Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ai suihkuseuraa?
Niin se Nelly sanoi, kun oli napannut minut Eetun auton kyytiin pysäkiltä. Ja puhui se lehmästäkin, että sellainen olisi hyvä olla tallilla. Silloin ei tarvitsisi hakea maitoa kaupasta, kun voisi vain käydä lypsämässä omalla pihallaan. Ajatus oli niin huvittava (ja saatoin ehkä olla hieman väsynyt), että rupesin nauramaan ihan kunnolla, niin että silmät vuoti. Sarvipää kyllä sopisi muiden lehmänkirjavien ponien joukkoon oikein mainiosti, joten miksikäs ei. Sitten Nelly pilasi hetkellisen iloni kysymällä samaa kuin Saku: Mitä sä teit, miks sä teit, ookko iha tyhmä? Totesin suoraan, etten halua puhua siitä, johon nainen vastasi, ettei hän edes sanonut mitään, hän halusi vain tietää kuinka voin.
Voi kunpa olisinkin voinut vastata rehellisesti. Kertoa, että muakin sattuu, vaikka minä se tyhmä olinkin. Että tiedän, etten minä saisi surkutella, itsehän kaiken aiheutin ja vielä pahempaa, aiheutin pahaa oloa muillekin. Mutta silti haluaisin, että joku tulisi ja halaisi minua, oikein kunnolla rutistaisi. Sanoisi, että kyllä kaikki järjestyy, vaikka nyt onkin vähän huono hetki. Mutta sanoin sen, mitä kerron aina kaikille, riippumatta miltä oikeasti tuntuu: ”Kyl mä tässä nyt jaksan.” Ja olihan se ihan totta, kyllä nyt oli jo paljon helpompi olla, kun oli edes joku siinä vieressä. Ja kun Nelly vielä tarjosi juomaseuraakin, jos sille tulee tarvetta. Teki mieli kysyä, että lähdetäänkö vaikka heti, mutta hän kääntyikin jo kaupan pihaan ja kertoi, että pitäisi hakea sitä maitoa.
”Sä tarviit suihkun ja mä seuraa”, hän totesi, ihan tavalliseen tapaansa. Tuijotin naista hetken aikaa ja tunsin kuinka suupieleni nousivat auttamattomasti jälleen hymyyn.
”Voi Nelly Nelly, sä kyllä tiedät, miten miehen saa sulamaan. Tottakai lähden sun kanssa suihkuun!” Nauroin ja nappasin Nellyn kainaloon, kun kävelimme kauppaa kohti. Hän vastasi nauruuni eikä lähtenyt vierestäni pois, vaan vei kätensä selkäni takaa kylkeä vasten. Mietin, että kyllä mä mieluusti veisinkin Nellyn suihkuun. Voin jo kuvitella kuinka hänen tuuheat tummat hiukset liimautuisivat hänen kasvojen reunoille, tummat huulet kastuisi vesipisaroista..”Nii, että tarviitsä jotain?” Nelly herätti minut päiväunilta. Irrottauduin naisen otteesta, koska pelästyin, että tein jotain taas väärin.
”Ei.. Tai siis joo, jotain juomista. Ja pitää ottaa pari pakettia kahvia, kotoo alkaa olla loppu ja vois teilleki viiä.” Koska asuihan Nellykin periaatteessa tallilla, vaikka ei ihan saman katon alla kuin muut. Niinpä otimme neljä pakettia kahvia, kilon sokeripaketin sekä muutaman purkin maitoa.
”Pitäskö mein ottaa jotain naposteltavaa?” Kysyin kun olimme jo menossa kassalle. ”En tiiä, mä en oikein haluais olla yksin. Ni meitin, et..” takeltelin. En kai mä nyt oikeasti oo pyytämässä heti Nellyä pitämään mulle seuraa.
”Hei joo, sehä ois kivaa! Jollei muita kiinnosta, ni voidaa väsätä joku terassin naurettava esi-isä mun ovelle ja olla siin nauttimassa keleistä!” Nelly vastasi mutkittelematta. Miksen mäkin oo niiku Nelly, se tietää aina just mitä sanoa ja sen kanssa voi kaveerata kuka vaa. Myös tällane yks hölmö, joka ei osaa sanoa edes lausetta loppuun. -
Rikki
Treenien jälkeen Saku pyysi minua kaupungille ja meinasin jo kieltäytyä, koska hetkellisesti ajattelin, ettei hän välttämättä haluaisi julkisesti kulkea minun kanssa. Emmehän me olleet tunteneetkaan kuin reilun vuoden, mutta pidin häntä hyvänä ystävänä. Ja niin hän kyllä olikin, koska lähtiessämme hän kuittaili takaisin suutaan soittaville Urholle ja Ossille.
”Nyt pää kii! Jos vielä jatkat tota, ni vois kuvitella, että sua vaan kyrsii, ku Tiitus ei oo sua katellut.” Ohoh, miksen mä ite tajunnu tollast! Jotain Urho vielä mussutti astuessaan autoonsa, mutta laskin pisteen silti meille.Jätimme treenikassit Sakun autoon, kun nousimme Jerikon nurkilla.
”Meinasit sitte syyä rasvasesti heti treenin jälkee, vai?” Kysyin Sakulta, kun hän lähti kävelemään grilliä kohti.
”En oo oikein syöny mitää ja rupes vaa nii vituttaa toi Urho.”
”Ei sun todellakaa ois tarvinnu sille mitää sanoo, joudut vaa pahemmin liemeen tost”, totesin hieman harmissani. Voin jo kuvitella kuinka idiootti kumppaneineen luulee, että mulla ja Sakulla olis jotain juttua. Tai että pitävät mua ihan nössönä, ku toinen tollee puolustelee.
”Pakkoha niille oli jotain sanoa!” Saku sanoi selvästi tulistuneena.
”Joo joo, ihan rauhassa”, sanoin hieman säikähtäen, koska Saku kävi todella kuumana. ”Jos nyt vaan mennää ottaa ne isot makkaraperunat. Ei ne naiset iha väärässä oo, ku sanovat, että ruoka auttaa suruun”, sanoin naureskellen.”Voi luoja, ei ois pitän ottaa kaikilla täytteillä”, huokailin, koska olin niin täynnä.
”Nyt kun pääsis mahan vieree makaamaa, ni oisin taivaassa”, Saku nauroi ja tiesin, että hänellä oli ihan samat olot kuin minulla.
”Sä sitte todella teit niiku muut juoruaa?” Saku kysyi varovasti hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ai mitä, etkö sä ollu varma vai?”
”Joo, en mä oo mitää nähny, kuulin vaan ku jotkut puhu jostain kuvasta.”
”Kuvasta? Voi helkutti sentää.” En halunnut puhua siitä, en välttämättä Sakun kanssa enkä ainakaa missää grillin pöydän ääressä, joten vastasin lyhyesti: ”Joo ja en, se siitä.” Nousin ylös ja vein roskani sekä tyhjän Fantan niille kuuluviin astioihin. ”Mä voisin ottaa mun kassin sun autost, kävely vois tehä hyvää. Alkaa vähän noi Urhon taklaukset tuntuu – Ja äskeiset perunat.””Se kyllä veti sua aika koval otteel”, Saku totesi, kun kävelimme hänen autolle päin.
”Noo, kuuluu peliin ja sillee.”
”No joo, kuuluu ja kuuluu. Kyllähä siitä ny näki, että se oikee hakemalla haki niitä paikkoja. Ihmettelen kyllä, ettei se mitää laitonta tehny.”
”Ehkä se vaa kaipas läheisyyttä!” Nauroin, koska mieleeni tuli Sakun aikaisempi kommentti. ”Pitää varmaa ens kerral sanoo sille, että kyllä mä voin sen kaa muutenki halailla.”
”Ehottomasti pitää! Mä voin jo kuvitella kuinka se menee sanattomaks siitä.”
”Mut hei, kiitti täst. Oikeesti. Halaisin sua, jos ei tarvis pelätä, että koht joku levittelee siitäki kuvia.” Pystyin jo esittämään, että se olisi hauska asia, vaikka se edelleen tuntui pahalta. Otin laukkuni Sakun autosta ja lähdin kävelemään kotiin päin.Tai siis se oli tarkoitus, mutta jostain syystä päädyin kävelemään joen yli enkä sitä myöten alaspäin kotia kohti. Lisäksi olin kävellyt jo jonkun tovin ennen kuin edes huomasin, että olin kävellyt ihan vikasuuntaan. Seisoin meijerin lähellä, kun tajusin, että jos vielä jatkaisin hetken joesta poispäin, päätyisin Hellon rivitaloille. Enkä mä voinut mennä hänen luokse, koska lupasin odottaa, kunnes hän saa keskusteltua Jillan kanssa. Treenikamat painoivat ainakin viisikymmentä kiloa olkapäälläni roikkuvassa putkikassissa, käsiäkin särki ja jalat ilmoittivat, että haluttais vaakatasoon – niiku nyt! Joten istahdin bussipysäkin penkille, koska sen enempää en pystynyt niille antaa. Tiesin, että minun olisi vain pitänyt kääntyä ympäri ja kävellä kotiin. Tai vaikka soittaa Sakulle, että heeeiii, mä vähä intouduin lenkkeilemään enemmänkin, voisitko tulla heittää mut kotii. Mutta istuin vain ja mietin menneitä päiviä. Miten mä oon tähä ajautunut? Tuntuu, että oon ihan hajalla, niin fyysisesti kuin henkisesti, enkä mä tiedä mitä tehdä. Eikä mun auta kuin odottaa ja sen jälkeen voin olla sitten rikki ihan kunnolla.
-
Jefuharkat
Harjoitukset alkoi samalla tavalla, kuten aina ennenkin: Ensin lämmiteltiin yleisesti hölkkäämällä kenttää ympäri ja sitten tehtiin erilaisia taivuttavia liikkeitä, kuten askelkyykkyjä, karhukävelyä, sivulaukkaa ja sumokävelyä. Lopuksi vielä nostimme sykkeet kunnolla koholle sprint-juoksuilla. Sen jälkeen treenasimme askelkoordinaatiota tekniikkatikkaiden kanssa juoksemalla ne ensin päästä päähän suorassa linjassa ja sitten sivuttain. Ja tietenkin niin, että molemmat jalat kävi jokaisessa välissä.
