[Sonja T.Valvoja]

En tiedä haluavatko Marsh ja Niklas asian vielä leviävän Hopiavuoreen laajemmalti, mutta kun otin kuitenkin vähän taas vapauksia, kun kerran Nellylle on kerrottu, niin sieltä se sitten valuu eteenpäin. Sonja osaa tarvittaessa pitää suunsa kiinni salaisuuksista.

Mannapuuroa ja mansikkaa
Nelly seisoi hellan ääressä sekoittamassa riisipuurokattilaa. En ihan tiedä että miksi hän riisipuuroa keitti, mutta no, kai sitä voi syödä muulloinkin kuin vain jouluna. Tämä oli kuulemma vegaaninen versio ja keitetty maidon sijasta kookosmaitoon. Joku oli ostanut isomman satsin kookosmaitotölkkejä, kun olivat olleet tyrkyssä Otsonmäen K-kaupassa. En ollut koskaan maistanut kookosmaito-riisipuuroa, mutta se kuulosti kyllä hyvältä.

Nellyn puhelin piippasi. Lopettamatta kattilansa hämmentämistä Nelly kaivoi puhelimen taskustaan. Sitten hänen kasvoilleen levisi niin leveä ja iloinen hymy, että nyt oli pakko olla jotakin todella mieluisia uutisia. En osannut edes arvata, mitä moiset voisivat olla.

— Hei, tuutko vähäksi aikaa sekoittamaan tätä? Mun on ihan pakko vastata tähän viestiin nyt.
— Ookei, sanoin ja nousin pöydän äärestä.

— Jotain tosi hyviä uutisia? kysyin uteliaana.
— No niinkin vois sanoa! En tiedä haluaako Niklas ja Marsh tätä vielä isommin jakoon, niin että älä nyt levittele tätä vielä kaikille, mutta ne on menneet kihloihin.
— Eikä? Ihan totta?

Hymyilin vähintään yhtä leveästi kuin Nelly äsken, sillä tämä oli todella mahtava juttu. Marsh ja Niklas olivat kauan pitäneet kynttiläänsä vakan alla ja enemmän tai vähemmän esittäneet olevansa ”kämppiksiä”, mutta nyt näemmä aikoivat virallistaa suhteensa. Se oli todella hieno juttu, minusta ainakin.

Nelly sai viestinsä kirjoitetuksi ja palasi kauhan varteen.
— Katotaan saadaanko kesähäät, hän sanoi. — Kysyin jo, mutta Marsh ei ole vielä vastannut.
— Sillä voi olla puhelin täynnä muitakin onnittelijoita ja kyselijöitä. Mutta kesähäät olisi kyllä mahtava juttu. Toivottavasti saadaan koko talliporukka kutsut.
— No todellakin saavat luvan kutsua meidät kaikki! Mitenköhän mahtaa olla kun on miespari… Ei varmaan kirkkohäitä, ehkä. En tiedä.
— Niin, voi olla ettei kirkko vieläkään suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. En ole seurannut viimeisimpiä käänteitä. Vai oliko niin, että pappeja ei voida velvoittaa siihen, että omantuntonsa mukaan tai jotain. Tää Otsonmäen kirkkoherra on kyllä semmoinen konservatiiviänkyrä, että sitä on turha pyytää.
— Niinpähän tuo taitaa olla, Nelly myönsi kerkeästi. — Enkä mä tiedä, jos Marsh on ortodoksi. Että voi olla maistraattivihkiminen sitten. Ei kyllä vissiin saada sitten hääjuhlia, hän jatkoi vähän synkeän kuuloisena.
— Ei se siviilivihkiminen juhlien pitoa estä. Jotkut niistä tuomareista, tai mitä lie viskaaleja ne nyt on, voivat tulla juhlapaikalle viikonloppuna, ettei se ole välttämättä sidottu maistraattiin ja sen aukioloaikoihin. Tai sit vihitään maistraatissa etukäteen ja pidetään juhlat jälkikäteen. Niin me tehtiin.

— Miten niin… ei kun niin kun sä olet ollut naimisissa. Sori, mä unohdan tän aina. Mä aattelin jo, että missä välissä sä muka Harrin kanssa olit vihille ehtinyt ja että miksette olleet kertoneet mitään. Niin teidät vihittiin maistraatissa sen sun entisen miehen kanssa ja juhlitte jälkikäteen?
— No joo, tosin ei ne juhlat mitkään hääjuhlat silleen olleet. Kutsuttiin molempien vanhemmat ja sit Jarnon sisarukset perheineen meille syömään, että hyvin epämuodolliset. Ei ollut valkoista prinsessakolttua eikä mitään. Mutta olisi voinut olla jos olisi haluttu.

Sain kertoa Nellylle juurta jaksain meidän häistä. Ei niissä sinänsä paljon kerrottavaa ollut. Minulla oli ollut niitä varten vain kolme vaatimusta: avioehto viimeisen päälle kuntoon, sormus pitää olla ja kukkakimppu. Ne myös sain. Muuten sitten menimme kahdestaan arkipäivänä maistraattiin, Jarno pikkutakissa ja suorissa housuissa, kravatti kaulassa ja minulla oli tumma jakkupuku eli ihan normaali business casual. Vihkimisen jälkeen menimme baariin juomaan lasilliset kuohuvaa ja illaksi oli varattu illallispöytä meille ja muutamille ystäville.

