Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Alkurapukauden ohjeita
Pureskelin keltaisen lyijykynän päätä kirjoituspöydäksi hieman liian korkean ruokapöydän ääressä ruokasalissa ja tunsin olevani taas koululainen. Olin aina vihannut koulua. Alusta asti. En ollut meinannut millään oppia lukemaan, ja kun lopulta olin oppinut muuntamaan kirjoitetun tekstin ääneen puhutuksi, minun oli ollut vaikeaa ymmärtää siitä mitään. Vieläkin lukeminen oli niin vaikeaa, että välttelin sitä ja vein vähänkin pidemmät ja virallisen näköiset kirjeetkin Hellolle, jotta hän kertoisi, mistä niissä on kyse. Nyt kuitenkin luin. Sisulla. Tavasin hitaasti ja yhä uudelleen samoja tekstikappaleita kannettavan tietokoneen näytöltä ymmärtääkseni niistä edes jotain. Ne kuitenkin vilisivät pitkiä ja merkityksettömiä sanoja. Kirjaimet sekoittuivat keskenään ja vaihtoivat paikkaa. Rivit aaltoilivat ja hyppelehtivät. Turhautti, mutta sen sijaan että olisin hakannut nyrkeillä pöytää ja potkinut sen kumoon niin kuin yläasteella, raavin vain kihelmöivää niskaani ja jatkoin lukemista. Kuvatekstit olivat kaikkein hankalimpia, sillä vaikka ymmärsin jotain kuvista, tekstit eivät tuntuneet liittyvän niihin ollenkaan.
Millalla oli ollut vauvoja, jotka nyt olivat jo isoja lapsia. Olin pitänyt heitä sylissä heti synnytyslaitoksella. Osasin varoa, ettei vauva taita niskojaan. Minulla oli oman käden kokemusta siitä, miten vaippa vaihdetaan. Siihen se sitten jäi. Olin valvonut öitä surren salaa Nellyn tekemää aborttia, mutta kun hän oli päivällä ilmoittanut, ettei teekään sitä, olin alkanut opiskella. Olin aloittanut kirjaston sivuista, mutta en ollut osannut etsiä vauvakirjoja, joten olin päättänyt delegoida sen työn Hellolle, joka kuitenkin tiesi jo kaikesta kaiken, Nellyn kanssa kun paljon liikkui. Olin siirtynyt Googleen ja yrittänyt selvittää, mitä kaikkia lääkärissä käymisiä alkuraskauteen liittyi. Välillä huomasin lukevani vahingossa koirien raskaudesta niin, että en huomannut sitä monen tekstikappaleen aikaan käsittämättömien virkkeiden takia.
Looginen ratkaisu olisi ollut soittaa äidille. Äidillä on ollut vauvoja: minä, Leevi ja Milla. Äiti on hoitanut muidenkin vauvoja. En kuitenkaan halunnut loppujen lopuksi kertoa äidille vielä, koska sen verran minäkin ymmärsin, että tässä vaiheessa raskaus voisi helposti keskeytyä. Sitä paitsi Nelly ei ollut iloinen vauvasta, vaan niin ahdistunut ja peloissaan, että itki öisin. Senkään takia en halunnut soittaa äidille. Itse en osannut päättää, olinko surullisempi Nellyn takia vai siksi, että pelkäsin jääväni vauvan kanssa kahden. Kyllä minä varmasti vauvan kanssa selviytyisin, kun olisi pakko. Tekisin kovemmin töitä ja yrittäisin löytää sille hyvän hoitajan kotiin. Jos kaikki menisi hyvin, minusta tulisi isä. Se oli niin hienoa, että selviäisin kaikesta, mitä sellainen rooli toi mukanaan. Ajatus Nellyn menettämisestä kuristi kurkkuani ja huomasin, että olin taas lukenut samaa sanaa uudelleen ja uudelleen ymmärtämättä sitä. Alkioruskan oireita. Alkurikkauden oikeita. Alkurapukauden ohjeita. Alkuraskauden oireita!
Tietenkin sattui, että Nelly jutteli ajatuksistaan mieluummin ja enemmän Hellon kanssa kuin minun. Yritin ajatella, että oli pääasia, että hän jutteli edes jollekulle, mutta toisaalta olisin halunnut häätää Hellon kotiinsa. Tuntui, että hän ja Jerusalem olivat muuttaneet sohvallemme. Hello oli tuonut mukanaan jopa jättirepullisen vaatteitaan ja nuhjuisen suosikkikitaransa. Kun hän istui iltaisin Nellyn vierellä sohvalla toinen käsi kitaransa kaulalla niin kuin aina, kummankaan katse ei sanonut minulle, että mene pois. Silti koin, ettei minua kaivattu tai tarvittu olohuoneessa ja aloin maleksia tallissa yhä myöhempään. Satulat, suitset ja muut värkit eivät ole olleet milloinkaan yhtä kauniissa järjestyksessä, vaikka Oskari järjestikin aina yhteiset tavarat luonnottoman suoriin riveihin.
Huomasin päässeeni tekstissä taas kappaleen eteenpäin ymmärtämättä mitään lukemastani. Hieroin molemmilla käsilläni silmiäni ja painoin tietokoneen läppän kiinni. Pitäisi keksiä jokin toinen tapa. Mistä minunlaiseni, joilla oli vain hämärä käsitys raskaudesta ja vauvoista, saivat tietonsa, kun eivät voineet kysyä keneltäkään, eivätkä pystyneet lukemaan itse vaikka kuinka yrittivät?
-
Onneksi tällä tarinalla on onnellinen ja lämmin loppu! Niitä on oikeassakin elämässä. Aluksi kiukuttaa ja surettaa, kun kaikki tuntuu hajoavan, mutta jälkikäteen huomaa, että sai tilalle paljon parempaa. Riippuu mihin uskoo: kohtalo, sattuma tai vaikka Jumala tuntuvat ottavan epäreilusti pois jotain tärkeää, vaikka ystäviä, ja sitä tämä tarina kuvaa hyvin. Edessäpäin on uusia. Vastahan mäkin masennuin sängyn pohjalla, kun en saanut yhtä elintärkeän tuntuista työpaikkaa, ja nyt kiitän sitä kohtaloa tai jotain, etten joutunut sinne, koska se olisi ollut huonoin mahdollinen ratkaisu mun tietämättä. Tämä teksti tuntuu musta filosofiselta ja sen sisältö voisi olla vaikka mun omia ajatuksia: niin samastuttava se on, ja varmana useammalle kuin vain mulle.
