Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Keskustassa mainostetaan tällaista hiihtoratsastusjuttua. Mua huvittaisi ihan hirvittävästi kirjoittaa Uuno, Eira ja Niklas sinne häviämään. Mitä sanoo Marshall?
Haluaako joku muu tulla? 😀 Jos joku on paria vaikka. Hellosta saa ainakin maailman epäurheilullisimman parin, joka ratsastaa liian hitaasti ja varmaan kaatuu suksillakin noin neljäkymmentäkaksi kertaa. Hän lähtee voimakkaalla suostuttelulla. Muut mun hahmot ei taida olla sellaisia, että olisivat suostuteltavissa. Osku ehkä tarkoin rajattujen hahmojen lahjottavissa.
-
Kiipesin tallin vintin raput jättiläismäinen kahvasta kannettava termospullo mukanani. Tiesin, että vintilläkin oli jossain kahvinkeitin, mutta oli ihan hyvä, ettei sitä käytetty. Siinä ei tainnut olla automaattista virran katkaisua, ja vaikka olisi ollutkin, olisin pelännyt koko ajan oikosulkua, jos se olisi jätetty yksin sinne keittämään. Toki nykyinen järjestely tarkoitti, että jonkun oli useamman kerran päivässä haettava tuvasta kahvia, ja kun äiti ei ollut enää Allun kanssa meillä, se joku olin yleensä minä. Vintin vähän reunoiltaan vuotava ja kahvan ympäriltä klaapuuntunut ovi ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä tuttu näky.
Kun avasin kevyesti narahtavan oven, vintiltä rappuihin asti kuuluva puheensorina katkesi niin kuin olisin kantanut vaikka asetta enkä kahvia. Monen monta silmäparia käännähti katsomaan saman tien minua. Vaikka en mielestäni herkästi hermostukaan, minusta alkoi tuntua kuin olisin taas peruskoulussa ja minun pitäisi pitää viiden minuutin esitelmä Tuntemattomasta sotilaasta luokan edessä.
”Päivää taloon”, sanoin, kun en muuta keksinyt.
”Mooi…” kuului hiljaa nurkasta, mutta en nähnyt, puhuiko Janna vai Eira.Kun en oikein tiennyt mitä sanoa, kävelin vain kengät jalassa pienen seinään kiinnitetyn keittiön ääreen ja nostin termospullon tasolle. Otin tyhjästä pullosta kiinni ja otin jo askeleita takaisin ovea kohti, mutta pysähdyin sitten kuitenkin.
Nojatuolille oli nakattu viltti. Siinä istui Heli, joka oli pudottanut kengät jaloistaan tuolin eteen ja istui jalkojensa päällä käpertyneenä kuin kissa. Hänellä oli takki jalkojensa yllä ikään kuin peittona. Levitettävällä kulmasohvalla istui kansaa takit yllään: oli Sonjaa, Jannaa, Eiraa, Outia, Helloa. Hermanilla oli jopa pipo ja hanskat. Vain Harri näytti tarkenevan takitta, mutta hänellä olikin hiukset siihen malliin lytyssä, että taisi olla rankka ratsastus takana ja viilentyminen menossa.
”Oikiastansa… Haittaako jos minä jään tänne hetkeksi?” kysyin.
”On tämä mallihin menny”, Hello parahti. ”Isännän pitää kysyä lupa tallissa olemiseen–”
”Ei tietenkään”, Sonja sanoi Hellon päälle ihan niin kuin hän ei olisi mitään elämää sohvan käsinojalla pitänytkään.Jätin tyhjän termospullon seinän viereen ja istuin ainoaan paikkaan, joka oli vapaa: kulmasohvan kulmaosaan, jota jokainen normaali ihminen tietenkin tavallisesti vältteli. Siinä oli kaikkein huonoin istua. Sitä paitsi jouduin olemaan lähempänä muita kuin oikeasti edes halusin. Polveni kosketti sekä Jannan että Outin polvea. Onneksi hartioille oli enemmän tilaa.
Kun istuin, Eira hautautui saman tien tarkoituksellisesti vasten sohvan selkänojaa kauempana ja kaivoi kännykkänsä esiin. Muutkin olivat hetken hiljaa ja räpyttelivät silmiään, mutta sitten Janna rykäisi.
”Niin. Niinku molin sanomas, niin reeni kuluki tosi hyvin. Mentihin siis koko rata jo periantaina ja äsköön viälä uurestaan.”
”Noni!” Sonja sanoi ilahtuneena. ”Mä vähän ehdin nähdä sitä loppua siinä kun me lämmiteltiin.”
”Joo. Näytti kyllä hyvältä. Vaikka en mä sillä lailla osaakaan katsoa kuin Sonja”, Harri sanoi.Siitä keskustelu luojan kiitos jatkui. Aluksi se oli omituisen virallista: vain yksi puhuja oli äänessä kerrallaan. Muutamien puheenvuorojen kuluttua muut tuntuivat onneksi jo unohtavan läsnäoloni ja keskustelu hajosi useammaksi pienemmäksi ja päällekkäiseksi. Siinä vaiheessa kun Marshall kapusi vintille koiranpentua raahaava Niklas perässään, puheensorina kuulosti jo ihan siltä kuin aina. Eirakin säntäsi pystyyn ja kiskoi Niklaksen epämukaville ruokailutuoleille kanssaan nurkkaan ihan yhtä röyhkeästi kuin aina ja alkoi piirtää käsillään ilmaan jotain kaaviota, joka näytti valmentajan esittelemältä pelitaktiikkasuunnitelmalta esimerkiksi jalkapallossa tai jääkiekossa.
Suurilta osin puheenaiheet koskivat tietenkin hevosia. Minä ainoastaan kuuntelin. Tuntui kuin olisin ollut jossain vankilan eristysosastolla ja palannut sivistyksen pariin: en ollut ollenkaan perillä enää tallin kuvioista. Ilmeisesti Nelly oli jo käynyt ratsastamassa, tai ainakin ollut ilman hevosta maneesilla, Janna taisi suunnitella kilpailemista, Niklaskin, ja Marshall vältteli puhumasta kisoistaan juuri mitään edes kysyttäessä. Sonja vaikutti tyytyväiseltä upouuteen hevoseensa, Harri taisi olla oppinut ratsastuksen perusteet tehokkaasti ja Eiran pelisuunnitelma kuulostikin koskevan jalkapallon sijaan hiihtoratsastuskilpailuita, jotka hän oli päättänyt paitsi järjestää, myös voittaa ilmeisesti Niklaksen kanssa Niklaksen mielipidettä kysymättä. Hellokin taisi olla edistynyt Typyn kanssa ja tarjoili Helille pitelemäänsä keksikulhoa samaan tahtiin kuin Heli tarjoili hänelle koulutusvinkkejä käyttäen Surrea esimerkkinään.
Miten mukavalta tuntuikaan nojata sohvan selkänojaa liian ahtaassa kulmauksessaan ja kuulla ihmisääniä! Jotain tehdäkseni kumarruin tarttumaan pikku Kremiä kainaloista ja kiskomaan sen syliini. Tunsin Niklaksen katseen nurkasta, mutta hän ei sanonut mitään minulle. Krem sen sijaan puri minua ranteeseen ja heittäytyi selälleen käsivarrelleni läpsimään minua tassuillaan, kun kutitin ja puristelin sitä rinnasta ja kaulasta.
Ihan liian pian Sonja nousi paikaltaan sohvalta. ”Mut mun pitää kyllä nyt mennä jatkamaan hommia. Harri?”
”Joo. Lähdetään vaan.”
”Oi vitsi, mäki voisin kyllä lähtee maastoon ku on näin hyvä sää”, Outi haukotteli ja venytteli niin että huitaisi minua vähän ohimoon. ”Oottekste nyt tulossa vai ette? Niklas? Janna?”
”Niklas ei ehdi”, Eira ilmoitti.
”Ei kun kyllä me ehditään illallaki se testiajo, niin et jos mentäs?”
”Ai mäki?”
”No joo säki. Vai käyhän se? Outi?”
”Mikä testiajo?” Marshall kysyi.
”Ei mikää”, Eira ilmoitti niin, että Marshall ihan säpsähti.
”Joo tuu vaan Eira”, Outi sanoi. ”Mut nyt mennään tai tulee pimee.”
”Säki saat tulla. Sä voit lainata Jussia”, Eira lupasi Marshallille.
”Mä ajattelin kyllä mennä Jussilla”, Outi sanoi.
”Ai nii. No. Skotti ainaki on läski ja tarvii liikuntaa. Tai hei, sä varmaan saisit Typynki tottelemaan–”
”Entä mä?” Hello kysyi.
