[Sonja T.Valvoja]

Uusperhe-kuvioita?
Nellyn äänensävy oli poikkeuksellisen vaativa, kun hän hätisteli minua pihalta tupaan. Ihmettelin että mistä nyt tuuli puhaltaa, mutta Nellyn tuntien sitä ei tarvinnut kauaa odottaa.

— Mä näin Harrin tänään Seinäjoella Ideaparkissa, hän pamautti heti, vaikka pöydän ääressä istui myös Outi, Janna, Ilona ja Ellikin oli nostettu pöydän päässä tönöttävään syöttötuoliinsa. Se sentään ei vielä onneksi tajunnut mistä oli kyse vaan hakkasi lusikalla pöytää. Nelly sen sijaan tuijotti minua sen näköisenä, että vaati vastausta, vaikkei ollut esittänyt varsinaisesti edes kysymystä.

Voi paska, ei tätä.

— Joo, sanoin vain ja yritin pitää naamani peruslukemilla vaikka teki mieli irvistää. — Se palasi sieltä Kanadasta puoli vuotta etuajassa.
— Ai. Miksi?
— En tiedä ihan tarkalleen, mutta työnantajan pyynnöstä tai projekti saatiin sellaiseen malliin tai jotain.
— Kuka on Harri? kysyi Ilona varovasti samalla kun liotti keksiä kahvikupissaan.
— Mun eksä.
— Edelleen siis eksä? Nelly kärtti.
— Joo, edelleen. Kuka tarvii käyttökelpoista miestä niin siinä olisi, voin suositella. Mutta pitäkää se kaukana Hopiavuoresta.
— Te ette siis ole palanneet yhteen kuitenkaan? Outi sanoi toivuttuaan ensihämmästyksestään.
— Ei olla eikä kyllä tulla palaamaankaan.
— Miks?
— No… Sanotaan nyt vaikka näin, että mä tyrin asiani sen verran pahasti eikä siitä sen enempää.

Se veti kaikilta hetkeksi jauhot suuhun ja huokasin salaa tyytyväisenä. En halunnut perata tekemisiäni kenenkään kanssa erityisesti.

— Mitäs sun Tinderiin kuuluu? Outi kysyi sitten kun asiaan oltiin päästy.
— Mitä? Ootko sä Tinderissä? Nelly älähti ja Outi näytti nololta, ajatteli varmaan paljastaneensa suuren salaisuuden. Ei se ollut, ei kai nykyaikana ollut mitenkään ihmeellistä, jos sinkku kokeili Tinderiä. En nyt vain ollut siitä maininnut mitenkään julkisesti. Outin kanssa olimme jutelleet aiheesta parillakin maastolenkillä.
— Olin mutten enää kun ei sieltä tuntunut löytyvän mitään järkevää. Poistin sen jo pari kuukautta sitten.
— Miten se toimii? Millainen se on? Löytyykö sieltä oikeasti mitään?
— No, kyllä sieltä löytyy miehiä, mutta onhan se aika paska, noin niinkuin ajatuksena. Ulkonäkö merkkaa kamalasti ja koska se on kaupallinen sovellus, niin ihmisten halutaan käyttävän sitä mahdollisimman paljon ja varsinkin maksullisia palveluita, ei niinkään löytävän oikeasti mitään pidempiaikaista kumppania. Pariutuminen olisi huonoa bisnestä.

— Noo, Nelly jatkoi puhetta sen kuuloisena, että nyt tulee taas jotakin. — Onks sulla mitään säpinää sit muuten?
— Enpä tiedä, ehkä onkin, sanoin ja katsoin alas teekuppiini. — Yksi vanha lomaromanssi tuossa on pyörinyt, ei ole varsinaisesti kyllä ehdotellut mitään mutta… no, en tiedä mitä se haluaa. Ei kai siinä muuta vikaa olisi muuta kuin että on vuoroviikkoiskä ja mä en tiedä, että kiinnostaisiko mua edes teoriassa mikään uusperhe-elämä.
— No jopas! Onko minkäikäiset lapset, tiedätkö?
— Jotain kymmenen molemmin puolin, en niin tarkkaan tiedä. Kaksi kappaletta, ettei sen useampia kuitenkaan. Se vaan tuppaa vähän olemaan niin että tässä iässä alkaa olla vaikeata löytää miehiä, jotka ei olisi jo toisella kierroksella.
— Voi olla, voi olla… Ja kait joskus jotkut uusperheet vahingossa toimivatkin, en kyllä tiedä että miten.
— Niin, huokasin, koska olin kieltämättä pyöritellyt tätäkin vaihtoehtoa mielessäni, ihan vain varmuuden vuoksi. — Mutta nyt mun tarttee lähteä kyllä sitä mun ykkösmiestä katsomaan.
— No sulla on ainakin prioriteetit kunnossa, kun kerran Aave on ykkönen!

[Sonja T.Valvoja]

Uusia tulokkaita
— Hee, kato sulla on uusi auto! Alex kiekaisi välittömästi, kun nousin autosta ja Alex sattui olemaan Ilonan ja Oskarin kanssa menossa juuri tupaa kohti.
— Juu, piti päivittää, vastasin tyytyväisenä uuteen ostokseeni.

