Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Vincentin pyristely on kovin inhimillistä. Vaikka en tunne vielä Vincentiä hyvin, enkä siksi ole yhtä kiintynyt häneen kuin vaikkapa vuoden tuntemiini hahmoihin, säälin häntä jo. En sijoituksen takia, en: toinen luokkahan meni hyvin! Sen takia säälin, että Vincent vaikuttaa tässä vähän sellaiselta, jolle mikään ei riitä. Tiedän, ettei tällaisena ole aina kivaa elää. 😀 Vincentkin pyörittää epäonnistumistaan niin, että tarinan lopussa puolittainen hyvä mieli satakympin luokasta näyttää olevan poissa. Hän on toden totta jotain sukua meidän Oskarille! 😀 Ja vissiin mulle :DD
-
Vitsin apina Niklas ja vielä Outikin, kun lähti sen liittolaiseksi. :DD Marshall-reppana on saanut ennenkin kuulla pientä painostusta hiustyylistään. Onneksi se tuntuu itse olevan varma siitä, että se on hyvä tyyli sille, ja hienohan se tietenkin on. Onneksi Niklaksenkin jankutus ilmeisesti kuitenkin on ihan hyväntahtoista ja mun mielestä tässä jopa puoliksi leikillistä. Sillä voi oikeasti olla mielipide, mutta saahan olla, kun ei tosissaan yritä toista muuttaa.
Ihanaa kun Marshall viitsii tulla sisään ja sitä ennen tuntuu ihan piristyvän Niklaksen kanssa käydystä lyhyestä sananvaihdosta, vaikka ratsastus ei mene putkeen. Sekin on kivaa, ettei se syytä hevosta ratsastuksesta sen paremmin kuin piehtaroinnista. Toki hahmoina kaikenlaiset hevosenläimijätkin on ihan jees, vaikka oikeassa elämässä eivät olekaan, mutta on silti ihanaa että jollakulla on vaihteeksi pitkä pinna. Ja Marshallilla on kyllä useassa kohti ollut niin ihailtavat lehmänhermot, että sen kaveri on varmana kiva olla. Ja sen hevosellakaan ei varmasti ole valittamista!
Toivottavasti seuraava kerta menee paremmin kunnon maastoilun jälkeen. Marshallin tapainen kiltti hevosenkäsittelijä ansaitsisi onnistuneita ratsastuskertoja. <3
Tässä tarinassa ratsastuskuvaus miellyttää mua. Se seuraa aika hyvin suunnitelmista kertomisen yleensä hyvin toimivia ohjeita ja siksi se onkin niin onnistunut:
1. Jos suunnitelma ei onnistu, kuvaile suunnitelmaa, mutta
2. jos suunnitelma onnistuu, älä kuvaile suunnitelmaa, vaan tapahtumaa. 😀
Lisäksi tässä Marshallin huomion kiinnittyminen eri hevosen ja ratsastuksen asioihin on mun silmään uskottavaa. Se ei jankkaa yksityiskohdissa, jotka olisivat Marshallin tasoiselle itsestäänselvyyksiä. Sen sijaan yksityiskohtaisuutta tulee sopivasti epäonnistumisen kohdista, jotka tietenkin kiinnittäisivät oikeankin ratsastajan huomion, sekä analysoinnista. -
Ei vitsii. Nyt kun Sonja ja Harri saisivat aurinkoisia kelejä, ei miellään kuitenkaan mitään kolmeakymmentä astetta, niin olisi hyvä vähän katsella etelän kaupunkeja. Hevosenkin kun uskaltaa jättää, kun onhan se isäntä ainakin tunnollinen jos ei muuta. Ja tietenkin henkilökunta kans.
Tämä on dialogipainotteisena ihanan kevyttä ja ilmavaa luettavaa. Lisäksi noteeraat tässä kivasti uudet hepat Sonjan silmin ja vieläpä ehdit viittaamaan Jannan tarinaan kentän kauhuratsastuksesta. Musta tämmöset jutut on aina liikuttavan huomaavaisesti ajateltu.
