Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kaksi lyhyttä pitkälle hiomatonta erillistä juttua.
1.
Hello oli jo ovella, kun avasin sen. Hänen oli täytynyt katsella meitä ikkunassa. Olin osannut odottaa sitä. Se, mitä en odottanut, oli hänen käytöksensä eteisessä. Hän katseli meitä, minua ja Nellyä, vuoron perään. Kerrankin hän oli ihan hiljaa ja ihan hymyttä. Hänen silmänsä kiilsivät, vaikka ainahan ne vähän kosteat näyttivät olevan, ja minun oli väistettävä hänen katsettaan. Sitten ihan yhtäkkiä hän astui lähemmäs meitä kahta, kuroi umpeen sen muutenkin jo eppämiellyttävän lyhyen matkan välillämme ja puristi toisen käsivartensa minun ja toisen Nellyn hartioiden ympärille.
Pääni kolahti Hellon päätä vasten. Olisi luullut kiharapilven toimivan iskunvaimentimena, mutta ei sen niin ollut. Kuulin pienen moiskahduksen korvani juuressa ja heti perään toisen, jonka myös tunsin poskellani ensimmäisen osuttua ilmeisesti Nellyyn. Taputin nopeasti Hellon selkää ja halusin pois. Hän haroi omituisella tavalla hiskahiuksiani. Siitä oli monta vuotta, kun olin viimeksi halannut Helloa. Silloinkin vastentahtoisesti ja kömpelösti. Hän oli epämiellyttävän lämmin.
Kun pyristelin lopulta vapaaksi, huomasin, ettei Nelly taistellut Helloa vastaan. Hello kietoi minusta vapautuneen kätensä avovaimoni ympärille toisen seuraksi ja hän upotti kasvonsa Hellon hartiaa ja kaulaa vasten. Vanhimman olemassa olevan ystäväni katse oli avoin ja säälivä, kun hän kohdisti sen minuun Nellyn ylitse. Tuntui hyvältä idealta jättää Nelly hänen halaukseensa.
Tyhjään keittiöön päästyäni tartuin kahvipannuun ja vein sen tiskialtaalle. Vesi suhisi pannuun hanasta. Sen läpi kuulin, miten Hello talutti Nellyä kohti olohuonetta mutisten koko ajan myötätuntoisen kuuloisesti, vaikka sanat eivät erottuneetkaan. Taittelin suodatinpussin paikoilleen, mittasin siiheen kahvia ja napsautin keittimen päälle. Sitten lähdin itsekin kohti olohuonetta. Tyhjä keittiö oli liian aavemainen.
Ruokasalin ovensuusta näki olohuoneen sohvalle. Sillä makasi Nelly, joka oli kapaloitu tiukasti punaiseen, karvaiseen vilttiin. Hän makasi koko sohvan pituudelta selällään ja piti silmiään kiinni. Lattialla hänen edessään oli risti-istunnassa Hello. Hän oli vääntäytynyt vaikeaan asentoon, jotta oli saanut painettua otsansa Nellyn poskea vasten ja laskettua käsivartensa hänen ympärilleen omituiseen halaukseen. Nellyn kasvot lepäsivät Hellon kiharoiden keskellä ja minä käännyin takaisin keittiöön. Kyllä Hellosta oli aina jaettavaksi riittänyt, ja Nelly taisi tarvita hänen kummallista läsnäoloaan yhtä kipeästi kuin minä hänen sekavaa, ajatukset harhauttavaa höpötystään.
**
2.
Äiti soitti heti keskiviikkoaamuna. Hän harvoin soittaa. Enemmän hänen tyylistään olisi ollut laittaa joku hänen aikuisista hoitolapsistaan tuomaan hänet pihaan. Äiti tietää, että minä harvoin ehdin höpötellä puhelimessa. Silläkin kertaa olin parhaillaan siivoamassa karsinaa, joten minun oli asetettava talikko nojaamaan itseäni ja vedettävä nahkasormikkaat kädestäni pystyäkseni vastaamaan puhelimeen.
”Miten sinä voit?” äiti kysyi tavanomaisten tervehdysten jälkeen myötätuntoisesti.
”Hyvin. Minoon siivuamas karsinoota”, vastasin talikko kylkeäni vasten nojaten.
”Miten sinä oikiasti voit? Ookko sinä syäny? Jaksakko eres keittää? Minä voin laittaa Allun tai Inarin –”
”On mulla täälä ruakaa”, sanoin puhelimeen ennen kuin äiti ehti ottaa lisää vauhtia. Omatkin silmäni räpsähtivät, kun kuulin ääneni tahattoman tylyn sävyn.
”Minä juttelin Maaritin kans puhelimes. Siinon tomera ihminen. Me ajattelimma, että jos Maarit tulis vähäksi aikaa auttamahan teitä sinne. Minäkin tuun, mutta vain päiviksi kun mustei oo kun ruaanlaittohon tämän jalaan kans.”
Kurtistin kulmiani puhelimelle. ”Kuka Maarit?” kysyin. Nimi ei yhdistynyt kehenkään ihmiseen aivoissani. Ala-asteen opettajani oli ollut ehkä Maarit. En tuntenut ketään, jonka nimi olisi Maarit.
”Nellyn äitee”, äiti sanoi varovasti, vähän niin kuin hullulle on tapana sanoa, ja silloin vasta muistin. Maaritista oli ollut puhetta niin äärimmäisen harvoin. Nelly ei tykännyt puhua äidistään.
”Jaaha”, tuumasin.Pidin ihmisistä. Oli ihanaa, kun tupa oli täynnä väkeä. Silti olisin tahtonut olla yksin juuri nyt. Välttelin omaa väkeäkin ja yritin selviytyä ilman kahvia saadakseni olla rauhassa sääliviltä katseilta ja myötätuntoisilta kuulumiskyselyiltä. Ei tässä olisi mitään yövieraita kaivattu. Nelly kuitenkin oli ilmiselvästi kaivannut äitiään, kun hänet oli kutsuttu. Eipä siihen voinut mies mitään sanoa, jos emäntä tahtoi äitinsä. Enkä sanoisi, vaikka voisinkin. Minun äitiäni ei kuitenkaan olisi tarvittu juuri tähän hätään pakkaa sekoittamaan ja kyselemään. Vaan voiko mies muka sanoa varsinkaan omalle äidilleen ei?
”Mmhm”, äiti myönteli. ”Minä teen kanakeittoa. Tuan sitä sitte tänä iltana sitä.”
”Kiitos”, pakotin itseni sanomaan, vaikka teki mieli sanoa, että älä tuo.
Äiti oli hetken hiljaa ennen kuin puhui taas.
”Eetu…”
”No?”
”Te voitta yrittää uurestansa.”
”Mhm.”
”Tootta nuaria tervehiä ihimisiä. Älä murehri ikuusesti. Sullon aikaa. Muistakko niin Millallakin meni kesken ensimmäänen yritys.”
”Joo. Minen halua puhua siitä.”
”Minä tuan sitä soppaa illalla. Ja tuan apuvoimia tallihin jos sinet vaikka saa nukuttua hyvin.”
“Joo. Älä tua.”
“Kattotahan sitä sitte.”Lopetin puhelun. Tartuin talikkoon ja laskin sen nojaamaan karsinan seinää vasten oman kylkeni sijaan. . Sitten liu’uin sen vierelle istumaan. No niin, tässä sitä oltiin. Ratsuväki oli hälytetty. Äiti tulisi muka asiakseen keittoa tuomaan, mutta kyllä minä äidin tunsin. Hän raahaisi mukanaan pakettiautollisen ruokia, ja lohduksi vielä keon villasukkia ja vilttejä, sillä ne ilmeisesti poistivat hänen mielestään surun kuin surun. Pahimmassa tapauksessa hänellä saattaisi olla kokonainen Ilveksistä, Helmipuroista ja Hirvijärvistä koottu armeija mukanaan yhden Jokikannaksen lisäksi. Äiti ottaisi talon haltuun, vaikka muuta väittäisi. Maarit aseenkantajanaan hän väijyisi minua ja Nellyä keittoineen, piiraineen ja patoineen, ja ellei Maaritista olisi hevosia käsittelemään, äiti hälyyttäisi jalkaväkensä tekemään minun töitäni. Kun äiti paistaisi, pesisi ja pyykkäisi omin lupineen, enkä pääsisi talliinkaan pakoon, minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin kohdata omat ajatukseni. Enkä minä halunnut ajatella, en puhua, en käsitellä koko asiaa. Minä halusin vain, että poika olisi terve ja syntyisi joskus kesemmällä niin kuin piti. Mistä sen tiesi, tulisiko ikinä toista mahdollisuutta, niin kuin äiti näytti uskovan.
-
Jokin on vialla 1/4
Jokin on vialla 2/4
Jokin on vialla 3/4Jokin on vialla 4/4
Hevosilla ei ollut ruokaa. Olin hylännyt ne jo tunteja sitten. Nellyn silmät räpsyivät sairaalapedissä auki yhä uudelleen rauhoittavista lääkkeistä huolimatta. En piitannut hevosten nälästä niin paljoa kuin olisin tahtonut. Silti niille olisi tehtävä jotain ennen aamua. Puhelimeni ei meinannut totella. Nelly tuijotti kattoa. Noa vastasi paksulla äänellä.
”Me jouruttihin lähtemähän Nellyn kaas päivystyksehen. Hevoosten ruaat on menny pilalle pöyrillä.”
”Jees. Mä meen jo.”
Ei kyselyitä. Puhelin sammui kokonaan. Taisin puristaa sitä juuri väärän napin kohdalta.Nelly niisti taas. Kumarruin hänen sänkyään kohti ja hautasin kasvoni hänen peittonsa päällä lojuvaan siniseen huopaan. Nelly, vaikka ei reagoinut enää oikein mihinkään, silitti hiuksiani. Tunsin, että olin ollut oikeassa. Minun lapseni oli ollut poika. Olisinpa saanut olla hänen isänsä. Niin monesti olin kuvitellut, miten pieni ja lämpöinen hän olisi, kun saisin hänet syliini. Olisin antanut pois Nellyn ja tallinkin, jos olisin saanut edes kerran laskea, miten hänellä olisi ollut kymmenen pientä sormea ja kymmenen pientä varvasta: jos hän olisi nukkunut edes yhdet unet käsivarrellani ja tehnyt minusta isän.
-
Jokin on vialla 1/4
Jokin on vialla 2/4Se oli ihan tavallinen ilta. Väsytti kamalasti, sillä Nelly oli nukkunut levottomasti edellisyön, mutta tiesin pääseväni pian omaan sänkyyni. Siksi jaksoin sekoitella rehuja sinnikkäästi, vaikka yksin tallivuorossa oleminen ei ollutkaan minusta mitään herkkua. Noin vain, Mortin ja Salierin astiat vetivät yhteensä mitallisen kauraa — Mortille vähemmän, Salierille enemmän — niin se oli. Inkan ja Surren ohjeet piti muistaa tarkistaa lapulta, vaikka muiden ei. Cozminaa taisin ruokkia jo yhtä suurpiirteisin mitoin kuin Jussia, mutta sitä ei kerrottaisi Nellylle…
Kauranjyviä levisi lattiaa pitkin, kun joku avasikin oven tyhjästä tallista päin kovalla rämähdyksellä. Nelly nojasi ovenkarmia sen näköisenä kuin kaatuisi kohta. Hänellä oli niin kalpeat kasvot, ettei huulia enää erottanut muusta ihosta. Kauramitta putosi rämähtäen jyvien perään ja kieri kalisten jonnekin ruokintapöydän alle.
”Jokin on vialla. Vie mut Seinäjoelle.”
Sinullako? Vien, vien sinut heti Seinäjoelle. Vai onko vauvalla jokin vialla? En vie sinua Seinäjoelle. Ambulanssi saa ajaa paljon lujempaa kuin minä.
”Tuu tuahon istumahan, mä soitan ampulanssin.”
