Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Seinäjoelta lähetettiin terveisiä multimediaviestin muodossa; Dimi on laitumella löytänyt leikkikavereita ja näyttää voivan varsin hyvin. Todellista nuoren orin elämää!
-
Huhhuh, että tämä oli työn alla. Mietin pitkään, että haluanko kirjoittaa tästä Noan omasta näkökulmasta mutta totesin, etten halua – kirjoitat Noaa niin hyvin, ettei minulla olisi siihen ollut enää mitään lisättävää. Toivottavasti tämä ei nyt sitten jätä kylmäksi!
Lauantaina töiden jälkeen, osa 2
Tapahtui perjantain ja lauantain välisenä yönä
Minulla ei ollut enää mitään salattavaa. Ei kai minulla oikeasti alunperinkään ollut mitään syytä miksen olisi voinut kertoa, mutta nyt suorastaan halusin kertoa. Minun pitäisi kertoa.
”Hirveän myöhään sinä soitat! Onko kaikki hyvin? Kaikki varpaat tallessa?”
”Kaikki viis”, hymähdin nenäni kautta ja hymyilin, vaikkei äiti sitä puhelimen kautta nähnytkään. ”Joo, sori. Ei oo mitään hätää, mä vaan…”
Miten aloittaisin? Tai mistä aloittaisin?Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Iltaa kohden oli alkanut viilenemään hämärän myötä, vaikkei enää tullutkaan kunnolla pimeä. Tuvan kuistille oli sytytetty hyttyskiekura niitä karkottamaan, mutta siitä hiljalleen leijailevasta savusta huolimatta kuulin miten ne parveilivat nälkäisinä ympärilläni.
”Kerro vaan”, lopulta äiti rohkaisi pehmeällä äänellä.
”Muistatsä sen Chain?” kakaisin ulos ennenkuin ehtisin muuttaa mieltäni.
”Chain? Tottakai muistan, hän on se ihanan pirteä poika.”
Minua hymyilytti uudelleen. Äiti piti Chaista. Äiti tosin piti melkein kaikista, mutta etenkin Chaista. Chai on kohtelias ja kiltti. Äiti piti sellaisista ihmisistä.Tiesin tarvitsevani neuvoa joltain, joka minut todella tunsi. Joku, joka osaisi valita juuri ne oikeat sanat, kuten aina ennenkin. Minä kerroin äidille Chaista, ja ihan kaikesta. Töistä, Tie Tähtiin kisasta, Pondista, ajatuksistani, Flidasta, varsoista, epävarmuudestani, Chain epävarmuudesta, tai ehkä pelosta, tai mitä ikinä se olikaan, siitä mitä tapahtui pihatolla. Ihan kaikesta mistä vain kertoa saatoin. Ja koko sen ajan äiti kuunteli aivan hiljaa, vaikka puhuin hirveän pitkään.
”Niin että mitä mä nyt teen?” kysyin viimein ja vedin syvään henkeä. Tuntui kuin olisin voinut viimein tiputtaa painavan taakan, jota olin tiedostamattani kantanut harteilla jo vaikka miten pitkään.
”Voi lapsi”, äiti sanoi sen kuuloisena, kuin vastaus olisi ihan itsestään selvä. ”Tekeekö se Chai sinut onnelliseksi?”
Jos onnellisuutta oli, että minun teki mieli aina hymyillä Chain nähdessäni, niin kyllä. Tai kun en olisi millään halunnut kääntää katsettani hänestä pois, vaikkei hän edes tehnyt mitään mielenkiintoista. Tai kaikki mitä hän teki oli mielestäni mielenkiintoista. Tai kun mietin yhä uudelleen ja uudelleen, miten haluaisin tämän hetken hänen kanssaan jakaa, vaikka kyse olisi vain sateen ropinan kuuntelusta ikkunaa vasten tai uuden huonekasvin tuominen kotiin.
”Tekee.”
”No sitten sinä menet hänen luokseen ja kerrot sen hänelle.”
”Entä jos se ei oo vielä valmis siihen?”
”Oletko sinä valmis sitten odottamaan häntä?”
Olisinko? Kauanko pitäisi odottaa? Pystyisinkö siihen?Olin jo odottanut. Odottaisin vieläkin. Ei minulla – meillä – ollut kiire.
”Joo, olen mä.”
”Mikä tässä nyt sitten on oikein ongelma?”
”Ei kai enää mikään.”
Äiti huokaisi kevyesti ja tiesin hänen kallistavan päätään myötätuntoinen hymy kasvoillaan.
”Noniin, hyvä sitten. Menehän nukkumaan, ja kerro sitten miten meni.”
”Joo, kiitos. Oot rakas.”
”Sinä myös. Hyvää yötä.”* * *
Chain tarinan jälkeen tapahtunutta“Mulla oli kivaa”, käännyin sanomaan Chaille vielä kertaalleen Meijerin sivuovella. Oli jo ihan hämärää, enkä tiennyt paljonko kello oli.
“Kivaa”, Chai totesi ja väänsi suunsa veikeään hymyyn.
“No tosi kivaa!” nauroin ja kohotin käteni ovenkarmille, katsellessani Chaita pää vähän kallellaan. “Oikeesti. Tää oli tosi jees.”
“Joo”, Chai nyökkäsi, muttei katsonut minuun. “Niin mustakin.” Hänen katseensa kierteli pitkin hämäriä seiniä ja kätensä hän oli siirtänyt selkänsä taakse. Vedin alahuuleni hampaideni väliin yrittäessäni estää virnettä, joka siitäkin huolimatta kohosi huulilleni.
“Ootsä jotain vailla?”
“Een – tai joo, mut -..”
En antanut Chain keskeyttää. Otin askeleen lähemmäs, hivutin käsivarteni hänen yläselkänsä ympäri ja vedin hänet itseeni kiinni. Chain posket ja korvien päät punehtuivat, vaikka sen saattoi tehdä myös rakennuksen tukalan lämmin ilma. Hänen katseeseen ei enää kuitenkaan noussut sitä samanlaista pakokauhua kuin aikaisemmin, hän ei enää muistuttanut minua peuralta ajovaloissa.Chai uskalsi katsoa minua suoraan silmiin, eikä minunkaan tarvinnut enää kääntää sitä heti pois. En tiedä miten siinä niin kävi, sillä sinne lähtiessäni en ollut odottanut suutelevani Chaita – saatika joutua Chain suutelemaksi. Mutten ollut siitä lainkaan pahoillani, päinvastoin. Eikä se olisi tuntunut lainkaan oikealta jättää sitä yhteen kertaan.
Maailmani ei kääntynyt ylösalaisin, mutta taivaalle ei myöskään noussut sateenkaaria ja vaaleanpunaisia pilviä. Suudellessani Chaita minusta ei tuntunut koko maailman voitokkaimmalta mieheltä, mutta se siinä taisikin olla parasta – en halunnutkaan sitä enää. Sain kaiken mitä tahdoin, ja vähän vielä enemmän. Sain pitää Chaita syleilyssäni, hengittää hänen tuoksuaan ja uppoutua siihen hetkeen, joka tuntui aivan uudella, turvallisella tavalla huumaavalta. Sain tuntea miten hän suli suudelmaani vasten ja se oli kaikki, mitä minä halusin.
“Kai sä tiedät että sä oot tervetullut käymään milloin vaan?” tarkistin otettuani pienen askeleen taaksepäin, jotta voisimme puhua vielä hetken. “Vaikka vaan niitä hevosia varten.”
“En mä niitä hevosia – tai pelkästään siis, niitäkin vaikka välillä.”
“Ihan kaikki käy”, hymähdin sen kuuloisena, ettei Chain oikeasti tarvitsisi miettiä sellaista. Hän voisi tulla vaikka vain hevosten takia käymään ja olisin silti ihan onnellinen.
“Okei. No mä tiedän nyt.”
“Hyvä.”
“Ja säkin.. Saat tulla käymään kyllä.”
“Vau, olipa vakuuttavaa.”
“Oikeesti saat!” Chai kiirehti sanomaan, mutta mutristi sitten huuliaan ja painoi kulmansa kurttuun. “Älä.”
“Ai mitä?”
“Kiusaa noin.”
Hymyilin. Olisin voinut vetää Chain uudelleen lähelleni, mutta maltoin hillitä itseni – juuri ja juuri. Sen sijaan huokaisin kevyesti ja vain katselin häntä.
“Mitä sä katsot?” Chai kysyi lopulta kun en hetkeen sanonut mitään.
“Sua.”
“Miksi?”
“Sä oot niin söde.”
