Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
// Tätä ei tarvitse välttämättä kommentoida, koska tää ei vielä tässä vaiheessa aukea kunnolla lukijalle. Tälle lyhyelle pätkälle tulee merkitys vasta paljon myöhemmin, ja linkitän sitten tähän.
Puhelu äidin kanssa
– Moi, kuului Merjan väsähtänyt ääni.
– No moi. Olit soittanut, Ilona aloitti kysyvänä kännykkä korvansa ja olkapäänsä välissä riisuessaan samalla Onnilta tuulitakkia.
– Joo. Sitä vaan, että Vinski lopetettiin tänä aamuna, Merja kertoi.
– Aijaa. Onpa tosi harmi, Ilona vastasi keskeyttäen kaiken muun toiminnan, jotta voisi keskittyä puhumiseen.
– Niin. Mutta olihan se jo vanha ku taivas, äiti huokaisi.
– Mikä sille tuli?
– Vanhuuden vaivoja vaan kerääntyi niin paljon, että nyt oli aika.
– Meinaatko sä hommata uuden? Ilona kysyi varovasti.
– Tuskin. Onhan mulla vielä Albert, vaikka ei sekään nuori ole. Mutta sillä käy vielä se vuokraaja, jota mä valmennan pari kertaa viikossa, niin siinä mulla on ihan tarpeeksi tekemistä.
– Niin joo. Paljonko sillä Albertillakin nyt on jo ikää?
– Täyttää kaheksantoista. Mutta ihan hyvin se vielä jaksaa.
– No hyvä sitten. Toivottavasti pysyykin terveenä, Ilona sanoi, kun ei muutakaan keksinyt miettiessään äitinsä suurta ja kankeaa puoliveriruunaa.
– Toivotaan. Mutta mun pitää nyt mennä jatkamaan…
– Joo, niin munkin, Ilona vastasi kiireesti, sillä ei olisi oikein osannut enää jatkaa keskustelua.
– Soitellaan, äiti sanoi.
– Soitellaan, Ilona toisti samalla äänellä ennen kuin katkaisi puhelun. -
Jalkapallo on parasta paikan päällä
Iiro pelaa opiskelukaupungissaan Tampereella jalkapalloa missälie joukkueessa. Ilona tietää vain, että Iiron joukkue pelaa tällä kaudella kakkosdivarissa eli Kakkosessa, ja se on aika hyvin amatööripelaajilta, joilla on muutakin elämää. Iiro pitää itseään ihan oikeana urheilijana, vaikka Ilona aina sanoo, että siitä voidaan olla montaa mieltä.
Iiron joukkueella sattui eräänä sunnuntaina olemaan harjoituspeli Otsonmäkeä vastaan, vaikka nämä kaksi joukkuetta eivät taida olla aivan samalla tasolla keskenään. Oli näet käynyt niin, että Tampereen joukkueen alkuperäinen vastustaja oli perunut, ja uusi vastustaja oli pitänyt löytää nopeasti. Useimmat pelikalenterit on sovittu koko kaudeksi jo kesällä etukäteen, joten vaihtoehtoja on sellaisissa tilanteissa vähän.
Kun kerran isoveli joukkueineen tuli kaikista maailman paikoista juuri Otsonmäelle, oli se ihme tietenkin nähtävä paikan päällä. Alex istui Ilonan vieressä hallin laidalla.
– Kuka noista on se sun veli? pieni kiharapehko kysyi.
Juuri silloin yksi alkulämmittelyä suorittavista pelaajista huomasi Ilonan ja näytti tälle kieltä. Ilona irvisti takaisin nuorelle miehelle, jonka pistävän siniset silmät erottuivat kaukaa.
– Tuo se on. Et voi erehtyä. Pelle.
– Aika söpö. Minkä ikäinen se on? Alex kysyi.
– Iiro on ysikutonen, Ilona vastasi. – Siinä paha missä mainitaan, hän jatkoi veljensä hölkätessä heitä kohti.
– Teippaa mun nilkka, Iiro käski. – Meni ruttuun, ku yritin ite.
– TeippaISITKO, Ilona korjasi selkeästi artikuloiden.
– Joo joo, voitko nyt, Iiro hoputti kärsimättömänä.
– Meinaatko sä pelata hajonneella nilkalla? Ilona kysyi epäillen.
– Ei se oo hajalla. Teippi on vaan henkinen tuki, kun se nilkka on nyrjähtäny paristi aiemmin.
– Inversiovamma, Ilona korjasi.
– Joo joo, tuu nyt.
– Mitä mä saan? Onks sulla purkkaa? Ilona tiedusteli hidastellen tahallaan.
– Saattaa olla. Tuu kattomaan mun kassista. Siellä on se teippikin.Ilona lähti huokaisten veljensä perässä Tampereen pelaajien puoleista kentän päätyä kohti tietäen varsin hyvin, että väite purkasta urheilukassissa oli pelkkä ansa. Sillä mitään purkkaa ole.
Ilona kaiveli kassista mustan kinesioteippirullan esiin. Iiro oli jo riisunut sukkansa ja istahtanut maahan odottamaan.
– Tämäkö se on? Ilona kysyi pidellen rullaa kädessään.
– Joo, laita nyt, Iiro hoputti pidellen jalkaansa ilmassa niin kuin siitä muka olisi jotakin apua.Ilona istahti veljensä jalan viereen ja kävi toimeen. Hän leikkasi sopivaksi arvioimansa pätkän teipistä, muotoili kulmat pyöreiksi ja repäisi pienen pätkän suojapaperista pois. Hän läpsäytti vapaan liimapinnan Iiron jalkapohjaan, poisti loppupäätä lukuun ottamatta kaiken suojapaperin ja venytti teipin jalkaterän päältä, nilkan editse ja lopulta pitkälle pohkeen takapuolelle. Irrotettuaan viimeisenkin suojapaperinpalan ja kiinnitettyään loppuankkurin hän hinkkasi teippiä käsillään, jotta liimapinta lämpenisi ja pikaisesti kiinnitetty teippi kestäisi edes yhden pelin ajan.
– Herra on hyvä, hän sitten sanoi.
– Kiitti, Iiro vastasi testaillen nilkkansa liikkuvuutta.
Ilona nousi, ojensi kätensä itseään päätä pidemmälle veljelleen ja auttoi tämän ylös. He iskivät kevyesti nyrkkinsä toisiaan vasten.
– Apina, Iiro nälväisi.
– Idiootti, Ilona vastasi hymyillen ennen kuin kääntyi pois ja hölkkäsi takaisin katsomoon Alexin viereen.– Noi kaikki Tampereen pojat katto sun perään ku sä juoksit pois sieltä, Alex väitti.
– Höpö höpö. Absurdi väite. Sua varmaan kattoivat, Ilona naurahti.
– Onko sun veljellä snäppiä? Alex tiedusteli kännykkä kädessään.
– Mitä?
– Ootko koskaan kuullu Snapchatista, boomer? Alex piikitteli.
– Ai joo. On sillä. Varmaan löytyy, ku haet koko nimellä, Ilona vastasi hajamielisenä katse siirrettynä kentän vastakkaiseen päätyyn, jossa Otsonmäki verrytteli. Milan lähestyi heitä muka muina miehinä alkulämmittelyä tehden, mutta pysähtyi heidän kohdallaan tiedustelemaan, miksi Hopiavuoren tytöt veljeilevät vastapuolen pelaajien kanssa.
