Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Summer Paloozan 2023 päättyy
eli kisojen loppu ennen paluuta suomeen.3.4.
Vilkuilin kentän puolella käynnissä olevaa suoritusta. Tämä ei ollut lähelläkään ensimmäistä kertaa kun näin Misangin ratsastavan, ja tälläkin kerralla rata näytti kauniilta. Ratsastaja istui ryhdikkäästi ja ohjasi kauniisti liikkuvaa hevosta hyvin pienin avuin mikä varmasti näytti monen silmissä eleettömältä. Kuin hän ei tekisi mitään. Lopulta ratsukko lipui pysähdykseen kentän keskelle ja seisoi siellä patsaan tavoin liikkumatta yhden rauhallisen hengähdyksen ajan, ennen lopputervehdystä tuomareille.
Ohjasin Stanimirin kohti areenan auki jätettyä laitaa koska seuraavaksi oli meidän vuoromme tehdä sama: parhaamme. Tai ainakin vähintään 65% arvoinen suoritus jotta päihittäisimme isäni ja Viktorin suorituksen luokassa.
Kimon orin ratsastamisessa hengittäminen tuntui olevan tärkeämpää mitä monen muun hevosen kanssa. Barnum ei ottanut niin kovasti itseensä jos ratsastaja sattui jäädä pidättämään hengitystään, tai jos hengitys kiihtyi nopeaksi ja pinnalliseksi. Stanimir huomasi aina ja joskus se antoi anteeksi mutta toisinaan se ei antanut armoa yhtään. Aktiivinen ratsastus orilla oli opettanut paljon niistä pienistä mutta tärkeistä asioista.Radan jälkeen olo oli hyvä. Luottavainen. Suoritus ei ollut täydellinen, siirtymiset passagen ja piaffen välillä tarvitsisivat vielä hienosäätöä jotta ne olisi soljuvampia. Sama päti laukanvaihtoihin joka askeleella, hieman siistimmäksi. Vaihdot joka toisella askeleella sen sijaan olivat tuntuneet juuri sopivilta.
Kun olin päässyt ulos kentältä, ja lopulta olin kuullut kaiuttimista miten meidän suoritus oli tuomareiden silmin mennyt. 81% ja risat päälle. Olin vain kerran aikaisemmin onnistunut ratsastamaan näin hyvin tällä tasolla, minkä takia hyvä olo hyppäsi nopeasti suorastaan huumaavaksi.
Vapautin toisen käteni pitämästä ohjia, ja kurottauduin hieromaan Stanimirin kaulaa niin isolla liikkeellä kuin pystyin.4.6.
Vilkuilin kelloa aina välillä samalla kun kolusin yhtä työhuoneen kaapeista ja etsein vähän parempaa paperia tulostimeen tavallisen kopiopaperin tilalle.“Oletko varma tästä?” Grigori kysyi kulmat hieman kohollaan, vilkaisten lukulasien reunan yli.
Nyökäytin päätäni vastauksena. “Eipä se käytännön asioita oikeastaan muuta.”
“Totta”, vanhempi mies sanoi ja jatkoi kirjoittamista tietokoneella, “Kai sinulla jotain muutakin hänelle on?”
“On toki, mutta se odottaa kotona. Ja olen tätä miettinyt jo jonkin aikaa, joten nyt jos koskaan on hyvä hetki sille. Mainitsinko jo että Niklas osallistuu Barnumin kanssa Sommersolvervin kisoihin? Kenttäratsastuksen harrasteluokkaan ja helppo b kouluun.”
“Olinkin kuulevinani jotain sen sorttista eilen illalla, kun hän keskustelin Anicen kanssa kirjastossa. Uskot että hän on valmis sen tason hyppäämiseen?”
“On. Ja jos totta puhutaan, jos palaset saadaan kohdalleen niin Niklas voisi ihan hyvin siirtyä rataesteillä vähän korkeampaankin.”
“Niinkö meinaat?”
Nyökkäsin päätäni varmasti.Katsoin jälleen seinällä olevaa kelloa. Vielä oli onneksi hyvin aikaa ennen kisojen viimeisen päivän alkuun. Päivän ensimmäinen luokka alkaisi vasta lähes parin tunnin päästä, aamupalakin vasta valmistui keittiössä. Mutta halusin tehdä tämän valmiiksi ennen sitä.
Kun olin saanut kaikki tarvittavat kasaan oikealla tavalla isäni avulla, kapusin portaat takaisin yläkertaan. Mennessäni koputin tiettyjen vierashuoneiden oviin ja ilmoitin aamupalasta ennen kuin livahdin takaisin omaan huoneeseeni. Olin olettanut että Niklas nukkuisi vielä, mutta sen sijaan hän makoili hereillä sängyssä ja selasi puhelintaan. Todennäköisesti minua odottaisi siis liuta videoita mitä hän oli jakanut TikTokista koska joko a) siinä oli söpöjä elämiä b) se oli vähintäänkin hänen mielestä hauska joten halusi nähdä minun reaktioni c) jotain hevosiin liittyvää tai d) jotain ultimaattisen typerää.
“Olitkin jo hereillä.”
“huh? Jooo. Mulla oli herätys silleen että herään aamupalalle mutta heräsin pikkasen ennen sitä jo. Misä sä olit?”
“Autoin äitiä. Ja hoidin yhden asian,” vastasin samalla kun istuin sängyn reunalle. Pienellä viiveellä ojensin toisessa kädessäni olleen punaisen paperimapin Niklaksen suuntaan, “Hyvää syntymäpäivää.”
Niklas henkäisi terävästi ja lähes ponkaisi istualleen ennen kuin otti mapin käsiinsä. “Sä muistit. Mä aattelin että täsä on ollu jo niin paljo kaikkea että et muistais. Tai siis, se olis ollu ihan ok vaikka et ois muistanukkaan mutta siis–”
“Ennakointi on supervoimani. Alkuperäisen lahjan saat sitten kun päästään takaisin kotiin, mutta tämä on lahja numero kaksi,” selitin samalla kun seurasin toisen liikkeitä. Niklaksesta näki että hän halusi kiskoa nurkkien kuminauhat vauhdilla auki ja nähdä mitä mapissa oli, mutta hän yritti kovasti tehdä sen mahdollisimman rauhallisesti.Hiljaisuutta kesti jonkin aikaa, kun Niklas ensin vain silmäili nopeasti läpi paperilla olevat tekstit. Toisella ja kolmannella kerralla hän näytti jo oikeasti lukevankin sitä, kohentaen asentoaan sängyllä. Neljännellä kerralla silmät liikkuivat huomattavasti hitaammin, mikä tarkoitti että hän oikeasti luki jokaisen rivin.
“Mit–… Tai siis. Mikä tää on?”
“Siinähän lukee,” vastasin pidätellen hymyäni hieman, “Siellä mapissa on myös kynä jos haluat allekirjoittaa ne.”
“Mutta siis… Ei mulla oo varaa tälläseen.”
“Ei sinun niistä asioista tarvitse huolehtia. Käytännössä asiat jatkuvat samalla tavalla kuin tähänkin asti, oikeastaan ainoa ero on se että se on virallisesti sinun.”
“…Jos Barnum on mun hevonen, tarkottaako se sitä että sä tuut mulle hattu käesä kysyyn että saatko lainata mun hevosta kisoihin?”
“Aikalailla.” -
Summer Palooza 2023 puoliväli
1.6.