Ajatella, että näistä häistäkään ei ollut vielä edes kymmentä vuotta vaikka tuntui siltä, että se oli tapahtunut vähintää kaksi ikuisuutta sitten! Sitä pystyi miettimään ilman palantunnetta kurkussa ja silmäluomien takana piileskeleviä kyyneliä. Huolimatta vaatimattomista puitteista ja siitä ajatuksesta, ettei se yksi paperi kauheasti arkielämää muuta, se oli silti yksi onnellisimpia muistoja.

Illalla kotona asiaa miettiessäni tunsin itseni yksinäiseksi, jopa katkeraksi. Kaikki muut löytävät sen oikeansa ja menevät kihloihin ja aikanaan naimisiin, minä vain en. Tai siis: löysin sen oikean (okei: en sinänsä usko mihinkään ”siihen oikeaan” vaan ennemminkin vähiten väärään), joka sitten kuoli. Löysin toisenkin ja sen tyrin ihan itse. Kävi taas mielessä, että mitä jos se Harri… kuitenkin… Jos ei tunnustaisi?

[Sonja T.Valvoja]

Paluu menneisyyteen
Se oli ihan just niin hirveätä kuin olin kuvitellutkin. Axa lensi kuin päätön kana suoraan Harrin syliin ja Harri ehti hädin tuskin kyykistyä ottamaan vastaan ylitsepursuavat koirankuola-suukot. Axa ei ollut unohtanut. Ja miten iloiselta Harrikin näytti miltei halatessaan Axaa. Nuo kaksi tulivat niin hyvin toimeen keskenään, että mitä jos sittenkin vielä…

Moi, pitkästä aikaa.

Onneksi oli Axa, sillä sen iloinen touhotus vei meidän molempien huomiota vähän muualle siitä tilanteesta. Koska olihan se hivenen kiusallista, sillä tapaa kuin nyt exänsä näkeminen on. Piti olla kohtelias ja aikuinen, ja välttää kyyneleisiä kohtauksia, vaikka kurkussa olisikin ylimääräinen murena, jota nieleskellä. Sen kuitenkin sai hukutettua kätevästi Axalle puhelemiseen ja oli luonnollista katsoa koiraa kun ei enää kehdannut tuijottaa Harriakaan. Asiallehan hän tänne oli tullut.

Niin, ne laatikot. Mennään yläkertaan.

Harrin tavarat oli pakattu siisteihin laatikoihin toiseen pikkumakuuhuoneista. Huonekaluja hän ei ollut tänne tuonut juurikaan, vain työpöytänsä ja -tuolinsa, yhden ison lipaston ja sohvapöydän, joka oli edelleen paikallaan kirjastossa. Ostaisin siihen oman, kunhan Harri veisi sen pois, mutta se ei ollut vielä ajankohtaista.

Joo noissa on astioita, minä niitä pakkasin kuten sovittiin.

Harri löysi tarvitsemansa laatikot nopeasti ja sitten kohta hän seisoi siinä ulko-ovella, käsi jo ovenkahvalla, aivan kuten olin kuvitellut. Hän ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Kasvojen piirteet olivat ehkä aavistuksen terävämmät kuin toissajouluna, mutta muuta eroa ei ollut. Minun piti komentaa Harrin jaloissa liehakoiva Axa pois ja ajattelin, että voisin antaa toisen munuaiseni ja muutaman muunkin vähemmän tärkeän sisäelimen, jos vain voisin palata menneisyyteen ja jättää erinnäisiä asioita tekemättä.

Hei nyt sitten, katotaan niitä muita tavaroita sitten kun saan oman kämppäni vapaaksi. Eli kesäkuussa viimeistään. Jos se on sulle ookoo, että ne on vielä täällä?

Harri oli epävarma. Sen näki siitä, että hän tiedostamattaan puraisi alahuultaan ja katse harhaili silmänräpäyksen ajan jossain lattian tasalla. Käsikin hipelsi kahvaa niin kuin se ei olisi halunnut vielä painaa sitä alas ja siirtyä ulos ja pois. Ihan kuin Harri olisi halunnut sanoa vielä jotakin tai sitten minä vain kuvittelin kaiken. En tiedä mitä hän olisi sanonut enkä tiennyt olisinko halunnut kuulla sen vai olla kuulematta. Ja koska hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kehittelin koko loppuillan kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin skenaarioita ja miten olisin niihin vastannut.

Mutta ne silmät olivat jotenkin surulliset kun hän sitten avasi oven ja lähti.

[Sonja T.Valvoja]

Tavan tallipäivä
Tänään oli se päivä, kun Aave hörisi minulle ihan selvästi. Ääntä ei kyllä kuulunut varsinaisesti, mutta huomasin vaaleanpunaisten sierainten värisevän kun ori käänsi päätään minua kohti. Oli pakko hymyillä, sillä sisikunnassa kävi lämmin läikähdys. Kyllä meistä vielä kavereita tulisi.