– Toi yks on Ilonan veli, Alex ilmoitti.
– Kuka? Milan kysyi.
– Toi, jolla näkyy musta teippi sukan varresta, Ilona aloitti.
– Ja joka näyttää vähän Ilonalta, Alex jatkoi.
– Eikä näytä! Ilona vinkaisi.
– Aika pieni. Ei paha vastus, Milan arvioi silmäillessään kentän toisessa päässä nilkkaansa pyörittelevää Iiroa.
– Se on ehkä pieni, mutta sitkee ku purkka, llona vakuutti kääntäen sitten taas katseensa Milanin ohi Otsonmäen päätyyn, jossa Oskari kiristeli kengännauhojaan.
– Te sitten Tampereen puolella? Milan kysyi pudistellen päätään pettymyksen merkiksi.
– Ei me olla kummankaan puolella, Alex lupasi.
– Juu, ei olla, Ilona vahvisti pudistaen päätään nopeasti katse edelleen samassa suunnassa.// PS. Ihana syksyinen ulkoasu vaihtunut tänne! <3
-
Taas jää mysteeri ilmaan roikkumaan. Mulla on vieläkin aavistukseni, mutta silti saattaa vielä vähän mennä yöunet, kun ei voi olla ihan varma. 😀
Kiinnostavaa lukea Hellon näkökulmia, koska Hello on ihan omanlaisensa kohnottaja, eikä siihen olekaan enää niin helppo samaistua automaattisesti. Jännä – en ollut ajatellut, että se jotenkin pelkäisi muiden hevosia tai ainakin puoliverisiä. Kun kuitenkaan Skottikaan ei ole mikään ihan pieni eläin.
Tässä on jaksettu jäädä kuvailemaan yksityiskohtia ja tapahtumia niin mahdottoman huolellisesti, että yhtäältä käy kateeksi tuollainen hartauden taito, mutta toisaalta kun samalla roikkuu kysymyksiä ilmassa enemmän kuin vastauksia, niin lukija alkaa jo vähän vääntelehtiä, että kerro jo!! :Ddd Mutta minusta mysteerit ovat koukuttavia, joten ainakin tätä lukijaa pidetään nyt aika taitavasti otteessa.
Edit. Tuli taas väärään kohtaan…
-
// Jaahas, taidanpa hämmentää vähän tätä soppaa.
Ilona ajoi kohti Otsonmäkeä hyräillen radion mukana jotakin itseään vanhempaa kappaletta. Hän hidasti, sillä edessä oli traktori. Ilona ei uskaltanut ohittaa – autolla ajaminen oli tarpeeksi pelottavaa muutenkin. Kärsivällisenä hän odotti, kunnes Hopiavuoreen vievä risteys tuli kohdalle ja kääntyi pois päätieltä rämisevän rakkineen jatkaessa matkaansa suoraan.
Se oli ihan hyvä päivä, ja olo oli virkeä. Kesä oli ollut ja mennyt aikaa sitten jättäen muistoksi poskille tervettä väriä ja pisamia. Hiukset olivat venähtäneet liiankin pitkiksi, ja aurinko oli vaalentanut niitä vain, jotta ne voisivat alkaa taas tummua talvea kohti. Syksy oli tullut keltaisine lehtineen, jotta ihmiset voisivat kaivaa kaapeistaan ne hyvin istuvat tuulitakit, joiden kaulukset ulottuvat kunnolla ylös kasvoja suojaamaan, ja joiden huput ovat niin suuria, että mahtuvat vaikka ratsastuskypärän päälle. Happea ja raikkautta oli ilmassa.
Perillä Ilona nousi autostaan ja alkoi tapansa mukaan vasta silloin miettiä, mitä tänään keksisi Wandan päänmenoksi. Hän nosti katseensa nähdessään liikahduksen silmänurkassaan ja huomasi silloin Oskarin puhumassa jonkun kanssa. Se joku oli Outi seisomassa selin Ilonaan. Ilona ei kuullut keskustelusta sanaakaan, mutta hänen korvissaan alkoi soida Eiran äänellä julistettu ”jotain juttua”. Hän tukahdutti uteliaisuutensa, käänsi katseensa tiukasti eteensä ja käveli rivakasti kohti tallia. Ei kuulu mulle, hän ajatteli valehdellen itselleen, ettei ollut pettynyt. Ilona kaiveli takkinsa taskussa olevaa pientä pussia turhaan – purkka oli loppunut.
Saahan ne keskustella. Ne voi puhua ihan mistä vain. Tai olla puhumatta. Mutta sen ajatuksen kohdalla meinasi kirpaista. Että joku olisi Oskarin kanssa puhumatta mistään ilman, että se olisi lainkaan kiusallista – okei, se olisi jo vähän liikaa.
Ilona sai onnekseen muuta ajateltavaa, kun Janna tuli vastaan tallikäytävällä. Hän oli ilmeisesti käynyt tallilla vain kääntymässä, sillä Elli oli mukana kantokopassa. Ilonaa vähän ujostutti, sillä hän ei tuntenut vielä kunnolla sen enempää Jannaa kuin Elliäkään, eikä tiennyt, miten vauvojen kanssa tulisi keskustella. Hän vilkutti ja hymyili Ellille, joka katsoi takaisin silmät selällään hetken, ja alkoi sitten nauraa kihertää. Ilona ei tuntenut montaa vauvaa, mutta hänen mielestään Elli oli kiltin oloinen yksilö. He vaihtoivat Jannan kanssa pari kepeää sanaa siitä, että nuorenahan se hevosharrastus on hyvä aloittaa, ja jatkoivat sitten matkaansa eri suuntiin.
Ilona ehti kulkea vain muutaman askeleen näkemättä ristin sielua tallissa, kunnes Alex pölähti satulahuoneesta hänen eteensä.
– Kato, terve! Missä Oskari on? Alex kysyi terävästi.
– Tuolla se näkyi ulkona olevan… Outin kanssa, Ilona vastasi viitaten pienellä nyökkäyksellä oven suuntaan. Samalla hetkellä hän havaitsikin Oskarin tulevan sisään ja sulki suunsa tiukaksi viivaksi, jottei taas tulisi puhuneeksi toisten asioista.
– Oskari! Alex kailotti käytävän toista päätä kohti.
Oskari mutisi jotakin.
– Mistä te puhuitte siellä? Alex uteli Oskarin päästyä lähemmäs. Alex tukki Oskarin tien satulahuoneeseen, joten mies oli umpikujassa.
– Ei mistään, Oskari sanoi.
Ilona valahti kalpeaksi. Ei mistään!!
– Niin varmaan, Alex tuhahti tietävän kuuloisena ja lähti ilmeisesti tupaa kohti. Ilona luikki satulahuoneeseen, mutta se oli turha pakoyritys, sillä myös Oskari oli matkalla sinne.
– Ooksä menossa taas maastoon? Oskari kysyi, kun ei varmaan muutakaan keksinyt. Ja ihan muka muina miehinä, niin kuin mitään ihmeellistä ei olisi meneillään. Raukka ei yhtään tajua.
