Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Osallistujat, lauantai
Eira – Uuno
Janna – Paahtis
Sonja – Mortti
Harri – Salieri
Noa – Flida
Nelly – CozminaOsallistujat, sunnuntai
Noa – Flida -
Alkeiskurssi lauantaina 19.6.2021
Alkeiskurssille voit osallistua, vaikka hahmosi ja hevosesi eivät tuntisi lajia ollenkaan. Osallistuvan hahmon on oltava vähintään 16-vuotias tai hänellä on oltava huoltajan kirjallinen lupa kurssille pääsemistä varten. (Tarinallisesti!) Hahmo voi osallistua omalla hevosellaan, hoitohevosellaan, Degerlundin hevosella tai tallin hevosella. Hahmon on pystyttävä hallitsemaan hevonen kaikissa askellajeissa ja hevosen on tultava toimeen ryhmässä.
Alkeiskurssin ohjelma
”Ei me nyt heti voida ruveta ampumaan kiitolaukasta. Tietenkään. Käsi ylös, kuka on ampunu tällaisella. Noin moni kuitenkin! No okei, sanotaan sit näin: käsi ylös, joka on varma että osuis tällä niiltä jalansijoiltaan tohon maaliin nyt. Selvä: seuraava homma on että kun mä kysyn, joka käsi nousee. Ja nehän ihan varmasti kohta nousee, ei hätiä mitiä.”
12:00 — Degerlund esittelee itsensä, hevosensa ja lajin maneesissa
12:20 — ampumaharjoitukset kentällä kurssin hevosten katsellessa tallipihalla: kentän takaiset haat ovat tyhjinä ja kulkeminen kentän takaa on estetty*
pelkkiin ampumaharjoituksiin kentällä saa osallistua pienemmällä hinnalla, vaikkei huvittaisi käydä koko kurssia
13:30 — lounas: sitä iäinikuista tavallista perunaa ja ruskeaa kastiketta a la Eetu Hopiavuori**
ruuansulatustauko
14:20 — varsinaiset harjoitukset ratsailta maneesissa: jos ryhmä on iso, se jaetaan osiin***
viimeistään 16:00 — hevoset hoidetaan lepäämään ja ratsastajat vaeltavat syömään välipalaa ja juomaan kahvia
loppuilta — Degerlund jää vintille yöksi, joten on paikalla. Hän on innostunut lajistaan, joten tulee taatusti juttelemaan aiheesta ja sen vierestä sekä seuraamaan kiinnostuneena, jos joku esimerkiksi harjoittelee vielä omin päin.*”Mähän sanoin, että seuraavalla kerralla osuu aivan keskelle! Muista vaan pitää se selkä noin suorassa niin sä näet. Ja siellä reunassa hei, nyt on hyvä! Odottakaapa kun päästään hevosen selkään. Olis tosi hienoa hävitä mun ihan ekoille omille oppilaille kisoissa mahdollisimman pian! Hei, nyt toi jänne räpsähtää sun kyynärtaipeen reunaan, jos pidät tuossa asennossa kiinni.”
**”Mä en siis tajua kun ruskean kastikkeen pitäis olla helppoa ruokaa ja mä kämmään just sen aina. Meillä Ramona — siis mun sisko — osaa tehdä vaikka mitä ruokia. Sitten mun kastikkeessa on jauhoklimppejä, se on oudon väristä tai se palaa, tai sit se ei vaan sakeudu. Mutta ei se mitään. Mä en ole koskaan ajatellutkaan että musta tulis hirveän hyvää kodin hengetärtä.
***”Ai ohi? Mitä jos ampuu ohi? Kuka tietää? Nii just. Sit menee yks nuoli maahan. Mä kerään ne. Ei sen kummempaa. Ihan varmasti kaikki ampuu ohi muutaman. Turha sitä on pelätä. Tiedättekste kuinka monta nuolta mä ammuin ohi pelkästään tässä kuussa? No okei, en jaksa laskea. Ammu vaan ohi. Ei sitä tarvi pelätä, kunhan kaikki nyt vaan tähtää matalalle ja menee tätä rataa omalla vuorolla.
Ampumaharjoitusten sisältö
Ampumaharjoitusten tavoite on, että osallistuja saa tuntumaa jousen käyttämiseen. Osallistujat ampuvat matalalle sijoitettuihin maaleihin ja harjoittelevat maaliin osumisen lisäksi nopeutta, jotta ehtisivät ampua useampaan maaliin ratsailla.Ratsastusharjoitusten sisältö
Ratsastusharjoitukseen tullaan valmiiksi kevyesti lämmiteltyinä. Aluksi ammutaan muutama nuoli paikaltaan hevosen selästä kertauksen vuoksi, mutta sitten siirrytään radalle. Rata on suora ja sisältää aluksi vain yhden matalalle sijoitetun maalin.
– Harjoitus 1: ammutaan yhteen maaliin käynnissä.
– Harjoitus 2: ammutaan kahteen maaliin käynnissä.
– Harjoitus 3: ammutaan kahteen maaliin ravissa & laukassa.
– Harjoitus 4: suoralla on kolme maalia. Osallistuja saa valita, suorittaako viimeistä rataa laukassa vai ravissa. Osallistuja saa valita, ampuuko ensimmäiseen ja viimeiseen maaliin, vai kaikkiin kolmeen.
Erityisesti viimeisimpiä harjoituksia tehdään useampia kierroksia.
Harjoituksen lopuksi Degerlundilla on hänen itse kustantamansa yllätys: pienet jousenmuotoiset avaimenperät, jotka hän jakaa kuin palkinnot.***
Valmennuksia sunnuntaina 20.6.2021
Sunnuntain valmennuksiin ei tule tarkkaa ohjelmaa. Harrastustaan vasta aloittavien kanssa voidaan käyttää hyväksi lauantain ohjelmaa ulkokentällä. Vaativammat, käännöksiä sisältävät ja tilaa vaativat harjoitukset tehdään maneesissa.
Sunnuntain valmennukset kestävät 60 minuuttia. Ratsukon tulee olla lämmitellyt ennen valmennukseen tulemista ja jäähdyttely tapahtuu itsenäisesti valmennuksen jälkeen. Yhteen valmennukseen saa osallistua 1-3 ratsukkoa kerralla. Valmennuksen tehokkuuden maksimoimiseksi Degerlund toivoo, että jos valmennettava kerää itselleen ryhmän, ryhmän jäsenet olisivat karkeasti ottaen saman tasoisia. Myös alkeiskurssille osallistuneet ovat tervetulleita jatkamaan hommia sunnuntaina, jos ratsujousiammunnasta kirjoittaminen inspiroi lisää.
