Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kyllä! Kaikki mukaan ja ääni sille että olisi sekä (kolmen hengen) tiimi- että yksilökisa.
Kilpailevat yksilöt:
Eira – Uuno
Inari – Uuno kans
Hello – Skotti
Milan – Biffe
pakotettu Oskari – Biffe kans
Eetu – Jussi (sillä optiolla, ettei Outi halua tulla)
Jos jollain jää vapaita hevosia, niin Chai – HeppaKatson saisinko käynnistettyä myös Alexin tarinan niin että siitä olisi jotain iloa hahmona myös muille. Jos käy iloisesti, ilmoitan sen myöhemmin.
Tiimikisoihin:
Hello – Skotti ja Milan – Biffe samaan ”arvottuun” tiimiin tarinallisista syistä, jos käy! Hello äänestää tiimin nimeksi Team Hello.
Eira – Uuno mielellään ”arvottuun” tiimiin, joka joko raivostuu sen käytöksestä parhaiten tai sietää sitä söpöiten. 😀
Jos tiimikisa tulee ja jää vajaita tiimejä, katson ketä muita laitetaan!Suuret Ryyppäjäiset eiku pikkujoulut — näille on tarinallinen syy ja suunnitelma olla mukana:
Hello
Milan
Chai (jos Noa menee, arvatkaa meneekö tämä yksin)
Nämä tulevat keskusteluavuksi, jos tupaa ei saada täyteen / jos mahtuu:
Oskari
Eetu
Inari -
Äiteet apuun 2
”Hellu!” Aili Ilves vastasi, kun soitin hänelle Hellon puhelimesta. ”Onpa ihanaa kun soitit, kuule, me isin kanssa mietittiin että tänään jos tulisit niin iskä vaihtais sulle talvirenkaat. Minä voin tehdä juustokakkua samalla, ja soitan Allullee kans, että–”
”Soon Hopiavuoren Eetu terve”, sanoin lopulta Ailin puhetulvan päälle, sillä se ei ottanut loppuakseen.
”Ai se on Eetu!” Aili sanoi ihan nolostumatta ja iloisena niin kuin olisi ilahtunut minun soitostani yhtä paljon kuin poikansakin. ”Hyvä kun soitit pitkästä aikaa! Arvaapa mitä. Me olimme sitä sun äitiäs kuskissa eilen siellä Seinäjoella, ja kävimme Sopurahassa samalla. Ostettiin sieltä semmonen valoporo. Mitä luulet, tykkäiskö sun äiskä valoporosta joululahjaksi?”Vaikka meillä oli tilanne päällä Eiran ja pian varmaan Helmipuron isännänkin kanssa, ja vaikka terassilla oli viileää olla puhelimessa, minua hymyilytti.
”Ai sellaanen valakoonen valoporo?” kysyin varmuuden vuoksi.
”Joo, tiedäkkö sinä niitä?”
”Joo. Sillon muistaakseni lämpöösen färiset ne kaikki pihavalot.”
”Niin tämäkin on lämpösen värinen. Oli niitä sinertäviäkin siellä.”
”Sitte se varmahan tykkääs. Jos se on lämpöösen färinen.”Aili pulputti vielä hetken valoporosta, mutta pysähtyi sitten lopulta kysymään, miksi soittelin. En minä nimittäin kovin usein Ilveksen emännälle soitellut rupatellakseni jouluvaloista. Kerroin lyhyesti, että Eira katsoi sohvallani Netflixiä (Aili kysyi, oliko se se video-ohjelma) ja miksi Eira ylipäätään edes oli meillä (sen jälkeen Aili ei kysynyt enää mitään).
”Jotta minä miätiin… Mitä seuraamuksia minä saan jos minä pirän sen täälä? Vai pitääkö mun panna Hello viämähän se kotiansa kun se lähtöö?”
Aili oli hiljaa vielä hetken sen jälkeen, kun lopetin puhelun. Nojasin terassin kaiteeseen ja minun oli jo kylmä.
”Mä oon poliisi enkä tuomari”, Aili sanoi hyvin vakavalla äänellä.
”Keltä minä sitte kysyysin…”
”Ei kun hyvä kun soitit. Selvis sekin miksi meidän Inari tuli kotia niin ihmeellisenä eikä edes lihamureketta ottanu vaikka se on yleensä niin hyvä syömään. Joo. Kuule. Kuuntelepa nyt niin minä kerron mitä tehdään ja järjestän.”Tunsin taas olevani lapsi, kun Aili jutteli minulle niin lohduttavalla ja nauravalla äänellä. Olin kerran kaatunut polveni pyörälläni Ilveksen tuvan edessä niin että Aili oli nähnyt. Hän oli tuonut minulle Mikki Hiiri -laastarin ja sanonut, että se on taikalaastari. Kun sen laittaa haavan päälle, ei satu enää yhtään. Ei ollut sattunut. Sitten Aili oli vienyt minut moottoripyörällään kotiin. Äiti oli tuhahdellut, kun Aili oli laittanut lapsen niin vaarallisen menopelin kyytiin. Nykyään Aili oli itsekin äidin kanssa samaa mieltä moottoripyöristä.
”Saako se Eira jäädä teille vai laitetaanko isk — Manni hakemaan se tänne?”
”Kyllä se tuas voi nukkua.”
”Hyvä. Pidät sen nyt siellä sitte. Eiköhän se Tapio muutamassa päivässä lepy niin että sen voi päästää kotiin. Mutta missään kylillä sen ei tarvi olla yötä, tuon ikäisen.”
”Mitä jos tulevat hakemahan sitä kovalla rytäkällä…”
”Eivät tule. Minä soitan Tapiolle, älä sinä sitä murehdi. Kattot vaan, että se syö siellä jotain, ja ettei se liikaa murehdi. Vaikka ei se semmonen olekaan, että turhia murehtii.”