Kritiikkiäkin mulla on, ja luulen, että myös tähän voi aika moni muu samastua. 😀 Se ei liity sisältöön, joka on musta tosi hieno. Kun joku kirjoittaa enään tai niimpä, mun tekee vähäsen mieli heittää jotain! En mä nyt joka kielivirheestä triggeröidy, mutta näistä kahdesta kyllä. Mulla on toiseen muistisääntö kaikille:
Älä kirjoita ”enään”, tai mä tirvasen sua nenään!! -
Tässä tarinassa onnistuneinta mun mielestä on lopetus! Lopusta me nähdään viittaus sekä menneeseen että tulevaan, ja se on sidottu hyvin osaksi Jannan tätä päivää, tulevia tapahtumia ja maastoreissua. Ennen kaikkea me nähdään kuitenkin elävästi ja selvästi, miten Janna näyttää ulkoapäin suhtautuvan Sonjaan tyynesti ja ystävällisesti, kun sisällä samalla vähän myrskyää edellistarinan arkojen aiheiden sivuamisen jäljiltä.
-
Joskus tekee tosi hyvää kirjottaa uusiksi, yrittää uusiksi. Editoiminen on musta henkilökohtaisesti kivaa, vaikka kirjoittajat yleensä inisee ympäri Instaa ja muita kanavia, että se on jotenkin kauheaa. 😀 Kun editoi, huomaa kuinka paljon paremmin on oppinut tekemään jotain kehityttyään vaikka just sen yhden tekstin ajan. Ei ole ollenkaan mikään häpeä ottaa kommentista kiinni, jos alkaa sen myötä itsekin nähdä tekstinsä niin. Päin vastoin. Aika harva jaksaa virtuaaliheppajuttujaan miettiä uusiksi, ja on sairaan hienoa, että joskus joku jaksaa!
Olin vähän Sonjan kommentin kanssa samaa mieltä ekan version referoivuudesta, mutta samalla ajattelen, että kaikelle on paikkansa ja aikansa. Musta on tosi kivaa, että saa vastaukseksi vaikka vähäsen referoivan tarinan. Se vaatii yhtä lailla viitsimystä ja osoittaa, että haluaa leikkiä toisen kanssa ja paiskoa tarinoita edestakaisin. Silläkin tarinalla oli tärkeä tehtävä siinä missä muillakin. Sen tarinan myötä ehkä en saa ihan hirveästi lisää tietoa Jannasta, mutta sen sijaan käsitykseni sinusta kirjoittajana vahvistuu koko ajan. Jee, sinä olet se, joka haluaa ja viitsii tarttua toisten juttuihin: se, joka haluaa osoittaa lukeneensa ja osaa arvostaa, kun oma hahmo on päässyt esiin! Eli sinä olet juuri se, jonka me Hopiavuoreen olemme aina halunneet! Jo ihan siitä mulle tuli tosi hyvä mieli, kun luin tätä tarinaa silloin ekan kerran ennen editointia. Ja hyvä mieli mulle tulee vieläkin. Tarina on siis tehtävänsä täyttänyt: oikeasti ilahduttanut jotakuta!
Jannalla on kyllä menneisyydessään sellaista kamaa, etten yhtään ihmettele, miksei hän siitä julkisesti huutele. Vaikka itse ei olisi huumeisiin koskenutkaan, narkkarin leimahan sitä otsaan painetaan saman tien, kun kuullaan perhetaustasta. Eihän Janna nyt voi muka muuta olla, kun vanhemmat ovat mitä ovat! Jos olisin hän, aika hiljaa minäkin taustoistani olisin! Ja jos olisin joku Hopiavuoren hahmoista, aika nopeasti itsekin taitaisin tuomita Jannan, ellen ensin tuntisi häntä niin toooosi kunnolla. Oikean ihmisen tilanteena Jannan tausta olisi kammottava. Nyt, kun Janna on keksitty, se on kuitenkin mielenkiintoinen ja täynnä mahdollisuuksia. Pitääkö hän salaisuuden? Miten hän selviytyy kaikista kyselyistä, joita täytyy hahmojen tutustuessa tulla muulloinkin, kun toisen tausta alkaa ystävystyessä kiinnostaa? Vai kertooko hän salaisuutensa pian? Kukahan osaisi suhtautua Jannaan sen jälkeen normaalisti? Kuka pitäisi häntä vaarallisena ja viallisena? (Kuinkahan nopeasti Helmipuron isä keräisi kakaransa kotiin ja lukitsisi sinne..?)
-
Tässä tarinassa on ihan hirveän paljon onnistumisia!
– Alussa ryhdyt heti näyttämään kertomisen sijaan. ”Ulkona satoi” kertoisi saman asian tylsemmin, mutta lukijapa päättelee tämän helpon arvoituksen ihan itse.
– Alku alkaa ihanasti muista aisteista näön sijaan.
– Tokassa kappaleessa on kertaus. Lukija tarvitsee kertauksia ja koosteita välillä, jotta pysyy paremmin mukana. Kertaus on hyvin tehty; et selosta samoja asioita enää uudelleen, kun olet ne jo aiemmin kertonut, vaan pidät kertauksen hyvin lyhyenä ja ytimekkäänä. Tästä kertauksesta ei tule toisteinen tai tyhmänä pidetty olo.
– Dialogi keventää tekstiä just oikeassa kohdassa. Dialogi on musta aina keveämpää luettavaa kuin kerronta, ja vaikka kuinka kerronnasta tykkään, tykkään myös hengähtää.
– Vaikka tarina kertoo ratsastuksesta, tästä ei tule ollenkaan ratsastusmanuaalimainen lukukokemus. Liikkeiden kuvauksen sijaan keskityt kertomaan siitä, miksi ja mitä varten treenataan, ja millaista treeni on tällä kertaa.
– Vitsi miten mä just tämän kirjoitusyhteisön kontekstissa olen ilonen, että Jannan annetaan noteerata tässä tarinassa Niklaksen suuri hieno elämäntapahtuma!
– Pituus on hyvä. Mitäänhän en mieluummin tee kuin lue ja lue ja lue, mutta kun asia on sanottu, on paras lopettaa. Tätä ei ole venytelty ja vanuteltu, mutta silti on ollut aikaa kerronnalle, kertaukselle, tunnelmakuvaukselle, dialogille ja tulevaisuudellekin.