Barnum näytti tapansa mukaisesti hillityn rauhalliselta seistessään ryhdikkäänä vastaanottamassa Niklaksen kehutulvaa. Toinen oli pelkkää hymyä taputtaessaan hevosen kaulaa molemmin puolin samalla kun piteli riimunnarun päästä kiinni. Orin muutoin lähes aristokraattisen olemuksen rikkoi sen silmät mitkä loppasivat hitaasti lähes kiinni kun se nautti saamastaan ylistyksestä, ja sen se oli kyllä ansainnutkin. Vaativan A:n kolmas sija ja yli 83%! Nopealla muistelulla tämä oli nyt Barnumin ennätys kouluradalla.
Seurasin hetken aikaa kaksikon olemista. Mustasta orista oli oikeasti jossain vaiheessa muotoutunut ihan Niklaksen hevonen mitä minä vain lainasin aina välillä.“Onneksi olkoon!”, Sonja huikkasi lähestyessään tallikäytävällä.
“Kiitos,” vastasin hymyillen, “Tämä oli hieno päivä Hopiavuorelle, pitänee käydä hakemassa vähän isompi kakku kun mennään takaisin.”
“Sitähä ei tierä vaikka joutuu käyrä hakees kakski kakkua, huomenahan on vielä parit startit meirän tiimiin”, perässä Ilonan kanssa kulkenut Minja huomautti, “Niin joo ja lauantaina yks.”
“Totta. Pitäiskö sitä sopia että jos te tuotte lisää ruusukkeita kahvipöytään, niin hankitte jotaki muuta kakun kaveriksi? Saadaan kunnon juhlat kasaan.”
“Se vois olla kyllä ihan hyvä idea”, Ilona kommentoi. Hänen kasvot suorastaan loisti päivän hienon suorituksen aiheuttaman huuman johdosta, mutta hieman oli silti havaittavissa jännistystä huomisen esteluokasta.
“Kannatan tätä ideaa!” Niklas hihkaisi lukitessaan Barnumin karsinanovea, “Vaikka mä en siis oo tehny mitään vaan tuun ihan vaan mässäilemään niin kyllä kiitos, kerätkää lisää voittoja että muillekki riittää sitte syötävää.”
“Nikke, sä kuulostat nyt jotenki tosi Hellomaiselta..” Sonja sanoi hieman silmiään siristäen.2.6.
Toinen kisapäivä oli antanut lisää aihetta juhlaan: Ilona oli kirinyt tasoon nähden yllättävän haastavalla radalla palkintosijoille asti, sijoittuen peräti kuudenneksi yli kolmenkymmenen hevosen joukossa. Minä olin Barnumin kanssa jäänyt muutaman sijan alemmas ja täten palkinnot jäi saamatta, mutta näinkin hankalalla radalla olin erittäin tyytyväinen orin suoritukseen.Hörpein kahvia pahvimukistani samalla kun Niklas puunasi Barnumia pesupaikalla. Orin kisat päättyivät tähän ja tiedossa oli vain kevyttä liikettä, joten toinen oli ilmoittanut haluavansa pestä hevosen kunnolla päivän hikisuorituksen jäliltä. Ja kuka minä olin sitä kieltämäänkään? Etenkin kun olisin tehnyt itse ihan saman.
“Muuten, muistatko ne Sommersolver kilpailut Norjassa? Missä olen käynyt parina vuotena.”
“Joo, muistan. Kui? Niin onko ne tulosa taas? Meetkö sinnekki vai?”
“Ne on kesäkuun lopulla, muistaakseni.. 23.-25. päivät. Minulle ei siellä ollut oikein luokkia niin en osallistu tänä vuonna, mutta ajattelin että jos sinua kiinnostaa.”
“..Hä?”
“Niin. Voisit ihan hyvin osallistua kenttärankingiin, eli ratsastaisit koulu, este ja maasto-osuudet. Toki taso olisi pykälän korkeampi. Kouluosuus olisi sama kuin ennen, helppo C. Mutta estekorkeudet olisi 80cm.”
“…mutta ehän mä oo kisoisa menny sellasia ratoja…”
“Et, mutta tiedän että pystyisit siihen.”
“Luulekko niin?”
“En, vaan kuten sanoin niin tiedän. “
“…”
“Pakkohan ei missään nimessä ole, ei tietenkään. Mutta jos haluat… Lähden toki ajamaan ja suorittamaan valmentaja ja kisahoitaja tehtävääni.”Niklas näytti puntaroivan hyvin kuumeisesti eteensä saamaa tilaisuutta. Tuo pyöritti kumisukaa hitaasti hevosen kylkeä vasten jotta sai hierottua vaahtoavaa saippuaa ihan karvan tyveen asti.
“…Mulla on nyt jo kusi sukasa ko vaan ajattelen sitä mutta.. ilmota meijät.”
-
Summer Palooza 2023
31.5, päivä ennen kisojaYksi asia oli varmaa, Hopiavuori oli tehnyt hyvää Stanimirille. Olihan se toki yöpynyt lyhyitä aikoja monellakin eri tallilla, pienemmillä ja suuremmilla, mutta tämä on ollut ensimmäinen kerta kun se on ollut pitkän aikaa rauhallisemman tallin asukkaana. Hopiavuoren rento meno ja hälinä oli kuitenkin hyvin erilaista mitä aktiivisen monen kymmenen hevosen kilpatallin hälinä. Vaikka ori oli muuttunut ei se ollut kuitenkaan menettänyt teräänsä, minkä takia oli kahta mukavampaa tuoda se käymään kotona ja näyttää meidän yhteistyötä Summer Paloozassa.
Silmäilin areenan toisella puolella ratsastavaa isääni. Hän oli osallistunut minun ja Stanimirin kanssa samaan luokkaan, intermediate II, toisella orlovillaan Viktorilla mikä nosti panoksia. Totta kai halusin voittaa hänet! Muuten sijoituksella ei ollut väliä kunhan suoritus olisi mahdollisimman ehjä ja siisti.Ilmassa oli tietynlaista odottavaa jännitettä mikä sai hiljaisuuden tuntumaan kovaääniseltä. Kaikki oli valmiina. Aamutalli oli suoritettu, meidän hevoset olivat laitumilla, yöt tallissa olevat tarhoissaan ja kävelytyskone pyöri. Saisimme olla rauhassa vielä hetken ennen kuin kisavieraita alkaisi saapua tontille.
Tunnustelin Stanimirin jokaista liikettä satulan alla. Kuinka sen paino siirtyi kun se liikutti seuraavaa jalkaa eteenpäin, miten se kantoi itseään liikkeen läpi ja miten se reagoi kun sitä pyysi hidastamaan askellusta tai vuorostaan etenemään reippaammin.
Stanimirin startti oli vasta lauantaina, joten tänään oli viimeisen treenin aika. Huomenna vain kevyt läpiratsastus ja sitten päivä lepoa ennen suoritusta. -
Yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin
Koska en saanu kirjotettua asiasta erikseen tarinaa, niin ne Hopiavuorelaiset jotka on kans lähdössä Summer Paloozaan: Teille on esitetty kutsu majoittua kisojen ajaksi päätalon vierashuoneisiin 😀Reissu oli ollut vähintäänkin onnistunut, niin virallisempien asioiden puolesta kuin ihan lomamielessäkin. Mutta oli se vain mukavaa olla takaisin kotona, vaikka tässä raossa Hopiavuori oli kirjaimellisesti vain välipysäkki. Parin päivän hengähdys ennen kuin olimme pakanneet omat sekä hevosten tavarat autoon, ottaneet Sonjan ja Aaveen kyytiin ja koukanneet Storywoodsin kautta kohti itärajaa.