”Millä sinä Tapion meinaat käskiä täältä pois pysymähän?”
”Samalla lailla kun kaikki miehet suostutellaan tekemään asioita”, Aili nauroi niin iloisesti kuin minun olisi pitänyt ymmärtää hänen vitsinsä. ”Tiukalla komennolla”, hän sitten jatkoi niin jyrkällä äänellä, että ihan hätkähdin. ”Se on se Tapio, mitenhän minä kiltisti sanoisin, voimakastahtoinen noiden tyttöjen suhteen. Melkein mieluummin Tapiolta itseltään sitten kysyn, minkä takia Eira lähti kotoa, kun että kuulustellaan niitä tyttöjä nytte.”
”Niin…”
”Onko sulla vielä paha mieli?”Räpyttelin hölmönä silmiäni. No ei kyllä ollut paha mieli. Ennemminkin tuntui oudolta, että Aili kyseli minun pahasta mielestäni, vaikka olin soittanut Eiran pahan mielen takia.
”No ei kylloo.”
”No hyvä! Mene sinä rauhassa nukkumaan. Ei tässä kuinkaan käy. Tai no, viittikkö ensin sanoa sille Hellulle että tulis kotia huomenna niin iskä vaihtais sille talvirenkaat autoon?”
”Minä sanon.”
”Tuu sinäki huomenna. Minä teen juustokakkua ja soitan sille Allulle kans, että tulee kotia. Ota Eira mukaan niin ruokin sen kunnolla — sinä varmaan keittiöön ehdi kun on niitä heppoja ja kaikkea hommaa. Vai Nellykö teillä ruokaa tekee?”
”Nel — ei — välillä teköö.”Minun oli pakko siirtyä terassilta kamalaan käytävämäiseen eteiseen puhumaan, koska sormista lähti tunto. En ollut ymmärtänyt, että Hellon äidin kanssa soitellessa vierähti tovi jos toinenkin. Toisaalta mikäs siinä oli puhellessa. Eiran isä ei hyökkäisi kimppuuni ainakaan tänä iltana, koska kukaan ei ollut hurjempi kuin Hellon naurava, pyykkäävä, kokkaava ja kolme kertaa vuodessa olohuoneen verhoja vaihtava lempeä pullantuoksuinen poliisiäiti. Ei edes Tapio Helmipuro.
-
14.11. on Ruunuhovissa Iskäralli (ja muita juttuja). Jos vapautuu pienikin rakonen, aion kirjoittaa iloisia tarinoita Hellosta iskänsä (ja Inarista tai Eirasta samaisen varaiskänsä) kanssa tapahtumassa. Monella hahmolla ei ole ihan kauheasti iskiä rallitettavaksi, mutta jos jollain on vaikka joku sala-, vale- tai varaiskä vielä jossain piilossa, niin präiskisin mielellään just hyvänmielentarinoita iskärallissa muidenkin kanssa kuin yksin. Myös Chailla on rakas melkein-iskä, mutta katson, miten sille kiskaistaan poni tyhjästä ilmasta. Ehkä Flida?
-
Mä en ole kovin usein samastunut Aamun ikäiseen ja oloiseen hahmoon näin tiiviisti. Näiden isätarinoiden aikana mun kamerani kääntyy sisäänpäin jatkuvasti. Nyt muistelen sitä, miten painelin Provinssirokkiin iskän hautajaisista ja ihmiset halusivat joko sääliä tai tuomita: ihan niin kuin en olisi surrut muka ollenkaan tai olisin surrut väärin. Ymmärrän hyvin tosi henkilökohtaisella tasolla, miksi Aamu ei halua kertoa.
Sitten kuvataan sitä varovaista oloa, joka on, kun isä on tullut kotiin. Se on ihanaa, että isä tuli ja elää ja on kunnossa, mutta samalla itkettää. Mitä jos isä ei olisi tullutkaan? Paitsi että — paitsi että se ei ollutkaan sitä, mitä odotin, eikä isä sellainen kuin näissä tarinoissa isät ovat! Lukija saa tehokkaan kylmän suihkun. Niin tämähän on tosiaan se isä, jonka mielestä hevonen ei tarvitse lääkäriä eikä uutta kunnollista satulaa!
Eiran ja Aamun iskät ovat varmaan kala- tai golffauskamuja.
Muut sanoivat tekstiä loistavaksi ja kamalaksi, ja olen samaa mieltä. Aamu on ihana, mutta hänen tilanteensa on aika kamala, ja se on saanut päänsisäisen dialogin niin hirvittävälle tolalle, että itkettää lukea. Se on nimen omaan se Aamun dialogi ja itseä vastaan suunnatut kommentit, jotka tekevät tarinasta ihanan kamalan. Toinen tehokas keino on tunnelmien vääntelehtiminen. Lukijan on oltava varuillaan lukiessaan, ja sillä saadaan kuvattua hyvin Aamun jatkuvaa varuillaan olemista. Erityisen vaikeita kohtia ovat palannut isä olkkarissa ja Aamun huoneeseen tuleva isä. Olkkari-isästä odotetaan herttaista jälleennäkemistä, ja kun se ei toteudu, huoneisän tuleminen jännittää, kun ei tiedä, mitä on luvassa.
-
Voi hyyyi tota alkua! Tunnen sen korvissa soinnin, kun äiti on puhelimessa olkkarissa ja aavistelen yhtäkkiä pahaa. Sitten puhelu loppuu ja äiti katsoo mua ja mun pikkuveljeä. Sitten se sanoo että kuulkaa kun teidän isä on kuollut. Reagoisin ihan samalla tavalla jos mulle soitettaisiin nyt, että äitille on käynyt jotakin vakavaa, vaikka se olisi siis ihan hengissä toistaiseksi. Sydänkohtaus kuulostaa jo sananakin samalta kuin syöpä sen takia, että ne on pelottavia asioita!
