Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Minä päätän mitä hevoosia minä pirän
”Tuata nuan…” yskäisin astuessani tuvan keittiöön.
Näin, miten Nelly vilkaisi rapaisia käsiäni ja mustia kynnenalusiani. Katsahdin vaistomaisesti tiskialtaaseen päin, mutta kukaan ei ollut lisännyt sen reunalle saippuaa. Peremmälle ei olisi tulemista muutoin kuin vessan käsienpesualtaan kautta. Nellyn ansiosta kukaan muukaan ei kosketellut enää likaisilla käsillä seinäpapereita ja kaapinovia. Kaikki muut käänsivät katseensa minuun, eivätkä välittäneet likaisista käsistäni.
”Niin tua Ukko…” aloitin.
Camilla suoristi ryhtiään. Hän oli varmasti kuullut jo: asuihan hän Oskarin kanssa. Nellyn leuka nousi pystyyn ja silmät siristyivät. Sonja ja Inari kohottivat kohteliaasti kulmiaan identtisellä pienellä eleellä. Eira alkoi säteillä hämmentävästi.
”Pääseekse jo kilpaileen? Ukko?” Eira kysyi silmät melkein kuuluisten kilpahevosten kuvia heijastellen.
”Ei”, vastasin vakavana.
”Uu vau, pääseekse johki uuteen laatuarvosteluun? Hei mä tiedän, sille tuodaan tammoja.”
”Ei, mut–”
”Eira”, Noa sanoi lempeästi Eiran ja ikkunan välistä penkiltä, kun Inari jo näytti keräävän happea toruakseen. Eira sulki suunsa näyttämättä kovinkaan happamalta, kun Noa hipaisi hänen olkapäätään. Ilmeisesti Noa oli taas päässyt piireihin — tai mitä Eiran ikäiset nyt sanoivatkaan.”Oskari on nyt sitä miältä jotta pysyttä Ukosta erossa vähä aikaa kaikki. Kokonansa. Myäs sä Camilla. Soon takimmaases haas ny yksin. Olis hyvä jos että menisi sinne taputtelemahan. Eira varsinkaa sinä.”
Taisin puhua eniten Camillalle. Hän käänsi katseensa viistosti kohti lattiaa ja keittiön räsymattoa, eikä sanonut mitään. Eira veti henkeä ja oli jo sanomassa jotain, mutta antoikin katseensa kiertää muissa. Hänenkin katseensa lukittui Camillaan.
”Saaks Tiitus sitte muka yksin hoitaa sitä?” Eira kysyi omituista närkästystä äänessään. Camilla kohtasi katseeni sen kuullessaan.
”Ei eres Tiitus kuulemma.”
”Oskari on kyl aika pihi jos se yksin meinaa–”
”Minä hoiran sen Ukon ny”, sanoin painokkaasti.
”Kävikö sen kanssa jotain?” Sonja kysyi ja lisäsi lähes olemattoman tauon jälkeen: ”Taas?”
”Ei ihimeempiä”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Se jotaki konhotti tuas kentällä toissaehtoona ja heitti ympäri –”
”Ai kauhee”, Inari henkäisi puheeni päälle.
”– Milan sillä meni”, pakotin nimen suustani, ”tiärä sitte jotta mitä se kloppi sen kaas… Tai jotta mikä sen tuli. Oskari vain on varovaanen…”
”Mites Milan?” Noa kysyi. Siristin hänelle silmiäni.
”Ei varmahan retaja täälä vähään aikahan. Pikku murtuma.”
Inari peitti vaivihkaa suunsa.
”Soon aiva kunnos”, sanoin Inarille. ”Niinku Ukkoki”, lisäsin kaikille, ”Oskari vain… No. Pysykää ny vain pois sen tyätä. Näin on kuulemma laki.”Niin oli Ukko tuomittu jatkamaan eristystään, josta se oli jo välillä ollut vapautumaisillaan. Illalla talutin sen sisään talliin ja tunsin itseni uupuneeksi. Ukko-parka lompsotti perässäni ja kokeili muutaman kerran vielä rajojaan kuten nuoren terveen orin kuuluukin: viskeli päätään ja oli pontevasti ryntäävinään. Karsinassaan se oli surullinen näky. Sentään se vaati äänekkäästi ruokaansa ja yritti tyrkkiä minua kipoltaan, kun kaadoin sinne itse lupaukseni mukaan ruokaa päästämättä Camillaa töihinsä. Varotoimet olivat turhia. Ukko pysyi aisoissa, kun tuuppasin sitä sangolla naamaan. Se yritti protestoida muka puremalla, mutta eihän se tosissaan ollut, kun antoi minun niin helposti tarttua riimuunsa ja työntää kitansa kauemmas käsivarrestani. Se oli hieno hevonen, melkein niin kuin Jussi, mutta olin kuullut jo Oskarin murtuneesta äänestä puhelimessa, mikä sen kohtalo olisi.
Tallin ja iltapuuhieni jälkeen kömmin sänkyyn. Nellyllä oli jokin paksu kirja kesken, mutta hän laski sen saman tien nurin päin syliinsä, kun pääsin peiton alle. Olimme käyneet jo Ukon tapauksen läpi heti tapahtumapäivänä, mutta silti siitä riitti puhuttavaa. Siinä sängylläkin ensimmäinen hänen ääneen lausumansa ajatus koski Ukkoa.
”Tiedäks yhtää mitä se Oskari meinaa sen Ukon kans?”
”Tiärän. Sei oo sanonu sitä mutta…”
”Sekö meinaa..?”
”Kuule. Mitä sanoosit jos ostaasimma sen pois?”
”Ei.”
”Älä ny — kuule ny! Ei meirän tarvisi siitä montaa tuhatta maksaa. Minä sanoosin jotta Oskari tyytyys piänehen hintahan jos se hevoonen sais elää ja olla tuas pihas. Ei se palioa söis. Tuas se menis samas mihinä –”
”Ooksä oikeesti hullu?”
”En..?”
”Luuleksä tosissas et sulla on lupa tappaa ittes sen kans? Aiva oikeesti oot niin tyhmä et luulet et se olis millää lailla hyvä idea? Noin vaan ehdotat aiva niinko olis selvää et mä sanon et jooooooo: mee vaan Eetu ja tapa ittes! Kuule ko me ei olla edes naimisis nii ei mulla oo mitää tarvetta saada sua hengiltä. Me ei mitää hulluja hevosia–”
”Mitä sä ny?”Nousin patjalta kyynärpäideni varaan. Nelly ei ollut sanonut Ukosta juuri mitään. Olin kuvitellut meidän olevan samaa mieltä koko tapauksesta. Nyt kun puhuin Ukon pelastamisesta, minua tuijottikin vihainen Nelly leuka kireänä ja etumaiset hampaat paljastettuina. Hetken tuijotettuaan hän tuuppasi minua olkapäästä ja paiskautui sitten makaamaan kyljelleen selkä mielenosoituksellisesti minua kohti. Kun yritin hipaista häntä, hän vetäytyi aivan seinään kiinni ja veti peiton paremmin korvilleen.
”Hyvää yätä sitte”, sanoin ja kurotin valon pois päältä.
”Mhm”, Nelly äännähti tiukasti.
Hetken oli hiljaista.
”Sinet kyllä päätä mitä hevoosia minä pirän”, mutisin lopulta, koska asiaa ei voinut jättää käsittelemättä koko yöksi vaikka valot olivatkin jo poissa.Nelly veti terävästi henkeä ja kääntyi salamannopeasti kasvot minuun päin. Hän ei potkaissut minua, vaan ennemminkin asetti hyytävät jäävarpaansa kylkeeni ja puski minut sängystä ponnistaen selällään seinää vasten. En ehtinyt muuta tehdä kuin haroa mitä tahansa tukipilaria ympäriltäni, ja harmikseni asia johon tartuin, oli oma tyynyni. Selkään sattui, kun putosin lattialle Nellyn sukkien keskelle.
”Tän mä ainaki päätän!” Nelly ilmoitti. ”Mee muualle kuorsaamaan niin kauan ko oot syyntakeettomas tilassa!”
