Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
”Sehän on herkkä ja kiva ratsu.” Niin se Oskari oli Lexin selästä hymissyt. Ei sillä ollut pokkaa sanoa, että täähän on aivan kesken ja raaka. Olisi sanonut, että vittu Agnes sä olet tyhmä kun olet kuvitellut että sun ori olisi valmis kisahevonen. Mutta eihän Oskari sellaista tohtisi sanoa, tietenkään. Oskari vähätteli itseään eikä luvannut ottaa Lexiä ratsutettavaksi joten mun täytyisi etsiä sille syksyksi ratsutuspaikka jostain. Onneksi olin saanut melko lailla tarjouksia ratsuttajilta laittamani ilmoituksen perusteella, ja kun ne rankkasin läpi löytyikin yksi oikein varteenotettava paikka. Muutaman puhelun jälkeen olin jo sopinut, että Lex lähtee Elias Vihiniemen tallille Amelie Backlundin ratsutettavaksi.
Lex oli nauttinut täysin siemauksin vapaudestaan ja hassun harmoninen olotila oli vallinnut siitä asti kun olin se laitumelle laskenut irti. Tuntui, että samalla päästin irti kaikesta kritiikistä millä olin itseäni soimannut koko loppukevään. Olin yhtä vapautunut kuin Lex. Mulla alkoi olemaan varma olo siitä että Lex lähtisi Backlundin oppeihin syksyllä ja olin toiveikas että se tulisi entistä ehompana takaisin.
Oskarin vaikeroiva tyyli Lexin selässä kuitenkin kummitteli edelleen mun mielessä. Ei se oikeasti tykännyt olla Lexin selässä. Samalla mua kadutti että olin edes pyytänyt sitä koko hommaan kun sillä oli kädet täynnä Ukon kanssa. Kilttinä Oskari oli tietenkin suostunut, ei se varmaan halunnut mun mieltä pahoittaa. Ja niin se kauniisti kehui myös Lexiä, vaikka sen koko olemus huusi ettei se täysin tarkoittanut sanomisiaan. En mä sitä syytä, mähän sen olin tähän vaikeeseen asetelmaan lähes pakottanutkin.
-
Lex lähtisi laitumelle, olin mä sen päättänyt heti kun Eetu alkoi laitumesta höpöttämään. Kevään kisakausi oli ollut lyhyt mutta sitäkin raskaampi ja meidän kummankin olisi hyvä huilata. Ori katseli minua lempeästi pitkän, vaalean otsatukkansa alta kun puin sille riimua päähän. Silittelin sen pehmeää poskea ja kuiskasin hiljaa sille kauniin kiitoksen kevään puserruksesta.
”Mennäänkö?” Sonja kysyi naapurikarsinasta. Nainen huomasi varmasti haikeuden mun kasvoilla, muttei päätynyt voivottelemaan vaan hymyili ainoastaan lämpimästi. Mä nyökkäsin vain vastaukseksi.
Jotenkin Lexistä huokui sama voipunut olotila kuin mikä mulla oli. Se ei steppaillut, se ei pärissyt eikä muljautellut silmiään. Se oli kuin ihmisen mieli ja seurasi Salierin varmaa askellusta laidunta kohti, melkein yhtä varmoin askelin itsekin. Jonkun matkan päässä näin Camillan tulevan Steffen kanssa sekä Eetun taluttavan kirjavaa Pasia.
”Soolis sitte poikaan laitume porukka kasas, päästettöös irti sitte!” Eetu huudahti ja kaikki avasivat poikainsa riimut. Kun Eetu huudahti luvan, kaikki riisuivat riimut yhdellä kertaa.
Ja voi hemmetti se oli hieno hetki. Miten jokainen hevonen nautti vapaudesta. Ne tiesivät mitä tapahtui ja lähtivät kuin synkassa laukalle. Ne kiisivät kuin katrillimuodostelmassa ja heittelivät ilopukkeja. Ja me tönötettiin riimut kädessä katsomassa loittonevien poikien menoa.
Lex oli niin ansainnut tän, se pääsee relaamaan ja me aloitettaisiin treenit puhtaalta pöydältä syksyllä. Katselin miten mun suklaanruskea ori liimautui ensin tutun ja turvallisen Salierin kylkeen, mutta vapautui myöhemmin hirmuiseen kiitolaukkaan Steffen rinnalla. Se oli niin vauva vielä ja mä hölmö olin ajatellut sitä valmiina kisahevosena. Laitumellelasku avasi mun silmät ja sai kaikki möykyt häviämään mun sisuksista. Jos Lex oli noin onnellinen, niin olisin minäkin.
-
Lex tulisi mielellään laitumelle kesäksi. Kisaa kyllä Kalla Cupissa 27.6., mutta loppuajan hengailkoon laitumella.
-
Pahoittelen jo valmiiksi, mutta pakko saada puskettua jotain tekstiä ulos. TT sai mulle kamalan blokin päälle joten koitan kamppailla itseni sen yli 😀
Mun oli pakko löytää joku pätevä ratsuttaja Lexille. Olin liian itsevarmana ajatellut että kyllä mä sen saan vietyä vaativiin luokkiin mutta eihän mulla ollut mitään saumaa saada sitä helposta aasta korkeemmalle. En mä edes tajua, mitä olin kuvitellut. Mulla oli vuosien tauko kisauran jälkeen ja taidot ruosteessa. Tappion maku suussa kirjoitin Facebookiin ilmoituksia ratsuttajan hausta ja toivoin ettei kukaan tuttu törmäisi niihin. Kouluratsukatselmus Latviassa oli tipauttanut mut lopullisesti alas pilvilinnoista. Lexin ratsutus oli aloitettu liian nuorena ja se oli etupainoinen. Ja liian hermostunutkin se oli arvioitsijan mielestä, sitä en itse allekirjoita koska musta Lex käyttäytyi törkeän hienosti vieraassa paikassa. Mutta arvioitsijan kommentit vihjailivat selkeästi siihen suuntaan, että orin kanssa olisi hullun paljon hommaa jotta siitä saisi varteenotettavan kisahevosen vaativiin.
”Ei oo suakaan paljoa näkynyt viimeaikoina” Camilla kuittaili tupakkapaikalla.
”Ollut vähän muutakin nyt” kuittasin tahattoman lyhyesti ja kärkkäästi. Sanat vain sihahtivat mun hampaiden välistä vaikkei Camillan toteamus ollut väärä.
”Sori.. On vaan paljon nyt mielessä Lexin suhteen. Sille pitäis löytää joku osaava ratsuttaja ettei se mene piloille mun händyissä” jatkoin pitkän huokaisun saattelemana.
”Ooksä Oskarilta kysyny?”
”Emmä oo tohtinu ku sillä on Ukon kanssa niin paljon nyt kaikkea”
”Et sä kysymällä häviä mitään” Camilla totesi ja tumppasi tupakkansa.
Harvinaisen ärsyttävä toteamus, koska Camilla puhui täysin totta.
”Mmmm..””Mä voin mainita asiasta sille” Camilla huikkasi noustessaan tupakkapaikan kulahtaneelta, vanhalta pirttipöydän penkiltä.
”ET! Et kysy. Kysyn itse jos kysyn” huusin sille muka vihaisena, suunpielet vedettynä liioitellun alas.
”Ja ohan täällä Nellyki! Sehän kisaakin niissä vaikeissa luokissa, eikö?”
Totta, olihan täällä sekä Oskarin lisäksi myös Nelly joka olisi potentiaalinen apukäsi. Oskarilla oli kädet täynnä Ukon kanssa ja Nellyllä tilan emäntänä tuskin oli aikaa ottaa ratsutettavaa itselleen.
Järjestelin Lexin tavaroita varustehuoneessa ja pala nousi kurkkuun kun pyyhin epämääräisiä törkyjä sen valkoisesta Sokan kisahuovasta. Miten mä edes olin kuvitellut ratsuttavani orin itse? Viitsisköhän Oskari oikeasti ottaa Lexin projektiksi? Eikä sekään kyllä Lexiä osais varmaan vaativasta eteenpäin viedä. Oliskohan parempi vaan lykätä Lex kesäksi laitumelle kasvamaan ja aloittaa syksyllä puhtaalta pöydältä? Ajatukset sinkoilivat mun päässä tuhatta ja sataa enkä saanut yhdestäkään kunnolla kiinni. Laskin kisahuovan takaisin kaappiin ja suljin kaapin oven. Olin jo kerennyt ilmoittamaan Lexin Kalla CUPiin kuun lopussa, sen jälkeen se pääsisi kesälomalle ja syksyllä miettiä koko asiaa uudestaan.
Pakoilin kaapin siivousta ulos. Kävelin kutostarhalle ja katselin miten Lex näytti onnelliselta. Se tarhasi taas Ukon kanssa ja orit natustivat päiväheiniään omista kasoista tyytyväisinä. Lex nosti välillä katseensa muhun, tuijotti hetken kunnes laski suklaanruskean päänsä takaisin heinien sekaan. Ukko taasen katseli mua sivusilmällä tumman harjansa alta hieman epäillen.
”Emmä sun safkoja tullu viemään” höpöttelin orille joka vain heilutteli korviaan häätääkseen pienet itikat pois silmiltään.
”Meinaakse syyä sun sapuskat?” Oskari oli ilmestynyt paikalle niin hiljaa, että säikähdin kun mies alkoi puhua Ukolle.
Tuijottelimme molemmat hiljaisuudessa hevosiamme, minä silittelin Lexin kaulaa ja Oskari nojaili aitaan.
”Se näyttäs olevan jo parempi” totesin kääntämättä katsettani pois Lexistä.
”Joo ei siitä löytynyt mitään viime klinikkareissullakaan. Et kai se terve on”
”Sullon kova homma kuntouttaa sitä”
”Mm-hm”
”Laitatko sen laitumelle kesäksi?”
”En mä kyllä uskalla. Meneekö Lex?”
