Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
1. Jaakko, Jimi, Jaakob
2. Yhtiövastikepäivä
3. Hello ja Pissatikut
4. Vessassasuukottelijat
5. Mitä nyt?6. Minun poikani
”Mä oon raskaana.”
Vai sitä se oli ollut, se koko edellisillan omituisuus. Se Nellyn ja Hellon kuiskutus. Sen miettimistä, miten kerrotaan ilouutiset.
Aloin nauraa. En välittänyt siitä, että paikalla oli muitakin. Kiiruhdin ylös pöydän äärestä ja ehdin havaita hämärästi, miten loiskautin kahvia tallifarkuilleni. Otin Nellystä kiinni, käärin hänet karhunhalaukseen, nostin ilmaan, pyöritin…
Vaikka raskauden alkuvaiheessa voisi käydä helposti vaikka mitä, melkein näin jo pienen vauvan. Mielikuvissani se oli heti poika, vaikka voisi se olla tyttökin. Se oli sellainen, kuin vauvat tapaavat olla: vähän punainen, ruttuinen, huutava, sinisilmäinen, melkein kaljupäinen: täydellinen. Periaatteessa pitäisi odottaa, ennen kuin kertoisin äidille, mutta en aikonut. Kertoisin heti nyt. Äiti tulisi tänne, keitettäisiin kakkukahvit. Minun täydellinen vauvani syntyisi joskus lumien sulaessa ja nukkuisi pinnasängyssä tuolla noin, makuuhuoneessa, ja hups vain kasvaisi ratsastamaan opettelevaksi taaperoksi, jolla minä ostaisin ponin. Minä syöttäisin sille puuroa aamulla, ja kun se menisi kouluun, Nelly katsoisi sen kanssa aapista, jotta se varmasti oppisi lukemaan. Joulupukki toisi sille jouluna lahjaksi jalkapallon, jota se potkisi ja nakkelisi ensin Jerusalemin kanssa, ja kun se olisi kerhoikäinen, sillä olisi jo oma kaverijengi potkimassa, ja koko kööri jäisi syömään illallista. Se pelaisi porukkansa kanssa Pleikkaria, tai mikä pelikonsoli silloin olisikaan tavallinen, ja minä ostaisin sille koiran — minä ostaisin vaikka kissan, jos se pyytäisi.
Yhtäkkiä havahduin siihen, ettei Nelly vastannutkaan halaukseeni. Hän oli laskenut kätensä rinnalleni ja toisesta törrötti raskaustesti. Hän ei edes hymyillyt. Sydämeni alkoi takoa kivuliaan terävästi, kun laskin hänet maahan. Toivoin, että Sonja ja Outi olisivat vain haihtuneet yhtäkkiä. Ei heidän aikanaan voinut kysyä sitä — että aikoikohan Nelly… Että mitä jos ei tulisi vauvaa.
”Onnea..?” Outi hymyili kokeilevasti, ja Nellyn kasvoille laskeutui ihmishymyä irvokkaasti jäljittelevä naamio. Yhtäkkiä tuntui siltä, ettei elämällä olisi tarkoitusta, jos minulta otettaisiin oma poika pois tällä tavalla juuri kun voisin sellaisen saada.
-
1. Jaakko, Jimi, Jaakob
2. Yhtiövastikepäivä
3. Hello ja pissatikutVessassasuukottelijat
”Mikähän..?” Outi kysyi silmät suurina, mutta ei yhtä suurina kuin Nellyllä äsken keittiöst näkyvässä eteisen kaistaleessa.
”Ne on varmahan vain särkeny jotaki”, sanoin rauhallisempana kuin olin, sillä en itsekään uskonut arvaukseeni. ”Hello oli tuan näkööneen silloon kun se meirän Hupin uurna halakes keväällä.”
”Niin varmaan…”
”Vaan mitäpä Janna sä suunnittelet illaksi?”Minusta täytyi nähdä, etten kuunnellut kauhean hyvin. Etsin sivusilmällä merkkiä keittiöstä jostain Hellon ja Nellyn tempauksesta, mutta en löytänyt mitään. Nellyllä ei ollut ollut ovenraossa sellaista syyllistä ilmettä. Jos olisi ollut, olisin voinut olla huoletta. Kyllä aikuinen ihminen osaa itse siivota sotkunsa. Sen uurna-asiankin hoitivat hienosti. Nyt meidän Hupi on takapihalla, niin kuin sen olisi koko ajan pitänytkin olla, ja sen haudan merkkinä on omenapuun taimi. Nellyn tämänpäiväinen ilme ei sopinut yhteen edes hautarauhan rikkomisen kanssa: ei vaikka hän olisi pudottanut Hupin sijaan minun äitini, joka kylläkin onneksi oli hyvissä voimissaan vielä. Sitä paitsi enkö ollut kuullutkin saunan oven sulkeutuvan..? Kuinka kauan he olivatkaan jo olleet siellä ja millä kokoonpanolla..?
