Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Suunnitelmia
Eira oli tehnyt taas sitä hyvää keittoa, jossa on perunat ja porkkanat isoina paloina kuorineen ja sitkeiden lihanpalojen tilalla Härkistä. Kukaan ei huomannut tai sitten hiljaisina soppaa lusikoivat tallilaiset eivät vain välittäneet. Sellainen suolainen ja hyvin maustettu lämmin liemi nesteytti ihmistä aivan eri tavalla kuin mikään muu – tai siltä se ainakin tuntui.
Ulkona oli muutama aste pakkasta ja ilta hämärtyi ikkunan takana. Tuvassa oli hyvä. Oli raidalliset villasukat, lämmin soppa, Oskari ja Alex. Muut olivat lähteneet tai sitten ne eivät olleet tulleet alun pitäenkään.
Varsakuume oli tullut jäädäkseen. Haaveilin jo salaa valoisasta tulevaisuudesta suomenhevoskasvattajana – saattaisin maailmaan laatuvarsoja hienoista suvuista ja vanhemmista. Kompakteja ja sporttisia – ei liian isoja – potentiaalisia ja hienoliikkeisiä. Eri värisiä – merkillisiä ja merkittömiä.
Mutta missä minä sellaista toimintaa harjoittaisin? Hopiavuoressako? Eikö täällä muutenkin jo tallin seinät pullistelleet ja natisseet liitoksissaan, kun hevosia oli niin paljon? ”Aina mahtuu yksi lisää”, oli Eetulla tapana sanoa, mutta ehkä se ei kuitenkaan tarkoittanut ihan sitä, että alkaisin toteuttaa suunnitelmallista kasvatustyötä täällä. Kyllä yksi varsa kuitenkin varmaan riittäisi. Siinä olisi jo ihan tarpeeksi työtä ja vastuuta saattaa se maailmaan ja kasvattaa kunnon kansalaiseksi. Sitä paitsi, ajatella jos siitä tuleekin vaikka ori…
”Mitä mä teen, jos se on ori?!” parahdin ääneen heti oivallettuani, että se oli aivan yhtä mahdollinen skenaario kuin toivomani tammavarsankin syntymä, jos ryhtyisin hankkeeseen.
”No varmaan samat asiat kuin jos se olis tamma…? Tai ruunaat sen…?”Alex tiesi heti, mistä oli kyse, vaikka aloin puhumaan keskeltä ajatusta. Sen mielestä en kai puhunut juuri muusta nykyään.
”No ei mut mihin mä sit laittaisin sen? Orivarsa on aina hankalampi… Ja miten mä pärjäisin muka muutenkaan orin kanssa?”
”No onhan täällä lääniä. Eiköhän se johonkin mahdu. On täällä muitakin oreja”, Alex sanoi huitaisten kädellään niin kuin ongelmani olisi ollut muka jotenkin vähäpätöinen.
”Mutta ei orit välttämättä tuu toimeen sit enää keskenään samassa tarhassa, kun se on iso”, maalailin silmät suurina.
”Kuule Ilona”, Alex sanoi, kilautti lusikkansa lautaselleen ja länttäsi kätensä mun olalle. ”Siihen on vielä aika pitkä aika. Eiköhän jokaiselle järjesty makuupaikka sukupuolesta riippumatta.”Viimeisen lauseen aikana Alex vilkaisi kummallisesti Oskaria, joka alkoi pälyillä oitis ympärilleen kuin etsien pakoreittiä.
”Hrmh”, murahdin, laskin katseeni takaisin soppalautaseeni ja nojasin poskeni nyrkkiini.”Mikä sun suunnitelma sit ylipäätään olis sen varsan varalle?” Oskari kysyi – veikkaisin, että estääkseen keskustelua ajautumasta väärille urille.
”No katotaan nyt, voisinko mä edes pitää sitä, jos se sit onkin ori… Pitäiskö mun myydä se sitten? Ehkä mä myyn sen. Tai ehkä mä en vaan tee koko varsaa”, aloin hätäillä uudelleen.
”Etkä myy. Ei oreissa ole mitään vikaa”, Alex komensi.
”No jos vaikka nyt kuvitellaan, että sieltä syntyis tamma”, Oskari ohjasi keskustelua hienovaraisesti takaisin raiteilleen.
”No sellasta vähän parempaa harrasteratsua ajattelin…” mutisin. ”Koulupainotteista. Katotaan nyt. Ai kun pääsis alusta asti tekemään oman näkösen…”
”Näytätkö sitä orin kuvaa vielä”, Oskari pyysi käsi ojossa.Liu’utin kännykkäni pöydän poikki sille, sillä halusin tietenkin kuumeisesti tietää Oskarin mielipiteen suunnitelmistani. Kännykän kulma töytäisi kevyesti Oskarin tyhjää lautasta saaden aikaan vaimean kilahduksen. Rautiaan läsipään kuva komeili jo valmiiksi näytöllä, sillä olinhan minä sitä katsellut kaiket ajat joka kulmasta. Stoorin Hissukka. Se oli kyllä hurjan hieno.
”Kouluratsu?” Oskari kysyi.
”Joo. Niinhän ne taitaa kaikki noiden hevoset olla.”
”Hm”, Oskari sanoi silmäiltyään kuvaa hetken mietteliäänä ja pukkasi sitten kännykän takaisin mua kohti.Siitä oli sitten mahdoton saada selvää.
”Kun nyt edes se sun tammas alkais näyttää kiiman merkkejä ensin”, Alex jupisi siihen malliin kuin mä stressaisin muka jotenkin ihan liian aikaisin.
-
Hissukka
Käytiin taas Minjan ja suokkitammojen kanssa Storywoodsissa. Oli hyvä nähdä paikka tavallisen arkisena ja hiljaisena kilpailujen ulkopuolella. Tuli sellainen olo, että olin vähän niin kuin sisäpiirissä, kun pääsin sinne kilpailusuorituksien välissä. Toisen suomenhevosratsukon kanssa harjoittelu oli alkanut tuntua tietyllä tapaa ihan omalta harrastukseltaan.
Storywoodsissa oli muutama omakin suomenhevonen, ja olin alkanut arvostaa niitä yhä enemmän kauniina, kestävinä, hyväluonteisina ja monipuolisina yleishevosina. Enää ei eletty 70-luvulla, jossa suokkeja pidettiin maalaisjunttien työjuhtina. Oikeastaan en hävennyt enää lähes lainkaan rotuvalintaani – johtihan meidän luokkaa Minicupin pistepörssissäkin suomenhevonen. Vaikka se ei omani ollutkaan, tunsin silti ylpeyttä. Oltiin kaikki vähän niin kuin yhtä isoa tiimiä kaikessa hiljaisuudessa – me, joilla ei ollut alla kiiltävää ja kapeaa urheiluhevosta, vaan vankka ja vahva kotimainen perintökalleus, jolla saattoi koulukilpailun jälkeen käydä lanaamassa kentän ja hakemassa puita metsästä. Tai voisi varmaan teoriassa – en ole Veeralla kokeillut.
Veeran kaviot kestivät valmennuksen Storywoodsin maneesin hyvällä hiekkapohjalla, mutta mietin silti huulta purren loppukäyntien aikana, pitäisikö sille sittenkin lyödä rautakengät, etteivät kaviot kuluisi liikaa. Päätin kuitenkin vielä hetken aikaa kokeilla, josko kova kavioaines ei ottaisi itseensä hiekanjyvistä ja treenaamisen aiheuttamasta kulutuksesta. Onni on oma suomenhevonen siksikin, että niiden alkuperäisen työkäytön vuoksi niille on tarkoituksella jalostettu kovat ja kestävät kaviot. Ei puoliveristen kavioihin ole panostettu historiassa sillä tavalla, kun eihän niillä ole väliä. Paitsi että on.
Olin jo taluttamassa Veeraa koppiin kotiin lähtöä varten, kun jähmetyin äkkiä niille sijoilleni. Veera huomasi saman kuin minäkin ja jäi pää pystyssä toljottamaan samaan suuntaan. Oltuaan hetken vaiti se hirnahti kimakasti, mutta kuitenkin sillä tavalla kokeilevasti, että tiesi olevansa toisten hevosten reviirillä. Tarhassa ulkoileva ori hörisi takaisin kiinnostuneena ja siirtyi parilla askeleella aidalle lähemmäs meitä. Sillä oli kauniisti kaartuva kouluratsun kaula ja ratsulle soveliaampi, lyhyempi selkä kuin Veeralla, vaikka Veerakin oli ihan mukiinmenevä ratsulinjan edustaja. Ori oli muutenkin vielä ryhdikkäämpi ja jalkaluustoltaan vahvemman näköinen kuin minun siroluinen tammani.
Minja tuli hevosineen mun vierelle ja naurahti.
”Ai siihen tootta parkkeerannu hevosta toljottamaan. Se on näiren oma kasvatti”, se sanoi viitaten otsallaan tallin suuntaan. Naisella oli näet kädet täynnä omaa hevostaan, joka halusi myös nähdä, mitä me kaikki katsottiin.
”Aijaa?” vastasin kiinnostuneena irrottamatta katsettani vieläkään rautiaasta oriista.
Ei ollut sellaisia meillä päin. Ei ollut suomenhevosoreja lainkaan, itse asiassa. Hopiavuoressa siis.”Joo, Hissu on aivan kiva hevoonen”, Minja myhäili ja käänsi Liljan kohti kuljetuskoppia.
”Hissu?” valahti suustani ulos hajamielisesti.
”Stoorin Hissukka. En sitten tiärä mitä ne sillä teköö. Tai siis kouluratsujahan nuo on kaikki”, Minjan ääni kaikui sisältä trailerin uumenista. ”Hieno suku sillä on ainaki.”
”Ai on?” jatkoin hyvin alkaneella linjallani kommunikoida lähinnä änkytyksin ja ynähdyksin.Varmistin välissä, ettei mulla valunut kuola pitkin leukaa tai mitään, ennen kuin Minja jatkoi iloista pulputustaan tullessaan ulos traikun sivuovesta.
”Tuostahan saisit kivan varsan”, se sanoi virnistäen aurinkoisesti ja viittasi taas päällään kohti tarhassa patsastelevaa oria.
”Varsan”, toistin tyhmänä enemmän kuin kysyvänä.
”Vielä eherit ens vuoden kesälle hankkia kivan pikku projektin”, Minja yllytti virnistäen.
”Projektin”, nielaisin kääntäen katseeni vielä kerran rautiaaseen oriin, jonka rungon klippaamaton alue kiilteli auringossa vuoroin kuparin ja kullan sävyissä.
”Nuo myy joitaki kasvattejahan pois nyt, että kannattaa toimia nopiasti ennenkö Hissun joku vie mukanansa.”Vai niin.
Kotimatkan aikana aloin valua huolestuttavaa vauhtia varsakuplaa kohti miettimättä yhtään, mitä sellainen lysti tulisi esimerkiksi maksamaan. Tuollaisesta orista varsa… Ensi kesänä… Siihen oli vielä pitkä aika.
”Mitä mä varsalla tekisin?” huomasin kysyväni ääneen autoa ajavalta Minjalta.
”No mitä, mitä nuilla nyt yleensä teherään”, Minja tirskahti.
