Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Minä päätän mitä hevoosia minä pirän
”Tuata nuan…” yskäisin astuessani tuvan keittiöön.
Näin, miten Nelly vilkaisi rapaisia käsiäni ja mustia kynnenalusiani. Katsahdin vaistomaisesti tiskialtaaseen päin, mutta kukaan ei ollut lisännyt sen reunalle saippuaa. Peremmälle ei olisi tulemista muutoin kuin vessan käsienpesualtaan kautta. Nellyn ansiosta kukaan muukaan ei kosketellut enää likaisilla käsillä seinäpapereita ja kaapinovia. Kaikki muut käänsivät katseensa minuun, eivätkä välittäneet likaisista käsistäni.
”Niin tua Ukko…” aloitin.
Camilla suoristi ryhtiään. Hän oli varmasti kuullut jo: asuihan hän Oskarin kanssa. Nellyn leuka nousi pystyyn ja silmät siristyivät. Sonja ja Inari kohottivat kohteliaasti kulmiaan identtisellä pienellä eleellä. Eira alkoi säteillä hämmentävästi.
”Pääseekse jo kilpaileen? Ukko?” Eira kysyi silmät melkein kuuluisten kilpahevosten kuvia heijastellen.
”Ei”, vastasin vakavana.
”Uu vau, pääseekse johki uuteen laatuarvosteluun? Hei mä tiedän, sille tuodaan tammoja.”
”Ei, mut–”
”Eira”, Noa sanoi lempeästi Eiran ja ikkunan välistä penkiltä, kun Inari jo näytti keräävän happea toruakseen. Eira sulki suunsa näyttämättä kovinkaan happamalta, kun Noa hipaisi hänen olkapäätään. Ilmeisesti Noa oli taas päässyt piireihin — tai mitä Eiran ikäiset nyt sanoivatkaan.”Oskari on nyt sitä miältä jotta pysyttä Ukosta erossa vähä aikaa kaikki. Kokonansa. Myäs sä Camilla. Soon takimmaases haas ny yksin. Olis hyvä jos että menisi sinne taputtelemahan. Eira varsinkaa sinä.”
Taisin puhua eniten Camillalle. Hän käänsi katseensa viistosti kohti lattiaa ja keittiön räsymattoa, eikä sanonut mitään. Eira veti henkeä ja oli jo sanomassa jotain, mutta antoikin katseensa kiertää muissa. Hänenkin katseensa lukittui Camillaan.
”Saaks Tiitus sitte muka yksin hoitaa sitä?” Eira kysyi omituista närkästystä äänessään. Camilla kohtasi katseeni sen kuullessaan.
”Ei eres Tiitus kuulemma.”
”Oskari on kyl aika pihi jos se yksin meinaa–”
”Minä hoiran sen Ukon ny”, sanoin painokkaasti.
”Kävikö sen kanssa jotain?” Sonja kysyi ja lisäsi lähes olemattoman tauon jälkeen: ”Taas?”
”Ei ihimeempiä”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Se jotaki konhotti tuas kentällä toissaehtoona ja heitti ympäri –”
”Ai kauhee”, Inari henkäisi puheeni päälle.
”– Milan sillä meni”, pakotin nimen suustani, ”tiärä sitte jotta mitä se kloppi sen kaas… Tai jotta mikä sen tuli. Oskari vain on varovaanen…”
”Mites Milan?” Noa kysyi. Siristin hänelle silmiäni.
”Ei varmahan retaja täälä vähään aikahan. Pikku murtuma.”
Inari peitti vaivihkaa suunsa.
”Soon aiva kunnos”, sanoin Inarille. ”Niinku Ukkoki”, lisäsin kaikille, ”Oskari vain… No. Pysykää ny vain pois sen tyätä. Näin on kuulemma laki.”Niin oli Ukko tuomittu jatkamaan eristystään, josta se oli jo välillä ollut vapautumaisillaan. Illalla talutin sen sisään talliin ja tunsin itseni uupuneeksi. Ukko-parka lompsotti perässäni ja kokeili muutaman kerran vielä rajojaan kuten nuoren terveen orin kuuluukin: viskeli päätään ja oli pontevasti ryntäävinään. Karsinassaan se oli surullinen näky. Sentään se vaati äänekkäästi ruokaansa ja yritti tyrkkiä minua kipoltaan, kun kaadoin sinne itse lupaukseni mukaan ruokaa päästämättä Camillaa töihinsä. Varotoimet olivat turhia. Ukko pysyi aisoissa, kun tuuppasin sitä sangolla naamaan. Se yritti protestoida muka puremalla, mutta eihän se tosissaan ollut, kun antoi minun niin helposti tarttua riimuunsa ja työntää kitansa kauemmas käsivarrestani. Se oli hieno hevonen, melkein niin kuin Jussi, mutta olin kuullut jo Oskarin murtuneesta äänestä puhelimessa, mikä sen kohtalo olisi.
Tallin ja iltapuuhieni jälkeen kömmin sänkyyn. Nellyllä oli jokin paksu kirja kesken, mutta hän laski sen saman tien nurin päin syliinsä, kun pääsin peiton alle. Olimme käyneet jo Ukon tapauksen läpi heti tapahtumapäivänä, mutta silti siitä riitti puhuttavaa. Siinä sängylläkin ensimmäinen hänen ääneen lausumansa ajatus koski Ukkoa.
”Tiedäks yhtää mitä se Oskari meinaa sen Ukon kans?”
”Tiärän. Sei oo sanonu sitä mutta…”
”Sekö meinaa..?”
”Kuule. Mitä sanoosit jos ostaasimma sen pois?”
”Ei.”
”Älä ny — kuule ny! Ei meirän tarvisi siitä montaa tuhatta maksaa. Minä sanoosin jotta Oskari tyytyys piänehen hintahan jos se hevoonen sais elää ja olla tuas pihas. Ei se palioa söis. Tuas se menis samas mihinä –”
”Ooksä oikeesti hullu?”