Stanimir ja Barnum olivat onneksi jo entuudestaan vähän tuttuja Storywoodsin väelle, joten tiukkaa tekevän aikataulun takia olin nähnyt paremmaksi viedä oripojat sinne täyshoitoon Amerikanmatkan ajaksi. Minni ja Trevor olivat samaan sopimukseen myös liikuttaneet hevosia, niin ei ennen kisoja tullut monta päivää pelkkää seisomista ja sitten viikon hätätreenit ennen Summer Paloozaa.Kisoihin oli vielä jokunen päivä aikaa, mutta vaikka itse kisakansa ei ollut vielä paikalle saapunutkaan niin tontilla oli täysi tohina päällä. Äiti muistutti kapellimestaria ohjaillessaan väkeä loputtoman pitkän tehtävälistan ympärillä jotta kaikki saataisiin hyvissä ajoin valmiiksi, samalla kun perus arki piti pysyä kasassa myös.
Taputin Barnumin kaulaa vapaalla kädellä, seuraten katseellani kun isäni kävi viemässä vesipullon äidilleni sekä asetti lierihattunsa äidin päähän auringonsuojaksi.
Tarkistin vielä kertaalleen satulavyön, ennen kuin kampesin itseni ylös satulaan. Barnum tuntui olevan hyvässä vireessä niin henkisesti kuin fyysisesti, tutun kotitallin ympäristö tuntui vaikuttavan positiivisesti oriin minkä takia herättelin varovaisen toiveikkaita ajatuksia että radat sujuisivat myös kisapäivinä. Olin ollut viime hetkiin asti epävarma esteluokkaan osallistumisesta, mutta lopulta ilmoittanut Barnumin myös metrin luokkaan. Osittain siksi että tavanomainen luokkamme oli ehtinyt jo täyttyä mutta myös siksi että matalampi luokka olisi korkeuden ja ratsastettavuuden osalta ehkä parempi tähän hetkeen.
Kurtistin kulmiani hieman, ja hieroin toista polveani kevyesti. Se ei varsinaisesti tuntunut kipeältä mutta jotenkin… Kolottavalta.“Marshall, tämän päivän aikana”, isäni huikkasi olkansa ylitse, kävellessään jo pihan poikki katetun areenan suuntaan.
“Joo, tulossa”, huusin takaisin samalla kun pyysin Barnumin liikkeelle.Ori harppoi venyvin askelin päällystetyllä pihalla ja tähysteli pää ylhäällä ympäristö kuin maailman omistaja. Tällaisina hetkinä harmitus tuntui suurena aaltona mikä pyyhkäisi yli. Musta ori oli niin monelta osalta juuri sellainen hevonen mitä omalta ratsulta toivoinkin, minkä takia harmitti että ei olisi reilua yrittää pakottaa sitä pelkäksi kouluratsuksi. Onneksi sain sentään nauttia sen kanssa edes vaativasta a:sta.
Kumarruin hieman eteenpäin satulassa jotta ylsin taputtamaan Barnumin kaulaa kunnolla.
Jospa nyt keskityttäisiin kuitenkin tähän hetkeen ja kisoihin valmistautumisesta. Pelkkä kotikenttäetu ei riittänyt sijoittumisen takaamiseen, vaan hevonen piti olla myös hyvin valmisteltu. Tänään mentiin vähän kevyemmin isän valvovan silmän alla, ja huomenna sitten kunnon työskentely ja säätely. Sen jälkeen ehti vielä viimeistellä kaiken kevyemmällä treenillä sekä käydä palauttavalla maastolenkillä ennen kuin kuhina alkaisi. -
Loma vai työmatka? Siinä vasta kysymys
Killuin viikon koronan kourissa, joten tässä muutama kesken jääny pätkä kaksikon reissusta ulkomailla16.5.
Hämärässä lentokoneessa ei kuulunut paljoa muuta kuin matalaa koneiston huminaa, sekä satunnaisesti jostain kauempaa koneen perältä kuului joku lapsen kiljahdus. Nojauduin eteenpäin penkillä ja tähystin viereiseen kuutioon. Niklas näytti onnistuneen karistamaan alun järkytyksensä ja oli uppoutunut nauttimaan lennon viihdetarjonnasta, ainakin televisioruudulla pyörivä ohjelma sekä vipattava jalkaterä viittasi siihen suuntaan.
Matkaa suunnitellessa Niklas oli suosiolla antanut minun hoitaa matkalippujen hankkimisen kun hän oli tonkinut ehdotuksia majoittumiseen liittyen, joista toinen vaihtoehto oli ollutkin parempi kuin hyvä. Matkustusaika oli sen verran pitkä, että pelkästään mukavuussyistä jätin economy luokan lippujen katsomisen täysin pois laskuista. Vuorokausi ahtaassa penkissä ahtailla riveillä? Ei kiitos.
Ensimmäisen vastustelevan ähinän Niklas oli päästänyt jo siinä vaiheessa kun olimme päässeet yleisen odotusaulan sijasta Loungeen. Istuessamme tilan oliivinvihreillä tuoleilla, olin saanut käyttää hetken toisen vakuutteluun että hän ei näyttänyt miltään pummilta joka oli eksynyt väärään paikkaan. Päinvastoin. Tunne vatsassa muistutti hiilihappojuoman riemukkaasti liikkuvia kuplia, mikä ylöspäin kulkiessaan nostatti hymyn huulille.18.5.
Matkan päätarkoitus oli täysin hevosiin liittymätön ja niitäkin tärkeämpi, olisi kuitenkin ollut harmillista jättää tilaisuus käyttämättä. Joten olin hakenut ja kuulustellut tuttujen kautta myytäviä hevosia. Moni kohtasi osan vaatimuslistan kriteereistä, mutta tarkemmasta seulasta oli päässyt läpi vain kaksi hevosta mikä jo itsessään oli yllättävän hyvin. Tamma ja ori. Valitettavasti kumpikaan ei kohdannut toiveita etenkään rodun puolesta, mutta jostain piti aloittaa joten miksei Hannoverista ja Westfaleninhevosesta?
Ensimmäisenä vuorossa oli ruunikko Hannover tamma, mikä oli paperilla vaikuttanut erittäin hyvältä ja kuvissa sekä etenkin videoilla se oli liikkunut ilmavasti vaikkakin hieman kiireisesti. Kentällä valmiiksi satuloituna ja juoksutettuna seisova hevonen näytti juuri siltä viimeiseltä: Kiireiseltä. Tummat korvat kääntyili joka suuntaan kuin flipperin mailat jotka estivät palloa putoamasta kaltevan alustan pohjalle ja leuat liikkui aktiivisesti kuin tamma jauhaisi purkkaa, vaikkakin tässä tapauksessa kyseessä oli kuolain ja siitä lähtevä kalina kuului jo pitkän matkan päähän.“…No, se oli vasta eka heppa jota oot käyny kokeileen.”
“..mmm.. Tämä oli vain näistä kahdesta se lupaavampi.”
“Ehkä nyt on päinvatsoin päivä? Lupaavampi onki huonompi ja huonompi onki sitte parempi.”Pidättelin pientä suupieliin pyrkivää hymyä. Niin, ken tietää. Ehkä
19.5
Rummutin sormenpäitä toisessa kädessä olevan paperikansion kantta vasten samalla kun kertasin aamun tapahtumia. Olo oli suorastaan typertynyt. Tätä kohti me olimme menneet. Kaikki ne sähköpostit, puhelut, etätapaamiset ja paperirumbat mutta vasta nyt asia alkoi tuntumaan todelliselta. Kasvokkain käydyt keskustelut antoivat tilanteelle todellisuuden tuntua ja varmuutta siitä, että jotain oikeasti tapahtui.“…Millanen luulet että se on?”