”Sähän just sanoit et sun pitää ehtii vielä pankkiin! Et sä oo tulossa!”Jutellessaan muut kiskoivat pipoja päihinsä ja veivät kuppeja pieneen keittiöön odottamaan käsin tiskaamista. Tuijotin niitä kuppeja, jotka eivät olleet täsmälleen sopivan kokoisia ja Combosta ostettuja, vaan alaspäin soukkenevia ja huteria ikealaisia, ja mietin, mikä ihme sai hartiani kiristymään taas. Kun Heli työnsi jalkansa kenkiin ja alkoi kiskoa takkia ylleen, käsitin.
”Niin tuata…” sanoin ja kaikki hiljenivät samalla tavalla kuin huoneeseen aiemmin astuessani.
”Kyllä säkin saat Jussilla tulla”, Outi sanoi epäröivästi minulle käsi ovenkahvalla. ”Mä voin ottaa sen Skotin…”
”En minä joukkohon lähäre. Meen Oskarin kaas kattomahan sen maneesin pohojan. Mutta… Jos tulisitta kumminki sisälle? Seuraavalla kaffikerralla?”Sanojani seuranneen hiljaisuuden aikana Sonja ja Harri, Marshall ja Janna sekä Hello ja Eira vilkaisivat toisiaan. Sitten Sonja rikkoi hiljaisuuden vain hieman jähmettynyt hymy suupielissään.
”Me ollaan ajateltu, että te haluatte olla rauhassa nyt.”
”Johan täs on rauhas oltu. Tupa on niin hiliaanen.” Niin hiljainen kuin joku olisi kuollut. ”Olis hyvä jos siälolis ihimisääniä. Mielikkiki aiva laihtuu kun ei oo kukaa purottelemas pullaa…”
”Selvä!” Hello kuittasi onneksi ennen kuin hiljaisuus ehti taas laskeutua. ”Noni! Liikettä! Pankki menee kiinni. Marshall, ota se kaffi siitä kantoon. Sä kuulit mitä Eetu sano: ei tarvi jäädyttää persustaansa enää täälä illalla niin mitä sillä täälä tekee? Hyh. Mulla onki ikävä tuoretta kahvia. Noni Eira, nyt joko väistät et mä pääsen tai meet sitte ite niitä rappusia jo–”Hello piti niin paljon elämää mennessään, että muutkin katoilivat ovesta luomatta minuun enää kiusallisia silmäyksiä. Kävelin sillä aikaa pienelle keittiöseinämälle ja aloin täyttää tiskiallasta lämpöisellä vedellä. Noita huonoja kuppeja ei sitten kai taas hetkeen käytettäisi.
”Ookko sä ny varmahan aiva kunnos?” kuului kuitenkin vielä ovelta, vaikka huoneen piti olla mielestäni jo tyhjä.
Vilkaisin Jannaa miettien nopeasti, kuuluisiko minun sanoa, että olen, vaikka en tietenkään voinut vielä olla.
”Kyllä minä päriään”, vastasin ja kaadoin sitruunanhajuista Fairya tiskialtaaseen. ”Viittikkö kattoa jottei Eira rupia kilipaalemahan maastos?”
”Joo. Me meemmä muutenki hitahasti”, Janna vastasi ja lähti kyselemättä sen enempää sellaisia kysymyksiä, joihin en vielä halunnut vastata.Ryhdyin pyörittelemään tiskiharjaa kupeissa ja nostelemaan pestyjä pienelle tiskipöydälle odottamaan huuhtelua. Kyllä tämä tästä, ajattelin. Oikeastaan taisin tarvita nyt ensiavuksi ihmisseuraa ja myös vähän unta. Voisin varovasti ehdottaa Oskarille, että hän tekisi muutaman aamuvuoron. Jos Camilla olisi komentamassa, Oskari ja Tiitus pärjäisivät aamuhommissa minun tilallani, ja minä voisin nukkua vaikkapa kolmena aamuna ja mennä herättyäni suoraan ratsastamaan. Kyllä, sen jälkeen täytyisi olla jo melko siedettävä olo, sillä olihan minulla paitsi mahtava talli, myös mahtava hevonen, eikä Nellykään tainnut olla sittenkään lähdössä vauvasta huolimatta.
-
Kaksi lyhyttä pitkälle hiomatonta erillistä juttua.
1.
Hello oli jo ovella, kun avasin sen. Hänen oli täytynyt katsella meitä ikkunassa. Olin osannut odottaa sitä. Se, mitä en odottanut, oli hänen käytöksensä eteisessä. Hän katseli meitä, minua ja Nellyä, vuoron perään. Kerrankin hän oli ihan hiljaa ja ihan hymyttä. Hänen silmänsä kiilsivät, vaikka ainahan ne vähän kosteat näyttivät olevan, ja minun oli väistettävä hänen katsettaan. Sitten ihan yhtäkkiä hän astui lähemmäs meitä kahta, kuroi umpeen sen muutenkin jo eppämiellyttävän lyhyen matkan välillämme ja puristi toisen käsivartensa minun ja toisen Nellyn hartioiden ympärille.
Pääni kolahti Hellon päätä vasten. Olisi luullut kiharapilven toimivan iskunvaimentimena, mutta ei sen niin ollut. Kuulin pienen moiskahduksen korvani juuressa ja heti perään toisen, jonka myös tunsin poskellani ensimmäisen osuttua ilmeisesti Nellyyn. Taputin nopeasti Hellon selkää ja halusin pois. Hän haroi omituisella tavalla hiskahiuksiani. Siitä oli monta vuotta, kun olin viimeksi halannut Helloa. Silloinkin vastentahtoisesti ja kömpelösti. Hän oli epämiellyttävän lämmin.
Kun pyristelin lopulta vapaaksi, huomasin, ettei Nelly taistellut Helloa vastaan. Hello kietoi minusta vapautuneen kätensä avovaimoni ympärille toisen seuraksi ja hän upotti kasvonsa Hellon hartiaa ja kaulaa vasten. Vanhimman olemassa olevan ystäväni katse oli avoin ja säälivä, kun hän kohdisti sen minuun Nellyn ylitse. Tuntui hyvältä idealta jättää Nelly hänen halaukseensa.
Tyhjään keittiöön päästyäni tartuin kahvipannuun ja vein sen tiskialtaalle. Vesi suhisi pannuun hanasta. Sen läpi kuulin, miten Hello talutti Nellyä kohti olohuonetta mutisten koko ajan myötätuntoisen kuuloisesti, vaikka sanat eivät erottuneetkaan. Taittelin suodatinpussin paikoilleen, mittasin siiheen kahvia ja napsautin keittimen päälle. Sitten lähdin itsekin kohti olohuonetta. Tyhjä keittiö oli liian aavemainen.
Ruokasalin ovensuusta näki olohuoneen sohvalle. Sillä makasi Nelly, joka oli kapaloitu tiukasti punaiseen, karvaiseen vilttiin. Hän makasi koko sohvan pituudelta selällään ja piti silmiään kiinni. Lattialla hänen edessään oli risti-istunnassa Hello. Hän oli vääntäytynyt vaikeaan asentoon, jotta oli saanut painettua otsansa Nellyn poskea vasten ja laskettua käsivartensa hänen ympärilleen omituiseen halaukseen. Nellyn kasvot lepäsivät Hellon kiharoiden keskellä ja minä käännyin takaisin keittiöön. Kyllä Hellosta oli aina jaettavaksi riittänyt, ja Nelly taisi tarvita hänen kummallista läsnäoloaan yhtä kipeästi kuin minä hänen sekavaa, ajatukset harhauttavaa höpötystään.
**
2.
Äiti soitti heti keskiviikkoaamuna. Hän harvoin soittaa. Enemmän hänen tyylistään olisi ollut laittaa joku hänen aikuisista hoitolapsistaan tuomaan hänet pihaan. Äiti tietää, että minä harvoin ehdin höpötellä puhelimessa. Silläkin kertaa olin parhaillaan siivoamassa karsinaa, joten minun oli asetettava talikko nojaamaan itseäni ja vedettävä nahkasormikkaat kädestäni pystyäkseni vastaamaan puhelimeen.
”Miten sinä voit?” äiti kysyi tavanomaisten tervehdysten jälkeen myötätuntoisesti.
”Hyvin. Minoon siivuamas karsinoota”, vastasin talikko kylkeäni vasten nojaten.