– Tässä tarinassa ylität itsesi paitsi kuvauksessa, myös monipuolisessa ja kontekstiin sopivassa sanaston käytössä. -
Vai oli Sonja se eka rohkea (tai no varomaton), joka tuli kysyneeksi Jannan taustoista! Musta tämä on sen suhteen tosi hyvin rakennettu tarina. Sonja tietää, että jotain taustalla saattaa piillä, mutta hahmon syvimpiä salaisuuksia ei kuitenkaan kiskota esiin ennen kuin hahmon kirjoittaja itse päättää niin, jos päättää. Muutenkin sohaisusta ja jäätymisestä huolimatta tunnelma on tilanteeseen nähden kevyt ja taas tulen ajatelleeksi, että vitsit kun olisi muakin oikeassa elämässä vastaavilla keskustelunlahjoilla siunattu. Sonja ja Salieri olisi kyllä hauskaa nähdä myös vauvatason valmennuksessa. 😀 Ei vaan taida virtuaalimaailmassa ihan hirveästi olla vauvatasoisia tapahtumia, kun oman hahmonsa voi kirjoittaa vaikka miten taitavaksi vaikka kuinka monessa ihan eri lajissa. 🙁 Mutta kun aika on oikea, toivottavasti niitä tulisi vastaan, sillä onhan niitä joskus olemassa!
-
Tämä tarina on esimerkki siitä, miten muilla on heti vaikuttamisen mahdollisuuksia Niklakseen. Meidän hahmomme eivät suinkaan päätä Niklaksen menestyksestä, treenistä tai treenaamattomuudesta, mutta pystyvät vaikuttamaan hänen mielialaansa. Jos Niklaksesta aletaan puhua, että ai kun on rohkea äijä kun uskaltaa kisata ja että kisat menevät varmana hyvin, se vaikuttanee positiivisesti hänen oloonsa. Jos taas muiden hahmojen asenne kääntyy niin, että me ei enää pidetä tuosta tärkeilevästä paska-Niklaksesta ja se varmasti on muutenkin kämmäri, Niklaksella ei varmaan ole kauhean kivaa. Hahmojen asenteet muuttuvat käytökseksi Niklasta kohtaan. Joku innostuu ja alkaa halailla mahdollisesta voitosta kuullessaan ja taas saadaan tietää lisää Niklaksesta, kun hän reagoi siihen. Joku haluaa hänestä ratsastelukaverin ja nyt hahmoilla todellakin on puhuttavaa, kun muut tietävät Niklaksen Suuresta Tapahtumasta hyvissä ajoin etukäteen. Yksi alkaa saman tien hänen suurimmaksi fanikseen, kun nyt Niklas on hänen silmissään melkein olympiaratsastaja. Niklaksen kanssa pystyy bondaamaan, kun uutiset ovat selvillä ja muut kirjoittajat voivat luoda aiheesta omia tulkintojaan. Hänet saa puhumaan muustakin kuin säästä!
Marshall ja Niklas on alun perin tarkoitettu niin, että Marshall on Arlekinin hahmo ja Niklas on ohuempi sivuhahmo. Viime aikoina kun Niklas on kehittynyt hahmona ja Marshall vetänyt pääjuontaan yhä syrhemmälle ja yksityisemmäksi, asetelma on kääntynyt päälaelleen. Me tunnetaan Niklas ja pystytään puristelemaan sitä. Me halutaan kirjoittaa tarinoita, joissa Niklas rupattelee muiden kanssa ja opettelee uutta. Me myös halutaan lukea Niklaksesta ja seurataan heti sen kisauran alkua kun hahmot on nyt tavallaan osallisina siinä. Niklas on muutenkin tavalliselle ihmiselle samastuttava hahmo, sillä hän ei ole syntynyt hevosen selässä eikä ole muutenkaan jeesusmainen liian monessa asiassa. Hänen onnistumisiaan ja hyviä luonteenpiirteitään tasapainottaa tarpeeksi runsas joukko epäonnistumisia ja vähemmän ihailtavia luonteenpiirteitä, joten hän ei tunnu epärealistiselta, eikä edes uhkaavalta. Vaikka ei pitäisi Niklaksesta välttämättä ihmisenä, hahmona hänestä ei voi enää olla pitämättä. Hänen tarinoitaan haluaa lukea, sillä hän ei ole ”valmis” vaan hänellä on mahdollisuuksia kehittyä ja muuttua ja muut pääsevät tönimään häntä tällä kehityksen matkalla. Marshall puolestaan nousee Arlekinin selkään, laukkaa hevosensa täydellisesti halliten mystisiin seikkailuihinsa nuoliviini elegantisti läpsyen, eikä kukaan tiedä, mitä muuta hän matkallaan teki kuin näytti kauniilta. Jos päättäisit viedä Niklaksen ja Marshallin pois, muistaisimme aina kuka on Marshall, mutta Niklas olisi se, jota kohderyhmäsi kaipaisi paljon paljon kauemmin. Niklas on omaleimainen ja erityinen: erilainen kuin kukaan toinen hahmo. Lisäksi hän ei voi olla olematta suosittu Hopiavuoressa, kun hän on erikoisen ja erityisen lisäksi sosiaalinen. Olet rakentanut tämän hahmosi täydellisesti tarkoitukseensa. Lisäksi on hienoa, että Niklas on kehittynyt valtavasti lisää matkan varrella. Niklaksen kehityshän kertoo myös siitä, että olet nyt taitavampi tekemään hahmoja kuin vuosi sitten, ja kirjoittajan on ihanasti aina mahdollista kehittyä. 😀
Niklaksesta ei muuten tee sosiaalista Hopiavuoren merkityksessä se, että hän puhuu muille herkemmin kuin Marshall. Muiden kanssa pystyy olemaan, vaikka hahmo olisi mykkä tai vihainen. Luulenpa, että Niklas on onnistunut hahmo tämän kohderyhmän edessä siksi, ettet rakasta häntä ihan niin kuin Marshallia. Jos sinua ei haittaa yhtä paljon Niklaksen pilaaminen kuin Marshallin pilaaminen, todennäköisesti nakkaat Niklaksen mieluummin riepoteltavaksi ja nostat Marshallin lasikaappiin, ettei siihen tule naarmuja. Mä olen ainakin tehnyt niin omilla hahmoilla! Harmi vain, että se päättyi siihen, että mun rakastamat hahmot hapertui lasikaappiin ja heikommat hahmot on muuttuneet oikeiksi ihmisiksi niin kuin Pinokkio.