”Varmaan. Täytyy ettiä sille ratsuttaja syksyks niin se saa lomailla kesän””Ratsuttajan? Miksi?” Oskari käänsi katseensa muhun. Miehen kasvoilla oli aito hämmennys kun se katsoi mua silmiin.
”En mä saa sitä vietyä eteenpäin. Pakko antaa se jollekin osaavammalle etten mee pilaan sitä”
Oskari ei vastannut mitään. Se käänsi katseensa takaisin Ukkoon ja nyökytteli sanomisilleni.
”Jos sullon aikaa..” aloitin varovasti.
”No?””Ei mitään, sul on kyl ihan tarpeeks kaikkea Ukon kanssa” vastasin. Joku mussa ei antanut periksi kysyä suoraan, halusiko Oskari ratsuttaa Lexiä.
Nousin nopeasti aidan viereltä ennenkuin Oskari ehti vastata mitään.
”Mut jos sulla on aikaa, niin maksan kyllä sulle” jatkoin kuitenkin ja huomasin kuinka pyörälle päästään mies meni mun soutamisesta ja huopaamisesta.
Oskari ei selkeästi tiennyt miten vastata vaan alkoi raapia niskaansa hiukan kiusaantuneena. Mies mumisi jotain mistä en saanut selvää. Huikkasin nopeat heipat ja sopersin jotain kiireestä illan palaveriin, ennenkuin lähdin lampsimaan autoa kohti. Miesraukka jäi kysymysmerkiksi tarhan aidalle notkumaan, edelleen niskaansa raapien. Istuin tulikuumaan autooni ja huokaisin kaiken turhautumisen tunteen pihalle. Hitto kun voikin pientä ihmistä nakertaa kun täytyy myöntää oma osaamattomuutensa. Käynnistin auton ja odotin hetken että ilmastointi alkaisi puhkua viileää ilmaa, ennen kuin lähdin ajamaan kotiin päin.
-
Kiitos ja anteeks, nää tekstit on nyt väkisin kirjoitettu loppuun ja sen huomaa XD
9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta (303 sanaa)
Musta Sokan Royal-malliston kisatakki tuntui hyvältä päällä. Se istui loistavasti ja sen kultaiset yksityiskohdat sai mut tuntemaan itseni GP-tason ratsastajaksi. Ajatus nauratti, kun mun seuraavat kisat olisi niinkin mahtavat kuin TT-finaali. Riisuin kisatakin ja pyörin vaatekaapin edessä alusvaattesillani, minkä kisapaidan ottaisin sunnuntain finaaliin? Pyörittelin käsissäni valkoista ja beigeä paitaa, mutta kumpikaan ei tuntunut sopivalta. Beigessä oli se pieni reikäkin hihassa jonka olin unohtanut parsia.Lopulta kaapista valikoitui tummanpunainen kisapaita, ei mikään uusin mutta se mulla oli ollut päällä Lexin ekoissa kisoissa Sjöholmassa. Ori oli silloin ylittänyt ensimmäistä kertaa kaikki mun odotukset ja mä toivoin että siihen punaiseen paitaan oli jäänyt hyvää karmaa finaalia varten. Puin paidan päälleni ja vedin uuden kisatakin niskaani. Ei huono kombo.
Mua olisi himottanut laittaa Provingan timanteilla koristellut kisahousut, mut timantit housuissa ja kultaa takissa oli munkinlaiselle harakalle liikaa. Revin ratsastushousuja alas hyllyiltä ja katselin aikaansaamaani housukasaa sängyllä. Nostin hiukset pois naamalta, sidoin ne nutturalle pään päälle ja aloin käymään housukasaa läpi. Kaipa valkoiset housut olisi sitten ainoa oikea valinta, en mä ees osaisi kisata muun värisissä pöksyissä.
Lex saisi tyytyä käyttämään samaa huopaa, joka sillä oli ollut jokaisessa osarissa. Se oli upea valkoinen Sokan kisahuopa, kultaisilla kanttauksilla. Huopa oli samaa sarjaa kuin mun kisatakki ja ne sopisi täydellisesti yhteen. Ja kirsikkana kakun päällä olisi Takakujan tallipuodista löytynyt otsapanta timanttikoristein. Kullanvärisiä timantteja ja pannan keskellä roikkui ihana timanttikoriste. Harakka much?
Kun lopulta peilailin itseäni vaatekaappien peiliovista, olin erittäin tyytyväinen asuuni. Tummanpunainen onnenpaita toisi kivasti väriä ja toivottavasti paljon onnea. Näytin siltä, että olin ennemminkin suuntaamassa kansainvälisiin kisoihin kuin Tie Tähtiin-finaaliin. Mutta finaali kuin finaali vaati sopivat kuteet, en mä alipukeutuneenakaan voisi ilmestyä Hallavaan. Mielummin överit, kuin vajarit. Ellei meidän kisasuoritus menisikään jostain kumman syystä nappiin, niin ainakin voisin olla kuuma puheenaihe överin varustuksen puolesta. Riisuin kisakamppeet pois, ripustin ne henkarille ja vein eteisen kaappiin roikkumaan etten vahingossakaan tahraisi niitä.
////
20. Hahmosi saa apua toisen tallin hahmolta (331 sanaa)
Kisapäivien hektisyys harvemmin tarttui muhun. Mutta tänään Hallavassa vallitsi aivan hullu, kaoottinen joukkohysteria vaikka itse kisapäivä olisi vasta huomenna. Ihmiset puunasivat ratsujaan hikikarpalot otsallaan ja puunatut ratsut muljauttelivat silmiään kaiken hässäkän keskellä. Lex oli tietenkin yksi niistä silmiään muljauttelevista ratsuista. Se pärski ja korisi, steppaili ja viskoi häntäänsä kun yritin purkaa kuljetuskamppeita sen päällä lainakarsinassa. Ähisin turhautuneena ja sihisin kirosanoja hampaideni välistä.”Voinks mä auttaa?” hymyileväinen ääni kysyi karsinan ulkopuolelta. Se oli se sama tyttö, joka oli Tyrkkyluntin klinikalla. Sarah.
”Öööömh.. Joo. Kiitti” vastasin lopulta. En mä tykännyt ottaa apua vastaan tuntemattomilta ja kyllä mä olisin venkoilevan Lexin kanssa pärjännyt. Mut tänään apu kyllä kelpasi.
”Jos pidät tätä hetken paikallaan ni saan noi suojat veke” sanoin samalla kun ojensin riimunnarun Sarahin käteen. Nainen tarttui naruun itsevarmalla tavalla ja alkoi hyssytellä Lexiä. Se silitteli orin turpaa ja kuiskutteli sille lempeällä äänellä.
”Sä tosiaan tiedät mistä naruista vetää, Lex on ku sulaa vahaa sun käsissä” huikkasin Lexin takajalkojen ääreltä. Ori viskoi letitettyä häntäänsä kuin piiskaa ja väistelin sitä parhaani mukaan
.
”Effi on samanlainen herkkis. Ja Lefa. Tää Lexin pöhinä on vielä pientä noihin verrattuna” Sarah vastasi ja naurahti kevyesti.”Jätin Lefan hetkeksi Robertin murheeksi et pääsin hetkeks hengittelee”
”Ja päädyitki tänne pitelemään hermoheikkoo oria”
”No hei, tottakai mä autan. Muistin heti Lexin sieltä Tyrkkyluntin klinikalta ku näin sen ni aattelin et tuun kurkkaa miten teillä menee”Olin yllättynyt ja hämmentynyt kuinka reilu Sarah oli. Me oltiin naamatuttuja eikä ennen Ruunaankoskea oltu koskaan oltu missään tekemisissä ja tässä se nyt oli TT-finaalissa jeesaamassa mua.
”Kiitti avusta Sarah. Törmätään majatalon avajaisissa jos ootte tulossa sinne!” kiittelin naista leveä hymy huulillani. Sarah vannoi ettei auttamisesta ollut vaivaa ja heilautti heipat lähtiessään Auburnille varattujen karsinoiden suuntaan. Nakkasin Lexille muutaman leivänpalasen ruokakippoon ennen kuin lähdin pihalle. Pyörin hetken ympäri tallipihaa etsien epätoivoisena röökipaikkaa. Toisaalta, en ollut yllättynyt ettei ratsastuskoulun pihassa ollut stögistä joten lähdin kävelemään pois päin tallista samalla kun sytytin tupakan. Hallavan henkilökunta oli luvannut huolehtia Lexistä tänään joten seuraava etappi oli päästä majatalolle ehostautumaan avajaisia varten.
////
3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana (369 sanaa)
Tunsin itseni törkeän upeaksi. Mulla oli päälläni korkeavyötäröiset, leveälahkeiset beiget housut ja valkoinen hyvinkin avonainen silkkitoppi. Hiukset oli suoristettu ja olin käyttänyt meikkaamiseenkin melkein tunnin. Hymyilin mun peilikuvalle samalla kun keikistelin peilin edessä. Hento koputus keskeytti peilikuvani ihailun.”Ooksä valmis?” Outi kysyi kun avasin oven. Nainen asusti viereisessä huoneessa ja olimme sopineet menevämme yhdessä alakertaan kun olimme valmiita.
”Joo enköhän. Näytät ihan super hyvälle, tosi kaunis mekko” kehuin Outia, sen mekko istui sille kuin nyrkki silmään ja nainen näytti tyrmäävälle.
”Ai, kiitos. Ja samat sanat!” nainen vastasi hämmentyneenä ja inan kiusaantuneena yhtäkkisestä kohteliaisuudesta.Aulassa parveili ihmisiä minglaamassa skumppalasit käsissään. Otimme Outin kanssa omat lasit tarjoilijalta ja jatkoimme ihmismassan sekaan. Itse majatalo oli kaikessa maalaisromanttisuudessaan suloinen ja vastavalmistuneen remontin ansiosta melkoisen hulppeankin oloinen.