”Ei. Ei ne tälläsen takii tuu. Vie mut nyt Seinäjoelle.”Mortti katsoi minua nurkkakarsinasta edellisen oven kalterien lomasta. Sen ruoka puurouttui ja mössöytyi varustehuoneessa syömäkelvottomaksi. Minulla oli Nellyn yleensä voimakas käsivarsi heikosti niskani takana, kun kannoin häntä hevosenhajuiseen tallitakkiini käärittynä autoon. Toinen Nellyn jalassa ollut tohveli, minun tohvelini, putosi hankeen kun Nellyn jalka potkaisi refleksin- tai kouristuksenomaisesti, enkä löytänyt sitä heti. En jäänyt etsimään. Kun Nelly ei vääntelehtinyt, hän silitteli vatsaansa hermostunein liikkein ja niiskutti. Jokin todella oli vialla.
Seinäjoen välillä oli vain kaksi liikennekameraa, vaikka koko matka olisi tullut ajaa talvella kahdeksaakymppiä. Autoja liikkui vähän. Tie oli suolattu. Nopeusmittari näytti satakymmenen, mutta se huijasi kymmenen kilometriä tunnissa. En muistanut mihin suuntaan. Nellyn pää lepäsi niskatukea vasten, eikä kukaan nalkuttanut minulle liian kovasta vauhdista. Kerran hän tarttui oikeaan käsivarteeni ja puristi kynsillään niin, että iho repesi jokaisen kynnen alla. Se ei johtunut liian kovasta vauhdista. Ajoin Auneksen liittymässä Lidlin kohdalla punaisia päin, koska ketään ei kulkenut Jouppiin tai sieltä pois. Taisin unohtaa nakata parkkikiekon tuulilasille sairaalan pihassa. Se oli täynnä autoja niin kuin aina. Olin joutunut jättämään omani todella kauas. Onneksi aulassa oli rullatuoli, koska en olisi jaksanut kantaa Nellyä enää kauaa.
Päivystyksen odotustilassa itki lapsia. Aikuisilla oli hiljainen, lasittunut katse. Nelly ei ollut ainoa nainen, joka itki. Toisella oli pieni vauva, joka huusi ja huusi. Sen pienet tumppuihin työnnetyt kädet heiluivat, kun sen koko vartalo kouristeli kiukun- tai kivunpuuskassa. Nelly pyydettiin lääkärille ennen sitä vauvaa. Jokin oli vialla. Auta kolaripaikalla ensin niitä, jotka ovat aivan hiljaa, äläkä niitä, jotka pitävät kovinta ääntä. Jossain ala-asteen kirjassa oli lukenut niin. Vieressä oli ollut kuva rattia vasten makaavasta naisesta. Jossain muussa kappaleessa oli kerrottu siitä, miten vauvat tulevat. Samalla tavalla piirretty nainen oli kaatunut ja kaatunut sivulla maata kohti kompastuttuaan. Lapsivesi suojaa sikiötä kolhuilta. Nelly tunnusteli pyörätuolissaan vatsaansa, mutta ei kevyesti taputellen niin kuin aina. Hän oli käpertynyt sen ympärille niin kuin minä olin käpertynyt painajaisissani jo monta kertaa saman vauvan ympärille ylivoimaisen vaaran uhatessa.
-
Joulukalenterin nippelitiedon voittaja
Kuten kaikissa virtuaalimaailman pidemmissä kisoissa ja cupeissa, tässäkin pärjäsi parhaiten sitkeydellä. Varsinkin kärkinelikossa on sellaisia kirjoittajia, jotka kommentoivat järjestelmällisesti kaikkia B-kysymyksiä, tai ainakin melkein kaikkia. A-pisteet olivat tässä kisassa kun bonuspisteitä. Vaikka niitä jaettiin kaksikymmentäkolme, B-kysymyksen pisteiden saamiseksi vaadittava ahkeruus ratkaisivat sijoille päässeet.
Joulukalenterissa oli seitsemän osallistujaa. Voittajalla on siis odotettavissaan palkintona muiden kuuden osallistujan kommentit tammikuun loppuun mennessä. Kommentit tulevat mieluiten uusiin tarinoihin, mutta ei ole kiellettyä kommentoida vanhaakaan tarinaa.
Joulukalenterista eniten pisteitä sai Noa.
Toisella sijalla on Marshall. Hän jäi Noasta vain kolme pistettä.
Kolmantena on Sonja, joka jäi Noasta kahdeksan pistettä.
Neljänneksi sijoittunut jäi Noasta neljätoista pistettä.
PalkintojenjakoJos olet osallistunut joulukalenteriin, tulee sinun kirjoittaa voittajalle ainakin yksi hyvä kommentti tammikuun loppuun mennessä. ”Hyvä kommentti” on subjektiivinen käsite ja se riippuu tilanteesta. Täällä meillä on vakavissaan kirjoittavia kritiikinnälkäisiä hemingwaynalkuja yhtä lailla kuin tuotteliaita pöytälaatikkokirjoittajia, ja saakin olla. Se tekee kommentoinnista joskus haastavaa, sillä erilaiset kirjoittajat haluavat erilaisia kommentteja. Jos olet epävarma, tässä on yleinen ohjenuora. Sitä ei ole pakko noudattaa, jos tietää kirjoittajan kaipaavan erilaista kommenttia.
Hyvä kommentti
– sisältää jonkin kohdennetun ja tarkan kehun tai esiinnoston (voi olla useampiakin)
– sisältää perustelun kehulle tai/ja pohdintaa kehusta tai nostosta
– ei sisällä kritiikkiä, jos joku toinen on ehtinyt jo sanomaan samasta tarinasta kritiikkiä. Jos sisältää kritiikkiä, se on perusteltu ja ystävällisesti sanottu, sekä mielellään konkreettisen parannusehdotuksen kanssa tarjoiltu.Jos oma pää lyö just nyt tyhjää, voit valita vaikka jonkin näistä asioista kommentoitavaksi tarinasta! Vinkkejä ei ole pakko ottaa, vaan kommentointi on vapaata.
– Tykkäätkö tarinan tapahtumista? Mistä tapahtumasta? Miksi tykkäät juuri siitä?
– Tykkäätkö tarinan kielestä? Mikä kielessä saa sinut tykkäämään siitä? Osaako kirjoittaja kirjoittaa tosi virheettömästi tai käyttääkö hän vaikka tosi kivoja fraaseja? Missä kohdassa? Mikä kohta on niin hienosti sanottu, että varastaisit sen jos voisit?
– Tykkäätkö tunnelmasta? Millainen tunnelma mielestäsi on? Mistä jutuista tekstissä se ehkä johtuu, että koet tunnelman sellaisena?
– Tykkäätkö siitä, miten hahmot on kirjoitettu? Mikä juttu tässä tarinassa mahtaa saada kunkin hahmon kuulostamaan ihan itseltään? Millähän jutulla kirjoittaja ehkä saa sinut pitämään jostain hahmosta ja inhoamaan toista?Saat kommentoida mitä tahansa muutakin! Vältä kuitenkin sitä, että koko kommentti käsittelee pelkästään omaa hahmoasi, joka on ehkä mainittu tarinassa. Kaikki huomaavat mielellään oman hahmonsa ja on ihan luonnollista, sallittua ja kivaa kommentoida myös häntä. Muista kuitenkin kirjoittaa kommenttiin sen lisäksi jotain muuta tekstiä koskevaa. 🙂
Huom:
Spontaanit ja nopeat ”Hyvä teksti!” -reaktiot ovat edelleen hyviä kommentteja Hopiavuoressa ja niitä saa laittaa. Nämä raskaammat ohjeet koskevat vain joulukalenterikommentteja. Niitä saa toki hyödyntää muuhunkin. -
Sirkkeli ja naulapyssy
Se päivä kun musta tuli apupoika
Luonnoksia
20.12.2020
21.12.2020Eetu Epäreilu
”Soon se Eira ny puhunu läpiä Niklaksenki päähän”, ähkäisin vajotessani sängylle Nellyn viereen.
”Eira?” Nelly kysyi pimeydessä täysin hereillä. ”Mitä se on nyt tehny?”
”Siitä heinäloorasta se aina vain… Mihinä on mun tyyny?”
”Ai sori. Tässä. Mä luin tätä Alman vauvalehtee tän varassa. Etkö sä jo päättäny et ne laatikot on hyvä idea? Maksaa itsensä oikeastaan heti takasin? Pari sataa se halus ideastaan, sit värkit päälle, ja Eira voi ne tehdäkin yheksällä eurolla tunti?”
”Joo mutta…”Otin Nellyltä tyynyn. Se oli painunut omituisen malliseksi. Hän oli kai taas maannut koko kehollaan sen päällä. Hieroin sitä patjaa vasten niin, että se muuttui taas neliskanttiseksi. Sitten potkin peittoa, jotta sain sen paremmin jaloilleni.
”Mustei soo aiva oikeen jotta Eira ja Niklas jakaas sen rahan tasan. Niklas on kumminki ne loorat keksiny. Ja sitte tänään se tuli mulle sanomahan, jotta Eira noon piirtäny. Eira on pannu sen puhumahan mulle. Tiäräthän sä ny kuinka se saa nua oikiastansa kaikki tekemähän ihan mitä haluaa, kun se huutaa tarpeheksi lujaa? Niklas on varmahan helepommin pelijäteltävis kun Tiitus, ja Tiituksenkin se Eira sai silloon kesällä ottamahan syyt niskoollensa niistä isoosta kuapista kentäs. Eikä mun varmahan tarvitte eres mainita kaikkia sitä minkä se flikka saa Hellon tekemähän huutamalla vaikka minen meinaa saara sitä eres yhtä pullaa ittelleni jättämähän kun minä huuran…”
Kun silmäni olivat tottuneet hämärään, näin Nellyn hyvin. Ikkunalla himmeänä loistavan joulutähden valo sai hänen silmänsä kiiltämään. Ne katsoivat minua tarkasti. Katse kulki silmästäni toiseen.
”Kyllähän mä tiedän millanen Eira on”, Nelly sanoi sitten hiljaa.
”Niin justihin. Mitä meinaat jos otettaaski vähä kallihimmalla valamihit automaatit jostaki tukus–”
”Mä kyllä kuitenkin uskon että Eira on ihan hyvin voinu piirtää ne automaatit”, Nelly sanoi puheeni päälle. ”Mä en ymmärrä mikset sä voi uskoa sitä mitenkää.”
”Ei soo voinu piirtää niitä”, haukottelin.
”Miksei?” Nellyn ääni oli yhtäkkiä hyvin terävä.
”No miäti ny.”
”Ai koska se on tyttö?” Nelly melkein tiuskaisi.
”Ei kun–”
”Sä kohtelet nimittäin Inariaki epäreilusti. Mua sä et uskalla. Vai sikskö sä et usko sitä ko sä pidät sitä tyhmänä?”
”Ei kun–”
”Vai sen takia että–”
”Ei kun soon seittämäntoista!” kiirehdin sanomaan kovempaan ääneen. ”Ja sei kyllä oo kiinnostunu kauhiasti mistää rakentamisesta ja suunnittelusta. Soon kiinnostunu kynsiensä maalaamisesta ja kolliista. Eihän se ny osaa varsinkaa mitää sähköhommia suunnitella tuan vertaa. Se osaa maalata naamaansa ja räpytellä ripsiänsä.”Nelly ei sanonut mitään pitkään aikaan. Hän makasi niin aloillaan, että kuvittelin keskustelun olevan siinä. Hengitin syvään valmiina nukahtamaan ja suljin silmäni. Silloin peitto lensi kertanykäyksellä yltäni.
”Eira vaihto umpion sun autoon”, Nelly tiuskaisi. ”Ellet muista. Ja kuka olikaa se, joka sen koiranluun vaihtoi viime katsastuksen jälkeen?”
”Manni.”
”Eira. Mannin pajalla. Kuka tyhjää keittiön hajulukon kympillä kun sä kaadat sinne riisiä? Ai nii Eira. Kyllä sun pitää tietää et jos joku osaa räpytellä ripsiä, se ei tarkota etteikö se osais mitää muuta. Ripsiänihän mäkin räpyttelen. Saakeli… Miten sä voit pitää meitä jotenki tyhminä tai kädettöminä? Eira voi aivan hyvin osata piirtää yhden idioottilaatikon.”
