Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
HELLLLO
Hellon tarinoissa on Glögikisojen jälkeen kryptinen ja angstinen masentelukuva. Hello kokee kuvan mukaan olonsa jostain syystä hylätyksi ja hyväksikäytetyksi, mutta kuvasta ei ilmene tarkemmin, miksi.
Hellon tarinoissa on 24.12. elvistelykuva lahjapaketista parhaillaan paljastuvan uuden kitaran kanssa. Siinä on ilmeisesti jotain spesiaalia ja hienoa, minkä vain Hello taitaa ymmärtää.
Hellon Instassa voisi olla 25.12. kuva joulupöydästä Ilveksen keittiössä.
Hellon Instassa voisi olla 26.12. videokuvaa Otsonmäen umpeen muurautuneista teistä ja lumeen hautautuneesta autosta. Taustalla soisi It’s beginning to look a lot like — fuck this.Jos Eetulla olisi Insta
24.12. Eetu olisi päivittänyt Jussin tonttulakki päässään.
25.12. Eetu olisi päivittänyt talvisia kuvia hevosista ja itsestään onnellisena työn touhussa.Itsalex
24.12. Alexin tarinoissa oli lahjoja, joista paljastui PS4:n ja 5:n pelejä, karkkia, suitset ja pieniä söpöjä yllätyksiä kavereilta. Seuraavassa kuvassa oli hautausmaan valoja. Viimeisessä loop-videossa Alex pelasi pleikkaria suu niin täynnä karkkia, että hyvä kun se mahtui vielä kiinni.
25.12. Alexin tarinoissa oli Alexin ja Tetriksen selfie. Seuraavassa kuvassa oli Tetriksen niska ylhäältäpäin kuvattuna. Seuraavaksi oli Alexin itse itsestään kuvaama video, kun hän laukkasi Tetriksellä pihaton ohitse umpihangessa.
26.12. Alexin tarinoissa oli video, jossa zoomattiin edestakaisin telkkarin kuvaa, jossa näkyi, miten Alex oli pelannut uuden pelinsä 44-prosenttisesti läpi.
27.12. Alexin tarinoissa oli pimeää videota, kuinka hän yritti käynnistää autoaan, joka ei käynnistynyt. Pian sen jälkeen oli videota liikkuvasta autosta tuulilasin läpi tekstillä 05:12. Sen jälkeen oli kuva rekasta ja sen päällä luki #backtowwork. Sitten oli kuva Alexista keltaisissa työvaatteissaan saman rekan kuskin paikalla. Seuraavaksi oli kuva isosta piirakasta rekan istuimella ja sen päällä teksti, joka kertoi Alexin saaneen sen asiakkaalta. -
Santtu on ihana ja Fifi on ihana ja niiden tarinat on ihania, vaikka kaikkia ongelmia ei olekaan vielä saatu ratkaistua! On kivaa seurata sellaisen hahmon kehittymistä ratsastajana ja hevosenomistajana, jonka puolella on helppo olla. Jankutan aina vain sitä, että lukija toivoo automaattisesti Santun menestymistä, vaikka se ei olekaan virtuaalimaailmassa automaattista, että jokainen päähenkilö on hyvis ja hurraamisen arvoinen. Santtu on, ja niin on Fifikin.
Tästä alkaa myös Santun suuri seikkailu. Ihan joka sälli ei pääse moisiin kisoihin — ja sitten kun vielä sai olla voittajahevosen hoitaja niin aijje! Kyllä on muut (…eira…) varmaan kateellisia! 😀 Vaikka ei kai muut viitsi Santulle kauheasti huomautella, kun luulisi hahmojenkin olevan hänen puolellaan siinä missä lukijankin.
Sonjan kommentissa on sinulle jo analyysi tarinan sisällöstä, joten sitä en tee uudelleen. 😀 Sen sijaan voisin muistuttaa sinua eräästä kielioppihaasteesta, jos se kiinnostaa:
– ”Joka” viittaa edelliseen sanaan. -> Santulla on poni, joka on kiva.
– ”Mikä” viittaa edelliseen lauseeseen. -> Santulla on poni, mikä on kivaa.
Ohjaan omat opiskelijani harjoittelemaan tätä tarvittaessa ctrl+f -komennon avulla. Kun pyydän (…pakotan…) tarkistamaan jokaisen relatiivipronominin muutaman kerran putkeen, minun opiskelijani eivät tee tätä virhettä ylioppilaskirjoituksissa. 😀 -
Viiiiitsiiiit miten oli inspiroiva pätkä! 😀 En ole ollut siinä tilassa, että pystyisin kirjoittamaan, mutta silti hahmottelin jo tarinaa, joka selittäisi Hellon joulupukkiuden. En saanut sitä valmiiksi, koska nyt ei pysty, mutta kerronpa teille kuitenkin. Oli kivaa nimittäin miettiä, miksi Hello, jolla on rahaa, viitsisi olla apupukkina oikealle Joulupukille. Keksin selitykseksi, että hänhän on seurakunnassa ja kerää tuottoja Otsonmäen Ruoka-avulle. Samalla olisi saanut kerrottua myös Chaista lisää, mutta saan varmasti palata aiheeseen silloin, kun voin paremmin. 😀 Myös Keskiviikkoa ja Prinsessaa olisin kernaasti tahtonut näytättää.
