[NoaYlläpitäjä]

Ihanaa, Flida ja Fanni, sekä Tihku laitumelle. Mäpä luulen, että tätä eventtiä varten Noan on pakko hilata luunsa takaisin kotiin! 😀

Mua kiinnostaisi kuulla kauheasti mitä teille kaikille kuuluu, mutta se ei liene tämän topan juttu :–D Mä tässä kuitenkin hiljattain pääsin eroon epämieluisasta työpaikasta ja narsisti pomosta, ja uuden työn ja oman hevosen pihattoon muuton jälkeen oon kuin uudelleen syntynyt. 😀 No, ehken ihan, mutta jaksamista on selvästi ihan eri tavalla.

Noan tarinan jatkaminen on kutkutellut jo pitkään takaraivossa. Tuntuu, että motivaatiota ja inspiraatiota alkaa olla sen verran kerrytettynä, että ihan pian se tapahtuu. Joku yö varmaan, niin kuin aina kun mulla on aikainen aamuvuoro…

[NoaYlläpitäjä]

1/?

Havahduin edessäni viestin merkiksi tärähtävään kännykkään. Vaikka se ei ollut kaukana, ihan käden ulottuvissa, en silti jaksanut nostaa sitä. En heti.

Käännyin takaisin katselemaan ikkunan toisella puolella olevaa helsingin harmaata maisemaa. Äidin asunto oli hiljainen. Keittiön vuosia vanha seinäkello tikitti, iästään huolimatta väsymättä. Sadepisarat piskoivat ikkunaan, saaden näkymän entistäkin melankoliseksi.

Sepä onkin hyvä sana. Melankolia.

Sellaista kaikki on tuntunut olevan viime aikoina. Muistotilaisuus oli ollut lyhyt, mitäänsanomaton. Läsnäolijoita oli muutamia, osan tunsin, osaa en. Kulkiessani tilaisuuteen vuokratun kokoustilan ovista ulos, vastassa oli pilven haju, joka leijaili rakennuksen seinustan vierellä parveilevasta porukasta.

Kurottauduin huokaisten ottamaan kännykkäni. Viesti oli tullut talliryhmään. Jonka viestejä mä en ole avannut… Ehkä kohta kuukauteen. Tai jotain sinnepäin.

Avasin keskustelun johon Nelly oli laittanut kuvan. Katselin kuvaa hetken, kunnes selasin keskustelua ylemmäs. Silmäilin viestejä läpi, mutten juuri tainnut tiedostaa niitä mitään.

Asetin kännykän alas, nojasin selkäni keittiön penkkiä vasten ja huokaisin syvään.

Chaita oli ihan hirveä ikävä. Tuntui ihan paskalta, etten soittanut joka päivä, tai edes joka toinen. En nukkunut hyvin ilman Chaita, vaan pyörin lakanoissa levottomana koko yön tai heräilin pitkin yötä kylmän hien peitossa, uneksien milloin mistäkin mieleni perukoiden pelkotiloista.

Mielikkiäkin oli ikävä, tietysti. Ja Flidaa ja Fannia. Ja Hopiavuorta ja sen ihmisiä.

Ensin oli ollut muistotilaisuus. Koin osallistumisen velvollisuutena, mutta samalla halusin olla paikalla. Puhuin vain Sasulle, enkä sillekään kovin pitkään. Sillä oli sätkä suupielessä, leualle trimmattu parransänki ja naamassa uutta rautaa. Edelleen se oli mua yli päätä lyhyempi.
“Otakko?” se kysyi, tarjosi jointtiaan ja hymyili.
En tulkinnut mitä se hymy tarkoitti. En myöskään vastannut mitään.
“No mut kiva kun tulit”, Sasu sanoi sitten, olkiaan kohauttaen ja veti itse sätkästä syvään henkeä.
“En mä tiiä onko kiva oikee sana.”
“No vitun harmi sit et tulit, Metsärinne. Saatana”, Sasu nauroi.

Sitten piti jäädä stadiin viikoksi, pariksi äidin seuraksi. Äiti oli alkanut unohtelemaan asioita, se oli ihan selvää. Se alkoi sellaisella, oonko mä kertonut tämän jo? Tavaroiden kadottelulla, hajamielisyydellä. Aika viattomasti, mutta koko ajanhan sitä on pieni pelko takaraivossa, missä menee raja? Milloin on syytä huolestua?

Parin viikon jälkeen en vielä malttanut lähteä. En mitenkään voinut.
“Sinäpä huolestuneelta näytät”, äitikin oli todennut useaan kertaan.

Kun kerran äiti totesi, että oli ihan unohtanut miten tiskikone laitetaan päälle, otin asian puheeksi. Ja onneksi mun äitini, vaikka joskus itsepintainen onkin, ymmärsi huoleni.
Äiti pääsi tutkittavaksi lääkärin haastattelun jälkeen. Helpottavaa oli kuulla, ettei tilanne vaikuttanut erityisen huonolta. Ajoissa hoitoon hakeutuminen oli ollut hyvä ratkaisu.

Siitä se sitten alkoikin. Äidin käyttämistä milloin minkäkin lääkärin tai hoitajan luona. Vannemaisesti kiristävä päänsärky aamusta iltaan.
Hirveä ikävä Chaita. Hirveä ikävä Mielikkiä.

Puhelinsoittoja, taustatietoja piti luovuttaa. Milloin oireet alkoi? Miten ne ilmeni?
Töihin piti soittaa, en pääsekään näillekään vuoroille, voiko vaihtaa? Pääsetkö tuuraamaan? Chai otti koppia niistä vuoroista jotka eivät muille menneet. Tuntui pahalta kuormittaa häntä, mutta olin samalla siitä kiitollinen. Ajatus irtisanoutumisesta kävi mielessä.

Ei tilanne taitaisi tulla tästä paranemaan. Voinko enää lähteä takaisin, voinko jättää äitiä yksin? Pärjääkö hän? Mutta en halua jäädä. Otsonmäellä on kuitenkin elämäni.
Päänsärkyä seurasi salakavalasti kohoava pulssi, erikoisia sykähdyksiä sydämessä. Tavanomaisia rytmihäiriöitä joita joskus esiintyy, lääkärissä epäiltiin. Sydänfilmiin kuitenkin, varmuuden vuoksi.

Kännykkä alkoi värisemään uudelleen.
Äiti soittaa…
“Hej”, vastasin puhelimeen ja nousin ylös keittiön tuolilta, suunnaten eteiseen. Äidin sen päivän tutkimukset olivat ohitse – en oikeastaan edes tiennyt mitä tällä kertaa tutkittiin – ja lupauduin hakemaan hänet kotiin.

[NoaYlläpitäjä]

Noan tarina ei koskaan jatku jos en ala toteuttamaan näitä pitkään mielessä olleita juonenkäänteitä. Tai ehkä ennemminkin vaan ajatuksenhaaroja, mut joo!

Tw;; itsemurhasta puhuminen
—-
Kahvia se vain

Ei sitä koskaan osaa odottaa, että saisi sellaisen puhelun. Numero oli tuntematon, mutta vastasin kuitenkin. Ensin en tunnistanut soittajaa, mutta kun hän kertoi millä asialla oli osasin yhdistää äänen kasvoihin.
Sasun ääni oli muuttunut, mutta tunnistin sen silti. Tuntui oudolta puhua hänen kanssaan puhelimessa, kun hämmennyksen, järkytyksen ja pettymyksen sekaisin tuntein käsittelin vasta kuulemaani.

“Joo, se niillä lääkkeillä…”
“Oikeesti? … Ei saatana.”
Puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja istuin keittiön tuolille.
“No miten – miten pitkään se sitten.. Tai koska se löydettiin?”
“Ei me tiedetä, ei meille kerrota sellasta. Läheisille vaan”, Sasu vastasi. “Eikä niistä oo kuulunu.”
“Vittu.”