Olin huomannut jo kentälle tullessani, että osa porukasta vilkuili minua. Olinhan minä tullut vähän myöhässä, joten oletin, että se johtui vain siitä enkä miettinyt asiaa enempää. Mutta kun outo tuijottaminen jatkui joka juomatauolla ja moni vain käänsi katseensa pois tuijottaessani heitä takaisin, oli minun pakko kysyä Sakulta: ”Onks mulla räkää nenässä vai miks kaikki kattoo mua noin?”
”Joo tota, mun piti sanoo sulle..” Hän aloitti, kunnes Urho tuli naureskellen luoksemme.
”No nytkö sä yrität iskeä meidän Sakuaki vai.”
”Anteeks mitä?” Kysyin tyhmänä. ”Miks mä… Mitä sä sekoilet?” Jatkoin hieman pelästyneenä. Eihän kukaan tiennyt keskiviikosta, eihän?
”Nii-i, miks iskisit, kun vast pari päivää sitte imuttelit ihan toisen äijän kanssa”, Urho totesi selvästi inhoten. ”Hintti.”Menin täysin lukkoon. Pystyin vain tuijottamaan siihen, missä Urho mielessäni edelleen katsoi tarkalleen sillä samalla tavalla kuin yläasteella luokkalaiseni, kun saivat tietää, että tykkäsin muistakin kuin tytöistä. Tai Ypäjän harjoitteluaikana muut tallilaiset, kun en ollutkaan tyypillinen heppapoika, joka harrasti hevosia vain tyttöjen takia. Eihän Urho siinä enää seissyt, vaan oli lähtenyt takaisin kentälle, naureskellen parin kaverinsa kanssa. Sakukin oli mennyt, enkä yhtään ihmettele.
”Tiitus, alas tulla ny!” Valmentaja huusi. Mietin valehtelisinko huonoa oloa tai vaikka sitä, että aikaisemin saamani taklaus alkoikin ilmoitella ikävästi itsestään.
”Joo, sori”, pahoittelin palatessani muiden luokse. Nythän minä en lähde pakoon. Kuvitelkoon Urho mitä haluaa, minähän jatkan treenejä.Urholla todellakin oli jotain hampaankolossa, koska treenin loppupelissä hän teki kaikkensa, että sai runnottua minut. Hän kuitenkin teki sen kaiken taiteen ja sääntöjen mukaan, joten minun ei auttanut kuin kestää iskut. Ja lopulta ne olikin paljon helpompia kuin ne katseet muutamilta joukkuekavereilta, kun vaihdoimme treenien jälkeen vaatteita. Mutta katseetkaan ei tuntuneet niin pahalta kuin ajatus, että tieto todella oli levinnyt. Ei sillä ole väliä, jos Urho tai Lari tai hiton Ossi ei voi sietää minua, mutta se, että tallilaiset saattavat tietää asiasta, tuntui todella kamalalta.
-
Melko tyypillinen lauantaityöpäivä
Inarin lakkiaisten myötä sain hoitaa tänään tallin sekä tallin väen koirat Camillan kanssa. Olisin ehkä mieluummin jäänyt omaan sänkyyn mököttämään, mutta koska tiesin, että käytännössä kaikki muut olisivat poissa tallilta ja olinhan sopinut asiasta jo kaksi viikkoa sitten Eetun kanssa. Joten oli ihan vapauttavaa ajatella polkiessa, ettei törmäisi kehenkään. Paitsi tietysti Eetuun, joka kertoi saapuessani vielä viime hetken ohjeita.
”Hei Eetu, mä oon ollut täällä melkein kaksi kuukautta, kyllä mä osaan”, nauroin miehen hätäilylle. ”Joo joo, kyllä mä soitan sulle, jos tulee hätä, ala mennä nyt!” Hoputin miestä, koska sillä oli vieläkin tukka pystyssä ja ehkä jonkunlainen tyynyn kuva naamassa. ”Kyllä, mä osaan hoitaa myös koirat!” Huusin vielä miehen perään mennessä talliin, koska hän oli jo kääntynyt kertomaan kuinka Jerusalem saisi olla pihalla vaikka koko päivän, kunhan vettä riittää, mutta Mielikki viihtyy enemmän sisällä.Päätäni pudistellen menin katsomaan, oliko hevoset jo syöneet. Sen verran olin antanut Eetulle periksi, että hän sai hoitaa aamuruokinnan. Aloin viemään hevosia sekalaisessa järjestyksessä pihalle: Ensin Make, joka norkoili karsinan ovella nälkäkuolemaa esittäen. ”Mä tiedän, että sä sait ruuan, ihan turha edes yrittää”, totesin kirjavalle ponille, joka riiputti päätään kieli suusta roikkuen. Jotta ruunan ei tarvitse olla pihalla yksin, vein seuraavaksi sen tarhakaverin Remuksen ja viimeisenä uusimman tulokkaan, Spotin. ”Jahas jahas, sut olisikin pitänyt vissiin viedä ensimmäisenä vai”, toppuuttelin pientä shetlanninponia, joka yritti rynniä karsinan ovesta ulos. ”Kyllä säkin pihalle pääset, ihan rauhassa nyt vaan.”
”No niin, neitokaiset, sitten olisi teidän vuoro”, juttelin puoliveritammoilla Inkalle ja Bellille. ”Kumpi lähtee ensin?” Inka näytti edelleen takapuoltaan, joten Bell lähtisi siis ensimmäisenä. Avasin sen karsinan oven, pujotin sille sen riimun sekä napsautin talutusnarun kiinni. ”Hyvä tyttö”, kehuin tammaa, joka tuli nätisti vierelläni toisin kuin aiempi shettiskolmikko. Tullessani takaisin Inkakin oli jo kääntynyt ympäri. ”Oletkos siis valmis nyt?” Se päästi hyvin naiselliseen tapaan tuhahduksen, jolle en voinut kuin nauraa. ”Voi naiset naiset, mihin teidän kanssa joutuukaan.”
Kun olin saanut kaikki kaksikymmentä hevosta tarhoihinsa, aloitin Jussin tallin karsinoista, koska olen ne hoitanut joka lauantai
”Huhuu, onkos täällä ketään?” Camilla huhuili toisen tallin ovelta.
”Joo, just alottelees karsinoita”, vastasin hänelle astuessani Uunin karsinasta ulos. ”Sain just kaikki hevoset vietyä ulos, Eetu oli hoitanut niiden ruokinnan. Aloittaisitko sie noista päätallin karsinoista?”
”Kyllä sir, heti sir, välittömästi!” Camilla vastasi leveästi nauraen.Kun saimme karsinat siivottua, päätimme että olisi jo ansaittu kahvitauko. Tai siis minä päätin ja Camilla sai luvan tulla seuraksi. Eikä hän kyllä yhtään hangoitellut vastaan, vaan lähti mielellään terassille istumaan ja juomaan vettä, kun itse kävin laittamassa kahvit tippumaan. Kävin samalla katsomassa koirien vesitilanteen ja päästin nekin pihalle pyörimään. ”Ootte silti kiltisti tässä tai saatte mennä kaikki sisälle loppupäiväks!” Komensin koiria, jotka eivät kyllä tehneet elettäkään, että olisivat minnekään lähteneet. Mielikki jäi meidän seuraksi terassille makoilemaan ja seuraamaan, kun Jerusalem riehui Ringon kanssa.
”Kauniin päivän se Inari kyllä tilasi juhlalleen”, totesin. Vähän kuiva ja kulunut small talk, mutta en nyt keksinyt muutakaan.
”Voi kyllä, parempaa ei vois toivoakaan. Paitsi tietysti sen verran, ettei lämpö enempää nouse, koska voi käydä vähän kuumaksi muuten.”Juotuamme kahvit, laitoin koirat takaisin pihalle. ”Mielikki, siekin saat nyt kyllä mennä pihalle”, totesin pinserille, joka oli jo valmis menemään sisälle. ”Siellä on vettä ja käyn hakemassa sulle pari lelua, niin ei tuu tylsää, vaikkei isommat ottais sua leikkiin mukaan”, höpötin koiralle, joka käänteli päätään puolelta toiselle. Tein kuten lupasin, hain pari lelua ja vein toisenkin vesikipon koiratarhaan.
Seuraavaksi kävin tarkistamassa varusteet kertaalleen, kun Camilla lähti hoitamaan päiväruokien alkuvalmisteluista. Olin vasta eilen huoltanut varusteita, mutta ihan kaikkea en saanut tehtyä ja ei-kenenkään-omia en ollut käynyt edes läpi. Lisäksi olin eilen pessyt muutamat loimet, joten nekin tulisi tarkistaa ja viikata paikalleen. Kun olin saanut huoneen mielestäni tarpeeksi hyvään kuosiin, kävin kysymässä Camillalta tarvitsiko hän apua, mutta hän vastasi, että oli ihan juuri valmis.
”Haittaisiko sinua, jos lähtisin kävelyttämään koiria? Sä tiiät Eetun, se tappais meidät molemmat, jos jätettäis talli ihan tyhjäksi, joten ei voida molemmat kyllä lähteä. Ja toki säkin saat lähteä ja mä voin jäädä tänne.”
”Ei ei, mee sä vaan. Mä käyn kattoos miltä hevosten tarhavedet näyttää.”Niinpä kävin keräämässä koiralauman narun päihin ja lähdin niiden kanssa metsää kohti. Halusin päästä vähäksi aikaa pois tallista, koska melkein kaikki toi mieleeni asioita, joista olisin halunnut mököttää kotona. Jerusalem oli toki yksi niistä aiheuttajista, mutta se oli sellainen höpsö hauva, ettei siitä tullut mieleen mitään ikäviä ajatuksia. Oli rentouttavaa vain kävellä, vaikka useamman koiran taluttaminen olikin omalla tavallaan hankalaa. Mielikki joutui kipittämään tuplavauhtia pysyäkseen edes melkein isompien vauhdissa ja kun yksi meni oikealle, toinen halusi vasemmalle. Pieni lenkki antoi vähän hengästaukoa ja oli paljon helpompi taas palata tallille hommiin.
