Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Leuhka
Samperin leuhka. Piti sitä oikein autonsa apukuskin puolen aurinkoläpässä kiinni. Minä näin siitä pelkät nauhanreunat, kun menin ohitse, mutta kyllähän hevosihminen nyt tietää, mikä se oli. Sinivalkoruusuke. Ja vielä tarkemmin minä tiesin, mikä se oli. Se oli nimittäin taannoisista matkaratsastuskisoista saatu voittoruusuke. Minulla oli samanlainen, mutta se nyt ei muistuttanut muusta kuin häviöstä, kun Milanin oma oli voittajan värinen ja minun ei. Ja kun Milan piti sitä tuolla tavalla esillä tahallaan. Varmaan oli hänen ensimmäinen ruusukkeensa, kun piti niin esitellä.
Milanin ja Biffen ärsyttävä ruusuke (vas.) sekä Eetun ja Jussin kunniallinen ruusuke, jotka teki Marjahilla.Raahasin vastentahtoista Jussia perässäni Milanin typerän auton ohitse maneesiin. Ulkona satoi, ja vaikka Jussin työmoraali oli yleensä korkea, kaatosadekuuroista se ei välittänyt. Maneesissa se piristyisi, vaikka Milan olisikin siellä keltaisine pikkuponeineen. Vedin oven auki vapaalla kädelläni. Sentään sen moinen roskaväen edustajakin sulki aina kunnioittavan huolellisesti, niin ettei koskaan tarvinnut siitä huolehtia, että Milan rikkoisi maneesin. Vaikka missäpä hän sitten voisi harjoitella, jos hankkisi itsensä täällä vaikeuksiin? Hopealinnan perunapellolla? Se nuori isäntä ei paljoa kenttäänsä tasoitellut. Eikä Milanista päätellen paljoa katsonut, kenen tallissaan antoi kuljeskella. Vanhan isännän aikana meillä oli sentään voinut olla jotain yhteistyötä vuoden mittaan.
Maneesissa Milania ei voinut olla näkemättä ensimmäisenä. Rotanpoika ravasi leuhkaa ravia naapurin puolen päädyssä. Nostin kättä ja mutisin tervehdyksen vain Jannalle, jolla ei ollut tarvetta roikotella ruusukkeitaan aurinkolipoissa. Jussi otti sivuaskeleita, kun nousin sen selkään. Se ei tykännyt toistuvista sateenpauhuista katolla, eikä kyllä minun mielialastanikaan. Nostin jalustimet ristiin eteeni. Turha niitä oli Outin jäljiltä pidentää ja olla vaivaksi. Jussi menettäisi pian ainoan ratsastajansa, jos oikein hankalaksi heittäytyisin.
Vaikka päivä olisi kurja ja vaikka maneesissani olisi minkälainen sudenpenikka keltaisine poneineen, Jussi on silti maailman hienoin hevonen. Alkukäynneissä velloin vielä synkkyydessä, mutta kun siirsin Jussin raviin, en voinut millään hautoa enää kurjia mietteitäni. Sillä on mahtava ravi, eikä se laiskottele. Jalka nousi rytmikkäästi ja takapääkään ei laiskotellut yhtään, vaan Jussi polki kunnolla alleen niin kuin kunnon ratsun kuuluu. Katkerien mietteiden sijaan ajattelin kiitollisia ajatuksia siitä, miten Outi oli pitänyt sen kunnossa taas yhden viljanpuintisyksyn ajan. Jussi olisi ollut valmis vaikka minkälaiseen hyppytreeniin saman tien. Sen ravatessa laiskottelematta suurta ja kaunista volttia ajattelin miten voisin jättää muutaman karsinan tyhjäksi talven ajaksi ja käyttää ylimääräisen ajan treenaamiseen. Kun vauva syntyisi, en paljoa haluaisi kisamatkoilla olla, mutta jos olisimme Jussin kanssa kunnossa, äiti auttaisi varmasti mielellään Nellyä kotona pari kertaa. Sitä paitsi Hopealinnan Joonas osasi ratsastaa, jos ei mitään muuta osannut, ja hän oli tottavie minulle palveluksia velkaa, niin että ainakin Jussi pääsisi keväällä näyttämään, miten kunnon hevonen suorittaa kenttäkisoissa.
Kun nostin Jussin kanssa laukan, se siirtyi siihen sulavasti, ja ajatuksissani olin jo jossain kunniakierroksella sen kanssa. Laukkasimme kahdeksikkoa ja harjoittelimme täsmällisiä laukanvaihtoja. Taas kiitin onneani Outista. Jussi oli sulavampi kuin viime vuonna samaan aikaan. Lopulta suoristin sen uralle ja annoin ravata pitkällä ohjalla. Oli jo rento olo, joka kuitenkin loppui siihen, kun se pikku kriminaali pikaravasi rinnalleni poneineen.
”Kamala ilma”, hän avasi keskustelun, välkky poika. ”Sataa.”
”Mhm”, vastasin hänelle, sillä Milanista pääsi nopeiten eroon, jos sai heti selville, mitä hän halusi. Varmaan kaapin satulahuoneesta, jotta voisi kätkeä tähänkin talliin vaikka oopiumia.
”Hyvät harjoittelukelit ohi.”
”Jep.”
”Pahenee vain, syksy tulee.”
”Jjjjep.”Ravasimme pitkään rinnakkain. Yleensä olin ylpeä siitä, miten kauniisti Jussi käyttäytyi. Tai no, aina olin ylpeä. Kisapaikallakin sitä kelpasi esitellä kotioloista puhumattakaan. Sillä kertaa olisin kuitenkin suonut sen potkaisevan sivullepäin tai edes purevan liian lähellä hölkyttävää leveäpäistä ponia.
”Maastoesterata. Olisiko tosi ihana?” Milan kysyi haaveilevan kuuloisena. ”Me kenttäratsastajat maastoesterata tarvisimme.”
