Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kurkistus Ykssilimääsenmäen suunnalle syksyllä 2020. Joko maastoiluttaa?
-
Nyt on tullut isompi päivitys! Muutetaan, jos ei toimi, tai jos joku kaipaa muuten vaan erilaista vaihtelua.
-
Kausi, kun on karsinoita tyhjänä
”Mee ny siitä.”
Jussi siirtyi kuuliaisesti, kun tuuppasin sitä rinnasta, mutta pian se oli taas ihan liian mukana menossa ja meiningissä. Yritin lapioida lantaa sen haasta samaan tahtiin kuin Camilla siivosi viereistä Skotin ja Pasin hakaa, mutta en pysynyt vauhdissa mukana. Jussi oli koko ajan tiellä. Se seisoi niin lähellä, että ellen törmännyt siihen, löin sitä talikonvarrella vahingossa. Se hiippaili ympärilläni kuin pikkuvarsa.
Yksin tarhaaminen ei sopinut Jussille. Kauan olin roikuttanut Ketkua sen kanssa, mutta kun Jilla oli kuukausi toisensa jälkeen jättänyt maksamatta niin karsinavuokran kuin omankin vuokransa, minulla oli ollut vaihtoehdot vähissä. Kun saatavia alkoi olla jo useampi tuhat euroa, olin lopulta raskain mielin soittanut eläinsuojeluyhdistykselle, joka oli hakenut hylätyn hevosen hoiviinsa. Nellyn painostuksesta huolimatta en ollut suostunut vielä hakemaan Jillalle häätöä huoneestaan, mutta kai sekin oli pian edessä. En tiennyt missä hän oli, ja vaikka Hello yritti usein luoda hysteriaa murhateorioillaan ja muilla villeillä skenaarioillaan, yritin pysyä rauhallisena. Jillasta oli kuitenkin ollut näköhavaintoja sukulaistensa luona. Epäilin hänen olevan ulkomaalaisen poikaystävänsä matkassa, mutta oikeasti en voinut kuin toivoa, että kaikki oli kunnossa.
”Jussi”, huokaisin taas, kun selkäni tömähti vasten jotain suurta ja hieman joustavaa. Käännyin ympäri. Hevoseni tarkkaili minua niin kuin koira, joka halusi vain leikkiä. Sen ilme törröttävine korvineen ja uteliaaseen kenoon asettuneine kauloineen sai hymyn kasvoilleni. Silitin sitä kaulalta. ”Tiesikkö jotta mä rakastan sua”, sanoin sille mahdollisimman hiljaa hätistelyn sijaan. Olin kyllä varma, että se tiesi. Olihan tässä yhdessä nähty jo yhtä ja toista.
”Hopiavuori ei hempeile siellä hevosten kanssa”, kuului silloin Camillan ääni portilta niin että hätkähdin.
”Tua Jussi vain on aiva eres kun mä yritän”, selitin ja kumarruin nopeasti takaisin hommiin.
”Niin varmasti. Mä meen siivoamaan jo Salierin hakaa. Mitä sanoisit, jos siirretään Salieri Jussin kaveriksi? Olis yks haka vähemmän kerättävää.”
”Pitääs muutenki järjestellä uurestansa kun on hevooset aiva vaihtunu”, vastasin Camillaan katsomatta ja kolautin taas yhden talikollisen lantaa kottikärryyn, vaikka Jussi yritti parhaansa mukaan seistä tiellä.
”No olisko nyt kaffilla hyvä hetki?”
”Eiku minen pirä taukoa tänään.”
”Sä et pitäny taukoa eilenkään. Eetu, onko kaikki ihan–?”
”On, kaikki on aiva hyvin. Mun pitää vain mennä sitä pihaton vesisysteemiä kattomahan tänään.”Camilla kuului rymistelevän kottikärryillään pois. Nostin viimeisen lantaläjän kärryyn ja laskin talikon nojalleen sitä vasten. Jussi tuijotti minua tarkasti. Vihelsin sille vähän ja se otti sen ainoan askeleen, joka meidät sillä hetkellä toisistamme erotti. Rapsuttelin sen korvia. Ketku oli kamala taluttaa vieraaseen traileriin, mutta paljon muitakin hyviä hevosia oli lähtenyt. Vaikka Enni, Tatti, Dips ja Nirri taisivat olla viimeisimmät lähteneet, niistä ei tarvinnut niin kovasti murehtia. Eniten kaipasin takaisin pieniä poneja, siis Makea ja Remusta, sekä pikkuista Beetä, joka oli varmaan jo ihan tosi iso. Vaan olipa meillä vielä Jussin lisäksi muitakin hyviä hevosia, niin kuin Skotti, Uuno, Salieri, Flida ja Inka — ja Inkan varsa, josta tulisi vielä lähivuosina tallin komein hevonen. Välillä sitä vain murehti, kun oli kausia, jolloin oli karsinoita tyhjänä, eikä keksinyt, miten voisi tehdä paremmin. Vaikka en minä työtäni ikinä toiseksi vaihtaisi. En, vaikka saisin pitää Jussin jonkun toisen tallissa.
-
Kauheeta miten mua murehduttaa aina, kun päästän tallin yhtään retuperälle, vaikka tarinan kommentoimatta yli vuorokaudeksi! Hirveän huono omatunto, kun lipsahtaa mielestä tarhausjärjestys ja kaikki. Taitaa olla haalittuna liikaa vastuutehtäviä IRL ja URL.
Toi lemmikin lihominenkin käy jotenkin yhtäkkiä. Ensin se on oma solakka itsensä, sitten huppista keikkaa, pyöreä kuin mikä, ja itsesyytökset ja -kritiikki voivat alkaa. Inkalla pikku pyöreys on ymmärrettävää, kun on ollut mammaloma, mutta on se silti homma kuosiin laittaa. Onneksi Heli osaa ja lisäksi ymmärtää, että täytyy.