-
Tapaus
Hopiavuoren tuvan ikkunasta seurasi moni silmäpari tyrskien erikoista tapausta. Siinä Eetu Hopiavuori, joka tunnettiin hyvin pidättyväisenä ja lähes kankeana, kaapaisi maasta uutisten mukaan Saharan hiekan vuoksi hieman kellertävää sulavaa lunta, pyöritti siitä pallon ja paiskasi sen lainahevostaan Skottia taluttavan Helemias Ilveksen selkään.
”Hei — ette usko mutta–” ehti silloin sisällä oleva Eira Helmipuro sanoa ikkunaan osoittaen. Ennen kuin hän ehti jatkaa, nekin, jotka eivät äsken olleet tätä epätavallista tapausta todistaneet, katsoivat ulos. Ja juuri parahiksi!
Todistajien läsnäollessa, tai ainakin tuvasta katsellessa, Helemias Ilves hylkäsi hevosensa parkkipaikalle saman tien. Hänen etukenoisesta säntäämisestään päätellen hänen tarkoituksensa oli antaa Eetu Hopiavuorelle kunnon lumipesu sulavalla lumella ja Saharan hiekalla. Hopiavuori, jonka nähtiin satunnaisesti hölkkäävän hevosten takia mutta pidättäytyvän suuremmista urheilusuorituksista, tarttui kuitenkin kentän aidan ylimpään puomiin, heilautti itsensä koko rakennelman ylitse ja ehti kenttää pitkin kauas ennen kuin Ilves vähemmän atleettisena pääsi pyristelemään aitalankkujen välistä hankalasti perään. Hopiavuoren menoa kuitenkin hidasti aitauksen toisen puolen ylittämisen jälkeen polviin asti yltävä umpihanki, sekä Ilveksen aidan päältä hänen päälleen tähtäämä mahtava mahaläiskä.
Hetkeen tuvan puolelle ei näkynyt juuri muuta kuin suuri hevonen, joka söi tyynesti lunta Oskari Suden auton katolta. Jonkin ajan kuluttua kentän takaa hangesta kuitenkin nousi kaksi päätä. Toinen, vaaleahiuksisempi, oli siihen malliin punainen ja enemmän hangesta kohottuaan hytisteli hartioitaankin niin, että hänellä oli taatusti runsaasti sulavaa lunta ainakin paidan alla, nenässä ja korvissa. Hänen piponsakin oli kadonnut jonnekin. Toisen pään hiukset roikkuivat märkinä päätä myöten, mikä oli hänet tuntevien katsojien mielestä kenties Hopiavuoren leikkimään innostumistakin harvinaisempi näky. Lisäksi hän kaivoi ison lumilköntin takinkauluksistaan ennen kuin alkoi pyristellä jaloilleen.
Tuvasta katsottiin vielä, miten Hopiavuori nousi kokonaan hangesta kuin hautakuopasta, hyppäsi aidan ylitse kentälle ja pudisteli vaatteitaan taas kovin asiallisen oloisena. Hän eteni kaikessa rauhassa läpi kentän ja meni portin kautta parkkipaikalle. Silloin Ilves, ilmeisen petollinen kaveri, yritti ampua häntä selkään lumipallolla, joka kuitenkin meni kaukaa ohi ja mäiskähti Nelly Jokikannaksen auton kylkeen.
Silloin tuvassa alkoi tapahtua. Jokikannas työnsi Helmipuron varsin epäurheilijaimaisesti penkiltä lattialle kiiruhtaessaan avaamaan ikkunan kyljessä olevan tuuletusräppänän. Sen auki riuhtaistuaan Jokikannas huusi: ”EETU! HELLO! NYT LOPPU! YKSKI NAARMU SIIHEN AUTOON NII JOUDUTTE MUUTTAA SIIHE ASUMAAN! JA SE HEVONEN POIS PARKKIPAIKALTA NIINKO OLIS JO!”
Siihen loppui Hopiavuoren ja Ilveksen hetkellinen mielenhäiriö.
-
Aaaaaaarghhhh. Joka vuosi. Joka vuosi mä sanon, että ei IKINÄ ENÄÄ, koska TT:n jälkeen koko talli on aina ihan hirveässä kunnossa ja kirjoittajat vain uikuttaa kukin omissa nurkissaan sormet verillä minä mukaan lukien. Ketään ei kiinnosta kirjoittaa kahteen kuukauteen mitään kivaa ja juonellista TT:n jälkeen, puhumattakaan että sen aikana viitsisi. Itsekin kirjoitan joka osakilpailuun sen kymmenen lisäarpatekstiä sillä ajatuksella, että kunhan on jokaisessa 300 suomenkielistä sanaa peräkkäin ja niistä sanoista kolme on ”Tie Tähtiin -kilpailu”, niin valmis, hyvä, seuraava. Ihan sama kuin kirjoittaisi laatispäiväkirjoja: The most Dangerous Writing App on TT-osallistujan paras kaveri. Itseäkään ei kiinnosta sellaisen rutistuksen jälkeen kirjoittaa mitään oikeaa esimerkiksi enää ikinä. 😀 Varsinkaan kommentointi ei kiinnosta, kun muut ovat runtanneet tekstejä kommentoitavaksi samalla mentaliteetillä kuin itse on niitä puristanut. (Ok: viime vuonna tältä mut pelasti TT-alue, jonne sai vaikka oksentaa. Tuli luettua ja sanottua sitten jos on jotain asiaa. Ei ollut itselläkään paineita, kun kaatoi laatismaisia tekstejään sinne, joten se auttoi mua itseäni. Jos menette TT-skabaan, sama alue tulee taas. Se on varattu teksteille, jotka kuvaavat pelkkää ratsastusta ja jotka täten saattavat potentiaalisesti saada mut itkemään, jos mun pitää kommentoida niitä 10 x ratsastajien määrä x osakilpailuiden määrä. :DD Kaikki ne tekstit, joissa on mitä tahansa muutakin sisältöä kuin ratsastajan ja hevosen liike sekä valmentajan ohje, vaikkapa siis juoni siinä ohella, saa tänäkin vuonna laittaa minne haluaa.)
Muistan siis tänä vuonna tosi hyvin TT:n kauhut ja mitä kamalaa siitä seuraa mun harrastukselle vaikken edes osallistuisi. Mikä mua siis vaivaa kun ajattelen että Ruska Svart on melkein seitsemän: omasta mielestään siis erinomaisen täydellisen ikäinen voittamaan ekan cuppinsa? Siinähän saisi samalla uitettua taas omia suosikki- ja klassikkohahmojaan taustalla, aijje. Taitaa aika kullata muistot kun ajattelen noita TT:n kauhuja enemmän sitä, miten hienoa oli, kun KERRANKIN oli joukkue jossa muut oksensi samaan tahtiin ja loppuun asti niin tuli se hitsin pysti saatua. 😀 Ja muistelen niitä TT:n helmiä: tarinoita, joista tulikin klassikoita. No mä mietin vielä. Vaikka tiedän, että mun ”mietintä” on lähinnä sitä miten joka tapauksessa Ruska Svart tulee voittamaan ekaa cuppiaan ja miten mua vain ärsyttää enemmän kun muka mietin.
Mutta tuokaa ketä tuotte. Toi on niin kamalan hirvittävä rutistus, että siinä on oltava hahmo, josta on palo kirjoittaa. Kyllä me keksitään joku suurin piirtein uskottava syy, miksi just sen hahmon on päästävä Hopiavuoren tiimiin — tai taas ilmeisesti tiimeihin.
Keitä te meinaatte tänä vuonna olla, vai oletteko te taas Komioota ja Häjyjä komiooren perintehien mukahan?
