[NoaYlläpitäjä]

Käytetään tätä topaa hyväksi nyt kun mahdollisuuksia on! Hiljaistahan täällä on ollut, sitä ei käy kiistäminen, mutta voi vitsit miten kivaa nähdä että jengi alkaa vähitellen taas nostamaan päätään! Teitä kaikkia on ollut ihan hirvee ikävä!

Niin ja tässä samalla sairaan nopeesti tervetuloa myös uusille kasvoille, toivottavasti viihdytte! 🙂

Sitten asiaan. Seppeleessä järjestetään halliestekisat 8.12. tuotospainotteisesti. Ihan harmittaa ettei mulla toistaiseksi ole täällä hahmoa joka kisaa, Santtua kyllä harkistin mutta se ei taida kyllä oikeasti olla siihen vielä läheskään valmis. Sen sijaan Noa voi lähteä vaikka seuraneidiksi jos joku muu innostuu! 😀 Joonas lähtee, mutta se ei tänne kuulukkaan.

Myös Seppeleessä on Lucia kulkue, sinne voin pojista vaikka molemmat lähettää jos enemmän väkeä on kiinnostunut. Kaksin ne ei taida kuitenkaan lähteä 😀

Virvatulessa on myös maastoretki tarjolla itsenäisyyspäivälle, mutta se taitaa olla meistä katsottuna aika kaukana. Ollaanhan me toisaalta ennenkin vähän soviteltu näitä matkojen pituuksia, jos inspaa lähteä niin miksipä ei.

[NoaYlläpitäjä]

Better late than never am I right?

Luokka 1
Eino Hopealinna – Hopealinnan Riivinrauta https://varjoaika.weebly.com/riivio.html

Luokka 2
Benjamin O’Hara – Bono O’Hara https://ranch-ohara.weebly.com/bono.html

Luokka 1 (piti eka osallistua 3 luokkaan että sais siihenkin väkee, mutta tajusin että iältään menee kanssa ykköseen. Jos haluut niin löytyy multa oikeesti aikuinen tamma jonka voin siihen ilmoittaa tän sijaan!)
Saga Isberg – Dārin Bagheera ox https://varjoaika.weebly.com/hera.html

Niin ja tottakai Noakin tulee näyttämään vauvamahaista Flidaa mikäli näin monen hahmon voimin saa osallistua 😀

Luokka 3
Noa Metsärinne – Flidais Vecno
https://varjoaika.weebly.com/flidais.html

[NoaYlläpitäjä]

Olkaa taas helliä, kirjottaminen on ollu viimeaikoina tosi vaikeeta ja työlästä, mutta jotain piti pian saada ulos ettei siitä tuu ihan mahdotonta.

Siitä työpaikasta, senkin vanhus

”Siis missä sä oikeen oot töissä?” Eira kysyi aivan kesken kaiken, vaikka edellinenkin puheenaihe oli vielä kesken. Hän kieppui Uunon puolelta toiselle asettelemassa vuoroin satulahuopaa, vuoroin itse satulaa paremmin, mutta siitä huolimatta onnistui luomaan minuun vaativan katseen.
”Alkossa”, vastasin naurahtaen.
”Alkossa?” Eira toisti.
”Joo. Eli mä tiiän heti jos koitat tulla väärillä papereilla sieltä ostaan jotain”, myhäilin, ja rapsutin Flidan otsaa sen paksun otsaharjan alta. Tamma nuokkui puoliunessa käytävällä vapaana seistessään varusteet jo päällä.
”No en mä niin tyhmä oo että mä sitä yrittäisin!” Eira huomautti ja painoi kypärän päähänsä.
”Et sä kyllä ookkaan”, myönsin hymähdyksen kera.
”Mä pyytäisin tietenki jonkun hakeen mulle”, Eira jatkoi ääni sen kuuloisena, että häntä nauratti oma nokkeluutensa.
”Ethän!” tivahdin hämmästyksen ja naurun sekaisesti Eiran selälle, joka talutti Uunoa jo hyvää kyytiä ulos. Vai että sellaista, eihän meidän Eira ikinä. Pudistin itsekseni päätäni ja seurasin kaksikkoa Flidan kanssa.

Meille oli Eiran kanssa tavallaan muodostunut vähän sellainen tapa. Kutsuin itse sitä Eiran hetkeksi, mutten tiedä onko hän laittanut sitä erityisemmin merkille. Eiran hetki oli lähes poikkeuksetta kerran viikossa, kun lähdimme Eiran kanssa tekemään ihan vain jotain kahden kesken. Yleensä se tarkoitti maastoon lähtemistä tai Flidan harjaamista, ja tottakai Eiran puhumista. Oli puhetta koulusta, kavereista, pojista, hevosista, ja kaikesta mitä Eiran mielessä mahtoi olla. Ja yleensä se oli jotain, mikä hänen mieltään painoi. Niinä hetkinä en kysellyt muista, en Inarista, en Helmipurojen perheestä. Ne hetket olivat Eiraa varten, kun hän oli juttukaveria vailla.

”Mitä sä sitten teet siellä Alkossa?” Eira ihmetteli Uunon satulassa kääntyneenä nähdäkseen meidät. Vaikkei Uunolla mikään kiire ollut olimme ainakin kahden askeleen verran jäljessä.
”Puran kuormaa ja hyllytän, se on siis yövuoroo. Ja siivoon. Sellasta perus duunia”, selitin olkiani vähän kohauttaen.
”Aika jännä”, Eira totesi ja kääntyi katsomaan taas eteensä. Se oli viimeaikoja ajatellen ihmeellisen valoisa päivä, sillä taivas ei ollut ihan sakeana synkkää harmautta, vaan aurinko oli ihan oikeasti nähtävissä.
”No jaa. Ei se niin ihmeellistä oo”, vastasin huvittuneena. Eira on siitä erityinen, että hänellä on vahva vaikutus toisiin ihmisiin. Hän osaa ärsyttää ja kiukuttaa, mutta samalla naurattaa, sillä oikeasti hän on hauskaa seuraa. Vaikken ihan kaikkia Eiran murheita ja huolia aina ymmärräkään, kuten vaikka että hän on luokaltaan ihan varmasti ainoa joka ei saa laitattaa tekoripsiä, en pidä niitä ollenkaan tyhminä tai vähäpätöisinä. Olkoonkin, että hänen maailmansa ei taida oikeasti kaatua tekoripsiin, se tekee jo paljon että hän saa purkaa tunteitaan jollekin vapaasti. Jollekin joka ei ole hänen siskonsa, sillä Eiran puheiden mukaan siskotkaan eivät aina ymmärrä.
”Miten sä pääsit sinne?” Eira kääntyi taas katsomaan meitä. Sillä menolla hän saisi oksasta kypärään.
”Vähän sattuman kautta. Välillä on hyötyä että on pieni paikka missä kaikki tuntee toisensa. Siellä on pomona sellainen kiva täti-ihminen, joka tiesi että mulla on hevonen täällä Eetulla. Hän on kuulemma joskus nuorena myös ollut hevosihmisiä, ja jotenkin me päädyttiin kerran kaupassa jutteleen. Siinä se sitten tuli esille että mä olisin töitä vailla, ja hänellä oli tarjota.”
”No ootko tykänny olla siellä?”
”Joo, paljonkin. Vähän se sekoittaa tätä muuta elämää, mutta onneksi Flidaa ei niin haittaa ettei meillä ole mitään säännöllisiä aikatauluja”, kehaisin tamman kaulaa sanojeni myötä taputtaen. Se käänsi vain aavistuksen verran toista korvaansa ja jatkoi löntystelyään eteenpäin.
”Kiva. Hyvä kun löysit töitä. Olis ihan tyhmää jos tekin joutuisitte Flidan kanssa muuttaan pois”, Eira sanoi ihmeen neutraalilla äänellä, katse jälleen eteenpäin suunnattuna. Katselin hetken hänen selkäänsä hymyn hiipiessä kasvoilleni.
”Niinpä. Eihän sulla olisi sitten enää ketään kenelle kertoa mitä se Joona on taas tehnyt.”
”Ei vaan Miska. Ei sun ikäsellä vielä pitäis olla dementiaa”, Eira huomautti virnistäen.
”Mitä, sanotko sä etten mä ole vanha? Vau, toi on ehkä kivointa mitä sä oot koskaan mulle sanonut”, henkäisin oikein tunteellisena ja kohotin toisen käteni hetkeksi rintakehälleni.
”Joo joo, jos sä reagoit noin niin en enää sitten sanokaan mitään kivaa. Tuu, mennään kattoon päästäänkö me tota uutta polkua pitkin mihin!”

[NoaYlläpitäjä]

Ei täällä edes ole kylmä

”Mitä sä meuhkaat siellä?” Tiituksen pää tuli esiin vähitellen pystyyn kohonneen pihattorakennuksen takaa.
”No mulla on kohta varmaan sormi irti, joko sen takia että täällä on niin helvetin kylmä tai että mä oon hakannu sata kertaa siihen vasaralla”, puuskahdin ja nakkasin kyseisen vasaran työkalupakkiin niin että rämähti. Tiitus virnisti ja tepasteli luokseni.
”Eihän täällä ees niin kylmä oo”, hän huomautti ja kääntyi ympäri nähdäkseen työmme jäljen.