Kristiinan oppi kuulostaa ihanalta pienelle hepalle! Mun hahmoilla voi olla monta mielipidettä hevosista, mutta oman varsani voisin laittaa kyllä sellaiseen paikkaan. Surre on onnekas pikkutyyppi. Lisäksi musta on tarinallisesti ihana (ja virtuaalimaailmassa virkistävän erikoinen) ratkaisu, että Heli laittaa varsan muualle koulutettavaksi. Jotenkin sitä on vuosien varrella jo niin tottunut siihen, että jopa 15-vuotiaat supertytöt kouluttavat itse kaiken varsoista villihevosiin. Tosiasiassa voisi aika monen varsasta tulla pikku Typy, vaikka osaisikin olla aikuisen hevosen kanssa… …vaikka Helin kykyihin kyllä luotan enemmän kuin monen muun tekemiseen!
Nellyn kirjoittajaa jännittää kuvitellut konfliktit vähäsen, vaikka hän myöntääkin ne tarinassa kiinnostaviksi. Hän ei ole tahtonut ottaa hahmoineen hirveästi kantaa sen paremmin Helin tunteisiin kuin Hopiavuoren Ritvan inhoonkaan. Se on musta harmi, koska tästä olisi voinut saada revittyä vielä lisää elämää. Olen iloinen, kun saatiin kuitenkin kuulla Helin puolta tässä!
-
Elääpä sellaisessa ideaalimaailmassa, jossa ratsastuksenopettajaa oikeasti kiinnostaa oppilaidensa kehitys! Olen kuullut juttuja, että sellaisiakin opettajia on olemassa, vaikka ei olekaan vielä omalle kohdalle tai henkilökohtaisten kaverien kohdalle sattunut muuta kuin yksi, ja sekin valmentaja oman tallin kilpahevosten maine mielessään. Harrin kärsimä opetus niin sen itse opetuksen kuin sukupuolenkin suhteen kuulostaa tosi tutulta tällaisen otsonmäkeläisen korvaan. Toisaalta en tiedä, voiko opea moittia. Ainakin ennen muinoin kentällä taapersi toistakymmentä ponia ja heppaa nenät toistensa hännissä: ei siinä opella olisi aika opettamiseen riittänyt. Onneksi on Sonja, sillä kaikilla ei ole. Sen ymmärrän täysin, miksi Sonja haluaa oikeasti opettaa. Harri tulee parhaassa tapauksessa keräämään aika paljon ratsastusaikaa Salierilla, ja onhan se nyt kiva ettei omaa hevosta istuta vinoksi.
Hopiavuoren Eetun touhu on kyllä niin kuin ala-astelaisten barbileikkirinki pihassa. Laumanjohtaja päättää, että tuosta me ei tykätä, niin muut on samaa mieltä, vaikka kaikki eivät tietäisi edes syytä. Inhottava laumailmiö.
-
Voi Herman. 😀 Tavallaan mua vieläkin harmittaa, että Hermanin kiltti poika -imago on koko ajan enemmän mennyttä. Siihen aikaan, kun oli itse Hermanin ikäinen, noi Rankat Tyypit oli tosi siistejä ja aikuisia. Nyt kun on puolta vanhempi, näkee miten ne kiltit pojat oikeasti erottuu edukseen. Ne, jotka ei kiroa, polta, juo ja potki mummoja, mutta ajaa silti mopolla tekemässä tyhmyyksiä niin kuin teinien kuuluu eikä aina tee viisaimpia valintoja vaikka koulun suhteen. Mitä olen seurannut, niistä pakkaa tulla menestyneempiä nuoria aikuisiakin kuin Rankoista Tyypeistä. Toisaalta on sitä vanhaa Hermania vielä paaaaljon jäljellä. Vaikka sen käytös muuttuu hieman vähä vähältä, samalla se ajattelee niitä vanhoja tuttuja ajatuksia, joista sen aina tunnistan samaksi pojaksi.
Sanni se vähän nikotteli viimeksi, kun ajatteli Hermanin ihastumista. Pitäisi Hermanille olla kuulemma elovenatyttö! Vähän jännittää, mitä se Sanni nyt meinaa. Kaikkihan sen tietää, että Herman on siisti tyyppi ja vielä ihan kiltti poika, siis todennäköisesti hyvä poikaystävä. Mutta liekö Sanni tyttöystävätyyppiä. 😀
-
Mä olin tosi huolissani, kun Noan alkoi tehdä mieli tupakkaa. Koska se on pari kertaa ollut mun mielestäni niin arvaamaton, olin jo valmiiksi sillä mielellä, että kyllä se sortuu. Vaikka vuosi sitten olisin luottanut siihen, että Noa ei kaivele kenenkään kaapista tupakkaa, mutta se ei olisi yhtään vähentänyt sen taistelun tehoa tekstissä. Nyt ottamatta jättäminen oli lisäksi sellainen varovainen helpotus mulle: se loppujen lopuksi toimi sittenkin niin kuin odotin.
Pitkälle Noa kuitenkin meni: käveli jo muutaman metrin päähän kuvittelemastaan kätköstä. Mietin, kuinka pitkälle se olisi voinut mennä ennen kuin mun usko siihen olisi loppunut lopullisesti. Olisin antanut sille anteeksi tupakan sytyttämisen ja yhdet henkoset vielä, jos se olisi siinä vaiheessa tajunnut mitä se on tekemässä ja tumpannut, mutta tämän tarinan toimintatapa palauttaa enemmän mun uskoa Noaan. Ei se ole vahvuutta, että on riippumaton mistään tai kenestäkään. Se on, että pystyy toimimaan siitä huolimatta niin kuin omasta mielestä on viisasta.