Mutta inspiraatiot sikseen: itenäisenä juttunakin tämä tarina viihdytti mua. Kukapa muukaan nyt olisi laulava ja soittava joulupukki? Ja heh, Outin ja apupukin puhelu on mun mielestäni ihan tosi hauskaa luettavaa. Vitsit, miten kiristettävissä Outi-parka on… 😀 Toisaalta Outi vähän tarviikin jonkun hölösuun apua, jotta joku pakottaa tallille. Ainakin minun olisi vaikeaa palata hänen nahoissaan, ellei olisi sisäänheittäjää helpottamassa hommaa.
-
Mihinköhhän tarttuisi ekana? 😀 Tässä on niin monta juttua, joista tykkään ja jotka herättävät ajatuksia, siis sen lisäksi että olen edelleen jotenkin henkilökohtaisen ylpeä Sonjan menestyksestä ja etenkin reissun poikimista tarinoista.
Noh. Nellyyn valmentajana ja Sonjan kuvioon Nellyn kanssa, aloitetaan siitä. Musta on tosi ihanaa, miten Sonja ajattelee Nellyn tunteita tässä lopussa ja muutenkin on koko tarinan ajan (ja muissakin tarinoissa) niin huomaavainen ja kiltti Nellyä kohtaan. Ihan ajatuksetkin Nellystä ovat ystävällisiä. Sellaista kai valmentajan kanssa kuuluu olla! Mulla on kuitenkin epäilys, että Nelly haluaa vilpittömästi Sonjan menestystä, ja ymmärtää, että sitä varten Sonjan on ihan hyväkin nähdä muita valmentajia. Nelly ei myöskään ole mun mielestä suuruudenhullu tai luule itsestään liikoja. Hänellä on kuitenkin aiiiiika vähän kokemusta valmentajana moneen muuhun verrattuna. Tämä Sonjan voitto oli vähän Nellynkin voitto, mutta haittaisiko se, jos seuraava ei olisikaan enää samanlaisen siivun vertaa Nellyn ansiota? Tästä asiasta olisi kivaa kuulla Nellynkin ajatuksia joskus.
Sitten se, millaiseksi olet kirjoittanut Nellyn ja Eiran dynamiikan. 😀 Eira on nyt könnännyt Hopiavuoressa evakossa, ja musta on huvittavaa ajatella, että Nelly on alkanus suhtautua siihen ihan niin kuin omaan teiniinsä. Pois keittiöön siitä tieltä dataamaan! 😀 Tykkään samalla myös siitä, miten Eira saa jäädä vahtaamaan videoita, vaikka ne eivät hänelle kuulu. Eirahan on ollut koko ajan kiinnostuneempi ratsastuksesta ja harrastaa ilmeisesti hevosia nyt hevosten takia eikä elvistelläkseen Instagramissa enää.
Myös videoiden analyysit ovat onnistuneita. Mulle käy usein niin, että omat hahmot on taitavampia ratsastajia kuin itse on, ja ylipäätään ymmärtävät kouluratsastuksesta. Sitten sitä yritetään Googlen voimalla selviytyä Oskarin kaltaisten epelien repliikeistä ja maailmankuvasta. Nämä analyysit vakuuttavat mun hevosmiestasoisen lukijan ihan täysin. Lisäksi yksi juttu, jota voisi käyttää useammin ja joka toimii, on laittaa joku hahmo kyselemään. Eira sattui tällä kertaa kysymään just sitä asiaa, jonka tämä lukija tiesi (vaikka en paljon tiedäkään), mutta jossain muussa jutussa tällä taktiikalla voisi välttää infodumppauksen hahmon sisäisessä monologissa. Kun joku kysyy hahmolta, joka todella ymmärtää asian, hän osaa selittää sen tarpeeksi yksinkertaisesti ja lyhyesti, ja se auttaa lukijaa ymmärtämään myös. Hyvä veto.
Hauskaa on myös se, että Sonja pääsee tulevaisuudessa näkemään mualimaa aina Kozlovin vähä komiemmasta tallista alkaen. 😀
-
Se oli hieno reissu! Se oli hieno reissu Sonjan menestyksen myötä, mutta ennen kaikkea sen kannalta, miten tarinallisesti inspiroiva se selkeästi oli. Oli hienoa seurata sankareiden matkaa.
Nyt odotan jo tulevaa. Minähän-en-kilpaile -Sonja on saavuttanut ison voiton. Voisiko olla niin, että nälkä ei kasva syödessä? 😀 Minä ainakin haluaisin lisää, jos olisin samassa tilanteessa. Virtuaalimaailmassa kisamenestys on suurilta osin arvottua, joten jutunjuurta saisi kyllä lisää sekä uusista voitoista että siitä, että menestys katkesikin alkuunsa.