Alex tuli näkymättömän kuminauhan vetämänä auton viereen silmät innostuksesta kiiluen.
— Onko tämä nyt sitten mikä? Ihan uusiko?
— Joo, ihan uusi. Mersun GLC kolmesatanen.
— Onks diesel?
— Ladattava hybridi ja bensakone.
— Oookei, aivan. Vetoautoksi meinasit kuitenkin?
— Tietysti, vetää sitten bensamoottorilla pääasiassa.
— Paljon tässä on sähkömoottorin toimintasäde?
— Vähän toistasataa kilsaa, riippuu tietysti vähän. Laskeskelin, että pystyn nää päivittäiset pikkuajot hoitamaan sähköllä hyvin pitkälle.

Alex kyseli kaiken mahdollisen ja paljon sellaistakin, mihin en osannut edes vastata suoraan. Piti näyttää autoa oikein sisältäkin ja hyvä ettei koeajolle tarvinnut lähteä. Konepellin alta ei löytynyt mitään kiinnostavaa, koska suunnilleen kaikki oli peitetty muovikatteilla. Ei omistajalla ollut konepellin alla muuta tekoa kuin öljyn tarkistus ja tuulilasinpesunesteen lisäys. Huomasin miettiväni, että mitenköhän se oli, pitikö tässä tarkistaa edes öljyjä… Oskari oli saapastellut sisälle, mutta Ilona roikkui auton vieressä vähän eksyneen näköisenä.

— Tyylikkään värinen se ainakin on, hänen kommenttinsa oli kun Alex oli saanut tarpeekseen ja lähdimme kaikki kävelemään talolle päin.
— Niin minustakin. Ehkä vähän tylsä kyllä ja perinteinen, mutta eipä ollut kauheasti valinnanvaraa. Musta, valkoinen, punainen, pari sinisen sävyä ja sit kymmenen erisävyistä harmaata, naurahdin.
— Tuo olisi varmaan hieno punaisenakin. Tai mustana. Tai miksei vaikka valkoisenakin.

[Sonja T.Valvoja]

Eieieieieiei
Tiedättekö te sen ihmistyypin, joka miettii päässään keskusteluja jo etukäteen? Siis ilman että kyseistä keskustelua on edes tapahtunut vielä ja jota ei välttämättä tapahdukaan ikinä. Jep. Se olen minä. Minäkin, sillä kai meitä on muitakin. Sitten olen ihan pulassa kun se keskustelu lähtee aina kuitenkin muualle kuin olin suunnitellut ja ajatellut eivätkä etukäteen harjoittelemani vuorosanat sovikaan enää. Vaikka kuinka monta erilaista variaatioita olisi käynyt läpi, joka jessuksen kerta se keskustelu, jos se nyt edes tapahtuu, menee ihan omia uriaan jonnenkin minne sen ei pitäisi. Ja ai että, minä sitten vihaan sitä.

Harri lähetti viestiä, että voisiko tulla käymään, pitäisi hakea muutamia tavaroita, joita ei ollut viimeksi käydessään osannut ajatella tarvitsevansa. En minä tietysti voinut kieltääkään, koska suurin osa Harrin maallisesta omaisuudesta oli täällä enkä minä mitään tavaroiden panttivankidraamaa aio järjestää. Minua vain oli jäänyt viimeksi kaivelemaan se Harrin epävarmuus tai jokin juttu siinä ovella, koska tunsinhan minä Harrin ja vaistosin, että jotakin oli mielen päällä. No, kelläpä ei olisi. En tiennyt, että mitä se voisi olla, joten oli joko jäätävä odottamaan tai syyttää itseään turhien kuvittelusta, vaikka tiesin etten minä nyt ihan omiani nähnyt.

Sanotaan sitä nyt naisen vaistoksi tai vaikka miksi, mutta tällä kertaa olin oikeassa. Lisäksi olin oikeassa niiden vanhempien mietteiden kanssa, koska se Harrin asia niiden tavaroiden lisäksi (saattoivat olla pelkkä sumuverho ja tekosyy) oli se, että voisimmeko vielä harkita yrittävämme uudestaan, aloittavamme alusta tai jostain puolivälistä tai… no jotakin.

Harri! Ihana, kultainen Harri! En mitään muuta niin paljon haluaisikaan kuin painautua tuttuun syliin ja itkeä siinä tuttujen käsivarsien ympäröimänä tuttua rintakehää vasten niinkuin monta kertaa aiemminkin. Se oli miltei yli-inhimillinen ponnistus, että sain ravistettua päätäni kiellon merkiksi. Puhumaan en pystynyt, koska minun oli purtava hampaita yhteen etten olisi parkunut ääneen. Ne kyyneleet valuivat silmistä enkä pystynyt niitä peittämään vaikka olisin halunnut.