Noan tunnelmat on synkät tässä, mikä on sille epätyypillistä ja silti sopivaa. Sen huolet on tässä inhimillisiä ja kiertää sellaista kehää, joka taitaa olla tuttu jokaiselle jostain elämänvaiheesta. Jokainen on joskus kompuroinut niin, ettei jaksaisi muuta kuin nukkua. Samoin jokainen on innostunut mistä tahansa — koirista, hevosista, vastuutehtävistä, harrastuksista — niin kovaa joskus, että niitä on kasaantunut alkuinnostuksen päälle liikaa. Kaikista sellaisista on vielä päälle huono omatunto: elävistä eläimistä ehkä eniten. Mä ymmärrän Noaa. En olisi ikinä hommannut kolmatta koiraa, jos olisin tiennyt, että elän yksin kun se on puolivuotias! Ja sitten onkin se vaihe, kun on vain pärjättävä ja tunnettava syyllisyyttä. Onneksi asioilla on taipumus lopulta järjestyä — ja onneksi hahmon kärsiminen ja muuttuminen on pohjimmiltaan viihdyttävää, vaikka oikean ihmisen kohdalla se on kauheaa.
Noan puhdistuminen lopussa on kuin siirtymä tai uuden alun enteilyä. Jatko näyttää, onko se tosiaan sitä, mutta tämän lopun jälkeen en vierastaisi radikaaliakaan muutosta mielialassa, ajattelussa, käytöksessä tai elämässä menestymisessä. Toisaalta hyväksyisin sen myös hetken helpotuksena: nekin kuuluu oikeaan elämään, vaikka kirjallisuudessa niitä ei usein tapaa.
-
Surre on niiiin ihana ja Heli on kans ihana! Toinen antaa Eiran soosata ainoan varsansa kanssa niin vapaasti, että olen ihan mielettömän kateellinen. Vitsit kun olisi nuorena itsekin saanut touhata kaikkea erityistä varsan kanssa! Ja sitten kun on vielä Heli sellaisena mentorina, että Eira on kohta ihan supertaitava, ja se tuntuu viihtyvänkin Helin kanssa niin hyvin ja mielellään.
Surre on koko ajan vain komeampi. Olen ennenkin ollut kateellinen virtuaalihevosista, mutta lähinnä vain nimien takia, ja yleensä ne hevoset onkin sitten lopulta päätyneet mulle. Surre on kuitenkin ihan koko paketti tarinataustoineen, kuvagallerioineen, maailman hienoimpine ulkonäköineen ja tietenkin Heleineen. Se on lähimpänä oikeaa varsaa, mitä virtuaalihevonen mulle voi olla!
-
No niin, hyvinhän se lopulta pakkasi mennä, vaikka näyttikin ensin harmaalta!
Kerronnastasi nostaisin esiin kaksi kohtaa, joita katsomalla saatat oppia vielä nykyistäkin hyvää tasoasi paremmaksi kirjoittajaksi!
Kohta 1: Seitsemännessä kappaleessa kerrot Jannan ja Paahtiksen radasta ja tuloksista.
Kohta 2: Yhdeksännessä kappaleessa Janna ja Paahtis palkitaan rankingpisteistä.
Kun näitä kahta kohtaa verraataan, huomataan, että kohta 2 on paljon ykköstä parempi. Se johtuu siiitä, että kohta 1 on selostusta: vähän niin kuin uutistenlukija tai urheiluselostaja kertoisi faktoja. Jos ei ole urheilufani, urheiluselostajan ääni joko ärsyttää tai nukuttaa, koska se ei kerro tunteellista tarinaa, ja ihminen on ohjelmoitu ymmärtämään maailma tarinoina ja tunteina. Kohta 2 puolestaan on kerrontaa. Siinä ei keskitytä siihen, mitä tapahtui, vaan painopiste on siinä, että miten just Janna kaikista maailman ihmisistä nämä tapahtumat koki, miten just Janna kaikista maailman ihmisistä tähän reagoi, miltä just Jannasta tuntui, mitä just Janna mietti. Koska kakkoskohta kertoo tunteikkaan tarinan jostain tavallisesta ihmisestä faktojen sijaan, tarinoista ja tunteista luonnostaan kiinnostunut ihmisrodun edustaja muistaa ja ymmärtää sen paremmin kuin ykköskohdan. Sinänsä Jannan reaktio ei ole yllättävä tai uniikki, mutta ei se ole pääasia! Noin rankingsijoitukseen yleensä reagoidaan, eikä lukija uniikkiutta hae, vaan aitoutta: sitä, että tekstistä välittyy Jannan ihmisyys ja inhimillisyys reaktioina. -
Hehe Harrin pitäis kyllä harkita jotain diplomaatin tai kansanedustajan hommaa. 😀 Niin pahasta paikasta se selviytyi väistellen, sanoen jotain, mutta sanomatta mitään. Jos olisin Sonjan nahoissa, tietenkin huojentuisin Harrin vastauksesta ihan hirveästi. Ihanaa: se ei lähde kakaroiden takia, eikä vanhana kitise, kun ei niitä saanutkaan! Lukijana, kun näen Harrin ajatukset, mun päässäni on pieni (ihan mun äidin kuuloinen) ääni, joka sanoo, että sen mieli muuttuu. Siitä tulee vielä katkera. Onneksi edes se mun äidin ääni ei ole aina välttämättä oikeassa. Ei kukaan voi ennustaa tulevaa, mutta nyt on onneksi näin. Mä olisin surrut Harrin menettämistä. Se on kaikista näistä meidän miehistä mun mielestä ihan ihanimmasta päästä.