Mutta hei, Niklashan voisi aluksi olla vaikka Marshallin apumies. Niklakselle tulee se koirakin: se voi samalla sosiaalistaa pennun ja äijän maailmaan. :DDD Katotaan nyt.
-
Ihan hyvä, että mulle on niin vaikeaa sanoa omasta mielestä välttämättömintäkään kritiikkiä, että vetkuttelen päiväkausia vaikka olisin jo kirjottanut kommentin ja hionut sitä kaks tuntia ystävällisemmän ja ystävällisemmän kuuloiseksi. Osa tän tarinan herättämistä ajatuksista nimittäin lientyi seuraavassa tarinassa. Nyt tulee silti kritiikkiä tähän tarinaan, kun taas seuraavan tarinan kommenttiin lataan enemmän kehuja ja pohdintaa siitä, millainen on hyvä hahmo sosiaalisessa kirjoittamisessa ja millainen hahmo yleensä miellyttää kohderyhmäsi lukijaa.
Tähän kirjoitin alun perin kommentiksi, että Marshall on muuttumassa vaarallisesti hologrammiksi. Hän on huippuhienolla tekoälyllä toimiva hologrammi. Toinen hahmo pystyy näkemään hänet realistisen näköisenä. Hänelle voi myös sanoa yksinkertaisia asioita ja hän osaa vastata. Pelottaa, että Marshall on jäämässä kuitenkin tälle tasolle. Vaikka hologrammi on kuinka hieno ja oikean näköinen, toinen hahmo ei voi koskea siihen tai vaikuttaa siihen, sillä se ei ole kiinteä. Edes luonnonilmiöt kuten tuuli eivät vaikuta hologrammiin. Hologrammi ei myöskään pysty vaikuttamaan ympäristöönsä fyysisesti. Tarkoitan sitä, että mikä tahansa myrsky koettelisi muita, se ei osu Marshalliin tällä hetkellä. Ja mikä tahansa myrsky koettelee Marshallia, se ei ole muille totta, sillä sekin on hologrammia.
Marshallin hologrammius ei johdu yrityksen puutteesta! Olet usein yrittänyt tuoda Marshallin muiden lähelle. Hän on puhunut muille ja ratsastanut samalla kentällä. Ongelma on se, että kohdat, joissa Marshallin tarina risteää ympäristöönsä, ovat heikkoja kohtia: sivuasioita. Marshall voi kertoa kuulumisiaan tai tarjota apuaan pikkuasioissa, mutta yhtään kenelläkään ei ole pääsyä Marshallin juonen pääkohtiin. Tässä hän miettii itsekseen lähtöä Venäjälle. Suunnitelma on vasta muotoutumassa, mutta jos laitat hänet Venäjälle eikä kukaan hahmo koe mitään tunteita asiaa kohtaan, tämänhetkisen kohderyhmäsi mielenkiinto hiipuu. Polvileikkauksen kanssa meinasi käydä ihan samoin, mutta Marshallin nahkan pelasti Nelly, joka puolestasi toi asian käsiteltäväksi jotta se saisi edes hieman huomiota. Koska Marshallin tarina ei risteä ydinkohdistaan muiden juttuihin, hänellä ei ole vieläkään kunnon ystäviä. Ei ole juuri nyt ketään, jolle hän voisi kertoa matkastaan kohderyhmällesi sopivalla tavalla. Kukaan ei soita Marshallille huolissaan, kun hänestä ei ole kuulunut kolmeen päivään, sillä hän tapaa katoilla muutenkin ilmoittamatta omiin juttuihinsa. Kukaan ei kysele Marshallilta jälkikäteen, miten reissu meni ja halua oikeasti syvällisiä vastauksia, sillä kukaan ei todellakaan tiedä, miten asiat Marshallin ja isän välillä esimerkiksi jäivät viime tapaamisella. Jos lähetät poikasi venäjälle, sinulla on ihan hirvittävän kova työmaa saada reissun tapahtumat muiden hahmojen tietoon ja kohderyhmällesi sopivaksi. Koska jos et saa, juonesi etenee kuin juna ja Marshall pysyy hologrammina.
Päästä muut sotkeutumaan hänelle ja sinulle kaikkein tärkeimpiin asioihin juonessa. Päästä toiset hahmot niiiiiin lähelle, että he ovat vaarassa pilata hienon juonesi muuttamalla sitä, ja että he todella pilaavat siitä osan. Kun meillä on vaikuttamisen mahdollisuuksia Marshallin pääjuoneen, kappas vain — hän ei olekaan hologrammi, koska meillä on konkreettinen mahdollisuus koskea häneen hahmojemme kautta ja saada hänen ajatuksensa ja tekonsa vaihtamaan suuntaa. Marshallia pystyy silloin tuuppimaan. Häntä voi härnätä, naurattaa, jopa manipuloida, halata lohdutukseksi tai tirvaista kuonoon. Hänen mieltään pystyy kalvamaan Venäjälle saakka. Kun hän ei saa rauhaa muilta, lukijat eivät tahdo rauhaa häneltä ja voit syöttää kohderyhmällesi iiiiihan mitä vain.
Tässä ei ole kyse myöskään siitä, ettet osaisi. Kirjoitin tähän alun perin kitinää myös Niklaksesta ja hänen ratsastuksestaan, mutta todistat juuri seuraavassa tarinassa osaavasi päästää muut hahmot omiesi lähelle tarinan ydinkohdissa. Kirjoitan lisää siitä seuraavassa kommentissa.
Tämä kritiikki on mulle välttämätöntä sanoa. Kommentoin kaikkea ja teen sen mielelläni, koska sellaisen tallin halusin tehdä. Samalla minua kiinnostavat ainoastaan sosiaaliset tarinat. Sosiaalinen tarinointi ei tosiaankaan ole sitä, että koko ajan pitäisi räpättää muiden hahmojen kanssa ja joka tarinassa pitäisi olla muiden hahmoja. Sosiaalinen tarinointi on sitä, että muilla on mahdollisuus päästä käsiksi ja sekaantua. Vaikka haluan tietää Marshallin kotioiloista ja niistä hänen ikävöimistään aamutalleista, mun mielenkiinto kommentointiin ja sellaiseen tarkkaan analysoivaan lukemiseenkin katoaa, jos muut ei pääse käsiksi näihin asioihin tarpeeksi. Sellaisia juttuja lukisi kyllä viihteeksi, jos viitsisi olla sellainen ylläpitäjä, joka jättää kommentiksi yhden virkkeen: oho Marshall on Venäjällä.