Harjasin Aaveen sen karsinassa, sillä suulissa kävi varsinainen Pohjanmaan viima ja pakkastakin siellä oli niin, että ei siellä viihtynyt ihminenkään toppakamoissaan. Annoin käteni kulkea moitteettoman sileää karvaa pitkin ja tunsin Aaveesta lähtevän lämmön. Joo, oli minulla ollut ikävä ratsastamista ja kilpailemistakin, mutta ehkä kaikkein eniten tätä: silittelyä, rapsuttelua ja harjaamista. Hevosen, tallin ja satulasaippuan tuoksua. Karvoja vaatteissa ja valjasrasvaa käsissä. Selän keinuntaa käynnissä ja tuulen piiskaamia kyyneleitä laukkamaaston jälkeen.

Liu’utin satulan Aaveen selkään ja kiinnitin satulavyön. Aave oli alkanut saada lihaksia vissiin, sillä minusta vähän tuntui siltä kuin satula alkaisi olla lavoista vähän… no, ei nyt vielä suoranaisesti ahdas, mutta jotain semmoista kuitenkin. Saattaisi siis olla aika satulan päivitykselle, väliaikaisratkaisuhan tämä nykyinen lainasatula joka tapauksessa oli. Ja mistä sitä tietää vaikka ostaisin uudet suitsetkin.

Maneesissa odotti Nelly ja puomiharjoitukset. Aave selviytyi kivasti esteistä ja selkeästi piti hyppäämisestä. Mikä ettei, olihan se kivaa vaihtelua treenaamiseen eikä sekään huono asia ollut, jos minunkin tasapainoni paranisi. Ei siinä silleen vikaa ollut, sileällä, mutta kevyt istunta ja esteet vaativat vähän muuta. Oikeastaan minäkin olin alkanut pitää hyppäämisestä, sillä vaihtelu virkisti minuakin. Kunhan ei korkeita esteitä hypätty! Ja suljin tiukasti korvani kun Nelly ehdotteli pieniin esteluokkiin osallistumista. Rajansa nyt kaikella sentään, Aave oli kouluratsu ja sellaisena sai pysyäkin, vaikka välillä hypättiinkin.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan ookoo
Väkisin pusertamalla syntyy vain väkisin puserrettua, hosumalla kusipäisiä lapsia ja mailaa ei kannata puristaa, sanoi golf-opettajakin aikoinaan. Mitä varten näitä kaikkia sinänsä hyviä periaatteita oli niin vaikea oikeasti soveltaa omassa elämässään? Eikä asiaa auttanut yhtään se, että oli kiire, hätä ja hoppu. Pikkupaniikki ilmassa ja kauhea yrittäminen, mutta eihän siitä mitään tullut.

Joka kerta uutta Tinder-deittiä tavatessa ajattelin mielessäni, että josko tämä nyt olisi se, joka saisi perhoset lepattamaan vatsassa, askeleen leijailemaan pari tuumaa maanpinnan yläpuolella ja olisi enemmän kuin ihan ookoo, mutta ei. Paria sinänsä lupaavanoloista miestä tapailin useampaankin kertaan, että jos se kipinä vaikka syttyisi vaan eipä se väkisin. Koska ainakin joillain miehillä olisi ollut kyllä kiinnostusta läheisempäänkin tuttavuuteen, aloin miettiä että onko vika minussa, sittenkin. Liian nirso ja vaativa? Vaan kun ei hevoskaupoillakaan se kädenlämpöinen ”ihan ookoo” riittänyt.

Samaan aikaan tuijotin kalenteria enkä voinut uskoa, että maaliskuun alkuun oli enää vain viikko ja kaksi päivää. Harri palaisi silloin Suomeen ja Seinäjoelle ja oli sanonut, että hänen pitäisi hakea jotakin tavaroitaan täältä. Minä näkisin Harrin ensi viikolla! Tuntui että maha pääntyi ylösalaisin pelkästä ajatuksesta. Myönnän: pelkäsin omia tunteitani ja ajatuksiani, jopa omia reaktioitani kun Harri seisoisi tuossa, ulko-oven kynnyksellä.

Ehkä kaikkein pelottavin skenaario oli se, että Harri vihjaisisi jollain tavoin siitä, että olisin tervetullut takaisin hänen elämäänsä ja että minä menisin suostumaan siihen, kertomatta mitään siitä mitä olin mennyt täällä omine nokkineni tekemään. Se oli noin paperilla hyvä idea, ihan paras kerrassaan, sillä eihän Harrissa vieläkään mitään vikaa ollut. Voisimme jatkaa suunnilleen ainakin siitä, mihin olimme jääneet Harrin lähtiessä Kanadaan.

Ajatus oli liian houkutteleva, että voisi vain painautua Harrin syliin ja unohtaa kaikki. En tiedä pystyisinkö vastustamaan kiusausta, jos sellainen eteen tulisi. Sitten minulla olisi ihana avomies, perhoset, kipinät, kemiat ja kaikki. Samalla minä tietäisin kuitenkin, että olin pettänyt häntä eikä vain kerran epätoivoissani vaan ihan säännönmukaisesti, kylmästi laskelmoiden ja useamman kuin yhden kanssa. Ja ihan miten ihanaa tahansa kaikki oli – en minä pystyisi tällaisen salaisuuden kanssa elämään pidemmän päälle. Minun omatuntoni oli ikävä tyyppi välillä. Olisi siis pakko vastustaa kiusausta, jota en pystynyt vastustamaan. Helppo homma, eikö?