-
Tietääköhän tavallinen keskivertokeijo sitä, miltä tuntuu, jos oikeasti omistaa elämänsä esimerkiksi just jollekin urheilulajille ja silti ei pärjääkään? No, Jannan koko elämä nyt ei ole ratsastus, eikä ratsastuksen osa-alue edes ole mitenkään ohitse vielä, mutta luulen, ettei ainakaan häviön hetkiset tunteet ole kaukana epäonnistuneen urheilijan tunteista sillä hetkellä kun se päättää lopettaa uransa ja heittää sille omistaneet vuotensa lopulta menemään. Vaikka kuinka yrittää, aina ei pärjää. Toisaalta lukijana tykkään siitä, miten aina ei pärjätä. Esimerkiksi Robert Harringtonin kaikista hienoista kisatarinoista mun ehdoton lemppari on se, kun se sijoittuu TT-skaban yhdessä osakilpailuissa viimeiseksi. Onnistumisista etenkin urheilussa saa lukea niin usein. Epäonnistuminen on tylsää ja tavallista — ja siksi musta niin mielenkiintoista.
Olet tehnyt viimeaikoina kokeiluja Jannan kertojanäänellä. Kun verrataan vaikka tätä ja seuraavaa tarinaa, mun henkilökohtainen mielipide on, että Jannan persoonan ja iän huomioonottaen tämä on parempi tyyli kuin seuraavan tarinan tyyli. Kaikista kokeiluista mun suosikkini on se, missä Jannan ajatukset on leviää pohojammaata, mutta pitkän päälle sitä on raskasta kirjoittaa, ja toimiakseen se tarvitsisi tasaisuutta ja jatkuvuutta.
-
Hahaha voi ei, allekirjoitan kaikki tämän tekstin ilmiöt. 😀 Miten ne kaksoset voikaan näyttää niin samoalta? (Ja kun jomman kumman tai molempien kanssa viettää aikaa, miten ne ovat koskaan voineet näyttää samalta?) Tuo on musta omituinen tunne myös, kun kokee tuntevansa hyvin vaikka puolisonsa, kaverinsa — tai vaikka oman äitinsä — ja sitten se onkin ihan erilainen eri seurassa, eikä edes välttämättä koe solahtavansa mihinkään rooliin. Mutta kyllä sitä varmaan huomaa kaikki itsessään. Just sisarusten kanssa taitaa olla helpointa solahtaa niihin omiin vanhoihin lapsuuden rooleihin ihan vahingossa. Ei ole ihme, jos Nelly kokee olonsa sellaisessa menossa ulkopuoliseksi. Toinen on maailman tutuin ihminen, mutta silti erilainen kuin koskaan ennen, ja sillä on omat juttunsa joidenkin muiden kanssa, joiden oma ihminen se on myös.
-
Hyi! Yök! Mulle toi on Se Keskustelu Johon Suhde Todennäköisimmin Kaatuu, ja heijastelen tätä niiiin kovasti siihen, mitä Sonjalla ja Harrilla on edessään. Sonjan ajatuksista tiedetään jo paljon, mutta Harrista ei vielä mitään, ja ai kuinka mua pelottaa, että se on isätyyppiä. Se nimittäin voisi olla sellainen ihan hyvin!! Yhtä hyvin se voi olla olematta! Ja jos se haluaa olla isä, eikä Sonja halua olla äiti, niin ihan kauheasti ei ole vaihtoehtoja, kun ei enää olla mitään teinejä, jotka voi leikkiä seurustelua pari vuotta. On vähäsen vaarallista, kun suurin osa aikuisista, jotka etsii vakavaa suhdetta, etsii myös toveria tekeen vauvaa. Se keskustelu on kuitenkin ihan hyvä hoitaa aika nopeesti pois alta, koska muuten tulee herkästi tuhlattua molempien aikaa, jos kummallakin on selvät ja keskenään erilaiset suunnitelmat, mitä haluavat.
Johdattelit mua kuitenkin siihen suuntaan Sonjan laskelmissa, että nyt otetaan puheeksi oman omaisuuden suojeleminen erotilanteessa, jos Sonjalla on enemmän rahaa kuin Harrilla. 😀 Suunnitelmathan kuulostaa mun mielestä sairaan hyviltä, etenkin asuntojen osalta. Yhteen muuttamisessa se on sekä parasta että pahinta, kun toinen on sitten aina siinä. Se on siinä, kun sitä tarvii, mutta se on siinä myös, kun sen hengittäminenkin ärsyttää. 😀
-
Nämä Hopiavuoren hevoset, oli ne sitten mun tai muiden, on mulle kaikki rakkaampia kuin tuhat mun omistamaa laatisheppaa. Vaikka Jussi ja Salieri on molemmat Oikeassa Elämässä aika tavallisia hevosia, vau miten ne on mulle erityisiä virtuaalimaailmassa — ja toki olisivat oikeassakin maailmassa, jos olisivat tuttuja hevosia, ihan siksi että olisin kiintynyt niihin. Vaikka ne on molemmat aika suuria puoliverisiä ja kilttejä, niissä on niin valtavasti eroja, koska niillä on omat persoonat! Sellainen tuntemattomammalla ratsulla oman jälkeen meneminen ja vertailu tuleekin tässä esiin tosi hyvin, ja kun hevoset on mulle tärkeitä, otan sen tosi onnellisena vastaan lukijana. Kaikki kuulostaa niin tutulta ja luonnolliselta, että voisivat olla omia vertailuja ja ajatuksia. Sellaista yhtä tuttua hevosta, johon verrata, mulla ei ole, mutta kun on vaikka näyttelykehässä vieraan koiran kanssa oman jälkeen, niin ajatukset on tuttuja. Vaikka molemmat olisivat kuinka kilttejä ja toimivia esittää, oman nappulat on aina vähän eri paikassa kuin vieraan.