-
Aaw miten suloinen nosto, kun toinen lyö niin katalan iskulyönnin että saa hahmot hyppäämään pois tavallisista rooleistaan. Tiitus on niin reppana ja ymmärrän hyvin miksi. Hän on yrittänyt ja yrittänyt heppakuvioissaan, vaihtanut aikuiseen ratsuunkin, ja silti homma ei ole toiminut niin kuin hän on halunnut ja odottanut. Tiitus on uhrannut Ennin eteen aika paljon, ja Hellon kuvausta parisuhteen rakoilusta on tämän takia tullut jo. Tiitus on ehkä ollut hevosten lumoissa, mutta nyt ei ole enää. Hän on päästänyt taas hetkeksi irti unelmastaan ja se tuntuu pahalta. Silloin kuuluukin vetäytyä poikakaverin kanssa tortillojen ääreen, mutta ei! Hänen näkökulmastaan Hellohan tosiaankin lähtee juuri silloin, kun Tiitus kaipaa häntä, vaikka Ennin tullessa roikkui hänessä liikaa. Se ärsyttää. Sitten tulee riideltyä. Ja lopulta on kaikilla paha mieli, koska periaatteessa koko riita oli typerä. Paitsi että kun Hello käyttäytyy noin oudosti ja tiuskii vastaamisen sijaan, niin onkohan hänellä sittenkin jotain salattavaa vauvan suhteen..? Miksi muuten Hello sekaantuisi..? Ehkei Tiitus ajattelisi muuten sellaisia, ehkä ajattelisi, en tiedä, mutta väsyneenä ja voitettuna ainakin mulle tulee mörköajatuksia herkimmin.
-
Kyllä mäkin tunnistan Sonjan tästä! Sonja on mulle ainakin vaikea hahmo kirjoittaa, koska sillä ei ole mitään sellaista liioiteltua tapaa, teemaa tai fraasia, jota toistelemalla saisi halvalla kikalla varmistuttua lukijan tunnistavan hahmon jutuistaan. Sonja myös sanoo repliikkinsä melko yleiskielisesti, toisin kuin vaikka Marshall, jonka kirjakielenomaisen ilmaisu ja lyhyet virkkeet on mun mielestä helpommin toistettavissa. Yleisesti sanoisin siis, että hyvin vedetty: en olisi pystynyt samaan.
-
No joo, kuka meistä ei olisi huolissaan karvaisesta harrastuskaveristaan joskus? Oli kyse ratsastuskisoista tai koira-agilitystä, tottahan jokainen kunnon lemmikinomistaja haluaa treenata kisakaveriaan niin, että se on terve ja iloinen. Menestyminen on vain plussaa. Meidän on täältä ulkopuolelta helppo nähdä kokonaistilanne ja sanoa, että Jannahan kohtelee hevostaan tosi ihanasti. Paahtis saa olla vauva välillä, sen ei tarvitse osata kaikkea, eikä siltä vaadita varmasti liikaa. Samaan aikaan omistajan on ihan loogista olla huolissaan. Mitä jos sittenkin tahti on liian kova? Mitä jos ei arviointikyky tai taidot riitä? On niitäkin, joille eläin on väline, mutta Jannasta ei ole tullut ikinä sellaista kuvaa. Tottakai hän on huolissaan lemmikistään.
Jos olisin Sonjan kirjoittaja, en varmaan jatkaisi tätä tarinaa. On siis sairaan siistiä, että leikit toisten kanssa ja annat mahdollisuuden tulla mukaan: älä epäröi toimia niin! Nyt kuitenkin tulet tehneeksi Sonjan puolesta kaksi päätöstä. Ensinnäkin, Sonja seuraa Jannaa ulos ihan vain seuratakseen Jannaa ulos. Sonjan kirjoittaja voi tietenkin olla eri mieltä, mutta itse en pidä Sonjaa sellaisena, joka seuraisi hyvänpäiväntuttua ihan vain lohduttaakseen. Voihan se olla sellaisella supermiestuulella tietenkin, kun se kirjoitettiin jo samanlaiseen tilanteeseen Nellyn kanssa. Sonjalla ja Nellyllä on kuitenkin enemmän yhteistä historiaa ja Sonja on tahtomattaan sotkettu Nellyn huoliin jo ennalta, joten uskon siihen hieman paremmin. Toinen päätös, jonka kirjoitat tähän Sonjan puolesta, on hänen avaava puheenvuoronsa. Vastakirjoittajalle ei jäisi muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa Sonjan suulla kuvaus siitä, mikä kaikki Jannassa ja Paahtiksessa on niin erinomaista. Pääpointti on sanottu jo Sonjan puolesta ja kirjoittajalta pyydetään enää vain kehuja sen perusteluiksi. Tämä nyt ei tietenkään ole mikään maailmanloppu. :DD Sonjan kirjoittaja voi ensinnäkin kokea tekstin toisella tavalla, ja vaikka hän kokisikin sen niin kuin minä, sitä se sosiaalinen kirjoittaminen on: sarja yrittämisiä, erehdyksiä, satunnaisia onnistumisia ja kokeiluja. Siihen on ihan syy, miksi kirjailija on perinteisesti kirjoittanut yksin jossain omassa kammiossaan: se on ihan hirveän paljon helpompaa (ja mun mielestä tylsempää!).
Se, mihin joku saattaa tässä tarttuakin, on huolestunut ilme Jannan kasvoilla ja vaisu käytös. Janna on esitelty meille ja hahmoillemme sellaisena, joka puhuu aika paljon ja minun päässäni kovaan ääneen (asiaa tietysti). Joku herkkävaistoinen saattaa hyvinkin huomata, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Samastumispintaa on ainakin Camillalla (ajattelee alinomaa ettei ole kyllin hyvä hevoselleen) ja Oskarilla (on ihan oikeasti ongelmissa treenin kanssa, joskaan ei omasta syystään). 😀
-
Kyllä Nelly teki hyvän valinnan, kun täräytti suoraan Sonjalle, että auta. Kerrankin joku oikea järjen ääni sanoo suoria sanoja siitä, kuka päätökset tekee ja miksi. Ja ajattelee iskästä samoja ratoja kuin minä: millä se muka venyisi hoitamaan vauvaa yhtä paljon kuin Nelly, tai varsinkaan jos sen pitäisi hoitaa se yksin? Vaikka Nelly olisi itse mitä mieltä abortistakin, sen on hyvä kuulla, että ainakin yksi ihminen, jota se pitää arvossa ja järkevänä, ei tosiaankaan ajattele sitä lapsenmurhana ja maailmanloppuna. Ja hyvä on hänen kuulla sekin, että lapsen saaminenkaan ei automaattisesti ole kaiken elämän loppu. Vaikka ei me taideta saada Nellystä aikoihin omaa huoletonta itseään, lyhytkin helpotus ja tyrskähdys ihan varmana auttaa! <3
Mutta anteeksi vain: Eetun näköinen pikkumuksu omassa karsinassaan hiekkalaatikkotraktorien, hiekkasankojen ja pehmopupujen kanssa on musta aika vastustamaton ajatus. Tässähän alkaa kohta itse toivoa virtuaalivauvaa niiiiiin kovasti, vaikka äiti ei olekaan kauhean innoissaan.