”Miten sinä oikiasti voit? Ookko sinä syäny? Jaksakko eres keittää? Minä voin laittaa Allun tai Inarin –”
”On mulla täälä ruakaa”, sanoin puhelimeen ennen kuin äiti ehti ottaa lisää vauhtia. Omatkin silmäni räpsähtivät, kun kuulin ääneni tahattoman tylyn sävyn.
”Minä juttelin Maaritin kans puhelimes. Siinon tomera ihminen. Me ajattelimma, että jos Maarit tulis vähäksi aikaa auttamahan teitä sinne. Minäkin tuun, mutta vain päiviksi kun mustei oo kun ruaanlaittohon tämän jalaan kans.”
Kurtistin kulmiani puhelimelle. ”Kuka Maarit?” kysyin. Nimi ei yhdistynyt kehenkään ihmiseen aivoissani. Ala-asteen opettajani oli ollut ehkä Maarit. En tuntenut ketään, jonka nimi olisi Maarit.
”Nellyn äitee”, äiti sanoi varovasti, vähän niin kuin hullulle on tapana sanoa, ja silloin vasta muistin. Maaritista oli ollut puhetta niin äärimmäisen harvoin. Nelly ei tykännyt puhua äidistään.
”Jaaha”, tuumasin.Pidin ihmisistä. Oli ihanaa, kun tupa oli täynnä väkeä. Silti olisin tahtonut olla yksin juuri nyt. Välttelin omaa väkeäkin ja yritin selviytyä ilman kahvia saadakseni olla rauhassa sääliviltä katseilta ja myötätuntoisilta kuulumiskyselyiltä. Ei tässä olisi mitään yövieraita kaivattu. Nelly kuitenkin oli ilmiselvästi kaivannut äitiään, kun hänet oli kutsuttu. Eipä siihen voinut mies mitään sanoa, jos emäntä tahtoi äitinsä. Enkä sanoisi, vaikka voisinkin. Minun äitiäni ei kuitenkaan olisi tarvittu juuri tähän hätään pakkaa sekoittamaan ja kyselemään. Vaan voiko mies muka sanoa varsinkaan omalle äidilleen ei?
”Mmhm”, äiti myönteli. ”Minä teen kanakeittoa. Tuan sitä sitte tänä iltana sitä.”
”Kiitos”, pakotin itseni sanomaan, vaikka teki mieli sanoa, että älä tuo.
Äiti oli hetken hiljaa ennen kuin puhui taas.
”Eetu…”
”No?”
”Te voitta yrittää uurestansa.”
”Mhm.”
”Tootta nuaria tervehiä ihimisiä. Älä murehri ikuusesti. Sullon aikaa. Muistakko niin Millallakin meni kesken ensimmäänen yritys.”
”Joo. Minen halua puhua siitä.”
”Minä tuan sitä soppaa illalla. Ja tuan apuvoimia tallihin jos sinet vaikka saa nukuttua hyvin.”
“Joo. Älä tua.”
“Kattotahan sitä sitte.”Lopetin puhelun. Tartuin talikkoon ja laskin sen nojaamaan karsinan seinää vasten oman kylkeni sijaan. . Sitten liu’uin sen vierelle istumaan. No niin, tässä sitä oltiin. Ratsuväki oli hälytetty. Äiti tulisi muka asiakseen keittoa tuomaan, mutta kyllä minä äidin tunsin. Hän raahaisi mukanaan pakettiautollisen ruokia, ja lohduksi vielä keon villasukkia ja vilttejä, sillä ne ilmeisesti poistivat hänen mielestään surun kuin surun. Pahimmassa tapauksessa hänellä saattaisi olla kokonainen Ilveksistä, Helmipuroista ja Hirvijärvistä koottu armeija mukanaan yhden Jokikannaksen lisäksi. Äiti ottaisi talon haltuun, vaikka muuta väittäisi. Maarit aseenkantajanaan hän väijyisi minua ja Nellyä keittoineen, piiraineen ja patoineen, ja ellei Maaritista olisi hevosia käsittelemään, äiti hälyyttäisi jalkaväkensä tekemään minun töitäni. Kun äiti paistaisi, pesisi ja pyykkäisi omin lupineen, enkä pääsisi talliinkaan pakoon, minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin kohdata omat ajatukseni. Enkä minä halunnut ajatella, en puhua, en käsitellä koko asiaa. Minä halusin vain, että poika olisi terve ja syntyisi joskus kesemmällä niin kuin piti. Mistä sen tiesi, tulisiko ikinä toista mahdollisuutta, niin kuin äiti näytti uskovan.
-
Jokin on vialla 1/4
Jokin on vialla 2/4
Jokin on vialla 3/4Jokin on vialla 4/4
Hevosilla ei ollut ruokaa. Olin hylännyt ne jo tunteja sitten. Nellyn silmät räpsyivät sairaalapedissä auki yhä uudelleen rauhoittavista lääkkeistä huolimatta. En piitannut hevosten nälästä niin paljoa kuin olisin tahtonut. Silti niille olisi tehtävä jotain ennen aamua. Puhelimeni ei meinannut totella. Nelly tuijotti kattoa. Noa vastasi paksulla äänellä.
”Me jouruttihin lähtemähän Nellyn kaas päivystyksehen. Hevoosten ruaat on menny pilalle pöyrillä.”
”Jees. Mä meen jo.”
Ei kyselyitä. Puhelin sammui kokonaan. Taisin puristaa sitä juuri väärän napin kohdalta.Nelly niisti taas. Kumarruin hänen sänkyään kohti ja hautasin kasvoni hänen peittonsa päällä lojuvaan siniseen huopaan. Nelly, vaikka ei reagoinut enää oikein mihinkään, silitti hiuksiani. Tunsin, että olin ollut oikeassa. Minun lapseni oli ollut poika. Olisinpa saanut olla hänen isänsä. Niin monesti olin kuvitellut, miten pieni ja lämpöinen hän olisi, kun saisin hänet syliini. Olisin antanut pois Nellyn ja tallinkin, jos olisin saanut edes kerran laskea, miten hänellä olisi ollut kymmenen pientä sormea ja kymmenen pientä varvasta: jos hän olisi nukkunut edes yhdet unet käsivarrellani ja tehnyt minusta isän.
-
Jokin on vialla 1/4
Jokin on vialla 2/4Se oli ihan tavallinen ilta. Väsytti kamalasti, sillä Nelly oli nukkunut levottomasti edellisyön, mutta tiesin pääseväni pian omaan sänkyyni. Siksi jaksoin sekoitella rehuja sinnikkäästi, vaikka yksin tallivuorossa oleminen ei ollutkaan minusta mitään herkkua. Noin vain, Mortin ja Salierin astiat vetivät yhteensä mitallisen kauraa — Mortille vähemmän, Salierille enemmän — niin se oli. Inkan ja Surren ohjeet piti muistaa tarkistaa lapulta, vaikka muiden ei. Cozminaa taisin ruokkia jo yhtä suurpiirteisin mitoin kuin Jussia, mutta sitä ei kerrottaisi Nellylle…
Kauranjyviä levisi lattiaa pitkin, kun joku avasikin oven tyhjästä tallista päin kovalla rämähdyksellä. Nelly nojasi ovenkarmia sen näköisenä kuin kaatuisi kohta. Hänellä oli niin kalpeat kasvot, ettei huulia enää erottanut muusta ihosta. Kauramitta putosi rämähtäen jyvien perään ja kieri kalisten jonnekin ruokintapöydän alle.
”Jokin on vialla. Vie mut Seinäjoelle.”
Sinullako? Vien, vien sinut heti Seinäjoelle. Vai onko vauvalla jokin vialla? En vie sinua Seinäjoelle. Ambulanssi saa ajaa paljon lujempaa kuin minä.
”Tuu tuahon istumahan, mä soitan ampulanssin.”
”Ei. Ei ne tälläsen takii tuu. Vie mut nyt Seinäjoelle.”Mortti katsoi minua nurkkakarsinasta edellisen oven kalterien lomasta. Sen ruoka puurouttui ja mössöytyi varustehuoneessa syömäkelvottomaksi. Minulla oli Nellyn yleensä voimakas käsivarsi heikosti niskani takana, kun kannoin häntä hevosenhajuiseen tallitakkiini käärittynä autoon. Toinen Nellyn jalassa ollut tohveli, minun tohvelini, putosi hankeen kun Nellyn jalka potkaisi refleksin- tai kouristuksenomaisesti, enkä löytänyt sitä heti. En jäänyt etsimään. Kun Nelly ei vääntelehtinyt, hän silitteli vatsaansa hermostunein liikkein ja niiskutti. Jokin todella oli vialla.