Pihattoa oli rakennettu ahkerasti, mutta ei se vielä valmis ollut. Tovin siinä oli ollut pelkkiä tolppia joiden päälle pihatto rakennettiin, ja lautoja pystyssä niin että karkeasti saattoi sanoa siihen tulevan jonkinlaista rakennusta. Sitten sahattiin, hiottiin, tervattiin, ja naulattiin. Kun seinät olivat pystyssä alettiin mallaamaan kattoa paikalleen, kunhan Eetu ensin tarkisti kymmenen kertaa että kaikki oli varmasti ennen sitö kunnossa, ilmanvaihtuvuus olisi taattu ja tuulensuojalaudat kunnolla ja tiiviisti kiinni. Kattopeltejä kiinni ruuvatessa oli hyvä sauma alkaa vetää punamultamaalia pintaan. Nyt oviaukkoihinkin oli juuri naulattu viimeiset karmit paikalleen, ja pihatto alkoi näyttää ihan asialliselta ulkoa päin.

”Ei nii”, myönsin syvään hengähtäen. ”Mut kyllä mä silti taidan kohta sormen menettää, enkä mä tiedä oonko mä valmis luopuun taas yhdestä ruumiinosasta.”
”Ehkä mä voin sitten ottaa ton vasaran”, Tiitus lupasi urhoollisesti ja kumartui ottamaan kyseisen työkalun niin teatraalisesti ettei hän muilta ollut voinut sitä oppia kuin Hellolta.

”Mitäs pojat?” muhkeaan talvitakkiin pukeutunut Nelly pysäytti takapuolen päällä lämmittävään ratsuloimeen käärityn Kossun – siis Miinan, niin siis Cozminan – ja katseli uteliaan näköisenä touhujamme hevosensa selästä.
”Eipä mitään”, Tiitus vastasi hymyillen.
”Ei täällä noin kylmä oo”, virnistin Nellylle leveästi ja vilkaisin Tiitukseen lyhyesti joka kohotti minulle toista kulmaansa.
”Eipähän ainakaan tuu! Me mennään oikein pitkälle maastolenkille, täällä on niin ihana sää. Pikku pakkanen ja vähän lunta maassa. Testataan samalla pitääkö hokit”, Nelly kertoi selvästi innoissaan tästä suunnitelmastaan.
”Toivotaan, Bee onnistu heti seuraavana päivänä irrottaan yhden takajalan hokeista”, Tiitus pudisti päätään. Hänellä oli tosiaan kädet aina täynnä nuorukaisensa kanssa, vaikka mitä itse olin nähnyt meno ei näyttänyt ollenkaan niin holtittomalta enää kuin vielä alkukesästä.
”Toivotaan tosiaan. Noniin, mennään me. Heippa!” Nelly huiskautti kättään ja pyysi Cozminan liikkeelle maastoa kohti.

”Mitäs sanosit, oisko ansaitun tauon paikka?” kysyin sormiani nyrkkiin puristellen saadakseni niihin tunnon takaisin.
”Ois”, Tiitus myöntyi empimättä ja yhtä matkaa lähdimme kohti tupaa. Heli kaarsi auton pihaan juuri sopivasti ja Nuoska kiirehti heti oven avauduttua meitä tervehtimään. Heli kulki perästä ja kohotti meille kättään.
”Mitäs te olette puuhanneet kun molemmilla nenät noin punoittaa?” Heli kysyi ja kumartui silittämään Nuoskaa joka siirtyi vuorostaan omistajansa jalkoihin kiehnäämään.
”Pihattoa ollaan duunattu, eikä oo muuten enää paljoo että se on valmis”, kehaisin. ”Kato kun me täällä Tiituksen kanssa tehdään kaikki työ, raadetaan aamusta iltaan.” Läiskäisin Tiitusta olkaan toisella kädelläni joka sai hänet vain hymähtämään.
”Älä sano noin ainakaan että Eetu kuulee, sitten se ei varmasti uskalla nukkua enää ollenkaan”, Tiitus huomautti joka sai pehmeän hymyn nousemaan Helin kasvoille.

”Ai mitä?” siinä paha missä mainitaan. ”Sanottakote jotai?” Eetu ihmetteli töppösiä jalkoihinsa potkien terassilla.
”Ihan sitä vaan että alkaa toi pihatto näyttään hyvältä”, kerroin.
”Hyvä sit, siittä mun pitiki tulla sanomaha että sitä suodatinkangast pitääs lähtiä hakemaa, kun ei meillä täällä ollukkaa. Mutta kyllä mä itekki voin lähtiä, ei mulla oo enää kun ihan pari asiata mitä tehrä ensin.”
”Kyllä me voidaan mennä”, lupasin heti ja vilkaisin Tiitukseen. ”Ei meillä tässä muutakaan oo. Seinäjoelta?”
”No jossei siittä oo vaivaa nii voisittahan te käyrä. Mutta menkää nyt eka tonne tupahan lämmittelee, siällä olis just kaffettaki tuloos. Olikko Heli tallii menoos? Orotappa nii vetäsen takin päälle ja tuun mukahan”, jo kesken puhumisensa Eetu kääntyi ympäri takkia noutamaan, ja lähti Helin kanssa tallia kohti.
”Nii K-rauasta sitä ainaki saa!” mies huusi vielä ennenkuin ehdimme ovelle saakka, ja Tiitus nosti kättään sen merkiksi että kuultu on. Jos nyt kuitenkin ensin sitä lämmintä juotavaa – vaikkei täällä edes ole vielä kylmä – ja sitten suunta kohti Seinäjokea.

[NoaYlläpitäjä]

Kyllähän jokainen on joskus leikkinyt intiaaneja ja villiä länttä, eiks vaan?

[NoaYlläpitäjä]

Liian laiska hevosen omistajaksi?

”Nyt ylös, laiska.” Jos pelkkä tomera ääni ei vielä saanut minua havahtumaan niin otsalleni tipahtava kämmen kyllä sai. Oikeastaan ihan niin paljon että säpsähdin, ja rintani päällä nukkuva Mielikki urahti erityisen loukkaantuneen kuuloisena. Hänen arvonsa unta oli taas häiritty.
”Mä oon ollu duunissa”, valitin ja kääntelin päätäni puolelta toiselle toiveikkaana, että otsani päällä lepäävä käsi katoaisi.
”Joopa joo, eikös me kaikki”, Nelly puhahti ja siirtyi sohvan vierelle seisomaan kädet puuhkassa.
”Eikun oikeesti”, lisäsin ja vaivalla maltoin raottaa toista silmääni. Nellyn ilme muuttui uteliaaksi ja hän heittäytyi istumaan sohvan jalkopäähän, niin että hädintuskin ehdin koukistaa jalkani alta pois. Mielikki huokaisi syvään ja lähti kömpimään ylemmäs, epäilemättä kiivetäkseen käsinojalta selkänojalle nukkumaan kun äskeinen nukkuma alusta alkoi olla liian epävakaa.
”Ai sä oot saanu töitä? Ihan oikeesti?” Nelly uteli, ja hän kuulosti aidosti ilahtuneelta.
”En mä nyt enää kerro kun sä tollee epäilit. Laiskaksi dissaat”, päätin mukamas murjottaa, ja kapusin vähitellen istumaan. ”Oliks sulla jotain miks herätit, vai enkö mä saa enää omassa kodissanikaa nukkua?”
”Milloin sä oot viimeks tehny Flidan kanssa mitään?”
”Mm, eilen. Miten nii?”
”Tarhasta hakemista ja lässyttämistä ei lasketa”, Nelly sanoi tiukkana. Jouduin oikeasti miettimään hetken.
”Niinpä”, Nelly totesi kun mietin ilmeisesti liian pitkään. ”Ihan oikeesti, siitä tulee kohta ihan jäätävä pullukka eikä vaan siks että se on kantava. Sehän on vaan lisää rasitetta sen jaloille kun on varsa ja liikakiloja.”

Tiesinhän minä sen. Ehkä olin viimeaikoina jättänyt Flidan aika vähäiselle huomiolle, mutten tietenkään välinpitämättömyyttäni. Tamma on kultaakin kalliimpi enkä koskaan haluaisi sille mitään pahaa, mutta muu elämä on vienyt suuren osan huomiostani. Ja ehkä myös joissain määrin oma osaamattomuuteni on alkanut vaivata, nähdessäni toinen toistaan taitavempia ratsastajia hevosineen. Vaikken koskaan yritäkään tavoitella Flidan kanssa mitään niin hienoa kuin mitä Outi Jussin kanssa tekee, tai Nelly Cozminan ja Heli Inkan kanssa, mutta välillä jään miettimään tarvitsisiko Flidakin sellaista. Että joskus sen kanssa työskenneltäisiin ihan oikeasti, eikä vain käytäisi maastossa löntystelemässä. Inkakin on aina niin viimeisen päälle puunattu, ja Helillä tuntuu olevan niin tarkat treeniohjelmat sille. Cozmina näyttää tanssivan kun Nelly menee itsekseen sen kanssa kentällä, ja ne harvat kerrat kun olen nähnyt Eetun ratsastavan…

Niitä ajatuksia en kuitenkaan toisi päivänvaloon, sillä tiedän itsekin niiden olevan tarpeettomia. Ja onhan minulla apua, jos joskus haluaisin lähteä kehittämään itseäni ratsastajana, tai pyytää jotain ratsastamaan Flidalla kunnolla.

Vaikka nyt ihan haluamattakin löysin itseni maneesista juoksutusliina toisessa kädessä ja pitkä raippa toisessa kädessä, ja Flida kiertämässä kehää suitset päässä.
”Pidä kunnolla kiinni siitä narusta, kato ettei se osu maahan”, Nelly neuvoi. Hän oli jäänyt seisomaan kauemmas, kädet selän takana ja katse haukkana seuraamassa jokaista elettäni. ”Ja sillä raipalla voit ohjailla että se kulkee isolla ympyrällä, pienellä hevosten on aina vaikeempi liikkua kunnolla.”