– Hm? Joo, Ilona vastasi lasittunein katsein, otti Wandan naruriimun ja lähti hakemaan ratsuaan tarhasta. Taitaa olla pitkän PK-lenkin aika. -
Päivällinen perheen kesken
Ilona oli juuri saanut kotipesänsä kiiltävän puhtaaksi. Ikkuna oli vielä auki, jotta olohuonekin tuulettuisi. Kasvinsyöjän näkemys makaronilaatikosta oli uunissa, ja Ilona saattoi viimein käpertyä hetkeksi sohvalleen viltin alle selailemaan uusinta Hipposta. Onni kiepahti kylkeen kiinni. Ai että. Antaa ulkona tuulen ja sateen piiskata maata.
Kunnes ovikello soi. Mitä nyt taas? Ilona ei ollut uskoa vasenta silmäänsä tähdätessään sillä ovisilmän läpi. Hän avasi oven nopeasti epäuskoinen ilme siroilla kasvoillaan.
– Yllätyyys, äiti ja isä sanoivat yhteen ääneen ja nauroivat sitten perään.
– Mi- mitä te täällä teette? Ilona änkytti. Onni kieppui tulijoiden jaloissa onnellisena ja piiskasi hännällään kaikkia. Se meni sillä tavalla onnesta kippuraan vain tavatessaan perheenjäseniä tai hyvin tuttuja ihmisiä.
– Muistatko ne- Petrin ja Maijan? Niiden mökillä oltiin tuolla rannikolla päin, äiti kertoi riisuessaan takkiaan.
– En muista, Ilona sanoi etsien vapaata henkaria.
– Niin no kuitenkin, äiti jatkoi, mutta isä keskeytti:
– Ilona on ollu niin pieni silloin kun ne asui meidän naapurissa. Tai liekö syntynytkään.
– No kai se… Ei kun ei ehkä ollutkaan. Et sä sitten varmaan tiedä niitä. No kuitenkin, oltiin tulossa sieltä tätä kautta ja ajateltiin kerrankin käväistä. Mikä täällä tuoksuu?
– Makaronilaatikko. Jääkää syömään, Ilona kutsui ja lähti johdattamaan vieraitaan keittiöön, joka sijaitsi kolmen askeleen päässä eteisestä.
– Jaahas! Hyvältä tuoksuu. Mutta eihän me nyt lapsen ruokia… isä aloitti kohteliaasti.
– Ei kun kyllä jäätte, Ilona vaati ja alkoi kolistella lautasia kaapista. – Ihan kohta on valmista.
– Soitetaan Iirolle niin ollaan kaikki koolla! Merja hössötti ja kaiveli kännykkäänsä käsilaukustaan.
– Täytyy pestä kädet. Missäs sulla oli vessa? Arto Eronen kysyi, mutta löysikin etsimänsä kokeilemalla kaikkia kahta ovivaihtoehtoa ennen kuin Ilona ehti vastata.
– Mä oon bussissa, onko tärkeetä? kuului tervehdys äidin puhelimen kaiuttimesta.
– Moi Iiro, arvaa missä ollaan! äiti kailotti näytölle, johon oli jähmettynyt sinisilmäisen nuoren miehen naamataulu.
– Terve, sanoi Ilona ilmestyen kuvaruutuun äitinsä taakse patakinnas kädessään.
– Ootteko te Seinäjoella kaikki? Iiro kysyi ja yritti tihrustaa näyttöä niin, että ruudulla näkyi enimmäkseen tämän otsaa.
– Kato! Mitä insinööri? julisti vessasta palannut isä.
– DIPLOMI-insinööri. Enkä mä oo vielä valmistunu, Iiro korjasi.
– Nythän te voitte ottaa kisan, kumpi valmistuu ensin, äiti yllytti ilmeisesti vitsillä, mutta Ilona otti sen todesta.
– Ai mitä? Pätkii, Iiro kuulutti puhelimesta.
– Ei mitään! Ilona hihkaisi takaisin. Helpompi voittaa, jos vastustaja ei tiedä olevansa mukana kilpailussa.
– Mun pitää oikeesti mennä. Mulla alkaa futistreenit ihan kohta, Iiro valitti.
– No mene sitten. Soitellaan, äiti sanoi. Iiro mutisi jotakin särisevää ja katkaisi puhelun. Sillä välin Ilona nosti uunista painavan makaronilaatikon lieden päälle. Hän työnsi lautaset vanhempiensa käsiin.
– Ottakaa, hän käski.
– Mitäs kaikkea tässä on? isä kysyi tarkastellen vuuan sisältöä kiinnostuneena samalla kun kaiveli sitä lautaselleen.
– Siinä on- tai no, maistakaa ensin. -
Kuvatodiste siitä, että Onni on oppinut kerjäämään.
Jännä, että se tekee sitä vain Hopiavuoren tuvassa, mutta ei kotona.
-
Fiilispohjalta
Mä olin päättänyt ryhtyä siihen. Se oli ollut yks yö, kun en ollut saanut nukuttua, ja olin miettinyt, että mikä elämässä on oikeastaan tärkeää, ja mitä järkeä on ylipäätään missään. Miksi en kerrankin kurkistaisi mukavuusalueeni ulkopuolelle? Mulla on kuitenkin melkein kaikki tarvittavat avaimet jo valmiiksi kädessä.
Ilona oli ajanut heti unettoman yön jälkeisenä päivänä Hopiavuoreen, satuloinut kirjavan tammansa ja kavunnut kyytiin pitkässä vihreässä sadetakissaan, vaikkei ollut edes satanut. Vasta sitten hän oli alkanut miettiä, miten etenisi. Pitäisikö tehdä suunnitelma? Ei kai. Ei mitään oikeaa suunnitelmaa. Päivä kerrallaan.
Mä kyllä tykkään suunnitelmista, listoista, säännöistä, protokollista ja kalentereista. Mutta jotenkin mä en halua sotkea sitä kaikkea juuri tähän. En ainakaan vielä. Kun tietää kohtalaisen paljon kestävyysurheilusta, ajautuu hyvin helposti pistämään kaiken osaamisensa peliin. Ja se kaikki tekisi mieli iskeä pöytään saman tien kerralla. Tämä on kuitenkin ensisijaisesti vapaa-ajan harrastus, ja mä en halua tähän liikaa paineita tai panoksia. Ainakaan vielä. Vapaa-ajasta ei saa tulla suorittamista. Mun täytyy jokaisesta uudesta elementistä olla ensin ihan tosi tosi varma, että mä haluan lisätä sen tähän. Yksi asia kerrallaan.
Koska en halua mitata, en voi asettaa tarkkaa ja konkreettista tavoitetta, kuten jotain tavoiteaikaa tai -matkaa. Mutta jos ei ole selkeää tavoitetta, mitä varten silloin edes harjoitellaan? Ja miten?
Fiilispohjalta. Haetaan hyvää tuntumaa siitä, mitä matkan pidentäminen tekee. Miltä nopeuden lisääminen tuntuu. Miten meidän kummankin fysiikka ylipäätään kestää. Millaisia vasteita syntyy. Lähdetään yhteisestä tekemisestä, mutta hevonen edellä. Ei yli viittä treeniä viikossa hintelälle nelivuotiaalle. Siinä on alustava suunnitelma, ja loput tehään matkalla.