-
Mielenrauhaa?
Varusteiden huollon jälkeen Eetu ilmoitti, että minun osalta päivä on pulkassa. Olinkin jo ihan puhki ja tiesin, että minun olisi pitänyt vain lähteä kotiin, käydä suihkussa ja mennä nukkumaan. Mutta enhän minä voinut käydä tallilla tervehtimättä Beetä. Päätin ensin mennä tupaan, koska minun teki mieli kahvia – tai oikeastaan jotain paljon vahvempaa. Keitin oli kuitenkin tyhjä ja totesin, etten kaipaa kahvia niin paljon, että jaksaisin keittää sitä. Niinpä join pari lasillista vettä. Tarkistin, että tiskikoneessa oli likaiset astiat ja laitoin lasini sinne. Keräsin samalla muutaman kulhon ja kahvikupin pöydältä ja laitoin nekin koneeseen, koska on rasittavaa, jos ihmiset eivät siivoa jälkiään.
Keittiötä puunatessa en voinut olla miettimättä Jillaa. Eihän minun olisi tarvinnut häntä miettiä, ei Hellon ole pakko kertoa, että minä olin se idiootti, joka kävi hänen poikaystävän kimppuun kuin mikäkin vähäjärkinen. Mutta ei sillä ole merkitystä, tietääkö Jilla minusta vai ei, minä sen tiedän kuitenkin. Tiedän tasan tarkkaan kuinka pahalta se tuntuu, kun oma rakkaansa pettää. Ja nyt minä olin se paha ihminen, minä olin se joka suutelin varattua miestä. Sitten muistin taas Birgitan: hänen hymyn, miltä hän tuoksui suihkussa käytyään ja kuinka hän painautui sängyssä viereeni iltaisin. Ja sen hetken, kun hän kertoi olleensa toisen miehen kanssa.
Maailmani särkyi silloin, koska Birgitta oli minun koko maailma. Olin vielä niin nuori ja typerä, että ajattelin etten tarvitse muuta kuin rakastamani naisen sekä työn, josta pidän. Mutta entä sitten, kun olet uudessa kaupungissa, et oikein tunne ketään ja rakkaasi kertoo, että hei kulta, mulla kävi pikku moka. Se on musertavaa. Mutta kyllä siitä pääsee yli, tavallaan. Siitä ehkä näkee painajaisia aina silloin tällöin tai kärsii paniikkihäiriöstä, mutta pystyy silti jatkamaan elämäänsä. Pystyy taas ihastumaan toiseen ihmiseen.
Heräsin ikävistä ajatuksistani, kun kuulin tuvan oven käyvän. En halunnut törmätä kehenkään, joten livahdin toisen oven kautta pihalle. Hengittelin hetken ja menin sitten tarhoille. ”Hei Bee, mä oon pahoillani, mun piti tulla tervehtimään sua paljon pidemmäksi aikaa, mutta mun on pakko lähteä kotiin.” Juttelin varsalle, joka norkoili tarhan laidalla yksinään. ”Toisaalta, ehkä me voitais kuitenkin käydä vähän kävelemässä, mitäs mieltä oot?” Mietin, että ehken nukahda pystyyn, jos pysyn liikkeessä, joten laitoin narun orin riimuun kiinni ja päästin sen tarhasta pihalle.
Maastossa oli rauhallista, koska aiemmin päivällä ollut myrskyävä viima oli selvästi rauhoittunut vain pieneen ujellukseen. Ja hyvä, että pieni tuulenvire kävi edelleen, koska ilma oli hiostavan kuuma. Bee hyppeli pitkin metsäpolkua enkä nyt jaksanut komentaa sitä, pääasia että sillä oli kiva olla. ”Kunpa minäkin voisin olla noin iloinen kuin sinä”, sanoin varsalle, kun se nuuhkutti jälleen yhtä voikukkaa. ”Mun olis pitänyt vaan puhua ensin tai vaihtoehtoisesti mun olis pitänyt työntää tunteeni romukoppaan ja unohtaa koko mies.” Bee katsoi hetken minua kohti ja jatkoi sitten taas eteenpäin. ”Oot vissiin samaa mieltä”, naurahdin, koska enhän voinut tietää, mitä varsa teollaan oikeasti tarkoitti.
Kävelin Been kanssa reilun puoli tuntia, kunnes tulimme takaisin tallille. En nähnyt siellä ketään, joten vein Been suoraan talliin omaan karsinaansa. ”Kello alkaa olla jo sen verran paljon, että voit ihan hyvin olla sisällä jo.” Bee oli eri mieltä ja yritti puskea karsinan oven raosta käytävälle. ”Hei, ihan kohta Eetu ottaa muutkin sisälle, niin turha sun on pihalle enää mennä.” Työn varsan pään karsinaan ja suljin oven. Bee koputti jalallaan karsinan seinää mielenosoituksellisesti. ”Et potki siinä, saat kohta iltaruokas ja sitte meet makkoomaa. Ihan niin kuin minäkin menen”, sanoin lopettaen lauseeni haukotukseen. ”Jos vaan jaksan kotiin asti”.
-
Tää ois varmaan sopinut tallikirjaanki, mutta olkoon nyt täällä.
Terapiahevonen
Mitään sanomatta Hello raahasi minut kädestä pitäen Typyn kanssa hevosen karsinaan ja päästettyään irti, voisin melkein vannoa tietäväni, mitä hänen silmien takana liikkui. Hän olisi halunnut tulla lähemmäksi, sen näki hänen jalan pienestä liikkeestä, mutta sitten hän painelikin käsillään punaisia poskiaan. Vakavasti kuiskaten hän kehui suutelutaitojani, josta olin ehkä hieman ymmälläni: Minähän vain painoin huuleni hänen huulille, hän ei edes vastannut takaisin ja hetken hengiteltyäni hänen tuoksuaan lähdin karkuun. Ei kyllä kovin kummoinen ensisuudelma minun mielestä. Mutta jos tuollainen sai Hellon sukat pyörimään, niin mitähän hänelle käy, jos ottaisin hänet tiukasti syliin ja suutelisin niin kauan, ettei hän voi kuin tulla mukaan. Mutta ei, en tekisi sitä, en täällä, en nyt, en ehkä koskaan.
Sitten Hello sai suunsa vihdoin auki, jossain määrin. Hän änkytti lauseen pätkiä, tuijotellen kenkiään ja Typyn kavioita enkä ollut ihan varma, mitä hän halusi sanoa. Sen verran kuitenkin oli selvää, että hän ei ollut vihainen, ei sinne päinkään. Ei hän muuten olisi tuonut minua tähän karsinaan, eihän? Lopulta kun Hello ryhdistäytyi ja katsoi minua suoraan silmiin ja sai sanotuksi sen, mikä oli ainoa oikea ratkaisu tässä tilanteessa: Hänen täytyy ensimmäisenä puhua Jillalle, ennen kuin me voimme tehdä yhtään mitään. Edes puhua saatikka viettää aikaa, vaikka vain ystävinä. Hellon katkonaisista lauseista, hänen silmistään sekä käden liikkeestä, joka selvästi jäi kesken, sain tunteen, että hän oli kiinnostunut. Ainakin jonkun verran eikä pelkästään ”Me ollaa vaa ystävii” ajatuksena. Mutta hän on edelleen Jillan kanssa enkä näe mitään syytä, miksi hän siitä lähtisi mun takia. Enkä enää tiedä voidaanko me olla edes ystäviäkään, koska ”ystävät ei tee fritsuja” niin kuin Sanni laulaa.
Kun Hello avasi Typyn karsinan oven, olisin halunnut napata hänen kädestä kiinni. Suudella vielä kerran, ihan nopeasti, koska eihän kukaan sitä näe täällä, kuten ei nähnyt eilen baarissakaan. Mutta tiesin, ettei se olisi oikein, ei Helloa eikä varsinkaan Jillaa kohtaan. ”Mä oon pahoillani”, kuiskasin hiljaa, kun hän lähti. Hello ei kääntynyt katsomaan eikä edes pysähtynyt, joten en ole varma kuuliko hän mitään. Typy katsoi hetken Hellon perään ja kääntyi sitten minua kohti. ”Mä oon oikeasti pahoillani”, totesin tammalle rapsuttaessani sen otsaa. ”Onneks sä et oo vihane, ethän? Ja sä varmaan ymmärrät täysin, miksi tykkään sun omistajasta, sähän tykkäät siitä kans.” Suomenhevonen hörähti ja minun oli pakko halata sitä, koska en saanut halata Helloa. Rutistin niin kovaa, että teki kipeää, koska tajusin, etten varmaan koskaan saisi halata Helloa niin.
”Siellähän sä oot. Mitä sä siellä ees teet?” Eetu kysyi Typyn karsinan eessä.
”Öö joo totaa..” Aloitin irroittaessani kädet Typyn kaulalta. ”Typy näytti siltä, että kaipas halia.” Naureskelin teennäisesti, toivoen ettei Eetu huomaisi mitään. ”Hello vaan törkkäs sen tänne ja lähti pois, ni ehkä tyttö tunsi ittesä yksinäiseks”.
”Selvä. Vieläkös sä jaksat? Pitäs tarhat käydä läpi ja varusteitakin huoltaa.”
”Joo, sopiikos jos kävisin noita varusteita läpi. Pihalla on aika hitsin kuuma ja on vieläki vähä hapeton olo.”
”Juu, sehän sopii”, Eetu totesi ja jatkoi matkaansa. Hapeton olo, voi hitto, että oon tyhmä. Olisi ehkä sittenkin pitänyt mennä pihalle, siellä kuitenkin saisi paremmin happea ja ehkä sinne ei eksy muita ihmisiä. Mutta en minä nyt enää lähtisi Eetun perään, vaan suljettuani Typyn karsinan astelin varustehuoneeseen tavaroita tarkistamaan. -
Hello tietää kuka hän on
Onks oloja?