Juoksuttaminen paljon vaikeampaa miltä muut saavat sen näyttämään. Flida, kuten aina, oli oma ihana yritteliäs itsensä, mutta minulla oli ongelmia pitää kaikki välineet käsissä ja kulkea hevosen mukana ilman että lähden seuraamaan, ja ilman että lähden myöskään pienentämään ympyrää. Katse piti kohdistaa hevoseen, niin ettei ympäri pyöriessä tule pahoinvoivaksi. Ymmärsin vasta tovin jälkeen että kun raipalla osoittaa Flidan lapaa ja etujalkoja se lähtee suurentamaan ympyräänsä, sillä tamma olisi kovasti halunnut kaartaa luokseni vähän väliä. Kaiketi herkkujen toivossa.

Muuhun raippaa en tarvinnutkaan, sillä Flida kuunteli ääniapuja kuuliaisesti. Riitti kun maiskautti, tai sanoi ”ravi”, ja tamma lähti iso maha hyllyen hölköttämään. Pitkiä pätkiä en siltä ravia uskaltanut pyytää, mutta se ei näyttänyt olevan moksiskaan. Oikeastaan se oikein venytti kaulaansa ja pärskähteli tyytyväisenä kun pyysin sitä siltä erää viimeisen kerran siirtymään käyntiin.
”No, eihän ollu vaikeeta?” Nelly kysyi, ja kuulin virnistyksen hänen äänestään.
”Ei, pakko myöntää”, hymähdin itsekin hymyillen. ”Sitten kun vaan hiffasin miten tää koko homma toimii. Oikeestaan tää oli kivaakin.”
”Ja tosi hyödyllistä hevosta aatellen, eikä tarvii ees tehdä pitkään. Tälleen vartti, kakskyt minuuttii ees muutaman kerran viikossa olis tosi hyvä.”
”Ehkä mä otan sitten tän ohjelmaks, ainakin pari kertaa viikossa”, myötäilin, ja taisin ihan luvatakin. Nelly teki tyytyväisen äänen ja käveli avaamaan maneesin oven meille.

[NoaYlläpitäjä]

Jostain se kaikki alkaa

Hymyilytti. Siis ihan sillä tavalla, että vatsan pohjalla vähän kutkutti ja suupielet kääntyivät väkisin ylöspäin, vaikka kuinka olisi yrittänyt estellä. En kyllä yrittänytkään mätkäistessäni Eetua toverillisesti yläselkään kämmenelläni.

Edes se, että Eetu taisi vetäistä kahvia henkeen ja yski nyt kiihkeästi käsivarttaan vasten ei saanut hymyäni loppumaan, vaikka silloin sille olisi ollut ihan aihetta. Sen sijaan vedin yhden keittiön pöydän alle työnnetyistä tuoleista esiin ja istuin sille.

Eetu, yskänpuuskastaan selvittyään, käänsi katseensa minuun ja kohotti kysyvästi kulmaansa.
“No?” Eetu puhahti ja laski kahvikupin pöydän päälle.
“Että meinasit sitten sitä pihattoo rakentaa”, virnistin viimein niin että se tuntui leviävän korviin saakka. “Pikku fogulit sjungas.”

Tallin omistaja veti henkeä nenänsä kautta, nyökäytti päätään ja hieraisi peukalolla nenänsä reunaa.
“Ei siinoo vielä muuta ku alku vaa, ja lisääki tarvikkeita tarvihi ostaa”, hän vastasi.
“Onhan tuolla jo vaikka mitä”, väitin vastaan sillä olin nähnyt miten paljon Eetu oli jo ostanut kaikkea. Oli lautaa, mattoa, putkea, maaliakin taisi olla jo, ja vaikka mitä muuta konetta ja osaa joiden käyttötarkoitusta en näin etukäteen osannut arvata.
“Mä hei autan”, lupasin, sillä auttaisinhan minä. Olin luvannut jo aikaisemmin, ja jos totta puhutaan, olin koko pihatosta aika innoissani. Edes tieto siitä, että pian on taas talvi ei haitannut.

Ehkä olin siksi innoissani, että Eetu oli tosiaan ottanut ehdotukseni vastaan. Vaikka en usko että pelkästään minun takiani hän mitään pihattoa on tekemässä, mutta saatoin potkaista koko homman liikkeelle. Siitä saatoin olla kiitollinen.
“Niinno, apua sen kanssa kyllä tarvitahan, on siinä hommaaki. Vaikka itekki kyllä tekisin, jos vaan ehtisi, muttaku on tota hommaa tallissaki…” Eetu kuulosti miettivältä.
“On täällä auttajia, et sä yksin mitää joudu tekee”, kurottauduin taputtamaan Eetua olalle uudelleen ennenkuin nousin ylös. Mistä lienee hän oppinut tavan vältellä apua mahdollisimman pitkään? No, tällä kertaa hän sentään myönsi että apu voisi olla tarpeen, joten se on ainakin askel eteenpäin.
“Ei mut oikeesti. Kiitos, tää on tosi hieno juttu”, lisäsin ja nappasin lattialla pyörineen Mielikin syliini.

Vaan ei pihaton pystyttäminen ainoa ilon aiheeni ollut, vaikka tietysti hyvin iso osa sitä. Napsautin hihnan kiinni Mielikin vaaleanpunaisiin valjaisiin ja siirryin ulos viileään syysilmaan.

Olin nimittäin saanut töitä.

[NoaYlläpitäjä]

Enpä kyllä tiiä onko tallissa erikseen pesukarsinaa, mutta mä jotenkin oletan että on. Jos ei niin sitten vesileikki tapahtuu käytävällä tai jossain muualla vähän enemmän fiksummassa paikassa… 😀 Niinkun vaikka ulkona.

Ihan tavallinen koti-ilta

Flida oli kauttaaltaan kurassa. Sen mustavalkoinen karvapeite oli muuttunut harmaanruskeaksi, paikoittain jo kovettuneeksi saveksi, eikä se olisi voinut näyttää yhtään tyytyväisemmältä itseensä. Ei edes silloin, kun hain sitä tarhasta ja huokaisin oikein syvään ja äänekkäästi, tai silloin kun kiinnitin sen riimusta pesupaikan naruihin.
Ulkona oli viimepäivien sadejakson jälkeen vihdoin mukavan aurinkoinen päivä. Ei varsinaisesti lämmin, mutta niin että taivas oli kirkas ja paikoittain aurinko häikäisikin. Laitoin veden juoksemaan ja päätin suosilla luopua päälläni olevasta hupparista, ettei se kastuisi.

Letkua toisessa kädessä pidellen ja toisella mutaa Flidasta hieroen lähdin pesemään tammaa takajaloista alkaen. Pian lattiaa alkoi värittämään haalea, ruskea vesi, ja hevosestani alkoi löytymään taas tutumpi väri. Se kurotti kaulaansa ja siirsi painoaan toiselle takajalalle nojaten kättäni vasten kun aloin hieromaan sen hännäntyvestä likaa pois, ja tamman ylähuuli alkoi keikkua puolelta toiselle. Ei sille voinut kuin nauraa.

Sivusta seuratessa ei uskoisi miten raskasta hevosen peseminen on. Kädet väsyvät ja hartiat kipeytyvät kun aikansa sitä jynssää, eikä loppua näy. Päästyäni vasta puoleenväliin koko hommassa Outi kiirehti talliin Salierin kanssa.
“Eikä”, huokaisin syvään. “Taasko siellä sataa?”
“Joo”, Outi huokaisi myös, ja kiinnitti Salierin käytävälle. “Oho, onpas se kuranen”, nainen totesi silmäillessään Flidaa, joka oli herännyt torkuiltaan katselemaan Salieria.
“Olisit nähny sen tunti sitten. Ihan mieletön skeida. Mut eipä siinä, mun piti tää pestä kuitenkin tässä lähipäivinä. Olipahan nyt kunnolla syytä”, vastasin ja taputin Flidan märkää selkää. Siitä lähti läiskähtelevä ääni, ja vesipisarat lentelivät joka suuntaan.
“Se on pyöristyny aika paljon”, Outi kommentoi ja alkoi irrottamaan Salierin satulavyötä.
“On”, käänsin katseeni tamman vatsaan hetkeksi ennenkuin jatkoin sen pesemistä. Harmaasta t-paidasta oli tullut kastumisen myötä edestä musta.
“Tätä menoo vois kuvitella että sieltä tulee kaksoset, kun se on niin lihava”, virnistin ja ryhdyin puhdistamaan tamman harjaa.
“Eikä oo”, Outi mutristi huuliaan ja pysähtyi Flidan eteen vaikka hänellä olikin satula kannossa. “Sanoiko se sua lihavaksi, ettäs kehtaskin”, hän puhui Flidalle äänensävyllä jota pienten vauvojen kanssa käytetään. Naurahdin ja nainen jatkoi hymyillen matkaa.

Flidan suhteen mitään uutta ei ollut varsinaisesti tapahtunut. Toki se oli pyöreä, mutta mitään suurta muutosta ei ollut tapahtunut. Eikä vielä pitäisikään, nyt oli menossa nimittäin ”hidas vaihe”. Piti vain odottaa. Sen sisällä oleva varsa alkaisi kasvaa nopeasti vasta ihan tiineyden lopulla, ja toistaiseksi Flida saattoi elää ihan normaalia hevosen elämää. Olin pyrkinyt liikuttamaan sitä edes viisi kertaa viikossa, edes taluttamalla, jotta se ei keräisi ainakaan yhtään ylimääräistä painoa, ja että sen jalat pysyisivät kunnossa.