Ilona aloitti ratsastamalla yhden tavallista pidemmän maastolenkin. Siinä meni kaksi tuntia, ja ratsukko selviytyi odotettua paremmin siihen nähden, että oli matkassa ilman seuraa. Vauhti oli pidetty kohtuullisena, eikä Wanda vaikuttanut varsinaisesti väsyneeltä, kun Ilona riisui siltä satulaa myöhemmin. Tamma oli ollut maastossa valpas ja säpsähtänyt asiaankuuluvasti muutamia kertoja, mutta Ilonasta tuntui, että matkan edetessä hevonen oli alkanut hiljalleen rentoutua. Ehkä se tarvitsi aikaa ja riittävän pitkän matkan päästäkseen sopivaan mielentilaan. Niin, ja sopivassa mielentilassa olevan ratsastajan.
Heti seuraavana päivänä Ilona päätti kokeilla nopeusharjoittelua. Ajatus tuli taas vasta tallilla – yhtään aikaisemmin hän ei ollut antanut itselleen lupaa miettiä koko asiaa, vaikka jonkinlainen innostukseen verrattava tunne kasvoikin hänen sisällään huolestuttavan voimakkaasti. Siinä on aina se vaara, että ennen pitkää tulee pettymyksiä. Niin kuin juoksukilpailuissa.
Nopeusharjoittelu taisi olla Wandalle uutta. Ilona oli tehnyt sitä paljonkin, mutta ilman hevosta ja eri mittakaavassa. Hän ratsasti maastossa viisi kilometrin pituista kovaa laukkavetoa neljänkymmenen sekunnin palautuksilla. Lenkkiin kuului luonnollisesti myös pitkät alku- ja loppuverryttelyt. Kuten arvata saattaa, Wandalla oli kovilla laukkapätkillä tunnelma katossa, eikä sen pysäyttäminen ollut mitenkään helppoa – saati paikallaan pitäminen palautuksien aikana.
Toisaalta – kun nuoren ja harjaantumattoman hevosen antaa laukata aina kilometrin kerrallaan niin kovaa kuin uskaltaa, se alkaa kyllä vähän väsyä jo ennen kuin viisi vetoa tulee edes täyteen. Loppumatkasta jarruttelu onkin jo vähän helpompaa, kun aiemmat kilometrit ovat hioneet pahimman terän pois. Jatkossa pitäisi löytää hevosesta taloudellisuus, ettei se lähtisi aluksi täysillä ja hyytyisi ennen aikojaan, kun kuormitusta lisätään. Wandan kyky sietää väsymystä ja maitohappoja nähdään kunnolla vasta ajan kanssa.
Nopeustreenissä tulevana haasteena saattaa olla ihan oikeasti hevosen motivaatio, vaikka se tuntuukin vielä tässä vaiheessa erikoiselta ajatukselta. Nopeusharjoittelussa pitäisi kuitenkin mennä kerta toisensa jälkeen paitsi kovaa, myös koetellen suorituskyvyn rajoja. On selvää, ettei kaikista hevosista ole sellaiseen jatkuvaan nousujohteiseen harjoitteluun. Ennen pitkää vetoja pidennetään puoleentoista kilometriin, ja sitten kahteen. Sitten saatetaan lisätä vähitellen vetojen määrää. Kokonaismatkan täytyy kasvaa vähitellen, mutta vauhdin on säilyttävä tai jopa kasvettava. Siinä rinnalla täytyy treenata paljon peruskestävyyttä – siinä onkin koko harjoittelun pääpaino – ja ehkä ihan vähän voimaakin, mutta mihin väliin tulee tuikitärkeä vauhtikestävyys… Ai niin, ei suunnittelua!
Kehitys ei aina tunnu helpolta tai kivalta – ei sen enempää hevosesta kuin ratsastajastakaan. Se on väistämättä joskus epämukavaa, eikä siitä pääse mihinkään. Joka tapauksessa etenkin nopeusharjoittelussa motivaation ylläpitämiseksi olisi hirveän hyvä, jos joku nopeampi hevonen saataisiin välillä edelle laukkaamaan. Silloin ei tarvitsisi harjoittelun edetessä koetella Wandan tahdonvoimaa, ja se kääntäisi huomionsa puskista eteensä. Mutta katsotaan. Päivä kerrallaan.
-
Sattuu niin paljon, että oksettaa. Niin Ilona olisi kuvaillut migreeniä maatessaan silmät tiukasti kiinni peiton alla odottamassa, että päätä halkova kipuaalto menisi ohi. Päivänvalo oli teljetty ulos sälekaihtimien taakse. Lämpimältä ja sileältä tuntuva Onni makasi emäntänsä jalkojen päällä, mutta ajatus koiran yrityksestä olla uskollisesti vierellä lohduttamassa ei vienyt kipua pois. Migreenilääkettä oli turha ottaa, sillä siitä tuli niin huono olo, että pilleri tuli saman tien takaisin ylös. Väsytti, paleli ja hikoilutti samaan aikaan. Nukahtamaan ei pystynyt.
Syke teki pienen kirin, kun ovikello särähti. Oliko se minun? Kuka se voi olla? Ilona kuoriutui jähmeästi pois peiton alta ja hortoili ovelle. Nopea ylösnousemus löi päälle kamalan huimauksen ja huone alkoi pyöriä. Ilona yritti kaikki aistit sumeina tirkistää ovisilmästä. Näkymä oli ensin epämääräinen, mutta sitten siitä muodostui tuttu hahmo, ja Ilona avasi oven.
– Hei, ootko sä kunnossa? Alex kysyi myötätuntoisena ennen kuin ovi oli edes kunnolla auki. Ilona narisi vastaukseksi jotakin, mistä ei saanut selvää.
– Mä tulin varmistamaan, että sä oot hengissä. Sä et vastaa puhelimeen, Alex jatkoi vähän loukkaantuneena, mutta katsoi sitten Ilonaa taas säälivästi.
– Hnnng, Ilona vastasi ja yritti peittää rappukäytävästä tulevaa valoa kädellään. Vasenta silmää vihloi.
– Pärjäätkö sä varmasti? Alex kysyi.
Ilona selvitti kurkkuaan puhuakseen.
– Mjoo, mutta- miten sä pääsit sisälle rappuun?
– Sun naapurin kanssa samaan aikaan. Joku kiva mummo, joka ulkoilutti kissaa valjaissa.
Ilona nyökkäsi ja otti tukea ovenkarmista.
– Mä voin ihan totta tulla tekeen sulle vaikka ruokaa, Alex tarjoutui.
– Ei tarvi, Ilona vakuutti ja nielaisi, jottei oksentaisi Alexin kengille. – Kyllä mä pärjään.Kun Ilona oli kiittänyt Alexia avusta ja Alex lähtenyt jatkamaan matkaansa, Ilona siirtyi seiniä pitkin keittiöön ja pudotti ikivanhan kannettoman urheilujuomasheikkerin pohjalle elektrolyyttiporetabletin – sellaisen, joita kestävyysurheilijat käyttävät selviytyäkseen pitkistä suorituksista. Ja siltä se päivä tuntuikin: pitkältä selviytymistaistelulta. Ilona kaatoi kylmää vettä päälle ja antoi poretabletin sulaa sihisten. Päivällinen oli valmis.