“Me kyl epäillään et se olis ollu siel jotai viikon.”

Pudistelin epäuskoisena päätäni. Viikonko se oli maannut kuolleena kämpässään?
“Ei saatana”, toistin ohimoani hieroen.

“.. Joo… Mut mä siis soitin sulle, et tuutko hautajaisiin? Ei mitää isoo.. Sellanen kaveriporukan järkkäämä.”
“Joo”, myönnyin suurempia miettimättä. “Kyl mä tuun.”

En rehellisesti muistanut milloin olisin Jessestä kuullut, saati nähnyt koko tyyppiä. Vaikka kavereita oltiinkin, niin lopulta vähän missään tekemisissä. Hän osasi olla raskasta seuraa, mutta pohjimmiltaan hyvä ihminen silti.

Mutta olipa hänelle paskat kortitkin jaettu heti alusta asti.

Sinä yönä en juuri nukkunut. Torkahtelin tai nukuin pinnallista koiranunta. Mielikki tuntui häiriintyvän levottomuuteeni, jopa niin että kampesi itsensä jaloilleen ja äänekkäästi huokaisten siirtyi pedin jalkopäähän pääni viereltä.
Matkin sitä ja nousin huokaisten istumaan. Samapa sitä olisi nousta ylös, vaikka kello näyttikin vasta viittä. Tunnin päästä pitäisi kuitenkin herätä töitä varten.

Taas niitä hemmetin töitä.

Eetu näytti yllättyneeltä ilmestyessäni keittiöön.
“Huamenta”, hän sanoi ja lääppäisi kädellään yön jäljiltä pystyssä olevia hiuksiaan. Eleellä ei ollut mitään vaikutusta, mutta Eetukin keskittyi taas aamukahviinsa ja edessään olevaan lehteen.
“Onks kahvia?” kysyin ja kurkotin kupin hyllyltä käsiini. Siinä laukkasi paksu valkoinen poni.
“Kahavia?” Eetu kuulosti yllättyneeltä. “On juu, tuos pannul. Son hetki sitte keitetty jo.”
“Ei haittaa.”

Kaadoin kupin täyteen ja heitin sekaan pari sokeria. Sitten istuin pöydän ääreen Eetun seuraksi. Katselin vähän miehen ohitse, kuunnellen ajatusteni loputonta virtaa pääni sisällä. Lopulta painoin otsani pöytää vasten ja huokaisin jälleen, ihan kuin koko maailman taakka olisi ollut harteillani.
“Miten sä ny jo oot hereil?”

Sanoisinko suoraan?

“Duunia varten.”
“Soot töis kokoaja”, Eetu naurahti.
“Ai mä vai?” hymähdin.

“Ei mut.. Eetu.”
“Mm?”
“Muistaksä sen Jessen?”

….

“No jo”, Eetu puhalsi keuhkonsa hitaasti tyhjäksi. Hän kuulosti ja näytti vakavalta.
“Mm..”

En tiedä mitä Eetu jäi miettimään. Emme puhuneet enempää, vaan pian mies jo nousi jaloilleen ja suuntasi eteiseen. Ehkä aamutalliin. Tai ehkä aamutalli oli jo tehty, ja seuraavaksi Eetu menisi lumitöihin.

Kahvi maistui kitkerältä pitkästä aikaa. Puolikkaan kupillisen nieltyäni kaadoin loput lavuaarista alas asiaa sen enempää ajattelematta.

[NoaYlläpitäjä]

Noeul saapui suomeen, asettui Chain asuntoon ja arkeen tuli välittömästi muutos. Töiden jälkeen en enää mennytkään suoraan Chain luokse joka päivä, tai edes joka toinen. Noeul lähti aina pyydettäessä milloin minnekin; kävelylle, kauppaan, tallille. Mutta ei kuulemma kehtaa lähettää pois joka päivä.
Ei tietenkään, mutta harmitti silti. Ja turhautti.

Vaikka vietin vapaan aikani tunnit pääasiassa Hopiavuoressa, tuntui etten juuri ollut sielläkään. En ollut nähnyt edes Helloa moneen päivään, vaikka hän melkein kuin asuikin Hopiavuoressa. Jatkoin töiden tekoa ja vuorojen nappailua. En samalla tahdilla kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin.
Päivät olivat alkaneet maistumaan kaikki samalta. Laatikoiden nostelua ja kanniskelua päivästä toiseen, likinäköisten ja huonokuuloisten mummojen ohjaamista hiivan luo hyllyssä olevasta kyltistä huolimatta, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin ’hiiva’. Esiteinejä koittamassa onneaan kassalla energiajuomatölkit kourassa eikä pokerinaama hämännyt jännityksestä poukkoilevien silmien takia.

Oli päiviä, kun elämä tuntui aika harmaalta. Olin mukana ihmiskunnan oravanpyörässä, missä yksilöt juoksevat valuutan perässä itsensä ja elämänsä unohtaen. Vaikka halusin minäkin rahaa, siksi niitä töitä tein. Halusin uuden auton. Joskus vielä voisin haluta oman asunnon. Olin hetkittäin leikkinyt ajatuksella, minkälaista olisi elää ja asua omassa asunnossa, ehkä Chain kanssa. Toivottavasti Chain kanssa. Sitten joskus…

Oli ollut epätodellista tulla takaisin kotiin sinä iltana, kun Oskari oli viety tallin pihasta ambulanssilla. Sen tunsi ilmassa kun nousin autosta, että jotain oli pielessä. Oli ihan liian hiljaista, kuin aika olisi pysähtynyt. Tuvassakin oli raskas tunnelma. Vain Mielikki jaksoi innostua kotiintulostani, eikä sekään pitkäksi aikaa. Sen silmien ympärille oli ilmestynyt valkoisia karvoja. Olin huomannut ne vasta hiljattain.

Keskustelu Eetun kanssa oli lyhyt, ilman ylimääräistä dramatiikkaa. Kuulin Oskarista ja siitä mitä oli tapahtunut vain pääpiirteet. Eetukaan ei tiennyt kaikkea ja ymmärsin, että vielä siinä kohtaa oikein kukaan ei tiennyt varmaksi yhtään mitään.

Myöhemmin patjalla maatessani mietin paljon. Ensin olin miettinyt Oskaria – voi paska, mikä tilanne. Käyhän niitä tapaturmia taitavillekin ratsastajille. Joka päivä sain todeta omaa onneani siitä, miten äärimmäisen viisas ja turvallinen hevonen omani on. Olin pahoillani hänen ja kaikkien muidenkin puolesta. Ehkä jopa vähän omani.

Oskarin tapaus palautti mieleeni omat, joskin hatarat muistikuvani ambulanssista, vaikkeivät tilanteet muuten muistuttaneet toisiaan. Muistan lähinnä auton liikkeet ja ylläni hääränneen ensihoitajan. Mies oli lähes kalju, varmasti lähempänä eläkeikää kuin keski-ikää ja auto heilui hänen kollegansa ajaessa ylinopeudella kohti akuuttia.
Muistan myös silloin olon olleen epätodellinen. Kaikki näytti ja tuntui liikkuvan hidastettuna ja äänet olivat kaukaisia. Tiedän saaneeni morfiinia kivunlievitykseen, sillä muista hänen kysyneen onko minulla ollut ongelmia sen kanssa ennen. Ei ollut.
Jälkikäteen kuulin, että olin saanut ensimmäisen epileptisen kohtauksen vain paria minuuttia ennen sairaalaan pääsyä, mutta siitä minulla ei ole mitään muistikuvia. Kuten ei oikeastaan mistään muustakaan sen jälkeen. Kaikki siitä eteenpäin vieroitushoito jaksoon asti on jotenkin epäselvää.

