Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Olin ehtinyt kokea jo aika paljon oman elämäni aikana, mutta mikään siitä ei ollut valmistanut minua tällaiseen. Vuosi oli alkanut niin lupaavissa merkeissä, olimme ehtinteet suunnitella vaikka mitä. Ja sitten kaikki tuntui päätyneen vähintäänkin betonimyllyn höykkyytettäväksi, sellaisen minkä sisällä oli vielä vähän kuivunutta betonia jäljellä mikä irtautui pala kerrallaan myllytykseen mukaan.
Pahinta tilanteessa oli se, että vaikka tilanne tiedettiin niin elämän oli pakko jatkua. Kukaan meistä ei voinut tiputtaa täysin kaikkea ja jäädä paikoilleen.
Hieroin vasemman käden peukalon tyveä voimakkaasti, katsoen kuinka iho punersi jo hieman voimakkaan hankauksen voimasta. Kohensin asentoani kuljetusauton lastaussillan reunalla, ja katsoin suurpiirteisesti jonnekin Sonjan ja Jannan välille.“Äidilläni on keuhkosyöpä”, sain lopulta sanottua asian joten kuten ääneen. Tuntien välittömästi kuinka henkitorvi olisi puristunut kasaan. Sen sanominen ääneen tuntui samaan aikaan suoraan sanottuna pelottavalta. Ihan kuin sen sanomatta jättäminen olisi jotenkin pitäny asioiden todellisen laidan poissa, ja nyt kun sen sanoi ääneen se oli vasta totta. “Etäpesäkkeitä näkyi päässä, rinnassa ja keuhkoissa. Sitä ei voi leikata, eikä parantaa.” Vaati kaiken keskittymisen että sain pihistyä äänen ulos kurkusta.
Hiljaisuus oli jo itsessään aivan riittävä vastaus, minkä ymmärtäminen ei vaatinut sitä että olisin katsonut kenenkään paikallaolijan kasvoja. Hyvä niin, koska oli tarpeeksi vaikeaa pysyä kasassa kun tuijotti millon puiden latvoja, omia käsiä tai kengänkärkiä. Pyyhkäisin nopeasti kasvoja toisella kädelläni.
“Meidän paikka täällä suomessa on laitettu vuokralle, ja kesän aikana muutamme…toistaiseksi, äitini vanhempien luo Englantiin koska ymmärrettävästi hekin haluavat viettää mahdollisimman paljon aikaa hänen kanssaan. Ja talvea ajatellen, siellä talvi on äidille helpompi. Kovat kuivat pakkaskaudet aiheutti jo viime talvena ongelmia, mikä näemmä johtui.. tästä.. Isän sisarukset pitävät huolta Venäjän tallista ja muusta”, selitin tilannetta alamäkeä pitkin vyöryvän kiven tavoin.
Katsoin olkani yli kuljetusauton sisälle. Peremmälle lastattu tummanpuhuva ori tömisytteli jalkaansa lattiaa vasten vaativaan sävyyn, kuin tiedustellakseen mikä oikein maksoi. Oscarista näkyi vain kaviot väliseinän takaa, mutta maahan putoilevista heinänkorsista päätellen se oli jo uppoutunut tarjolla olevaan heinäverkkoonsa.
“Eiköhän me joskus tulla täällä käymään”, kommentoin lyhyesti. “Sinulle vanhempani pyysivät välittämään viestin että tilanteesta huolimatta, olet tervetullut käymään niin Venäjällä kuin myöhemmin Englannissakin jos haluat”, selitin katsoen Sonjaan päin, “Ja sinä, Rasmus ja Elli olette yhtälailla tervetulleita kylään”, lisäsin ja katsoin Jannaa päin.
Lopulta oli pakko alkaa toimimaan, minkä takia vääntäydyin ylös lastaussillalta ja suljin auton ovet ja luukut. Jos kyseessä olisi ollut ihan vain tiedossa olevan mittainen hetkittäinen poistuminen Hopiavuoresta, olisin varmaan tyytynyt tavallisiin ‘heippa nähdään kohta’ rutiineihin. Mutta koska lähtö oli tällä kertaa pysyvä niin halasin molempia, sekä Nellyä joka lipui reippain askelin takaisin tuvalta tallin edustalle. Eetun kanssa vaihdoin reilun kädenpuristuksen kanssa vielä muutaman sanan ennen kuin kiipesin kuljetusauton hyttiin.
Annoin katseeni kiertää vielä kertaalleen ympäri pihamaata, tuntien pientä lämpöä niistä kaikista hetkistä mitä täällä oli tullut vietettyä ja koettua. Mutta samalla se aiheutti myös pienen pistävän tunteen jossakin, koska Hopiavuorta ja sen väkeä tulisi auttamatta ikävä.
Käänsin avainta virtalukossa, heilutin kättäni vielä kerran sivummas siirtyneille tallilaisille, ennen kuin lähdin hitaasti ajamaan pois pihasta.//Kiitos näistä mahtavista vuosista mitä sain teidän seurassa täällä kokea!<3
Kuka tietää jos joskus pystyy kirjottaan taas, ja pari vierailevaa naamaa pyörähtää tuvassa pullakahvilla. Mutta siihen saakka, Kozlovit jatkaa arkeaan toivoen että saavat vielä mahdollisimman paljon yhteistä aikaa Anicen kanssa. Keskustassa voi tulla tarvittaessa tökkimään. -
Aika loppuu
Tuvan kuistille nousevat portaat olivat tulleet jo hyvinkin tutuiksi, pystyin varmasti nousemaan ne vaikka silmät kiinni. Mutta varmaan ensimmäistä kertaa ikinä tunsin kuinka kengänkärki kolahti seuraavan askelman reunaan, ja pienen ohikiitävän hetken ajan elämä vilisi silmien ohi. Onnistuin kuitenki ottamaan kädellä vastaan viime hetkellä ettei naamani tervehtinyt puuaskelmaa epämielyttävän läheltä.
Sen verran olin ehtinyt suomalaistumaankin, että vaistomaisesti vilkuilin ympärilleni että oliko joku todistanut äskeistä räpiköintiä.Rutiininomaisesti jätin kengät muiden jalkineitten sekaan ennen kuin etenin peremmäs taloon. Tuvan asetelma oli hyvin tyypillinen, tuttu ja turvallinen, kun pöydän ääressä istui muutamakin ihminen. Ja kaikkein kovimmassa äänessä oli lattialla möyrivä Elli, joka oli hyvin vikkelästi ylhäällä ja tömisteli huoneen poikki kunnes saattoi takertua kuin pieni marakatti housun lahkeeseen.
“YÖS!” Pienen lapsen vaativaa komennustahan oli toteltava, joten nostin Ellin reilulla liikkellä ensin ylös kohti kattoa ennen kuin laskin hänet tavalliseen asemiin syliini. Tytön kikatus muistutti ihan nurkan takana häilyvästä oman lapsen syntymästä, mikä pisti heti vähintään Huuhkajat lenteleen vatsanpohjalla.
“Joko jännittää?” Janna tuntui joskus huomaavan ihan kaiken.
“..Myönnettäköön että tässä vaiheessa jo kovasti.”
“Son iha oikei,” nainen vastasi leveästi hymyillen.
“Miten hevoshommat siinä vaiheessa?” Sonja tiedusteli teekuppinsa takaa, hieman kulmiaan kohottaen.
“Hieman tulee varmasti rauhoitettua aktiivisinta treenaamista, mutta eiköhän sitä yhdellä hevosella tule tänäkin kautena kisattua ainakin jonkin verran mutta…” puhelin samalla kun istuuduin muiden seuraan pöydän ääreen Elli sylissäni. Annoin katseen pyörtää hieman arvioiden paikalla ollessa väessä mikä oli nykyään hyvin yleinen kokoonpano kun mietti kuinka Alex ja Ilona liikkuivat yhdessä kuin olisivat kytkettynä toisiinsa jollain näkymättömällä narulla. “..Lähden, tai siis me lähdemme, Venäjälle. Toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi ellei pysyvästi.”Nellyn ilme oli jotain hämmentyneen, yllättyneen ja parasta jatkaa selitystä ennen kuin kaivan kaulimen -väliltä kun hän pyörähti ympäri tiskipöydän edessä.
Eetun ilme vetäytyi lähinnä vakavaksi ja Sonja näytti puristavan teemukiaan hieman tiukemmin enne kuin laski sen eteensä pöydälle.“..Äitini on sairas. Kaikki on vielä auki, emme vielä tiedä tarkkaan kuinka paha tilanne on mutta… se ei ole hyvä,” takeltelin sanoissani samalla kun yritin niellä kurkkuun muodostunutta palaa pois.
“…Milloin..?” Janna kysyi, puristaen käsiä ympärillään.
“..Pitää järjestää asiat täällä, talo ja kaikki, mutta sanoisin että maalis- tai huhtikuussa viimeistään.. Sinulle äiti pyysi välittämään kutsun että olet tervetullut käymään milloin vain” lisäsin loppuun, osoittaen sanani Sonjalle.Äitini oli tuntunut jo ensi tapaamisella tykästyneen Sonjaan, ja ottanut hänet omiin siipiinsä melkein kuin hän olisi hänen oma tytär. Joten ei ollut ihmekkään että hän oli pyytänyt välittää pienen viestin eteenpäin Sonjalle. Tunsin käsieni vapisevan kun puhuin asiasta ääneen. Jollain tapaa kun siitä ei ollut vielä ääneen puhunut kenellekään täällä, tuntui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta nyt tilanne tuntui muuttavan muotoaan pelkästä ilmassa leijuneesta kuiskutuksesta todelliseksi asiaksi.
-
Hengähdystauko
Vuodenvaihde oli ollut vähintäänkin kiireistä aikaa, minkä takia nyt meneillään oleva hidas hetki tuntui lähes taivaalliselta. Ei ollut paljoa mitä olisi pitänyt pohtia tai suunnitella, ei ainakaan tähän hetkeen. Stanimir oli tyytyväisesti taas isäni käsissä kotona. Barnum oli yhtä tyytyväisesti myös Venäjällä, vieläpä Niklaksen kanssa.
Periaatteessa Niklaksen pitäisi nyt kahden vuoden opintojen jälkeen valmistua, mutta hän oli suosiolla päättänyt venyttää opintojaan pykälän verran ottaakseen koulusta peräti harrasteohjaajan paperit pelkän hevosenhoitajan sijaan. Hänen sanojensa mukaan, hän oli päättänyt tehdä niin ihan vain näyttääkseen Närhen munat jollekin opettajalle jonka kanssa hänellä oli ollut napit vastakkain alusta saakka. Siitä johtuen hän oli sovitellut tekevänsä lopun opiskelut työharjoitteluissa, palaten koululle vain tekemään loppunäytöt.En edes yrittänyt estellä pientä suupieliin kiipeävää hymyä. Minulla ei ollut epäilystäkään etteikö Niklas tulisi onnistumaan tähtäimessään.