En viitsinyt vastata. Sen sijaan hidastin Jussin käyntiin. Ravaisi kriminaali tiehensä toisten hyvää tuulta pilaamasta. Mitähän hän edes halusi? Että minä maksaisin maastoesteradan jonnekin Hopealinnaan monen kilometrin päähän Einon kanssa puoliksi ihan häntä varten? Eikö siinä ollut maastoestettä tarpeeksi, jos yritti ravata Joonaksen pilaamalla kentällä?
Milankin hidasti poninsa käyntiin monta askelta minut ja Jussin ohitettuaan. Hän hidasteli poneineen kunnes olimme taas rinnakkain. Yritin tähyillä Jannaa, jotta voisin kääntyä puhumaan hänelle Paahtiksen loimitusasioista, mutta Janna meni loppukäyntejään hieman liian kaukana.
”Mä ajattelin me tehtäisiin talkoossa tänne maastoesteet, mitä sanot?” Milan ehdotti hymyillen niin, että varmasti jokainen hammas näkyi.
”Mikkä me? Ei täs oo mitää meitä.”
”Älä nyt. Kun sulla maata tossa, ja me teimme se pihattokin niin hyvin yhdessä.”
”Viäläki mä miätin jotta mikkä ihimeen me?”
”Mitä sä tarkoitat?”
”Sinet millään lailla oo ollu osallisena siinä pihatos tai mihinää muussakaa. On Hopialinnaski markkia. Tee sinne. Me emmä tarvitte mitää hömpötyksiä.”Milanin hymy värähti hiukan, mutta hän näytti vetävän henkeä jaaritellakseen huonoja lisäperusteluitaan maastoesteradan puolesta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Janna alkoi puhua takanamme.
”Maastoesterata? Sanooko joku jotta tuloo maastoesterata?”
Tosi kiva. Janna kuulosti innostuneelta. Olisin parahtanut ääneen, jos Janna ei olisi ollut maksava asiakas. Että minulla pitikin olla vapaa hetki treenaamista varten juuri silloin, kuin nuo kaksi olivat paikalla yhdessä leiriytyäkseen minua vastaan. Ei ennenkään mitään maastoesteratoja ollut. Kilpailut voitettiin taidolla ja satunnaisilla treeneillä Ylistaron maastoesteradalla Huidan isännän markilla. Siellä se rata sitä paitsi oli varmasti vieläkin. Menisivät sinne.
”Mä ajattelin, Eetu voisi rakentaa. Tuosta menisi hakojen ohitse, metsänreunaa sitten”, Milan ilahtui.
”Siinä kyllä ei tarvittisi kun vähä lanata pehemeimpiä kohtia”, Janna mietti.
”Mullei oo mitää lanoja, eikä aikaa”, ilmoitin.
”Me voisimme vuokrata semmonen kone, ja sitten tehdä viikonloput”, Milan suunnitteli.
”…ei oo mitää meitä…” mutisin lähinnä itsekseni.
”Varmahan tuloo muitaki talakooväkehen”, Janna sanoi.Kuuntelin sitä kahden ihmisen innostusta ympärilläni katsellen eteenpäin niin kuin Jussikin. Kun lopulta käänsin hevoseni kentän keskelle kiihdytettyäni ensin keltaisen isopääponin ohitse, Janna ja rotanpenikka tuntuivat suunnittelevan jo, mitä esteitä radalle laitettaisiin ja miten tukit pitäisi sijoittaa taktisesti niin ettei niitä tarvitsisi ikinä purkaa pois kenenkään tieltä. Laskeuduin alas satulasta ja taputin Jussia kaulalle. Ilmeisesti meille sitten tulisi maastoesterata. No, eipä se mikään katastrofi olisi, kun kerran en joutuisi venymään vielä talkooporukkaankin mukaan. Saisinpahan minäkin hypätä siinä, niin ettei Milan ainakaan kenttäratsastuksesta tai maastoesteiltä saisi ikinä mitään sinivalkoista, jos minäkin osallistuin. Sitä paitsi siitä ei ollut pelkoa, että Milan alkaisi nyhjätä tallissa yhtään sen enempää kuin tähänkään asti. Hän oli nuori, ja hänen voittoruusukkeeseensa kiinnittynyt autonsa oli niin hieno, että hänen täytyi varmaan tehdä paljon töitä koko ajan. Nytkin hän kävi vain kolmisen kertaa viikossa ja pysyi suurimmaksi osaksi tarpeeksi kaukana.
-
Kokeilen eri ääniä. Ritva kertoo.
VoittajatVanhaksi tuleminen vielä menettelisi, mutta minä en ole vanha. Rappeutuminen nuorena, se vasta on kamalaa. Jos olisin kahdeksankymmenen ja nojaisin rollaattoriini, se ei haittaisi, mutta kun olen nuori vielä. Ystävättäreni kävelyttävät koiriaan maastossa, käyvät kaupoilla, Hirvijärven rouva laskettelemassa ja pari ratsastaa vieläkin. Minä tarvitsen apua päästäkseni autosta ylös.
Yleensä en ole katkera. Ehdinhän tehdä paljon, kun olin vielä terve. Minulla oli Sauli, suomenhevosista parhain, ja sitten vielä aikuisempana Flipper, jolla oli helppo lentää yli korkeimpien esteiden. Keräsin ruusukkeet talteen molempien kanssa ja poseerasin lehtikuvaajalle Flipperin kanssa paitsi vierailla talleilla kisojen jälkeen, myös oman tupani suuren syreenin edessä. Helppoko minun oli olla ja menestyä, kun Paavo oli mielellään lastenkin kanssa ja lapset tykkäsivät hekin hevosista, paitsi ehkä Leevi pienenä. Ja pianhan Paavo minut jo kotiin sai omia ja muidenkin lapsia hoitamaan, kun en enää kilpailuihin kyennyt. Ja ihana elämäntehtävä sekin oli, joten ei tässä ollenkaan huonosti käynyt.