-
Aww kun ne on niin söpöjä. Tykkään vieläkin näistä sarjakuvamaisemmista kuvista enemmän kuin valokuvamaisista. 😀
-
Kyllä ne hevoset keksii, voi poka notta! Ei vain ole loogista, että ne olisivat muka luonnostaan niin onnettomuus- ja haaverialttiita kuin ne on: vika täytyy ihan oikeassa maailmassa olla siinä, ettei ihmiset osaa käsitellä niitä vieläkään niin hyvin kuin vaikka koiria lajina. Mieti nyt vaikka agilitykoiraa. Joskus silläkin joku paikka venähtää, mutta kyllä 99% treeneistä ja kisoista käydään niin kuin on etukäteen suunniteltu. Hevosten kanssa vain on aina joku ihme mysteerielementti, joka pistää suunnitelmat uusiksi vaikka sitten kadonneen kengän muodossa, jos ei muuten. Jos ne olisivat luonnostaan noin tapaturma-alttiita, eihän ne olisi ikinä selvinneet sekuntiakaan villeinä. Jatkuvien heppaongelmien täytyy kertoa jostain, ihan oikeasti. Niinhän ne sanoo, että hevoseton on huoleton.
-
Noni! Me tiedetään, että Nelly on utelias, mutta vähän niin kuin Niklaskin olisi, ainakin ihmissuhdejutuissa. Hän nyt ei pakota kertomaan heti, kuka ja mitä, mutta silti. (Tai oikeastaan mulla on sellainen olo, ettei ihan Noalta vielä kehtaa pakottaa tietoa esiin, mutta että jos kyseessä olisi joku kavveritasolla vielä korkeammalla, kyllä se tieto sieltä samalla istumalla kaiveltaisiin.)
Niklaksella on ainakin ollut aika suora tapa toimia. Voisi ottaa vähäsen mallia. Mun tapa on vissiin sama kuin Noalla tähän asti: jos vaan tuskailen keskenäni niin tottahan se toinen lukee mun ajatukset ja tulee mun luo, eikö ole ihan realistista mitä?
Sait kerrottua Niklaksen ja Marshallin taustatarinan myös ihan oikeassa paikassa. Tässä se olisi voinut tulla esiin oikeassakin elämässä. Lisäksi sen sijaan, että Niklas vähenisi Noan sidekickiksi tässä tarinassa, hän on päähenkilö ja otat palstatilaa hänen omille jutuilleen näin.
Koska olen puolueellinen, odotan eniten, että Noa ottaisi jotain onkeensa Niklaksen jutuista. Jos en olisi näin äärettömän puolueellinen, odottaisin varmaan yhtä paljon sitä, että jotain kautta, jossain elämässä, joskus tarinassa Niklaksesta ja Noasta SEKÄ Niklaksesta ja Nellystä tulisi hyviä kavereita. Noan kanssa siksi, että tästä se lähtisi: Noa on keskustellut sellaisesta aiheesta, että on osoittanut jo luottamusta kysymällä apua ja avautumalla. Nellyn kanssa taas ihan sen takia, että mikä utelun voimakaksikko ja salapoliisityöpari näistä voisikaan tulla vitsitarinoihin. 😀
-
Mulla on ainoa toimivaksi todettu vinkki kisajännitykseen. Sain sen kun vein ihan ekaa kertaa koiraa kansainvälisissä näyttelyissä kehään. Mulle sanottiin, että mene niin kuin menisit kunniakierrokselle. Kuvittele, että ROP1 serteineen saatiin jo, ja kaikki haluaa vain nähdä koiran: eli näytä sitä niille. Ajatus on ylimielinen, mutta ei se mitään. On helppoa hymyillä ystävällisesti kun kuvittelee hetken olevansa jo kaikkein paras ja menossa suurin piirtein Universumin Muotovalio -palkintoa vastaanottamaan. 😀
Mutta hehe, etukäteen toimii se harhautuskin. Muuttoajatukset ja ulkomaankomennus pistää aika tehokkaasti jutut perspektiiviinsä. Ei yksillä kisoilla oikeasti ole mitään väliä elämässä, etenkään kun minkään tason tulot (ja juuri minkään tason menotkaan) eivät edes välillisesti riipu niistä. Jos on muuta myllytystä ympärillä, varmaan sitä itsekin suhtautuisi niihin koiranäyttelyihinkin rennommin: olisi se kiva, jos serti tulisi, mutta eipä se isompia juttuja ratkaisisi.
Nelly vaikuttaa kannustavalta valmentajalta… …ja omalta uteliaalta itseltään, joka tahtoo tietää tallilaisten suunnitelmat. 😀
-
Varmaan kaikki jännittää kilpailemista ja esiintymistä, ja urheilu on oikeastaan vähän molempia. Se onkin varmaan yksilöllisempää, mitä jokainen vaikka ratsastuskilpailussa jännittää. En ole miettinyt koskaan Harria tältä kannalta, mutta hyväksyn ihan harrimaiseksi peloksi ajatuksen siitä, että mokaa nimen omaan tuttujen silmien alla. Harri näyttää ajattelevan ensisijaisesti sitä, että muut pettyvät häneen, jos hän mokaa: ei niinkään sitä, että hän olisi absoluuttisesti vain huono, jos mokaisi.
Harri tuntuu tässä tarinassa olevan myös luottavainen samalla tavalla kuin linnut. Kun ne istuvat puussa, eivät ne oksiin, eli vaikka valmennukseen luota, etteivät putoa maahan. Omiin siipiinsä ne luottavat. Harri ei hae tässä turvallisuuden tunnetta siitä, että onpahan valmentaja, joka vissiin tietää mitä tekee. Tai siitä, että on hevonen, joka on nähnyt ja kokenut kaiken. Hän keskittyy itseensä: lensi hän sitten tai putosi. Se on toki ihan tyypillistä ekojen suoritusten aikana, mutta tosi harrimaisen tuntuinen ajatus noin ylipäätään.
Nyt vaan onnea kisaan. 😀 Tällä viikollahan ne oli: etteivät olisi olleet toissapäivänä. Saatoin juuri eilen vilkaista, onko kuinka osallistujia. Olisi vähäsen mieli tehnyt tulla itsekin, mutta enpä saa osallistuttua ilman arviointikriteereitä. 😀
-
Mä tykkään kaikista eniten siitä, miten Marshall on oppinut jo Nellyn olevan aika tiukka täti: niin kova tyyppi, että saattaisi melkein oikeastikin huitaista uhriaan Ilkalla päähän. Marshallille ja Nellylle löytyy myös luonnollisesti kilpailuista yhteinen puheenaihe, vaikka Nelly itse ei olekaan tainnut vähään aikaan kilpailla. Sellaisista varmoista jutuistahan on hyvä praatata kaffilla oikeidenkin ihmisten kanssa ennen kuin on muita suoranaisen yhteisiä kuvioita. 😀
Vaikka Marshallin aikataulutukset pettää kisojen merkeissä, olen vain sitä mieltä, että jos nämä olisivat oikeita ihmisiä, tämä ryppy tekisi ihan hyvää. Niklas on välillä nimittäin itsenäinen tyyppi, joka osaa vaatia omaa tilaa. Hän myös kasvaa koko ajan ja itsenäistyy kiukuttelematta Marshallille niin kuin vanhemmille joskus kiukutellaan. Sitten on taas asioita, joita Niklas ei edes unelmoi tekevänsä yksin — paitsi kunnes tekee. Kisaaminen on sellainen, johon tarvitsee juuri Marshallin lohturievuksi, eikä kukaan muu käy. Tämä tietenkin kumpuaa ihan mun omasta kammosta olla riippuvainen, mutta musta muillekin ihmisille tekee hyvää huomata, että ne pystyy ja osaa yksinkin. Samoin maailman Marshalleille on hyvää huomata, ettei niitä tarvitakaan ihan joka asiaan. Sitä paitsi kun Niklas on ottanut jo tilaa muualla, Marshall ei tässäkään enää liiaksi murehdi. Onhan se jo nähty, että kyllä se kloppi pärjää, kun sen on pakko. 😀
-
Vai on Niklas taas terapeuttina. :DD Sille pitää pian varata aikoja ja tehdä ihan oma merkki. Noa on oma kömpelö itsensä, kun yrittää puhua tunteiden ilmaisemisesta. Harmi kun Niklaksen puoli asiaan kuultiin jo ennen kuin ehdin tulla tähän ruinaamaan, että voisiko se pliiiiiiiis olla että jaa, Noa puhuu musta, Niklaksesta, noin typerästi peitellen, eikä mistään työkaverista. :DD
Mutta onpa kiva kuulla Noasta. Luonnollisesti olen ihan sikaonnellinen, kun kuullaan Chaista myös. Chai on lellivauvani: hahmo, jonka ajatukset tiedän joka tilanteessa. En tiedä, onko Noasta hyvä vai huono, kuinka tarkkasilmäinen Chai on: ihan toista maata kuin joku Hello aikoinaan. Oikein huvittaa seurata, ottaako Noa onkeensa Niklaksen nykyisistä ja tulevista ohjeista, ja mitä ihmettä siitä voi seurata kun toinen varmasti jo tietää, mutta on itsepäinen ja kauhuissaan.