Tarkastelin Oscarin pitkäksi venähtänyttä paksua harjaa samalla kun selvittelin pieniä takkuja sen seasta. Pieni ruuna nuokkui puoliunessa suulin naruissa, leppuuttaen toista takastaan laiskasti. Sillä ei ollut kiire mihinkään. Rapsutin kevyesti ponin säkää, jatkaen keskeneräistä operaatiotani.
Vaikka mielessä risteilikin lähinnä mukavia ajatuksia raikkaassa talvisäässä, niin samalla tavalla kuin joka päivä viimeaikoina niin jostain niskasta hiipi alkuvuotta synkistäneetkin uutiset. Vaikka kuinka yritin olla miettimättä liikoja ennen aikoja, en voinut olla murehtimatta tulevaa. Se kuitenkin oli varmaa, että elämä Hopiavuoressa oli tulossa päätökseensä. -
Marshall & Stanimir
Niklas & Barnum -
Järjestyy, ei järjesty, järjestyy…
Åland Weekend tuotoksen puoleinen, sekä samalla koeratsastukset jatkuu. Seitsemän ratsastettu, kuinka monta jäljellä?“Niin ketkä kaikki nyt on lähdössä Ahvenanmaalle?”
“No melkeen kaikki!” Niklas hihku selvällä sekoituksella intoa ja kauhua. Viimeksikin Åland Weekendille oli ollut lähdössä melkein koko talli, niin jestas sitä säätämistä että kyytiin mahtu ihmiset, hevoset, tavarat.. Ja vielä yöpymisetki.
Hieroin nenänvartta sormenpäilläni kulmat kurtussa. “Kai he ovat jo sitten alkaneet setvimään kyydit kuntoon?”
“Ku sitä mä vähän sulle soittelinki, ku ehän mä mitään muista että mitä miten ja hä. Että kuin meijän autoon mahtuis? Tai miten sä pystyisit ajaan isompaa autoa?”
“Niklas, me lähdetään sinne Venäjälle Ahvenanmaan jälkeen. Suoraan.”
“Hä?”
“Niin. Ne kisat siellä, Autumn Splendor.”
“…Eiku niin jooo! Perkele! Joo. Kyllä.”
Pudistin päätäni vähän. “Meidän kyydissä ei siis mahdu kuin yksi, mutta matka on yksisuuntainen tai mukana Venäjälle. Sen enempää en tällä kertaa pysty matkajärjestelyissä auttamaan. Mutta hätätilassa Tuuva pystyy kyyditsemään kolme, kun se käyttää paria oman seuran jäsentä siellä. Mutta majoittumisen joutuu silloinkin katsomaan itse.”
Puhelimen toisesta päästä kuului vähän epäselvästi Niklaksen selostus kun hän mainitsi jotain soittavansa Nellylle tai jollekin, jotta porukka voisi poistaa minut mahdollisen kuljettaja ja kyyti listalta. “Niin tulikko sä millon pois sieltä reissusta? Ja nii! Onko löytyny jotai?”
“Viikonlopun aikana. Mitään varmaa kaupat tuli -hevosta ei ole löytynyt, mutta vielä on yksi paikka jäljellä. Eilisen toinen hevonen joutuu leikkaukseen, puikkoluu oli mennyt poikki laitumella ja toinen ei ollut ratsastaessa ihan sitä mitä haluaisin. Sen lisäksi se tamma oli kyllä vähän turhan pieni minulle.”
“No voihan perse. No, jos sä löydät sieltä jonku, niin meinasikko ottaa senki mukaan Ahvenanmaalle?”
“En, ei olisi mitään järkeä kylmiltään hypätä vieraan hevosen kanssa kisaradalle. Aikaisintaan ensi vuoden alussa jotku pienet kilpailut alle ennen kisakautta, jos siltä näyttää. Tai sitten jätän kauden välistä ja valmistaudun vuoden ennen jatkamista.” -
Pettymyksiä ja ihastuksia
Koeratsastukset jatkuu. Viisi ratsastettu, kuinka monta jäljellä? Katkelmia Marshallin reissulta.Viimeinen hevonen ennen koukkausta rajan toiselle puolelle oli ollut Ruotsinpuoliverinen, Nils. Jalostus syistä olin pidättäytynyt pelkissä oreissa ja tammoissa, mutta ruunassa oli ollut jotain puoleensa vetävää mikä tuntui suorastaan pakottaneen minut lisäämään hevosen koeratsastettavien listalle.
Ruuna toi rauhallisuudellaan heti alkuun mieleen aikaisemmin kokeilemani Walan, tai ehkä jopa ennemmin Stanimirin koska siinä oli kuitenkin hieman enemmän skarppiutta mitä Lusitano orissa oli ollut.
Nilsin liikkuminen satulan alla tuntui hyvältä, se liikkui maneesissa sulavasti ja hiljaa kuin kissa. Erinomainen rytmi ja tasapaino. Lämmittelyn jälkeen ei vaatinut paljoa kun ruuna jo lähti siirtämään painoaan enemmän takaosalleen, kuin vihjaten että eikö se olisi jo aika alkaa ihan työskentelemään eikä vain haahuilla. Hevonen jota oli selvästi pidetty ja ratsastettu hyvin.
Ruunan ravi kyllä vaati lähes kaiken keskittymisen jotta siinä pystyi istumaan alhaalla. Keventäminen oli vaivatonta, kun liikkeen korkeus itsessään ja tuntui heittävän ylös että riitti kun jarrutti alastuloa satulaan. Harjoitusravi taas… En muista koska olisin viimeksi ollut näin suurieleisessä ravissa. Mutta kun liikkeeseen alkoi tottumaan, ja rytmi muuttui tutummaksi, alkoi harjoitusravikin onnistumaan. Laukka olisi saanut olla ehkä hivenen paremmin etenevää, nyt tuntui hyvin herkästi siltä kuin yrittäisi ajaa käsijarru päällä, mutta sen työstö nyt ei olisi välttämättä isokaan projekti. Sama toistui myös passagen kanssa, mikä tuntui välillä hiipuvan liian paikallaan pysyväksi jos ei korjannut. Kaiken kaikkiaan olin erittäin tyytyväinen, mikä pisti suupielet nykimään.
Annoin ohjien valua pitkiksi, ja taputin Nilsin kaulaa toisella kädelläni. Ruunasta tuli näin ulkoisesti hyvin paljon mieleen Oscar, vain reilusti suurempi ja tummanrautias. Jopa turvan pilkku tuntui olevan samassa mittakaavassa kuin ponilla oli, ja vieläpä samassa kohtaakin.Kierros Alankomaissa oli puolestaan ollut minulle turha, tai ehkä ennemmin pettymys, siellä esitelty Budjonnyin ori oli vaikuttanut erinomaiselta. Ennen satulaan nousua olin ollut vielä positiivisin mielin että yhteiselo voisi onnistuakin, mutta jo ratsastuksen alkuvaiheessa aloin epäröimään sitä. Angelo osasi kyllä, siitä se ei ollut kiinni. Mutta se tarvitsi toimiakseen aktiivisesti paljon vahvempia apuja kuin olin tottunut antamaan, orin herkkyys oli räikeästi matalampaa tasoa. Ei riittänyt pieni kannuksen paine oikeassa kohdassa, tai pieni sormipeli ohjasotteessa. Olin ottanut kouluraipankin käteen, saaden todeta että kevyt taputus aiheutti yhtä paljon reaktiota kuin iholle laskeutunut kärpänen. Ehkä jossain vaiheessa lihas vähän värähti, mutta muuta ei tapahtunut.
Ne hetket kun meillä kohtasi, ori oli saanut minussa aikaan suorastaan pienen wow reaktion. Kuin nuotio, minne heitettiin jotain herkästi syttyvää, ja tuli leimahti hetkellisesti suurempana, ennen kuin taas kutistui hieman.
Raudikko ei vaikuttanut työhön tympääntyneeltä, vaan työskenteli ihan hyvällä asenteella, mieleen vain tuli jotku hevoset jotka olivat tiuhaan vaihtuvien ratsastajien käsissä hieman turtuneet ihmisten avuille. Angelo varmasti hyötyisi siitä jos pääsisi yhden ihmisen ratsastettavaksi, mutta valitettavasti se tuskin tulisin olemaan minä. Taputin orin kaulaa kuin pahoitellen sille että en valitsisi sitä. -
Sattuneista syistä ei ole kirjotus eikä oikein muukaan ole luistanut, ja nyt syyskuun ajan aikaa syö myös muuttopuuhat. Mutta ehkä tämä tästä taas, kun kirjottelee vaikka turhanpäiväsyyksiä. Takaisin satulaan vaan, vai miten se meni.
Sitä oikeaa metsästämässä
Koeratsastukset jatkuu. Kolme ratsastettu, kuinka monta jäljellä? Katkelmia Marshallin reissulta.Niklas olisi seuraavat kaksitoista päivää koululla, hevoset vietti lyhyttä vapaata ja Krem oli kasvattajan mukana näyttelyissä Norjassa. Minä taas olin paiskinut remonttitöitä kotona aivan tarpeeksi, joten olin jutellut Eetun ja Nellyn kanssa ennen kuin pakkasin reissukassin ja lähdin tien päälle.
Autolla Ouluun, ja sieltä lento Saksaan Düsseldorfiin, ja loppu kulkeminen paikkojen välillä hoitui vuokra-autolla.Istuin kuljettajan paikalla, ovi sepposen selällään ja tankkasin itseäni pienellä välipalalla samalla kun selasin auki olevia tiedostoja polvien päällä keikkuvan läppärin näytöltä. Parin hevosen takia pitäisi ajaa pitemmästikin, Belgian ja Alankomaan puolella, mutta muut oli sentään alle kahden tunnin ajomatkan säteellä lähtöpisteestä. Hauskaa tuli olemaan tosin myös se, että yhtä hevosta menin kokeilemaan vanhempieni puolesta.
Ensimmäinen testipäivä
Varustaessa hevonen oli vaikuttanut kaikin puolin mukavalta. Ei häslännyt turhia vaan seisoi ketjuissa tyynenä kuin järvenselkä hämärtyvässä illassa, ainakin siihen asti kun aloin asettelemaan satulaa sen selkään. Tummanrautias tamma painoi päätä tiukasti ketjuja vasten ja naksutteli hampaitaan sama kuinka nätein ottein satulaa liikutteli. Toinen asia minkä huomasin, oli se, että käytössä ollut penkki oli vähän turhan kaareva tamman selkään. Tästä johtuen satula pääsi pelkästään käsin kokeilemalla keinumaan hevosen selällä, ja asiasta kysyessä haettiin vain paksumpi romaani väliin että ihan hyvä se on.