-
Ai että. Tästä oiken tuntee sen tietyn fiiliksen, jonka itse koki, kun hiippaili vanhan hoitohepan tallilla kauan sen jälkeen, kun oli viimeksi käynyt. Outiakin painaa sama epävarmuus ja vähän niin kuin syyllisyys, vaikka ei olekaan oikeasti mitään pahaa tehnyt. Kauheinta sekä siinä olossa että tässä tarinassa on se, miten kaikki on niin tuttua ja silti se tuntuu erilaiselta: niin kuin katselisi kaikkea ulkoapäin. Sitä miettii juuri tällä tavalla, että mikä on muuttunut. Vieläkö varsat ovat edes paikalla, vieläkö vanhat tutut naamat olisivat löydettävissä. Muutoksen pelkoa tässä tarinassa ei ole kuin rivien välissä varsojen kasvamisessa ja siinä, että mitä jos tutut ovat lähteneet. Minun huoleni olisi Outin tilanteessa myös se, että mitä jos minut on korvattu. Ratsastaako Jussilla joku toinen? Juoko kahvia paikallani joku toinen? Onko Oskari pitänyt jotain toista kädestä Kyrönjoen rannassa?
Tarinassa on paljon sellaisia pieniä yksityiskohtia, joita luetuttaisin ja tulkituttaisin opiskelijoillani symboliikkana. Erityisesti se jää mieleen, miten auto menee tutulle paikalleen, mutta samalla jättää uudet, tuoreet jäljet lumeen.
Ihanaa nähdä Outi taas. 😀
-
Vaikka tässä kerrotaankin niistä Polinan nivelistä, jotka vähän huolettavat, ja Niklaksen onnettumuudestakin, pidän tätä tunnelmaltaan ihanana tarinana! Tällainen heppatarina, jossa voi kuulla jopa satulan narinan, on sellainen välipala, joka uppoaa tähän kohderyhmään taatusti. Tulee sellainen olo, että olisipa ihanaa olla nuori taas, käydä tallilla kaverien kanssa ja painella maastoon niillä samoilla tutuilla hevosilla, joilla silloin parikymmentä vuitta sitten sai mennä. Tältä se nimittäin tuntui, ja se oli ihanaa aikaa!
-
Onpa kivaa jatkoa!
Marshall on niin kuin kotonaan kisajännityksen kanssa, mutta muistaa silti ottaa Sonjan huolet ihan tosissaan. Tämä asetelma on tässä tosi uskottavasti muuten pedattu kaffin hörppimisineen kaikkineen! Joskus ajattelin, että pääsisinpä aikamatkaamaan ja piipahtamaan itseni luona kun olin ekassa koulussa opena. Sanoisin, että mene kulta rakas nukkumaan: ei niiden tuntien tarvi joka kerta olla yöllä itku silmässä hysteerisinä viimeisteltyjä. Ovenkahvaopetussuunnitelma riittää välillä ja joskus voi katsoa vasta perillä, sopiiko kisatakki päälle. 😀 Tässä tarinassa käy ilmi myös se, että jännitys ei varsinaisesti poistu ihmisestä kokemuksenkaan myötä, mutta siihen oppii suhtautumaan ja sen kanssa oppii elämään täysin hyvää elämää. Siitä saisi puhua poijjat enemmän!!
-
Joo, huono urheilija toivoo toisen mokaavan, ja hyvä onnistuvansa itse. On helppoa olla kaverinkin puolella, vaikka välittäisi omasta voitostaan, kun haluaa voittaa hyvät kisakumppanit, eikä kämmärijoukkiota. Mitään yletöntä voitonhimoa en kyllä tästä aisti, vaan Sonja suhtautuu koko hommaan kokemuksena. Ja vitsi mikä kokemus se onkin! Vaativa luokka ulkomailla asti, oikein oikeissa-oikeissa kisoissa, joissa on oikeita-oikeita ratsastajia!! Marshall on näissä hommissa jo vanha tekijä, joten jos olisin itse Sonjan asemassa, kokisin Marshallin olevan ennen kaikkea korvaamaton tuki matkaa varten. Ei tarvitsisi itse selvittää ihan kaikkia käytännön järjestelyitä, kun olisi joku vastaamassa kysymyksiin!
-
Marshall on kiva myös kun hän malttaa olla vähemmän vakava ja konhottaa. Voin kuvitella, että poijjat on pistetty tekemään ratoja samalla tavalla kakarana. Miten pikkulapset muuten saisi tekemään tylsiä töitä samalla ripeydellä?
Marshallissa tuntuu olevan tässä sellaista sisäänrakennettua kilpailuhenkisyyttä, joka on jalostunut kuitenkin lempeämmäksi ja rauhallisemmaksi hevosten kanssa. (Ja pakko onkin jalostua, jos kilpapari on toisen lajin edustaja kuin itse.) En ole nimittäin ennen ajatellut Marshallia kilpailuhenkisenä, vaan pikemminkin sellaisena, jolla on muuten vain sisäistä motivaatiota paneutua ratsastamiseen. Se, että Marshall lähtisi pienellä yllytyksellä mukaan pikku kisoihin, tarjoaa joillekin hahmolle uuden tavan lähestyä häntä. Ainakin mun päässä syntyy heti ajatuksia, mitä Marshallin ja mun voitontahtoisten hahmojen (eli ennen kaikkea Oskarin) välillä voi joskus tapahtua, kun sopiva sauma ilmestyy.