Noan TT:n aikaiset mietteet omasta likaisuudestaan olivat kamalia. Ihan kuin hän olisi uskonut, että hänellä on jokin käänteinen midaan kosketus: kaikki mihin hän koskee, muuttuu kakaksi. Tässä se avautuu. On vapauttavaa, kun Noalla on lupa edes ajatella mitä haluaa. Hän, reppana, on joutunut kuitenkin käydä läpi aika paljon ja on osittain hajalla itsekin. Kun saa vapauden edes ajatella, pystyy käymään tuntojaan läpi ja ehkä edistymään pyrkimyksissään. Noalle tietenkin soisi kaikkea hyvää: olemmehan hänet jo kauan tunteneet ja hyväksi tyypiksi todenneet, vaikka emme aina samaa mieltä kaikesta olisikaan.
Oi voi. Mun toiveilla on tapana toteutua, niin en uskalla toivoa vielä yhtään mitään tältä juonelta. Toisaaltahan tekisi mieli toivoa, että menkää nyt onnelliseen loppuunne, mutta sehän tarkoittaisi juuri sitä, etten ikinä pääsisi lukemaan ja kirjoittamaan kaikkea mielenkiintoista (ja kaikkea ihan hirveää) matkan varrelta.
-
Mitähän se Hello oikein totta tähän sanookaan? Mulla on mennyt jo kauan aikaa miettiessä sitä. Tiitus reppana, joka on ilmeisesti kauan yrittänyt valita sopivaa aikaa ja paikkaa tälle keskustelulle, taisi kuitenkin valita erittäin väärän hetken. Jos joku sanoisi mulle noin, kun aikaa vastata olisi se kaksi minsaa jonka siltä toiselta kestää nousta autosta, varmaan tuuppaisin sen pihalle ja sanoisin morjens, ennen kuin ajaisin kotiin katumaan tekoani ja luulottelemaan itselleni, että mut on käytännössä jätetty. 😀 Mutta Tiitus, vaikka se niin miettii ja tuumaakin, ei ole ikinä ollutkaan mikään itsensä ilmaisemisen ja vakavista jutuista puhumisen ihmelapsi.
Kuten Sonja, mäkin yllätyn aina, kun viitataan Tiituksen epävarmuuteen, tai ylipäätään Tiituksen kaltaisten ihmisten epävarmuuteen. Tosiasia kuitenkin on, että joka ainoa tyyppi ajattelee jossain vaiheessa jostain asiasta, ettei kelpaa. Vaikka vieläkin tulee vähän ajateltua, että veitsenterävä leukalinja ratkaisisi kaikki mun ongelmat etenkin itsetunnon osalta, niin ei kuitenkaan oikeasti ole. Ne kympit ja yhdettoistakin on epävarmoja. Sitä paitsi Tiituksen maailmassa Tiituksella on syytäkin olla. Hän elää ainakin mun tulkinnan mukaan jossain sisäistetyn lievän homofobian sielunmaisemassa. Siinä maailmassa hänhän on mitä epäsopivin kumppani Hellolle. Lisäksi Tiituksen täytyy tässä vaiheessa jo tietää, millaisia Ilvekset ovat, ja hehän ovat ihan erilaisia ihmisiä kuin Tiitus. Mitä jos ei kelpaa senkään takia, että ei ole niin kova puhumaan kuin Ilvekset? Tai niin kova muuntamaan jokaista vakavaa asiaa nauruksi?
**
On muuten vaikeaa sovittaa Hellon ajatuksia niin, että niiden pitäisi ennen kaikkea sopia siihen, millaisista aiheista mä haluan kirjoittaa, ja lisäksi myös siihen, että reaktio olisi edes suurin piirtein uskollinen hahmolle. 😀
-
Niin sanoinko joskus että tykkään arjesta? Ai olen sanonut? Ehkä kerran? Kerran per kommentti. 😀 Arjessa pidän erityisesti onnellisen ihmisen kuvauksesta, mutta siitä ei tule tarinaa. Ne hetket, kun kaikki on täydellistä, on ihania palkintoja mulle lukijana. Tarinallisesti mielenkiintoisempia on kuitenkin nämä hetket, kun onnellinen ihminen toimii arjessaan, mutta kaikki ei ole täydellistä. Se on myös hyvä muistutus itselle siitä, että voi ja saa olla onnellinen, vaikka kaikki ei olekaan valmista ja fiksattua.
Luen tätä tarinaa samalla myös vastakarvaan. Noa sanoi, että Nelly saisi apua, jos ymmärtäisi vain pyytää, mutta luulenpa Nellyn tietävän sen. Hänellä ei ole ollut ennenkään mitään ongelmia valjastaa väkeä omien projektiensa edistämiseen. Ennemminkin luen tästä, että Nelly haluaa hoitaa yksin keittiötä, haluaa pitää lankoja käsissään — ja jopa haluaa valittaa itsekseen jostain arkisesta, joka on vain siedettävän kurjaa.
Mutta hei. Ainakin saadaan ruokaa. Kerrankin sellaista, joka ei ole a) Eetun tekemää, eli aina sitä samaa perunaa ja kastetta, tai b) Eiran yrittämää eli maistu, tunnu ja näytä ihan koiran oksennukselta.
-
Ihan sairaan hienoa! Niklaksen kehittymistä on ollut kiva seurata, ja nyt vielä kun arpaonni suosi, lukija sai ikään kuin palkan kaikesta vaikeuksissakin myötäelämisestä.
Mun suosikkiyksityiskohdat tässä tarinassa on Marshallin suunmuikistelu ja Niklaksen rypytysajatukset. Ne on näennäisen pieniä yksityiskohtia, mutta ne kuvaavat hahmoja ja Niklaksen havainnointitapaa tosi hyvin ilman turhaa auki selittämistä.