Arvostan Sonjan suhtautumista Harriin. Jos olisin aloittava heppaihminen, olisin ihan mielelläni Harri itse, koska Sonja antaa Harrin tehdä itse. Omistajaakin aina vähän jänskättää, kun oma lemmikki on jollain toisella, joka ei ihan osaa. Jopa koirain kanssa mua jännittää, ja jos se olisi tapana, pitäisin kyllä itte kernaasti flexistä vielä kiinni kun joku taitamaton tahtoo lenkittää. Vaan eipä niin oikein voi tehdä kuin pikkulasten kanssa: kun Harri ratsastaa, täytyy jättää taluttamatta, vaikka vähäsen tekee mieli. Varsinkin, kun Salieriin voi aika hyvin luottaa ja se nyt on jonkin verran jo tuttu heppa Harrillekin! Harri nyt ei ole osoittanut mitään esiintymisen ja näyttämisen tarvetta, mutta kyllä mulla ainakin olisi ollut jotenkin nolo olo, jos olisin luvannut naisystävän kanssa maastoon tulla ja se olisi päättänyt taluttaa mua kiltillä hepalla muiden edessä niin kuin pikkukakaraa. 😀
-
Kun yritän ystävystyä jonkun kanssa, selvitän, mitä se lukee ja tykkääkö se koirista, ja itse asiassa päinvastaisessa järjestyksessä. Se, ettei joku tykkää koirista, on anteeksiantamatonta. Se, että joku ei lue tai lukee huonoja kirjoja, on puolestaan vain tosi outoa. 😀 Nellyn kirjamausta en osaa sanoa Holman perusteella oikein mitään. Viimeksi äikän prelissä oli Holman runoja, joiden intertekstuaalisuutta munkin pikkuisteni piti tutkia, ja ne oli ihan hauskoja, mutta muuten ei sano mitään. Nelly saa kuitenkin multa kaveripojoja siitä, että kun hän haluaa tietoa, hän suuntaa kohti kirjastoa eikä vauva.fi:n keskustelupalstaa, koska toisenlaisiakin heppuja on. Ja tietenkin siitä, ettei se arvosta äänikirjoja niin kuin ihan oikeita kirjoja!!
Samastun myös siihen ajatukseen, miten pakkolukeminen tappaa lukuinnon! Toivoo yliopistoon asti lukenut, kirjallisuuskurssien jälkeen moooonta vuotta kaikkea lukemista vihannut kanssakärsijä.
Tätä lukiessani mä fantasioin lyhyesti myös siitä, miten pakkaisin teidät kaikki kirjoittajat mun pikku farmariin, ajeluttaisin teitä ympäri maakuntaa ja näyttäisin Otsonmäellä sijaitsevien paikkojen esikuvia. Hirveää kirjastoa esimerkiksi, mutta myös Hopiavuoren peltoja ja Kontiola-pubia. Hopiavuoren tiluksia käyn valokuvaamassa usein, koska se on musta maapallon ihanin ja kaunein kohta.
-
Jos en olisi kadottanut mun piirtopöydän kynää monta viikkoa sitten, olisin piirtänyt tähän pikku cheerleaderin viuhkoineen kaikkineen ja kirjoittanut sen paitaan NIKKE. Se on selvää, että mulla on antipatioita Marshallia kohtaan siinä asiassa, kun se usein järjestelee, päättää, holhoaa ja tukahduttaa. Siitä syystähän mun nyt tekeekin mieli pyörittää Niklasta ilmassa ja onnitella: hyvä poika, teit sen, saat aikaan toimivan parisuhteenkin varmimmin kun molemmilla on suurin piirtein saman verran valtaa. Mutta Marshall kyllä ihan kamalasti yrittääkin olla kunnolla! Siinä on näköjään vähän samaa kuin Oskarissa: hevoshommista tekisi niiiiiiiin kauheasti mieli sanoa. Ja yleensä ne sanomiset on ilmeisesti molemmilla virheiden listaamista, vaikka ne onkin tietenkin tarkoitettu ohjeina. Eihän Niklas millään voi kehittyä yhtä nopeasti ja tehokkaasti yhtä hyvälle tasolle näin, mutta jostain ihme syystä tykkään Marshallista ihmisenä heti enemmän, kun se pystyy myös luovuttamaan valtaa. Tietty valta-asemahan sillä on vielä sata vuotta hevosasioissa, kun se osaa ja tietää niin paljon enemmän ja kun hevonenkin on sen. Niklaksestakin tykkään, kun se tuo ilmi vaatimuksia ja mielipiteitä. Jännitteitähän tämä tällainen saattaa toki tuoda. Jos olisin Marshall ja tottunut määräämään ja päättämään ja järjestelemään, keräisin nyt jo kierroksia!! Hyvä juttu on se, että Marshall ei tosiaankaan ole niin nopeasti reagoiva ja räjähdysherkkä kuin mä. :DDD
Vaikka Marshall on ajatuksissaan vähäsen sivunnut jo toista heppaa, nyt se tulee muiden tietoisuuteen niin varhaisessa vaiheessa, että mustakin tuntuu kuin kuulisin uutisia muiden mukana ekaa kertaa. Muut ei taida tietää Marshallin hevosen rahajärjestelyistä yhtä hyvin kuin sen ja Niklaksen suhteesta (ja miksi tietäisivätkään, kun ei meidän kulttuurissa raha-asioista sillä lailla rupatella). Muutenhan joku olisi varmaan kysäissyt, että ai Marshallko on hommannut hyväpalkkaisen duunin ja maksaa nyt kaksi hevosta sen sijaan että isä antaa rahaa yhteen ainoaan. Niklashan on toki parturi, mutta heidän palkoista tietämättömänä veikkaan, että tiukkaa tulee halvasta karsina- ja asuntovuokrasta huolimatta. Vaan on sitä saaneet opiskelijatkin hevosia pidettyä, kun ovat tehneet muita valintoja sitten sitä mukaa. (Tarinallisesti pystytään kyllä järjestelemään vaikka minkälaista ylläpitohoitoheppa-touhua onneksi, niin kuin Tatin kanssa silloin kun se vielä asui meillä.)
