[EaOsallistuja]

Ullatuuus

Aamulla koko pieni perheemme oli pakkautunut autoon, jonka päämääräksi valittiin Seinäjoki. Tarkoituksena oli käydä moikkaamassa mummua ja paappaa näin joulun välipäivinä. Ensin kuitenkin pysähdyimme vanhempieni lempiravintolaan brunssille, koska äiti ei enää yksinkertaisesti suostunut syömään jouluruokien tähteitä joka aterialla. Mummulassakin olisi aivan varmasti vielä porkkanalootaa ja kinkkua.

Nyhdin croissantistani pieniä paloja, jotka dippasin appelsiinimarmeladiin. Hirveästi en kuitenkaan tuhlannut ajatusta syliini murenevalle leivokselle vaan katseeni oli naulautunut vanhempiini. Heillä näytti olevan menossa kiihkeä keskustelu, jossa pelkät mulkaisut korvasivat sanat. Nyt kun tarkemmin mietin, kukaan ei ollut sanonut sanaakaan koko matkalla eikä myöskään tässä pöydässä. Aluksi olin ajatellut, että se johtui aamun riidasta. Isä ja äiti olivat nimittäin saaneet kunnon riidan aikaiseksi autoa pakatessa, kun äidille tuli yllätyksenä, että yöpyisimme mummulassa. Äiti oli ymmärtänyt puheistani, että teemme vain pikaisen vierailun ja palaisimme ajoissa kotiin, että hän ehtisi tyttöjen iltaan. Isä syöksyi puolustamaan minua ja sätti siinä samalla äitiä siitä, etten minä saanut hänen turhamaisuutensa vuoksi viettää tarpeeksi aikaa isovanhempieni kanssa. Lopulta vanhempani päätyivät kompromissiin eli tekisimme vain pikaisen vierailun.

Johtui tämä siitä riidasta tai ei, mutta pöydässä tunnelma alkoi olla sietämätön. Onneksi äiti lopulta rikkoi hiljaisuuden:
“Isällä ja minulla olisi sinulle hiukan asiaa…”
Vaikka keskustelu avattiin suhteellisen lupaavasti, ei sille tullut jatkoa. Äiti päätti selkeästi siirtää puheenvuoron isälle ja pukkasi tätä kylkeen kyynärpäällä.
“Totta tosiaan, meillä olisi asiaa. Asiahan on nyt näin…”
No nyt minä en enää kestänyt vaan keskeytin isän heittämällä tähän otolliseen väliin pienen vitsin tunnelmaa keventämään:
“Että minä saan pikkusisaruksen. Kauanhan mä sitä toki toivoin joululahjaks, mutta ei teijän ois tarvinnu.”

“Mitä! Mistä sä tiesit? Antero oletko sä mennyt kertomaan? Me sovittiin, että kerrotaan yhdessä”, äiti huudahti.
Hän näytti alkuun hämmentyneeltä, mutta seuraavassa sekunnissa tunnetila oli jo muuttunut avoimen raivostuneeksi. Hyvä ettei mätkinyt isää pitkin korvia jälkiuunileivällään.
“E-en minä, en ole kertonut”, isä kiirehti änkyttämään.
Hän näytti aivan puusta pudonneelta, mutta niin varmasti me kaikki. Minun leukani oli pudonnut lattialle ja äiti näytti pahoinvoivalta.
“Se oli _vitsi_”, yritin korjata vielä tilanteen, vaikka paskat oli jo housussa.

Kun kaikki olivat hetken toipuneet minun liiankin oikeaan osuneesta tilannehuumoristani, vanhempani vahvistivat asian. Äiti tosiaan oli raskaana ja ilmeisesti oli ollut jo jonkin aikaa.
“En mä siis jotenkin yhtään ymmärtänyt. Luulin, etten enää edes voisi tulla raskaaksi. Oonhan mä jo 43 ja kaikkea…”, äitini selitti.
“Niin, olihan tämä aikamoinen shokki. Kun ei me enää oltu edes ajateltu… ja kun säkin oot jo 17 ja… Mutta mitkä sun fiilikset on tästä?” isä jatkoi, kun äidin ääni hiljeni hiljenemistään ja muuttui lopulta pelkäksi epämääräiseksi nikotteluksi.

Nii-in, että mitäköhän mieltä mä olin. Tämä oli varsinainen yllätys. Olinhan mä aina halunnut sisaruksen tai siis pienempänä olin halunnut. Nyt olin jo tottunut ainoana lapsena oloon. Tilanne oli muutenkin melko hämmentävä. En minä nyt enää ajatellut tulevani isosiskoksi 17 vuoden iässä. Toisaalta olihan äitikin ollut 18, kun Kisu syntyi. Tämä perinne myöhäisestä iltatähdestä taisi kiertää suvussa.

En muutenkaan olisi uskonut, että äiti enää lähtisi tällaiseen vauvarumbaan. Hän oli joskus pari vuotta sitten kertonut minulle, ettei koskaan hänen suunnitelmiinsa ollut kuulunut lapset, mutta toisin kävi, kun minä ilmoitin tulostani. Toisin sanoin minäkin olin vahinko, mutta äiti kyllä useasti alleviivasi, että olin iloinen yllätys. Toista lasta hän ei kuitenkaan haluaisi. Äiti ei muutenkaan ollut hirveän lapsirakas (minä kuulemma olin poikkeuksellisin kiva lapsi). Isä puolestaan olisi varmasti halunnut vaikka 10.

“Kyllä mä arvasin, ettei tää nyt ollut hyvä idea. Antero! Ei ois pitänyt sanoo täällä. Tyttö parka meni aivan oikosulkuun”, äiti turhautui ja levitteli käsiään kuin olisi lentoon lähdössä.
Hän oli aina niin kovin dramaattinen.
“Ota nyt sinäkin ihan rauhassa Johanna. Pitää Eankin antaa vähän sulatella asiaa.”

Nousin paikaltani ja kiersin toiselle puolelle pöytää halatakseni vanhempiani.
“Tervetuloa perheeseen”, kuiskasin vielä äidin mahalle saatuani vanhempani vakuutettua siitä, etten ollut suuttunut tai pettynyt tai mitään. Olin oikeastaan aika iloinen. Pian maailmassa olisi yksi uusi ihminen, jota saisin rakastaa ja se jos mikä oli hienoa!