Nyt minun aikani on ollut kuitenkin jo pitkään ohitse. Eetun tosi komeaksi laittaman ratsastuskentän reunalla kilpailuhenkisyyteni nostaa kuitenkin päätään aina silloin harvoin, kun katselen Milanin tai Eetun ratsastusta, ja varsinkin jos katselen molempia samaan aikaan niin kuin tänään. Milan, jota valmennan välillä, on kultainen poika, ja Eetu tietenkin oma poikani. Eetu on hyvä ja rohkea ratsastaja ja varmasti Milania taitavampi, mutta jättänyt niin paljon ratsastuskertoja väliin, että vaatisi kunnon ryhtiliikettä. Milan on nuorempi ja epävarmempi, mutta selvästi kunnianhimoisempi ja valmiimpi uhraamaan muut unelmansa. Eetusta on tullut minun valmennustyöni mittari seuraavalle vuodelle. Minun on saatava nämä kaksi poikaa toistuvasti samoihin luokkiin kilpailemaan koko vuoden ajaksi, jotta näen, miten minun valmennukseni voittaa vieläkin aiemmin hankitut taidot, vaikka sekä hevonen että ratsastaja olisivat heikompia. Aion hankkia sellaisen pehmustetun istuimen ja pyytää kultaista Ilveksen Allua mukaani auttamaan, niin ainakin kesäkisat pääsen katselemaan ihan paikan päältä.
Vaan onko väärin toivoa oman pojan häviötä? Siitä huolimatta, ettei Eetun vähäisellä omistautumisella kukaan ansaitsisi voittoa? Ei kai ole. Eetun silmistä näkee, että hän kokee jo voittaneensa. Hän katsoo sillä tavalla talliaan ja Jussiaan ja nuorta emäntää kuin minä katsoin Flipperiä ja kaikkia omia lapsiani ja lainalapsiani. Meidän Eetulla on ollut aina kovin erilaisia unelmia kuin minulla, mutta niin kuin minäkin, myös hän on toteuttanut niitä yksi kerrallaan. Ei kai Eetua liiaksi yhden vuoden häviökierre haittaa, kun hän saa voittaa joka päivä arjessaan.
-
Mäkin olin heti, että joooooo, katsomaan, kyllä, just niin. Pidän siis Sonjaa järkevänä ihmisenä, joka ei tee isoja heräteostoksia (varsinkaan eläviä sellaisia), mutta vaikka itse olen samanlainen, varon aina kiintymästä äitin koiranpentuihin ennen kuin ne on kaikki varmasti varattu. Toisaalta Sonja on järjestellyt tilanteensa niin, että hänellä nyt sattumalta on sekä rahaa että aikaa, niin että hän on Hopiavuoresta uskottavin uuden hevosen ottaja. Ja perusteleehan hän jo sitäkin itselleen, miten Harri tarvitsisi kans menopelin, niin että ei kai häntä ole vaikeaa suostutella, jos hevonen on oikea… 😀 Sitä paitsi ei kai Lakkaman Simo pilaisi hyvää ja asiantuntevaa mainettaan suosittelemalla vääriä hevosia edes laman aikana.
Tässä tarinassa on vauhtia ja nopeita siirtymiä. Se on musta virkistävää, koska pääaihe, uuden hevosen mahdollisuuden esittely, käsitellään yleensä mietteliäissä ja hitaissa tarinoissa, ja eri tavalla toimivasti tekeminen on musta aina kivaa. Vauhti ei tässä tule infernaalisesta riehunnasta, vaan just nopeista siirtymisistä ja siitä, miten sekoitellaan rapaisia hevosia sänkilaukkoineen lämpöiseksi kuvittelemaani rauhallisempaan kahvitteluun ja leipomisajatuksiin.
Tämän kohderyhmän edessä tykkään alun dialogin jälkeisestä kevyestä alleviivauksesta. Kun joku saattaa myöhemmin sorkkia tässä esitettyjä asioita, on ihan hyvä tietää välillä selkeästi, kuinka paljon hahmot tietävät juoruillakseen. Alusssa on onnistunut myös kertaus. Mä pakostakin (ja myös mielelläni) luen kaikki tarinat useampaan kertaan, joten muistan melko hyvin, mikä hahmo on missäkin tilanteessa. Joskus joku on kuitenkin tauolla tai vaikka reissussa, ja joku juttu jää välistä, joten pieni kertaus avainkohdista on paikoillaan. Taitolaji onkin sitten kerrata oikea määrä! Kuinka vähän on niin vähän, ettei välistä jääneen tarinan pääajatus enää aukea, ellei tarinaa ole lukenut? Kuinka paljon on niin paljon, että tarinan lukenut kyllästyy, kun on luettava sama juttu kahdesti? Tässä oleva määrä musta toimii. Toisaalta olen kyllä puolueellinen. Jos välitän edes yhdestä keskustelevasta hahmosta, mulle saa valutettua dialogissa vaikka historian lukion oppimäärän, enkä edes huomaa.
Mutta, uusi hevosehdokas kuulostaa kyllä ihan sairaan siistiltä Lakkaman myymänä! Jos kaikki on niin hienoa kuin se sanoo (ei rimpulaa, ei hullua), se saattaa olla taas niitä heppoja, joita kadehdin. Vitsi jos se on vielä sellainen tietyn värinen ruunikko… :DD
-
Harmi, että Niklas ei saa Marshallilta järkevää selitystä kieltoihin, kun justhan Jannakin hyppäsi. Ei Niklas voi kokemuksellaan vielä ihan täysin ymmärtää, mitä hevonen vaatii pysyäkseen kunnossa tai mistä hyppyharjoitukset lähtevät. Useimmat asiat kun voi selittää jo kolmivuotiaallekin niin, että hän ymmärtää; siihen loppuu inttäminen, jos ei vauvalla ole yleinen tinttailupäivä. :/ Mutta Marshall onkin tottunut olemaan auktoriteetti, ja hän tietää niin paljon, että ei kai koe tarvetta tällaisten perusjuttujen perustelemiselle. Ehkä hän luottaa Niklaksen tietotaitoon, joka voi olla vankempi kuin kuvittelen. Vaikka hän on tässäkin oikeassa, taas mun sympatiat on täysin Niklaksen puolella. Se kysyy ja perustelee, kun Marshall inttää ja torppaa. Toisaalta näyttää siltä, että Niklaksellakin on jonkinlainen käsitys siitä, että Marshall on oikeassa, johtui se sitten hevostiedosta tai parisuhteen tottumuksesta. Ja ihanaa, että Niklas on tarpeeksi motivoitunut, että viitsii odottaa! Kyllä se vielä hyppäämäänkin ehtii.