Parasta siis olisi, jos Harrilla olisi uusi naisystävä. Tämän minä pystyisin sulattamaan, tähän voisin reagoida hymyilemällä surumielisesti ja toivottamalla onnea, molemmille. Jossain pallean kohdilla tuntuisi kyllä paine ja tyhjyys, mutta siitä selviäisi. Uuteen suhteeseen ei mikään Harrin sanomisissa kuitenkaan viitannut. Toiseksi parasta olisi se, jos minulla olisi uusi miesystävä ja ihastumisen aiheuttaman hormoniryöppy päällä. Viikko aikaa löytää se hormoniryöppy, pienet paineet tässä kohdin siis! Jos kumpikaan näistä ei toteutuisi, kolmanneksi paras vaihtoehto olisi, jos ei tarvitsisi nähdä Harria. Voisinkohan pyytää Markusta tänne ja luikkia itse pois siksi aikaa? Kyllä Markus ymmärtäisi vaikkei koko tarinaa tiennytkään ja varmasti auttaisi, kuten aina ennenkin.

[Sonja T.Valvoja]

Vaahterapolun harjoituskisat 11.2.23

”Kovaluontonen ku ite piru”
Toisaalta halusin vain luikkia hevosauton suojiin piiloon katseilta, sillä kyllä, kaikkien päät kääntyivät tähän suuntaan juuri siinä kohdalla kun näkivät Aaveen. Kuulin ihan mielessäni ne ajatukset ja kavereille puolihuolimattomasti heitetyt lauseet: ”Mikä toi on?” ”Mitä toi luulee täällä tekevänsä?” ”Se on varmaan esteratsu, jos Tähdistö on vaihtanut esteisiin.” ”Varmaan jotain kemikaalia käytetty tohon karvaan…” ”Ei toi voi olla kouluratsu. Ton näkönen.”

Toisaalta olin ihan sairaan ylpeä, koska olihan Aave ihan sairaan upea hevonen. En minä menisi hevosautoon piileskelemään. Ajatelkoot, sanokoot mitä halusivat!

Paitsi tietysti oli niitä, joiden mielipiteellä oli väliä. Yksi heistä saapasteli juurikin kohti ja teki mieli vetäytyä sinne hevosautoon kuitenkin, ihan vain varmuuden vuoksi.

— No nys sää oot tehny semmosen riilin että Trumppikin repis peliverkkarinsa, sanoi Simo. — Meinaan kateuresta. Mää vähän selvittelin tän taustoja ja sehän on ihan oikee isojen luakkien hevonen.

Simo oli minulta puhelimessa kiristänyt tietoja Aaveesta ja olin mennyt kertomaan sen virallisen nimen. Sillähän löytyi sitten kisatietoja ja joitain vanhoja videoitakin, joissa se kisasi edellisen ratsastajan kanssa. Aaveen rodusta Simo ei sanonut mitään, mutta syykin selvisi kuunnellessani puhetulvaa:

— … ysärillä joskus mulla oli kans yks teke ratsuna jonkun vuaren. Se oli iräntuonti, paperittomanahan sieltä tuli vaikka ja mitä, mutta tälle löytyi joku roopuska, josta selvisi että teke on, ihan puhras muistaakseni. Kovaluontonen ku ite piru, mutta sitten kun sen kans alkoi pärijätä, ni se olis kiivennyt vaikka puuhun perä edellä jos olis pyytänny. Meni harmi kyä ähkyyn aika nuarena. Eikä se ollut näin koreen värinen, tavar ruunikko isoilla merkeillä, kiilsi kyä kans varsinki kesäkarvas…

— No, koskas tuut tän kans Kangasalle valmennukseen? Simo kysyi kun oli saanut aikansa muisteltua.
— Katotaan nyt, mutta kyllä tässä kevään korvilla voisi. On vähän haasteita välillä, mutta Nelly ja sit Kozlovin Marshall katsovat päältä. Tänne kisoihin tultiin ihan vain turisteina, kokeilemaan että vieläkö Aave muistaa, että miten kisoissa oltiin.
— Noni noni, pas soittaen sit kun oot tulos. Ja muuta ku tsemppiä kisoihin, vaikka turisteja oottekin vaan.

En tiedä mitä varten olin niin pelännyt Simon kommentteja tai suhtautumista Aaveeseen. Simon suusta oli aikanaan päässyt lausahdus ”Hevonen hevosena” ja muutenkin, ei hän katsonut hevosen rotua tai sukutaulua, vaikka tarvittaessa osasi niistä toki sanoa yhtä ja toista. Tietysti hän kauppiaana keskittyi puoliverisiin, mutta olihan Morttikin Simon kautta tullut, täysiverinen. Ja tärkeintä oli, että olin edelleen tervetullut Kangasalle valmentautumaan. Tunsin itseni melkein jo päivän voittajaksi, vaikken ollut vielä edes hevosen selkään asti päässyt.

Vanha tuttu jännitys tuntui kuitenkin hiipivän selkärankaa pitkin ylös, kun oma lähtövuoro lähestyi. Se sai sydämenlyönnit humputtamaan korvissa ja mahassa kiertämään ikävästi. Jännitys on vain tunne, se on ihan ookoo jännittää. Jännitys on vain tunne, se on ihan ookoo, mutta sitä ei tarvitse päästää niskan päälle, hoin mantraani ja keskityin hengittämiseen. Kun oli minun vuoro ratsastaa alkutervehdykseen, unohdin kokonaan, että minulla oli jäänvärinen erikoishevonen. Minä olin täällä vain ratsastamassa, oli vain kenttä, ohjelma ja hevonen. Ja me osasimme tämän Aaveen kanssa, ainakin jotenkin. Olin tankannut helpon A:n ohjelman läpi niin, että osasin lausua sen vaikka keskellä yötä. Kun vain muistaisin hengittää.