— Miksei? Harri kysyi hiljaa. — Mä tiiän että mä tein virheen, kun lähdin, mutta jos olis mitenkään mahdollista kuitenkin aloittaa uudestaan…

Ravistin uudestaan päätäni ja kielletty nyyhkytys purkautui suusta ilmoille vaikka kuinka yritin. Olisin halunnut sanoa, että älä hyvä mies itseäsi syytä, mutten pystynyt. Ja tietenkin Harri huolestui minun reaktiosta. Ei hän halunnut naisia itkettää eikä tajunnut mitä varten minä tällä tavalla itkin. Ennen kuin tajusin edes väistää, Harri oli harpponut vierelleni ja otti minua hellästi hartioista kiinni.

— Sonja hei, mitä nyt? Mitä sä nyt noin… Mä tiedän että mä oon loukannut sua, mutta jos me voitais edes puhua tai jotain…

Ei voitu. Ei vain voitu. Eikä se ollut Harrin vika. Yritin vetäytyä pois, siirtyä kauemmas olohuoneen puolelle, mutta Harri tuli perässä sitkeästi ja tivasi, hyvin hellävaraisesti toki, syytä sille miksi itkin ja miksi ei ja edes jotakin loogista syytä, jonka hänkin voisi ymmärtää. Loputtomasti miksi-kysymyksiä ja lopulta halusin vain painaa kädet korvilleni ja huutaa eieieieieiei. Sonja viisi vee.

Lopulta tartuin Harria molempiin käsiin, katsoin silmiin ja olin vähän aikaa hiljaa.
— Ei, sanoin sitten rauhallisesti, mutta painokkaasti.
— Mut…
— Ei, toistin.
— Miks? kysyi Harri yhtälailla rauhallisesti, mutta painokkaasti. Hän oli ihan yhtä tosissaan kuin minäkin ja halusi perustelun.

— Koska mä petin sua kun sä olit pois.

Tässä kohdassa tuli sitten se käänne väärään suuntaan. Olin miettinyt etukäteen tätäkin vaihtoehtoa ja että mitä siitä seuraa. Odotin lievän kiinnostuneena reaktiota, sillä vaihtoehtojahan oli. Se voisi olla pettymystä, vihaa, jopa raivoa. Harrilla oli ihan täysi oikeus olla vihainen. Tai sitten surua, kenties kyyneliäkin, hämmästystä, romahdus. Epäuskoa nyt melko varmasti.

Sen sijaan Harri käänsi katseensa alas ja näytti… nololta. Hetkinen, tuon piti kuulua minun osaani.

— Mäkin petin sua.

Vedin jo henkeä vastatakseni jotakin, mutta kun Harrin lause ja sen sisältö ehtivät kunnolla tajuntaan asti, en osannutkaan tehdä yhtään mitään. Suusta lipsahti vain epäuskoinen “Täh”. Tällainen vaihtoehto ei ollut edes tullut mieleeni ja seisoin siinä kuin idiootti tuijottaen suu auki, että mitäs nyt. Tämmöiseen en ollut osannut yhtään varautua.

— Mä suutelin vierasta naista ystävänpäivänä, Harri jatkoi tunnustaan. — Meinaan viime vuonna.

Olin lähellä päästää naurunpyrskähdyksen, halveksivan mutta toisella tapaa kuin Harri olisi kuvitellut. Suudellut! Yhtä naista! Ystävänpäivänä. Voi Harri-parka, eihän tuota nyt edes voi laskea. Me puhuimme aivan eri kertaluokan asioista ja jos Harri piti yhtä suudelmaa pettämisenä, minä en voisi ikinä kertoa mitä minä olin tehnyt. Samalla se äsken herännyt ihan pikkiriikkinen toivonkipinä sammui lopullisesti pettyneeseen sihahdukseen.

[Sonja T.Valvoja]

Voi veljet, minun piti kommentoida tätä jo eilen, kommenttikin oli valmiiksi kirjoitettuna, mutta olin näemmä unohtanut painaa sendiä. Hyvä minä.

Olipas kiva vastine tuohon minun viimeisimpään. Ja onnea rankingin voitosta!
Jotenkin kuitenkin lämmittää eniten tuo toiseksi viimeinen kappale. Juu, palkintojen jakokin on toki kiva, mutta eniten kiinnitin huomiota Rasmukseen. Siitä jäi sellainen fiilis, että Janna ja Rasmus ovat hyvä ja yhteenhitsautunut tiimi. Tulee huolletuksi ja huolehdituksi sekä Paahtis että Elli ilman että siitä tehdään suurempaa numeroa että kuka tekee, mitä tekee ja miten pitää tehdä.