Jäin miettimään sitä kaljua miestä, joka oli kova ilme naamallaan laittanut kanyylin suoneeni heiluvassa autossa väräyttämättä kättäänkään. Hän näytti siltä, että oli kyllästynyt minunlaisiini potilaisiin – huumeiden käyttäjiin, narkkareihin, jotka olivat lähinnä ihmiskunnan pohjasakkaa ja arvokkaiden resurssien hukkaa. Mahtoiko hän toivoa, että paareilla vietäisiin sairaalaan mieluummin ruumista?
Siitä huolimatta hän hoiti työnsä esimerkillisesti. Tai niin minusta ainakin tuntui, tilanteen huomioiden oloni oli turvallinen hänen potilaanaan.

Mitähän koomassa oleva ihminen tuntee?

Emme me Oskarin kanssa mitään hyviä ystäviä olleet, mutta tarpeeksi tuttuja kuitenkin. Hänen kanssaan oli helppoa ja luontevaa olla, vaikkei hiljaisuutta täyttäisi turhan päiväisillä täytesanoilla. Oskari oli rehellinen ja luotettava hevosenomistajan näkökulmasta, iloitsin hänen onnistumisistaan ja toivoin pelkkää hyvää hänelle. Ihan hirveä vääryys, että Oskarin kaltainen ihminen kokee jotain sellaista.

[NoaYlläpitäjä]

Työuupumus painaa eikä loppua näy ja etenkin Noan tarinoiden jatkamisen kanssa olen tuskaillut, kirjoittaminen luonnollisesti on ollut ihan mahdotonta. En halua kuitenkaan jäädä pois Hopiavuoresta, joten tiputtelen nyt vihdoin vähitellen näitä tänne. Tapahtuneet sellaisiin sopiviin aikoihin kun asiat ovat relevantteja.
——

Elämän ratakset pyörivät eteenpäin päivästä toiseen tasaisen tappavasti. Olin imeytynyt siihen loputtomaan karuselliin mukaan salakavalasti, jotenkin vahingossa. Palasin ajatuksissani jatkuvasti kevään ja kesän vaihteeseen – vastahan oli toukokuu; Chain teatteria, ehtymätön tulva työvuorolistoja joita piti aina uusia ja korjata, kun joku halusi muuttaa lomapäiviään. Kavereiden kummien häitä ja kissanpentujen ristiäisiä kameran linssin takaa, joka ei tuntunut enää lainkaan tutulta, saati sujuvalta. Olihan kapistus lähinnä kerännyt pölyä jo hyvän tovin, eikä kuvaustauko auttanut alunperinkin vasta orastavaa osaamistani koko hommassa. Tuntui melko helpottavalta laittaa koko paketti myyntiin ja vielä helpottavammalta kun sen sai myytyä. Turha hyvää kameraa pantata, kun kotikuvia varten voi ostaa pienemmän ja halvemman, mutta ihan kelvon kappaleen.

Oli myös ”pääsetkö tänään töihin”, ja ”pystytkö tuuraamaan tämän vuoron” toinen toisensa perään. Oli lisää Chain teatteria. Puhuimme siitä, kyselin ja seurasin uteliaana Chain harjoittelemista. Oli myös se, miten vähitellen kiinnitin huomiota Chain ystäviin. Jos totta puhutaan, en edelleenkään ole erityisen hyvin Chain ystävistä perillä. Osittain siksi, etten viettänyt heidän kanssaan juurikaan aikaa, ja siksi etteivät puheenaiheemme pysyneet heissä yleensä hetkeä pidempää.

Tulen kaikkien kanssa toimeen, eikä ole kovin monia sellaisia ihmisiä, joista en pidä. Mutta se teatterin Markus on yksi heistä. Alkuun en kiinnittänyt koko tyyppiin suurempaa huomiota moikatessani häntä tai vaihtaessa muutaman hassun sanan. Ensimmäisenä kuitenkin ihmettelin itsekseni hänen tapaansa keskustella – tai olla keskustelematta. Kaverista sai hädin tuskin moita pihalle, vaikka miten olisi koittanut tiristää. Mitä enemmän kiinnitin häneen huomiota, sitä erikoisempi fiilis hänestä tuli. Chai ei ihan ymmärtänyt kun yritin selittää, etten pidä hänen habituksestaan. Lähinnä nauroi vain, kavereitahan he ovat.

Niin, kavereita.
Kun Markuksen näkeminen, ja lopulta kuuleminen, sai jokaisen lihaksen niskastani leukaperiä myöden jännittymään kouristuksenomaisesti päädyin välttelemään tilanteita joissa häneen törmäisin, etenkään yhtään pidemmäksi aikaa. Samoihin aikoihin työvuoroja alkoi olla enemmän kuin mitä olin tajunnutkaan. Puolihuolimattomasti olin mennyt myymään helppoa joojoota niin, että olin hukkua sen seurauksiin.

Olin niin mahdottoman ylpeä – mutta myös jollain tapaa hämmentynyt – esiripun laskeuduttua viimeisen kerran Chain näytelmässä. Hämmentyneen ylpeä siitä Chaista, joka oli lavalla esiintynyt silmät loistaen ja posket meikin alla taatusti innosta helottaen. Hän oli hyvä siinä ja minä taatusti onnekkain mies koko teatterissa. Illalla (oikeammin aamuyöstä) maatessamme Chain kapealla ja aina yhtä epämukavalla sängyllä silitin hänen selkäänsä ja pidin häntä lähelläni. Nuuskin hänen ihoaan kuiskiessani Chain korvaan niitä kaikkia sanoja, mitkä risteilivät mielessäni teatterissa.
Chai, vitsi miten taitava sä oot, tiesitkö? Meni tosi hienosti rakas, mä oon susta niin ylpee. Sä oot maailman komein ja seksikkäin, tiesitkö senki?

Sitten Chai kertoi jostain Noeulista. Vähän huonoon aikaan, sillä olin juuri tullut kymmentuntiselta työvuorolta – tai ehkei ihan juuri, mutta kesän aikana kehoni tuntui rapistuneen kuihtuneen lehden lailla niin että minun piti saada olla edes hetki, siis mielellään tunti, ihan vain rauhassa ja mielellään makuuasennossa. Kolotti, aivan joka paikkaan. Olin myös kaiken lisäksi todella väsynyt.
”Siis kuka tulee?” ähkäisin ja kampesin itseni istumaan Chain sängyllä.
”Helvetti mä ostan uuden sängyn tänne ihan just”, mutisin lähinnä itsekseni kuunnellessani jousipatjan vaikerrusta.
”Ai mitä?” Chai tuli takaisin sängyn luokse käytyään pesuhuoneessa. Hänen hiuksensa olivat edelleen suihkun jälkeen niin märät, että niistä tippui vesipisaroita hänen vaaleanvihreälle t-paidalleen.
”Nii kuka tulee?”
”Noeul, mun serkku.”
”Ahaa, okei.”
”Ja se asuu täällä mun luona.”
”Ai. Onko se kauanki?”
Chai nosteli hartioitaan ja hinkutti poskeaan etusormella.
”Ei tiedä vielä, joksikin aikaa. Ei nyt kauheen kauaa..”
Ärsytti. Vielä viikko tätä tahtia töitä ja sitten luvassa olisi kolme – siis huikeat kolme – päivää vapaata ennen seuraavaa putkea. Nyt joku serkku olisi tulossa punkkaamaan Chain ahtaaseen asuntoon määrittelemättömäksi aikaa, kun olin ajatellut että pääsisimme sitten vihdoin viettämään aikaa kaksin kunnolla.