[EaOsallistuja]

Joulun jälkeen

Kevyt tömähdys huoneeni ikkunaan herätti minut. Lumipallon rippeet valuivat hiljalleen sen pintaa pitkin. Lasin takana seisoi tuttu hahmo, jonka käsi kieppui kuin vanhan auton ikkunavipua pyörittäen. Huulet muodostivat sanan “avaa”.

Olin nukahtanut joululahjaksi saamani kirjan päälle. Aavistuksen joulusuklaista värjäytynyttä kuolaa oli pudonnut sen upouusille sivuille. Pisaran pyyhkäisin pyjaman hihaan samalla kun punnersin itseni ylös sänkyyn muodostuneesta lämpöisestä kuopasta. Ihana muotoutuva patja.

“Kisu”, kuiskasin avattuani ikkunan pakkasyöhön.
Jäätävä ulkoilma puski sisään ja sai vilunväreet kulkemaan pitkin unista kehoani.
“Ea darling”, kuului vastaus lumipyryssä väröttelevältä.
Täti veti minut reippaasti itseään kohti, muiskautti poskisuudelmat eurooppalaiseen tyyliin ja lopuksi vielä sulki minut pitkään halaukseen.
“Siitä on liikaa aikaa, aivan liikaa. Pistäs reippahasti päälles ja kömmi tänne takapihalle mun seuraks”, Kisu kehotti irroittaessaan lopulta otteensa minusta.
Nainen löysi taskustaan röökin, jonka hän pisti palamaan osoituksena siitä, ettei ollut tulossa sisälle. Ei siinä sitten auttanut kuin pukea monen monta kerrosta taretakseen yli kymmenen asteen pakkasessa.

“Millon sä oot Suomee saapunu? Eihän sun pitäny lainkaan tulla tänä jouluna tänne Pohjanmaalle”, tenttasin Kisulta.
25-vuotias tätini asui tällä hetkellä New Yorkissa ja harvemmin häntä täällä aakeella laakeella näki. Kuulemma tänä vuonna hän oli päättänyt yllättää “vanhukset” eli äitini (ja hänen) vanhemmat.

Kisu oli kolmesta tyttärestä ehdottomasti nuorin, iltatähti. Äitini oli tietysti vanhin. Kympin tyttö, uraohjus ja yrittäjä. Aivan eri maata kuin rajusti juhliva Kisu, joka matkusteli ristiin ja rastiin, ja ansaitsi elantonsa milloin milläkin hanttihommilla. Sanomattakin lienee selvää, että heidän välinsä eivät olleet järin lämpimät. Siksi Kisu eli Kati eli ristimänimeltään Katariina seisoi keskellä yötä rivitaloasuntomme terassilla.

“Halusin sua tulla nopee tervehtimään ja tuomaan lahjas. En ajatellut nyt hirveän kauan Suomessa viipyä, mutta pakkohan sitä oli ainakin lemppari siskontyttöä käydä moikkaas”, Kisu selitti ja jatkoi: “Elviira on pikku poikineen viettänyt joulua tuolla mummulassa. He lähtevät keskiviikkona kohti Kouvolaa. Tiedän, että vanhemmat varmasti haluisivat saada koko perheen koolle ennen kuin lähdetään kaikki tahoillemme. Suostuttelisit sen äippäs nyt ees nopiasti käväsee.”

Lupasin yrittää, mutta helppoa se ei ollut. Äidillä oli jotain Kisua vastaan. Minulle ei koskaan oltu kerrottu mitä, mutta jotain oli. Sen takia paikkamme jäivät joka joulu mummulan joulupöydässä tyhjäksi. Vierailimme mummulla ja paapalla sitten välipäivinä. Äidin kahta vuotta nuoremmalla siskolla Elviiralla (41v) vietimme uutta vuotta. Hänellä oli aivan ihanat kaksi poikaa, Joona 6v ja Jukka 4v.

Aikamme turisimme terassilla lumen hipsiessä rauhaksiin taivaalta. Kisu ehti sytyttää toisenkin savukkeen kertoessaan tarinoitaan. Minä vain kuuntelin. Hänen elämänsä oli niin jännää ja hohdokasta. Mitään sellaista ei voisi kokea Otsonmäen kaltaisessa paikassa. En toisaalta ollut lainkaan varma, olisiko minusta muutenkaan sellaiseen elämään. Kisulle se kuitenkin sopi kuin nyrkki silmään.

Rakastin Kisun tapaamistaan. Koko hänen räiskyvä persoonansa huokui seikkailua ja tarinat toivat tuulahduksia kaukomailta pieneen pohjalaaseen kylään. Lopulta olimme kuitenkin molemmat niin jäässä, että tarinointi piti lopettaa. Olin todella onnellinen, että Kisu oli käynyt minua tervehtimässä, edes tämän pienen hetken keskellä yötä. Hänen seurassaan sai aina nauraa vedet silmissä. Hän oli muutenkin minulle todella rakas. Enemmän isosisko kuin täti.

[EaOsallistuja]

Leffailta

“Kiitos tyttö rakas. Oletko aivan varma, ettet halua mitään vaivanpalkkaa? Kyllä minä mielelläni edes kahvit keittäisin”, touhotti naapurin rouva. Hän oli jo varmasti yli 80 vuotta ja tämänhetkiset kelit olivat lähes teljenneet hänet sisälle. Luistinradaksi kiillottuneet kadut olivat erityisen vaarallisia ikäihmisille, joita Otsonmäellä asui reippaasti. Näissäkin rivitaloissa suurin osa olivat vanhempaa sukupolvea ja minä heitä reippaana auttelin. Nyt olin käynyt kaupassa ja hakenut postit seinänaapurillemme Ainille. Aini Aallotar Johansson. Hänellä oli kovin kaunis toinen nimi ja toki oli ensimmäinen nimikin. Minun toinen nimihän oli myös Aini.