-
Tämä on niin ihanan hyvin pohjustettu reissu, että en malta odottaa uusia kertomuksia siitä! En epäile vähääkään, etteikö tämä tiimi pärjäisi reissullaan. Ei tarvi varmaan edes toivottaa, että olkaa kiltisti siellä ettei tarvi hävetä.
-
Tämä on kiva virike! Se ei ole jäänyt multa huomiotta, vaan olen luonnostellut Inarin näkemystä kutsusta. Virikkeen lisäksi tämä on kiva myös kutsuna. Tässähän lukee oikeastaan, että tämä kirjoittaja tahtoo olla sosiaalinen, vaikka hahmo on kuinka mörkö: tässä on tienviitta, jota seuraamalla saa kontaktin. Samalla kertaa näkee myös muiden kirjoittajien hahmoja.
Camillankin puolesta on ihanaa, jos hän löytää uutta jengiä. Onhan se lenttis sittenkin hengissä, mutta joskus on kiva mennä vain johonkin sellaiseen, ettei ole menossa tekemään mitään erityistä. Kiva jutella.
Sit kommentin kommentti. Musta on ihanaa, ettei Noa juo. Se joo sulkee sen tehokkaasti pois tällaisesta, mutta vaikka sosiaalisuuteen ja kontrollin laskemiseen täytyy keksiä muita keinoja, niin silti. Ihanaa on myös, että Marshall lähtisi sekin herkästi ottamaan pari kuppia. Pyytäkää nyt joku sitä jo! 😀
-
En ole ihan varma miten kommentoisin Noan ja Chain dialogeja. Ihmisten välinen kanssakäyminen on mulle siis vaikeaa touhua oikeassa elämässä ymmärtää, ja siksi käytän ihan tosi paljon aikaa omien ja muiden juttujen analysoimiseen. Tämä alun dialogi on just sellaista, jota olen omien kavereiden ja puolisonkin kanssa käynyt ja molemmat osapuolet on aina olleet hyvillä mielin. Minä olin yleensä Noa, mutta en aina. Sitten kuulin, että kymmenen vuotta sitten pari kaverin-kaveria ei halunnut mua enää mukaan yhteisiin juttuihin sen takia, että puhun niin ilkeästi. Muutin viestintääni — vaikka en siis itse pitänyt sitä ilkeänä. Onks se toi Noan vie roskat (ääliö), näätsä kärpäsii (ääliö), on tääki vanha talo (ääliö), mee talliin ettiin hämähäkkejä (ääliö)? Koska ilmeisesti moni (ei kaikki!) muut kuulee sen ääliö-sanan, joka multa puhujana jää kuulematta, ja jonka kuulen joskus sivustaseuraajana? Voisin kuvitella Chain niiksi, jotka kuulevat sen. Toisaalta Chai kuulee Noan äänensävyt, joita me ei tässä kuulla, enkä tässä vaiheessa voisi kuvitella rauhallista ja lempeää Noaa tiuskimassa Chaille, eli laittamassa niitä ääliöitä lauseeseen nonverbaalisin keinoin.
Mun mielestä sen sijaan yksiselitteisesti ihana dialogi on se, joka käydään Noan jalasta ja laulamisesta. 😀 Onhan se nyt hauska. Noa-kulta, et sinä jalalla laula. Tykkään myös näiden seksikeskustelusta. Se on siis — herttainen! Sekin on herttaista, kun Chain mielestä Noa ei ole invalidi. Siinä vaiheessa tuli myös se olo, että mitä jos nämä ovat luvatut toisilleen. :DD Toinen on vakuuttunut siitä, että laulaja tarvii jalat, ja toinen siitä, ettei jalaton ole invalidi. Voi aww…
Ihania yksityiskohtia on miten Noa huomaa Chain nypläystaipumuksen, ja yllätyksekseni se, miten Chai on kiinnostunut kaikista mahdollisista örkeistä. Tosi outoa, että se on tässä tarinassa! Olen varmasti kertonut, miten se pelkää koiria, mutta muistaakseni en ainakaan kovin suoraan sitä, miten se haluaa ottaa kaikki koppakuoriaiset ja toukat ja muut karmeat olennot kiinni että voi katsoa niitä. Sekin, kun Chai ei tiedä kuinka mennä Noan vierelle, uppoaa muhun ihan täysillä.
Vitsit jos n’Chai hyväksikäyttää p’Noaa auton takia… :DDDD
-
En koskaan kosi vieraita sällejä netissä, mutta mennäänkö naimisiin niin voit kirjoittaa mulle joka päivä? Ei kun siis..
En vain kestä. En tiedä, onko ihaninta vai kauheinta, että Chai on mun hahmo. Toisaalta saan kirjoittaa sitä, mutta toisaalta kirjoitan niin hitaasti ja haluaisin aina heti lukea mitä tapahtui. Nyt oli meinaan minun poikani jätetty sellaiseen tilanteeseen, että kyllä sai poijjat yrittää parhaansa. Toisaalta tarinoiden maailmassa kivointa on, kun syliin viskataan joukko sekalaisia langanpätkiä ja isoäidinneliönalkuja ilman virkkuukoukkua ja ohjetta ja sanotaan, että virkkaapa tosta.