”Kuulkaa”, sanoin lopulta keittiössä oleville ja nousin ylös. ”Mun pitää… Mullon tuas yks juttu jonka mä muistin.”
Kahvi jäi kuppiin, kun kävelin olohuoneen poikki saunaa kohti. Ovi oli lukossa. Tiesin koettamattakin. Lukosta näkyi pala punaista, eikä valkoista. Varattu. Koputin oveen kädet omituisesti hioten. Hävittivätköhän Nelly ja Hello ruumista vessassa? Ainakin se selittäisi Nellyn ilmeen. Ja sen, ettei Jillaa ollut näkynyt aikoihin.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin ovelta tavoitellen hieman huolettomampaa nuottia, kuin miltä minusta tuntui.
”On on, mä tuun ihan pian.”Kuulin supatusta. Sen täytyi olla Hello. Kulmani kurtistuivat ihan itsestään. Vaikka tulin nopeasti järkiini, minun on myönnettävä hetken miettineeni, mitä Hello ylipäätään teki minun tyttöystäväni kanssa samassa vessassa ja kenen luvalla. Onneksi se oli vain hetkellinen ajatus. Hello oli vain Hello: maailman lojaalein ihminen. Ja kehen tässä maailmassa sitten olisi voinut luottaa, jos ei omaan tyttöystäväänsä?
Päätin lähteä pois, sillä oikeastaan Nellyn ja Hellon väliset asiat eivät minulle edes kuuluneet, kun Nellyn mukaan mitään hätää ei kuitenkaan ollut. Silloin ovi kuitenkin aukesi ja Hellon pörröinen, hymyilevä pää puski raosta ulos.
”Me vaan ku Nellystä tulee Nikki Tutorials kaks kun se eläköityy valmentamisesta, niin sitä varten”, Hello sopotti ja hymyili silmät säkenöiden.
”Sinet reppana oo oppinu valehtelemahan”, huomautin.Vessassa tapahtui siis jotain sellaista, jota minä en saanut tietää. Muuten Hello ei olisi edes yrittänyt valehdella. Sen täytyi olla jotain vakavaa, sillä Hello pystyi kuittaamaan mitä noloimmatkin, mitä typerimmätkin asiat pelkällä vitsillä ja tuntui opettaneen Nellynkin samanlaiseksi. Minun oli yritettävä nähdä Hellon ylitse vessaan, mutta hän veti ovea enemmän kiinni ja virnisti syyllisenä. Hänen ilmeensä minua huolestutti vielä enemmän kuin Nellyn. Hellolla harvoin oli tarvetta salailla mitään.
”Mitä te nyt oikiasti teettä?” kysyin häneltä.
”Me vaan–”
”Päästä mut sinne.”
”En päästä! Koska — koska — koska me suukotellaan täällä salaa ja me ei haluta sua mukaan!”Katsoin Helloa tuimasti. En suukottelun takia. Se ei ollut tosiaankaan totta. Ehkä katsoin ennemminkin sen takia, että viimeinen valhe oli sellainen, että mitä hänen selkänsä takana tapahtuikaan, sen täytyi olla vielä kauheampaa. Nostin kuitenkin käteni pystyyn ja peruutin muutaman askeleen. Oli selvää, että mitä tahansa tapahtuikaan, oli äärimmäisen tärkeää, etten minä saanut tietää siitä. Hello hymyili pahoittelevasti, pudisti hitaasti päätään ja veti oven kiinni. Kuului pieni kirahdus, kun lukko muuttui taas valkoisesta punaiseksi.
Rinnassani kaihersi jokin sellainen, etten voinut ajatellakaan keittiöön palaamista ja kahvini juomista. Sen sijaan lähdin suoraan eteistä kohti. Hello ja Nelly olivat ihan aikuisia ja selviytyisivät kyllä. Jos minua tarvittaisiin, he osaisivat kyllä etsiä minut. Jos minun pitäisi tietää jotain, kuulisin siitä ennemmin tai myöhemmin.
-
Ihanaa kun Jannalla sujuu tässä! Janna on ottanut aika lunkisti sen, ettei vielä ole finaalipaikkaa tullut. Mun suurin kauhu on ne ratsastajat (tai koiranäyttelyissä handlerit), jotka rankaisee eläintä siitä, ettei tule menestystä. (Tarinassa nekin on toki mielenkiintoisia, vaikka oikeasti niille saisi antaa sähköshokkeja.) Janna on ollut niin kiltti Paahtikselle ja niin pitkäpinnainen, että sille on helppo toivoa menestystä kisoihin!
Tosi ihanaa myös, että Janna ja Marshall muodostavat yhteyttä. Tätä olen salaa toivonut paitsi tarinan kannalta, myös teidän, kirjoittajien, kannalta. Tässä on kaksi taitavaa kirjoittajaa, jotka tuntuvat julkaisevan suurin piirtein samaan tahtiin: hyvä pari siis paiskimaan jonkinlaista tarinallista palloa vaikka just heppakuvioiden kautta! Molemmilla on varmana annettavaa toisilleen jo ratsastuskentällä.