-
Tosi hyvin tehty! Tässä sulla on tarina, jossa on parannusta alkuun sekä kuvauksessa että niissä repliikeissä. Kun näitä juttuja toistaa ja toistaa, lopuksi ne on selkärangassa ja sitten on taas vähän parempi kirjoittaja. Parasta on, että kaikilla on omia juttuja työstettävänään. Oli kivaa myös, kun osoitat lukeneesi Outin jutun ja jatkat siitä. Kaikki kirjoittajathan tykkää kun huomaa, että oma juttu on ollut lukemisen arvoinen.
Tupa kuulostaa kans ihan Hopiavuoren tuvalta. Ainahan siellä on sellainen pulputus, että jos nyt ei ihan ihmisiä pelkää, sinne on varmaan tavallaan paineetonta mennä. Eipä tarvitse ainakaan itse ohjailla keskustelua ja täyttää hiljaisuuksia, jos ei välttämättä halua.
-
Outi parka se joutuu kyllä tekemään kaikkia sellaisiakin hommia, joista ainakaan mä en ikinä unelmoinut, kun lapsena haaveilin hoitohevosesta. Toki sitten kun hoitoheppa löytyi, iski totuus päin pläsiä, kun huomasi tekevänsä ihan muuta kuin harjaavansa heppaa koko ajan. 😀 No, se on virkistävää se muukin. Vaikka olisikin niin, että Eetun käsitys käyttökelpoisesta tavarasta eroaisi jonkin verran normaalin ihmisen käsityksestä ja itse joutuisi siivoamaan jäljet…
Niklas on musta tässä tekstissä oma itsensä sen verran mitä häntä tunnen. Aluksi ihan vähän höhlä, mutta kovin energinen ja innokas toiminnan mies kun hiustenlaittoajoista on puhe. Ja selvästi se tykkää työstään. Toivottavasti se on maineensa veroinen!! 😀 Eiköhän se ole. 😀 Ehkä me kuullaan, oliko vai ei!
Tätä kysyessäni mietin, kuinkahan moni Hopiavuoressa tietää Marshallista ja Niklaksesta. Mun mikään hahmo ei taida tietää mitään, ellei Eira sitten ole sattunut vetämään välillä oikeita johtopäätöksiä ihan vääristä johtolangoista. Mutta niistä yli puolet onkin puusilmiä.
Oli kilttiä sosia useampaa hahmoa. Janna ainakin otti heti hienosti pallon vastaan. Sillä ei tietenkään vielä hirveästi voi olla kavereita, kun se on tullut vasta, mutta tosi hienosti se on jo yrittänyt, ja oli kauniisti tehty, kun huomasit sen haluavan kontaktia.
-
Aaaw onko paljoa söpömpää kuin Camilla ja Oskari? 😀 Musta on tosi ihanaa, että Camilla, joka ajattelee itsestään välillä rumasti ja vähättelevästi, ymmärtää Oskarin ihan vain haluavan olla sen kanssa, vaikka ei sitä nyt ihan maailman suorimmin hänelle sanotakaan.
Camilla on kyllä tainnut saada yhden Gunnarin lupaavimmista juoksijoista, ja mistä sen tietäisi, vaikka hänelle olisi tahallaan annettu juuri se projektiksi. Gunnar vaikuttaa Camillaa kohtaan kuitenkin lempeän isämäiseltä ja voi olla paremmin perillä Camillan ajatuksista ja tunteista kuin Camilla tietääkään.
Nelly on varmaan ihan oikeassa siinä, että Oskari on avautunut eri tavalla Camillalle kuin muille. Mutta tietenkin on. Onhan se seurannut Camillaa niin kuin hätääntynyt pikku vuona ja tehnyt sen kanssa noin miljoona kertaa enemmän ihan kaikkea kuin kenenkään muun kanssa. Tietenkin se on pehmeämpi.
Toivottavasti me kuullaan jotain Camillan lomastakin.