“…Osaisinki vasta tuohon, mutta tiedän vain sen mitä sinäkin.”
“Huolellisesti laaditun CV:n verran tietoa, ja lopun näkee vasta ku se tulee. Jos se nyt tulee. Entä jos ne tekeeki oharit?”
“Sanotaan niin että jos niin käy eikä sille ole oikeaa syytä, se itsestään riittää vastaukseksi.”
“mmhm…totta,” toinen myönteli, “Millon muuten aattelit päivittää Nellylle ja muille?”
“Ajattelin–… Jättää sen sinulle.”
“Hyvä poika.” -
Hannaby Hanami Week 2023 alkaa
Vähän myöhässä ehdein kirjottaan niin alkuperänen rako meni umpeen, tämän saa huoletta jättää huomioimatta jos ei istu kuvioon 😀 Aivot pätki välillä niin ei parasta laatua mutta.. menkööt8.5.
Seurasin kulmat kurtussa Ilonan ja Veeran liikkumista verryttelyalueella. Jokin ei nyt täsmännyt. Mitä olin nähnyt kaksikon menoa aikaisemmin niin kotona kuin kisoissa, puuttui tästä niiden kaltainen seesteinen tekemisen meininki. Ehkä jännitys vain sotki Ilonan ajatuksia nyt kun oltiin kuitenkin naapurimaassa asti kisaamassa. Mutta toistaalta taas, hyvin hän oli selviytynyt Korpinkulun kisoissakin.
Yritin aikani arvuutella mahdollista syytä samalla kun syynäsin ratsukon liikkumista myös muusta näkökulmasta. Varoiko Veera jotain jalkaa tai liikkuiko se jollain muulla tavalla huonosti. Mutta ei. Lopulta yritin saada naisen huomion kysyäkseni suoraan mikä oli pielessä, mutta toinen oli niin keskittynyt tekemiseen että yritykseksi se jäikin.
Niklas perävanassa kuljimme kisa-alueella yhtä Suomenhevosta ja sen omistajaa metsästäen, onnistuen näkemään lähinnä Käkiharjujen hevosia. Ja kun lopulta löysimme oikean, omasta karsinastaan, ei Ilonaa näkynyt missään.“Jos se meni syömään tai jotain?” Niklas ehdotti silmäkulmaansa raapien.
“Ehkä, mutta epäilen”, mumisin samalla kun kaivoin puhelimen taskusta yrittääkseni soittaa Ilonalle, “Puhuu toista puhelua.”
“Veikkaan että joko Oskari tai Alex”, toinen sanoi päätään nyökytellen, “Kokeile kohta uuestaan niin käyään sillä välin metästään jotaki purtavaa.”Ensimmäinen kisapäivä oli kääntynyt jo kovasti illan puolelle kun olin saanut Barnumin hoidettua. Stanimir sai tyytyä ihan vain talutteluihin tänään, mutta mustan orin olin ratsastanut kevyesti läpi jotta se olisi valmis huomiseen koitokseen. Talutin hevosta perässäni karsinarivistön läpi kohti omaa paikkaamme, kun pysähdyin yhden kohdalla ja katsoin hieman päätäni kallistaen karsinassa seisovaa hevosta. Veera seisoi hyvin piehtaroineen näköisenä, harja sekaisin ja puruissa, sekä sama loimi vinksinvonksin päällä kuin päivemmälläkin. Kävin viemässä Barnumin omaan karsinaansa ja jätin sen Niklaksen hellään huomaan, palaten omia jalanjälkiä takaisin Suomenhevosen luo.
Veera ei kauheasti turpaansa nyrpistänyt omistajaansa vieraammalle karsinaan tunkeutujalle, vaan nopean käsien ja taskujen tarkastuksen jälkeen antoi luvan astua sisään.
Taputin kevyesti tamman kaulaa kun siirryin sen viereen jotta sain nykäistyä puolella kyljellä roikkuvan loimen kunnolla sen päälle. Yötä varten se varmaan pitäisi kyllä vaihtaa kuivaan. Loimi tuntui suurelta osalta aika kostealta. Kaivoin puhelimen takin taskusta, ja metsästin oikean yhteystiedon. Puhelin ehti hälyttämään useammankin kerran, mutta lopulta toisesta päästä kuului kahinan jälkeen epämäärinen uninen mumina.“mmhm..? Kuka?”
“Marshall täällä. En halunnut penkoa toisen tavaroita omineen, niin soitin kysyäkseni että onko Veeralle toista loimea mukana?”
“hmh? Mitä?”
“Toista loimea. Tämä mikä Veeran päällä on, on sen verran märkä että se olisi hyvä vaihtaa kuivaan.”
Toisesta päästä kuului kovaa kahinaa ja rahina “Mitä kello on?”
“mm.. Kohta seitsemän.”
“Tuun sinne!” sen jälkeen kuului lisää rahinaa ennen naksahdusta mikä merkitsi puhelun päättymistä.Katsoin hölmistyneenä kännykkääni ennen kuin laitoin sen takaisin taskuuni. Ehdein pyörähtää juottamassa Barnumin samalla kun Niklas harjasi sen karvoja ojennukseen, jolloin huomasin Ilonan koluamassa Veeran karsinalla.
“Katosit niin nopeasti suorituksen jälkeen että emme ehtineet edes löytää sinua”, totesin päästyäni lähemmäs.
Ilona piti katseensa tiukasti loimessa mitä asetteli karsinanoven telineeseen “…joo.. mun piti..Piti käyä tekeen työjuttuja..”
Tarkastelin toisen olemusta ja kasvoja hetken. “Tiesitkö, 62 ja päälle ei ole mikään surkea saavutus kouluradalta.”
Nainen lopetti tekemisensä kuin seinään pieneksi hetkeksi, kuin lapsi joka jäi kiinni käsi keksipurkin sisällä.
“Seurasin verryttelyäsi, sinua taisi jännittää aika paljon?”
Toinen jatkoi hitaasti loimen asettelua, nostaen maata hiponeet loimivyöt ylös. “…Ei se sitä ollu… Tai siis. Kyllä mua jännitti mutta..” Ilona aloitti hieman nieleskellen, “… me oltiin treenattu Oskarin kaa kutosta.. Ja vasta verkan alussa tajusin että näiden kisojen rata on nolla..”
Nyökyttelin päätäni. “Harmittava virhe, mutta sitä sattuu.”
“Eikä satu, ei näin isoja. Mä tulin tänne asti vaan nolaan itteni, Veeran ja Oskarin. Tuolla menee se Oskari Suden valmennettava joka ei tiedä mikä rata pitäisi edes ratsastaa”, toinen vastusti ääni hieman särkyen lopussa.
“Virheet ja epäonnistumiset ei katso paikkaa. Niitä myös sattuu ihan kaikille, joten ketään ei ole nolattu”, totesin ja laskin toisen käteni kevyesti toisen olkapäälle, “Sitä paitsi, sinulla ja Veeralla oli monta onnistunuttakin osuutta. Eli siihen nähden että vasta verryttelyssä kävit läpi rataa mitä et ollut harjoitellut suoritus oli hyvä.”
Ilona pyyhkäisi kasvojaan nopeasti ja ainakin vilkaisi minuun päin.
“Tiesitkö. Minulla oli Hopiavuoressa aluksi yksi tamma, Arlekin, jonka kanssa mokasin yhdet kisat perusteellisesti. Treenasin sen kanssa helppoa A tasolla mutta olin osallistunut kerran helppo B:n K.N Special luokkaan. Suoritus oli todella hyvä, näemmä niin hyvä että tuomarit eivät hellineet keskeyttää vaan antoivat minun ratsastaa loppuun asti. Koska radan jälkeen tulos oli hylätty, koska olin ratsastanut sen K.N. Specialin sijaan helppo A radan.”