Kävellessä Indie nimeä kantanut hevonen oli tuntunut ihan hyvältä, vertyi ja lähti taipumaan ihan mukavasti. Herkkä istunnalle, erittäin herkkä, mikä pönkitti epäilyjä selän tilanteesta. Ravin jälkeen ne ongelmat alkoivatkin. Etenkin kevyessä ravissa tamma painoi ohjille ja pureskeli suussa olevaa kuolainta metalli rutisten, harjoitusravissa sen olemus rauhoittui hieman, eikä sen yleisilme ollut yhtä tuskastunut.
Laukkatyöskentelyä kokeillessa selkä tipahti hetkessä ontoksi. Ensinnäkään se ei millään halunnut nostaa laukkaa, ja kun se sen nosti niin korvat kääntyi tiukasti niskaa myöten. Toisen pienen pukin ja taaksepäin suuntautuneen napakan potkun jälkeen siirsin tamman suosiolla suoraan käyntiin.
Eiköhän tämä ollut tässä.
Näin heti alkuun kuinka edessä olisi vähintäänkin jos jonkinlaista selän ja lihaksiston hoitamista ellei muutakin, ennen kuin voisi edes harkita treenaamista. Ajatus ensi kauden alussa kilpailemisesta olisi vain haave. Sinänsä harmi koska Indiessä oli hyvin paljon mukavia asioita.Iltapäivällä vuorossa oli kärpäskimo Lusitano ori, hyvin poikkeava hevosista mitä olin tähän saakka katsonut tai mitä olin edes suunnitellut. Mutta joskus piti kokeilla jotain uuttakin, ties vaikka löytäisi sen oikean.
Ori oli ehkä vähän vanhempi mitä olin ensisijaisesti etsinyt, mutta neljätoista ei ollut todellakaan mikään ikäloppu. Wala, oli selvästi huolella liikutettu ja hoidettu, orin lihaksisto oli erinomaisessa kunnossa. Käytökseltä se tuntui hieman oudolta, lähes uneliaalta, kun se nuokkui pää alhaalla naruissa. Kyllä se hereillä oli, reagoi ääniin vähintään korvia kääntelemällä ja välillä vaihteli painoa jalalta toiselle. Siitä tuli aika paljon mieleen yksi isän hevosista, Oliver.
Ratsastaessa en löytänyt oikeastaan mitään negatiivista. Wala oli yritteliäs, nöyrä ja selvästi osaava ratsastaja. Sen näki myös siinä vaiheessa kun minun jälkeen satulassa kävi tallin Grand Prix luokissa jo muutaman vuoden kilpaillut ratsastaja. Liike oli puhdasta ja voimakasta.
Jollain tapaa olin melkein toivonut että satulassa hevonen ei olisi tuntunut näin hyvältä, koska sitten minulla olisi joku oikeakin syy ruksia hevosen nimi listasta kuin pelkästään sen takia että se oli ehkä omaan makuuni jopa turhan tasainen ja rotu oli “väärä”. Koska sehän olisi kilpauran kannalta juuri hyvä, että alla oli hevonen joka taitojen lisäksi oli myös maltillinen, niin säästyisi turhalta säätämiseltä.
Hetken puntaroinnin jälkeen kuitenkin järkiajattelun tuloksena jätin Walan avoimeksi, palaisin sen pariin kunhan olin koeratsastanut muutkin löytämäni hevoset. -
Poni joka lähtöön
Niin paljon kuin pidinkin tavoitteellisesta ratsastamisesta, yksityiskohtien hiomisesta ja tarkasta työskentelystä, välillä oli kuitenkin mukava ottaa hieman kevyemmin. Mutta joskus jopa pelkkä rennoksi tarkoitettu maastolenkki tuntui liian työskentelyltä. Ihan kuin en aina osaisi sammuttaa suorittamis vaihdetta ja vain nauttia luonnosta tai hevosen liikkeestä satulan alla. Sen sijaan tunnustelin lähes jokaista askelta kävelikö Stanimir tai Barnum oikein, tuntuiko se symmetriseltä, kuulostiko kaikki kengät olevan kunnolla kiinni kavioissa ja miljoona muuta pientä asiaa. Viimeisin oikeasti rennon tuntuinen maastoratsastus oli tainnut tapahtua Ruotsissa silloin kun olin kosinut Niklasta. Mikä oli sinällään hassu ajatus, koska puolet siitäkin retkestä olin jännittänyt kädet vapisten kuinka kaikki tulisi menemään.
Mutta nyt oli Oscar.
Ensinnäkin aivan liian pieni minun ratsastettavaksi, joten ei voinut edes päätyä miettimään pitäisikö se ratsastaa tänään vai jokin toinen päivä. Ja jos näin, niin minä päivänä. Sen sijaan ruunan päivän liikutus oli ollut riittävä jo siinä vaiheessa, kun olin ottanut sen narun päässä mukaani juoksulenkille. Vaaleaharjainen poni oli ravannut tomerasti mukana, ja intervallien spurttien aikana se oli laukannut vieressä yhtä tasaisella mielellä ilman pään viskelyä tai muutakaan koheltamista.
Nostin käden ponin kaulan yli ja taputin sen toista lapaa kävelyn tahdissa muutaman kerran samalla kun hengittelin syvään saadakseni hengityksen tasaantumaan juoksun jäljiltä.
Oscarin kaula tuntui jopa hieman nihkeältä, ja sieraimet laajenivat hengittäessä sen verran että oli senkin pulssi hyvästi koholla liikunnan päätteeksi. Rapsutin ruunan niskaa sormenpäillä, joutuen painamaan hieman enemmän kun Oscar alkoi painamaan itseään rapsutusta vasten ylähuuli heiluen kuin auton tuulilasin pyyhkijät.“Ei sinua ainakaan turhanpäiten myyntipuheessa ylistetty että sinusta on ponia joka lähtöön,” puhelin vieressä kipittävälle ponille, “Saadaan sinulle vielä ne kärryt haettua niin pääset ajohommiin. Niklas jo sanoi että kokeilette vähän jotain valjakkoajon tarkkuuskokeen tyylistä. Mutta keskitytään me sitten ihan vain perus sunnuntaiajeluun.”
Oscar vain kohensi ryhtiään käynnissä, kuin olisi oikeasti ymmärtänyt että sitä juuri kehuttiin.
-
Hienoja asuja ja hyvää seuraa
22.7Iso osa vieraista oli saapunut paikalle varsin täsmällisesti, mutta vielä oli hetki ennen kuin päivän virallisin toimitus alkoi. Näin ennen sitä väki sai nautti ihan vain seurusteluun pienen juotavan ja naposteltavien muodossa. Muutamien vieraiden matkassa tulleet pienet lapset olivat hyvin tyytyväisiä pihan vaatimattomaan kiikkuun ja pariin pihapeliin. Vaikka mölkkyä ei taidettu pelata juuri niillä säännöillä mitä sielä tällä hetkellä näytettiin sovellettavan.
Ulkona kuuluvan kielikylvyn takia mieleen tuli hyvin elävästi joulunvietot kotona Venäjällä. Miellyttävin ero siihen oli tosin se, että ainakaan ilma ei tuntunut väkimäärästä riippumatta raskaalta kuten sisätiloissa tahtoi käydä.“Pahottelut, mutta mie en ny iha nouvattanu sitä teijän laatihmaa väriteemaa,” Tuuvan ääni kuului selkeänä samalla kun hän harppoi paikalle pääosin sinisessä asussaan.
“Mutta tuohan on melkein samaa sävyä mitä kutsun tehosteväri oli,” kommentoin takaisin samalla kun nainen levitti saamenpukunsa helmaa toisella kädellään.Naisen tiukka halausote naksautti jotain selän puolelta, mikä oikeastaan tuntui ihan hyvältä sekä siltä kuin veri pääsisi taas kunnolla kiertämään. Duová oli vastannut kutsuun myöntävästi, mutta toisen paikalle pääseminen oli silti ollut hieman epävarmaa, ratsastuskoulun omistajana ei paljoa vapaapäiviä pidetty, mutta selvästi hän oli onnistunut järjestämään itselleen aukon kalenteriin.
“Sitte ku olhaan saatu juhulallisuuet vietehtyä, niin sie saat näyttää paihkoja. Ja ois myös bisnes puolen asiohia kans… Mutta ny siun näyttäs pitävä ottaa seuhraavat vieraat vastahan,” nainen lisäsi sukkelasti vilkaistuaan olkansa yli.
Vaihdoimme nopeasti vielä muutaman sanan, ennen kuin Tuuva jatkoi matkaansa juomapöydän kautta muiden vieraiden sekaan. Hän herätti etenkin äidini puolen sukulaisten huomion nopeasti asuvalinnallaan, joten onneksi yhteinen kieli löytyi englannin kautta.
Käännyin ympäri, nähden juuri sopivasti kun Elli haparoi kesävarsan tavoin eteenpäin samalla kun tytön äiti piti kiinni kädestä ja isä toisesta. Tuesta riippumatta tyttö vaikutti tomerasti ajattelevan että käveli täysin itse. Näky suorastaan pakotti hymy suupieliin. Kättelin Rasmuksen kanssa ja halasin Jannaa, joka näytti nopeasti pyyhkivän silmäkulmaansa. Lopuksi kyykistyin sen verran alas että saatoin nostaa vanhempiensa välissä venkoilleen lapsen syliini. Elli ei otteissaan turhan paljoa kaunistellut, vaan tarrautui pienillä sormillaan varsin tiukasti poskestani ja parrasta.“Ooea,” lapsi laukoi hyvin tomerasti, kääntyen pikaisesti katsomaan äitiään kuin varmistaakseen että teki oikein.
Kuorein ikävemmin kasvojani kiskovan käden otteen irti, ja kättelin sormiotteella “Kiitos, kiitos.. Ja kiitos kun pääsitte tulemaan,” osoitin viimeiset sanani Jannalle ja Rasmukselle.
“Totta kai. Minooisin varmaan tullu kuokkiin muutenki jos oositta kehrannu jättää kuttumatta,” nainen naurahti.
“Ni-e?” k-kirjaimet hukkuivat jonnekkin, mutta kysymys oli siitä huolimatta tarpeeksi selvä.
“Nikke taitaa olla vielä kuule sisällä, mutta kyllä se kohta tulee sinua katsomaan.”Äitini oli aikaisemmin käynyt raportoimassa jotain hiuksiin liittyvästä kriisistä minkä takia toinen ei ollut vielä valmis. Osaltaan olin hieman arvellut sellaisen iskevän tänä aamuna, eikä siihen valitettavasti auttanut se että minun puolesta hän saisi tulla viereeni vaikka karvalakki päässä tai kaljuna.
-
Mitä olisi häät ilman viime hetken muutoksia?
