Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Hopiavuoren suku ja sen pelinappulat
”Jeesuksen äitee…”
Tallissa olivat Camillan ja Oskarin lisäksi Eira sekä Kremin ilmeisesti Jerusalemin kanssa leikkimään tuonut Niklas. Jokaisen pää käännähti minua kohti puhelun lopetettuani niin kuin heidän niskoihinsa olisi asennettu vieterit. Kiskaisin tylsästi loimen syliini lähimmästä karsinanpielestä. Niitähän minä olin tullut pesuun hakemaan, kun äiti oli soittanut.
”Älä kirva”, Eira sanoi niin kuin olisi sellainen lasten lelu, joka reagoi tietyllä fraasilla aina haistaessaan liikettä tai kuullessaan jonkin sanan.
”Itte sanot aina paska, ja nyt on aihettaki sanoa.”
”No?” Camilla kysyi.
”Mee laittamahan karsinaa valamihiksi”, kehotin Camillaa, kun Oskari ei kuitenkaan saisi mitään aikaan tarpeeksi nopeasti ilman perehdytystä erikseen siihenkin hommaan. ”Tuloo uus hevoonen illalla.”
”Sehän on hyvä?” Niklas ennemminkin kysyi kuin totesi kyykyltään koiransa vierestä ja katsoi minua tarkasti. Samaan aikaan Oskarille tuli yhtäkkiä tosi kiire survoa heiniä karsinoihin odottamaan niitä hevosia, jotka tulisivat sisälle illalla.
”Soon aiva tosi hyvä”, murahdin Niklakselle ihan tarpeettoman äkäisesti. ”Sen isäntä on se venäläisääli– siis Milan.”
”Milan!” Camilla sanoi yllättyneenä.
Samaan aikaan Eira siristi silmiään. ”Milan? Se Milan? Tosi hyvä. Kerranki meillä on joku hyvännäkönen joka ei oo niin vanha ku Noa, tai homo tai muuten ihan paska — tai siis –”En jaksanut kiinnittää kauaa huomiota siihen, miten Niklasta vähän nauratti, ja miten Oskarikin näytti supistelevan suutaan, kun Eira oikein möläytteli. Oli tässä isompiakin huolenaiheita kuin se, kuinka tosissaan Eiran jutut mahdettiin ottaa. Sen sijaan hätistelin Oskarin heinien kimpusta.
”Ota nämä loimet. Ja mee sä tyhyjäämähän sille klopille joku tila mihin se saa romunsa.”
”Mihin?” Oskari kysyi tavallistakin ilmeettömämpänä.
”Satulahuanheshen.”
”Mihin sinne?”
”No en minä tiärä. Johonki mihin mahtuu. Selevitä itte. Mä paan nämä heinät ny nopiaa ja lähären tilaamahan jotaki helevetin superhianonhianoa rehumiksiä jota sillä sen yhyren kuninkaallisella konilla pitää kuulemma tallin pualesta olla.”
”Ei kai se laita aina noin kun tulee uus hevonen..?” kuulin Niklaksen kuiskaavan Eiralle vähä liian lujaa.
”En”, yritin sanoa niin nätisti kuin osasin. ”Vain silloon kun tuloo jotaki kriminaalia hevoosinensa. Mee Eira sanomahan Nellylle jotta minen tuu ny viälä kaffille.”
”Miks aina mä!” Eira valitti, mutta lähti kuitenkin. ”NIKLAS, HELLO ON TULLU!” pihalta kaikui vielä.Jäin yksin paiskomaan heiniä karsinoihin. Saakelin äiti. Hän tiesi tasan tarkkaan, millaisesta notkahduksesta talli yritti selviytyä ja iski heikkoon kohtaan. Kuulemma Milanin-ääliön kanssa samassa paketissa tulisi valmentaja Ritva Hopiavuori. Se puolestaan oli selvä juttu, että kun äiti ilmoittaisi pitävänsä taas muutaman valmennuksen, hän vetäisi lauman maksavia kenttäratsastuskuumeisia asiakkaita tallille perässään. Olavi Sudenkin se meidän äiti oli jotenkin saanut juonittua mukaan touhuihinsa. Sellaiselle kaksikolle ei niin vain sanottu ei. Äiti kai tiesi sen, kun ei ollut soittanut vielä sitä ratsastuskoulun esteratsastaja Riittaakin sotajoukkoihinsa. Meidän äiti oli taitava ja aikaansaava, mutta pakkoko hänen oli juuri Milania paapoa? Olisi valmentanut vaikka Suden poikaa, jos koki tarvetta vielä eläkkeellä riehua.
Jussin karsinan kohdassa pysähdyin kesken heinien raahaamisen ja pudotin kottikärryn aisat käsistäni.
Vai piti äidin saada vielä eläkkeellä voittoja, vaikka sitten Milanin kautta kun minusta ei ollutkaan mihinkään… Mitä jos niitä voittoja ei tulisikaan..?
Oskarin täytyi olla parempi ratsastaja kuin Milanin. Oskari oli ratsastanut suurin piirtein aina ja kaiken kukkuraksi isänsä opissa. Häneltä kuitenkin puuttui hevonen, mutta minullapa sellainen oli, ja Jussi nyt ainakin oli taatusti tuhat kertaa sen mitä se Milanin kirppuinen koni. Eihän minun tarvinnut muuta tehdä kuin saada Oskari kilpailemaan äidin rakasta Milania vastaan ja tukea häntä, kun äiti paapoi Milania, niin saisin mokoman ryssänpenikan tallistani ja silti äidin ja Olavi Suden pitämään lupaamiaan valmennuksia. Äiti ei mitään niin inhonnut kuin häviämistä, eikä hänen mielenkiintonsa riittäisi kauaa Milanin paapomiseen ja minun kiristämiseeni, jos minun punttaamani ratsastaja olisi aina parempi kuin hänen. Minä en varmaan Milanille enää yhtäkkiä pärjäisi, ja sitä paitsi minun voittoni olisi äidinkin voitto… Mutta jos Oskarin saisi kilpailemaan… Ja edustamaan äidin silmissä kaikkia Milanin vastustajia…
Tartuin uudelleen kottikärryihin ja lähdin työntämään niitä päätallia kohti. Ei, Oskaria ei vedettäisi tähän mukaan. Oli aika kelju temppu käyttää toisia pelinappulana. Oskari oli kieltäytynyt jo Typyllä kilpailemisesta ja Paahtiksen ratsuttamisesta.
Paitsi että… Jos Oskari halusi vain valmiin hevosen, niin kuin vaikka Jussin? Olisiko se nyt vielä manipuloimista, jos edes kysyisi?
Ryhdyin marssimaan päätallia ja satulahuonetta kohti turbovauhdilla.
”Oskari!”