-
Mä ymmärrän hyvin, miksi Nelly haluaa, että Sonja vähän hoitaa sitä. Kun on eksyksissä ja paha olla, haluaa että hoidetaan. Tällainen kypsä aikuinen niin kuin minä soittaa heti äitille tietenkin kaikesta (:D) mutta Nellyn äiti ei taida olla ihan tavoitettavissa. Pitää saada sitä hoitoa sitten muualta. Sonja saattaa olla tähän rooliin hyvä valinta. Häntä pidetään yleisesti luotettavana ja järkevänä, vaikka hänestä ei äidillisyys tulisikaan ekana mieleen. Kun heittäytyy vähän avuttomammaksi kuin oikeasti on, väittää ettei osaa varata lääkäriaikaa, toinen neuvoo. Ja vitsit miten hyvältä se tuntuu, kun saa joskus tehdä vain niin kuin sanotaan, eikä tarvitse joka sekunti ottaa vastuuta! (Esim. tämä ope rakastaa käydä kursseilla, kun ei tarvi olla itse vastuussa kakaroista tai mistään, ja joku muu huolehtii musta ja määrää mitä mä teen kerrankin, vaikka se onkin eri juttu. Sieluhan siinä levähtää.)
Tässä tarinassa tuntuu vielä karummalta kuin Cozminan tarinassa se, miten Nelly perustelee Eetulla valintaansa. Tietenkin se vaikuttaa, ja mitä epätietoisempi on, sitä enemmän muiden ajatusten täytyy vaikuttaa. On vain niin pelottava ajatus, että Nellyn päätöksentekotapa on ihan oikeasti totta tosi monelle. Onneksi päätöksentekotapa tai edes mahdollinen vauva ei ole kuolemantuomio. Nellyn kaltaisista on tullut ihan yhtä täyspäisiä vanhempia kuin muistakin, ja toivottavasti Nellystäkin tulee, jos Hopiavuoreen todella syntyy vauva!
Mutta Hello ja sen selitykset. Sentään tällä kertaa joku saattoi uskoa sitä. Me muistetaan vielä ne Nellyn ylinopeussakotkin…
-
Nelly nyt kypärä päähän! Marshall pian luulee, että se voi ottaa omansa taas pois, kun emäntä näyttää huonoa esimerkkiä!! :DDD
No ei kun Cozminan laukan ja Nellyn ajatusten laukan rinnastaminen on musta toimiva veto. Nellyn ajatukset onkin tosi ahdistavia. Mä henkilökohtaisesti olen samaa mieltä kuin meidän Sonja-hahmo parin tarinan kuluttua, että ei Eetu ole raskaana, eikä kyse ole Eetu kehosta. Samalla mä voin kuitenkin ymmärtää Nellyn ajatukset siitä, että no kun Eetu on niin innoissaan. Olisi ihan hirveää ottaa pois toiselta oma lapsi, jonka se on aina halunnut. Hirveämpää olisi vain joutua synnyttämään ja kasvattamaan se itse… Ei ole helppoa!
Mäkin koen tämän raskauden alkuvaiheet jännittävinä. Nyt tällä vuosikymmenellä vauvoista on saanut kirjoittaa myös näin, mutta mun nähdäkseni tämä on vielä vähäsen harvinaista. Silloin kun lukee vauvoista, lukee raskauden ihmeestä ja toivotusta vauvasta ja onnellisista vanhemmista, ja hyvistä asioista on ihana lukea. Nellyn tilanne taas saa mun olon ihan hirveäksi. Nellyjä on kuitenkin oikeassa maailmassa ihan tosi tosi tosi tosi tosi paljon, ja ehkä niitäkin auttaa lukea kaltaisistaan. Meinaan mua ainakin aina jotenkin helpottaa huomata, jos hahmot kirjoissa tai täällä kärsii samoista ongelmista kuin mä, etenkin jos jotenkin kuvittelen olevani ainoa tai harvinainen.
-
Sama ensiajatus kuin Marshallilla! Sonja näyttää olevan hahmo, joka on mun kanssa ihan samaa mieltä lapsista. 😀 Sentään se osaa hieman sulavammin suhtautua, vaikka treeni ei oudoissa tunnelmissa menekään putkeen. Hyi kauhea, miten joutuvat sivullisetkin kärsimään vauvauutisista. On jo ikävä Hopiavuoren kotoisaa ja rauhallista tunnelmaa… 😀
-
Tulipa kokeiltua hyppäämistä. Vaikkei se treeniä vielä olisikaan, kai se hepan mielen virkistää ja mielenkiinnon sytyttää, kun on jotain vaihtelua. Paahtiskin on vielä aika vauva ja haluaa leikkiä!
-
Ihanaa kun Jannalla sujuu tässä! Janna on ottanut aika lunkisti sen, ettei vielä ole finaalipaikkaa tullut. Mun suurin kauhu on ne ratsastajat (tai koiranäyttelyissä handlerit), jotka rankaisee eläintä siitä, ettei tule menestystä. (Tarinassa nekin on toki mielenkiintoisia, vaikka oikeasti niille saisi antaa sähköshokkeja.) Janna on ollut niin kiltti Paahtikselle ja niin pitkäpinnainen, että sille on helppo toivoa menestystä kisoihin!
Tosi ihanaa myös, että Janna ja Marshall muodostavat yhteyttä. Tätä olen salaa toivonut paitsi tarinan kannalta, myös teidän, kirjoittajien, kannalta. Tässä on kaksi taitavaa kirjoittajaa, jotka tuntuvat julkaisevan suurin piirtein samaan tahtiin: hyvä pari siis paiskimaan jonkinlaista tarinallista palloa vaikka just heppakuvioiden kautta! Molemmilla on varmana annettavaa toisilleen jo ratsastuskentällä.