”Haittaako?” Chai kysyi. Varmaan hiljaisuudesta päätteli.
Purin poskeni sisäpintaa miettiessäni mitä sanoa.
”Ei”, sanoin ensin. ”Tai joo, tavallaan”, korjasin kuitenkin. Halusin olla rehellinen.
”Mä vaan aattelin et saadaan olla mun loma rauhassa kaksin.”
”Kyllä me saadaan olla kaksin”, Chai vakuutteli. Hän istui eteeni sohvalle ja otti käsistäni kiinni. Kohotin ne suuni eteen ja suukotin hänen sormiaan.
”Noeul voi mennä muualle siksi aikaa. Eikä se ole ikuisesti täällä.”
”Mm…”

Valuin takaisin makuulle ja vedin Chaita päälleni, joka hymähtäen kapusi halattavakseni.
”Pitäiskö ottaa ilo irti yksityisyydestä nyt sit vielä kun voidaan?” kysyi, puristin Chaita takapuolesta ja painoin nenäni hänen hiuksiinsa.
”Mä just sanoin että me saadaan olla kaksin varmasti vaikka Noeul oliskin täällä”, Chai huomautti, mutta ei laittanut vastaan kun painoin hänet makaamaan selälleen.
”No jos sit varmuuden vuoks, eiks kannata kuitenki?”

[NoaYlläpitäjä]

Tähän piti tulla tarinakin, mutta nyt ei tule. Kuvan laitan kumminkin.

Fanni 3v maaliskuussa 2023

[NoaYlläpitäjä]

Mörkö ei ihan vielä ole selätetty, mutta vihdoinkin, vihdoinkin tuntuu taas oikealta kirjoittaa! Harmittaa että tämänkin tekoon meni näin kauan eikä kaikki mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta nyt tuntuu että tästä on hyvä ponnistaa taas eteenpäin.

Teet minusta hullun, ellen sitä ole jo
Tapahtui tämän jälkeen

Silmäni tuntuivat puutuneilta, istuessani siinä tuvan keittiössä ja katsellessani ikkunasta ulos. Oli hämärää. Tallin nurkan kalpean valon kajastuksen näki sinne asti, mutta ei oikeastaan muuta. Kello oli ehkä puoli viisi, tai viisi. En saanut unta.

Mietin … Kaikkea.

Jälleen kerran olin siinä tilanteessa, että jouduin miettimään kaikkea, niin paljon niitä jouduin miettimään että aivoni tuntuivat kiertyvän solmuun. Niin kireälle sellaiselle, että veri pakeni päästäni ja sai sen ympärille kiristymään tiukan vanteen joka teki kipeää.

Vain vaivaisen kuukauden aikana olin ehtinyt luulla, että elämäni päättyisi. Luulin tehneeni virheen, josta ei vain enää olisi takaisin tulemista. Luulin, että millään ei ollut mitään merkitystä, ja silti samalla ihan kaikella oli.

Se hetki, kun pikkujouluissa Eira nousi ylös ja tarttui Chain olkaan oli pureutunut mieleeni painajaismaisella tavalla. Ihan liian nopeasti ymmärsin mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja sen ymmärtäminen kylmäsi minua edelleen…

Onnea teille.

En saanut katsettani irti Chaista. Tuijotin häntä, enkä oikein uskaltanut edes hengittää. Kylmä hiki nousi kämmeniin kun Chai vastasi katseeseeni. Sitten hän nousi ylös, ja minä olin varma että putoaisin seuraavaksi mustaan kuiluun jossa ei olisi pohjaa.

Se mitä sen jälkeen tapahtui, on jollain tapaa epäselvää. Tuntuu, että muistan kaiken, mutta kuin unesta. Kaikesta puuttui se todellisuuden tuntu.

Tässäkö tää oli, olin kysynyt ääni väristen. En edelleenkään uskaltanut hengittää. En halunnut tietää vastausta. Chai voisi vain nyökätä, lyhyesti ja ilmeettömästi, ja sitten kaikki valuisi sormieni välistä.
Hän olisi voinut myös olla vastaamatta. Olla nyökkäämättä, sanomatta yhtään mitään, ja se olisi ollut miltei yhtä musertavaa.

Mutta sitten –

päästin ulos vapisevan henkäyksen ja hieroin silmiäni niin aggressiivisesti, että kohdistaessani katseen takaisin tallin nurkan valoon näin hetken vain näkökentässäni kelluvia tähtiä.

Chai pudisti päätään, ja minä luulin että sydämeni räjähtää.

Kun elämä jatkui, en ensin oikein edes pystynyt ajattelemaan. Huomasin silti vähitellen, miten päivieni rytmitys lähti pyörimään vain yhden asian ympärille – Chain. Takerruin siihen helpotuksen tunteeseen, että Chai edelleen halusi olla kanssani, että minä sain olla hänen kanssaan, enkä todellakaan ollut valmis päästämään siitä irti. En edes silloin, kun vatsanpohjaani alkoi kertyä epäilyksen musta, raskas möykky.

Halusin antaa Chaille aikaa. Kaiken sen ajan, mitä hän tarvitsisi, olisin sen valmis antamaan. Ehkä aikaisemmin en ollut, kun olin mennyt kertomaan Inarille. Luulin että olin, mutta en sitten kuitenkaan. Ehkä ei olisi pitänyt koskaan kertoa. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt sanoa yhtään mitään, vaan elää mukana Chain haluamassa salaisuudessa, jossa ei ollut meitä kuin suljettujen ovien takana.

Yht’äkkiä viikoista oli tullut kuukausi, siinä eriskummallisessa kuviossa minkä tahdissa elämääni elin. Näin Chaita – usein, ja joka kerta sydämeni tuntui niin täydeltä. En silti onnistunut karistamaan sitä inhottavaa möykkyä, vaikka miten olin yrittänyt. En tahtonut saada nukutuksi, kun mietin sitä niin paljon. En tahtonut elää samaa salaisuutta mitä Chai, vaikka häntä niin kovasti rakastin. En tahtonut elää piilotettuna, vaan halusin että kaikki näkevät ja tietävät. En halunnut että oma onnellisuuteni oli kiellettyä.

Kun olin Chain kanssa tuntui kuin olisin vetänyt kunnon annoksen ekstaasia. Adrenaliini kuohui suonissa ja sydämen kiihtynyt syke hakkasi korvissa asti. Olin pakahtua niistä kaikista tunteista; ilosta, innosta, epäilyksistä ja ehkä pelostakin. Pelosta siitä, että en koskaan sopeutuisi elämään, jota Chain vuoksi elin.

Sitten lopulta, kun ne kaikki – ihan ne kaikki ylitsepääsemättömätkin, vaikeat ja epätoivoiset ajatukset ja tunteet alkoivat olla liikaa, Chai teki jotain mikä tuntui samalta kuin ensimmäiset lämpimät auringonsäteet ilmestyvät kylmän ja karun talven jälkeen.

Chain pienen asunnon tunnelma oli kireä, räjähdysaltis. Jos olisi sytyttänyt tulitikun koko Meijeri olisi räjähtänyt taivaantuuliin.
Minä istuin Chain vierellä epämukavalla keittiön tuolilla ja odotin.

Kuuntelin, kun Chai puhui äidilleen ja mietin omaa äitiäni. Hän tuoksui pullalta, oli pehmeä ja hymyilevä ja kun hän tuli vierailemaan hän halasi aina ensin Chaita, sitten vasta minua.
Minä tiesin tarpeeksi, että ymmärsin Chain äidin olevan hyvin erilainen. Olin kysellyt ja udellut saadakseni tietää jotain, ja onneksi olin. Tiesin tarpeeksi ymmärtääkseni, että vaikka Fah oli lähempänä omaa äitiäni sen keskustelun aikana, Chain kireät leukaperät ja aavistuksen liian hyvään ryhtiin vedetty selkä kertoivat jotain muuta.

Katsellessani läppärin näyttöä en kuitenkaan katsellut kuvaketta, jossa Fah oli. Katselin Chaita, miten tyyneltä hän näytti. Hän puhui selkeästi ja epäröimättä, kuin hän olisi miettinyt sanavalintojaan jo kymmeniä kertoja etukäteen. En voinut olla miettimättä, miten vahva hän siinä hetkessä oli.