”Emmä ny sitä sano…”
”Sun äänensävy sanoo”, Nelly ärähti ja alkoi ponkia ylitseni sängystä vaivalloisesti.
”Mihin sä ny..?”
”Mä nukun sohvalla.”
”Hello on siälä.”
”Ihan sama! Mä räpyttelen vaikka näitä ripsiä niin kauan et se suostuu häipyyn.”Katselin hämmentyneenä Nellyn perään, enkä oikein uskaltanut liikkua, vaikka hän oli laahannut peiton mukanaan. Mistä hän nyt oli kimmastunut? Eirastahan oli ollut puhe. Ei Nellystä. Samassa Nelly kuitenkin tömisi kantapääaskelineen takaisin lasiruutuisesta makuuhuoneen ovesta ja paiskasi minua tyynyllään.
”Oikeestaan asia on niin et mä oon raskaana ja sä nukut sohvalla”, Nelly ilmoitti.
En uskaltanut olla tottelematta. Varovaisin liikkein otin tyynyni ja tassutin sitä puristaen Nellyä kohti. Ojensin käteni kohti peittoa, mutta hän nykäisi sen kauemmas, rehasi sen mukanaan ohitseni ja heittäytyi sitten karmaisevan kirskunnan säestämänä sänkyyn.
”Älä kuule kuvittele et sä tän saat”, hän vain puhahti mennessään peittoa heristäen.
”Mut — mut Hello on sälä”, sanoin epätoivoisesti.
”Olkoon vaan. Rakenna teille vaikka kerrossänky. Rakentamisen ihmemies.”Pelkkä tyyny kainalossani lähdin huokaisten. Puhelimen näytön valo valaisi Hellon kasvot sohvalla.
”Ryppyjä rakkaudessa?” Hello virnisti.
”Ei ole. Mee johonki siitä. Mun pitää ny nukkua. Aamulla on talli.”
”Mä olin tässä eka”, Hello ilmoitti.
”Mä meen sitte tuahon lyhyemmälle osalle. Käskekkö sen koiran pois siitä?”
”Se oli siinä eka kans.”
”Soon koira! Mitä te muutenkaa teettä mun taloos harva se yä? Jerusalem, alaha siitä!”Maatessani pienen sohvan ihan liian lyhyellä divaaniosalla tuijottelin kaihtimettomasta ikkunasta mustaa yötä ja mietin, miten ihmeessä olinkaan siihen päätynyt. Pääsisinkö takaisin sänkyyn ostamalla Niklaksen ja Eiran piirustukset? Voisinko päästä takaisin, jos saisin Niklakselta selityksen sille, miksi hän oli päättänyt suojella Eiraa? Oli kai mahdotonta, että meidän Eira piirtäisi itse mitään sellaista..? Eira ei ole kauhean välkky, vaikka muuten onkin hyvä tyttö tätä valehtelua lukuun ottamatta. Eira saattoi osata ampua hirven, mutta ei kai siihen suurta suunnitelmallisuutta vaadittu? Hän saattoi osata vaihtaa sulakkeen, mutta niin kai kaikki, ja siihenhän se sitten jäikin? Heinäautomaatti vaati kuitenkin kekseliäisyyttä ja idean piirtäminen varmaankin tarkkaa laskemista ja miettimistä…
Vedin reikäisen, isoäidinneliöistä virkatun koristepeitteen paremmin ylleni ja suljin silmäni. Huomenna sanoisin Eiralle, että ostan ne piirustukset. Ei sillä väliä, kenen ne ovat. Mikä velvollisuus minulla oli Eiraa kasvattaa rehelliseksi aikuiseksi, kun oli omakin vauva tulossa kasvatettavaksi? Sitten saisin mennä omaan sänkyyni yöksi. Hellon puolestaan muistaisin nakata ulos viimeistään iltayhdeksältä siltä varalta, että Nelly haluaisi minun tekevän vielä muutakin ennen kuin tulisi lupa palata sänkyyn.
-
Joulukuun 24. päivän luukku
Jouluaattona se laskeutui: joulurauha. Hevosilla oli heiniä haassa, linnuilla lyhde ja jopa vähän lunta sateli hiljalleen. Eetu Hopiavuori katseli suulin lipan alta tallipihalle kuumaa glögiä Vaasan Combosta joskus ostetussa mukissaan ja katseli hevosiaan Nelly tiukasti kainalossaan. Taas oli tullut yksi joulu, ja hän oli maailman onnellisin mies.
Osallistu joulukalenteriin vastaamalla tähän kysymykseen poikkeuksellisesti kommentoimalla julkaisua.
Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.
Kahdennenkymmenennenneljännen päivän kysymykset
24. päivän ainoa tehtävä:
Kirjoita kanssakirjoittajille joulutervehdyksesi tai kanssahahmoille hahmosi tervehdys. Se voi olla lyhyt ja ytimekäs jouluntoivotus, omat kiitoksesi tästä vuodesta tähän asti tai mitä tahansa muuta.
Poikkeuksellisesti tämä tehtävä suoritetaan kommentoimalla tätä postausta. Kaikille vastaajille annetaan piste.Vastausaikaa on 25.12. kello 04:00 (am) asti!
-
Tämä on taas sellainen teksti, joka kannattaa korvamerkitä itselle myöhempää lukemista ja kehittymisen seuraamista varten. Onnistut tässä nimittäin tunnelman luomisessa tosi hienosti taas. Tarinan tunnelma perustuu seuraaviin juttuihin.
Ensinnäkin Jannan toiminta on liikuttavaa. Hän haluaa piristää kaveria ja tehdä sen vähän minkä voi, jotta elämä olisi siedettävämpää.
Toisekseen tunnelmaa luo toiminnan kuvaus. Sen lisäksi, että Janna tekee ajattelevaisesti, annat myös muille hahmoille tekemistä. Hello ja Nelly eivät ”ole” olohuoneessa, vaan todella tekevät siellä jotain loogista ja uskottavaa. Saman tekee Eetu tallissa: hänellä on siellä homma kesken. Eetu toimii myös yksityiskohtaisesti: hänellä menee aikaa tarkentaa katseensa. Siinä kohtaa myös annat lukijan päätellä itse, että Eetu on vähän pihalla. Sitä olisi turha sanoa suoraan, ja tällaisen suoraan sanominen heikentäisi tekstiä. Tässä toimii hienosti periaate, että pitää näyttää, ei kertoa. Myös Jannan toiminnassa on uskottavia ja elävöittäviä yksityiskohtia. Hän liikkuu puhuessaan. Hän ei myöskään ”anna” Eetulle ruokaa, vaan nimen omaan jättää sen Jussin ruokakuppiin. (Ja se on mun mielestä lisäksi tosi mielenkiintoinen ja hieno yksityiskohta muutenkin: kuvaa sellaista hienotunteista rauhaan jättämistä, kun ei tuputeta lootaa käteen asti.)
Kolmas tunnelman suhteen onnistunut juttu on arki ja elämän jatkuminen. Nelly ja Eetu ovat olleet monta tarinaa juonen keskiössä, kun porukka on tiivis ja tragedia tuore. Se on ihan luonnollista. Samaan aikaan luonnollista on sekin, että muiden elämä jatkuu siitä huolimatta ja lopulta huomio kiinnittyy itseen niin kuin oikeassakin elämässä tapahtuu. Lopulta kengittäjät aina tulevat, ja lopulta Eetulle kuitenkin maksetaan siitä että hän tekee niin kuin Janna käskee.
Neljäs onnistunut juttu on se, miten Janna tuo tässä oman elämänsä tragediat esiin. Hän osoittaa, miten voi ymmärtää Eetua. Kohta on kuitenkin hillitty: asia vain tulee mieleen, mutta siinä ei vellota. Mun mielestä oikeassakin elämässä käy niin. Itsekin tunnen surua muiden puolesta ja se tuo mieleen omat jutut, mutta loppujen lopuksi keskustelu ei ole oikea aika miettiä muutamaa riviä enempää niitä omia juttuja, ellei se keskustelu nimen omaan koske niitä omia juttuja.
Tunnelman lisäksi löysit kyllä ihan oikean raon tutustuttaa Jannaa paitsi Eetuun ja muihin hahmoihin, myös lukijaan. Jannan empaattisuus on tullut esiin ennemminkin, mutta tässä tarinassa se on mielestäni kuvattu kauniiten tähän asti. Tällä hetkellä koen itse Jannaa kohtaan lämpimämpiä tunteita kuin ennen, ja mitä enemmän tunteita hahmot mussa herättää (oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia), sen tärkeämpää hahmon tarinan seuraamisesta mulle tulee.
-
Tiedän, ettei Sonja halua lapsia, ja että Harrin kanssa on aiheesta puhuttu. Silti ovathan ne niin suloisia tässä vanhemman roolissa. 😀 Mikähän siinä on, että jopa minä ajattelen aikuisen miehen olevan heti hieman parempi ja rehdimpi tyyppi, kun näen sen osaavan käsitellä lapsia? Samoin mun mielessä jonkinlainen inhimillisyys ja empaattisuus saa vahvistuksen, kun näiden molempien lapsia ainakaan tässä vaiheessa haluamattomien aikuisten mielestä kohtukuolema on kamala tragedia. Ehkä jokainen tavallisesti virittynyt aikuinen pystyy tuntemaan jonkinlaista myötäsurua sellaisesta. Mäkin pystyisin, vaikka samaan aikaan musta ei olisi mitään hirveämpää kohtaloa kuin saada oma lapsi! Harri ei tietenkään niin pöhkön jyrkkiä mielipiteitä ole ilmaissut. :DD Sitä paitsi hän on tutustunut Nellyn kanssa jo, ja sekä Harri että Sonja ovat ihan uskoutuneet Nellylle omista huolistaan. Kyllä kaverien puolesta ollaan pahoillaan!
Tarinan loppu on tehokas. Mitä kamalammasta asiasta on kyse, kerro sitä vähemmän ja sitä pienempiä asioita — niin kuin tässä. Kamalasta lopusta huolimatta mulle jää silti tarinasta eniten mieleen se, miten Sonja ja Harri hoitaa lapsia, ja miten kotoisaa se on. Varmaan lapsilla on kivaa myös, kun saa satuja, ja kun saa lopettaakin sadun ennen kuin Harrin täytyy nousta laittamaan Sonjan ruoka. Lukemisen ohella mun mieleen jäi selkeä kuva huiskin haiskin olevasta kuraeteisestä. Olisin etukäteen uumoillut sen haittaavan Sonjaa enemmän. En osaa sanoa miksi: varmaan, kun kuvittelen Sonjan kodin aina olevan tiptop, sillä asuuhan siellä kaksi aikuista. Mutta toisaalta Sonja käy vapaaehtoisesti ja aseella uhkaamatta Hopiavuoren tuvassa, joka ei jatkuvan liikenteen takia ole varmaan ikinä tiptop. :DD
Tässä olisi luonnollinen potentiaalinen kehityskulku kohti sitä, miten pariskunnan mieli muuttuisi lasten suhteen, jos sellaisesta haluat kirjoittaa. 😀 Yhtä luonnollista tämän olisi kuitenkin olla hahmojen mielessä vain vahvistus sille, että ikinä ei muuten lisäännytä. Mitä sitä lapsia: niistä on kauhea vaiva, ja sitten niitä rakastaa kuitenkin jo ennen niiden syntymää niin paljon, että kuolee, jos menettää ne, ja aina on oltava huolissaan niistä.