”Mutta enhän mä… tai kyllähän mä”, mutisin itsekseni.Niin, kyllähän minä olin varsoja hoitanut ja synnytyksissä avustanut, klinikkatyössä silloin. Veeralla ei ollut vielä ainuttakaan jälkeläistä. Pitäisikö sen jatkaa sukua? Se ehtisi vielä tämän kesän kilpailla ihan helposti, jos sen astuttaisi tänä keväänä. Sitten voitaisiin syksy treenailla kotona, käydä ehkä jossain Seppele Cupissa hakemassa hyvää mieltä ja vuodenvaihteesta alkaen höntsäillä sitten kokonaan vähän kevyemmin… Varsomisen ja ansaitun mammaloman jälkeen voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä kisahommat…
”Mites… mites se sitten käytännössä tapahtuisi?” kysyin varovasti.
Keskustelua oli pakko jatkaa nyt heti, sillä kaarsimme jo takaisin Hopiavuoren pihaan ja pian tiemme erkanisivat.”Voin kysäästä Minniltä”, Minja sanoi ovelan kuuloisena.
-
Kengättä
Olin nyhtänyt Veeralta kaikki muutkin kengät pois, koska vitutti.
Mokoma naula.
Veeralla ei ollut aiemmin ollut irtoseinämäisyyttä tai muutakaan mainittavaa ongelmaa kavioissaan. Nyt kuitenkin vähän turhan sivuun isketty kengitysnaula oli päästänyt kavioon epäpuhtauksia mennessään ja aiheuttanut paiseen. En halunnut enempää ikävyyksiä, joten irrotin yksi kerrallaan loputkin uudenkarheat kengät, joista olin vasta viime viikolla maksanut mansikoita hokkien ja tilsakumien kera. Olkoon kengättä sitten. Hyvä kavioaines sillä oli. Tai siis oli ollut ennen tätä talvea. Kyllähän ne naulanreiät jäivät vähän ikävästi repsottamaan ja ammottamaan, mutta kyllä kavio kasvaisi nopeasti ja reunan voisi sitten vuolla ehjäksi, jos mitään kummempaa ei sattuisi. Mielessäni haaveilin jo kesästä ja laitumesta, josta hevoset tulisivat hyvävatsaisina ja -kavioisina takaisin.
Veera ei ollut kovin kipeän oloinen lukuun ottamatta hyvin satunnaista onnahtelua lähinnä ensimmäisen päivän aikana. Se liikkui tilanteeseen nähden varsin hyvin ja tuntui kaipaavan tekemistä. Eihän nyt työjuhdan mielellä varustettua pientä suomenhevosta voinut jättää vaille tehtäviä, kun se ei omasta mielestään ollut kipeäkään. Tehtiin siis kosketuskeppijumppaa ja muita temppuja muutama päivä. Samalla mulla oli aikaa opettaa Veeralle karsinaan targetti, johon ohjasin sen aina paikalleen harjauksen ajaksi porkkanapalkalla niin, ettei sen tarvinnut pyöriä hoitaessa. Kun me molemmat laitettiin kaikki aivokapasiteettimme sen opetteluun, tuli edistystä nopeasti.
Muutaman päivän ajan hauteesta löytyi mätää enemmän tai vähemmän aina, kun otin sen pois – toisin sanoen konsti toimi ja paise oli puhjennut kunnolla. Sitten mätä alkoi vähentyä nopeasti, ja lopulta sitä ei tullut yhtään edes silloin, kun painelin ja puristelin kaviota sen kanavan ympäriltä, josta mönjää oli aiemmin tullut. Kavio ei ollut enää lainkaan lämmin, joten ajattelin, että tältä erää oltiin taidettu päästä vaivasta eroon ja paise oli tyhjentynyt. Hevosen ruumiinlämpö oli ollut normaali päivittäisissä mittauksissa, eikä jalka ollut missään vaiheessa onneksi turvonnut muualta kuin ihan vähän ruununrajasta etupuolelta. Nyt sekin turvotus alkoi olla poissa, ja kaikesta päätellen paise oli ollut pieni ja harmiton.
Pidin vielä kaiken varalta betadinelapuista, pussista, liimapintelistä ja jesarista rakennettua töppöstä pari päivää kaviossa, vaikka sieltä ei tullutkaan enää mitään ulos. Halusin vielä senkin jälkeen nähdä syvemmälle pieneen onkaloon, joten viilasin mädän ulostuloreiän aluetta varovasti. Vuoltavaa ei juuri ollut, joten kengittäjän kutsuminen olisi ollut turhaa, mutta viilata pystyin juuri sen verran, ettei kavio menisi liian lyhyeksi. Mitään epäilyttävää ei näkynyt eikä enempää mätää löytynyt, joten lopetin hautomisen ja toivoin sormet ristissä, että kavio kuivuisi ja kovettuisi nopeasti normaaliksi ennen kuin siitä lohkeaisi seuraavaksi pala tai jotain muuta yhtä hienoa.
Veera ei arkonut terveitä kengättömiä kavioitaan lainkaan. Se alkoi muutamassa päivässä tasapainoilla ketterästi roudan muokkaamalla maalla, ja pysyi pian pystyssä oikeastaan paremmin kuin kenkien kanssa, kun se saattoi tunnustella alustaansa ja kaviomekanismi pääsi toimimaan kunnolla. Pian aloin suunnitella paluuta treenin pariin. Veerakin tuntui kaipaavan liikettä, eikä pelkkä tarhassa tallustelu riittänyt sen aktiivisuustasolle.
”Alotetaan maneesissa, siellä on nyt parempi pohja”, Oskari sanoi. ”Mutta juoksuttaisin ensin pari päivää vielä varmuuden vuoksi, vaikka se näyttääkin jo hyvältä.”
Mun teki mieli parahtaa ääneen – vai että vielä lisää taukoa treenistä, kun kisat lähestyivät! Toisaalta halusin tietenkin olla varma, ettei Veeraan sattunut. Niinpä juoksutin sitä liinassa ja irtona vielä jonkin aikaa. Käytin sitä myös taluttelulenkeillä ja kokeilin, miten se reagoi erilaisiin alustoihin. Veera tunnusteli maata taitavasti ennen kuin ylitti hankalia kohtia. Se yllätti mut ketteryydellään metsäkävelyillä ilman hokkikenkiä. Onneksi piha ja tarhat eivät olleet aivan peilijäässä – muuten kengättä liikuskelu olisi ollut vaikeampaa. Eipähän tarvitsisi jatkossa pelätä hokinreikiä oman hevosen kintuissa tai tarhakaverin takalistossa – en nimittäin ollut aikeissa laittaa Veeralle ihan hetkeen kenkiä uudestaan.
Olin ratsastanut ensin kokeeksi käyntiä maneesissa ja käynyt sitten onnistuneesti kaikki askellajit läpi ennen kuin Oskari tuli paimentamaan meidät takaisin oikeille urille valmennussuunnitelman suhteen.
”Nythän sille voi jo laittaa taas kengät”, se huomautti ensitöikseen.
”Ei”, ilmoitin.
”Mitä ei?”
”Ei.”
”Miksei?”
”En halua.”
”Mikset halua?”
”No kun en halua. Veerakaan ei halua.”
”Pelkäät uutta paisetta?”
”No… Niin.”
”Se oli vaan huonoa säkää. Onhan täällä melkein kaikilla muillakin kengät…”
”En laita silti”, päätin vetäen käteni puuskaan satulassa. Veera käveli alkukäyntejään ohjat vapaasti kaulalla roikkuen.
”Sul on kyl kova luotto tohon hevoseen… Ota nyt ne ohjat käteen, ni aletaan hommiin”, Oskari huokaili.
Näytin sille kieltä oikein aikuismaisesti ennen kuin tartuin ohjiin ja korjasin ryhtiäni.”Jos sä meinaat pitää sen ilman kenkiä, niin pitää vaan sit kiinnittää enemmän huomiota alustoihin”, Oskari taipui lopulta, kun olin esitellyt sille ihan kelpo ratsastusta hetken aikaa. ”Kisapaikatkin pitää varmaan kattoa vähän sen mukaan. Kovat alustat on poissuljettu.”
”Mun mielestä kenenkään ei kannattais ehdoin tahdoin ratsastaa paskalla alustalla, jos tykkää hevosensa jaloista”, marmatin kuulostaen vahingossa ihan Eiralta.
”Niin, mutta kaikkialla ei vaan oo niin hyvät pohjat ku meillä täällä”, Oskari selitti sovittelevasti.
”No sit mä meen vaan sellaisiin paikkoihin, missä on hyvät pohjat”, päätin yrittäen pitää äänensävyni aiempaa vakaampana.
”Vai niin”, Oskari murahti luovuttaneen kuuloisena.Veera toimi valmennuksessa hyvin. Oskari ei onneksi katsonut tarpeelliseksi jumpata hevosta vielä sen raskaammin kuin minäkään. Siitäkin olimme Oskarin kanssa yhtä mieltä, että Veera liikkui puhtaasti kaikissa askellajeissa ja vaikutti rennolta. Jos mitä, se oli vain palautunut vapaapäiviensä aikana. Tamma tuntui kevyeltä ja eteenpäinpyrkivältä, ja loppukäynteihin mennessä en voinut olla miettimättä, että ilman kaviopaisetta en varmaankaan olisi tullut pitäneeksi sillä viikon lepotaukoa kisarupeamien välissä. Oikeastaan tauko tuntui suorastaan tarpeelliselta ja hyödylliseltä treenin kannalta, vaikka sen aikana oltiinkin jääty vähän jälkeen suunnitelmista ja kilpakumppaneista. Tarkemmin ajatellen kilpaileminen ei tuntunut enää oikeastaan edes niin kovin tärkeältä. Kisoja tuli ja meni, mutta Veeroja oli vain yksi.
-
Mun tuuria
Eräänä sunnuntaina päätin auttaa Oskaria aamutallissa. Oli näet niin, että se oli yksin töissä, kun Camillalla oli vapaapäivä ja Eetu oli rouhimassa jäistä kenttää ratsastuskuntoon päivän treenaajia varten.
En kuunnellut Oskarin vastaväitteitä, vaan tartuin talikkoon ja kävin hommiin. Siinä tuli nopeasti hiki. Ravistelin salaa väsymystä pois särkevistä käsivarsistani aina välillä, mutten vahingossakaan avannut suutani valittaakseni.
Tallin ilma kävi pian tunkkaiseksi kuivikkeiden pöllytessä. Ovia ei voinut oikein pitää auki niin kovalla pakkasella kauaa, kun putket jäätyisivät äkkiä. Onneksi kottikärry tuli pian täyteen ja pääsin lantalareissulle haukkaamaan ulkoilmaa. Olin riisunut takkini heti ensimmäisen karsinan kohdalla, ja ulos mennessäni tunsin pelloilta puhaltavan tuulen lävistävän villapaitani neulokset ja kylmentävän jokaisen hikipisaran ihoni pinnalla. Tyhjensin kärryt reippaasti ja palasin talliin.
Kun koko joukko karsinoita oli siivottu yön jäljiltä, Oskari siirtyi pihattoon ja minä aloin lakaista tallin käytäviä. Se oli sopivan kevyttä ja mukavaa puuhaa. Olin ihan hyvä lakaisemaan lattioita. Se oli varmaan siksikin mukavaa, kun lakaisemisvaiheessa sitä jo tiesi, että rankin osuus oli takana päin.
Kun olin saanut tallin siistiksi, menin vierailulle Veeran ja kumppaneiden tarhaan. Siellä ne paistattelivat aamuauringossa loimiensa läpi. Tervehdin Veeraa nopeasti ja ryhdyin sitten kykkimään sen jaloissa päivittäisen tarkastuksen merkeissä. Tarkistin kavioiden pohjat ja hokkien kireyden. Tunnustelin huolellisesti kunkin raajan: polvinivel, jänteet, vuohisnivel, ruununraja, kavion lämpötila… Missään ei näkynyt uusia naarmuja tai hokinreikiä.