-
No ihan niin kuin sanoit, oli Marshallilla ainakin omasta mielestään syy puuttua Niklaksen kaverien kyläilysuunnitelmiin. Ja näkeehän sen Niklaksesta, että se on sellainen, joka taitaa vain tykätä, tai ainakaan ei pane pahakseen että Marshallilta kysytään vähän niin kuin lupa kyläilyyn. Pariskuntia on joka lähtöön! Marshall ainakin tuntee Niklaksen tosi hyvin, kun ei itse ihan hirveästi pelaa ja on silti kärryillä uusimmista hittipeleistä. Sellainen omistautuneisuus tuntuisi jopa mun kaltaisesta ihanalta, ja varmaan suuresta osasta muitakin. Toinen on kuunnellut ja ollut selvillä. Ja antaa pelata kuitenkin rauhassa.
Mun mielestä Mika-Matti ei kuulosta Putous-hahmolta!! :DD Kun ekan kerran kuulin sen koko nimen, olin ihan pettynyt, että se on lyhennetty Miksuksi. Sillä on varmaan maailman herttaisin nimi!! Jos olisin osannut lukea sun ajatuksiasi hahmojen nimeämisistä, olisin varastanut tämän nimen salamana. 😀 Mä haluan itse olla Mika-Matti. 😀
Mielikki on ainakin hyvässä hoidossa. Ja kun on kuunnellut niin Niklaksen kuin Marshallinkin koiraharkinnan vaiheita, toivon, että Niklas joskus saa sen oman koiran hankittua. Taas sitä tulee ajateltua, että olisivatpa kaikki oikean elämän pennunkyselijät yhtä ihania ja asialla kuin Niklas.
-
En osannut aluksi päättää, olenko pettynyt vai ilahtunut, kun vakaan ja tasaisen Noa Metsärinteen mielessä käy niinkin äkkinäinen ratkaisu, kuin että mitä jos hän ei palaisikaan. Toisaalta se on ihan hirveän inhimillistä. Kuka niin ei olisi ajatellut joskus? Toisaalta se on aika radikaalia: miten meidän Noa nyt sellaista? Luulen, että Noa on rehellisempi minäkertoja kuin esimerkiksi itse olisin. Jos suodattaisin ajatuksiani paperille niin kuin kertoja, itsesensuroisin pois varmasti kaikki radikaaleimmat ajatukset. Noa on kuitenkin uskaltanut kertoa paljon vaikeammistakin jutuista, enkä usko kirjallisuuden minäkertojien suodattavan ja sensuroivan juttujaan samalla tavalla kuin oikeat ihmiset — tietenkin kirjallisuuden epäluotettavat kertojat ovat asia erikseen.
Sitä paitsi Noan ajatukset kiipeilevät muutenkin seinillä sensuroimatta! Tietenkin sitä hätääntyneessä mielentilassa alkaa ajatella ja kuvitella ihan hulluja. Niin kuin että Eetun kaltainen puusilmä osaisi havaita tai päätellä yhtään mitään. Varsinkin, kun Eetun pienessä monella tavalla normatiivisessa maailmassa Noan ajatukset olisivat melkein mahdottomuus. Tuskin se uskoisi, vaikka joku tietäisikin ja juoruaisi sille. Noa tietää sen ihan varmana, mutta kuka tosiaan ei ajattelisi hulluja ahdistuneena ja hätääntyneenä?
Onneksi Noa pääsee kuitenkin pakoon. Hän tapaa kuitenkin äitinsä. En osaa aavistaakaan, onko äidistä tueksi Noalle tällaisellakin hetkellä. Ei kaikille äideille voi kertoa ihan kaikkea, vaikka he olisivat kuinka ihania. Ehkä Almalle voi. Ja jos ei voi, voiko kenellekään kertoa, kun omalle äidilleen, eli supersankarilleen ei voi uskoutua? Ainakin joitain pienempiä helpotuksia Noalla on, kun hevoset saa laitumille ja koiran Niklaksen hyvään hoitoon, eikä oikeasti tarvitse yhtään murehtia niistä ja hän tietää sen. (Vaikka Mielikin jättäminen onkin kova paikka.)