Vaan jos Marshallilla kaikki menee hyvin ja hän pääsee ratsaille, onhan uudelle hepalle nyt hyvänen aika tarvetta! Niklashan on ollut innoissaan paitsi kisoista, myös ratsastamisesta itsessään! Eihän se enää mielellään satulasta peräänny. Ja onhan se sitä paitsi maailman ihaninta laukata auringonlaskuun yhdessä. Tai no, ravata, jos Niklas ei vielä villinä ja vapaana laukkaa. 😀 On ihan sikakivaa, jos on jokin yhteinenkin harrastus puolison kanssa, kun Niklas ei käy Marshallin kanssa lenkillä ja Marshall ei oikein ollutkaan mestaripelaaja konsolilla.
Silleen vähäsen takaraivossa harmittaa, kun Chain täytyi poistua ennen kuin se sai reagoida hetero-Hellon, -Tiituksen, -Marshallin tai -Niklaksen parisuhteisiin. Ei taida olla jäljellä ketään, joka tekisi tästä jutusta numeron. Damn. Mä kun tykkään numeron tekemisestä ja siitä, että fiktiiviset hahmot ei kaikki olekaan tavallisia suvaitsevaisia ihmisiä.
Mutta joo. Vissiin eniten tykkään tässä näiden vallan tasapainottumisesta. Koko ajan tykkään enemmän Niklaksesta ja lepyn näköjään Marshalliakin kohtaan. :DD
-
Ei sitä aina jaksa olla auktoriteetti! Muut ihmiset tuntuu ajattelevan herkästi, että jos sitä vaaditaan töissä, se tulee luonnostaan vapaalla. No mä olen ope ja joudun olemaan selvillä asioista, suunnittelemaan, pyytämään, käskemään, pitämään kuria ja mitä vielä. Vapaa-ajalla onkin ihanaa esimerkiksi osallistua erilaisille kursseille, kun joku muu kerrankin sanoo mitä tehdään. Sieluhan siitä lepää. Ehkä itsekin haksahdin odottamaan Jannan ryhtyvän kernaasti terapoimaan Sannia, vaikka munhan se pitäisi tietää, että kyllä sitä välillä pitää vapaallekin vaihtaa. Ehkä odotin sitä siksi, että Janna on kirjoitettu hahmo, ja monesti kirjoitetut hahmot, toisin kuin oikeat ihmiset, ovat aina samanlaisia: työminä ja vapaa-ajanminä ovat samoja! Katsotaan nyt, mitä näiden reissusta tulee. Vieläkin uskon, että osa työminästä voisi kuitenkin puskea esiin. Jannan ammatti taitaa olla sellainen kutsumusammatti, että jokin siihen vaadittu asenne tai pohjavire ihmisessä on aina päällä.
-
:DD Sanni on kyllä niin kuin mun oma sisäinen ääni, jolla puhuin joskus itselleni ilkeimmillään. Se, joka ajattelee, että kaikki muut ajattelee mun jokaisen vuorosanan olevan tyhmä. Onneksi suurin osa ihmisistä ei kiinnitä huomiota, eikä varsinkaan lähtökohtaisesti negatiivista huomiota muiden neutraaleihin juttuihin. Sanni on pelottava, mutta mitään muuta mä en odottanutkaan siltä kuin vihamielisyyttä Jannaa kohtaan heti alkumetreiltä.
Tykkään erityisesti siitä, miten Sanni on kiittänyt Kirkonkylän mummojen kanssa Luojaa, ja miten joku hul- siis Janna on lupautunut kuskiksi. Musta on myös mielenkiintoista, miten Sanni on ollut Hermanin luona niin pitkään. Me ollaan nähty, ettei sen äitsykkä kauheasti piittaa, mutta huh, silti! Nuori flikka on oikeastaan haihtunut maan päältä ilmaan, eikä kukaan huolestu niin että soittaisi poliisit. Se on karua, ja joillekuille totta. Tässä vaiheessa ehkä toivon, ettei Sanni jää kiinni siitä, missä on majaillut: ei ainakaan Hermanin vanhemmille. Hermanin porukat vissiin vahtii jälkikasvuaan tarkemmin. Jännittää, että sekin saisi pian jonkin ulkonaliikkumiskiellon.
-
Jos ei kissoja, niin sitten hiiriä, vai mitä Eetu! Mulle herää vahva pelko, että se on eläintenvihaaja. Tykkääkö se edes muusta, kun hevosesta ja koirasta, kun se inhoaa hiirivauvoja ja pelkää käärmettä? Ei kai kukaan villihiiriä tai -rottia tupaan halua, kun ne on sellaisia betoninpurijahoudineita, ettei kesyrottiin tottunut uskoisi, mutta silti. Mäkin jankkaisin ja tekisin oman pääni mukaan, jos joku höyrypää sanoisi, että mun pitäisi muka jättää löytämäni eläin kuolemaan, oli se sitten villieläin tai kesy. Kyllä luonto hoitaa, niinhän ne sanoo, mutta samalla luonto on julma. Toinen, mitä en ymmärrä, on hiiripelko ja miten sä uskallat koskea siihen -kommentit. Käsitän, että se on ihan olemassaoleva asia niin kuin mun järjetön kauhu ja totaalinen jäätyminen kun kohtaan kastemadon, mutta on vaikeaa ajatella jonkun pelkäävän siimahäntiä niin kuin mä matoja. 😀 Nehän on niin kivoja, siis kesyversiot. Kesyrotatkin osaa nauraa kun niitä kutittaa, ja ainakin mun rotat oppi temppuja helpommalla kuin portugalinpodengo…
Tässä taitaa Nellyn äidinvaistot herätä hiirivauvojen kanssa. :DD Toinen niin asiantuntevasti suojaa vauvoja kylmältäkin. Siis puolijäisessä syyskesämaassa jossain kolossa asuvia karvattomina syntyviä olentoja. :DD Aww.