Prosenttien valossa luokka oli tosi kova emmekä me sijoittuneet, mutta seitsemäs sija ja lähes 75 prosentin tulos tuntuivat kyllä voitolta. Se… se oli mennyt ihan hyvin. Ihan korrektia perusratsastusta eikä sen kummempaa helpossa A:ssa vielä oikeastaan tarvittu.

[Sonja T.Valvoja]

Korostusvärit
Mortin kotivarusteet olivat olleet pääosin vihreitä, enimmäkseen tumman tai keskivihreän sävyisiä, vähän vaihdellen. Salierilla oli ollut loppuviimeksi aika paljon pastellisävyjä, vaaleanvihreätä ja -sinistä sekä viileän vaaleanpunaiset suojat ja satulahuopa. Kisoissa molemmilla toki oli sitten valkoista: valkoinen satulahuopa, kuten säännöt määräsivät (vai määräsivätkö? En ole ihan varma, mutta perinne se ainakin on) ja valkoiset suojat, pintelit ja muut. Loimet toki olivat mitä olivat, mutta olin ollut tosi iloinen löytäessäni Mortille tummanvihreän kuljetusloimen. Se näytti todella hienolta.

Mutta mitä ihmettä minä Aaveelle keksin? Pinterestistä ei ole tällä kertaa juurikaan apua, koska vaikka mitä hakusanoja kirjoittaisin, löysin vain hyvin vähän mitään kuvia tämänvärisistä hevosista. Ja useimmissa kuvissa ei ollut mitään erityisen värikkäitä varusteita. No, jossain kuvassa oli vaaleanpunaiset suojat, satulahuopa ja korvahuppu ja toisessa kirkkaan vaaleansiniset. Mutta ihan nyt tosissaan, en minä kehtaisi.

Ehkä se piti pysytellä mustassa tai ylipäänsä tummissa väreissä. Aave ei tarvinnut korostusvärejä, kun se oli itse yksi huutomerkki. Minä edelleen välillä vähän ihmettelin itseäni, että miten oikein päädyin tämmöiseen hevoseen. Ei pahalla! Aave oli hyvä hevonen, erinomainen ratsu ja aina vain paremmaksi tuntui muuttuvan mitä kauemmin se minulla oli. Olihan sillä omat juttunsa, välillä se jäkitti niskaansa ja välillä huuteli muille hevosille ja kun sitten seuraavana päivänä se kulki samojen hevosten lähistöllä täydellisesti minuun keskittyen, luulin kuvitelleeni harhoja.

[Sonja T.Valvoja]

Ei oo, ei tuu
Kisathan tässä nyt viime vikoina olivat tärkein puheenaihe tallinkäytävällä ja tuvassa. Vaahterapolku olisi nyt viikonloppuna ja minulla vähän puntti tutisi, vaikka yritin hokea itselleni, että menemme sinne vain kokeilemaan kepillä jäätä. Menestystoiveita ei ole eikä toivottavasti paineitakaan. Sitten ensi kuussa oli tulossa Royal Cupin ensimmäinen osakilpailu, joka ratsastettaisiin Royal Gardenissa! Marshall oli menossa sinne molempien hevostensa kanssa ja vaikka minä en voisi osallistua Aaveen kanssa niihin, mielessä kutitteli lähteä mukaan kisaturistina. Tuttu paikka kuitenkin viime kesältä ja olin kyllä viihtynyt hyvin siellä. Lisäksi Rhônen jokilaakson maisemat olivat niin hienot!

— Anssi ja Salierikin osallistuvat näemmä, sanoi Marshall pöydän ääressä selaillessaan lähtölistaa. — Osallistuvat vaativaan B:hen ja A:han.
— Niin muuten osallistuvatkin, nyt kun sanoit! Mainitsihan Anssi taannoin siitä, kun kertoi heidän kisasuunnitelmiaan.
— Onko heillä eka kerta ulkomailla?
— Ei, olihan ne silloin viime keväänä Hanami Weekillä jo.
— Aivan, enpä muistanutkaan. Ja taisivat olla viime kesänä myös Sommersolervissä, eikö totta?
— Joo, totta. Mutta eka vaativan A:n startti tuo tuolla Sveitsissa nyt sitten.

Minusta oli hieman kiusallista puhua Anssista Marshallin kanssa, sillä vaikka olinkin yrittänyt pitää meidän suhteen — tai mikä se nyt edes oli — piilossa kaikilta ja erityisesti muilta tallilaisilta, niin siellä Hanami Weekin gaalaillassa oli saattanut päästä vähän lipeämään… En tiedä miten paljon Marshall oli nähnyt tai kiinnittänyt huomiota minun tekemisiini tai siihen, kuka minun käsipuolessani luuhasi. Ei hän ainakaan ollut sanonut mitään.