“En mä tarvi mitään, kiitos tosin tarjouksesta”, kieltäydyin kutsusta mahdollisimman kohteliaasti.
“Olet sinä kyllä kultainen flikka. Hyvin kasvatettu ja niin reipas.”
“Kiitos kiitos. Soita vaan, jos tarvitset jotain apua niin nopeastihan mä tosta seinän takaa tänne kipaasen.”
“Kyllä minä itsestäni ilmoittelen, jollen tyhjää potkaise”, kuului vastaus, kun Aini käveli hakemaan jotain olohuoneestaan.
“Ei sun ois tarvinnut”, mumisin Ainin palattua karkkikulhoa kantaen.
Heilautin vielä kättäni kieltävästi vahvistukseksi sanomalleni.
“No ota edes pari, minun mielikseni. Sinä kun olet niin hoikka muutenkin.”

Kiss-Kiss karkkia imeskellen palasin kotiin. Ovella minua oli vastassa iloinen Hulda, joka tervehti minua kuin olisin ollut pidemmälläkin reissulla.
“Onko äiti ja isä kotona?” kysyin koiralta riisuessani ulkovaatteita.
En toki odottanut vastausta ja helpostihan sen olisinkin arvannut. Äidillä olisi tänään circuitti, hänen uusin villityksensä. Se oli nopeatempoista salitreeniä, jossa kierrettiin eri pisteitä ja pidettiin vain lyhyitä lepotaukoja. Äiti rakasti sitä. Kuulemma kaloreita kului monta sataa, vaikka treeni kesti vain noin tunnin. Minuakin hän oli useasti houkutellut mukaan, mutta en vielä ollut lupautunut.

Isä palaisi varmaan aikaisemmin. Hän tulisi pizzerian kautta kotiin ja katsoisimme elokuvan. Sitä ennen minun tosin pitäisi tehdä läksyt ja käyttää Hulda. Sitten voisimme kaikki miinus äiti käpertyä sohvalle syömään lempiruokaamme. Hänellä oli vielä jotain menoa salin jälkeen.

“Ööö, katsotaanko jokin jouluelokuva? Joku komedia tai piiretty?” isä huuteli olohuoneesta.
Hän selasi Netflixiä ja sillä välin minä kaadoin meille limsaa keittiössä.
“Äh, en mä tiiä. Ei mul jotenki oo sellanen fiilis”, vastasin.
“No mitä sä haluisit kattoo?”
“Voitaisko jatkaa sitä sarjaa, mikä viime viikol alotettii. Oliks se joku Kastanjamies?”
“Joo, jatketaan sitä. Lähtee än, yy…”
“Oota oota, mä oon ihan just valmis”, huusin ja koppasin lasit mukaani.

Asettelin kantamukseni pizzalaatikoiden viereen sohvapöydälle ja hyppäsin isän viereen sohvalle.
“Nyt voidaan alottaa”, annoin luvan kiskoessani pörrövilttiä päälleni.
Huldakin hyppäsi meidän väliin. Se oli aina niin asialla.
“Tee tilaa Huldalle”, käskin isää, jonka jalkaa Hulda potki oikaistessaan itsensä maharapsutuksia varten. Neiti koiruus ei mahtunut kunnolla, kun isä röhnötti siinä tiellä. Varmaan se mietti, että isälle olisi tilaa tuossa lattiallakin.
“Haha, no siirrytään sitten, kun prinsessa käskee”, isä naurahti tehdessään tilaa pienelle koiralle.

Äiti palasi riennoiltaan vasta myöhään. Me olimme jo ehtineet katsoa kaksi jaksoa Kastanjamiestä, tuhota kaksi pizzaa ja litran limsaa. Hampaatkin oli pesty ja olin valmis yöpuulle, kun äiti hiippaili korkokengät kopisten etuovesta sisään.
“Hei Johanna”, tervehti isä.
“Luulin, että olisitte jo nukkumassa”, kuului äidin ääni eteisestä.
Korkkarit lensivät äänistä päätellen nurkkaan ja laukku tömähti lehtitelineen viereen. Isä vihasi sitä, kun äiti jätti tavaransa lojumaan.
“Siihenkö se nyt jää? Naulakko ois ollut aivan vieressä.”
“Älä viitsi nyt ihan oikeasti Antero”, äiti huokaisi.
“Eikun ihan oikeesti, ei se voi tohon jäädä!”
“Sä aiheutat mulle päänsärkyä”, äiti älähti ja suuntasi keittiöön.
Kaappien ovet vain paukkuivat, kun hän etsi itselleen syötävää.

Tiesin, että isää häiritsi se, ettei äiti ollut tänään kotona. Meillä oli kerran viikossa yksi yhteinen ilta, jolloin jokaisen piti olla kotona. Isä oli ihan varannut kalenterissaan sen illan perheelle. Ihan tosi, hänen kalenterissaan luki “PERHE 18:00-22:00”. Äiti kuitenkin luisti tästä sopimuksesta useammin kuin joskus ja jouluna. Minä olin aina paikalla. En edes tallille mennyt. Minä pidin perheillasta. Se oli niitä harvoja hetkiä hektisessä arjessamme, milloin söimme yhdessä ja saatoimme tehdä muutakin kivaa kuten katsoa leffoja tai pelata lautapelejä.

En jaksanut mennä tänään vanhempieni kinan väliin, joten tyydyin vain huikkaamaan huoneeni ovelta hyvän yön toivotukset.
“Hyvää yötä rakas Ea”, vastasi isä ja heti perään kuului äidin ääni:
“Nuku hyvin.”

[EaOsallistuja]

VIIDES – Pitäiskö itkee vai nauraa

“Nyt nousi taas töltti, mutta sen varmasti tunsitkin”, kuului Reijan ääni maneesin reunalta.
Vitun vitun vittu. On se kumma, kun ei onnistu! Olin yrittänyt ainakin tuhat kertaa saada Gæsia nostamaan ravin, mutta aina sieltä tuli vaan tölttiä tai jotain saakelin nelitahtista muka ravia. Tuskan kyyneleet kimaltelivat silmäkulmissa, kun rauhoitin tamman taas käyntiin.
“Hengitä syvään. Ei tässä ole nyt mitään hätää. Tarkistappa istuntas ennen kuin yrität uudelleen. Sun pitäis olla kolmipisteistunnassa eli ahteri saa juuri ja juuri hipoa sitä satulan pintaa. Yritetääs uudestaan”, Reija tsemppasi.
Minua lähinnä turhautti ja itketti ja suoraan sanottuna vitutti. Yritin kuitenkin uudestaan.