”Onko sillä joku jalassa?” kysyi aidalle ilmestynyt Oskari.
”Eei ku tarkastan vaan, ei täällä mitään tunnu… Ei ku oota! Mitäs nyt…?”
”No?” kysyi Oskari malttamattomana, hylkäsi talikkonsa niille sijoilleen ja tuli lähemmäs katsomaan.
”Ei kun tää kavio on vaan vähän lämmin tosta sisäsyrjältä… Ihan vähän vaan”, mutisin mietteliäänä.
”Anna mä kokeilen”, Oskari mutisi takaisin, riisui hanskansa ja työnsi mun käden sivuun tunnustellen jo samalla Veeran kaviota.Oskari vertaili etukavioiden lämpötilaa eri puolilta.
”Joo, on se vähän lämmin. Tosi vähän. Toinen on ihan kylmä”, se sitten kertoi saman johtopäätöksen, johon olin itsekin jo tullut.
”Täällä takana on kanssa ihan normaalit lämmöt”, kuittasin. ”Onko siellä turvotusta?” varmistin vielä Oskarilta, vaikka en ollut rekisteröinyt sellaista itse palpoidessani.
”No ei silleen… No on toi kavionivel oikeastaan vähän täyttynyt. Ihan vähän vaan”, Oskari sanoi kuulostaen siltä, ettei halunnut huolestuttaa mua.
”No voi perseen perse…” mutisin könytessäni tarkastelemaan samaa kohtaa, jota Oskari paineli etusormellaan. ”Ai mut noin vähän vaan”, huomasin sitten nähdessäni, miten pehmytkudos palautui painalluksesta.
”Joo, ehkä se on vaan maannu yöllä huonossa asennossa. Jospa se siitä”, Oskari sanoi rauhalliseen sävyyn.
”Äh, pitäis laittaa se pihattoon niin se sais jaloitella yölläkin… No, ehkä se nyt vertyy kuntoon tässä tarhassa. Onneks on pakkasta.”
”Joo, eiköhän se siitä. Kaikilla on joskus tollasta”, Oskari vakuutteli.
”Jos nyt kuitenkin jätetään tänään treeni väliin? Jos vaan kävelytän ja juoksutan sitä – tulisitko sä kattoon sen liikkumista?”
”Voidaan kattoa kohta, kun mä saan hommat tehtyä. Voithan sä jo alkaa valmistautua.”Niin mä talutin Veeran sisälle, riisuin siltä loimen ja kopeloin vielä koko hevosen läpi löytämättä siitä mitään muuta poikkeavaa. Hain juoksutusliinan ja kiinnitin sen deltalla sidepullien renkaisiin, joista olin irrottanut ohjat.
”Mee vaan maneesiin, mä tyhjennän vielä nää”, Oskari huikkasi ovenraosta kottikärryineen.
”Tuu, Veera”, sanoin, ja tamma seurasi korvat hörössä perässäni.Se oli pirteä oma itsensä, eikä yhtään kipeän oloinen. Oskari oli kyllä ihan oikeassa siinä, että kaikilla hevosilla oli joskus jotain sellaista pientä selittämätöntä lämpöä jossakin. Mutta kun lämpö saattoi kertoa myös tulehduksesta tai jostain…
”Oliks sillä vasta kengitys?” Oskari kysyi saapuessaan meidän perässä maneesiin.
”Joo, ihan tällä viikolla.”
”Ainahan jonkun naulan kohdalle on voinu kehittyä pieni kaviopaise”, Oskari sanoi yrittäen kuulostaa huolettomalta – mun takia varmaan.Ja olihan hevosilla kaviopaiseita jatkuvasti. Melkein ainakin. Varsinkin kengityksien jälkeen. Ihme, kun niitä ei ollut enempää Hopiavuoressa. Nehän on helppo juttu hoitaa pois: joskus pelkkä parin päivän haudutus riittää, tai sitten niitä ei edes huomata ennen kuin ne räjähtävät kengittäjän käsiin, ja niin niistä on päästy jo saman tien eroon.
Mutta on myös kaviopaiseita, jotka koteloituvat ja muuttuvat keratoomiksi. Ne pitää leikata pois, ja leikkauksesta kuntoutuminen on pitkä ja kivinen tie. Olin klinikkatyössä nähnyt sellaisia tapauksia, eikä käynyt kateeksi niiden hevosten omistajia…
”Kävelytä tonne poispäin, katon vielä takaa”, Oskari sanoi keskeyttäen kauhuskenaarioajatukseni. ”Ihan hyvin kävelee, puhtaalta näyttää. Ota ravia vielä.”
Ravuutin Veeraa ensin taluttaen suoraan ja sitten ympyrällä.
”Ihan ookoo, mutta ihan ku se ois vähän eepee aina välillä. Ei koko aikaa kuitenkaan”, Oskari tuumi. ”Saatko sen laukkaamaan?”Kyllä Veera laukkaa, kun pyydetään. Laukkaaminen on sille helppoa varsinkin siihen nähden, että sillä on kohtalaisen pitkä runko. Ei se nyt mikään haitaribussikaan ole, mutta vähän kuitenkin sellainen… pitkula.
”Hyvältä näyttää. Se on toi ravi ainoa, joka vähän mietityttää. Soittaisin ehkä kengittäjälle varuilta”, Oskari totesi lopulta.Kävelytin Veeraa vielä hetken ennen kuin palasin talliin ja puin sille loimen. Soitin saman tien kengittäjälle ajattelematta yhtään, että joku saattaisi olla sunnuntaiaamuna siihen aikaan nukkumassa – ennen kuin kuulin puhelimen päästä unisen miesäänen, joka epäili niin ikään kaviopaisetta ja ohjeisti irrottamaan kengän ja tarkastelemaan kavion pohjaa lämpimän alueen kohdalta.
”On toi vähän pehmeä tosta, ihan vähän…”
”Raaputa sitä kohtaa jollain terävällä. Lähteekö siitä mitään liikkeelle?”
”Oho! No tulee täältä vähän… Jep, mätää tää on.”
”Hyvä. Nyt se mätä pääsee ulos. Pidä se puhtaana ja haudo muutama päivä. Soittele jos ei auta, niin tuun katsomaan”, kengittäjä ohjeisti.Helppo homma – osasinhan minä kaviohauteen tehdä: Betadinessa uitettuja pumpulilappuja, liimapinteliä ja Jesaria. Oskari ojenteli mulle tarvikkeita, ettei mun tarvinnut laskea Veeran jalkaa välissä alas.
”Onneks oli noin pinnassa se paise, niin siitä pääsee kerralla eroon”, Oskari totesi.
”Mm. Toivottavasti”, sanoin huulta purren viitsimättä sanoa ääneen sitä ilmeistä seikkaa, että nyt oltaisiin vähän aikaa treenitauolla ja vaihdettaisiin sen sijaan kaviopakettia uuteen joka ilta.
”Yleensä nää paranee aika nopeasti. Toi on niin pieni kohta, että tuskin tässä menee paria päivää pidempään”, Oskari lohdutti niin kuin se olisi arvannut, mitä mä ajattelin.En uskaltanut huokaista helpotuksesta ennen kuin homma olisi kokonaan ohi. Nuppineulan pään kokoisesta reiästä ja pienestä määrästä mätää voi tunnetusti koitua vaikka mitä harmia, kun on hevosista kyse…
-
Minicupin toinen osakilpailu 18.–19.2. Vaativa B
Taustalle, halusitte tai ette 😀 : kisapäivän humpat
Lauantai
Olin saanut hapen taas virtaamaan. Enää en ratsastanut epätoivolla, vaan hyvällä hengellä. Enää ei tarvinnut ottaa nenästä kiinni ennen suoritusta, eikä kannattanutkaan, sillä sellainen esti ikävällä tavalla elimistön huoltojärjestelmää toimimasta optimaalisesti.
Silloin kun en voinut luottaa itseeni, luotin hevoseeni. Ja vähän Oskariinkin siinä mielessä, että treenit oli taas treenattu kuluneelta kuukaudelta, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Se oli auttanut mut tänne, ja nyt mun oli aika kokeilla taas itse omia siipiäni. Tein sen pelotta.
Olin ollut täällä ennenkin, ja olin nähnyt nämä samat ihmiset monta kertaa. Miksi pelkäisin? Olin jo hävinnyt ja voittanut elämässäni niin, että kummankin puolen yleisö oli minusta nähnyt. Mitä hävittävää silloin enää olisi? Jos häviäisin, menisin kotiin jatkamaan harjoituksia, ja jos voittaisin, menisin silti kotiin jatkamaan harjoituksia. Ei yksi päivä tekisi minusta luuseria tai kilparatsastajaa. Minä itse tekisin.
Olin viimein löytänyt kilpailemisesta sen mielentilan, jossa ei voinut hävitä: kun yrittää parhaansa, voittaa aina. Ei ole mitään hävittävää, kun oivaltaa, ettei voittamisesta opi mitään. Häviämällä oppii joka kerta. Voittamalla saa olla hetken kaikista paras, mutta todellisuudessa jostain löytyy aina kuitenkin joku, joka on vielä parempi. Jäljelle jää tyhjiö.
Veera ravasi verryttelykenttää ympäri kauniisti ja kevyesti. Se ei välittänyt hälinästä, ei toisista hevosista, ei kaikuvista kuulutuksista. Yritin ottaa hevosestani mallia ja olla välittämättä siitä, kuinka montaa ratsukkoa vastaan taistelisimme tänään.
Meidän vaikein vastustaja oli me itse. Tai siis minä, oikeastaan. Kaikessa muussa me oltiin Veeran kanssa tiimi, mutta Veera ei koskaan yhtynyt mun kanssa taisteluun mua itseäni vastaan. Mä sain taistella ihan yksinäni matkallani kilparatsastajaksi. Matkaan kuuluu aina niin tappioita kuin menestyksiäkin.
Tänään oli hyvä päivä.
Kun meidän vuoro tuli, elin samaan aikaan kuukauden takaisessa dejavussa ja toisaalta jossakin ihan uudessa, jota en ollut ennen kokenut: pelottomuudessa – adrenaliiniryöpyn reunalla niin, etten enää halunnut juosta pakoon, vaan sitä kohti.
Meidät kuulutettiin radalle, ja Veera liukui laukasta tervehdykseen. Nyökkäsin arvokkaasti ennen kuin tartuin taas ohjiin molemmin käsin tuomarin annettua luvan aloittaa. Veera nytkähti raviin.
Suoritimme saman radan kuin kymmeniä kertoja ennenkin. Useimmilla kerroilla olin ratsastanut rataa Hopiavuoren maneesissa tai omassa mielessäni. Sitten, kun olisin käynyt sen läpi satoja kertoja, voisin sanoa osaavani ratsastaa sen.
En välittänyt tänäänkään sijoittumisesta, enkä enää edes prosenteista, vaan yhteistyöstä. Saumattomuudesta. Yhteen sulavista liikkeistä. Harmoniasta. Olin vihdoin löytänyt kouluradalta saman elämää ylläpitävän virtauksen kuin juoksemisesta. Vanhasta vannoutuneesta esteratsastajasta löytyi näemmä aina vain uusia puolia.