Tämä toimi myös hyvin yleisenä tilannekatsauksena. Repliikkejäkään en tähän kaivannut, vaikka tykkään niistä. Olin jo sujuvasti lukenut koko tarinan, kirjoittanut kommentin ja palasin katsomaan, miksei mulla ole yhtäkkiä mitään sanottavaa repliikeistä… :DDD
-
Pakko sanoa, ettei Sonja vaan lopeta kirjottamista (hehe) että en vihaa tätä tekstiä. Tämä oli eka, jossa koin muutamia onnistumisia. Sanon vielä senkin, että se oli Sonjan yhtä edellinen kommentti Hellon tarinaan, joka sai mut yllättäen jotenkin horjahtamaan vähän paremmin jaloilleni ja tuntuu että osaan taas jotain. Ja että iiihan pian kirjoitan niin kuin ennen. Se oli sellainen kommentti, että mulle tuli siitä ihan sairaan huomioonotettu olo ja lisäksi näin siinä tekstissä sitten paljon uusia juttuja, joita varovasti rupesin tutkimaan. Kiitos. Ja tietenkin kiitos ihan kaikille. Vaikka kommentoitte muidenkin juttuja, mä aina tutkin teidän löytämiä asioita muidenkin teksteistä ja vitsi mitä kaikkea opin ja saan ideoita.
-
Tavallaan samastun Noan ja äidin tilanteeseen alussa. Äidille voi kertoa kaiken ja äidille kertominen auttaa. Äiti on sellainen supermies, että se saa jo sanoillaan olon paremmaksi, ja lisäksi se osaa järjestelläkin jotain asioita ihan konkreettisesti. Paitsi että ei sille voi kaikkea kertoakaan! Se, mitä ei voi, kertoo paljon hahmosta ja myös hänen suhteestaan äitiin: vähemmän äidistä. En ole ihan sillä kannalla, että Noa pelkää äidin tuomitsevan Chai-ajatukset ja jättää kertomatta. Ennemminkin aistin, että Noa itse häpeää, eikä tosiaankaan tahtoisi kertoa kenellekään. Ajattelin ensin, että Chaita hän häpeää. Chai on nolo, pieni, nuori ja, hmm, monesta näkökulmasta vähän tyhmä. Ei sellaisesta kehtaa sanoa pitävänsä. Kun palasin aiempiin tarinoihin, ajattelen, ettei se ole koko totuus, tai ehkei totuus ollenkaan. Noa on hävennyt jo aiemmin itseään: pitänyt itseään hirviönä, joka jotenkin saastuttaa viattoman Chain. Luulen, että se on sata kertaa raskaampi ajatus kannettavaksi kuin typerä ihastus. Mäkään en kertoisi sellaisista ajatuksista äidille… …vaikka just sellaisiin äiti osaisi varmasti vakuuttaa, että et sä Noa-kulta ole paha.
Noan Kampista pidin. Kun kuvataan tuttuja paikkoja, joissa olen asunut ja elänyt ja ollut itse, tulee sellainen jämerä fiilis, että hahmot ovat ihan oikeasti-oikeasti käsin kosketeltavia. Jos olisin vähäsen nuorempi, opiskelisin vieläkin Helsingissä ja ihan kuin olisin oikeasti-oikeasti voinut törmätä nyt Noaan. Kun käyn Helsingissä, etenkin Kannelmäessä, tuntuu oudolta ajatella, että näissä kohdissa mun rakkaat pikkuiset hopiavuorelaisetkin ovat seisseet ja ihan kuin aistia niiden olemassaolo. Mä tiedän ne portaat ja ne tupakoivat lapset niin hyvin, ja miljöökuvaus on onnistunutta, kun se ei riitele mun muistojen kanssa vaan tuo ne esiin.
Ainoa juttu, jonka fani en vielä ole, on Sasu. Hän tuli sitomaan Noaa menneeseen ja samalla siirtämään vielä tupakoivien lasten jälkeenkin kohti tulevaa, ja se onnistui. Vierastan vain niiiiin kovasti, että Noan ensimmäinen ajatus vanhasta kaverista on, että hän näyttää hyvältä, ja että läpänheitto on flirttailevaa, vaikkakin vitsillä. Noa on aina ollut musta kunnon kamu uudessa elämässään, ja kun olen hänen viimevuotisissa jalanjäljissään Kantsussa seisonut, olen muka tiennyt, että Noan eka ajatus vanhasta tutusta olisi, että onpa kiva nähdä, ja näyttääpä toinen terveeltä/hyvinvoivalta/onnelliselta — ei hyvältä.