Marshall on vissiin saanut töitä? Tosi hyvä! Itsenäistyminen ja omilla varoillaan eläminen on aivan varmana vapauttavaa, kun on joutunut olosuhteiden pakosta pyytämään hevosrahat vanhemmilta. Vaikka Marshallin porukat tuntien tottahan ne nyt ovat mielellään hevosharrastusta tukeneet, kun niillekin hevoset on elämä.
-
Tästä olisi kyllä kiva kuulla Jannankin mietteet, koska onhan se ihan totta että Paahtiksen jälkeen Arlekin on leveytensä vuoksi jätti! Ja villi veikkaus, että hyppääminenkin on vähäsen erilaisen tuntuista kuin Jannan oman hepan kanssa. Sitä en pelkää, että Janna vauhtia kauhistuisi. 😀
Niklaksesta on kasvanut kätevä pikku apupoika kans. Tätä tarinaa lukiessani vähän jo odotin, että hänkn tahtoisi hypätä, kun ihan vieraatkin tyypit saa, mutta seuraavassahan hän sen jo ilmaisee!
-
Hyvä että Janna jaksaa valmentautua tapauksesta huolimatta ja lopussa jopa ajattelee tulevaisuutta toiveikkaasti.
-
Joo ei se helppoa ole, ei varsinkaan alussa, muistaa että kaikissa kisoissa tuomaroidaan ja tarkastellaan vain senkertaista suoritusta juuri sen tuomarin näkökulmasta. Jos varsinkin alussa käy niin kuin Niklakselle, että häviää melkein kaikille, luulee helposti olevansa jotenkin huono ja lakkaa yrittämästä. Mun teki mieli ainakin lakata, kun eka oma näyttelykoira sai jonkin pelkän hikisen H:n kaukana olevista näyttelyistä. Niklaksella on kuitenkin elämässään sama tyyppi kuin mulla: mentori. Se on kai osasyy jatkamiseen. Niklas on nähnyt, ettei Marshallkaan aina voita, ihan niin kuin mä olen nähnyt miten äitin koirat saa toiselta tuomarilta H:n ja toiselta sertin. Siinä tajuaa, ettei kilpauluissa kilpailijaa arvostella, vaan suoritusta. Ottaa pattiin, mutta silti maksaa seuraavat ilmomaksut, koska siellä se serti tai Niklaksen kisaruusuke voi ihan hyvin irrota.
-
Voi rrrräkä. Vaikka kuinka yrittää olla suhtautumatta työhönsä ja etenkin asiakkaisiinsa liiaksi tunteella, ei ihminen vain voi olla robotti, eikä robotti saa ihmistyössä yhtä hyviä tuloksia aikaan. Kyllä mä ainakin kiinnyn opiskelijoihinkin kolmessa vuodessa niin paljon, että toivoisin kaikkien jäävän mieluiten ilman todistusa ja feilaavan ylppärit, että voisin pitää ne vielä vähän aikaa. Saatika sitten, kun ne ihan oikeasti-oikeasti katoavat lopullisesti: niinkin käy joskus. Itsesyytökset ja joka hetken analysoiminen kuulostavat niin tutuilta, kun jotain sattuu. Jannalla on vielä sekin taakka, ettei asiakkaiden asioista saa puhua kenellekään. Keskustelu jää outoihin vihjailuihin ja suurpiirteisyyteen vaitiolovelvollisuuden takia, ja muiden on varmana vaikea tarjota oikeanlaista lohtua. Muiden ”pahasti mokaaminen” töissä kun on jotain sellaista, että unohtaa lukita ovet tai jättää pohjakassan kassakoneeseen, niin ei ne tiedä eikä ymmärrä. 🙁
En tiedä, mitä muut on mieltä, mutta kyllä mulla menee aina paremmin alas ne heppapäiväkirjatarinat, jotka ei kerro pelkästä pohkeen asennosta, vaan tuo siihen mukaan joko jotain syvempää tai sosiaalisuutta. Vaikka on tietenkin kevyempikin matsku välillä kivaa, kunhan ei joudu lukemaan ratsastuksen teoriakirjaa. 😀
-
Vitsit Nelly on outo! Tykkää koulusta mutta ei esteistä! (Tämä on turvallinen lausunto sanoa täällä, kun moni ilmeisesti täällä oikeastikin tykkää koulusta enemmän. :D) Sille on kuitenkin ominaista kuitata tämä niin, että häntä ei vain kiinnosta, eikä niin että koulu on lajina ylivertainen ja esteet vain huonoja. Piristyksen sanoja sillä onkin aika paljon enemmän kuin esteratsastuksellisia viisauksia. Nelly selvästi tietää, että hän osaa piristää ja lohduttaa ihmisiä, mutta ei ole ihan kartalla siitä, kuinka taitava hän siinä onkaan. Vitsit kun olen kateellinen kaikille, joilla on sujuvat sosiaaliset taidot… Näköjään keksityillekin ihmisille.
-
Voi vitsi kun voisi Camillalle kertoa, ettei sen ikävän ja surun tarvi mennä vuodessa ohi. Mä ainakin olen joskus asettanut surulle takarajan, eikä se toimi niin. Merkityksellistä suhdetta, oli se sitten mikä tahansa suhde, suree kauan ja yhdentekevää vähän. Kun vaan joku sanoisi, että suru on merkki siitä, ettei Camilla ole hukannut aikaansa Viljamin kanssa.
Mutta vai Tinder-deittailee Camilla! Alku ainakaan ei vaikuta kauhean kivalta. Luulisi, että jos alku on tosi rosoinen, ajattelee, ettei täältä ketään normaalia löydy. Onneksi oli sentään melko kiltin ja hyvin harmittoman oloinen ukkeli.