Veera teki hyvin ja omalla persoonallisella tyylillään. Jotkut koulutuomarit pitivät sellaisesta, toiset eivät. Rakastin edelleen laukanvaihtoja ja Veeran pehmeinä keinahtelevia liikkeitä, joiden mukana olisin voinut vaikka lipua uneen keskittymistranssin päätteeksi.
Muistin kouluradan tehtävät jo hyvin. Tiesin, miten se teknisesti toteutettiin. Hallitsin kehoni ja Veera omansa. Kyse oli enää siitä, että saisimme kahden erilaisen kehon hienomotoriikat hiottua yhdeksi yhdessä liikkuvaksi systeemiksi. Piti saada etuosa nousemaan kunnolla ja hevonen kantamaan itsenä puoliveristen ohi varmana voimistaan. Piti saada sen luontaiset vahvuudet hyötykäyttöön. Sillä oli vielä piilossa potentiaalia ja sellaista voimaa, jota monella muulla ei ollut.
Työtä riitti vielä. On kuitenkin hyvä, ettei tietyissä asioissa voi tulla koskaan täysin valmiiksi. Kehittymiseen jää koukkuun. Aina voi parantaa.
Ennen pitkää musiikki aina kuitenkin loppuu, ja tulee aika ratsastaa ulos radalta. Tein sen tälläkin kertaa hymyillen, mutta ilman tarvetta vetää pakonomaisesti keuhkoja täyteen uutta ilmaa. Elin pienen palan elämääni vain siinä hetkessä, kun työt oli tehty. En miettinyt seuraavaa kertaa, enkä edes tulevaa päivää jalkojen kylmäyksineen ja kävelytyksineen. Elin vain sitä hetkeä yhdessä Veeran kanssa ennen kuin tulisi aika pudottautua alas satulasta ja laskea jalat takaisin maanpinnalle.
Oskari tuli taas meitä vastaan. Se käveli meidän rinnalla verryttelyalueelle ja kertasi, mikä oli mennyt hyvin ja mitä seuraavaksi alettaisiin hiomaan. Se oli lohdullista. Kuuntelin vain toisella korvalla, mutta oivalsin, että saisin jatkaa harjoittelua ja elää vielä ainakin yhden samanlaisen kuukauden Oskarin puhuessa minulle kouluratsastuksesta. Elämä oli aika jees.
Ihmisten ja hevosten äänet, musiikki, kuulutukset ja hiekan rahina kaikuivat korvissani sykkeen lyödessä tahtia taustalla. Annoin Veeran kävellä pitkin ohjin ja pitkin askelin. Oskari kulki vieläkin meidän rinnalla ja puhui. En sisäistänyt puoliakaan: tiesin vain, että se puhui mulle, ja se riitti.
Sitten tulokset kuulutettiin. Oskari toisti ne mulle, koska mä unohdin kuunnella. Me oltiin taas puolenvälin paikkeilla tuloslistalla, mutta vähän korkeammalla kuin viimeksi. Prosentit olivat 68,704, eli paremmin kuin kuukausi sitten. Juuri niin kuin oli ollut tavoitteena. Näin oli suunniteltu, joten en yllättynyt.
Oskari muistutti, ettei sijoituksella ollut väliä. Eikä sillä ollutkaan. Mulla oli jotain parempaa käsissäni kuin koulukilpailun voitto. Katsoin Oskaria ja hymyilin niin kuin olisin ollut pöllyssä vähintään. Niin mä vähän taisin ollakin – elämästä, adrenaliinista ja laukanvaihdoista. Ja ehkä ihan vähän Oskarin sinisistä silmistäkin, vaikka en olisi saanut olla. Paheensa kullakin. Olin näköjään ottanut tavaksi kiusata itseäni.
”Niin”, sanoin, kun Oskari lopulta lakkasi puhumasta.
Se silitti Veeran kaulaa ja sanoi, että se oli hyvä ja reipas hevonen. Tai jotain sinne päin.Minusta se oli kaikista hevosista paras.
-
Kun estetreenikin on koulutreeni
Olisihan se tietysti pitänyt arvata, kun on Suden Oskarista kyse. Nimittäin kun Oskari lupaa estevalmennuksen, siinä keskitytään ratsastamaan esteiden välillä, eikä suinkaan hyppäämään niitä esteitä.
Alkuun lämmiteltiin Z-kirjaimen muotoon asetettujen puomien kanssa. Ensin käynnissä, sitten ravissa ja lopulta laukassa. Teiden kanssa piti olla tarkka. Ennen puomeja piti suoristaa hyvin, ja puomit piti tietenkin ylittää aivan keskeltä. Ravissa vaihdettiin kevennys niissä kohdissa, missä sitten myöhemmin laukassa tehtiin laukanvaihdot. Mitä reippaampi askellaji oli, sen laajemmat kaarteet täytyi tietysti tehdä, jotta pääsi suoraan aina seuraavalle puomille. Ei siinä, ihan kiva tehtävä, mutta aika kaukana esteradan hyppäämisestä, jota olin luullut tulleeni tekemään.
Z-puomiverkka.Seuraavaksi Oskari laittoi kaksi puomia kummallekin diagonaalille. Tehtiin koko maneesin kokoista kahdeksikkoa ensin ravissa niin, että ylitettiin puomit ja aina keskellä maneesia vaihdettiin kevennys. Sillä tavalla merkittiin tuleva laukanvaihdon paikka: kun tehtävää suoritettiin laukassa, tehtiin vaihto siinä samassa kohdassa puomien välissä. Sitten puomit korotettiin irti maasta vähitellen noin 70-senttisiksi pystyesteiksi. Kuulemma sen isompaa ei tarvinnut nyt hypätä, kun oli tekniikkaharjoituksesta kyse: piti keskittyä siihen, mitä esteiden välillä tapahtui. Oskari lupasi, että tehtävästä tulisi ihan riittävän vaikea muutenkin. Kiitti hei!
Luuppitehtävä. + = kevennyksen- tai laukanvaihto. P = pysähdys.Kun homma alkoi sujua, Oskari lisäsi haastetta: päädyt piti mennä keskilaukkaa ja diagonaali lyhyempää laukkaa – mutta kuitenkin niin, että pystyi vielä hyppäämään: ei saanut koota liikaa. Esteiden väliin tuli kaksi askelta, vaihto ja toiset kaksi askelta. Tarkkaa oli, tietenkin. Ja ei, ei ollut helppoa ollenkaan. Hirveän vaikeaa oli. Monta kertaa tuli yhteensä viisi tai kuusi lyhyttä tikittävää askelta ja vaihdot vähän sinne sun tänne. Alkoi se hiljalleen sujuakin, mutta kyllä se oli työn ja tuskan takana saada Oskarilta kehuja tässä tehtävässä, kun ei saanut suorittaa ”vauhti korjaa virheet” -tyylillä. Oskari oli torpannut heti alkuunsa sen ajatuksen, että suorittaisin tehtävät niin nopeasti alta pois ettei tuomari ehtisi huomata virheitä. Sitä ei kuulemma kannattanut kokeilla.
Lopuksi Oskari vaikeutti tehtävää vielä niin, että lyhyen sivun keskellä piti tehdä pysähdys. Ensin piti avata lantiota ja ”antaa Veeran liukua keskilaukkaan” – ihan niin kuin se olisi niin helppoa – ja sitten jo tehtiinkin pysähdys, ja sitten piti saada heti uudelleen keskilaukka aikaan. Ja kulman jälkeen piti taas jo alkaa pian lyhentää askelta ja tähyillä esteelle.
No, ainakin me molemmat Veeran kanssa unohdettiin ne esteet ihan kokonaan. Ne tuli hypättyä jossain siellä tehtävien lomassa, mutta kyllä tämän valmennuksen kohdalla keskittyminen oli jossakin aivan muualla: askelpituuksissa, siirtymisissä, laukanvaihdoissa, kaarteissa ja suoristuksissa. Pysähdyksetkin piti tietenkin tehdä tasajaloin. Oskari oli luonnollisesti aivan innoissaan keksimästään tehtävästä ja piti sitä suorastaan kuningasideana. Me Veeran kanssa oltiin vähän vähemmän innoissamme, mutta saatiin ainakin hyvää keskittymistä aikaiseksi, eikä Veeralla ollut lopulta tietoakaan hätäilystä ja ryntäilystä esteiden välillä.
-
Tallin kulmalla
”Ota nyt se kuva, mun näpit jäätyy!”
”No arvaa jäätyykö mun näpit, sulla on sentään hanskat!”
”No ei nää ratsastushanskat mitään lämmitä. Mikä siinä kestää?”
”Emmä sun puhelinta osaa käyttää, tää on ihan ihmeellinen…”
”Ihan vaan painat sitä punasta ympyrää siinä…”
”Ai no nyt mä otin jonku sarjan… Näitä tais tulla kerralla kymmenen.”
”No eiköhän niistä joku oo tarkka. Mennään nyt.”
”Onneks sulla on noin kärsivällinen hevonen.”
”Se poseeraa korvat hörössä niin kauan ku mulla on porkkanaa. Ei se muuten…” -
Muutos
Oli pimeää. Seinäjoki oli päättänyt säästää sammuttamalla koirapuiston valot yöksi. Olin laittanut isältä syntymäpäivälahjaksi vuosia sitten saamani työkalupakin mukana tulleen painavan taskulampun puiston penkille ja heittelin frisbeetä Onnille sen surkean valonlähteen turvin. Viimeisin yövuoro oli sekoittanut pakan taas ihan kunnolla, ja tämän päivän lyhyt iltavuoro valvotti yhä, vaikka olin tullut töistä neljä tuntia sitten. Tallille ei viitsinyt näin myöhään mennä. Väsytti liikaa auton rattiin, mutta uni ei tullut.
Paleli. Ilmassa leijaili outo yöllisen kostea tuoksu, joka ujuttautui vaatteiden sisään ja iholle. Se oli sellaista koleutta, joka laittoi hampaat kalisemaan, vaikka oli tammikuu ja olisi pitänyt olla pakkasta. Kuiva pakkassää ei minusta tuntunut ollenkaan näin kalsealta, mutta lumi oli vaihtunut liukkauteen ja loskaan taas vaihteeksi.
Kiinnitin hihnan Onnin valjaisiin. Koirapuiston rautaportti vinkui. Matka kotiin oli ihan lyhyt, jos oikaisi pururataa pitkin, mutta sielläkin oli valot sammuksissa, enkä uskaltanut mennä. Piti kiertää tien kautta jalkakäytävää pitkin.
Onni näytti pimeässä epämääräiseltä mustalta möykyltä toppatakissaan. Jos olisin nähnyt sen kunnolla, olisin voinut erottaa pari valkeaa karvaa sen kuonossa. Se oli tullut Suomen muotovalioksi kolmivuotiaana ja oli vielä kuuden vanhanakin varsin linjakkaan näköinen. Olin ostanut sen heti täysi-ikäistyttyäni, ja siitä oli nopeasti tullut mun paras kaveri. Se toi turvaa ja rauhoitti mieltä elämän käänteissä. Ilman sitä mua olisi saattanut pelottaa yksin yöllä ulkona, mutta koiran ansiosta tiesin olevani turvassa, sillä Onni haistoi, kuuli ja näki kaiken ennen mua. Nyt se lönkytti rauhallisena hihna löysällä kohti kotia. Reitti oli sille tuttu.