”En..?”
”Luuleksä tosissas et sulla on lupa tappaa ittes sen kans? Aiva oikeesti oot niin tyhmä et luulet et se olis millää lailla hyvä idea? Noin vaan ehdotat aiva niinko olis selvää et mä sanon et jooooooo: mee vaan Eetu ja tapa ittes! Kuule ko me ei olla edes naimisis nii ei mulla oo mitää tarvetta saada sua hengiltä. Me ei mitää hulluja hevosia–”
”Mitä sä ny?”Nousin patjalta kyynärpäideni varaan. Nelly ei ollut sanonut Ukosta juuri mitään. Olin kuvitellut meidän olevan samaa mieltä koko tapauksesta. Nyt kun puhuin Ukon pelastamisesta, minua tuijottikin vihainen Nelly leuka kireänä ja etumaiset hampaat paljastettuina. Hetken tuijotettuaan hän tuuppasi minua olkapäästä ja paiskautui sitten makaamaan kyljelleen selkä mielenosoituksellisesti minua kohti. Kun yritin hipaista häntä, hän vetäytyi aivan seinään kiinni ja veti peiton paremmin korvilleen.
”Hyvää yätä sitte”, sanoin ja kurotin valon pois päältä.
”Mhm”, Nelly äännähti tiukasti.
Hetken oli hiljaista.
”Sinet kyllä päätä mitä hevoosia minä pirän”, mutisin lopulta, koska asiaa ei voinut jättää käsittelemättä koko yöksi vaikka valot olivatkin jo poissa.Nelly veti terävästi henkeä ja kääntyi salamannopeasti kasvot minuun päin. Hän ei potkaissut minua, vaan ennemminkin asetti hyytävät jäävarpaansa kylkeeni ja puski minut sängystä ponnistaen selällään seinää vasten. En ehtinyt muuta tehdä kuin haroa mitä tahansa tukipilaria ympäriltäni, ja harmikseni asia johon tartuin, oli oma tyynyni. Selkään sattui, kun putosin lattialle Nellyn sukkien keskelle.
”Tän mä ainaki päätän!” Nelly ilmoitti. ”Mee muualle kuorsaamaan niin kauan ko oot syyntakeettomas tilassa!”
-
Jos olisin hopiavuorilaisten nahoissa, mua huolestuttaisi tietenkin myös muiden hevosten oireilu. Harria näyttää huolettavan eniten Ukko ja sen vointi, vaikka hän käsitteleekin aihetta Sonjan kanssa omaan tuttuun loogiseen tapaansa: mitä on tapahtunut ja miksi. Mua itseäni pelottaisi eniten se, että mitä jos sillä on kuitenkin jokin tarttuva juttu, vaikka se on epätodennäköistä, ja se tarttuisikin mun omaan mussukkaan…
Omat huolet kuitenkin ajaa aina yli muiden huolista: iskähuolet varsinkin. Kirjoitat mun mielestä vieläkin surua ja menetystä hyvin realistisesti. Mun mielipide johtuu yhä siitä, että suhtaudun menetettyihin läheisiin niin kuin Sonja: muutaman vuoden vierähdettyä vähällä dramatiikalla. Kynttilän vieminen on aina haikeaa, eikä sitä haluaisi tehdä yksin, mutta ei enää parin vuoden päästä koe tarvetta mennä makaamaan haudan päälle ja muuttua mullaksi. 😀 Varmaan sellaisiakin on, mutta…
Sonjan ja Harrin kotielämä kuulostaa muuten ihan sairaan ihanalta. Ellei ulkomaankomennusjuttua lasketa, niiden arki on juuri sellaista, jollaista itsekin haluaisin ihan kauheasti elää. Olisi vakiduuni vailla suurempia uhkia, mutta töitä ei olisi 12 tuntia vuorokaudesta. Raha riittäisi helposti, kun nyt suurimmat hullutukset jättäisi toteuttamatta ja valikoisi huvittelun kohteita. Heppakin voisi olla Hopiavuoren kaltaisella tallilla, jossa on pohjalaiset eikä pääkaupunkiseutuiset vuokrat.
Haluatko vielä pienen tyylivinkin? Kirjoita numerot kirjaimin kertovassa tekstissä. Jos äärimmäinen tarkkuus on oleellista jostain syystä, silloin voi käyttää numeroita. (Arvatkaa mitä: olen 185,4 senttiä pitkä.) Samoin silloin kannattaa käyttää numeroita, jos luku on helpompi hahmottaa niillä (Mä käytän vuodessa tavallisesti 364 iltaa kirjoittamiseen, mutta jouluaattona en ehdi kirjoittaa.) Pikkuluvut, niin kuin kolme, on helppo hahmottaa kirjaiminkin kirjoitettuna.
-
Sonjan reaktio Harrin mahdolliseen (ja nyt pikku hiljaa varmistuvaan) lähtöön on ollut mulle tosi vieras. Haluaisin itse reagoida noin: osata sanoa, että mene, mutta minä jään. En kuitenkaan pysty saamaan Sonjan tunteista täysin kiinni, kun omani vellovat alla kun laitan itseäni Sonjan asemaan. Vaikka kyseessä on mahtava työkeikka, kokisin tulleeni hylätyksi. Etenkin tässä kohdassa mun omat tunteet peittävät kaiken, mitä Sonja ehkä kokee:
— Nii, mä mietin oikeastaan sitä Torontoa, Harri jatkoi. — Ku mä oikeastaan haluisin lähteä sinne.
Nyökkäsin vakavana. Ei ollut yllätys.
— Okei. Mä arvasin tämän.Sonjan vastaus tulee mun omalla äänellä, ja silloin siihen liittyy sellainen voimaton tunne sydämen pysähtymisestä ja ilman kylmenemisestä. Okei. Arvasin. Sä et haluakaan olla mun kanssa. Harri ei oikeasti sano niin, eikä Sonja ilmeisesti edes tunne niin, mutta mulle on käsittämätöntä miltä tässä kohtaa voisi tuntua jos ei siltä kuin musta.