Chai puhahti ja pyöräytti silmiään, mutta hymyili kuitenkin.En olisi millään malttanut lähteä, mutta emme me ikuisuuttakaan olisi voineet siinä ovensuussa seistä ja olisin varmasti paahtunut elävältä jos olisin edes ehdottanut yöksi jäämistä.
“Noniin, kai mä tästä lähen. Me nähään sit joku päivä täs.. Tai viimeistään töissä vissiin?”
“Joo, siellä viimeistään. Mutta joku päivä vaikka”, Chai vakuutti.
“Hyvä. Noni, nähään.”
“Nähdään.”Tuntui oudolta kääntyä, vaikka käännyinkin vielä heiluttamaan kättäni Chaille vain muutaman loittonevan askeleen jälkeen. Yhtäkkinen hiljaisuus tuntui oudolta. Oikeastaan tuntui siltä, kuin olisin poistunut täysin toisesta ulottuvuudesta. Mitä jos kaikki tapahtunut olikin ollut vain unta?
Ainakin oli ollut hyvä uni. Niin hyvä, että minun teki mieli hyppiä, huutaa ja kihistä riemusta. Pari pomppua minä teinkin, kunnes keskityin kävelemään, tyhmä – mutta onnellinen – virne naamallani. Oloni tuntui railakkaasti porisevalta padalta, sillä tavalla sisälläni kupli ja poreili. Miten voisin palata kotiin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Voisinko soittaa äidille heti, ennen kuin halkeaisin ja koko Otsonmäki saisi kuulla riemuni? Kenelle minä voisin kertoa, että saatoin juuri olla koko Hopiavuoren, ellei koko Otsonmäen onnellisin mies? Vaikka hassultahan se tuntui, kun miettii ettei mitään oltu hakattu kiveen, emmekä olleet puhuneet mitä tapahtuu jatkossa. Paitsi että Chai haluaisi nähdä uudelleenkin, ja minä kyllä uskoin siihen. Minäkin halusin, toivottavasti pian.* * *
Sinä yönä en meinannut saada unta. Pyörin sängylläni ja mietin kaikkea. Niklaksen neuvoja, äidin sanoja, Nellyn utelemista, Tiitusta ja Helloakin, Chaita, töitä, Chaita, hevosia, tulevaisuutta, Chaita..
Mielikkiä ei haitannut laisinkaan, se nukkui tyynyn vierellä selällään maaten ja jalat levällään, joka kai sen mielestä oli paras asento nukkua kuumassa.Mietin myös Chain asuntoa. Kauanko hän oli siellä asunut? Oliko hän todella onnellinen sellaisessa paikassa? Tuskin. Ei se tuntunut kodilta, vaikka asuttava olikin. Siellä haisi ummehtuneelta mullalta ja oli tukalaa. Vuokran täytyi olla todella halpa. Eikö Chai tosiaan löytänyt muualta asuntoa? Kai hänellä varaa oli, töitähän hän tekee..
Ikkunan raosta puhalsi lempeä tuuli, joka sai Mielikin huokaamaan syvään. Päätin ottaa vinkistä vaari. Ehtisin pyörittelemään näitä asioita mielessäni vielä vaikka kuinka. Ennen kuin ryhdyin tosissani nukkumaan, etsin vielä kertaalleen kännykkäni käsiini ja aloitin kirjoittamaan Chaille viestiä.
“Kiitos tästä päivästä, parhaat treffit joille mua on ikinä pyydetty. 😀
Voitaisiin joku päivä mennä vaikka maastoon? Lainataan toinen heppa tai kärryjä Flidalle. Voidaan sen jälkeen jatkaakin vielä jonnekin jos haluut?” -
Ihan tavallinen torstai-ilta, osa 2
Ihan tavallinen torstai-ilta, osa 3Ihan tavallinen torstai-ilta, osa 4
Sillä hetkellä kun Chai päästi irti tuntui jotakuinkin siltä, kuin maailmastani olisi kadonnut lattia. Tuntui, kuin olisin tippunut jostain korkealta, lujaa ja äkkinäisesti, ihan varoittamatta. Tuntui, kuin jokin olisi lyönyt minua keskelle rintakehää ja iskenyt väkivaltaisesti keuhkoni tyhjiksi.
Ja sitten hän pyysi anteeksi. Hiljaa ja tyynesti, vaikka kuulin miten hänen äänensä värähti. Rintaani poltteli. Käteni olivat muuttuneet painaviksi ja voimattomiksi, kuin olisin yrittänyt pitkään pidellä jotain raskasta ylhäällä niiden varassa. En voinut sanoa mitään, en kyennyt. En voinut kuin katsoa, miten Chai peruutti, ennenkuin hän käännähti ympäri ja lähes juoksi tallin nurkan taakse, pois näkyvistä. Pois elämästäni.
Oloni oli.. Järkyttynyt? Turta?
Ja silti sisälläni kiehui. Rinnassa tuntunut polttelu nousi kaulaan asti ja humisi korvissa. Mitä oli tapahtunut? Kaikki oli ollut hyvin. Kaikki oli ollut hyvin!! Kaikki oli mennyt juuri kuten pitikin, ei siinä niin pitänyt käydä ollenkaan! Miksei Chai päästänyt minua lähelleen, miksen osannut ottaa oikeaa askelta eteenpäin häntä kohti! Se tuntui niin epäreilulta. Yritin, minä todella yritin, minä tutkin, kuuntelin ja maltoin. Yritin ymmärtää ja yritin antaa tilaa, mutta silti mennä eteenpäin, olla selkeä.
Vähitellen kaulassani tuntunut polttelu kohosi kurkkuun asti. Se maistui kitkerältä ja karvaalta katkeruudelta. Se valui alas, alas, aina vatsaani asti, johon se asettui istumaan painavana ja lohduttomana. Niin painava ja lohduton se oli, etten tiennyt pysyisinkö enää jaloillani. Jäykin askelin pääsin aidan vierelle, ja samalla hetkellä jalkani notkahtivat. Se tuntui niin epäreilulta. Keräsin jalkani koukkuun rintaani vasten ja pidätin hengitystäni. Silmien takana kirveli ja poltteli. Kauempana käyskentelevien hevosten ääriviivat muuttuivat epäselviksi ja sameiksi. Puristin silmät lujasti kiinni ja nieleskelin sitä oloa, sitä tunnetta, joka paisui jokaisella sydämen lyönnillä yhä suuremmaksi ja ahdistavammaksi, se vei tilaa hengitykseltä, tukahdutti keuhkoja ja puristi kurkussa.
Yllättäen tunsin kosketuksen toiseen hartiaani. Vaikka se oli pehmeä, hätkähdin silti niin rajusti, että luokseni saapunut Flidakin säpsähti, vaikkakin paljon pienemmin kuin minä. Se katseli minua korvat kysyvästi hörössä ja silmät lempeinä. Hetken verran tuntui, että repeän kahtia, ennenkuin laskin vapisevat sormeni Flidan otsalle. Se painoi päätään kosketustani vasten ja antoi minun kietoa käsivarteni sen pään ympärille. Sitten se huokaisi syvään, kuin sanoakseen että voisimme olla siinä juuri niin pitkään kuin tarvitsisin.
Ja sitä minä todella tarvitsin. Pidin Flidasta kiinni kuin henkeni olisi ollut siitä kiinni ja yritin keskittyä hengittämään sen kanssa samassa rytmissä.Niklaksen sanat pyörivät päässäni. Olisiko pitänyt sanoa suoraan? Vai odottaa vielä, antaa asioiden tapahtua kun – jos ovat tapahtuakseen? Hän sai sen kuulostamaan niin helpolta. Ehkä sen olisi pitänyt olla helppoa. Ehkä tein siitä vaikeaa, ehkä Chai teki siitä vaikeaa. Ehkä meille se oli vaikeaa, ehkä ei edes ollut mitään ”meitä”.
En voinut ymmärtää, miksi se tuntui niin pahalta. Miksi en vaikkapa silloin tuntenut näin kun Senni, jonka kanssa ehdin hetken asuakin yhdessä, sanoi ettei hän enää halua olla missään tekemisissä kanssani? Miksi silloin minun oli helppo päästä koko asiasta yli silkalla olkien kohautuksella? Miksei mikään aikaisempi suhteeni ollut koskaan tuntunut edes puoliksi sellaiselta?
Kai siksi, etteivät ne koskaan olleet mitään oikeita suhteita. Niissä oli aina ollut vain kaksi eksynyttä ihmistä, jotka eivät enää halunneet olla yksin.