-
Reaktiotarina
Kaadoin maitoa lasiin Nelly selkäni takana. Hän oli jo monta päivää sitten ilmoittanut menevänsä Norjaan johonkin kisajuttuun tuomariksi. Hän oli jostain syystä tosi innoissaan ja puhui siitä taas kerran. Tuntui kuin hän olisi yrittänyt vakuuttaa minutkin ideansa mahtavuudesta. Ongelma oli kuitenkin se, ettei se minusta ollut mitenkään erikoinen idea. Ensin minua oli vakuuteltu Norjan upeudella omalla sängyllämme sinä iltana, kun Nelly oli ottanut koko jutun puheeksi. Aamulla hän oli kehunut moisissa kisoissa tuomaroimisen jännittävyyttä ja hienoutta. Oli ollut puhetta siitä, miten hän näkisi siellä vanhoja kavereitaan, verkostoituisi uusien ihmisten kanssa ja mitä kaikkea vielä. Kun join maitoani, Nelly yritti puhua vielä hyödyllisen ja mielenkiintoisen matkansa helppoudesta ja lyhyydestä. Kisoista oli juteltu jo niin paljon ja niin kovasti kaikkien muiden aiheiden kustannuksella, että aloin jo väsyä niihin.
”Mä lähden torstaina ja tuun jo maanantaina”, Nelly sanoi vetoavasti kerrottuaan ensin, miten matkaliput ja majoitus oli jo järjestetty hänelle valmiiksi.
En halunnut kääntyä katsomaan Nellyä. Tiesin, että en näkisi Annikaa jos kääntyisin, mutta tilanne tuntui niin pelottavan tutulta. Ihan pian ne kisat koittaisivat ja Nelly sanoisi iloisesti hyvästit niin kuin Annika, ja palattuaan kertoisi, miten meidän on parempi erota. Nelly ei ollut Annika, mutta sama käsittämätön seikkailunhalu heissä molemmissa eli. Katsoisivat joskus ulos olohuoneen ikkunasta tai loisivat katseensa hakojen taakse. Missä muka oli komeampaa kuin kotona? Miten kukaan saattoi kaivata koskaan mitään muuta, kun eli maailman kauneimmassa ja mielenkiintoisimmassa kolkassa? Ehkä he eivät nähneet samaa kuin minä.
”No soon kiva jottei tartte itte ostella lippuja”, vastasin Nellyn tämänkertaiseen vakuutteluun. Onneksi hänen huomionsa siirtyi sen jälkeen eteisestä kuuluviin ääniin, joten minä etsin nopeasti kahvinpurut kaapista saadakseni aikaa koota itseni. Tulijat olivat Sonja ja Harri, niin että heillä oli Nellyn kanssa juteltavaa valmennuksista… Ja niistä kisoista. Samoin Janna, joka kolisteli vähän ajan päästä tupaan, oli kiinnostunut samoista jutuista. Kaadoin itselleni kahvia viimeisenä ja istuin pöydän ääreen.
Kun Nelly puhui kilpailuista ja ulkomaille lähtemisestä, hän tuntui heräävän enemmän eloon kuin moneen viikkoon. Ymmärsin, että Nelly ei voinut hyvin, jos jäi paikalleen, vaikka en ollut ihan selvillä, miksei. En ollut varma, ymmärsikö Nelly, etten voinut oikein kunnolla elää, ellen saanut olla kotona tallissa. Emäntäni huitoi käsillään puhuessaan ja puristi ne aina välillä kahvikuppinsa ympärille. Hän lorotti valmiiksi maitoa Jannan kuppiin, kun tämä haki uuden kahvikupillisen keittimestä. Nelly nauroi, nyökytteli innoissaan, piti yhtä kovaa ääntä kuin Hello toisinaan…
Vilkaisin tuvan uusia ikkunaverhoja Nellyn johtaessa edelleen keskustelua kilpailuistaan. Jos tämä näytelmä olisi samanlainen kuin viime kerralla Annikan esittäessä toista pääosaa, tiesin putoavani uudelleen jaloilleni. Talli oli samanlainen kuin aina. Nelly oli suurimmaksi osaksi hillinnyt halunsa neuvoa minua tallinpidossa, ihan niin kuin minä hillitsin haluni pitää hänet kotona. Minulla oli kuitenkin suurempia murheita kuin yksi Norjan reissu, vaikka se kuinka kamala olikin. Talli oli täynnä tyhjää. Etelän luksustallit ja hyvin varustellut ratsastuskoulut houkuttelivat tuomaan hevosiaan pesukarsinallisiin talleihinsa. Minun pieni tallini ei voinut kilpailla sellaisen kanssa. Mitä minä sitten tekisin, kun minulla ei olisi Nellyä eikä talliakaan?
-
Marshall-reppana! :DD Normaali ihminen pääsee edes ulkomailla pakoon tuttuja, mutta ei hitsi kun yhden Nellyn kynsistä ei pääse niin vain lipeämään. Nelly on ottanut Marshallin katoamistempuista kyllä niin kovaa yhteen tämän liukkaan venäläisen kanssa, että en ihan hirveästi ihmettelisi, vaikka Nelly olisi yhtäkkiä Kozlovin maneesissa asti huutamassa lujaa toruja. Ihminen voi yrittää lähteä Hopiavuoresta… Mutta ilmeisesti… Ihminen ei voi lähteä Hopiavuoresta. :DD Aika karua.
Marshallista on ennenkin huokunut kyllä se, miten hänet on tehty isoille radoille. Siinä mielessä Marshall ja muut hänen kaltaisensa ovat haastavia hahmoja suomessa. Joskus olisi itsekin ihanaa kirjoittaa jostakusta tavan harrastajaa taitavammasta, mutta ai vitsit kun joutuu nähdä vaivaa pitääkseen heidät Suomen kamaralla muiden ulottuvissa. Naimisiinmeno tietenkin aina sitoisi ihmistä (tyypistä riippuen) jonkin verran, mutta vitsit kun avioliitto on (ainakin mulle) hahmon elämän yhden aspektin onnellinen loppu, ja onnellisuus on haastavaa kirjoitettavaa. Olet kyllä kuitenkin keksinyt Nellyn suuhun myös muita juttuja, jotka voisivat kuulostaa Marshallista hyvältä. Nelly ei ole kuitenkaan nähnyt Kozlovin tallipihaan niin kuin me lyhyissä kurkistuksissa. On selvää, että siellä on puitteet ja resurssit vähän pikkasen erit.
Mutta hei. Marshall taisi pystyä taas mahdottomaan, hehe, ja välttyä jälleen tulemasta Nellyn murhaamaksi. 😀
-
Niklas ja sen inhimilliset ongelmat. 😀 En käsitä, miten passilla on taipumus olla hukassa (tai epäiltynä hukassa olevaksi), vaikka sitä ei niin hirveästi ihminen käytä. Tai sitten sitä herää yöllä umpiunesta omituiseen säikähdykseen omassa sängyssään, vaikka ei ole edes lähdössä minnekään: apua, missä mun passi on! Kyllä se kuitenkin varmaan jostain löytyy, ja uudenkin saa kyllä.
Alku esittelee meille niitä Niklaksen piirteitä, joita me tiedetään jo ja ollaan nähty välillä aiemmin. Kaikki ei ole kovin tarkasti järjestyksessä loppujen lopuksi, mutta mielikuvitusta on ja juttu ei etene suoraviivaisesti edes Niklaksen pysyessä aiheessa. Ne jutut tekee Niklaksesta Niklaksen. Lopussa nähdään kurkistus siihen, millainen poikaystävä (tai ylipäätään ystävä ja ihminen) Niklas on tätä nykyä: selittää asiat parhain päin, eikä turhia murehdi. Linjalta kuuluu rätinää: no, varmaan on hevosjuttuja ja kaikki on hyvin, jatketaanpa passijuttua. Joku muu (…minä…) olisi soittanut perään satakaksitoista kertaa ja ollut varma, että toisessa päässä tuli jostain syystä kuolonuhreja.