Sonjan toiveikkuus näkyy siinä, kun hän pohtii, miten kaksi vuotta on lyhyt aika. No se on! Oikeasti. Viisikin vuotta on — mutta vasta jälkikäteen. Mä hain just eilen rescuesta kaksi koiranpentua ja ne täyttivät talvella kahdeksan! Meni muuten hujauksessa! Mutta jos mikä tahansa ajanjakso on vasta alkamassa, se ei ole oikeasti lyhyt. Sonjan on tiedettävä tämä, mutta ehkä hän haluaa uskotella itselleen muuta. Kun kaksi vuotta on mennyt… …sitten se olikin lyhyt aika oikeasti.
Jarkon vastaus olisi saanut mut oikeassa elämässä ahdistuneeksi eikä huvittuneeksi. 😀
-
Onpa hieno juuri- ja siemenanalogia. Kun siemenet itävät hiljaa salaa purkeissaan, Sonjakin näkee samalla, ettei se lähteminen tosiaan ole mitään helppoa. Onhan hänellä juuret Otsonmäellä. Vaikka taimetkin voi koulia uuteen purkkiin, kyllä ne aina muutoksesta nuupahtavat, elleivät saa vaikkapa turvenappiaan mukaan. Sitä paitsi Sonjalla jää sekä konkreettisia että kuvainnollisia hedelmiä keräämättä työstään, jos hän lähtee. Tomaatit mätänevät syksyllä kiinni taimiin ja Salieri menee takapakkia kaiken tämän kunnollisen ratsastamisen ja TT-treenaamisen jälkeen. Siemenistä, joita on levällään pussin revettyä, ei näe ulospäin, mikä kasvi niistä mahtaa kasvaa, eikä Sonjakaan ole päättänyt, mitä tekee. Tämä on toimiva teksti, josta olisi tosi kivaa teettää vaikka novellianalyysejä, koska analogia kantaa hyvin ja vertauksissa riittää tulkittavaa. Myös aikaan sitominen on onnistunut erinomaisesti, ja ekalla lukukerralla ajattelinkin paljon mun pikku tomaatteja ja paprikoita tuolla esikasvatuksessa… 😀
-
Camillalla on katse tulevaisuudessa. Olen vieläkin sitä mieltä, että Gunnar teki tosi kakan tempun, mutta tämä luettuani en voi olla ajattelematta, että ehkä hän tuntee Camillan jopa paremmin kuin minä ja muut lukijat. Vaikka Camilla ihan romahti, kun Steffe vietiin, niin Steffen kanssa hän oli kuin olikin näköjään jumissa. Vaikka kaikki on nyt kamalaa, Camilla kuitenkin täyttää tyhjää koloa kaikella muulla: vaikka sitten lenkillä ja ratsastuksella. Hän kulkee eteenpäin, halusi tai ei, ja se on aina parempi kuin olla jumissa minkään olennon takia, edes hevosen. Joskus sitä vain rakastaa jotain olentoa tai asiaa niin paljon, että toivoisi sen olevan itselleen hyväksi, vaikka oikeasti se ei ole. Mäkään en ole saanut kaikkea, mitä olen halunnut: viimeisimpänä yhtä työpaikkaa jonka niin kovasti halusin. Nyt vuosi sen jälkeen huomaan, että olisin palanut loppuun sellaisilla tunnella ja sellaisessa kunnassa, jossa en tuntenut ketään. Camilla ja lukijat voivat joskus ehkä nähdä, että Gunnar oli sittenkin oikeassa.
-
Mitenhän se Nelly jaksaa, kun bff ja äijä ei ilmeisesti kumpikaan osaa kuunnella sen juttuja? Toinen on tässä hyper ja vähättelee tuomalla vain omaa untaan ja asiaansa esiin, ja toinen mitätöi kertomalla, että perunakin on tärkeämpi kuin Nellyn unet.
-
Vooooi vitsiii. Nyt kun unohti tuon TT:n omalta osaltaan, olen yhtäkkiä innoissani cupista etenkin Sonjan (ja Niklaksen) tarinankulun kannalta. Tänä vuonna TT on muuttunut, mutta ennen mulla on ollut sellainen tuntuma, että se on ollut suunnattu aika nuorille ratsastajille. Sitä mun eka TT-osallistujani kipuili ja patisti lopulta nuoremman äijän hommiin puolestaan kun ei itsetunto riittänyt olla ”kakaroiden keskellä”. Onkohan TT muuttunut, vai joutuuko Sonja samantyyppisen näyn eteen? No, sitä katsotaan sitten. Oli siellä viime vuonna edes niitä kolmattakymmentä käyviä jonkin verran.
Sonjan kannalta uutta asiaa on myös kisaaminen ylipäätään. Onhan se nyt kisoissa tässä ollut, mutta TT tuntuu olevan rankka cup paitsi kirjoittajalle, myös ratsastajalle. Ehkä kirjoittajien minät paistavat teksteistä lopussa läpi, mutta meidän talli ei ole millään lailla ainoa, jossa hahmotkin kertoivat tarinoissaan väsyvänsä loppua kohti. Mitenhän Sonja tulee tämän jaksamaan? Näyttää siltä, että ainakin alussa on intoa ja motivaatiota harjoitella!