Tämä toimi myös hyvin yleisenä tilannekatsauksena. Repliikkejäkään en tähän kaivannut, vaikka tykkään niistä. Olin jo sujuvasti lukenut koko tarinan, kirjoittanut kommentin ja palasin katsomaan, miksei mulla ole yhtäkkiä mitään sanottavaa repliikeistä… :DDD
-
Pakko sanoa, ettei Sonja vaan lopeta kirjottamista (hehe) että en vihaa tätä tekstiä. Tämä oli eka, jossa koin muutamia onnistumisia. Sanon vielä senkin, että se oli Sonjan yhtä edellinen kommentti Hellon tarinaan, joka sai mut yllättäen jotenkin horjahtamaan vähän paremmin jaloilleni ja tuntuu että osaan taas jotain. Ja että iiihan pian kirjoitan niin kuin ennen. Se oli sellainen kommentti, että mulle tuli siitä ihan sairaan huomioonotettu olo ja lisäksi näin siinä tekstissä sitten paljon uusia juttuja, joita varovasti rupesin tutkimaan. Kiitos. Ja tietenkin kiitos ihan kaikille. Vaikka kommentoitte muidenkin juttuja, mä aina tutkin teidän löytämiä asioita muidenkin teksteistä ja vitsi mitä kaikkea opin ja saan ideoita.
-
Tavallaan samastun Noan ja äidin tilanteeseen alussa. Äidille voi kertoa kaiken ja äidille kertominen auttaa. Äiti on sellainen supermies, että se saa jo sanoillaan olon paremmaksi, ja lisäksi se osaa järjestelläkin jotain asioita ihan konkreettisesti. Paitsi että ei sille voi kaikkea kertoakaan! Se, mitä ei voi, kertoo paljon hahmosta ja myös hänen suhteestaan äitiin: vähemmän äidistä. En ole ihan sillä kannalla, että Noa pelkää äidin tuomitsevan Chai-ajatukset ja jättää kertomatta. Ennemminkin aistin, että Noa itse häpeää, eikä tosiaankaan tahtoisi kertoa kenellekään. Ajattelin ensin, että Chaita hän häpeää. Chai on nolo, pieni, nuori ja, hmm, monesta näkökulmasta vähän tyhmä. Ei sellaisesta kehtaa sanoa pitävänsä. Kun palasin aiempiin tarinoihin, ajattelen, ettei se ole koko totuus, tai ehkei totuus ollenkaan. Noa on hävennyt jo aiemmin itseään: pitänyt itseään hirviönä, joka jotenkin saastuttaa viattoman Chain. Luulen, että se on sata kertaa raskaampi ajatus kannettavaksi kuin typerä ihastus. Mäkään en kertoisi sellaisista ajatuksista äidille… …vaikka just sellaisiin äiti osaisi varmasti vakuuttaa, että et sä Noa-kulta ole paha.
Noan Kampista pidin. Kun kuvataan tuttuja paikkoja, joissa olen asunut ja elänyt ja ollut itse, tulee sellainen jämerä fiilis, että hahmot ovat ihan oikeasti-oikeasti käsin kosketeltavia. Jos olisin vähäsen nuorempi, opiskelisin vieläkin Helsingissä ja ihan kuin olisin oikeasti-oikeasti voinut törmätä nyt Noaan. Kun käyn Helsingissä, etenkin Kannelmäessä, tuntuu oudolta ajatella, että näissä kohdissa mun rakkaat pikkuiset hopiavuorelaisetkin ovat seisseet ja ihan kuin aistia niiden olemassaolo. Mä tiedän ne portaat ja ne tupakoivat lapset niin hyvin, ja miljöökuvaus on onnistunutta, kun se ei riitele mun muistojen kanssa vaan tuo ne esiin.
Ainoa juttu, jonka fani en vielä ole, on Sasu. Hän tuli sitomaan Noaa menneeseen ja samalla siirtämään vielä tupakoivien lasten jälkeenkin kohti tulevaa, ja se onnistui. Vierastan vain niiiiin kovasti, että Noan ensimmäinen ajatus vanhasta kaverista on, että hän näyttää hyvältä, ja että läpänheitto on flirttailevaa, vaikkakin vitsillä. Noa on aina ollut musta kunnon kamu uudessa elämässään, ja kun olen hänen viimevuotisissa jalanjäljissään Kantsussa seisonut, olen muka tiennyt, että Noan eka ajatus vanhasta tutusta olisi, että onpa kiva nähdä, ja näyttääpä toinen terveeltä/hyvinvoivalta/onnelliselta — ei hyvältä.
-
En vasiten hengaile hevosihmisten kanssa oikeassa elämässä, mutta ai kun kuulostaa tutulta Marshallin ongelma koiramaailmassa. Kun meillä on yksi hihna ja yksi panta per koira ja varastossa pari paitaa vilukissalle sekä kaikkien yhteinen näyttelyhihna (ja kopallinen leluja), niin samassa puistossa on niitäkin, jotka ovat Marshallin ääripäätä. Mutta mikäs siinä, että on koiralle vuodenaikoihin ja mielialoihin sopivia pantakuoseja: nehän vievät vähäsen vähemmän tilaa, kuin pintelipaketit, loimet, satulahuovat, viisi riimua ja ja ja ja ja ja. :DD Ongelma taitaa olla tyypillisempi niille, jotka saavat kauan odotettuaan sen ekan koiransa tai ekan heppansa, mutta kyllä vain niitä hamstereita menee tuolla viidennenkin koiransa kanssa! Mietin niin niiden kuin Marshallinkin kanssa, että onko niillä jokin ylimääräinen makuuhuone asunnossaan kaikelle roinalle niin kuin Hellolla on soittimille… Onneksi Niklas suhtautuu paaaaljon ymmärtäväisemmin ja vitsikkäämmin Marshallin hamsterintaipumuksiin kuin mun tyttöystävä koskaan suhtautui mun kirjahamstraukseen. Ja joo: mulla on oma huone kirjoille. Mun vaatehuoneessa ei ole vaatteita. 😀
Otat herttaisella tavalla huomioon Jannan aiemmat pohdinnat tunnilla kuokkimisesta. Olin melko varma, ettei Marshall pidä sitä minään, eikä taida edes kunnolla huomata, etkä pettänyt näitä odotuksia. 😀 Vastapalveluksen pyytäminen on kuitenkin musta ihan sairaan kiva tapa tarjota toiselle aihetta inspiraationlähteeksi kirjoitushommiin! <3
-
Vitsiiii olisin just niin kuin Sonja, koko tarinan alusta loppuun, aamen ja kiitos! Samastun niiiiiin tämän hahmon ajatuksiin vauvoista ja onnitteluista ja kiusallisuudesta ja ja ja, no kaikesta. En tosiaankaan tahtoisi olla keittiössä olijoiden nahoissa, hyi että!