Ilona, kisatiimimme kolmas jäsen (tai neljäs, pitihän Niklas laskea mukaan) asteli juuri keittiöön Onninsa kanssa. Kurottauduin tuoliltani houkuttelemaan sitä rapsuteltavaksi. Axa oli tietysti minun oma sydänkäpyseni, mutta syystä tai toisesta pidin kovasti myös vinttikoirista. Ja olihan Onni nyt ihastuttava kaikin tavoin.

— Niin keillä on eka vaativa A ja missä? Ilona kysyi, kun oli juuri kesken keskustelun tullut paikalle.
— Mun ekan hevosen ja sen ratsastajan. For Salieri ja Irosen Anssi, jos sanoo mitään. Eivät kyllä ole tässä talvella kisanneet missään, selitin samalla kun valuin tuolilta alas lattialle Onnin perässä. Onneksi se oli hyväluonteinen ja piti rapsutuksista ja huomiosta, Sitä ei siis haitannut yhtään, että minä en mitenkään malttanut pitää näppejäni erossa siitä, nyt kun Axa oli jäänyt kotiin.

Minun piti kertoa sitten samalla kaikki Salierista ja siitä, miten entinen miesystäväni oli ratsastanut sillä ja sitten olin hankkinut Mortin vähän niinkuin omaksi ratsukseni, mutta hänen lähdettyä ulkomaille olin antanut Salierin vuokralle ja nyt ruuna kilpaili uuden ratsastajansa kanssa. Tarkoitus oli kuulemma jatkaa viime vuonna kohtalaisesti alkanutta kisauraa, mutta astetta korkeammissa luokissa. Tallilla onneksi oli jo yleisessä tiedossa, että minä en enää seurustellut Harrin kanssa. Niinpä en nähnyt tarpeelliseksi kertoa Harrin oletettua nopeammasta kotiinpaluusta.

Sitten kävi kylmä viima lävitseni. Mitä jos Harri haluaa palata kuitenkin Hopiavuoreen? Jonkun hevosen hoitajaksi vaikka tai mistä tuota tietää, jos vaikka hankkisi oman hevosen tai vuokrahevosen tai ottaisi ylläpitoon jonkun ja toisi sen Hopiavuoreen? Kuitenkin hän on tässä nyt puolitoista vuotta aktiivisesti ratsastanut siellä Kanadassa ja taidot ovat karttuneet. Ei Harri voisi tehdä sellaista. Eihän? Pitäisiköhän Eetulle sanoa, että jos Harri kyselee hoitohevosta tai tallipaikkaa, niin osaisi vastata siihen että ei oo eikä tuu.

[Sonja T.Valvoja]

No niin, niin ne alkaa suuret uutiset levitä! Enkä muista nyt ihan tarkkaan että onko tämä eka kerta kun olet ainakaan suuremmin tarttunut Sonjan hahmoon, mutta hyvin olet osannut kirjoittaa. Sonja voi olla vähän vaikea kirjoitettava, äkkiä katsoen hiljainen tarkkailija, mutta kyllä sekin osaa puhua ja ainakin näytellä sosiaalista, kun tarve vaatii.

[Sonja T.Valvoja]

Tyydyn vain toteamaan lyhyesti, että komea, komea Stanimir (niinkuin aina), mutta ETTÄ MITÄ ETTÄ??!! Mitä merentakaisia asioita?! Kenen kanssa jutellaan? Mistä? Miksi?! KERRO HETI!!
Tai ainakaan minä en osaa nyt yhdistää tätä asiaa mihinkään aiemmin lukemaani, että tuntuu siltä, että tässä on nyt suuriakin salaisuuksia tulossa julki. Ei ole eka kerta kun toivon tämän olevan Netflix että voisin klikata seuraavan jakson.

[Sonja T.Valvoja]

Todellakin awww, mutta kuten johonkin jo kommentoin, niin Anicen ja Grigorin reaktio oli tosi ennalta-arvattava. Näin sen pitikin mennä. Mutta silti. Awww. Onhan tämä nyt ihana tarina ja tilanne. Onneksi edes Marshallin puolella on tällaista.

Eniten tässä ehkä liikuttaa tai naurattaa tai jotakin Grigori, koska muistan historiasta erinnäisiä pikkujuttuja siitä, miten Grigori on Marshallin kumppaniin suhtautunut. Silloin alussa kun asia selvisi Grigorille (tai oli selvinnyt jo aiemmin, mutta kuitenkin ensimmäistä kertaa tapasi Niklaksen), kommentti oli, että ei hän nyt niin kauheasti Niklaksesta pidä, noin niinkuin henkilönä, mutta että jos se kerran on Marshallin valinta, niin menköön. Reilu vuosi sitten Pariisissa Grigori oli jo vitsailuasteella asian suhteen. Niin että tämä pätkä oli kyllä ihan vain hyvä ja looginenkin lisäys tähän jatkumoon. Grigori on vanha pehmo vaikkei halua sitä näyttää 😀

[Sonja T.Valvoja]