“Ei tää toimi! Mä teen varmaan jotain väärin eikä tää himputin kaakki auta yhtään!” kiukuttelin kuin pahainen kakara jälleen epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
“Tule alas sieltä selästä. Otatte välikäynnit nyt maasta niin saatte kumpiki hengähtää. Ja lopeta toi raivoominen, Gæskin aistii ton”, kuului tiukka käsky.
Ei siinä auttanut kuin totella. Hiukan mumisin vastalauseita jalkojen tömähtäessä maneesin hiekalle. Paska ratsastaja, paska hevonen ja paska valmentaja. Mä lähden aivan varmasti kotiin.

Pakko se oli myöntää, että välikäynnit tekivät tehtävänsä ja mielialani laantui. Kiukun tilalle tuli katumus. Heti ensimmäisenä kuiskuttelin anteeksipyynnöt issikan pörröiseen korvaan ja vakuuttelin, ettei tämä ollut sen syy. Kai se syy lopulta minusta varmaankin löytyisi.
“Noni, nyt näyttäis siltä, et voisit nousta takas selkää.”

“Anteeks Reija. Et sä oo huono valkku eikä Gæs oo huono hevonen. Mua vaa niin kovin turhauttaa ku ei tästä tunnu tulevan mitään”, mumisin aavistuksen nolona, kun nainen tuli auttamaan minua satulaan.
“Joo, ei se mittää. Kyllä mä ymmärrän, että sua ärsyttää, mutta hevosen takia sun pitäis oppii hallitsee noita tunteita. Ne kun niin helposti peilaa meidän ihmisten tuntemuksia. Koetas nyt hengitellä ja rauhoitella ittees. Kokeillaa pari kertaa ja keksitään jotain muuta, jos ei onnistu.”

“Jätetääs siihen. Eihän noi rehellisesti sanottuna kovin kauniita pätkiä ollu, mutta sentää nyt nous melkein joka kerta ees jonkinlainen ravi. Jatketaan siitä seuraavalla kertaa. Nyt kunnon jäähkät ja kiitokset Gæsille. Se on ne ehdottomasti ansainnut. Samoin myös sä. Hienoa, miten sait ittes koottua tota loppua kohden”, kuului valmennuksen päättävät sanat.
“Kiitos. Mulleki tuli nyt jo sellanen fiilis, et ehkä tää tästä. Toi oli hyvä huomio, et mul on ehkä paino jotenki liian takana”, pohdiskelin ääneen.
Olin alkanut harjoittaa positiivisen palautteen antamista aina, kun siihen oli pienikään mahdollisuus. Näin ajattelin laittavani hyvän kiertämään. Ja muutenkin, kukapa ei tykkäisi kuulla kehuja.
“Joo se voi tosiaan olla. Kokeile kiinnittää siihen huomiota ja pidetää kans nää muut raviharjoitteet vielä mukana nii eiköhän me tämäkin issikka saada jossain vaiheessa ravaamaan. Ehkäpä jopa niin hienosti, et voisitte joskus sitä kisoissakin esitellä”, valmentajani rohkaisi.
Nainen vahvisti sanomaansa vinkkaamalla silmää liittolaisuuden merkiksi. Tässähän me tosiaan oltiin yhdessä enkä vain minä itse hevoseni kanssa.
“Ehkäpä”, virnisti varovasti.

“Tarvitko kyytii kotiin?” Reija kysyi meidän suunnatessa kohti tallia.
“Joo, jos se vaan sulle käy?”
“Tietysti.”
“Kiitos…Hei Gæs”, naurahdin ja siirsin tamman turvan pois taskultani.
Pieni issikkani oli tarranut taskuni vetuketjuun mahdollisten namien toiveissa. Tuossa kyseisessä taskussa kun yleensä pidin esim. kuivattua leipää.
“Sä oot possu”, toruin herasilmää.
“No sitä se kyllä on”, naurahti Reijakin ja niin me kumpikin purskahdimme hervottomaan naurunremakkaan. En tiedä oliko taustalla jonkinlainen tunnelatauksen täydellinen purkautuminen vai mikä, mutta siinä me vaan kikatimme kuin viimeistä päivää. Koko kehoni hytkyi naurun mukana, mikä aiheutti Gæsille sangen huolestuneen ilmeen. Ei voi pieni hevonen ymmärtää, mikä noin ihmisiä nauratti. Jos totta puhutaan, en ymmärtänyt minäkään eikä varmasti ymmärtänyt tuvasta pihalle putkahtanut Typyn omistajakaan.

[EaOsallistuja]

NELJÄS – Ensimmäistä kertaa maastoon

Niin vain olin enkun tunnilla Heliä kuunnellessani päättänyt, että tänään olisi maastopäivä. Niinpä tuntuikin kuin kohtalo itse olisi antanut hyväksyntänsä suunnitelmilleni, kun törmäsin Aamuun matkallani kohti ulko-ovia. Ja nyt en puhu vertauskuvallisesti vaan ihan rehellisen kirjaimellisesti paukkasin päin Rauhaloiden nuorinta tytärtä.

“Anteeksi!” lennähti kummankin suusta samaan aikaan.
“Ei sun tarvi pyytää. Mähän tässä kävelen laput silmillä. Ei kai sattunu?” kiirehdin huolehtimaan.
“Ei, ei mua sattunu”, Aamu vastasi hetken emmittyään.
“Hei muuten mahtista, että törmättiin… tai siis tavattiin, u get the point. Mun on pitänykki puhuu sulle. Oliks sul hevonen? Ja ei se sattuis olee Hopiavuoressa? Tai siis jotain tällasta olin muistelevinani. Ku mä täs mietin, että haluisin tänää lähtee maastoja kattelee, mut en sit tiiä viittinkö yksin lähtee haahuilee”, toimitin asiani pitkässä pötkössä noin vain yhdellä henkäyksellä.
“Joo, on mulla Polina siellä ja olin kyl tänää menos sitä liikuttaa. Sun taitaa olla se pihaton uus issikka?” kuului vastaus.
“Jeps juu. Mentäiskö vaikka yhdessä tutkailee maastoi, ku sul ne on varmaa paremmin hallussa?” ehdotin. Aamu suostui ehdotukseeni ja sovimme näkevämme tallilla puol neljä.