[Sonja T.Valvoja]

Ihmissyöjäponeja ja tavallisia kuolanaamoja
Huolimatta siitä, että meillä oli jo yhdet harjoituskisat takana ja kesäkuussa tulossa seuraavat, meidän tärkein tavoite ei ollut vielä varsinaisesti treenata vakavissaan, nostaa tasoa tai kilpailla. Tärkeämpää oli jumpata ja vahvistaa Aavetta ja ennen kaikkea kehittää meidän suhdetta. Mortin kanssa oli kaikki solahtanut kohdilleen tosi pian, mutta Aave oli toisenlainen. Ajattelin joskus vähän haikeasti, että ehkä Mortti tosiaan oli minulle The One, se elämäni hevonen. Juuri sellaiselle hevoselle pitikin tehdä se viimeinen palvelus: päästää pois kun se on viisain ratkaisu. En voi sanoa olevani varsinaisesti ylpeä päätöksestäni, mutta olin kuitenkin jollain karulla tavalla tyytyväinen siihen, että nyt ei tarvinnut enää miettiä mahtoikohan Mortti kärsiä.

Joten ei muuta kuin etiäppäin. Olin oppinut tykkäämään Aaveesta jo kovasti ja kaikenlaisia pikkujuttuja siitä ja sen käytöksestä. Aave nosti kaulansa oikein pystyyn, suorastaan takakenoon kun se näki minut. Koskaan tai ainakaan vielä se ei ollut hörissyt niin että se kuuluisi ainakaan kauemmas, mutta sieraimista näki että kyllä se tervehti. Ja kun tulin sen luo, oli se sitten tarha tai karsina, se laski pilvenpiirtäjän korkuisen kaulansa alas valmiiksi vastaanottamaan päivän rapsut.

Tänään Aave siristeli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Sää oli niin keväinen, kun aurinko paistoi, lämpötila oli lähemmäs nollassa ja lämpimillä seinustoilla vesi jo tissahteli hankeen. Aaveella oli kevyempi ratsastusloimi lautasten peittona, koska tuuli oli kohdalle osuessaan vielä navakan kylmä.

Olimme lähteneet maastoon kauniin ilman saattelemana emmekä olleet ainoita. Meitä oli kasassa itse asiassa suurempikin ratsujoukko: Nelly ja Cozmina, Eira Inkan selässä Helin luvalla, Alex Tetriksellä, Ilona ja Veera ja perää piti vielä Janna Paahtiksen kanssa. Rasmus oli viime aikoina ratsastanut Paahtiksella ihan kisoissakin asti, mutta nyt Janna halusi maastolenkille tammansa kanssa.

— Kyllä Rasmukselle pitäisi oma hevonen hankkia, Alex heitti.
— Noo, katotahan, Janna sanoi. — Kyllä mää jo tarjoosin semmoostakin vaihtoehtua, mutta ihan viälä ei ottanna tulta. Vaikkei tua kiältäytynnykkää suarilta.
— Ja kunhan Elli vähän kasvaa, niin sekin tarttee oman ponin.
— Se nyt saa kasvaa viälä aika paljoonkin ennenku ponin hankintahan ruvetaan…
— Kyllä semmoisen kolmi- tai viimeistään nelivuotiaan voisi shetikan selkään nostaa, minä sanoin kuin muistin nähneeni kuvia pikkulapsista ponien selässä, toki vanhempien taluttamina.
— Shetlanninponit on piruja ponien vaatteissa! Lupaat mulle, Janna, että shettistä et sitten ainakaan hanki, jos et halua, että se syö Ellin. Koska se syö.

Maastoretken jälkeen Aave sai palkakseen pari sokeripalaa. Oli ilmennyt, että ori oli sokerihiiri paremmasta päästä. Kyllä sille muutkin makupalat menivät, kuiva leipä, omena, porkkana, banaanikin noin ja noin, mutta sokeripalastaan se maiskutti tälläkin kertaa kieli rullalla ja silmät ummessa. Se oli huvittava näky, kun muuten niin jalo ja ylväs hevonen taantui sokeria saatuaan ihan tavalliseksi kuolanaamaksi.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Korjattu nolo logiikkavirhe :D

[Sonja T.Valvoja]

En tiedä haluavatko Marsh ja Niklas asian vielä leviävän Hopiavuoreen laajemmalti, mutta kun otin kuitenkin vähän taas vapauksia, kun kerran Nellylle on kerrottu, niin sieltä se sitten valuu eteenpäin. Sonja osaa tarvittaessa pitää suunsa kiinni salaisuuksista.

Mannapuuroa ja mansikkaa
Nelly seisoi hellan ääressä sekoittamassa riisipuurokattilaa. En ihan tiedä että miksi hän riisipuuroa keitti, mutta no, kai sitä voi syödä muulloinkin kuin vain jouluna. Tämä oli kuulemma vegaaninen versio ja keitetty maidon sijasta kookosmaitoon. Joku oli ostanut isomman satsin kookosmaitotölkkejä, kun olivat olleet tyrkyssä Otsonmäen K-kaupassa. En ollut koskaan maistanut kookosmaito-riisipuuroa, mutta se kuulosti kyllä hyvältä.

Nellyn puhelin piippasi. Lopettamatta kattilansa hämmentämistä Nelly kaivoi puhelimen taskustaan. Sitten hänen kasvoilleen levisi niin leveä ja iloinen hymy, että nyt oli pakko olla jotakin todella mieluisia uutisia. En osannut edes arvata, mitä moiset voisivat olla.