No niin, tässä sitä ollaan juuri siinä kohdassa, mitä tuolla mietin ääneen jo toisaalla. Että Marshallin perhe (ainakin vanhemmat ja muu nuorempi polvi, muistaakseni vanhemmalla polvella, jos lie vielä elossa, saattoi olla jotakin hampaankolossa) onnittelee ja iloitsee, mutta Niklaksen puolella… Joo ei. Enkä yhtään ihmettele, ettei Niklas halua varsinkaan äitiään sinne, isästä ei ole tainnut olla puhetta ehkä koskaan, en ainakaan muista.
Ja Nellylle, tietenkin Nellylle! Ei tule sanomista sitten kun palaa kotio. Mutta se on hyvä, saavatpahan Hopiavuoressakin tietää hetikohta suuret uutiset.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Ilona, tuo kaikkien murehtijoiden kuningatar! No ei vaan, kukapa ei miettisi etukäteen sitä että jos syntyykin orivarsa ennen kuin tamma on edes kiimassa, saati nyt astutettu ja kantavana. Alex toimii tässä vähän niinkuin järjen äänenä, mutta Ilona ei halua Alexia siihen rooliin vaan yrittää saada Oskarista jotakin ulos ja haistan vähän harmistusta, kun sieltä puolelta ei tule mitään selkeätä joota tai eitä. Ilonan ajatukset ovat kyllä varsin samaistuttavia.

[Sonja T.Valvoja]

Romantikko-Marshall on tehnyt paluun! Ihana, ihana, ihana Marshall, jo ihan pelkästään tuo, että Niklas on haaveillut pääsevänsä tuntureille ratsastamaan, niin Marsh järjestää. Ja kosinta sitten siihen vielä kaupan päälle, niin voi pojat! Oi että <3 Vähänkö ihanaa.

Jatkona Ilonan kommenttiin, että olisiko se sitten kesähäät? Isotkin kenties? Jonkinlaiset juhlat pitää olla kyllä. Herkesin tässä jo miettimään sitäkin, että Marshallin vanhemmat ainakin tulevat ja ovat iloisia, olettaisin ainakin, mutta entäs sitten tämä Tuula, Niklaksen äiti, josta saimme lukea joskus reilu vuosi sitten vähemmän mairittelevia tekstejä… Tässä olisi nyt taas kyllä draaman aineksia kasassa ja ties mitä muuta.

[Sonja T.Valvoja]

Jahah, jahah, että varsa eikä suinkaan niin että Ilona innostuisi oriista itsestään! Melkein olisin veikannut sitä vaihtoehtoja ensimmäiseksi, mutta eipä se, onhan varsakin hyvä idea kun on tamma jo omasta takaa.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, jotenkin, jokin asia tuossa alussa sai taas pelkäämään, että asiat eivät menekään hyvin. Että Veeralle tulee jotakin pitkäaikaisempaa, vakavampaa ongelmaa mokomasta naulasta ja sitten kaikki menisi päin mäntyä ja olisi taas yksi pitkäaikainen sairastupalainen. Onneksi sentään ei vaan paiseesta päästään nätisti eroon.
Minä en tiedä niin hevos-skeneä, että miten iso tabu ja kärhämän aihe kengättömyys vs. kengät ovat siellä. Miten paljon Ilona siis valmistautuu ottamaan p*skaa niskaansa päätöksestään, olettaako se että seuraavalla viikolla on elsu tallinoven takana kun on ilmoitettu jalattomasta hevosesta. Vai onko tämä enemmänkin sellainen ”ai sillä ei ole kenkiä, ookoo”-tyyppinen juttu, jos tulee jonkun kanssa puheeksi.

[Sonja T.Valvoja]

Oi kun kaljurot Aave saa huomiota, oikein kuva ja kaikki. Ihanaa, kiitos! Saisiko tuon ratsastuskuvan lisätä Aaveen omalle sivulle, soveliaiden tekijänoikeusmerkintöjen kanssa toki?

Ja onnittelut Santulle myös kisamenestyksestä, Sonja on oikeassa siinä, että olisit saanut keulia sillä kyllä jo aikaisemmin 😀 No, parempi myöhään kuin jne. Muuten kyllä tosi kiva ja kotoinen teksti. Näitä Fifin päiväkirjatekstejä aina vähän pelkää lukea, kun sillä niin paha se ihottuma kesäisin on että missä vaiheessa homma todetaan toivottomaksi ja hevosen kiusaamiseksi…

[Sonja T.Valvoja]

Eikä! Ihana kuva, mutta kuka tuo keskimmäinen on karvanutturansa kera? Jussi? Ei voi, Jussilla pitäisi olla tähti. Kissi? Ai niin, tietysti Tetris, hyvä minä 😀
Ja onpa Aave ja Sonjakin päässeet mukaan. Mä kehrään tämän takia loppuillan ja vähän huomisaamunakin.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Uuuuu, nämä Noan Chai-aiheiset tarinat saa minut aina jotenkin… mykkyrälle. Siis niin hyvin kirjoitettuja ja kuvailtuja ja tuntee oikein itsekin, miltä se tuntuu, se adrenaliini ja rakastuminen ja sydämensyke. Ja silti tämäkin jotenkin riipii sielua, kun oikeasti vain haluaisi että Noalla ja Chailla olisi kaikki aina tosi hyvin ja hienosti ja täydellisesti. Minusta ei nyt irtoa mitään tämän järkevämpää kommenttia. Ehkä joskus, muttei vielä.

[Sonja T.Valvoja]

Aivan sama kuin Jannalla: ei kai, ei kai taas, just Ilona…
Hyvin kirjoitettu tarina kyllä, ei siinä mitään, mutta kun sitä lukiessa koko ajan vain pelkäsi.