”Tervetuloa, illallinen tarjoillaan puolen tunnin päästä ruokasalissa” sydämellinen ääni meidän viereltä opasti. Brunette nainen esitteli itsensä Elyssaksi, majatalon toiseksi omistajaksi.
”Katos, tekin suvaitsitte saapua paikalle” Niklas huudahti ja heilutti holtittomasti kättään meille. Marshall ja Tiitus seisoskelivat Niklaksen vieressä tavanomaiseen tapaan suhteellisen kivikasvoisina. Tiitusta satavarmasti hermostutti ja Marshall oli, no Marshall. Niklas oli päässyt ilmaisen viinan makuun ja Marshallin sanoin veteli jo toista tervetulodrinkkiä.
Iloinen puheensorina täytti ruokasalin. Elyssa ja Naava pitivät puheen ja saivat valtaisat aplodit. Tarjoilijat alkoivat pörrätä lautasten kanssa ympäriinsä tuomassa etukäteen tilattuja ruokia pöytiin. Meidän pöydässä istui luonnollisesti koko Hopiavuoren porukka, ei yhtään sen enempää tai vähempää. Keskustelu liukui jossain kohtaa TT-cupiin ja jokainen pystyi huokaista helpotuksesta että finaali olisi huomenna ja koitos olisi ohi.
”Onhan tää ollut kyllä hieno matka. En olisi ikinä uskonut menestyväni vaikka mulla onkin Jussi käytössä” Outi huokaisi.
”Teillä on mennyt älyttömän hienosti, eikä se tosiaan ole kaikki Jussin ansiota” Tiitus puhahti hyväntahtoisesti.
”Ja Chai, vau miten oot kehittynyt tän cupin aikana!” tokaisin miehelle joka oli yhtä hymyä kehujen ansiosta. Olin varma että se oli itsekin tajunnut ettei ole niin huono minä oli pitänyt itseään.Istuimme vielä illallisen jälkeen pitkään pöydän ääressä. Muutaman skumppalasin siivittämänä keskustelu kävi kuumana niin TT-cupin kuin monen muun aiheen ympärillä. Hopiavuoren porukan ryhmähenki oli tiivis ja oli ihana tuntea kuuluvansa mukaan porukkaan. Ilta venyi huomaamatta pitkälle ja huomasimme painua pehkuihin vasta kun suurin osa muista vieraista oli jo häipynyt. Skumppa kupli mun päässä ja en voinut kuin toivoa ettei se muuttuisi yön aikana krapulaksi.
////
4. Ratsumajatalon avajaisten jälkeinen aamu (444 sanaa)
Eiliset avajaiset venyi ja mä heräsin päänsäryn kera. Hemmetti, finaali kisataan tänään ja mulla on hiipivä darra. Ei tässä auttanut muu kuin kulauttaa puoli litraa vettä kitusiin, Panadolin tonninen perään ja suunnata hampaiden pesulle. Pyyhin sormella eilisiä ripsarin jämiä silmien alta pois ja suin hiukset sotkuiselle nutturalle niskaan.
Mun oli päästävä ulos istumaan hetkeksi ennen aamupalaa. Suuntasin aulasta suoraan majatalon takapihalle, istuin uudenkarhean lankkupöydän ääreen. Nappasin viereiseltä pöydältä tuhkakupin omaan pöytääni ja sytytin tupakan. Oli ihana istua hetki rauhassa ja vain psyykata itseään finaalia varten, vaikkei mua edes sen enempää jännittänyt. Perhosia lepatteli vatsassa, tunne oli samanlainen kuin se joka minulla oli aina vatsassa ennen ekaa koulupäivää kesäloman jälkeen.
Aamiainen tarjoiltiin majatalon tyyliin uskollisesti runsaasta noutopöydästä. Oli perinteiset pekonit ja munat, oli kaurajugurttia ja mysliä sekä hedelmäsalaattia ja leivoksia. Mahani murisi samalla kun tuijottelin valtaisaa tarjontaa. Kaadoin itselleni ison kupin kahvia ja lappasin lautaselle hedelmiä. En ollut koskaan osannut syödä aamupalaa, etenkään pienessä krapulassa. Chai vilkutti perimmäisestä pöydästä, sen kanssa istui Reita, Jesse ja Tiitus.
”Huomenta, mikä fiilis?” kysyin samalla kun laskin kahvikuppini tärisevin käsin pöytään.
”Jännittää ihan tosi paljon!” Chai huudahti ennen kuin ehdin edes istua pöydän ääreen. Mä ihailin sen asennetta, sen tummat silmät loistivat kilpaa auringon kanssa aina kun se puhui.
Jesse ja Reita istuivat hiljaa ja söivät. Joko niitä painoi darra tai sitten eivät vaan olleet aamuihmisiä, mene ja tiedä. Tiitus pyöritteli pekonisiivua ympäri lautastaan.
”Tänään se sitten vihdoin ratkeaa. Komioilla on mahollisuus voittaa tiimirankingkin” totesin ja vinkkasin silmää Chaille, se kun kisasi myös Komioiden tiimissä. Mies katsoi haltioituneena mua ja läväytti maailman leveimmän hymyn. Komiat oli jaetulla ensimmäisellä sijalla kahden muun tiimin kanssa joten tämän päivän sijoituksen ratkaisevat lopullisen sijoituksen.Mulla ei montaa hetkeä mennyt syödä mun miniaamiasta. Kerroin meneväni kurkkaamaan Lexiä, vaikka tallin henkilökunta oli sen jo aamulla ruokkinut ja hoitanut. Mä tarvitsin omaa aikaa ennen kisastartteja ja hevosen hoito oli aina validi syy lähteä seurasta. Kävelin aamuauringon valaisemaa tietä pitkin kohti tallia. Vaikka kello ei vielä ollut edes kahdeksaa, oli tallissa kauhea tohina päällä. Moikkailin vastaantuleville ihmisille vaisulla moilla tai pelkällä pään nyökäytyksellä, väänsin naamalleni luonnottomalta tuntuvan hymyn ja jyräsin tieni Lexin karsinalle.
Ori katsoi mua säikähtäneenä. Se puhisi kuin Khaleesin lohikäärmeet ja ravisteli päätään. Kuiskailin sille lempeitä sanoja ja höpöttelin mukavia, ”ei sun tartte ressata”.”Onko se hermostunut?” tuttu ääni kysyi käytävän toiselta puolen. Käännyin huomatakseni että se oli Robert.
”Joo. Tai no, tollanenhan se on aina” vastasin miehelle ja naurahdin. Käännyin takaisin Lexiä kohti ja avasin sen karsinan oven. En tosiaan ollut vielä sosiaalisella tuulella joten tuntui helpommalta paeta piiloon orin karsinaan.
”Good luck” Robert huikkasi Harryn karsinasta samalla kun mä astuin sisään Lexin karsinaan.
”Kiitti” vastasin kääntämättä katsettani miehen suuntaan. Nyt mä keskittyisin Lexiin. -
Tehtävä 2. Sivuhahmon näkökulmasta. (324 sanaa, kirjoitettu Helanderin Karon näkökulmasta)
”Ota ny kaik irti ko se haluu tehä hommia!” huudan Hopiavuoren kentän laidalta. Nessalla on ärsyttävä tyyli tehdä asiat puolivillaisesti ellei sitä just sillä hetkellä kiinnosta ja mua korpeaa se yli kaiken. Se oli nyt kolmesti sijoittunut neljänneksi siinä cupissa jossa ne kisaa, helkkarin hieno startti sen ja Lexin ekalle kaudelle.
”Nessa hei” jatkan jo närkästyneenä. Kaivan taskusta punaisen Mallun askin, nostan yhden savukkeen huulille odottamaan. Nainen tietää tarkalleen mitä mun toteamus meinaa ja korjaa istuntaansa, mutta se korjaa sitä vain vähän eikä kokonaan.
”Nyt saatana ryhtiä ja selkärankaa toho touhuu!” karjaisen ennen kuin sytytän savukkeen.
Lex liikkuu hienosti ja ori selkeästi haluaa tehdä töitä. Nessa nyrpistelee nenäänsä ja huokailee ylidramaattisesti liian kovaan ääneen, mutta skarppaa kuitenkin lopulta. Sen cupin finaali olisi reilun viikon päästä ja tahtotila on saada Nessa ja Lex kärkikolmikkoon. Mun silmään niiden meno näyttää siltä ettei siinä pitäisi olla mitään ongelmaa. Mutta Nessalla on jo mennyt maku koko cupiin. Ei se sitä ole ääneen myöntänyt, mut kyllä mä sen oikutteluista sen oon jo huomannut.
Olin käskenyt Nessaa ratsastamaan hiomaan laukannostoja, halusin nähdä puhtaita nostoja ilman mitään sähläystä. Nessa tuppasi höseltämään istuntansa kanssa, etenkin laukannostoissa, niin että se pingotti itsensä ylös satulasta kun se puristi jaloillaan niin kovaa. Ja niin se teki nytkin.
”Nonniii, ny alkaa näyttään hyväl! Myötääppä rennommin sitä laukkaa viel ni hyvä tulee” kehuin kun Nessa vihdoin sai puserrettua todella siistin, puhtaan noston. Lex teki töitä reippaasti ja sen työmoraali oli uskomattomalla tolalla niin nuoreksi hevoseksi. Ja kaiken lisäksi se oli ori. Mä en koskaan ollut oppinut pitämään oreista.
Kyllä mä sisimmässäni olin ylpeä Nessasta. Se treenasi tähän ratsastuskoulujen cupiinkin ihan tosissaan. Kunnianhimoinen se toki oli aina ollut, että ei tämä yllätyksenä tullut. Sillä oli nyt alla pitkästä aikaa todella lupaava nuori eikä niillä pitäisi olla mitään ongelmia kivuta inttiluokkiin. Jotain hyvää Peteristä, kun se oli tollasen orin mennyt Nessalle ostamaan.