-
Onpa ihana kontrasti tarinan alun ja lopun välillä! Onnistut tosi hyvin kuvaamaan sitä, miten työhuolet ja elämä voivat painaa, mutta miten sellaiset hevosen kanssa aina helpottavat, kun keksii jotain kivaa tekemistä. Ratsujousiammunta näyttää tulevan Jannalle just oikeaan aikaan pään nollauksena: töissä on raskasta, mutta vielä päätä ei kiristä niin kovaa, että olisi vakavampia seurauksia stressin ja väsymyksen lisäksi.
Ainakin Rosita Degerlund toivoo näkevänsä Jannan ja Paahtiksen kisaamassa asti joskus, ja niin toivon minäkin. Olen samaa mieltä kuin Rosita siinä, että ratsujousiammuntaa mystifioidaan ihmeellisesti virtuaalimaailmassa, vaikka se on oikeassa maailmassa ihan normaali harrastus, johon pystyy oikeastaan minkä tahansa hepan kanssa. Ehkä osasyy on se, että se on virtuaalimaailmassa ajautunut VHRY:n alaiseksi — mutta sentään se on jonkin alainen ja jokainen harrastaja ja hahmo pystyy purkamaan tätä ihmeellistä mystisyyden verhoa niin halutessaan.
Jos Janna jatkaa harrastusta, uskonpa, että hän on siinä nopeasti tosi hyvä. Jannalla on ihan kaikki mitä tarvitaan: piiiiitkä pinna ja sellainen luonne, ettei hän luovuta ensimmäisestä pikku vastoinkäymisestä.
-
Onkos ne nyt Sonja ja Eira muuten Marshallin lisäksi ainoat, joita kiinnostaa ylipäätään mikään ampuminen? Varmasti se, joka ampuu, tietää että on eri asia ampua erilaisella jousella saati sitten millä tahansa muulla aseella. Veikkaanpa, että siitä on silti hyötyä tässä, vaikka olisi kuinka eri asia. Silloin oppii uutta saman lajin tietoa ja taitoa helpommin, ja ennen kaikkea ei pelkää asettaan.
Siitä on puhuttu ennenkin, että musta on ihanaa, kun perinteisiä sukupuolirooleja rikotaan, jos niitä myös samalla säilytetään kontrastina (ja ainahan niitä tulee säilytettyä). Tietenkin tykkään taas siitä, miten Sonja osaa enemmän kuin Harri, kun varmaan kaikkea ampumista pidetään meidän kulttuurissamme enemmän maskuliinisena hommana… Taas tämä on tuotu myös hienosti ja alleviivaamatta esille. Ja taas Harri on niin ihana tässä asiassa! Hänen häpeäreaktionsa ei liity siihen, että akka osaa ja hän ei, vaan ihan siihen että muut yksilöt ovat muka taitavia ja hän ei. 😀
-
Nelly on musta tässä tosi hahmouskollinen, vaikka pelkääkin. Kaikki pelkää joskus: myös Nelly. Silti Nelly on se, joka toimii pelostaan huolimatta, vaikka joutuisikin huutamaan suoraa huutoa uskaltaakseen. Mutta rohkeuttahan on se, että pystyy, vaikka pelkää, eikä se, ettei ollenkaan pelkää.
-
On ihan hirveää, että oikea maailma on pullollaan tällaisiakin camilloita. Siksi sitä on luontevaa (ja musta myös tärkeää) kuvata fiktiossakin. En osaa kunnolla kuvitellakaan, millaista on, kun kotona on kauheaa. Pelottavinta on se, etteivät muut aikuiset puutu — joko eivät näe, tai ilmiselvistä hälytysmerkeistä piittaamatta päättävät katsoa toiseen suuntaan. (Luin juuri Vilja Eerikan tarinan kirjasta, hyh.)
Camillan syntymäpäivien kauheus kiteytyy toki tähän jo kaukaiseen mutta pelottavaan synttäripäivän loppuun. Ihmekös tuo, että tulee ajatelleeksi äitiä ja sitä kautta varmaan muutakin maailman kurjuutta. Etukäteen olisin veikannut metsään, että Camillan huonot syntymäpäivät liittyisivät yksinäisyyteen: kiireisenä hän on kaivanut itselleen aika syvän ja yksinäisen kuopan. Moni on yrittänyt ujuttaa sinne kättä ja olkapäätä, mutta Camilla on hautautunut yhä syvemmälle. Nyt ajattelen, että ihmekö tuo jos on yksinäistä, kun pitää pitää oikeasti ihan joka suunnalta muurit pystyssä ja peitellä jopa lapsuuden kotioloja. Samalla ymmärrän taas kerran, miksi Camilla on sellainen periksiantamaton hyvässä ja pahassa. Ehkä äiti tai isi sanoo, että rakastaa häntä, jos hän yrittää vielä ihan vähän kovemmin, ja vielä ihan vähän sitäkin kovemmin. Työnantaja ei ihan sano että rakastan sinua, mutta myöskään kehu tai Camillan synttärien muistaminen vapaapäivällä ei lämmitä Camillan mieltä: niin syvä hänen poteronsa jo on.
-
Huh, TT ohi! Sitä on aina takki tyhjänä sen jälkeen paitsi ratsastajilta, myös kirjoittajilta. On se vaan aikamoinen koitos joka vuosi! Ei ole ihme, jos on vähän migreeniä ja muutenkin paha olla. Seppele cup olisikin kiva seuraava askel. Se ei ole ilmeisesti ihan yhtä rankka kuin TT, ja tuomaristo ilmeisesti ihan oikeasti lukee kaikilta ainakin yhden tarinan. Sonjan tarinaan se tietysti sopisi: vaikka väsyttää, on se jonkinlainen kisakärpänen selkeästi päässyt puremaan. 😀 Maastolenkki kuulostaa kuitenkin oikealta ratkaisulta just nytheti. Vitsit miten ihanaa on päästä laittamaan aivot matalampaan vireeseen ja katsella maisemien vaihtumista, kun on joutunut keskittymään niin kovasti niin kauan aikaa. Ja Salierillakin voi olla mammaa ikävä… 😀
Saat paljon pohdintaa lyhyeen tarinaan ja samalla pidät tekstin kristallinkirkkaana. Tämä kirjoittaja, jota vaivaa sumuisuus ja loppuunpalaminen, on kateellinen selkeydestä.