Aamulla 22.7Olimme pohtineet useaan otteeseen pöytien ja muiden paikkoja, sekä että pitäisikö tuolit siirtää erikseen johonkin vihkihetkeä varten. Että saadaan luotua se perinteinen käytävä ja väki istuu samojen perinteiden tapaan sulhasen ja… no, toisen sulhasen puolella.
Mutta miksi me oltiin valittu sama kaava meidän häihin? Etenkin kun Niklasta hieman vaivasi se että hänen puolella ei turhan paljon väkeä istunut jos Hopiavuorilaisia ei laskettu mukaan.
Suunnittelija ei ollut turhan mielissään äkillisestä näinkin suuresta muutoksesta, mutta sohi hetken kynällä kirjoitusalustaansa ennen kuin kapellimestarin elkein määräsi väkeä tehtävien pariin. Siirrettiin koristeet ja kukat sivuun samalla toiset kulki perässä siirtämässä pöytiä ja tuoleja. Myös paikkakortit nakattiin koriin ja sivuun.“Oletko varma että tämä muutos sopii Niklakselle?” isäni kysyi toista kulmaa kohottaen.
“Tarpeeksi varma. Minun olisi pitänyt jo suunnitteluvaiheessa tajuta tämä, kun näiden miettiminen oli niin vaikeaa. Jokainen istuu sinne minne haluaa. Eikö häillä ole tarkoituksena että perheet yhdistyy, niin mitä sitä puolia valitsemaan.”
“Mmhm,” vanhempi mies hymisi päätään nyökytellen, painaen lopulta kädet olkapäilleni, “Mutta nyt, sinun on korkea aika lähteä valmistautumaan. Iso päivä edessä.”Jotain vanhaa
22.7Hetki sitten olo oli ollut vielä aivan tavallinen, kunhan järjestelin viime hetken asioita ja muuta pientä. Suihkussa seisoessa todellisuus oli alkanut hiipimään, mikä oli tuonut tullessaan varpaita kipristelevää jännitystä. Se tunne oli levinnyt hyvin nopeasti, ja siinä vaiheessa kun seisoin peilin edessä kiskomassa häiden teemaväreja myötäilevää pukukokonaisuutta päälle todellisuus viimeistään iski.
Joku voisi kuvailla vatsan pohjalta alkavaa tunnetta kuin olisi perhosia vatsassa, mutta tällä hetkellä ei kyllä perhoset enää riittäneet. Ennemmin kuin korppeja risteilisi mahassa lehytteleemässä siipiään.
Ravistelin käsiäni ilmassa. Sormet tuntui tärisevän sen verran hyvin että pelkkien paidan ja liivin nappien saaminen kiinni oli tuntunut yhtä haastavalta kuin Rubikin kuution ratkominen. Ehkä ihan hyvä että ei tarvinnut alkaa mitään solmuketta taiteilemaan, pieni lisä keskittyminen riitti että solmion sai asettumaan oikein. Vaikka senki oli saanut pari kertaa sitoa uusiksi ennen kuin lopputulos oli riittävä.
Taistelin kulmat kurtussa kalvosimen kanssa kun oveen koputettiin mihin vastasin vain lyhyesti että joo. Ensisijaisesti olin ajatellut että se oli Vladimir, hän oli nyt muutenkin sinkoillut vähän joka suuntaan koko aamun, mutta tulijaksi osoittautui isäni.“Ah, täydellinen ajoitus,” hän kommentoi hymyn kera ja asteli peremmäs. Hän oli odotuksieni mukaisesti valinnut ylleen syvänpunaisen puvun mustan kauluspaidan kanssa.
“Onko kaikki hallinnassa?”
“On, kaikki on kuten pitääkin. Ensimmäiset vieraat ovat saapuneet ja katselevat ympärilleen pihalla,” isäni vakuutteli hieman naurahtaen, “Tulin tuomaan nämä.” Hän lisäsi samalla kun heilutti kädessään olevaa pientä rasiaa ennen kuin avasi sen.Rasian sisällä tyynyjen välissä lepäävät kalvosinnapit olivat tutut. Siinä missä olin nähnyt ne etenkin vanhempieni hääkuvissa, vilahteli ne satunnaisesti muissakin juhlatilaisuuksissa otetuissa kuvissa. Etenkin lapsena olin silmäillyt niitä kuin harakka, ja jäljitellyt kultaisella pinnalla kaartuvia koukeroita sormenpäällä.
“Mistä tiesit että minulla edes on sopiva paita kalvosinnapeille?”
“Koska muistan kyllä erään joka on monet kerrat pienenä kertonut, että pukee samanlaisen paidan mitä minulla omiin häihinsä, jotta voi käyttää samoja rannenappeja.”
“..Ne näyttää napeilta ja tulee ranteeseen.”
“Kyllä kyllä,” isäni nauroi samalla kun ujutti kultaiset koristeet napinreikien läpi. “Olen ylpeä sinusta… Ei ole helppoa löytää itselle sopivaa kumppania, saati sitten rakentaa toimivaa parisuhdetta mikä kestää.”
Meillä vanhemmat eivät olleet koskaan säästelleet kehuja jos siihen oli aihetta, mutta joka kerta se tuntui ihan yhtä hyvältä. Vaikkakin tässä tilanteessa se myös nosti jonkinlaisen palan kurkkuun. -
Uuden elämän edessä
Aamuvarhain 22.7“Huomenta muru, on aamu varhainen–” lepertelevä ääni kuului lähes korvaa vasten.
Lätkäisin kämmenen toisen kasvoille, ja työnsin hänet kauemmas samalla kun kiemurtelin selän kautta toiselle kyljelleni. Vähän joka paikkaa tuntui kolottavan, ihan kuin olisin nukkunut vanhalla, muhkuraisella sohvalla. Tai perunasäkkien päällä.
“Nnooh, älä ole tuollainen. On vanhan elämäsi viimeiset hetket ja uuden elämän sarastus!”
“Tiedän, mutta en kuvitellut aloittavani tätä vaihdetta siten että joka paikkaa särkee. Joten mitäpä jos hoidat tehtäväsi ja keität kahvia,” murisin naama puoliksi tyynyyn uppoutuneena.
“Itseasiassa, kahvi on jo valmis kunhan suvaitsette vain nousta ylös”, Vladimir vastasi sen kuuloisena että näkemättäkin tiesin hänen virnuilevan. Ja sen sijaan että hän olisi tavallisen ihmisen tavoin noussut ylös ja kiertänyt sängyn, hän pyörähti koko ruhonsa painolla päältäni kuin tukki jotta pääsi pienen makuuhuoneen ovelle.
“…Kiitos” mumisin toisen perään.Edellisenä iltana Niklas oli jostain saanut mieleensä että perinteitä oli noudatettava huonon onnen välttämiseksi, mikä tarkoitti tässä tapauksessa sitä että en saanut nähdä häntä ennen seuraavan päivän vihkitoimituksia. Niinpä olin saanut oman mukavan sängyn ja poikaystäväni seuran sijasta nauttia lähes tuskastuttavan pehmeästä vierassängystä serkkuni seurassa.
No, väliäkö sillä. Yhden yön viettäisin vaikka saunan lauteilla jos Niklas haluaisi.—
Niklaksen aamu pihan toisella puolella…
Yö oli ollu suoraan sanottuna perseestä.
Eka en ollu millään saanu unen päästä kiinni ja sitte ku onnistuin niin heräilin muuten vaan. Sinänsä olisin halunnu käydä kiskoon Marshallin sittenki viereen nukkuun, mutta ajatus siitä huonosta onnesta mitä vois tulla kun se näkis mut ennen aikojaan? En kyllä tienny miten se päti nyt kun morsianta ei ollu, mutta joka tapauksessa en halunnu ottaa pienintäkään riskiä. Toissapäiväne riitti ihan hyvin sitä lajia…
Eihän Tuula ollut varsinaisesti tuntunu äidiltä moneen moneen vuoteen, mutta siitä huolimatta se oli tuntunut yllättävän raskaalta kun tytöt oli saatu auton kyytiin ja Tuula oli käskenyt olla ottamatta yhteyttä enää ja blokannu mun numeron. Helge oli istunu tonnin seteli ilme naamalla ratin takana samalla ku Mindin ja Mandin vaikerrus oli kuulunu auton sisältä.Nousin istuun sängyllä kun ovelta kuulu varovainen koputus, ennen ko ripa painu alaspäin.
“Sori, mutta käskit tulla herättään tähän aikaan niin.. Ring ring. Mä en ollu ihan varma että otakko sä tälleen aamulla teetä vai kahvia niin mä toin sitte kumpaaki”, Miksu selitti samalla kun hivuttautu tarjotin käsisä peremmälle.
Sillä hetkellä kun ne yhet oli ajanu mun siskojen kanssa pois pihasta, halusin suolistaa Miksun ja tarjoilla lihakeittona mun häissä. Mutta mun missaamat ääniviestit siltä avas tilannetta hiton paljo enemmän mitä Tuula oli sanonu. Koska se että “Miksu kerto” oli vähän eri asia mitä se, että pienen vihjeen jälkeen lisätietoa oli puserrettu Miksusta pihalle jopa sen uhalla että se saa ettiä uuden kämpän misä asua. Ne ilot kun äidit on hyviä kavereita ja satut olemaan vuokralla vanhempiesi omistamassa osakkeessa.
Ei sillä, se kertoo paljo että Miksu oli tullu sovitun mukasesti eilen tänne. Koko omaisuus auton kyytiin ahettuna. Toistellen kuinka sen olis pitäny tehä heti niin, eikä vasta sen jälkeen ku pommi oli osunu. Ja sehän yritti varottaa että mun äiti oli sotapolulla ja matkalla tänne, mä en vaan ollu pitäny kännykkää mukana…“…Tota… mä voin viiä nää kyl poiski. Tai. Jätänkö tähän vaii..?”
“Aa joo, juu.. Ei, anna tänne vaan.” -
Tehtävälistan lyhentämistä
19.7.Pyöritin kylmäyssuojien tarroja kiinni Stanimirin jalkojen ympärille samalla kun seurasin Niklaksen ja hänen siskojen tekemisiä Oscarin kanssa. Ratsastamaan Mindi ja Mandi eivät valitettavasti vielä päässeet, mutta heille näytti riittävän vallan hyvin jo se että olivat saaneet harjata sen sekä seurata sivusta kun Niklas oli mitannut ruunan ruumiinlämmön. SIihen oli tosin sisältynyt paljon kikattelua, koska olihan se nyt melkoista kun kuumemittarin kanssa touhuttiin ponin takaosan parissa. Kohokohta oli tosin selvästi ollut se, kun tytöt olivat saaneet vuorotellen kävelyttää Oscaria hetken kentällä.