Kävellessäni mä ajattelin, miten onnekas olin. Olin saanut eilen koulutustani vastaavan työtarjouksen Seinäjoen kaupungilta. Se ei suinkaan ollut luovaa markkinointityötä eläintarvikkeiden tai rehujen maahantuonnin parissa, josta olin haaveillut, mutta se oli pääasiassa etätyötä – vieläpä arkipäiville sijoittuvaa ja osa-aikaista niin, että opintojen loppuun suorittaminen onnistui samalla helpommin kuin vuorotyön kanssa tasapainoillen. Työnimike oli suunnittelija, ja tehtävä sijoittui hankkeeseen, jolla oli vuoden määräaikainen rahoitus. Jatkoa katsottaisiin sitten hankkeen menestymisen mukaan.
Tässä vaiheessa uraa edes vuoden määräaikainen ja osa-aikainen tehtävä tuntui lottovoitolta. Oli korkea aika saada jalka tukevasti tällaisen oven väliin hyvissä ajoin ennen valmistumista. Hyvästi, raskas vuorotyö.
En ollut vielä kertonut kenellekään, mutta olin tietenkin ottanut paikan heti vastaan ja valmistauduin nyt arkeni muuttumiseen. Vuorokausirytmini tulisi olemaan eheä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se tarkoitti ehkä yöllisten seikkailujen päättymistä, mutta olin alkanut jo odottaa tuntevani yhteenkuuluvuutta muun maailman kanssa olemalla hereillä samaan aikaan kuin normaalit ihmiset. Kaikkein tärkein asia uudessa työssä oli kuitenkin merkityksellisyyden tunne, joka syntyisi siitä, kun saisin käyttää osaamistani hyödyksi tärkeiden asioiden edistämiseksi. Jos siitä saisi vielä kiitostakin, en muuta tarvitsisi elääkseni. Tekisin työtäni tiimiään varten. Ja asiakkaita – kaupungin asukkaita – varten tietenkin myös. Vaikka en mä sitä palkan suurenemistakaan pistä pahakseni. Ei ole halvin harrastus maailmassa nuo hevoset.
Siinä työssä on vain puolikas työaika – mitä siitä tulee – 20 tuntia viikossa? Niin joo. Ehdin nakutella gradun loppuun siinä ohessa. Kun vain viitsisin keskittyä siihen… Haiskahtaa vähän siltä, että tässä jäisi aikaa jollekin uudelle projektillekin kyllä. Katsotaan, mitä elämä tuo eteen. Täytyy pitää silmät auki.
-
Kompromissi
”Käsiä eteen ja ylös. Vielä. Eteen. Eteen vaan. Ja vähän ylös. Jjjoo, okei. Ihan jees.”
”Miks pitää harjotella lisättyä ravia, kun se ei ees kuulu tähän kouluohjelmaan?” jupisin hiki päässä ja vatsalihakset hapoilla.
”No koska pitää. Ilman kokoamisia ja lisäyksiä ei voi löytää keskiaskellajeja, ja sä ite sanoit, et niitä on vaikee hahmottaa. Sun ohjelmassa on kuitenkin keskilaukka, ni alotetaan nyt ravista sen hahmottelu. Oikeestaan teijän kannattais varmaan hypätäkin välillä. Pitää tehä muutakin ku vaan sitä omaa kouluohjelmaa”, Oskari perusteli.
”Ooh, hypätään!” innostuin.
Uloshengitykseni voimasta Veera menetti ryhtinsä ja lysähti käyntiin.
”No katotaan sitä sitten… vaikka ens viikolla. Älä nyt kuitenkaan lopeta sitä ratsastamista.”
Katsoin Oskaria alahuuli mutrussa surkealla koiranpentuilmeellä.
”Älä yhtään yritä tota- sä nyt ihan tahallas- no okei, jos vaikka puomeja sitten… kompromissi”, Oskari mutisi ja lähti raahaamaan muutamaa puomia diagonaalille. ”Ratsastat sillä aikaa kunnolla pitkät sivut sellasia käyntilisäyksiä kun nyt osaat ja lyhyet sivut koottuna, kun mä laitan nää”, se patisteli.
”Yes sir”, sanoin, kohensin ryhtiäni ja aloin kokoamaan.”No niin, tehään nyt periaattessa sitä samaa ravitehtävää ku äsken, mut tässä on nää puomit ohjaamassa askelpituutta. Näät sitten, miltä tuntuu istua oikein kunnon lisätyssä ravissa. Sun pitäis oikeestaan kokeilla joskus Sint- Kissin ravia, niin huomaisit, millaista on kunnon iso liike…”
”Mitä sä sanoit?”
”Että nää puomit tässä…”
”Ei ku sä meinasit sanoo Sintti”, hihkaisin voitonriemuisena.
”Enkä meinannu. No niin, keskitytään nyt tähän. Lähet tuolta kulmasta diagonaalille ja ratsastat tästä näin keskeltä nää. Pitkää ravia, kädet irti omasta navasta ja istut alhaalla.”Mä hymyilin tyytyväisenä itseeni samalla, kun käänsin lävistäjälle ja yritin antaa lantioni myödätä niin, että Veera saavuttaisi mahdollisimman pitkän ja matkaa voittavan ravin. Veeran liikkeissä oli yleensä helppo istua, ja mä siinä mietin, miten kamalaa höykytystä olisi mennä lisättyä ravia jollain kunnon isolla hevosella – puoliverisellä esimerkiksi – kun tässäkin tuli puomien kohdalla sisuskaluista vatkulia jo ensimmäisellä yrityksellä.
”Vielä vaan pidempää saa olla. Tempon muutoksen pitää olla näkyvä ja nopea. Sun pitää alottaa lisäys jo heti tuolta kulman jälkeen ja mennä koko suora samalla lailla ku tässä puomeilla. Ja oikeestaan puomeillekin tarvii vielä enemmän tempoa. Takaosan voima kunnolla käyttöön”, Oskari neuvoi.
Keskityin, enkä vastannut enää mitään. Muistin jo itsekin ratsastaa huolellisesti kulman, lyhyen sivun, pitkän sivun ja toisen kulman ennen seuraavaa lisäyspätkää.
”Ja muista ne kädet, anna vaan mennä viel enemmän ylös. Joo, liiottele vaikka vähän. Nyt voi vielä liiotella. Jep, ja jalkaa. Älä yhtään jarruta istunnalla. Hyvä. Hyvä!”Oskari melkein innostui puomien kohdalla – hyvä kun ei hyppinyt tasajalkaa nähdessään onnistuneen suorituksen. Tunsin itsekin, kun Veeran askeleet humpsahtelivat oikeisiin kohtiin ja se melkein loikki pitkin, kepein raviaskelin puomien yli.
”Noin just. Mä lisään vielä pari puomia, anna sen vaikka levätä hetki”, Oskari sanoi ja lähti touhuamaan puomiensa kanssa.Annoin Veeran hölkätä välillä pidemmillä ohjilla ja valita itse etenemisnopeutensa. Mentiin pari kierrosta rennosti ja käveltiinkin muutama hetki ennen kuin keräsin taas ohjat ja aloin keskittyä tehtävään. Katsahdin kuuden puomin rivistöä vähän epäröiden. Se näytti loputtomalta suolta.
”Ens kerralla kyl hypätään, jos tästä selvitään ehjin jaloin”, sanoin.
”Joo joo, katotaan sitä. Kyl te tästä selviitte”, Oskari vakuutteli.
Aloin suorittaa ennen kuin sen tarvitsi sanoa, että jatketaan. Huokaisin syvään ennen kuin tultiin ensimmäiselle puomille. Piti keskittyä vain suoritukseen eikä siihen, että tehtävä näytti siltä, kuin se ei päättyisi koskaan.”Eteen vaan, enemmän vauhtia ens kerralla. Tässä pitää nyt tehä se tempon muutos ihan heti tuolta kulmasta, muuten ei ehdi. Nää välit on sellaset, että askelta on pakko venyttää”, Oskari sanoi ennen kuin olin ehtinyt edes ratsastaa tehtävää loppuun asti.
Ei muuta kuin uutta yritystä kehiin.”Jos tää menee hyvin, saatte hypätä ens kerralla”, Oskari lupasi, kun olin lähestymässä puomeja seuraavan kerran.
Selvä pyy, ajattelin, vein kädet liioitellun eteen ja pyysin ratsultani vauhtia. Veera teki työtä käskettyä ja ravasi puomien sekaan rohkeana. Se asetteli jalkansa huolellisesti ja alku menikin ihan hyvin, mutta parilla viimeisellä puomilla se joutui hakemaan kuumeisemmin sopivaa paikkaa askeleelle.
”Tempo on hyvä, mut tarkkuus puuttuu”, Oskari arvioi, vaikka huomasin sen kyllä itsekin.
”Kerran vielä”, pyysin.”Okei, lopetellaan siihen. Se oli ihan jees. Näytitte te jo vähän kouluratsukolta loppua kohden”, Oskari sanoi seuraavan suorituksen jälkeen. ”Anna vaan ohjaa.”
”Vähän”, hörähdin uupuneena ja helpottuneena, kun keskivartaloni lihaksisto pääsi viimein pälkähästä.
”No ei noilla lisäyksillä vielä täysiä pisteitä saa, mut sitä kohti mennään ajan kanssa.”
”Mut ei meijän ohjelmassa oo lisättyä ravia edelleenkään.”
”No mut esimerkiks Vaativan B:n 0- ja 1-ohjelmissa taas on, joten se voi olla viel teillä edessä. Ja varmaan onkin. Ette te kuitenkaan mee tota samaa ohjelmaa loppuelämäänne.”Oskarin keräillessä puomeja paikoilleen annoin Veeran ravailla pitkin ohjin. Se venytteli tyytyväisenä.
”Nythän se ravaa ihan kivasti. Tai siis eihän se kanna itteään tässä yhtään kunnolla tietenkään, mut askel venyy hyvin ja tempo on aika reipas. Se ei kipitä eikä näytä kiireiseltä kuitenkaan”, Oskari huomautti.
”Mut ens kerralla kyl hypätään”, muistutin.
”No voidaan pitää yks hyppytreeni. Se voi tehä ihan hyvää kyllä. Mut jotain järkeviä tehtäviä silti.” -
Katsokaa oikein aivoihin asti
Olin ottanut sellaisen ihan pienen nenäkorun – sellaisen huomaamattoman ohuen kultaisen renkaan toisen sieraimen reunaan. Se oli niin ohut ja pieni, että ajattelin, ettei sitä edes huomaisi kukaan.
”MIKÄ SULLA ON TOSSA!!?” oli Alexin ensireaktio.
Ei se kai sitten ollutkaan ihan niin huomaamaton. Näemmä nenäkorut olivat yksi seikka lisää listalla asioista, joita Alex ei niin vain sulattanut. Tai en mä oikein saanut sen mielipiteestä selvää, kun se nauroi katketakseen.
”No tommonen vaan…” mutisin ja yritin kääntää katseeni poispäin, mutta eiköhän siellä ollut heti Oskari vastassa. Hienoa.
”Ei mut ihan kivahan toi on. Mä en vaan aatellu et sä kaikista maailman ihmisistä ottaisit lävistyksiä. Mut toihan on ihan… hauska”, Alex sanoi virnuillen.
”Joopa joo”, nurisin.Se oli varmaan kaikkien mielestä ihan kamala. Olisin halunnut nyhtää rinkulan irti, ellei se olisi ollut vieläkin niin aran tuntuinen, jos nyt ei kipeä suoranaisesti.
”Vai mitä Oskari, että on hieno?” Alex kysyi.
”Mhäh?” oli Oskarin vastaus.
”Ei mitään!” huikkasin väliin ja yritin lähteä taluttamaan Alexia satulahuoneeseen jäähylle.