Toivon, että Arlekinin jäämiselle keksitään jokin edes sinnepäin uskottava syy. Olisi tosi harmi isku, jos Niklaksen ura vähän niin kuin loppuisi kesken. Parturin palkoilla ei paljoa mitään ylläpitoheppojakaan pidellä, ellei karsita ihan valtavasti kaikesta muusta. Niklas on alusta asti yrittänyt ajautua esteille kouluratsastuksen sijaan, ja Marshall on lyönyt kapuloita rattaisiin alussa minkä on kerjennyt. Nyt kun Niklas on päässyt hyppäämään, ja on vieläkin menestyksestään huolimatta oma itsensä eikä pissapää, lukija herkästi odottaa ja toivoo saman realistisen hitaan kehityskulun jatkuvan. Onhan tässä ehkä tulossa se TT ja vaikka mitä…
-
Hyi kauhee. Tuli heti kuviteltua itsensä Sonjan asemaan, ja Sonja taisi joutua yhden mun pahimman pelon eteen. Koska mulle ei ikipäivänä olisi vaihtoehto lähteä, oikeasti vaihtoehdoksi jäisi vain jäädä molemmat (jolloin koko ajan tuntuisi että olisin pakottanut sen toisen jäämään) tai jäädä yksin (jolloin suhde varmaankin kaatuisi kun musta tulisi kuukausien kuluessa todennäköisesti vainoharhainen ja mustasukkainen tai jotain). Sonjapa ryhtyy kuitenkin harkitsemaan, koska hänelle lähtökin on vaihtoehto. Voisi olla siistiäkin asua vähän aikaa ulkomailla… Kun asiat saisi järjestymään ensin…
Sonjan ja Harrin hillittyys ja asiallisuus on kyllä juuri sitä, mitä olin ennalta odottanutkin. Luonnollisesti Sonjan sisäinen maisema jää niiden jalkoihin. Luulenpa, että sitä ei vielä edes ole: sen kuvaamisen puuttuminen kuvastaa musta sitä tyhjää säikähdyksen ja harkitsemisen olotilaa, joka tuossa tilanteessa varmaan tulisi. Sisällä on niin hiljaista, että korvissa soisi. 😀
-
Aikamoisen iso ilmiö on tässä puheena! Ennen muinoinhan oli poikien lelut ja tyttöjen lelut, poikien leikit ja tyttöjen leikit. Nyt yleinen puhe on sen suuntaista, että lapsi saa valita muutakin kuin perinteisesti oman sukupuolensa leikkejä ja sitten harrastuksia. Silti vieläkin ne on ja varmaan pysyykin tyttöjen ja poikien juttuina arkiajattelussa. Se ehkä johtuu siitä, että jos me otetaan vaikka sata kolmivuotiasta poikaa randomilla ja annetaan niiden valita nuken ja auton (tai hepan ja vaikka mönkkärin) välillä, melkein kaikki niistä yleensä ottaa auton ja mönkkärin. En yhtään tiedä, onko sitä tutkittu, kuinka paljon siitä on varhain opittua ja sisäistettyä ulkopuolelta, ja kuinka paljon tulee sisältä. Muistan, että meilläkin oli ”poikien” ja ”tyttöjen” leluja, koska mulla on sekä siskoja että veljiä, mutta jos mulle jäi nukke, ammuin sillä niin kuin pyssyllä. Musta on videota ihan minipienenä, kun ajan pienellä muovisammakolla mattoa pitkin brym brym brym, kun isot pojat oli vieneet autot omaan huoneeseen. Tietenkin se oikeasti kertoo lapsen mielenkiinnon kohteista eikä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, mutta…
Vaikka aikuisten ihmisten katsominen viistoon on ehkä hitusen vähemmän vaarallista kuin kehittyvän lapsen, eipä sekään ole kiva ilmiö, mutta se on ainakin vielä ihan arkijuttu. Osa siitä ajattelusta on sisäistetty itsellekin. Mulla on pari ”tyttöjen harrastusta”, enkä uskalla vielä aikuisena ihmisenäkään kertoa niistä kenellekään. Varmaan kuolisin, jos väki saisi tietää. Olenkin nyt Harrista ihan että vau: vitsi kun osaisi itse suhtautua noin harrastuksiinsa. Oikean elämänkin Harrit osaa, ja olen niin kateellinen ettei kukaan usko.
Tässä tarinassa tykkään itse eniten siitä seikasta, että näitä harrastuksen sukupuolittamisen ajatuksia ei ole ulkoistettu mihinkään tarinan pahikseen, vaan niitä käsitellään ihan yleisenä ilmiönä. Jopa tarinan sankari, Sonja, on ajatellut niitä ajatuksia. Siitä on puhuttu ennenkin, miten omasta hahmosta on vaikeaa kirjoittaa negatiivisia juttuja, ja myös arkisen syrjivät ajatukset haluaisi herkästi ulkoistaa päähenkilöstään johonkin muuhun hahmoon. En tiedä, kuinka haastavana juttuna koet itse sen, ettei edes Sonja ole yleistyvän ajattelun mukaan täydellinen. 😀 Mulle ainakin se, miten mun Chai syrjii seksuaalivähemmistöjä, ja miten Eetukin suhtautuu niihin piilotetun nuivasti, on jotenkin vaikeaa, samoin kuin etenkin Helmipurojen ja Ilveksien valikoiva rasistisuus. Tässä tarinassa on siististi hoidettu se, miten Sonja itse ei pidä ajatuksiaan ihmeellisinä. Mulla olisi mennyt alleviivaamisen puolelle, ja se olisi syönyt tehokkaasti sen miten luonnollisia ajatukset päähenkilölle ovat.
-
Mulla jäi viimeksi kommentointi tähän tarinaan, koska osui niin itseen, että huomasin kirjoittavani kommentin sijaan avautumista ja poistin kaiken. Noalta saatiin tähän hitusen myönteisempää oikean ihmisen näkökulmaa jo, joten mun on nyt helpomman tuntuista kaventaa edes vähän avautumisosiota. Sitä on kuitenkin luvassa tällä kertaa, sori. Kertoo siis siitä, että teksti on herättänyt valtavasti ajatuksia.
Olin itse erityisen rankasti kiusattu peruskoulussa ja lukiossa. Se oli niin paha tarina, että muistan vieläkin miten käsittämättömän, sietämättömän kummallista oli mennä yliopistoon, kun kukaan ei kiinnittänyt muhun huomiota eikä pitänyt mua mitenkään ihmeellisenä. Ekat kolme vuotta meni sitä ihmetellessä, että sain mennä syömään, käydä vessassa, kävellä käytävällä samaan aikaa kuin muut, ja mitä näitä nyt on. Nyt yliopisto on loppu, eikä mua ole kiusattu pian kymmeneen vuoteen, ja silti huomaan joka päivä miten mennyt vaikuttaa muhun. Jos joku kurottaa jotain tavaraa mun läheltä, mun silmät alkaa räpsyä ja huomaan ajattelevani että kohta tulee kipiää, vaikka tosiasiassa se tyyppi ottaa vain tavaran eikä aio lyödä mua. Kun joku sanoo mulle mitä tahansa, analysoin sen äärimmäisen tarkasti, koska siitä on mun mielestä löydyttäVÄ jotain hirveää mua kohtaan, koska eihän kukaan nyt puhu mulle ystävällisesti ystävällisiä asioita. Vieläkään en puhu ääneen kuin valmiita fraaseja, jos en tunne hyvin ihmistä, ja tänäkin päivänä pidän koko ajan joka huoneessa silmällä, mistä pääsisi tarvittaessa nopeiten ulos ja pois. Mulle on vieläkin outo ajatus, että nykyään haluan elää enkä kuolla.
Päätin varmaan vuosi sitten, että kirjoitan aiheesta, koska ihminen kirjoittaa parasta tekstiä siitä, mikä eniten sattuu ja mitä se eniten häpeää. Otin yhteyttä niihin mun kiusaajiin, jotka sain kiinni. Halusin tietää, mitä niiden päässä liikkui: mikä vika mussa oli, ja mikä niiden lasten mielissä oikeutti sen kaiken. Vastauksia oli kahdenlaisia. Yksi porukka äimistyi: ei me tajuttu, että me kiusattiin sua! Se oli varmaan ollut sellaista härnäämistä, jota kaikki kohtaa, mutta joka mun kohdalla yhdistyi liian pahaan tilanteeseen muuten. Toinen porukka oli sitten niin kuin Heidi. Sain kuulla, että kaikki lähti siitä, miten mulla oli kuulemma ala-asteella tyttömäinen tapa haroa mun hiuksia silmiltä, ja miten olin nuoleskelija kun tapasin hymyillä opelle aamulla kun sanoin huomenta. Se oikeutti etsimään lisää virheitä, ja tilanne paisui ja paisui.
Sonja on aiemminkin kohdannut kiusaajansa. Muistan senkin tarinan. Kommentoin muistaakseni silloin, että koin itse tyydytystä samassa tilanteessa. Katsoin kaupassa vanhassa kotikunnassa mun kiusaajaa, jonka elämä oli mennyt jyrkkää alamäkeä, kun mä olen nyt juuri siinä missä haluan olla. Se oli ennen tätä mun kirjoitusprojektia.
Kun osa kiusaajista oli pahoillaan ja jutteli mun kanssa niin kuin Heidi Sonjan kanssa, olisinko voinut olla antamatta anteeksi, vaikka vieläkin mietin mitä tuntematon ihminen kaupassa miettii, kun se katsoo mua sekunnin liian pitkään? Jos olisin kirjoittanut Sonjan tarinan omasta näkökulmastani ennen kiusaajille puhumista, olisin päätynyt samaan loppuratkaisuun. Nyt kun menin tilanteeseen itse, tunsin sen pelon johon itseni kymmenen vuoden jälkeen kävelytin takaisin, kuulin ne tarinat toiselta puolelta ja näin ne aikuisiksi kasvaneet kasvot, olisin laittanut hahmoni reagoimaan niin kuin reagoin itse. Ulkoapäin näin vain yhden ainoan mahdollisen reaktion, Sonjan oman, mutta sisältä käsin se alkoi tuntua vieraalta.