Vessaepisodin ja hetken ulkoilun jälkeen kävin pikaisesti sanomassa Sakulle, että lähden kotiin, vaikka olisin voinut tehdä sen viestilläkin. Mutta ajattelin, että jos käyn näyttämässä naamaani tallin tytöille, he eivät alkaisi epäillä, että olisin tehnyt jotain. Jotain todella typerää, niin väärää ja silti.. En oikein tiennyt, miksi sitä tunnetta kuvailisin. Se tuntui vaan niin hyvältä, oikealta? Ei, ei se voisi olla oikein, Hello oli Jillan kanssa eikä hän minua halua. Hän ei nimittäin vastannut suukkoon, vaikka eipä hän myöskään lähtenyt karkuun. Toisaalta, hän ei olisi kyllä pystynytkään pakenemaan, koska oli seinää vasten. Mutta hän olisi voinut työntää minut pois eikö tehnyt sitäkään. Turhauduin omiin ajatuksiin kävellessäni kotiin, joten perillä yritin parhaani mukaan käydä nukkumaan ajatellen ihan muuta kuin Helloa.
Yö ei todellakaan ollut kovin rauhallinen, kovin montaa hetkeä en ole nukkunut ja meinasinkin, että loikoilen koko päivän sohvalla ja teen kuolemaa. Sitten puhelimeni soi ja koinkin pienen kuoleman, kun sydämeni jätti varmaan useamman lyönnin väliin, hyppäsi sitten kurkkuuni ja melkein putosin lattialle. Pelästyin, että se on Hello, joka vihdoin tajuaa haukkua minut maanrakoon ja käskee pysymään poissa silmistään. Tuijotin puhelimen ruutua pitkään, koska siinä todellakin luki Helemias Ilves. Helloksihan häntä aina kutsuttiin, mutta itse nimeän yhteystietoni oikealla etunimellä ja sukunimellä. Olin jo kahden vaiheilla, etten vastaa. Ei mun oo pakko vielä olla hereillä tai ehkä puhelin oli yön jäljiltä äänettömällä enkä huomannut soittoa. Olin juuri vastaamassa, mutta sitten puhelu lakkasi. Olin jo soittamassa takaisin, mutta sitten ruudulla näkyikin Hopiavuoren Eetun nimi.
”Hei, soitinko pahaan aikaan?” Eetu tervehti rempseästi murtaen.
”Nnooo, eeeet, tässähän mää oon hereil.” Paljon enemmän hereillä kuin minuuttia sitten Hellon soittoyrityksen jäljiltä.
”Camilla ei pääse tänään töihin, niin olisitko voinut tulla pyörähtämään? Tiiän kyl, että sullaki varmaan meni eilen myöhään, mutta ajattelin silti kysyä.”
Mietin hetken aikaa jomottavaa päätäni, vellovaa mahaa ja sen jälkeen tilini saldoa. Entä onkohan Hello tallilla? Tai Jilla?!
”Ymmärrän toki, jos et pääse, kyllä tää hoituu muutenkin.”
”Ei ei, kyllä mä tuun, tietenki. Tunnin sisällä viimeistää.”
Eetu ei todellakaan pyytänyt helposti apua, en itse asiassa tiedä onko hän koskaan pyytänyt mitään. Ei ainakaan minulta, joten tottakai minun oli mentävä, vaikka olotilani olisi ehkä vaatinut lepoa.”Mä sanon nyt ihan suoraan, että mun olo ei oo ihan parhaimmasta päästä. Mutta uskon, että musta on enemmän apua kuin jos olisit yksin hoitanut kaiken, joten tässä sitä ollaan.”
”Joo, kiitos tosi paljon, että tulit. Jos vaikka hoidat ton Jussin tallin tuttuun tapaan, katsotaan mitä sen jälkeen tehdään.”
Niinpä astelin suulin kautta talliin ja kuka sieltä käveleekin melkein päin: Jilla. Emmehän me edes osuneet toisiimme, emmehän? Mietin, koska näin selvästi tuskaa naisen kasvoissa. olin jo kysymässä, että sattuiko häntä, mutta hän jo viipotti suitsien kanssa ulos tarhoja päin. Kohautin olkiani ja mietin, että ehkä hänellä oli vain se aika kuukaudesta, silloinhan naiset voi mennä sekaisin siitä, että hengittävät. Tätä olen ainakin oman pikkusiskoni kohdalla kokenut useammin kuin olisin halunnut.Minulla meni melkein tuplasti enemmän aikaa karsinoiden siivoamisessa kuin normaalisti, koska minun oli juotava paljon useammin ja kävin muutaman kerran ihan istumassa pihalla. Sain kuin sainkin karsinat vihdoin siivottua ja viedessäni viimeistä lantakuormaa pois, Hello tuli vastaani Typyn kanssa. Muistin vasta silloin, etten ollut soittanut hänelle takaisin, koska Eetu oli sekoittanut ajatukseni. Pelästyin, että kuvittelikohan Hello minun vain pelleilleen hänen kanssaan, kun niin kävin hänen päälle ja sitten en edes soittanut takaisin. Nyt en antaisi oman pelkoni viedä voittoa ja olla sanomatta mitään, vaikka kurkkuni tuntuikin taas tuttuun tapaan kuivalta.
”Hei”, sanoin Hellolle, joka oli juuri ohittamassa minua. ”Mä en.. kerenny vastaamaan sun soittoon, oli vähä.. Heikko olo.” Naureskelin, kun laskin kottikärryt alas. Huh, tulipas jotenkin kuuma olo. Miksei Hello sano mitään? Tuijottaa vaan. ”Niin ja sit Eetu soitti ennen kuin ehdin soittaa takas ja mulla hävis ajatus.” Jatkoin toivoen, että mies vastaisi edes jotain. Onkohan se taas vihainen? Kyllä mäki varmaan olisin. -
Hello Ilves tietää mitä sanoa, vai tietääkö?
Typerä mies
Siinä hän oli, ihan lähellä ja katsoi minua silmiin. Saatoin vain kuvitella, mitä hän miettisi. Ajatteliko hän, että mitäs hittoa minä siinä tein, miksi olin niin lähellä ja ketäs helvettiä kutsun rakkaaksi. Mutta ei, näin hänen räpyttelevistä silmistä, että hän ei ollut – ainakaan enää – vihainen minulle. Lisäksi Hello oli aina sanavalmis, hänellä oli aina jotain sanottavaa kaikkeen, mutta nyt. Nyt hän vain tuijotti minua, niin hiljaa niillä ruskeilla silmillä, että olisin vain halunnut sukeltaa niihin. Painaa hänet tiukasti seinää vasten ja suudella noita huulia, jotka yleensä oli aina niin hymyilevät, mutta nyt ne olivat melko ilmeettömät.
Katselin kuinka Hellon ilme muuttui hänen miettiessä ja painaessa päätään seinää vasten. Aivan kuin hän olisi vastustellut jotain. Ja sitä hän varmaan tekikin. Kyllähän hänestä nyt näki, etten minä ihan vastenmielinen hänen mielestään ollut. Lisäksi hän punastui: Voi vitsit hän oli ihana! Olisin halunnut silittää hänen punaisia poskia, kertoa että kaikki on ihan hyvin. Ei tarvitse pelätä, hän olisi täydellinen just noin.
Sitten hän käänsi katseensa alas ja sanoi hiljaa hei. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi vitsikkäällä linjalla, kuin yrittääkseen todistaa, ettei ollut lainkaan kiinnostunut minusta. Mutta äskeinen kasvojen tarkastelu kertoi ihan toista tarinaa. ”Ei, ei me vielä mitään tuhmuuksia, vaikka todellakin haluaisin”, vastasin Hellon vitsailuun. Liiankin suoraan, tajusin lopetettuani. Hiton aivot, missä te ootte? Kyllä, olisin halunnut viedä hänet vapautuneeseen vessaan ja maistaa hänen huuliaan, joista olen uneksinut jo useamman päivän. Mutta ei mun sitä pitänyt Hellolle kertoa eikä todellakaan tehdä yhtään mitään sen suuntaista. Mutta estoni olivat tiessään, aivoni sammuksissa ja ajatukseni pakottivat silmäni kohti niitä huulia. Ja ennen kuin tajusinkaan, olin painanut omani niitä vasten.
Se oli erehdys, hyvin nopea sellainen. Kukaan ei nähnyt eikä kenenkään tarvitse tietää. Jäin ihan hetkeksi vielä nauttimaan Hellon läheisyydestä, kunnes aivoni heräsivät. Helvetti! ”Anteeksi”, mumisin hiljaa ja lähdin pois. Pakko päästä pihalle, pois täältä, täällä on liian lämmin, liian paljon ihmisiä ja melua ja… En pystynyt hengittämään, mutta en jäänyt miettimään sitä, vaan pääsin ulos. Kylmä ilma helpotti oloani, saatoin taas hengittää, kun en enää haistanut Hellon tuoksua. Mutta sitten tajusin kunnolla mitä olin tehnyt ja saatoin vain sättiä itseäni. Typerä mies!
-
Noa varmaan ainaki lähtee kuskiks, jos joku vielä mukaan lähtee!
Hei rakas
En edes tajunnut, kuka sanoi, että joko mennään, mutta silloin todellakin mentiin. Melkein kaikki hävisi tuvasta omille teilleen ja minäkin poljin kotiin niin kovaa kuin jaloistani lähti. Kipaisin suoraan suihkuun, join siinä samalla ensimmäisen. Viilentyessäni hörppäsin toisen ja olin juuri avaamassa kolmatta, kun mietin, että pitäisiköhän vähän hillitä. Sitten puhelimeni soi: Inari. Yritin parhaani mukaan selittää hänellä missä asuin ja hän vuorostaan kertoi ohjeet kuskille, kunnes yhtäkkiä kuulin Hellon pehmeän äänen. Joku aivojen takanurkassa sanoi, että hän vain naljailee, ei hän sitä tarkoita, ehkä hän luuli minua Jillaksi. Työnsin sen jonkun suoraan nurkkaan häpeämään ja jäin leijumaan siinä tunteessa, että Hello kutsui minua rakkaaksi. Kunnes tajusin, että niin, piti selittää hänelle missä asuin, jotta voivat noukkia minut kyytiin.