”Se ois siin. Mee kävelee lämmöt poies ton mettään. Mä meen tupaan, tul sinne ku oot valmis”
-
Tyrkkylunt sai mut itkemään (396 sanaa, 8. Valmentaja tekee jotain yllättävää)
Sijoittuu 1.5. Ruunaankosken tilalle
Lex liikkui verkkaisesti, se pärski ja heilutteli päätään. Sitä jännitti. Mut niin jänniti muakin. Tyrkkylunt seurasi silmä kovana meitä kun me asteltiin maneesiin. Hopiavuoren TT-osakilpailu olisi sunnuntaina ja olin hulluna lähtenyt Ruunaankoskelle kouluklinikalle edeltäviksi päiviksi. Mut mä haluisin vihdoin sijoittua korkeemmalle kun neljänneks. Numero neljä oli alkanut korpeemaan mua.
”Agnes, eikö?” nainen virkkoi uran keskeltä. Sen äänestä paistoi iän tuoma itsevarmuus, muttei sellaisella koppavalla tavalla.
”Ja Balenciaga” Tyrkkylunt jatkoi ja hymähti hieman lausuessaan Lexin nimeä. Mä vastasin katsomalla naista silmiin ja nyökkäämällä.Nostin vastalaukan naisen käskystä. Se ei sujunut vieläkään, Lex ei jaksanut pitää vastalaukkaa yllä ja rikkoi etenkin kaarteissa takaisin myötälaukkaan.
”Ota se vähän lyhyempään muotoon. Nyt ootte ihan tosi pitkinä, ei mikään ihme että se rikkoo” Tyrkkylunt neuvoi. Sen koko olemus huokui ammattitaitoa kun se käveli edestakaisin uran sisäpuolella meitä tarkkaillen.
”Eeei noin. Eiei. Vähän pidemmäksi, älä runttaa sitä” nainen jatkoi jo hieman turhautuneen kuuloisena heti kun olin ratsastanut Lexin lyhyemmäksi. Mun poskia kuumotti. Hemmetti kuin noloa, enkö mä osannut ees vastalaukkaa ratsastaa?
”Tuo se tänne” Tyrkkylunt heilautti kättään itseään kohti. Ja minähän ohjasin.
”Hyppää alas”
”A-ai nyt jo?”
”Joo, alas vaan”Tipautin itseni alas Lexin satulasta ja tuntui ettei mun polvet jaksaneet pidätellä mua pystyssä. En mä osannut edes kuvailla mun olotilaa, se oli jotain häpeän ja täydellisen epäonnistumisen väliltä. Mä en edes ollut mitenkään herkkä ihminen, mut kyyneleet poltteli silmäkulmissa kun Tyrkkylunt pyysi multa Lexin ohjat ja ponnahti hämmentyneen orin selkään. Hitto mun teki mieli itkeä!
Tyrkkylunt ratsasti orilla ensin pari kierrosta ravissa ja ratsasti Lexin todella lyhyeksi. Sitten se nosti vastalaukan ja antoi orin laukata pidempänä. Eikä se perkele rikkonut kulmassa. Se ei rikkonut yhessäkään kulmassa! Ori näytti mahtipontiselta ja ihan oikealta kouluhevoselta. Näyttikö se koskaan tolta kun mä olin sen selässä?
”Otat sen ensin lyhyeksi ja päästät vastalaukassa pidemmäksi, näitkö miten tein? Sulla on fiksu hevonen, se kyllä hakee sopivan muodon itse pian” Tyrkkylunt totesi, hyppäsi alas Lexin selästä ja ojensi ohjat takaisin mulle. Mä vaan nyökyttelin naiselle, nielin muutaman kyyneleen vaikka itku kuristi mun kurkkua.
Mä lähdin valmennuksesta edelleen itku kurkussa. Mua hämmensi se olotila, en mä edes itkenyt koskaan. Mulla oli täydellisen nöyryytetty olo. Mä olin niin huono, ettei Tyrkkylunt voinut sanoin mua opastaa vaan sen täytyi näyttää. Olinko mä huono vai tyhmä? Onneksi lounaaseen oli vielä reilu pari tuntia aikaa, saisin keräiltyä itseeni omassa huoneessa ees hetken. TT-cupin kolmas osakilpailu on ylihuomenna ja mä olin aivan paska.
-
Viiniä Ruunaankoskella (440 sanaa, tehtävä 7. Keskusteluja juoman/ruuan äärellä)
Kello oli jotain puolenyön tienoilla kun mä istuin Ruunaankosken loungessa, punkkulasi kourassa. Eka päivä Tyrkkyluntin klinikasta oli takana ja oltiin porukalla päätetty jäädä ”lasilliselle” loungeen. Kasilta syöty päivällinen oli jo alkanut haihtua mahasta ja vedin suolapähkinöitä nälkääni, pähkinät janotti ja janon sammutin tietenkin punkulla. Noidankehä oli valmis ja mä sopivasti pikkupäissäni.
Siinä mun vieressä istui Robert. Se pyöritti sormeaan viinilasin reunalla kiusaantuneen oloisena eikä se varmaan huomannut että mun katse viipyili välillä keskustelun lomassa sen suuntaan. Olihan se söpö pisamineen ja surffitukkineen, mutta varmaan kymmenen vuotta mua nuorempi. Hymähdin ja käännyin takaisin Oskarin suuntaan.Keskustelu kävi kiivaana, melkein jokaisella oli omat oikeat mielipiteensä. Hevosihmisten oli harvinaisen hankalaa keskustella jos niitä oli enemmän kuin kaksi mukana keskustelussa. Oskari oli selvästi kokenut hevosmies, sitä ei naurattanut Kikan kuivakat vitsit eikä se muutenkaan hymyillyt. Mutta hevosista se tiesi. Ja kouluratsastuksesta. Paljonkin.
Loungessa tuoksui jokin myskinen tuoksukynttilä, valaistus oli himmennetty tunnelmalliseksi ja taustalla soi hienosteleva hissimusiikki. Väistin hetkeksi pois keskustelun lomasta ja tutkiskelin muita klinikan osallistujia. Robert ja Sarah olivat mulle tuttuja TT-cupin myötä, Vilja ja Oskari olivat jääneet mieleen Hannaby Hanami Weekiin liittyneistä päivityksistä. Kikasta en ollut kuullutkaan, mutta mulle selvisikin että se oli vastikään palannut hevosten pariin.
”Teillä on mennyt aika tasaisesti tähän mennessä. TT-cupissa siis” Sarah toteaa ystävälliseen sävyyn mulle. Se hymyili kauniisti punatuilla, nuden värisillä huulillaan ja heilautti hiukset selkänsä taa.
”Lex on kyllä ollu vedossa, vähä meinas jännittää onks liian hoocee lähteä ekalla kaudella heti johonki cupiin” vastasin Sarahille neutraalilla äänensävyllä ja miedolla hymyllä.
”Ootko sä ollut ulkomailla aiemmin? Vai onks sulta puuttunut hevonen?” Sarah kysyy lisää. Robert kohottaa katseensa viinilasistaan ja Oskari jää kuuntelemaan. Hymähdän ja juon lasini tyhjäksi ennen kuin nostan katseeni takaisin Sarahiin.
”Joo, olin jenkeissä. Asuin siellä joku kymmenen vuotta. Jatkan Lexin kanssa siitä mihin jäin ennen jenkkejä” vastaan.
”Sillon kisasin kansallisella tasolla koulua, Lexin kanssa tähdätään sinne. Tää TT-cup on vaa hauska startti sen kisauralle” jatkan vielä ja naurahdan kepeästi.
Mä en ollut enää toisen osakilpailun jälkeen pitänyt TT-cupia stressin arvoisena. Mä en pystynyt laskemaan mua ja Lexiä samaan porukkaan kun ratsastuskoulun oppilaat tuntihevosten kanssa. Mut siellä me kuitenkin samoissa luokissa kisattiin. Onneks mun edellä rankingissa oli vaan Outi ja Marshall.
Viini oli ottanut voiton ja porukka hajaantui huoneisiinsa nukkumaan. Mä olin tietenkin ottanut oman huoneen, pikkuhinnasta kun sellaisen sai itselleen buukattua. Jätin mun tyhjän viinilasin loungen tiskille ja suuntasin vielä tupakalle. Viileä toukokuinen yö iskeytyi heti ovelta mun kasvoille ja kaduin heti etten ottanut vilttiä sohvalta mukaan. Kääriydyin tiukasti mun villaneuleen sisään, imin röökin loppuun posket lommolla ja palasin sisään. Lounge oli jo tyhjä. Baarissa heilui yksinäinen työntekijä. Ne myskintuoksuiset kynttilät oli sammutettu ja hissimusa hiljennetty. Haukottelin ja suuntasin sumuisin silmin mun huoneeseen.
-
Agnes – Sinevan Balenciaga
Luokka 3
Pohdintaa TT-cupin ympärillä
Nellyn valmennus
Nettishoppailua ja mietiskelyä
Varusteiden putsailuayht. 4kpl
-
Varusteiden huoltoa (336 sanaa)
Istuin varustehuoneen lattialla risti-istunnassa Lexin varusteiden äärellä. Ei kiinnostanut treenata tänään, Lex saisi luvan kanssa ulkoilla pitkään ja nautiskella kevätauringosta. Viikonloppuna olisi tiedossa Tyrkkyluntin kouluklinikka Ruunaankoskella ja heti sen perään TT-cupin viimeinen osakilpailu ennen finaalia. Me keikuttiin Lexin kanssa rankingissa kolmansina, puolikkaan pisteen päässä Outista. Rehellisesti, mä olin yllättynyt että me oltiin pärjätty niin hyvin. Vaikka koko TT-cup tuntuu lähinnä ratsastuskoulujen mestaruuksilta kun keski-ikä on reippaasti alle parinkymmenen, niin mä olin ylpeä että me oltiin koulun hard-tason kolmosina.