-
Niklaksella on kyllä paljon mietittävää. Tietenkin hän rakastaa Marshallia ja se puhuu jo sen puolesta, että hänen pitäisi seurata tätä elämänsä rakkautta vaikka ulkomaille asti asumaan. Niklas on myös tosi nuori, ja tyypillisesti ilmeisesti erityisesti nuoret tekisivät tällaisia lentäviä lähtöjä rakkauden perässä. Se ei ole kuitenkaan niin yksioikoista. Kun Niklas seuraa Marshallia, hän jättäisi kaiken muun: kodin, työn, ystävät, perheet, kaikki kaksi vuosikymmentä rakentuneet systeeminsä. Tilalle Niklas saisi… Niin, mitä? Marshallin. Uudessa maassa Niklas ei pysty keskustelemaan kenenkään kanssa syvällisellä tasolla, joten hän on paitsi eristyksissä, myös varsinkin aluksi Marshallin ja hänen kielitaitonsa armoilla. Niklas saisi hyvän päivän tuttuja… Pari kaveriakin… Mutta kun vaikka kymmenen lyhyttä vuotta kuluisi… Kuinka itsenäinen tai riippuvainen Niklaksesta tulisi?
Toisaalta samaa voidaan ajatella Marshallista. Marshall on tullut ilmeisesti Niklaksen takia Suomeen. Ei hänkään täällä voi kommunikoida samalla tavalla kuin omalla äidinkielellään, eikä hänkään pääse syvimmän ystävyyden vaatimaan kommunikaation tasoon. Marshall olisi tosielämässä myös Niklaksen armoilla. Nyt sellainen ei ole välittynyt tarinoista, koska Marshall on ollut alun perin niin tosi tosi vahvasti päähenkilö ja vieläpä alussa tosi ihannoiden kirjoitettu kaikesta selviytyvä tyyppi. Vaikka Marshall on siis periaatteessa samanlaisessa tilanteessa, johon tahtoisi Niklaksen asettaa, jotenkin multa ei heru samalla tavalla sääliä. Samastun ennemminkin Niklakseen ja siihen, mitä hän mahtaa tuntea.
Olen muutenkin ajatellut Marshallin ja Niklaksen tätä kuviota ihan liikaa, kun mun kaveri on nyt Niklaksen asemassa. Kenkuttaa, että menetän kaverin tosi kauas, mutta enemmän ihmettelen, miten se on voinut päätyä sellaiseen ratkaisuun vain yhden pikku rakkauden takia. Myydä nyt omistusasunto ja auto, ottaa velkaa päälle elämistä varten, lähteä vakityöstä — hypätä tyhjän päälle. Toisaalta jos ei ota riskejä, ei pääse minnekään. Asuu omistusasunnossaan, ajelee omistusautollaan, käy samassa työssä vakipalkalla… Mulle sellainen sopisi, koska en ole ikinä muuta halunnut kuin löytää paikkani (ja olen löytänyt), mutta jotkut tarvii niitä riskejä. Tämä mun kaveri tarvii. Ja jotkut eivät voi kuvitella elämää ilman rakastaan. Minä puolestani en voi kuvitella rakastani ilman elämääni. Nyt vähän jännittää, millä lailla Niklas ajattelee, miten hän päätöstään kypsyttelee ja mihin lopulta päätyy.
Mä tietenkin edelleen toivon, että Marshall palaa, ja parhaassa tapauksessa ainakin Arlekin mukana. Toisaalta nyt kun olen miettinyt tätä juttua niin paljon, mitenhän mun sydänparalle käy, jos joskus mun sympatiat siirtyykin Marshallin puolelle. Niin on nimittäin käynyt uhkaavasti koko ajan enemmän. Samastun esimerkiksi ihan sairaasti siihen kohtaan, jossa Marshall sanoo hevosten olevan pysyviä, mutta että hän toivoo Niklaksenkin olevan. Marshallhan sanoo siinä, että rakastaa Niklasta, mutta ei voi kuvitella rakastaan ilman elämäänsä: just niin kuin itse ajattelisin. Olisi niin helpon mustavalkoista olla vaan Niklaksen puolella. :DD Mutta enhän mä näitä juttuja tällä lailla miettisikään, jos ne olisivat mustavalkoisia.
-
Vai Axa! No siinä on nyt hieno nimi koiralla! Olisit nyt muutama viikko esitellyt sen, niin mun Juusosta olisi saattanut tulla salaa Axa, tai ainakin olisin harkinnut sitä. :DD (Haha en ole koskaan piitannut koirien sukupuolista nimetessäni niitä.)
Luin kolmannen kappaleen alun sillä äänellä, kuin se kuulutettaisiin koulun keskusradiosta. Sellainen tiedotusradio pitäisi varmaan olla Hopiavuoressakin. Paitsi ettei kyllä oikeasti tarvitse, kun juorut leviää muutenkin saman tien. 😀 Salaiseen koiranomistajien kerhoonkin uskon ihan täysillä. Mistä olisi muka helpompaa puhua kuin koirista? Ja mistä ihminen puhuisi mieluummin kuin omista koiristaan ja tuttujen koirista ja uusista koirista ja joskus näkemistään koirista ja..? 😀
Toivottavasti me nähdään Axaa vielä. Toivottavasti myös joku koiranomistaja tarttuu siihen siinä sivussa. Nyt olisi tie auki eri suunnasta Sonjan luo!
-
Tiedän alkuperäisen suunnitelman olleen, että Santtu olisi ollut tänä keväänä TT-tasolla. Olen iloinen, ettei hän vielä ole. Tarinoissa matka on mielenkiintoisempi kuin päämäärä, koska päämäärässä tarina loppuu, ellei hahmolle muodostu uutta järkevää tavoitetta. Santun nykyinen tavoite on niin realistinen, niin lähellä ja silti vielä sen verran kaukana, että se sitouttaa lukijan tehokkaasti. Lisäksi Santun (kuten Niklaksenkin, niin kuin olen joskus kommentoinut) etenemistä lukee tyytyväisenä ja koko ajan hahmon puolella. Myös Santussa on niin paljon ihmistä ja siten niin paljon samastuttavaa, että hänen puolelleen on helppo asettua — myös siinä vaiheessa, kun Santusta lopuksi kasvaa taitavampi kuin lukijat. Santtu ei ole yli-ihminen, vaan painii tosi arkisten juttujen kanssa: sellaisten kanssa kuin me oikeatkin ihmiset ihan koko ajan omissa elämissämme painitaan. Sen takia ainakin mua harmittaa, ettei Santtu pääse nyt niihin haluamiinsa askellajiluokkiinkaan. Toisaalta nyt odotan niitä syksylle ja silloin on helppo toivoa menestystä Santulle ja Fifille.