-
Vai sellainen Maarit. 😀 En ole vielä ollenkaan varma, pidänkö hänestä henkilönä. Maarit vaikuttaa tomeralta, mutta eri tavalla kuin esimerkiksi Ritva ja Alma. Hänessä tuntuu olevan jokin teräksinen särmä peruskohteliaisuuden alla. Ehkä se johtuu siitä, että hän tuntuu olevan niin etäinen Nellystä samalla kun hän kuitenkin osoittaa ajatuksissaan tuntevansa tyttärensä. Äiti tuntee esimerkiksi Nellyn tyylin, mutta ei ole niin paljoa tekemisissä, että olisi vaatinut miehen näytille, tai että Nelly tietäisi äidin mahdollisesta muutosta. Ensivaikutelma voi johtua myös siitä, miten Maarit iskee kyntensä Nellyn ja Eetun elämään omin lupineen. Ritvakin tuputtautuu väkisin paikalle häsyyhin, mutta hän käy muutenkin: Nellyn äiti ilmestyy ykskaks tutustumaan, ja siitä huolimatta kutsuu ihan itse itsensä paikalle. Nellykin kuulostaa äitinsä tavatessaan vähäsen siltä, että haluaisi nopeasti siivota tämän piiloon sisälle pois muiden katseiden alta. Ihan kuin äidin läheisyys Nellyn kanssa olisi pelkästään hänen kuvitelmaansa, eikä välttämättä jaettu tunne. Ihan tulee mieleen lemmikit, joita ostetaan osaksi siksi, että saataisiin sanoa että hei mul on marsu. Tämän ensivaikutelman perusteella voisin kuvitella nimittäin Maaritin kehuskelemaan, että mul on tytär, se on oikee hevosvalmentaja, se menee pian naimisiin oikeen tilallisen kanssa ja tekee kauniita blondeja lapsia. Ensivaikutelma voi tietenkin pettää.
Olin tässä vaiheessa Maaritista mitä tahansa mieltä ihmisenä, hahmona odotan häneltä pakan sekoittamista. Veikkaanpa, että vauhtikaksikko Ritva ja Maarit saattavat saada tallin sekaisin hyväksi toviksi. Ensin pitää vain päästää väki poteroistaan: kertoa, mitä tapahtui, jotta voidaan siirtyä turvallisin mielin vauvan menettämisestä kohti uusia pettymyksiä ja seikkailuita.
-
Noin vain kohti uusia koitoksia. Hyvä Janna! Paahtis on taas vähän vanhempi, vähän fiksumpi ja vähän paremmin koulutettu. Kilpaileminenkin on tuttu juttu. Se on enemmän kuin viime kerralla!
-
Nelly ja sen tupajutut. Hopiavuori olisi niin hiljainen ja tyhjä ilman näitä. Sanonko vielä triljoonannen kerran, että tykkään arjesta: pikku sananvaihdoista, höpöttelystä, kaikista tavan kotkotuksista. Siitäkin, miten Nelly on vatvonut ja ajatellut vauvaa: miten siitä on tullut ensin siedettävä ajatus, sitten toivottu perheenjäsen.
-
Jee, cuppi alkaa taas! Nyt Jannalla on taas vähän lisää kokemusta saanut ratsu alla, niin ties kuinka hyvin kisat menevätkään. Ja vielä jos saa Nellyltä tai Marshallilta apua, niin ai että. Ainakin Marshallin kanssa yhteistyö on sujunut tosi hyvin, ja on ollut ihanaa nähdä miten teistä on ollut kirjoittajina jo vähäsen leikkikaveria toisillenne. 😀
-
Niklas on rohkea heppu. Mä en varmaan itse uskaltaisi edes mennä oikomaan Eetua, joka on kuitenkin aika leppoisa tyyppi. Eira on kuitenkin ehkä pelottavampi ohitettava, vaikka sitä Niklas ei välttämättä tiedä. 😀 Joka tapauksessa tästä saadaan varmistus sille, että rohkean lisäksi Niklas on oikeudenmukainen. On ihan varmasti niitäkin tyyppejä, jotka olisivat ihan rauhassa ottaneet kunnian tehdystä työstä kokonaan itselleen.
Tästä tarinasta näkee myös sen, että Niklas on toden totta rakennellut jotain ennenkin ja ymmärtää aiheen päälle. Luulen, että jos ei ole suurin piirtein ikinä kattolamppuakaan vaihtanut, sähkölukko kuulostaa taikuudelta, johon ei seitsemäntoistavuotias pysty. Kun itse osaisi tehdä jonkin asian melko helposti, tottahan on heti sitä mieltä, ettei se muillekaan mikään mahdoton ponnistus ole.
Tämä on ollut niin hyvä leikki, että se on yllättänyt minut. Olen iloinen siitä, että Niklaksesta saadaan esiin näin monia uusia pieniä juttuja ja puolia. Kyllä mä nyt näen, mitä se Marshall sen kanssa oikein tekee. Kuka nyt ei haluaisi omaa Niklasta, joka on kiltti, rohkea ja reilu, eikä kaikista hyvistä puolistaan huolimatta edes pidä itsestään meteliä?
Mutta no niin. Poikaseni, minä teen sinusta kirjailijan, koska olet harjoittanut jo lahjasi tosi hyvälle mallille. Siihen vaaditaan kuitenkin kehujen lisäksi myös nillittämistä. Nillitys ei tarkoita, että olisit huono kirjoittaja. Se tarkoittaa, että näen miten sinulla menee koko ajan muutakin valikoimaasi tietoa kirjoittamisesta aivoihin ja käyttöön, joten viitsin joskus vaivautua. 😀 Tänään pidetään kielioppitunti, jonka aiheena ovat lainausmerkit ja välimerkit, joita viimeksi kehuin. Näin ne menevät.
”Osaat huutomerkkiin päättyvät lainaukset oikein!” ope sanoi.
”Itse en huomannut kysymysmerkkeihinkään päättyvissä mitään lukemista keskeyttävää vikaa. Huomasiko joku muu?” ope kysyi.
”Ne, joihin sinun tulee keskittyä, ovat pisteeseen päättyvät”, ope sanoi.
”Jos lainaus päättyisi pisteeseen, pistettä ei merkitä”, ope sanoi. ”Sen sijaan tulee ensin lainausmerkit ja sitten pilkku”, ope jatkoi.
”On eri asia, jos johtolausetta ei ole lainauksen jäljessä. Silloin piste merkitään.”
”Jos haluaa vähäsen hifistellä”, ope kertoi salaa, ”johtolauseen voi laittaa keskelle ja erottaa sen pilkuilla lainauksesta, mutta sitä voi harjoitella sitten joskus.” -
Okei: nyt opitaan, että Sonjan selviytymismekanismi on eristäytymisen lisäksi hukuttautua töihin. Sanotaan, että työ on paras lääke pettymyksiin ja suruihin, ja oli se totta tai ei, tarpeeksi vaikeassa tehtävässä ei ehdi liikaa ajattelemaan. Tietenkin tunteensa joutuu kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin … tai sitten ne pyrkivät esiin vaikka suuttumuksena. Joskus vaan on helpompaa olla vihainen kuin surullinen. Sonjalla on kuitenkin defenssien lisäksi liikunta ihan oikeana selviytymiskeinona. Hän huomaa jopa itse tällä kertaa ratsastuksen auttavan.
Open ideat tekevät aina hyvää, ja Sonjalla olisi varaa maksaa niistä kyllä. Ihan varmasti on jonoksi asti opeja, jotka opettavat niitä puskaratsastajiakin rahaa saadakseen: yrittäjiähän he suurimmaksi osaksi ovat. Meidän tallilla taitaa Nellylle kelvata raha paremmin kuin Oskarille, joka ilmeisesti mieluummin hyllyttää kaupassa kuin valmentaa inhimillisesti. Marshall on opettanut joskus, mutta valmentaisiko lie Nellyn äitiysloman aikana. Onneksi Sonjalla on varalla omiakin tuttuja, jos iskee ihan akuutti valmennushätä.
Sonjan tässä esitelty huono puoli on taas kovin inhimillinen ja samastuttava. Kuinka moni meistä muka ei olisi purkanut pahaa tuultaan viattomiin, jotka tulevat kyselemään tyhmiä juuri silloin kun hermostuttaa? 😀 Varsinkin alun dialogi on niin superaitoa, että siitä saa äänensävyt ja kaikki irti käytännössä ilman johtolauseita.
-
Mä olen samaa mieltä, että olet tehnyt Eirasta tosi hienon tulkinnan. Eira ei ole suoranaisesti ilkeä: hän on vain hyvin usein hyvin vihainen, eikä osoita vihaansa leidimäisesti, niin kuin Eira itse voisi haluta. Loodanrakennustarinan perusteella jo oletin oikein, että Niklaksen hermo kestää Eiraa hyvin. Hän on luiskahtanut saman tien isonveljen rooliin, mikä saattaa olla hänelle ihan luontaista. Hän ei kuitenkaan tee sitä sillä tavalla holhoavasti, että saisi Eiran raivostumaan. Eiran raivo kohdistuukin ihan muualle kuin Niklakseen, joka on hänen suosiossaan. Luulen, että Niklaksen peliseura tekee Eiralle ihan hyvää myös. Niklaksella on mun mielestä terveellisempi suhtautuminen sukupuolirooleihin näissä pikkuasioissa kuin jollain Eiralla. Ja muutenkin: Niklas vaikuttaa turvalliselta seuralta. Myös Niklas kuulostaa tietenkin Niklakselta. Siitä ei vain yhtä kovaa hurrata varmaan siksi, että olet saanut itse kehitellä hänelle sellaisen äänen kuin haluat kirjoittaa.
Tarinasi on dialogipainotteinen, ja oletkin onnistunut dialogeissa tosi hyvin. Sisällön ja sävyn lisäksi myös muoto on just sitä mitä pitää. Näin ne isot kirjaimet ja huutomerkit menee oikealle puolelle lainausmerkkejä ja oikeisiin kohtiin. Siitäkös mun kielenhuoltajaminäni pitää.
Nelly sivusi sitä, miten Niklas on ihanaa vaihtelua Marshallin tarinoiden kertojalle. Niklas on kieltämättä tosi freesin kuuloinen kertoja, mutta ei se mun mielestä puhekielisestä kerronnasta johdu ollenkaan. Pidän puhekieltä jopa haittana kerronnassa, jos se menee liian murteiseksi tai slangiseksi, mitä se ei tässä mene. Pikemminkin Niklaksen puhekielisyydet ovat sopivan hillittyjä. Kerronta on kaikesta huolimatta huomattavasti repliikkejä kirjakielisempää, ja musta se saa ollakin niin. Mun mielestä tässä on kaksi ihan muuta juttua, jotka tekevät Niklaksesta kevyemmän ja jotenkin raikkaamman kertojan kuin Marshallin kertoja on. Niklas on ensinnäkin minäkertoja. Se ei ole automaattisesti parempi asia kuin ulkopuolinen kertoja, mutta pysyttelepä mukana kun koetan avata havaintoani. Ulkopuolinen kertoja on yleensä neutraali: ei ota kantaa asioihin. (Muunkinlaisia, jopa epäreiluja ulkopuolisia kertojia on!!) Minäkertoja puolestaan kertoo asiat oikeastaan aina omalta kantiltaan ja esittää omia mielipiteitään. Marshallin kertojaan nähden Niklasta on helppo pitää virkistävänä varmaan siksi, että minäkertoja tekee tässä asiassa kerronnasta yksinkertaisempaa. Marshallin kertoja on mukamas neutraali. Hän käyttää mukamas sellaisia ilmaisuja kuin kertoisi faktoja ja tapahtumia, muka on ottamatta kantaa. Samaan aikaan aistin koko ajan piilotettuja arvioita ja mielipiteitä, joita kertoja ei tuo ilmi niin kuin minäkertoja Niklas tuo. Niitä on etenkin Marshallista itsestään, enkä ole kaikista kertojan mielipiteistä alkuunkaan samaa mieltä. Olen tainnut oppia tämän takia epäilemään Marshallin kertojan kerrontaa. Yritän ikään kuin koko ajan lukea rivien välistä, mitä todella tapahtui. On rentouttavaa, kun Niklas ei peittele lukijalta mielipiteidensä olemassaoloa. Tässä on ikään kuin kaikki kortit pöydässä: mielipiteitä on, mutta sitä ei kielletä. Toinen asia, josta freesi vaikutelma johtuu, taitaa olla Niklaksen käyttämä yksinkertaisempi kieli ja suoremmat viittaukset. Niklaksen kerronnassa esimerkiksi Marshall on Marshall ja Eira on Eira: Marshall ei ole venäläinen tai rastapää tai muu sellainen, jota en itse Marshallin kertojasta poiketen pidä millään tavalla oleellisena. Eirakaan ei ole sinisilmä tai puhdas arjalainen tai heinälaatikonrakentaja.