Vihdoin toinen siirsi huomionsa kuivumista vaativasta loimesta kokonaan pois, katsoen minua sen näköisenä että puntaroi uskoako vai ei.
“Voit kysyä Niklakselta, hän oli siellä mukana ja todisti tapahtuneen–”En ehtinyt aivan lauseeni loppuun, kun matala koriseva ääni hyökkäsi hiljaisuuden läpi. Saaden Ilonan katseen putoamaan alaspäin samalla kun hänen kasvot muuttuivat nopeasti hieman punaisiksi.
“…En ole ehtinyt oikein syömään tänään kunnolla”, toinen selitti nopeasti.
“Ei hyvä mutta samalla hyvä, koska etseimme sinua myös sen takia että äitini kutsui sinut mukaan illalliselle. Joten hoidetaan hevoset ja lähdetään syömään ennen kuin pyörryt.” -
Aivohalvauksen uhri
Kaikki ne vuodet kun olinkin työskennellyt hevosten parissa, en ollut varmaan koskaan hoitanut hevosta ja siistinyt jälkiäni yhtä nopeasti kuin nyt. Siitä hetkestä lähtien kun Nelly oli kääntynyt ympäri ja pikamarssinut takaisin talon suuntaan sanoen että palaisi pian ja komentanut Sonjaa laittamaan Aaveen valmiiksi päivän treeneihin, olin minä tuntenut kuinka kasvoja kuumotti vähintään kuin olisin palanut auringossa.
Olisinkin.
Sonja oli näyttänyt siltä että olisi halunnut tiedustella asiasta edes vähän lisää, mutta oli vain hymyään pidätellen lohduttanut “Kyllä se siitä. Jätän sinut miettimään rauhassa seuraavia sanojasi, varmaan lähipäivinä saamme kuulla teidän tilanteen kunnolla ja selkeästi”, ennen kuin oli liuennut paikalta hakemaan hevostaan tarhoilta.
Harvassa oli ne tilanteet kun suuni toimi nopeammin mitä ajatukset, mutta tämä oli ehkä kuulunut vähintään top viiden joukkoon.Jos käyttäisin hattua, pitelisin sitä varmaan tällä hetkellä käsissäni kun tuijotin keittiön lattialla istuvaa Niklasta. Hänen ilmeensä oli vähintään yhtä hapan kuin hänen jääkaapin perältä löytämänsä vanhentunut maito, kun hän mittaili minua kertomani jälkeen.
Olimme sopineet että suunnitelmaa lapsen hankkimisesta ei vielä sen kummemmin paljastettaisi läheisille ennen kuin olisimme edes pitkien portaiden alimmalla askelmalla, vain muutamat kuten minun vanhempani ja Niklaksen puolelta Miksu tiesivät. Tai siis, olivat tienneet. Niklas oli ehtinyt useamman kerran kertoa kuinka hän oli ollut niin lähellä että olisi ottanut asian esiin vähintään Jannan tai Eiran seurassa.“…Eli sepitit ko aivohalvauksen saanu ja vielä möläytit senki?” Niklas kysyi lähes kylmästi ja kohotti toista kulmaansa.
“…Kai sen noinkin voi tiivistää..”
“No todellaki voi”, nuorempi tuhahti ja kampesi itsensä ylös lattialta, “Sä saat muuten siivota tän loppuun. Pakastin pitää vielä tän jälkeen sulattaa kans. Musta tuntuu että mun pitää hetki listiä porukkaa muualla ko reaalimaailmassa”, tuo lisäsi loppuun kun oli ehtinyt olohuoneen puolelle ja kahmaissut pleikkarin ohjaimen käteensä.
“..Se käy. Käyn vain nopeasti–”
“Nyt.”
“Okei”, lähdin liikkeelle kuin viritetty jousi ja taiteilin itseni ympäri lattiaa asetellun jääkaapin sisällön yli.
“Tää ei muuten ollu tässä sitte”, Niklas huomautti vielä ennen kuin iski kuulokkeet päähänsä. -
Oikaisuja ja lipsahduksia
Stanimir seisoi suulissa tyytyväisen näköisenä, silmäillen pihan näkymiä rauhallisen tarkkaavaisesti. Sekin näytti tietävän että päivän treeni lähestyvää Hanami Weekiä varten oli sujunut loistavasti. Jos tämän saisi uusittua kisa-aitojen sisällä, prosentit olisi varmasti sitä tasoa että ne antaisi lisäsyyn hymyyn.
Puristin osan lämpimästä pesuvedestä pois sienestä, ennen kuin jatkoin orin karvan pesua. Koko hevosen peseminen sinänsä houkutteli, mutta se työ olisi tässä hetkessä hukkaan heitettyä joten tavan varusteiden- ja hikikohtien pesu oli täysin riittävä. Kimo ori ehti tuijotella lähestyviä kulkijoita jo kauan ennen kuin minä edes huomasin Nellyn ja Sonjan talssivan pihan poikki talolta tallille. Stanimir oli muuttunut aika paljon siirryttyään kotitallin suurista pyörteistä Storywoodsin kautta Hopiavuoreen. Sen yleinen käytös oli paljon pehmeämpää. Siinä missä tavallisesti se suhtautui lähes välinpitämättömäksi kun joku sen päättämän piirin ulkopuolinen ihminen tarjosi rapsutuksia, nyt se jopa laski päätään hieman jotta Sonja ylsi helpommin silittämään sen turpaa.“Sinustahan on tullut aivan pehmo täällä maalla”, nainen naurahti hieroessaan kättä orin vaaleaa turpaa vasten.
“Onneksi vain sopivista kohdista”, heitin takaisin kun tajusin meillä olevan seuraa, “Ties vaikka onnistuisin sovittelemaan isäni kanssa niin että Stanimir jäisi minulle pysyvämmin. Kun se tuntuu viihtyvän täällä näinkin hyvin.”
“Onko hän jo kenties alkanut haluamaan Stanimirin takaisin?”
“Aina välillä, oma ratsu on kuitenkin aina oma ja tässä tapauksessa on kyse vieläpä omasta silmäterästä.”
“Toivottavasti silmäterän kaipuu ei muutu niin suureksi että jäät ilman ratsua kesken kisakauden”, Nelly sanoi tarjotessaan kättään hevosen nuuhkittavaksi.
“Sitä vaaraa ei onneksi ole.”
“No se on hyvä.”
“Mmhm… Mutta, toisiin tärkeisiin asioihin. Ostatteko vai jatkatteko etsimistä?” Nelly tiedusteli napakkaan mutta odottavaan sävyyn.Upotin pesusienen uudestaan toisessa kädessäni olevaan vesiämpäriin, ja puristin pahimmat vedet siitä pois ennen kuin aloin taas pyyhkimään orin karvaa. Samalla vilkuilin aina välillä kaksin puoleen, havaiten kuinka Nellyn ilme alkoi muuttua tuimempaan päin kun panttasin vastaamista. Myös Sonja teki pienen eleen että kakaisehan ulos.
“Meidän puolesta teettämä kuntotarkastus meni yhteen myyjien teettämän kanssa, eli kauppa viedään loppuun.”
“Loistavaa! Onneksi olkoon”, Nelly henkäisi ja ilmekin muuttui taas kirkkaaksi.
“Milloin te alatte muuttaan?” Sonja tiedusteli hymyillen.