Mä tykkään tarinoista, joissa Sonja on yhdistetty näihin meidän vauvojen, niin kuin Santun kanssa samaan tarinaan. Sonja on niin vetäytyvä ja hillitty ja pitää itseään melko huonona sosiaalisilta taidoiltaan. Viimeisin on kuitenkin vain Sonjan päässä. Me tiedetään, että Sonja osaa kyllä puhua tasavertaisesti myös meidän tallin teineille… …ja jopa vajota hetkeksi samalle tasolle niin kuin silloin sata vuotta sitten osoittaessaan Sannille Sannin paikan. 😀 Mun olisi itse kirjoittajana vaikeaa saada Sonja ja Santtu toimimaan yhdessä ilman, että välissä on joku puheliaampi räpättämässä välittäjäaineena, mutta näin vain sä senkin vedit toiminnan avulla. Santtu on kuitenkin aidon kiinnostunut ratsastuksesta, ja tietämättään näköjään Sonjalle avuksi istuessaan katsomossa.
-
Mä kiinnitin kans huomiota siihen, miten Noalla on Nellyn mielestä joku tyttö. Ai kun huvittaisi aina kirjoittaa omat hahmonsa niiiiiiiin syvällisen suvaitsevaisiksi, että he eivät edes ajattelisi moisia heteronormatiivisia ajatuksia — ja ai kuinka se ei tosiaankaan oikeassa elämässä mene niin. 😀 Niin pieninä meihin on iskostettu se, että jos Noalla on joku, Noalla on joku tyttö. (Paitsi ilmeisesti Tumblrissa ne unohtelee sen sijaan sitä, että joku voi olla hetero, hehe.) Siinä mielessä musta on kivaa, että näitä ajatusratoja on meidän hahmoissakin, vaikka me kirjoittajat tiedetäänkin enemmän kuin hahmot tietävät.
Jos olisin Noa, tekisi kyllä mieli nakata Nelly pihalle. 😀 Nelly on tyypillisesti utelias ja myös juoruaa, vaikka ei pahalla sitä teekään. Voin kuvitella, miten Nelly on tämän jälkeen väijynyt Noaa.
– Nelly on ilmestyillyt oviaukoista ja seinien takaa ja säikäyttänyt Noan sata kertaa kysymällä, kuka se tyttö on.
– Nelly on hiippaillut Noan taakse tallissa ja saanut Noan hyppäämään kattoon kysymällä, kuka se tyttö on.
– Nelly on väijynyt pimeässä vessassa, ja melkein aiheuttanut Noalle sydärin kysyessä oven auetessa pimeydestä, kuka se tyttö on.
– Nelly on varmaan pedannut itsensä Noan päiväpeitonkin alle, ja kun Noa-parka on illalla vetänyt peiton syrjään, siellä onkin ollut Nelly kysymässä, kuka se tyttö on. -
On se Harri kyllä aika äijä. Jos olisin ollut hänen nahoissaan, en varmaan olisi tohtinut ratsastaa. Ekat kisat ja heti käy noin. Harri onneksi varmaan sai kuitenkin todisteet siitä, että silti pystyy menemään, vaikka olisi kuinka karikkoinen alku. Tiedä sitten, mitä se tämmöinen tekee Harrin innolle kisata jatkossa. Hö. Sonjalla sen sijaan meni niiiiiin hienosti! Myöhemmistä jutuista luin, että kisakärpänen puraisi. Nelly on varmasti ihan taivaissa paitsi ihan toisen puolesta koetun ilon takia, myös siksi, että hän oli oikeassa.
En osaa hahmottaa tällä kokemuksella, kuinka analyyttinen Sonjan tapa katsoa omaa suoritusta on. Huomaan, että yrität viestiä analyysillä jotain, mutta minun täytyisi tietää enemmän kilpailuista ja kuulla kisapuhetta, jotta ymmärtäisin sen. Ne, jotka ovat kuunnelleet oikeasti enemmän kisapuhetta, varmasti osaavat analysoida tämän aspektin paremmin lukiessaan. Sen aistin, että Sonja on kiinnostunut kisoista ja treenaamisesta koko ajan enemmän. Kahden valmentajan voimin on hyvä katsoa juttuja, varsinkin kun Simolla on vielä sairaasti enemmän kokemusta kuin Nellyllä. Samalla mua, awww, jotenkin liikuttaa Nellyn kirjoittajan puolesta, että vaikka Nelly on tuollaisena parikymppisenä aika natiainen Simoon verrattuna, häntä ei nakattu sivuun siitä huolimatta että tulee isot pojat välillä paikalle. 😀
-
Ny on poka komioja lippuja kaikki!
-
Mä en lue Santun vanhempia tästä tekstistä niin, että iskä on äidin tossun alla. En pidä tämän tekstin perusteella kummastakaan sen enempää tai vähempää kuin ennen. Ennemminkin olen lukevinani, että avioero on nyt ainakin jo asumuserossa ja mietintävaiheessa menossa, ja tässä Santtu joutuu hieman talousriitojen välikappaleeksi hevosjutuissaan, koska onhan hevoset kalliita. Hyvä kun Santtu kuitenkin saa Jossunsa.
Santun tyyli on edelleen sama herkkä ja varovainen kuin ennen. Jos teksti voi olla aavistuksen huonossa ryhdissä seisoen kerrottua ja sivuilleen vilkuilevaa, tämä on. Olen saanut vähän kiinni siitä, mistä tyyli johtuu.
– Santun referoiva kerronta luo sellaisen olon, että hän puhuu mulle kuulumisiaan suoraan. Tapahtumahetki on ikään kuin mennyt jo ja Santtu kertoo juttujaan jo tapahtuneena. Se on selkeintä silloin, kun Santtu referoi muiden repliikitkin. (Älä luule, että kannustan sua kuitenkaan tällä referoimaan kaikkia repliikkejä, koska se tekisi tekstistä raskaan.)
– Santtu käyttää mun silmään tavallista enemmän sellaisia paikkasanoja, kuin osoittaisi samalla sormellaan: itsestään ja omasta sijainnistaan riippuvia sanoja. He olivat esimerkiksi _siinä kentällä.
– Santtu kommentoi asioita suoraan. Tyypillisesti ”hyvä kertoja” näyttää kerronnassa hahmon nauramassa, jos joku on hassua. Santtu sen sijaan toteaa, että se oli hassua. Se sopii rupattelevaan kerrontatyyliin hienona ratkaisuna, vaikka olisi perinteisemmässä kerronnassa kömpelöä.