:DDD Mutta toi miten Noa jättää Mielikin. Tietenkin sillä on rekkakuorma kaikkea outoa tavaraa mukana, niin kuin hammasharja. Kumma kun ei ole sen talvivaatteitakin. 😀 Mä ainakin jätin mun pojat ekan ja tokankin kerran samalla tavalla niiden ainoalle hoitajalle, jolle ylipäätään suostun ne jättämään. Nykyään ne menee remmin ja ruokapussin kanssa… :DDD Hyvällä säkällä Nisu saa mukaan possupehmolelunsa. :DD
Musta tuntuu pahalta kun Noasta tuntuu pahalta, ja koko Hopiavuoren tupa tuntuu heti olevan vähäsen rikki. Mä vietän Hopiavuoressa usein päiväuneni ja jotain puuttuu heti.
-
Camillan lomasuunnitelmat kuulostavat ihan sairaan kivoilta. Vitsit miten ihanaa olisi nukkua sääskiltä suojassa riippumatossa puhtaassa ja viileässä ilmassa: mennä nukkumaan, kun on tarpeeksi viileää, ja herätä, kun on liian kuuma nukkua. Toisaalta hiljaisuus on paitsi rentouttavaa, myös pelottavaa. Saakohan Camilla todella rentouduttua ja rauhoituttua, niin kuin tahtoo, vai tuleeko hän yksinäisyydessään kahta ahdistuneemmaksi.
Steffe sen sijaan varmana pärjää, siinä on oikeassa niin Gunnar kuin Eetukin. Sehän on sitä paitsi lapsi vielä: sille tekee tosi hyvää leikkiä ja norkoilla hallitussa vapaudessa. Toivottavasti se ei ehdi hirveästi Camillaa kaipailla pihalla.
Steffen voittoloimi on kyllä hieno. Katsotaan, minne se päätyy. Musta on hassua, että vielä tänäkin päivänä oikeissakin raveissa on voittoloimia. Näkyyhän niissä hienosti sponsorien nimet kun kaikki kuvaa voittajaa, mutta on se vähäsen tilan ja luonnonvarojen haaskaamista. Onneksi virtuaalimaailman voittoloimet pakkaa yleensä olla enemmän käyttötavaraa. Tämäkin on hieno, eikä sellainen harmaa, jonka kyljessä luke kissan, tai oikeastaan koiran kokoisella Rinta-Joupin Autoliike :DD
-
Heei tämähän on kiva kokeilu! Se on onnistunut jo nyt, ja jos joskus teet sen uudelleen, ehdottomasti rakenna vanhan päälle, sillä tämä toimii. Se, mistä itse lähtisin seuraavalla kerralla laajentamaan, olisi henkilöiden tunnistaminen laajemmalla kuvausskaalalla. Nämä tunnistaa tietenkin salamana ja se on hyvä, mutta mitä jos tämän tekisi vaikeamman kautta jonkun hahmon kanssa? Jonkin muun ominaisuuden kuin ulkonäön, tai keskittymällä johonkin muuhun ominaisuuteen ulkonäössä. Se taitaa olla se vaihtelu, jota alkuvaroituksesi perusteella taidat itse etsiä, ettei tule puuduttava olo. 😀 Lukijalle ei tule kyllä nytkään: kirjoittaja vain usein näkee oman tekstinsä joka lukukerralla huonompana ja huonompana…
Camilla on kyllä huonossa jamassa. Hän pyörittelee ajatuksissaan herkästi asioita, jotka ovat pielessä, ja ne vievät usein mennessään onnentunteen onnistumisistakin. Sanotaan, että pitäisi keskittyä positiivisiin asioihin, niin olisi onnellinen, mutta ei se nyt tosiaankaan ole aina niin helppoa! Sitä tulee vellottua yhdessä hylyssä ja yhdessä typerässä ratsastajansällissä herkemmin kuin aiemmissa onnistuneissa lähdöissä ja kivoissa illoissa ystävien kanssa, kyllähän me se tiedetään. 🙁
Toivottavasti loma tekee Camillalle hyvää. Ainakin hän saa aikaa ajatustensa kanssa, jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu. Ja palatessaan saa varmana tuntea olonsa tärkeäksi, kun eihän ne nyt Hopiavuoressa ilman Camillaa oikeasti noin pitkään pärjää :DD
-
Aw, sinä se tunnet Oskarin ja olet etsinyt antennit ojossa vaikka miten monta pientä vihjettä sen käytöksestä. Melkein kaikki varmasti tietäisivät sen pomputtelevan käpyjä ja kiviä ihan varmana, mutta en usko jokaisen hoksaavan, että tietenkin sillä on mahdollisimman iso huppari niin kauan kunnes se saa ihan oikean lämpöhalvauksen.