Saatuaan elimistöönsä suolaista ja samalla esanssisen makeaa litkua, joka kupli vielä mahassakin, Ilona pakeni maailmaa irvistäen sänkyynsä. Silmien sulkeminen ei varsinaisesti helpottanut oloa, mutta se oli ainoa asia, jonka migreenin kourissa saattoi tehdä. Voi, kun olisikin voinut saada päivän kulumaan nopeammin katsomalla Officea tai laittamalla Disney-leffamaratonin pyörimään. Mutta migreenin aikana aika tuntuu aina pysähtyvän, eikä silloin mitään ole tehtävissä.
Uudehkon kerrostalon kuiva huoneilma tuntui kylmältä ja kovalta iholla. Ilona pakeni sitä syvälle kahden peiton alle ja käpertyi niin pieneksi mytyksi kuin pystyi. Sinne pesäänsä hän lopulta nukahti tuntematta enää kipua.
Kun Ilona heräsi, oli jo ilta. Ulkona oli sinistä ja hämärää. Ilonan ensimmäinen ajatus oli, että Onnin pitäisi päästä pihalle. Koira lepäsi edelleen uskollisena peiton päällä. Ilona kokeili, liikkuivatko hänen jäsenensä vielä. Kädet ja jalat toimivat; pään laita oli vähän siinä ja siinä. Kahden peiton alla oli tullut jo kuuma, ja hiki oli liisteröinyt pari hiussuortuvaa kiinni ohimoon. Viehättävää. Ilona tunsi viimein kaipaavansa raitista ilmaa. Se tarkoitti sitä, että pahin taisi olla ohi. Hän keräsi itsensä, vaatteensa ja koiransa ja lähti ulos koleaan iltaan hengittämään keuhkonsa täyteen syksyä. Onneksi elämä aina lopulta voittaa.
-
Satoi. Sinä aamuna oli myös kiire, joten mä ajattelin vain juoksuttaa Wandan. Kengittäjäkin oli tulossa heti kasilta. Oli sovittu, että Wanda kengitetään ekana, jotta mä ehdin olla lahjomassa porkkanoilla sitä pysymään paikallaan, ennen kuin lähden. En ollut kehdannut pyytää aamutalliin tulevaa Oskaria Wandan henkiseksi tueksi vaikka se olisi helpottanut mun aikataulua. Se oli nimittäin tainnut olla viime aikoina aika pahalla päällä: siitä, kuinka syvällä sillä oli kädet taskuissa, pystyi näkemään jo kaukaa, kuinka huono päivä sillä oli. Mä olin kuullut Alexilta jotain epäonnistuneista hevoskaupoista, mutta asia ei kuulunut mulle sen enempää, vaikka kävikin sääliksi sellainen surkeana hartiat lysyssä kuljeksiva Oskari. Mä olin sössinyt jo ihan tarpeeksi kertoessani alun perinkin Alexille Oskarin hevosenostoaikeista. Se oli vahinko – mä luulin, että se jo tiesi.
No joka tapauksessa – mä olin ajatellut, että tekisi muutenkin ihan hyvää juoksuttaessa katsoa välillä sivusta Wandan liikkumista. Paitsi, että tänään se näky aiheutti mulle lähinnä harmaita hiuksia. Wandalla oli ihan paska päivä: se vain korahteli korvat lintassa, ja aina kun mä pyysin siltä jotain, sain pelkkää pukkilaukkaa. Ja mä kun olin kuvitellut sen vaihtavan sujuvasti askellajia pelkästä sanallisesta vihjeestä, niin kuin oon yrittänyt sille opettaa. Siellä mä seisoin sateessa kumpparit jalassa ja huppu päässä väistelemässä kavioiden lennättämää märkää hiekkaa.
Line: dA / kamuijiEttä sellainen aamu – ihan niin kuin ei olisi stressannut muutenkin, kun piti suoraan tallilta lähteä kiireessä junalle, jotta ehtisin Jyväskylään pariksi tunniksi tutkimusetiikan syventävän kurssin tenttiin palatakseni vielä samana iltana takaisin kotiin. Suoria junia ilman vaihtoa menee tasan kahdesti päivässä, joten en saanut myöhästyä. Sillä minähän en suostu ajamaan motarilla autolla. Tai siis en uskalla.
Mä en ollut vielä edes toipunut eilisillan työvuorosta, joka oli ollut ihan kamala. Olin vaan mokaillut koko työvuoron läpi. On aika noloa soittaa asiakkaalle perään ja pahoitella, kun on neuvonut ihan väärin. En onnistunut kertaakaan muistamaan edes päivämääriä oikein, vaan piti aina tarkistaa uudestaan ja uudestaan samat asiat. Tulostinkin laittoi mulle hanttiin. Muut väitti, ettei se haitannut mitään ja että erehdyksiä sattuu, mutta mä en silti tykkää tehdä virheitä. Oikeastaan mun pahin pelko taitaa olla epäonnistuminen. Onneksi kenenkään lemmikki ei sentään päässyt hengestään mun takia.
Nyt mä voin vielä koko tulevan junamatkankin ajan hieroa omaan naamaani kaikkea, mitä oon unohtanut hoitaa tai tehnyt kehnosti sen sijaan, että kertaisin siihen tenttiin.
Positiivista tässä on sentään se, etten ollut tänä aamuna satulassa, kun Wanda päätti kokeilla rodeoratsun uraa. Toivon hartaasti, ettei kukaan ollut näkemässä tätä aamushow’ta, ja että se jäisi ainoaksi Wandan itsekeksimäksi lajikokeiluksi.
No, ainakaan sillä ei näyttänyt olevan jumeja.
Ehkä tää tästä helpottaa, kun saan kuivat vaatteet päälle, pääsen junaan ja saan VR:n pahvisen kahvikupin käsiäni lämmittämään. Sen voimalla mennään tää päivä.
Mulla on koti-ikävä jo valmiiksi.
-
Ilona kalasteli pikkulusikalla mustaa koirankarvaa kahvistaan. Onni oli kömpinyt olohuoneen sohvalle Mielikin viereen katsomaan Uutisia. Tuvan täytti tutuksi tulleen joukon puheensorina, jota Ilona kuunteli vaiti toisella korvalla – vain hänen lusikkansa kilahteli hiljaa mukin reunoihin. Ulkona oli hämärä syysilta, ja märät lehdet olivat liiskautuneet sateen voimasta maahan kiinni. Enää korkeintaan tihutti, mutta Ilona näki sielunsa silmin Wandan tyytymättömänä tarhassa sadeloimi niskassa, korvat sivuilla riippuen. Kai se olisi noukittava sisälle ja vietävä maneesiin, ettei se menisi taas ratsastaessa korvat luimussa ihan kippuraan tuulen heittäessä vesipisaroita naamalle.
Uppoutuessaan tuijottamaan läpikuultavan sinisten silmiensä heijastusta mustan kahvin pinnasta Ilona ajatteli sitä iltaa, kun oli törmännyt satulahuoneessa siihen Outiin. Ilonan esiintyminen oli rakoillut vain hetken, kun hän oli ymmärtänyt kenen kanssa puhui, ennen kuin oli loihtinut kohteliaan hymyn kasvoilleen peittämään sitä, että todellisuudessa vähän pelotti ja jännitti ja teki mieli paeta. Outi oli niin cool. Niin rauhallinen ja luonteva ja- ja- niin kuin kala vedessä täällä. Se tiesi kaiken ja kaikki ja muisti kaikkien tavaroiden paikat ja oli niin pitkä, ettei tarvinnut jakkaraa ottaakseen tavaroita ylähyllyltä. Ilona oli eilen viimeksi joutunut kiipeilemään hyllyjen varassa kuin apina, kun oli kaivanut Wandan sadeloimea esiin. Onneksi Alex oli tullut paikalle, nauranut ja samaistunut. Sanonut, että oltais hyvä tiimi – kaksi puutarhatonttua. Silloin Ilonaakin oli alkanut naurattaa.