— Hei, tuutko vähäksi aikaa sekoittamaan tätä? Mun on ihan pakko vastata tähän viestiin nyt.
— Ookei, sanoin ja nousin pöydän äärestä.

— Jotain tosi hyviä uutisia? kysyin uteliaana.
— No niinkin vois sanoa! En tiedä haluaako Niklas ja Marsh tätä vielä isommin jakoon, niin että älä nyt levittele tätä vielä kaikille, mutta ne on menneet kihloihin.
— Eikä? Ihan totta?

Hymyilin vähintään yhtä leveästi kuin Nelly äsken, sillä tämä oli todella mahtava juttu. Marsh ja Niklas olivat kauan pitäneet kynttiläänsä vakan alla ja enemmän tai vähemmän esittäneet olevansa ”kämppiksiä”, mutta nyt näemmä aikoivat virallistaa suhteensa. Se oli todella hieno juttu, minusta ainakin.

Nelly sai viestinsä kirjoitetuksi ja palasi kauhan varteen.
— Katotaan saadaanko kesähäät, hän sanoi. — Kysyin jo, mutta Marsh ei ole vielä vastannut.
— Sillä voi olla puhelin täynnä muitakin onnittelijoita ja kyselijöitä. Mutta kesähäät olisi kyllä mahtava juttu. Toivottavasti saadaan koko talliporukka kutsut.
— No todellakin saavat luvan kutsua meidät kaikki! Mitenköhän mahtaa olla kun on miespari… Ei varmaan kirkkohäitä, ehkä. En tiedä.
— Niin, voi olla ettei kirkko vieläkään suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. En ole seurannut viimeisimpiä käänteitä. Vai oliko niin, että pappeja ei voida velvoittaa siihen, että omantuntonsa mukaan tai jotain. Tää Otsonmäen kirkkoherra on kyllä semmoinen konservatiiviänkyrä, että sitä on turha pyytää.
— Niinpähän tuo taitaa olla, Nelly myönsi kerkeästi. — Enkä mä tiedä, jos Marsh on ortodoksi. Että voi olla maistraattivihkiminen sitten. Ei kyllä vissiin saada sitten hääjuhlia, hän jatkoi vähän synkeän kuuloisena.
— Ei se siviilivihkiminen juhlien pitoa estä. Jotkut niistä tuomareista, tai mitä lie viskaaleja ne nyt on, voivat tulla juhlapaikalle viikonloppuna, ettei se ole välttämättä sidottu maistraattiin ja sen aukioloaikoihin. Tai sit vihitään maistraatissa etukäteen ja pidetään juhlat jälkikäteen. Niin me tehtiin.

— Miten niin… ei kun niin kun sä olet ollut naimisissa. Sori, mä unohdan tän aina. Mä aattelin jo, että missä välissä sä muka Harrin kanssa olit vihille ehtinyt ja että miksette olleet kertoneet mitään. Niin teidät vihittiin maistraatissa sen sun entisen miehen kanssa ja juhlitte jälkikäteen?
— No joo, tosin ei ne juhlat mitkään hääjuhlat silleen olleet. Kutsuttiin molempien vanhemmat ja sit Jarnon sisarukset perheineen meille syömään, että hyvin epämuodolliset. Ei ollut valkoista prinsessakolttua eikä mitään. Mutta olisi voinut olla jos olisi haluttu.

Sain kertoa Nellylle juurta jaksain meidän häistä. Ei niissä sinänsä paljon kerrottavaa ollut. Minulla oli ollut niitä varten vain kolme vaatimusta: avioehto viimeisen päälle kuntoon, sormus pitää olla ja kukkakimppu. Ne myös sain. Muuten sitten menimme kahdestaan arkipäivänä maistraattiin, Jarno pikkutakissa ja suorissa housuissa, kravatti kaulassa ja minulla oli tumma jakkupuku eli ihan normaali business casual. Vihkimisen jälkeen menimme baariin juomaan lasilliset kuohuvaa ja illaksi oli varattu illallispöytä meille ja muutamille ystäville.

Ajatella, että näistä häistäkään ei ollut vielä edes kymmentä vuotta vaikka tuntui siltä, että se oli tapahtunut vähintää kaksi ikuisuutta sitten! Sitä pystyi miettimään ilman palantunnetta kurkussa ja silmäluomien takana piileskeleviä kyyneliä. Huolimatta vaatimattomista puitteista ja siitä ajatuksesta, ettei se yksi paperi kauheasti arkielämää muuta, se oli silti yksi onnellisimpia muistoja.

Illalla kotona asiaa miettiessäni tunsin itseni yksinäiseksi, jopa katkeraksi. Kaikki muut löytävät sen oikeansa ja menevät kihloihin ja aikanaan naimisiin, minä vain en. Tai siis: löysin sen oikean (okei: en sinänsä usko mihinkään ”siihen oikeaan” vaan ennemminkin vähiten väärään), joka sitten kuoli. Löysin toisenkin ja sen tyrin ihan itse. Kävi taas mielessä, että mitä jos se Harri… kuitenkin… Jos ei tunnustaisi?