Minusta tuntui viimeinen vahvuuden ripe kuitenkin pakenevan kuin ilma ilmapallosta puhelun viimein loputtua. Ei se ollut kestänyt pitkään, ehkä viisitoista minuuttia korkeintaan, mutta voi luoja kun se tuntui kestäneen vuosikymmenen. Olo oli helpottunut ja epäuskoinen. Chain sormet niskassani tuntuivat viileiltä, mutta maadoittavilta. Lopulta kun suoristin selkäni pöydän päältä ja kohtasin Chain katseen, me molemmat nauroimme hengästyneen kuuloisena.

Joku päivä Chai todella tekisi minusta hullun, ellen sitä ollut jo.

Nousin ylös Hopiavuoren keittiön pöydän äärestä ja huokaisin syvään. Jokin tuntui purkautuneen sisälläni, se pään ympärillä ollut vanne löystyneen. Tuntui viimein, että pystyin taas hengittämään kunnolla. Tiesin, että elämä ei muuttuisi tästä vieläkään täydelliseksi, mutta ei sen tarvinnutkaan. Tiesin nimittäin myös, että minulla olisi Chai, ihan kaikesta huolimatta. Hän oli sen osoittanut tavalla, millaista en ollut osannut edes ajatella. Tavalla, joka oli sitten kuitenkin se merkittävin kaikista.

Kelloa vilkaistessani näin sen olevan lähellä kuutta. Olin väsynyt, mutta tiesin edelleen etten saisi nukuttua. Eetukin nousisi kohta aamutallia varten. Menin laittamaan kahvinkeittimen häntä varten päälle ja eteiseen kulkiessani kuulin miten muuten hiljaisessa talossa Eetun ja Nellyn makuuhuoneesta kantautui liikkumisen ääniä. Mielikki ei olisi vielä ainakaan pariin tuntiin halukas tulemaan ulos, tai ihan korkeintaan se suostuisi lähtemään Eetun apuriksi talliin koska pissalla käytyään se tiesi pääsevänsä heinien sekaan nukkumaan, joten poistuin itsekseni ovesta ulos.

Pakkasilma pisteli keuhkoissani hengitellessäni syvään. Kehoni ja mieleni kaipasi liikettä. Halusin juosta. Suuntasin pihan poikki tietä kohti ja annoin aivojeni viimein mennä lepotilaan. Kaikesta huolimatta olin edelleen niin valtavan rakastunut Chaihin, ja jos olisinkin voinut en varmaan sitten kuitenkaan tekisi mitään toisin.

[NoaYlläpitäjä]

Pahoittelut että nämä tulevat nyt näin myöhässä. Joulu ja siihen valmistautuminen veivätkin meikäläisestä aivan kaikki mehut. Onneksi näistäkin kemuista voi kirjoittaa vielä vaikka läpi tammikuun, ei se ole niin justiinsa. Jos kaikille sopii, niin kunniamerkin voisi vielä saada itselleen tuotoksen tekemällä aina 22.1.’23 asti.

Kun viimeisetkin innokkaat kisailijat viimein saapuivat tuvan puolelle, lunta vaatteistaan ravistellen, oli pisteidenlasku lähtenyt jo hyvin käyntiin. Ensi vuodelle pitäisi selvästi nostaa vaikeustasoa, sillä yksi toisensa perään pinoon alkoi kasautua täydet pisteet kerryttäneitä lappuja. Nyt nopeudella todellakin olisi merkitystä!

Ensimmäisenä maaliin pääsivät Milan ja Biffe! Siinä ei kauaa nokka tuhissut kun ratsukko suoritti leikkimielisen tehtäväradan ammattimaisin ottein.
Seuraavana perille pääsivät Ilona ja Veera. Ratsastajan punoittavista poskista huolimatta näytti, että kaksikolla oli äärimmäisen hauskaa. Siihen malliin ainakin Ilona hymyili Veeran tyytyväisiin pärskähdyksiin.
Kolmantena perillä olivat Janna ja Paahtis, ja ihan heidän liepeillään Inari ja Uuno.
Viimeisenä takaisin talliin tepastelivat Noa ja Flidais, eikä suinkaan ollenkaan siksi että muut olivat jo ehtineet siirtyä tuvan puolelle niin, että Chain viileälle poskelle sai ohimennen painettua suukon.

Lopulliseksi voittajaksi Hopiavuoren pikkujouluisessa tietovisassa nimettiin viimein….
Ilona ja Veera!
Kisa oli tiukka (siis oikeasti, kun te kaikki osasitte vastata kysymyksiin niin hyvin :D), mutta Ilona kiri itsensä kärkeen nipinnapin muiden ollessa ihan kannoilla.

[NoaYlläpitäjä]

Vuosikatsaus

On aika muistella kulunutta vuotta. Tämä luukku sisältää kysymyksiä itse kirjoittajille. Näihin kysymyksiin voi vastata lyhyesti tai pitkästi tämän viestin kommenteissa.

1. Mikä tänä vuonna kirjoittamistasi tarinoista oli oma suosikkisi? Miksi sitä oli mukava kirjoittaa / miten tarina syntyi?
2. Mitkä ovat olleet top 3 mielenkiintoisimmat hahmot Hopiavuoressa tänä vuonna? Miksi?
3. Minkä Hopiavuoren hevosista haluaisit omistaa oikeassa elämässä tällä hetkellä? Miksi?
4. Mitä tapaa, piirrettä tai ominaisuutta on ollut vaikein kirjoittaa omalle hahmollesi?
5. Mitä Hopiavuoren hahmoista tai hevosista on mielestäsi vaikein kirjoittaa?

[NoaYlläpitäjä]

Asiasanahaaste

Valitse yksi alla olevista sanalistoista ja laadi pienimuotoinen tuotos, jossa valitsemasi listan kaikki sanat esiintyvät. Tuotos voi olla muukin kuin tarina, esimerkiksi kuva tai runo. Tuotoksen ei tarvitse olla viimeistelty, eikä vähimmäispituutta ole määritelty, eli luonnoksia saa julkaista matalalla kynnyksellä. Tuotoksen voi julkaista tämän viestin kommenttina, spinnareissa, tarinassa mahdollisesti esiintyvän hevosen päiväkirjassa tai tallipäiväkirjassa.

Tekstituotoksesta voit halutessasi lihavoida käyttämäsi listan sanat. Joukossa on helpompia ja haastavampia listoja.

1. Kissa, lumi, kuusi, ääni, punainen
2. Halpa, suuri, kolme, Eetu, viltti
3. Teatteri, ehkä, outo, selostus, valo
4. Pasi, hieno, nolla, kivi, kestit
5. Häntä, havu, savu, haju, laavu
6. Lepakko, ketku, heinä, viulu, kiulu
7. Ero, maa, lapio, portti, pallo
8. Aamu, hevonen, puu, tie, suuli
9. Katto, matto, vintti, portaat, harja
10. Onni, elämä, joulu, näky, ihana
11. Kaura, aura, satula, humala, pala
12. Noa, kirjava, kello, tuoli, muki

[NoaYlläpitäjä]

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Kirjoitushaaste!

Valitse jokin Shakespearen kuolemattomista lausahduksista tästä listasta ja laadi siitä hahmosi näkökulmasta lyhyt tarina, runo, piirros tai vaikkapa raaka luonnos niin, että lainaus sopii luontevasti tuotoksen otsikoksi tai johonkin muuhun kohtaan tarinaa (esimerkiksi vuorosanaksi).