Ihanaa, jos Niklas pääsee reissuun ja pääsee näkemään Marshallin näin pian!!
-
Mäkin huomaan Nellyn hahmossa muutoksen. Luen sen kuitenkin loogisena muutoksena. Nelly on ollut aluksi itsenäinen, menevä ja vapaa. Sitten hän oli raskaana, mikä oli hänestä aivan kauheaa. Ajatukseen totuttuaan hän ryhtyi kuitenkin rakentamaan pesää, ja seurasi muutos muumimammaksi, niin kuin Noa sanoi. Nelly alkoi odottaa vauvan syntymää ja perheen perustamista. Hän taisi paitsi tottua siihen, myös unelmoida siitä. Vaikka kuinka en ymmärräkään, miksi joku haluaa vapaaehtoisesti lisääntyä, ymmärrän, miten vauva muuttaa niiden ihmisten koko maailman, jotka sen haluavat ja hankkivat. Nellyn maailma oli muutoksessa.
Sitten vauvaa ei tullutkaan. Koska Nelly oli muuttunut jo äidiksi ennen sen syntymää, se oli ihan hirvittävä isku. Kaikki keskenmenot eivät kuulemma oikeassa elämässä sisällä mitään ihmeellistä draamaa, mutta toiset taas ovat kauheita ja koetaan koko maailman muuttavina. Vauva, joka oli tulossa, ei tulekaan. Nelly kuului selkeästi siihen porukkaan, joka koki tapahtuman näin. Luonnollisesti se vaikuttaa ihmiseen, ja Nelly vaikutti pitkään suoranaisen masentuneelta. Lopulta Nelly nousi nellymäisesti sängystä ja jatkoi elämää… …paitsi ettei käsitellyt tapahtunutta koskaan loppuun. Nyt se on muhinut Nellyn päässä ja sydämessä niin paljon, että on paitsi vaikuttanut häneen, myös ihan suoraan muuttanut häntä taas. Nelly on oikeasti surullinen, mutta koska ei anna surun tulla, hän on raivoissaan. Hän etsi vimmaisesti projektia Hellosta, ja kun Hello ei ollutkaan hyvä projekti, Nelly löi. Se ei auttanut yhtään, vaan nyt Nellyn tekee mieli lyödä uudelleen, kun hän suuttuu. Tässä Nelly tahtoisi lyödä Eetua, ja mun mielestä se on lähellä. Tällä kertaa hän kuitenkin kävelee pois tilanteesta ja näyttää vihansa muilla — aika radikaaleilla — keinoilla.
Noa ei pidä siitä, miten Nelly menee Hellon luo tirvaistuaan Helloa kuonoon muutama tarina sitten. Mä sen sijaan tavallaan tykkään siitä. Tässä vaiheessa tästä voi lukea toki sen viestin, ettei se nyt kovin vakavaa ole, kun vähän lyö toista — mutta Hello ei ainakaan anna sen mennä niin käsittelemättä. Jos sitä ei oteta lukuun, tässä lukee paljon kauniimpi viesti. Mitä tahansa tapahtuu ja kuinka rankkoja aikoja tahansa on edessä ja takana, Nelly ja Hello on kavereita.
-
Onpa muuten oikeassakin elämässä mielenkiintoinen ajatus, että munkaan lemmikit eivät oikeasti olisi kaikkea sitä, mitä luulen niiden olevan. Järjellä ajatellen tietenkin liitän niihin asioita, joita ne eivät oikeasti ole, mutta eipä ole tullut mieleen. Sitä olen kyllä ajatellut, miten oma rakas koira on enemmän kaveri, vauva ja lemmikki, kun jonkun muun superkoira näyttää treenatessaan jopa melkein harrastevälineeltä mulle, vaikka varmaan on kotona yhtä rakas lemmikki. Sonjan ajatukset Salierista ja Mortista kuulostaa siis vähän tutuilta ja paljon loogisilta, vaikka molemmat hevoset kuinka on Sonjan omia. Onhan Salierin kanssa nyt kuljettu pidempi ja erilaisempi matka yhdessä kuin Mortin kanssa.
Vähintään yhtä tutuilta kuulostaa Sonjan huolet ja jossittelut. Jos olisin samassa tilanteessa, varmaan miettisin Harrin koneen lähtöön asti ja suoraan sanoen kauemminkin, että lähdenkö kuitenkin. Vaikka kuinka omassa tilanteessa tietäisin lähtemisen itselleni tyhmäksi vedoksi, silti miettisin ja murehtisin. Sonja ja Harri eivät ole olleet mitään ikuisuuksia yhdessä, mutta eihän se ole minkään suhteen toiminnan mittari. Silti heille on selkeästi tosi kova paikka viettää niin pitkä aika erillään. Harrin luona käyminen varmaan auttaa vähän, mutta sekin reissu on niin lyhyt helpotus…
Luen tarinan lopun samalla tavalla kuin Noa. Sonjan tilanteessa mäkin varmasti hakisin jotain pysyvää. Hopiavuorihan ei muutu… Kaikki on aina pohjimmiltaan onnellisia… Jaksavat auttaa toisiaan… Paitsi että nekään jutut eivät taida olla totta…
-
Eiii vitsi miten komia nuorimiäs! Joo hoen sitä aina vain. Olisipa munkin hahmolla tarinavanhemman varsa, joka on poka ihan mun tyyppiä… Hyvä, että Surre saa PKK:stakin FF:n, vaikka sen pärjääminen siellä ei edes ole vielä sen paras puoli. En ole ikinä seurannut omankaan virtuaalivarsan kasvamista ja menestystä näin innokkaasti kuin Surren. Onneksi sitä on saanut katsoa ihan eturivistä!
Eira ja Heli pelaa aina vain hyvin yhteen. Heli on antanut Eiralle mahdollisuuden kehittyä paitsi heppaharrastajana, myös ihmisenä, ja Helin tarjoaman ponnahduslaudan takia Eira onkin nyt aikuisempi. Vieläkin tykkään ihan hulluna siitä, miten Helillä on kyky nähdä Eirankin kaltainen simppailija hyvänä tyttönä. Helin ajatuksista ei välity samanlainen kritiikki kuin monen muun. Toisaalta tässä ihmissuhteessa Heliäkin kunnioitetaan niin valtavasti, ettei Eira ikinä häntä kohtelisi niin ärsyttävästi kuin montaa muuta.
Onnea Surre tulevasta palkinnosta etukäteen! <3 Se on hieno saavutus!
-
Aww siellä ne menee ja Dimikin ihan nauraa. 😀
Ammattitautina osaan tehdä kuva-analyysin, mutta niin kuin rutisen usein, en tietenkään arviota tai kommenttia. Silti nyt hei mennään, kun mulla on kerrankin edes pari huomiota.