[Sonja T.Valvoja]

Paluu menneisyyteen
Se oli ihan just niin hirveätä kuin olin kuvitellutkin. Axa lensi kuin päätön kana suoraan Harrin syliin ja Harri ehti hädin tuskin kyykistyä ottamaan vastaan ylitsepursuavat koirankuola-suukot. Axa ei ollut unohtanut. Ja miten iloiselta Harrikin näytti miltei halatessaan Axaa. Nuo kaksi tulivat niin hyvin toimeen keskenään, että mitä jos sittenkin vielä…

Moi, pitkästä aikaa.

Onneksi oli Axa, sillä sen iloinen touhotus vei meidän molempien huomiota vähän muualle siitä tilanteesta. Koska olihan se hivenen kiusallista, sillä tapaa kuin nyt exänsä näkeminen on. Piti olla kohtelias ja aikuinen, ja välttää kyyneleisiä kohtauksia, vaikka kurkussa olisikin ylimääräinen murena, jota nieleskellä. Sen kuitenkin sai hukutettua kätevästi Axalle puhelemiseen ja oli luonnollista katsoa koiraa kun ei enää kehdannut tuijottaa Harriakaan. Asiallehan hän tänne oli tullut.

Niin, ne laatikot. Mennään yläkertaan.

Harrin tavarat oli pakattu siisteihin laatikoihin toiseen pikkumakuuhuoneista. Huonekaluja hän ei ollut tänne tuonut juurikaan, vain työpöytänsä ja -tuolinsa, yhden ison lipaston ja sohvapöydän, joka oli edelleen paikallaan kirjastossa. Ostaisin siihen oman, kunhan Harri veisi sen pois, mutta se ei ollut vielä ajankohtaista.

Joo noissa on astioita, minä niitä pakkasin kuten sovittiin.

Harri löysi tarvitsemansa laatikot nopeasti ja sitten kohta hän seisoi siinä ulko-ovella, käsi jo ovenkahvalla, aivan kuten olin kuvitellut. Hän ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Kasvojen piirteet olivat ehkä aavistuksen terävämmät kuin toissajouluna, mutta muuta eroa ei ollut. Minun piti komentaa Harrin jaloissa liehakoiva Axa pois ja ajattelin, että voisin antaa toisen munuaiseni ja muutaman muunkin vähemmän tärkeän sisäelimen, jos vain voisin palata menneisyyteen ja jättää erinnäisiä asioita tekemättä.

Hei nyt sitten, katotaan niitä muita tavaroita sitten kun saan oman kämppäni vapaaksi. Eli kesäkuussa viimeistään. Jos se on sulle ookoo, että ne on vielä täällä?

Harri oli epävarma. Sen näki siitä, että hän tiedostamattaan puraisi alahuultaan ja katse harhaili silmänräpäyksen ajan jossain lattian tasalla. Käsikin hipelsi kahvaa niin kuin se ei olisi halunnut vielä painaa sitä alas ja siirtyä ulos ja pois. Ihan kuin Harri olisi halunnut sanoa vielä jotakin tai sitten minä vain kuvittelin kaiken. En tiedä mitä hän olisi sanonut enkä tiennyt olisinko halunnut kuulla sen vai olla kuulematta. Ja koska hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kehittelin koko loppuillan kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin skenaarioita ja miten olisin niihin vastannut.

Mutta ne silmät olivat jotenkin surulliset kun hän sitten avasi oven ja lähti.

[Sonja T.Valvoja]

En kyllä vieläkään ymmärrä, miten pystyt kirjoittamaan Hellon ja Alexin noin hyvin. En vaan tajuu! Olivat taas molemmat tässä tekstissä niin omia itsejään, että hyvin pystyy tunnistamaan. Niin ja Oskari, joka salaa syöttää Onnille herkkuja siinä missä Alexkin. Tämä oli kyllä tosi hauska teksti Nellyine kaikkineen. Puhumattakaan karsastavasta Lallerosta.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, tämä on kauhean kiva teksti, jossa viitataan ainakin vähän ohimennen tosi moneen asiaan. Sitä ollaan selvästi luettu muiden kirjoituksia! Mitään järkevää en osaa sanoa tähän 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Joo, samaa mieltä Ilonan kanssa. Milan peittelee. Mitä se peittelee? Vaihtoehtojahan piisaa: huumeidenkäyttöä, rahapulaa, jotakin muuta. Mistä sen tietää vaikka Milan olisi oikein vakavasti sairas?
Tai sitten meitä vedätetään ihan huolella, ei olisi eka kerta eikä varsinkaan Eetun et al kirjoittajalta. Jospa Milanilla ei olekaan mitään ongelmaa ja Oskari vain näkee ja kuvittelee omiaan.

Mutta Camilla! ”Kaikki esittää jotain! Mäkin esitän nyt että mä en tapa sua kun susta kuuluu seuraava inahdus ton sedän puheen päälle.” Päivän naurut.