Seinäjoen välillä oli vain kaksi liikennekameraa, vaikka koko matka olisi tullut ajaa talvella kahdeksaakymppiä. Autoja liikkui vähän. Tie oli suolattu. Nopeusmittari näytti satakymmenen, mutta se huijasi kymmenen kilometriä tunnissa. En muistanut mihin suuntaan. Nellyn pää lepäsi niskatukea vasten, eikä kukaan nalkuttanut minulle liian kovasta vauhdista. Kerran hän tarttui oikeaan käsivarteeni ja puristi kynsillään niin, että iho repesi jokaisen kynnen alla. Se ei johtunut liian kovasta vauhdista. Ajoin Auneksen liittymässä Lidlin kohdalla punaisia päin, koska ketään ei kulkenut Jouppiin tai sieltä pois. Taisin unohtaa nakata parkkikiekon tuulilasille sairaalan pihassa. Se oli täynnä autoja niin kuin aina. Olin joutunut jättämään omani todella kauas. Onneksi aulassa oli rullatuoli, koska en olisi jaksanut kantaa Nellyä enää kauaa.
Päivystyksen odotustilassa itki lapsia. Aikuisilla oli hiljainen, lasittunut katse. Nelly ei ollut ainoa nainen, joka itki. Toisella oli pieni vauva, joka huusi ja huusi. Sen pienet tumppuihin työnnetyt kädet heiluivat, kun sen koko vartalo kouristeli kiukun- tai kivunpuuskassa. Nelly pyydettiin lääkärille ennen sitä vauvaa. Jokin oli vialla. Auta kolaripaikalla ensin niitä, jotka ovat aivan hiljaa, äläkä niitä, jotka pitävät kovinta ääntä. Jossain ala-asteen kirjassa oli lukenut niin. Vieressä oli ollut kuva rattia vasten makaavasta naisesta. Jossain muussa kappaleessa oli kerrottu siitä, miten vauvat tulevat. Samalla tavalla piirretty nainen oli kaatunut ja kaatunut sivulla maata kohti kompastuttuaan. Lapsivesi suojaa sikiötä kolhuilta. Nelly tunnusteli pyörätuolissaan vatsaansa, mutta ei kevyesti taputellen niin kuin aina. Hän oli käpertynyt sen ympärille niin kuin minä olin käpertynyt painajaisissani jo monta kertaa saman vauvan ympärille ylivoimaisen vaaran uhatessa.
-
Olet tullut tosi hyväksi tässä. En muista, olenko kertaa tai kahta enempää kirjoittanut ns. avoimista ja suljetuista lopuista yhteistarinoinnin kontekstissa. Kun aloitit tätä hommaa, suljetut loput olivat sinulle tyypillisiä. Toit Marshallin tilanteisiin muiden kanssa ja päätit tarinan siihen, että tilanne oli ohitse. Silloin muille jäi vaihtoehdoksi joko viitata tapahtuneeseen tai referoida se, jos he halusivat vastata. Nyt olet alkanut harrastaa enimmäkseen avoimia loppuja. Vaikka juoni on kokonainen ja draaman kaari täyttyy (siis niin paljon kuin se on ”toistaiseksi voimassa olevissa” tarinoissa edes mahdollista), kaverille jää tilaa vaikuttaa vielä lopputulokseen niin halutessaan. Kummassakaan tavassa ei siis ole mitään vikaa, ja luonnollisesti ne vuorottelevat tarinoissa, mutta mitä useampia avoimia loppuja jää, sitä todennäköisemmin taitaa saada peliseuraa. Kaverilla kun on vielä rajattomasti mahdollisuuksia, jos hän haluaa jatkaa tästä.
Kommentoin Jannalle, että Marshall toimii mielestäni itselleen epätyypillisesti lohduttajan roolissaan. Hätäilemättömän tuntuisesti saat tilanteen kuitenkin kirjoitettua niin, että tapahtumat sopivat sujuvasti Jannan kertomaan. Voi kyllä olla, että pidän Marshallia röllimpänä kuin hän oikeasti on. 😀 Se rölliyden vaikutelma on kuitenkin jopa vahvistunut viime aikoina. Nyt kun hän itse kertoo ajatuksiaan, olen ilmeisesti nimittäin alkanut samastua häneen nopeasti tarina tarinalta enemmän. Tässäkin kaikki ajatukset kuulostavat niin kovin tutulta yhtäkkiä, vaikka olin melko varma, ettei minulla olisi Marshallin kanssa juuri mitään yhteistä. On vähän outoa, kun kotiin tulee vieraita, ja sitä luottaa sosiaalisempaan puolisoon, että hän osaisi jutella oikealla tavalla oikeista asioista ettei vieras huomaa outoutta. Ja se, kun Janna on murheellinen pihalla: se pieni hetki, kun miettii, että mitäs nyt pitäisi tehdä. Marshall ajattelee vähän sitäkin, että on helpompaa vastata ja keskustella, kun saa hetken varautua ja miettiä, mitä sanoa. Jopa ihan lopussa näen itseäni. Kun tekee mieli sanoa, että kyllä sä mulle voit puhua, mutta ei sitten tule sanottua. Nyt tekisi mieli sanoa, että kyllä kai rölli röllin tuntee, mutta ilmeisesti ei ihan tunnekaan, jos on kertoja välissä. Outo homma! Marshallin persoona ei ole nimittäin muuttunut kertojan myötä miksikään.
-
Oih, olisipa munkin elämä tällaista. 😀 Tai siis olisinpa niin kuin Marshall. Kun mokaan jossain itselle oikeasti merkityksellisessä, vaikka pidän omasta mielestä huonon oppitunnin, olen ennemminkin vihainen itselleni. Jos joku tulisi siihen tyrskimään, en nyt käsiksi kävisi, mutta ehkä jättäisin ulos autosta jos oikein kirvelisi. 😀 Marshallin ajatukset näkevänä tuntuu, että olisi helpompaa tuntea häpeää ja osata erottaa, että ei se toinen ivallisesti naura. Sitähän naurattaa siksi, että jotkut mokat nyt vaan on hauskoja, ja ehkä Marshallin kärsiminenkin mokan takia on vähän hassua. Onneksi mokat kuitenkin lopulta haihtuu mielestä. Ensimmäisenä onneksi muiden mielistä. 😀
-
Mäkin haluaisin tarttua nyt Marshalliin. Mulla on tästä Marshallista ristiriitaisia tunteita. Katotaan, osaanko kertoa niistä tarpeeksi hyvin. Älä pelkää: tulossa on suurimmaksi osaksi posia. 😀
Aloitetaan roolituksesta. Se on tehty hyvin. Jannalla on raskas menneisyys, ja nyt on myös ystäviä kuuntelemassa sitä. Harmittelin aikaisemmin just sitä, että ketään hahmoa ei vielä oikeasti kiinnosta, vaikka Jannalla olisi herkullisia juttuja jaettavanaan. Nyt se tilanne on ohi. Janna on ollut tosi paljon tekemisissä varsinkin Niklaksen, mutta myös Marshallin kanssa, joten nyt hänellä on todella kuulijoita, joita kiinnostaa. (Siis hahmoja: meitä lukijoitahan on aina kiinnotanut!!) Kun Jannalla on nyt uhrin ja surijan rooli, tarvitaan joku lohduttajan rooliin. Marshall on siihen tosi hyvä ja luonnollinen valinta. Tästä pointsit!
Eri tyyppiset ihmiset kuitenkin hoitavat saman roolin (eli nyt lohduttajan) eri tavoilla. Hopiavuoressa on hahmoja, joille on luonnollista halata ystävää. Hello on ystävänhalaajatyyppi, Inarikin voisi halata paria läheisintä, muistaakseni Sonja on halaillut Heliä tai toisin päin (vai muistanko ihan väärin). Samassa lohduttajan roolissa toimiessaan esimerkiksi Oskari alkaisi halaamisen sijaan kertoa neuvoja ja varmaan kuolisi kauhusta, jos joku yrittäisi iholle. Eetu lohduttaisi kuuntelemalla ja vähän kiusaantumalla, ehkä käsivarresta taputtamalla. En kuvittele Marshallia sellaiseksi, joka hoitaisi roolinsa halaamalla. Niklaksen ehkä.