Siirtyessäni laittamaan kylmäämään Barnumin jalkoja, en voinut estää ajatuksiani liukumasta tulevien asioiden pariin. Kaksosten mahdollisuus oli aina olemassa, vaikkakin ehkä epätodennäköinen. Toki, jo yhden lapsen kanssa oli ihan tarpeeksi tekemistä. Kunhan meille tulisi terve lapsi, muulla ei väliä ollutkaan.
Seuratessani Niklaksen ja tyttöjen toimintaa minun oli myönnettävä että vaikka ajatus kisatauosta hieman harmitti, olin kuitenkin enemmän innoissani siihen johtavista syistä. Sekä kaikista niistä asioista mitä sen myötä kuvaan astui.“Kylläpä sitä nyt hymyillään,” Nellyn ääni kuului vähän piikittelevään sävyyn.
“..On helppo hymyillä kun siihen on aihetta.”
“Totta, totta. Kai edes vähän kuitenkin jännittää?”
Puristin suuni tiukaksi viivaksi. “Arvaa vain.”
Nainen nauroi ja pysähtyi suulin pieleen.
“Tänään on vielä suhteellisen rauhallista, mutta huomenna alkaa se suurin tohina kun aletaan laittamaan asioita valmiiksi ja muutama muu vieras tulee jotka myös yöpyvät meillä. Onko Eetu muuten missä?”
“Talliss-tuossa,” nainen aloitti ja vaihtoi lennosta vastaustaan kun Eetu tuli tallin puolelta suuliin. Miehen ilme oli heti hieman kysyvä ja osoitti itseään kuin varmistaakseen että häntäkö tässä oli kysytty.
“Piti kysyä että olisiko ensi viikolla miten onnistunut vuokrata kenttä tai maneesi pariksi päiväksi käyttöön? Ei minulle, vaan veljelle ja serkulleni.”
“Kylhään se onnistuu. Kattoo vaan että milloon te tarvisitta kenttää niin laittaa viestiä sinne.. viestiryhymään, niin muut tietää vaan.”
“Joku tuntikohtainen vuokra tai kokonaishinta?”
“Ei sun tarvihje sellaasesta maksaa… Kuitenki sun sukulaasia niin..”
Nelly karaisi kurkkuaan sivusta, ja kohotti kulmakarvojaan Eetulle.
“…Niinno.. Jos te vaikka sovitta jonkulaasta kaikille sopivaa hintaa… Mä lähren viemään näät heinät tonne tarhoolle.”Nellyltä tuli hyvin nopeasti ehdotus vuokrahinnan suhteen. Olihan kyseessä kuitenkin useamman tunnin valtaus ratsastusalueelle sekä estekaluston käyttö, niin kyllähän siitä jotain pitäisi maksaa. Etenkin kun sama toistui parina päivänä.
“Teillä ei varmaan taida ollakaan kummoista estekalustoa?”
“Ei ole ei, mutta sitäkin enemmän vaikuttaa se kentän pohja. Siinä ei viitsi hypätä etenkään sen korkuisia mitä Dmitriy hyppää.”
“Se harjoittelee jotain kisoja varten vai?”
“Power Jumpia varten. Ne on ensi viikonloppuna Englannissa. Veljeni osallistuu yhdellä hevosella metri neljäänkymmeneen ja kahdella metri kuudenkymmenen luokkaan. Serkkuni hyppää metri kolmessakymmenessä.”
“Mmhm, eli sitähän pitää kantaa tuolit terassilta kentän viereen. Varmasti löytyy kiinnostuneita demonstroimaan katsomoakin.”
”Voin tarjota eväät ja juotavat niille katsojille jotka auttavat esteiden pystyttämisessä,” heitin virnistäen. -
Joskus se oikea vain löytyy
Jatkoa 18.7. päivän tapahtumille.“Mikä tuolla autossa vielä on?” Sonja kysyi ja vilkuili tallin edustalla olevaa kuljetusautoa kohti mistä kuului muutaman pärskähdyksen sarja.
Nelly näytti siltä että pidätteli naurua. Hän oli näemmä pitänyt suunsa supussa.
“Onko se puoliverinen? Vai lämminverinen??” Eira tiedusteli samalla kun kuikuili Cozminan selässä.
“No, lämminverisen puolelle se taitaa kallistua,” vastasin samalla kun kiipesin takaisin auton perään.“Niin kiire että ei ees moikata ehi, jumalauta.” Lastaussillan viereltä kuului äkisti.
“Ei saa kiroilla,” Niklaksen vierestä kaikui tomera kuorovastaus.
“Pahoittelut. Hei,” sanoin nopeasti ennen kuin pienen harkinnan jälkeen suukotin toista kevyesti, “.. Ja hei tytöt. Mutta pakko näin pitkän matkan jälkeen hoitaa hevoset ensin.”
“Joo joo, kunhan vi-..noilen sulle,” Niklas virnisti ja kurkotteli sivusta nähdäkseen auton sisälle, “Ota ny pihalle se että mäki nään sen!”
“Otan otan.”
“Ekkö sääkään muka tiiä millanen sillä siellä on?” Eiran ääni kuului pienen tuhahduksen saattelemana samalla kun hän varjosti silmiään toisella kädellä vähän lisää.
“Tiiän ja en. Tiiän kertoma pohjasesti mutta sanoin että jättää visuaalisen puolen yllätykseksi.”
“Että sä oot Nikke joskus tyhymä…”Kaivoin katon rajassa olevista kaapeista sinne sullotun sini-musta raidallisen riimunnarun roikkumaan kaulalleni ennen kuin siirryin aukomaan väliseinän lukitusta. Sillä hetkellä kun sain vedettyä seinän syrjään niin lastaussillan vierellä odottanut Niklas räjähti nauramaan. Yhä tuon talutusotteessa olleet Mindi ja Mandi sen sijaan vetivät ihailevasti henkeä.
“Tuo se ny ulos sieltä kun ei täältä nää mitään kun tuo paska aurinko häikäsee!”
Nelly hykerteli pientä naurua itsekin, saaden Eiran mulkaisun puoleensa.
“..Kuka tuo nyt oikein on?” Sonja kysyi ja naurahti sen kuuloisena kuin epäilisi näkemäänsä.
“Se on meidän vähän ennakkoon ostettu lapsen ensiponi,” Niklas käkätti.Tunsinko oloni edes vähän hölmöksi taluttaessani vain vähän Shetlanninponia korkeamman ponin ulos autosta? Kyllä.
Maksanrautias poni seisoi tyytyväisen näköisenä narun päässä, katsellen ympärilleen hyvin maltillisesti kunnes päästi pari hieman kimakan sävyistä hörähdystä tervehdykseksi kentän hevosille. Pitihän sitä uusia tallikavereita tervehtiä, kuten hyviin käytöstapoihin kuuluu. Vaaleanharjainen ruuna kääntyi haistelemaan Niklaksen ohjeistamien Mindin ja Mandin sitä kohti ojentuneita käsiä, painaen kuonopilkun koristaman turvan vuorotellen molemman kämmentä vasten ehkä vähän herkkujenkin toivossa.
Eira katsoi autosta talutettua ponia sen näköisenä että epäili että kyseessä oli vähintäänkin vitsi samalla kun Nelly puikkelehti ulos kentältä tullakseen tervehtimään tulokasta.“Mä olin kyllä ihan varma että Eetu vain vitsaili kun sanoi että sä tuot tänne ponin”, nainen nauroi, “Mikset vienyt sitä teille kotiin?”
“Meillä ei ole sopivaa aitausta. Aitaväli pitää olla tarpeeksi tiheä tai tämä kuulemma limboaa itsensä ulos tarhasta. Niin kuten Eetun kanssa sovittiinkin, saa asua täällä ainakin siihen asti että saamme häiden jälkeen kunnostettua aitaukset.”
“Entä se Vyacheslav mitä menit sinne alunperin katsomaan?” Sonja tiedusteli Aaveen selästä.
“Kyllähän se vielä mielessä on, mutta en ole täysin varma. Saa nähdä.”
“Mutta pieni poni vakuutti enemmän,” nainen virnisti.
“Eri tavalla mutta kyllä. Tätä ratsasti siellä kaksivuotias tyttö, ilman taluttajaa ohjaajan vetämällä tunnilla. Se itsessään jo vakuutti. Ohjaaja näytti siinä vielä maastakäsin kuninka onnistuu ihan kokoaminen kuin koottu käyntikin.”
Nelly ja Sonja vaihtoivat katseita keskenään. “Mikä sen nimi sitten on?”
“Ocean Astronaut. Mutta minusta tuntuu että sille pitää keksiä uusi kutsumanimi, koska tämän alkuperäinen tallinimi on Oscar.” -
Puoliverinen vai lämminverinen
18.7.Matka oli tuntunut kestävän ikuisuuden, ja näin pitkällä reissulla todellakin kaipasin Niklaksen seuraa. Siinä missä hänen seura oli erityisen toivottua puuduttavilla pitkillä tieosuuksilla niin apukäsi useamman hevosen kanssa matkustaessa oli sitäkin suotuisampaa. Onneksi Barnum oli Niklaksen neuvoilla sentään juonut ihan hyvin tien päällä.
Vilkaisin kojelaudan kellotaulua ja nyökyttelin päätäni tyytyväisesti. Olin onnistunut arvioimaan saapumisajan yllättävän hyvin. Ehdimme purkaa hevoset, tavarat ja siivota auton sekä hoitaa muut reissun jälkeiset asiat sekä juoda kahvit tuvassa ennen kuin pitäisi katsella kotiin lähtöä jotta ehdimme meille vanhempiani vastaan.Hopiavuoren pihaan ajaessa yksi ensimmäisiä asioita mitä näin oli se, kun Niklas hyppäri terassin kaiteen yli ottamaan ilmiselvästi Mindin ja Mandin paidanniskasta kiinni kun kaksikko oli juoksemassa autoa vastaan. Tallin valkeat ratsut, Aave ja Cozmina, näkyivät kiertävän kentällä ja Eetu lampsi tasaisen hitain askelin talolta päin. Isännän askelista näki että hän oli selvästi pelkällä korvakuulemalla tiennyt mikä ajokki pihaan oli kaartanut. Ja sen myötä osasi mitoittaa liikkeelle lähdön kuin kävelyvauhdin juuri sopivaksi siten, että kun kuljetusauto pysähtyi pihaan niin mies seisoi täsmällisesti hytin paikkeilla tallin seinustalla.
“Hyvi selevisittä takas kotio?”
“Ihan hyvin. Mitä nyt tuntui että koko Saksan mitta oli pelkkää työmaata.”Stanimirin ja Barnumin hoitamisessa ei mennyt aikaa paljo kahvinkeittoa kauemmin, kun oreilta napattiin suojat pois, juotettiin ja vietiin tarhaan jaloittelemaan. Barnum oli selvästi sitä mieltä että seisomista oli ihan tarpeeksi, koska se kiersi reippaallaa juoksulla ympäri aitausta turpa maata hipoen: eli kohta se olisi hiekasta harmaana ja ruskeana. Stanimir sen sijaan valitsi hieman maltillisemman suunnan, hölkötellen tasaisella ravilla omaan tahtiinsa.