Aihe ja tyyli ovat muilta osin vapaita. Tuotokset voi laittaa tähän topaan tämän viestin alle, tarinaan mahdollisesti liittyvän hevosen päiväkirjaan, tallipäiväkirjaan tai spinnareihin. Tuotoksia voi julkaista joulukuun loppuun asti (ja miksei myöhemminkin, jos inspiraatio iskee!).

[NoaYlläpitäjä]

Tervetuloa taas yhden klikkailutarinan pariin! Tällä kertaa kyseessä ei ole mysteeri eikä kilpailu, vaan lyhyt tarina, jonka kulkuun voit itse vaikuttaa parilla valinnalla. Halutessasi voit käydä vaikka kaikki vaihtoehdot läpi yksitellen palaamalla aina alkuun luettuasi yhden kokonaisen tarinan.

Pääset aloittamaan lukemisen tästä linkistä!

Muista ladata tiedosto omalle koneellesi ennen avaamista (esim. klikkaamalla tiedoston kuvaketta hiiren oikealla ja valitsemalla ”lataa”, tai linkin avattuasi oikean yläreunan latauskuvakkeesta, jonka jälkeen voit avata selaimessa ladatun tiedoston). Tarina on testattu toimivaksi vain tietokoneella. Jos linkin kanssa on ongelmia tai tiedoston avaaminen vaatii käyttöoikeuksia, nykäise hihasta vaikka Keskustassa @VRL-15020.

Hauskoja lukuhetkiä, toivottavasti kaikkien valmistautuminen pyhiin on sujunut rattoisasti ja pääsette hyvillä mielin viettämään lomaa! <3

[NoaYlläpitäjä]

Tässä luukussa haastetaan – nimittäin teitä kirjoittamaan tarinoita tietyin ehdoin!
Näistä ei tarvitse ottaa painetta, ketään ei lynkata vaikka haaste ei innoittaisikaan kirjoittamaan. Myös muunlainen teos on mahdollista toteuttaa.
Tuotokset voi laittaa joko tämän viestin alle tai muuhun sopivaan päiväkirjaan ja linkata sitten tänne.

Niklas!
Kirjoita tarina kuusenhakureissulta. Mukaan pitää ainakin ottaa Hello ja Skotti kärryineen, sekä yksi – kaksi muuta vapaavalintaista hahmoa (ei Marshall). Tarinan muu kulku vapaasti päätettävissä.

Ilona!
Nelly pyytää käymään kaupassa, sillä ei itse kerkeä joulukiireiltään sinne lähtemään. Hän ojentaa sinulle listan, joka on pitkä. Siellä on kaikkea porkkanoiden, pattereiden ja vessapaperin väliltä. Mukaan saat ottaa kaksi – kolme hahmoa; ainakin yhden sellaisen, joka ei ole vielä ehtinyt tarinoissasi vierailla.
Bonus; yksi listaan kirjoitetuista asioista on loppu lähikaupoista ja sitä olisi ihan pakko saada. Miten ratkaisette ongelman?

Chai!
Kirjoita jotain pian, pliis 😀

Janna!
Miten kodin jouluvalmistelut etenevät? Ellin ensimmäinen joulu! Vaikkei tyttö itse sitä taida muistaa, niin on se silti tärkeä päivä. Vähintään kahdelta (enemmänkin saa olla) hahmolta Elli tulee saamaan myös Hopiavuorilaisilta. Keitä nämä hahmot ovat, ja mikä on Jannan reaktio paketit vastaanottaessaan?
Bonus; kerro myös, mitä lahjat sisältävät.

[NoaYlläpitäjä]

Hopiavuoressa alkaa joulutunnelma olla kohdillaan, eikä turhaan – onhan joulu jo ensi viikolla! Eetu on ollut entistäkin kiireisempi pihan auraamisen parissa, mutta onneksi tallityöt hoituvat nohevasti Oskarin, ja ajoittain muidenkin avustuksella. Tallin sekä tuvan edustalle on käyty hakemassa kuuset ja niihin laitettu valot, vain tuvan oma joulukuusi puuttuu vielä.

Tässä luukussa palautellaan muistiin tapahtuneita hetkiä ja keskusteluja.
Vastaukset lähetetään joko sähköpostitse varjoaika@hotmail.com, tai Keskustassa @jesse jotta jokainen saa rauhan miettiä itsekseen 🙂
(Vihje; vastaukset ovat Tallipäiväkirjoissa.)

1. Keiden välillä käytiin tämä sananvaihto? /2 p.

”Haista sinä ämmä paska.”
”No tuu toki vähän lähemmäs.”
”Haha, olipa hauska vitsi.”
”Ei sitä vitsiksi ollut tarkoitettukaan.”

Sananvaihtoon osallistujia on kaksi. Jaossa on 2 pistettä: yksi kummastakin hahmosta.

2. Kuka Eetulle huusi ja mitä pahaa Eetu teki? / 2 p.

”EETU! HELLO! NYT LOPPU! YKSKI NAARMU SIIHEN AUTOON NII JOUDUTTE MUUTTAA SIIHE ASUMAAN! JA SE HEVONEN POIS PARKKIPAIKALTA NIINKO OLIS JO!”

Huutaja huusi Eetulle ja jollekulle hänen rikoskumppanilleen. Pisteitä on jaossa 2: yksi, jos tietää huutajan, ja toinen, jos tietää, miksi hän huusi.

3. Mikä tieto paljastuu ja kenelle? / 2 p.

”Jos se on jotain laitonta niin mä en voi auttaa, tää on nyt jotenki nii pahaenteistä”, totesin silmiäni hieman siristäen, vaikka ensin olin meinannut heittää että tiesin kyllä miten ruumis hävitetään jos on tarve.

Noalla on salaisuus, jonka hän paljastaa. Mitä Noa kertoo ja kenelle? Pisteitä on jaossa 2: yksi, jos tietää, kuka katkelmassa puhuu. Toinen piste tulee, jos tietää, mistä salaisuudesta on kyse.

4. Mitä Marshall yrittää taas salata Nellyltä? /1 p.

”Marsh, jos sä et tosissaan oo vielä kellekkään mitään maininnu. Niin suosittelisin sun henkikultas puolesta että avaat sanasen arkkus vaikka kaikki onki vielä auki. Koska jos Nelly kuulee tästä vasta sitte joskus josain vaiheesa, se listii sut”

Nellylle pitää kertoa kaikki, siis kaikki! Mutta Marshall ei aina muista sitä. Mitä tietoa Marshall panttaa? Jaossa on 1 piste.

5. Kuka kyselee noin suoraan?? / 1 p.

“Tykkäätsä Oskarista?” mä kysyin.

Kuka ihme kehtaa kysyä Ilonalta jotain tällaista ja näin suoraan?? Jaossa on 1 piste.

6. Keitä ihmeen miehiä Camillalla oli, ja ketkä siitä juorusivat? / 3 p.

“Camillalla on selvästi joku tallipoikafantasia.”
“Anna olla jo.”
“No mut mieti nyt. Se on toinen jo…“
“Miten niin toinen?”
”No se Susi! Inarin mukaan niillä on jotain juttua.”
“Oikeesti? Mistä lähtien?”
“No varmaan ihan alusta alkaen. Onhan siitä jo ikuisuus.”

Juorut Camillasta eivät olleet totta, mutta silti ne kuulostivat aika uskottavilta. Jaossa on 3 pistettä. Yksi piste tulee, jos tiedät, kenen mielestä Camillalla on tallipoikafantasia. Toinen piste tulee keskustelukumppanin tietämisestä. Kolmas piste tulee, jos tietää, kenen kanssa Camilla muka nyt on, kun Oskarista pääsi.

[NoaYlläpitäjä]

Luukun 2 Mystisen joulukyhäelmän ratkaisu

Kanat löytyivät siis tuvasta ja selvisivät seikkailustaan pelkällä järkytyksellä. Mutta kuka oli alun perin tuonut ne tupaan? Se selviää nyt.