[Sonja T.Valvoja]

Voi soosaavat hopiavuorelaiset! Mistä vetoa, että kun Nelly mönkii takaisin ihmisten ilmoille koira on edelleen keittiössä, kukaan ei ole soittanut sinne löytöeläintarhalle eikä kukaan ole pannut FB:iin mitään ilmoitusta tai edes ottanut kuvia. Eetua kiinnostaa vain Jussi, Eiraa ei kiinnosta mikään tähän liittyvä ja Hello… No, ei sitäkään oikeastaan kiinnosta soittaa sinne tarhalle, koska pikku-Lallero joutuisi sitten lopuksi elämäänsä rääkättäväksi ahtaaseen häkkiin ainakin Hellon mielikuvissa, joten ihmekös sitten, jos asia pääsee vähän unohtumaan.
Että joo, Lallerosta tulee joko Hellon koira tai sitten Hopiavuoren yhteiskoira, vahva veikkaus tämä myös.

[Sonja T.Valvoja]

Haa, tätä Peteriä nyt lykätään tarinaan taas eikä vieläkään tämä oman elämänsä ullataalasmaa saa selkoa, että kuka, mitä, miksi ja häh. Innolla odottaen!
Muutenkin tässä on tosi paljon kaikkea, arkista maastolenkkiä ja sitten yhtäkkiä ollaan kisoissa. Tai ei yhtäkkiä, kun tarkemmin luki niin olihan siinä muutamalla sanalla mainittu että sinne Storywoodiin lähtettiin. Ekalla kerralla (hieman huolimattomasti, myönnän) lukiessa jäi ensimmäiseksi ajatukseksi että hetkinen, mitä tässä just tapahtui.

[Sonja T.Valvoja]

Eetun pään sisään pääsemme tätä nykyä kovin harvoin ja ne ovat aina virkistäviä hetkiä. Eetu on Hopiavuoren selkäranka, se ikiluotettava, aina paikalla oleva ja aina kaiken tekevä ja hoitava, rauhallinen, harkitsevasti tuumaileva isäntä. Se joka hermostuu lähinnä vain Helloon ja Eiraan (koska heihin kehtaa hermostua, kun ovat tuttuja varmaan jo ajalta ennen syntymää tai jotain).

Tässä tekstissä alussa tulee hyvin esille tuo, että Eetullakin alkaa aivot savuttaa kun on tarpeeksi härdelliä, meteliä ja meininkiä. Minä NIIIIIIN tunnistan tämän. Aikansa sitä jaksaa, mutta sitten alkaa kiristää ja on syytä päästä jonnekin hiljaisuuteen ja omaan rauhaansa. Toisaalta muistan kyllä joissain tarinoissa mainintaa siitä, että Eetu kuitenkin ehkä pitäisi siitä kun tupa on täynnä ja porukka viihtyy. Kysymys kuuluukin, että pitääkö Eetu siitä vai pitääkö vain mielikuvasta (ja oikeasti se kuitenkin rassaa) vai onko nyt jotakin erityistä mieltä kiristävää menossa vai onko se nyt vaan niin, että joskus meteli on ok ja joskus taas ei. Onhan näitä, syitä. Onneksi on Jussi, jonka kanssa lähteä maastoon vaikka se nyt tällä kertaa päättyikin suunnittelemattomaan alastuloon ja susitappeluun, ainakin melkein.

[Sonja T.Valvoja]

Rakastan tuota vertausta puoliperävaunurekasta ja Ferrarista! Sillä onhan se, Arlekin ja Barnum ovat ihan eri planeetoilta noin urheilullisuuden suhteen.
Rakastan myös sitä, miten positiivinen Niklas sitten lopulta on. Ensin kaikki tuntui menevän ihan pieleen ja väärin ja huonosti, mutta sitten kun huomasi että ”vain” neljä estettä lopulta putosi, niin Niklas toteaa, että ihan hyvinhän se meni. Tai no, en nyt tiedä onko se erityisesti positiivisuutta, kun ensin luulee, että kaikki tuli alas ja sitten huomaa, ettei nyt sentään ihan kaikki, mutta kuitenkin.
Sen sijaan olen ihan kirvelevän kateellinen siitä, että osaat noin hyvin kirjoittaa tunteista, jännityksestä ja kaikesta siellä radalla ja ennen sitä. Vaikka itse kuinka yritän sitä samaa, niin ei. Buhuu.

[Sonja T.Valvoja]

Oi, jos osaisin kehrätä kuin kissa, kehräisin nyt. Kauhean, kauhean lämminhenkinen, rauhallinen, kotoisa, ihana arki-ilta. Rasmus muistuttaa kovasti Harria, muuten! Ei ole kyllä eka kerta kun olen tämän pannut merkille.

Jaa että Rasmus on sitten puhunut puutaheinää lentistreeneistä ja käynytkin salaa ratsastustunneilla! Melkoinen temppu ja hyvin pidetty ilmeisesti salassa, jos ei Janna kerran ole edes vaatteiden laadusta ja hajusta osannut epäillä. Mutta Rasmuksella on hyvä pointti: poni-isä siitä on joka tapauksessa tulossa, niin parempihan se on jos tajuaa itsekin hevosista jotakin eikä ole sormi rannetta myöden suussa, kun tulee jotakin hevosasiaa.

[Sonja T.Valvoja]

Komea se on Barnumkin <3

[Julkaisija]

Viestit