Tarinan loppu on musta toiveikas. Ei Camilla periksi anna, vaikka on kamalaa. Siihen mä jo vähän luotinkin.
Tässä tarinassa mun lempijuttu on se, että sankareita voi olla monenlaisia. Yksin kirjoittaessa on eri, mutta kun oma hahmo on täällä vähän niin kuin oma avatar, sitä on vaikeaa kirjoittaa heikoksi ja kärsiväksi. Tekisi mieli tehdä kaikista kivoja tyyppejä, joita ihaillaan, ja sellaisia ihmisiähän ihaillaan, jotka on määrätietoisia ja tavoittelee sitä omaa juttuaan kompastumisiaan murehtimatta ja saman tien ylös nousten. Mua lohduttaa, että kirjallisuudessakin on mulle tärkeillä hahmoilla yhtä kamalia säälittäviä itsesäälissärypemishetkiä kuin mulla on oikeassa elämässä, ja kun ne lopulta pääsee joskus joten kuten jaloilleen laahauduttuaan maassa hyvän tovin, mullakin on toiveikas olo.
-
Hermanista mulla on vieläkin sellainen kiltin pojan mielikuva. Kunnes toisin todistetaan, olen varma, että se pudotti raukka kännykkänsä kauhuissaan. Oli sen tekstiviesti vitsi tai ei, kyllähän me, Sanni ja Herman kaikki tiedetään, että Herman tykkää Sannista. Vitsin varjolla se vaan on joskus turvallisempaa sanoa… …ja sitten Sanni vastaakin noin.
Tässä tarinassa hienointa on sekä loppuratkaisu että siihen päätyminen. Sannin vastaus on ihan tosi julma, kun hän ei oikeasti Hermanista sillä tavalla piittaa. Olisi ihan kauheaa olla Hermanin nahoissa, koska epäilen hänen innostuvan. Toisaalta tällä kertaa Sanni ei tarkoita vastaustaan piiruakaan julmaksi, mikä selviää vastauksen harkitsemisesta. Se tuo tähän niin monia mahdollisuuksia enemmän kuin hauska ei hätää, se menee ohi -letkautus. Mitä jos Herman yrittää nyt lähestyä Sannia? Tohtiiko Sannikaan kovin kovasanaisesti häntä enää torjua?
Sanni on kyllä seikkaillut niin kuin kiilusilmäinen kissa. Voin kuvitella hänet korvat luimussa hautausmaan kiviaidalle ja valonkajoa pakoon autotalliin. Kauheinta ei ole kuitenkaan pakomatka, vaan äidin reaktio. Enää en näe kovin paljon muita mahdollisia suuntia, joihin Sanni olisi voinut kehittyä ympäristössään. Jos hän olisi oikea ihminen, toivoisin, että joku ottaisi kopin ja pakottaisi ruotuun, kannustaisi ja hoitaisi terveellisempään suuntaan. Tarinoiden hahmot kuitenkin nakkaan kernaasti susille, koska siitä on paljon kerrottavaa.
-
Erikoiset sanavalinnat aina herättää mut kun luen. Ilahduin, kun tässä ei tarvita *shamaania* Sonjan tilanteen huomaamiseen. Oli tämä sitten tahaton tai tahallinen valinta, tältä varmaan kissasta tuntuu kun joku silittää muutaman kerran.
Toinen, mistä tässä tekstissä ilahduin on se, miten taas löysin itseni tekstistä. Sitähän hoetaan, että ihminen haluaa lukea itsestään ja siksi sankarin pitää olla samastuttava. Luen vain tietyntyyppisiä kirjoja, eikä niissä kerrota siitä, miten sankari on ajautunut tekemään sellaista työtä, josta ei pidä, vaikka on ollut kivassa tai mukiinmenevässä hommassa. Näistä arjen asioista ei moni romaani ehdi kertoa, ja siksi se onkin mulle erikoista. Odotan miten Sonjan loppujen lopuksi töissä käy, vaikka se ei olekaan tarinan pääjuoni.
Harri on yksi pääjuonista ja vieläkin se on ihana. Ajattelen liikaa Hopiavuoren hahmoja ja tapahtumia, mutta eräänä unettomana yönä tämän tarinan luettuani aloin miettiä, pettyisinkö vai kiinnostuisinko, jos kävisi niin, että Harri pettäisi mun odotukseni. Uskon sen prinssiyteen koska se ei ole täydellinen ihminen: se voi ihan hyvin olla loppuun asti ihana mies, joka hieroo niskat ja osaa kysyä ja olla kysymättä oikean määrän kysymyksiä työasioista. Se on uskottava sellaisena. Joskus on kuitenkin myös niin, että puolisosta paljastuu lisää puolia vasta siinä vaiheessa, kun ollaan oltu hyvän aikaa jo yhdessä. Saa nähdä. Kauhean negatiivisia ennakkoajatuksia kommentoin Harrista viimeksikin, mutta olenhan pessimisti. 😀
-
Nelly on yleensä aika itsevarma. Viimeaikoina siitä on näkynyt epävarmempaakin puolta, ja nyt erityisesti. Ei kukaan voi olla aina vahva. Tämä Nelly tuo mieleen vähän sun vanhan hahmon, joka oli luontojaan epävarmempi ja huolestuneempi kuin Nelly. Sen kirjoittaminen sopi sulle, mutta nyt, kun se on vähemmällä huomiolla, taitaa Nellyn heikkojen hetkien kirjoittamiseen riittää enemmän aikaa ja inspiä.
En yhtään epäile, etteikö Heli voisi tuntua pelottavalta vihamielisenä. Näin kun itse saa lukea Helinkin ajatukset, on vaikeaa pitää häntä vaarallisena tai pelottavana ihmisenä, mutta Nelly ei Helin herkimpiä ajatuksia näekään! Kyllä sitä taitaa aika usein ihminen vaistota joistain melko huomaamattomista eleistä, että hänestä ei nyt tykätä, ja se saa vahvimmankin varmana varuilleen. Ei sitä kaikkien nassikoiden, niin kuin Eiran vaikka, vihaa säikähdä samalla tavalla kuin aikuisen ulospäin tosi vakaan ja fiksun oloisen ihmisen.