Fifinkin näkökulmasta tarinassa muistutellaan tutuista jutuista, kuten miten Fifi kutiaa kesällä. Muiden hevosten jutut eivät voi olla ihan joka lukijalla aktiivisessa muistissa, mutta tämän jälkeen jokainen on vähän että ai niin joo. Niin se olikin. Pitkäjänteisyys luo hyvällä tavalla suunnitellun tuntua, mutta myös auttaa muita kirjoittamaan Fifin oikein kesällä. Fifin kutinaan voisi tarttua joku neuvonantajakin, tai jopa joku sellainen neuvonantaja, joka ei ihan tiedäkään mitä tekee. :DD
Fifi ja Jossu on kyllä kans komea pari, ja Jossu on Santulle nyt aika aarre. Kuvassa mä tykkään värityksestä, etenkin Jossun takissa ja Fifissä. Aitojen rapaisuus on musta hieno yksityiskohta: eikös superaidonnäköiset tekokasvitkin erota oikeista ekana siitä, ettei niissä ole lainkaan virheitä? 😀
-
Mä tiedän, miltä se vaihe tuntuu, kun kumpikin tietää että joo kyllä se toinen tykkää musta. Tältä tuntuukin sitten se, kun on edellisen tilanteen tapaan varma, mutta sitten — eikö se pidäkään musta? Miten olin niin tyhmä että luulin? Noan ajatuksissa tuntuu olevan eniten menettämisen tuskaa ja se sopii hahmoon. Jos olisin Noan tilanteessa, mun ajatuksissa vainoaisi eniten se, että mitä vikaa mussa on ja miksi mä menin ylipäätään tekemään mitään.
Kun Noa sitten saa puhelun, reaktio siihen on niin inhimillinen ja ymmärrettävä. Onko tämä nyt kaiken sen arvoista kuitenkaan? Alkukin on ollut niin hirveän hankalaa. Noaa pitkämielisempi olisi sanonut ajatuksensa loppuun asti: mä en jaksa tätä enää, kun tästä tehdään niin tarpeettoman hankalaa. Noalle on kuitenkin kasvanut varmaan tarinan pisin pinna. Ei tuntunut hirveältä riskiltä kirjoittaa näin ilkeää loppua. Chaista sen sijaan täytyi tuntua hirveältä, niin kuin Noastakin tuntui.
Mulle, jonka on vaikeaa joskus ymmärtää ihmisiä, on ollut ajoittaisesti epäselvää, mitä Noa haluaa Chaista. (Ja Chaille tavallaan on kans.) Silloin satamiljoonaa vuotta sitten kun Jesse sanoi, että otat ja nussit, se oli hetken selvää. Noa hakee ihan ihmissuhdetta, jopa parisuhdetta. Tässä se on taas erityisen selkeää mulle. Kyllä Noalla olisi taatusti vientiä, niin että kevyempiin juttuihin olisi varmaan heti seuraa. Noa haluaa olla Chain kanssa: jännittää tapaamista, kärsii Chain tempuista, epäröi… Ei sitä voisi kertoa selkeämmin: sen ymmärtää jopa munlainen lukija.
-
Tätäkö rakkaus on?
Ensin ajattelin, että mä en HALUA että Marshall lähtee. Mulla on ollut hahmoon alusta asti viha-rakkaussuhde, mutta nyt se on erilaista kuin ennen. En ehkä olisi Marshallin suurin fani persoonana jos eläisimme samassa miljöössä, mutta se on kasvanut niin isoksi pojaksi jo, että eri todellisuuksissa eläessämme häntä on yksinomaan kivaa seurata. Ei hermostuta. Eli miksi just nyt?! Aries ei ole mulle vielä niin tuttu, että menköön, mutta Arlekinia tulisi myös ikävä.
Sitten, SITTEN huomasin ettei Niklas ehkä lähde. Ensin olin että jes, Niklaksestahan voi tulla uusi päähenkilö, ja vähänkö meidän on helppoa iskeä siihen kaikilla tavoilla kiinni kun se ei ole enää Marshallin suojassa. Ja poikaystävääkään sillä ei kyllä enää kauaa ole kun on tarpeeksi raastava kaukosuhde ja tarpeeksi kilttejä sinnikkäitä poikia kotona.
Mutta sitten. Siellä oli se Marshallin hiustenleikkuutarina, jossa Niklaksella oli valtaa ja Marshall luotti häneen. Se oli niin hieno hetki heidän suhteessaan, että niin kuin sanoin, että kun tekee mieli ottaa pesäpallomaila ja yrittää pistää kaikki päreiksi. 😀 Marshallilla ja Niklaksella on niin hieno juttu just nyt, että ai kun hirveää, etteivät he tiedä, mitä on edessä. Lähdetäänkö, jäädäänkö, palataanko? Onko tämä kaukosuhde, hyvästit, mikä?
Tätä se rakkaus hahmoa kohtaan on, kun minä olen valmiimpi luopumaan sekä Niklaksesta että Marshallista yhdessä kuin erottamaan heidät. Sinä se sälli osaat tehdä mulle pahan mielen. :DD
-
Kun luin tätä tarinaa, todella huomasin, miten lukijan omat ajatukset vaikuttavat tulkintoihin. Tästä pitäisi lukea jännitystä ja niitä ihania perhosia vatsassa, ja nyt jälkikäteen pystynkin. Ne, jotka eivät satu kirjoittamaan Chaita, pystyvät taatusti helposti! Mun tulkintaan vaikutti kuitenkin ihan hirveästi se, että minäpä satun kirjoittamaan vastanäyttelijää. Kävi sääliksi Noaa, kun tiesin heti ettei Chaita voi pusutella keskellä peltoa taivasalla ja näkyvillä. Ajattelin, että mun mielestä olisi ihan hirveää olla Noa: voi että sitä torjutuksi tulemisen tunnetta, joka on luvassa. Mua myös suretti Chain puolesta, koska Noalla on käytössään monta tehokkaimmista keinoista, joilla Chain saa tulemaan hulluksi. (Oikeastihan se pitää ajaa siis hulluksi, mutta sen hahmon ongelma on, että koen jotain empatiaa ja sympatiaa sitä kohtaan ihan liikaa meidän yhteisen kirjoitushistorian takia.)
Kirjoittajaa ei saisi koskaan kommentoida, mutta vähän mun käy sääliksi sinuakin. En ole ainakaan itse nähnyt vielä kirjoittamaasi vuorovaikutteista romanssia, vaan ennemminkin pari satunnaista muuta juttua. Hirveää, jos ensimmäisen hahmon ensimmäinen pelikaveri on niin hajalla ja vaivalloinen kuin tämä.