”Missä Inari on?” kysyin ohi kulkevalta Eiralta kuivatessani pyyhkeellä Flidan pitkiä vuohiskarvoja. Ne oli pitänyt pestä vielä toistamiseen jouhien selvittämiseen tarkoitetulla aineella jotta sain ne siisteiksi ja takuttomiksi.
”Emmä tiedä”, Eira vastasi ja pysähtyi. ”Mitä sä sillä?”
”Kunhan mietin”, kohautin harteitani. Olisin halunnut vaihtaa Inarin kanssa pari sanaa, kysyä miten hänellä menee. Hyvin kai, hän varmasti vastaisi, mutta halusin osoittaa että olen oikeasti kiinnostunut kuulemaan. Ehkä hän vielä joskus kokisi, että minulle voi puhua.
”Tiesitkö sä että tänne tuli uus hevonen joku viikko sitten?” jatkoin puhumista ja vaihdoin aihetta, Eiran tuntien Inarista olisi turha jutella enempää.
”Joo”, Eira tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mitä sitten?”
”Sen omistaa sellanen Santtu, sun ikänen. Voisitte joku kerta pyytää sitä Hermanin kanssa maastoon.”
”Eikö se ite voi lähtee sinne?”
”Eikun te voisitte koittaa tutustuu siihen”, hymähdin ja vaihdoin jalkaa jota kuivata.
”Jaa”, Eira tuumasi. ”Katotaan, kai me voidaan”, hän sanoi ja lähti kävelemään tallin ovea kohti.
”Hyvä, kiitos paljon”, huikkasin hänen peräänsä.
”En mä luvannu vielä mitään!” Eira kivahti vielä jostain käytävän päästä, johon vain hymyilin.

Noin yleisesti ottaen kaikki oli tällä hetkellä aika hyvin. Sain maksettua Eetulle aavistuksen verran venyneet vuokrat, ja ehdin käymään jo parissakin työhaastattelussa. Uskomatonta, miten helposti se tapahtui kunhan ensin sain aikaiseksi tarttua puhelimeen ja soittaa. Yksikään niistä ei ole paikka jossa olisin ikinä unelmoinut tekeväni töitä, mutta uskon silti viihtyväni mikäli saan paikan. Ja rahan takia minä sitä teenkin, en luodakseni elämäni uraa.

”Mitä kuuluu mammalle?” Nellyn ääni kysyi ja askeleet seurasivat perässä.
”Mikäs sen päivät löhöillessä ja ruokaa vetäen”, vastasin Flidan puolesta ja nostin jo aika kuluneen keltaisen fleeceloimen sen selkään.
”Niinpä”, Nelly katsahti minuun merkitsevästi. ”Ei yhtään tekisi pahaa vaikka se liikkuisikin enemmän, vink vink.”
”Mä tiiän”, hengähdin sen kuuloisena kuin koko ajatus olisi muka kauhistuttavan rankka. ”Oikeestaan oon kyllä miettiny jos lähtisin ajamaan sillä. Pitäis kyllä ensin pyytää jotain näyttään miten se valjastus tapahtuu, mutta Flidalla on ainakin ennen menty kärryjen kanssa.”
”Hellohan osaa ainakin, ja Eetu varmasti myös. Ja Matilda ja Inari ainakin”, Nelly luetteli sormen nostaen aina jokaisen nimen kohdalla.
”Ei se siitä kiinni oo etteikö apua löytyis, vaan että saisin aikaseks”, nauroin ja kumarruin kiristämään loimen mahavyöt.
”Älä oo niin laiskaaa”, Nelly valitti ja kohotti toisen kätensä Flidan otsalle.
”En mä voi sille mitäään”, valitin takaisin joka sai Nellyn nauramaan. Olisin voinut kuunnella sitä koko päivän.

”Ei mutta oikeesti”, Nelly tokaisi. ”Kysy joltain jos ne näyttäis. Voin vaikka lähteä mukaan joskus.”
”No sitten”, virnistin ja käännyin naisen puoleen. Flida oli päässyt karsinaan loimi päällä syömään iltaheiniä, ja lähdimme Nellyn kanssa suuntaamaan tupaa kohti. Hetken verran ajattelin mitä tapahtuisi, jos nyt vetäisin Nellyn vierelleni, toinen käsi hänen harteidensa ympäri. Ihan vaan ystävinä. Se jäi kuitenkin vain ajatukseksi. ”Ehkä mä kysyn heti huomenna.”
”Hyvä”, Nelly hymähti ja vilkaisi minuun hymyillen. Hymyilin takaisin ja avasin hänelle tuvan oven.

[NoaYlläpitäjä]

Vähän heikko vastapallo, mutta nyt kun oli aikaa niin ainakin yritin jotain 😀
Lähetä myös postikortti kotiin

Eetu kuulosti siltä kuin olisin pyytänyt kuuta taivaalta. Hän oli jalkeilla, joten oletin hänen tervehtyneen tarpeeksi mennäkseen töihin. Tai sitten hän oli taas itsepäisyyttään vain päättänyt nousta, mutta siitä en kysynyt mitään. Se oli Nellyn hommaa paimentaa Eetu takaisin vuoteeseen toipumaan. Siitä yskimisestä päätellen hän ei kyllä voinut vielä olla terve. Eetu ei myöskään kuulostanut kovinkaan innokkaalta kysyessäni pihatosta. Ei kai hän tosissaan ajatellut, että ajattelin hänen ryhtyvän rakennustöihin sillä sekunnilla? Eihän sillä olisi mikään kiire, kunhan nyt vain toin asian esille. Ajatustyötä varten. Ja auttaisinhan minä, sen minkä osaan ja voin. Melko pian keskustelun jälkeen Eetu lähti talliin, ja saatoin palata jo jäähtyneen teen pariin. Ehkä jälleen myöhässä tuleva vuokramaksu olisi parempi ottaa esille joku toinen kerta.

Vaikka tee alkoi kieltämättä jo kyllästyttää. Pitäisi alkaa etsimään jotain uutta korviketta. Ja löytää niitä töitä.

Jos hyvin käy Eetu saa itsekseen työstää ajatusta pihatosta, hänenhän se idea alunperin olikin. Ehkä se oli vain heitto aikoinaan, mutta jospa hän kuitenkin innostuisi ajatuksesta. Ja jos ei, niin sitten pihattoa ei vain tulisi. Flidan pitäisi varsoa vasta ensi keväänä, ja hyvinhän se mahtuisi varsan kanssa karsinaan vielä viileiden öiden ajaksi. Ja sen jälkeen molemmat saisivat olla mahdollisimman pitkälle syksyyn pihalla.

Mielikki kohotti päätään lattialla. Tunsin sen, sillä koira makasi jalkani päällä, jos vaikka jotain hyvää sattuisi tippumaan lattialle.
“Huomenta”, Jilla sanoi hymyillen ilmestyessään keittiöön.
“Huomenta. Tai päivää, oikeastaan”, naurahdin vastaukseksi. “Mitä suunnitelmia tälle päivälle?”
“Töitä töitä”, Jilla hengähti ja hieraisi silmäkulmaansa. Hän näytti väsyneeltä, mutten ihmettele. Olisin varmasti itsekin jos tekisin töitä yhtä paljon kuin hän.
“Tsemii. Hei kuule”, ehdin aloittaa, vaikka tulin nopeasti toisiin ajatuksiin. En viitsinyt vaivata Jillaa omalla työttömyydelläni, hänellä oli varmasti jo tarpeeksi omia ongelmia. “Eikun ei mitää. Tai oikeestaan, mä voin käydä kaupas tänään, niin älä ota siitä stressii.”

Kirjoitettuani ylös kaiken mitä Jilla kaupasta halusi päätin lähteä samantien. Mielikki sai lähteä mukaan, ettei siitä tule ihan kotirottaa. Kirkonkylälle kävelisi ihan hyvin, ja liikunta tekee meille molemmille hyvää. Ja sain hyvän rauhan laittaa ajatuksiani kasaan.
Ehkä ongelma ei ole se, ettei töitä löydy, vaan se etten vain oikeasti etsi niitä. Tunnenhan minä jo Otsonmäen, ja Otsonmäkeläiset. Kaupassa käydessä vastaan tulee ainakin viisi tuttua joiden kanssa jutella, ja kymmenen sellaista joita voin vähintäänkin tervehtiä. Lähestulkoon kaikki heistä olivat Inarin valmistujaisjuhlissakin.

Mielikki ei oikein tiennyt oliko siitä kiva lähteä kävelemään vai ei. Niin pitkään kun maassa ei ollut vesilammikoita se kulki aina askeleen verran edellä, mutta heti kun vastaan tuli vähänkin märkää sen oli ihan pakko etsiä kiertoreitti. Ja auta armias, jos sen nenän eteen ilmestyi etana. Hellon koira kuulemma tykkää syödäkin niitä. Mielikki piti niitä vastenmielisinä, inhottavina ja kammottavina otuksina, niin kammottavina että sen niskakarvat nousivat pystyyn ja koko kuono meni ihan ryttyyn.

Kaupan eteen oli kerääntynyt kasa teinejä, joista yhden tunnistin Hermaniksi. Nostin hänelle kättä, ja poika vastasi eleeseeni. Pari hänen kaveriaan vilkaisi kohti, muttei mitään sen enempää. Sannia ei näkynyt, vaikka hän ja Herman olivat ilmeisesti kaverustuneet. Niin huhu ainakin kertoo, mutta tiedä sitä. Nappasin Mielikin kainalooni ja astelin kauppaan. Santtua en osaisi kuvitella sinne norkoilemaan, vaikka hänelle se voisi tehdä ihan hyvääkin. Pitää Hermanilta kysyä sopivan hetken tullessa haluaisiko hän näyttää Santulle paikkoja kirkonkylältä. Vielä ennen hyllyjen kiertämistä päätin pysähtyä jälleen ovien vieressä olevalle ilmoitustaululle, jossa oli ainakin tähän mennessä ollut työpaikkatarjouksia pari kappaletta.