Mutta mitä se Chain kanssa sitten muka oli? Se – se ei todellakaan ollut mitään parisuhdetta muistuttavaa. Miksi se riipi ja raastoi sitten niin paljon enemmän, kuin mikään muu ennen..?Flidan otsatukan jouhet kutittivat poskeani. Se seisoi kärsivällisesti paikallaan, vaikka ötökät alkoivat selvästi kiusata sitä hännän heilautuksista päätellen. Hetken verran pidin siitä vielä kiinni, kunnes vedin syvään henkeä. En minä siihen kuolisi. En minä -..
En meinannut uskoa näkemääni, kun luin Chain nimen puhelimeni näytöstä. Sen täytyi olla pilaa. Sen täytyi olla jotain helvetin huonoa läppää, jotain sellaista mitä tiesin ettei Chai koskaan tekisi.. Joten päätin vastata.
Ensin oli ihan hiljaista. Niin hiljaista, että tiesin Chain olevan linjan toisessa päässä. Kurkkuani alkoi puristaa jälleen.
”Chai?” sanoin vakavana, enkä voinut estää painostavaa äänensävyäni. Minulla ei ollut kärsivällisyyttä olla siinä ikuisuutta ja odottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuisi, vai tapahtuisiko mitään.
Kun Chai kuitenkin vastasi oloni helpottui samantien. Sain taas kiinni mieleni perukoille käpertyneestä ymmärtäväisyydestä, enkä vaatinut Chaita jatkamaan. En vaatinut mitään. Ymmärsin, vihdoinkin, että se oli hänelle ihan yhtä vaikeaa. Miksi, sitä en tiennyt.Ja sitten Chai pyysi luokseen. Töiden jälkeen, tulevana lauantaina. Mitä hän halusi yrittää uudestaan?
Epäröin. En ollut varma kestäisinkö sitä enää kertaakaan. Joka kerta kun olin antamassa periksi ja luovuttamassa Chai teki jotain, mikä sai minut kietoutumaan kiinni ajatukseen hänestä aina vain uudelleen ja tiukemmin. Niin kävi taas. Juuri, kun olisin ollut valmis hyväksymään, ettei minulla ollut paikkaa Chain elämässä, hän veti minut lähemmäs. Vaikka juuri hän oli työntänyt minut pois.
”Chai, mä en..” aloitin, mutta purin poskeani ennenkuin ehdin sanoa mitään enempää. Chai ei vastannut, mutta kuulin miten hän veti jännittyneenä henkeä.Mä en tiedä pystynkö mä enää.
”Kun justhan sä..” yritin uudelleen, mutten enää halunnut edes jatkaa.
”Niin”, Chai vastasi vaimeasti.
Hieroin nenäni vartta silmien välistä etusormen ja peukalon välissä ja irvistin. En antaisi itselleni koskaan anteeksi, jos en vielä yrittäisi. Minun täytyi yrittää, vielä kerran.
”Lauantaina?”
”Joo, töiden jälkeen.”
”Okei.” Sen sanottuani pystyin taas hengittämään. Suoristin selkäni ja katsoin Flidaa, joka oli siirtynyt muutaman askeleen päähän syömään ruohoa. ”Joo, sopii.”
En osannut tulkita hiljaisuutta, joka Chain linjalle hetkeksi lankesi. Saatoin vain toivoa, että se oli hyvä hiljaisuus.
”Kiitos”, kuulin Chain sanovan lopulta. ”Kiva. Joo, eli nähdään silloin? Lauantaina sitten.”
”Joo, nähdään silloin.” -
Ihan tavallinen torstai ilta… Osa 2
Kun katselin miten Fanni nojautui lähes koko painollaan Chaita vasten ja venytti ylähuultaan rapsutuksista nauttiessaan, sydämeni tuntui aivan pakahtuvan. Chai kihnutti pitkäjalkaiseksi venähtäneen varsan takapuolta molemmin käsin selkä kumarassa ja jalat harallaan, jotta hän pysyi pystyssä, enkä voinut olla ajattelematta miten voisin tottua siihen näkyyn. Miten Chai voisi olla osa perhettä.
Ymmärsin kuitenkin heti ettei se ollut aika tai paikka sellaiselle ajatukselle. Itseäni harhauttaakseni katselin kaksikon sijaan hetken Flidaa, joka nuokkui rennosti pää alhaalla pihattorakennuksen varjossa. Sen häntä huiski välillä laiskasti sivulle puolivillaisesti ötököitä häätämään, mutta toinen korva oli kääntynyt meitä kuulostelemaan. Vaikka kaksoset olivat jo isoja, ei Flida ollut unohtanut äidin rooliaan. Vaikka se oli muuttanut muotoaan, niin edelleen se jaksoi pitää pienokaisiaan silmällä.
”Millaisia suunnitelmia sulla on? Näiden kanssa. Niin söpöjä, mutta aika työlästä, eikö olekin? Kun niitä on kaksi.”
Chai katseli minua ja yritti kohteliaasti siirtyä hetkeksi Fannista kauemmas lepuuttaakseen käsiään. Ja Fanni vaati rapsutuksia jatkumaan vähemmän kohteliaasti, peruuttamalla määrätietoisesti aina vain uudelleen Chain syliin.
”No jaa”, kohautin harteitani ja katselin huvittuneena miten Chai palasi rapsuttamisen pariin hetkeksi, ennenkuin yritti jälleen hivuttautua taas kauemmas. ”Enpä tiedä. Riippuu kai, mitä ne haluaa isona tehdä.”
”Kuinka isoja ne nyt on?”
”Kohta vuoden, jos en ihan väärässä oo.. Jotain sinnepäin. Fannista oon kyllä funtsinut, että siitä vois olla terapia hommiin. Sais tehdä samaa, mitä mammakin ennen”, nyökkäsin Flidaa kohti lyhyesti.
”Ai Flida teki terapiaa? Missä?”
”Stadissa, siellä mä sen näinkin ekan kerran.”
”Ahaa, okei.”
Chai näytti pohtivan hetken.
”Pitkä tarina”, sanoin ennenkuin hän ehti edes kysymään. ”Kerron joku toinen kerta, jos sopii. Fanni, tuu hetkeks tänne, annetaan Chain vähän huilaa.”
Kyykistyin ja avasin käteni. Ele, jonka Fanni oli takuulla Mielikiltä oppinut, sillä samalla tavalla loikkien se tuli syliin asti. Ehkei kaikista turvallisinta, varsinkin sitten kun Fanni olisi yhtä iso kuin emänsä, mutta sitä voisi murehtia sitten..”Onko ne kesän täällä?”
”Ei. Tai Fanni on, mut Dimi lähtee orilaitumelle. Se tykkää olla itekseen, mutta varmaan saman ikäset frendit tekee sille hyvää.”
”Joo, ei se oo tullut vielä yhtään moikkaamaan.”
”Ei oo ei. Ei se aina välttämättä muakaan tuu, mutta varsinkin uusia ihmisiä se ujostelee. Ihan kiltti se on, mut vähän sellanen.. Etäinen.”
Chai päästi ymmärtäväisen äänen. Näin, miten hän katseli pihaton toisessa päässä olevaa Dimiä. Ori oli kasvanut entisestään. Siinä missä Fanni tuntui jäävän melko pieneksi, Dimi varmasti kasvaisi senkin edestä. Se oli yksi syy, miksi halusin laittaa sen muiden orivarsojen kanssa laitumelle. Se saisi siellä tutustua omaan kehoonsa paremmin sekä kehittää tasapainoaan kavereiden kanssa leikkiessään. Vaikka pihattokaan ei ollut pieni, se ei vain tuntunut aktivoivan Dimiä tarpeeksi. Eikä se voisi enää pitkään olla tammojen kanssa samassa aitauksessa, joten senkin takia orilaidun oli tässä välissä paras vaihtoehto.
”Mihin päin se lähtee?”
”Seinäjoelle. Siellä on joku kasvattaja, jolla oli muutama laidunpaikka vuokrata. Tarpeeks lähellä, nii voi sit pitkin kesää kruisailla sinne tsekkaan miten sillä menee.”
”Joo, se on kiva.”Kun Fanni sai lopulta rapsutuksista tarpeekseen jäimme molemmat Chain kanssa katselemaan, miten se lähti astelemaan emänsä luokse. Hetken se hamuili huulin Flidan kylkeä, sitten koitti sitä hampain, ja Flidalta saamansa luimistuksen jälkeen tyytyi näpertämään lyhyiksi kaluttuja ruohonkorsia maasta.