***

Huppupäinen hahmo käveli eräänä joulukuun päivänä lumisen pihan poikki tuvasta talliin. Hän oli hautonut ideaansa jo pidemmän aikaa, ja nyt hän aikoi toteuttaa sen. Hopiavuoren isäntä ei näet ollut paikalla kieltämässä, sillä hän oli lähtenyt Puuiloon ostamaan tarvikkeita pihaton tuulikaapin vahvistusta varten ennen pakkasten kiristymistä.

Koska emäntä saattaisi asettua yhtä lailla poikkiteloin hankkeen eteen, oli häntä täytynyt suostutella monta päivää sitä varten, että kanat saisivat vierailla lyhyen aikaa tuvassa sisällä. Nelly oli lopulta suostunut, joskin silmiään pyöräyttäen ja sillä ehdolla, että projektinjohtaja sitten siivoaisi itse aiheuttamansa sotkut jälkeenpäin.

Varmana hyvistä aikeistaan hän astui kanalaan ja sulki oven huolellisesti perässään. Tallissa ei onneksi ollut muita keskellä päivää. Tuvan ikkunasta oli näkynyt jo hetkeä aiemmin, että Oskari talikoineen oli matkalla tarhoille, ja Aamu oli juuri lähtenyt maastoon. Inari oli kävellyt lumi narskuen tupaa kohti reppu selässään ja kopistellut kenkänsä huolellisesti ovenpieleen. Siitä innokas kanatarhuri oli päätellyt, ettei nainen aivan pian aikoisi kääntyä kannoillaan ja suunnata talliin häiritsemään suunnitelman toteutumista.

Kanoja oli vaikea saada kiinni. Se oli kuin Rocky-elokuvan kohtaus, jossa päähenkilö juoksee räpistelevien lintujen perässä pitkin pihaa ja saa siitä kunnon kestävyysharjoituksen. Siltä se tuntuikin. Puruja lenteli ympäriinsä – miksi kukaan ei ollut opettanut kanoille, miten sylissä kuuluu olla? Keskiviikko hyppäsi hädissään orrelle pakoon, mutta tunkeilija sai sen napattua siitä kainaloonsa. Orren toinen pää kolahti maahan, mutta kädet täynnä kanoja ei ollut aikaa jäädä korjaamaan asiaa.

Samassa ovelta kuului askelia – joku oli tulossa. Kanat kainalossa hahmo riensi satulahuoneeseen piiloon ja toivoi, ettei kenelläkään muulla olisi sinne asiaa. Tuntemattomien askelten vaietessa kanojen matka saattoi jatkua kohti määränpäätä. Ne räpistelivät vielä silloinkin, kun niitä kannettiin tallikäytävää pitkin kohti ulko-ovea. Puruja lenteli ympäriinsä. Prinsessa kaakatti huolissaan, mutta rauhoittui pian, sillä tutunhajuista tallitakkia vasten oli oikeastaan ihan mukavaa kyyköttää.

Astuessaan ovesta ulos kanojen kantaja huomasi Ilonan ja Alexin suuntaavan parkkipaikalta tupaa kohti. Heidän on täytynyt tulla samaa matkaa keskenään, ja Alexilla oli vielä työkengätkin jalassaan. Kanojen kaveri näki parhaaksi kiertää vähän kauempaa pihan ympäri ja mennä tupaan vasta sitten, kun eteisessä ei olisi ruuhkaa, jotta Keskiviikko ja Prinsessa eivät hermostuisi enempää ja nostaisi meteliä.

Kun tallin piha taas hiljeni, suuntasi hän vihdoin kohti tupaa. Kanoja kantaessa oli tullut jo kuuma. Kanat oli pakko laskea sylistä eteisen lattialle, jotta oven sai vedettyä kunnolla kiinni. Kanat yrittivät oitis paeta ulos, mutta ovi sulkeutui niiden nokkien edestä. Kanojen kaitsija riisui huppunsa ja takkinsa sekä lumiset ja likaiset kenkänsä. Lapaset olivat kadonneet jäljettömiin matkan varrella. Kanat pyörivät kaakattaen hänen ympärillään ja levittelivät puruja pitkin lattiaa, kunnes ne paimennettiin keittiöön.

”Mitä noi täällä tekee?” rääkäisi Eira, joka oli lämmittämässä glögiä lieden ääressä.
”Pitäähän kanoillakin olla joulu”, Hello perusteli käsiään levitellen ja istuutui kanojen viereen lattialle.
”Ai jaa? Miten sä ajattelit, että niiden tupaan tuominen auttaa asiaa?” Eira jatkoi tivaamista.
”No niille voi vaikka antaa sitä glögiä. Tai joulupuuroa”, Hello ehdotti.
Oikeastaan hän ei ollut ajatellut asiaa vielä niin pitkälle, sillä kaikki aika oli mennyt kanojen salakuljetuksen suunnitteluun.

Prinsessa räpisteli tiensä ruokapöydälle leivänmurujen toivossa.

”Me sovittiin!! Ei pöydälle!” Nelly kiljaisi ja riensi rätti kourassa hätiin.

Alex nosti Prinsessan varovasti lattialle ja taputti sitä hellästi päälaelle kuin lohduttaen.
”No ei täällä ole mitään riisipuuroa”, Eiran ääni kuului kaapista, jota hän kaiveli. ”Tällästä Nalle-puuroa on”, hän jatkoi.
”Tee sitä, se on vanhaa muutenkin”, Nelly sanoi.

Ja niin Eira kävi toimeen. Silloin Inari saa idean. Hän oli yrittänyt tehdä kaksosille joululahjaksi villapipoja, mutta niistä oli tullut aivan liian pieniä. Hän oli näet yrittänyt huovuttaa niitä pesemällä, mutta ne olivatkin kutistuneet. Hän haki päähineet repustaan ja antoi ne kanoille joululahjaksi.

”No nyt niillä on kunnon joulu!” Alex julisti asetellessaan vaaleansinistä myssyä Keskiviikon päähän.

***

Syyllinen oli siis Hello. Ensimmäisenä oikean vastauksen toimitti Marshall. Onnittelut voitosta ja kiitokset kaikille muillekin salapoliiseille! Voittaja voi kopioida tästä alta oman hahmonsa kuvaukseen kymmenellä pisteellä varustetun papukaijamerkin komean merkkirivistönsä jatkoksi. Siellä näköjään yksi papukaijapinssi olikin jo ennestään. 😀

[NoaYlläpitäjä]

Varmasti ihan kamalan vaikea tilanne kun pitää toiselle kertoa, että ei sitä enää ole, se on kuollut. Ilonan tapa käsitellä Oskaria ja lähestyä näitä asioita hienotunteisesti mutta silti tarpeeksi suoraan tuntuu silti olevan paras mahdollinen, tilanteen huomioonottaen. Onneksi Oskarilla on Ilonan kaltaisia ihmisiä ympärillä.

Niin ja taas, ihanaa miten tässäkin tarinassa tulee esille miten Veera on Ilonalle aarre. On ne niin liikkiksiä <3

[NoaYlläpitäjä]

Vitsit, miten tästä tuli hyvä mieli!
Vaikka Hopiavuoressa on monta tosissaan treenaavaa ja kilpailevaa ratsukkoa, on joka kerta yhtä ihanaa saada muistutus siitä miten heillekin lopulta tärkeintä on aina hevonen ja sen ystävyys, byääh <3

Mä en ole ollenkaan kommentoinut tarpeeksi sun tarinoitasi, sillä niitä on aina ilo lukea. Tämä Ilonan ja Veeran matka on omalla tavallaan niin ihastuttava, koska milloinpa kaikki menisi toiveiden mukaisesti tai olisi aina vain helppoa ja kivaa. Silti Veerasta on helppo pitää ja ainakin mä lukijana aina ilahdun siitä miten kovasti Ilonakin siitä pitää.