Analysoidaan Chaita. Se on mullekin vaikeaa kirjoitettavaa tauon jälkeen. Tuot sen tässä tekstissä esiin melko passiivisena tyyppinä, jollainen se takuulla olisikin moisessa tilanteessa. Eikös elukatkin jähmety paikalleen jännityksestä? N’Chai kokee varmasti jännitystä ja vaaraakin sen lisäksi, että haluaa olla Noan kanssa. Chai on haastava sen takia, että sen perusolemus on aktiivinen aloitteentekijä joka tilanteessa, mutta samalla se yrittää niin hirveästi muuttaa itseään passiiviseksi odottajaksi. Millä sen nyt yhtäkkiä kirjoittaa muuna kuin passiivisuutena? 😀
Lopussa Noan hyperkeskittyminen on tosi kuvaavaa. Alussa (ja etenkin edellisessä tarinassa) on vielä miljöö ihan hajuja ja näppituntumaa myöten, mutta mitä lähemmäs Chaita Noa pääsee, sitä vähemmän on kaikkea muuta. Ilmiselvä tulkinta on, että silloin ”Chai on koko maailma”. Lisäksi se kuitenkin kertoo myös sen, että Noa ei koe tarvetta pitää korvia höröllä kohti ympäristöä. Siellä ei ole mitään, mitä hän juuri nyt pelkäisi. (Vai onko se tällainen ”laita tulitikku varpaankynnen alle ja potkaise seinään niin mikään muu ei enää satu” -juttu. 😀 Chai on pelottavampi kuin muu. :D) Noa on tavallaan siis oma zen itsensä mutta ihan sekaisin. Ja musta on kivaa, kun hahmoilla (niin kuin ihmisilläkin) on tilanteita, jotka saa ne sekaisin. Ne on aina merkittäviä sillä hetkellä. Silti Noa toimii juuri niin kuin olen kuvitellut etukäteen, mikä on hauska huomata! Hän ikään kuin tekee jonkin selkeän aloitteen, mutta silti Chaille jää itse asiassa mahdollisuus toteuttaa itseään. Ai että kun olisinkin halunnut laittaa Chain toimimaan itselleen tyypillisen impulsiivisesti heti kun sen tasapainoa on järkytetty.
-
Hyvin se sieltä lähtee tulemaan. 😀
Kun kirjoittaa romansseja, kysymys, johon ekana pitää vastata, on että miksi nämä eivät voi olla yhdessä juuri nyt. Näiden kahden tilanne on selvä: Chai pelkää joutuvansa Helvettiin, eikä Noa halua ajaa Chaita sellaiseen tilaan. Ihan pätevä syy, joka pitäisi saada poistettua, mutta onneksi tarkkaan lukemalla löytyvät avaimet myös tähän oveen. Tilanteen tekee kuitenkin tosi erikoiseksi ja musta mielenkiintoiseksi se, että kyllä ne molemmat taitaa tietää, mitä toisen päässä liikkuu.
Näistä vaikeista aluista puolestaan ehdoton suosikkini on aina ollut se hetki, kun tarinan pari ei ole vielä yhdessä, mutta haluaisi olla: ei vaan ihan uskalla. Näiden tilanne on nyt rinnasteinen siihen. Siinäkin musta parasta on se, miten niin moni asia voi mennä niin vähällä pieleen. Chai sanoo yhden kerran liikaa, että ei tule kyytillä Meijerille. Noa kysyy yhden kerran liian vähän, tulisiko Chai kyytillä Meijerille.
Ymmärrän, miksi Noaa jännittää ja miksi itse asiassa hänhän se on, joka tekee Chain tulosta ison numeron. Kuvittelin joskus teininä, että moinen jäisi teini-ikään, mutta ei vaan. Yhtä lailla sitä aikuisenakin miettii kaiken läpi, eikä varsinkaan halua ketään siihen virnuilemaan ja pällistelemään. Ja no… Siltä on Hopiavuoressa aika paha välttyä. Odotapa vain kun juoruakat Nelly ja Hello saavat tästä vihiä… 😀 Suojelisin yksityisyyttäni samalla tavalla kuin Noa. Mutta sai se sen vain salakuljetettua pihatolle vähällä metelillä.
Kuvailet tässä asioita Noan sisältä ja ulkoa. Käytät kuvailussa näkö- ja kuuloaistin lisäksi tuntoaistia. Kuvailu on toimivaa, ja mielestäni nyt kannattaa kehittää vahvuuksiaan heikkouksien sijaan, jos haluat pohtimista. Ellet halua, tämän osan voi jättää huomiotta.
Kun kuvaillaan, sillä pitäisi olla joku tarkoitus. Ihan miljöön kertominen ja hahmojen erottaminen toisistaan sekä hahmon tekeminen tutuksi ovat hyviä tarkoituksia. Yhtä hyvin voidaan kuitenkin kuvata vaikka jännitystä ulkoisesti aistihavaintojen kautta. Voidaan vaikka puhua jännittämisestä puhumatta jännittämisestä. Mä esimerkiksi ensimmäistä oman alan työpaikkaa hakiessani tuijotin yhtä keltaista taloa tulevan työpaikkani edessä. Mun kylkiä pisteli ja kädet vapisi ja mitä näitä nyt oli. Jos olisin kirjan hahmo, olisin sen lisäksi kuvaillut hirveän tarkasti sitä taloa, koska tuijotin sen yksityiskohtia rauhoittuakseni: laskin ikkunaruutuja, aidantolppia ja sellaista. Kun kuvailisin sen talon, lukija tulkitsisi että mua, hahmoa jännitti ja yritin rauhoittua. Noan kuvailussakin jännitys ja odotus ovat etusijalla ja onnistuneesti, mutta sinuna hioisin tämän kohdan vielä kristallisemmaksi kun haluaisin seuraavan kerran haastetta, sillä tämä on jo tämän tekstin vahvuus. Lyhyesti siis: analysoi joskus omaa tekstiä ja mieti, miksi kuvailet; mitä se kertoo ulkonäön/hajun/tuntuman lisäksi.
-
Voi vitsi. Tämä on nyt toka kerta kun Nelly lyö ihmistä. Toisaalta sitä miettii, onko Nellylle kehittymässä jokin ongelma. Toisaalta sitä ajattelee, että Helloa tekee varmaan mieli lyödä välillä ihan joka tapauksessa, jos vain hänen kanssaan viettää niin paljon aikaa kuin Nelly!
-
Nelly on taas kaksijakoisella tuulella viime aikojen teemaansa sopien. Toisaalta näen mustasukkaisuutta ja halua levittäytyä. Vitsit kun on jonkun Annikan valitsemat rumat verhot aina vain, kun pitäisi olla Nellyn valitsemat jo, hyvänen aika! Aina vain roikutaan kaiken maailman Annikoissa, vaikka pitäisi ajatella vain Nellyä siinä mielessä! Toisaalta tässä on taas Nellyn tarvetta lähteä pois. Kummilapsetkin ahdistavat. Mitä jos se juurtunut äijä haluaa yrittää Nellyn kanssa omaa lasta? Nelly on jumissa, jos tulee äidiksi, ja se on sietämätön ajatus!