[Sonja T.Valvoja]

Sen jättläismäisen pikkusiskon joka kuolaa ja joka näkee keskiviikkona molemmat pyhät, muistakko?”
Hahahaa 😀
Muutenkin huvittava teksti, Hello ja Alex ovat tosiaan kyllä melkoinen parivaljakko.

[Sonja T.Valvoja]

No niin, olihan tämä jotenkin kauhean ennalta-arvattavaa, että jos koiraa ei palauteta kotiinsa, niin Hello sen ottaa. Ihmettelen vain sitä, että se on alunperinkään saatu sinne löytäeläintalolle asti, kun minähän veikkasin ettei Hello ainakaan sitä sinne hoida. Ehkä joku muu on puuttunut asiaan tässä välissä.

Minua on alkanut viime aikoina vähän kyllä epäilyttää tämä Hellon eläintenpito. Hevosten kanssa se tulee selvemmin esille kuin koirien, mutta että ovatko Hellon koiratkin ihan yhtä herran hallussa kuin hevosetkin. Hellolla nyt sentään onneksi ei ole tapana haalia kaikkia pelastamista vaativia eläimiä itselleen, joten eläinmäärä on maltillinen, ainakin nyt toistaiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

No Oililla on ainakin topakka alku Hopiavuoressa! Mitään pikkunättiä vieraskoreilua vaan suoraan show pystyyn. Tervetuloa jengiin ja hyvä alku tässä kyllä on.

[Sonja T.Valvoja]

Voi! Marshallin vanhemmat ovat ihania kun lupautuvat maksamaan häät. Että saavat ihan oikeat ”rinsessahäät”. Minua kyllä vähän pelottaa tuo Niklas, koska se nyt olisi sellainen tyyppi, jolla ne häät ja häähumu ja kaikki järjestelyt menevät kyllä helposti överiksi. Jaksaako Marsh toppuutella ja neuvotella? Vai näkeekö sitä tarpeelliseksi, antaako mennä Niklaksen mukaan? Vai kenties itsekin innostuu ainakin vähän salaa siitä häähumusta?

[Sonja T.Valvoja]

Hahaa, katos kun Jannakin on onnistunut koulimaan Rasmuksestaan ihan pesun- ja linkouksenkestävän hevosmiehen! Kisoja ja kaikkea jo. En ole seurannut juurikaan mitään kisoja tai niiden osallistujalistoja, joten tämä uutinen tuli ihan puskista minulle. Siinä mielessä vähän harmi, ettei Harri ole enää/vielä/toistaiseksi kuvioissa (joo, elän juuri epätietoisuudessa ja varsinkin pidän teitä siinä), koska Harrilla ja Rasmuksella voisi olla hyvinkin paljon yhteistä juteltavaa.

[Sonja T.Valvoja]

No niin, niin ne alkaa suuret uutiset levitä! Enkä muista nyt ihan tarkkaan että onko tämä eka kerta kun olet ainakaan suuremmin tarttunut Sonjan hahmoon, mutta hyvin olet osannut kirjoittaa. Sonja voi olla vähän vaikea kirjoitettava, äkkiä katsoen hiljainen tarkkailija, mutta kyllä sekin osaa puhua ja ainakin näytellä sosiaalista, kun tarve vaatii.

[Sonja T.Valvoja]

Tyydyn vain toteamaan lyhyesti, että komea, komea Stanimir (niinkuin aina), mutta ETTÄ MITÄ ETTÄ??!! Mitä merentakaisia asioita?! Kenen kanssa jutellaan? Mistä? Miksi?! KERRO HETI!!
Tai ainakaan minä en osaa nyt yhdistää tätä asiaa mihinkään aiemmin lukemaani, että tuntuu siltä, että tässä on nyt suuriakin salaisuuksia tulossa julki. Ei ole eka kerta kun toivon tämän olevan Netflix että voisin klikata seuraavan jakson.

[Sonja T.Valvoja]

Todellakin awww, mutta kuten johonkin jo kommentoin, niin Anicen ja Grigorin reaktio oli tosi ennalta-arvattava. Näin sen pitikin mennä. Mutta silti. Awww. Onhan tämä nyt ihana tarina ja tilanne. Onneksi edes Marshallin puolella on tällaista.

Eniten tässä ehkä liikuttaa tai naurattaa tai jotakin Grigori, koska muistan historiasta erinnäisiä pikkujuttuja siitä, miten Grigori on Marshallin kumppaniin suhtautunut. Silloin alussa kun asia selvisi Grigorille (tai oli selvinnyt jo aiemmin, mutta kuitenkin ensimmäistä kertaa tapasi Niklaksen), kommentti oli, että ei hän nyt niin kauheasti Niklaksesta pidä, noin niinkuin henkilönä, mutta että jos se kerran on Marshallin valinta, niin menköön. Reilu vuosi sitten Pariisissa Grigori oli jo vitsailuasteella asian suhteen. Niin että tämä pätkä oli kyllä ihan vain hyvä ja looginenkin lisäys tähän jatkumoon. Grigori on vanha pehmo vaikkei halua sitä näyttää 😀