Vieno hymy hiipi mun huulille, kun ajattelin koko kisarupeamaa. Mä olin käynyt sata ja yks eri tunnetilaa läpi aiempiin osakilpailuihin treenatessa ja kotona viiniä lipitellessä. Jonkun sisäisen rauhan mä olin kuitenkin asian suhteen löytänyt ja osasin suhtautua iisimmin koko TT-cupiin.
”Moi, ooksä kauankin kököttänyt täällä?” heleä nuoren naisen ääni herätti mut ajatuksistani. Outi oli ilmestynyt varustehuoneeseen ja seisoskeli mun edessä Jussin satula sylissään. Heti sen jälkeen ovesta kurkkasi Tiitus kysyvällä katseella.
”Mä ehkä vähän.. unohduin mun ajatuksiin” vastasin lyhyesti ja siirsin tumman hiussuortuvan pois naamalta ja laskin mun katseen Lexin satulaan joka kökötti mun jalkojen välissä lattialla.
Keskustelu kääntyi nopeasti taas TT-cupin äärelle ja viimeisimpään osakilpailuun Lehtovaarassa. Sekä Tiitus että Outi onnitteli vuolaasti ja kehui mun ja Lexin suoritusta. Outi huokaisi että sitä harmitti oma sijoitus kun taas Tiitus keskittyi tuijottamaan varpaitaan. Miehen koko olemus oli hiirenharmaa ja apea.”Hei Tiitus” aloitin vähän turhan kovaan ääneen.
”Tulkaa Ennin kanssa treenaa mun ja Lexin seuraks joku päivä. Kiva nähdä miten Susinevalaisten kemiat kohtaa”
”Mmmh. Kyllä se varmaan sopis.”
”Ens viikolla? Katotaan tää seuraava osis pois alta eka. Treenataan sit verenmaku suussa finaalii varten” letkautin ja iskin silmää suu auki, överi teatraalisin elein. Tiituksesta pääsi hassunkuuloinen, pieni naurahdus ja otin sen hyväksyvänä vastauksena mun kutsuun.Outi ja Tiitus olivat jo hetki sitten poistuneet takaisin tallin puolelle Jussin kamojen kanssa. Mä istuin edelleen varustehuoneen lattialla risti-istunnassa, Lexin kamat mun sylissä. Olin kerennyt vain irroitella suitsien kaikki remelit toisistaan ja ne olivat levällään mun vieressä. Huokasin ja poimin timanteilla koristellun otsapannan ensimmäisenä putsattavaksi. Tästä tulisi vielä pitkä iltapäivä jos jatkan varusteiden hinkkaamista tätä vauhtia.
-
Ronskimpaa ratsastusta (389 sanaa)
”Hei Chai, onnee sijoituksesta viime osarissa!” onnittelin nuorta miestä, aidosti onnellisena sen sijoituksesta Lehtovaaran osakilpailussa.
”Ai, kiitos Agnes!” mies vastasi ja hymyili leveämmin kuin kukaan muu tapaamani ihminen. Chai oli kerännyt rutosti itsevarmuutta TT-cupin edetessä ja istui nytkin Pondin selässä ryhdikkäämmin kuin aiemmin. Tiitus pysytteli kentän toisessa päädyssä Ennin kanssa, tamma näytti olevan vähän sähäkällä päällä joten ymmärsin miehen päätöksen pysytellä omissa oloissaan.
”Jaahas, se olis sitte alettava työntekoon! Agnes, alota sä!” Nelly huuteli kentän laidalta. Nainen keikkui kentän aidan päällä ja selosti ensimmäisen tehtävän kulun. Iisi, voltti-avotaivutus treeni. Suurimmat haasteet oli saada Lex kulkemaan kauniisti käynnissä, ori ei millään meinannut hiffata että käynnissäkin voidaan treenata vaan kulkisi aina ennemmin ravia tai laukkaa.
”Ota vaan vähän ronskimmat pidätteet sille Lexille, toi on ihan kummallinen askellaji missä meette nyt” Nelly kommentoi tiukasti, mutta lempeällä äänensävyllä. Oikeassahan se oli, Lex kulki miten sattui eikä sitä saanut taipumaan avolle kauniisti. Mä olin vältellyt voimakkaampia apuja Lexin kanssa koska se oli niin herkkis, mutta ei se enää pitkään aikaan ollut mun avuista mitenkään lukkoon mennyt. Heti kun uskalsin ottaa vähän vahvemman pidätteen, kulki Lex hallitummin käynnissä ja taipui avoon paaaaljon helpommin. Tunsin itseni tyhmäksi, olishan tää pitänyt itsekin tajuta jo aikoja sitten.
Pienen hengähdystauon jälkeen jatkettiin samaa tehtävää mutta ravissa ja laukassa. Lexin vahvimpia puolia oli sen ravi ja mä meinasin haljeta ylpeydestä kun se veti niin uljaan näköisenä kiemurauraa pitkin. Chai näytti nauttivan laukkatehtävästä ja suoritti kiemurauran leveä hymy kasvoillaan. Tiitus taasen näytti edelleen epävarmalta, vaikka Ennikin liikkui moitteettomasti.
”Noni, sitte Agnes, ravissa noi kolme volttia ja sitten toinen sivu laukassa. Ja muista ettei se Lex mee rikki kunnon avuista!” Nelly huudahti heti kun Chai oli päässyt kentän toiseen päähän.
Napautin kantapääni Lexin kylkiin päättäväisellä otteella ja ori ponnahti suoraan raviin. Eka voltti meni taas plörinäksi mutta kunnon pidätteillä ori taipui kuin taipuikin kauniiseen avoon ja jatkoi maltillisemmin menoaan. Lyhyen sivun keskikohdassa nostin laukan ja käänsin kulman jälkeen orin suoraan voltille josta jatkoin kiemurauralle. Lexin laukka pyöri ja tunsin miten se keskittyi ihan uudella tavalla työntekoon. Olihan se oikea työmyyrä, mut ei se enää hetkeen ollut näin suurta keskittymistä omissa treeneissä tarjonnut. Viimeisen voltin jälkeen hidastin käyntiin ja taputin oria kaulalle molemmin käsin.”Ei yhtään huono suoritus, kyllä te vaativassa kisaatte viimeistään ens kaudella” Nelly kehui vuolaasti ja näytti peukkua. Kehut lämmittivät kovasti, tunne oli maaginen kun joku muukin huomasi Lexin potentiaalin.
-
Viiniä ja nettishoppailua (367 sanaa)
Selasin soittolistojani Spotifystä ja laitoin jonkun vanhan lo-fi-listan soimaan. Kaiuttimista alkoi soljua pehmeitä sointuja, nojasin läppärin kanssa syvemmälle sohvatyynyjen sekaan nautiskellen täydellisesti fiiliksen kanssa yhteensopivasta musiikista. Kello näytti jo yli yhdentoista illalla, mutta mulla ei ollut kiire nukkumaan. Mulla oli lasi viiniä sohvapöydällä, puolikas pullo odotteli jääkaapissa ja Sokan nettikauppa auki läppärin näytöllä. Mä olin nyt kevään kynnyksellä innostunut vihreästä ja varsinkin Isabellan malliston tummanvihreät tuotteet sai mun materialistisielun hyppimään ilosta. Klikkailin ostoskoriin smaragdinvihreän kouluhuovan kultaisilla kanttauksilla. Samanväriset pintelitkin päätyivät lopulta ostoskoriin, vaikken muita kuin valkeita yleensä käyttänytkään. TT-cupin finaalia ajatellen ostin myös uuden kisatakin Royal-mallistosta, mustana tietenkin. Hörppäsin tyytyväisenä punkkulasin tyhjäksi ja klikkasin tilaukseni eteenpäin. Sisäinen materialisti oli taas hetkeksi tyydytetty.
Vaihdoin soittolistaa. Laitoin nostalgisia house-biisejä sisältävän listan toistoon, biisit veivät mut johonkin kymmenen vuoden taakse. Ajatukset harhaili Peteriin. Jenkkeihin. Näpyttelin puhelimella viestiä sille, mutta pyyhin kaiken pois. Perkeleen viini. Mä en rehellisesti enää kaivannut miestä lainkaan, vaikka se selkeästi kaipasi mua viestiensä perusteella. Meidän liitto oli viimeisten vuosien aikana ollut niin kylmä, ettei mulla ollut mitään kaipuuta siihen. Mä en ollut palkintovaimo, jonka rakkauden sai ostettua kalliilla tavaroilla. Mä olin, mut en ollut enää.
Viini sai mun ajatukset hortoilemaan. Pakotin fokuksen takaisin heppajuttuihin ja TT-cupiin. Siinä samalla tajusin ettei me oltu Lexin kanssa erityisemmin treenattu viimeaikoina. Oltiin molemmissa edeltävissä osareissa sijoituttu nelosiksi ja notkuttiin kokonaisrankingissa kolmansina. Olinko mä tuudittautunut noiden sijoitusten takia siihen, että kyllä ens kerrallakin onnistaa? Hitto! Kaivoin Facebookista auki ”Kouluvalmennukset Suomi”-ryhmän ja aloin vimmattuna etsimään avoimia kouluvalkkoja.
Tyra Tyrkkyluntin kouluklinikka 1.-2.5. Ruunaankosken tilalla. Aloittelevien ratsukoiden ryhmässä tilaa kolmelle. Sitovat ilmoittautumiset Ruunaankosken sähköpostiin tai messengerin kautta.