Sen aikaa olimme aivan hiljaa. Minulle iski tunne, että nyt pitäisi toimia. Nyt olisi paras hetki, eikä toista välttämättä tulisi. Jotain minun täytyisi tehdä, tai muuten katuisin koko loppuelämäni.
”Chai.”
Astuin askeleen lähemmäs Chaita, hänen tilaansa, ja kurotin ottamaan pehmeästi hänen käsivarsistaan kiinni.
Tunsin, miten Chai jännittyi kauttaaltaan, mutta siitä huolimatta hän kohotti katseensa. Hän näytti hämmentyneeltä, ja.. Uteliaalta. Olin varma, että näin hänen hätääntyneissä silmissään sitä samaa, mitä itse tunsin. Epävarmuutta, mutta toivoa, mielenkiintoa, halua nähdä, että mitä jos..Mitä jos suutelisin häntä nyt?
Siinä pihaton luona, ihan tavallisena torstai iltana. Kukaan ei näkisi. Kenenkään ei tarvitsisi tietää. Se olisi meidän salaisuutemme, jonka viimeinen päivänsäde veisi mennessään. Silitin Chain kyynertaivetta toisella peukalollani, ja liu’utin käsiäni lähemmäs hänen ranteitaan. Kuuntelin hiljaisuutta, joka oli muuttunut tiheäksi, enteilevän painostavaksi.
Osa minusta odotti, ehkä jopa toivoi Chain rikkovan sen. Osa ei.
Voisin suudella häntä nyt. Olin niin lähellä, että saatoin hengittää hänen tuoksuaan, tuntea hänen rintakehänsä kohoilevan jännittyneen hengityksen mukana. Voisin upottaa kasvoni hänen hiuksiinsa, vetää hänet kiinni itseeni, voisin kääntää hänen maailmansa ylösalaisin.
”Chai”, toistin, tällä kertaa kuiskaten. Tahdoin, että hän rentoutuisi. Edes hetken, edes yhden sydämenlyönnin ajaksi. Sen ohikiitävän hetken tahtoisin tuntea, miten hän pehmenisi ja hyväksyisi läsnäoloni, hengittäisi kerran syvempään, antaisi periksi. Olisi minun.Voisin suudella häntä. Olin niin lähellä, että voisin vain kallistaa hellästi hänen päätään ja siten viimein kertoa ilman sanoja, mitä tahdoin, miten hän ajatuksiani niin ihanasti piinasi. Voisin tehdä sen, siinä pihaton luona, ihan tavallisena torstai iltana…
-
Tein tästä tarinasta itselleni sellaisen mörön, että lopulta pelkästään sen kirjoittamisen ajatteleminen ahdisti. Nyt haluan sen vaan alta pois ja jatkaa elämää normaalisti! 😀 Tätä voi(daan) jatkaa, tai jättää tähän ja unohtaa koko homman. Mikä nyt parhaalta enää tässä vaiheessa tuntuu, heh….
Ihan tavallinen torstai ilta.. osa 1
Kysy vielä kerran.
Ootsä varma, ettet tarvii kyytii?
Kysy vielä kerran. Ootko varma? Ehkä silloin Chai viimein sanoisi, että joo, tarviin. Ehkä silloin Chai viimein antaisi periksi, jääseinä murtuisi enkä katsoisi häntä enää maskin lävitse. Ehkä silloin voisin viimein koskea hänen rannetta, niskaa, hengittää hänen tuoksuaan ja sanoa hänen nimensä tavalla, joka ei ulkopuolisten korviin saisi kantautua.
En kysynyt. En uskaltanut, sillä en ollut varma kysyisinkö sen jälkeen enää koskaan uudelleen, jos Chai vielä kerran kieltäytyisi. En ollut varma kestäisinkö enää yhtäkään kieltävää vastausta millaisen hän minulle esitti vienon hymyn kera. Ehkä sisimmässäni tiesin, ettei Chai lähtisi mukaani. Olinhan käärme puussa, piru olkapäällä. Tahdoin kuiskailla kiellettyjä salaisuuksia Chain korvaan, katsella miten kylmät väreet saisivat hänet vapisemaan. Tiesin sen, enkä kieltänyt sitä itseltäni. Ehkä siksikään en enää kysynyt uudelleen. Entä jos Chai sittenkin olisi sanonut kyllä ja lähtenyt mukaani?
Istuin autoon ja vedin oven kiinni. Tunnustelin peukaloillani ratin tekonahkaista päällystettä ja pureksin ajatuksissani alahuuleni sisäpintaa – aina siihen saakka, kunnes viimein annoin pidättelemäni syvän huokauksen purkautua ja hartioideni tipahtaa alaspäin. Oloni tuntui vähän samalta kuin ilmapallo, josta päästettiin kaikki ilma pihalle ja jäljelle jäi vain surullisen näköinen, ruttuinen kuori.
Olisi pitänyt pyytää vielä kerran.
Tahdoin sitä niin paljon. Chai muistutti minua kesän tuulesta puiden lehdissä, auringonsäteistä sälekaihtimissa, vesipisaroista kukkien terälehdillä, ja siltä joltain mille en osannut laittaa nimeä, mutta mitä kaipasin niin kovasti. Olisin voinut ajaa hänen luokseen, ja olisin voinut olla lähtemättä kotiin. Olisin voinut jäädä, ja oikeasti tuntea eläväni edes sen yhden yön.
Ehkä siksi en osannut heti vastata Chaille, vaikka luinkin hänen lähettämänsä viestin välittömästi kun kuulin sen saapuvan. Oikeastaan en osannut vastata siihen edes seuraavana päivänä, vaikka sekosin laskuissa jo pelkän aamun aikana, että montako kertaa olin aloittanut kirjoittamaan. Nelly arvasi heti – miten hän onkin niin hemmetin tarkkasilmäinen..? Hänen täytyi vaania jokaista liikettäni, sillä aina kun uskaltauduin ottamaan kännykkäni uudelleen esiin, Nelly oli silmänräpäyksessä paikalla kurkkimassa olkani ylitse ja laukomassa kysymyksiään. Jostain syystä hän oli vakuuttunut, että sen täytyi olla se vaaleahiuksinen nainen, jolla oli luonnonkiharat ja aina vähän hämmentynyt ilme. Hän oli minua nuorempi, varmasti muutaman vuoden verran, ja teki pääasiassa kassaa. Silja hänen nimensä taisi olla. Emme olleet vaihtaneet kuin muutaman sanan ja vaikka hän vaikuttikin mukavalta, en ymmärtänyt miten Nelly oli päätynyt siihen lopputulokseen.
Toisaalta.. Mieluummin niin, kuin että…Lopulta minun oli pakko lähteä Nellyä pakoon lenkille Mielikin kanssa, jotta saisin hetken verran rauhaa ja yksityisyyttä. Edes sen verran, että saisin ajatukseni kasaan.
Siitähän me olimme Chain kanssa puhuneet – että hän voisi tulla katsomaan Flidaa ja kaksosia. Siitähän siinä oli kyse, eikä mistään muusta. Miksi vastaaminen oli sitten niin kovin vaikeaa? Miksi minusta tuntui, että jos en löytäisi oikeita sanoja toista mahdollisuutta ei enää tulisi?
Lopulta minä kuitenkin vastasin – ja sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin.
Ja pelkäsin, etten sittenkään saisi vastausta ollenkaan.Kunnes lopulta Chain nimi ilmestyi kännykkäni ruudulle, ja samalla sekunnilla sydämeni pomppasi kurkkuuni.
Tänä viikonloppuna, kun molemmilla olisi vapaata. Niin me sovimme, ja hetken ehdin elää vaaleanpunaisten pilvien päällä. Kunnes tajusin, ettei se toimisi. Viikonloppuisin Hopiavuori oli kaikista kiireisin, tallilla tai tuvassa ei ollut hetkeä pidempään hiljaista. Jos Chai ilmestyisi sinne aivan yllättäen, jokainen arvaisi heti mistä on kyse. Tiesin, että Nelly oli käynyt vaivihkaa nuuskimassa ympäriinsä johtolankojen toiveessa.
Joten ehdotin toista päivää, kunhan ensin keksin sopivan tekosyyn. En halunnut, että Chai luulisi minun piilottelevan häntä, mutten toisaalta voinut keksiä mitään isoa valettakaan, sillä hyvin suurella todennäköisyydellä se paljastuisi lopulta.
Ehdotin arki iltaa, kun tallissa oli useimmiten rauhallista. Ja se kävi, niin pitkään kunnes sain pomolta viestin, että minun työvuoroni siirtyisi sille illalle. Seuraavalla viikolla Chailla oli pelejä niin, ettei hän töiden lomassa muuhun ehtinyt.Olin tulla hulluksi, olin ihan varma siitä.