Tämä kuva on täällä esittelemistäsi keskimääräistä värikkäämpi. Tuntuu, että siinä on vahvempia kontrastieroja, ja silti se on aika tumma. En osaa taiteilijoiden kieltä, joten suomentakaa joku halutessanne seuraava juttu jollekin jargonille… Kun mä väritän, usein katson kuvaa mustavalkoisena. Jos mustavalkoiseksi muutettuna harmaat ovat liian samaa harmaan sävyä keskenään, rukkaan niitä vähän. Tuntuu kuin tässä voisi käydä niin ruskean ponnyn ja taustan kanssa. Toki kesän suora auringonpaiste (ja muuten etenkin ilta-aurinko) on ainakin mun mielestä sairaan vaikeita kuvattavia, kun ne on niin ankaria. En tunne tätä toista heppaa, ja mistä mä tiedän, vaikka se olisi ankarassa auringossa just ja täsmälleen tuon värinen: jos se on vaikka tosi tumma perus päivänvalossa. Ja komian värinenhän se onkin. (Miten niin mulla on joku juttu tavallisiin ruunikoihin?)
Eniten tykkään hevosten ilmeistä ja jäsenistä. Dimin kaveri on ihan selvästi kevyempi ja isona siitä tulee korkeampi. Se on jalo: varmaan puoliverinen, mutta ehkä ehta täysiverinen. Dimi taas on… Vähän niin kuin… Peikko… :DDD Mutta hei Dimi on näistä söpömpi.
-
Harrin ja Sonjan yhteydessä perinteisten (…muinaisten…) sukupuoliroolien rikkominen on herättänyt huomiota hienovaraisuudellaan ja jatkuvuudellaan, ja olenkin kommentoinut niitä ainakin pari kertaa. Olen kommentonut myös Harrin suhtautumista, joka on ollut mun mielestä ihana. Oikeassa elämässä parin touhut eivät herättäisi varmaan hirveää huomiota, koska niin kuin sanoin, tämä on tosi hienovaraista, eikä koko hommasta pidetä meteliä, kun se on niin normaalia. Fiktiossa kenestäkään hahmosta ei tietenkään voida kertoa kaikkea, ja silti olet valinnut kirjoittaa tästä aiheesta useampaan kertaan. Olen ajatellut aiemmin, että valintasi syy on ehkä ollut tuoda esiin Sonjan kiinnostuksen kohteita ja Harrin persoonaa. Tämä teksti sivuaa aihetta kuitenkin niin erilaisesta näkökulmasta, etten ole varma tulkinnastani enää. Harrin ihankivaa-asenne on varmaan helppo (ja hehehe löysiltä teineiltä tuttu: koetapa ottaa sellainen yökylään ja kysyä, mitä se haluaa syödä iltapalaksi tai mitä lähteä tekemään). Nyt vasta Sonjan huolestuneisuus alleviivaa mun lukutavassa sen, että täältä voi löytyä jotain muutakin.
Tämä teksti on taitavasti rakennettu. Vaikka pääfokus on Sonjan pään sisäisissä ajatuksissa, olet kytkenyt sen tosi kiinteästi Sonjan ulkoiseen toimintaan, ja ulkoisen toiminnankin vielä yhteisen tarinan viimeaikaisiin tapahtumiin. Kolme osaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että vähäsen harmittaa, kun idean pystyy varastamaan ja samalla se ei toimi omissa teksteissä… :DD
-
Ihan kaikkein eniten tykkäsin tässä tarinassa siitä, että Noa soittaa äidille huoliaan ja oikeastaan lopussa haluaisi soittaa myös hyviä uutisiaan. Koska kenelle muulle kuin äidille voi muka kertoa kaikki syvimmät murheensa ja epävarmuutensa? Mäkin soitan herkästi äidille. Chaijuttujen kaltaisista asioista en varmaan soittaisi, koska meillä ei ole sellainen suhde, mutta miljoonasta muusta jutusta kyllä. Virtuaalimaailmassa on puitu aika paljon huonoja perhesuhteita ja tietenkin se on mielenkiintoista, mutta vitsit miten ihanaa on esitellä hyviä. En ole yhtään kyllästynyt Almaan, vaan odotan häntä aina välillä vilahtelemaan tarinoissa.
Äiti antaakin hyviä neuvoja. Tee niin kuin olet onnellinen. Noalla puolestaan on ne vaaleanpunaiset lasit silmillään, jotka joka ihmisellä tässä vaiheessa on. Noa tietää Chaista monta juttua, kuten että hän on iloinen ja kiltti. Tietenkään Noa ei ajattele sitä kaikea, mikä ihmisestä paljastuu aina myöhemmin. Tuossa vaiheessa ihminen ei mieti, että olenko onnellinen ppitkän päälle, kun Chai vaikutti siellä pihatollakin niin vauhkolta… En mä ainakaan mieti. Jos myöhemmin käy huonosti, sittenhän sitä ollaan niin että ei vitsi, kyllä olisi jo siellä pihatolla pitänyt arvata.
Chai on ihana, kun se on hyvänyönsuukkoa vailla, ja Noa on ihana kun se pärjää tilanteessa pienellä härnäämisellä. Hyväntahtoinen härnääminen on Noan aiemmin esitelty, mutta vielä melko vähän käsitelty puoli.
Vaikka Noa ei paljoa kotona nuku, oli kivaa kun hän lähti pois vanhalta Meijeriltä. No ensinnäkin Chai olisi tietenkin menehtynyt jos Noa olisi uhannut jäädä, mutta sen lisäksi kun Noa saa etäisyyttä Chaihin, hän pystyy ajattelemaan kriittisempiä ajatuksia. Niin miksi se Chai asuu siellä Meijerillä? Miksi sillä ei muuten ole rahaa? Jos sen vuokra on korkeintaan pari sataa ja se tekee niin paljon tunteja että se tienaa ainakin tuhatkaksisataa, niin mihin ihmeeseen ne sen rahat sitten menevät? Vai onko se pihi tai pössöö? Mutta sitten hyväntuulisemmat ajatukset palaavat…
-
Vai on se Niklaskin nyt lähdössä. 😀 Hänen suunnitelmansa kuulostaa järkevältä — ja Niklaksen Hopiavuoren-tarinan alun ja sen herättämän huoleni huomioon ottaen itsenäiseltä ison pojan suunnitelmalta. Niklas pystyy seuraamaan Marshallia seikkailuun tietämättä Marshallin paluupäivää, koska hänellä on oma paluupäivä tiedossa. Huonoimmassakin tapauksessa Niklas saa vähän lisää aikaa Marshallin kanssa, ja parhaassa tapauksessa Marshall tietää itsekin tarkan paluupäivän viimeistään Niklaksen lähtiessä.
Olen tosi onnellinen Niklaksen ja Marshallin puolesta. Olen jo ainakin pari kertaa sanonut siitä, että nyt heidän suhteensa on sellainen, jonka puolesta juuri tämä lukija pystyy hurraamaan. Ollaan kivassa suvantovaiheessa, jossa kukaan ei ole kenenkään armoilla, vaan jossa on nimen omaan parisuhde eikä esimerkiksi lapsen ja vanhemman suhdetta, tai pomon ja alaisen suhdetta. Parisuhteessa puolestaan pystyy tekemään kompromisseja laajemmin, kun muissa kahdessa voidaan myös vain käskeä. Keksit kuin keksitkin tavan saada Niklas lähtemään Marshallin mukaan niin, että hän on oma itsenäinen itsensä. En olisi keksinyt itse.