Näiden juttujen lisäksi Nelly on oma itsensä: toiminnan ihminen. Hän yrittää tehdä jotain saman tien ahdistusta helpottaakseen, vaikka se olisi Annikan mahdollisesti valitsemien verhojen vaihtaminen. Edes se ei haittaa, jos joutuu tehdä homman kahdesti liian pienen kapan takia, kunhan saa toimia ja pyrkiä kohti jonkin sortin ratkaisua. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Nelly tekee kokemalleen paineelle muuta kuin pakenee sitä. Onko aika taistella vastaan ja löytää ratkaisu?
-
Olin oikeassa. Damn. Niklaskin oli oikeassa. Marshall näyttää ihan isolta pojalta. Nyt hänellä on vähän niin kaikkea, tai ainakin suurin osa: heppa, kiva parisuhde, vähän kavereitakin, ja nyt hän on entistä komeampi. Arvaa tekeekö mieli ihan hirveästi hakea joku edes suurin piirtein sopiva hahmoistani ja iskeä sillä tarpeeksi monta kertaa niin kuin lekalla, että jokin särkyy. 😀 Ei siis muuten mutta kun onnellisesta elämästä ei saa aikuisten tarinoita, vaan satuja. No on Marshallilla vaikeutensakin tulossa, ja uusinta käännettä oletkin jo pohjustanut. Mutta vähän tekee silti mieli. Samalla tavalla kun tekee mieli nipistää mun koiraa aina kun se näyttää ärsyttävän onnelliselta. (En nipistele koiria oikeasti!)
Mutta oikeasti on tässä uutta tukkaakin parempia juttuja. Tykkään siitä, miten Marshallin ja Niklaksen suhde on kehittynyt (ja miten se on ihan totta jo jopa mun nirppanokkaisessa mielipiteessäni niin hyvä, että tekee mieli hävittää se). Aluksihan näiden välillä oli muutama sellainen epäsuhta, jotka ärsyttivät mua (ja joista sen myötä syntyikin hyvää tarinaa). Nyt merkittävää on se, miten Niklas saa tahtonsa läpi ja miten ihan oikeasti Niklas tekee päätöksiä tarkastamatta yksityiskohtia Marshallilta ja ylipäätään on vastuussa. Vaikka kyseessä on Marshallin pää! Marshallin varjellut rastat! Koirat ja rastat on mun arvoasteikossa vähän eri tasolla, mutta niin tarkasti Marshall on hiuksiaan varjellut, että samastan moisen luottamuksen siihen, kuin että itse antaisin mun vauvat, mun pikku koirat hoitoon jollekulle. Niitä ei meinaan luoteta juuri kenellekään. Siinä mielessä tämä tarina symboloi mulle rakkautta, Marshallin luottamusta Niklakseen ja Niklaksen luottamusta omaan itseensä. Päätarkoitus voi olla esitellä uusi fleda, mutta silti tässä on enemmän symboleita kuin monen muun konkarin novelleissa. Lisäksi ”oman väen” eli tuttujen hahmojen tarinoiden symbolit on tietenkin mulle rakkaampia kuin muiden random kirjailijoiden jutut.
Olen niin iloinen ja onnellinen näiden kahden puolesta että tekee mieli hajottaa kaikki. <3
-
Samoja ajatuksia kuin Nellylläkin. Camillan toiminta on huolestuttavaa — ja samalla niin tosi inhimillistä. Luin jostain, että tietty ihmistyyppi alkaa painaa aina vain lujempaa ja palaa sitä kirkkaammin, mitä lähempänä on burnouttia. Vähän niin kuin aurinko kuulemma palaa kovempaa ennen kuin lopulta kuolee. Camillan burnouttia ei ihmettele. Hän on aina yrittänyt niin kovasti, ja nyt ongelma seuraa toistaan.
Camillan ja Milanin tutustuttaminen ja ehkä ystävystyttäminen on mielenkiintoinen veto, jota en odottanut. Monella tapaa nämä kaksi ovat toistensa vastakohtia. Siinä missä Milan on pehmeä ja herttainen, Camilla vaikuttaa olevan kova kuin vesi ja ankara erityisesti itselleen. Sisältä Camilla on kuitenkin reilu, oikeudenmukainen ja mutkaton tyyppi: sellainen, jonka jokainen haluaa kaverikseen. Ainakin Eetu tuntuu kuitenkin ajattelevan, että Milanin sisällä ei elä mitään reilua tai oikeudenmukaista, vaan hän on kiero kuin korkkiruuvi. Ehkä vastakohdat täydentävät toisiaan. Ajatus Camillan ja Milanin kiehtovasta toimeen tulemisesta ennen kaikkea syyhyttää kirjoitussormiani. Milan on sivuhenkilö, jonka tarina on ennalta määrätty, mutta nyt näen, että hänessä on mahdollisuuksia myös toisenlaiseen tulevaisuuteen, kun sen kietoisi yhteen oikeanlaisten hahmojen kanssa. Yhtäkkiä oma luomukseni on mielenkiintoisempi. Samalla huomaan, kuinka Camilla janoaa sellaista sydänystävää jolle uskoutua — ja on ihan hirveää ajatella, kuinka Camillan käy jos se on Milan, jos Milan lopulta toteuttaa hänelle suunnitellun kohtalon.
Elättelen toivoa, että Kasvattajakruunussa jokin muuttuisi. En tiedä, mitä siellä muka voisi tapahtua. Jos Steffe kämmää, Camilla uskoo olevansa surkimus. Jos Steffe voittaa, Camilla uskoo olevansa silti surkimus, koska joku muuhan hevosta valmensi. Jos Gunnarin suu aukeaa ja ulos tulee selityksiä, Camilla ei ehkä usko niitä. Jos Gunnarin suu ei aukea, Camilla taitaa olla entistä pettyneempi. Ahdistaa, kun en keksi mitään todennäköistä ratkaisua, jota odotan!
Menisin kyllä Ilonaan Camillan takia. 😀 Joskus tuntuu kuin meidän hahmot olisivat oikeita ihmisiä. Suhtaudun näihin tyyppeihin välillä vissiin vähän niin kuin idoleina: teini-ikäisenä ihannoimani muusikotkin olivat samalla tavalla melkein kuin satua. 😀 Pyytäisinköhän nimmarin vai mitä ihmettä kuvittelisin tekeväni?