”Ilonalla on uus nenärengas”, Alex julisti ja osoitti mun nenää molemmilla käsillään.
”Ai. Niin onki”, Oskari vastasi tarkentaen katseensa mun nenään.
Noniin, hienoa, katsokaa nyt kaikki vaikka mun sieraimista sisään sitten. Katsokaa oikein aivoihin asti.
”No, eiks ookki ihan kiva?” Alex tivasi Oskarilta.
”Joo joo, noniin, eiköhän se riitä”, toppuuttelin, ettei tarvitsisi Oskaria vaivata mokomalla asialla.
Ei se kehtaisi kuitenkaan sanoa, vaikka mun nenä koristuksineen olisi sen mielestä rumin asia maailmassa. Oskari köhi ja ryki jotakin ja poistui paikalta satula sylissään. Mä mulkaisin Alexia.
”Oliko pakko?” suhisin hampaideni välistä.
”Joo”, Alex hihitti. ”Oli ihan pakko kokeilla.”
”Sä ja sun kokeilut… Mitäpä jos kokeilisit laittaa Tetrikselle satulan selkään?” ehdotin.Alex lähti niskojaan nakellen hakemaan varusteita. Mä vedin kypärän syvälle päähäni ja kaulahuivin nenään asti niin, ettei mun uusin hankinta varmasti näkyisi ainakaan seuraavan tunnin aikana kenellekään.
”Ilonalla on nenäkoru!” kuulin samassa vähän matkan päästä.
Eiköhän se vain ollutkin Alex tiedottamassa uutista Minjalle satulahuoneen ovella. Seuraavaksi Alex varmaan vuokraisi mainostilaa ja ilmoittaisi kuvan kera koko Otsonmäelle asiasta. Sentään sillä oli nyt se satula mukana, niin saatettaisiin joskus päästä maastoonkin.Hetkeä myöhemmin kolme hevosta nosteli jalkojaan hiljalleen kasvavassa lumihangessa. Ajattelin, että käynti lumessa olisi hurjan hyvää jumppaa Veeran selälle. Mun teki koko ajan mieli silittää sen kaulaa, kun se oli niin reipas tyttö. Vaikka se oli matalampi ja eri mallinen kuin puoliveriset, se pysyi silti tarmokkaasti niiden rinnalla, kun ratsut kahlasivat pellon poikki.
”Palelee”, Alex valitti taas.
”Oisit laittanu enemmän päälle”, yritin sanoa, mutta kaulahuivini otti vastaan kaikki konsonantit niin, ettei Alex saanut sanoistani selvää.
”Mitä? Ota se huivi pois suusta”, se komensi.
”Ei mitään”, mumisin, enkä tasan ottanut huivia pois naamaltani. Satoi terävää luntakin ja kaikkea.
”Mitä?!”
”Ei mitään”, toistin raottaen huiviani ihan vähän, jotta viesti menisi perille.
”Haha, kyl mä oikeesti kuulin. Hieno nenäkoru”, Alex nälväisi.
”Idiootti”, sanoin huiviini niin kuin nyt yleensä parhaille kavereille tavataan sanoa.”Laukataan?” Oskari ehdotti.
Edessä aukeni tasaista peltoa, joka ylsi pitkälle joka suuntaan.
”No okei, mut tullaan sit takasin käynnissä”, vastasin.
”Mä en nyt kyl saa mitään selvää”, Oskari sanoi.
”Että-”, aloitin, otin kaulahuivin pois naamani edestä ja toistin saman lauseen uudelleen.
”Joo joo, kuulin mä oikeesti. Kiva nenäkoru”, Oskari vinoili ja nosti laukan.
”Hei! Oottakaa!” vikisin suotta huivini tukahduttaessa sanani.
Keräilin vasta ohjia. Muut alkoivat kadota lumipilveen, mutta Veera lähti onneksi omatoimisesti laukkaamaan niiden perään ilman, että mun tarvitsi suuremmin valmistella sitä askellajin vaihtumiseen. Niin sitä mentiin pitkin ohjin hämärtyvällä pellolla, jossa lumi pöllysi ja jäähileitä satoi joka suuntaan. Alex hidasti Tetriksen kanssa sen verran, että Veera pääsi niiden rinnalle. Oskari meni edeltä menojaan.Mua nauratti. Tuntui mahassa. Veera suorastaan loikki hangessa eteenpäin, niin isoja laukka-askelia se joutui ottamaan pitääkseen näköyhteyden edellämme lepattavaan häntään. Lunta lenteli meidän välillä niin, että näkyvyys oli heikonlainen. Poskia nipisteli.
Kun metsän laita viimein tuli vastaan, oli Oskari jo hidastamassa käyntiin. Veera alkoi jarruttaa nähdessään, että Sinttikin pysähtyi. Tammani oli fiksu ja omatoiminen maastoilija – aina ei tarvinnut odottaa, että emäntä ehtisi reagoida muiden liikkeisiin. Taputin Veeran kaulaa ja annoin sille kokonaan pitkät ohjat.
Alex marmatti Oskarille jotain siitä, että se voisi kerrankin odottaa, ja että ei ollut reilua jättää neitoja pulaan nielemään pölyä – tai siis lunta. Niin kuin Alex muka olisi ollut sellaista pulaan joutuvaa ja pelastettavaksi heittäytyvää sorttia oleva neito…
Mua ei haitannut jäädä viimeiseksi. Oli Veerakin sitkeä ja vahva, vaikkei ollutkaan puoliverinen. Halasin tammani kaulaa ja olin kiitollinen siitä, miten turvallinen ja vakaa se oli.
”Kävellään takasin”, muistutin.
”Kävellään kävellään”, Oskari huokaisi ja käänsi ratsunsa kohti kotia. -
Kun mulla oli yksi tehtävä
Hopiavuoren pihalla istui ilkeän näköinen kissa. Kävellessäni autolta tupaa kohti ajattelin, että toivottavasti pienimmät koirat ja kanat olivat turvassa, sen verran tuima ilme katilla oli. Se käänsi keltaisten silmiensä katseen mun suuntaan korvat luimussa, kun tulin lähemmäs.
”Mistäs sä oot tänne eksyny?” tiedustelin. Kissa nousi istumasta seisomaan, pyöristi selkäänsä, taittoi korvansa sivuille ja sähähti.
”Vai niin”, mutisin ja jatkoin kulkuani kohti tupaa.Että pitikin ihmisten antaa kissojensa kulkea vapaana. Kai se ennen pitkää menisi matkoihinsa. Kilteissä kissoissa ei ollut mitään vikaa, mutta sen verran useasti olin saanut töissä näpeilleni tuollaisilta sähikäisiltä, että pidin mieluusti turvavälin.
Mielikki oli onneksi sisällä vastassa. Se oli niin pieni, että iso ja lihava kattipaha olisi varmaan vienyt sen mennessään, jos olisi saanut pikkupinserin kynsiinsä. Mielikki oli suunnilleen mun kengän kokoinen, kun se pyöri mun jaloissa odottamassa, että riisuisin ulkovaatteet.
”Ei tullu Onni tänään mukaan. Ei halunnu tulla”, kerroin Mielikille. Nostin sen yhdellä kädellä kainalooni jatkaessani matkaa eteisestä keittiön kautta olohuoneeseen. Keittiössä ei näet ollut ketään. Jostakin syystä koko poppoo oli kerääntynyt sohvalle.
”Terve”, sanoin ja laskin Mielikin Oskarin syliin.
”Mitä mä tällä teen?” Oskari tervehti takaisin, mutta otti Mielikistä kaksin käsin kiinni, ettei se putoaisi.
”Lainaat sitä vaikka”, vastasin kohauttaen olkiani.
”Me kuollaan nälkään”, Hello ilmoitti.
”Pitää mennä kauppaan, mutta jonkun täytyy jäädä laittaan uuni päälle, että saadaan ruoka heti sinne kun tullaan. Eihän kukaan ala enää siinä vaiheessa oottaan ton ikivanhan rakkineen lämpenemistä, ku siinä kestää ikuisuus ja siinä ajassa kaikki nääntyy kuoliaaksi”, Alex kertoi dramatisoimatta asiaa juuri lainkaan.
”Ilona voi jäädä laittaan uunin päälle”, Hello päätti.
”Mi- mitä? Minä? Miks mä?”
”Se on oikeestaan hyvä”, Alex tuumasi. ”Sä tulit vikana”, se sanoi mulle perusteluksi.
”Mutta Veera…” yritin pelastautua.
”Veeralla on vapaapäivä”, Oskari tiesi kertoa.
Mulkaisin sitä pahasti. Miksi se piti tuoda kaikkien tiedoksi? Nyt mä jäisin tupaan jumiin vuosikausiksi, kun tuo ryhmä lähtisi keskenään kauppaan. Onko muka kenenkään mielestä hyvä idea, että Alex ja Hello lähtevät yhdessä kauppaan? Miten Oskari edes huoli lähteä niiden kanssa?”Mikset sä voi jäädä?” kysyin Oskarilta.
”Munkin pitää mennä kauppaan”, se väitti.
”Aha. No kai mä sit jään. Siinä tapauksessa mä otan kyllä tän takasin”, sanoin ja kaappasin Mielikin Oskarilta. ”Kai täällä on muitakin koiria mun seurana?”
”Jeppe huolehtii susta kyllä”, Hello lupasi auliisti.En nähnyt koko koiranrohjaketta missään, mutta kai se sitten nukkui jossakin nurkan takana. Tai Nellyn ja Eetun sängyssä. Siitäpä Eetu vasta ilahtuisi, kun saisi tietää.
”Noni, pidä kännykkä tallessa niin mä viestitän sulle sit kun voit laittaa uunin päälle. Etkä karkaa mihinkään. Moikka”, Alex sanoi ja lähti Oskari kannoillaan eteiseen. Hello vääntäytyi sohvalta ylös vähän hitaammin.
”Onks sulla vielä paikat kipeenä?” kysyin.
”Ei niin pahasti. Kyllä se tästä”, Hello sanoi ja yritti virnistää, mutta ei se aivan kunnossa vielä tainnut olla. Liikkui se, mutta hitaanlaisesti.Niin mä jäin yksin tupaan miettimään, miten aina päädyinkin mukaan kaikenlaisiin outoihin hankkeisiin. Nyt sitten vain odottaisin, ja siinä menisi koko ilta hukkaan. Enkö vain voisi käydä juottamassa ja harjaamassa Veeran sillä välin? Eiväthän kauppaan menijät saisi tietää siitä. Paitsi jos joku muu näkisi ja kertoisi niille. Minkä takia Alex oli käskenyt mun nimenomaan odottaa orjallisesti uunin ääressä? Oliko täällä joku yleinen trauma siitä, kun Hello oli silloin kerran meinannut polttaa pannukakun mukana koko torpan? Mutta voisinhan mä mennä ulos tai talliin ja palata sitten sisään, kun saisin Alexilta viestin…? Toisaalta en useinkaan muistanut katsoa kännykkääni, kun olin tallilla. Tai oikeastaan en ylipäätään koskaan oikein muistanut katsoa kännykkääni, olin missä hyvänsä.
Siliteltyäni hetken Mielikkiä ajatuksiini vaipuneena hiippailin keittiöön. Talo oli hiljainen. Tarkastelin uunin säätönapikoita. Samanlaiset ne olivat kuin aina ennenkin, kyllä minä niitä osaisin käyttää. Voisin ottaa pellin ja leivinpaperin valmiiksi esiin. Paitsi että mitä ne kauppareissulaiset edes ajattelivat paistaa? Otin tykötarpeet kuitenkin kaiken varalta valmiiksi. Varmaan jotain helppoa ja nopeaa tekisivät kuitenkin, kun kerran olivat kuolemassa nälkään.