Mieleni teki määrätä jokaisen pysymään kotonaan, Eetua mukaanlukien, edes yhden illan verran, ennenkuin Chai menettäisi mielenkiintonsa ja toteaisi ettei hän enää haluaisikaan tulla.Joten kun se päivä viimein tuli, olisi ollut silkkaa vähättelyä sanoa että hermoni olivat täysin raunioina. Siitä viestistä, ”joo, tuu vaan. Olis kiva!” oli kulunut viikkoja, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla kuukausia, tai vuosia. Sillä tavalla ainakin tunsin vanhentuneeni niiden aikana, kun pohdin päätäni puhki että miten saisin Chain sinne ilman, että kukaan tekisi siitä numeroa.
Oli kaikin puolin ihan tavallinen torstai ilta. Aurinko oli paistanut väsymättä varhaisesta aamusta asti niin, että illan viimeiset säteet lämmittivät edelleen selkääni vasten. Katselin, miten Janna keventeli loppuraveja kentällä Paahtiksen selässä. Kentän pinnasta nousi läpikuultava pölypilvi ratsukon vanavedessä, eikä sitä katsoessa viime viikon sateista ollut tietoakaan. Nojauduin pihaton aitaan ja huokaisin. Yritin vaikuttaa niin normaalilta kuin olla ja voi, vaikka minua jännitti. Miksi? Monestakin syystä. Silti se tuntui tyhmältä, enhän minä Chaita töissä jännittänyt. Ainakaan samalla tavalla. Nyt tuntui että vatsani punoutuu niin tiukkaan solmuun, ettei se välttämättä enää koskaan avautuisi.
Puinen aita tuntui rosoiselta sormiani vasten. Koitin keskittyä mieluummin siihen ja sen muoviselta tuntuvaan maalipintaan rinnassani takovan sydämen, tai nihkeiltä tuntuvien kämmenieni sijaan. En minä Chaita pelännyt. Pelkäsin, että pilaisin kaiken, enkä saisi enää uutta tilaisuutta. Pelkäsin, etten jaksaisi enää tämän jälkeen yrittää.
Kun Chai sitten lopulta saapui, kuulin hänen askeleensa ensin. Huomasin tunnistavani hänen kävelytyylinsä katsomattakin, vaikken ollut tietoisesti kiinnittänyt siihen ennen huomiota. Se oli kepeä ja reipas, ehkä jännityksen vuoksi vähän rivakkakin. Puraisin poskeni sisäpintaa ja vedin syvään henkeä nenäni kautta ennenkuin uskaltauduin kääntymään Chaita kohti.
Hän näytti niin kauniilta. Kullanhohtoinen ilta aurinko sai hänen ihonsa hohtamaan. Hänen silmissään sädehtivät tähdet, ja kasvoille oli kohotettu varovainen, mutta iloisen näköinen hymy.
Nielaisin. En kävellyt häntä vastaan, mutta siirryin kohteliaasti pihaton aidan nojasta pois.
Tervehdin, mutten halannut vaikka mieleni teki.
Pahoittelin, etten tajunnut tulla parkkipaikalle vastaan, vaikka oikeasti olisin halunnut pyytää anteeksi niitä kaikkia ajatuksia Chaista, jotka päässäni risteilivät.
”Kyllähän minä täällä kulkea osaan”, Chai vakuutti ja nauroi. Ja se kuulosti ihan keijupölyn helinältä sekä revontulien tanssilta.Jatkuu…
-
Noa ja Flida tulee mukaan lauantaille, sekä jatkaa vielä sunnuntaina!
-
Jos Sonja on huolissaan että miten hän pärjää, niin entäpä me sitten kun nyt niin moni asia muuttuu?! Sonjakin vielä miettii lähtevänsä Torontoon, ihan kuin päästäisin enää yhtäkään lähtemään minnekään 😀
No joo! Niinhän se oikeassakin elämässä menee, että yksi kun aloittaa niin siitä tulee sellainen tapahtumaketju. Nyt selvästi muutosten tuulet puhaltavat, moni kaipaa jotain erilaista elämäänsä – tai sitä erilaista on vaan tulossa, vaikkei sitä haluaisikaan. Oli Sonjan päätös mikä tahansa, niin kyllä mä oikeasti toivon että se tekee hänet sitten onnelliseksi. Vaikka näitä dramaattisempia tarinoita usein onkin hauskempi kirjoittaa, ja lukijana jännittää sivusta. 😀
Nuo viimeiset lauseet jättävät tälle tarinalle sellaisen tunnelman, että tähän Hopiavuoren tuvan muuttumattomuuteen ei ihan pysty uskomaan, vaikka epätoivoisesti haluaisikin. Ehkä muut kokevat sen eri tavalla, mutta mulle tulee sellainen olo että Sonja joutuu vähän hammasta purren uskottelemaan itselleen että kyllä siellä sentään kaikki on kuten aina ennenkin, kun jostain hänen on pakko saada se tuttu turvallinen rutiini. Samalla Sonja kuitenkin tuntuu tiedostavan, että onhan sielläkin asiat jo tosi eri tavalla. Marshall, joka vasta hetki sitten edes uskaltautui tupaan, ja Niklas eivät ole siellä, ja Nellykin on jossain missä lienee. Jännittäviä aikoja elämme, ei voi muuta sanoa!
-
Tämä saa nyt luvan kiilata muiden kommentointi jonossa olevien eteen koska tästä on sanottavaa 😀
Onko Nelly aina ollut noin räjähtävää tyyppiä? Vai onkohan epävakaa parempi sana kuvaamaan sitä, mitä nyt ajan takaa..
Yritän pohtia, että onko tämä Nellyn viimeaikainen impulsiivinen aggressiivisuus nyt jotain, minkä kautta hän käsittelee lapsensa menetystä, mahdollisesti ihan siis tiedostamattaan. Ei Nelly ennen ole ollut näin herkkä korottamaan ääntään tai käymään fyysiseksi, eihän? Aina hän on ollut vähän enemmän siellä ääripään laidassa toki, mutta ei tällä tasolla.
Vai onko tässä nyt kyse jostain ahdistuksesta tai pelosta paikalleen jämähtämisestä? Lopun alkua, eikö Nelly enää viihdy Hopiavuoressa tai emännän roolissa?
Ei nimittäin ole pitkä aika, kun kutsuin Nellyä Hopiavuoren muumimammaksi. Sitä muumimammaa en olisi osannut kuvitellakaan huutamaan Eetulle jostain Annikasta. Vaikka toki tavallaan ymmärrän, jos Eetu aina vain palaa Annikaansa, niin väkisinhän se alkaa käymään hermoille. Mutta silti, minä niin olisin Nellyn nähnyt vain kohauttamassa harteitaan tai peräti vitsailemassa siitä, maksimissaan antamassa Eetulle häijyn katseen ja se olisi sillä sivuutettu. Jotain tässä nyt on, tai sitten olen näiden vuosien ajan ymmärtänyt Nellyä ihan väärin 😀Sen fani en ole ollenkaan, että Nelly heikkona hetkenä menee Hellon luokse. Varmaan siksi, että nyt Hello ansaitsee mielestäni tauon – että nyt kaverit on parasta antaa Hellolle vaan sitä hyvää tai saatan olla vähän pahoillani 😀
Oikeaa elämää kun ajattelen, niin ei Hello toki ole se epäloogisin vaihtoehto. Nellyllä on paljon tuttavia ja kaiketi kavereitakin, mutta Hello on esiintynyt vahvimmin siinä ystävän roolissa. Kaikesta huolimatta…. Hello sä olet liian kiltti.