Chai myös haittaa mun kommentoimista, koska olen Chai niin paljon, että mun on aina helpompi samastua siihen kuin muihin, vaikka muut toimivat järkevämminkin! Esimerkiksi nyt tietenkin, tietenkin Noaa ahdistaa, kun ei oikein tiedä, mitä tehdä ja aina tekee väärin, eikä hän osaa edes lukea ajatuksia. Voi reppanaa! Sitten le Chai mun aivoissa ulvoo, että katso MUA, Noa sanoo ettei se painosta MUA, ja silti se tekee just sen samassa puheenvuorossa!11
Riittäisikö tällä kertaa se, että tykkään näistä tarinoista? Tai se, että koska lakkaan olemasta olemassa kun kirjoitan ja olen joku muu, mä olen juuri nyt rakastunut Noaan ja se tuntuu ihan samalta kuin oikeaan ihmiseen rakastuminen? Kun analyysiä ei tule millään.
-
Mä en ole kovin usein samastunut Aamun ikäiseen ja oloiseen hahmoon näin tiiviisti. Näiden isätarinoiden aikana mun kamerani kääntyy sisäänpäin jatkuvasti. Nyt muistelen sitä, miten painelin Provinssirokkiin iskän hautajaisista ja ihmiset halusivat joko sääliä tai tuomita: ihan niin kuin en olisi surrut muka ollenkaan tai olisin surrut väärin. Ymmärrän hyvin tosi henkilökohtaisella tasolla, miksi Aamu ei halua kertoa.
Sitten kuvataan sitä varovaista oloa, joka on, kun isä on tullut kotiin. Se on ihanaa, että isä tuli ja elää ja on kunnossa, mutta samalla itkettää. Mitä jos isä ei olisi tullutkaan? Paitsi että — paitsi että se ei ollutkaan sitä, mitä odotin, eikä isä sellainen kuin näissä tarinoissa isät ovat! Lukija saa tehokkaan kylmän suihkun. Niin tämähän on tosiaan se isä, jonka mielestä hevonen ei tarvitse lääkäriä eikä uutta kunnollista satulaa!
Eiran ja Aamun iskät ovat varmaan kala- tai golffauskamuja.
Muut sanoivat tekstiä loistavaksi ja kamalaksi, ja olen samaa mieltä. Aamu on ihana, mutta hänen tilanteensa on aika kamala, ja se on saanut päänsisäisen dialogin niin hirvittävälle tolalle, että itkettää lukea. Se on nimen omaan se Aamun dialogi ja itseä vastaan suunnatut kommentit, jotka tekevät tarinasta ihanan kamalan. Toinen tehokas keino on tunnelmien vääntelehtiminen. Lukijan on oltava varuillaan lukiessaan, ja sillä saadaan kuvattua hyvin Aamun jatkuvaa varuillaan olemista. Erityisen vaikeita kohtia ovat palannut isä olkkarissa ja Aamun huoneeseen tuleva isä. Olkkari-isästä odotetaan herttaista jälleennäkemistä, ja kun se ei toteudu, huoneisän tuleminen jännittää, kun ei tiedä, mitä on luvassa.
-
Voi hyyyi tota alkua! Tunnen sen korvissa soinnin, kun äiti on puhelimessa olkkarissa ja aavistelen yhtäkkiä pahaa. Sitten puhelu loppuu ja äiti katsoo mua ja mun pikkuveljeä. Sitten se sanoo että kuulkaa kun teidän isä on kuollut. Reagoisin ihan samalla tavalla jos mulle soitettaisiin nyt, että äitille on käynyt jotakin vakavaa, vaikka se olisi siis ihan hengissä toistaiseksi. Sydänkohtaus kuulostaa jo sananakin samalta kuin syöpä sen takia, että ne on pelottavia asioita!
Miten kauhea tämä tarina onkaan, se on musta kaunis ja yksi Aamun ihanimmista. Ajatukset ovat pääosassa, mutta niitä kehystää pieni toiminnan kuvaus automatkasta ja teemukista ja sellaisesta, ja se sitoo ajatuksia reaalimaailmaan. Toiminnan ja ajatusten vuorottelu on myös tasaista. Paikka ja aika vaihtuvat erittäin sulavasti, ja minun mielestäni katkoviivaa asennonvaihdoksessa ei tarvittaisi.
Rakastuin ihan totaalisesti siihen, että lopussa Aamu rukoilee. Uskonnollisuus ei ole ainakaan vielä ollut kovasti esillä hänen elämässään, eli Sonjan tulkinta saattaa hyvin olla totta. Toisaalta voi olla, että Aamu on yksi niistä monista nuorista uskovista, jotka kaikessa hiljaisuudessa muistavat rukoilla joskus silloin tällöin, ja joiden elämässä Jumalalla on jonkinlainen rooli. Ainakin kotona on ollut selvästi jonkin verran uskonnollista kasvatusta. Uskonto on sellainen asia, jota on kuvattu mun lukemissa tarinoissa (ja täällä tekemissä, paitsi Hellon) aika negatiivisena asiana, ja mun kuluttamassa mediassakin se on vähän sellaista. Oli jotenkin rentouttavaa lukea vaihteeksi siitä, että uskonto voi olla ihana asia — koska kamoon, onhan se, sillä muuten monikaan länsimainen nykyihminen ei piittaisi jumalistaan.