Sinä yhtenä iltana Ilona oli katsellut painava satula sylissään Outin valtaamaa satulahuonetta, ja ote kantamuksesta oli uhannut livetä koko ajan. Outi oli ollut kuin kotonaan. Ilona ei olisi tohtinut koskea kenenkään muun tavaroihin kuin omiinsa, mutta Outi oli ottanut tehtävänsä Jussin hoitajana vastaan niin luontevasti, kuin olisi tehnyt sitä aina. Kaikesta arastelustaan huolimatta Ilona oli ollut kuitenkin myös utelias. Hän oli varmaan kysynyt vähän liian monta kysymystä, mutta keskustelun perusteella oli käynyt ilmi, että Outi oli kaiken lisäksi vielä mukavakin. Kohtelias ja sellainen… lämmin. Sellaisia ihmisiä tarvitaan, kun illat viilenevät.
-
Noniin, mun teoria oli siis ihan oikea! Tai ainakin tämän perusteella se on aika varmaa. Ellei tämä ole harhautus! 😀
No, jos nyt ajatellaan, että tämä menee niin kuin arvelen, niin seuraavaksi sitten odotellaankin Oskarin tunnelmia, kun hänellekin totuus lopulta selviää. Sepä onkin kiinnostavaa luettavaa.
Tässä on nyt tullut kommentoitua lähinnä tarinoiden sisältöä ja tätä juonta kokonaisuudessaan, sekä tietenkin spekuloitua kaikenlaista monen tarinan kohdalla, ja ihan on jäänyt mainitsematta se, miten hitsin hyvin nämä kaikki tekstit on kirjoitettu. Sitä ei aina muista sanoa, kun laatu on aina yhtä hyvää. Kaikki kuvailu, vuorosanat ja sanankäänteet ovat olleet jokaisessa tarinassa ihan yhtä hyviä kuin tämä kutkuttava juonikin, jonka eteen on nähty vaivaa.
Tässä kyseisessä tarinassa kertoja kuulostaa hyvin ulkopuoliselta ja vähän mystiseltäkin. Tässä kaiken yllä leijuva ja kerronnasta syntyvä tunnelma toimii vastapainona tallin arkisille askareille, joita Camilla ja Eetu samalla toimittavat. Muutenkin oli hyvin keksitty käyttää Eetua ja Camillaa hyödyksi Oskarin tarinan eteenpäin viemisessä.
-
Ei se hei mitään, jos vähän menee viikonloput päällekkäin. Ei näitä täällä kuumeessa lukiessa ainakaan kukaan muista tai laske. 😀 Ja ihan hyvin voi joku tarinoista olla muutenkin vaikka takautuva.
Mutta noniin, tulihan se Kissy sieltä lopulta vastaan. Kyllä meitä nyt pidetään odotuksessa. Kaikesta hämäyksestä huolimatta pitäydyn silti yhä teoriassani, vaikka ihan pikkuisen tiukkaa tekeekin.
Jos toi on piirretty kolmessa minuutissa, niin terve! Ei irtoaisi jokaiselta ollenkaan tuollaista kolmiulotteisuutta, kuin vaikkapa tuossa sieraimen ympäristössä. Ja ihanasti vaihtuu väri tummasta vaaleampaan niin kuin maalauksessa.
-
Hyviä ratkaisuja haastavassa paikassa. Hirveesti vihjailua. Erittäin Oskarimaista toimintaa.
Teki mieli huutaa ääneen Ilonan puolesta, että ANTEEKSI KAMALASTI, kun se tuolla tavalla käveli Oskarin ohi, vaikka varmasti olisi normaalissa tilanteessa tehnyt ihan päinvastoin. Hitsin Ilona! 😀 Meni sitten sössimään hyvän mahdollisuuden tajuamatta sitä edes itse.
Nauratti muuten ihan liikaa Ilonan vertaaminen Typyyn ja ”niska tanassa”. :DD Voin hyvin kuvitella pahantuulisen Ilonan. Mukavaa, että autoit mua samalla kirjoittamaan päällisin puolin pehmeään hahmooni vähän särmää, sillä sitä alkaa pikkuhiljaa olla luvassa muutenkin.
Jatkoa jäädään edelleen odottamaan mielenkiinnolla ja vähän jännitykselläkin. Pääsenkö koskaan paljastamaan kaikille kaikkea, vai tekeekö Oskari sen itse? Toisaalta se voisi vielä siltikin jäädä Outin tiedoksi ja paljastua muille hahmoille vasta myöhemmin toista kautta.
Ja voi kun se Oskari vielä joskus tajuaisi, ettei kukaan tolkun ihminen tykkää siitä yhtään tippaa vähempää sen takia, että se on sellainen kuin on! <3
-
Juu ei mitään, kyllä täältä aina pesee ja linkoaa, kun draamalle on tarvetta. :Dd Varsinkin, jos on muiden asioista kyse!
Tykkään ensinnäkin otsikosta sikana. Niin ja siitä, että kissoja nostellaan pöydille. Tässä potkaistaan kyllä vastapelurille pallo aika voimalla. 😀 Toisaalta jätetään myös pieni pakenemisrako ja mahdollisuus valita muutamasta eri vaihtoehdosta. Outin ajatuksia on avattu niin, että lukija tietää niistä tämän tarinan jälkeen enemmän kuin Oskari. Tämä voi olla aika haastava asetelma vastakirjoittajalle, mutta onneksi sulla onkin vastassa mitä taitavin kirjoittaja!
Lisäksi on haastavaa kirjoittaa toisen kirjoittaman tarinan pohjalta, koska täytyy noudattaa tiettyä rytmiä, jotta ajoitus osuu yhteen pohjatekstin kanssa ja lopputulos on realistinen. Mielestäni tähän mennessä se on onnistunut oikein hyvin tämän kohtauksen osalta, ja olet osannut hienovaraisesti yhdistää tekstisi omaani.
Preesens on virkistävä valinta, tosin aikamuoto tuntuu vähän vaihtelevan paikoin. Joskin voi myös olla, että mun aivot vaan yrittää väkisin joka välissä kääntää kaiken menneeseen aikamuotoon, kun sitä tulee luettua ja kirjoitettua enemmän. 😀
Jotenkin mä en olisi osannut kuvitella Oskarille Gore tex -kenkiä, kun oon ajatellut vain niitä mittatilausratsastussaappaita, hah!
-
Ihanaa, että Sonja on palannut! Kiva päästä tutustumaan tähänkin hahmoon tarkemmin. Hopiavuorta on tässä kuvailtu niin kotoisasti, että Sonjastakin taitaa olla ihan kiva palata. Tästä kuvailusta tulee itsellekin sellainen tuttuuden ja turvallisuuden tunne. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan Sonjan tarina seuraavaksi lähtee etenemään.
-
Ihanan pehmeä tunnelma kuvassa! Ruskan väritkin niin aidon näköiset. Tykkään erityisesti tosta kullanruskeasta heinikosta.