Miten kauhea tämä tarina onkaan, se on musta kaunis ja yksi Aamun ihanimmista. Ajatukset ovat pääosassa, mutta niitä kehystää pieni toiminnan kuvaus automatkasta ja teemukista ja sellaisesta, ja se sitoo ajatuksia reaalimaailmaan. Toiminnan ja ajatusten vuorottelu on myös tasaista. Paikka ja aika vaihtuvat erittäin sulavasti, ja minun mielestäni katkoviivaa asennonvaihdoksessa ei tarvittaisi.
Rakastuin ihan totaalisesti siihen, että lopussa Aamu rukoilee. Uskonnollisuus ei ole ainakaan vielä ollut kovasti esillä hänen elämässään, eli Sonjan tulkinta saattaa hyvin olla totta. Toisaalta voi olla, että Aamu on yksi niistä monista nuorista uskovista, jotka kaikessa hiljaisuudessa muistavat rukoilla joskus silloin tällöin, ja joiden elämässä Jumalalla on jonkinlainen rooli. Ainakin kotona on ollut selvästi jonkin verran uskonnollista kasvatusta. Uskonto on sellainen asia, jota on kuvattu mun lukemissa tarinoissa (ja täällä tekemissä, paitsi Hellon) aika negatiivisena asiana, ja mun kuluttamassa mediassakin se on vähän sellaista. Oli jotenkin rentouttavaa lukea vaihteeksi siitä, että uskonto voi olla ihana asia — koska kamoon, onhan se, sillä muuten monikaan länsimainen nykyihminen ei piittaisi jumalistaan.
-
Kyllä toimii, erityisesti konkreettisen näköinen kuvaversio!! Mutta nyt mennään ahdistavan äärelle ja tehdään tulkintoja. Mutta vain vähäsen, koska on vapaapäivä. 😀 Rakkain terveisin: äikänope, joka inhoaa runoja ja etenkin runoanalyysitunteja ja runoanalyysien lukemista.
Jos joku höppänä oikein tykkää analysoida runoja, niin nyt olisi tilaisuus Aamun hahmon ja ajatusten keksittyä kontekstia varten. Se olisi potentiaalisesti mielenkiintoista, koska ikinä oikean ihmisen ajatuksia ei näe, ja keksityllä hahmolla puolestaan on konkreettista tuotantoa vain ää-rim-mäi-sen harvoin.
Noni. Aamu kirjoittaa modernia runoa, jossa ei ole mittaa. Säkeistöt ovat suht koht säännönmukaisia: säkeiden osalta vipaa lukuun ottamatta samanlaisia, ja säkeiden pituuksien osalta ylhäältä kevyempiä kuin alhaalta. Sisältökin syventyy ja runo muuttuu sen takia muutenkin kuin visuaalisesti raskaammaksi lopusta kuin alusta.
Kirjailijaa (eli Aamua) ei saa ikinä lukea teksteihinsä, mutta nyt kun on keksitty henkilö ja päiväkirja kyseessä, niiin luenpa vaan. Runon minä, jota pidän siis rumasti ja kaikkien oppien vastaisesti Aamuna, on huolissaan selviytymisestään, eli perille pääsemisestään, eikä tiedä, miten päästä maaliin. Lopussa hän tuo ilmi sitä, että ei ole kamalinta, ettei selviydy, vaan se, että muut suhtautuvat niin ikävästi siihen, että ei selviydy.
Rajan, joka on yksi runon motiivi, näen siis maaliviivana. Toisaalta ”raja” on vahvasti kuoleman sanastoa, mutta eihän se poissulje maaliviivan merkitystä. Pitäisi selviytyä kunnialla ja muiden pilkkaamatta maaliviivan yli — eli elää elämänsä. Mutta mitä jos ei pääse maaliviivalle, vaan hukkuu kenenkään huomaamatta? En tulkitse sitä reset-nappulan painamiseksi, koska sehän olisi oikotie maaliin, vaan itseensä ja onnettomuuteensa hukkumiseksi.
No nii. En vihaisi sitä, jos joku tulisi ja tekisi toisen tulkinnan. Tulisitte nyt. Meillä on kerrankin keksitty kirjailija, jolla on keksittyä tuotantoa.
-
Aamun oma ääni on nyt juuri kehittymässä. Se kuuluu alussa, kun Aamu miettii koeviikkoa ja avaa lopulta Abitin aamulla kokeessa. Tiistain aamussa ääni ei ole yhtä erottuva. Yritin analysoida, mikä näitä kahta samasta aiheesta kertovaa kohtaa erottaa, ja se on Aamun rinkiä pyörivät ajatukset. Taidan yhdistää ne hänen huolihetkiinsä. Tiistain aamu on kuin pikakelaus, ja vaikka pikakelaus sinänsä on tehokasta ja tarpeellista, maanantain kanssa se on hyvin erilainen. Takaraivon jyskytys on kohta, jossa Aamu kuuluu pikakelauksessa.
Seuraavaksi mietin, miten käytännössä lähtisin editoimaan tällaisia kohtia, jos tämä olisi romaani tai muu sellainen vielä pidemmälle viety teksti. Kaikkea ei voi nimittäin kertoa! Teksti olisi toisteinen, jaaritteleva ja hidastempoinen, kun nopeatempoisuus on tämän tekstin valtti. Hetken ährättyäni päätin: jos olisin kustannustoimittajasi ja tämä romaani, ehdottaisin maanantain ajatusten jakamista. Joka aamulla olisi silloin ahdistava ajatus ja joka kokeessa olisi jokin yksityiskohta, mutta tahti pysyisi ripeänä ja aamut symmetrisinä. Keskiviikossa ajatukset koskevat päivää ja menneisyyttä, ja symmetria ja tyyli säilyvät.