Tämä on joka tapauksessa minun kuvitelmistani huolimatta sinun Marshallisi. Teet nyt juuri niin kuin viime kommentissani olisin tahtonut ajaa sinut tekemään: otat hahmon, teet ratkaisuja ja itsevarmasti laitat sen tekemään niin kuin sinä tahdot. Jos käytös on Marsallin kirjoittajankin mielestä hahmolle epätyypillistä, se voi tehdä siitä huolimatta tosi hyvää sekä hahmolle että kirjoittajalle! Marshall on sellainen jäykkis, että se voi suorastaan kasvaa, kun sen laittaa vähäsen mutkalle välillä. Marshallin kirjoittajassa sinulla on puolestaan sellainen pelikaveri, että hän osaisi taatusti kirjoittaa hahmonsa balanssiin vaikka laittaisit sen tanssimaan venäläistä balettia. Se saattaa vaatia ajatustyötä, mutta tälle kirjoittajalle uskaltaa taatusti paukuttaa haasteita, ja tosi mielenkiintoisen haasteen syötitkin! Musta ainakin on hauskaa tehdä selitys sille, miksi mun hahmo käyttäytyy eri tavalla kuin ennen. Kehityn kirjoittajana ja hahmo ihmisenä. Teit siis tästä näkökulmasta hyvän työn.
Lisäksi onhan tuo nyt suloista, niin kuin Sonja sanoi. 😀 Se suloisuus ei ole yksinään itse toiminnan ansiota, vaan sen, miten hienosti kuvailet kohdan. Halaus tuntuu Jannan tuntoaistin kautta asti.
Muuutenkin tässä on kekseliästä kielenkäyttöä aina mantteliinsa verhotusta koirasta lähtien. Tässä on taas yksi tarina, joka kannattaa korvamerkitä itselle kehittymisen seurantaa varten.
-
Sinulla on taito matkia hahmokohtaisia tyylikuvioita repliikeissä ja teksteissä. Se vaatii analyysitaitoja: että osaa purkaa vähäsen atomeiksi toisen puhetyyliä, jotta tunnistaa sen eri osat ja osaa sitten matkia tyyliä uusissa repliikeissä. Hopiavuoren hahmoista omaleimaisimmat (ja siten helpoiten matkittavissa olevat) puhetavat taitaa olla hyvin yleiskielisesti puhuvalla Marshallilla, vanhaa pohojammaata puhuvalla Eetulla ja jotain etelääsempää pohojammaata puhuvalla Jannalla. Näiden lisäksi sulta onnistuu muutkin: Niklas, jota en osaa paikallistaa yhtä tarkasti maantieteellisesti, Outin hillitty puhekieli, Nellykin paljon paremmin kuin multa… Paitsi puheen kielellisiä kuvioita, osaat tarkkailla myös tyypillisiä vuorojen pituuksia ja ajatuskulkuja. Niklas ja Marshall nyt on verbaaliselta viestinnältään kuin yö ja päivä, mutta tuhat kertaa hienovaraisemmatkin erot onnistuu. Nyt kun sulla on pilkut ja pisteetkin paikoillaan, sun dialogisi on priimaa. (Aika ruveta hiomaan uutta juttua ei kuitenkaan ole ihan vielä: nauti nyt voitostasi!)
Paitsi puhetta, myös yhteisöllisyyttä arvostan. Ai että, Niklaksella on oikein rikostovereita, ja nyt vihdoinkin toteutuu ne lasten yhteiset leikkitreffitkin. 😀
-
Älä ny oo tuan värinen. 😀 Marshall nimittäin miellyttää mua tässä jutussa kovasti. Taidan olla aika ilkeä ja kamala, mutta koska monialamestarit käy aina välillä mun hermoille, olen heti suopeampi niitä kohtaan kun ne vähän kämmääkin välillä eikä osaa joka lajista joka kerta kaikkea. Ennen kaikkea Marshallin oma sosialistaja on tehnyt hyvää työtä! Saisinkohan mäkin vuokrata sitä välillä, jos se saa meidän kaltaiset röllitkin oppimaan keskustelutaidon alkeita?
Mutta oikeasti. Mennään kevyeen hahmoanalyysiin. Marshallin pettymys on juuri sellaista, mitä odotinkin. Kun hahmot toimii mun odotusten mukaisesti, se tuntuu musta rauhoittavalta ja hyvältä: tunnen siis hahmon. Marshall on vähän nolona ja hinkkaa jotain jalustinremmejä, kun joku toinen olisi syyttänyt hevosta ja kolmas vellonut vaikka itsesäälissä. Uskon, että Marshall myös pääsee yli tällaisista jutuista suhteellisen nopeasti ja voi aloittaa uuden yrityksen. En usko, että hän kokee yhden kämmin määrittelevän häntä ratsastajana tai ihmisenä. Ehkä hän analysoi tarkasti, mikä meni pieleen, mutta ei jää makaamaan ja nyyhkimään lopputalveksi yhtä pikkukisaa.
-
Saat paljon aikaan yhdessä tarinassa: vitsi miten siistiä. Joka tyypillä on itsensä kuuloinen rooli tarinassa: Niklaksella tietenkin suurin, kun Janna on hänen ja Marshallin kanssa eniten tekemisissä ollutkin. Pidät myös taitavasti muita ikään kuin Jannan verkossa. Kun Janna liikkuu ja vaihtaa kuulumisia vähän kaikkien kanssa, hänen naamansa ja kuulumisensa ovat hahmoille tuttuja. Silloin yhteisiin juttuihin on tosi helppo lähteä arjessa ja Jannan kuulumiset kiinnostavat aidosti myös hahmoja meidän lukijoiden lisäksi.
Olenkohan outo, kun musta koirapuistopainit kuulostavat parhailta juhlilta ikinä? 😀 Yhdellä kaverilla on vain yksi koira ja muilla useampi, niin isommat kokoontumisajot tulee kyllä vietettyä koirapuistossa, kun ei kai kukaan normaali ihminen nyt koiratta kaveriaan tapaamaan mene..? :DD
-
Hö. Tämä teksti saa mun ulkotekstilliset huolet taas nostamaan päätään. Hopiavuori on ollut mun happy place, päiväuni, mielikuvitusmatkojen pääkohde jo ennen kuin julkaisin sen. Mitä jos se ei ole koskaan enää samanlainen onnen tyyssija? Ennenkin on nimittäin myrskynnyt, mutta ei tällä tavalla. Nouseekohan Nellyn silmät ja posket enää koskaan kuopilta?
-
Olen aina ajatellut, että Hopiavuoressa olisi varmaan ihana asua, jos ei kaipaisi siis niin hirvittävän paljon yksinäisyyttä ja omaa aikaa kuin minä. Olisi sikakivaa olla pohjimmiltaan sosiaalinen ja aina olisi juttukavereita. Olen tunnistanut kyllä Hopiavuoren suurimman ongelmankin: myös se sosiaalinen tyyppi haluaa joskus olla yksin ja rauhassa, eikä täällä sellaista oikein ole muualla kuin omassa makuuhuoneessa. Ellei joku pelmahda sitten sinnekin kasvupisteineen tai eksän huoneiden tyhjäyksineen tai jotain.
Noa on sosiaalisesti älykäs ja saa keskustelun useimmiten soljumaan. Samaa älykkyyttä hän musta ilmentää nytkin, kun yrittää pysyä poissa jaloista ja pyörittää arkea ja pyykkikonetta. Se on varmaan ainoa tapa auttaa. Näiden juttujen mainitsemisesta mulle tuli tosi hyvä olo taas. Jos mä eläisin kauhujani Hopiavuoressa, just sitä mä kaipaisin. Lisäksi lukijana odotin, että Noa osaisi ottaa oikean roolin, ja kun mun odotukset täytettiin, mulle tuli turvallinen olo. Nyt tämän jälkeen en tietenkään ihmettelisi, vaikka Noa reagoisikin jotenkin. Onhan tilanne nyt hänellekin tosi ahdistava, kun koti on harmaa ja ankea paikka! Kun tämä ikään kuin normaali reaktio on esitelty, myöhemmät mahdolliset purkaukset eivät enää ahdista mua ajatuksella siitä, että Noan perusluonne olisi jotenkin muuttunut. Koska ei se olisi: hänen senhetkinen tuulensa vain olisi!
-
Parhaansa se äiti yrittää! Sanotaan, että työ on paras lääke pettymyksiin ja suruihin. Siinä taitaa haiskahtaa vähän vanhanaikainen ajatus siitä, että suru ja laiskuus ovat heikoille, mutta on siinä jotain todenperäistäkin. Nelly tykkää työstään valmentajana. Mitä pikemmin hänet saadaan takaisin hommiin hänen kuntonsa mukaan, sen parempihan se Nellylle on. Ei ole niin aikaa murehtia turhia asian käsittelemisen lisäksi, ja ehkä näkee senkin, miten maailma jatkaa pyörimistään. Musta tarinan loppu onkin jo toiveikas. Ihan niin kuin Nellyn silmät eivät olisi enää niin lasittuneet, vaan hän jaksaisi katsoa äidin lisäksi vähän muitakin ja pyytämättä.