– Santtu kertoo aina hieman liikaa: niin että menee vähän nolon puolelle. Äijistä cooleimmat ei pidä mitään ponivihkoja, tai siis ei myönnä sitä kirkkain silmin.En ehkä ole tämän tarinanalkuisen tägäystaktiikan fani. Joskus tuntuu että ”tässä tarinassa on Eira ja Sonja” tarkoittaa että ”lukekaa Eira ja Sonja tää koska ette muuten varmaan lukis, ja muiden ei ole pakko lukea”. Oletus kuitenkin on, että kaikkia kiinnostaa joka tapauksessa lukea koska ollaanhan me nyt niin taitavia kirjoittajia kaikki. 😀
-
No ylikiva! Yritä nyt ratsastaa ja kaikki kerääntyy vahtaamaan. Vaikka suoraan sanoen itsekin menisin katsomaan. Camilla on tätä nykyä niin poikkeuksellinen näky hevosen selässä ja muutenkin höntsäämässä. Hehehe parasta on kun Nellykään ei malta olla sekaantumatta. Oskari se nyt kai muutenkin huutelee Camillalle ja Niklas kaikille. 😀
Camillan ja Oskarin väleistä tulee joskus mieleen vanha aviopari — nyt taas. 😀 Joo eei, jos isäntä opettaa liikaa emäntää tai toisin päin, eihän siinä tule kuin lihava riita.
-
Mitähän Hopiavuoressa oikeasti-oikeasti meinataan, kun kaikista hevosista SALIERI tekee Ukot ihan ilman syytä? Onkohan se Ukon juttu kumminkin jotain tarttuvaa?? Apua! Kenen hevonen seuraavaksi?? Typykin on niin vihainen: tiedä vaikka se olisi potilas nolla? Kerran viime kesänä näin Arlekininkin ryntäävän Niklaksen johonkin pöpelikköön asti, varmaan sekin on hullu? Panikoikaa!!!
Sonja on tässä sellainen, että tekee mieli huokailla että huoh, hevosenomistajat! Jos mun koira sanoo puistossa ihan yhtäkkiä RÄYH ja painelee toisen perään korvat luimussa mutta mitään isompaa ei käy, tuumin että jaaha, huono päivä. Kun hevosen karvat menee väärään järjestykseen, sen omistaja maksaa vaikka satasen per millimetri, että koko olento ultrataan ja sädetetään röntgenissä korvista hännäntupsuun. Olen miettinyt ihan oikeasti, mistä tämä mahtaa johtua. Hevosen suuremmasta rahallisesta arvosta? Vai siitä, että jos hepalla keikahtaa päässä, siinä voi käydä pahemmin todennäköisemmin kuin mun fifien kanssa? 😀 Mutta ei siinä. Olen kasvanut tähän kulttuuriin kans. Jos mulla olisi oma Salieri, mäkin varmasti haluaisin tutkia sen.
Mutta hoo, hyvä, minkähänlainen kilpailija Sonjasta vielä tulee kun hän pääsi jo ruusukkeen makuunkin? 😀
-
Marshallille Aries tekee niin hyvää, ja Marshall tykkää Ariesista. Onhan se nyt siistiä kun toisella on virtaa ja tahtoa hypätä vaikka saman tien korkeampia. Arlekin on ehdottomasti näistä mun suosikki (koska se on lähempänä mun ideaalihevostyyppiä: olen puolueellinen) mutta on se Arieskin komia tyyppi hypätessään silmät ja korvat innokkaina.
-
Hahmoanalyysiä
Marshall on etenkin alussa kovin tietoinen omista ajatuksistaan. Oikea ihminen pystyy olemaan myös tällä tavalla väliaikaisesti. Kun ihminen tutkii itseään tarpeeksi, hän voi huomata esimerkiksi Marshallin tapaan, että on taipuvainen murehtimaan. Sitten hän alkaa murehtia, turhaankin, ja unohtaa olevansa taipuvainen murehtimaan. Marshall vaikuttaa tuntevan itsensä, mutta niin kuin ihmiset, ei hänkään jaksa koko aikaa kehittää ajatusratojaan.Vertaan Marshallia myös hänen vuosien takaiseen entiseen elämäänsä. Joskus sata vuotta sitten ennen Hopiavuorta Marshall ei kyennyt ollenkaan asettumaan Niklaksen nahkoihin. Nyt hän pystyy. Kun hän tekee sen, hän kerää multa ihmisyyspisteitä. Tykkään kilteistä ihmisistä, jotka ajattelevat muita: tykkään myös sellaisista hahmoista. (Harmi, ettei pelkistä kilteistä hahmoista tule tarinoita, eikä kokonaan kiltti hahmo ole realistinen.) Marshall ymmärtää kuitenkin realiteettien päälle. Hevonen, oli se sitten Arlekin tai muu, on ensisijaisesti Marshallia varten. Se on harmi Niklakselle, mutta jos Marshall ajattelisi toisin, se olisi aika julkeaa hänen perhettään kohtaan: hehän ovat maksumiehiä.
Hahmojen kirjoittamisesta
Siitä ei ole kauaa, kun säksätin niistä pisteistä ja pilkuista repliikeissä. En tiedä, onko sattumaa, vai oletko muuten vain samalla kiinnittänyt huomiota repliikkien esitystapaan ja sisältöön samalla kun olet paininut asian kanssa. Tuntuu että repliikkien esitystapa on asia, joka kohenee juuri nyt hurjaa vauhtia. Olet osannut aina löytää muidenkin hahmoista maneereita, joita he toistavat puheessaan. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että olet paraikaa viemässä repliikkejä eteenpäin: et tarvitse enää maneereita puhuttaessasi kolmea eri tavalla puhuvaa hahmoa, jotta lukija tietäisi ilman johtolausettakin, kuka puhuu. Haet myös murteita hyvinRoolitat hahmot myös selkeästi. Vaikka otat huomioon Harrin kisajutut ja sidot keskustelun edelliseen ratsastusretkeen, olet roolittanut keskustelun syvemmältä pidemmän aikavälin tapauksien perusteella. Marshall on mestari ja Niklas ja Harri ovat oppipoikia: Niklas Marshallin ja Harri toisen mestarin. Et olisi välttämättä tarvinnut tähän edes sen auki selittämistä siinä kohdassa, jossa Niklas puhuu innoissaan Harrille.