Ostoksia kaappeihin lajitellessani keittiöön alkoi valumaan porukkaa, melkein kuin tilauksesta. Onhan se paras hetki tulla katsomaan mitä syötävää löytyy kun joku on juuri käynyt varastot täyttämässä. Vaan teelle en löytänyt mitään korvaavaa, pitäisi lähteä Seinäjoelle katsomaan suurempaa valikoimaa sitä varten. Uusi maku oli tähän hätään paras ratkaisu. Istuin pöydän ääreen oman mukini kanssa ja kohotin katseeni Sonjaan. Hän näytti olevan ajatuksissaan, mutta uskalsin silti aloittaa keskustelun.

“Ja hei, lähetä meille kans postikortti”, naurahdin hyväntuulisesti aikamme keskusteltuamme ja ennenkuin Sonja ennätti nousta ylös teensä juotuaan.
“Katotaan jos löydän jonkun sopivan”, Sonja vastasi hymyillen.

[NoaYlläpitäjä]

Haluatko sä lapsia?

Aamulla ei tule ikinä mitään hyvää ohjelmaa, ainakaan televisiosta. Kävin kaukosäätimen numerorivejä läpi jo viidennen kerran sinä aamuna, enkä vieläkään löytänyt mitään mieleistä katsottavaa. Mielikki veti syvään henkeä nenänsä kautta ja venytteli, silmät kiinni ja häntä kaksi kertaa laiskasti heilahtaen tyytyväisenä. Sitten se paransi asentoaan sylissäni ja jatkoi nukkumista. On sen elämä rankkaa, kun aika kuluu syömiseen ja nukkumiseen. Rapsutin toisen käden pikkurillillä Mielikkiä korvan takaa, samalla kädellä jossa pitelin kännykkää. Sinällään tyhmää edes etsiä jotain katsomisen arvoista, kun huomioni olisi kuitenkin muualla.

Vihdoin löydettyäni edes jollain tasolla menevän kanavan päätin jättää sen pyörimään taustalle uppoutuessani älypuhelimen ihmeelliseen maailmaan. Otsonmäen työpaikkatarjonta oli tullut tutuksi selatessani listaa läpi, vähitellen jopa vähän epätoivoisesti. Mihinkään en ollut vielä soittanut, tai missään ollut käynyt. En koe olevani nirso sen suhteen mitä voisin työnäni tehdä, mutta tällä hetkellä mikään minimipalkka ei vain käy. Vaikka tietysti nythän voisin mennä mihin tahansa ja ottaa senkin vähän mitä tarjotaan.. Mutta ihan kaikkialle ei minua edes oteta.

Sohva keinahti voimakkaasti, ja käänsin katseeni viereeni romahtaneelle Nellylle. Nainen tuoksui heinältä ja hevoselta, ja näytti väsyneeltä.

En tiedä miksi, mutta viimepäivinä Nelly on pyörinyt mielessäni normaalia enemmän. Ehkä se johtuu vain siitä, että hän lähestulkoon asuu nyt saman katon alla, tai siitä, miten hauskaa hänen kanssaan on jutella. Tai miten hän nauraa, tai pari päivää sitten käymämme keskustelu. Nelly oli yllättänyt minut ilmestymällä paikalle vähän samalla tavalla kuin nytkin, ja vain kysymällä haluaisinko joskus lapsia.
Jos ihan totta puhutaan en ollut aikaisemmin ajatellutkaan asiaa. Sen verran vain, että kohtahan minulla olisi pieni hevosvauva kontollani. Lähipiirissäni ei ole koskaan ollut ihan pieniä lapsia, tai jos onkin en ole ollut heidän kanssaan paljoa tekemisissä. Ainoa vauva jota olen koskaan sylissäni pidellyt on Mielikki, ja sitä ei taideta ihan laskea.
”Enpä tiedä”, olin kohauttanut harteitani. ”En tiiä olisinko tarpeeksi hyvä isä.”
Ja Nelly oli katsonut minua oudosti, kuin olisin sanonut jotakin hassua, sillä tavalla pää vähän kallellaan, toinen kulma koholla ja suupieli hymyyn kääntyneenä.
”Tyhmä”, hän oli vastannut ja taputtanut minua hartialle. ”Tietysti olisit.”

Sen jälkeen mietin, että ehkä joskus haluaisinkin omia lapsia. Ehkä joskus, kun Flidan varsa on tarpeeksi iso ja Mielikki vanha.

”Santtu”, vastasin Nellylle hymyillen ja nousin sohvalta. Mielikki sai jäädä sohvalle, josta se jo pian hyppäsi alas keittiöön Eetulta kinkkua kerjäämään. ”Joo, se on jotain sukua. En tarkalleen tiiä miten, mutta joku mun äidin tuttu sen mutsi on.”
”No mut sehän on kiva”, Nelly totesi ja seurasi esimerkkiäni. Vaikka tihkuttaisikin niin voisimme silti lähteä maastoon, se oli sovittu jo etukäteen eikä kumpikaan meistä ole toistaiseksi halunnut jättää väliin mahdollisuutta lähteä maastoilemaan.
”Joo, se on tosi asiallinen. Hyvä vaan että saatiin tänne ees joku järkevä teini”, naurahdin ja kiskoin tumman, vettä hylkivän takin päälleni eteisessä.
”Hei, onhan Herman tosi asiallinen!” Nelly kommentoi astuessaan jo ulos.
”Totta”, myönsin miettiväisenä ja virnistin. ”Ehkä te mimmit oottekin vaan luonnostaan sitten sekasin.”

Kevyt sade ropisi puiden lehtiä vasten, ja hevosten kaviot kopahtelivat rennossa rytmissä kosteaa hiekkatietä vasten. Cozmina ja Flida pystyivät kulkemaan kapeallakin reitillä ihan vierekkäin, joka antoi minulle ja Nellylle loistavan hetken puhua.
”Saa nähdä kauanko vielä voidaan mennä näin, kun Flida vaan paisuu”, Nelly nauroi ja pyyhkäisi vesipisaran poskeltaan.
”Aattele jos siitä tulee niin iso ettei se mahdu enää ovista”, kauhistelin huvittuneena ja kumarruin rapsuttamaan tamman kaulaa. Se ei virkkonut mitään, jatkoi vain tallustamistaan eteenpäin.
”Kuule, sähän voisit puhua Eetulle siitä pihatosta. Mä mainitsin siitä jo, mutta musta tuntuu että se ehkä unohti kaiken muun keskellä, eikä se oikein silloin sanonu mitään selkeetä vastausta. Olis vaan kiva saada Flida ees varsan kanssa asumaan sinne, mielellään vaikka niin että se vois varsoakin siellä”, ehdotin katsellen vierelläni ratsastavaa naista. Nelly nyökkäsi.
”Joo, mikäs siinä. Olishan se hyvä, kun tallikin on melkein täynnä.”

Flidan korvat kääntyivät eteenpäin rusakon juostessa kauempana tien poikki. Cozminakaan ei reagoinut suuremmin, kai molemmat olivat jo tottuneet kaikenlaisiin otuksiin Hopiavuoressa asuessaan.
”Sä et ikinä kertonu haluutko sä lapsia”, huomasin ihan yhtäkkiä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Nelly teki myöntävän äänen.
”Totta, en kertonukaan!”
”No, haluutko?”
”Joo”, hän vastasi hymyillen ja vilkaisi minuun. Se oli hymy joka tarttui välittömästi. ”Joskus, sitten kun on oikee aika sille. En vielä.”
”Sitten kun sen aika on, niin mä oon ihan varma että sä tuut oleen ihan loistava äiti.”

[NoaYlläpitäjä]

Voi Jilla, sinua on kaivattu! Olipa kiva lukea sulta tarinaa taas, ja onnittelut valmistumisesta!

Tässäpä aikani pohdin, että miksi Jillan päiväkirjassa on ihan omanlaisensa tunnelma verrattuna moneen muuhun eri spinnariin. Sittenpä sen keksin. Se on sun tapasi kirjoittaa elämästä ja sen käänteistä niin voimakkaasti. Esimerkiksi Jillan rakkauselämä, joka on usein tullut esille. Me lukijat, jotka Jillaa olemme alusta saakka seuranneet, tiedetään miten tärkeää se Jillalle on. Ja miksipä ei, rakkaushan on ihana asia. Ja paljon on ihmisiä jotka samalla vieroksuu sitä ja se on tälläisille ihmisille myös vaikea kirjoitettava; mä mukaanlukien. Vahvat tunteet, etenkin positiiviset, on mulle tosi vaikeita. Musta on aina niin mielenkiintoista päästä Jillan pään sisälle ja lukea kaikki myötä- kuin vastoinkäymisetkin. Jilla on kuitenkin herkkä ja tunnemaailmaltaan hyvin intensiivinen ihminen.

Sukulaisen kuolema on tosi iso juttu. Mä, oikeassa elämässä, oon ollut niin onnekas kun multa ei oo ketään läheistä sukulaista vielä kuollut. En osaa ajatella miltä se oikeesti tuntuu, enkä oikein samaistuakaan siihen. Pelottavaa se silti on. Tätä lukiessani voin vaan harmitella Jillan puolesta miten musertava uutinen isän poismeno on, ja sehän tulee hyvin esiin tavaroiden taakse jättämisellä, kotona vallitsevalla hiljaisuudella ja viikkoja kestäneellä sumulla.

Onneksi Hopiavuoresta on tullut tavallaan toinen perhe Jillalle. Tai toivottavasti Jillakin niin ajattelee, koska mä ainakin tiedän että Jilla on ihan korvaamaton osa Hopiavuoren perhettä! Kunhan hän pääsee takaisin tänne toiseen kotiin niin vastassa on varmasti välittävien ihmisten joukkio joka haluaa tukea Jillaa kaikin mahdollisin tavoin, jos Jilla heidät vain lähelleen päästää.