Keskiviikkona Ellinooran ja Aamun ajatustenvaihto vie mut takaisin yläasteen ja lukion aikoihin, kun kipeimmin halusin omaa hevosta, ja kun mun melkein-kuin-oma hoitoheppa myytiin niin nopeasti että jäi pienestä kiinni, ettei se ollut oikeasti mun. Silloin en koskaan ajatellut tätä puolta, miten hevonen vie sitten mun aikani. Näin vain itseni harjaamassa sitä, ajamassa sillä, juoksuttamassa sitä: rakastamassa sitä. Nyt isona poikana sitä katsoo taaksepäin kauhuissaan. Tämä elämä olisi ihan erinäköinen, jos olisin ehtinyt saada sen hevosen! Pelottavinta on, että tämä elämä on pikku yksityiskohtia lukuunottamatta se, josta aina uneksin! Olisipa kirjoissa ja elokuvissa ollut silloin joskus Aamuja, jotka näyttävät tällä tavalla konkreettisesti, ettei hevosen omistaminen varsinkaan nuorena ihan oikeasti ole pelkkää auringonlaskuun laukkaamista. Paljosta on luovuttava, ja kun kavereista luopuu, ei ole heille tärkeä. Jos joku kutsuukin tekemään muuta, kaverit menevät tekemään muuta. Eihän heppateosten päähenkilöt ole ikinä joutuneet luopumaan mistään! Päin vastoin! Heppakirjat kertovat nuorista tytöistä, jotka ovat syystä tai toisesta yhyy, ja jotka löytävät tallilta mustan orhin ja tummakiharaisen poikaystävän. 😀 Sitä paitsi yksinäisyys ylipäätään surettaa mua. Nyt kun on ollut kavereita, kamera kääntyy tällaisista kuvauksista aina sisäänpäin: miten olen tässä sen jälkeen, kun olin ensimmäiset melkein-20-vuotta ihan kokonaan yksin? Miten on mahdollista, etten painanut restarttia? Haluaisin kerätä yksinäiset kiltit hahmot ja ihmiset johonkin leikkikouluun tai kerhoon ja hoitaa niitä.
Yksinäisyyden teema jatkuu torstaina Aamun vahvalla omalla äänellä. Itsensä vertaaminen Eiraan on yhtäkkiä tosi tuore näkökulma. Minä kirjoittajana (ja siksi ehkä muutkin lukijoina) olen tottunut lapselliseen ja ärsyttävään Eiraan: Aamu otettaisiin kaffipöytään sata kertaa mieluummin kuin sellainen oikea Eira. En ole tainnut ikinä ajatella Eiraa vertaisensa silmin, kun hän on mun tämän tarinan nuorin hahmoni. Yllättävä ja uusi kuvakulma. Niin kuin ottaisi kärpäsestä kuvan sammakkoperspektiivistä.
Perjantaissa ihailtavaa on perhedynamiikan kuvaus. Se on nyt juuri sitä, miten ei paasata dynamiikasta, vaan väläytellään hahmoja toiminnassa ja annetaan lukijan päätellä heidän mielipiteitään ja suhteitaan. Huomion arvoista on myös se, ettei Aamu ota kantaa Jukkisasiassa.
Lauantai ja sunnuntai ovat kuin tiivistelmä siitä, mitä Aamu tekee.
Satunnaisesti kirjoitettavat pikakelaukset toimivat munkin mielestä, mutta samalla luen niihin aina muitakin merkityksiä kuin niissä on. Jos kerrotaan pitkästä ajasta nopeasti ja joka päivästä uskollisesti niin kuin tässä, siihen kätkeytyy piilomerkitys, joka voi olla tahallinen tai tahaton (mutta tulkitsijahan on aina oikeassa, tarkoitti kirjoittaja mitä tahansa). Pikakelaus luo tarinoihin sellaisen vireen, että hahmon viikot ovat toisteisia: eivät erotu toisistaan, arki on harmaata, päivät eivät ole tarkemman katselun arvoisia. Tällä kertaa se sopii Aamun ajatuksiin. Usein on yksinäistä, usein on paha olla. Koulu ja hevonen vievät suurimman osan ajasta. Kotona on mukavaa läheisten kanssa, mutta pian pitää taas kouluun, ja siitä talliin, ja siitä kotiin, ja siitä kouluun, ja…
-
Miten en muka ole kommentoinut tätä?
Aamukin sanoi, että olet tehnyt taustatutkimuksen hyvin ja lukenut läksysi. Se on aina taitavan kirjoittajan merkki, että saa eläydyttyä keksittyjen hahmojensa elämiin. Vakuuttavuuden tuntu nousee yksityiskohdista. Nellylle on ollut melko alusta asti tyypillistä liikahdella puhuessaan ja huomata muidenkin liikahtelu, ja tällä liikahtelulla hän on kuvannut tunteitaan tai tarinan yleistä tunnelmaa. Muut yksityiskohdat, kuten päänsärky ja pirtelö, ovat yhtä inhimillisiä tuntemuksia ja tapahtumia: sellaisia, joita kaikilla on ollut. Nehän ovat omiaan sitomaan lukijaa ja hahmoa lähemmäs toisiaan, kun lukija saa mustakin-on-tuntunut-just-tolta -kokemuksia. Samastumisen tunnehan ei eroa toisesta samastumisen tunteesta, vaikka aiheet olisivat hieman eri kokoisia.
Fiktiossa on myös tärkeää käsitellä pienempiä ja suurempia tabuja. Siinä voidaan ottaa ihan hyvin syrjinnän näkökulma. Hahmo käy psykologilla, joten pidetään hulluna, joten suhtaudutaan naurettavan varovaisesti. (Eetun tarinat, vaikka on ikävä kirjoittaa ihanasta hahmosta ahdasmielinen.) Se muistuttaa, mitä Nellyn tapaiset saavat kokea ihan läheisiltäänkin joskus, ja jos se lakaistaan pois, tullaan vähätelleeksi tätä puolta. Tarinan asenne voi ja pitää olla joskus hyväksyvä. (Nämä tarinat.) On muitakin kuin minä, jotka oppivat uusia tilanteita fiktiosta. En ikinä olisi mennyt edes Subwaylle, jos en olisi tiennyt, mitä siellä tapahtuu. Ainakaan en menisi tarvittaessa psykologille, jos en tietäisi! Sitä paitsi tämä ote karistaa väestä myös jo olemassa olevia ennakkoluuloja.