Enkä toki näe että Nelly olisi kehdannut vaikkapa Sonjan luokse ajaa keskellä yötä. Mutta mitä se kertoo Nellyn ja Hellon ystävyydestä? Onko ok ensin vetää toista turpaan ja sitten ajaa varoittamatta yöllä oven taakse pyytämään, että päästä sisään vaikken ole edes pyytänyt anteeksi. Nythän Nellyllä olisi sitten mahdollisuus pyytää, mutta ai juku en ehkä kestä jos Nelly nyt sitten mieluummin avautuu – äläkä muuta suunnitelmiasi tämän takia, kirjoitat just sen mitä haluat ja oot ajatellut ja annat mun sitten kiukutella rauhassa itekseni 😀 – omista ongelmistaan, kun mun (huom, mielipiteeni hahmon toiminnasta, ei kirjoittajan, en kritisoi oikeita ihmisiä vaan pelkkiä hahmoja, ja siihen mulla on oikeus koska tykkään niistä kaikista yhtä paljon) mielestä Nellyllä ei siihen just nyt ole oikeutta.Huh!! Vitsi tämä tarina veti tunteita kyllä pintaan ihan arvaamattomalla tavalla. Aika jännä nähdä miten tässä nyt käy, vähän kauhulla kyllä odotan mitä tuleman pitää..! 😀
-
Voi miten tutulta tuo Niklaksen jännitys kuulostaa varsinkin juuri ennen maastoon lähtöä 😀 Mun entinen vuokraheppa on maastossa juurikin sellainen, että jos uskaltaa pyytää jotain käyntiä reippaampaa niin sitten on parasta vaan pitää kiinni ja toivoa että edes ohjaus pelaa, koska jarrut ei. Kivaa se oli ne hetket, kun tuntui ettei tarvii joka hetki pelätä mihin pusikkoon sitä päätyy tai minkä lenkkeilijämummon seuraavaksi tyrmää ojaan 😀
Mutta Arlek <3 Näinhän ei saisi sanoa, mutta sanon kumminkin, että tämä iso punainen on kyllä mun suosikki heti Flidan jälkeen. Rakastan tälläisiä rauhallisia ja järkeviä virtuaalihevosia, joilla on kuitenkin tarpeeksi luonnetta ollakseen mielenkiintoisia. Arlek on juuri sellainen.
Ja Niklas se vaan kasvaa ja aikuistuu! Niin hevosten kanssa kuin ihan ihmisenäkin. Kuva on tosi hieno, sulla on niin magee tyyli! Enkä vaan pääse yli siitä miten hienon värinen Arlek on, ja muutenkin, mulla on ihan erityinen paikka sydämessä isoille torinhevosille. Tästä tuli kokonaisuudessaan hirmu hyvä mieli!
-
Tää oli muuten aika mielenkiintoinen, koska ennen tän tarinan lukemista en missään vaiheessa ajatellut etteikö kaikki heti uskoisi Nellyn lyöneen. Ajattelin että joo, tottakai löi, eikä se nyt ole niin big deal. Kertooko sitten omasta lähipiiristä jotain vai ei, se jääköön spekuloitavaksi… :DD Mutta kun mietin oikeassa elämässä, jos joku sanoisi että henkilö x löi, niin ei mulla olisi mitään syytä olla uskomatta. Niin oli ihan silmiä avaavaa todeta, että aivan joo, eihän kaikki varmaan heti uskoisikaan, varsinkin jos kyseessä on joku Hellon tapainen jantteri joka tykkää muutenkin olla joskus vähän dramaattinen. Että totta tosiaan, ehkä normaalisti ihmiset ei lyö toisiaan (eikä muuten mun lähipiirikään sitä ihan työkseen siis harrasta, että ei huolta) ja jos lyö, niin kai siitä sitten keskustellaan. Metkaa! On jännää nämä tälläiset 😀
Erityisesti tässä mä tykkään – kaikille varmasti suurena yllätyksenä – Noasta. Siis voi vitsi miten sä sen teet, miten sä kirjoitat kaikkien muiden hahmoja niin hyvin, mistä se rohkeus oikein kumpuaa??? Mäkin haluan osata! Enkä ole kyllä yhtään niin hyvä tekemään analyysejäkään, mutta sen voin sanoa, että siksi tykkään Noasta tässä eniten, koska se pysyy itselleen tunnollisesti rauhallisena mutta samalla on kuitenkin se, joka uskaltaa puhaltaa pelin seis ja sanoa että nyt oikeesti. Noa olisi varmaan aika hyvä isä. Mutta ajatelkaa jos sillä olisi vielä lapsi(a) koiran, käärmeen ja kolmen hevosen lisäksi!!
Ja Eira sun huutoo ainaki kaks vuotta. – Oo nyt viistoista minaa pää kii. – Menkää nyt ihan tosi vaikka talliin, – Et sä tietenkään.
Noista kohdista etenkin tykkään hirveästi. Tai kaikesta dialogista muutenkin, tässä tarinassa se tuntuu erityisen onnistuneelta. Hello ja Eira on kyllä aikamoinen pari. Mahtaakohan ne ikinä rauhoittua?
Ja ennenkaikkea, tässä päästään taas vähän paremmin Inarin pään sisälle, jota ei koskaan kyllä ole liikaa! Ne taitaa olla ne kiltit ja hiljaiset hahmot, jotka sitten loppupeleissä kiehtovat mua kaikista eniten. Koska jos suu ei käy kokoajan, niin sitten on pakko olla paljon ajatuksia joiden kanssa jää itsekseen kamppailemaan – josta Inarikin on jo useampaan kertaan ollut oikein hyvä esimerkki. -
Axa on kyllä oikeasti aika mahtipontinen nimi koiralle! Mulle tulee siitä heti mieleen joku seefferi, dobermanni tai rotikka! 😀
Voi vitsit miten samaistun tuohon Sonjan ajatukseen, että jos koiran saisi mukaan maastoon. Tai kai siitä haaveilee melkein kuka tahansa koiranomistaja joka sattuu myös olemaan hevosihminen. Kätevää, ja ihanaa kun kaksi rakasta eläinystävää kulkee mukana samaan aikaan! Mä niiiin toivoisin omankin koiran kohdalla (oikeassa elämässä) että voisin ottaa sen maastoretkille mukaan, mutta hän alkaa olla iäkäs (tai siis onkin) eikä mulla edes ole omaa hevosta jonka kanssa moista voisi harrastaa. 😀Toivottavasti kuulemme Axasta lisää, olisihan se aika metka ajatus että Sonja koiran vielä ottaisi. Vannon, että missään toisessa virtuaalitallissa eivät koirat ole niin suuressa roolissa määrällisesti ja tarinoissa esiintymisen kannalta kuin täällä, ja musta se on just hyvä juttu! 😀
-
Joo, mutta ei se, että Mielikki nukkuu puhtaassa pyykissä oo mitenkään verrannollista siihen että ruuassa on tuppo hiuksia ainakin kahdesta eri ihmisestä lähtöisin 😀 Mielikille hänen unensa suotakoon! Ja että vaan kerran takia piti se sinne kattilaan tunkea uudelleen! Eli mulla on Noan kanssa kyllä ihan samat fiilikset tästä, voi oikeasti olla että kauniisti kieltäytyisin vedoten ettei ole nälkä tälläisessä tilanteessa.. 😀
Ei mulla tästä sen ihmeemmin muuta sanottavaa ole, kuin että nämä tälläiset tarinat on ihan niitä mun suosikkeja. Oon joskus siitä maininnut varmasti ennenkin, muttakun. Ne on vaan niin kivoja, tulee aina niin hyvä mieli. Ja Inari on niin hyvä ”välikäsi” tässä hommassa, kun useimmiten hän itse on melko neutraali ja rauhallinen tyyppi. Paitsi Eiran kanssa, mutta sitä nyt ei lasketa.
-
”Minen jaksa olla kaharen kakaran isä, niin siksen! Varsinkaa kun minä haluaasin mialuuten päästänsä tervehiä kakaroota. Sitä paitti se pyysi anteeksi.” Aaah, voi Eetu! 😀 Ei oo helppoo, kun on talli täynnä hevosia joita hoitaa ja tupa täynnä ihmisiä joille olla isäntää, ystävää, pomoa, kollegaa ja isää. Mutta ai jehna, näiden kolmen dynamiikka on oikeesti jotain ihan uskomatonta. Paperilla kun meinaan lukee, että millaisia tyyppejä nämä on ja sitten kun ne kuvittelee samaan tilaan, niin ei millään voisi kuvitella että siitä tulisi mitään, saati että se keskustelu olisi hauskaa. Mutta hitto, mä ainakin naureskelen näille ihan surutta.
Varsinkin sille, että Eiran mielestä Noa on joku nelkyt. Niin sitä taisi itsekin teininä aatella että kaikki +25veet on ihan ikäloppuja, ja että elämä loppuu kun täyttää 21.Mutta jotenkin musta on niin hellyyttävää, miten suojelevainen tyyppi Eetu on! Vaikka onhan se useammankin kerran tarinoissa jo näkynyt, mutta tässä taas yksi hyvä esimerkki siitä, varsinkin nuo kaksi vikaa kappaletta. Hellolla on siihen kyllä varmasti ihan oma osansa, että Eetu on niin lunki homouden kanssa.. 😀
-
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eiks vaan? Käyn nyt vähän näitä ”vanhempia” tarinoita läpi joita mun on pitänyt jo ikuisuus sitten kommentoida mutten oo kerennyt. Mitään järkevää sanottavaa mulla ei ole, mutta haluan kommentoida että tiedät että kyllä näitä joku lukee oikeasti ja tosi mielellään!!