[NoaYlläpitäjä]

1. Miltä maailma näyttää juuri herättyäsi?
No, ensin hyvin epäselvältä. Tarvitsen jokusen tovin herätäkseni ensin kunnolla. Sitten näkökenttään ilmestyy Mielikki, tai ikkunalaudalla olevat huonekasvit ja niiden takaa tuikkivat valonsäteet jotka pääsevät sälekaihtimien raoista läpi.

2. Oletko enemmän aamu- vai yöihminen?
Yö, ehdottomasti. Lähden kunnolla käyntiin vasta iltapäivällä ja yön pikkutunneilla koen olevani kaikista parhaiten hereillä.

3. Mikä on suosikkivuodenaikasi?
Kesä, sillä silloin kellonajalla on vähän vähemmän väliä kun eteensä näkee ihan sujuvasti vielä keskellä yötäkin. Pidän myös lämpimästä ehkä vähän enemmän kuin kylmästä, vaikka kunnon luminen talvi kaunista aikaa onkin.

4. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?
Teinivuosinani musiikki oli yksi voimanlähteistäni, oli se sitten kuunneltuna tai itse tehtynä. Soitin kitaraa ja lauloin muutaman vuoden kaveriporukan bändin kanssa, mutta kitaraan en ole pitkään aikaan koskenut ja laulukin on jäänyt lähinnä automatkojen aikaiseksi joikaamiseksi. Harmi kyllä, sillä musiikki on edelleen minulle tärkeää.

5. Kuinka monta tuntia päivästä vietät sosiaalisen median parissa?
Riippuen päivästä, keskimääräisesti pari tuntia nykyisin. Nuorempana olin usein enemmän kännykkä kädessä, nykyisin käytän lähinnä läppäriä ohjelmien ja videoiden katsomiseen.

6. Mikä saa sinut rentoutumaan?
Pitkät maastolenkit Flidan ja Mielikin kanssa, sateen ropina ja meditointi. Jälkimmäistä en ole kyllä hetkeen ennättänyt kunnolla harrastaa, mutta se on mukavaa aina välillä ottaa hetki itselleen ja vain tyhjentää pää.

7. Kerro yksi asia, jota et voi sietää.
Ensimmäisenä tulee mieleen ihmisten välinpitämättömyys toisiaan sekä ympäristöään kohtaan.

8. Mitä pelkäät: hämähäkkejä, pimeää, neuloja vai korkeita paikkoja?
Korkeita paikkoja, pysyttelen mieluummin turvallisesti ihan tukevalla maalla.

9. Mikä on suosikkijouluruokasi?
Laatikot taitavat viedä voiton, varsinkin lanttulaatikko.

10. Osaatko luetella aakkoset oikein ulkomuistista?
Varmasti ainakin tarpeeksi hyvin että ne aakkosiksi tunnistaa!

11. Pidätkö saunomisesta?
Pidän. Kasvoin kodissa jossa ei ollut omaa saunaa, joten aina vuokramökille lähtiessä saunominen oli se kohokohta mitä pääsi tekemään. Nykyäänkin vaikka se ei ole enää niin harvinaista herkkua saunon silti mielelläni paljon. Onneksi Eetua ei haittaa.

12. Pidätkö enemmän lahjojen antamisesta vai saamisesta?
Mielestäni joulu olisi ihan yhtä hyvä ilman lahjoja. Olen huono miettimään lahjoja pakon edessä, sillä annan mielelläni oikeasti käytännöllisiä lahjoja tarpeeseen. En myöskään koe tarvitsevani mitään muilta, joten en taida välittää suuremmin kummastakaan. Lahjakortteja voin kyllä antaa vaikka ruokakauppaan, se on ainakin jokaiselle sopiva lahja.

13. Aiotko tehdä uudenvuodenlupauksia?
En taida viitsiä, pyrin elämään aina niin päivä kerrallaan ettei pidemmän ajan lupaukset siihen sovi. Voisi olla kyllä hauska yrittää, jos vain keksisin jotain sopivaa!

14. Kuuluuko ananas pitsaan?
Tiesittekö että ruotsissa banaani-curry pitsa on hyvinkin suosittu herkku? Se jos mikä on vääryys.

15. Miten vietät joulusi?
Lähden tottakai käymään Helsingissä äidin luona, ja käymme yhdessä tavan mukaan isän haudalla sytyttämässä kynttilän.

[NoaYlläpitäjä]

Eikä, aivan mahtava! 😀 Tälläset sarjikset on aina niin kivoja, vitsit kun itekkin malttaisin tehdä! Ei yhtään hullumpi valinta tehdä monesta irrallisesta ajatuksesta tälläinen yhteenveto. Varsinkin, kun jo pelkästään kolmessa paneelissa onnistut tuomaan neljän eri hahmon luonteet esille ihan selkeesti ja täysin nappiin vieläpä. Aika hyvin vedetty hei!

[NoaYlläpitäjä]

Tässä tarinassa on monta seikkaa joiden ansiosta mä vihdoin ja viimein osaan selkeästi vastata kuka Camilla on. Hän on toki pitkään ollut huoliteltu ja selvä persoona sekä hahmo jossa on tarttumapintaa, mutta jotenkin mä näköjään kaipasin tälläistä näkökulmaa vakavasta Vanhaniemestä, että se pään päälle ilmestyvä hehkulamppu viimein syttyi 😀

Musta on tosi ihailtavaa miten hyvin nappasit Sudesta kiinni. Oon tainnut oppia Oskarista enemmän näistä sun tarinoista kuin vielä Oskarilta itseltään, ja se kertoo sun osalta erittäin hyvästä kerronnasta. Onhan kyseessä vielä ihan tuntematon heppu ja sä oot tehnyt siitä jo iiiihan tosi selkeen kuvan. Kiitos siitä! Ehkä mä oon vaan tosi hidas oppimaan muiden hahmot…. :DD

Toisaalta jos Susi veisi paikkani, niin enpä ainakaan huonolle häviäisi.
Oli tosi mielenkiintoista huomata Camillasta tälläinen puoli, mille uusi työntekijä on selkeä uhka. Niinkin suuri sellainen että se aiheuttaa suuria tunteitakin. Mun pitää äkkiä sukeltaa Camillan spinnareihin ja ahmia ne itseeni ja katsoa oonko vaan missannut aikaisemmissa tarinoissa jotain vaikka ne oonkin kaikki lukenut, koska mulle tää puoli tuli tavallaan uutena. Ja siitä huolimatta että Susi on uhka, niin pian Camilla jo voi myöntää että hän on pätevä ja päästää irti syrjäytetyksi tulemisen pelosta. Ehkä hän sisimmässään tietää ettei häntä parempaa taida Eetu löytää, tai jos ei tiedä niin Eetun olisi korkea aika sanoa se ihan suoraan! 😀 missä hän mahtaisi olla ilman Camillaa.
Ja tähän samaan voinkin sanoa että kun vertaa ensimmäisiin tarinoihin, niin onhan Camilla rentoutunut ja tullut ulos tästä intti kuorestaan jo jonkin verran, ja se muutos on tapahtunut ihan tosi luonnollisesti ja onnistuneesti!

[NoaYlläpitäjä]

Olipas terapeuttista lukea pitkästä aikaa kaikessa rauhassa ja oikeasti keskittyä siihen tekstiin mitä yrittää ymmärtää. Viime viikot mä oon lukenut samalla kun kävelen paikasta toiseen kahden tallin ja koulun päärakennuksen välissä, koska tasan ne ajat on mun omaa vapaata aikaa 😀

Mitään hirveän hienoa tai rakentavaa kommenttia mulla ei oo antaa, etenkin jälkimmäisessä oon niin mahdottoman huono. Toivottavasti kuitenkin kehu kelpaa, koska kehua haluan. Monen hahmon pallottelu yhden tarinan sisällä on musta aina hauskaa, ja se on iso osa yhteishengen luomista. Olkoonkin että tässä tarinassa on omia hahmoja pääosissa, mutta onhan siinä Nellyä ja Camillaakin mainittu, ja tottakai monen hevoset. Jotenkin mua myös aina viehättää tälläset lyhyistä pätkistä kootut pidemmät tarinat, mä en tiedä mistä se ajatus on mun päähän juurtunut että tarinan pitää aina olla PiTKÄ, siis että pitää sitten vaikka jaaritella ihan vaan että tulee pidempi pätkä julkaistua. Mutta miksi kun nääkin toimii, ihan vaikka omina erikseen julkaistuina pätkinä!

Ja hei siis. Muovinappo!!!! Nappo!!! Vihdoin joku muukin käyttää sitä, mua aina ihmiset kattoo kun hullua kun puhun vaikkapa saunassa käytettävästä naposta. Ja ne puhuu jostain ihmeen kuupista ja kauhoista, kun nappo sen olla pitää. Tää teki mut ihan mielettömän iloseks vaikka ihan sairaan pieni juttu onkin :DD

Tämä Susi on sellainen hahmo jota en oikeasti odottanut, jotenkin mulla oli selkeä mielikuva etukäteen ihan erilaisesta jannusta. Tää on paljon parempi, koska ihan tälläistä en ookkaan vielä sulta päässyt lukemaan. Mä pidän Oskarista tosi paljon.

[NoaYlläpitäjä]

Voi vitsi että Hello on hieno hahmo. Mitenkähän sä aina itekses hykertelet siellä kun Hello vastaa puhelimeen ja sitten helloa lentää suuntaan ja toiseen. Ainakin mua se jaksaa aina vaan naurattaa. 😀

Enpä aatellut että PKKn näyttelyistä vois kirjottaa ihan oikeesti tarinoitakin. Ekan kerran se taisi olla Tiitus joka kirjoitti sellaisen, ja mä muistan kun katsoin sitä huuli pyöreenä ja mietin, että vitsi, ihanko oikeesti tästäkin saa kirjottaa. Jotenkin mä aina aattelin että kaikki tollaset on sellasii taka-alan juttui, no joo tää hevonen on kisannut ja on laatuarvosteltu, no joo on kantakirjattukin mutta ei se oikeestaan kuulu tähän tarinaan. Mutta höh, miksei kuuluisi! Ainakin mua on ihan suunnattoman paljon ilahduttanut nää tälläiset tarinat, koska ne on taas niin loistavia esimerkkejä siitä mistä kaikesta on lupa kirjottaa.