“Loppukuun tienoilla. Nykyisessä asunnossa on kuitenkin kuukauden irtisanomisaika ja talolla pitää tehdä pientä remonttia mitä on helpompi tehdä kun huoneet on tyhjillään.”Keskustelu pyöri hetken remontoinnin, huonekalujen ja väripalettien ympärillä. Niistä viimeisimpiä oli tullutkin pyöriteltyä viime viikot niin paljon että kaikenlaiset väriyhdistelmät vain vilisivät silmissä ja mielessä. Häiden värivalinta oli yhä avoimena, mutta ainakin se oli saatu kutistettua jo vain neljään eri yhdistelmään. Juhlapaikan puuttuminen tuntui olevan ratkaisevin tekijä värien löytymisessä.
“Sun, oikeastaan teidän kummanki, pitää luvata että tuutte aina välillä käymään kylässä. Ja useammin kuin kerran kuussa”, Nelly sanoi oudon haikeaan sävyyn.
Kallistin päätäni hieman kysyvästi “…Nnyt en ihan ymmärrä..?”
“No ette te nyt noin näin vaan voi täysin täältä kadota!”
“Mmhm. Ihan tarpeeksi että Barnum ja Stanimir täältä lähtee.”
Sonjan kommentti sen kuin sekoitti pakkaa siinä määrin että jouduin tosissaan pistämään aivot töihin kun aloin jäljestämään palasia kootakseni kokonaiskuvan siitä minkä olin jättänyt huomaamatta. Seurasin jalanjälkiä aika pitkälle ennen kuin oivalsin asian mikä tuntui ilmiselvältä kun en ollut toisinkaan sanonut. “Aaaa, ei”, sanoin päätäni pudistaen, “Ei. Siis ei näitä ole ollut tarkoitus minnekään muuttamaan” lisäsin Stanimirin kaulaa taputtaen.
Tässä vaiheessa oli Nellyn ja Sonjan vuoro näyttää hämmentyneiltä. “..mutta tehän etseitte taloa juuri hevosenpito mahdollisuus edellä?”
“Kyllä, mutta toinen kriteeri oli että Hopiavuori ei ole liian kaukana.”
Hämmennys pysyi kaksikon kasvoilla.
“Siis..” aloitin, ja laskin vesiämpärinkin käsistäni, “Barnum ja Stanimir on tarkoitus pitää täällä, eli tulemme käymään täällä ihan yhtä usein kuin ennenkin. Sen takia välimatka tänne on ollut melkein valmista tallia tärkeämpi. Jos valmista tallia ei olisi ollut niin se olisi sitten rakennettu. Mutta sellainen onneksi on, ja ne karsinat on alustavasti jo aika hyvin täytetty jo. Muutaman siellä jo olevan vuokralaisen lisäksi sinne tulee minun kotoani lisää hevosia mahdollistamaan sen että minun on kannattavaa pysyä täällä eikä lähteä takaisin venäjälle. Niin kuin Niklas sen muotoili, alan tavallaan tekemään etätöitä.”Sonja näytti tyytyvän hyvillä mielin saatuun vastaukseen ja Nellykin ensin, ennen kuin tuo otti pari harppausta lähemmäs ja huitaisi minua käsivarteen.
“Mit–?”
“Älä yhtään alota, tiedät itsekkin että ansaitsit tuon! Me ollaan luultu että kun te lähdette niin hevosetkin lähtee, luonnollisesti. Eetun kanssa ollaan vähän mietitty että mitä vaikutuksia sillä tulee olemaan, kun kuitenkin kaksi karsinaa tyhjenee.”
“..Siis.. Ei. Ei, jos olisin ollut viemässä hevosiakin pois niin olisin kyllä sanonut siitä jo siinä vaiheessa kun aloimme etsimään uutta kotia. Minun oli vain pakko saada vakaa pohja että voin pysyä täällä jatkossakin ja Niklas oli samaa mieltä, koska hän ei ole valmis muuttamaan Venäjälle. Etenkin vihkimisen jälkeen on hyvin eri asia käydä vain reissu venäjällä, mitä asua siellä ympärivuotisesti kun yrittää vielä kasvattaa lasta.”
“MITÄ?”
Tunsin kuinka vatsanpohja nyrjähti ympäri ”Pyydän, älkää kertoko kenellekään!” sihisin lähes kuiskaten. Niklas tulisi niin muistuttaman minua tästä lopun elämäämme, että sen kerran kun hän onnistui pitämään suunsa kiinni niin minä menin ja möläytin ennen aikojaan. -
Suunnanvaihto
tapahtui 14.-16.4 Mangovia Spring Eventin kisojen aikaan.Vuosi oli alkanut monien muutosten reunustamana, eikä kaikki ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Yksi hartaasti laskelmoitu oli ollut se, että Barnum olisi minun se hevonen. Se jonka kanssa kiertäisin maailmaa kisaamassa ja kapuamassa vaikeampiin luokkiin. Mutta kun olin luopunut aikeista palata kenttäratsastukseen, sekin muuttui. Barnum ei ollut kouluratsu. Se kyllä viihtyi valkoisten aitojen sisällä mutta pää veti enemmän vauhtiin ja hyppyihin, mutta olisi väärin pakottaa se pelkäksi koulukilpuriksi eikä siitä varmasti seuraisi kummoista menestystäkään.
En voinut sanoa itseäni hevosettomaksi, mutta minulta puuttui ratsu. Olin hetken ehtinyt toivoa että olisin päässyt aloittamaan kauden uuden ratsun, oman ratsun, kanssa mutta sopivaa ei ollut löytynyt. Eikä meillä olisi kyllä ollutkaan tarpeeksi aikaa tutustumiseen ja pohjatöihin. Onneksi Stanimir oli kuitenkin tuttu ja hyvä ratsu siihen tehtävään, vaikka isäni olikin ollut hieman vastahakoinen suosikkinsa luovuttamisen kanssa. Olin yrittänyt sitkeästi löytää omaa Stanimiria, mutta sopivia ei tuntunut olevan tarjolla. Hetken olin harkinnut jo joistain vaatimuksista luopumista, mutta olin kuitenkin pitänyt pääni. Minulla oli monta ihan sopivaa hevosta millä ratsastaa ja kilpailla, mutta tämän halusin olevan juuri sitä mitä halusin.Vaikka ajatukseni kiersivät tiukasti suurien kysymysten äärellä, tunsin kuitenkin samalla helpotusta kun seurasin verryttelyalueella kiertävää ratsukkoa. Vaikka Barnum ei ollutkaan enää sopiva omiin tavoitteisiin, olin enemmän kuin tyytyväinen siitä että Niklas oli lopulta tuntunut löytäneen yhteisen sävelen orin kanssa. Siinä missä parivaljakko näytti hyvältä ratsukolta, tarkoitti se myös sitä että minun ei tarvinnut murehtia Barnumin tulevaisuutta että pitäisikö minun myydä se sellaiselle joka tarjoaisi sille enemmän hyppäämistä ja muuta.
Tänä viikonloppuna minä olin varsinaisena ratsastajana radoilla, en minä nyt täysin kenttäkilpailuista voinut luopua. Ne saivat tulevaisuudessakin toimia satunnaisempina irtiottoina. Tämän viikonlopun kisoilla oli tosin suurempi tarkoitus kuin pelkkä hurvittelu, koska tämä toimi valmisteluna seuraavaa viikonloppua varten jolloin Niklas starttaisi ensimmäisissä kenttäkisoissa Barnumin kanssa. -
Tupa oli se paikka missä tapahtui, minkä pirttipöydän vierellä olevat penkit näyttivät kanalan orsilta kun väki istui kylkikyljessä. Ja silti uuden naaman tullessa sisälle ensimmäinen reaktio oli: tiivistetään, tehdään tilaa niin kyllä mahtuu. Sen sijaan että joku ehdottaisi että otetaan lisätuoli naapurihuoneesta.