Päästyämme perille en jäänyt haikailemaan mitä jos, vaan istuin suoraan Hellon viereen. Olisin voinut mennä häntä vastapäätä tai hänen puolesta varmaan toiseen pöytään, mutta halusin hänen viereen ja siihen istuin. Hän ei selvästikään ilahtunut siitä, mutta en yksinkertaisesti välittänyt. Sakukin päätti istua minun viereen vaikka toisella puolen oli kaksi kaunista naista ja enemmän tilaa. Samapa se minulle, sainpahan syyn siirtyä vielä lähemmäs Helloa. Ajattelin antaa hänen hetken olla, hengittää ja miettiä omaa olemistaan ja jutella sitten muutaman juoman jälkeen. ”Hei loistavaa, pelikortit!” Huudahdin kun Inari kaivoi pelipakan esiin, koska onhan se nyt mukavampi viettää iltaa pelatessa.
”Lämmitä mua nyt, tähän jäätyy” Hello aneli muutaman juoman ja Nellyn kanssa härnäämisen jälkeen. Ennen kuin kerkesin avata suutani, että tottakai, hän yhtäkkiä ponkaisi ylös kuin tykin suusta. Hän melkein kaatui pöydän päälle, koska penkki ei hänen odotusten mukaisesti liikahtanut senttiäkään. Sitten Hello kiemurteli seinää pitkin selkäni takaa pois ja Inari kysyi mihin hänellä tuli kiire. Hän kuulemma tarvitsi lisää juomaa, koska omansa oli jo puolessa välissä. Kuulin hänen myös sanovan jotain vessassa käymisestä, jolloin selkeästi keveämpi ruumiini teki omat päätöksensä ja nousin ylös.
”Joo, mä tarjoon seuraavan rundin”, sanoin juotuani oman lasini tyhjäksi. ”Otin jo pari kotosalla, ni pitää käydä vähä tyhjentääs” naureskelin vielä lopuksi, vaikka se ei muuttanut muiden ilmeitä. Aivan sama, ajattelin ja lähdin kävelemään.Löysin Hellon nojailemasta varatun vessan vierestä. Tunsin lämpimän tunteen leviävän ympäri kehoani, kun katselin hänen heijailevan päätään seinää vasten – hellästi, silmät kiinni. Hänen pörröinen tukka meni littanaksi ja palautui taas söpöksi karvakasaksi, kun pää irrottautui seinästä. Mutta hänen ilme, se ei ollut niin suloinen. En ihan lukenut oliko hän väsynyt vai vihainen vaiko vain humalassa. Ei, ei se ollut humaltunutta tai vihaakaan, se oli ennemmin harmitusta. Siirryin hiljaa hänen luokse, hänen eteensä, laitoin vessasta pois päin olevani käteni seinää vasten ja sanoin tosissani: ”Hei rakas.”
-
Joko mennään?
Hello on vihainen, niin vihainen. Uskaliaampi mies olisi avannut nyt jo suunsa. Sanonut Hellolle, että hän voi kertoa ihan suoraankin, jos ei halua nähdä minua. Mutta en minä, en varsinkaan tässä seurassa. Mitä Eetu tai Inari tai Eirakin olisi sanonut, kun olisin kertonut Hellolle, että tykkään hänestä, ihan hitokseen. Että haluaisin vaan rutistaa hänet syliini ja pitää siinä. Pidellä häntä kädestä, kun kävellään torilla jätskikiskalle. Ja varsinkin leffassa! Miksen mä vaan vastannut, että milloin mennään seuraavan kerran leffaan..
Mutta ei, Hellevaara ei sanonut mitään taaskaan. Katsoin vain tiiviisti lähes tyhjää mukia, kun Hello yritti livistää terassikutsusta. Nelly sai hänet kuitenkin lähtemään, ja olinkin niin kiitollinen hänelle. Nelly ja Hello olikin kovin läheisiä, just olivat pelaamassa lenttistäkin. Hello ei pyytänyt minua siihenkään, kun vihasi minua niin paljon. Olisin niin rökittänyt hänet ja hän olisi se, jolla on noin punaiset kädet niin kuin Nellyllä.
Hitsit, mun on pakko korjata tilanne! Jospa parin kaljan jälkeen uskaltaisin avata suuni ja Hellokaan ei olisi ihan niin vihamielinen minua kohtaan. Pitää ehkä alotella jo kotona ennen lähtöä, että saan suurimmat estot pois päältä, niin saan heti hoidettua asian pois. Ja jos Hello sylkee anteeksipyyntöni vasten kasvojani, voin liueta paikalta vaikka pahan olon säestämänä. Tai sit pyydän Sakun kaveriks, patistan hänet keksimään jonkun verukkeen, jos tulee tukala tilanne.
”No, joko mennää?”
-
Kuka lähtee terassille?
Olin synkistellyt sunnuntain esteradan jäljiltä, käynyt vain pikaisesti vilkaisemassa Beetä, koska taisin jopa pelätä kohdata Helloa. Tiesin, että mun pitäis pyytää siltä anteeks, toivoa ettei se ois mulle enää vihainen, mut.. Miten sä toiselle kerrot, et oot ollu ite typerä ja asiaton? En saanut edes vastatuksi hänen pilailuviestiin, kun kertoi innolla odottavansa treffi numero kakkosia.
”Eiköhän se oo jo ihan puhas” Kuulin Noan sanovan, kun harjailin tallin käytävää.
”Ai mitäh?”
”Oot ny vartin stedannu tot samaa paikkaa.”
”Aaa, joo…” Mietin, voinko puhua asiasta Noalle. No en, hän ei tunne mua enkä mäkään oikein sitä. Mitähä seki musta aattelis, jos tietäis puoliakaa. Toisaalt, eihä mun tarvi kertoa, että oon tykästynyt varattuun mieheen. Kai sitä voi muutenki vaa jutella.
”Onks kaikki ookoo?”
”Joo…”
”Ei sun mulle tartte spiikkaa, mut näytit silt, et kaipaisit juttuseuraa. ”
”Joo siis, kaikki ei oo iha hyvi.”Niinpä hetken mielijohteesta avauduin Noalle. Kerroin, että oli kaverin kanssa mennyt vähä sukset ristiin ja en oikein tiennyt mitä tehä. Vihjasin myös, että olin kiinnostunut kaverista enemmänki, mutta siitä ei tulis mitää. Noa kuunteli, ei liiemmin kysellyt ja kommentoi vähäisesti. Hän ei esimerkiksi kysynyt kuka kaverini oli tai edes miksei suhteesta tulisi mitään, vaikka itse olisin ensimmäisenä kysellyt tuollaisia. Mutta ehkäpä siks oonki tässä tilanteessa, sydän syrjällään, kun ei osaa antaa olla.
”Hei kiitos, täst oli paljon apua”, sanoin lopulta, kun olin saanut kaiken oleellisen purettua ulos.
”Ei mitää, hyvä jos pystyin ees vähä jeesaa. Lähetkö sumpille?”
”En mä kyl taida, pitäs lähtee kotii ja..” sanoin vilkaistuani Eetun ja tietty Noanki terassia. ”Tai hitot, kyllähä sitä ny aina kahvi kelpaa!” Ehkäpä näkisin Hellonki, tietäisin vähän millaset sen fiilikset on.Tupa oli tuttuun tapaan täynnä, mutta yhtälailla myös kahvia löytyi. Ja nyt löysin myös sokerin, kun joku oli sen keittimen viereen jättänyt. Oli kiva jutella muiden kanssa ja pian Hellokin saapui, vitsikkäänä, hymyilevänä omana itsenään. En tiedä kuvittelinko vai näinkö pienen värähdyksen hänen silmissään, kun katseemme kohtasi. Hymyilin hänelle samalla anteeksipyytävällä ilmeellä, jonka olin nähnyt hänessä sunnuntain harjaustuokion jälkeen, mutta en ole varma, huomasiko hän sitä.
”Hei, huomenna on pyhäpäivä, ni kuka lähtee terassille?” Ehdin tokaista ennen kuin tajusinkaan. Olin jonkun aikaa jo miettinyt, että olisi kiva lähtee porukalla viihteelle, mutta en ollut saanut aikaiseksi sanottua. Ja nyt sit töräytin sen kaikkien kuullen, vaikka mulle olis kelvannut pienempikin yleisö. Moni kuitenkin oli heti mukana ja ainoastaan pari taisi sanoa, että töissä ne pyhätkin menee, mutta kyllähän aina yhdelle voi lähteä.
-
Kiusallinen hetki suulissa
Vaikka olin jo harjannut Been aiemmin, päätin silti kiinnittää sen suuliin ja harjata lisää. Halusin jotain tekemistä ja olla miettimättä ajatuksiani Hellosta. Olinkohan liian kova? Ei hän tarkoittanut pahaa kentällä ja olisinhan minä voinut vitsailla hänelle takaisin. Tai jäädä hänen kanssa treenaamaan pujottelua. Tai.. Tai olisin saattanut joutua taas liian lähelle, olla liian iloinen hänen seurasta ja jäädä taas illalla yksin.
Se siitä ei-ajatella-Helloa -suunnitelmasta, koska hän tietenkin tuppautui meitä vastapäätä harjaamaan Typyä. Vilkaisin häntä pikaisesti, ihan nopeasti ilman, että hän huomasi ja tunsin kuinka sydämeni sykähti. Hitto! Pidin sittemmin katseeni visusti Beessä, kunnes epähuomiossa päädyin taas nostamaan pääni. Hello hymyili minulle ja yritin parhaani mukaan olla katsomatta suoraan häntä tai olisin ehkä sulanut siihen paikkaan.