-
No hö! Nelly ja äiti puhuvat vähän eri kieltä. Veikkaan äidin vilpittömästi yrittävän auttaa ja ajattelevan, että häntä tarvitaan tällaisina aikoina. Nelly taas ihmettelee samoja juttuja kuin minä: miksi se äiti nyt tukkii Hopiavuoreen, kun siitä ei ole kuulunut, kun se ei ole muistakaan Nellyn elämänmullistuksista kiinnostunut? Nyt ajattelen, että ehkä äidin on ollut pakkokin antaa tilaa ja pysyä syrjässä. Nelly on rämäpää, joka ei äitiä kuuntele. Osa äitienkin neuvoista on roskaa ja aikuisen ihmisen on itse tehtävä päätöksensä ja vastattava teoistaan. Mutta ei Nelly kuuntele viisaitakaan neuvoja, kuten että älä nyt ratsasta vielä. Onneksi Nelly osaa sentään itselleen myöntää, että äiti on joskus oikeassa — ratsastamisesta tai kahvista ehkä. On meinaan tosi rankkaa olla niin paljon muita parempi ja viisaampi, ettei ole ikinä väärässä. 😀
Mä olen Nellyn syytöksistä myös ihan samaa mieltä kuin Noa. Joku syntipukki on oltava. Ellei oikeaa ole, sehän kuvitellaan. Joku voisi syyttää vaikka Jumalaa, joka vei julmasti lapsen. Nelly vaikka sitten Eetua, joka tässä mielentilassa ajatellen pakotti Nellyn kiintymään vauvaan, ja se kiintymyshän on kärsimyksen pohjimmainen syy.
-
Sait viimeksi runsaasti kehuja tunnelman luomisesta. Tällä kertaa saat kritiikkiä samasta asiasta. Olet nimittäin kehittynyt jo valtavasti tunnelman luomisessa, kunhan olet ikään kuin itse tekstin puikoissa. Saat luoda tilanteen, saat päättää yksaityiskohdat, ja yksityiskohdistahan tunnelma muodostuu.
Kun joku muu on kuitenkin puikoissa, tunnut säikähtävän. Noudatat tarinaa orjallisesti. Toistat uskollisesti sen yksityiskohdat: jokaisen sen tapahtuman. Et keksi omiasi. Se on turvallista. Et ainakaan astu kenenkään varpaille: et tee virheitä. Me emme kuitenkaan välitä virheistä: me välitämme siitä tunnelmasta. Vastaustekstien suhteen sinulla onkin siinä harjoittelemisen paikka. Osaat kyllä! Olen nähnyt. Luulen, ettet vain vielä uskalla. Se taas ei ole mitenkään nolo tai kauhea juttu. Hopiavuoren kaltainen tarinayhteisö on vielä loppujen lopuksi aika harvinainen paikka. Meidän kirjoittajistamme suurin osa harjoittelee tätä vasta täällä. Nyt on sinun vuorosi harjoitella.
Heitä siis pois pelko siitä, että teet virheen. Voit harjoitella vaikka näin:
– Kirjoita ensin ylös kaksi tai kolme päätapahtumaa toisen kirjoittamasta pohjatarinasta. Mitä vähemmän, sen parempi.
– Sen jälkeen kirjoita teksti. Älä kirjoita tekstiin mitään sellaista, minkä toinen on jo kertonut! Kerro pelkästään sellaisia asioita, jotka ovat lukijalle uusia.
– Kun hiot tekstiä, saat lisätä pieniä asioita, jotka toinenkin on kertonut tekstissään, mutta lyhyesti. Voit tehdä vaikka tarkan säännön, jos se auttaa: esim. että yhdessä kappaleessa saa olla korkeintaan kolme sanaa sellaisesta asiasta, jonka toinen on jo esitellyt.Tällä hetkellä kirjoitat raportin, et tarinaa. Raportti on tarkka ja uskollinen, mutta tarina onkin elävä mielenkiintoinen. Molemmilla tekstilajeilla on paikkansa. Tämä on tarinoiden paikka.
Kaikissa tarinoissa on jotain hyvää. Tietenkin myös tässä on, vaikka kommentista suurin osa on ollut nyt ohjeita kehittymistä varten. Tässä tarinassa hyvää on tietenkin se, että tavasta viis, osoitat taas halua ottaa muut huomioon, ja siitäkös täällä tykätään.
Toisekseen, tilanteesi ei ole millään tavalla ”toivoton”! Olet jo kehittynyt vastaustarinoissakin; omissasi kehitys tuntuu vain olevan huimempaa. Nyt vielä kun saadaan nämä balanssiin niin siitä lähtee!
Lisäksi tekstissä on myös viihteellisiä ja taiteellisia ansioita. Jos olisin editoijasi tai kustannustoimittajasi, kutistaisin varmasti Marshallin ja Niklaksen osuuden, koska se ei tuo lisää tarinaan. Tekisin siitä parin rivin pituisen, ellet tahtoisi lisätä siihen ihan omia uniikkeja juttuja ja tapahtumia. Omaa osuuttasi paisuttaisin: se on tekstin kolme viimeistä kappaletta. Radikaaleimmassa tapauksessa jättäisin jäljelle vain ne ja lisäisin niihin pelkän viitteen Niklakseen ja Marshalliin. Ne kiinnostavat lukijaa: niitä hän ei ole ennen kuullut.
Huomaa siis, että tässäkin tarinassa olet tehnyt hyvää työtä — siellä, missä kaikki ohjakset ovat käsissäsi. Olet taitava. Nyt on aika vain laajentaa taitoja. Olen saarnannut monelle samasta. Ota kiinni muiden hahmoista niin kuin ne olisivat ihan omiasi. Kun sinä kirjoitat niistä, sinä olet niiden jumala ja päätät ihan kaikesta. Vaikka vastaisit toisen omaan tekstiin, kirjoittamasi teksti on aina sinun. Sinulla on oikeus leikkiä vaikka kuinka rajusti kaikilla hahmoilla ja pitää niitä ihan kuin omiasi: se oikeus kirjoittajille luovutetaan, kun liitytään Hopiavuoren tarinaan. Älä pelkää rikkovasi hahmoja tai tarinoita. Kaikki ovat omalla tavallaan yhtä hyviä kirjoittajia, sinäkin tietysti, ja tiedät, että itsekin osaisit korjata pari pärkyyntynyttä hahmon saumaa tuosta vain. 🙂
-
On varmasti hyvä idea hakea Marshallin minäkertojaa. Hänen ulkopuolisen kertojansa on, kuten sanottua, omaleimainen ja erottuva, mutta samalla myös raskaine rakenteineen ja epäluotettavine kerrontatapoineen aika raskas. Marshallilla ei myöskään ole yhtä selväpiirteistä persoonaa kuin Niklakselle on kehittynyt, ja uskon sen johtuvan ainakin osittain kertojasta, joka keskittyy Marshallin ulkoisiin ominaisuuksiin, taustaan ja taitoihin. Olen iloinen minäkertojasta ja utelias näkemään, tuleeko Marshallin sisäinen maailma tällä kertojalla vielä paremmin esiin.
Marshall on tässä vaiheessa ainakin vielä melko neutraali. Jos se on tietoinen valinta, hänestä voi kehittyä noamainen tarkkailija, joka ei vältä tuoda julki mielipiteitään jokaisesta vähäpätöisestä seikasta. En olettanutkaan Marshallin olevan niin kuin joku Eira, joka on jotain radikaalia mieltä melkein joka asiasta! Kultainen keskitiekin on kuitenkin olemassa, jos aiot vielä tehdä kokeiluja. Marshallin mielipiteet saa esiin sillä, että miettii, miten juuri tämä hahmo reagoisi juuri näihin ärsykkeisiin. Niklas tulee esimerkiksi tässä puhumaan Marshallin päälle ja vähän niin kuin väittämään vastaan kisasuunnitelmissa. Olisin kuvitellut sen olevan Marshallista, hmm, jos ei ärsyttävää, niin ainakin häiritsevää. Olen ajatellut, että Marshallilla on tarve pitää ohjakset kädessään: myös siinä asiassa, että miltä julkisivu saa näyttää ja mitä asioita muille kerrotaan. Olen tehnyt oletuksen sen perusteella, että Marshall kontrolloi Niklasta niin huomiota herättävän vahvasti. Myöskään esim. vauvan menetyksen mainitseminen ei tässä aiheuta Marshallissa mitään tunteita. Ennemminkin pingviinimäisesti hiljaa seisomisessa on havaittavissa ihan pientä vaivaantumista.