Olen aiemmin sanonut tämän iihan varmana, mutta Niklas tekee sinullekin hyvää kirjoittajana JA sosiaalisessa ympäristössä leikkikaluna. Vieläkin uskon sen johtuvan siitä, ettet taida sääliä häntä, et edes pikkutyttöjen kynsissä. Me kuitenkin ollaan näiden hahmojen jumalia: ei niiden isejä. 😀 Osaat takuulla kirjoittaa hahmon kuin hahmon ulos mistä tahansa pattitilanteesta tarvittaessa.
-
Voi jehna kuinka olenkin itsekäs. On meneillään vaikka mitä hienoa perhejoulua, jota eh-dot-to-mas-ti pitäisi kommentoida heti ensimmäisenä, ja satakymmenen prosenttia mun huomiosta kiinnittyykin siihen, miten Noa ja Chai väistämättä tapaa taas. Niin kuin sanoin, pääsyy on itsekäs. Chai on mun lempihahmo, joka pelasti mut oikean elämän tosi synkästä paikasta; kenestäpä mieluummin kirjoittaisin, jos saisin tilaisuuden palauttaa hänet? On kuitenkin myös muita syitä. Noa on tasainen ja vakaa ja luotan häneen aika vankasti esimerkiksi siinä, ettei hän repsahda. Hän selviytyi hyvin varsoista ja keksi jopa Hellon kanssa jutellessaan keinon olla äidin lähellä joulun. Noa pystyy selvittämään sotkunsa, niin kuin työttömäksi joutumisen, ja osaa hoitaa raha-asiansa tiukassa paikassa. Hänellä on ystäviä (oli hän sitä mieltä sitten itse tai ei). Mikä muu saisikaan Noan menemään sekaisin kuin Chai, jonka mielestä joko Noa on häntä varten lähetetty piru, tai sitten Noa on Chai-koettelemuksen Job? Varsinkin kun Noalla oli jo kesällä niin ristiriitaisia tunteita ja oma pikkupiru-Jesse olkapäällä tekemässä ehdotteluja ja tarjoamassa tupakkiakin heikkona hetkenä. Vitsi miten paljon mä toivon, että tästä tulisi maailman pisin ja kamalin ja korkein ja matalin vuoristorata, joka kuitenkin lopulta rullaisi hienoon loppuun ennen seuraavaa seikkailua.
Mutta okei. Reiluuden nimissä yritetäänpä keskittyä taas. Olisinpa saanut olla Hopiavuoressa ihan itse jouluna ja tuntea kaikki tyypit. Alma on niin ihana joulunhenki ruokapusseineen, että itsekin Eetuna tai Nellynä ottaisin hänet Noan kanssa jakamaani kotiin muutenkin kuin velvollisuudesta. Äidithän on ihania. Samalla ne on kuitenkin kamalia. Noa tapansa mukaan pidättäytyy ajattelemasta kovin jyrkästi ja poistuu mieluummin pihalle hengittämään kuin sanoo mitään peruuttamatonta, mutta juuri sen hillittyyden takia hänen ahdistuksensakin voi tuntea selkeästi. Ei tarvitse erikseen kertoa, että esimerkiksi omien lapsien saaminen on ahdistava ajatus. En kuitenkaan osaa vielä arvata miksi. Ensimmäinen arvaukseni on, että Noa ei edes halua lapsia, eikä aio hankkia niitä, mutta samalla harmittaa tuottaa äidille pettymys, vaikka ei kukaan kovin herkästi kai äitinsä takia meidän kulttuurissamme lisäännykään. Toinen arvaus, josta ei kyllä ole ollut niin vahvoja viitteitä niin kuin edellisestä, olisi että Noa haluaakin lapsen, mutta ei tietenkään voi sitä vielä saada. Noa on ilmaissut varsinkin kesällä Chain yhteydessä kokevansa, että ei ole jotenkin romanttisen rakkauden arvoinen. Hän pitää itseään jollain tapaa niin kelvottomana, ettei mielestään voi löytää edes puolisoa. Sellaiselta tyypiltä Noa ei ainakaan vielä vaikuta yhtään, että haaveilisi lapsesta ilman puolisoa. Noa voi kuitenkin liittää vauva- ja puolisoasian yhteen siinäkin tapauksessa, että ei edes halua vauvaa, mutta haluaisi puolison: tuossa tuo äiti puhuu lapsenlapsista, vaikka ei ole ketään mun kanssa niiden kakaroiden teosta edes kieltäytymässä.
Alma on myös muuten tosi tarkkanäköinen. Jos on niin sekaisin kuin Noa kesällä, ei sitä kaikki näe, mutta rakkaimmat (niin kuin äiti) voi huomata. Samastun iloisesti Noaan äidin kysellessä Chaista. Joskus multakin kaverit on kyselleet, enkö aio emäntääni erikseen esitellä puolisonani (tai enkö aio muuten tunnustaa tai kertoa äidille asioita x, y ja z), mutta tosiasiassa kyllä mun äiti aina tietää, niin kuin Almakin taitaa tietää. Ne ei ole tyhmiä ja ne tuntee jälkikasvunsa… Mutta yritäpä sitten pitää niiltä salaisuuksia, kun et haluaisi niiden tietävän kaikkea…
Sitten Noa palaa pihalta päättäväisenä. Kaikelle on aikansa, mutta nyt äiti on tullut jouluksi hänen kotiinsa. Nyt vietetään sitä joulua. Niin sen kuuluu ollakin. 😀
-
Onpa jännä kuulla Nellynkin äidistä. Tästä ollaan joskus ihan muissa keskusteluissa mun mielestä juteltu, mutta olen ilmaissut, miten mun näkökulmasta Nellyllä on kytköksiä vain Hopiavuoreen eikä minnekään muualle. Ollaan puhuttu joskus siitä, miten virtuaalimaailman hahmot oli ennen vanhaan tällaisia ja itse asiassa vielä paljon irtonaisempia muusta maailmasta. Niillähän oli ainoastaan hoitohevosensa, ei persoonaa ja muuta elämää, jotka Nellyllä tietenkin on. Olet myös kertonut syitä sille, miksei Nellyllä ole samanlaista taustaa kuin toisella hahmollasi. Siitä huolimatta musta on tosi kivaa, että Nelly kasvattaa taustaansa ja sitä myöten elinpiiriään laajemmalle. Nelly on kuitenkin aktiivinen hahmo, joka pysynee maailmassa vielä vuosia. Taustan ja muun elämän ansiosta hänellä on enemmän liikkumatilaa tarinoissaan, joten hänestä riittää vieläkin enemmän kerrottavaa.
-
Vaikkei joulu selkeästi ole Jannan juttu, kyllä hän sitä viettää puoliksi huomaamattaan. Ei sitä tavallisina päivinä hevoselle porkkanoita syötellä syöttämisen ilosta ja vain rapsutella kaverina. Joululahjan tuominen tupaan on tietenkin vielä tiedostetumpi valinta. Kaikesta huolimatta Janna myös jää tupaan ja kääntää mielialaansa koko tarinan ajan tarkoituksella parempaan päin. Veikkaanpa, että kun Janna elää ja kehittyy, vuosien myötä jouluista voi tulla hänelle ihan uudenlaisia. Ehkä Janna ei pääse milloinkaan viettämään perhejoulua samalla tavalla kuin itse menen sitä äidin ja sisarusten luokse viettämään, mutta onneksi on sallittua rakentaa ihan omanlaisensakin joulu. Siihen voi kuulua vaikka hevosia ja ystäviä!
-
Vai on Sonjallakin taipumus syyttää heti itseään ja suurennella pikkujuttuja päässään! Joo ei se ole hyvä, että hevonen lihoo, mutta vain tietyn tyyppisiä hahmoja harmittaa se enemmän kuin juuri sen mittaushetken. Osa jotenkin luovuttaa ja lysähtää, osa tekee monivaiheisen sotasuunnitelman, osaa ärsyttää… Sonja tietää mitä tehdä, mutta jää silti syyttämään itseään ja murehtimaan.
En muista olenko ennen kirjoittanut tästä (muistaakseni olen), mutta uumoilenpa Mortin vievän Sonjaa ihan uudenlaiseen seikkailuun. Nelly varmaan halkeaisi onnesta, jos saisi patistettua Sonjan suorastaan kisoihin asti järkevöityneen treenin myötä… …vaikka Sonja onkin monesti ilmaissut, ettei kilpaileminen ole hänen juttunsa.
-
Olipa kivaa, että ehdit leikkimään Marshallin ja Niklaksen kanssa. Jannakin tiesi, että pikku valmennus tekee vain hyvää. Toinen näkee monesti maasta eri asioita kuin mitä itse huomaa ratsailta. Samahan se on kirjoittamisenkin (tai minkä tahansa muun) kanssa: parhaimmallakin on maneereita, paraskin tekee virheitä, ja toinen huomaa ne helpommin. Vielä parempi on, kun se toinen osaa kertoa, miten korjata tekemistään. Marshallkin tässä antaa hienosti ohjeita sen sijaan että vain osoittelisi virheitä.
Marshall on myös valmentanut aika pitkään vain Niklasta. Tiedän, että hänellä on taustaa muun muassa opettamassa lapsia ratsastamaan, mutta silti heti kun vaihtelusta luopuu, on vaarana kangistua kaavoihinsa. Janna on kovin erilainen ratsastaja kuin Niklas — ja Paahtis on erilainen hevonen kuin Arlekin!
-
Ehkä tää on se hetki, kun kehittyy? Mun mielestä lenttisharkoissa oli kivaa pallotella vaan, mutta vitsit miten hienoa se oli, kun nosti pallon jonkun iskettyä sen ihan soikeana verkon ylitse. Ei niitä jaksa montaa nostaa putkeen, mutta vitsit kun on hieno olo, kun ne pari saa, eikö? 😀 Sulla on nyt tässä vahvaa itsekritiikkiä, niin kuin Sonja sanoi: ulkopuolinen ei huomaa, että tätä on ollut vaikeaa tehdä.
Etukäteen olisin uumoillut, että Camilla suuttuu, eikä puhu Hellolle suurin piirtein enää koskaan ellei ole ihan pakko. Ajattelin, että Hello saattaa hyvinkin olla ihan väärässä ihmisistä: ei ne ole mitään tulehtuneita paiseita, jotka parantuu kun niitä puristaa niin kovaa, että ne puhkeaa. Camilla vissiin kuitenkin oli ja tarvitsi puristusta, että mätä pääsi pois. Vitsit kun helpotus jäi lyhytaikaiseksi, mutta saipas hän kuitenkin hengähtää edes hetken!
Olen samaa mieltä Camillan hahmosta kuin Sonja. Vakavuudessaan ja asiallisuudessaan hän on välillä hankala. Samaan aikaan Camillasta on kuitenkin tuhat kertaa mielenkiintoisempi kirjoittaa, kuin perustavaa laatua olevasta kaikkien kaverista. Virtuaalitallille on helppo ”päästä piireihin” naapurinpojalla tai -tytöllä tai millä vaan muulla kaikkien kaverilla. Camillapa on kaikille tuttu hahmo siitä huolimatta, että hänen on tehtävä enemmän töitä saadakseen kavereita ja kaikkien on tehtävä enemmän töitä päästäkseen puhumaan Camillalle muustakin kuin säästä. Hullu niin kuin Hello pääsee ehkä helpoiten, vaan on Camilla ystävällisissä väleissä myös Oskarin, Eetun ja käsittääkseni Inarinkin kanssa. Moni moni muukin on päässyt hänen juttusilleen: esimerkiksi Outikin, vaikka kilpailijana on haastavampaa löytää tapaa kirjoittaa yhdessä.