-
En vasiten hengaile hevosihmisten kanssa oikeassa elämässä, mutta ai kun kuulostaa tutulta Marshallin ongelma koiramaailmassa. Kun meillä on yksi hihna ja yksi panta per koira ja varastossa pari paitaa vilukissalle sekä kaikkien yhteinen näyttelyhihna (ja kopallinen leluja), niin samassa puistossa on niitäkin, jotka ovat Marshallin ääripäätä. Mutta mikäs siinä, että on koiralle vuodenaikoihin ja mielialoihin sopivia pantakuoseja: nehän vievät vähäsen vähemmän tilaa, kuin pintelipaketit, loimet, satulahuovat, viisi riimua ja ja ja ja ja ja. :DD Ongelma taitaa olla tyypillisempi niille, jotka saavat kauan odotettuaan sen ekan koiransa tai ekan heppansa, mutta kyllä vain niitä hamstereita menee tuolla viidennenkin koiransa kanssa! Mietin niin niiden kuin Marshallinkin kanssa, että onko niillä jokin ylimääräinen makuuhuone asunnossaan kaikelle roinalle niin kuin Hellolla on soittimille… Onneksi Niklas suhtautuu paaaaljon ymmärtäväisemmin ja vitsikkäämmin Marshallin hamsterintaipumuksiin kuin mun tyttöystävä koskaan suhtautui mun kirjahamstraukseen. Ja joo: mulla on oma huone kirjoille. Mun vaatehuoneessa ei ole vaatteita. 😀
Otat herttaisella tavalla huomioon Jannan aiemmat pohdinnat tunnilla kuokkimisesta. Olin melko varma, ettei Marshall pidä sitä minään, eikä taida edes kunnolla huomata, etkä pettänyt näitä odotuksia. 😀 Vastapalveluksen pyytäminen on kuitenkin musta ihan sairaan kiva tapa tarjota toiselle aihetta inspiraationlähteeksi kirjoitushommiin! <3
-
Vitsiiii olisin just niin kuin Sonja, koko tarinan alusta loppuun, aamen ja kiitos! Samastun niiiiiin tämän hahmon ajatuksiin vauvoista ja onnitteluista ja kiusallisuudesta ja ja ja, no kaikesta. En tosiaankaan tahtoisi olla keittiössä olijoiden nahoissa, hyi että!
-
Musta näyttää siltä, että Nelly on jo tehnyt päätöksen, että vauva täytyy pitää. Hän taitaa uskoa, ettei selviydy siitä, ja että se on muutenkin kaikin puolin liikaa, mutta että silti se on pidettävä. Nellyn pelko ja ahdistus on jotain sellaista, minkä kuvittelen ymmärtäväni sellaisella tasolla, kuin vain voin omasta elämäntilanteesta käsin. Ja kun pelkää ja on ahdistunut, tottahan tulee omaa äitiä ikävä: kuolevan sotilaankin viimeinen sana ja ajatus on äiti. Nelly on tuntemattoman edessä ja tietenkin kaipaa tukea. Hän on nuori, ennen Hopiavuorta aika villikin. Mahdollinen vauva ei tarkoita pelkästään vaipanvaihtoa, vastuuta ja vahtimista. Sehän tarkoittaa myös ihan hirveän isoa taloudellista satsausta, tiettyä omista jutuista luopumista, jopa jumiin jäämistä.
Kauheinta Nellyn kannalta musta on Eetu. Vaikka se varmana osoittaa tukeaan, sen tuki taitaa olla vääränlaista. Se ei ikinä voisi osata samastua Nellyn ajatuksiin ja pelkoihin. Sen päähän mahtuu vain se, että viimeinkin, viimeinkin sen hartain unelma täyttyy ja sen elämä on todellakin täydellistä. Sillä olisi nyt tallin lisäksi se oma vauva. Sen koko maailmastahan ei puutu muuta kuin sormus Nellyn sormessa enää.
Ei käy kateeksi myöskään muita tulilinjalle osuvia: niitä reppanoita, jotka vain sattuvat paikalle, kun Nelly ei enää kestä olla yksin salaisuutensa kanssa!
-
Mitä, ihan varmana kirjotin tälle kommentin jo pari päivää sitten!
Nostin esiin tämän kohdan, josta tykkäsin tosi kovaa. En osaa edes yhtäkkiä sanoa, kenen ihailemani kirjailijan tavaramerkki tällainen toisto olikaan, mutta tykkäsin siitä lukiessani romaaneja ja tykkään siitä yhtä lailla nytkin.
Oskari katsoi minua kuin olisin pyytänyt häntä treffeille, mikä sai minut ajattelemaan sitä, että olin ehkä juuri pyytänyt häntä treffeille.Harmitteluni siitä, että nyt Oskari ainakin on varma, ettei toivoa ole, on taas vähän myöhässä, koska kirjoitin siitä jo tarinaan. Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa hämmennyksestä, että onko toivoa kuitenkin vai ei.