-
Voi Janna. 😀 Moni meistä oikeista tyypeistä varmaan konsultoisi ihan ekana tallin isäntää, koska varsahommat, jäi varsa kotiin tai ei, vaativat erityisiä puitteita ja järjestelyitä joka tapauksessa. Janna ei! Se taitaa olla hänelle tyypillistä. Hän toimii yhdessä hujauksessa. Meillä ei taida olla toista vastaavaa hahmoa. 😀
Siitä huolimatta, että Janna on nopea käänteissään (osti hepan, nopeasti koirankin, sitten halusi kasvattimuksun ja nyt varsan), on ehdottomasti vielä enemmän kivaa kuulla myös tästä prosessin kypsyttelystä edes vähäsen pidemmältä ajalta aina välillä. Nyt on toki TT-kiireitä ja kaikkea, mutta silti. Jos Janna kypsyttelee ajatuksiaan, me saamme tietää paljon hänestä ihmisenä ja kiinnymme varsaan kun sitä on jo ennaltakin odotettu! Miten Janna on tähän päätökseen tullut, mistä idea on edes tullut, miten oreja on harkittu, miksi hänen mielestään edes (virtuaalimaailman mittapuulla) aika keskiverrolla tammalla kannattaa jalostaa mitään… … Kuka tukee Jannaa aatteissaan, onko joku vastaan, onko epäilyksiä tai huonoja hetkiä, tuntuuko idea joskus ihan kuningasajatukselta..? Nämä ovat tarinoiden maailmassa vähintään yhtä jänniä juttuja kuin itse varsa! Tarina syntyy aina matkasta ja on ohi päämäärään päädyttäessä.
-
Haha, voi Marshall. Tämä saattaa olla epäsuosittu mielipide, mutta oikea päätös sanon minä. 30 vee ja ison pojan tukka. Onhan sitä kaikilla välillä ikävä kaiken maailman nuoruuden papukaijanvärisiä irokeesejä, mutta ei enää sillä tavalla, että sellaisen haluaisi uudestaan kokopäiväisesti riesakseen. Marshallista tulee varmasti tuhat kertaa komeampi. Ja Niklaksen pitkäaikainen toive täyttyy! Vaikka ajattelin, ettei se ikinä täyty. 😀 Odotan innolla jotta päästään näkemään.
-
Nelly on joutunut painimaan jo jonkin aikaa näiden jumissa olemisen tunteiden kanssa, ja ainakin itse odotan jonkinlaista loppuratkaisua kohti kulkemista tässä asiassa. Lukijalle on huolella esitelty, että Nelly on vapaa ja liikkuvainen, mukautuvainenkin, niin kuin vesi. Eetu on sitten elementeistä puu: syvälle juurtunut ja paikallaan kasvava jähmeä hahmo. Eri elementtien ja erilaisten ihmisten parittaminen on aina jännää. Joskus käy niin, että elementit täydentävät toisiaan. Vesihän sitä puuta ruokkii, ja puun juuret pitävät maan paikallaan jotta vesi voi virrata siinä kaikessa rauhassa kuluttamatta koko maata pois, ja vaikka mitä muuta. Toisaalta yhtä hyvin on mahdollista sekin, että puu estää veden virtaamisen, tai vesi kohisee sellaisella voimalla että kuluttaa maan ja kaataa puun. Muuten vainkin voi myrskytä. Tähän asti tuntuu siltä kuin Nelly olisi asettunut uomaansa, mutta silti välillä joki tulvii: tässäkin meinaa. Nyt tarvitaan Se Jokin, joka joko saa Nellyn mitan täyteen ja hänet lähtemään myrskyten, tai joka saa hänet tyyntymään tältä osin ja jäämään tyytyväisenä uomaansa, sillä tämä puu ei kävele hirveän kauas juuriltaan eikä asu koskaan asuntoautossa keskellä sellaista seikkailua. Oma lapsi olisi voinut olla se, joka saa Nellyn tasaantumaan. Äidiksi (ja muuksi vanhemmaksi) tuleminen muuttaa usein ihmistä niin perustavanlaatuisella tavalla. Se olisi muuttanut Nellyäkin: hän oli jo hyvää vauhtia rakentamassa pesää. Niin ei ollut kuitenkaan tarkoitettu, ja nyt ahdistaa takuulla vielä enemmän kuin ennen lasta.
Tästä tekstistä paistaa myös Nellyn jonkinlainen nuoruus tai lapsellisuus verrattuna vaikka siihen Eetuun. Tuntuu kuin Nelly ei enää edes oikeasti haluaisi seikkailla samalla tavalla kuin ennen… …mutta ei haluaisi myöntää itselleen että paikallaankin on hyvä. Paikallaan oleminen on ollut Nellystä ihanaa, mutta sitä ei voi myöntää, koska Nelly on tainnut uskotella itselleen kaikki nämä vuodet paikalleen asettumisen olevan vaarallista ja — ja tylsää! Sitoutuminen on kammottavaa, koska se on vakaata ja turvallista. Nelly voi sitoutua valmennettavaan ratsukkoon, mutta hän tuntuu vielä oikuttelevan paikkaan sidottua yritystä vastaan. Toiseen ihmiseenkään sitoutuminen ei olisi Nellylle kammottava asia, mutta Eetu onkin eri asia, kun häntä ei saa hievahtamaan eteläpohjalaisilta lakeuksilta ylipäätään yhtään minnekään. Olisiko jopa hevoseen sitoutuminen liikaa? Cozminanhan saa kuitenkin vaikka tänään pakattua traileriin, nakattua Kinnaseen ja sen jälkeen Nelly olisi vapaa juoksemaan kauhuissaan mahdollisimman kauas kohti auringonlaskua. 😀
Vapaa Nelly on aina ollut meidän Nelly, ja hän saa olla vapaa niin kauan kuin jaksat kertoa siitä. Nyt kuitenkin ainakin tästä tekstistä olen haistavinani, että lisää kertomista ja täten lisää inspiraatiota voisi tuoda ravistelu suuntaan tai toiseen: tämän Nellyn ongelman ratkaiseminen.
-
Sattuipa tulemaan viriketarina äärimmäisen oikeaan kohtaan! Eira tarvitsee kasvun paikkoja ja saa niitä tässä.
Musta on vieläkin hellyyttävää, miten Heli on ottanut Eiran siipiensä suojaan. Heli näkee Eirassa varmasti ihan muuta kuin Eetu, jolle Eira on aina kiukutteleva ja epävakaa penikka. Helikin on nähnyt hänestä sen puolen, mutta jaksaa silti uskoa kaikkeen siihen muuhunkin, mitä Eira on. Opena inhoan, että ihmisen koko persoonaa heijastellaan open ammattia vasten, mutta tällaisina hetkinä sitä tekee itsekin. Olisipa kaikilla Eiroilla koulussakin Helin kaltaisia opeja, jotka näkevät nuorissa potentiaalia vaikka he mokaavat. Tai olisipa Helejä muussa elämässä tarpeeksi vaikuttavissa asemassa, niin kuin tällä Eiralla. Mulla oli kolussa kaksi tämmöistä, eikä mun lähtökohdista olisi ikimaailmassa ponnistettu tänne asti ilman heidän vankkumatonta uskoaan muhun.