No nyt! Näpytin osallistumiseni valoakin nopeammin suoraan mesen kautta, nyt ei ollut aikaa availla sähköpostia. Sinne meni. Mun sisällä pyöri innostuksen ja jännityksen tunne heti viestin lähettämisen jälkeen. Tyrkkylunt oli elävä legenda ja naisella olisi varmasti sana jos toinenkin sanottavaa mun ja Lexin menosta. Samalla tajusin, että mähän olin ilmottanut itteni Nellyn valkkaan, päivää ennen tätä Ruunaankosken reissua. Eli hemmetin tiukka viikonloppu tiedossa. Kulautin viinilasin tyhjäksi ja suljin silmät. Spotify soitatti juuri sopivasti jotain super rauhallista biisiä ja musta tuntui että mä sulan sohvatyynyjen sekaan. Mua ei stressannut, ei ahdistanut eikä jännittänyt. Ei TT-cup eikä Tyrkkyluntin klinikka. Eikä Peter. Mun pitäisi juoda useemmin viiniä.
-
Agnes – Lex
-
Tuntui että mun koko elämä pyöri TT-cupin ympärillä tällä hetkellä. Tallillakaan ei muusta enää osattu puhua, TT sitä ja TT tätä. Kolmas osakilpailu järjestettiin täällä Hopiavuoressa ja siksi nekin tallilaiset jotka eivät osallistuneet, kälättivät kyllä senkin edestä cupista. Treenaaminen kisoihin tuntui pakkopullalta enkä saanut nyhdettyä niistä juurikaan mitään iloa. Mua kyllästytti ne ainaiset koulutreenit, vastalaukat ja avotaivutukset. Mua kyllästytti koko Tie Tähtiin.
”Onnea hei sjoituksesta viime osarissa!” Nellyn ääni kajahti mun selän takaa tuhannen desibelin voimalla. En olisi välittänyt vääntää smalltalkia juuri nyt, mutta käännyin naista kohti ja vedin suunpieliä ylös.”Kiitti” vastasin lyhyesti ja väänsin vähän leveämmän hymyn naamalleni.
”Aattelin mennä tohon kentälle Cozminan kanssa, et sä haluis tulla mukaan?”
”Oon menossa maastoon tästä just” vastasin taas liioitellun lyhyesti ja kohotin käsiäni joissa pitelin Lexin satulaa. En tarkoituksella halunnut olla töykeä mutta eipä musta tällä hetkellä ollut keskustelijaksi eikä varsinkaan treenikaveriksi.
”Treenattiin eilen aika kovaa, niin tänään täytyy ottaa vähän iisimmin” jatkoin vielä ja yritin naurahtaa kepeästi. Nauru oli enemmänkin väkinäinen hörähdys kuin kevyt naurahdus. Nelly huomasi mun vastahakoisuuden eikä edes yrittänyt alkaa ylipuhumaan mua mukaan treenaamaan.
”Ehkä joku toinen kerta sit” brunette vastasi vähän närkästyneen oloisena ja kääntyi kannoillaan takaisin Jussin talliin josta oli tullutkin.Astuin Lexin karsinaan missä ori seisoi rentona ja puhisi mun käteen kun ojensin sen silittääkseni orin turpaan. Tiukka treeni, valmennukset ja kisat oli kasvattanut oria eikä se enää ollut niin vellihousu kuin tullessaan mulle. Herkkä, muttei ihan vässykkä. Nappasin satulan oven ulkopuolelta ja nakkasin sen orin selkään. Mustaan satulahuopaan tarttui heti vaaleaa talvikarvaa orin kyljistä, mutta mua ei kiinnostanut. Ketä niitä irtokarvoja arvostelisi siellä maastossa, rusakot? Vai ehkä sittenkin varikset?
”Piehän sitten puhelin taskussa, siellon susia pyärinyt mettässä taas” Eetu varoitteli kun huikkasin lähteväni maastoon. Nyökyttelin ja vakuuttelin että luuri on taskussa ja kierrän sudet kaukaa.
Keväinen keli kohensi mun mielialaa heti. Luonnonlapsena sain ihan hullun tavalla energiaa luonnosta ja maastolenkki oli omiaan akkujen lataamiseen. Halusin karistella TT-cupin kokonaan mun mielestä ja vaan nauttia metsästä. Annoin Lexin löntystellä omaan tahtiinsa polulla pitkin ohjin ja vaan matkustelin sen selässä. Hetkittäin suljin mun silmät ja vaan nautin. Aamuöisen sadekuuron jälkeen metsän tuoksu oli raikas; puiden pienet lehdenalut tuoksuivat keväälle ja märkä maaperä lapsuuden leikeille. Mun oli hyvä olla tässä hetkessä.Mun ajatukset alkoi harhailla pois lämpimistä lapsuuden muistoista kohti tulevaisuutta. Mitä mä loppujenlopuksi haluaisin Lexin kanssa tehdä? Kisata ja menestyä, sehän oli selvä. Jossain vähän isommissa karkeloissa kuin Tie Tähtiin-cupissa kuitenkin. Lexillä saattoi hyvinkin olla potentiaalia GP-luokkiin jonne mulla taasen ei ollut enää mitään asiaa. Oliko mulla edes mielenkiintoa saatika aikaa kisata niin tavoitteellisesti? En tiennyt. Asian pohtiminen sai mut vaan turhautuneeksi. Olin niin vahvasti tunteella eläjä etten mä suunnitellut mun elämää. Se mitä tapahtui, sai tapahtua. En jaksanut painia tämän asian kanssa tänäänkään, joten keräsin ohjat käsiini ja kannustin orin nostamaan laukan.
Lex laukkasi mielellään. Se selvästi nautti irrottelusta ihan yhtä paljon kuin mä joten annoin sen vaan painella menemään. Lopulta hidastin puuskuttavan orin takaisin raviin ja siitä käyntiin. Taputtelin sen hien tahmaamaa kaulaa ja kehuin kuinka se on hieno. Upea. Kaunis. Könytään nyt tämän TT-rupeaman läpi ja katsellaan uusia tuulia tämän jälkeen. Ei tätä leikkiä voinut keskenkään jättää, siihen mä olin ihan liian kunnianhimoinen. Heikot luovuttaa, mä en.
Flidan karsinan edessä kävi kauhea kuhina. Oliko se nyt keskellä päivää kaiken hälinän keskellä pystynyt varsomaan? Koitin kyylätä Lexin karsinalta päätallin perälle mutta en saanut selvää porukan puheesta. Riisuin Lexin varusteet ja heitin mustan talliloimen sen selkään siksi aikaa että pääsin katsomaan mitä Flidan karsinalla tapahtui.”Varsoko se keskellä päivää?” kyselin uteliaana ja yritin kuikuilla Outin ja Eetun välistä Flidan karsinaan.
”Ei vielä, mut näyttäis siltä että synnyttäis tänä yönä” Noa vastasi rauhalliseen sävyyn täti-ihmisten ihailevien huokaisujen keskeltä.Mies oli yllättävän levollisen oloinen ja jaksoi muiden höösäyksestä huolimatta vastata asiallisesti. Mä liityin muiden tätien mukaan ihastelemaan valtavan kokoista mustavalkeaa tammaa. Flida tuijotteli meitä takaisin hölmistyneellä ilmeellä ja ojensi välillä päänsä karsinan ovelle jotta saimme rapsuteltua tamman silkkistä turpaa. Lopulta Eetu hääsi koko porukan pois häiritsemästä Flidaa ja Noaa, hetkenä minä hyvänsä varsova tamma ei kaivannut yleisöä. Jatkoimme kuitenkin Sonjan kanssa keskustelua varsoista ja aihe vei mukanaan, ja vasta kotona huomasin etten ollut tunteihin uhrannut pientä hetkeäkään mun ajatuksista TT-cupille.
684 sanaa
-
Kaffetta ja ahdistuneita ajatuksia (601 sanaa)
Istuttiin tuvassa kaffilla porukalla. Eetu hääri minkä kerkesi pitkin tupaa ja tarjoili santsikuppeja heti kun kupissa oli kahvia alle puolenvälin. TT-cupin eka osakilpailu oli ollut tovi sitten ja Hopiavuoren tiimeillä oli mennyt hemmetin hyvin. Outi voitti helpon aan, Marshall oli toisena ja Jesse kolmantena. Ja me Lexin kanssa sijoituttiin neljänsiksi! Ihan uskomaton fiilis päästä sijoittumaan nuoren hevosen kanssa.
”Mites Salieri? Joko se on parempi?” kysyin Sonjalta samalla kun Eetu täytti puolillaan olevaa kahvikuppiani kiellosta huolimatta.
”No onhan se. Loimensa se oli rikottanut ja riekkui juoksuttaessa kuin mielipuoli. Et joo, on se parempaan päin” Sonja sanoi ylidramaattisen huokaisun kera. Tämän jälkeen nainen virnisti, eihän se oikeasti Salierille kiukkuinen olisi. Helpotus oli varmasti suuri kun ruuna selvisi ähkystä.
”Sehän on vaan hyvä merkki! Et jaksaa riekkua siis. Uusia loimia saa aina, uutta Salieria ei” vastasin lempeästi virnuillen, tietäen kuinka mahdottoman rakas ruuna oli Sonjalle. Nainen vastasi lämpimällä hymyllä.
”Onko siitä Ukosta selvinnyt jotain uutta? Niistä labroista?” Sonja vuorostaan kysyi. Tiitus ja Outi vain pudistelivat päitänsä ja kääntyivät katsomaan Camillaa kysyvästi. Nainen vastasi vain kohottamalla olkiaan ja huokaisemalla syvään. Ei siis mitään uutta vieläkään.
Kahden ja puolen kahvikupillisen jälkeen totesin että oli parempi lähteä Tiituksen ja Outin fölissä mukaan talliin. Molemmat olivat olleet Auburnissa Heidi Näyhön valmennuksessa ja meinasivat vääntää sen innoittamana pientä koulutreeniä kentällä. Kyllä ne mutkin pyysi mukaan, mutta osasin kyllä lukea rivien välistä että menivät ennemmin kahdestaan soveltamaan Näyhön oppeja. Se oli mulle ihan fine, me oltiin jokatapauksessa menossa Lexin kanssa maastoon tuulettumaan.