Paitsi Outi ja Oskari, Jussikin on tässä herttaisesti oma itsensä. 😀 Sehän on se, joka tahtoisi kuumavesipullon karsinaansakin, joten ei se varmaan nauti laitumellakaan, sillä hyi, sataa! Vaan taiitaa Outi olla vähäsen masokisti, kun on tavallaan ikävä Olavin pojan oppiin… 😀
-
Ehkä se on hyvä, että on oma Hello, joka pakottaa toimimaan silloin, kun ei itse haluaisi. Tulen lukeneeksi näitä vähän liikaa nimittäin itseni näkökulmasta. Jos mulle diagnosoitaisiin vauva, se olisi vähän sama kuin diagnosoitaisiin syöpä, ja jokin pohjavire mun ajatuksissa onkin, että varhaisen keissin vauvaa tai syöpää saa varmimmin hoidettua… Samalla tiedän, että on ihmisiä, joille raskaus ei olekaan kasvain tai sairaus, jopa silloin kun se ei olisi suunniteltu tai edes haluttu. Nelly ei selkeästi halua mitään vauvaa, mutta mitähän hän aikoo tehdä? Onko hyvä, että Hello pakotti hänet huomaamaan kasvaimen varhaisessa vaiheessa, niin että siitä on helpompi parantua, vai onko Nellyn vauvalla jo sielu, vaikka hän ei haluaisikaan sitä? Ainakin ajattelisin, että jo tällaisten asioiden pohtiminen on Nellyn kaltaiselle ihan hirveää, koska hän ei tunnu ajattelevan vauvasta niin kasvainmaisesti kuin minä!
Vaikka Nellyn tilannetta ja mielentilaa ei tosiaankaan käy kateeksi, samalla musta on jotenkin herttaista, miten Hello asettaa itsensä saman tien osaksi mahdollisen vauvan elämää. Se purnaa jo nyt, ettei se syötä tai vaihda vaippoja… …ja se taitaa tehdä sen siksi, että se tietää syöttävänsä ja vaihtavansa kuitenkin, jos Hopiavuoreen tulee vauva.
-
Nämä tarinat, kun ei olla yhdessä, on mun heikkous aina. Mä aina jotenkin tunnen hahmojen mukana tosi vahvasti just sen hetken, kun sydän hakkaa miljoonaa eikä uskalla ottaa toista oikein kädestä kiinni. Sen, kun tietää, että mitään pahaa ei tapahtuisi jos ottaisi, mutta ei kuitenkaan uskalla. Taitaa olla, että oikeassa maailmassakin se on mun lempiasioita ihmisenä olemisessa. :DD
Mun havaintokehä taitaa myös olla samanlainen kuin Outin. Ehkä siksi kuulostaa niin luonnolliselta, että se takertuu just niihin yksityiskohtiin, joihin se takertuu. Siihen, miten Oskarin käsi hipaisee sen kättä ennen kuin pakenee popcornikippoon, tai kuinka otsalla on yksi karannut hiussuortuva. Aika tuntuu pysähtyvän sellaisiin yksityiskohtiin mun elämässä oikeastikin.
Ainoa huono puoli tässä tarinassa onkin se, että hävettää aina vastata näihin, kun omat jutut ei ole aikoihin onnistuneet yhtä hyvin!
-
Voi ei. 🙁 Läheisen kuolema on aina paha paikka, mutta kun joku kuolee liian aikaisin, on se jotenkin kaksin verroin kamalaa. Herman ei kuitenkaan taida kauheasti roikkua menneessä arkena, sillä Joosefista ei vielä ole ennen ollut puhetta. Mutta enpä mäkään oikeasti menettämiäni ihmisiä päivittäin ajattele, vaikka välillä mun Facebook täyttyykin isä kuoli 50v sitten eikä päivääkään ole mennyt häntä ajattelematta -päivityksistä. Vaikeinta on jouluna ja joskus satunnaisesti. Ehkä sitä tulisi ajateltua, jos menettäisi vaikka lapsensa..?
Hermanin vuosia kestänyt viha autoilijaa kohtaankin on niin uskottava ajatus lapselle, joka on menettänyt jonkun. Aikuinenkin olisi pitkään vihainen, mutta ei ainakaan pikkupojalta voi vaatia ymmärrystä siitä, ettei kukaan tahallaan aja toisen yli. Tai no, hmm, kännissä ajaminen on sitten ihan eri juttu: sehän on täysin tahallista.
Onneksi Hermanilla on koko muu perhe, vaikkei omaa veljeä korvaa mikään. <3
-
Tämä on tarina, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. En saa yhtäkkiä haettua muistoistani mitään sellaista tiedostoa, joka käsittelisi sitä, mitä Janna mahtaa hevosestaan nettiin laittaa. Hän etsii tietenkin jotain, koska ei julkaise omilla sivuillaan, mutta enempää en saa haettua esiin.
-
Tämähän on hieno tapa kertoa lukijalle paljon kerrallaan Vladimirista ilman, että menee puhtaan kuvauksen puolelle. Olen luullut, että eksiä (ja nyksiä) stalkataan vain elokuvissa, mutta päättelen sekä tarinasta että kommenteista sen olevan oikeaa elämää. 😀 Aloin heti vainoharhaisena miettiä, miltä omat somefeedit kertovat… …vaikka Facebookin tietenkin suursiivosin joskus tositarkoituksella ihan töiden takia.