Mutta että on Hello niin pahoillaan kun Typyä on rumaksi haukuttu, voi vitsit sentään. Onhan Typy hieno ja varmasti olisi pitänyt pärjätä paremmin, kyllähän meidän asiantuntija Hello tietää. Tietää niin hyvin että tunnistaa palkinnotkin ja luokan mihin heppasensa ilmoitti… 😀

[NoaYlläpitäjä]

Siis ai vitsi, luin tokan lauseen ja olin silleen no niinpä!! Mun koulussa on kaksi tallia täynnä hevosia, joista osa on ihan mahdottomia. Ei siellä mitään täysin sekopää hevosia tietty ole, eihän niitä opetuskäytössä voisi pitää, mutta niinkin yksinkertainen asia kun käytävällä seisominen kiltisti. Ehei, kun ne kuopii ja steppaa ja pylly menee puolelta toiselle kun yrittää kääntyä vaikkei naruissa pääse. Kyllä se alkaa pidemmän päälle ärsyttää. Ottaisin sinne tuollaisen kiltisti seisovan Inkan ihan milloin tahansa!!

Helillä onkin syytä olla ylpeä. Tässä tarinassa kuvaat kauniisti Helin ja Inkan, ja tottakai Nuoskan välistä sidettä ja yhteistä luottamusta. Se on sellainen, josta varmaan jokainen hevosihminen on ainakin joskus haaveillut oman hevosensa kanssa. Ja ihan oikeasti, en kiellä etteikö mustakin olisi ihan mahtavaa päästä maastoon kävelemään niin että mun rakas koira ja hevonen on vapaana ja vaan nauttia yhteisestä ajasta. No, se ei ainakaan vielä vuosiin onnistu, kun mun koirat on niin vanhoja ettei niitä voi vapaaksi päästää kun ei ne raukat enää mitään kuule, ja hevonen ei liikkuisi mihinkään tallin vieressä olevalta ruohopläntiltä mahdottoman ahneena… 😀 Mutta onneksi on Heli ja Inka, niin voin heidän kauttaan elää tätä unelmaa!

Ja muuten, musta mielikuva Helistä viskomassa myyriä pitkin pihaa on jotenkin mielettömän hauska. Mäkeen vaan! 😀

[NoaYlläpitäjä]

Mä oon kanssa väkertäny kiireiltäni yön pimeinä tunteina Noan osallistumiskuvaa, mutta nyt mä kyllä mietin että osallistunko sittenkään…. :Dd (osallistun, ei hätää)

Vaikee tätä paremmaks on enää laittaa, sillä onhan tää nyt aivan mielettömän pähee. Väliäkö sillä onko se hienoin tai parhain tai realistisin piirros, koska tärkeintähän siinä on hauskanpito. Ja en kyllä edes yhtään niele tuota, koska onhan se hieno! Mikä makee ja onnistunu spotlight, makeet värit ja asennot ja hei IDEA!!

Nyt asetit kyllä korkeen riman, mutta toivottavasti se motivoi muitakin osallistuun koska eihän Hello voi mitään murskavoittoa saada! 😀

[NoaYlläpitäjä]

Ihan joka kerta kun sä julkaiset piirroksen mä aina jään ihmettelemään että hitsi, miten taitava ootkaan. Mitä nyt sivusilmällä oon katsellut niin ilmeisesti PKK:n tuomaritkin on kovasti pitäneet sun tavasta värittää, joka on kyllä aivan mielettömän hieno. Mulle on tosi vaikeeta tehdä rohkeita ja erottuvia sävyjä, musta olis kauheen kivaa ja turvallista aina blendata kaikki yhteen mahdollisimman hyvin ja niin ettei mitään reunoja näy, vaikka silloinhan syvyysvaikutelma ja valot ja varjot ei korostu millään tavalla.
Tässä kuvassa musta korostuu erityisen hienosti se, miten siistitty Jussi on. Se on sillä tavalla suomalaisesti vaatimattoman upea; liikettä ja taitoa löytyy, mutta ei nyt tuoda sitä liikaa esille turhaan karvaa kiillottamalla niin, että koko katsomo sokaistuu.
Eli musta väritys on kovin onnistunut ilman sellaista silmiin sattuvaa säkenöivää kiillettä jota usein näkee – joka ei tietenkään ole paha asia, mutta musta tää toimii just näin.

Paitsi tietysti otsapanta, sehän saa kimaltaa niin että avaruudesta asti näkee. 😀

Kehaisen myös tuota taustaa! Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on toimiva. Silmä keskittyy kuvan pääasiaan, eli siinä esiintyvään ratsukkoon, mutta on helppo uskoa että tosiaan, siellä oli ihmisiä paikalla katsomassa. Ja miten mahtavaa että jokaisella on oma hiustyyli!! 😀 Mun suosikki on oikealla puolella oleva punapaitainen katsoja.

Ja Eetukin on niin hieno uutuutta kiiltävine varusteineen! Vaan sen verran mainitsen, että tässä kuvassa Eetun ja Jussin kokoero on aika huomattava. Vaikka Jussi ei olekaan mikään pieni, niin Eetukaan ei keskipituisena taida sille paljoa hävitä. Nyt mun silmiin näyttää, että Eetu on melkein kuin lapsi. Alakroppaan verrattuna yläkroppa jää melko pieneksi ja lyhyeksi. Jalat ovat sopusuhtaisemmat hevoseen katsottuna.

Mutta ihmiset onkin ihan sairaan vaikeita piirtää, mieluummin en piirtäisi niitä ollenkaan! 😀 Että kyllä mä sulle hattua kovasti nostan, kun jaksoit tälläisen taideteoksen väkertää!

[NoaYlläpitäjä]

Voi vitsi mä muistan kun mulla itellä oli joskus teininä blogi. Oli sillä useempi sata seuraajaa, mutta näin jälkeenpäin miettien kyllä mä ihmettelen jos sitä edes kymmenen ihmistä oikeasti luki 😀 Sonjan kaltainen bloggaaja joka matkustaa on varmasti paljon mielenkiintoisempi kohde lukijoille kuin ns. peruspulliainen joka kertoo mitä osti kaupasta ja teki ruuaksi.

Onneksi meitä lukijoita täällä kiinnostaa ihan kaikki mitä Outi, tai kuka vaan tekee. Musta oli hauska päästä osaksi Outin päivää, aamusta iltaan ja seurata mitä hän puuhailee. Hän itse voi väittää elämäänsä tylsäksi, mutta totuudessahan jokainen tarvitsee rutiineja. Ihmiset, ja lähes kaikki eläimetkin, tukeutuvat rutiineihin ja rytmittävät elämänsä sillä. Mä ainakin voin sanoa että mulla pyyhkii nyt paremmin kun oon koulussa, mulla on selkeä arki, kun silloin kun olin työtön vuoden verran ja vaan makasin himassa! 😀 Vaikka se ei välttämättä olekaan hohdokasta että tekee joka päivä samoja asioita niin jossain vaiheessa sitä vaan huomaa, että huonomminkin voisi mennä.

Siitä saat tietysti kiitosta että otit jälleen monta hahmoa ja aikaisempia tarinoita huomioon! Sitä ei voi koskaan kehua liikaa, koska se on aina vaan yhtä ilahduttavaa ja tärkeää meille muille! 🙂

[NoaYlläpitäjä]

Mäpä muuten tiiän yhden teinipojan, joka on sellainen hiljainen hikari, joka suorittaa koulussa aina hyvin vaikkei oikein edes yritä, eikä sillä ole oikein koskaan ollut kavereita. Mäpä tiedän, että se saattaisi hyötyä Inarin kaltaisesta seurasta, ja Inari sen seurasta.

Mäpä tiedän myös miltä tuntuu kun pitää itseään tyhmänä. Siis niin tyhmänä, että kaikki mitä tekee on ihan arvotonta ja hyödytöntä, kun ei kuitenkaan ikinä tee mitään oikein tai pärjää kunnolla tai ikinä saavuta elämässään mitään. Se on ihan sairaan musertavaa, ja silti sitä tekee itelleen. Tätä tekstiä lukiessa mun tuli paha olo, koska tää oli niin hyvin tehty. En hetkeäkään epäillyt etteikö Inarin itseinho ja epätoivo olisi ihan aitoa. Sitten mä aloinkin miettimään, että miksi ihmeessä me ihmiset ollaan niin ankaria ja ilkeitä itsellemme, kun kerran meille tulee paha mieli jo pelkästään virtuaalihahmon tavasta kiusata itseään. Ja väitän, että tälläisten tarinoiden takana on aina oman kokemuksen ääni, jos ei ihan täysin saman aiheen suhteen niin jostain sen aitouden on pakko tekstiin tulla.

Ihan mielettömän herättävä teksti siis. Kyllä mä Inaria säälin. Kun se vaan voisi puhua oikeasti jollekin, koska Inarihan on ollut jo muiden tukena, kuten vaikka silloin Helinkin. Kyllä Inarikin jonkun ansaitsee.

Ja vielä lisänä, se miten Noa on nyt ollut esillä muiden tarinoissa tekee mut niin onnelliseks, mä yritän kovasti jakaa tän onnen heti kun taas koulukiireiltä kirjottaa ehdin.