-
Musta näyttää siltä, että Nelly on jo tehnyt päätöksen, että vauva täytyy pitää. Hän taitaa uskoa, ettei selviydy siitä, ja että se on muutenkin kaikin puolin liikaa, mutta että silti se on pidettävä. Nellyn pelko ja ahdistus on jotain sellaista, minkä kuvittelen ymmärtäväni sellaisella tasolla, kuin vain voin omasta elämäntilanteesta käsin. Ja kun pelkää ja on ahdistunut, tottahan tulee omaa äitiä ikävä: kuolevan sotilaankin viimeinen sana ja ajatus on äiti. Nelly on tuntemattoman edessä ja tietenkin kaipaa tukea. Hän on nuori, ennen Hopiavuorta aika villikin. Mahdollinen vauva ei tarkoita pelkästään vaipanvaihtoa, vastuuta ja vahtimista. Sehän tarkoittaa myös ihan hirveän isoa taloudellista satsausta, tiettyä omista jutuista luopumista, jopa jumiin jäämistä.
Kauheinta Nellyn kannalta musta on Eetu. Vaikka se varmana osoittaa tukeaan, sen tuki taitaa olla vääränlaista. Se ei ikinä voisi osata samastua Nellyn ajatuksiin ja pelkoihin. Sen päähän mahtuu vain se, että viimeinkin, viimeinkin sen hartain unelma täyttyy ja sen elämä on todellakin täydellistä. Sillä olisi nyt tallin lisäksi se oma vauva. Sen koko maailmastahan ei puutu muuta kuin sormus Nellyn sormessa enää.
Ei käy kateeksi myöskään muita tulilinjalle osuvia: niitä reppanoita, jotka vain sattuvat paikalle, kun Nelly ei enää kestä olla yksin salaisuutensa kanssa!
-
Mitä, ihan varmana kirjotin tälle kommentin jo pari päivää sitten!
Nostin esiin tämän kohdan, josta tykkäsin tosi kovaa. En osaa edes yhtäkkiä sanoa, kenen ihailemani kirjailijan tavaramerkki tällainen toisto olikaan, mutta tykkäsin siitä lukiessani romaaneja ja tykkään siitä yhtä lailla nytkin.
Oskari katsoi minua kuin olisin pyytänyt häntä treffeille, mikä sai minut ajattelemaan sitä, että olin ehkä juuri pyytänyt häntä treffeille.Harmitteluni siitä, että nyt Oskari ainakin on varma, ettei toivoa ole, on taas vähän myöhässä, koska kirjoitin siitä jo tarinaan. Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa hämmennyksestä, että onko toivoa kuitenkin vai ei.
Paitsi Outi ja Oskari, Jussikin on tässä herttaisesti oma itsensä. 😀 Sehän on se, joka tahtoisi kuumavesipullon karsinaansakin, joten ei se varmaan nauti laitumellakaan, sillä hyi, sataa! Vaan taiitaa Outi olla vähäsen masokisti, kun on tavallaan ikävä Olavin pojan oppiin… 😀
-
Ehkä se on hyvä, että on oma Hello, joka pakottaa toimimaan silloin, kun ei itse haluaisi. Tulen lukeneeksi näitä vähän liikaa nimittäin itseni näkökulmasta. Jos mulle diagnosoitaisiin vauva, se olisi vähän sama kuin diagnosoitaisiin syöpä, ja jokin pohjavire mun ajatuksissa onkin, että varhaisen keissin vauvaa tai syöpää saa varmimmin hoidettua… Samalla tiedän, että on ihmisiä, joille raskaus ei olekaan kasvain tai sairaus, jopa silloin kun se ei olisi suunniteltu tai edes haluttu. Nelly ei selkeästi halua mitään vauvaa, mutta mitähän hän aikoo tehdä? Onko hyvä, että Hello pakotti hänet huomaamaan kasvaimen varhaisessa vaiheessa, niin että siitä on helpompi parantua, vai onko Nellyn vauvalla jo sielu, vaikka hän ei haluaisikaan sitä? Ainakin ajattelisin, että jo tällaisten asioiden pohtiminen on Nellyn kaltaiselle ihan hirveää, koska hän ei tunnu ajattelevan vauvasta niin kasvainmaisesti kuin minä!
Vaikka Nellyn tilannetta ja mielentilaa ei tosiaankaan käy kateeksi, samalla musta on jotenkin herttaista, miten Hello asettaa itsensä saman tien osaksi mahdollisen vauvan elämää. Se purnaa jo nyt, ettei se syötä tai vaihda vaippoja… …ja se taitaa tehdä sen siksi, että se tietää syöttävänsä ja vaihtavansa kuitenkin, jos Hopiavuoreen tulee vauva.
-
Nämä tarinat, kun ei olla yhdessä, on mun heikkous aina. Mä aina jotenkin tunnen hahmojen mukana tosi vahvasti just sen hetken, kun sydän hakkaa miljoonaa eikä uskalla ottaa toista oikein kädestä kiinni. Sen, kun tietää, että mitään pahaa ei tapahtuisi jos ottaisi, mutta ei kuitenkaan uskalla. Taitaa olla, että oikeassa maailmassakin se on mun lempiasioita ihmisenä olemisessa. :DD
Mun havaintokehä taitaa myös olla samanlainen kuin Outin. Ehkä siksi kuulostaa niin luonnolliselta, että se takertuu just niihin yksityiskohtiin, joihin se takertuu. Siihen, miten Oskarin käsi hipaisee sen kättä ennen kuin pakenee popcornikippoon, tai kuinka otsalla on yksi karannut hiussuortuva. Aika tuntuu pysähtyvän sellaisiin yksityiskohtiin mun elämässä oikeastikin.
Ainoa huono puoli tässä tarinassa onkin se, että hävettää aina vastata näihin, kun omat jutut ei ole aikoihin onnistuneet yhtä hyvin!