Sitten mulla tuli tylsää. Kurkin keittiön ikkunasta pihalle. En nähnyt enää vilaustakaan kissasta. Tarhoillekaan en nähnyt. Hevosten katselu olisi ollut hyvää viihdettä. Tunsin tuhlaavani aikaa sisällä vailla aktiviteetteja. Jos kävisin ihan nopeasti ulkona – ulkoiluttaisin vaikka Mielikin? Joo, niin tekisin.
Paitsi että Mielikki ei halunnut mennä edes pikapissalle pihalle, kun oli pakkasta. Ei auttanut kuin luovuttaa sen hankkeen suhteen.
Menin eteiseen. Avasin ulko-oven ja suljin sen heti. Yleensä sillä tavalla sai kaikki talossa olevat koirat paikalle. Yläkerrasta kuului pari tömpsähdystä, ja sitten portaat narahtelivat siihen malliin, että Jeppe oli kuin olikin ollut jossakin päin taloa päiväunilla.
”Terve! Lähetkö ulos?” kysyin nurkan takaa ilmestyneeltä turjakkeelta.
Jerusalem kallisti päätään ja kömpi sitten verkkaisesti häntä heilahdellen ulko-ovelle.
”Joo, mennään ulos. Kyllä voi mennä, jos ei mee yksin”, vakuuttelin enemmän itselleni kuin koiralle avatessani oven ja luistellessani taas kenenkä lie kengissä rappusille.Tasan käytin verukkeena Jerusalemin ulkoiluttamista sille, että lähdin ulos. Hulluksihan sitä neljän seinän sisällä tulisi ilman tekemistä ja seuraa. Jeppe jolkotti nurkan taakse pissalle ja mä ajattelin, että se kyllä tulisi kohta mun perässä tallin suuntaan. Kentällä näytti olevan pari ratsastajaa – mikäs siinä valoisana pakkaspäivänä.
Äkkiä takavasemmalta kuului kahahdus ja vingahdus. Se ei voinut olla muu kuin Jerusalem, sillä kyllä minä erotin ison koiran parahduksen kaikista maailman muista äänistä. Riensin hätiin, mutta Jeppe luikki jo mua vastaan häntä koipien välissä. Se perhanan ruma sinisenharmaa katti istui korvat luimussa talon nurkalla. Kas kun en ollut sitä nähnyt, kun se päivysti suoraan ikkunalaudan alapuolella. Se näytti äkäiseltä.
”Voi Jeppe…” sanoin koiralle.
Kyykistyin ja tarkistin, että sillä oli molemmat silmät tallella. Se ei onneksi ollut saanut köniinsä kovin pahasti, enemmänkin henkisesti, mutta oli sillä pieni naarmu kuonossa kuitenkin.
”Voi sitä”, lohdutin koiraa ja halasin sen karvaista kaulaa.
Kylläpä se tuoksui oikealle Kunnon Koiralle. Onni ei tuoksunut oikein miltään – kuivalta hiekalta korkeintaan, ja siltäkin vain kesäisin.
”Tuu, täti hoitaa. Mennään”, sanoin Jepelle, ja se lähti korvat riippuen takaisin tuvan ovelle.
”Hus, veks! Paha kissa”, sanoin turvallisen välimatkan päästä kutsumattomalle vieraalle turhaan ja ponnettomasti.
En minä osannut häätää kissoja pihasta. Siihen se jäi nököttämään samalle paikalle naama nurinpäin.Sisällä etsin käsiini Betadinea ja pumpulilapun.
”Ei kuule haittaa yhtään. Säikähdit vaan”, kerroin Jepelle taputellessani pientä verestävää naarmua sen kuonossa.
Se antoi kiltisti putsata häviävän pienen taisteluarpensa, vaikka sillä olisi varmaan ollut kiinnostavampaakin tekemistä. Kävin kaivamassa sille jääkaapista nakin hyvitykseksi, vaikka eihän se kyllä minun syytäni ollut, että pihalla vaani kissapeto. Kyllä koirien pitäisi saada ulkoilla turvallisesti, mutta eihän tuollaista vihaista kissaa voinut vain ottaa syliin ja kantaa pois pihasta.Samalla tajusin jääväni kiinni ulkona käymisestä samoin tein, kun Alex ja pojat palaisivat, sillä eihän täällä sisällä ollut yhtään kissaa, joka olisi voinut nakata Jeppeä kuonoon. Kyllä Hello huomaisi, että sen parhaalle kaverille oli sattunut haaveri.
Juuri silloin Alexin Skoda kaarsi pihaan. Miten ne nyt jo palasivat? Kylläpä aika oli mennyt nopeasti. Niillä täytyi olla oikeasti kiire saada ruokaa, kun eivät olleet jääneet jahkailemaan.
Ai niin. Se uuni. Voi perse.
Katsoin kännykkääni. Jep, Alexilta oli tullut viesti jonkin aikaa sitten, että laita vaan jo uuni päälle. No olinko laittanut? En ollut. Siinä mä katsoin ikkunan läpi rukkaset suorina, kun kaikki kolme lähestyivät tupaa pihan poikki. Hieno homma. Olisin pulassa ihan justiinsa.
Naksautin uunin päälle samalla hetkellä, kun Alex tempaisi ulko-oven auki.
”Onks uuni valmis?” se hoilotti eteisestä potkiessaan kenkiä jaloistaan.
”Öö. Melkein”, piipitin keittiöstä.
”Ilona tuu kattoo, tääl pihalla on kissa!” Hello huudahti jostain vielä kauempaa.
”Emmä nyt tällä kertaa, kiitos”, mutisin varpailleni. ”Sitä kannattaa sit vähän varoa…”
”Ai jestas, se raapas mua! SE RAAPAS MUA!!” Hello ulvoi ulkoa.
”Jep, niin siinä käy”, totesin lähtien kaivamaan uudestaan esiin Betadinea ja pumpulilappuja. -
Niin on kutkuttava tunnelma tässä. Ai jee. Tässä on häivähdys jotain tosi tuttua: jotain asiaa odottaa ja yliajattelee sen puhki asti etukäteen, ja sitten kun se hetki koittaa, niin se on hetkessä ohi ja tilalle jää tyhjyys. Vaikka tavallaan kohtaamisen aikana ei tapahtunut juuri mitään, niin tapahtui kuitenkin samalla tosi paljon. Monta pientä nyanssia, joita voi yliajatella sitten jälkikäteen – seuraavaan kohtaamiseen asti. Niin paljon tapahtui ja tuntui, ettei sitä voi millään pitää itsellään, vaan pitäisi päästä kertomaan jollekin. Niin hienosti kirjoitettu!
-
Joo, karvanlähtö on todellakin alkanut rytinällä. Miten se aina tuntuukin alkavan tyyliin yhdessä yössä? Noh, nyt on sitten taas kaikilla karvoja kurkussa ainakin toukokuun loppuun asti.
Mä pelkäsin etukäteen pahinta kun huomasin, että Fifin päiväkirjassa on tarina. Jotenkin sen kohdalla oli jäänyt aiemmista tarinoista päälle vähän sellainen lopun alkua -tunnelma, kun sillä on ollut kaikkea vaivaa. Mutta tässähän onkin menty parempaan suuntaan! Ellei tämä ole juuri sellainen tilanne, jossa asiat menevät hyvin vain mennäkseen pian entistä huonommin… Saa nähdä, mitä kesä tuo tullessaan. Onhan tuo kamala ajatus, että kesä on niin tukala, että raukka stressaa itselleen mahahaavoja. Ne kun eivät vielä arpeutuneenakaan ole välttämättä harmittomia… Jotenkin mä en uskalla ihan luottaa siihen, että kaikki alkaa nyt mennä kokonaan paremmin. En ainakaan vielä. Voi olla, että pelkään vielä muutaman tarinan verran pahinta kaiken varalta. Nyt on kuitenkin juuri se helpoin aika vuodesta Fifille, ja katala kevät kolkuttelee jo nurkan takana.
Taas ihmettelen samalla sitä, miten yksi ihminen voi saada eri hahmoilla aikaan niin täysin erilaiset kertojaäänet, ettei melkein uskoisi, että on sama kirjoittaja edes kyseessä. Santullakin on taas niin oman itsensä kuuloinen ääni tässä. Ja Sonjakin on kyllä tosi tunnistettava! Kyllä en osaisi sitäkään kirjoittaa ollenkaan noin hyvin.
-
Vasta tätä lukiessani tajusin, että oon itsekin lentänyt lepikkoon satulasta irtokoiran takia. Paitsi että kaksi koiraa päästettiin tahallaan irti meitä kohti. Tapahtuma ärsyttää edelleen, ja vasta tätä toista osaa lukiessa huomasin senkin, ettei Eetu ole vihainen eikä syytä irtokoiraa tai sen omistajaa, joka on vielä toistaiseksi tuntematon. Olisi varsin inhimillistä tuohtua ja etsiä joku syntipukki, jota syyttää tapahtuneesta. Moni muu voisi pikkuisen hiiltyä siitä, että irtokoira aiheuttaa vaaratilanteen hevoselle ja ihmiselle, kun niin ei pitäisi päästä käymään. Eetun suhtautuminen on kiinnostava ja käytännöllinen: hän keskittyy nykyiseen ja tulevaan eikä jää vatvomaan sitä, mitä tapahtui.
Toisaalta olihan koira itsekseen liikkeellä, eikä ainakaan sitä itseään voi siksikään syyttää. Omistajallekin on voinut käydä puhdas vahinko, mutta toisaalta alati vapaana kuljeksivat ja joka päivä karkailevat koirat ovat sitten asia erikseen, jos niille ei vain viitsitä tehdä kunnollista aitaa… No joka tapauksessa jännä nähdä, miten tässä seuraavaksi käy – päätyykö Eetu antamaan palautetta koiran oikealle omistajalle vai jääkö Lallero kenties Hellon koiraksi ja huolimattoman omistajan henkilöllisyys mysteeriksi? Hello ja Lallero sopisivat kyllä toisilleen varsin hyvin. Oikeastaan tuohan on niin Hellon koira kun voi olla!
-
Mielikuva villaloimeen kääriytymisestä pakkaspäivänä on kyllä ihana. Ja ai että, veispä joku mutkin Hööksiin tolleen! 😀 Sponsorin saaminen vaan vissiin edellyttäisi ensin sitä kilpailemista… :DD
”liukuu joka hiton suuntaan niinko kananmuna tiskialtaasa.” Hehee :DDD Tässä oli taas hyviä vertauksia muutenkin. Ja voi kun sillä Marshallilla meni lopussa ihan pasmat sekaisin. Vähemmästäkin! 😀
-
Siis tää! Kyllä se on se harjailu, rapsuttelu ja kaikki muu tallipuuhailu kaikista parasta. Sitähän suurin osa hevosarjesta on, eikä suinkaan ratsastamista. Hevosen omistaminen ja ratsastus ovat kaksi aivan eri harrastusta. Kun omistaa hevosen, saattaa hyvässä lykyssä joskus ehtiä ratsastamaan, kun on saanut kaiken muun tehtyä – ja siltikin saattaa tulla lähdettyä maastakäsittelemään tai juoksuttamaan sen ratsastamisen sijaan, jos se on hevosen kannalta paras vaihtoehto. Sonja on kyllä niin asian ytimessä tässä! Ja ai kun sieltä tuli ekat hellät hörinät! Ihana! Minusta se on isompi juttu kuin minkään kilpailun voitto tai koulutustason nosto. <3
-
Hörähdin ääneen kun Eetu totesi kaikella tärkeydellä Oskarin, Alexin ja Ilonan lapsiksi. :DD
Voi koira! Kenenkähän piski se siellä oikein seikkailee? Pölvästin näköinenkin vielä. 😀 Odotan kyllä innolla jatkoa tälle.