-
Kyllä toimii, erityisesti konkreettisen näköinen kuvaversio!! Mutta nyt mennään ahdistavan äärelle ja tehdään tulkintoja. Mutta vain vähäsen, koska on vapaapäivä. 😀 Rakkain terveisin: äikänope, joka inhoaa runoja ja etenkin runoanalyysitunteja ja runoanalyysien lukemista.
Jos joku höppänä oikein tykkää analysoida runoja, niin nyt olisi tilaisuus Aamun hahmon ja ajatusten keksittyä kontekstia varten. Se olisi potentiaalisesti mielenkiintoista, koska ikinä oikean ihmisen ajatuksia ei näe, ja keksityllä hahmolla puolestaan on konkreettista tuotantoa vain ää-rim-mäi-sen harvoin.
Noni. Aamu kirjoittaa modernia runoa, jossa ei ole mittaa. Säkeistöt ovat suht koht säännönmukaisia: säkeiden osalta vipaa lukuun ottamatta samanlaisia, ja säkeiden pituuksien osalta ylhäältä kevyempiä kuin alhaalta. Sisältökin syventyy ja runo muuttuu sen takia muutenkin kuin visuaalisesti raskaammaksi lopusta kuin alusta.
Kirjailijaa (eli Aamua) ei saa ikinä lukea teksteihinsä, mutta nyt kun on keksitty henkilö ja päiväkirja kyseessä, niiin luenpa vaan. Runon minä, jota pidän siis rumasti ja kaikkien oppien vastaisesti Aamuna, on huolissaan selviytymisestään, eli perille pääsemisestään, eikä tiedä, miten päästä maaliin. Lopussa hän tuo ilmi sitä, että ei ole kamalinta, ettei selviydy, vaan se, että muut suhtautuvat niin ikävästi siihen, että ei selviydy.
Rajan, joka on yksi runon motiivi, näen siis maaliviivana. Toisaalta ”raja” on vahvasti kuoleman sanastoa, mutta eihän se poissulje maaliviivan merkitystä. Pitäisi selviytyä kunnialla ja muiden pilkkaamatta maaliviivan yli — eli elää elämänsä. Mutta mitä jos ei pääse maaliviivalle, vaan hukkuu kenenkään huomaamatta? En tulkitse sitä reset-nappulan painamiseksi, koska sehän olisi oikotie maaliin, vaan itseensä ja onnettomuuteensa hukkumiseksi.
No nii. En vihaisi sitä, jos joku tulisi ja tekisi toisen tulkinnan. Tulisitte nyt. Meillä on kerrankin keksitty kirjailija, jolla on keksittyä tuotantoa.
-
Aamun oma ääni on nyt juuri kehittymässä. Se kuuluu alussa, kun Aamu miettii koeviikkoa ja avaa lopulta Abitin aamulla kokeessa. Tiistain aamussa ääni ei ole yhtä erottuva. Yritin analysoida, mikä näitä kahta samasta aiheesta kertovaa kohtaa erottaa, ja se on Aamun rinkiä pyörivät ajatukset. Taidan yhdistää ne hänen huolihetkiinsä. Tiistain aamu on kuin pikakelaus, ja vaikka pikakelaus sinänsä on tehokasta ja tarpeellista, maanantain kanssa se on hyvin erilainen. Takaraivon jyskytys on kohta, jossa Aamu kuuluu pikakelauksessa.
Seuraavaksi mietin, miten käytännössä lähtisin editoimaan tällaisia kohtia, jos tämä olisi romaani tai muu sellainen vielä pidemmälle viety teksti. Kaikkea ei voi nimittäin kertoa! Teksti olisi toisteinen, jaaritteleva ja hidastempoinen, kun nopeatempoisuus on tämän tekstin valtti. Hetken ährättyäni päätin: jos olisin kustannustoimittajasi ja tämä romaani, ehdottaisin maanantain ajatusten jakamista. Joka aamulla olisi silloin ahdistava ajatus ja joka kokeessa olisi jokin yksityiskohta, mutta tahti pysyisi ripeänä ja aamut symmetrisinä. Keskiviikossa ajatukset koskevat päivää ja menneisyyttä, ja symmetria ja tyyli säilyvät.