Tarinan sisällöstä
Tässä jutussa mua viehättävät eniten Marshallin neuvot. Marshall antaa tässä Harrille käytännönläheisiä, helposti noudatettavia neuvoja ja puhuu hänelle samalta tasolta. Sellaisia puheita kestäisin itsekin kuunnella, vaikka muahan ei neuvota koska tiedän aina kaikesta kaiken!!111. Niklas on tietenkin oma hölö itsensä, mutta aww miten mua liikuttaa kuinka hän yrittää sulkea suunsa ajoissa. Siitä jotenkin loistaa se, miten Niklas voi olla välillä ääliö kun on liikaa vauhtia, mutta hän ei tosiaankaan torveile tahallaan tai edes koe juttujaan ensin sopimattomina vauhdin hurmassa. Hehe, Marshallina en olisi kyllä myöntänyt, että olisin mokannut noin pahasti. Mutta minähän en tietenkään mokaa koskaan. :DD -
Mun ääntä ei lasketa koska en ole joukkueessa, mutta Komiat tai Häjyt -tiimille jussiraita olisi luonnollisesti komein ja häjyin vaihtoehto 😀
E/ ottakaa huomioon että lipuista tulee tosi snadeja ja teidän mielikki jäisi pelkäksi pilkuksi. 😀
-
Näin juuri TT:n ekan osakilpailukutsun. Olen tähän asti arponut, osallistunko, mutta nyt varmistui, etten osallistu itse. Kilpailusta on poistettu mua eniten kiinnostavat osuudet, eli just mun tyyliin sopiva yhteisöllisyys (ohjataan värkkäämään oman ihanan jengin kaa tarinoita eri foorumeille: nyt ohjataan Tarinahevoskollektiiviin) ja ihana yksilöllisyys (eri osareilla eri järjestäjät, jotka olemassa olevia talleja historioineen, tiluksineen, hahmoineen ja omannäköisine kutsuineen ja palkintoineen: nyt kevyesti luonnehditut kuvitteelliset sijainnit). Myös formaatti on muuttunut tänä vuonna kotoisista, mun hahmoille sopivista ratsastuskoulukisoista suureellisempaan suuntaan ekan osarin kansainvälisine luokkineen. Vitsit miten hienoja uudistuksia ja kivaa kun kokeillaan uusia juttuja — ja vitsit kun ne ei tällä kertaa olleet ollenkaan mua varten. 😀 Katsotaan vuoden päästä uudestaan, millaset kisat tulee. Pitäkää te muut hauskaa: kannustan teitä niin kuin mun hahmotkin. Avaan TT-alueen tänne, ja niin kuin viimeksikin, omaa harkintaa saa käyttää sen kanssa. Ainoastaan pelkät liikettä kuvaavat ratsastusjutut pakotan laittamaan sinne. 😀
-
Aaaaaaarghhhh. Joka vuosi. Joka vuosi mä sanon, että ei IKINÄ ENÄÄ, koska TT:n jälkeen koko talli on aina ihan hirveässä kunnossa ja kirjoittajat vain uikuttaa kukin omissa nurkissaan sormet verillä minä mukaan lukien. Ketään ei kiinnosta kirjoittaa kahteen kuukauteen mitään kivaa ja juonellista TT:n jälkeen, puhumattakaan että sen aikana viitsisi. Itsekin kirjoitan joka osakilpailuun sen kymmenen lisäarpatekstiä sillä ajatuksella, että kunhan on jokaisessa 300 suomenkielistä sanaa peräkkäin ja niistä sanoista kolme on ”Tie Tähtiin -kilpailu”, niin valmis, hyvä, seuraava. Ihan sama kuin kirjoittaisi laatispäiväkirjoja: The most Dangerous Writing App on TT-osallistujan paras kaveri. Itseäkään ei kiinnosta sellaisen rutistuksen jälkeen kirjoittaa mitään oikeaa esimerkiksi enää ikinä. 😀 Varsinkaan kommentointi ei kiinnosta, kun muut ovat runtanneet tekstejä kommentoitavaksi samalla mentaliteetillä kuin itse on niitä puristanut. (Ok: viime vuonna tältä mut pelasti TT-alue, jonne sai vaikka oksentaa. Tuli luettua ja sanottua sitten jos on jotain asiaa. Ei ollut itselläkään paineita, kun kaatoi laatismaisia tekstejään sinne, joten se auttoi mua itseäni. Jos menette TT-skabaan, sama alue tulee taas. Se on varattu teksteille, jotka kuvaavat pelkkää ratsastusta ja jotka täten saattavat potentiaalisesti saada mut itkemään, jos mun pitää kommentoida niitä 10 x ratsastajien määrä x osakilpailuiden määrä. :DD Kaikki ne tekstit, joissa on mitä tahansa muutakin sisältöä kuin ratsastajan ja hevosen liike sekä valmentajan ohje, vaikkapa siis juoni siinä ohella, saa tänäkin vuonna laittaa minne haluaa.)