Sonjan kuvauksen perusteella mulle ei tulisi tämän miehen somefeedistä ihan sama olo kuin Sonjalle tulee. Oikean elämän tuttavuuksista olen huomannut, että ihan hirveän suuri osa markkinoi somessa sellaista osa-aluetta elämästään, jota ei todellisuudessa ole oikeasti olemassa. Korostetut mun muru <333 -kuvat tuntuvat kertovan parisuhteen ongelmista siinä missä omaisuuden esittely veloista varallisuuden sijaan. Aina on poikkeuksia. Edellisten juttujen perusteella tämä ukkeli tuntuu kuitenkin tottuneen aika loisteliaaseen elämään, eli jos reissausta ja parempia autoja tosiaan on arjessa, näkyyhän se nyt feedissä! Vaan mieluummin seuraisin itse Sonjaa ja näkisin rantakäärmeen, traktorin ja monta Salieria. 😀
-
Jes! Jes jes jes jes!! Vihdoinkin Niklas saa koiransa!
(Ja viereen jes jes jes jes tälleen haamuna: Marshall osoittaa sellaisiakin tunteita, joita ei pidetä hyvinä ja puhtaina!)Niklaksella on hirveän pitkä pinna kyllä peliasioissa. 😀 Vaikka mä tiedän, että jotkut ihmiset ei vaan tykkää pelata ja on ihan käsiä siinä, silti tuntuu uskomattomalta, ettei jollakulla muka pysy luonnostaan kaikki konsolin ohjaimet kädessä. Ymmärrän hyvin, ettei joku osaa pelata tietokoneella, mutta että ei vaikka pleikkarilla — siis mitä! 😀 Jaksaisinpa olla niin kuin Niklas, että se viihdyttäisi mua. Ennemminkin multa palaa kuitenkin käpy, vaikka toinen vaan esimerkiksi liikkuisi pelissä mun mielestä liian hitaasti… Vähäsen olen kateellinen vähemmän kuumakalleille, niin kuin Niklakselle. Se on osoittanut nyt uudessa elämässään Hopiavuoressa kyllä monessa jutussa lehmän hermoja ja viimeaikoina se on ryhtynyt kasvattamaan huumorintajuaankin ihanasti.
-
Aloittelijan näkökulmasta kirjoittaminen on ihan hirveän haastavaa ja ihan hirveän hauskaa! Jos vieraileva hahmo on aloittelija, on ihanaa vähän verrytellä ajatuksiaan ja hakea jotain ei-harrasteslangisanoja sellaisille asioille, joita ei-harrastaja joutuisi käsittelemään kuvauksen kautta termistön puuttuessa. Ratsastusjutuissa mulla on aina välillä puhelimessa mun äiti, kun kirjoitan lapsista. 😀 Se puhuu iloisesti heppojen hiuksista ja välillä sorkistakin. Toisaalta taas jotkut termit on ihan yleiskieltä. Niin koira, kissa kuin hirvikin osaa ravata ja laukata ei-hevosihmisten kielessä yleensä, vaikka samaan aikaan juoksutusliina saattaa olla jopa koiraihmiselle ”tosi pitkä naru” vaikka koirillakin on liinoja… Hauskat väärinkäsityksetkin on mahdollisia. Meidän äiti ainakin on varma, että kannukset on hevosten potkimista varten ja ohjat (eli sen kielessä suittet) kiskomista varten, koska niin leffoissakin ratsastaminen tapahtuu. 🙂
Tämä oli tosi kiva venyttelytarina, jota ei olisi yksin Jannan kertomana mahdollista toteuttaa! Kyllä mä tästä tunnistan monta kohtaa, jota voisin pitää ei-hevosihmiselle ihan luonnollisina ajatuksina, ja joitakin olen joskus ajatellut ihan itsekin. Esimerkiksi muistan vieläkin, miten satula tosiaankin oli yllättävän painava, kun pikkupoikana pukkasin ekan kerran satulan pohjoisruotsinhevosen selkään. Oli muuten vielä lännensatula. Vitsit että se muuten oli mun mielikuvissani näyttänyt kevyemmältä heppakuvissa. 😀
-
Kun mä haaveilin pienenä mukulana hevosesta, tätä ajattelin sen hoitamisen olevan. Että aina ehtii viimeisen päälle laittaa, aina on pölytön hevonen. Ikinä ei jää sellaista tahmeaa kakkakerrosta käteen, kun oikein antaumuksella silittää. Samaa ajattelin turkkikoiristakin: että aina ovat näyttelykunnossa. Joo hehehe: millä ajalla? Mutta silloin kerran, kun on ylimääräistä aikaa laittaa ne, vakkei olla minnekään menossa, ai kun ne on hienoja! Lyhyenkin harjan selvittely ja suihkiminen käy ihan terapiasta, kun antaa ajatuksiensa hieman harhailla ja havainnoi laiskasti ympäristöään. Salierikin on niin kiva heppu, ettei ala murjottaa, vaikka hoitaminen kestää joskus. Sitä paitsi luulisi, että hevosestakin on mukava olla puhdas sitten kun pesu on tehty, vaikka itse peseminen ei kaikille olekaan mikään nautinto. Ainakin nimittäin mun turkkikoirasta näkee, miten se oikein ooooh nauttii ja venyttelee niin kuin kissa viikoittaisen pesu-urakan jälkeen villavana kuin mikä!