Kohta se aika taas koittaisi, kun loputkin tallin puolelta selviytyisivät tupaan asti saatuaan hevosensa takaisin ulos.
Kuva isompana -
Mainoskatkolle
Vähän sekava ja tyhjä pätkä, mutta pitää saada pois pyörimästä että voi edetäkki ’:DRaven Crossing oli ollut kokonaisuudessaan hyvä reissu, hieman erilainen. Karavaanin kokoonpano oli aikaisempiin matkoihin verrattuna täysin erilainen, koska autossa oli minun ja Stanimirin lisäksi Ilona ja Veera. Vaaleahiuksinen nainen oli minulle hieman vieraampi mitä moni muu Hopiavuoressa, minkä takia, niin hassulta kuin tuntui asiaa miettiä, olikin ihan mukavaa että olin saanut Ilonan kisaseuraksi. Matkan aikana käydyt keskustelut olivat toki pyörineet hyvin vahvasti hevosten ympärillä mutta jo niiden kautta olin oppinut paljon uutta hänestä.
Toisen menestystä Latvian kisoissa oli ollut ilo seurata samalla kun olin Oskaria varten taltioinut hänen ohjauksessa treenaavan ratsukon suorituksia radalla.Stanimirin suoritukseen lauantain viimeisenä kisapäivänä olin lyhyesti sanottuna tyytyväinen, vaikka prosentit eivät aivan palkinnoille saakka riittäneetkään. Meidän keräämät 68,486% olivat riittäneet seitsemännelle sijalle, jättäen meidät parilla prosentilla kuudennen ratsukon perään. Näillä näkymin seuraavat tulisivat olemaan vasta kesäkuun alussa, vieläpä kotona mistä erityisesti olin onnellinen.
Barnumilla olisi tämän kuun aikana kahdet kenttäkilpailut, mutta niiden jälkeen senkin seuraava startti oli sama kuin kimollakin. Joten ennen sitä tuli olemaan juuri sopivasti aikaa asuntometsästykselle sekä koeratsastuksia lukuunottamatta hevosettomalle ulkomaanmatkalle Niklaksen kanssa. -
Häitä, varsoja ja kisoja
En ole kyllä varma onko Veera haettu vielä takaisin kotiin tai onko Ilona löytänyt jo kyydin mutta….“Airottako te pittää ne teirän juhlat miten lapsille avoomina?” Janna uteli Paahtiksen selän yli.
“Mukelot on tervetullu, etenki Elli”, Niklas kommentoi sukkelasti samalla kun hapuili satulavyötä Barnum mahan alta.
“mmhm. Sinne tulee muutama muukin lapsi, nuorin taitaa täyttää nyt.. Kolme vuotta.”
“Kuin isot teirän juhulista muute on tulosa? Tai että kuin monta vierasta te ootta kuttumasa.”
“Öää.. jjaa-a, en kyllä tiiä. Tai siis, en tiiä että miten määritellään minkä kokoset pippalot on keskikokoset tai isot. Mä en oo ollu ko pareisa, eikä niisä oo misään ollu ihan älyttömästi porukkaa.”
“Moon ollu muutamisa. Non tainnu kaikki olla ehkä jotaaki keskikokoosia.”
“Minä olen ollut.. No, useammissakin, mutta en osaa sanoa että onko ne olleet–”
“Pienet häät ois max viiskytä päätä, keskikokoset välillä viiskytä ja sataviiskytä ja siitä isommat on sitte isoja häitä. Tai näin ainaki tää yks paikka sanoo”, Niklas kommentoi katse kännykän näyttöön liimattuna.
“No tuon määritelmän mukaan olen ollu keskikokoisissa ja isoissa.”Ei mennyt kauaa kun seurue oli valmis päivän maastolenkille. Viime aikoina vähän isomman porukan lenkit olivat olleet yleisempiä, ja tänäänkin lähtövalmiina oli meidän kolmen lisäksi myös Ilona Veeran kanssa ja Minja Liljan kanssa. Kaksikolla kuulosti olevan hyvin tiivis keskustelu menossa varsoihin liittyen.
Keskustelut jatkuivat omalla painollaan, pysyen välillä kahdessa eri leirissä kuin yhdistyen välillä yhdeksi yhtenäiseksi keskusteluksikin. Jossain vaiheessa juttu kääntyi kisojen kautta Storywoodsiin, Veeran astutukseen ja varsatoiveisiin ja takaisin kisoihin kun Minja kertoi hieman naurahtaen hänen ja Ilonan kohtaamisesta Trevorin kanssa.“Raven Crossing?” varmistin että olin kuullut oikein.
“Joo, ne on vähän uudemmat kilpailut Latviassa yhdellä tallilla. Niillä on ihan latviankielinenkin nimi, mutta omistajat on suomalaisia niin se kulkee myös nimellä Korpinkulku”, Ilona vastasi hieman jännittyneen näköinen hymy kasvoillaan.
“Kyllä kyllä, tuttu talli näin nimen puolesta. Nuorempi veljeni on ollut siellä töissä jo jonkin aikaa.”
“..Aaa, joo”, naisen katse näytti harhailevan hetken käsissä ja Veeran harjassa.
“Niin menetkö itse niihin kisoihin?”
“hmh? Mitä?”
“Oletko itse lähdössä sinne, Raven Crossingiin?”
“No.. Joo. Ilmottauduin Veeran kanssa 110cm esteille ja senioreiden vaativa B luokkaan. En vain ole vielä varma että millä menen sinne..”
“Minä olen lähdössä Stanimirin kanssa sinne, niin kyytiin mahtuu”, heitin lähes heti kun toinen paljasti epävarmuutensa kisoihin matkaamisen suhteen, “Barnum jää tällä kertaa kotiin, niin tarvittaessa hevosten väliin voi jättää yhden paikan verran hajurakoakin.” -
Kakkukahvit
19.3. iltapäivänäMaaliskuun alku oli tuntunut melkoiselta myllytykseltä kun kalenteri oli ollut ratkeamis pisteessä ensimmäiset viikot. Olin harvinaisen varma siitä, että tiesin miltä tiskirätistä tuntui kun se oli rutistettu kuivaksi ennen ripustamista. Tuvan hälinä kuulosti siltä kuin kaikki tapahtui seinän toisella puolella, hieman vaimealta ja puuroutuneelta massalta jonka seasta kuului satunnaisia korkeamman sävyn hihkaisuja. Tunnelma itsessään oli korkealla. Olimme hetki sitten selvinneet takaisin Hopiavuoreen Storywoodsin Minicupin viimeisestä osakilpailusta, eikä kotiin oltu tarvittua lähteä ilman tuliaisia. Saati kakkua, mikä oli kurvattu hakemaan kaupasta ennen tallille ajamista. Pari ruusuketta päivän suorituksista sekä yksi luokkavoitto loppu rankingissa antoi aihetta pieneen juhlaan.
Heiluttelin laiskasti Stanimirin kolmosruusukkeen toista nauhaa sormenpäälläni ja tuijotin Polle-mukin sisällä hiljalleen jääähtyvän kahvin pintaa.“Hei, maa kutsuu.”
Jonkun hienoinen äänen korotus kaappasi huomioni, samalla kun vieressä istuva Niklas potkaisi jalkaani pöydän alla.
“Au–.. Mitä?”