Tämä on Hellon tarina, ehkä jopa Hellon ja Tiden tarina, mutta silti mun lempi osuus tässä koko tarinassa on Chai. Etenkin se, kun Hello miettii että nukkuuko hän alasti. Oikein, munkaan mielestä vaatteet ei kuulu sänkyyn. 😀
Mä en kyllä jaksaisi, jos olisin Hello. Tide on ihana hahmona, mutta mä en olisi hänen kaltaisensa oikean ihmisen kanssa jaksanut olla ollenkaan niin pitkään, kuin mitä Hello on.
Tiden on pakko olla tosi hyvä sängyssä.Hello ja Tiitus on kumminkin lopulta todella, siis todella erilaisia, ja tuntuu että tosi usein se on Hello joka tulee vastaan ja joutuu joustamaan. Tämä tietysti johtuu siitä, että Hellon tarinoita heidän suhteestaan tulee luettua enemmän, ja että Hellon ajatukset ovat paljon värikkäämpiä ja kärkkäämpiä kuin Tiituksen. Tiitus kokee, että hei, no big deal, ja Hello kokee, että no todellakin on ihan tosi big deal. Että aikamoinen parivaljakko, ei voi muuta sanoa. -
Uijuijuijui et kuule arvaa miten mä tätä odotin. Enkä oo vielä lukenut kun ekat lauseet muttakun oon niin innoissani ja ehkä vähän kauhuissani että pakko tehdä tälläinen välikommentti, lupaan kommentoida näihin kaikkiin vielä myöhemmin paremmin uudelleen. Mutta että teit sitten näin mulle, kun huomenna olis tiedossa aikanen työaamu, senkin sinä kuule siinä niin! Ja nyt oikeesti luen tän tarinan ja ehkä vähän rauhotun. Ehkä.
-
Hyvä te rohkeat! 😀 Tsemppiä koitokseen!
En tiedä, teettekö lipulla enää mitään, mutta jos teette, niin päätin teidän puolesta mikä noista se on, ja saatte ihan oman tiedoston tästä siihen 😀 Muttei haittaa, vaikkei sitä käyttöön saisikaan, ehkä me joskus tulevaisuudessa vielä tarvitaan Hopiavuorelle oma lippu!
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 7 kuukautta sitten
Noa.
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
Noniin, aikani tätä pyöriteltyäni ja omia tuntojani tunnusteltuani on pakko vaan myöntää, että nuo tämän vuoden TT- skaban muutokset on mulle niin iso turn off, etten osallistu kuitenkaan. Tajusin, että ne pari ideaa jotka mulla nyt oli valmiina ei kantaisi koko kisan läpi, ja sitten en ensi vuonna osallistuisi enää mihinkään – joka ei kävisi päinsä, koska siinä vaiheessa Santun on tarkoitus alkaa tekemään enemmän tätä hommaa ja se on mulle tärkeää että niin käy.
Mutta te, jotka osallistutte, niin tsemppiä! On mielenkiintoista päästä sivusta seuraamaan miltä se näyttää ihan katsomopaikalta 😀 Ja tiimin jos saatte kasaan, niin lippuja saa yhä käyttää, vaikken mukaan lähdekään!
-
Niinhän se Mielikki jäisi, mutta mulle toisi iloa tietää että se on mukana siellä pienenä pisteenä :’D
Ja ehdottomasti voi osallistua niin, että on vaan listoilla mukana eikä edes yritä kerätä arpoja. Luulen, että niin se mulla itselläni menee ainakin loppua kohden. Mikäli nyt osallistun, en vieläkään oikeesti tiedä… :DD
Riippuu varmaan siitä, tuleeko täältä porukkaa ja miten paljon loppupeleissä.Lisää lippuja! Näitäkin voi viellä muutella miten tykkää, jos tykkää! 😀
-
Parisen lippuvaihtoehtoa täällä. Inspiraationa, ja häikäilemättömästi osien varasteluun, käytin Eetun tekemää Mielikin omaa merkkiä. Värit on otettu Hopiavuoren foorumin väriteemasta, ja vaaleanpunainen alkuperäisestä merkistä. Värejä voi vaihdella ja muotoja muutella, ehdotuksia ja pyyntöjä saa heitellä, niin teen muutoksia niiden mukaan. Neljänteen en enää keksinyt mitään uutta värimaailmaa, niin jätin sen tuollaisenaan vaihtoehdoksi lipun mallille.
-
Eikä!
Jostain syystä mäkin koen tuon tarinahevoskollektiivin luotaantyöntäväksi, mutta aattelin että sen kanssa vielä pystyy elään. Mutta aika hurja tuo luokka muutos, kun pari vuotta sitten vielä ajatuksena oli ettei ratsastuskoulujen väliseen kisaan ole edes realistista laittaa HeA luokkaa vaativampia. Tietysti muutosta täytyy ajan kanssa tapahtua, mutta nyt muakin vähän epäilyttää koko homma.
Tosin voihan sitä osallistua ja katsoa miltä se tuntuu…
Ymmärtääkseni jokainen ilmoittautuu tänä vuonna itse, vaikka joukkueessa olisikin. Jos kuitenkin tehdään niin, että jokainen mukaan lähtevä ilmoittautuu ihan ”virallisesti” tähän vaikkapa 1.4. mennessä, ja ennen sitä sovitaan joukkueen nimi ja lippu, kun sellaisenkin saa tehdä. Mulla on ehdotus lipulle, koitan saada sen tehtyä ennen töihiin lähtemistä ja saatte sanoa miten syvältä se on 😀
Mutta siis, mukaan lähtee mun ulkopuolinen hahmo Saga oman hevosensa kanssa, ja ajatuksena mulla olisi että Saga lyöttäytyy Hopiavuoren jengin mukaan kuultuaan Camillalta (jos se on Camillalle ok) että Hopiavuoressa olisi muutama ratsukko sinne lähdössä. Saga ei tosin tarvitse tallipaikkaa hevoselleen kuten Jesse viime vuonna.
-
Tää oli aika kova veto, koska en tosiaan olettanut että se Santun tarina saisi mitään jatkoa. Ei meinaan ollut helpoin pallo mistä ottaa koppi, vaikka häijysti sellaisen kopitettavan lopun siihen kirjoitinkin 😀 Tiedän, että en itse olisi osannut mitään kirjoittaa vastaukseksi ilman, että siitä olisi tullut tylsä ja vähän väkisin väännetty. Tämä ei tuntunut niistä kummaltakaan, ja olin tosi ilahtunut että halusit ylipäätään kirjoittaa jotain vastaukseksi!
Pidän peukkuja Sonjalle, ja tottakai muillekin meidän tallin tyypeille jotka lähtee kisaamaan. Luulen, että Santtu kiinnostuu tästä Sonjan kisaamisesta niin, että voisi vaikka olla halukas lähtemään mukaan joku kerta. Ihan vaikka katsomoon tai jopa groomiksi, jos Sonja sellaista tarvitsee ja Santun siihen kelpuuttaa. 😀 Nyt kun Keskusta on kaput (saadaankohan me sitä ikinä enää takaisin….) niin ei voi siellä viestittää tai suunnitella tälläistä, niin menköön tässä. Mutta olisi Santun tarinalle – ja nyt et ota mitään paineita, koska Santtu ja mä pärjätään ihan ilmankin – hyödyllistä, jos se pääsisi messiin mukaan vähän tutustumaan kisapaikan ilmapiiriä ja miten homma siellä toimii. Ja Sonja on kumminkin siihen hyvä vaihtoehto, koska Santtu ihan tykkää Sonjasta eikä esim pelkää sitä :DD Ja taisit joskus mainita, että olisi kiva löytää joku keino millä ne kaksi voisi tutustua enemmän? Ellen ihan muistele omiani. Ja tosiaan, ei mitään paineita, mutta tulipahan tälläinen vaan mieleen! 😀
En yhtään epäile, etteikö Sonja olisi tuntenut katsetta itsessään koko ratsastuksen ajan. Santtu olisi hyvinkin voinut olla vihon kanssa tekemässä muistiinpanoja, jos siis vaan olisi kehdannut. 😀 Hän tuntui tässä siis ihan itseltään kysymyksineen kaikkineen!