Niin me vaan flikat oltii heti neljän jälkee valmiita lähtee maastoon. Aurinko vähän kyllä jo uhkaili mennä piiloon, mutta mepäs olimme varmuuden vuoksi varustautuneet otsalampuilla. Tarkoitus oli kylläkin ehtiä takaisin ennen pimeää.

Sen verran olimme puhuneet jo etukäteen, että tiesimme kummankin hevosen olevan melko maastovarmoja kavereita. Päätimme, että Aamu ja Polina menisivät edellä ja minä Gæsin kanssa tulisin perässä. Kavioiden alla narskuva lumi säesti matkaamme kuulaassa talvi-iltapäivässä.

“Nyt vasta oon tajunnu, miten vaikeeta tää hevosen omistaminen voikin välillä olla. Ihan orpo olo, kun nyt joudun tekee kaikki päätökset Gæsin suhteen kun Reija ei oo enää ihan vieres. Eetukin tenttaa multa niin ruokinta- kuin loimitusohjeitakin, mutta ku en mä tiiä, mitä mä vastaisin. Entä jos valitsenki jotenki väärin ja sit mun ohjeet ei ookkaa hyvät Gæsille? Toki ihan ymmärrettävää, et Eetu haluaa tietää. Noi mun antamat ohjeet on niin ympäripyöreet, et itteeki vähä hävettää”, avasin keskustelun näin kevyesti.
“Nii. Onhan se iso vastuu, ku joutuu kaiken päättää ite. Osalle se on ehkä se iso plussa hevosen omistamisessa, toisille ehkä se isoin taakka”, Aamu pohti.

Tottahan tuo oli. Moni piti siitä, että sai tehdä kaikki päätökset, jotka koskivat omaa hevosta. Sai päättää missä se oli, millaisia varusteita sillä oli ja miten sitä ratsastettiin. Minua tämä vaan ahdisti. Olin vähän itseäni psykologisesti analysoinut ja päätynyt siihen, että olin niin onneton tekemään päätöksiä nykyään, koska olin niitä niin pienestä pitäen joutunut tekemään itse. Kiireisten vanhempien ainoana lapsena olin joutunut jo pitkään huolehtimaan itse itsestäni. Nyt alkoi sitten näkymään seuraukset tästä, että olin saanut liikaa vastuuta liian aikaisin. Toivottavasti nyt edes sen verran osaisin tehdä päätöksiä, että pärjäisin oman hevosen kanssa. Ja varmaanhan moni olisi valmis auttamaankin, jos vaan kysyisin.

“Täs on tämmönen aika kiva pätkä, jos vois vähä mennä kovempaa. Otetaaks ravia?” kysyi Aamu herättäen minut pohdinnoistani.
“Joo otetaan vaan”, vastasin ja niin me otimme vähän vaudikkaampaa otetta, Aamu Polinalla ravaten ja minä Gæsilla töltäten. Sen verran yritin itse olla skarppina hevoseni selässä, että ohjasin töltin tahtia tasaisemmaksi. Tämä ihan puhtaasti Hopiavuoren glögikisoja silmällä pitäen.

Laskeva aurinko maalaili taivaanrantaa meidän edetessä pellon reunaa. Pakkaslumi vaan pöllysi perässämme. Ah, sillä hetkellä minä niin rakastin elämää.

[EaOsallistuja]

Mä en kestä noita Harrin vanhempia ja Ali-Huoviloita! Siis juuri tuollaisiahan vanhemmat ihmiset ovat. Ai kauhiaa, kun ei oo mitään tarjottavaa. En mä ihan tosiaan tarvi mitää. Ota ny kummiski vähä, et saat suun makiaksi. Ja toi, ettei oo mitää _kummempaa_ tehny ku villasukat. Voi että. Kyllähän niihin on mennyt aikaa, taitoa, kärsivällisyyttä ja rakkautta. Ei tarvitsisi olla niin nöyrää aina, vaikka kai se on osa suomalaisuutta tai jotain.

Taidokkaasti kirjoitettu jokainen ihmistyyppi vähän erilaiseksi. Et ole jäänyt kiinni vaan yhteen puhetapaan vaan on murteita, vanhempaa puhetyyliä, nuorempaa jne. Se on hienoa ja tekee lyhyet tarinat mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi.

[EaOsallistuja]

Onpa virkistävää lukea raveista välillä. Se on mulle kovin tuntematon laji, mutta tämän tarinan myötä tarvitsee varmaan lukea vähän muitakin sun tarinoita ja eiköhän sieltä opi lisää.

Huomasin loppua kohden pidättäväni hengitystä. Niin hyvin jännitys oli rakennettu. Virkistävää mielestäni oli myös se, ettei Steffe voittanut. Ei niin, etten olisi niin toivonut tapahtuvan. Se olisi ollut huikeaa. Realistisuutta kuitenkin tuo se, ettei aina voi voittaa. Onneksi Camillakin oli tyytyväinen toiseen sijaan. Hopee ei todellakaan oo häpee! Varsinkaan jos on mietitty, ettei hevosesta pakosti olisi ollenkaan juoksijaksi.

[EaOsallistuja]

Vai että sellasen ansan Hello oli onnistunu keksii Outille. Mikäs sen parempi (ikävämpi) kun lapsien kautta houkutella hänet tallille. Eihän tuollaisia pieniä tyttöjä voi pettää. Eikä ne varmasti unohda joulupukille tehtyä lupausta. Voi Outi raukkaa xD. No ehkä tämä on juuri sitä, mitä hän loppujen lopuksi tarvitsee.

[EaOsallistuja]

Pitääpä vielä kommentoida tätä, koska tämä tarina sai hymyn kaartumaan huulilleni. Ihan kauheat kilparatsastajat siellä suunnitelemassa, radan vaikeuttamista. Hello on vaan niin mainio tokaisuineen. Todella hienosti saatu hänet kuulostamaan juuri siltä, miltä ajattelen hänen kuulostavan.

Team Pariisissa on kyllä hyvä meininki päällä, eikä ihme kun tälläinen isompi reissu on pohjalla. Marshall ja Sonja ovat jotenkin niin läheiset ystävät, että sydän pakahtuu. Santtukin on päässyt ihanasti heidän siipiensä suojaan.