-
Kun kaikki ärsyttää! Joskus olisi ihan hyvä, että koulu olisi niin kuin oikeaa elämää. Mutta siellä nyt on kaikki näytöt oltava mitattavissa, vaikka oikeassa elämässä Steffen jutut painaa varmasti enemmän kuin lannan talikoimisen kartoittaminen. Camillaa syystäkin ärsyttää. Kyllä se tietää pystyvänsä pyörittämään koko tallia tarvittaessa, ja sitten pitää allekirjoituttaa jotain pilipaliraportteja. Siihenkin samastun, että kun yksi asia kyllästyttää ja ärsyttää, alkaa ärsyttää muukin ja maailma näyttää vieläkin harmaammalta kuin on. 🙁 Oskarikaan ei kotona viihdy, ryökäle.
Mutta ai mikä mielikuva mulla on Oskarista saarnaamassa Camillan tupakoinnista. 😀 Voi, toinen yrittää huolta pitää. Vai yrittääkö se vain lenkkikaveria, kun tervakeuhkolla ei juosta kauas eikä kovaa. :DD
-
Jee nyt se koira on tullut! Vihdoin! Ja se on varmana ihan supersöpö!
Niklaksella ja Arlekinilla kuulostaa kyllä menevän hyvin. Jo se, että uskaltaa mennä ja kisata, on aluksi paljon. Motia taitaa pitää yllä sekin, ettei ole häntäpäässä, vaikka kuinka Niklaksen kisakokemuksella olisi ymmärrettävää ollakin välillä! Uskon myös siihen, että helpossa C:ssa ravailu on hurjaa, kun sen tekee yleisön ja kilpakumppanien edessä, vaikka kotona se menisikin jo kuin vettä vain. Jaiks.
Marshall opettaa Niklaksen heti armeijakuriin trailerien kanssa. :DD Olisinpa oppinut itsekin. Ekassa työpaikassani isäntä oli (onneksi) yhtä laiska kuin minäkin. Kun yöllä tultiin, hän oli sitä mieltä, että kyllä ne tavarat trailerissakin saa unta yhden yön ajan… 😀 Mutta kun vuokraa karsinaa, pitäähän ne olla poissa jaloista heti!
-
Murteet vaihtelee aika käsittämättömän paljon pienellä alueella. Jos tulee kauempaa, koko Seinäjoen ja Vaasan ympäristö kuulostaa varmaan ihan samalta ja pohjalaisen tunnistaa kyllä melko hyvin puheesta. Itse pohjalaisena kuitenkin huomaa pikku eroja. Minä, Janna ja Eetu ollaan selvästi kotoisin vähäsen eri paikoista. Eetun ja mun syntymäkodin välillä ei ole kuin nelisenkymmentä kilsaa ja vitsi ne ilmajokiset ja otsonmäkeläiset puhuu oudosti: Eetu vielä ikäänsä nähden parikymmentä vuotta liian vanhaa murretta. Jos luen tätä ääneen, Jannan murteeseen sekoittuu tuoreempia aineksia ja siitä tulee mieleen joku Lapua tai Kauhava tai sellainen: siis joku paikka vielä kauempana Vaasasta. 😀
-
Kauheeta miten mua murehduttaa aina, kun päästän tallin yhtään retuperälle, vaikka tarinan kommentoimatta yli vuorokaudeksi! Hirveän huono omatunto, kun lipsahtaa mielestä tarhausjärjestys ja kaikki. Taitaa olla haalittuna liikaa vastuutehtäviä IRL ja URL.
Toi lemmikin lihominenkin käy jotenkin yhtäkkiä. Ensin se on oma solakka itsensä, sitten huppista keikkaa, pyöreä kuin mikä, ja itsesyytökset ja -kritiikki voivat alkaa. Inkalla pikku pyöreys on ymmärrettävää, kun on ollut mammaloma, mutta on se silti homma kuosiin laittaa. Onneksi Heli osaa ja lisäksi ymmärtää, että täytyy.
Kristiinan oppi kuulostaa ihanalta pienelle hepalle! Mun hahmoilla voi olla monta mielipidettä hevosista, mutta oman varsani voisin laittaa kyllä sellaiseen paikkaan. Surre on onnekas pikkutyyppi. Lisäksi musta on tarinallisesti ihana (ja virtuaalimaailmassa virkistävän erikoinen) ratkaisu, että Heli laittaa varsan muualle koulutettavaksi. Jotenkin sitä on vuosien varrella jo niin tottunut siihen, että jopa 15-vuotiaat supertytöt kouluttavat itse kaiken varsoista villihevosiin. Tosiasiassa voisi aika monen varsasta tulla pikku Typy, vaikka osaisikin olla aikuisen hevosen kanssa… …vaikka Helin kykyihin kyllä luotan enemmän kuin monen muun tekemiseen!
Nellyn kirjoittajaa jännittää kuvitellut konfliktit vähäsen, vaikka hän myöntääkin ne tarinassa kiinnostaviksi. Hän ei ole tahtonut ottaa hahmoineen hirveästi kantaa sen paremmin Helin tunteisiin kuin Hopiavuoren Ritvan inhoonkaan. Se on musta harmi, koska tästä olisi voinut saada revittyä vielä lisää elämää. Olen iloinen, kun saatiin kuitenkin kuulla Helin puolta tässä!