-
Semmonen! On rohkea veto hakea apua, mutta en oikeastaan muuta Jannalta odottanut ajan päälle. Janna on aina ollut rohkea. Tähän kaikkein uusimpaan käänteeseen vielä kietoutuu niin mooooonta vanhaa juttua, vielä enemmän Jannan päänsisäisiä juttuja ja lopulta jopa Nellyn reaktion aprikointi, koska on olemassa ihan ymmärrettävä väkivallan pelko. Tie terveempiin ajatusratoihin on Jannan syvyydestä kapuavalla varmasti pitkä ja kivinen, mutta ekat askeleet on otettu.
-
Joo haluaa Hello ja Inari! Hitsi kun just Kontiolatarinan vastausluonnoksessa Inari angstaa sitä, että tätäkään ei enää ole. 😀
Mulla on noita pallohulluja myös nykyään Oskari, Chai ja Milan, mutta yksikään niistä ei kyllä uskalla vaeltaa omin päin paikalle ennen kuin sattuu sopiva tarinansyrjä, jonka avulla houkutella. 😀 Ne on kaikki sitä mieltä, että mikä tahansa laji, jossa on pallo, on loistojuttu…
-
Täytyy kertoa teille kaikille, että tämän ja viime Chain tarinan kommentit tulivat just oikeaan rakoon tällaisena massatykityksenä. Mulla oli näitä julkaistessani se sellainen olo, että ei mun juttuja kuitenkaan kukaan lue ja varmaan kaikki on että mitä se nyt näitä tänne kirjoittaa kun pöytälaatikkoon kuuluisivat. Niitä tulee ja menee, mutta tällä kertaa paransitte sen heti. Arvatkaa kuinka helppoa just nyt on kommentoida, suunnitella ja kirjoittaa!
-
Hyvä että jotkut täällä pitää jöötä silloin kun mulla on muka liian kiire käydä vastaamassa viesteihin. 😀 Tästä Ean ekasta tarinasta huokuu nimittäin sellainen nostalginen wanhan ajan hoitoheppatarinan fiilis, vaikka siinä onkin sellainen meillä suosittu twisti, että hevosen lisäksi myös hahmoilla on ihan omat persoonansa. Ea vaikuttaa tarinan perusteella kivalta tallikaverilta: sellainen tyyppi, jota ihan inhimillisesti jännittää, mutta joka näkee maailman kuitenkin ihan positiivisessa valossa. Tässä ekassa tarinassa Ea on vielä paljon päänsä sisällä (ja saattaa olla ajatuksissaan viihtyvä tyyppi muutenkin), mutta sillä tavalla hänen hevoshistoriansa ja tärkeimmät sivuhenkilönsä saakin esiteltyä kaikki kerralla.
Mäkin uumoilen, että Ean kaltaisen hahmon ei ole vaikeaa löytää seuraa. Nyt meillä on paljon suurin piirtein Ean ikäistä väkeä, joista suurin osa on kilttejä. Eakin vaikuttaa kiltiltä. Ean huomaama Santtu on varmaan herttaisista herttaisin ja hänellä on islanninhevonenkin, mutta saman lukion Aamu on niin ihana että hänet haluaisin tuntea itse. Eira nyt laukoo suustaan mitä sattuu, mutta on hänelläkin hyvä sydän.
-
Nämä oli selkeästi epäonnen kisat meidän tallille näin jälkikäteen katsottuna. 😀 Yksi unohti ilm — eiku siis hevonen sairastui. Toinen otti ja piirsi ohi. Mutta arvaa mitä. Onneksi piirsit ohi. Se on ihan hyvä merkki, jos jostain aiheesta alkaa kirjoittaa tai piirtää niin innoissaan, ettei ehdi lukea tehtävänantoa ihan loppuun asti. Se tarkoittaa, että kivaa on ollut. Sitä paitsi lopputuotoksella voi käydä putsaamassa palkintopöydät PKK:sta. 😀
-
No hyvä että on päiväkirjat täynnä. 😀 Ylikivaa, kun on jotain, mistä tykkää kirjoittaa. Vielä kivempaa ainakin just mulle on, kun muitakin on menossa samaan paikkaan. Lisäksi tapahtuman voisi ajatella olevan muunkin tarinaväen suosiossa, ja muillakin talleilla on kivoja hahmoja ja kirjoittajia, joihin on mukavaa hyvällä säkällä törmäillä.
Musta on myös tosi kivaa, että Sonja huoli Santun mukaan. Santtuhan on järkevä ja tunnollinen kaveri ja jo sen ikäinenkin, että kyllä sille uskaltaa jotain vastuutehtäviä antaa. Vitsit kun olisi itsellä ollut nuorempana sellaisia Sonjia elämässä, jotka mahdollistaisivat näin upeita juttuja!! Sit kun Sonja ja Santtu vielä valmistautuvatkin tällä tavalla harjoittelemalla niin aww.
Olen innoissani kisoista, vaikka mun hahmojen hevosia ei sinne menekään. <3
-
Tykkään ihan valtavasti tämän tarinan alun kerrontatavasta. Se on tosi raikas ja uudenlainen. Tulee mieleen toimittajat, kun ne kulkee kysellen, mutta ei mikään tietty tekstilaji. Eihän edes reportaaseja tällaiseksi pureta. Ihan oikea ihmisen päiväkirja voisi tekstilajina olla periaatteessa lähellä, mutta siinä ei tavata ottaa suoria lainauksia, vaan referoida. Tosi kiva lähestymistapa.