“Vastaa ku kysytään, en mä yksinäni pysty vastauksia antaa”, Niklas puhahti muka toruvaan sävyyn. Suupielien virne tosin paljasti tuon todellisen mielialan.
“Päivämäärä, kuukausi, jotain! Kai me saadaan kesähäät?” Nelly tivasi.
“No siis..”, yritin parhaani mukaan palauttaa automatkan keskusteluja aiheesta mieleeni, “.. Niklas oikeastaan päättää ajankohdan, mutta pitkältihän se riippuu siitä miten löydämme sopivan paikan.”
Niklas pyyhkäisi otsahiuksiaan diivamaisin elkein “Tai siis, jos me löydetään paikka mitä täyttää mun kaikki kriteerit.”
“Millainen sen paikan pitäisi olla? Ja onko miten väliä missä? Mulla on paljon tuttuja niin voin kyllä tiedustella”, Sonja kommentoi, lämmitellen sormiaan teemukin kylkiä vasten.
Nelly nyökytteli toisen sanojen mukana.
“Iso ja halapa, näillä tuloilla ei paljo hienoja maksella.”
“…Niklas.. Vanhempani huolehtivat kustannuksista.”
“Hä? Hoitaa vai?”
“Olit paikalla kun he sanoivat siitä”, naurahdin hieman.
“..Ei perkele.. Mä saan sitteki Rinsessahäät!” toinen henkäisi terävästi ja melkein kumosi oman teemukin nurin.Toinen maalaili tohinalla mielikuvia valtavista kartanon pihoista, notkuvista pitopöydistä ja prameista koristeista. Minkä myötä useampikin pöydän ääressä intoutui heittämään ehdotuksia kun aihe muuttui värien ja teemojen miettimiseen.
Oli myönnettävä, että tuntui jokseenkin oudolta keskustella omista häistä muiden kanssa tuvassa. Eii kuitenkaan tarvinnut mahdottoman montaa vuotta mennä taaksepäin kun varsin surkeasti teeskentelimme, tai minä teeskentelin, että olimme ihan vain kämppäkavereita.
Hymyilin kahvikupin reunaa vasten, siirtäen toista kättäni sen verran jotta saatoin tarttua Niklaksen kädestä kiinni. Nuoremman miehen huomio oli ehkä hyvin tiukasti ilmassa lentelevässä keskustelussa, mutta sormet hakeutuivat hyvin nopeasti omieni lomaan. -
Sun tapa kuvailla juoksemista on ollu kyllä jotain ihan next level, mikä nostattaa itellä aina houkutuksen lähtä juoksulenkille.
Pistin myös merkille tuolla välissä häilyneen koukun oireista, ja omia pieniä veikkauksia mulla onki mistä tässä on kyse niin jään mielenkiinnolla oottaan osunko yhtään oikeaan. -
Voi Ilona raukka, ei se maailma siihen kaadu. Vitsit ko toivoin sille parempaa menestyssä näissä kisoissa, ois varmasti boostannu sen itsevarmuutta ja vähän kaikkea
Mutta tulipas tästä itelle kuitenki idea pieneen vastaheittoon, jos tässä ehdin sen naputellakin! -
Mahtavaa että saadaan Hopiavuoresta vähän lisää Hanamiin lähtijöitä! Mitä useampi niin sen hauskempaa.
Vähän toivon että myös Alex saadaan jotenki lähtemään mukaan niin päästäisiin lukemaan tämän kolmikon juttuja myös kisaviikolta. Ilonan, Alexin ja Oskarin menoa on jotenki aina niin hauska lukea eikä koskaan pysty varmuudella sanoa mitä tapahtuu seuraavaksi. -
Etenki viimeisten tekstien ajan, missä Milan on ollut esillä, on tullut esille että sillä ei kyllä kauhean hyvin mene. Tainnut saada itsensä valitettavan syvään kuoppaan. Mutta kuka mikä Vitor?? Vaadin myös lisätietoja!
-
Loistavaa että pientä koukkua löyty mistä kirjottaa, ja vieläpä sujuvasti hypätä oman hahmon kuvioihin!
Siinä missä draamanjano olis voinu lukea vaan lisää ja lisää näistä Sonjan mieshortoiluista, niin samaan aikaan on kuitenki mukavaa että niihin näyttäisi tulevan loppu. Ja onnellinen sellainen. Joten käännän mieluusti katseeni odottamaan että päästään kunnolla näkemään sisään tähän Vladimir kuvioon. -
No, Nelly piti lupauksensa eikä kertonu. Tavallaan 😀
Tässä oli kyllä monta niin hyvää kohtaa että, mutta kaikkein eniten nauratti tuo ”Sulla on kolesteroli neljämiljoonaa, et sä edes tuota terveitä munasoluja enää, että rauhotu.”Marshallilla on hieman selitettävää, ja jos Niklakselta kysytään niin joutais ulkoruokintaan hetkeksi.. xD
-
Järkevä päätös Inarin ja Eiran äidiltä että eiköhän tämä avioliitto ollut tässä, vaikka helppoja aikoja ei ihan heti tiedossa ookkaan. Ei lapsilla eikä aikuisilla. Mutta varmasti se siitä alkaa muotoutuun, paljo parempaan, mutta käykää hakemassa Ringoki turvaan sieltä!
Ja toistan vielä samaa että ei Uuno saa mihinkään lähtä, kyllä sen kanssa jotaki keksitään. Se on kuitenki ollu jotenki niin yksi näitä Hopiavuoren pilareita että koko maisemahan siinä muuttuu jos se katuaa. -
Sen voin täältä huikata ja ”paljastaa” että ei hätää: Näitten hevosia pysyy jatkosaki Hopiavuoressa 😀
-
Ilonan ja Alexin seikkailuita on joka kerta yhtä hauska seurata, etenkin näitä tälläsiä pätkiä. Kun Ilona kuvaili sen simapullon olleen nuinki kauan olemassa, ja vieläpä turvonneen pyöreäksi… Ootin jo sitä että kohta se kosahtaa xD
-
Oon lukenu tän tässä jo useamman kerran, ja joka kerta tää on yhtä kauhean hyvä.
Tekstistä tulee epämukava ja avuton olo, samalla kun vähän suurinpiirtein oksettaa. Ihan vaan Inarin ja Eiran isän takia. Kauhean paljo järkevämpää sanottavaa en keksi, koska jäin vaan oottaan että millasen päätöksen tämä luku tulee saamaan. -
Kyllä, tiedän tälläsen ihmistyypin. Kuulun itekki siihen!
Ai vitsit! Just sellasta vuoristorataa että pienen hetken jo tuli sellanen fiilis että ehkä Sonja ja Harri kokeilis palata yhteen. Mutta sitte matto lähti alta. Ja vähän voisin lotota että Sonja on oikeassa, että se pieniki toivonkipinä on sammunu.
Mutta jää kyllä ehdottomasti hieroon käsiä ja oottaan jatkoa tälle. -
Ai vitsit kuin samaistun Ilonan loppupäässä tulleeseen mietintään. Reagoinko liian innokkaasti, hihkasinko liian kovaa, reagoinko ylipäätään liikaa ja ties mitä muuta.
Samalla tykkäsin jotenki tosi paljo siitä, miten tekstin alkupäässä talvi on kiva, ja kevättalvi etenki saisi olla ja pysyä pitkään. Mutta lopulta talven jääminen taakse olisikin ihan hyvä, että tulisi kevät, ja saataisiin uusi alku. Hopiavuoressa vuoden vaihteen aika oli varmasti vähän kaikkien mielestä turhan tapahtumarikas, eikä hyvässä mielessä.