-
Toivottavasti Eira tykkää Santun valinnasta yhtä paljon kuin mä. Musta sekä Santun pohdinta että lahja yhdessä on kuin symboleita sille, miten hyvin Santtu Eiran tunteekaan. Pinnalta Eira esittää roolinsa hyvin: hänhän on pelkästä meikistä ja pojista kiinnostunut bimbo. (Meikistä ja pojista tykkääminen ei tee kenestäkään bimboa, vaan bimbo oli ihan erillisenä määreenä.) Sellaiselle Eiralle olisi kiva ostaa just joku hajuvesi tai muu sellainen niin tyttöjen juttu kuin ikinä keksii. Eira olisi ollut varmasti haltioissaan: joku prinssi tuo tyttöjen lahjoja, olkoonkin ettei hän ole poikaystävä. Santtu on kuitenkin nähnyt, että Eiraa kiinnostaa oikeasti salaa aivan muu, ja ilmeisesti Eirasta on tullut harjoittelemalla hyvä matikassa ja sen sellaisessa. Se on kuitenkin salaisuus. Kaukoputki olisi varmaan perinteisemmin Eiran maailmassa poikien lahja, ja vaikka se on kuinka nappiosuma Eiran kiinnostuksenkohteisiin, loukkaantuukohan hän siitä..? Kun Santtu kuitenkin muutenkin jo tietää, eikä nolannut Eiraa laittamalla häntä avaamaan pakettiaan kaikkien Hopiavuoren poikaystäväkandidaattien edessä kuitenkaan…?
Santtu on niin oma itsensä tässä. Ei kaikki oikeasti pyöritä päässään jokaista valintaansa näin perusteellisesti, eikä uhraa niin paljon ajatusta lahjalle, varsinkaan jo ostetulle sellaiselle. Santtu puolestaan olisi ihan varmana huolestunut, vaikka olisi hankkinut mitä. Jos Santulla olisi ollut perinteinen tyttöpaketti, se olisi ollut yhtä ahdistavaa antaa. Musta on kurjaa, että Santun ajatukset kulkee tätä rataa. Mussa on nimittäin samaa vikaa, ja jokasen pikkujutun analysoiminen ottaa voimille tosi nopeasti!! Kuitenkin just se asia on Santun ajatuksista nopeiten tunnistettava asia. Se pyörittelee juttuja, oli sitten kyseessä lahja tai vaikka Fifin joku pikkuihottuma. Santtu on aina vähän huolissaan.
Vitsit kun pääsisin tästä joulusta ja kunnolla levittäytymään näppäimistölle…
-
A23: Heli on töissä Otsonmäen yläasteella. Hän on englannin kielen opettaja.
B23: Miten niitä hahmoja nyt luodaan..?
1. Mun hahmoihin vaikuttaa aina kaksi voimaa, joista tarina syntyy, ja ne ovat ensimmäisenä selvillä. Joka hahmolla on pelko, josta hän pyrkii poispäin, ja tavoite, jota kohti hän yrittää ja tarina kertoo tästä. Lisäksi suunnittelen hahmon luonteen, eli sen, millä keinoilla hän on valmis välttämään pelkoaan ja pyrkimään kohti toiveitaan. Kun tämä on tehty, hahmo on valmis ja kaikki muu onkin vain ulkokuorta nimestä ulkonäköön, sekä taustajoukkoja auttamaan tarinassa. Yleensä luon sivuhenkilöt ennen ulkonäköä ja muita sivuasioita, koska sivuhenkilöillä on tärkeä tehtävä auttaa hahmoa saavuttamaan tavoitteensa, estää se, tai vilautella hahmolle hänen pelkojaan.
Kaikki hahmoni eivät saavuta koskaan tavoitteitaan. Jos hahmo pääsee ultimaattiseen maaliinsa, hänen tarinansa on kerrottu, ellei hänellä ole uutta tavoitetta. En anna virtuaalihahmojeni saavuttaa koskaan kaikkea, ellen halua heistä eroon. En anna myöskään pahimman pelon toteutua, sillä yhtä lailla tarina loppuu siihen, kun ei ole mitään pelättävää enää.
Aika usein luon omakuvia. Ne eivät ole realistisia, vaan jotain picassomaisen vääntyneitä ja tulkinnanvaraisia. Yksi hahmoistani on yhtä vaikea ihmisten keskellä kuin minä, toisella on minun kaikki hallitsevat luonteenpiirteeni, kolmas taas on teini-ikäisenä luomani nykyisin tosi kamala ihanneminä, ja niin edelleen. Yksikään hahmoni ei ole kuitenkaan minä, eikä ole olematta minä. Kun kirjoitan, minä olen monta.2. Suunnittelin tosi paljon henkilöhistoriaa, taustaa ja aikajanaa, myös aikajanaa ennen Hopiavuorta. Siitä sain tietynlaisen rungon hahmoille, Sonjalle erityisesti. Sonjan kohdalla tiesin ensimmäiseksi persoonan, kaikki muu piti erikseen päättää ja miettiä, ette usko miten monta eri nimivariaatiotakin kävin läpi! Sonjan kohdalla sen luonteenpiirteet ja yleisesti sen käsitys elämästä olivat selkeät heti alusta.
Harristahan tiesin ensimmäiseksi ulkonäön 😄 (vertaa siihen etten tiedä vieläkään miltä Sonja näyttää). Muuten Harrin hahmon kanssa olin lepsumpi ja olen esimerkiksi henkilöhistoriaa ja perhesuhteita joutunut miettimään tässä matkan varrella. Harri pääsi vähän yllättämään, koska minulla ei ollut tarkoitus tuoda sitä Hopiavuoreen suuremmin, pitää vain siellä spin-offeissa, mutta sitten kun jonain päivänä podin blokkia niin huomasin, että se toimisi Hopiavuoressakin. Anteeksi että se tuli ihan luvatta mukaan! Tällä hetkellä tuntuu että Harri olisi näistä peräti jopa mielenkiintoisempi hahmo, niitä Sonjan huonoja puolia olen saanut tapetille vielä hyvin vähän, se on edelleen pikkuisen liian täydellinen.
3. Camilla on omalla tavallaan minulle tärkeä hahmo, koska se oli minulle askel takaisin virtuaalimaailmaan. Aussitalliani olin ajamassa oman armeija-ajan aikaan. Jostain vain Hopiavuori ilmestyi eteen ja oli pakko päästä mukaan leikkimään. Camillalla on aina ollut itselle jokin mystinen tarkoitus, ravurit ovat melkein itselle tutumpia kuin ratsut sekä jos tallityöntekijän paikkaa naiselle haki, ei voinut hän täysin kädetön olla. Camilla oli varsinkin alkuun hahmo, johon purin paljon omia tuntemuksia jollain tapaa, kuten ihmissuhdekiekuroita. Voisin jopa sanoa, että olen itsekin yllättynyt, miten puolitoista vuotta on mennyt hurahtaen, ja minulla on yhä arkku täynnä ajatuksia Camillaa varten. Minulla on yleensä jokin tietty päämäärä, mihin tähtään, mutta aina on omat ajatukset, tekstit ja muiden tekstit, jotka muuttavat käsikirjoitusta johonkin suuntaan, eikä suunnitelmat mene ikinä suunnitellusti.
Sekä Camilla on luonteeltaan hahmo, joka ei ollut itselle niin tuttu ja turvallinen kaikkien kaveri, vaan haastoin itseni tekemällä hahmosta jäykän ja asiallisen, joka nauraa sitten jouluna ja juhannuksena.
4. Mulla jokaisen hahmon luonti on mennyt omalla tavallaan. Näitä kun on tällä hetkellä se parikymmentä niin jokaisen luontiprojekti on ollut omanlaisensa.
Ihan täysin mä en muista miten se on kaikkien kanssa mennyt, mutta osan kohdalla on lähdetty liikkeelle nimestä, osan kansalaisuudesta. Osan kanssa sitten jostain muusta. Mitään liian tiukkoja linjoja en oo tainnut kenenkään kanssa tehdä, vaan hahmot on sitten enemmän tai vähemmän saanut kasvaa tarinoiden mukana, isoimpana muuttujana koko laumasta varmaan ollen Max, jonka noin 200 tarinaan (http://harrastepohjalta.com/Maxtarina.html) mahtuu vaikka ja mitä käännettä ja mutkaa.
Osan kohdalla ei sitten ole oikeastaan edes toistaiseksi mitään isoja tavoitteita ja niiden kanssa mahdollisesti vain tuetaan isompaa tarinaa ja muutaman kanssa etsitään edelleen sitä hyvää ja toimivaa tapaa saada tutustutettua itsensä paremmin hahmon tarinaan ja näkemään mihin suuntaan sitä lähtee viemään, tai mihin suuntaan se lähtee menemään, aina kun ei kirjoittajalla sitä sananvaltaa ole…
5. Hahmon luonti on asia, jossa todella haluan kehittyä. Mulla on ollut tapana luoda ’tosi tarkka’ kuvaus hahmon ulkonäöstä ja luonteesta ja lisätä siihen vain jotain nippelitietoa. Sittemmin on huomattu, että voi ny, ei tää hahmo oo enää yhtään sellanen ko piti. Hahmo siis muuttuu ja elää kirjoituksien ja tarinoiden kautta. Mikä on siis vain positiivista.
Hahmonluojana haluan opetella syventämään – kertomaan historiaa, laajentamaan hahmon omaa tietoutta, tuoda enemmän yksityiskohtia mukaan ja syntymäpäivän lisätä.
6. Mun hahmojen luonti ei oo oikeastaan ikinä ollu mikään selkeä linja A-B välillä. Vaan se alkaa siitä että minkälaiseen tarkotukseen tarvin hahmon.
Jos nyt vaikka lähtisin luomaan uutta hahmoa hevoskuvioihin, niin mietin ensimmäisenä että minkälaisen tyypin haluan. Konkarin, perus puskailijan, aloittelijan vai minkä. Sen jälkeen nimi on ensimmäinen minkä tarvin jotta voin alkaa kasaamaan ns. lihaa luiden päälle.
Lopulta alkaa muodostumaan perustiedot (nimi, ikä, kansallisuus..) ja siinä sivussa ulkonäkö ja myös perhesuhteet alkaa muodostumaan. Sitte pyörin aikani kehää muokkailemassa niitä kunnes palaset loksahtelee paikalleen ennen kuin pääsen varsinaisesti miettimään sen luonnetta ja niitä minkälainen henkilö se hahmo edes on.Sen jälkeen taas pyörin taas vähän kehää, muokkailemassa palasia sieltä ja täältä hiomassa sitä että saan siitä sellaisen mitä mielessäni oikeasti pyörittelen. Joskus sen jälkeen jos/kun tohdin jopa pukata sen ulkomaailmaan käyttöön, se aloittaa yhdenlaisena. Ja varmasti muokkautuu kirjoittamisen aikana vielä vähän lisää ennen kuin muovautuu lopulliseen muotoonsa. Ja monesti hahmot muokkautuvat vielä myöhemmin lisää, ja joskus vanhempi hahmo tulee riisuttua melkein kokonaan alkutekijöihin ja muokattua hyvin suuresti ennen kuin se vakiintuu muotoonsa.
Fun fact: Alkujaan Niklaksella ei ollut perustietoja paljo nimeä ja ikää enempää, koska se luotiin vain ja ainoastaan jotta eräs venäläinen saatiin astumaan suomen puolelle yhtä toista hahmoa varten. Mutta kun toisella osapuolella tuli muutama muuttuja, piti miettiä että mikä etenkin Niklaksen kohtalo tulee olemaan. Ja muuan punarastainen mies aloitti elonsa kauan kauan sitten, ja oli itseasiassa lopettanut ratsastuksen kokonaan.
7. Mun hahmot on oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän happy accidents… 😀 Mä en siis suunnittele sen kummallisemmin!
Muutaman hahmon verran mä hirveästi yritin suunnitella, kirjoitin tosi tarkat tiedot ja määrittelin itselleni että just tällänen tyyppi tää on. Sitten kun lähdin kirjoittamaan sitä hahmoa, totesin että joko sellaiset tyypit lähtee aina kasvamaan kieroon, tai että sitä oli tylsä kirjoittaa alusta asti kun tiesi tasan tarkkaan millainen tyyppi on kyseessä. Tilaa kasvulle ei siis useinkaan jäänyt. Totesin, että hitot, ja nykyään vaan vedän hatusta!