Muistan siis tänä vuonna tosi hyvin TT:n kauhut ja mitä kamalaa siitä seuraa mun harrastukselle vaikken edes osallistuisi. Mikä mua siis vaivaa kun ajattelen että Ruska Svart on melkein seitsemän: omasta mielestään siis erinomaisen täydellisen ikäinen voittamaan ekan cuppinsa? Siinähän saisi samalla uitettua taas omia suosikki- ja klassikkohahmojaan taustalla, aijje. Taitaa aika kullata muistot kun ajattelen noita TT:n kauhuja enemmän sitä, miten hienoa oli, kun KERRANKIN oli joukkue jossa muut oksensi samaan tahtiin ja loppuun asti niin tuli se hitsin pysti saatua. 😀 Ja muistelen niitä TT:n helmiä: tarinoita, joista tulikin klassikoita. No mä mietin vielä. Vaikka tiedän, että mun ”mietintä” on lähinnä sitä miten joka tapauksessa Ruska Svart tulee voittamaan ekaa cuppiaan ja miten mua vain ärsyttää enemmän kun muka mietin.
Mutta tuokaa ketä tuotte. Toi on niin kamalan hirvittävä rutistus, että siinä on oltava hahmo, josta on palo kirjoittaa. Kyllä me keksitään joku suurin piirtein uskottava syy, miksi just sen hahmon on päästävä Hopiavuoren tiimiin — tai taas ilmeisesti tiimeihin.
Keitä te meinaatte tänä vuonna olla, vai oletteko te taas Komioota ja Häjyjä komiooren perintehien mukahan?
-
Aww kun ne on niin söpöjä. Tykkään vieläkin näistä sarjakuvamaisemmista kuvista enemmän kuin valokuvamaisista. 😀
-
Kyllä ne hevoset keksii, voi poka notta! Ei vain ole loogista, että ne olisivat muka luonnostaan niin onnettomuus- ja haaverialttiita kuin ne on: vika täytyy ihan oikeassa maailmassa olla siinä, ettei ihmiset osaa käsitellä niitä vieläkään niin hyvin kuin vaikka koiria lajina. Mieti nyt vaikka agilitykoiraa. Joskus silläkin joku paikka venähtää, mutta kyllä 99% treeneistä ja kisoista käydään niin kuin on etukäteen suunniteltu. Hevosten kanssa vain on aina joku ihme mysteerielementti, joka pistää suunnitelmat uusiksi vaikka sitten kadonneen kengän muodossa, jos ei muuten. Jos ne olisivat luonnostaan noin tapaturma-alttiita, eihän ne olisi ikinä selvinneet sekuntiakaan villeinä. Jatkuvien heppaongelmien täytyy kertoa jostain, ihan oikeasti. Niinhän ne sanoo, että hevoseton on huoleton.
-
Noni! Me tiedetään, että Nelly on utelias, mutta vähän niin kuin Niklaskin olisi, ainakin ihmissuhdejutuissa. Hän nyt ei pakota kertomaan heti, kuka ja mitä, mutta silti. (Tai oikeastaan mulla on sellainen olo, ettei ihan Noalta vielä kehtaa pakottaa tietoa esiin, mutta että jos kyseessä olisi joku kavveritasolla vielä korkeammalla, kyllä se tieto sieltä samalla istumalla kaiveltaisiin.)
Niklaksella on ainakin ollut aika suora tapa toimia. Voisi ottaa vähäsen mallia. Mun tapa on vissiin sama kuin Noalla tähän asti: jos vaan tuskailen keskenäni niin tottahan se toinen lukee mun ajatukset ja tulee mun luo, eikö ole ihan realistista mitä?
Sait kerrottua Niklaksen ja Marshallin taustatarinan myös ihan oikeassa paikassa. Tässä se olisi voinut tulla esiin oikeassakin elämässä. Lisäksi sen sijaan, että Niklas vähenisi Noan sidekickiksi tässä tarinassa, hän on päähenkilö ja otat palstatilaa hänen omille jutuilleen näin.
Koska olen puolueellinen, odotan eniten, että Noa ottaisi jotain onkeensa Niklaksen jutuista. Jos en olisi näin äärettömän puolueellinen, odottaisin varmaan yhtä paljon sitä, että jotain kautta, jossain elämässä, joskus tarinassa Niklaksesta ja Noasta SEKÄ Niklaksesta ja Nellystä tulisi hyviä kavereita. Noan kanssa siksi, että tästä se lähtisi: Noa on keskustellut sellaisesta aiheesta, että on osoittanut jo luottamusta kysymällä apua ja avautumalla. Nellyn kanssa taas ihan sen takia, että mikä utelun voimakaksikko ja salapoliisityöpari näistä voisikaan tulla vitsitarinoihin. 😀
-
Mulla on ainoa toimivaksi todettu vinkki kisajännitykseen. Sain sen kun vein ihan ekaa kertaa koiraa kansainvälisissä näyttelyissä kehään. Mulle sanottiin, että mene niin kuin menisit kunniakierrokselle. Kuvittele, että ROP1 serteineen saatiin jo, ja kaikki haluaa vain nähdä koiran: eli näytä sitä niille. Ajatus on ylimielinen, mutta ei se mitään. On helppoa hymyillä ystävällisesti kun kuvittelee hetken olevansa jo kaikkein paras ja menossa suurin piirtein Universumin Muotovalio -palkintoa vastaanottamaan. 😀
Mutta hehe, etukäteen toimii se harhautuskin. Muuttoajatukset ja ulkomaankomennus pistää aika tehokkaasti jutut perspektiiviinsä. Ei yksillä kisoilla oikeasti ole mitään väliä elämässä, etenkään kun minkään tason tulot (ja juuri minkään tason menotkaan) eivät edes välillisesti riipu niistä. Jos on muuta myllytystä ympärillä, varmaan sitä itsekin suhtautuisi niihin koiranäyttelyihinkin rennommin: olisi se kiva, jos serti tulisi, mutta eipä se isompia juttuja ratkaisisi.