-
Elääpä sellaisessa ideaalimaailmassa, jossa ratsastuksenopettajaa oikeasti kiinnostaa oppilaidensa kehitys! Olen kuullut juttuja, että sellaisiakin opettajia on olemassa, vaikka ei olekaan vielä omalle kohdalle tai henkilökohtaisten kaverien kohdalle sattunut muuta kuin yksi, ja sekin valmentaja oman tallin kilpahevosten maine mielessään. Harrin kärsimä opetus niin sen itse opetuksen kuin sukupuolenkin suhteen kuulostaa tosi tutulta tällaisen otsonmäkeläisen korvaan. Toisaalta en tiedä, voiko opea moittia. Ainakin ennen muinoin kentällä taapersi toistakymmentä ponia ja heppaa nenät toistensa hännissä: ei siinä opella olisi aika opettamiseen riittänyt. Onneksi on Sonja, sillä kaikilla ei ole. Sen ymmärrän täysin, miksi Sonja haluaa oikeasti opettaa. Harri tulee parhaassa tapauksessa keräämään aika paljon ratsastusaikaa Salierilla, ja onhan se nyt kiva ettei omaa hevosta istuta vinoksi.
Hopiavuoren Eetun touhu on kyllä niin kuin ala-astelaisten barbileikkirinki pihassa. Laumanjohtaja päättää, että tuosta me ei tykätä, niin muut on samaa mieltä, vaikka kaikki eivät tietäisi edes syytä. Inhottava laumailmiö.
-
Voi Herman. 😀 Tavallaan mua vieläkin harmittaa, että Hermanin kiltti poika -imago on koko ajan enemmän mennyttä. Siihen aikaan, kun oli itse Hermanin ikäinen, noi Rankat Tyypit oli tosi siistejä ja aikuisia. Nyt kun on puolta vanhempi, näkee miten ne kiltit pojat oikeasti erottuu edukseen. Ne, jotka ei kiroa, polta, juo ja potki mummoja, mutta ajaa silti mopolla tekemässä tyhmyyksiä niin kuin teinien kuuluu eikä aina tee viisaimpia valintoja vaikka koulun suhteen. Mitä olen seurannut, niistä pakkaa tulla menestyneempiä nuoria aikuisiakin kuin Rankoista Tyypeistä. Toisaalta on sitä vanhaa Hermania vielä paaaaljon jäljellä. Vaikka sen käytös muuttuu hieman vähä vähältä, samalla se ajattelee niitä vanhoja tuttuja ajatuksia, joista sen aina tunnistan samaksi pojaksi.
Sanni se vähän nikotteli viimeksi, kun ajatteli Hermanin ihastumista. Pitäisi Hermanille olla kuulemma elovenatyttö! Vähän jännittää, mitä se Sanni nyt meinaa. Kaikkihan sen tietää, että Herman on siisti tyyppi ja vielä ihan kiltti poika, siis todennäköisesti hyvä poikaystävä. Mutta liekö Sanni tyttöystävätyyppiä. 😀
-
Mä olin tosi huolissani, kun Noan alkoi tehdä mieli tupakkaa. Koska se on pari kertaa ollut mun mielestäni niin arvaamaton, olin jo valmiiksi sillä mielellä, että kyllä se sortuu. Vaikka vuosi sitten olisin luottanut siihen, että Noa ei kaivele kenenkään kaapista tupakkaa, mutta se ei olisi yhtään vähentänyt sen taistelun tehoa tekstissä. Nyt ottamatta jättäminen oli lisäksi sellainen varovainen helpotus mulle: se loppujen lopuksi toimi sittenkin niin kuin odotin.
Pitkälle Noa kuitenkin meni: käveli jo muutaman metrin päähän kuvittelemastaan kätköstä. Mietin, kuinka pitkälle se olisi voinut mennä ennen kuin mun usko siihen olisi loppunut lopullisesti. Olisin antanut sille anteeksi tupakan sytyttämisen ja yhdet henkoset vielä, jos se olisi siinä vaiheessa tajunnut mitä se on tekemässä ja tumpannut, mutta tämän tarinan toimintatapa palauttaa enemmän mun uskoa Noaan. Ei se ole vahvuutta, että on riippumaton mistään tai kenestäkään. Se on, että pystyy toimimaan siitä huolimatta niin kuin omasta mielestä on viisasta.
Noan tunnelmat on synkät tässä, mikä on sille epätyypillistä ja silti sopivaa. Sen huolet on tässä inhimillisiä ja kiertää sellaista kehää, joka taitaa olla tuttu jokaiselle jostain elämänvaiheesta. Jokainen on joskus kompuroinut niin, ettei jaksaisi muuta kuin nukkua. Samoin jokainen on innostunut mistä tahansa — koirista, hevosista, vastuutehtävistä, harrastuksista — niin kovaa joskus, että niitä on kasaantunut alkuinnostuksen päälle liikaa. Kaikista sellaisista on vielä päälle huono omatunto: elävistä eläimistä ehkä eniten. Mä ymmärrän Noaa. En olisi ikinä hommannut kolmatta koiraa, jos olisin tiennyt, että elän yksin kun se on puolivuotias! Ja sitten onkin se vaihe, kun on vain pärjättävä ja tunnettava syyllisyyttä. Onneksi asioilla on taipumus lopulta järjestyä — ja onneksi hahmon kärsiminen ja muuttuminen on pohjimmiltaan viihdyttävää, vaikka oikean ihmisen kohdalla se on kauheaa.
Noan puhdistuminen lopussa on kuin siirtymä tai uuden alun enteilyä. Jatko näyttää, onko se tosiaan sitä, mutta tämän lopun jälkeen en vierastaisi radikaaliakaan muutosta mielialassa, ajattelussa, käytöksessä tai elämässä menestymisessä. Toisaalta hyväksyisin sen myös hetken helpotuksena: nekin kuuluu oikeaan elämään, vaikka kirjallisuudessa niitä ei usein tapaa.
-
Surre on niiiin ihana ja Heli on kans ihana! Toinen antaa Eiran soosata ainoan varsansa kanssa niin vapaasti, että olen ihan mielettömän kateellinen. Vitsit kun olisi nuorena itsekin saanut touhata kaikkea erityistä varsan kanssa! Ja sitten kun on vielä Heli sellaisena mentorina, että Eira on kohta ihan supertaitava, ja se tuntuu viihtyvänkin Helin kanssa niin hyvin ja mielellään.