Olisin kokenut tämän tarinan ihan toisin, jos olisit julkaissut sen vuosi sitten, viime talvena. Olisin hurrannut pikku pompomien kanssa, että sano sille Sonja, lyö sitä vaikka Sonja. 😀
Toisaalta Sonjan tilanne on tässä hetkessä vähän eri. Mä olin valmistautunut, Sonja ei. Mä ajoin itse autoni niiden autojen viereen ja pidin ohjia kädessäni. Kaukaisesta kauppakohtaamisesta kiusaajan kanssa päätellen munkin kostonhimo olisi voittanut uteliaisuuden, jos tilanne olisi tullut eteen tällä tavalla yllättäen.
Joka tapauksessa. Me tarvittaisiin tekstiä tästäkin. Kiusaamistarinat ei ole ikinä herättäneet mussa tunteita. Ne on usein kirjoittanut joku, joka ei selkeästi ole perehtynyt aiheeseen, tai ei uskalla elää sitä tarpeeksi kipeästi hahmojensa mukana. Tämä Sonjan tarina herätti mussa tunteita ja huomaan, miten vahvasti olisin samastunut siihen. Ja miten paljon olisin ihaillut Sonjaa vuosi sitten. Ihailen toki nytkin, mutta anteeksi antamisen ajatus olisi vuosi sitten tuntunut typerältä sanahelinältä, eikä edes oikealta mahdollisuudelta, ja Sonjan reaktio olisi silloin ollut mulle Se Ainoa Oikea.
***
Hei muistetaan kuitenkin kommentoinnissa erottaa tekstin tapahtumat ja hahmo kirjoittajasta. Se, että joku osaa kirjoittaa hyvin, ei tarkoita, että hän kirjoittaisi omaelämäkertaa hahmojensa nimellä. Mua ainakin silloin tällöin ahdistaa, kun saan paljon kommentteja, joissa tehdään vääriä oletuksia musta sen perusteella mitä mun hahmot tekee. Olen erittäin hyvä kirjoittaja, ja niin on moni muukin täällä. Hyvä kirjoittaja pystyy kirjoittamaan uskottavan tekstin. Uskottavuus ei ikinä saa oletuksena tarkoittaa autenttisuutta, eikä todenperäisyyden ajatusta kannata ruokkia kommenteissa. Hahmon samastaminen kirjoittajaan on haitallista, koska me kirjoittajat ei läheskään aina allekirjoiteta hahmojemme moraalikäsityksiä saati toimintaa. Jos jokainen aidon tuntuinen teksti ei voi olla kuin omaelämäkertaa lukijoiden mielestä, kirjoittajat ei uskalla enää kirjoittaa muuta kuin ihania kivoja ja kepeitä asioita, ettei vain ajatella kirjoittajan itsensä kokeneen asiaa x ja ajattelevan asiaa y. Tämä munkin kommentti olisi kritiikki kirjoittajan ajatuksia kohtaan, jos samastasin Sonjan kirjoittajaansa, eikä kukaan halua kuulla kritiikkiä omasta ajattelustaan, omista virheistää jne. Se rajoittaisi taas taiteesta keskustelua.
-
Tämä oli teksti, johon mun oli ihan hirveän vaikeaa suhtautua kun julkaisit sen, ja jonka takia mua ei huvittanut johonkin aikaan kommentoida vähään aikaan oikeastaan mitään mihinkään tekstiin. Olisin varmasti osannut lukea tarinan tarinana ja keksityn henkilön ajatukset keksityn henkilön ajatuksina, mutta sattumalta sain samaan aikaan parista suunnasta ankaria vaatimuksia Hopiavuoren hevostallista. Pitäisi kuulemma ehdottomasti saada tänne vähintään pesukarsina, toinen kenttä ja mikä se yksi juttu vielä oli, ja lisäksi mun pitäisi ylläpitäjänä tehdä vielä asiat x ja y ja heittää samalla voltteja, mutta sanoin ei. Olin valmiiksi pahalla tuulella, koska tämä on ennen kaikkea mun miljöö, enkä halua pienen pohjalaiskylän tallista enää yhtään epärealistisempaa kuin se jo (etenkin maneesin ja liian hyvän kentän takia) on. Luin sitten tämänkin tekstin niin hassusti, että muka löysin rivien välistä lisää vaatimuksia ja olin että pitäkää kaikki tunkkinne ja antakaa mun olla, yksityisheppojen pitäminen loppu nyt. :DD Olen rauhoittunut jo. :DD Nyt naurattaa oma reaktio. :DD
Mutta hei, minäpä ymmärrän Sonjan pikku harrastusta, vaikka Marshall fiilaakin enemmän Harrin ajatuksia. 😀 Vitsit miten mielenkiintoista oli laskeskella joskus sata vuotta sitten, kannattaisiko Hopiavuoren hevostalli. (Side note: ei kannata.) Vakavia unelmia on myös kiva laskeskella, mutta pelottavampaa, kun niin kovasti toivoo homman olevan kannattavaa. Sitten ihmiset suhtautuu niin kuin Harri ja ottaa laskemiset liian tosissaan ja ahdistuu niistä. 😀 Toisaalta sitten kun olen itse seuraamassa enkä laskemassa, mäkin olisin että en mä nyt oikein tiedä. Paitsi että en osaisi kysyä rauhallisesti niin kuin Harri, että aiotkos nyt sitten rakentaa tallin. Ennemminkin repliikkini voisi olla hätääntyneempi ja rumempi versio: ”ekkai sä ny ristuksen pöyröö vain ala rakentaan mitää?”
-
Ai että. Virtuaalimaailma on siitä ihana paikka, että pääsee toteuttamaan vaikka mitä unelmia. Vaikka todella perustamaan suuren kristallikruunutallin Pohjanmaalle, jossa on opittu halpoihin vuokriin ja pikkuruisiin ulkokenttiin. Muistan, miten lapsena haaveilin omasta tallista vähän Sonjan tapaan… …paitsi että kun kuvittelin unelmieni tallia ja leikin siellä mielikuvitusheppaa, näin vain Hopiavuoren hevostallin! Edelleen tunnistan, miten kivaa on haaveilla unelmatallista. Siitä, kun kävelin Hopiavuoren hevostallissa ensimmäisen kerran, on yli kaksikymmentä vuotta, ja tässähän minä olen, edelleen leikkimässä heppaa siellä. Ei ole ihme, että hahmoillakin on mielikuvitusleikkejä ja haaveita heidän katsellessaan ikkunasta. He ovat ihmisiä niin kuin mekin.
Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että ai kuinka hauska ajatus esimerkiksi Auburnissa on. 😀 Olisi periaatteessa kivaa kyllä virtuaalisesti olla fiinimmässäkin tallissa. Harmi, että menetän motivaationi kirjoittamista kohtaan aina välittömästi, jos hahmollani on niin helppoa, että hänellä on varaa moiseen… :DD
Harri saattaa viihtyä Hopiavuoressa, kun ei, reppana, paremmasta tiedä. Jos ei ole nähnyt kaupunkien parempaa tasoa, ei kai siitä voi tietää. Netin ulkomaiset farmithan ovat jo niin superhienoja, että tuntuvat sadulta, joten ne eivät varmaan käy vertailukohdiksi. Olen Sonjan kanssa samaa mieltä siitä, että ilmapiiri on kaikki kaikessa, kun on varaa valita monesta melko samanlaisesta muuten. Kurjaa, että paratiiseissakin on kuitenkin ilmapiiriongelmansa.
-
Haha mun virtuaaliset toiveet ne vaan toteutuu. 😀 Tykkään siitäkin, miten valitsit kuvauksen kohteeksi höntsäpäivän ja Sonjan ajatukset. Ei siinä: olen leppynyt vähän jo taitavasti kirjoitettua juonellista treenitarinaa kohtaan, mutta aina vain tykkään erilaisista tavoista kertoa vaikka siitä kisoihin valmistautumisista.