Hetken harjailtuaan Typyä, Hello lähti taluttamaan sitä pois ja hymyili jotenkin niin kaihoisasti, ihan kuin anteeksi pyytäen. Katsoin pois, koska en kestänyt niitä koiranpennun silmiä. Mutta miksi hän oli niin surullisen näköinen? Oliko hän harmissaan mun käytöksestä? Ei kai, miks hän minun tekemistä välittäis? Voi perhana, pakko mun on mennä perään. Vastahan mä mietin, että haluaisin olla edes ystäviä. Olin jo viemässä Beetä tarhaansa, kun Inari tuli vastaan.
”En löydä Eetua, ni voitko sä tulla komentaa ton mustavalkoisen ruohonleikkurin pois koiratarhasta?”
”Olin kyl just..” aloitin, mutta tajusin, että ehkä parempi jutella Hellolle myöhemmin. ”Joo, voitko viedä Been tarhaan, ni mie hoidan Maken.” -
romaani alkaa
”Moikka! – Hei, toihan näyttää kivalta”, huikkasin Matildalle, joka nojaili kentän laidalla katsomassa, kun kuusi hevosta taluttajineen suoritti erikoisia esteitä.
”Ai hei, pitkästä aikaa”, Matilda tervehti. ”Eetulla oli vissiin tylsää ja keksi tommose temppuradan.”
”Näyttää sen verta täydeltä, ettei tonne enää mahu, ois Been kanssa ollut kiva osallistua.”
”No niinpä, mäkin oisin mieluusti lähtenyt Kertun kanssa testaamaan. Varsinki mitä se tykkää tosta heiluvasta pressusta.”
”Oi vitsit, vähänkö toi friisiläinen on hieno! Ja kato, toi arabi ei ainakaan tykkää vihreästä paholaisesta.” Nuori musta varjo yritti hyppiä pystyyn, mutta sen oletettu omistaja kuitenkin tunsi hevosensa ja sai sen rauhoittumaan – ainakin hieman. Jäin vielä hetkeksi katselemaan esitystä, mutta sitten lähdin muihin hommiin.Vajaan tunnin päästä kuulin varustehuoneeseen kuinka Hello huuteli ympäri tallia, että nyt alkaisi estetemppurata ala Hello Ilves, kaikki kiinnostuneet heti kentälle. ”Voi ei, ei Helloa”, mutisin hiljaa itsekseni. Olin tähän asti onnistunut välttelemään häntä enkä olisi halunnut lähteä hänen johdattamana treenaamaan Been kanssa työskentelyä. ”Tide, alas tulla ny!” Hello huikkasi työnnettyään päänsä varustehuoneen oviaukosta. ”Joo, ihan just”, totesin nostamatta katsettani. Nyt en ainakaan voisi perääntyä. Enkä kyllä olisi halunnutkaan, kaikki uusi tekeminen Been kanssa oli vain hyvä asia. Enköhän minä saisi omat tuntemukseni pidettyä aisoissa.
Hain Been karsinasta, johon olin laittanut sen harjauksen jälkeen. Olin ajatellut mennä yksin testaamaan esteitä ja halusin, että saan varsan hyvissä ajoin paikan päälle. Mutta rauhassa treenaaminen oli turha haave: Kentällä oli jo Matilda Kertun kanssa sekä kolme minulle uutta hevosta – ja tietysti Hello Typynsä kanssa. Hän esitti olevansa suurtakin valmentajaa ja lähti näyttämään esteitä hevosensa kanssa. Hevonen, joka yleensä kulki ihan kiltisti, tekikin stopin eurolavasta tehdyn sillan luona. ”Joo, voitte aloittaa kukin haluamallanne esteellä ja minä tulen sitten neuvomaan, jos tarvii”, Hello rykäisi, kun jäi taistelemaan oman varsansa kanssa.
Bee pyöri talutusnarussaan kuin tuuliviiri, koska jokaiseen muuhun hevoseen oli vaan pakko päästä tutustumaan! Kerttu oli entuudestaan jo vähän tuttu, joten siihen ei kannattanut tuhlata aikaa. Suuren suuri shiretamma olikin aivan liian muhkea jättiläinen, ettei Bee uskaltanut sen lähelle, mutta rautias puoliverinen veti senkin edestä oria puoleensa. ”No niin hei, älä viiti, tule ny tänne”, juttelin varsalle vetäessäni sitä kohti vapaata estettä. Onneksi muut olivat halunneet ottaa ensitöikseen vaikeammat tehtävät ja minä saatoin viedä omani maapuomien ylityspaikalle.
Kopina vaan kuului, kun Bee askelsi puomien yli perässäni. ”Sun pitäs nostaa niitä koipias, höpsö”, nauroin varsalle, joka kummasteli, kun sen jalat osui puomiin. Pysähdyimme hetkeksi kahden puomin jälkeen, jonka jälkeen pitäisi ylittää vielä kolmas. Nostin omat jalkani teatraalisen korkealle, jotta Bee ymmärtäisi tehdä saman perässä. *kops-kops* sanoi etujalat, ruskea pää painui alas ja sen jälkeen takajalat nousi niin ylös, että ne tulivat ääneti puomin yli. ”Hyvä, just noin!” Kehuin Beetä rapsuttaen sitä korvan takaa.
Teimme puomiharjoituksen vielä pari kertaa ja viimeisellä kerralla kuului enää vain yksi kolahdus. Sen jälkeen siirryimme peruutusradalle, jossa pähkäilin, mitä kokeilisimme. ”Otetaanko toi ällä vai kuitenki ympyrä? Noi kartiot on ehkä turhan vaikeat meille”, juttelin Beelle, joka tuijotti muita osallistujia.
”Tietenki teette ton kartion, eihä se ny vaikee oo”, Hello tokaisi yhtäkkiä vierestäni, ”Eikä se oo niin justiinsa ees, rennosti vaa.” Hän jatkoi pukaten minua kylkeen.
”Joo, tervemenoa vaan!” Sanoin topakasti antaen näyttävästi tilaa Herra Valmentajalle. ”Me oltiinki menossa toho sillalle, kun se just vapautu”, jatkoin taluttaen Been vihreän pressun luokse. Bee olisi kyllä mieluummin jäänyt rapsuttelemaan Typyn kanssa, mutta komensin sen tiukasti mukaani.Kun ohjasin Beetä pressulle, se uskalsi laittaa etujalkansa rohkeasti sen päälle. Mutta sitten tuulenvire heläytti viereisen kulman ilmaan ja kohti Beetä, jolloin varsa loikkasi äkkiä taakseni. ”Soooo, ihan rauhassa vaan, ei hätää”, rauhoittelin. ”Kato, se laskeutu jo. Ei se tee sulle mitään.” Varsa oli edelleen epäileväinen, mutta tuli kuin tulikin perässäni uudelleen pressun päälle. ”Tosi hyvä, hienoa poika!” Annoin Beelle nyt porkkanan palan, jonka se hotkaisi hetkessä suihinsa. ”Eiköhän me olla saatu jo ihan tarpeeksi”, sanoin ruunikolle varsalla ja talutin sen pois kentältä. Olisin kyllä kokeillut muitakin esteitä, mutta Hellon takia halusin vaan pois.
romaani päättyi
-
Mulla oli kivaa, otetaa joskus uusiks?
Olin kirjoittanut viestin ainakin viisi kertaa, pyyhkien sen kuitenkin aina pois ja hetken päästä kirjotin uudelleen, hieman eri sanavalinnoilla. Pitäskö toho ny laittaa viel joku hymiö? Ei, en laita, koska olin ihan tosissani. Lähtisin mieluusti Hellon kanssa uudestaanki leffaan ja varaisin silloin reilusti enemmän herkkuja mukaan. Ja eiköhä Hello ota sen kuitenki vitsillä, joten no probs. Varmaan puol tuntia pähkäilin, kunnes lopulta lähetin viestin:
”Eiliset treffit oli ihan mahtavat! Otetaan joskus uusiks? Mä lupaan pitää sua kädest kii!”
Kaduin välittömästi viestin lähettämistä ja mietin jo sen poistamista. Mutta silloin mun pitäs keksiä veruke, miksi poistin viestin ja joutuisin selittelemään. Annoin sen siis olla, koska tehty mikä tehty ja Hellon tietäen hän vaan jatkaa leikkiä. Ihan kuten leffan jälkeen ensin tuijotti minua pitkään ja sitte letkautti taas yhden hellevaara-vitsinsä. Ja autokaistallakin hän oli niin levoton ja avasi ikkunaa sateessa flavonoidien takia: Siis antioksidanttien, joita saa esimerkiksi mustikoista ja mustaherukoista.
—
En saanut nukuttua kunnolla, koska ensin mietin herra Ilvestä ja lopulta nukahdettuani näin hänestä hyvin mielenkiintoisia unia. Ja aamuyöstä ne muuttui painajaisiksi. Herättyäni katsoin ensimmäisenä puhelinta, josko joku olisi vastannut. WhatsApissa näkyi, että viesti oli mennyt perille, mutta sitä ei oltu vielä luettu. Ei kai hän ole sitä lukenut, kun hän sanoi soittavansa tyttöystävälleen heti, kun minä lähdin.
Voi luoja, mitä mä taas teen! Nukuin varatun miehen sängyssä, haaveilin ottavani hänet syliin, kävin hänen kanssa leffassa ja syömässä ja… Sydämeni hakkasi kurkussa ja tunsin paniikin ensioireita. Hengitä syvään sisälle ja puhalla ulos. Ihan rauhassa nyt, en oo tehny mitää väärää. Hello itte halus mut viereensä, haaveilla saa ihan mistä vaan ja käyhän kaveritki leffas ja syömäs. Ja kai me Hellon kaa ollaa kavereit? Ehkä jopa ystäviä? Kyl mä ainaki haluaisin olla Hellon kaa ystävii, kai.. Äh, en tiiä.
Ehkä ois vaa parempi vältellä häntä vähän aikaa. Olikin siis tosi loistava idea lähettää se viesti! No, voisin kyllä edelleen poistaa sen, mut.. Ei, en poista. Voinha mä olla vastaamatta sille mitää. Mut mun on pakko mennä tallille, ehkei Hello oo tulossa sinne vielä pariin päivään? Vaikka hän kyl oli eilen jo selvästi parempi, mut ehkä se tajuaa ottaa iisimmin ja lepäillä viel. Ehkä.