Surre on koko ajan vain komeampi. Olen ennenkin ollut kateellinen virtuaalihevosista, mutta lähinnä vain nimien takia, ja yleensä ne hevoset onkin sitten lopulta päätyneet mulle. Surre on kuitenkin ihan koko paketti tarinataustoineen, kuvagallerioineen, maailman hienoimpine ulkonäköineen ja tietenkin Heleineen. Se on lähimpänä oikeaa varsaa, mitä virtuaalihevonen mulle voi olla!
-
No niin, hyvinhän se lopulta pakkasi mennä, vaikka näyttikin ensin harmaalta!
Kerronnastasi nostaisin esiin kaksi kohtaa, joita katsomalla saatat oppia vielä nykyistäkin hyvää tasoasi paremmaksi kirjoittajaksi!
Kohta 1: Seitsemännessä kappaleessa kerrot Jannan ja Paahtiksen radasta ja tuloksista.
Kohta 2: Yhdeksännessä kappaleessa Janna ja Paahtis palkitaan rankingpisteistä.
Kun näitä kahta kohtaa verraataan, huomataan, että kohta 2 on paljon ykköstä parempi. Se johtuu siiitä, että kohta 1 on selostusta: vähän niin kuin uutistenlukija tai urheiluselostaja kertoisi faktoja. Jos ei ole urheilufani, urheiluselostajan ääni joko ärsyttää tai nukuttaa, koska se ei kerro tunteellista tarinaa, ja ihminen on ohjelmoitu ymmärtämään maailma tarinoina ja tunteina. Kohta 2 puolestaan on kerrontaa. Siinä ei keskitytä siihen, mitä tapahtui, vaan painopiste on siinä, että miten just Janna kaikista maailman ihmisistä nämä tapahtumat koki, miten just Janna kaikista maailman ihmisistä tähän reagoi, miltä just Jannasta tuntui, mitä just Janna mietti. Koska kakkoskohta kertoo tunteikkaan tarinan jostain tavallisesta ihmisestä faktojen sijaan, tarinoista ja tunteista luonnostaan kiinnostunut ihmisrodun edustaja muistaa ja ymmärtää sen paremmin kuin ykköskohdan. Sinänsä Jannan reaktio ei ole yllättävä tai uniikki, mutta ei se ole pääasia! Noin rankingsijoitukseen yleensä reagoidaan, eikä lukija uniikkiutta hae, vaan aitoutta: sitä, että tekstistä välittyy Jannan ihmisyys ja inhimillisyys reaktioina. -
Hehe Harrin pitäis kyllä harkita jotain diplomaatin tai kansanedustajan hommaa. 😀 Niin pahasta paikasta se selviytyi väistellen, sanoen jotain, mutta sanomatta mitään. Jos olisin Sonjan nahoissa, tietenkin huojentuisin Harrin vastauksesta ihan hirveästi. Ihanaa: se ei lähde kakaroiden takia, eikä vanhana kitise, kun ei niitä saanutkaan! Lukijana, kun näen Harrin ajatukset, mun päässäni on pieni (ihan mun äidin kuuloinen) ääni, joka sanoo, että sen mieli muuttuu. Siitä tulee vielä katkera. Onneksi edes se mun äidin ääni ei ole aina välttämättä oikeassa. Ei kukaan voi ennustaa tulevaa, mutta nyt on onneksi näin. Mä olisin surrut Harrin menettämistä. Se on kaikista näistä meidän miehistä mun mielestä ihan ihanimmasta päästä.
-
Tietääköhän tavallinen keskivertokeijo sitä, miltä tuntuu, jos oikeasti omistaa elämänsä esimerkiksi just jollekin urheilulajille ja silti ei pärjääkään? No, Jannan koko elämä nyt ei ole ratsastus, eikä ratsastuksen osa-alue edes ole mitenkään ohitse vielä, mutta luulen, ettei ainakaan häviön hetkiset tunteet ole kaukana epäonnistuneen urheilijan tunteista sillä hetkellä kun se päättää lopettaa uransa ja heittää sille omistaneet vuotensa lopulta menemään. Vaikka kuinka yrittää, aina ei pärjää. Toisaalta lukijana tykkään siitä, miten aina ei pärjätä. Esimerkiksi Robert Harringtonin kaikista hienoista kisatarinoista mun ehdoton lemppari on se, kun se sijoittuu TT-skaban yhdessä osakilpailuissa viimeiseksi. Onnistumisista etenkin urheilussa saa lukea niin usein. Epäonnistuminen on tylsää ja tavallista — ja siksi musta niin mielenkiintoista.
Olet tehnyt viimeaikoina kokeiluja Jannan kertojanäänellä. Kun verrataan vaikka tätä ja seuraavaa tarinaa, mun henkilökohtainen mielipide on, että Jannan persoonan ja iän huomioonottaen tämä on parempi tyyli kuin seuraavan tarinan tyyli. Kaikista kokeiluista mun suosikkini on se, missä Jannan ajatukset on leviää pohojammaata, mutta pitkän päälle sitä on raskasta kirjoittaa, ja toimiakseen se tarvitsisi tasaisuutta ja jatkuvuutta.
-
Hahaha voi ei, allekirjoitan kaikki tämän tekstin ilmiöt. 😀 Miten ne kaksoset voikaan näyttää niin samoalta? (Ja kun jomman kumman tai molempien kanssa viettää aikaa, miten ne ovat koskaan voineet näyttää samalta?) Tuo on musta omituinen tunne myös, kun kokee tuntevansa hyvin vaikka puolisonsa, kaverinsa — tai vaikka oman äitinsä — ja sitten se onkin ihan erilainen eri seurassa, eikä edes välttämättä koe solahtavansa mihinkään rooliin. Mutta kyllä sitä varmaan huomaa kaikki itsessään. Just sisarusten kanssa taitaa olla helpointa solahtaa niihin omiin vanhoihin lapsuuden rooleihin ihan vahingossa. Ei ole ihme, jos Nelly kokee olonsa sellaisessa menossa ulkopuoliseksi. Toinen on maailman tutuin ihminen, mutta silti erilainen kuin koskaan ennen, ja sillä on omat juttunsa joidenkin muiden kanssa, joiden oma ihminen se on myös.