Ja voi Sonja, kun tietäisit, että Santtu tulisi vähintäänkin innoissaan aina aina katsomaan, kun joku muu ratsastaa, jos vaan kehtaisi kysyä lupaa… 😀 -
No ohhoh. Nyt Oskari kyllä yllätit. Oskarista on nimittäin tähän mennessä ollut, ainakin mulla, vähän sellainen lattiamatto kuva. Ovathan muutkin häntä usein vähän reppanaksi kuvailleet, mutta mä jotenkin aina olen vähän ajatellut että kaikki voivat kävellä hänen ylitseen ilman että hän sanoo siihen juuri mitään, kun hän nyt vähän vaan on sellainen ”anteeksi että olen olemassa” tyyppi.
Vähän kauhulla odotin, että käykö tässäkin niin. Eetu, jolla oletettavasti on Oskariin kuitenkin tietynlainen auktoriteettiasema, saisi puhuttua tahtonsa läpi ja Oskari tuskastelisi jossain nurkassa itsekseen jälkeenpäin. Taitaa Ukon tilanne oikeasti olla tarpeeksi painava, että hän noin pystyi päänsä pitämään. Mun mielestä ihan hyvä valinta, varsinkin kun Oskari osasi vedota Eiraan tässä tilanteessa. Hän ansaitsee nyt taputuksen olalle, vaikka ihan en vielä uskalla huokaista helpotuksesta. Tuo Eetun vaatima lisäaika ei enteile hyvää, vaikka samalla haluan uskoa että Oskari on päätöksensä jo tehnyt. Hänhän kuitenkin loppupeleissä hevosesta päättää.
Ellei Eetu ala juonia jotain Oskarin isän kanssa, liekö hänellä sitten kuitenkin se viimeinen sana…Mutta onhan tätä samalla kurja seurata, miten Oskari tästä kärsii. Hänellä ei ole ollut helppoa toviin, eikä taida paljoa tilanne tästä ihan hetkeen helpottuakaan.
-
Sen verran vastaan, että mikä mun ajatus tässä tägäyksessä on. Mulle itselleni oon kokenut sen hyödylliseksi vaikkapa silloin, kun on ollut tosi kiire tai tosi väsynyt eikä ole ehtinyt kuin silmäilemään tarinoita läpi pinnallisesti, ja sitten on iskenyt kolmelta aamuyöstä kauhea tarve kirjoittaa. Sitten on ollut helppo lukaista ne tarinat läpi vielä uudelleen, joissa varmasti tietää oman hahmonsa esiintyvän johon olisi ehkä hyvä reagoida tai ihan heittää vastapalloa.
Ainakin jälkeenpäin mua on vähän hävettänyt, kun oon ensin kirjoittanut ja sitten vasta ehtinyt ajatuksen kanssa lukemaan muiden tarinoita kunnolla, ja oon huomannut että jotain mun hahmoa on käytetty ja mulla olisi ollut hyvä tilaisuus vastata siihen. Vaikka tottakai luen kaikki tarinat ihan yhtä suurella mielenkiinnolla, vaikkei mun hahmoja niissä esiintyisi, eli tarkoitus ei ole antaa sellaista kuvaa että ehkä ees nää tyypit lukee jos oikein kiinnitän niiden huomion. 😀Muut ei toki välttämättä tätä koe yhtään tarpeelliseksi, mutta oon tosiaan itse tykännyt ja nyt varsinkin kun yhdellä jos toisella on ollut kiirettä. Eli ilman mitään ihmeellisempiä taka-ajatuksia. 😀
-
Mmm. Minäpä en enää usko mitään, mitä Eetu Milanista sanoo. Aika huikeaa, miten erilaiset näkökulmat osaat omien hahmojesi välille kirjoittaa! Eetun mittapuulla Milan on melkein joku saatanasta seuraava, koska Milan teki asioita mistä Eetu ei pitänyt. Eetu on kuitenkin sillä tavalla tunnollinen, että laittomuus ja moraalittomuus ja kaikki sinnepäinkään taitaa saada henkilön hänen mustalle listalleen. Mä annan Milanille paljon enemmän anteeksi, varmaan siksi, koska en ollut siellä enkä ole Hellon kanssa sillä tavalla hyvää ystävää kuten Eetu. Minulla ei ole kaunoja Milania kohtaan. Oikeastaan mä alan jopa enemmän kallistumaan Milanin puolelle kokoajan, kun Eetu on niin kummallinen :DD
Ajatella, jos tässä onkin nyt käynyt vaan niin, että Milan on enkelin hymyineen saanut mut siihen samaan ansaan kuin monet muutkin, ainakin kuulemani mukaan!Mutta että sellainen pikku oho pääsi käymään. Kuten jo mainitsin, niin jos olisi oikea elämä kyseessä olisi asia jos toinenkin sanottavana Ukosta, jonka oireet haluaisin lukita kipureaktioksi. Vaikka kylläpä Oskarikin sen on tainnut tiedostaa kun onhan Ukkoa tutkittu. Mutta tarvitseeko siitä sitten tehdä väkisin ratsua? Sehän on hieno ja kapasiteettia on, myisi vaikka Saksaan siitokseen. Tai jonkun takapihalle koristeeksi.
Joko ymmärrät miksi mulla on nyt niin kauhea ristiriita, ihan aivoihin sattuu?? Ehkä se takapiha onkin sitten se Eetun takapiha, missä Ukko saa vaan olla ja elää ja Eetu voi todeta että tuonkin pelastin, ja olipa hyvä että tein, kun melkein meni Milanilta henki, hähää.Emmätiiä!! Oskari nyt kerää itsesi ja tee hevosellesi jotain!! 😀 Onneksi kyseessä ei ole oikea elämä koska näin on paljon helpompi sanoa että nyt tuo heppa veks ja uus tilalle niin kaikilla on asiat taas paremmin. Oikeassa elämässä mä luulen että olisin kumminkin Eetun kanssa samassa veneessä.. Ainakin Ukon suhteen, koska Milanille lähetän jaksuhaleja.
Niin ja, vähänkö muuten nauroin,
”En tietenkään. Kun kipot.”
”Kepit.”
”Niin. Oskari valmiina. Yksi. Kaksi. Aja!” -
Vitsit, millaisen ristiriidan sä ootkaan nyt mun pään sisällä aiheuttanut. Huhhuh.
Eetun ajatus Ukon pelastamisesta on jalo. Ja me kaikki tiedetään että Eetu välittää jokaisesta hevosesta. Mutta mun on jotenkin hirveän vaikea uskoa, että Eetu, joka on muuten niin tarkka turvallisuudesta, melkein neuroottinen, kuvittelisi ostavansa muiden silmissä hulluksi leimatun hevosen. Olkoonkin, että se on sillä tavalla normaali nuori ori, millaisia niiden ainakin Eetun mielestä kuuluukin olla. Meneekö yhden hevosen pelastaminen todella sen edelle, että joku voi oikeasti loukata itsensä? Luottaako Eetu että vaikkapa Eira malttaa pitää näppinsä erossa Ukosta, jos ei anna edes oikean kätensä Camillan siihen koskea?
Tavallaan voisin uskoa, että menee. Vaikka Eetu onkin looginen, on hänelläkin välillä hetkensä joissa muut voivat miettiä, että onkos isäntä nyt aivan varma. Ja mäpä vähän luulen, ettei Eetu ota Ukon ongelmia ihan tosissaan. Hänestä meinaan lähtee sellainen fiilis, että jos se minun hevoseni olisi, niin kyllä minä siltä luulot pois ottaisin. Vaikka hän pehmeä hevosten käsittelijä onkin, niin silti, kyllä siellä taustalla sellainen hyvin perinteinen hevosten käsittelijä on ihan yhtälailla. Kerran kun komentaa kunnolla ei enää tarvitse komentaa, ja sitä rataa.Oikeassa elämässä mulla olisi asia jos toinenkin sanottavaa Ukosta, mutta koska se ei ole tässä nyt sillä tavalla relevantti, niin en sano. Aikamoista, jos Eetu sen meinaa tosiaan itselleen lunastaa, ja nähdä kaiken vaivan sen eteen kun muut eivät saa siihen koskea. Samalla tietysti pistää huolestuttamaan, että miten Eetun käy, kun Milanillekin kävi jo hassusti. Jospa Nelly olisi kuitenkin tarpeeksi kärkäs tässä asiassa eikä vaan anna Eetun Ukkoa ostaa, se voisi olla kaikkia ajatellen paras ratkaisu… 😀 Jännää nähdä, miten tämä tarina lopulta sitten päättyy!! Pelonsekaisin tunnelmin odotan jatkoa.