Virtuaalitallitarinoissa ei ole tavatonta, että heppa jättää ihmisen tienposkeen ja karauttaa kotiin omia aikojaan. Perinteisten päiväkirjamerkintöjen kohdalla pystyy lukijakin yleensä asennoitumaan alusta asti niin, ettei siinä mitään peruuttamattoman pahaa tule tapahtumaan. Vaan autas kun oikeassa elämässä ratsu nakkaa sut pellolle ja lähtee häntä suorana pakoon – siinä on kyllä oikeasti pelko persiissä, ettei se juokse autotielle, sotkeudu ohjiin ja katko kaikkia koipiaan tai muuta kamalaa. Oikeasta elämästä puuttuu sellainen ennustettavuus, ettei mitään todella pahaa voi tapahtua. Hopiavuoren historiassa hevosille on kuitenkin tapahtunut myös niitä pahoja asioita, ja meillä on rohkeita kirjoittajia, jotka ovat laittaneet jopa kauan kasvattamiaan hevoshahmoja hautaan taiteen ja jatkuvuuden vuoksi, joten täällä saa kyllä oikeasti jännityksellä odottaa aina seuraavaa suurta juonenkäännettä. Tätäkin tarinaa lukiessa taustalla vaikuttaa tieto siitä, että jotain olisi voinut oikeasti tapahtua! Vaikka ei tapahtunut, niin kyllä jännitti, kuinka käy. Vaikka päällimmäinen ajatus on, että eihän nyt JUSSILLE voi käydä mitään, niin olisin voinut ajatella ihan samaa joskus aiemmin jostain muustakin hevosesta, jota ei nyt enää ole. Onneksi Jussi kuitenkin vielä on. <3
Minusta tässä Eetun huoli hevosestaan on kyllä täysin samaistuttava ja uskottava. Mulla ainakin olisi tuolla reissulla käynyt kaikki kauhuskenaariot mielessä. Onneksi tässäkään tarinassa ei lopulta käynyt pahemmin, ja ehkä se Eetun häntäluukin siitä pian paranee. 😀
-
On kyllä taas ihan sairaan hieno. Saat piirtämisen näyttämään niin helpolta. Sun piirroksissa ei koskaan mennä sieltä mistä aita on matalin – en minä olisi jaksanut hevosen jälkeen alkaa enää väkertää ikkunaa maneesiin tai muutenkaan tehdä noin siistiä ja tarkkaa taustaa. 😀 Nää on joka kerta niin huolella tehdyn näköisiä!
-
Voi Onni <3 Ihanasti kirjoitettu. ”–valuin tuolilta alas lattialle Onnin perässä.” Heh, voin kuvitella. 😀 Tuo on minä aina kaikissa paikoissa, missä on koiria. :DD
Tässä kerrotaan, että Sonja tykkää Onnista, mutta samalla aistin, että myös Onni tykkää Sonjasta. Tie eläinrakkaan ihmisen elämään on kyllä juuri niiden karvalapsien kautta: minä ainakin luotan vain niihin ihmisiin, joista mun koirat tykkäävät. Ja näin taas ovat Sonja ja Ilona vähän vaivihkaa lähempänä toisiaan. Tässä Ilona pääsi jo vähän niin kuin sisäpiiriin: se tietää nyt enemmän Sonjan menneistä kuvioista ja on mukana yhteisissä kisajutuissa.
Hahaa, nyt se Harri ainakin tulee Hopiavuoreen, kun tuollainen lopetus oli. :DD ”Ei kai vaan” –> Kyllä vaan! 😀
Hiivatti, jos en ehdi noista Vaahterapolun kisoista nyt kirjoittaa, kun olen tällä kertaa täällä irlin puolella hevosenostohousut kainaloissa asti… No, edustatte sitten minunkin puolestani siellä. Joka tapauksessa on kivaa, kun on yhteisiä tapahtumia!
-
Varmana ei Typy lähe mihinkään! Ilona varastaa sen yöllä jos Hello yrittää yhtään viedä sitä pois!! Ei saa suokkivauvaa antaa pois!
No ei mutta on kyllä Hellolla kaikki toiminta sen kanssa aika nurinkurista. Samalla se pitää Typyä vauvana ja inhimillistää sitä, mutta kuitenkin annetaan ymmärtää, että Hello on otteissaan aika kovakourainen. Ei ihme, että poni on ihan pihalla ja ehkä vähän stressaantunutkin. Eikä Oskarin kehotus taluttaa seinää päin ole kovin nykyaikaista sekään…
Vitsit että olis ihana tollanen projekti! Jos meidän tallilla ois oikeessa elämässä tollanen Typy, olisin ominu sen jo aikaa sitten ja kouluttaisin sitä kovaa vauhtia naksuttimien ja kosketuskeppien kanssa mallikansalaiseksi – ja opettaisin pari ylimääräistä hassuttelutemppuakin siinä samalla sivussa. Se olisi kivaa, koska tuollaisten tapausten kanssa tulee usein alussa nopeasti paljon edistymistä, mikä on tietenkin hyvin palkitsevaa. Heh. Ehkä Ilona lisääkin jossakin vaiheessa näppinsä ja naksuttimensa peliin. Tai sitten hän ei puutu toisten asioihin edelleenkään. 😀
-
Ehheeeh mun koirat ois kadonnu paikalta aikaa sitte, ai jestas mitä kyytiä :DDD Kyllä meilläki koirille lauletaan, mut syliin? Ehei! Onni on kyllä kärsivällinen tyyppi tai sit sillä on tosi oudot ihmismieltymykset kun se Helloa jaksaa. 😀 Tää oli just hauska pätkä, ja samalla jäi kookospähkinäbiisiki päähän pyörimään. 😀
-
”Nyt viimeistään joutuu vankilaan” ^ :DDD Jep, tuttua! Tuollaisessa tarinan mukaisessa tilanteessa on tosiaankin vaikea heti uskoa, että se opon asia onkin positiivinen. Enemmänkin just, että mitä mä nyt oon unohtanut suorittaa ja monellako vuodella mun valmistuminen venyy. :DD Kiva, kun Niklas pääsee nyt kotiin välillä. Ehtii sitten valmistautua kisoihin ja näyttäytyä muutenkin tarinoissa enemmän kuin vain viikonloppuvieraana.
”En ollu ihan varma että jännittikö vai paskattiko” :DDD Heh, taas niin Niklasmaisen mainio aivoitus!
-
Tässä on taas keskustelun avulla tuotu esiin kuulumisia ja tapahtumia. Se on hyvä keino: laita hahmot vaihtamaan kuulumisia, ja samalla lukijakin saa kuulla heidän kuulumisensa. Saadaan tietää, ettei kaikki ole Aaveen kanssa edelleenkään ruusuilla tanssimista heti alkutaipaleella. Pikkuhiljaa hyvä tulee, kun ongelmia ratkeaa ajan kanssa. Näin pysyy mielenkiinto sekä lukijalla että kirjoittajalla, ja samalla pienetkin onnistumiset tuntuvat erityisen hyviltä. Sonja näkee paljon vaivaa, ja näin lukija alkaa toivoa tälle ratsukolle onnistumista ja asettuu Sonjan puolelle, koska se on samaistuttava: ei oikeassakaan elämässä kaikki mene aina putkeen heti kättelyssä. Tai ei ainakaan yleensä. Tästä tulkitsen myös, ettei Sonja hätäänny tai heitä pyyhettä kehään heti ensimmäisten haasteiden kohdalla.
Voi että jos tuohon suteen joku ratsastusressulla törmää niin voi pikkasen tulla kiire… 😀 Vaikka olis hienoa nähdä sellainen luonnossa, niin ei välttämättä hevosen selästä käsin kuitenkaan. Tai sit tuo susioletettu on lopulta tyyliin joku Jeppe. :DD
-
Hih, tollakin on tommonen. 😀
No mutta vähänkö kivaa! Ilona kun on ollut ihan paineissa siitä, että omistaa suokin, niin eipähän tarvii olla valokeilassa, kun harkkakisoissa niitä on varmaan pilvin pimein, kun tekkejä taas… noh, luultavasti tasan yksi. 😀 Kerrankin Ilonalla on varmaan pienemmät paineet, kun ajatteli käydä harjoituskisoissa vaan nopeasti pyörähtämässä ”tärkeämpien” kisojen lomassa. Siinä ehtii sitten olla tukena Aaveen ja Sonjan yhteisen kisauran alkutaipaleella. Jännää!
-
Siis ikäkriisi on ihan oikea asia, ja varmaan nauratte kun sanon, että mulla se alkoi jo 23-vuotiaana, mutta totta se on. Se on gerontologien ammattitauti. Sitä tulee niin tietoiseksi elämän lyhyydestä. Suhtaudun ihan täydellä vakavuudella Sonjan mietteisiin tässä. Kuolemanpelkokin voi vaivata ketä tahansa ihan tosissaan – tiedän 18-vuotiaitakin, joilla on ollut ihan tosissaan kuolemanpelkojaksoja. Vaikka en itse suoranaisesti osaa samaistua juuri siihen, niin kyllä läheisten sairastelut ja kuolemat saavat kenet tahansa pelkäämään pahinta: kuka on seuraava, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu? Varsinkin, kun läheisiä on kuollut noin peräjälkeen kuin Sonjalla, jättää se varmasti jälkensä. Elämä tuntuu tuollaisen jälkeen jotenkin arvaamattomalta. Syöpä varsinkin on melkoinen vihulainen.
Sitten niihin silmälaseihin. Mä sain parikymppisenä lasit, mutten koskaan käytä niitä. Ymmärrän Sonjan nuivan suhtautumisen laseihin, kun niitä ei ole aiemmin tottunut käyttämään. Vaikka niitä on tosi kivan näköisiä ja monelle ne sopivatkin tosi hyvin, niin niiden käytöstä on vain tosi vaikea tehdä tapaa. Ei niitä vain tule ikinä kaivettua esiin ja laitettua päähän, kun alkaa tekemään jotain, mihin tarvitsee silmiä. Totta kai jos ammattilainen käyttää sanaa ”ikänäkö”, on vastaanottokin sen mukainen: ai kamala, olenko jo niin vanha?! 😀 Ja kun 39-vuotias ei ole vielä yhtään vanha, niin voisi tuollekin silmälääkärille käydä pitämässä pienen luennon sanavalinnoista asiakaskohtaamisissa. :DD
”Vihan ja katkeruuden leimaamasta surusta oli tullut enemmän lämmintä kaipausta ja kitkerä ”miksi”-kysymys oli muuttunut haikeaksi ”onneksi sentään” -huokaukseksi.” Tää oli jotenkin niin ihanan levollinen ja lohdullinen lause. Että kyllä se helpottaa aina ennen pitkää, kun aikaa kuluu, tai ainakin se suru muuttaa muotoaan jotenkin armollisemmaksi. Tämä on hyvä muistaa, kun ihmiset ympärillä vanhenevat ja poistuvat vähitellen. Kauniisti kuvailtu taas.