[Sonja T.Valvoja]

No niin, tässä sitä ollaan juuri siinä kohdassa, mitä tuolla mietin ääneen jo toisaalla. Että Marshallin perhe (ainakin vanhemmat ja muu nuorempi polvi, muistaakseni vanhemmalla polvella, jos lie vielä elossa, saattoi olla jotakin hampaankolossa) onnittelee ja iloitsee, mutta Niklaksen puolella… Joo ei. Enkä yhtään ihmettele, ettei Niklas halua varsinkaan äitiään sinne, isästä ei ole tainnut olla puhetta ehkä koskaan, en ainakaan muista.
Ja Nellylle, tietenkin Nellylle! Ei tule sanomista sitten kun palaa kotio. Mutta se on hyvä, saavatpahan Hopiavuoressakin tietää hetikohta suuret uutiset.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Ilona, tuo kaikkien murehtijoiden kuningatar! No ei vaan, kukapa ei miettisi etukäteen sitä että jos syntyykin orivarsa ennen kuin tamma on edes kiimassa, saati nyt astutettu ja kantavana. Alex toimii tässä vähän niinkuin järjen äänenä, mutta Ilona ei halua Alexia siihen rooliin vaan yrittää saada Oskarista jotakin ulos ja haistan vähän harmistusta, kun sieltä puolelta ei tule mitään selkeätä joota tai eitä. Ilonan ajatukset ovat kyllä varsin samaistuttavia.

[Sonja T.Valvoja]

Romantikko-Marshall on tehnyt paluun! Ihana, ihana, ihana Marshall, jo ihan pelkästään tuo, että Niklas on haaveillut pääsevänsä tuntureille ratsastamaan, niin Marsh järjestää. Ja kosinta sitten siihen vielä kaupan päälle, niin voi pojat! Oi että <3 Vähänkö ihanaa.

Jatkona Ilonan kommenttiin, että olisiko se sitten kesähäät? Isotkin kenties? Jonkinlaiset juhlat pitää olla kyllä. Herkesin tässä jo miettimään sitäkin, että Marshallin vanhemmat ainakin tulevat ja ovat iloisia, olettaisin ainakin, mutta entäs sitten tämä Tuula, Niklaksen äiti, josta saimme lukea joskus reilu vuosi sitten vähemmän mairittelevia tekstejä… Tässä olisi nyt taas kyllä draaman aineksia kasassa ja ties mitä muuta.

[Sonja T.Valvoja]

Jahah, jahah, että varsa eikä suinkaan niin että Ilona innostuisi oriista itsestään! Melkein olisin veikannut sitä vaihtoehtoja ensimmäiseksi, mutta eipä se, onhan varsakin hyvä idea kun on tamma jo omasta takaa.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, jotenkin, jokin asia tuossa alussa sai taas pelkäämään, että asiat eivät menekään hyvin. Että Veeralle tulee jotakin pitkäaikaisempaa, vakavampaa ongelmaa mokomasta naulasta ja sitten kaikki menisi päin mäntyä ja olisi taas yksi pitkäaikainen sairastupalainen. Onneksi sentään ei vaan paiseesta päästään nätisti eroon.
Minä en tiedä niin hevos-skeneä, että miten iso tabu ja kärhämän aihe kengättömyys vs. kengät ovat siellä. Miten paljon Ilona siis valmistautuu ottamaan p*skaa niskaansa päätöksestään, olettaako se että seuraavalla viikolla on elsu tallinoven takana kun on ilmoitettu jalattomasta hevosesta. Vai onko tämä enemmänkin sellainen ”ai sillä ei ole kenkiä, ookoo”-tyyppinen juttu, jos tulee jonkun kanssa puheeksi.

[Sonja T.Valvoja]

Oi kun kaljurot Aave saa huomiota, oikein kuva ja kaikki. Ihanaa, kiitos! Saisiko tuon ratsastuskuvan lisätä Aaveen omalle sivulle, soveliaiden tekijänoikeusmerkintöjen kanssa toki?

Ja onnittelut Santulle myös kisamenestyksestä, Sonja on oikeassa siinä, että olisit saanut keulia sillä kyllä jo aikaisemmin 😀 No, parempi myöhään kuin jne. Muuten kyllä tosi kiva ja kotoinen teksti. Näitä Fifin päiväkirjatekstejä aina vähän pelkää lukea, kun sillä niin paha se ihottuma kesäisin on että missä vaiheessa homma todetaan toivottomaksi ja hevosen kiusaamiseksi…

[Sonja T.Valvoja]

Eikä! Ihana kuva, mutta kuka tuo keskimmäinen on karvanutturansa kera? Jussi? Ei voi, Jussilla pitäisi olla tähti. Kissi? Ai niin, tietysti Tetris, hyvä minä 😀
Ja onpa Aave ja Sonjakin päässeet mukaan. Mä kehrään tämän takia loppuillan ja vähän huomisaamunakin.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 11 kuukautta sitten  Sonja T..

[Julkaisija]

Viestit