Sonjalla on kyllä aika järkevä suhtautuminen kisoihin. Tuntuu, että pää pysyy hyvin kasassa. Siellä ne kisat kummittelee takaraivossa, mutta eivät silti niin kuin joillakin (köh, mulla), että ei pysty keskittyä mihinkään muuhun kuukausiin ennen niitä.
Ties montako päivää vietin kirjoittamalla tarinaa maastosta, johon nämä ratsukot lähtivät, mutta ei kuulkaa lähde. Mikähän mua taas vaivaa? Runko olisi ja periaatteessa asiaakin…
Nyt minulla on sinulle myös kielellinen juttu virkerakenteista. En ole laskenut virkkeitäsi, mutta mutu-tuntumalla kaksi päälauseeksi naamioitua lausetta (joista toinen on yleensä oikeastaan valepukuinen sivulause) ketjuuntuvat enemmän kuin ennen. Periaatteessa et tee mitään kielivirhettä, vaan ennemminkin sanoisin rakenteen toistoksi ja siten tyylilliseksi jutuksi. Voit aivan hyvin siis jatkaa samalla tavalla kuin nytkin ja läpäistä oikolukijan tarkastuksen. 😀 Suosittelen kuitenkin varomaan, ettet muodosta tästä tavasta samanlaista tavaramerkkiä kuin itselleni ovat kilsan pituiset virkkeet. Tarkoitan siis näitä:
Mittanauha oli lahjomaton: Mortti oli tosiaan laihtunut takaisin samoihin mittoihin kuin oli tullessaan.
Tänään oli maastolenkin vuoro, se kuului ihan Nellyn suunnitelmaan.
Isäntä oli pitänyt tiukasti kiinni lähes päivittäisistä ratsastuksistaan, olin kuullut hänen jopa sanovan ”Ei” johonkin asiaan-> ekan katkaisisin, jos sille jotain tekisin. Se ei herättäisi kuitenkaan yksinään huomiota, ellen olisi herkistynyt näille. (Muutkin pystyisi vain katkaista, mutta katsotaan, mitä muuta voi tehdä.)
-> maastolenkin vuoro, sillä se kuului
-> pitänyt kiinni ratsastuksistaan, ja olin(kin) kuullut -
Mulla on sellainen tunne, että Jannasta ja Paahtiksesta tulee vielä vaikka mitä. Tuli Jannan eteen nimittäin mahtava hieno voitto tai karvas tappio, joka tapauksessa hän suhtautuu siihen niin rauhallisesti, kuten on aiemmin puhuttu. Sen takia Janna voi keskittyä treenaamiseen aina. Mikään ei tunnu kirveltävän tunteissa suoritusta haittaavalla tavalla. Tässä ajatukset eivät oikeastaan reflektoi mennyttä: kunhan treenataan. Toivottavasti päästään pian lukemaan lisää Jannan ja Paahtiksen yhteisestä matkasta kilparatsastuksessa!!
Jos tarvitset kehitysehdotuksia, seuraava juttu, johon kiinnittää huomiota, voisi olla eri hahmojen erilaiset puhetyylit. (Jos et tarvitse, tämä kappale on sinulle turha!) Voit aloittaa vaikka Jannasta! 😀 Jannan puhe on ollut ennen sellaista leviää pohojammaata, jonka sijoittaisin jonnekin oman puheeni lähelle: ehkä Ilmajoelle tai jopa Alajärven suuntaan. Muut ovat koettaneet parhaansa mukaan tapailla tätä puhetta omissa teksteissään. Välillä Janna kuitenkin luiskahtaa yleiskieliseksi, niin kuin tässä. Puheen vaihtuminen pistää silmään paljon enemmän kuin puhekielisen minäkerronnan vaihteleminen, jota on myös tapahtunut. Jannan ensimmäiset tekstit, joissa hän kertoi puhekielellä, olivat murteellisia. Ne upposivat ihan hyvin Jannan tavallisen yleiskielisen kerronnan joukkoon yksittäisinä siisteinä poikkeuksina: kuvasivat ajatuksia sisältäpäin eri tavalla. Sen sijaan Helsinkiin päin taittava puhekieli, jota taisi viimeisimmässä puhekielisessä tekstissä olla, herättää negatiivista huomiota samalla tavalla kuin repliikkien kielen vaihtelu.
Kun puheen pitää mahdollisimman samanlaisena, lukija tunnistaa puhujan parhaassa tapauksessa repliikistä, ja tässä sosiaalisessa kontekstissa muiden on helpompi yrittää kopioida puhetta omissa jutuissaan. Se puheessa toistuva juttu voi olla muukin kuin murre, mutta tärkeää on toistaa sitä itse mahdollisimman järjestelmällisesti.
”Hahmo voisi puhua esimerkiksi hyvin kirjakielenomaisesti”, sanoisi Marshall.
”Tai sit — arvaa — siinä puheessa vois olla miljoona sivupolkua jotka katkee — tai hei, oikeestaan ennemminki vaihtaa suuntaa kesken”, sanoisi Nitthan Chai.
”Ei se oo niin justiinsa”, hyrisisi Hello, koska fraasit ja asennekin voivat toistua puheessa.
Lipsahduksia tekee tietenkin kaikki, eikä niistä tarvitse ottaa paineita. :DD Kirjoitin viimeksi itse Hellolle tekstin, jonka kertojaa en sitten tunnistanutkaan enää parin päivän päästä. 😀 -
Jos Janna olisi oikeasti tuossa Otsonmäellä ja oikeasti jalkautuisi mun koirapuistoihin ja muuten olisi mun elämässä, se olisi takuulla tyyppi, jolle pyörittelisin vähän silmiäni ja johon väsyisin nopeasti. Oikeat ihmiset, jotka tempoo joka suuntaan, on ihan sairaan rasittavia ja väsyttäviä! Pitää saada nuori heppa! Pitää alkaa kisata sillä! Pitää hankkia joku piski kun muillakin on! Poikaystävä! Oho nyt ei olekaan aikaa mun hevoselle! Toinen ratsastaja sille! Sijaiskakara! Olisin ihan että hohhoijaa: koeta nyt saada ensin oma pääsi kuntoon, rauhoittua ja saada elämäsi järjestykseen, tai muuten et ole sijaiskakaran tukena, vaan kaiken kamalan lisälastina levottomuuksinesi. Tällä lailla täysin fiktiivisen ihmisen tempomista sen sijaan on ihan viihdyttävä seurata, kun Janna ei oikeassa elämässä ole tässä harkitsemassa yhtä hulluja ja kukaan ei oikeasti kärsi. Kuinka syvän kuopan Janna itselleen voikaan kaivaa liialla tekemisellä ja vastuulla? Kuinka kovaa vauhtiin Janna pääseekään tuhoamisvimmassaan? Huomaakohan hän koskaan itse sitä, minkä lukija huomaa: Janna tekee itse arjestaan vaikeaa? Hoksaako hän jossain vaiheessa, ettei elämä Jannaa juuri nyt huonosti kohtele, vaan Janna itse? Tarina olisi kyllä tylsää, jos kaikki hahmot olisivat huippuyksilöitä. Jannassa on realistiset vikansa niin kuin kunnon hahmossa täytyy olla. Kunnon hahmo taitaisi aina olla jostain kohdasta rasittava ihminen oikeassa elämässä..? :DD Tunnen oikeassa elämässäkin muutaman Jannan. Janna on niitä kirjallisuuden hahmoja, jotka herättävät minussa tunteita. Niitä ei ihan loputtomasti kuitenkaan ole, joten se on oikeasti saavutus. Tykkään hahmosta koko ajan enemmän sitä mukaa, mitä enemmän mun tekisi mieli ravistella sitä. Viimeksi taisivat ärsyttää näin paljon mulle kauan sitten väkisin esitellyt Twilightin Edward ja Bella. :DD Täytyy olla taitava hahmonluoja, joka saa mun nappuloita paineltua näin tehokkaasti. On virkistävää!