Tarinasta jää odottava fiilis siitä, mitä käy jos tai kun Outi tai Oskari päätyy nostamaan kissan pöydälle. Tai kenties joku ulkopuolinen? Melkein tekisi mieli vähän tökkiä tätä näiden kahden välistä jännitettä omissakin tarinoissa, koska miksikäs ei. 😀
-
Sekä Oskaria että lukijaa pidetään nyt tuskallisessa odotuksessa hevosrintaman asioihin liittyen.
Tämän epävarmuuden tilan myötä kyllä omakin pääjuoneni vähän seisahtuu.Onneksi tässä tarinan lopussa tunnelma aavistuksen kevenee. Tallivintti on muuten virkistävä miljöövalinta, kun useimmiten ollaan tuvassa. Siellä ovat kaikki muutkin hahmot aina sekoilemassa taustalla, eikä se ehkä olisi toiminut juuri tässä tarinassa niin hyvin kuin yleensä, eikä niin hyvin kuin valitsemasi rauhallisempi vintti.Oskarikin näköjään reagoi koko kehollaan psyykkiseen kuormitukseen. Samaistun. Olemmehan toisaalta kaikki psykofyysisiä olentoja, joskin osalla se kai ilmenee eri tavoin.
Matteo Locatellille suunnattu ”Kuolisi jo pois” on spontaani ja ohimenevä ajatus, johon ihan oikeasti voi samaistua mielessään silloin, kun joku ihminen ärsyttää aivan suunnattomasti tai pilaa koko päivän. Esimerkiksi tahallaan. Esimerkiksi kiusaamalla. Toisaalta se joku voi olla myös puoliksi tuntematon ihminen, joka muuten vain aiheuttaa merkittävää haittaa toisille – tämän tarinan tapauksessa todennäköisesti tietämättään.
39-vuotiaan vastustajan pitäminen vanhana miehenä, joka tulisi raivata pois nuorempien tieltä, heijastelee näin ikääntymistieteilijän näkökulmasta Oskarin lapsekkaampaa puolta, joka ei ole tullut kovin syvällisesti ehkä ajatelleeksi elämän lyhyyttä ja yksittäisen eliniän varrelle jakautuvaa merkityksellisyyttä. Harva varmaan ajattelee täysin rationaalisesti kohdattuaan vääryttä, vaan taantuu sen sijaan ajattelemaan lapsen tavoin suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti. Toki kilpaurheilijalla on monesti Parasta ennen -päiväys (valitettavasti), eikä ratsastaja ole siinä mielessä poikkeus – olkoonkin sitten vaikka Matteo Locatelli. Tavallaan tässä kontekstissa Oskari ei ole siis aivan väärässäkään. Asetelma on kieltämättä kiinnostava, koska napit vastakkain asetetut hahmot ovat niin erilaisia keskenään.
Hello toimii tässä paitsi peilinä, myös päiväkirjana, joka herättänee Oskaria tarkastelemaan etäämmältä omaa tilannettaan kokonaisuutena. Tällainen keskustelu saattaa auttaa häntä yllättävänkin paljon päänsisäisen sotkunsa selvittämisessä. Toivottavasti asia ratkeaa jollakin muulla keinolla, kuin takaisin kotiin muuttamalla, jota tässä vilautettiin!
Ps. Minun silmään tämä on ihan viimeisteltyä tekstiä, eikä yhtään sekavaa eikä kovinkaan outoa. Sitä paitsi, vähän outo voi olla oikein hyvääkin settiä! 😀
-
No nyt on upea kuva! Ratsukko on tosi hieno, ja Niklaksen paitaa myöten on jaksettu käyttää työpanosta yksityiskohtiin. Sitten on lenteleviä lehtiä ja ilta-aurinko ja kaikki valot ja varjotkin niin aidon tuntuisesti paikoillaan, että miljöö ihan herää eloon. Taustalla olevat hahmotkin ovat hyvin tunnistettavia, ja sitä varten on täytynyt tehdä taustatyötä. Kaiken kruunaa orastava alkusyksyn sävy taustan lehtipuissa. Vitsit, kun jaksaisi itsekin käyttää näin paljon vaivaa taustan tekemiseen!
Olipas kiva lukea myös vaihteeksi kuvailua esteradalta. On ymmärrettävää, että Niklasta tässä jännittää, ja minusta esteradan suorittaminen onkin merkittävä rajapyykki varsinkin silloin, kun alla on juuri se hevonen, jonka kanssa hirvittää. Tämä on taas hauskasti kerrottu Niklaksen omalla persoonallisella äänellä, jolloin lukija pääsee helposti lähelle päähenkilöä ja suoraan tarinan ytimeen. 🙂
-
Mä arvasin oikein!! Arvasin taas! Voi vitsit että alkoi spekulaatiot sen Keskusta-huhuilun jälkeen ja melkein en saanut unta, kun mun oli pakko ratkaista päässäni tämäkin mysteeri ennen muita, koska täytyyhän minun työntää salapoliisin nenäni jokaisen jokaiseen asiaan. Tämä on kyllä hyvin keksitty, ja en mä kaikkea tietenkään ihan heti arvannut. Toivoinkin olevani oikeassa, koska tässä on käsillä hiton hyvä juoni, ja vaivannäkösi ansiosta tapahtumien kulusta tulee uskottava. Muutoinhan tämä olisi ollut ihan liian suora tie. Mulla on siis hyvin vahva arvaus tulevasta ja puhunkin tästä juonesta kokonaisuutena. Toki voin vain toivoa olevani jatkonkin suhteen oikeilla jäljillä, koska siihen liittyen on jo pari omaakin tuotosta
valmiinatekeillä.Milan vaikuttaa hirmu symppikseltä ja on jotenkin tosi sopiva keskustelukumppani Oskarille monella tapaa. Tässä hän Oskarin ajatuksien avaamisalustana toimimisen lisäksi myös keventää tunnelmaa leppoisalla olemuksellaan, koska Ilonan ja Alexin kaartelu tilanteen ympärillä tekevät tarinaan jännitettä ja Oskarille epämukavuutta. Kyllä Oskarillakin on ehkä pientä oman toiminnan ylianalysointia havaittavissa Ilonan ilmestyessä jatkuvasti joka nurkan takaa, mutta toisaalta sellainen Oskari taitaa olla muutenkin melkein kaikkien paitsi lähimpien kavereidensa seurassa.
-
Tää tarina aiheutti mulle ekalla lukukerralla kaksi sydäriä. Ensimmäinen tuli heti otsikosta. Ei ei, ei Tetris saa lähteä! Mutta onneksi se olikin vain väliaikaista.
Alexista on nopeasti tullut yksi mun lempihahmoista. Uskon ihan täysin, että Ilonaa harmittaisi, jos Alex olisi viikonkin poissa. Näiden kahden puutarhatontun vertaistukitiimi on kyllä ihan paras, ja tällaisia lyhyiden ihmisten ongelmista johtuvia kommelluksia voin kuvitella paljon lisääkin tulevaisuudessa, hah. Koko asetelma pätkästä ja vielä lyhyemmästä pätkästä tekemässä yhtään mitään voimaa tai vartta vaativaa on jo itsessäänkin koominen. Niin ja kuten tässäkin, niin meidän lyhyiden ihmisten mielestä mehän olemme niitä normaaleja ihmisiä ja kaikki muut ovat kummallisen pitkiä! Minusta sekin on aivan verratonta, että Alex ja Ilona mumisevat kumpikin jotakin selittämätöntä keskenään, ja saavat toisistaan selvää.