-
Huh. Näitä hektisiä vaiheita on välillä varmaan joka hepun elämässä! Niistä saakin sinnitellä läpi. Mä ainakin teen samaa kuin Janna, että listaan asioita mielessäni ja ajattelen, että sinä ja sinä päivämääränä tämä loppuu hetkeksi. Sillä lailla jaksaa venyttää vielä vähän jaksamistaan.
-
Ei saisi ihmisen vapaa-ajan puuhien perusteella arvioida, millainen hän töissään on, varsinkin kun ihan itsellä on periaatteessa ammatti ristiriidassa koko perusluonteen ja tärkeimpien mielipiteiden kanssa. Silti tulee vain sellainen olo, että Heli taitaa olla ihan oikeassa duunissa. Jos hän jaksaa olla Eiran kanssa niin kiltti ja kannustava, luulisi jaksavan aika monen muunkin kanssa. Toki on ihanaa ja helppoakin olla ope silloin, kun opetettava hyväksyy open aseman ja suostuu siihen, että nyt leikitään sellaista, että ope määrää. Vaikka Eira on tiuskiva, hankala ja välillä kaikkitietävä, se on kyllä luovuttanut vallan ja auktoriteetin Helille. Ja miksi ihmeessä ei olisi? Se saa Heliltä aivan kamalasti uusia kokemuksia, sillä ei joka likka saakaan varsaa käsitellä. Se hyötyy myös oppimalla koko ajan uutta, ja kun se on huomannut Helin jutut toimiviksi, sen oppimismotivaatio on sisäistä. Kaiken kukkuraksi Heli on aina kohdellut Eiraa niin kuin oikeaa ihmistä, eikä niin kuin kitisevää kakaraa. Mä olen kyllä kateellinen Eiralle. Missähän sitä itse olisi, tai missähän moni muukin aikuinen olisi, jos olisi ollut Eiran ikäisenä ympärillä aikuisia, jotka koko ajan viestivät, että nuori on järkevä, se on ihan viisas, siitä on oikeasti apua, se on oikeasti kehityskelpoinen? Onkin ihan sairaan epäreilua, jos Heli, joka lapsia haluaisi ja on hyvä kasvattaja, ei niitä saisi. Heli tarvitsisi itse kipeästi samaa kannustusta ja tukea, jota jakaa Eirallekin avokätisesti. Vaikka parisuhde ja lapset ei määritä ihmisen arvoa, sellaista arkea Heli kaipaa, ja siksi haluaisin itse niin kovasti saada sen uskomaan, että se on sellaisten asioiden arvoinen.
Samoin on Surren hyvä kasvaa Helin kanssa. Sillä on niiiin ihanat oltavat tavan ratsuhevosen aluksi. Surren ajatteleminen triggeröi mussa aina muistoja eräältä tallilta, jossa olin töissä. Vaikka en Helin (tai kenenkään muunkaan) kanssa ole samaa mieltä kaikesta, hän on mun oikean elämän varsakokemuksille sellainen kontrasti, että oikein hehkuu, kuinka vääriä ja väkivaltaisia asioita olen itse pitänyt normaalina nuorena. Toivon, että me saadaan seurata Surren kasvua mahdollisimman tarkasti. Aiemminkin olen jauhanut tästä, mutta vieläkin se on hevonen, joka on just mun tyyppiä. :DD
-
Sasu – voi miten hienovaraista. Hienovaraisuudesta huolimatta en vieläkään pidä tästä hahmosta tai Noan ajatuksista. Ajatukset sopisivat Jessen päähän ennemmin ja murentavat hitaasti mun mielessä sitä, kuka Noa mun mielestä on tähän asti ollut. Menneisyydessään se oli erilainen, ja sen impulsiiviset, vieläkin jatkuvat ajatukset ovat kuin menneestä. Nyt kun se elää tätä päivää, mulla on vieläkin sellainen olo, että matto olisi vedetty mun jalkojen alta! Ei, Noa! Sun kuuluu olla mun tasainen roolimalli, joka pyrkii käsittelemään asioita aina terveellä ja rauhallisella tavalla. Sellainen, joka saattaa kärsiä ja ajatella mennyttä, mutta liikkuu jutusta toiseen hitaasti ja luotettavasti kuin työhevoset. Osasin ennen usein ennustaa, mitä Noa tekisi ja mitä sen päässä milloinkin liikkuisi, vaikka välillä sen tututkin ominaisuudet yllättivät mut. Mun on ikävä sitä rauhoittavaa ja luotettavaa oloa, joka hahmosta aina hehkui silloinkin kun se katsoi menneisyyttä läheltä, eikä Hopiavuori tunnu ihan Hopiavuorelta ilman Noaa.
Sitten mennään klinikalle ja mulla on taas hyvä olo. Vaikka Noa osoittaa tunteita ja vaikka sen pään sisällä ei ole tasaista, osaan ennustaa osan sen ajatuskulusta. Sekin, mikä ei ole ennustettavissa, menee alas ihan ilman nikottelua: se on loogista. Tämä teksti on hahmon kannalta tosi onnistunut ja musta se toimii ihan kokonaisena tarinana. Tämä Noa on just sellainen, että vaikka se olisi miten kiihtyneessä mielentilassa, uskaltaisin aina vaan istua sen viereen ja koskea siihen, koska se ei säikyttäisi mua millään yhtäkkisellä. Edes yleensä ihan tyytyväisen Noan angsti muovisennäköisistä tekojäsenistä ei haittaa yhtään, vaan just sellasia Noa vois ihan hyvin pohtia ja inhota. Ne ei ole negatiiviset tunteet, jotka mua pelottaa, vaan ne hetket, joita pidän ailahteluna.