Nyt olisi ainakin Inarilla syytä olla kateellinen Eiralle, jos hän olisi kateellinen sielu!
-
Hyvä Niklas! Olkaa te vain team Jacobissa tai missä lie, mä olen team Niklaksessa. Sehän ymmärtää heti, mistä on kyse. Että tietenkin olisi pitänyt kertoa vähintään Nellylle. Ja että tietenkin nyt on selityksen paikka. 😀
Nelly on tässä tarinassa hyvä. Ihan niin kuin sellainen äitihahmo, joka toivoo muksujensa oppivan jotain aikuisille itsestäänselvää. Ethän sä voinut tietää, ettei ekopisteen lehtilaatikkoon saa kiivetä tonkimaan, kulta, mutta muista seuraavalla kertaa… Marshallkin on vähän syyllinen: niin kuin hän sanoi, niin kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta.
Tämä oli musta viihdyttävää kanssakäymistä. Lisäksi mua naurattaa vähäsen se, ettei kukaan niin kauhistu sitä, mitä Marshallille on käynyt ja mitä ongelmia anestesian kanssa on ollut. Eeeeei, kun suurin kauhistus on se, ettei monsieur ole puhunut asiasta. :DD
-
Hahaha kyllä nyt sai Marshall näpäytyksen. 😀 Ei sitä niin vain luikita nurkissa ja pidetä asioita vain itsellä ja Niklaksella, ei ainakaan kun Nelly on kuvioissa. Nelly on niin ihanan suoraviivainen! Vaikka hänen puhuttelunsa voi varmana olla pelottava, hän sentään sanoo suoraan ja vaatii selityksiä. Mistä vetoa, että moni muu hahmo ottaisi Marshallin hiljaisuuden salakähmäisyytenä ja yhteisöllisyyden välttelynä. Olisi voinut olla vaikka mitä juoruja ja porukasta hylkimisiä, ellei Nelly olisi ennättänyt supattamisen edelle ja tietoja hankkimaan.
Mustakin tämä on hauska juttu. Vihainen Nelly on sitä paitsi musta muutenkin hauska ajatus. Se voi olla melko pieni ja ohut, mutta kuka sitä ei pelkäisi, kun se laittaa tuulemaan? Sitä paitsi ymmärrän niin täysin Nellyn suuttumuksen ja puhuttelun. Muakin ottaisi pattiin, että joku, jota pitäisin vaikka harrastuskaverina, ei hiiskuisi sanaakaan muuta kuin jollekin tollolle isännälle, joka ei ole maailman parhain levittämään juoruja. Yksityisasia, sanoisi Eetu. Mitä yksityiasioita meillä muka täällä on? 😀
-
Mustakin hauskinta oli Niklaksen reaktio kilpailemisajatukseen. 😀 Sen sijaan mielenkiintoisinta tarinassa on Niklaksen kehitys ja Jannan kanssa käyty keskustelu. Pääsisivätpä muut osallisiksi Niklaksen ekoihin kisoihin, jos hän tohtii niihin lopulta mennä. Ei välttämättä kisamatkoille tarvita kuokkijoita ja ylimääräisiä häslääjiä, mutta Niklas taitaa olla tallilla Marshallia suositumpi ja jutellut useammalle, joten varmaan olisi myötäeläjiä! Ja ellei mitään kisareissua tule, on siellä vertaistukiryhmä siihenkin, että joku hullu yrittää melkein pakottaa osallistumaan kisoihin… :DD
-
Mä kiinnitin myös huomioni kovasuiseen ohjastajaan heti, kun julkaisit tämän ja luin tämän ekan kerran.
Ajattelin myös heti, että aijjjjaijjjai, älä mene Camilla sinne Viljamin luo: ei ole kulunut niin paljoa aikaa, että se voisi päättyä hyvin. Sitä paitsi mulla on henkilökohtaisia mielipiteitä Viljamista tämän tarinan perusteella. Ihminen, joka ei halua punaista omakotitaloa Seinäjoelta ja sormusta sormeen, on jotenkin pilalla. :DD (Okei, se oli vähän myös vitsi.) Vitsi kun tällaiset tapaukset vain osaisi pitää jotenkin kevyenä, eikä haikailisi minkään rakkauden tai yhteisen tulevaisuuden perään, tai viitsisi olla mustasukkainen kultaisistanoutajista.
-
Se on ihan hirveää, kun tarkastelee elämäänsä, listaa hyviä asioita ja toteaa, että kaiken pitäisi olla hyvin, ja samalla ei vain ole. Joskus näkee itse mitä puuttuu, joskus taas joku muu — joskus ei näe kukaan. On poka tuttu olo! Joskus vaan on niin, että ne asiat, joiden pitäisi tehdä tyyppi onnelliseksi, eivät olekaan hyväksi, tai eivät ole tarpeeksi.