[EaOsallistuja]

Munkin mielestä Aamun suhtautumisesta muihin hahmoihin on mielenkiintoista lukea. Hän katsoo muita hyvin erilaisella tavalla kuin hahmot yleensä täällä Hopiavuoressa tekevät. Mulle Hopiavuoresta tulee mieleen perhe, jossa on se vituttava teini ja se pelle ja se äiti jne. Kaikki suhtautuvat toisiinsa niin tuttavallisesti ja suurin osa on läheisissä tunnelmissa. Aamun näkökulma on erilainen ja se on virkistävää. Hän on vähän pidättyväisempi. Aamulla selkeästi kestää alkaa luottaa ihmisiin ja ystävystyä heidän kanssaan. Hän on edelleen vähän sellainen ulkopuolelta tarkkailija ainakin omasta mielestään. Tosin tämä on hyvin realistinen näkökulma, koska tokkopa Hopiavuoren kaltaiseen porukkaan olisi irl niin helppoa päästä mukaan. Sitä ei myöskään auta Aamun omat epävarmuudet.

Kerrassaan ihana teksti!

[EaOsallistuja]

Onpa ihanan lämmin tunnelma näissä illanistujaisissa. Varsinkin tuossa lopussa se oikein huokuu tänne ruudun toiselle puolelle. Alussa tosin tunnelma on aavistuksen kiusallisempi tai jollain lailla jäykempi. No siitä päästään eroon, kun Sonja avautuu Nellylle viikonlopunna olleista pikkujouluista ja siitä yhdestä isästä.

Ja ai vitsi toi samaistuttava never-again ajatus salmarista. Varmaan jokaisella on mielessä ainakin yksi juoma, johon liittyy tarina, jonka seurauksena on vannottu, että ei enää oikeasti ikinä.

[EaOsallistuja]

No voi vitsi, tämä oli siis jo täälläkin käytetty idea. Tosin tosielämässäkin todella yleistä. Tai sitten kaikki vaan tekee iltatähtiä tässä mun lähipiirissä. Mulla ei ollut tosiaan mitään hajua Helmipuron kaksosista. Oon vähän lukenut tarinoita sieltä täältä ja varmaan heidätkin bongannut nimeltä jossain. Enemmän ajattelin, etten astu Jannan varpaille tämän ideani kanssa. Päädyin kuitenkin siihen, että tämä uusi vauva vaikuttaisi todella eri tavalla tarinallisesti. Se tulisi olemaan Ean tarinassa sellaista taustahumua kun taas oma vauva on varmasti suurempi muutos (tai näin ajattelisin ihan oikeassa elämässä).

Mulle idea tuli tosiaan suoraan mun omasta elämästä tai pikemminkin mun tunteman henkilön elämästä. Hänelle kävi juuri näin, että vitsillä osui oikeaan ja nyt hänellä on pikkusisarus. Toinen vaikuttanut tekijä oli mainitsemani useat iltatähdet ympärilläni ja koronavauvat. Ehkäpä Otsonmäenkin syntyvyys on saanut pienen nousukäyrän koronan myötä. Kolmas syy oli, että keksin vaan niin hyvän nimen, että se oli pakko käyttää.

Ja sitten vielä tuo Ean äiti. Mulle hahmot kehittyy vähän siinä mennessä. Joskus mullekin tulee yllätyksenä jotkin piirteet. Sanoisin kuitenkin, että Ean äiti luultavasti katuu vanhemmuutta. Tietenkään hän ei juuri tämän tabuuden (wow miten taivutettu) vuoksi sitä tunnusta muuta kuin tyttökavereilleen. Ei hän Ealle uskaltaisi sanoa. Muutenkin uskon hänen rakastavan Ea syvästi, mutta siinä on jotain mutkikkaampaa kuin ”normaalissa” vanhemman rakkaudessa.

En rehellisesti tiedä, miksi he pitävät vauvan. Jotenkin mieleni hahmottelee jotain siitä, että olisi ollut jo liian myöhäistä keskeyttää. Ean äiti mitä luultavimmin urheilee paljon ja on aina urheillut. Osin tästä johtuen epäsäännölliset menkat. Sitten toki isän mielipide ja perheen taloudellisesti hyvä tilanne ikään kuin ajoi hänet nurkkaan. Miten hän voisi ”oman itsekkyytensä” vuoksi vain keskeyttää raskauden, vaikka lapsi luultavasti voisi saada hyvän elämän. Ja nyt sitten mainitsen, etten itse todellakaan allekirjoita viimeistä virkettä. Olen ehdottomasti Pro-Choice. Kuvasin nyt vain mitä ajattelen Ean äidin ajattelevan.

Sekavaahan tämä pohdinta oli, mutta näin mun ajatus juoksee. Oli aika todella helpottavaa päästä selittämään tätä mun ajatustyötä tarinan takana. Mä mietin aina aivan liikaa ja toisaalta olen niin epävarma päätöksissäni, että tykkään aina perustella kaiken. Oon miettiny myös sitä, että voinkohan vastata kommentteihin, mutta tähän vaan oli pakko vastata.

Muutenkin täytyy kiittää teitä kokoa Hopeavuoren porukka, että ootte näin kannustavan ja turvallisen ilmapiirin tänne alustalle luoneet. Harjoittelen itse vähän tässä ohessa päästämään irti asioista ja tekemään niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tää oli mun päätös Ean tarinan suhteen, koska uskon, että tämä luo mehukkaan pohjan hahmojeni kehittämiseen. Kaikki kommentit on todella toivottuja, kun tiedän, ettei mitään täällä tehdä pahuuttaan. Kritiikki rakentavaa ja kehut aina kivoja. Olen ehdottomasti jo lyhyessä ajassa tullut Hopiavuori faniksi.

[EaOsallistuja]

Tuntuu et aivan omatkin ajatukset menee solmuu, kun tätä lukee. Jotenkin näkee vain sen, mitä Chai näkee ja ajattelee sitä, mitä Chai ajattelee. Jokainen ajatus on vähän katkonainen, vähän irrallinen ja onnellisen huppelissa. Ai että, miten mahtavasti kirjoitettu!

Loppu on hellyyttävä. Noa huolehtii kännikalasta, joka yritti survoa jalkojaan Nellyn kenkiin (mun ajatuksissa ne kengät oli punaiset korkkarit). Chai ei edes lopulta muista omaa suunnitelmaansa, mikä huvittaa mua. Varmaan hän lopulta sammuu onnellisen autuaana siihen omalle sängylleen, vaikka niin kovin uhoaa kellistävänsä Noan vielä tänä iltana.