Kaksi viimeistä kappaletta ovat eri tyyliä. Jos olisin kustannustoimittajasi ja tämä romaanisi, haluaisin, että muokkaisit ne tyyliltään samanlaisiksi kuin alku. Yhtäkkiä en tietenkään keksi lennosta, miten lopun asiat saisi kerrottua samassa muodossa kuin alun asiat, mutta eiköhän se jonkinlaisen aivoakrobatian jälkeen lopulta onnistuisi, jos täytyisi.
Sonjan reissua olen odottanut jo tästä tarinasta asti. 😀 Näistä tarinoista näkee, että tykkäät itse kirjoittaa reissusta valmistautumisineen kaikkineen. Yleensä ne innostuneena tuotetut tarinat erottuvat edukseen (kauheissa tuskissa kirjoitettujen lisäksi).
-
Nyt hiljaa siellä takarivissä kun isi latelee teille totuuksia:
Teidän jutut on taidetta. Teidän juttuja voi luonnehtia myös viihteeksi. Nykyaikana niiden raja ei ole ihan selvä, mutta molemmat on hyviä jutskia.Sonja taisi lukea tämän tarinan teemaksi hevosenomistajan ylihuolehtivaisuuden. Jokaisen lukijan omat kokemukset vaikuttavat lukemiseen, joten mä luenkin teemaksi sen sijaan sen, miten eläimet ei pääse lääkäriin, vaikka pitäisi. Meillä eläinsuojelulaki määrää, että pitäisi päästä, mutta kun ei. Tästä tarinasta nousi mulle mieleen päälimmäisenä se muisto, kun mun isä lopetti erään hamsterin, kun nuoren omistajan vanhemmat katsoivat, että turha siihen (edes sen lopetukseen) on rahaa laittaa kun uusi on halvempi. Antaa kitua hengiltä. Aamun isästä haistan heti tätä samaa ajatusmaailmaa, vaikka en nyt ihan niin äärimmäistä ajattelua. Hevoseen menee muutenkin rahaa, niin miksi laittaa ylimääräistä? Vielähän se kävelee. Muutenkin Polinalla on kaikki varusteet vähän rempallaan. Ei se uutta satulaa tartte kun vanhassa voi vielä istua.
Samoin mulle jää tekstistä paha mieli. (Ja muistutan samaa kuin Sonjakin, että ylipäätään mikään jäljelle jäävä tunne on pelkästään hyvä asia taiteessa.) Säälittää Polina, jos se on kipeä eikä saa hoitoa. Säälittää myös Aamu, koska tarina muistuttaa, ettei rakkainkaan lemmikki valitettavasti ole ikuinen kaveri.
Kommentti pitäisi tyylikkyyden vuoksi jättää tähän, mutta nostan esiin myös kohtaamisen Jumin kanssa. Kaikki lajityyppiin nähden epätyypillinen miellyttää mua kirjallisuudessa, ja tämä on nyt sitä. Virtuaaliheppatarinoiden lajityyppiin kuuluu se, että jos ylipäätään muut otetaan huomioon, hahmot tervehtivät reippaasti, hymyilevät, ovat iloisia ja sitten kivoja tallikavereita. Meillä on ollut täällä turpaanvetoa ja muuta vähemmän hauskaa myös, mutta onko lie ollut ulkonäköön perustuvaa arastelua ennen? 😀 Ei yhtäkkiä muistu mieleen. On ollut pari sellaista kaikkia pelkäävää ujoa tyyppiä, mutta ei muistaakseni tätä vielä.
-
Mä inhoan! Mä inhoan, kun jotkut sanoo päin naamaa toista ja takanapäin toista. Ihan pienetkin jutut saa siis ihmisten osakkeet laskemaan mun silmissä joka kerta. Miksei maailman Tuulat voi sanoa Niklaksilleen ihan suoraan, että ei tartte mennä tallille? Maailman Niklakset voi sitten vastata Tuulilleen, että ahahaha mä olen aikuinen, mee nyt töihis siitä vaikka.
Musta on tavallaan kurja ja tavallaan ihana ajatus, että Niklas on vanhemmillaan. Musta olisi kamalaa olla Niklas tai Marshall ja erossa toisesta niin kauan, vaikka välillä siis nähtäisiinkin. Seurustellessa siis menisi ihan hyvin, mutta kun ollaan siinä vaiheessa, että nukutaan samassa sängyssä yöt, niin eihän sitä osaa enää nukkuakaan ilman toista. Lisäksi olin jo saamassa lieviä allergisia reaktoita kun Niklas oli taas lapsen roolissa — mutta sitten se meni ohi kun luin lisää!! Musta on i-ha-naa että Niklas kieltää Marshallia jättämästä heppajuttujaan väliin hänen hoitamisensa takia! Se on aikuinen veto jos mikä. Sitä paitsi se kertoo siitä, miten Niklas tasan ymmärtää, että hevoset ovat Marshallin elämä. Samalla mulle on kristallinkirkasta, miksi Marshall haluaa olla Niklaksen kanssa, vaikka edes Niklas ei ole täydellinen. Niitä, jotka ymmärtävät toisella olevan muutakin rakasta elämässään, jotka murjottamatta päästävät toisen omiin juttuihinsa, ei ihan oikeasti kasva joka oksalla. Ei edes joka kolmannella, vaan vain pari per puu. Marshallkin meinaa mennä ja jättää Niklaksen parantelemaan. Silti ei tule yhtään sellaista oloa, että hän hylkäisi Niklaksen. Marshallhan murehtii, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain toisin. Sonja on samalla siinä tasapainottamassa ja vahvistamassa lukijalle ja Marshallille, että kyllä Niklas on hevostenkin kanssa ihan täysivaltainen aikuinen.