Ulkona oli täydellinen kevätsää, aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja talitintit visersivät kuorossa paljaiden puiden oksilla. Suomen kevät voitti jenkkien helteet ihan kuusnolla, en voinut olla tyytyväisempi ja no, onnellisempi tällä hetkellä. Lex kökötti tarhan portilla yksinään, Ukko kun on karanteenissa sisällä kunnes selviäisi mikä sillä oli. Vislasin säälittävältä näyttävän Lexin lähemmäs porttia ja pujotin nahkariimun sen päähän kun ori oli tarpeeksi lähellä. ”Mennääs, pääset maastoon rallitteleen” höpötin orille samalla kun talutin sitä kohti tallia.
Ihailin kuinka Lexin uuden otsapannan timantit kiiltelivät auringossa. Rapsutin orin poskea, suklaanruskean karvan seasta leijaili irtokarvoja joka rapsutuksen jälkeen. Pyyhin irtokarvat orin poskesta ennen kuin heilautin itseni sen selkään. Irtokarvakatastrofiin pitäisi paneutua myöhemmin, mielellään ennen viikonloppua ja tokaa osakilpailua. Tiitus oli kaffipöydässä kertonut Nellyn taistosta Cozminan karvanlähdön kanssa, käytävät olivat kuulemma olleet kuin pahemman luokan lumimyrskyn jäljiltä. Pelkkä mielikuva hymyilytti, vaikka tiesin että sama kaaos olisi mullakin edessä.
Sielu lepäsi metsässä samoillessa. Lexin kavioiden kopina metsäpolulla oli ainoa ääni lintujen sinfonian lisäksi. Jonkun mopon pärinä kuului vaimeasti kunnes se loittoni kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Vaikkei luonto ei vielä ollut puhjennut kukkaan talven jäljiltä, satunnaisissa pusikoissa näkyi vaaleanvihreitä nuppuja. Lex vaikutti vähintäänkin yhtä levolliselta kuin minäkin, se käveli rentona ja ihmetteli välillä korvat hörössä ohi kiitäviä varpusia tai puiden oksilla rääkyviä variksia.
Ajatukset kuitenkin palasivat taas TT-cupin äärelle. Eka startti meni loistavasti ja Lex oli näyttänyt että sillä kyllä pysyy hermot kasassa vieraassa paikassa suuremmassakin kisahälinässä. Mä lähinnä stressasin mahdollista häviötä puolta nuoremmille ratsastuskoulun oppilaille. Mulla oli hemmetin kallis, huippukasvattajan puoliverinen. Enhän mä voisi hävitä viistoista kesäiselle joka kilpailee ratsastuskoulun hevosella. Enhän? Olin ottanut aika rennosti treenien suhteen viime aikoina ja toivoin todella ettei se kostautuisi. En mä lähtenyt sinne Auburniinkaan kouluvalmennukseen, ois varmasti pitänyt. Stressi alkoi kalvaa ikävän tuntuisena ja tunsin miten se ensin mylläsi mahassa ja nousi selkärankaa pitkin pienin sähköiskuin kasvoille. Lopulta koko päätä pisteli ja ahdisti. Pysäytin Lexin ja hengitin syvään sisään ja ulos, muutamaankin kertaan. Ja sen jälkeen vielä pari kertaa lisää, varmuuden vuoksi. Pieni ahdistusmöykky jäi vielä muhimaan, mä tunsin sen jossain mahanpohjan ja keuhkojen takana. Mutta se oli niin pieni, että sen saattoi hetkeksi unohtaa. Nyt en jaksanut murehtia enempää. Perhanan kahvi pisti mun ajatukset ylikierroksille, kiitti vaan herra Hopiavuori.
-
Itsenäistä istuntatreeniä Isbergin opeilla (541 sanaa)
Mä venyttelin Lexin karsinan edessä, Saga Isberg oli aika painokkaasti suositellut avaavia venytyksiä mulle ennen satulaan nousua. En mä osannut kunnolla venytellä, mutta parhaani yritin. Vilkuilin joka ilmansuuntaan ennen kuin venytin kädet suoraksi selän taakse. Venytys tuntui samalla hyvälle ja hemmetin pahalle. Oikea olkapää napsui venytyksien yhteydessä ja hartioita kiristi. Toistin Isbergin ohjeiden mukaisia venytyksiä muutaman kerran ja kuuntelin miten mun kroppa rutisi. Ehkä tätä tosiaan pitäisi tehdä useammin.
Lex mulkoili mua epäluuloisesti kun talutin sen ulos karsinasta, ilmeisesti mun venyttelyharjoitus oli harvinaisen epäilyttävää toimintaa sen mielestä. Samalla kun lähdin taluttamaan Lexiä suulin kautta pihalle, meidän ohi pyyhälsi se uusi sinitukkainen tyttö. Nimeä en muista, enkä edes ollut järin kiinnostunut tietämään. Tyttö mulkaisi meitä ja pyöräytti teinimäisellä dramatiikalla silmiään, oltiin varmasti osuttu just Hänen reitilleen väärään aikaan. Nyökkäsin tytölle tervehdykseksi ja venytin suuni teennäiseen aspahymyyn kun talutin Lexin ulos tallista tytön ohitse. Jäin pohdiskelemaan oliko tämä uusi tyttö Sannin kavereita mutta ajatus ei ollut niin mielenkiintoinen että olisin sitä jaksanut työstää kolmea sekuntia enempää.
Maneesissa oli tyhjää. Toisaalta, eipä tallissakaan kauheaa vipinää ollut. Mun oli alunperin pitänyt lähteä maastoon ja pellolle treenaamaan mutta tihkusade sai mut muuttamaan mieleni. Kipusin satulaan ja ja maiskautin Lexin liikkeelle. Ori oli kehittynyt ihan älyttömän paljon viimeaikoina, siitä oli pikkuhiljaa kehittymässä ihan oikea kouluhevonen. TT-cupin ekassa osakilpailussa sijoituttiin neljänsiksi joten tulevan viikonlopun osari Lehtovaarassa ei aiheuttanut sen suurempaa jännitystä.
Ratsastin Lexin läpi kaikissa askellajeissa ja keskityin lähinnä omaan istuntaani. Isberg oli antanut kullanarvoisia vinkkejä mun omaan istuntaan, joten ajattelin pitää pääpainon tänään istuntatreenissä. Rentoutin mun keskivartalon ja istuin syvälle satulaan. Huomasin heti miten puristin taas jaloillani itseni ylös satulasta. Hemmetti. Kuvittelin ne kirjavat muovipötköt jalkojen ja satulan väliin.Rentoudu, älä purista. Isbergin vinkit oli vielä tuoreena mielessä ja sain omasta mielestäni korjattua istuntaa ihan kivasti. Lex alkoi liikkua heti paremmassa tasapainossa kun sain itseni rentoutettua sen selässä, laukka pyöri hyvällä liikkeellä ja ori kokosi itsensä upeasti mukaan liikkeeseen. Itseäni muistuttelin hengittämään syvään orin askeleiden tahdissa, kyllä mä vielä senkin oppisin.
Istuntatreeni oli harvinaisen rankkaa, hiki virtasi kypärän alta jo kolmessa vartissa. Hidastin Lexin käyntiin ja tipautin ohjat orin kaulalle. Ojensin kädet sivuille ja aloin pyörittelemään niillä isoa ympyrää molempiin suuntiin. Tämä olisi varmaan kannattanut tehdä ennen satulaan nousua, mut parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naureskelin hiljaa kuinka urpolta näytin, naama punaisena pyörittelin käsiäni helikopterin propellien lailla.”Tullaaaan!” naisen ääni kajahti maneesin ovelta ja Nelly asteli sisään Cozminan kanssa. Keräsin ohjat käsiini ja tervehdin naista käden heilautuksella toiselta puolelta maneesia.
”Oltiinkin just valmiita, saat koko maneesin käyttöös” huikkasin kun pääsimme lähemmän Nellyä.
”No hitto, olis ollu kiva treenaa yhdessä” Nelly harmitteli, enkä ollut varma sanoiko se sen vain ystävällisyyttään vai aidosta harmituksesta.
”On meillä vielä loppuverkka kesken, hetkeks saat meistä seuraa” vastasin naurahtaen ja taputtelin Lexin kaulaa.
Keskustelu kääntyi heti TT-cupiin ja ekaan osakilpailuun Hallavassa. Hopiavuoren tiimillä oli mennyt siellä helkkarin hyvin. Dominoitiin ja otettiin neljä ekaa sijaa helposta aasta, Nelly voitti oman luokkansa. Voitettiin itseasiassa jokainen luokka johon osallistuttiin, ei huonompi startti koko cupille. Lexistä oli nopeasti kuoriutunut ihan mukiinmenevä kisahevonen eikä se hyppinyt seinille vieraissa paikoissa. Kyllä siitä tekee vielä kelpo kilpurin, ainakin Pyhään Yrjöön saakka. Ensi viikonlopun osakilpailusta Lehtovaarassa lähettäisiin hakemaan luokkavoittoa. Tiesin että Lexistä on siihen. Tiesin myös, että musta olis siihen. Jos kaikki menisi niinkun Strömsössä, ei luokkavoitto olisi todellakaan mikään mahdottomuus.
-
Perkeleen muovipötköt (548 sanaa)
Kaunis, tummahipiäinen nainen hymyili leveästi maneesin keskellä. Saga oli kutsunut itsensä Hopiavuoreen valmentamaan ja mä olin tietenkin ilmoittanut mut ja Lexin mukaan. Mä olin kokoajan ollut siinä ymmärryksessä että olin ilmoittatunut istuntatunnille, mutta pikkuhiljaa mulle selvisi että ei tässä nyt pelkästään istuntaan keskitytä.