Keskiviikkona Ellinooran ja Aamun ajatustenvaihto vie mut takaisin yläasteen ja lukion aikoihin, kun kipeimmin halusin omaa hevosta, ja kun mun melkein-kuin-oma hoitoheppa myytiin niin nopeasti että jäi pienestä kiinni, ettei se ollut oikeasti mun. Silloin en koskaan ajatellut tätä puolta, miten hevonen vie sitten mun aikani. Näin vain itseni harjaamassa sitä, ajamassa sillä, juoksuttamassa sitä: rakastamassa sitä. Nyt isona poikana sitä katsoo taaksepäin kauhuissaan. Tämä elämä olisi ihan erinäköinen, jos olisin ehtinyt saada sen hevosen! Pelottavinta on, että tämä elämä on pikku yksityiskohtia lukuunottamatta se, josta aina uneksin! Olisipa kirjoissa ja elokuvissa ollut silloin joskus Aamuja, jotka näyttävät tällä tavalla konkreettisesti, ettei hevosen omistaminen varsinkaan nuorena ihan oikeasti ole pelkkää auringonlaskuun laukkaamista. Paljosta on luovuttava, ja kun kavereista luopuu, ei ole heille tärkeä. Jos joku kutsuukin tekemään muuta, kaverit menevät tekemään muuta. Eihän heppateosten päähenkilöt ole ikinä joutuneet luopumaan mistään! Päin vastoin! Heppakirjat kertovat nuorista tytöistä, jotka ovat syystä tai toisesta yhyy, ja jotka löytävät tallilta mustan orhin ja tummakiharaisen poikaystävän. 😀 Sitä paitsi yksinäisyys ylipäätään surettaa mua. Nyt kun on ollut kavereita, kamera kääntyy tällaisista kuvauksista aina sisäänpäin: miten olen tässä sen jälkeen, kun olin ensimmäiset melkein-20-vuotta ihan kokonaan yksin? Miten on mahdollista, etten painanut restarttia? Haluaisin kerätä yksinäiset kiltit hahmot ja ihmiset johonkin leikkikouluun tai kerhoon ja hoitaa niitä.
Yksinäisyyden teema jatkuu torstaina Aamun vahvalla omalla äänellä. Itsensä vertaaminen Eiraan on yhtäkkiä tosi tuore näkökulma. Minä kirjoittajana (ja siksi ehkä muutkin lukijoina) olen tottunut lapselliseen ja ärsyttävään Eiraan: Aamu otettaisiin kaffipöytään sata kertaa mieluummin kuin sellainen oikea Eira. En ole tainnut ikinä ajatella Eiraa vertaisensa silmin, kun hän on mun tämän tarinan nuorin hahmoni. Yllättävä ja uusi kuvakulma. Niin kuin ottaisi kärpäsestä kuvan sammakkoperspektiivistä.
Perjantaissa ihailtavaa on perhedynamiikan kuvaus. Se on nyt juuri sitä, miten ei paasata dynamiikasta, vaan väläytellään hahmoja toiminnassa ja annetaan lukijan päätellä heidän mielipiteitään ja suhteitaan. Huomion arvoista on myös se, ettei Aamu ota kantaa Jukkisasiassa.
Lauantai ja sunnuntai ovat kuin tiivistelmä siitä, mitä Aamu tekee.
Satunnaisesti kirjoitettavat pikakelaukset toimivat munkin mielestä, mutta samalla luen niihin aina muitakin merkityksiä kuin niissä on. Jos kerrotaan pitkästä ajasta nopeasti ja joka päivästä uskollisesti niin kuin tässä, siihen kätkeytyy piilomerkitys, joka voi olla tahallinen tai tahaton (mutta tulkitsijahan on aina oikeassa, tarkoitti kirjoittaja mitä tahansa). Pikakelaus luo tarinoihin sellaisen vireen, että hahmon viikot ovat toisteisia: eivät erotu toisistaan, arki on harmaata, päivät eivät ole tarkemman katselun arvoisia. Tällä kertaa se sopii Aamun ajatuksiin. Usein on yksinäistä, usein on paha olla. Koulu ja hevonen vievät suurimman osan ajasta. Kotona on mukavaa läheisten kanssa, mutta pian pitää taas kouluun, ja siitä talliin, ja siitä kotiin, ja siitä kouluun, ja…
-
Miten en muka ole kommentoinut tätä?
Aamukin sanoi, että olet tehnyt taustatutkimuksen hyvin ja lukenut läksysi. Se on aina taitavan kirjoittajan merkki, että saa eläydyttyä keksittyjen hahmojensa elämiin. Vakuuttavuuden tuntu nousee yksityiskohdista. Nellylle on ollut melko alusta asti tyypillistä liikahdella puhuessaan ja huomata muidenkin liikahtelu, ja tällä liikahtelulla hän on kuvannut tunteitaan tai tarinan yleistä tunnelmaa. Muut yksityiskohdat, kuten päänsärky ja pirtelö, ovat yhtä inhimillisiä tuntemuksia ja tapahtumia: sellaisia, joita kaikilla on ollut. Nehän ovat omiaan sitomaan lukijaa ja hahmoa lähemmäs toisiaan, kun lukija saa mustakin-on-tuntunut-just-tolta -kokemuksia. Samastumisen tunnehan ei eroa toisesta samastumisen tunteesta, vaikka aiheet olisivat hieman eri kokoisia.
Fiktiossa on myös tärkeää käsitellä pienempiä ja suurempia tabuja. Siinä voidaan ottaa ihan hyvin syrjinnän näkökulma. Hahmo käy psykologilla, joten pidetään hulluna, joten suhtaudutaan naurettavan varovaisesti. (Eetun tarinat, vaikka on ikävä kirjoittaa ihanasta hahmosta ahdasmielinen.) Se muistuttaa, mitä Nellyn tapaiset saavat kokea ihan läheisiltäänkin joskus, ja jos se lakaistaan pois, tullaan vähätelleeksi tätä puolta. Tarinan asenne voi ja pitää olla joskus hyväksyvä. (Nämä tarinat.) On muitakin kuin minä, jotka oppivat uusia tilanteita fiktiosta. En ikinä olisi mennyt edes Subwaylle, jos en olisi tiennyt, mitä siellä tapahtuu. Ainakaan en menisi tarvittaessa psykologille, jos en tietäisi! Sitä paitsi tämä ote karistaa väestä myös jo olemassa olevia ennakkoluuloja.