Helin kiireet on hirveitä (ja hehe tutun tuntuisia näin keväisin ja kirjoitusten maissa), mutta onpahan erinomainen selitys miksi Heli on ollut nyt hiljaisempi. 😀
-
Tämä on mulle mielenkiintoinen teksti lukea. Pystyn ymmärtämään Sonjan kokeman ilmiön. Vaikka itsellä on kuinka hyvin, joskus ruoho näyttää vihreämmältä jonkun toisen tontilla. Se pätee kaikkeen. Vaikka mulla oli kahdeksan vuotta noi mun kaksi täydellistä koiraa ja parasta kaveria, ai että miten teki mieli vielä kolmatta: että olisi joku iso ja komeakin siinä. Sitten olisi kuitenkin tehnyt mieli vain neljättä, koska pitää olla vielä yksi musta ja kiiltävä. Ja viidettä, jotta olisi yksi pörröinen ja söpö. Mun ajatukset kuljeksivat usein samaa rataa kuin Sonjalla tässä, vaikka samaan aikaan me tiedetään että meidän Harrit ja koirat on parhaita mahdollisia meille.
Harria kuitenkin verrataan nyt koiraan mun kommentissa siksi, että samaan aikaan kun tunnen ilmiön, en koskaan tunne ihmisistä näitä tunteita. En ole tainnut ennen edes ajatella, että voisi edes tuntea. On tosi outo olo samaan aikaan tietää just mistä Sonja puhuu, ja samalla aivot meinaa tehdä oikosulun kun ei kuitenkaan ymmärrä yhtään.
Sonjan tapauksessa myös tilanne on tosi mielenkiintoinen näihin tunteisiin nähden. Harri on lähdössä ja ajatukset puskevat pintaan. Ensilukemalta ajattelen, että tämä kertoo Harrin ja Sonjan tulevaisuudesta: mitä tosiaan tapahtuukaan, kun Harri on poissa? Luin tämän kuitenkin niin monesti uudelleen, että kehitin toisen tulkinnan, josta pidän itse tällä hetkellä enemmän. Tämä ei kerrokaan Harrista ja Sonjasta, vaan Sonjasta. Ajatukset eivät tule sattumalta juuri nyt ja aja Sonjaa toimimaan Harrin ollessa poissa. Sen sijaan teksti kertoo Sonjan persoonasta ja siitä, miten Sonja on rakennettu. Ajatukset tulevat juuri sen takia, että Harri on lähdössä, eivätkä vaikuta Sonjan toimintaan vaan ajavat itsereflektioon. Sonja ei välttämättä edes ajattele oikeasti itse tahtovansa maistaa vähän vapautta, vaan salaa pelkääkin, mitä Harri tekee kun saa maistaa nyt sitä vapautta! Tekstiin pystyy lukemaan jopa pikku annoksen katkeruutta. Sonja ei syytä Harria mistään, mutta syvällä jossain alitajunnassa se on vähän Harrin vika kuitenkin, ettei Sonja saanut olla missään vaiheessa vapaa. Niin syvälle meneviä johtopäätöksiä, kuin että jokin toinen suhdemuoto voi loppujen lopuksi sopia Sonjalle paremmin, en vielä kuitenkaan tämän perusteella vetäisi.
Sitten puhutaan vielä vähäsen mun suhteesta Sonjaan, sillä mullahan on jotain tunteita ihan kaikkia meidän hahmoja kohtaan. Noalle kommentoidessani olen kirjoittanut joskus vähäsen siitä, että haluan hahmojen täyttävän mun odotukset. Sonja on mulle haastava hahmo luoda odotuksia, koska mun aivot toimii jotenkin eri nuotilla kuin sen ja sen ajatusradat ovat usein mulle vieraita, vaikka onkin helposti samastuttavia juttuja. (Monelta muulta olen kuitenkin kuullut Sonjan olevan samastuttava jne, joten se ei siis johdu huonosta hahmosta tmv vaan meidän erilaisista ajatuksista Sonjan kanssa!) Joitain odotuksia mulla kuitenkin on, ja ehkä tärkeimpänä on korkea moraali. Arvostan Sonjaa oikeiden ihmisten mittapuulla. Vaikka en ole aina samaa mieltä kuin Sonja, odotan Sonjan toimivan useimmiten niin kuin on hänen omasta mielestään oikein. Oikeassa elämässä tällainen ”kiltteys” ja suoraselkäisyys on se, mitä eniten arvostan ihmisessä. Ihan lopussa rypistän Sonjalle kulmiani vähäsen. Mitä tapahtuukaan, kun Harri on poissa? Olisin ajatellut etukäteen Sonjan ajattelevan, ettei tällaisia juttuja koskaan ”tapahdu”, vaan ne tehdään. Tämä kohta, jossa Sonja ei täytäkään mun odotuksia, ei kuitenkaan ole mikään radikaali poikkeama. 😀 Se tuntuu musta isommalta kuin on ehkä siksi, että en keksisi pahempaa tapaa loukata yhtään ketään kuin pettää hänet tavalla tai toisella. Se kertoo niin selkeästi, ettei arvostanutkaan toista, oli toinen sitten kaveri, kadunmies, koira tai kulta. Enkä vieläkään halua, että hahmoilla on järjestään sama moraalikäsitys kuin mulla, koska sittenhän tästä tylsää tulisi! 😀
-
Aww musta tämä on ihana tapa nakata palloa peliin. Tarinallisesti uskon, että pikku valmentamisesta on Sonjallekin apua TT-skabassa, vaikka Niklas meneekin helppoja luokkia. Tallilla, jossa itse kävin, emäntä oli sitä mieltä että itse tulee syväopittua asia vasta kun sen opettaa jollekin toiselle. Sitä varten me pikkuisetkin pidettiin helppoja tunteja ja opittiin itsekin lisää selittäessämme seuraaville. Se nyt on selvää, että Niklas hyötyy tästä jeesistä!
-
Elämä on valintoja, eikä yksi ihminen harmi kyllä voi saada kaikkea. On aika suloista, että Harrin tulee Salieriakin ikävä Sonjan ohella, mutta joka tapauksessa Harri on aika onnekas. On emäntä, joka todennäköisesti malttaa odottaa kotona, ja hevonenkin varmaan on tallessa vielä palattaessa. Kaiken lisäksi kukaan ei oikeasti edes pakota lähtemään tai jäämään, vaan valinnan saa tehdä ihan itse. Toisaalta sitten sen seurauksetkin on kestettävä itse ja muita syyttelemättä. Mutta nyt, Harri, hop hop maastoja kohti! Kevät on hieno pikku takatalvesta huolimatta ja vielä on aikaa nauttia siitä!