Samalla juuri tätä kirjoittajaa tietenkin harmittaa hirveästi Marshallin aiempi sormuspuhe ja asioiden järjestyminen. Virtuaalimaailmassa ei yleensä kosketa toisten puolisoihin, mutta just mä kernaasti kyllä kosken fiktiossa. Se on vastakirjoittajan oma valinta sitten, rikkoutuuko parisuhde vai ei. Avioliitto on kuitenkin fiktiossakin just mulle se viimeinen rajaviiva, enkä halua hahmojeni työntävän ainakaan kovin montaa varvasta sen rajan ylitse. Jos Marshall ja Niklas menevät naimisiin ja saavat toistaiseksi onnellisen loppunsa, ja jos mua röyhkeämpää keksityn suhteen rikkojaa ei olekaan porukassa, omat hahmosi pelaavat yhdessä pahimmassa (vai parhaassa??) tapauksessa ikuisesti. Onhan heillä muitakin suhteita, niin ettet yksin jää, ja kaikki tykkää tietenkin kirjoittaa eri asioista yksin ja eri asioista yhdessä. 😀 Nellyn emäntä on kuitenkin saanut kuulla mun valitusta siitä lähtien kun Niklas päätti lähteä… :DD Siitä on tullut kuitenkin yksi mun suosikkipoikaystävistä Hopiavuoressa! Mutta siis ihan oikeasti nautin siitä, kun näillä kahdella menee hyvin!!
Saatoin vähäsen (paljon) huvittua kun Nelly on sillä tuulella, että Marshallilta saatetaan purra pää pois jos se tulee vielä takaisin. :DD
-
Saat tuotua tähän tekstiin aivan täysin sen lemmikinomistajan pienen ahdistuneen vireen, jota varmaan kaikki aika-ajoin kokee. Olette varmaan kyllästymiseen asti jo kuulleet, että jouduin lopettamaan toisen koiran ja hankkimaan pennun toiselle kaveriksi, mutta siitä lähtien munkin pohjavire on ollut tällainen lievän huolestunut. Mitä jos se oma lemmikki on vähän niin kuin surullinen, eikä sitä huomaa? Minkähän takia se nyt käyttäytyy eri tavalla kuin ennen? Tykkääköhän se edes olla minun kanssani, vai onko se vain kun on pakko? Sonjan ajatukset kuulostavat ihan tosi tutuilta.
Samalla tarinassa on kuitenkin lämmin ote. Sonja on hevostensa mamma ja viitsii olla niiden kanssa, vaikkei varsinaisesti tekisi mitään. Risteili pääkopassa mitä ajatuksia tahansa, tämä lämpökin on lemmikinomistajalle tuttu juttu. Että on ollut ihanaa, kun mun uusi pentu, joka ei muuten yh-tääääään viihdy sylissä, on halunnut jo välillä halia ja pusia. Ihan niitä örkkejä silloin halii ja pusii, vaikka olisi kuinka sellainen toiminnan ihminen (…suorittaja…) että jotain järkevää pitäisi aina saada aikaan.
Mortti ja Salieri on olleet molemmat niin ihania, että veikkaan, että hyvin niille käy lomalla. Sitten kuitenkin… Elämällä on taipumus yllättää. Mitä jos Mortti onkin ollut niin kauhean kiva just ja vain siksi, että sillä on ollut ihan hirveästi töitä!! Kuka uskoisi, kun Eetu soittelisi perään että Sonja sun hevonen täällä pistää väkeä ja paikkoja palasiksi… 😀
-
Vissiin aika moni meistä on käynyt lukion? Muistatteko lukion äikänopet? Ne tulkitsi teksteistä jotain ihme symboleita ja merkityksiä, jotka ei ainakaan mun mielestä olleet siellä ja olivat tosi kaukaa haettuja ja aika tylsiä. Olen nyt itse lukion äikänope ja voin sanoa, että on ne symbolit siellä. Aina kirjoittaja itsekään ei tarkoita niillä mitään (useimmiten kyllä tarkoittaa), mutta me ei tulkitakaan sitä mitä kirjoittaja yrittää sanoa, vaan sitä, mitä hän tulee sanoneeksi. Tämän tarinan alussakin mulla menee heti sellainen tulkintavaihde silmään, kun ensin Marshall seisahtuu suorastaan kaipaavana Hopiavuoren pihaan, vaikka hän ei ole mikään maailman tunteellisin tyyppi, ja sen jälkeen pysähtyy huhuilemaan vielä Sonjaa ja Harria kahville. Se ei kerro mulle pelkästään sitä, että Marshall on ajatuksissaan ja sillä lailla haikea lähdöstä kuin kaikki on. Ei, vaan se kertoo, että päätti Marshall sitten jättää meidät tai palata, Hopiavuori on muuttanut Marshallia. Muistatteko, kun Marshall tuli vakavana ja nurkkia pitkin luikkivana? Se heppu ei olisi taatusti tunteillut salaa tallin parkkipaikalla, eikä se olisi varsinkaan komentanut muita sisään. Hyvä että olisi ihan itse päässyt tupaan asti! Marshall on muuttunut, niin kuin ihmisillä on tapana hiljalleen muuttua: niin vähän, että sen huomaa vain, kun vertaa sitä entiseen. Just tämän muutoksen huomaaminen sai mut vasta ikävöimään Marshallia etukäteen samalla tavalla kuin Marshall just ikävöi pihassa Hopiavuorta.
Näin tuttuja Kozlovin kolleja jo Norjassa lähtölistoilla, mutta mietin, ohitetaanko moinen tarinoissa, vai tuleeko siitä juonia. Meiltä on loppujen lopuksi aika moni lähdössä Norjaan, ja nyt jo ainakin Marshallin ja Nellyn tiet risteävät siellä. Ehtisinpä kirjoittaa, niin jo mukaan ilmoitettu Oskarikin tietäisi lähtevänsä myös ja pääsisi mukaan pöhisemään jo ennen kisoja… Mutta niin se on virtuaalisten tarinahevosten piiri pikkuruinen, kun samoja ihanan tuttuja nimiä näkyy lähtölistalla toisensa perään. Vitsit kun nähtäisiin joku vuosi muuan Haanpääkin. Mutta mistä sille nyt heppa, joka kestäisi käyttöä ja olisi muuten sopiva..? Olisihan niitä, jos olisi loputtomasti rahaa, mutta vitsit. Marshallilla on laadukkaiden hevosten suhteen helpompaa, kun porukat ymmärtävät hyvien hevosten päälle ja Marshallia oikein tarvitaan kotijoukoissa ratsastajana.
Niin tai näin, vaikka nyt teen itse sitä, mistä torun muita (ilmoittelen Oskaria tarinallisiin kisoihin tuomatta sitä esiin muiden hahmojen edessä), ihanaa kun me tiedetään Marshallin suunnitelmista. Hahmot on niin sen puolella ja tottuneet sen naamaan jo, että tottahan ne haluaa kannustaa, vaikka ne eivät paikalle pääsisikään! 😀
-
Nellyn kirjoittaja voi todistaa, että olin tosi innoissani tästä vedosta. Luin sen heti, koska niinhän luen kaiken aina ihan parin tunnin sisällä julkaisemisesta, mutta en ole ehtinyt ennen tätä istua kommentoimaan (koska priorisoin nykyään röyhkeästi omien tarinoiden kirjoittamisen). Ihan on henkilötodistaja siis olemassa siitä, että olen ääneen juorunnut tästä ja hokenut että sinun pitäisi saada palautetta tuoreeltaan, niin että se vaikuttaisi sinuun mahdollisimman paljon.