Haluaisin saada päivittäin tuoreen tilannekatsauksen siitä, mitä Alexilla on taskussaan. Siellä on aina kaikkea jännää, kuten dinosauruksia. Alex on jo nyt Ilonalle vähän sellainen tuki ja turva ja luottopakki, ja Alexin taskussa sattuu olemaan myös purkkaa, joka on Ilonan sellainen rauhoittava coping-juttu ahdistavissa tilanteissa. Ilonan näkökulmasta tämäkin symboloi sitä, että Alexin lähellä kannattaa pysyä. Alexia ei saa viedä Ilonalta pois. Eihän?!
-
Hoen nyt varmaan kaikille tätä samaa, mutta tämäkin on ihan älyttömän hyvin kirjoitettu! Kerronta on sujuvaa, mutta sanankäänteet onnistuvat yllättämään ilahduttavalla tavalla. Kuvailu saa lukijan tuntemaan kaikki samat asiat tarinan päähenkilön kanssa.
Mun lempikohtia olivat ”siitäs sait senkin sihi lisko” ja ”meinasin tukehtua kuolaani” – niin ja sit noi DIY-videot, joita uskon ihmisten oikeasti katsovan vain pilkkaamismielessä, koska ovathan ne aika älyttömiä. 😀
Tämä tarina on samaan aikaan hauska ja huolellisesti kuvailtu, mutta välittää myös paljon Niklaksen tunnelmia ja tarjoilee tilannekatsausta useammaltakin eri rintamalta. Hyrisyttävästi on osattu välittää se, miten toinen voi vieläkin saada aikaan sellaisen kutkuttavan tunteen, ja miten Niklas yrittää yhä olla edukseen oman kumppaninsa edessä. Ehkä etäisyys tekee loppujen lopuksi vain hyvää ja lisää vähän maustetta tämän pariskunnan yhteiseloon!
Lopusta tulee mieleen elokuvan loppukohtaus tai jonkun sarjan kauden vika jakso, jossa kaikki loppuu onnellisesti ja päähenkilöt ajelevat autokaistan kautta auringonlaskuun. Ai että. Tykkään ihan sikana arkisten asioiden romantisoinnista, ja tässä se on osattu tehdä luontevan ja vaivattoman näköisesti. Saat kyllä kirjoittamisen näyttämään paljon helpommalta, kuin mitä se oikeasti on!
-
Tämä on niin hienosti kirjoitettu, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Tuo hanskan kuvailu ja se, miten eksynyt vanha ratsastushanska voikin heijastella kaikkea ollutta ja mennyttä ja isoja asioita ja elämän käänteitä, ai että. Osaisinpa kirjoittaa noin! Tässä on niin kauniisti kuvattu sitäkin, miten Outi on sujuvasti solahtanut takaisin Hopiavuoren arkeen ja Jussin ja kaikkien muidenkin elämään – paitsi ehkä Oskarin. Tähän liittyen lukija jääkin uteliaana odottamaan, mitä käy, jos nämä kaksi joutuvat kohtaamaan toisensa. Näyttää siltä, että tässä vaiheessa molemmat koettavat vältellä toisiaan.
Hymyilin ”Jussin Outille”. Se tuli jotenkin niin luontevasti ja yllättäen ja sopi täydellisesti. On niin helppo lukea siitä, kun palaset loksahtelevat kohdilleen. Jussin kaapin sotkuisuus Outin järjestelmällisyyttä vasten kielii siitä, että Outia on todellakin kaivattu ja hänelle on paikkansa täällä. Autokin on edelleen samalla paikalla. Vaikka moni asia on kuten ennen, on sosiaalisessa ympäristössä tapahtunut myös muutoksia, kun hahmoja on tullut ja mennyt.
Erityiskiitos siitä, miten kauniisti pysähdyit kuvailemaan Ilonaa. Sen ulkonäköön ei ole itseni lisäksi oikein kukaan vielä uskaltanut tarttua, ja ai että – teit sen niin hienosti, etten itse osaisi. Tällä tavalla hahmo vasta saa elämän, kun joku muu ottaa siitä kiinni ja kertoo, millaisena itse sen näkee. Ihanaa, kun hahmot rakentuvat yhdessä kirjoittamalla. <3
Pitihän mun nyt tähän pieni pikavastine raapustaa.
-
No nyt on hevosta nimellä paiskattu. Voi kun Oskari silti äkkiä päättäisi ostaa tämän! Vaikuttaa melko täydelliseltä koeratsastukselta, kun jo liikkeellelähtökin on positiivinen yllätys. Ja kyllähän Oskari nyt selvästi kaipaa juuri tätä. Uusi asukas kiinnostaisi ja puhuttaisi varmasti myös koko Hopiavuoren porukkaa. Jos tästä kehkeytyy Oskarille hevonen, päästään suurella mielenkiinnolla seuraamaan tämän ratsukon yhteispelin hioutumista ja hevosen kehittymistä.
Voisinpa sanoa Oskarille, että kyllä tammat ovat aivan hyviä. Tammat ovat parhaita. Valitsen aina tamman, jos voin.
Hauskasti taas eskaloitui, kun Outin välttelystä lähdettiin, ja nyt ollaankin sitten pistämässä isot rahat peliin ja sponsorisopimukset tulille. Mutta pitäähän nyt hevonen saada! Kyllä näköjään Oskarikin osaa pistää kerralla tuulemaan, kun sille päälle sattuu. 😀
-
”Sieluni korvin” :DD
Mäkin ajattelin jo oman tarinani yhteydessä, että Oskarin pipo on tummansininen, vaikken kirjoittanutkaan sitä. Minkä muunkaan värinen se olisi?
Vai laittoi se Alex kapuloita rattaisiin heti alkuunsa, eikä antanut niin vain hevostaan toisen käsiin. Mutta tämä onkin hyvin kiinnostavaa, kun sen myötä päästään tarkastelemaan aivan uutta hevostuttavuutta.
Tässä nähdään Alexin ja Tetriksen arkista vuorovaikutusta. Jotenkin olin juuri tällaista kuvitellutkin. Tetris on iso ja Alex on pieni, mutta ori on silti mamman mussukka. Tykkään tästä parivaljakosta koko ajan enemmän! <3
-
Huvittavaa seurata tätä ajatuksenjuoksua, jossa Oskari vain päättää nyysiä Alexin hevosen omaan käyttöönsä kyselemättä sen enempää – asia on jo päätetty ja sillä sipuli! 😁 Mä olinkin miettinyt, että Oskari tarttis hevosen, mutta ainahan hän voi ratkaista asian näinkin! 😁
Tässä on hienosti käytetty Jussia tavallaan keskustelukumppanina tuomassa Oskarin ajatukset julki ilman, että hevosella on tietenkään ainuttakaan vuorosanaa. Lyhyessä ajassa päästään tehokkaasti syvistä vesistä innostuneeseen tunnelmaan, kun Oskari kokee löytäneensä ratkaisun ongelmaansa ja suorastaan innostuu treenikalentereista ja kisaamisista. Mikä muka voisi mennä vikaan? Olisipa kiinnostavaa olla kärpäsenä katossa, kun tämä idea esitetään Alexille, haha!