”Ihan ekana, kuinka moni teistä venytteli ennen satulaan nousua? Rehellisesti sitten, yhtään ette valehtele. Käsi ylös se joka venytteli.” Saga huuteli samalla venytellen käsiään. Maneesissa oli hiljaista, joku myönsi tai valehteli venytelleensä nostamalla kätensä. Meitä oli mun lisäksi Outi, Marshall ja Chai tässä ryhmässä. Me oltiin Hopiavuoren tiimin kanssa dominoitu TT-cupin eka osakilpailu. Outi voitti hardin, sen perään sijottu Marshall ja Jesse. Me Lexin kanssa oltiin nelosina. Ei hullumpi startti cupiin.
”Pyöritelkää molempiin suuntiin, ja hartiat kanssa” heräsin ajatuksistani Sagan pirteän kimeään ääneen. Kaikki muut pyörittelivät käsiään propellien lailla. Lex ei ollut yhtään varma koko hommasta ja pöhisi varuiksi. Nuoren miehen mielestä kaikki normaalista poikkeava oli aina vähintäänkin epäilyttävää, etenkin tämmöinen holtiton käsien pyörittely hevosten selässä. Ori kuitenkin jatkoi käynnissä uraa pitkin vaikka heiluttelin käsiäni miten sattuu. Perkele että mä olin jumissa. Outilla kädet pyöri kun käärmeihmisellä joka suuntaan ja Chai suoriutui melkein yhtä hyvin. Marshall oli sentään myös semi kankean näköinen, thank god.
Kesken venyttelyn Saga lähestyi mua kirjavat muovipötköt käsissään. Lex luonnollisesti pelkäsi niitä, joten otin ohjat käsiini ja katsoin kysyvänä naista pötköineen.
”Laitas nää sun jalkojen ja satulan väliin. Älä anna niitten liikkua, mut älä myöskään purista niitä kasaan” nainen selitti edelleen aurinkoisesti hymyillen ja samalla asetteli muovipötköjä mun jalkojen alle. Nyökkäilin vain hämmästyneenä ja maiskutin Lexin liikkeelle kun Saga oli asetellut pötkylät. Huomasin nopeasti että olin tottunut puristamaan mun jalkoja satulaan ihan älyttömän kovaa. Ei mikään ihme että lonkat huusi hoosiannaa kunnon treenien jälkeen.
Yritin kovasti rentouttaa mun jalkoja, mutta se tuntui ihan mahdottomalta. Heti kun en keskittynyt koipiini huomasin puristavani pötkylät ihan kasaan. Huokailin ja katselin muiden menoa, ketään muuta ei oltu siunattu näille perkeleen pötköillä. Marshall ja Outi olivat vain joutuneet luopua jalustimista, Chai sai pitää nekin. Ja tässä mä menin kirkkaankeltaisen ja paloautonpunaisen muovipötkön kanssa. Joita Lex pelkäsi. Vittu jee. Kuitenkin yllätyin kuinka nopeasti pötköt auttoivat ja sain rentoutettua mun jalat. Saga huomasi tämän myös ja haki kirotut pötkylät pois.
”Noniin, hyvin se meni! Nyt nosta kanssa jalustimet ylös ja ota pari kierrosta laukkaa. Rentoa laukkaa, älä mieti muotoa tai kokoamista” Saga ohjeisti ja nappasi pötköt jalkojeni alta pois. Nainen ohjasi kaikki muut uran sisäpuolelle jotta ura olisi tyhjä meitä varten. Lex nosti nätisti laukan pienillä avuilla, himmasin vähän sen vauhtia ja istuin syvälle satulaan. Saga huuteli ohjeita ja mä tottelin. Hengittelin Lexin laukan tahtiin ja olin rentona. Mä huomasin miten pääsin istumaan syvemmällä satulaan kun en puristanut itseäni jaloilla ylös. Aikamoinen ero pelkkien muovipötköjen ansiosta.
Hiki virtasi mun kypärän alta ja tunsin miten mun posket helotti punaisina. Katselin muita ratsukoita joilla selkeästi oli samat fiilikset. Mietin miten Marshall ei saanut lämpöhalvausta kun se oli sullonut sen rastat kypärän alle. Chai oli yhtä hymyä, Sagan rohkaiseva opetustyyli oli selkeästi omiaan nuorelle miehelle. Saga jakeli kotiläksyjä ja muistutti miljoonatta kertaa, kuinka tärkeää oli venytellä.
”Agnes, sun täytyy ehdottomasti alkaa venytellä säännöllisesti. Etenkin rintarankaa avaavat liikkeet olis hyvä tehdä vaikka joka päivä” Saga ilmoitti jämptisti. Näytin naiselle vain peukkua vastaukseksi. Kaipa sitä tarvitsis vaan alkaa venytellä. Mä kun olin siinä uskossa että olin ihan notkea. Mut en ihan tainnutkaan olla.
-
Agnes Svartbacka – Lex, HeA
Suurimpana ongelmana varmasti se, että puristan jalkoja liikaa yhteen jolloin en pääse istumaan niin syvälle satulaan kuin pitäisi. Lihasten jännittäminen näkyy muuallakin kehossa, korkeina hartioina tai liian jäykkänä keskivartalona. Toinen on myös että katse haahuilee liian paljon Lexin korvissa ja alaspäin eikä niinkään eteenpäin. -
Voi jessus kuinka söpö varsa <3 Pakko kehua tuota kuvaa, se on niin kauniisti toteutettu että oksat pois. Inkan asento ei varmasti ole helpoin piirtää ja kuvasta välittyy todella hyvin tuo fiilis juuri varsan syntymän jälkeen.
-
Ai että mä tykkään tän tarinan arkisuudesta ja tollasesta riisutun rehellisestä ajatuksenjuoksusta. Se, miten yksi lappu saa toisen ajatukset laukalle ja ihan pois tolaltaan. Mut sitä se ihastuminen tekee. Camilla on hahmona ihan mun lemppareita, se on niin rehti ja suoraselkäinen. Ja aito! Jotenkin mä samaistun Camillaan ihan hulluna, osaat kuvailla sen ajatuksia ja oivalluksia niin aidosti. Tykkään myös ihan hulluna tosta jatkosta Hilman näkökulmasta, super kivoja tekstejä molemmat!
-
Mä tulen vaan komppailemaan Camillaa. Siis Sonja, sun tarinat on ihan todella kivaa luettavaa! Etenkin nämä jotka koostuvat keskusteluista. Miten saatkaan kirjoitettua näistä niin aitoja, kevyitä. Tämäkin voisi olla suoraan napattu ihan oikeasta elämästä. Niin luonnolliset vuorosanat ja hahmot kuulostaa itseltään.
Mulla on sama ”ongelma” kuin Camillalla, aina täytyy olla alku ja loppu, niin että tarina on aina yksi kokonainen stoori. Ja sitten sä kirjoitat tämmöisiä todella kivoja lyhyitä pätkiä, eihän nämä edes kaipaa sitä alkua ja loppua! Tämä keskustelu tämmöisenään on täydellinen ja juuri sopiva. Ehkä munkin täytyy rohkaistua ja koittaa tuottaa tämänlaista tekstiä.
Lisää näitä, kiitos <3
-
Mä en allekirjoita ollenkaan tuota sun omaa kommenttia tarinan alussa, mä en saa tästä millään tasolla ennalta arvattavaa tai kliseetä. Musta tää oli erittäin hyvin kirjoitettu teksti, mulla meni ihan oikeasti kylmät väreet kun tätä luin. Teksti on intensiivinen ja vetää lukijan tiukkaan syleilyyn alusta loppuun, tunnelmaan uppoutuu ja se vie mukanaan. Noan hermostuneisuus tarttuu ja lukijana pystyy eläytymään tuohon hetkeen helposti. Nyt mä en muuta toivo kuin että toinenkin varsa on kunnossa ja että tänä kesänä Hopiavuoressa kirmaa kaksi mini-Flidaa <3 Jään jännityksellä venaamaan jatkoa tarinalle!
-
Aina yhtä ihana karvanlähtöaika <3 Oot kirjoittanut tosi kivan yhteisöllisen tarinan, tekstistä huokuu sellainen kaveruus ja lämminhenkisyys. Pystyn hyvin kuvittelemaan tämän tilanteen oikeaksi, toinen niska limassa koittaa puunata hevostaan ja kaverit vaan vinoilee vieressä 😀 Hirmusen kiva hyvänmielen stoori, tästä tuli itsekin hyvälle päälle kun tämän luki.
-
Tulipa surullinen olo Hellon puolesta. Epäonnistumisen tunne on yksi pahimmista. Varmasti Hellolle ja Typylle liikenee apua ihan jo Hopiavuoren tyypeistä, kunhan tohtii pyytää ja samalla myöntää ettei kaikki ihan mennytkään kuin Strömsössä. Agnes ainakin on valmis auttamaan, vaikka voikin olla vähän vaikea lähestyttävä ja melkoisen erilainen kuin Hello 😀 Mä olen varma että Typystä kuoriutuu ihan fiksu nuori neito vielä joku päivä. Toivottavasti Hellon katumuksen tunteet hälvenevät ja Typy saadaan ruotuun.
-
Ihan ekana pakko kehua tota kuvaa, vitsi miten symppis mama-Flida <3
Voi miten jännää että Flida varsoo niin pian!! Fiilaan Noan tunteita varsan tuloon liittyen, onko nyt kaikki valmista varsalle ja miten sen kanssa sitten pärjää kun se tulee. Mä olen varma että Noa pärjää varsin hyvin ja koko Hopiavuoren porukka on auttamassa (vaikkei Noa edes pyytäisikään). Oot upottanut kivan arkisia nyansseja tarinaan jotka tekee tästä todentuntuisen tarinan. Äiti on varsin sympaattinen kun on huolissaan <3 Ja onhan Noa oikeassa, Hopiavuoren porukka on avuksi varmasti kyllästymiseen saakka 😀