Se, mistä erityisesti pidän, on tähän rakennettu suhtautumistapa Sonjan tarinaan: ei siis hahmoon, tilanteeseen tai mihinkään sellaiseen sisällölliseen, vaan siihen tarinan kohtaan, jossa Niklas ja Marshall olivat lähteneet jo. Olet kirjoittanut tarinaasi huolellisesti sen, että ymmärrät Sonjan hahmon olevan erehtyvä ihminen. Millä hän voisikaan olla perillä kaikkien tallikavereidensa jutuista, kun ei näe ajatuksia niin kuin me kirjoittajat? Olisit voinut kommentoida tarinaan, että ää, apua, virhe, mutta päätit hoitaa homman näin tyylikkäästi. (Meillä on nähty joskus sellaistakin, mutta kun mä haluan että me pelataan tällä lailla joukkueena toisten juttuja eteenpäin passaten, eikä yksilöpelinä yrittäen jotenkin voittaa toisia ja osoitella virheitä.)
Sen lisäksi, että ilmoitat hahmojesi olemassaolosta tyylikkäästi, tarjoat myös selityksen sille, miksi kaffitteleva Sonja on mahtanut erehtyä. Niklas nyt vain on pelannut ja kaikkea, eikä ole ollut joka hetki tallilla. Marshallkin on kiireinen kisajutuissaan, Aries myös, ja Arlekin on tietenkin laitumella.
Sen lisäksi, että tarina on reaktio, muistutus ja selvitys, viet Marshallin ja Niklaksen juttua eteenpäin. Taisin viimeksi kommentoida, miten olen jotenkin taas Niklaksen puolella (voi huoh mua) ja samastan häneen omia tunteitani. No nyt kuullaan Niklaksen tunteista ja siitä, miten hän ei kuitenkaan halua niistä avautua koko seurakunnalle. Tai edes paneutua niihin kauheasti muiden aikana.
Sit lopussa tietenkin vielä ihan huvikseen nostetaan Niklaksen pisteitä entisestään mun silmissä hahmona. Miksi mä tykkäänkin niin kovaa sellaisista, jotka osaa omat harrastuksensa ja juttunsa, mutta joilla onkin sitten ihan ammottavia aukkoja sivistyksessä niissä kohdissa, jotka on yleistietoa? Ehkä siksi, että ne on niin kuin mä, vaikka ne aukot sivistyksessä olisivatkin eri kohdissa ja taidot eri osa-alueilta…
Tämä tarina on tosi onnistunut.
-
Mulle tuli tästä tarinasta tosi hyvä mieli. Hienointa ei ole edes se, miten Nellyä kannustetaan ääneen tai se, miten Nellyn puolelle asetutaan myös ihan sanattomasti ja vaistomaisesti, kun kerran omien puolta on aina pidettävä. Siisteintä on se, että vaikka Nellyn tuomarinpesti ikään kuin esiteltiin jo Nellyn tarinassa, viitsit silti tarttua aiheeseen ja vieläpä nopeasti. Ehdit myös tarttua toiseen viime aikojen uutiseen: siihen, että Marshall on taas mahdollisesti katoamassa jonnekin puhumatta siitä vielä oikein kenellekään mitään. 😀 (Sittemmin aihetta on toki käsitelty lisää, mutta tässä kohtaa hahmot todella olivat ihan pimennossa: eihän Marshall ollut sanonut mitään muille kuin Niklakselle kotona.) Kaiken kukkuraksi kutsut leikkiin vielä seuraavan. Janna on monesti ilmaissut tahtovansa leikkikavereita ja hahmo tahtoisi tutustua muihin. Nyt kirjoittajalla olisi hyvä pelipaikka tutustumiseen ihan normaalin juttelemisen kanssa, ja samalla saisi sekoiteltua soppaan hahmon omiakin kuulumisia.
-
Kyllä Nelly Eetunsa tuntee, mutta onhan hän nyt silti sairaan ärsyttävä. Eetu ei kai ihan ymmärrä, miksi Nelly haluaa lähteä niin kauas, kun kerran kotona on niin hyvä olla, eikä siksi osaa onnitella Nellyä niin kuin pitäisi. Vai onkohan siellä taustalla jotain muutain..?
Nellyn mielessä kaihertaa koko ajan enemmän ja koko ajan useampi asia. Aiemmin vikaa on ollut asettumisessa ja joskus E-P:ssakin, mutta hän on aina toistellut rakastavansa Eetua silti. Nyt pelottaa, kun Eetunkin olemassaolon tapa alkaa jo ärsyttää. Mitä jos Nelly huomaa Norjassa, että pikku irtiotto arkirutiineista on niin mukava, että niistä voisi irtautua kokonaan? Onkohan meillä enää pian emäntää? Nelly kun on sellainen, että tekee nopeita päätöksiä… Toisaalta Nelly on edelleen rakastunut vähintään talliporukkaan. Mutta talliporukoita ja tallejahan tulee ja menee…
Uusien ärsytyksen kohteiden ja niiden muokkaamisten lisäksi tässä palataan vanhoihin ja muistutetaan lukijaa. Joo niinhän se oli, että Nellyä ärsytti jo sekin, miten keittiön verhot saattoivat ehkä olla Eetun entisen emännän valitsemat, ja Nellyn oli pakko lähteä äkkiä etsimään kirpparilta uusia. Kun muistutat lukijaa Nellylle kokoamistasi harmeista, tuntuu kuin rakentaisit suurempaa juonenkäännettä tarinaan. Sen aavistelu ei ole huono juttu: juonenkäänteen tarkoitus ei ole yllättää lukijaa, vaan vaihtaa tarinan suuntaa. Kunnolla pohjustetun juonenkäänteen voi aavistaa jotenkin etukäteen.
-
Onpa ihana kontrasti tarinan alun ja lopun välillä! Onnistut tosi hyvin kuvaamaan sitä, miten työhuolet ja elämä voivat painaa, mutta miten sellaiset hevosen kanssa aina helpottavat, kun keksii jotain kivaa tekemistä. Ratsujousiammunta näyttää tulevan Jannalle just oikeaan aikaan pään nollauksena: töissä on raskasta, mutta vielä päätä ei kiristä niin kovaa, että olisi vakavampia seurauksia stressin ja väsymyksen lisäksi.
Ainakin Rosita Degerlund toivoo näkevänsä Jannan ja Paahtiksen kisaamassa asti joskus, ja niin toivon minäkin. Olen samaa mieltä kuin Rosita siinä, että ratsujousiammuntaa mystifioidaan ihmeellisesti virtuaalimaailmassa, vaikka se on oikeassa maailmassa ihan normaali harrastus, johon pystyy oikeastaan minkä tahansa hepan kanssa. Ehkä osasyy on se, että se on virtuaalimaailmassa ajautunut VHRY:n alaiseksi — mutta sentään se on jonkin alainen ja jokainen harrastaja ja hahmo pystyy purkamaan tätä ihmeellistä mystisyyden verhoa niin halutessaan.
Jos Janna jatkaa harrastusta, uskonpa, että hän on siinä nopeasti tosi hyvä. Jannalla on ihan kaikki mitä tarvitaan: piiiiitkä pinna ja sellainen luonne, ettei hän luovuta ensimmäisestä pikku vastoinkäymisestä.