Tietenkin tykkään kans krapulaisesta pesukarhusta. Se on taas sellainen juttu, jonka just Niklas meidän kaikista hahmoista sanoisi. 😀 En tiedä, osaako Niklas kirjoittaa. (Tuskin: tuntuu, ettei sillä ole vaadittavia istumalihaksia.) Jos osaisi, se kirjoittaisi kivoja novelleja. :DD
-
:DDDD Kun julkaisin Eiran tarinan, olisin uskaltanut lyödä jo silloin vetoa, että joku sen salasanan laskee ja äkkiä! Hahmoista mun ykkösveikkaukset olisivat olleet Sonja tai Santtu, mutta koska Santun kirjoittajalla on kiireitä (ja kommenteista päätellen ei kiinnostusta matikkaan), tiesin, että Sonja.
Tämä oli musta jotenkin ihan kauhean hauska pikku juoni. Oli hauskaa keksiä koko salasanajuoni, mutta vielä hauskempaa oli tämä tarina: että tartuit siihen, että Sonja osasi vähän miettimällä ja että Eiraa ottaa asiaankuuluvasti pattiin. Ja Eetukin oli ihan helisemässä… :DD
-
Alman ensimmäinen tarina on virtuaalimaailmassa epätyypillinen suhteessa muihin, joita olen lukenut. (Ja olen lukenut ensitarinoita kuitenkin parikymmentä vuotta.) Yleensä kuvataan jännitystä ja innostusta. Myös pahaa oloa näkyy aika usein: on jouduttu uuteen paikkaan joko vastoin tahtoa tai sitten jännitetään niin kovasti ettei se ole kivaa. Alman ilmestyminen onkin tätä tiettyihin tunteisiin tottumisen taustaa vasten virkistävän rento. Hän tietää, mihin on tulossa, koska on jo käynyt katsomassa. Hänen persoonansa vaikuttaa olevan muutenkin rento ja rohkea. Kyllä kaikki järjestyy, vaikka ihan kaikki kuviot eivät ole vielä selvillä! Ensimmäisen tarinan perusteella Alma on sellainen tyyppi, joita kaipaisin omaan oikeaan elämääni.
Agitaa minäkin odotin innoissani, koska onhan se tosi erilainen kuin muut. Vaikka kuinka on sellainen rölli kuin minä ja hahmoni, että ruunikko puoliverinen on hevosista kaunein, niin onhan ne erikoisemmat hevoset niin kuin kiiltokuvia!
Noan tapaan takerruin myös Eetun murteeseen. :DD Olen aina ihan että aww, kun joku tahtoo yrittää sitä. Eihän kukaan Eetun ikäinen enää puhu niin kuin Eetu! Nyt yrittämisen lisäksi osuu niin hyvin, että joko on tehty valtavasti tutkimustyötä tai kuultu murretta myös muualla kuin tarinoissa. 😀
Viimeisen kappaleen alussa tallin kuvailu on niin ihanan kodikasta, että taas toivon, että voisin olla itsekin Hopiavuoren hevostallin hahmo! Muistuu ihan mieleen, miltä tallissa tuntui olla, kun siellä kävi vielä joka päivä. Lämpö ja tuoksu taitavat olla tässä se tärkein juttu, joka aktivoi juuri tämän lukijan aivoja. Tarinoiden kautta saa yllättävän vähän käyttää haju- ja tuntoaistiaan, koska näkö ja kuulo dominoivat (tietenkin, koska suurin osa meistä viestii muiden kanssa ensisijaisesti niillä ja tämän tallin tarinoissa ihmiset ja kommunikointi ovat pääosassa).
-
Tässä on juttuja, joista tykkäsin. Osa on samoja, kuin aikaisemmissa tarinoissa.
— Janna on niin ihanan ymmärtäväinen aina Paahtista kohtaan. Myös silloin, kun kisat eivät mene putkeen. Ennen syynä on ollut varmaan Paahtiksen nuori ikä, mutta nyt pääsyy on muuttunut. Silti lempeä asenne säilyy.
— Olet leiponut tarinaan meidän uusia kasvojamme. Kaikille kirjoittajille tulee ihan tosi hyvä mieli siitä, että muut osoittavat kiinnostusta uusia kavereita ja hahmoja kohtaan. Vaikka uusista on vaikeaa kirjoittaa aluksi, koska hahmoja ei vielä tunne, olet viitsinyt silti mainita heidät ja Janna kommentoi heitä ajatuksissaan!
— Myös pidempään käyneet saavat mainintoja. Marshall on nyt jo melko helppo ottaa mukaan, koska te kirjoittajat olette rakentaneet näille oikein kunnon ihmissuhteen ja Marshall on aika kiinteä osa Jannan tarinaa. Aamun ja Hannahin kanssa puolestaan on nähtävä erityinen vaiva vielä tässä vaiheessa, jotta heidät saa Jannan tarinaan, ja viitsit silti.
— Lopetus on niin toiveikas! Nyt sujuu! -
Kuule aww! Mortti ei ole ihan yhtä jäyhä rölli kuin Salieri, mutta on sekin yleensä kuvattu ihan tosi asiallisena. Musta on ihanaa, että sitä lapsettaa välillä. 😀 Voin kuvitella, kun se potkuttaa itseään kyljellään maata pitkin eteenpäin samalla lailla kuin koirat, kun niillä on liian mukavaa puistossa. Olisipa kuva. 😀 Eläimillä on aina parhaat ilmeet silloin, kun ne saa pöhkökohtauksia.
Mutta pääpointtini on siis se, että minulla on Morttiin heti henkilökohtaisempi suhde, kun olen nähnyt sen touhaamassa omia juttujaan niin kuin ei-kukaan-muu-hevonen. Vitsit miten mulla olisi YLAn tekstituomarina lokoisat oltavat, jos vaikka puolet hevosista saisi tällaisia päiväkirjamerkintöjä. 😀 Hevoset on mulle nykyään sivuosassa, mutta tällaisissa pääosissa lukisin niitä vieläkin ihan onnessani!!