Nelly vaikuttaa kannustavalta valmentajalta… …ja omalta uteliaalta itseltään, joka tahtoo tietää tallilaisten suunnitelmat. 😀
-
Varmaan kaikki jännittää kilpailemista ja esiintymistä, ja urheilu on oikeastaan vähän molempia. Se onkin varmaan yksilöllisempää, mitä jokainen vaikka ratsastuskilpailussa jännittää. En ole miettinyt koskaan Harria tältä kannalta, mutta hyväksyn ihan harrimaiseksi peloksi ajatuksen siitä, että mokaa nimen omaan tuttujen silmien alla. Harri näyttää ajattelevan ensisijaisesti sitä, että muut pettyvät häneen, jos hän mokaa: ei niinkään sitä, että hän olisi absoluuttisesti vain huono, jos mokaisi.
Harri tuntuu tässä tarinassa olevan myös luottavainen samalla tavalla kuin linnut. Kun ne istuvat puussa, eivät ne oksiin, eli vaikka valmennukseen luota, etteivät putoa maahan. Omiin siipiinsä ne luottavat. Harri ei hae tässä turvallisuuden tunnetta siitä, että onpahan valmentaja, joka vissiin tietää mitä tekee. Tai siitä, että on hevonen, joka on nähnyt ja kokenut kaiken. Hän keskittyy itseensä: lensi hän sitten tai putosi. Se on toki ihan tyypillistä ekojen suoritusten aikana, mutta tosi harrimaisen tuntuinen ajatus noin ylipäätään.
Nyt vaan onnea kisaan. 😀 Tällä viikollahan ne oli: etteivät olisi olleet toissapäivänä. Saatoin juuri eilen vilkaista, onko kuinka osallistujia. Olisi vähäsen mieli tehnyt tulla itsekin, mutta enpä saa osallistuttua ilman arviointikriteereitä. 😀
-
Mä tykkään kaikista eniten siitä, miten Marshall on oppinut jo Nellyn olevan aika tiukka täti: niin kova tyyppi, että saattaisi melkein oikeastikin huitaista uhriaan Ilkalla päähän. Marshallille ja Nellylle löytyy myös luonnollisesti kilpailuista yhteinen puheenaihe, vaikka Nelly itse ei olekaan tainnut vähään aikaan kilpailla. Sellaisista varmoista jutuistahan on hyvä praatata kaffilla oikeidenkin ihmisten kanssa ennen kuin on muita suoranaisen yhteisiä kuvioita. 😀
Vaikka Marshallin aikataulutukset pettää kisojen merkeissä, olen vain sitä mieltä, että jos nämä olisivat oikeita ihmisiä, tämä ryppy tekisi ihan hyvää. Niklas on välillä nimittäin itsenäinen tyyppi, joka osaa vaatia omaa tilaa. Hän myös kasvaa koko ajan ja itsenäistyy kiukuttelematta Marshallille niin kuin vanhemmille joskus kiukutellaan. Sitten on taas asioita, joita Niklas ei edes unelmoi tekevänsä yksin — paitsi kunnes tekee. Kisaaminen on sellainen, johon tarvitsee juuri Marshallin lohturievuksi, eikä kukaan muu käy. Tämä tietenkin kumpuaa ihan mun omasta kammosta olla riippuvainen, mutta musta muillekin ihmisille tekee hyvää huomata, että ne pystyy ja osaa yksinkin. Samoin maailman Marshalleille on hyvää huomata, ettei niitä tarvitakaan ihan joka asiaan. Sitä paitsi kun Niklas on ottanut jo tilaa muualla, Marshall ei tässäkään enää liiaksi murehdi. Onhan se jo nähty, että kyllä se kloppi pärjää, kun sen on pakko. 😀
-
Vai on Niklas taas terapeuttina. :DD Sille pitää pian varata aikoja ja tehdä ihan oma merkki. Noa on oma kömpelö itsensä, kun yrittää puhua tunteiden ilmaisemisesta. Harmi kun Niklaksen puoli asiaan kuultiin jo ennen kuin ehdin tulla tähän ruinaamaan, että voisiko se pliiiiiiiis olla että jaa, Noa puhuu musta, Niklaksesta, noin typerästi peitellen, eikä mistään työkaverista. :DD
Mutta onpa kiva kuulla Noasta. Luonnollisesti olen ihan sikaonnellinen, kun kuullaan Chaista myös. Chai on lellivauvani: hahmo, jonka ajatukset tiedän joka tilanteessa. En tiedä, onko Noasta hyvä vai huono, kuinka tarkkasilmäinen Chai on: ihan toista maata kuin joku Hello aikoinaan. Oikein huvittaa seurata, ottaako Noa onkeensa Niklaksen nykyisistä ja tulevista ohjeista, ja mitä ihmettä siitä voi seurata kun toinen varmasti jo tietää, mutta on itsepäinen ja kauhuissaan.
Noan TT:n aikaiset mietteet omasta likaisuudestaan olivat kamalia. Ihan kuin hän olisi uskonut, että hänellä on jokin käänteinen midaan kosketus: kaikki mihin hän koskee, muuttuu kakaksi. Tässä se avautuu. On vapauttavaa, kun Noalla on lupa edes ajatella mitä haluaa. Hän, reppana, on joutunut kuitenkin käydä läpi aika paljon ja on osittain hajalla itsekin. Kun saa vapauden edes ajatella, pystyy käymään tuntojaan läpi ja ehkä edistymään pyrkimyksissään. Noalle tietenkin soisi kaikkea hyvää: olemmehan hänet jo kauan tunteneet ja hyväksi tyypiksi todenneet, vaikka emme aina samaa mieltä kaikesta olisikaan.
Oi voi. Mun toiveilla on tapana toteutua, niin en uskalla toivoa vielä yhtään mitään tältä juonelta. Toisaaltahan tekisi mieli toivoa, että menkää nyt onnelliseen loppuunne, mutta sehän tarkoittaisi juuri sitä, etten ikinä pääsisi lukemaan ja kirjoittamaan kaikkea mielenkiintoista (ja kaikkea ihan hirveää) matkan varrelta.