-
Onkos ne nyt Sonja ja Eira muuten Marshallin lisäksi ainoat, joita kiinnostaa ylipäätään mikään ampuminen? Varmasti se, joka ampuu, tietää että on eri asia ampua erilaisella jousella saati sitten millä tahansa muulla aseella. Veikkaanpa, että siitä on silti hyötyä tässä, vaikka olisi kuinka eri asia. Silloin oppii uutta saman lajin tietoa ja taitoa helpommin, ja ennen kaikkea ei pelkää asettaan.
Siitä on puhuttu ennenkin, että musta on ihanaa, kun perinteisiä sukupuolirooleja rikotaan, jos niitä myös samalla säilytetään kontrastina (ja ainahan niitä tulee säilytettyä). Tietenkin tykkään taas siitä, miten Sonja osaa enemmän kuin Harri, kun varmaan kaikkea ampumista pidetään meidän kulttuurissamme enemmän maskuliinisena hommana… Taas tämä on tuotu myös hienosti ja alleviivaamatta esille. Ja taas Harri on niin ihana tässä asiassa! Hänen häpeäreaktionsa ei liity siihen, että akka osaa ja hän ei, vaan ihan siihen että muut yksilöt ovat muka taitavia ja hän ei. 😀
-
Nelly on musta tässä tosi hahmouskollinen, vaikka pelkääkin. Kaikki pelkää joskus: myös Nelly. Silti Nelly on se, joka toimii pelostaan huolimatta, vaikka joutuisikin huutamaan suoraa huutoa uskaltaakseen. Mutta rohkeuttahan on se, että pystyy, vaikka pelkää, eikä se, ettei ollenkaan pelkää.
-
On ihan hirveää, että oikea maailma on pullollaan tällaisiakin camilloita. Siksi sitä on luontevaa (ja musta myös tärkeää) kuvata fiktiossakin. En osaa kunnolla kuvitellakaan, millaista on, kun kotona on kauheaa. Pelottavinta on se, etteivät muut aikuiset puutu — joko eivät näe, tai ilmiselvistä hälytysmerkeistä piittaamatta päättävät katsoa toiseen suuntaan. (Luin juuri Vilja Eerikan tarinan kirjasta, hyh.)
Camillan syntymäpäivien kauheus kiteytyy toki tähän jo kaukaiseen mutta pelottavaan synttäripäivän loppuun. Ihmekös tuo, että tulee ajatelleeksi äitiä ja sitä kautta varmaan muutakin maailman kurjuutta. Etukäteen olisin veikannut metsään, että Camillan huonot syntymäpäivät liittyisivät yksinäisyyteen: kiireisenä hän on kaivanut itselleen aika syvän ja yksinäisen kuopan. Moni on yrittänyt ujuttaa sinne kättä ja olkapäätä, mutta Camilla on hautautunut yhä syvemmälle. Nyt ajattelen, että ihmekö tuo jos on yksinäistä, kun pitää pitää oikeasti ihan joka suunnalta muurit pystyssä ja peitellä jopa lapsuuden kotioloja. Samalla ymmärrän taas kerran, miksi Camilla on sellainen periksiantamaton hyvässä ja pahassa. Ehkä äiti tai isi sanoo, että rakastaa häntä, jos hän yrittää vielä ihan vähän kovemmin, ja vielä ihan vähän sitäkin kovemmin. Työnantaja ei ihan sano että rakastan sinua, mutta myöskään kehu tai Camillan synttärien muistaminen vapaapäivällä ei lämmitä Camillan mieltä: niin syvä hänen poteronsa jo on.
-
Huh, TT ohi! Sitä on aina takki tyhjänä sen jälkeen paitsi ratsastajilta, myös kirjoittajilta. On se vaan aikamoinen koitos joka vuosi! Ei ole ihme, jos on vähän migreeniä ja muutenkin paha olla. Seppele cup olisikin kiva seuraava askel. Se ei ole ilmeisesti ihan yhtä rankka kuin TT, ja tuomaristo ilmeisesti ihan oikeasti lukee kaikilta ainakin yhden tarinan. Sonjan tarinaan se tietysti sopisi: vaikka väsyttää, on se jonkinlainen kisakärpänen selkeästi päässyt puremaan. 😀 Maastolenkki kuulostaa kuitenkin oikealta ratkaisulta just nytheti. Vitsit miten ihanaa on päästä laittamaan aivot matalampaan vireeseen ja katsella maisemien vaihtumista, kun on joutunut keskittymään niin kovasti niin kauan aikaa. Ja Salierillakin voi olla mammaa ikävä… 😀
Saat paljon pohdintaa lyhyeen tarinaan ja samalla pidät tekstin kristallinkirkkaana. Tämä kirjoittaja, jota vaivaa sumuisuus ja loppuunpalaminen, on kateellinen selkeydestä.
-
Niklaksella on kyllä paljon mietittävää. Tietenkin hän rakastaa Marshallia ja se puhuu jo sen puolesta, että hänen pitäisi seurata tätä elämänsä rakkautta vaikka ulkomaille asti asumaan. Niklas on myös tosi nuori, ja tyypillisesti ilmeisesti erityisesti nuoret tekisivät tällaisia lentäviä lähtöjä rakkauden perässä. Se ei ole kuitenkaan niin yksioikoista. Kun Niklas seuraa Marshallia, hän jättäisi kaiken muun: kodin, työn, ystävät, perheet, kaikki kaksi vuosikymmentä rakentuneet systeeminsä. Tilalle Niklas saisi… Niin, mitä? Marshallin. Uudessa maassa Niklas ei pysty keskustelemaan kenenkään kanssa syvällisellä tasolla, joten hän on paitsi eristyksissä, myös varsinkin aluksi Marshallin ja hänen kielitaitonsa armoilla. Niklas saisi hyvän päivän tuttuja… Pari kaveriakin… Mutta kun vaikka kymmenen lyhyttä vuotta kuluisi… Kuinka itsenäinen tai riippuvainen Niklaksesta tulisi?
Toisaalta samaa voidaan ajatella Marshallista. Marshall on tullut ilmeisesti Niklaksen takia Suomeen. Ei hänkään täällä voi kommunikoida samalla tavalla kuin omalla äidinkielellään, eikä hänkään pääse syvimmän ystävyyden vaatimaan kommunikaation tasoon. Marshall olisi tosielämässä myös Niklaksen armoilla. Nyt sellainen ei ole välittynyt tarinoista, koska Marshall on ollut alun perin niin tosi tosi vahvasti päähenkilö ja vieläpä alussa tosi ihannoiden kirjoitettu kaikesta selviytyvä tyyppi. Vaikka Marshall on siis periaatteessa samanlaisessa tilanteessa, johon tahtoisi Niklaksen asettaa, jotenkin multa ei heru samalla tavalla sääliä. Samastun ennemminkin Niklakseen ja siihen, mitä hän mahtaa tuntea.