Pääasiassa hevoset olivat vielä nauttimassa laidunruohosta, mutta Kissi ja Pond oli hetkessä uteliaina aidalla notkumassa kun tarhoille tuli hieman lisää elämää. Kentällä kiertäneetkin ratsukot olivat näyttäneet siirtyneen hetkeksi käyntiin ja vilkuili tallin takaa kuuluvan tömistelyn suuntaan.“Aattelin että kun tääloon nää tarhat nyt tyhyjänä, niin jos laitamma sen yhen ainaki ensalakuun vaikka tohon,” Eetu selitti samalla kun viittoi pihaton läheisyydessä olevaa aitausta, “niin siirretään sieltä sitte pihattoon.”
Nyökyttelin päätääni vastauksena, “Kuulostaa ihan hyvältä. Saa hetken katsella rauhassa ympärille.”Kentällä olleet Sonja, Eira ja Nelly, joka taisi vetää kahta ratsastustuntia päällekkäin, olivat melkein ehtineet palata takaisin työn pariin mutta käynti jatkui talon puoleiseen päätyyn keskittyneenä.
“Mikä tuolla autossa vielä on?” Sonja kysyi ja vilkuili tallin edustalla olevaa kuljetusautoa kohti mistä kuului muutaman pärskähdyksen sarja.
Nelly näytti siltä että pidätteli naurua. Hän oli näemmä pitänyt suunsa supussa.
“Onko se puoliverinen? Vai lämminverinen??” Eira tiedusteli samalla kun kuikuili Cozminan selässä.
“No, lämminverisen puolelle se taitaa kallistua,” vastasin samalla kun kiipesin takaisin auton perään. -
Sveitsistä Ranskaan
15.-17.7.Olin puntaroinut joitakin päiviä että lähtisikö sittenkään Royal Cupin kolmanteen osakilpailuun, osittain viimekertaisen heikon menestyksen takia, koska kotona oli kuitenkin vielä paljon tehtävää häitä varten. Lopulta Niklas oli kaivanut yhden laatikon uumenista laukun ja nakannut sen tuvan lattialle sekä käskenyt pakkaamaan. Hän kuulemma selviäisi ihan hyvin viikonlopusta jos jotakin tapahtuisi.
“Ja sitä paitsi, jos meet sinne niin eikö se oo se ja sama vaikka samalla reissulla kurvaat sielä Ranskan puolella kattoon sitä hevosta. Ko oot sitäki vatvonu ties kuinka monta päivää. Kuhan muistat ottaa oikian ämpärin ja oikian mehun että Barnum juo matkustaesa.”
“…Oletko varma? Meillä on kuitenkin vielä aika paljon tavaroitakin-..”
“Änkytinkö mä?”
Pudistin vain päätäni.
“Noni. Eli, sä teet työs ja ähet ponien kaa sinne kisoihin. Mä puran täälä tavaroita ja muuta ja meillä on muutenki vähän aikaa tehä sitä sitteki ko sä tuut takas. Ja muut asiat on aikalailla siinä pisteesä että sillä ei oo merkitystä ookko sä täälä vai Sveitsisä.”Joten lähdin sitten reissuun. Ja ehkä ihan hyvä niin, koska vaikka palkinnot olivatkin jääneet lopulta juuri meidän ulottumattomiin. Oli ero oman ja viimeisen sijoittuneen välillä niin pieni että en voinut olla muuta kuin tyytyväinen niin Stanimirin kuin Barnuminkin suorituksiin. Ja olihan se sinänsä jo voitto, että olin intermediate II luokassa sijoittunut useammankin sijan molempien vanhempieni edelle. Ja olihan kilpailuissa näkynyt jälleen pari kovastikin mieleen painunutta hevosta. Mutta kisojen päätteeksi oli vain yksi hevonen mitä lähdin tosissaan katsomaan.
Piirtopäinen ori näytti juuri siltä kuin kuvissa. Iso, hyvin kehittynyt ja kiiltävä karva. Harjaa ei vain paljoa kisoihin letitettäisi, melkein siisteintä olisi ollut ajaa se alas kokonaan. Vyacheslav seisoi pesupaikalla rauhassa kaikki neljä jalkaa tasaisesti lattiaa vasten, kurottaen päätään hieman enemmän käytävän puolelle kun yleisö lisääntyi.
Käsikopelolla orista ei löytynyt juurikaan huomautettavaa. Se ei aristanut mitään, eikä missään tuntunut poikkeavaa lämpöä tai muutakaan. Ainoa oli ollut etujalan patti, mihin liittyen omistaja esitteli peräti jalasta otetut kuvat. Pelkkä kosmeettinen haitta, mikä oli muodostunut pari kesää sitten laidunkauden aikana. Todennäköisesti toinen hevonen kolauttanut siihen tai jotain, minkä johdosta siihen on parantuessa muodostunut hieman liikalihaa. Suurin rasite oli ollut löytää sopivat suojat etujalkoihin että kiinnitys joko meni hyvin patin päältä tai jäi sopivasti viereen.
Ratsailta tunnustettuna ruunikko ei tuntunut yhtään hullummalta. Ehkä hieman hitaampi mihin olin tottunut, mutta myös paljon nöyrempi suorittamaan. Riitti että avut olivat kutakuinkin oikeat niin Vyacheslav ainakin yritti kovasti toteuttamaan sen mitä arveli ratsastajan siltä pyytävän, vaikka välillä kokeillut vailinaiset avut saivat sen tarjoamaan vääriäkin asioita. Se ei oikeastaan ollut huono asia, mutta välillä ori lähti myös ennakoimaan jolloin tarjoaminen tapahtui ennen aikojaan ja oli turhan monta kertaa myös väärä asia. Sopivan rytmin löytäminen vaati hieman työstöä, mutta loppukädessä ratsastuksesta jäi ihan positiivinen tunne. Tuskin sellaista hevosta löytyisi minkä jälkeen tuntui siltä kuin olisi löytänyt jalokiven sorakasasta.Istuimme tallin päädyssä olevalla terassilla kahvikuppien kanssa, missä samalla omistaja näytti vielä kertaalleen läpi Vyacheslavia koskevia papereita. Röntgenkuvia, taivutustuloksia… Ainakaan tiedon puutteesta ei voinut näitä kauppoja jättää tekemättä. Keskustelu rönsyili hevosten ympärillä laajemmaltikin, minkä aikana huomio kiinnittyi lähes vieressä olevalle kentälle siirtyneeseen ratsukkoon. Jo ensi vilahduksella näki että maksanrautias ei ollut millään muotoa mitään mitä etsein, rodun tai sukupuolenkaan osalta, mutta jokin siinä herätti kiinnostuksen. Vastapäätä istuva mies taisi havaita sen heti, koska hän ei kauaa odotellut vaan tuntui tarttuvan tilaisuuteen heti. Ruuna oli nimittäin myös yksi tallin monista myynnissä olevista ratsuista.
-
Uhkailua ja kuulumisia
En pitänyt sairaaloista. Ihan kuin ne olisi oikein yrittämällä yritetty saada mahdollisimman kolkoiksia ja luotaan työntäviksi mikä teki käynnistä entisestään epämukavamman. Kontrasti uusien lisäsiipien ja vanhan rakennuksen välillä oli huomattava mikä herätti pientä toivoa että tulevaisuudessa sairaalatiloista tehtiin käytännöllisyyden lisäksi edes vähän viihtyisämmiksi.
Tunsin oloni kuitenkin vähän vaivaantuneeksi etsiessäni ohjeiden mukaista huoneennumeroa ovien viereltä. En ollut Oskarin kanssa mitenkään kauhean läheinen. Mutta olimmehan me tietenkin kekustelleet tallilla usein ja aika paljon, toki lähinnä asia painoitteisesti hevosista ja niihin liittyen mutta kuitenkin. Kyllä hänet kaveriksi silti saattoi mieltää, ja olihan Oskari osa talliperhettä.
Huoneen ovi oli kiinni, joten päätin ensin koputtaa ja kuulostella jos joku vastaisi. Hetken hiljaisuuden jälkeen painoin rivan alas ja päästin itseni sisälle.
Ilona oli käsittääkseni viettänyt paljonkin aikaa vierailemalla täällä, niinkin paljon että Alex oli näyttänyt välillä vähän happamalta kun tavallisesti käsipuolessa kulkenut kaveri nyt vain sujahti tallin läpi ennen kuin taas katosi. Skannasin huoneen nopeasti läpi ja kuulostelin ympäristöä. Ilmastoinnin huminan ja laitteiden satunnaista piipahdusta lukuunottamatta oli hiljaista.
Hyvä, ei muita. Oskarilla kävi varmasti paljon läheisempiä ihmisiä vierailemassa niin en halunnut häiritä heitä.“…Sairaalan henkilökunta ohjeisti että kukkia ei saisi tuoda, mutta lahjapuodista löytyi tällainen pieni maskotti. Erehdyttävästi Kissin näköinen,” selitin samalla kun heilautin pientä pehmohevosta ennen kuin laskin sen miehen sängyn vierellä olevalle pöytätasolle, “Ja Niklas sanoi että tuoda tämä kutsun sinulle tänne. Hän tosiaan ei tullut tällä kertaa mukaan, halusi hengähtää rauhassa.. Mutta hän käski sinua palauttamaan sen vastauskortin ajoissa, kuulemma jos et tee siitä niin hän…” kaivoin kännykän taskusta ja avasin minun ja Niklaksen välisen viestiketjun, “..Ryömii sinun aivoihin kuin Freddy Krueger ja repii väkisin ylös Ruususen unestasi.”
En ollut aivan varma keneen Niklas oli ensimmäisenä puhuessaan viittonut, mutta selvästi hän oli ottanut sen suurenakin loukkauksena koska heti perään oli tullut komento käydä kaupan kautta kun tulisin kotiin. Tiedossa oli kuulemma perussivistyksen täydennystä elokuvien muodossa.
“Ilona on tainnut pitää sinut hyvin ajan tasalla mitä tallilla on tapahtunut ja mitä Kissille kuuluu, joten keskeytä vain jos tulee liian paljon toistoa,” puhelin samalla kun istuuduin sängyn lähellä olevalle vapaalla tuolille, ennen kuin aloitin kertomalla Oskarin hevosen kuulumisia.
-
Perästä kuuluu vai miten se menee? Pätkiä tän kaiken keskellä kesken jääneistä tarinoista väliltä 20.6 ja tämä päivä. Jos jonku pätkän sisältö ei istu omien hahmojen menoihin niin voi huoletta ohittaa ja kuvitella tilalle jonku muun.