[NoaYlläpitäjä]

Herman tuossa jo kehuikin miten kaunis ja jotenkin harras tämä tarina on! Sitä oli mielenkiintoista lukea, ketäpä ei meinaan kiinnosta tietää miten nämä kaikki hahmot päätyivät hevosten pariin. Se on kuitenkin se yksi ainoa varma yhteinen tekijä, jonka takia he nyt ovat yhdessä ja yhteisessä tarinassa.

Kehujen lisäksi mä tartun nyt pariin kohtaan, joita voisi vähän työstää. Ensinnäkin kiinnitin huomiota siihen, miten Kevin käyttää tarinassaan sekä ’mä/mua’ että ’minä/minun’. Munkin tekee välillä mieli käyttää niitä sekaisin, mutta kannattaa vaan valita toinen. Lukija saa selvemmän otteen hahmon kertojaäänestä sekä esimerkiksi luonteesta ja ihan vaikka iästäkin, kun tapa puhutella itseään pysyy samana. Varsinkin jos edellisessä lauseessa on puhuttu ’minusta’ ja seuraavassa onkin ’mä’ niin silloin sen huomaa selkeästi ja teksti ei tunnu enää niin helppolukuiselta.

Ja toinen asia minkä huomasin oli samojen sanojen käyttäminen useasti lähekkäin. Suomi on sinällään tyhmä, että siltä on mahdoton välttyä ihan aina.
Mutta esim. Tältä pieneltä hevosen alulta odotettiin paljon. Varsana se oli todella päättäväinen hevoslapsi. kertoo nyt lukijalle monta kertaa että kyseessä on tosiaan pieni, varsa vasta. Sen olisi voinut muotoilla esim Tältä hevosenalulta odotettiin paljon, sillä se oli jo varsana todella päättäväinen.
Myös Pekkan, Ponin ja Dolin kohdalla mainitaan miten ne ovat kaikki korvat pystyssä, ja vaikka oikeastihan se on vain hyvä että hevonen tekee tälläisen eleen, lukijalle olisi voinut kahden muun kohdalla kertoa vaikka miten hienosti Poni osasi kantaa itsensä keskilaukassa ja miten prameana Doli oli kunniakierroksellaan, kun sehän rakastaa esiintymistä.

Vaikka pääsääntöisesti sun teksti on oikein laadukasta ja mukavaa luettavaa! Nämä mainitsin vaan mikäli haluat vielä vähän hioa taitojasi😊
Sen vielä sanon, että toivon todella että tää nimetön poni tulee esille vielä joskus. Ehkä se oli sulle kirjoittajana vaan helpompaa jättää yksi hevonen ihan anonyymiksi, mutta mulle lukijana tuli sellainen olo että siinä on pakko olla jotain muuta takana, jokin mysteeri mikä tulee vielä tulevaisuudessa uudelleen esille!

[NoaYlläpitäjä]

Tuot sun tarinoissa esiin sellaisia puolia mitkä ainakin multa itseltäni usein tuppaa unohtumaan. Oon kaiketi aika varovainen tekemään tarinasta vain yhdellä tapaa dominoivan, johtunee siitä etten osaisi yhtään toteuttaa niitä samalla tavalla kuin sä. Ei ole ollenkaan huono idea keskittyä yhdessä tarinassa vain yhteen juttuun, kuten tämänkin tarinan kohdalla huomataan. Ja se, että oot uskaltanut tehdä vaikkapa hyvin dialogi painotteisia tarinoita on myös ihan sairaan hauskaa ja mielenkiintoista, koska ne toimii! Pitäis joskus itsekin lähteä omalta mukavuusalueelta ja kokeilla tosissaan, saako tarinaa vietyä eteenpäin vaikkapa juuri dialogilla.

Sonjan elämä valottuu kokoajan meille lukijoille lisää, ja musta oot ottanut oikein hyvän lähestymistavan sen esille tuomiseen. Vanha tuttu menneisyydestä on loistava tilaisuus kertoa meille siitä mitä Sonjalle on käynyt, vaikka kyllähän hänen valitettavat menetyksensä on jo etukäteen tiedetty. Silti, niin isot asiat Sonjan elämässä ansaitsevatkin enemmän kuin vain kertamaininnan sillä kyllähän ne Sonjaa hahmona muovaavat ja kasvattavat.

On myös mielenkiintoista seurata kuinka käy, tuleeko tästä Harrista osa Sonjan elämää ja arkea, vai jääkö hän kuitenkin vain vanhaksi tutuksi? Kiva kun jaksat ajan kanssa kirjoittaa, sulla on selvästi tarjolla meille hahmo jolla on selkeä tarina ja haluat kertoa sen ajatuksen kanssa.

Ja ainiin, se kuva mistä aikasemmin puhuin, niin jos sulla on keskustassa tunnus laita mulle (Jesse) viestiä niin saat sen! 🙂

[NoaYlläpitäjä]

Kun luin tän ekan kerran ajattelin heti että Noahan on sellainen elämän valmentaja. Eiks sellasiikin oo? 😀

Mulle tuli tästä ihan sairaan hyvä mieli. Noa on mulle tosi tärkee hahmo, ja se saattaa jopa olla tähän mennessä onnistunein sellainen jonka ikinä oon tehnyt. Tässä oli sitä niin aitoa Noaa kun vaan olla voi, mä en tiedä miten sä sen teit, mutta voi vitsi kun vaan teit. Repliikit ja kaikki osu ja uppos niin, että tätä lukiessa tuntu siltä että Noahan se siellä ihan oikeasti menee. Sairaan hyvä suoritus.

Mitään valmentajaa Noasta ei ikinä taida ratsastuksen suhteen tulla, mutta voin hyvin kuvitella sen silti lainaavan hetkeksi Nellyn roolia päästäkseen lähemmäs. Kun siis, tiedättekö sen väittämän että partureilla on joku tapa saada asiakkaat aina avautumaan ja puhumaan ja juoruamaankin? Että siellä ihmiset ihan huomaamattaan vaan kertovat asiansa kun niistä kysytään.
Sillä tavalla mä näen tämän tarinan menevän. Kun Noa tajuaa että Outi on oikeasti kaveria vailla, ehkä enemmänkin kun vaan maneesin katsomoon istumaan, hän omaksuu leikkivalmentajan roolin ja pääsee samalla puhumaan Outin kanssa oikeistakin asioista, kun laittaa Outin keskittymään muihinkin juttuihin. Ainakin mulle henkilökohtaisesti on helpompaa puhua jostain vähän vaikeasta jos mä teen samaan aikaan jotain muuta, siis voi vitsi, mun oma terapia istuin on tasan mun auton penkki ratin takana, silloin on kaikista helpoin kertoo ikävät asiat kuuntelijalle kun ite voi keskittyä kuitenkin vaan ajamiseen 😀

Musta, ihan vähän vaan puolueellisena, Noa on hyvä valinta tähän tarinaan. Sillä on kuitenkin sen verran omaa elämän kokemusta ja viisautta sanoakseen, että ihmisen on kaikista paras vaan kulkea omaa onnea kohti. Tässä oli niin paljon hyvää, ihan tarinan alusta loppuun saakka, että sen luki mielellään uudelleen monta, monta kertaa 😀 Parasta kuitenkin oli se, että Outi on kokoajan tuttavallisempi ja kaverillisempi muiden hahmojen kanssa, ja kertookin itsestään jo rohkeammin. Hahmojen kehitystä on aina niin ilo seurata, varsinkin Outin, kun oot tehnyt siitä niin tasapuolisesti hyvän, uskottavan ja samaistuttavan hahmon.

[NoaYlläpitäjä]

Myönnetään, mua kiinnostaa kaikista eniten hahmojen välinen draama, enkä laita pahakseni jos siinä on hevostelua samaan aikaan mukana. Sen sijaan pelkkä hevostelu käy helposti mulle puuduttavaksi lukea, vaikka se olisikin hyvin kirjoitettu ja ihan selkeästä aiheesta. Ehkä sekin on joskus syy, että se on kirjoitettu liiankin selkeästi. En väitä että tässä olisi näin, mutta muistan ainakin miten mä itse aikanaan kirjoitin vasta aloittaessani ihan juurta jaksaen, aina vaan, jokaiseen tarinaan ihan yhtä tarkasti ihan joka asian! 😀 Siis hevosen harjaamisesta varustamiseen, taluttamiseen kentälle, selkäännoususta ratsastukseen ja taas harjaamiseen. Se oli aivan hirvittävää luettavaa, ja mä saan sanoa näin koska ne on mun tekstejä 😀 Onneksi ei enää näin!
Mutta mun pointti onkin, että kun luin tän tarinan ja ajattelin ihan eka että höh, ei yhtään keskustelua muiden hahmojen kanssa, niin sitten tajusin että hei, ehkei tarviikkaan. Jokainen meistä kirjoittaa juurikin itseään varten, ja sehän tässä on kaikista hienointa! Ehkä ensi tarinassa on sitten niitä muita hahmoja, kun tässä sait makustella oikein huolella tärkeän tarinahepan kanssa puuhaamista ja hauskanpitoa. Eikä yhtään hullumpaa ollut sekään!

Kyllähän Salierin kaltaista hienoa hevosta kelpaa katsella, oli se sitten koulumestari tai esteiden kuumakalle, tai wannabe rodeoheppa 😀 Olisipa ollut kamera, veikkaan että Sonja olisi niitä kuvia katsellut vielä vuosienkin päästä lämmöllä.

Mulla olisi muuten yksi piirretty kuva (just musta kwpn) joka ei enää omaa silmää miellytä tarpeeksi, niin jos kiinnostaa voisin sen antaa vaikka sulle kun jäisi omassa käytössä turhaksi? 🙂

[Julkaisija]

Viestit