[NoaYlläpitäjä]

Mietin usein näitä kisatarinoita lukiessa että onpa harmi ettei mullakin ole sellaista hahmoa joka voisi kisata samalla tapaa. Sitten aina ymmärrän että syy taitaa olla siinä etten mä saisi kirjoitettua niistä ollenkaan niin luontevia ja toimivia mitä nämä. Mun asenne kisasuorituksista kertoviin tarinoihin on helposti se, että ne ovat vähän tylsiä, mutta Sonjan kohdalla tilanne on toinen. On niin kivaa seurata Sonjan uraa kilparatsastajana!

Sonjan nimi alkaakin olla jo vakiintunut tuloslistojen kärkipaikoilla! Aika hieno ajatus miten taitavia ratsastajia Hopiavuoressa onkaan! :>

[NoaYlläpitäjä]

Olisi pitänyt.
Vitsit, miten mä vihaankaan sitä, kun alkaa päänsä sisällä miettimään ja jossittelemaan. Olisi pitänyt tehdä enemmän, olisi pitänyt jaksaa ja ehtiä ja haluta ja vaikka mitä. Aina vain pitäisi. On niiiiin kamalan raskasta ihmiselle todeta aina jälkeenpäin, että eipä tullut sitäkään tehtyä niinkuin olisi pitänyt. Kun kuka sen määrää, mitä pitäisi tai olla pitämättä?
Vaikka ymmärrän sen niin hyvin, että ensimmäinen ajatushan se on, että olisi pitänyt. Nyt kun on konkreettista, että se rakas lemmikki olisi todennäköisesti lähdössä pois, niin tottakai sitä ajattelee kaikkea sitä mitä olisi pitänyt tehdä, eikä sitä mitä kaikkea on jo tehty. Onneksi Inari ajattelee niitäkin asioita joita on jo tullut tehtyä ja pystyy tällaisellakin hetkellä myös miettimään niitä hyviä muistoja. Vaikkei Uuno mikään maailman hienoin hevonen ole, on se silti ollut Helmipurojen tytöille korvaamaton. <3

Outoa olisi, jos Uuno lähtisi. Olisihan se kummallista katsella Hopiavuoren hevosia ilman, että Uuno on siellä mukana. Mutta niinhän se vain menee, että joskun tarvitsee luopua. En osaa yhtään arvella miten tässä käy; lähteekö Uuno todella ja tytöt saavat uusia hevoskuvioita, vai jääkö sitten kuitenkin tavalla tai toisella.

Mutta voi Ringo, kyllä mun sydän vähän kylmeni sitä ajatellessa </3

[NoaYlläpitäjä]

Ensimmäiseltä lukukerralta muistan sen, miten ajattelin tunnelman muuttuneen jotenkin vähän aavemaiseksi kun porukka pääsi Poolanmetsälle. Liekö se ollut ajatus traktorien hautausmaasta vai mistä, mutta nyt tällä kertaa en ollenkaan huomannut mitään aavemaista. Olipahan vaan mielenkiintoinen havainto 😀

Tämä tarina on niin ihana. Onhan se ihana ajatus, että Noa ja Chai lähtevät vähän reissuun hevosten kanssa, varsinkin niin toimivien kuin Flida ja Fanni. On nekin vaan niin fiksuja. <3

Myös se on mielenkiintoista, miten Chain mielestä metsä ei ole ollenkaan hiljainen, toisin kuin Noan mielestä. Sekin on niin suhteellista, sitten kuitenkin! Chai kiinnittää huomiota niin eri asioihin. Hän näkee ne maassa kulkevat koppakuoriaiset ja kuulee pikkueläinten jaloissa rasahtelevat risut. Noa taitaa vain tuntea ja hengittää metsää, ja pitää metsän ääniäkin hiljaisuutena. Ainakin helsinkiin verrattuna se on hiljaista, vaikka onhan se Chaikin pääkaupunkiseudulla elänyt.

Chain onnellisuus tekee mut (ja Noan myös) onnelliseksi. Näistä tämmöisistä tarinoista tulee aina vaan niin hyvä mieli. <3

[NoaYlläpitäjä]

No onhan ne nyt niin hitokseen söpöjä yhdessä <3 Tästä tulee hyvä mieli.

Mä äänestän kesähäitä, pliis pliis. Koko Hopiavuori on tottakai kutsuttu. :—-D

[NoaYlläpitäjä]

:—-DD aih, tämä on kyllä uusin lisäys lemppareiden listaan.

[NoaYlläpitäjä]

Vitsi miten siistiä olisi jos näihin voisi reagoida emojeilla samalla tavalla kun whatsapissa nykyään pystyy. :—D Tähän olisin reagoinut sillä itkunauru emojilla. Tosin oikeasti hyvä ettei voi, koska voisi jäädä meikäläiseltä se vähäinenkin kommentointi väliin.

Alexin keskustelu vauvan kanssa sai mut naurahtamaan ääneen, ja tykkään muutenkin tämän kuvailusta tarinan läpi. Oikeastaan luulen, että tykkään siitä niin paljon, koska tykkään Alexin kertojaäänestä niin paljon.

En haluaisi ikinä omaa tällaista, mutta olihan tämä ihan kiva heppu.
Tämän mäkin allekirjoitan ihan täysin 😀 Mä varmaan muutenkin tulisin Alexin kanssa oikeassa elämässä ihan juttuun!

[NoaYlläpitäjä]

Nyt kun kirjoittamisesta on tullut mulle vähän (ihan valtava) mörkö (josta olen kovin suruissani :<) nämä tälläiset tarinat tuntuu niin helpoilta. Nyt olen taas nopealla katsauksella kartalla siitä, mitä Oskarin elämässä tapahtuu, mutta silti tarina itsessään on ikäänkuin tarpeeksi ”kevyt” että uskallan lukea sen.

Mä aina niin tykkään noista yksityiskohdista mitä keksit, kuten Oskari miettimässä talikoiko hän pikkurilli pystyssä, ja että Hello ajaa välittömästi jonkun perään vaadittuaan päästä rattiin.

Mutta kuinka kauan mahtaa Oskarin tapa pitää itsensä kiireisenä toimia puolustusmekanismina? Se on niin vaikea taito ihmisille pysähtyä olemaan hetkessä ja antaa itsensä oikeasti ajatella ja tuntea, että ymmärrettävästi sitä kerää ympärilleen kasan muita häiriötekijöitä. Mahtaako sekään vaan loputtomiin toimia? Tosin uskon vahvasti, että Oskari on oikeassa siinä, että kyllä hän jotenkin selviää. Asioilla on onneksi tapana järjestyä!

[NoaYlläpitäjä]

Party trick
No mä osaan irrottaa mun toisen jalan. Jos ei lasketa, niin mä osaan tehdä ihan törkyhyvii lättyi.

Paras jouluruoka
Laatikot. Skidinä mä en koskaan saanu niitä koska ruotsalaiseen jouluun ei kuulu laatikot, nii varmaan sen takii niistä tykkää nyt niin paljon.

Ei pakkasta ja ei lunta, vai kova pakkanen ja paljon lunta
Ei sillä nyt niin välii, mut mieluummin kyl lunta ja pakkasta. Jos harrastais jotain talvilajeja nii sit oiskin eri juttu.

Emoji
💤

Suurin saavutus
Voitin Hellon ristinollassa. Ei tarvinnu mun tiskata.

Joulutortut
On ne jees melkeen minkä kaa vaan. Kaikki käy.

Perinteinen joulu
Yleensä oon viettäny ainaki joulupäivän stadissa äidin kanssa. Ollaan viety kynttilä faijan haudalle, käyty lenkillä Mielikin kanssa ja sit syöty jouluruuat ja katottu leffaa tai jotain.

Joululahjatoive
Uus pipo.

[Julkaisija]

Viestit