No joo, en ihan täysin. Mun hahmonluominen menee pitkälti näin:
– löydä hevonen/talli joka inspiroi tarpeeksi, jotta täytyy keksiä hahmo siihen käyttöön
– pyörittele hahmolle yhtä tai kahta hallitsevinta piirrettä pään sisällä pari päivää, ja kun idea tulee (esim. Noan pääpiirteet olivat ex-narkkari ja tekojalka) lähde rakentamaan hahmoa sen ympärille
– muutama ajatus hahmon luonteesta, jotta osaan miettiä millaisella äänensävyllä se puhuu ja miten kohtelee muita
– tarpeeksi tarkka ulkonäkö, jotta muut tietävät millainen heppu on kyseessä
– keksi jonkinlainen tausta siihen, miksi hahmo päätyy juuri sinne juuri sen hevosen kanssa
– done and done, ja sit vaan hyppäämään syvään päätyyn ja testaamaan toimiiko se!
Noa toimii. Santtukin toimii, vaikkei ihan yhtä hyvin. Jesse ei toimi, vaikka aikani yritin ja toivoin että saisin sen pelastettua. Muitakin hahmoja mulla on, jotka toimii, ei toimi, tai toimii, mutta vähän kehnosti. Ne jotka ei vaan toimi on sitten sellaisia, joille ei voi mitään, jos en jotenkin niitä onnistu kiskomaan sieltä takaisin pintaan 😀 Ne hahmot saavat yleensä sitten jäädä, niin hyvä hengenpelastaja mä en ole. Mutta pääasiassa oon todennut tämän tavan toimivan itselleni! -
A22: Viime vuonna jouluvalot asensi Hello. Hän teki sen Eetun mielestä liian aikaisin Eetun ollessa Seinäjoella poissa jaloista. Hellon rikoskumppaneita ei koskaan saatu selville, mutta hän oli niin nopea, ettei ollut voinut toimia yksin.
B22: Näistä hevosista hahmot pitävät.
1. Sonjan suosikki olisi varmaankin Jussi tai Inka, Cozminakin varmasti menisi, ei varmaan mikään yllätys sinänsä, puoliverisiä kuviokellujia kaikki ja sehän on Sonjan suosikkihevostyyppi ja suosikkilaji… Harri ihailee salaa Uunoa ja Skottia, vaikkei suostuisi sitä Sonjalle tai kellekään myöntämään edes kidutettuna, koska onhan Salieri nyt paras kaikista.
2. Noahan ei oikeastaan ole hevosihminen sillä tavalla, että hän olisi ehdottomasti aikanaan halunnut juurikin hevosen tai että hänellä olisi ollut jotain paloa aloittaa koko harrastus itsenäisesti. Hän ei tiedä suuremmin roduista, eikä ole kiinnostunut kisaamisesta tai vakavasta treenaamisesta. Hevosen perustarpeet hän tietää ja pitää huolen että hänen eläimensä voivat hyvin, mutta siinäpä se. Flida vaan sattuu olemaan poikkeus, koska Flidalla on niin iso osa Noan parantumisen kanssa. Joten siinä mielessä, Noalla ei ole toista suosikkia jo valmiina ajateltuna.
Mutta Uuno on kyllä helppo valita. Vaikka Uuno on Flidaa isompi, se on hitaampi kaveri, aika simppeli ja helposti ymmärrettävissä, ja hei ruoka best. Sellaisen lunkin tyypin kanssa Noa pärjää hyvin.3. Inka ja Salieri ovat Santun mielestä tosi hienoja, mutta Santtu ei itse usko että hän ihan äkkiä pärjäisi niin laadukkaiden hevosten kanssa. Pasi on hänestä hienon värinen, ja Typy kivan pörröinen. Luulen kumminkin, että Santtu tykkäisi Arlekinista parhaiten. Arlek on tarpeeksi rauhallinen (= piittaamaton) että Santun vielä aloittelijan mokat selässä eivät haittaa, Arlekinilla on kivat jalka tupsut ja paljon harjaa, ja sillä on vähän samanlaisia erikoisia juttuja kuin Fifilläkin. Niinkuin Arlekin ja piparminttukarkit… Sellaisia juttuja, joihin Santtu on tottunut ja pitää niitä tavallaan ihan hauskoinakin asioina.
4. ”Koska en ole paljoa muiden hevosia käsitellyt, niin vaikea sanoa. Mutta Inka on ehkä yksi. Hyvä rakenteinen, liikkuu hyvin ja selvästi myös sopivasti luonnettakin. Myös sen varsa näyttää todella lupaavalta. Toki Mortin näköiset rautiaatkin miellyttävät silmää aina.” -Marshall
5. ”Isopaahto on hauska. Hauskan värinen ja mitä sitä just juoksuttanu pari kertaa ja näin, niin aika vinkee kaveri. Varsat ny on aina oma lukunsa niin ne ny tietenki kolahtaa ja kovaa. Nii ja sitte se se Fifi, koska kattokaa ny sitä pörröponia! Mite siitä vois olla muka tykkäämättä? Ja melkeen samasta syystä myös Flida. Uunoki on kyllä aika jees, muistuttaa tosi paljo Arlekia. Ja nii, Salieri ja Ukko on kyllä kans aika makian näkösiä..” -Niklas
6. Nelly: Varsoillahan on etulyöntiasema tässä! Pikkuturvat on aina ihania. Kaksoset ihan sillä, että ne leikkivät keskenään ja spurttailevat menemään. Surrekin on ihana ja tulee aina rapsuteltavaksi, kun aidan viereen menee. Paitsi jos on joku kiva leikki menossa, silloin ei kyllä kerkeä rapsuteltavaksi.
Jos varsoja ei lasketa, mun ykköseks nousee joko Pasi tai Fifi. Fifi on pehmeä ja omapäinen — ja sillä on puudelin nimi, yksinään jo senkin takia! Pasi on kiinnostava, koska vaikka ikää tulee lisää niin Pasi tuntuu vain innostuvan ja vauhtia tulee samassa suhteessa iän kanssa.
Salierin kehitys on ollut huimaa ja Sonja osaa tosi hyvin toimia yhdessä Salierin kanssa. Arlekin on tosi hieno ja taitava hevonen – ja toimii karkilla!
7. Eetun ja Eiran valinnat ovat selviä: Salieri ja Inka. Perusteet ovat kuitenkin erilaisia. Eira arvostaa sitä, että näistä hevosista olisi kilparatsuiksi ja ne ovat puoliverisiä. Eetun mielestä hyvä hevonen puolestaan uskoo suurin piirtein mitä sanotaan ja jaksaa kantaa ihmisen kokoista miestä sekä ravata muutakin kuin etanavauhtia. Hello sen sijaan pitäisi Flidasta, koska sillä on ensinnäkin jalkatupsut ja toisekseen Hello saattaisi säilyä senkin kanssa elossa. Inari puolestaan ei ole koskaan arvottanut hevosia mihinkään paremmuusjärjestykseen: ei edes niin että oma olisi kärjessä.
8. Camillan lemppari jo ennen Steffeä oli Pasi. Mutta jos kumpaakaan ei saisi valita, niin ehkä se olisi muhku Flidais, joka on vain pelkällä olemassaolollaan upea hevonen!
-
A21: Hello asuu Kirjopeipinkujalla kasvinimien ryppään kohdalla. Kirjopeippi tarkoittaa värinokkosta. Vieressä on muiden huonekasvien mukaan nimettyjä teitä.
Tästä luukusta kukaan ei saanut pistettä. Hellon kotikaduksi veikattiin Kirjopeiponkujaa.B21: Itsekeskeisyyden luukku
1. Jos puhutaan hyvän mielen tarinoinnista, niin kuin Hopiavuoressa, onnistunut tarina tarkoittaa mulle eri asiaa kuin esimerkiksi romaania kirjoittaessani. Jos joku maksaa mulle, hyvä tarina on hiottu, mielenkiintoinen, taiteellinen ja siinä on ennen kaikkea mulle tärkeä ja mielenkiintoinen sisältö. Silloin joku muukin tykkää siitä. ”Hyvän romaanin” määritelmä on se, että se on vaikeampi sulkea kuin avata. Hopiavuoressa mun ”hyvät tarinat” ja ”onnistumiset” määrittelee kuitenkin se, miltä musta on tuntunut kirjoittaa tarinoita. Hauskat tarinat jää mun mieleen parhaiten, koska nauran ihan katumuksetta itse aina omille vitseille. Surulliset tarinat ei jää mun mieleen yhtä hyvin, mutta jos itse pystyn elää hahmon tuskaa kirjoittaessani sitä, silloin se tarina on mun mielestä onnistunut. Myös muiden arviot on mulle tärkeitä. En ota itseeni kritiikistä, mutta aina joskus oletan julkaisseeni ”hyvän tarinan”, joka jää ilman kommentteja. Se ei olekaan mun mielestä hetken päästä yleensä enää hyvä, vaikka kuinka aikuiset ihmiset ei muka välitä muiden mielipiteistä. Joskus käy onneksi toisinkin päin, niin kuin Kohtuus on suhteellista -tarinassa, jossa Hello teki kakskyt litraa mansikkahyvää.
Hellolla on helppo onnistua. Tosi moni on sanonut sen toimintaa oudoksi tai arvaamattomaksi tai ärsyttäväksi, yksi jopa sellaiseksi ettei sitä voisi olla oikeasti olemassa, mutta totuus on, että jokin sen aivoissa liikkuu samalla tavalla kuin mun. Me ei olla sama ihminen, eikä missään nimessä toimita samalla tavalla, mutta ymmärrän Helloa paremmin kuin muita hahmoja. Niinpä minkä tahansa vitsin heitän Hellolla, sitä on kiva tehdä. Toisaalta kun Hellolla on menossa jotain vakavampaakin, me koetaan se yhdessä samalla tavalla, joskin Hello noin triljoona kertaa äänekkäämmin reagoiden, ja taas mun on helppo olla tyytyväinen kun tarina toimii niin kuin mun oma mieli. Olin esimerkiksi rakastunut Tiitukseen Hellon kanssa ihan niin kuin oikeaan ihmiseen, ja meillä oli niin kivaa että joka ainoa tarina oli yhtäkkiä tosi onnistunut. Oli nekin sitten vitsejä tai ei. Oikeasti voisin linkittää tähän 70 prosenttia Hellon kaikista jutuista, varsinkin Kattomunat ja muut klassikot. Niissä on yleensä jotain, josta voin olla iloinen. Ja jotain lohdullista, niin kuin aina, kun voi samastua keksittyyn heppuun.
Eiralla on helppo onnistua ihan eri syystä. Itse koen, etteihän Eiran laista nyt vaan voi olla! Ja samalla että joka toinen yläastelainen ja vielä joka kuudeslukiolainen tyttö kuitenkin on. On kivaa van päästellä ja olla välittämättä turhia realistisuudesta. Eira on niin torvi, että voi unelmoida vaikka kuinka tyhmistä jutuista. Samalla mä koen onnistumisia joka kerta, kun saan ujutettua tekstiiin, että Eiralla on lukuisia toimiviakin aivosoluja. Samalla Eiran vakavia ja inhimillisiäkin hetkiä on kiva kirjoitella.
Inarin ja Eetun juttuihin en ole ikinä yhtä tyytyväinen, koska en ole vielä oppinut simuloimaan niin outojen ihmisten ajatuksia yhtä hyvin kuin Hellon kaltaisten tavallisempien. Ehkä vitsit on taas hauskimpia kirjoittaa näistäkin. Varsinkin Eetulle sopii, kun jotain ihan absurdia tapahtuu ja se tuumaa vaan että jaahas. Näillä mennään. Tykkään varsinkin Eetun luonteesta ja voisin ottaa oman Eetun vaikka kämppikseksi (ja tarkkailtavaksi), mutta siitä huolimatta tämän maailman Eetujen käyttäytyminen on musta todella arvaamatonta, joten onnistumisen kokemuksia tulee siksi harvoin.