Voitosta olin kommentoimassa samaa kuin Sonja, mutta en sitä suotta turhaan toista. En olisi osannut tulkita Jannan passiivista suhtautumista hänen taustansa kautta, vaan olisin pitänyt superzeniyttä jonain synnynnäisenä persoonallisuuspiirteenä. 😀 Sonjan tulkinta on mielenkiintoisempi. Joka tapauksessa: hyvä, että sait tuotua Jannan menestyksen väen tietoon. Kun saa jonkun puhumaan siitä jollekulle, juoru on valmis.
-
Vitsi! Ihanaa! Niklaksen puolta on niin helppo pitää kisoissa ja tarinassa, koska hän on reppana niin inhimillinen vikoineen ja jännityksineen. Lisäksi Niklas on kuitenkin nähnyt tosi kovasti vaivaa voittonsa eteen, eikä vain sattunut olemaan onnekas. Harvoin pidän omienkaan hahmojeni puolia niin paljoa kuin Hopiavuoren hahmojen. 😀
Jonkun pitäisi sanoa Niklakselle sama vinkki kuin mulle sanottiin, kun meinasin kuolla jännitykseen koirien kanssa kilpaillessa. Kuvittele, että olet jo voittanut ja menet vain kunniakierrokselle. Kaikki haluaa vain nähdä, miten hieno heppa (tai koira) sinulla on, joten mene sinne, jotta muut saavat katsoa sitä. Jännitys on nimittäin tässä elementti, joka toimii erinomaisesti valmistautumisen ajan, mutta joka valitettavasti löysistyttää loppua. Alussa Niklaksen jännityksen voi tuntea, koska näytät sitä meille. Kerrot Niklakselle tyypillisiä juttuja, kuten sitä, miten hän hakee Marshallia katseellaan ja tahtoo piiloutua. Jokainen jännittää eri tavalla. Sitten mennäänkin radalle — ja hups, kaikki katoaa. Radalla on niin totta tosiaan vähäisesti keinoja kuvata jännitystä ulkoisten merkkien avulla, koska jokainen liike on ennalta määrätty. Sisäinen maailma puolestaan on usen ainakin suorituksen alkuvaiheessa ihan puurona ja sekavaa. Sorrut tässä samaan, mitä itse teen, kun laiskottaa: kaikki aina vain katoaa ja suoritus lentää ohi. Oikeassa elämässä asiat toimivat niin usein, mutta kirjallisuudessa tätä on vain käytetty niin tosi paljon. Mitenhän sen, että kaikki katoaa, voisi kertoa ihan uudella tavalla?
Lopussa Niklakselle ominaiset jutut palaavat. Kaipaisin tähän kuitenkin vielä lisäpyöritystä jossain muussa tarinassa. Haluaisin kauheasti tietää, miltä voittoruusuke tuntuu Niklaksesta. Hän ei ole nimittäin osoittanut ihan samaa kilpailuhenkeä kuin Marshall, mutta toisaalta voin kuvitella Niklaksen kyllä kiihtymään pleikkaripelissä hävitessään tai juhlimaan pitkään selkäänantoa kaivanneen vihollistiimin nuijimista.
-
Marshall on oikeassa siinä, että ratsuna Arlekin on kuitenkin aika tylsä heppa. Se kallistuu kaiken maailman Ukkojen ja Skottien ja Typyjen suuntaan, vaikka ei samalle hyödyttömyyden asteelle pääsekään. Niklakselle on hyvä sauma toki ratsastaa sellaisella hevosella. Kuinkahan kauan tämä onni jatkuu? Nyt kun Marshall selkeästi ei enää aio työstää Arlekinia, mitähän jatkosuunnitelmia isällä ja äidillä, sen omistajilla, sille onkaan? Kuka nyt tyhjänpantista (tai etenkään jonkun vieraan klopin ratsusta) karsinavuokraa maksaa, kun pitää menestyvää siittolaa, eikä yhtä lemmikkihevosta..? Mitähän tähän aukkoon keksitäänkään! 😀
Aries on sen sijaan Marshallille ihanaa vaihtelua ja uusi projekti. Marshall on sen sortin ihminen ja hahmo, että tarvitsee usein suunnan, johon tähtää, jotta pysyisi liikkeessä. Aries tarjoaa hienosti sen suunnan, koska selvästi kapasiteettia on, mutta niin on lieviä ongelmiakin purettavaksi. Marshall ei ole koskaan osoittanut mustasukkaisuutta Niklaksen kilpailuinnostuksesta, mutta kyllä ainakin mua olisi salaa Marshallina vvähän kaihertanut katsella sitä ja olla kilpailematta itse, vaikka en sitä kyllä olisi edes itselleni myöntänyt. Jos olisin Marshall, uusi hevonen tuntuisi siltä kuin hengittäisi taas, kun on huomaamattaan pidättänyt henkeään.
-
On siellä vähän toista kuin täällä meidän hämärissä pienissä maneeseissa ja yksittäin viruvissa pikkutarhoissa. Kun ajattelen jonkun ihan oikeasti elävän niin kuin Marshallin porukat, hevosten keskellä kunnon puitteissa, onhan sitä aina vähäsen kateellinen. Samalla kun elellään virtuaalimaailmassa ja saadaan mahdollisuus luoda oma unelmatalli juuri sellaiseksi kuin halutaan, luodaankin pieni pesukarsinaton Hopiavuoren hevostalli, jossa hyvä kun on loisteputkia maneesin katossa, eikä ole kynttiläkruunuja nähtykään. 😀 Hevosetkaan ei ole siististi samaa paria niin kuin kunnon ihmisen kahvikupit, niin kuin Marshallin porukoilla. Aijje: olisi se joskus ihana elellä itse noin hulppeissa miljöissä. Vaikkei se inspiroi tätä kirjoittajaa kirjoittamaan tarinoita, se inspiroisi totta tosiaan raahautumaan tallille talvella kun olisi kunnon maneesi ja kuiva ja lämmin varustehuone. :DD
-
Krem on vielä nuori. Ja silti niin fiksu! Isäntähän sen päättää, mistä niille koirille voi jutella, mutta ei mun kahdeksanvuotiaani ymmärtäisi mitään koululuokan prosenteista eikä ylipäätään kouluratsastuksesta. Kun mä dubbaan niitä, yksinkertaisempaan valitukseen ne kyllä vastaa. Ja silloin kun en dubbaa, ne osaa lähinnä sanat ruoka, syömään, kanatikku, makkara ja saa otta, että ei niistä yhtä paljon iloa keskusteluissa ole… Aloinpa miettiä, kuinkahan älykkäistä jutuista muut ihmiset puhuu eläimilleen. Mun kaverin kissa on kuulemma dosentti, ja sille puhutaan ainakin sen mukaisesti…
Mutta asiaan. Krem on musta hyvä tapa korvata tässä sisäinen puhe. En ole koskaan itse edes kaivanut sille vaihtoehtoja. Silti muhun tämä ihan iskee. Dialogilla mulle voi syöttää mitä tahansa, ja kouluradan purkaminen koirankin kanssa näyttää toimivan muhun tosi hienosti, kun vaihtoehto voisi olla suora ratsastustarina. Vaikka no: olisi siinäkin twistinsä kun kaikki menee huonosti. Mutta niitä on kuitenkin luettu niiiiin paljon enemmän virtuaaliheppojen parissa vuosituhannen vaihteesta. 😀
Niklaksen pettymys on musta hillittyä. Se on joo itsensä ruoskimista aina tiskikonetta huonommaksi asti, mutta ei sellaista piehtarointia ja märehtimistä kuin joskus voisi olla. Ennemminkin Niklas murehtii hommat valmiiksi, jotta olisi valmis nousemaan taas ylös. Mua tietenkin harmittaa hirveästi, että Niklakselle ylipäätään kävi näin huonosti, etenkin kun yksi sen tulkinnoista on heti, ettei se pärjää ilman Marshallia. Tyypillistä Wanhaa Niklasta. 😀 Onneksi Niklas kuitenkin löytää positiivisia asioita kaikesta huonosti menneestä huolimatta. Mä en löytäisi: paiskoisin saappaita auton takapenkille ja tietäisin taas kerran, että ikinä en enää yritä mitään ainakaan ennen ensi kertaa!