-
Aika tyylikäs selitys nimen puuttumiselle listasta. Täytyy myöntää, että mua olisi samassa tilanteessa ottanut pattiin ja niin rajusti, että olisin jättänyt koko kisat kuittaamatta. Pitäköön tunkkinsa!! (Ihan niin kuin se olisi ollut niiden vika siellä…)
Tarina on sellainen, että lukija potentiaalisesti huolestuisi, jos Mortin lähitulevaisuuden suunnitelmista ei olisi mitään tietoa. Nyt on kuitenkin ollut puhetta kisaamisesta ja tarina kuitattiin jo alussa selitykseksi tarinakisoista pois jättäytymiselle. Nämä tarinan ulkopuoliset seikat ehkäisevät suuremman huolestumisen. Tavallaan se on kiva (nyt on hermot riekaleina muutenkin ja muista syistä), mutta toisaalta aina on myös ihanaa olla hermona hahmojen ja hevosten puolesta. 😀 Mulla meinaan ainakin Hopiavuoren hahmojen jutut vaikuttaa ihan oikeaan mielialaan. 😀
-
Verenhimoinen kettu… :DDD
Mutta nyt taisi mäiskähtää kunnolla. Tosi kauheaa. En osaa sanoa, alkaako Niklas nyt pelätä ratsastamista. Mä alkaisin: moni rohkeampi ehkä ei. Tosi rasittavaa, kun lukija on kuitenkin aina Niklaksen ja hänen hevosuransa puolella! Toisaalta ilman takapakkeja suoraviivainen kehitys ja edistyminenhän on pitkän päälle tylsää…
Nyt joku sieltä tallilta apuun äkkiä. Pakkohan sen hevosen on lopulta talliin juosta, eikä sitä ihan joka päivä päästetä lenkkeilemään ilman ratsastajaa, niin että luulisi sen herättävän tarpeeksi huomiota. Marshallille varmaan soitetaan ekana… …ja olenpa varma, että on Niklas mitä mieltä tahansa paniikinomaisissa ajatuksissaan, niin Marshallille on kovin pala se, että Niklasta sattuu hänen hevosensa kanssa. Ennakko-oletukseni on, että Marshall vetää ylisuojelevaa vaihdetta silmään, kun kuulee tästä. Ai jai. Ja Niklas kun just on saanut liikehtiä omin päin maastossa ja kaikkea.
-
Sinun joukkueessasi olisi varmaan kivaa pelata lentopalloa. Tekeepä kaveri kuinka vaikean passin tahansa, kyllähän sinä sen silti isket verkon ylitse kenttään. Vaikeilla pohjatarinoilla, jotka käsittelevät vaikeita aiheita, saa tosi helposti aivonsa solmuun, mutta sellainen yrittäminen ja heittäytyminen kasvattaa kirjoittajana.
Tulkitsin tästä tarinasta samat jutut kuin muutkin, mutta mulla on ruma tapa zoomata joskus yksityiskohtiin ja ylitulkita niitä. Tässä on se, jota mietin yhtä kauan kuin Marshallin hyvää sydäntä:
— — lapset olivat mahtavia. Ja varmasti vielä enemmän, kun kyseessä olisi oma…
Joo, oma! Onhan me nyt toki nähty Marshall vuorovaikuttamassa Suuren Valmentajan eli Ruska Svartin kanssa ja todettu, että hän pitää lapsista ja lapsetkin varmasti hänestä. Nyt mietin Marshallia kuitenkin ekaa kertaa iskänä. Musta on jotenkin häiritsevää, että hän itse asiassa sopisi iskän rooliin, jahka kiireiltään ennättää siihen vaiheeseen. Olen nimittäin vieläkin taipuvainen ajattelemaan Marshallia aika röllinä, vaikka minäkertoja on välittänytkin jo tehokkaasti lukijalle, millainen Marshallin sielu on asiallisen ulkokuoren alla.
Toinen asia johon zoomasin, oli Marshallin ajatus vetää äitinsä esiin. Tätä tulkintaa nyt värittää mun oma suhtautuminen mun äitiin, joten saattaa mennä metsään tai saatan ylitulkita, varokaa. Eli mulle ainakin äiti on tosi tärkeä. Mun äiti on supermies, joka osaa ratkaista ihan kaikki ongelmat, ja joka tietää aina kaiken. Se tarkoittaa, että äidillä on vastaus myös muidenkin ongelmiin. Aina en kuitenkaan kysy, en ihan joka hepun takia. En pelkää, että äiti kuluu auttamisesta, vaan ennemminkin että sen taikavoima laimenee jos se väsyy. Jotenkin oudosti tavallaan säästän äitiä vain tärkeille. Luen tätä samaa muidenkin äiteihin, jos äidin kanssa ollaan väleissä (ja vaikkei jokainen ihminen varmaan koe äitiään sellaisena kuin minä omani). Sen takia pidän tosi isona välittämisenä sitä, että Marshall olisi valmis vaikka äitiään lainaamaan.
-
Tupa on vielä vuosienkin jälkeen mun lempiasia Hopiavuoren hevostallissa. Tässä tarinassa ei edes ole tupaa, ja silti sen lämpö osuu muhun sieltä parkkipaikan toiselta puolelta asti monen tallin seinänkin läpi. Tämä tarina on kuin hengähdys kaikesta synkkyydestä, mitä on meneillään. Draama on parasta, ja sitä on nyt paljon — ja joskus se oikeassakin elämässä kerääntyy ryppäiksi. Samalla kun odotan innoissani hahmojen omien draamojen etenemistä, samalla odotan näitä suvantoja. Kun kaikki on hetken kavereita. Kun tuvassa olisi niin kiva fiilis, että sinne tekisi mieli mennä, vaikka ei ehdi.