Sopimus on sopimus
“Heeelloo. My man, buddy, buddy boy,” Niklas leperteli kuin kehräävä kissa hypätessään toisen viereen tuvan penkille.
“Niikkeee, mitäää, mitä oot vaillaa?” Hello pidenteli sanojaan toisen aloituksen mukaisesti.
“No kiva ko kysyit, ko jos oot jo ehtiny kuulla niin meillä iski vähän paniikki muutto. Pitäs saaja se meijän kämppä tyhjäksi että saajaan tehä loppusiivous ja luovuttaa kämppä viimestään kuun viimenen päivä.”
“Ehkä oon, ehkä en. Mutta miten mä sovin tähän kuvaukseen?”
“Kuule ku… Et liikenis kantoavuksi? Saat V.I.P vierailun ekana Hopiavuorilaisena sinne meijän uuteen kotiin.”
“hmm… Mutta mähän nään sen jos tuun sinne teidän häihin.”
“No joo, mutta saisit jo tänään all inclusive tarjoilun. Ruoka, jälkkäri ja juotavat.”
“Mitä ruokaa?”
“Mitä ny Runoista haluatkaan, jälkkärin voi kyllä hakia kaupastaki jos niikseen,” Niklas heitti tarjouksen pöytään ja hivutti kättään hitaasti lähemmäs kauppojen loppuun viemiseksi.
Hello näytti puntaroivan tarjoustaan hetken, ennen kuin löi kättä päälle ja heilutti Niklaksen kättä ylös ja alas liioitellun suurella liikkeellä “Söör Nikke, kaupat tuli.”
“Mikkä kaupat?” Eira materialisoitui hämmästyttävän nopeasti ruokasalin oviaukolle.
“Niklas pyysi Hellon avuksi muuttotavaroiden kantoon.”
“NIKKE! Mihin sä oot muka lähösä?!”
“Ei me Hopiavuoresta kadota.”
“Jaa, no sitte. Mutta mihin te sitte lähette?”
“Reilu puoli tuntia täältä Vaasaan päin”, vastasin vähän ympäripyöreästi, “Kiinnostaako lähteä avuksi? Ei tarvitse pakata mitään, kantaa autoon ja autosta uuteen taloon.”
“Paljoko maksat?”
“Paljonko pyydät?”
Eira mutristi suutaan mietteliääseen sävyyn ja puntaroi hetken, “Paljoko portaita ja minkälainen matka ovelta autolle?”
“Täällä päässä ei portaita, auton saa asunnon eteen. Määränpäässä yhteensä… seitsemän askelmaa, auton saa sielläkin oven eteen.”
“Paljoko isoja huonekaluja?”
“Kaksi yksittäistä kirjahyllyä, mutta kevyitä. Pari pienempää kalustetta.”
“Eikö teillä oo muka ees sohvaa?”
“On, mutta nyt viemme nyt vain osan mitkä saimme pakattua, kun ylihuomenna meidän pitää lähteä Norjaan Sommersolvervia varten.”
“hmm… Neljäkymppiä ja ruuat päälle.”
Harkitsin Eiran palkka ehdotusta hetken. Tämän muuttokuorman työmäärään nähden hinta oli ehkä aika kova, kun kantajia oli useampikin mutta toisaalta taas… “Sovittu.”
“Hä? Miks mä saan vaan ruuat?” Hello parahti pirttipöydän äärestä.
“Koska sä et yrittäny tinkiä parempaa diiliä, ääliö.”
“Mä haluan kans taskurahaa ja ruuat!”
“Sori kaveri, mutta diili on diili,” Niklas huokaisi pahoittelevaan sävyyn ja taputti toisen hartiaa, “Ruokapalkalla nyt joudut hommiin, kättäki ku lyötiin jo.”
“Keitä teillä on ees kantamassa?”
“Hello, sä ja Nelly. Tai Nelly ny tais lähtä lähinnä talliäitin roolisa kattoon että millaseen paikkaan perheenjäsenet oikein muuttaa. Ja että saa vähän muuta ajateltavaa ku.. no, Oskari ja näin.”Keittiöön laskeutui nopeasti hiljaisuus. Hopiavuoressa oli ollut hieman odottavan synkeä ilmapiiri siitä lähtien kun Oskari oli joutunut ambulanssin kyydissä sairaalaan, ja se oli vain syventynyt sen jälkeen kun tieto hänen tilanteesta oli saapunut väen korviin.
Tilakierros
Ensimmäinen muuttokuorma seisoi auton kyydissä talon edustalla, valmiina purettavaksi, mutta se oli saanut jäädä odottamaan hetkeksi. Niklas oli nimittäin ottanut haltuunsa esittelykierroksen.
“Koska jos mä en tätä tee nyt ku ekat talliperheen tyypit on käymäsä, niin sä kuitenki saat jonku uuen aivohalvauksen ja suurinpiirtein esittelet talon piirustuksien kera missä mikäki huone on.”
Niklas oli täräyttänyt sanansa sen kuuloisena että en ollut täysin varma oliko se ihan vain vinoilu, ja vai myös hieman katkeruutta aikaisemmasta kun olin paljastanut suunnitelmat lapsesta Nellylle ja Sonjalle. Sillä ei varsinaisesti ollut kyllä väliä, koska jos Niklas halusi esitellä paikan ensimmäisille vieraillemme niin hän sai sen tehdä. Mutta tunsin kyllä yhä pienen piston mielessä taannoisesta möläytyksestäni.
“Ai te ootte hankkinu jo jotain hevosia tännekin? Ettehän te oo vielä ees muuttanu sisälle niin ootteko te rampannu joka ilmansuuntaan?” Nelly kysyi kummastelevaan sävyyn ja katsoi metsätarhan puiden seassa kuikuilevia hevosia.
“Ei, nuo on vuokralaisten hevosia. Ne olivat täällä jo ennen kuin paikka laitettiin myyntiin, eikä vanhempani nähneet syytä irtisanoa heidän karsinapaikkoja joten he ovat saaneet pysyä täällä. Tuo Suomenhevonen ja lämminverinen muuttaa tosin pihattoon kun talliin tulee muita hevosia, nyt ne ovat asuneet sisällä lähinnä jotta tamma ei joutuisi olemaan yksin sisällä.”
Nainen nyökytteli päätään hyväksyvään sävyyn. “Myönnän että tää paikka on kyllä vähän isompi mitä kuvista ymmärsin. Tai lähinnä näin pinta-alallisesti. Tosi hyvän kokoset tarhat.”
“Runko on hyvä. Aitoja joutuu osaltaan uusimaan sekä tarhojen katoksia, mutta tallissa ei ole tällä hetkellä mitään mikä vaatii huomiota. Kentässä tulee olemaan suurin työ, koska sen pohja pitää kaivaa auki ja uusia. Tuollaisenaan se riittää kyllä perus harrastamiseen, mutta aktiiviseen ja tavoitteelliseen ratsastamiseen etenkin pidemmässä juoksussa se on vähän liian kova. Sekä etenkin hyppäämistä ajatellen.”
“Joko tiedät mitä hevosia tänne tuotte?”
“Minulla ei kauheasti ole siihen vaikutusvaltaa, tänne tulee hyvin pitkälti ne mitä vanhempani päättävät. Mutta Arlekin isä laittoi jo lähtölistaan.”Mikä lohduttaa kun menee huonosti?
Olimme lähteneet Norjaan hyvillä mielillä, Niklas ihan kisaamaan ja minä yllättäen tuomarin tuoliin. Oli ollut ihan mielenkiintoista olla pitkästä aikaa kouluaitojen päädyssä istumassa eikä hevosen selässä aitojen sisällä. Viime kerrasta oli jo.. huh, yli kuusi vuotta.
Niklaksen kenttärankingiin liittyvä koulurata oli sinänsä mennyt ihan hyvin, vaikka tulos ei riittänyt kovin hyviin pisteisiin luokan sisällä. Lisäksi otettu helppo B lähtö oli taas mennyt vielä vähän paremmin. Niklas oli ollut suoraan sanottuna jossain kilpailijan huumassa, toistaen moneen otteeseen kuinka hän ei voinut uskoa sitä että luokan voittajan ja hänen tuloksen välillä oli ollut vain vajaan neljän prosentin ero. Edes puuttuva ruusuke ei ollut laimentanut hänen intoaan.
Seuraava päivä oli kiskaissut maton alta täysin. Jos rataesteiden kaksikymmentä virhepistettä ja viimeinen sija ei siihen riittänyt, niin kenttärankingin väliaika tulos oli rapisuttanut kaiken sen itsevarmuuden mitä Niklaksella oli vielä ollut. Nimi oli löytynyt listan lopusta, eikä sen hetkinen piste-ero antanut turhan suurta toivoa että sieltä pääsisi nousemaan yhtä sijaa enempää.
Siirsin katseen vieressäni seisovaan Niklakseen, tarkastellen hänen ilmettä. Lyöty oli kuvaavin sana mikä mieleen tuli. Tuon hartiat tipahtivatalas, ja koko ryhti painui kasaan samalla tavalla kuin Hopiavuoren pihaan rakennetulla lumiukolla kun kevätaurinko oli alkanut paistamaan. Suurin ero oli se että lumiukko ei ollut nieleskellyt tai hampaita purren yrittänyt pidätellä kyyneleitä.
Niklaksen näkökulmasta myöhemmin samana päivänä:
Mikä siinä oli että ku silimät vuosi niin kaikki vuosi? Ja sitte silmät tuntu turvonneelta ku pahempanaki krapula-aamuna ja nokka oli tukosa niin että vaan henki pihisi. Seksikkyyden multihuipentuma, mitä Marsh ei onneksi ollu näkemäsä.
Mua ärsytti. Vitutti, itketti, nolotti ja hävetti.
Vitutti ja itketti se, että mä olin kämminy koko esteratan niinku en olis ikinä rataa missään hypännykkään.
Ärsytti ja nolotti se, että olin märsäävä ameeba josaki sängyn nurkasa. Ees Krem ei ollu jaksanu kattoa sitä vaan oli vaan käpertyny nukkuun mun viereen. Okei, se oli ihan lohdullista että oli pieni kuumavesipullo vieresä mutta silti.
Mutta sen lisäksi mua hävetti. Ihan helvetisti. Se että että mä en saanu ittiäki ylös että olisin menny kävelyttään ja hoitaan Barnumin. Ei se sen vika ollu että mä en osannu ratsastaa ja pilaisin sen tällä menolla täysin. Mua hävetti myös se, että sen pitäis olla muka mun hevonen ja olin uikuttanu Marshille että voisko se käyä ees tän kerran hoitaan sen ja lupailin että kyllä mä sen seuraavan kävelytyksen hoitaisin.
Ottaiskohan Marsh Barnumin vielä takas? Se olis niin paljo järkevämpää.Kohtalo, oletko se sinä?