Eksän luokse jääminen ja jumiutuminen on niin tosi inhimillinen ja yleinen veto, ja usein ihan yhtä suuri katastrofi jokaisen henkilökohtaisessa elämässä. Vitsit, miten vahvasti samastun tähän kuvioon ja Camillan tunteisiin ja ajatuksiin! Sitä ajattelee ehkä hakevansa jotain tuttua ja turvallista, ehkä löytävänsä jonkin lopetuksen, ehkä antavansa tai saavansa uuden mahdollisuuden… Vaikka moni tekee näin, onko eksän luokse meneminen ikinä ollut pitkän päälle kenellekään hyväksi? 😀 Toisin kuin Sonja, mä en hetkeäkään odottanut Viljamin jutulta helpotusta, vaan pelkästään lisää schaissea kaiken päälle, eikä tällä erää odotuksiani petetty!
Camilla on musta ihana hahmo ja tyyppi, ja toivon sen vielä joskus menevän niin rikki, että sen on ikään kuin pakko löytää etsimänsä. Näin kaikkien ajatukset ja toiminnan nähden musta tuntuu, ettei se Camillan etsimä asia ole mikään Oskari, mikään hevonen, ravivoitto tai kenenkään seura. Se on jokin henkinen tasapaino, joka saisi Camillan ajattelemaan edes välillä, että hän on tarpeeksi hyvä. Vaan mistä kaupasta sen tasapainon nyt saisikaan? Wishiltäkään ei saa kuin aitoa muovia olevia tasapainottavia pronssiriipuksia takakaluiksi…
-
Haha joo, montakohan varvaskynsisyöpää ja lepraa tässä on ollut itse kullakin. 😀 Onneksi Nelly taitaa olla pohjimmiltaan aika järkevä. Sen ajatuksethan laukkaavat nopeasti siihen, että apua, hän on varmana raskaana, mutta samalla se unohtaa kaiken sen siliän tien kun muuta tapahtuu. Kiihtyy nollasta sataan nopeasti, mutta rauhoittuu myös ja siirtyy kiihtymään seuraavasta asiasta: ulkokengistä.
Toivottavasti ei käy niin, että Nellyssä olisi jokin vakava vika… …vaikka olisihan siitä kirjoitettavaa. 😀 No, ehkä se on vain stressiä, kun Hopiavuoressa nyt on aina kaikenlaista!
-
Aaaaa yhyy eeeeei. Aina kun joku puhuu leikkauksista tai saa mut edes ajattelemaan niitä, kaikki mun nivelet alkaa särkeä ja lihakset menee ihan veltoiksi. Ja että vielä puudutuksessa pitäisi. Apua. Marshall on kyllä aika ässä. Jos mun kauhusta kankea persoonani olisi ollut hän, olisi jäänyt leikkaus tekemättä. Sellaisia rauhoittavia ei olekaan, että mä rauhoittuisin! Mikään jousityttöleikki tai hepalla laukkaaminen kopoti kopoti vesihautaan ei vakuuta mua kenenkään rohkeudesta tai kestävyydestä. Leikkaukseen (tai hammaslääkäriin) meneminen vakuuttaa kyllä. :DDD
Kuulostaa ihan uskottavalta, että huonekaverit käyvät vähäsen hermoille pulputtaessaan. Marshall ei ole niitä tyyppejä, jotka haluaisivat sosialisoida tässä tilanteessa. Samalla on hellyyttävää, että hän viitsii kuitenkin pelata ja kuunnella muita ja osaa jopa arvostaa kuulemaansa. Mä ehdin jo vähän odottaa ihan toisenlaista syytä, miksi lesbot olisivat tälle toiselle miehelle oukei, mutta onneksi nämä eivät olleet sellaisia pohjalaisukkeleita kuin odotin. :DD Onhan niitä joka lähtöön. Osa meistä on ihan oukei. 😀
-
Aaaw kyllä Niklaksen vaan pitää se oma koira saada!! Toisen polven kasvattajana mä möisin sille HETI seurakoiran, vaikka olisi kuinka sen eka koira. Sehän käsittelee Mielikkiä mun nähdäkseni hampaidenharjausasiassa triljoona kertaa paremmin kuin Noa, joka on vain alistunut siihen, että koira määrää nämä jutut. Vitsit kun joka hepulla olisi Niklaksen lähestymistyyli. Se on selkeästi päättäväinen tyyppi, kun sille päälle sattuu, ja koska se jaksaa odottaa, sillä on myös lempeät keinot. Mulla on nyt kotona oikeassa elämässä vähän terapoitumassa pikku ongelmakoiran alku ja tämänkin kanssa Niklaksella sujuisi niiiiiin hienosti. Miksei kaikki ole niin kuin Niklas? (Koska mun mielestä ihan kaikkein tärkein ominaisuus ihmisessä on, että se osaa käsitellä koiria ja on valmis hakemaan tietoa. :DDD)