-
Semmonen! On rohkea veto hakea apua, mutta en oikeastaan muuta Jannalta odottanut ajan päälle. Janna on aina ollut rohkea. Tähän kaikkein uusimpaan käänteeseen vielä kietoutuu niin mooooonta vanhaa juttua, vielä enemmän Jannan päänsisäisiä juttuja ja lopulta jopa Nellyn reaktion aprikointi, koska on olemassa ihan ymmärrettävä väkivallan pelko. Tie terveempiin ajatusratoihin on Jannan syvyydestä kapuavalla varmasti pitkä ja kivinen, mutta ekat askeleet on otettu.
-
Joo haluaa Hello ja Inari! Hitsi kun just Kontiolatarinan vastausluonnoksessa Inari angstaa sitä, että tätäkään ei enää ole. 😀
Mulla on noita pallohulluja myös nykyään Oskari, Chai ja Milan, mutta yksikään niistä ei kyllä uskalla vaeltaa omin päin paikalle ennen kuin sattuu sopiva tarinansyrjä, jonka avulla houkutella. 😀 Ne on kaikki sitä mieltä, että mikä tahansa laji, jossa on pallo, on loistojuttu…
-
Täytyy kertoa teille kaikille, että tämän ja viime Chain tarinan kommentit tulivat just oikeaan rakoon tällaisena massatykityksenä. Mulla oli näitä julkaistessani se sellainen olo, että ei mun juttuja kuitenkaan kukaan lue ja varmaan kaikki on että mitä se nyt näitä tänne kirjoittaa kun pöytälaatikkoon kuuluisivat. Niitä tulee ja menee, mutta tällä kertaa paransitte sen heti. Arvatkaa kuinka helppoa just nyt on kommentoida, suunnitella ja kirjoittaa!
-
Hyvä että jotkut täällä pitää jöötä silloin kun mulla on muka liian kiire käydä vastaamassa viesteihin. 😀 Tästä Ean ekasta tarinasta huokuu nimittäin sellainen nostalginen wanhan ajan hoitoheppatarinan fiilis, vaikka siinä onkin sellainen meillä suosittu twisti, että hevosen lisäksi myös hahmoilla on ihan omat persoonansa. Ea vaikuttaa tarinan perusteella kivalta tallikaverilta: sellainen tyyppi, jota ihan inhimillisesti jännittää, mutta joka näkee maailman kuitenkin ihan positiivisessa valossa. Tässä ekassa tarinassa Ea on vielä paljon päänsä sisällä (ja saattaa olla ajatuksissaan viihtyvä tyyppi muutenkin), mutta sillä tavalla hänen hevoshistoriansa ja tärkeimmät sivuhenkilönsä saakin esiteltyä kaikki kerralla.
Mäkin uumoilen, että Ean kaltaisen hahmon ei ole vaikeaa löytää seuraa. Nyt meillä on paljon suurin piirtein Ean ikäistä väkeä, joista suurin osa on kilttejä. Eakin vaikuttaa kiltiltä. Ean huomaama Santtu on varmaan herttaisista herttaisin ja hänellä on islanninhevonenkin, mutta saman lukion Aamu on niin ihana että hänet haluaisin tuntea itse. Eira nyt laukoo suustaan mitä sattuu, mutta on hänelläkin hyvä sydän.
-
Nämä oli selkeästi epäonnen kisat meidän tallille näin jälkikäteen katsottuna. 😀 Yksi unohti ilm — eiku siis hevonen sairastui. Toinen otti ja piirsi ohi. Mutta arvaa mitä. Onneksi piirsit ohi. Se on ihan hyvä merkki, jos jostain aiheesta alkaa kirjoittaa tai piirtää niin innoissaan, ettei ehdi lukea tehtävänantoa ihan loppuun asti. Se tarkoittaa, että kivaa on ollut. Sitä paitsi lopputuotoksella voi käydä putsaamassa palkintopöydät PKK:sta. 😀
-
No hyvä että on päiväkirjat täynnä. 😀 Ylikivaa, kun on jotain, mistä tykkää kirjoittaa. Vielä kivempaa ainakin just mulle on, kun muitakin on menossa samaan paikkaan. Lisäksi tapahtuman voisi ajatella olevan muunkin tarinaväen suosiossa, ja muillakin talleilla on kivoja hahmoja ja kirjoittajia, joihin on mukavaa hyvällä säkällä törmäillä.
Musta on myös tosi kivaa, että Sonja huoli Santun mukaan. Santtuhan on järkevä ja tunnollinen kaveri ja jo sen ikäinenkin, että kyllä sille uskaltaa jotain vastuutehtäviä antaa. Vitsit kun olisi itsellä ollut nuorempana sellaisia Sonjia elämässä, jotka mahdollistaisivat näin upeita juttuja!! Sit kun Sonja ja Santtu vielä valmistautuvatkin tällä tavalla harjoittelemalla niin aww.
Olen innoissani kisoista, vaikka mun hahmojen hevosia ei sinne menekään. <3