Milan ja Oskari (ja vähän Chai) tyydyttää mun tarpeen piilotella kindermunia. No joo: Milanin salaisuuden olen antanut paisua vähän liikaa ja viivytellyt ihan liian kauan sen kanssa, mutta luotan siihen, etteivät kaikki edes huomanneet Oskarilla olevan edes paljon merkityksettömämpää salaisuuttaan. Varsinkin Oskari on kuitenkin ennen kaikkea paljon muuta kuin salaisuutensa. Kivoimpia kirjoitettavia ovatkin olleet Outin jutut, koska tykkään simuloiduista romanttisista ihmissuhteista. 😀 Toisaalta myös ihan Oskarin arki Oskarin itse aiheutettamien ongelmien kanssa on kivaa. Milanissa parasta on näyttää, ettei maailma ole mustavalkoinen. Kaikessa pahassakin on hyvää, kaikessa kauniissa on jotain rumaa, eikä kukaan oikeasti ole pahis tai hyvis muualla kuin saduissa.
En kehtaa jorista enempää saati sitten linkittää tarinoita. Asiaa kyllä olisi. Mut oikeasti tuntevat tietävät, miten voisin kernaasti pitää vaikka itsekeskeisiä luentosarjoja sikahyvistä vitseistäni, jos vain kehtaisin.
2. Onkin niin helppo tehtävä että! Kuinka monta saikaan valita? Tässä nyt joitain, pikaisella selauksella löytyneitä:
Hello: Kuumaa kamaa
Hello: Kuseta Hellevaara koira
Inari: Kyllä Eira pärjää
Oskari: Ei treffi-ilta
Eetu: Riitänkmä sulle?
Hello: Kohtuus on suhteellista
Oskari: Yksi ristikko ja Amarillon pihvit
Eira: Kuinka MÄ sain syöttää SalieriaEi hemmetti, ei tästä tule mitään. Olen lukenut vasta spinnarit ja tämän vuoden tallipäiväkirjan puoleen väliin (ja jättänyt tosi monia tekstejä listaamatta vaikka pitäisi) ja nyt on jo tuommoinen lista. Olet liian tuottelias! Ja hyvä!
3. Tää ei ollut nyt listassa mukana, mutta Mannin tarina.
Sen lisäksi Jerusalemin Soittakaa elsut!!, Hellon Suuri kattomunaturnaus, Eetun Hiljainen vieras ja Eläinrakas. Eiran Inarilla oli paskat juhlat, koko heinäautomaatti-tarinarypäs ja Inarin Kuka auttaisi pikkusiskoa, ellei isosisko ja Niin kuin silloin kun pojat muuttivat pois.
Oikeastihan haluaisin ehdottomasti listata jokaikisen tarinan tähän, mitä oot ikinä kirjoittanu, mutta en kehtaa. Sä oot mun suuri idoli tarinoinnissa ja ihan todella katson sua ylöspäin.
Oikeen Jätti Iso Kiitos siitä et a) oot olemassa ja b) oot tollanen ko oot. Ja että loit meille näin hienon hiekkalaatikon, jossa kaikki saadaan leikkiä!! Mä tiedän, että sulla on välillä vaikeeta, mut todella haluan muistuttaa, et SÄ oot yksin keksiny Näin Hienon idean ja toteuttanu sen. Sä oot SuperSankari ja siks myönnän sulle tässä nyt julkisesti seuraavan merkin. Jotta voit huonoina hetkinä palata siihen ja muistella, kuinka YltsäHienon hiekkalaatikon rakensitkaan hahmoineen päivineen.
Uskon, että puhun meidän kaikkien puolesta: Iso Kiitos sinulle! Olet sen ansainnut!
4. Hello ja Eira etenki on sellasia hahmoja että niillä kummallaki on niin paljo mieleen painuneita tarinoita että hankala lähteä edes listaamaan. Hello osaa olla niin ihana hönö joka saa aina hymyilemään, ja jopa oikeasti nauramaan. Eirasta tulee sen temperamentista välillä mieleen kuin pieni säksättävä chihuahua ja vaan paranee kun mukana on Inari, joka on niin erillainen kuin siskonsa.. Mutta silti vähän samanlainen, vailka ei ookkaan kuin käsikranaattia käsittelisi.
Oskari, joka on niin usein aina rauhallisen hillitty mutta kuitenki reaktiot on välillä mitä hurmaavimpia tai hauskempia. Ja siltä osaan heti nostaa yhen kestosuosikkini, sen missä porukka hyppeli extemporena estettä muutaan lantin palkinto mielessä kiiluen.
Ja Eetu. Kuka ei tykkäis Eetusta? Jos mulla olis hevonen niin varmana kiikuttaisin sen tallille. Siltä tällä hetkellä yksiä suosikkeja mitlä aina välillä putkahtelee mieleen on se parin tunnin koti-ilta, tallipäiväkirjan puolelta löytyvä apumies missä paljastuu Eetun symbioosi niiden kanojen, tai siis kukkojen, kanssa. Sekä ehdottomasti sekin, missä Eetu nauttii aamupalaa tupaan ilmestyneen Keskiviikon kanssa. Koska totta kai luonnollisin reaktio keittiöön ilmestyneen kukon kanssa on se, että silleki tarjotaan vähän aamupalaleivästä.
5. Tää taitaakin olla tähän mennessä se vaikein luukku vastata. Ihan vain siksi, että niitä tarinoita on niin monta joista pidän. Niissä tarinoissa näkyy kirjoittajan tieto, taito ja kokemus – ja rentous. Mulle ei ole koskaan tullut sellainen olo, että lukisin jonkun opettajan (anteeksi, en tarkoita pahalla, mutta mun kouluaikojen opettajat kun oli kaikkea muuta paitsi iloisia ammatissaan.. :D) kuivaa tekstiä joka yrittää kaikilla tavoin olla niin äärimmäisen korrekti. Vaikka Eetun jokaisen hahmon tarinat ovat laadukkaita, mielenkiintoisia ja usein mua ilahduttaneita, niissä on kivan letkeä ote joka tempaisee mukaansa, ja harmistun aina kun tarinat loppuvat. Vaikka samalla olet kyllä sairaan pelottava leikkikaveri, kun tuntuu ettei oma taitotaso riitä…! 😀
Tehdäkseni tästä vieläkin vaikeampaa, valitsen vaan yhden (melkein) jokaiselta hahmolta.
Eetun tarina… Olisin taas vähän itsekeskeinen jos valitsisin Petojahdin, vaikka kovasti haluaisinkin. ”Perkelehen perkele” on niin suomalaisimmasta päästä ikinä, ja se saa mut naurahtamaan joka kerta. Ja se, että Mielikki pihalle muiden kanssa, ettei sitä pistetä. Pistetä. 😀 Myös Lautanen tyhjäksi ilahduttaa joka kerta ihan yhtä paljon. Ihana Hopiavuoren eriskummallinen perhe. Eetun tarinat ovat usein rauhallisia ja juurruttavia – sellaisia, kuten suomalaisten miesten usein ajatellaan olevan. Hiljaisia, vähän jääräpäitä, mutta kuitenkin hyväsydämisiä. Niissä on jotain, mikä saa olon tuntemaan kodikkaaksi. Enemmän sinä ansaitset kommentteja jokaiseen tarinaasi; lupaan että vuosi 2021 on Eetun (ja kumppaneiden) vuosi kommenttien saralla, ainakin omalta osaltani.
Mutta vihdoin, Eetun tarina. Suolapähkinät. Huomasin Eetun tarinoita uudelleen lukiessani, että moni niistä on enemmän muihin painottuvia, Eetu vain kertoo tapahtuneista. Sanot usein, että Noa on hyvä kertomaan, koska hän on neutraali sillä tavalla sopivasti. Niin on Eetukin. Tästä tarinasta pidän siksi eniten, koska se on nimenomaan Eetun tarina. Se ei kerro, miten Hello urheasti syö Eiran kamalan makuista kastiketta perunoiden kera, se ei kerro kierosta Milanista, ei edes Eetun silmissä maailman kauneimmasta naisesta mahoineen kaikkineen. Se on Eetun oma tarina, jossa hän on huomion keskipiste, ja siksi mä pidän siitä eniten.Hello – Hello on paha. Oon ennenkin maininnut tästä erikoisesta ”viha”rakkaus (viha on liian vahva sana, mutta inho ihan väärä, enkä keksinyt mitään korvaavaa) suhteestani Helloon. Paino on siellä rakkaus- puolella, mutta jostain syystä Hellossa on jotain, joka mua risoo. Varmaan siksi, että tiedän etten voisi Helloa katsella oikeassa elämässä – sillä tavalla tylsä mä olen. Onneksi Noan, joka on rauhallisempi, huumorintajuisempi ja aikuisempi kuin mä, kautta pystyn näkemään Hellossa ne miljoona muuta asiaa miksi siitä voi – ja oikeastaan täytyykin tykätä. Ja oikeasti, en mä Helloa mihinkään vaihtaisi pois. Luulen, että Hello on kenties Hopiavuoren tärkein hahmo, ainakin tällä hetkellä. Hän on vähän kaikkialla, kaikkien elämässä ja kaikkien kaveri. Hän on se, kenelle useimmat uskaltavat avautua, ja keneltä monet saavat tukea. Jos joku muistaa Ice Age leffat, niin yhdessä niistä Sid- laiskiainen sanoo, että ”mä olen se ällöttävä räkä, joka pitää tämän porukan yhdessä”. Tai ainakin jotain samantyyppistä. Niin Hello on vähänniinkuin sellainen, ja tarkoitan tätä nyt kaikella lämmöllä ja rakkaudella. Kuka muu sen tärkeimmän, ja kenties raskaimman, työn sitten hoitaisi?
Talvinen grilli-ilta on mun mielestä loistava tarina vahvistamaan mun aikaisempaa väittämää Hellosta. Paikalla on kaikki, ja Hello on se joka huomioi kaikki ja kaiken. Hello on hyvä kertomaan itsestään, mutta niin toisistakin. Jossain kohtaa mäkin vielä opin Helloa kirjoittamaan niin, että se oikeasti kuulostaa tältä Hellolta, josta pidän niin kovasti.Oskari. En muista, onko sitä koskaan suoraan mainittu, mutta Oskarilla on paljon tietynlaisia viitteitä tarinoissaan. Iso huppari, jonka sisään piiloutua. Hiusraja, vetäytyykö? Vieras nimi, isäkö sitä käytti? Ahdistaa, näkeekö joku, tietääkö joku, keksiikö joku? Tai, ehkä mä luen rivien välistä vaan omiani. Vaikka vahva epäilys mulla on, taisin siitä aikaisemminkin mainita. Yhtä vahva, kuin silloin Milanin ensimmäisten tarinoiden kohdalla että mikä hänen synkkä salaisuutensa on, ja oikeinhan mä epäilin. Kirjoitat ne pienet johtolangat hyvin, että lukija keksii mistä on kyse, jos osaa katsoa oikeasta kohdasta.
Mikään ei mene putkeen ei välttämättä ole se The Suosikkini Oskarilta, mutta se on jäänyt mieleen, koska siinä saa Oskarista todella hyvän otteen. Jos hahmo pitäisi esitellä yhdellä tarinalla, luulen että tällä pärjäisi aika pitkälle. Oskari on sympaattinen, vähän reppana, ja niin kovin yritteliäs. Ei pelkästään työntekijänä, vaan senkin suhteen, miten kovasti hän yrittää tehdä töitä ihan itsensä kanssa.Eiran Wingman, vähän itsekeskeisistä syistä, on mun suosikkini. Tai ainakin yksi niistä, Eira on ihan mun suosikkini oikeastaan kaikista hahmoista! 😀 Voi vitsit, että mua harmittaa että Noan ja Chain juttu jäi ihan kesken, tai loppui ennenkuin alkoikaan, miten sen nyt ottaa. Oliskohan Eirasta Noalle wingmaniksi…? 😀
Mutta tästä pidän, koska se on Eiralle niin ominainen. Poikaystävän ikuinen metsästys jatkuu, kolmikymppinen on ihan ikäloppu, ja vaikka Eira osaakin välillä sanoa asiat vähän turhan kärkkäästi hän ei ole varsinaisesti ilkeä. Tai ainakaan yleensä.. Mun mielestä, jos Eira oikeasti on ilkeä, niin sen on sitten ansainnut.