Kolmannessa pätkässä sattuu ja kieppuu, mutta Noan viimeaikojen kuviot huomioonottaen ja Sasun tapaamisen takia se ei yllätä niin että olisin heti oudoilla kierroksilla ja vastahangassa niin kuin tuoreiden sasuajatusten takia. Noa on nuori vielä, mutta oli ihminen minkä ikäinen tahansa, se on aina sillä hetkellä vanhempi kuin se on koskaan ennen ollut. Noan näkökulmasta se on heittänyt nuoruutensa hukkaan. Se on ihan hirveä ajatus ihmiselle itselleen, mutta näin ulkopuolisena jumalana, ei kun kirjoittajana katsellen tavallaan hyvä juttu. Tuntuu että se on iso opetus: kun muistaa, mitä kaikkea on menettänyt ja mikä kaikki on ollut sumeaa, ehkä ei retkahda ihan niin helposti uudelleen kuin muutoin voisi. Samalla on pelottavaa, joskin uskottavaa, että vanhassa sumuisessa elämässä näkee jotain hohtoa tai rumaa kauneutta.
Voi Noa, miksi kärsit? Rakastuin hetkeksi siihenkin ihan oikeasti Chain kautta, ja nyt haluaisin paimentaa sen kotiin, kääriä sen peittoon, ja asettua sen oven eteen makaamaan ja murisemaan niin kuin vahtikoira, että se saa olla rauhassa, koska niin mua itseäni pitäisi hoitaa kun sattuu. :DD
Kyllä näitä voi ja kannattaa tiristellä ulos. Ainakin mua se nimittäin auttaa, jos tuntuu itsestä, ettei ihan kulje niin kuin pitäisi.
-
Eihän se kenenkään muun kuin isän vika ollut…
Tässä kiteytynyt tieto Jannasta ei ollut mulle oikeasti uusi, kun näin jälkikäteen mietin, mutta jotenkin hoksasin tämän nyt vasta kunnolla. Janna on niitä, joita Leijonakuninkaan Rafiki-apinan pitäisi lyödä kepillä päähän niin kuin aikuista Simbaa. Jätä menneisyys taaksesi. Kyllä, menneisyys voi sattua. 😀 Ei kun itse kukin meistä tekee tätä välillä; selittää ongelmiaan jonkun muun vioiksi, ja on siinä itse asiassa osittain oikeassa. Menneisyys muokkaa ihmistä. Vitsi miten paljosta vapautuu, kun huomaa, että edes osan menneisyydestä voi jättää jossain vaiheessa taakseen: että on eri asia olla itse huumeidenkäyttäjä kuin olla joskus kasvanut huumeidenkäyttäjäperheessä. Vaan ei se helppoa ole, sellainen irtautuminen, ja kokonaan menneisyyden jättäminen on mahdotonta. -
Tämä on taas sellainen juttu, jota tykkään paitsi lukea, myös kirjoittaa. Kun hahmo ja sen tarina on tuttu ja rakas, musta on nostalgista katsella hahmon kanssa taaksepäin sen matkaa, joka on ainakin osaksi mulle tuttu. Sitä nousee itsellekin muistoja hahmon jutuista: niitäkin, joita ei mainita. Lisäksi mun omat aivot sattuu toimimaan myös niin, että satunnaisesti havahdun jostain arkisesta askareestani ja mietin omaa elämää samalla tavalla: enpä olisi uskonut tässä olevani esimerkiksi vuosi tai viisi vuotta sitten.
Sit tulee tämä uusi käänne. Yhteen muuttaminen. Musta on ihanaa, että nämä kaksi muuttavat yhteen! Mähän olen ihan rakastunut Harriin tietenkin, kun se on osoittanut niin hienoja luonteenpiirteitä ja inhimillisyyttä, mutta lisäksi Sonja on niin järkevä, että etukäteen uskoisin niiden tulevan juttuun ihan virallisestikin saman katon alla asuen. Paljonhan ne jo on yhdessä. Toisaalta taas yhteen muuttaminen on aina ihan hirrrveän iso juttu! Sonjallakin on ihan käytännön asioita mietittävänään, vaikka ei keskellä yötä, niin kuin Harrikin sanoo. Jaiks jos tulisi ero ja joutuisi tappelemaan vaikka omaisuudesta, sitäkin kun Sonjalla on! Edellisestä miehestä ei erottukaan ihan niin. Vaikka Sonja on kuinka järkevä ja varmana ottaa huomioon nämä ilmiselvimmät asiat, mun luotto kenenkään, Sonjankaan, järkeen ja harkintaan ei ole rajaton. Tietääköhän se, ettei se voi todennäköisesti tietää vielä ihan kaikkea, mikä Harrissa on loppujen lopuksi ärsyttävää? Hoksaako se, että aika suuri osa väestä antaa naisystävälle tai miesystävälle vähän erilaisen roolin ja tehtävät arjessa kuin avopuolisolle? Sen Sonja on ainakin ajatellut, että yhteen muuttamisen jälkeen ei voi kovin kesken enää un-evolvata suhdetta sellaiseksi kuin ennen, koska sellaiset pokemonit pakkaa kehittyä vain ylöspäin: tulee eteen asioita, jotka ei ole koskaan enää ihan niin kuin ennen. Peilailen yhteenmuuttoon paljon omia ajatuksiani ja reviiritietoisuuttani, ihminen kuin olen, mutta suurimmaksi osaksi olen tietenkin iloinen Sonjan puolesta. 😀
-
Jannalla ja Paahtiksella on ollut kyllä aika pyöritystä tämä syyskesä! Vielä vaan tuntuu onneksi riittävän energiaa. Kun hepan ikä ja kunto otetaan huomioon, hyvinhän niillä mun mielestä menee. Nyt vasta päästäänkin jännän äärelle seuraavassa koitoksessa. Tietenkin kisat jänskättää, kun ei ole tavalliset arvontakisat, mutta erityisesti kahden hahmon tutustuminen. Nyt Janna saa ehkä näytettyä meille, millä lailla hän osaakaan otella äkäisten teinien kanssa… …vai osaako. 😀