Olen muutenkin ajatellut Marshallin ja Niklaksen tätä kuviota ihan liikaa, kun mun kaveri on nyt Niklaksen asemassa. Kenkuttaa, että menetän kaverin tosi kauas, mutta enemmän ihmettelen, miten se on voinut päätyä sellaiseen ratkaisuun vain yhden pikku rakkauden takia. Myydä nyt omistusasunto ja auto, ottaa velkaa päälle elämistä varten, lähteä vakityöstä — hypätä tyhjän päälle. Toisaalta jos ei ota riskejä, ei pääse minnekään. Asuu omistusasunnossaan, ajelee omistusautollaan, käy samassa työssä vakipalkalla… Mulle sellainen sopisi, koska en ole ikinä muuta halunnut kuin löytää paikkani (ja olen löytänyt), mutta jotkut tarvii niitä riskejä. Tämä mun kaveri tarvii. Ja jotkut eivät voi kuvitella elämää ilman rakastaan. Minä puolestani en voi kuvitella rakastani ilman elämääni. Nyt vähän jännittää, millä lailla Niklas ajattelee, miten hän päätöstään kypsyttelee ja mihin lopulta päätyy.
Mä tietenkin edelleen toivon, että Marshall palaa, ja parhaassa tapauksessa ainakin Arlekin mukana. Toisaalta nyt kun olen miettinyt tätä juttua niin paljon, mitenhän mun sydänparalle käy, jos joskus mun sympatiat siirtyykin Marshallin puolelle. Niin on nimittäin käynyt uhkaavasti koko ajan enemmän. Samastun esimerkiksi ihan sairaasti siihen kohtaan, jossa Marshall sanoo hevosten olevan pysyviä, mutta että hän toivoo Niklaksenkin olevan. Marshallhan sanoo siinä, että rakastaa Niklasta, mutta ei voi kuvitella rakastaan ilman elämäänsä: just niin kuin itse ajattelisin. Olisi niin helpon mustavalkoista olla vaan Niklaksen puolella. :DD Mutta enhän mä näitä juttuja tällä lailla miettisikään, jos ne olisivat mustavalkoisia.
-
Vai Axa! No siinä on nyt hieno nimi koiralla! Olisit nyt muutama viikko esitellyt sen, niin mun Juusosta olisi saattanut tulla salaa Axa, tai ainakin olisin harkinnut sitä. :DD (Haha en ole koskaan piitannut koirien sukupuolista nimetessäni niitä.)
Luin kolmannen kappaleen alun sillä äänellä, kuin se kuulutettaisiin koulun keskusradiosta. Sellainen tiedotusradio pitäisi varmaan olla Hopiavuoressakin. Paitsi ettei kyllä oikeasti tarvitse, kun juorut leviää muutenkin saman tien. 😀 Salaiseen koiranomistajien kerhoonkin uskon ihan täysillä. Mistä olisi muka helpompaa puhua kuin koirista? Ja mistä ihminen puhuisi mieluummin kuin omista koiristaan ja tuttujen koirista ja uusista koirista ja joskus näkemistään koirista ja..? 😀
Toivottavasti me nähdään Axaa vielä. Toivottavasti myös joku koiranomistaja tarttuu siihen siinä sivussa. Nyt olisi tie auki eri suunnasta Sonjan luo!
-
Tiedän alkuperäisen suunnitelman olleen, että Santtu olisi ollut tänä keväänä TT-tasolla. Olen iloinen, ettei hän vielä ole. Tarinoissa matka on mielenkiintoisempi kuin päämäärä, koska päämäärässä tarina loppuu, ellei hahmolle muodostu uutta järkevää tavoitetta. Santun nykyinen tavoite on niin realistinen, niin lähellä ja silti vielä sen verran kaukana, että se sitouttaa lukijan tehokkaasti. Lisäksi Santun (kuten Niklaksenkin, niin kuin olen joskus kommentoinut) etenemistä lukee tyytyväisenä ja koko ajan hahmon puolella. Myös Santussa on niin paljon ihmistä ja siten niin paljon samastuttavaa, että hänen puolelleen on helppo asettua — myös siinä vaiheessa, kun Santusta lopuksi kasvaa taitavampi kuin lukijat. Santtu ei ole yli-ihminen, vaan painii tosi arkisten juttujen kanssa: sellaisten kanssa kuin me oikeatkin ihmiset ihan koko ajan omissa elämissämme painitaan. Sen takia ainakin mua harmittaa, ettei Santtu pääse nyt niihin haluamiinsa askellajiluokkiinkaan. Toisaalta nyt odotan niitä syksylle ja silloin on helppo toivoa menestystä Santulle ja Fifille.
Fifinkin näkökulmasta tarinassa muistutellaan tutuista jutuista, kuten miten Fifi kutiaa kesällä. Muiden hevosten jutut eivät voi olla ihan joka lukijalla aktiivisessa muistissa, mutta tämän jälkeen jokainen on vähän että ai niin joo. Niin se olikin. Pitkäjänteisyys luo hyvällä tavalla suunnitellun tuntua, mutta myös auttaa muita kirjoittamaan Fifin oikein kesällä. Fifin kutinaan voisi tarttua joku neuvonantajakin, tai jopa joku sellainen neuvonantaja, joka ei ihan tiedäkään mitä tekee. :DD
Fifi ja Jossu on kyllä kans komea pari, ja Jossu on Santulle nyt aika aarre. Kuvassa mä tykkään värityksestä, etenkin Jossun takissa ja Fifissä. Aitojen rapaisuus on musta hieno yksityiskohta: eikös superaidonnäköiset tekokasvitkin erota oikeista ekana siitä, ettei niissä ole lainkaan virheitä? 😀
-
Mä tiedän, miltä se vaihe tuntuu, kun kumpikin tietää että joo kyllä se toinen tykkää musta. Tältä tuntuukin sitten se, kun on edellisen tilanteen tapaan varma, mutta sitten — eikö se pidäkään musta? Miten olin niin tyhmä että luulin? Noan ajatuksissa tuntuu olevan eniten menettämisen tuskaa ja se sopii hahmoon. Jos olisin Noan tilanteessa, mun ajatuksissa vainoaisi eniten se, että mitä vikaa mussa on ja miksi mä menin ylipäätään tekemään mitään.
Kun Noa sitten saa puhelun, reaktio siihen on niin inhimillinen ja ymmärrettävä. Onko tämä nyt kaiken sen arvoista kuitenkaan? Alkukin on ollut niin hirveän hankalaa. Noaa pitkämielisempi olisi sanonut ajatuksensa loppuun asti: mä en jaksa tätä enää, kun tästä tehdään niin tarpeettoman hankalaa. Noalle on kuitenkin kasvanut varmaan tarinan pisin pinna. Ei tuntunut hirveältä riskiltä kirjoittaa näin ilkeää loppua. Chaista sen sijaan täytyi tuntua hirveältä, niin kuin Noastakin tuntui.
Mulle, jonka on vaikeaa joskus ymmärtää ihmisiä, on ollut ajoittaisesti epäselvää, mitä Noa haluaa Chaista. (Ja Chaille tavallaan on kans.) Silloin satamiljoonaa vuotta sitten kun Jesse sanoi, että otat ja nussit, se oli hetken selvää. Noa hakee ihan ihmissuhdetta, jopa parisuhdetta. Tässä se on taas erityisen selkeää mulle. Kyllä Noalla olisi taatusti vientiä, niin että kevyempiin juttuihin olisi varmaan heti seuraa. Noa haluaa olla Chain kanssa: jännittää tapaamista, kärsii Chain tempuista, epäröi… Ei sitä voisi kertoa selkeämmin: sen ymmärtää jopa munlainen lukija.