[EaOsallistuja]

Komppaan Sonjaa tuossa, että teksti jotenkin soljuu todella jouhevasti eteenpäin. Huomioni ei töksähdä mihinkään jännään sanaan tai iralliseen lauseeseen. Luen vain kunnes teksti päättyy kuin seinään: ”Minoon raskaana.” Se oli hyvä tehokeino.

Hurjan ihanaa Jannan ja Rasmuksen kannalta. Harmi, että uutisen julkistamiseen kuitenkin liittyy näin paljon ikäviä fiiliksiä. Ihan niin inhottavia kuin väkivallan uhka, jota terapeutinkin kanssa on jouduttu pohtia. Niin toivoisi, että tämä paljastus olisi ollut helpompi Jannalle. Toisaalta tämä tuo mehukasta draamaa näin kirjoitusyhteisön kannalta. Rohkeaa, että joku uskaltaa sörkkiä uinuvaa muurahaispesää.

Vaikka jotain olen lukenut Nellyn ja Eetun vauvan tragediasta, niin silti minua vähän harmittaa, ettei muut saa nauttia vauvaonnesta sen takia. Toki lapsen menettäminen olisi aivan kauheaa ja siihen liittyy varmasti monenlaisia tunteita, jotka ovat täysin oikeutettuja. Silti jotenkin toivoisi, ettei tämä suuri suru estäisi kaikkia muita nauttimasta uusista vauvan tuoksuisista uutisista. Tosin ehkäpä Nelly ottaakin uutisen hyvin? Mistä minä tiedän. Tällaista pohdintaa mulle vaan heräsi.

[EaOsallistuja]

Hih, tämä tarina oli kyllä vallan mainio! Kaikki hahmot vaikuttavat niin itseltään. Hello on jo pitkään huvituttanut minua ja kuva vain vahvistui tässä tarinassa. Vai että joulupukkikeikkaa, pientä kiristystä ja kokonaisen piparivadin tuhoamista vaivihkaa. Samoin Gæs oli niin onnistuneesti kuvattu! Mä itse olin jo ihan päässyt unohtamaan tuon tamman ilkikurisen tavan rapsuttaa takaisin.

Outiinkin olen jo niin ihastunut hahmona. Ehkä se on tämä mysteeri ilmestyminen. Minulle ei ole vielä selvää, mikä hänen taustansa Hopiavuoressa on. En tiedä pitäisiköhän selvittää vai annanko mysteerin elää ja selvitä omalla ajallaan. Hurjasti kuitenkin tykkään näitä tarinoita seurata.

Mieleen jäi erityisesti yksityiskohta siitä, ettei Outi tiedä, mitä joulupukki oikein maksaa. Pienenä sitä aina ajatteli, että aikuisena kyllä tietää kaikki asiat. Mitä vanhemmaksi varttuu, sitä enemmän alkaa tajuta, ettei ne aikuisetkaan mitään itsestään tiedä. Esimerkiksi juuri sitä, että mitä se pukki oikein haluaa palkaksi. Ei taida piparit riittää. Hauska yksityiskohta, joka mielestäni toi kivaa realistisuutta Outiin. Hän on niin inhimillinen tällaisine ajatuksineen. Kai aikuisen pitäisi tietää, mutta entäs jos ei tiedäkkään?

[EaOsallistuja]

Mulla on aivan kultakalan muisti, enkä siksi enää juurikaan muista Alman esittelytekstistä, vaikka sen olen lukenut. Siksi jotenkin mulle tuli yllätyksenä tämän tarinan tunnelma ja Alman energia. Se on varmaan liila väri hahmon profiilikuvassa ja kuvan isommassa versiossa kieppuvat rotat. Jotenkin näiden perusteella olin odottanut mysteeristä ja jotenkin erikoista persoonaa. Hauska yllätys oli, että tummien vaatteiden ja villin hiusvärin takana onkin ihan tavallinen heppatyttö. Tai ei sillä. Ei erikoisuudessa ole mitään pahaa ja enhän tiedä, mihin suuntaan Alma hahmona alkaa kehittyä. Tykästyin häneen kuitenkin heti.

Tykkäsin myös tästä tarinan tunnelmasta. Ihanaa heppatyttöilyä. Mennään hevosen ehdoilla eikä nuttura ole liian tiukalla. Almalla on aikaa höpistä muillekin hahmoille ja Agitakin osaa ottaa sangen lungisti. Almalla on myös aikaa huomata pieniä yksityiskohtia, jotka maustavat tarinaa kivasti. Tallin ovi narisee jäästä, Noa on pukeutunut maanläheisiin väreihin ja käytävällä kaikuu kavioiden kopse. Asioita, joita oikeassa elämässä huomaa, mutta harvoin tulee tarinoissa mainittua. Kavioiden kopse tuntuu jotenkin niin vähäpätöiseltä ja unohtuu sen aistittua, mutta näin tarinassa luettuna huomaa, että se on osa sitä tallin tunnelmaa. Juuri nämä yksityiskohdat elävöittävät kummasti tarinaa.

Minäkin jäin kiinni yhteen yksityiskohtaan. Miksi Agitan harjapakki on kulunut? Luulisi, että uudella hevosella olisi uusi pakki. Vai onko pakki Alman edellisetä hevoselta? Agitan vanhasta kodista? Ratsastaneen mummin peruja? En minä tiedä. En tiedä, onko tällä yksityiskohdalla edes mitään merkitystä. Kunhan jäin miettimään.

[EaOsallistuja]

Ehkäpä mä vähän spekuloin viimeksi väärin. Ilmeisesti Sonjalla on se selkeä raja omassa mielessä, että rakastumaan ei pidä alkaa. Ihan hyvä, koska pakko myöntää, että olen nyt vähän team Harrissa tällä hetkellä.
Tää on kyllä hyvää draamaa!