-
Popparii, karkkii, hampparii!
Olisin eilen ihan mielelläni nukkunut Hellon sohvalla, on sitä paljon pahemmissakin paikoissa nukuttu. Yhtenä pahimpana ehkä armeija-aikaan pj-teltan näkkäri: Se oli käytännössä lavoista tehty alusta, jossa kylkeä kääntäessä käsi tai jalka, useimmiten molemmat, jäi jumiin rakoon eikä irronnutkaan ihan noin vain. Tai yksi kesäilta festareilla, en vieläkään muista ihan tarkalleen, missä edes nukuin, mutta en todellakaan mukavasti, koska joka paikkaa kolotti useamman päivän. Eikä pelkästään krapulan takia!
Mutta Hello oli niin suloinen, kun puoliunessa toisteli, ettei suostu siihen, että nukkuisin sohvalla. Jo ensimmäisen kerran jälkeen olin käytännössä myyty, vaikka pelkäsinkin mitä saattaisi tapahtua. Hello saattaisi taas haaveilla entisistä poikaystävistä tai mitä jos itse lähestyisin häntä? Ensimmäiselle vaihtoehdolle saattoi aamulla vain naureskella, mutta milläs selität, kun itse painaudut toisen kiinni. En kuitenkaan myöntynyt heti ensimmäiseen, toiseen tai vielä viidenteenkään pyyntöön, en käskytykseen, toteamiseen tai edes kuiskaukseen. Mutta se, kun Hello lopulta vain tarttui kädestäni kiinni ja veti minut makuuhuoneeseen perässään, oli viimeinen tikki.
Hello simahti lähes välittömästi, kun laski päänsä tyynyyn. Olin jo tullut siihen lopputulokseen, ettei hän ollut oikeasti saanut lämpöhalvausta tai auringonpistostakaan – tai ehkä lievästi jälkimmäistä, kun niin kovin halusi minut viereensä nukkumaan. Jokin hänellä kuitenkin oli hätänä, joten en saanut itse unta. Käänsin kylkeäni ja katselin tuhisevan pörröpään selkää. Ehkei hän heräisi, jos minä vähän silittäisin, eihän? Tai vaikka siirtyisin ihan vähän lähemmäksi, että voisin laittaa käteni hänen ympärille. Olin jo siirtämässä kättäni lähemmäs, kun Hello lakkasi hengittämästä. Pysähdyin, kuuntelin ja odotin jo, että hän kääntyisi ympäri ja katsoisi minua vihaisesti. Pian hän puhalsi syvään ulos ja jatkoi tuhisemista. En koskettanut enkä siirtynyt lähemmäs, vaan käänsin jossain vaiheessa kylkeäni ja sain nukahdettua itsekin.
Aamulla huomasin, että Hellolla todella oli jokin hätänä. Hän ei ollut saanut puettua edes paitaansa päälle, vaan seisoi kahvinkeittimen edessä peittoon kääriytyneenä. Toki Hellon tuntien tuo voisi olla ihan normaalia toimintaa, mutta se, ettei hän saanut edes kahvipakettia hyllystä, vaikka olisi siihen yltänyt, antoi ilmi, ettei kaikki ollut kunnossa. Kahvin juonnin lomassa hän vitsaili, miten syleilin häntä ja halusinko jäädä leikkimään kotia ja lopulta hän ihan tosissaan surkutteli, kuinka hän oli nolo ja heikko ja niin surkee. Olisin niin kovasti halunnut nousta ja halata häntä, ihan hellästi, ettei häntä sattuisi yhtään enempää. Tyydyin kuitenkin sanomaan rauhoittelevasti, että hän voisi olla ihan normaalisti kanssani, eikä hänen tarvitse kutsua minua sankarikseen.
”Tottakai lähen sun kanssa leffaan”, sanoin ääneen ja mielessäni lisäsin vielä höpönassu, joka melkein karkasi suustani. Mihin mä vielä joudunkaan noiden silmien takia. Ne heräsi eloon, kun Hello ei enää surkutellut itseään vaan oli aidon iloinen. ”Tai voidaan me jäädä tännekin, jos se on sulle mukavampi niin.”
”Jos sä ajat, niin kyllä mä mieluummin lähen, ku ei täälläkää voi tehä mitää”, Hello totesi ja jäi miettimään hetkeksi. ”Ostetaa teatteris iso kippo voipoppareit ja karkkii. Sitte Samburgerin ja irtokarkkihyllyn kautta takas!”
”Kuolahan tässä jo alkaa valumaan”, nauroin, kun Hello luetteli ehkä parhaimmat herkut koko maailmassa.
”Ja sit voidaa ottaa uusinta siit aamun syleilyst teatterin pimeydes, ku kukaa ei nää!”
”Hä, mitä..!” Melkein tukehduin leipääni. Rasittavaa, kuinka Hello saa mut niin lukkoon. Olinkohan mä sittenkin syleillyt sitä jossain välissä, vaikka hän sanoi etten olisi. Mutta hän vaan nauroi sitä sydämellistä nauruaan enkä halunnut enää ujostella hänen kanssaan. ”Joo siis, sitte voidaa kömpiä takas sänkyy ja olla siellä loppupäivä.” Hello nauroi vielä hetken ja hiljentyi sitten katsomaan minua. Tuijotin häntä takaisin ja aloin jo katua lausahdusta. ”Mä ainaki oon vähä väsynyt, eilen oli aikamoinen työpäivä enkä nukkunut hirveen hyvin”, jatkoin. ”Mut kunhan vitsailin, kyllä mä meen omaan sänkyyni.” Vaikka mieluummin kyllä nukkuisin sun vieressä, mietin samalla, kun laskin katseeni kahvikuppiini. -
Hellon hellevaara
Saat itse valita
Aina, kun Suomessa on oikeasti lämmin kesä, saan kuulla kuittailua sukunimeni takia. ”Voi että mikä Hellevaara taas täällä – Mene kauemmas, tässä helteessä on vaarana läkähtyä – Hellevaara, minkä teitkään!” ja mitä kaikkea näitä nyt on. Olen kuitenkin jo tottunut niihin ja hymyilen teennäisesti niiden laukojille sanomatta sanaakaan. Mutta entäs kun ihastuksesi, josta kovin yrität kyllä päästä yli, tekee sitä kerta toisensa jälkeen? Varsinkin kun kommentit on mallia ”sää on yhtä kuuma kuin itse Hellevaara” tai kuinka hän tuntee sulavansa tällaisen Hellevaaran takia.
Olin luvannut Eetulle liikuttaa tallin hevoset, koska hänellä menisi koko päivä muissa hommissa ja meillä oli useampikin asukki, jotka eivät saaneet tarpeeksi liikuntaa. Esimerkiksi Pasi, jonka omistajaa en ollut vielä koskaan edes nähnyt. Juoksutin sitä Been tavoin maneesissa, koska ratsastaminen ei tullut kuuloon enkä ollut varma oliko ruunaa edes ajokoulutettu – Eipä sillä, että olisin vielä yksin uskaltanut ajamaan lähteäkään. Sen jälkeen ratsastin noin tunnin verran Jussilla ja viimeisenä kävin vielä maastolenkillä Maken kanssa.
Päivän mittaan sain kuulla lisää kuittailuja helteestä ja vaarasta, minkä myötä olin jo tulossa siihen lopputulokseen, että ilmoittaisin arvon herra Ilvekselle, ettei tarvitse ajaa minua kotiin. Ennemmin vaikka kävelisin kuin kuuntelisin enää yhtäkään sen muka-hauskoista vitseistä. Mutta useamman tunnin liikunta kuumassa säässä hevosten kanssa alkoi viedä veronsa ja ilmakin oli todella tukahduttava, joten päädyin kuuntelemaan alun Hellon uusimmasta letkautuksesta ja yritin tosissani komentaa häntä olemaan hiljaa.
Autossa oli todella lämmin ja totesin siitä ääneen, kummastellen etteikö siinä ole ilmastointia. Hello sanoi, että kyllä siinä ilmastointi on, mutta minä olisin siihenkin syypää. Hieroin naamaani ja odotin, mikä Hellon sen kertaisen vitsin iskulause olisi. Mutta sitä ei tullutkaan, vaan Hello oli hiljaa. Ja kovin valkoinen, kun käännyin ihmettelemään, miksei herra jatkanut. Tunsin kuinka oma naamani oli varmaan paloauton punainen ja Hellonkin naaman olisi pitänyt punoittaa edes vähän tässä lämmössä, mutta hän oli hälyttävän kalpea.
Naureskellen Hello kertoi, että oli kai juonut liian vähän ja ajoi auton parkkiin tien viereen. Sitten hän kysyi, jos voisin heittää hänet kotiin tai vaikka tallille. Lämpöhalvaus ei todellakaan ollut naurun asia, joten kaivoin repustani tallilta ottamani vesipullon, annoin sen Hellolle ja siirryin auton rattiin. Olimme lähempänä Hellon asuntoa, joten päätin ajaa suoraan sinne. ”Soitanko Jillalle, sun ei pidä olla yksin nyt?” Kysyin Hellolta.
”Ei, älä kerro sille… Mut soita… Keksi joku veruke… Sano vaikka että Jerusalemilla on jotain.” Hello puhui katkonaisesti, kun hän yritti vaivalloisesti hengittää.
”Et nyt sippaa siihen”, tönin Helloa hereille. ”Juo sitä vettä ja puhu jotain.” En todellakaan halunnut, että hän kuukahtaa viereeni.Ihmettelin, mutta en kysellyt, miksei Hello halunnut Jillaa luokseen. Kaipa hän oli tyypillinen mies, eikä halunnut, että naisensa näkee hänet heikkona. Ja se oli ehkä ihan aiheellistakin, koska jouduin puoliksi kantamaan hänet asuntoonsa. ”No niin, avaimet, missä ne on?” Toistin kysymyksen hieman kovempaan, kun kuolaava Hello ei vastannut ensimmäisellä kerralla.