Marshall ei kuitenkaan missään tapauksessa ole tässä mikään robotti tai huonosti kirjoitettu! Tarkoitus on vain antaa ajattelemisen aihetta, että onko ratkaisu harkittu ja kokeilu valmis. Marshall nimittäin esittää jonkin verran mielipiteitä. Hän on selkeästi helpottunut, kun keskustelu kääntyy kepeämpiin aiheisiin, ja sulavasta juttelusta päätellen ihan tykkää Jannan kanssa rupattelemisesta siinä määrin kuin vetäytyvä tyyppi vain voi. Hän yrittää tällä kertaa ajatella myös sitä, että Niklaksella voi olla omiakin mielipiteitä, vaikka hänhän se on taas kyytiä järjestelemässä omin päin. (Tästä seikasta voisin vähäsen taputtaa häntä päälaelle: hyvä poika.)
Tää on eka yritys Marshalliksi ja sellaisenaan tosi hyvä. Eikä neutraaliudessakaan ole siis yhtään mitään vikaa, jos se on tietoinen valinta! Aina uuden kertojan kanssa on kuitenkin matkaa kuljettavana ennen kuin hän tulee valmiiksi. Uuden projektin aloittamisen lisäksi arvostan taas kerran sitä, että viitsit kertoa tarinallisesti muille hahmojesi ohjelmasta ja mahdollistaa näin yhteisetkin hommat. Sitä paitsi mulle voi syöttää mitä tahansa dialogissa. Hepppasuunnitelmat eivät olisi mun mielestä kiinnostavin mahdollinen aihe maailmassa, mutta kun tyyppi kertoo ne toiselle, ihan fiiliksissähän minä niitä luen ja alan jo kannustaa näitä oman väen ratsukoitakin.
-
Onpa Lyydiassa mielenkiintoinen luonteenpiirteiden ja toimintatapojen yhdistelmä! Häntä voisi ehkä luonnehtia ystävälliseksi snobiksi. Lyydialla on käytöstavat kunnossa ja hän tuntuu kunnioittavan muita; jopa tallin isäntää, jonka tehtävä on siivota hevosenlantaa. Mielestäni Lyydia ei vaikuta tuntevan itseään varsinaisesti muita paremmaksi. Samaan aikaan hän on oppinut, että rahalla saa mitä vain, ja rahaa hänellä on. Ponissakin tärkeintä tuntuu tässä vaiheessa olevan sen tausta, jonka Lyydia kokee eksoottiseksi ja hyväksi. Poni on kuitenkin isobritannialainen, eikä Lyydia kutsu sitä nimeltä! Samalla hän on valmis heittelemään taas yhtä ihmistä rahatukolla, jotta saa sille hyvää hoitoa.
Lyydia lähestyy Amandaa ponin kanssa tässä vähän samalla tavalla kuin Santun äiti aikoinaan Santtua. Tässä sulle kulta poni: nythän olet onnellinen, eikö niin? Santtu vain tykkäsi poneista, Amanda ei! Lyydian lähtökohta kuitenkin oli tehdä Amanda onnelliseksi. Hän ei vain ihan tunne tytärtä ja tiedä, mikä hänet tekisi onnelliseksi. Mutta kun poni ei ollutkaan oikea vaihtoehto, niin ostetaan sitten se mopoauto, kulta.
Lyydian seikkailu tallilla on varmasti mielenkiintoinen. Mitähän käy, kun muut eivät näekään isobritannialaista, vaan tavallisen laiskanpuoleisen ponin? Onnistuvatkohan muut näkemään Lyydian ystävällisyyden ja omanlaisensa hyväsydämisyyden rahan heiluttamisen takaa? Entäpä Amanda: onkohan hänellekin tarinan edetessä vielä sija Hopiavuoren hevostallilla?
-
Hyvä hyppy. 😀
Ei saisi koskaan kommentoda kirjoittajaa, vaan vain tekstiä, mutta mokataan se periaate nyt heti alussa. Olen ennen sanonut, että sinulla on taikavoima, joka saa hahmot elämään. Arvaa olenko yrittänyt analysoida, mikä se on. En ole saanut siitä kiinni. Kun Eetu nauroi maneesissa, mulle yhtäkkiä välähti, että osa sitä taikavoimaa ei löydykään tekstistä, eikä sitä voi oppia lukemalla romaaneita niin kuin mä yritän oppia. Sulla näyttää olevan nimittäin kyky tarkkailla eläviä ihmisiä ja panna merkille niiden toimintaa eri tavalla kuin monella kirjoittajalla. Mä en olisi itse i-ki-nä hoksannut naurattaa Eetua. En siltikään, vaikka tämä teksti sai mut ajattelemaan mun omia menetyksiä ja sitä, miten itsekin nauraa surun keskellä. Kun on surua, se ei tarkoita, että joka sekunti on mieli ihan maassa. Sellaiset oivallukset on niitä, jotka saa mut hämmästelemään joka tekstissä sun ihmishahmojasi.
Eetun nauru on myös yksityiskohta, joka saa harmauden tuntumaan harmaammalta. Tunnet sen periaatteen, että pimeä ei näytä pimeältä, ellei jossain ole valoa: kylmäsävyinen maalaus näyttää aina vain kylmemmältä, kun laittaa siihen vähän lämpöä.
(Sanoinko jo, että on hieno yksityiskohta. Vai tuleeko se ilmi siitä, miten kommentoin sitä kaksi kokonaista kappaletta? :D)
Tallin kiusaantuneen, ahdistuneen, omituisen tunnelman kuvaus toimii muhun myös. Se saa mut levottomaksi. Nelly voi todistaa, että jo ennen raskautta, kun tätä koko juonta suunniteltiin yhdessä, aloin hokea, että mitä jos Hopiavuori menee pilalle. Mitä jos sen kodikas tunnelma on ikiajoiksi tiessään? Mitä jos en enää ikinä saa lukea kevyestä vitsailusta tuvassa? Ja ennen kaikkea: mitä jos juoni on kirjoittajille liikaa: mitä jos kirjoittajat eivät erota hahmoja kirjoittajista, tai mitä jos kokemus on liian lähellä jonkun omaa? Jopa lukiessani tätä keksittyä tunnelman kuvausta olen ihan kauhean huolissani. Se on erinomaisesti kirjoitettu — ja saa sen sekä omien huolieni takia vatsani vääntämään.
Ikuisuusblokista huolimatta kirjoitat hyvin. Kirjoittajille sanotaan usein kohteliaisuutena, että sun pitäisi kirjoittaa kirja. Mutta ihan totta: sitten kun esikoisromaaniasi saa ennakkotilata, niin kerro. Mulle tarinoissa ihan kaikkein tärkeintä on hahmot, joita voin rakastaa ja vihata. Juoni voi olla suorastaan mätä tai puuttua, kunhan hahmot ovat sellaisia, että haluan tietää niistä kaiken. (Ja luonnollisesti varastella matkan varrella kaikki hyvät oivallukset ihmisten kuvaamisesta.)
-
Tämä on taas sellainen teksti, joka kannattaa korvamerkitä itselle myöhempää lukemista ja kehittymisen seuraamista varten. Onnistut tässä nimittäin tunnelman luomisessa tosi hienosti taas. Tarinan tunnelma perustuu seuraaviin juttuihin.
Ensinnäkin Jannan toiminta on liikuttavaa. Hän haluaa piristää kaveria ja tehdä sen vähän minkä voi, jotta elämä olisi siedettävämpää.
Toisekseen tunnelmaa luo toiminnan kuvaus. Sen lisäksi, että Janna tekee ajattelevaisesti, annat myös muille hahmoille tekemistä. Hello ja Nelly eivät ”ole” olohuoneessa, vaan todella tekevät siellä jotain loogista ja uskottavaa. Saman tekee Eetu tallissa: hänellä on siellä homma kesken. Eetu toimii myös yksityiskohtaisesti: hänellä menee aikaa tarkentaa katseensa. Siinä kohtaa myös annat lukijan päätellä itse, että Eetu on vähän pihalla. Sitä olisi turha sanoa suoraan, ja tällaisen suoraan sanominen heikentäisi tekstiä. Tässä toimii hienosti periaate, että pitää näyttää, ei kertoa. Myös Jannan toiminnassa on uskottavia ja elävöittäviä yksityiskohtia. Hän liikkuu puhuessaan. Hän ei myöskään ”anna” Eetulle ruokaa, vaan nimen omaan jättää sen Jussin ruokakuppiin. (Ja se on mun mielestä lisäksi tosi mielenkiintoinen ja hieno yksityiskohta muutenkin: kuvaa sellaista hienotunteista rauhaan jättämistä, kun ei tuputeta lootaa käteen asti.)