[EaOsallistuja]

Ai vitsi, syrämmessä asti tuntuu ku niin kauniisti maalaat kuvaa tässä tarinassa. Ihan näen sen eläkkeelle siirtyneen isän lätsä päässä saunan luona ahertamassa. Ympärillä pari naapurin ukkoa seisomassa kädet lanteilla arvioimassa notta meneekö se lauta ny suoraa. Isällä tietysti jalassa siniset persiistä kuluneet verkkarit ja jalassa ne mökin vakio kalustoon kuuluvat kumisaappaat, joilla jokainen aina juoksee ulkohuussiin kun ei viitsi lenkkareita nyörittää. Sitten vielä äiti tietysti leipoo pipareita ja hemmottelee lapsenlapsia. Hirveä hösäys, että kaikki saadaan valmiiksi ja on viimesen päälle. Tyttären mielestä mummi taas on rajoja ylittämässä, kun paketteja on niin maan tuhoottomasti, ettei autoon meinaa mahtua. Tai tällainen elävä kuva minulle tuli mieleen. Ihan siis oikeesti sieluni silmin näin omenapuut ja hirret ”mökin” seinissä.

Tässä tarinassa kivasti pääsi tutustumaan Outiin, vaikka en hänestä olekaan ennen paljoa lukenut. Hienoa, että hän on kuitenkin palannut ja toivottavasti saa elämänsä taas omakseen. Tai siis tarkoitan, että sellaiseksi kun itse haluaa ja toivoo. Ilmeisesti se kun ei ole siellä vanhempien nurkissa ikuisesti pyöriminen.

[EaOsallistuja]

Voi Niklas! Siis enhän mä voi tähän muuta ku siteeraa mun isää: ”Laiskuuden huippu.” Mutta aivan loistava oivallus kyllä lisätä tämä putoaminen tarinaan. Sai mut ihan tyrskähtää ääneen 😀

Tykkään todella tästä Marshallin ja Niklaksen dialogista. En tarkkaan osaa sanoa, mistä se johtuu, mutta pidänpähän vaan. Ehkä se on tuo rentous ja arkisuus.

Sitten vielä pakko mainita muutamia hyviä sanoja, koska mullahan on mielessäni erilaisia listoja niin hyvistä kuin huonoistakin sanoista. Mainio sana on muklata ja vitsi että Tuuva on kaunis nimi!
Yleensä vihaan, kun ihmiset sanoo kuten Niklas sanoi ”tippusin”. Ei ole ”kaatusin” vaan kaaduin. No mutta tässä tarinassa se ei minua oikeastaan haitannut. Se toi Niklaksen hahmoon sellaista omaa sävähdystä ja ulottuvuutta. Ehkäpä tämä hahmo on juuri se ihminen joka sanoo ”kaatusin”.

[EaOsallistuja]

Tässäpä oli saatu hyvin pieneen pätkään paljon asiaa ilman, että teksti kärsi siitä mitenkään.

Nälkä on kyllä hyvä sana kuvailemaan kilpailemista. Se on niin jännä maailma se. Marshallin nälkä vaikuttaa onneksi terveeltä, eikä sellaiselta pakonomaiselta voiton tavoittelemiselta. Se kuva tuli tuosta, että Marshall piti parhaana suorituksena 17. sijaa Stanimirin kanssa.

Ja tietysti vielä aivan upea kuva! Isojen kisojen tunnelmaa.

[EaOsallistuja]

Ovatpa Marshallin vanhemmat ihania! Niin sydämellisiä ja mukavia. Isä tuolla tavalla rennosti vitsailee ja piikittelee poikaansa. Äiti on valmis ottamaan jokaisen suureen halaukseensa. Tulee sellainen tunne, että tässä perheessä on varmasti hyvät suhteet ja paljon rakkautta <3

[EaOsallistuja]

Olen aivan samaa mieltä kanssas siitä, että logiikka on yliarvostettua. Toki tykkään suht realistisesti kirjoittaa, mutta välillä säästän vaivaa ja oion kulmia. Mun mielestä virtuaalimaailma on just sitä varten, että täällä se joulukin voi tulla vaikka tänään eikä kaikkea tarvitse odottaa niin tuhottoman kauan. Samoin hahmo voi omistaa hevosen tai vaikka kolme ilman, että mun tarvitsee alkaa ynnäilemään tuloja ja menoja. Se tässä on hienoa! Voi toteuttaa niitä omia unelmia nyt ja tässä eikä taivaskaan ole raja.

Tarina oli kerrassaan suloinen. Santun olet kuvannut kyllä niin ihanasti. Tekis mieli vaa rutistaa Santtu isoo halauksee, ku kuvittelee hänet hyppelemässä katsomaan Fififä piiiitkästä aikaa.
Samoin Sonjan ostosöverit ovat samaistuttavia varsinkin tässä joulun alla 😀

Markusta en sitten tuntenutkaan, mutta ehkäpä hänet jostain täältä muualta löydän. Ihanaa kuitenkin, että tuli hakemaan ja toi yllätyksenkin mukanaan. Niin liikuttavia nämä pitkästäaikaa näkemiset koirien kanssa!

[EaOsallistuja]

Olipas kiinnostava ja hyvin kirjoitettu kertomus. Paljon minulle vielä toistaiseksi tuntemattomampia hahmoja ja hevosia. Innolla jään kuiten odottamaan, tuleeko jouluhiipparin tarinaan jatkoa 🙂

[EaOsallistuja]

Vau! Onnittelut Marshallille ja Barnumille komiasta suorituksesta!

On tuo Marshall ihmeen rautainen hermoiltaan. Jotenkin tulee itsellekin sellainen luottavaisen levollinen olo tätä tarinaa lukiessa. Marshall se ei turhaan hötky, vaikka jännitys jollekin toiselle voisi olla musertavaa. Rakastin erityisesti myös tuota kohtaa, jossa tulee ilmi miehen ja hänen äitinsä kisarutiini. Todella suloinen.

[EaOsallistuja]

Komppaan aivan täysin Marshallia! Tämä teksti on todella onnistunut. Onnistuneen siitä tekee varsinkin tuo jännityksen rakentaminen. Siis ihan itseäkin alkoi tosissaan jännittää Sonjan puolesta. Lopulta kaikki se odotus laukeaa onnensekaiseen tunnevyöryyn, josta lukijankin pää menee aivan pyörälle. Tältä se tosiaan tuntuu oikeastikin kisata.

Hurjasti onnea Sonjalle ja Mortille! Aivan upeaa!

[Julkaisija]

Viestit