”Oikea tasku”, hän mutisi, mutta ei tehnyt elettäkään ottaakseen niitä sieltä. Ei siis auttanut kuin laittaa herra nojaamaan oven viereen ja kaivaa hänen housun taskujaan, josta onneksi löytyi suhtkoht helposti avainnippu. Kolmannen avaimen kohdalla osuin oikeaan ja sain oven auki.
”No niin, sitten sisälle”, totesin Hellolle avittaen häntä. Jerusalem tuli tervehtimään meitä häntä vispaten, josta tulikin mieleeni, että minkä ihmeen verukkeen keksin Jillalle. Autoin Hellon sohvalleen, hain hänelle lisää vettä ja komensin hänet juomaan sen.
”En mä tarvi vettä, tää joht..” Hän aloitti, mutta lopetti kesken lauseen.
”Nii että mitä?”
”Ei mitään”, hän mumisi lasiin ja joi kiltisti.
”Sitähän minäkin.”Soitin Jillalle ja kerroin, ettei Hello päässyt tänään takaisin, koska Jerusalemilla oli jotain. Sanoin hänelle myös, ettei hänen tarvinnut tulla Hellon luokse, koska tietenkin nainen olisi halunnut tulla tueksi. ”Ei, ei se mitään vakavaa ole, varmaan poika vaan tylsistynyt tai jotain”, heitin päästäni, kun Jilla pelkäsi, että Jerusalemilla olisi joku oikeasti hätänä. ”Joo, soittele huomenna, hän voi kertoa sitte lisää. Heippa!”, sanoin ja lopetin puhelun. Hello saakin kertoa oikein kunnon tarinan tästä hyvästä. Mutta olihan Jerusalem selvästi tylsistynyt, joten ei se ollut edes varsinainen valhe.
”Mä en kyl voi jättää sua yksin”, sanoin Hellolle, kun hän joi toista lasillistaan hieman vastahakoisena.
”Voit voit, kyllä mä pärjään jo”, hän vastasi uneliaana. Tutkailin miestä tarkkaan ja olihan hän jo selvästi paremman oloinen. Sohva, jolla hän istui, ei näyttänyt kovin hyvältä nukkumapaikalta minun kokoiselle miehelle, mutta mieluummin kärsin pienestä hartiajumista kuin siitä, että Hellolle kävisi jotain.
”Joko soitan takaisin Jillalle tai jään itse, saat valita.” -
20.05.2019 – Jästipää pomppupallo
”Annas olla jo!” Komensin vikuroivaa jästipäätä, kun Bee tapansa mukaan ei halunnut lähteä tarhastaan yhtään minnekään. Ylös, alas, sivulle ja alas, taas ylös. Niin ruskea pää heittelehti aina, kun yritin napata sinisestä riimusta kiinni. ”Pitää siis ottaa kovat otteen käyttöön”, sanoin pientä ärsytystä äänessäni. Kaivoin taskujani ja sain sormiini sinne tunkemani omenaviipaleen, johon pyörivän pään tummat silmät pian kiinnittyi. ”Niinpä, mä tiedän, että sä rakastat omenaa.” Toivoin mielessäni, ettei varsa oppisi koiran tavoin, että pelleilemällä saisi herkkuja.
Kun viimeiset rouskutuksen äänet oli loppuneet, meni muutama hetki, kunnes Bee tajusi mihin oli päätynyt. Narun päähän, miten hirvittävää! Olen ihan varma, että jotakuinkin tällaista se mietti, koska se pisti välittömästi jarrun päälle ja seisahtui paikalleen. ”Et oo tosissas, mikä sulle nyt tuli?” Kysyin varsalta, retorisesti tietenkin, koska harvemmin se minulle mitään vastaa. Sitten muistin jonkun heppaleffan kohtauksen ja käänsin selkäni varsalle. Annoin sen pällistellä omiaan, kun itse potkiskelin maassa lojuvia pikkukiviä ja tuijottelin taivasta. Pian kuuluikin pienistä kavioista lähtevä ääni, kun ne askelsi hiekkatiellä minua kohti. ”Joko mennään”, sanoin varsalle ja lähdin kävelemään sen edellä ennen kuin se ohitti minua.
Vein varsan maneesiin, jonka oletin tyhjäksi, koska suurin osa asukeista oli tarhassaan. Ja niin se onneksi olikin, koska tarkoitukseni oli liikuttaa Beetä vapaana. Hetken kyllä pohdin oliko se niinkään fiksua, kun meni oma aikansa saada ori tarhastakin kiinni, mutta päätin murehtia sitä vasta, jos sen aika tulee. Niinpä irroitin sinisen riimunnarun varsan riimusta ja ori säntäsi välittömästi keskelle suurta maneesia. Pohja oli erilainen kuin pihalla ja hevosen laukka-askel tömisi eri tavalla suljetussa maneesissa, joten Bee pysähtyi pian aloilleen kummastelemaan. Kovin pitkään se ei asiaa miettinyt, vaan jatkoi laukkaamista ympäri maneesia, pysähtyi välillä taas kuuntelemaan ja kokeili sitten ravia.
Olin kuullut Katyalta, että hänellä oli tapana leikkiä Heran kanssa jumppapallolla ja hän oli löytänyt sellaisen Eetunkin maneesista. Kävin etsimässä sen käsiini ja päätin katsoa, miten Bee siihen suhtautuisi. ”Hei poika, tuus kattomaa”, huusin varsalle, joka haisteli maneesin viimeisintä kulmausta. En viitsinyt heittää palloa heti liikkeelle, vaan menin sen kanssa hieman lähemmäs varsaa. ”Tulehan nyt, sä varmaan tykkäisit tästä.” Bee katseli minua ja sylissäni olevaa kirkasta palloa pää kallellaan, mutta päätti rohkeasti tulla katsomaan. ”Hyvä poika, just noin”, kehuin varsaa, kun se ravasi nätisti luokseni. Laitoin pallon maahan ja Bee nuuhkutteli sitä kummissaan. ”Katso näin”, sanoin varsalle ja työnsin pallon varovasti liikkeelle.
En voinut arvatakaan, että noin pieni hevonen voisi paikaltaan hypätä niin korkealla, kuin mitä Bee hyppäsi pallon kieriessä eteenpäin. Sen jälkeen varsa otti hatkat ja laukkasi tuulispäänä kauas pallosta. ”Noh noh, ei se sua syö, senkin jästipää”, nauroin varsalle. ”Tules nyt, mulla on lisää omenaa sulle.” Mulkoillen jo pysähtynyttä palloa tiiviisti, Bee askelsi minua kohti ja haukkasi hedelmän suuhunsa. ”No niin, tulehan nyt.” Tarrasin Been riimusta kiinni ja talutin sen pallon luokse. Varsa hangoitteli vastaan, joten viime metreillä päästin sen irti. Bee ei kuitenkaan lähtenyt karkuun, vaan jäi tuijottamaan palloa. ”Hyvä hyvä, ei tämän enempää tänään”, sanoin hetken päästä laittaessani riimunnarun kiinni orin riimuun. ”Jatketaan joku toinen kerta, jospa sinä sitten uskaltaisit potkia mun kanssa.”
-
Ihan hyvin toi sopii just tähän hei, vielä kun se Cozminaki oli vähä ”kakkane” 😀
Ihanasti vastattu toisen tarinaan, periaatteessa jopa kahteenkin juttuun, kun Jitta harmitteli, ettei oikein pääse porukkaan mukaan. Ja sitte vielä heitit Matildankin mukaan, niin jes!
-
Naurahdin ihan ääneen tolle kommentille, että täällä vähän lentelee kakkaa 😀 😀
-
Siis wau!
-
Pakko munkin kommentoida, että totta totisesti, aivan sikahienoupeamahtava runo! Ja täysin ansaitusti sait lisäksi vielä supermakeen osallistumismerkin, kyllä kateeksi käy!
-
Voi surkeus, nyt mulla on ihan kamala fiilis, kun Tide sai Hellon itkemään.. Ja kovin haluaisin heti korjata tilanteen, mutta enhän minä voi, kun eihän Tide tiedä Hellon olevan noin maassa ja hän itse ajattelee, että parempi vielä pari päivää pysytellä etäällä.
-
Ei tullut mieleenkään, mutta yhtälailla ei kyllä lainkaan yllätä, että Hello tarttuu Tiituksen sukunimeen kuin viimeiseen kakkupalaan 😀 Ai että, minkä tarinan teitkään! ”Pakko” oli käydä raapustamassa oma jatko tälle!
Edelleen kyllä harmittaa Hellon olotila, mutta kyllä tästä silti päällimäiseksi itselle jää mieleen, kuinka ihanasti Hello vaan ”pari” tuntia härnäsi Tidea ja etsi vielä ratsastusreissun jälkeenkin häntä, jotta voisi letkauttaa taas yhden hellevaara-vitsin.
-
Voi vitsit, kyllä oli niin hauskasti vertailtu Hellon olotilaa moottorivaloihin! Mutta voi höh, mikä kamala fiilis sitten sen hauskuuden jälkeen tuli, kun kyse ei ollutkaan vaan krapulasta tai edes vaikka siitä, että olisi haaveillut siitä teinivuosien Milanista, vaan Hello oli ihan aikuisten oikeasti rikki 🙁
Mä kyllä niiiin haluaisin tietää, mistä on kyse, mutta ehei, se ei kuulu Tiitukselle eikä siten mullekaan, joten joudun kärsimään ja odottamaan määrittelemättömän ajan 😀
-
Totta totisesti, nyt kyllä vaaditaan enemmän avaamista, miksi Eetu nyt näin kylmäkiskoinen on niin leppoisaa Milania kohtaan! Toki kaikki tietää, ettei erot ole helppoja kummallekaan osapuolelle, mutta tässä erossa on oltava jotain paljon ikävämpää, että Eetu on joutunut oikein siivoamaan Milanin jälkiä sen myötä. Voinkin vain harmitella Hellon puolesta, kuinka hajalla hän on mahtanut silloin olla..