Kolmas tunnelman suhteen onnistunut juttu on arki ja elämän jatkuminen. Nelly ja Eetu ovat olleet monta tarinaa juonen keskiössä, kun porukka on tiivis ja tragedia tuore. Se on ihan luonnollista. Samaan aikaan luonnollista on sekin, että muiden elämä jatkuu siitä huolimatta ja lopulta huomio kiinnittyy itseen niin kuin oikeassakin elämässä tapahtuu. Lopulta kengittäjät aina tulevat, ja lopulta Eetulle kuitenkin maksetaan siitä että hän tekee niin kuin Janna käskee.
Neljäs onnistunut juttu on se, miten Janna tuo tässä oman elämänsä tragediat esiin. Hän osoittaa, miten voi ymmärtää Eetua. Kohta on kuitenkin hillitty: asia vain tulee mieleen, mutta siinä ei vellota. Mun mielestä oikeassakin elämässä käy niin. Itsekin tunnen surua muiden puolesta ja se tuo mieleen omat jutut, mutta loppujen lopuksi keskustelu ei ole oikea aika miettiä muutamaa riviä enempää niitä omia juttuja, ellei se keskustelu nimen omaan koske niitä omia juttuja.
Tunnelman lisäksi löysit kyllä ihan oikean raon tutustuttaa Jannaa paitsi Eetuun ja muihin hahmoihin, myös lukijaan. Jannan empaattisuus on tullut esiin ennemminkin, mutta tässä tarinassa se on mielestäni kuvattu kauniiten tähän asti. Tällä hetkellä koen itse Jannaa kohtaan lämpimämpiä tunteita kuin ennen, ja mitä enemmän tunteita hahmot mussa herättää (oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia), sen tärkeämpää hahmon tarinan seuraamisesta mulle tulee.
-
Tiedän, ettei Sonja halua lapsia, ja että Harrin kanssa on aiheesta puhuttu. Silti ovathan ne niin suloisia tässä vanhemman roolissa. 😀 Mikähän siinä on, että jopa minä ajattelen aikuisen miehen olevan heti hieman parempi ja rehdimpi tyyppi, kun näen sen osaavan käsitellä lapsia? Samoin mun mielessä jonkinlainen inhimillisyys ja empaattisuus saa vahvistuksen, kun näiden molempien lapsia ainakaan tässä vaiheessa haluamattomien aikuisten mielestä kohtukuolema on kamala tragedia. Ehkä jokainen tavallisesti virittynyt aikuinen pystyy tuntemaan jonkinlaista myötäsurua sellaisesta. Mäkin pystyisin, vaikka samaan aikaan musta ei olisi mitään hirveämpää kohtaloa kuin saada oma lapsi! Harri ei tietenkään niin pöhkön jyrkkiä mielipiteitä ole ilmaissut. :DD Sitä paitsi hän on tutustunut Nellyn kanssa jo, ja sekä Harri että Sonja ovat ihan uskoutuneet Nellylle omista huolistaan. Kyllä kaverien puolesta ollaan pahoillaan!
Tarinan loppu on tehokas. Mitä kamalammasta asiasta on kyse, kerro sitä vähemmän ja sitä pienempiä asioita — niin kuin tässä. Kamalasta lopusta huolimatta mulle jää silti tarinasta eniten mieleen se, miten Sonja ja Harri hoitaa lapsia, ja miten kotoisaa se on. Varmaan lapsilla on kivaa myös, kun saa satuja, ja kun saa lopettaakin sadun ennen kuin Harrin täytyy nousta laittamaan Sonjan ruoka. Lukemisen ohella mun mieleen jäi selkeä kuva huiskin haiskin olevasta kuraeteisestä. Olisin etukäteen uumoillut sen haittaavan Sonjaa enemmän. En osaa sanoa miksi: varmaan, kun kuvittelen Sonjan kodin aina olevan tiptop, sillä asuuhan siellä kaksi aikuista. Mutta toisaalta Sonja käy vapaaehtoisesti ja aseella uhkaamatta Hopiavuoren tuvassa, joka ei jatkuvan liikenteen takia ole varmaan ikinä tiptop. :DD
Tässä olisi luonnollinen potentiaalinen kehityskulku kohti sitä, miten pariskunnan mieli muuttuisi lasten suhteen, jos sellaisesta haluat kirjoittaa. 😀 Yhtä luonnollista tämän olisi kuitenkin olla hahmojen mielessä vain vahvistus sille, että ikinä ei muuten lisäännytä. Mitä sitä lapsia: niistä on kauhea vaiva, ja sitten niitä rakastaa kuitenkin jo ennen niiden syntymää niin paljon, että kuolee, jos menettää ne, ja aina on oltava huolissaan niistä.
-
Vai sellainen Maarit. 😀 En ole vielä ollenkaan varma, pidänkö hänestä henkilönä. Maarit vaikuttaa tomeralta, mutta eri tavalla kuin esimerkiksi Ritva ja Alma. Hänessä tuntuu olevan jokin teräksinen särmä peruskohteliaisuuden alla. Ehkä se johtuu siitä, että hän tuntuu olevan niin etäinen Nellystä samalla kun hän kuitenkin osoittaa ajatuksissaan tuntevansa tyttärensä. Äiti tuntee esimerkiksi Nellyn tyylin, mutta ei ole niin paljoa tekemisissä, että olisi vaatinut miehen näytille, tai että Nelly tietäisi äidin mahdollisesta muutosta. Ensivaikutelma voi johtua myös siitä, miten Maarit iskee kyntensä Nellyn ja Eetun elämään omin lupineen. Ritvakin tuputtautuu väkisin paikalle häsyyhin, mutta hän käy muutenkin: Nellyn äiti ilmestyy ykskaks tutustumaan, ja siitä huolimatta kutsuu ihan itse itsensä paikalle. Nellykin kuulostaa äitinsä tavatessaan vähäsen siltä, että haluaisi nopeasti siivota tämän piiloon sisälle pois muiden katseiden alta. Ihan kuin äidin läheisyys Nellyn kanssa olisi pelkästään hänen kuvitelmaansa, eikä välttämättä jaettu tunne. Ihan tulee mieleen lemmikit, joita ostetaan osaksi siksi, että saataisiin sanoa että hei mul on marsu. Tämän ensivaikutelman perusteella voisin kuvitella nimittäin Maaritin kehuskelemaan, että mul on tytär, se on oikee hevosvalmentaja, se menee pian naimisiin oikeen tilallisen kanssa ja tekee kauniita blondeja lapsia. Ensivaikutelma voi tietenkin pettää.
Olin tässä vaiheessa Maaritista mitä tahansa mieltä ihmisenä, hahmona odotan häneltä pakan sekoittamista. Veikkaanpa, että vauhtikaksikko Ritva ja Maarit saattavat saada tallin sekaisin hyväksi toviksi. Ensin pitää vain päästää väki poteroistaan: kertoa, mitä tapahtui, jotta voidaan siirtyä turvallisin mielin vauvan menettämisestä kohti uusia pettymyksiä ja seikkailuita.
-
Noin vain kohti uusia koitoksia. Hyvä Janna! Paahtis on taas vähän vanhempi, vähän fiksumpi ja vähän paremmin koulutettu. Kilpaileminenkin on tuttu juttu. Se on enemmän kuin viime kerralla!
-
Nelly ja sen tupajutut. Hopiavuori olisi niin hiljainen ja tyhjä ilman näitä. Sanonko vielä triljoonannen kerran, että tykkään arjesta: pikku sananvaihdoista, höpöttelystä, kaikista tavan kotkotuksista. Siitäkin, miten Nelly on vatvonut ja ajatellut vauvaa: miten siitä on tullut ensin siedettävä ajatus, sitten toivottu perheenjäsen.
-
Jee, cuppi alkaa taas! Nyt Jannalla on taas vähän lisää kokemusta saanut ratsu alla, niin ties kuinka hyvin kisat menevätkään. Ja vielä jos saa Nellyltä tai Marshallilta apua, niin ai että. Ainakin Marshallin kanssa yhteistyö on sujunut tosi hyvin, ja on ollut ihanaa nähdä miten teistä on ollut kirjoittajina jo vähäsen leikkikaveria toisillenne. 😀