Istuin livingin oviaukossa kahvikuppi toisessa kädessä ja tihrustin puhelimen näytöllä näkyvää tekstiä silmät hieman sirillään. En tiedä johtuiko se auringon ja varjon luomasta kontrastista että tekstiä oli niin vaikea nähdä. Kallistin puhelimen kyljelleen, jotta näyttö kiersi eteen tulleen videon suuremmaksi koko näytölle. Ruunikko piirtopäinen ori näytti vähän liiankin hyvältä. Raamikas ja lihaksikas voimapesä mikä näytti kantavan itseään luonnostaan erinomaisesti. Vaikutti ehkä hieman turhan nöyrältä omaan makuun, puoliautomaattinen, mutta sitä ei kyllä voinut turhan suureksi miinukseksi laskea. Vyacheslav II. Nimi tuli hieman yllätyksenä, etenkin kun ori asui Ranskassa ja sukupuussa ei näkynyt kuin pari venäläistä nimeä ja nekin vasta isänisän jälkeen
Ehkä tämä on jokin kohtalo. Tuumasin ehkä hieman huvittuneena.
Vilkaisin puhelimen yläreunassa näkyvää kelloa. Niklas voisi ihan hyvin nukkua vielä ainakin puolituntia ennen kuin tarvitsisi käydä hoitamassa Barnum. Toisaalta, pitäisikö antaa hänen nukkua vähän pidempään ja käydä tekemässä aamuhommat hänen puolesta?Hevosmietteitä
Stanimir tuntui hieman happamalta lyhyen lomansa jälkeen, minkä takia mietin olisiko sittenkin ollut viisaampaa että se olisi ollut Norjan reissun ajan Storywoodsissa edes kevyellä liikutuksella. Sopivia kilpailuja oli ollut nyt vähän vähemmän mitä olin toivonut, monet olivat menneet päällekkäin toisten kanssa ja jotku oli pitänyt jättää väliin muista syistä.
No, olihan tässä kevään aikana ollut kyllä ihan tarpeeksi muuta ohjelmaa, niin ehkä ihan hyvä näin. Sen myötä tosin isäni oli alkanut kärkkymään malttamattomana Stanimiria takaisin itselleen. Enkä voinut syyttää häntä: ori oli vielä hyvässä vedossa ja meillä näkyi kalenterissa vain parit kilpailut tällä hetkellä. Samaan hengenvetoon isäni oli kehoittanut minua useampaankin otteeseen käymään paikan päällä katsastamassa Ranskasta löytynyt ori. Trakehner ei ehkä ollut ensimmäinen vaihtoehtoni, mutta Westfalenin ja Hannoverin jälkeen en voinut nirsoilla pelkän rodun takia.“Mitäs sinä noin kovasti mietit kun et puhetta kuule?” Sonja kysyi virnistäen kentän aidan ulkopuolelta. Aave seisoi ratsastajansa rinnalla ylväästi kuin marmoripatsasta. Nainen oli kyllä todellakin tehnyt hyvää työtä orin kanssa, “kysyin että sopiiko tulla teidän kanssa kentälle?”, nainen lisäsi kun huomasi saaneen huomioni.
“Ah, anteeksi. Joo, tulkaa vain.”
Kaksikko kulki sulavasti portin kautta kentälle ja sulki sen perässään. “Niin, onko jotain mielen päällä?”
“Paljonkin,” naurahdin hieman, “Mutta juuri nyt mietein sitä kun isäni haluaisi ottaa Stanimirin mukaansa samalla reissulla kun lähtevät häiden jälkeen takaisin Venäjälle.”
“Mutta eihän se ole ollut täällä kuin vasta… muutaman kuukauden.”
“Puolivuotta. Mutta Hopiavuoressa joo vasta muutaman kuukauden.”
“Eihän sinulle siinä vaiheessa jää omaa hevosta ollenkaan jos Grigori ottaa Stanimirin takaisin, niin millä sinä sitte kilpailet?”
“Ei varsinaisesti. Ainakaan sellaista jonka kanssa jatkaa tavoitetta kohti. Ranskassa olisi kyllä yksi ihan kiinnostava, mutta en tiedä.”Sonjan ja Aaveen alkukävelyjen ajan muodostimme listaa Vyacheslavin hyvistä ja huonoista puolista, minkä kautta asiaa oli helpompi tarkastella. Niin kauas ei kuitenkaan ihan turhanpäiten halunnut matkata hevosen perässä etenkään kun se ei ollut aiheuttanut sellaista tunnetta että tämä voisi olla se.
-
Työnjohtaja Krem
“Huomasin muuten yhden pienen… Ongelman, tässä meidän aikataulussa.”
“Ai minkä vai?”
“No siis. Me lähdetään seuraavaksi viikonlopuksi sinne Norjaan, ja kun tulemme takaisin niin tätä kuuta on jäljellä ehkä.. Kolme tai neljä päivää.”
“Niin, sitte?”
“Niklas. Meidän pitäisi luovuttaa tämän asunnon avaimet kuun viimeinen päivä.”Tummahiuksinen mies näytti prosessoivan kuulemaansa hetken, koska tuo katsoi vähän tyhjän näköisellä ilmeellä jonnekkin ohitseni. Lopulta Niklas veti terävästi henkeä ja katse siirtyi minuun päin.
“Ei saatana… Öää, joo. Öö, pitäskö alkaa tunkeen tavaroita laatikoihin ja laukkuihi?”
“Aikalailla pakko. Onneksi uudessa talossa on tilaa vaan kantaa tavarat sisälle ja jättää johonkin odottamaan lopullista sijoittamista, niin purku onnistuu nopeasti. Ja no, putsaan hevosauton ja laittan pressun takaosaan lattialle niin aika varmasti saamme kaiken vietyä yhdellä reissulla.”
“Eli vipinää kinttuihin ja tavarat kasaan?” Niklas heilautti itsensä jalkeilleen sohvalta, “Mä alan paiskoon romuja vaatehuoneesta, laitan tyyliin matkalaukkuihin ja mitä näitä nyt onkaan, niin jos sä katot oliko meillä varastosa jotaki laatikoita jälellä niin tyhjennä kirjahyllyt. Niistä lootista tulee kuitenki sen verta painavia ja jämäköitä että ne menee johonki kuorman pohjalle nii hyvä saaja alta pois.”Myönnän että häkellyin Niklaksen reaktiosta. Olin odottanut että kun asia tuli näinkin puskista, että tuo olisi tapansa mukaisesti ensin pyörinyt päättömänä rinkiä kun ei tiennyt mistä aloittaisi. Koska aivot menivät solmuun, kuten hän tapasi sitä kuvailla.
“No? Mitä sä siinä vielä istut. Chop chop, meillä on kämppä pakattavana,” Niklas komensi ja taputti käsiään yhteen.
“Pitäisi meillä pari laatikkoa olla,” vastasin samalla kun kiirehdin ylös tuolilta ja suuntasin eteiseen.Krem hyppäsi nopeasti jalkeilleen omasta pedistää, ja puhinan kanssa juoksi minun ja Niklaksen väliä. Se tiesi että nyt jotain tapahtui, ja halusi ehdottomasti olla mukana auttamassa. Pörheä koira ei vain tainnut ymmärtää, että siitä olisi kaikkein eniten apua kun se ottaisi työnjohtajan aseman ja tarkkailisi tornistaan pakkausoperaatiota.
-
Ah, aivan. Minään sellasena tän ei ollu tarkotus tosiaankaan toimia, ihan vaan koeratsastuksia kun ettii sitä omaa hevostaan ennen ko joutuu Stanimirin palauttaa isälleen. Pahoittelut! Koitan kattella tarkemmin että mitä kirjottelen.
edit/ Tän voi kyllä vapaasti poistaa täältä jos ei tosiaan istu matkaan. -
Voi Oskari, elä oo niin ankara itelles. Joku sais ehkä, silleen nätisti, ravistaa ja antaa reality checkin. Koska niinku Ilona jo sanoki, niin siitä ei kauhian kauaa oo kun viruttiin koomassa. Niin tässä ajassa se että voi edes ratsastaa on melkonen saavutus. Ja vieläpä kisoissa, sijoittuen lähemmäs kärkeä mitä häntäpäätä!
Oskarin tunteita on kuvattu ihanan hienovarasesti, niin Sintin ja Noeulin tarkastelusta, oman menestyksen tuomiointiin kuin huivikapaloon kääriytymällä. -
Katoin jo Keskustan puolelta kun Uunolle tarjottiin kotia, ja ai että miten loistavaa on että koti löyty! Vaikka samaan aikaan kyllä harmittaa Eiran ja Inarin puolesta että tässä tilanteessa ylipäätään ollaan. Ensihevonen on kuitenki aina se eka, ja olkoon kuinka hyvä koti tiedossa tahansa niin tilanne on vaikea.
Pieni lohtuhan ainakin Eiralla on se että se saa liikuttaa Gozminaa ja vähän muitaki hevosia, niin täydestä hevosettomuudesta ei joudu kärsiä. -
Että huvitti tuo Ilonan nimittäminen unirätiksi. Mitä sehän se Oskarille tällä hetkellä taitaa ollakkin, pieni tuki ja turva toimintakykyä kehittäessä. Ja Oskarin reaktio kun Alex nimitti Ilonaa sen tyttösytäväksi: Juuri sellanen mitä odottelin, enkä joutunu edes pettymään.
Siitä asti kun ”Ukko” hyppäs tekstiin mukaan, oon oottanu pienellä kauhulla että mitä tuleman pitää. Ja nyt selvis Oskari ei näemmä muista Sinttiä vaikka ihan näki sen, ei tullu mitään ahaa elämystä tai muutakaan. Se pistää vähän huolestuttaan että millanen reaktio tulee olemaan kun se kuulee asioist. Ja kuka sekä miten asia sille esitetään?
-
Kuten jo Sonja sanoki, olihan tämä odotettavissa mutta silti ikävää. Kävi miten kävi niin toivottavasti lopputulema on hyvä. Joko joku ratkasu millä Uuno saa pysyä Hopiavuoressa tai että uusi koti on hyvä paikka.
Sivussa kyllä ootan että mitä mahtaa olla suunniteltuna Eiranki hevostelujen suhteen, vai onko mitään. Ja kyllähän tallilta löytyy useampiki hoidokki kuin ratsuki alle.
-
Kuka lie idiootti sellasia värejä meni keksiin, hävytöntä.
Jotenki Sonjan ja Valjan juttu tuntuu ainaki tässä hetkessä just siltä ihanan lällyltä rakkauden täyteiseltä että yäk. Tulee itellekki vähän sellanen hoopo hymy etenki tuota loppua lukiessa.
-
Niin kiva kun oliki lukea näitä tekstejä kun Oskari seikkaili päänsisäsessä maailmassa, älyttömän kiehtovia tekstejä, niin on se kuitenki vielä kivempi juttu Oskari palas tajuihinsa!