Mutta tykkään tämän tarinan yksityiskohdista. Hahmot elehtivät, penkki on töhritty ja otsonmäkeläisiä liian kalliita mansikoita kaupannut myyjä on ollut varma mansikoiden laadusta. Tämä tarina on oleellisten ja epäoleellisten yksityiskohtien suhteen sellaisessa tasapainossa, että tätä etsin aina romaaneista, jotta viitsin uppoutua lukemaan.
Tarinan rytmi on myös musta hyvä. Sitä ei ajattele lukiessaan, se on ensimmäinen hyvä merkki aina, mutta tarkemmin analysoiden siihen pääsee käsiksi. On kuvausta hetkessä, hetken nostattama minitakauma mansikanostoon, dialogia, referointia, ajatuksiin vaipumista, lopun häivytystä minireferaatin avulla — miljoona tekniikkaa, jotka sulautuvat toisiinsa ja ovat keskenään yhteensopivia kimpaleita, niin ettei yksi dominoi muita.
Outi on tietenkin myös ihanan kenkku inhimillinen ihminen, kun tahallaan yrittää tehdä Oskarista kateellisen. Ei sitä tiedä, vaikka se osaisi ollakin, jos hetken olisi vähemmän itsekeskeinen ja suorituskeskeinen. 😀
-
Riidan loppu on yhtä ihanan inhimillinen kuin alkukin. Joo, kostaa tekee mieli, vaikka samalla pelottaakin, että on jo pilannut kaiken. Mutta ei kai kukaan halua myöntää olevansa väärässä yhtään, jos toinenkaan ei myönnä? Mutta Harri ei olekaan näköjään mikään köppäinen poikaystävä, vaan ihan oikea mies. Me ei tietenkään tiedetä, mitä ratoja sen ajatukset on puksutelleet riidan jälkeen, mutta olivat ne mitä tahansa, Harri lopulta etsi Sonjan. Ja ennen sitä antoi ilmeisesti ihan aikaa olla yksinkin, kun oli huomannut Sonjan olevan kauan paikoillaan Mapsissa. Vitsi, jos Harri ja Sonja eroaa niin Harri kelpaisi melkein mullekin. 😀 Se ei ole täydellinen, koska oikea ihminen ei voi olla, mutta tähän asti se on ollut niin tosi kunnollinen! Antaisin anteeksi sen aiemman mustasukkaisuusdraamankin, ja Sonjakin antoi silloin, kun toinen yrittää niin kovasti eikä syytä muita tempauksistaan: ei siitä eikä tästä. Harri on kyllä niitä harvoja hahmoja, joiden kokonaisvaltaiseen hyvyyteen ainakin vielä uskon ihan täysillä. 😀 Uskoisin toki Sonjaankin, ellen näkisi sen ajatuksia ja huomaisi, että ne on joskus yhtä rumia kuin mun. Harrin päähän en niin usein pääse… 😀
-
Vitsit. En saisi lukea tarinoita silloin, kun mulla ei ole aikaa kommentoida heti, koska muistan muka kommentoineeni, jos ajatus tulee heti mieleen. Mutta kun haluan heti lukea kaiken…
Kun luin tätä ekan kerran, mun ekat ajatukset eivät olleet, että voi Sonja-parka ja voi Harri. Ne oli vasta tokat ajatukset. 😀 Ensimmäisenä ajattelin, että musta on jotenkin niin huojentavaa, että Sonja ja Harri riitelee näin!! Sonja on välillä mulle jonkinlainen roolimalli, ja se, että silläkin on lapsellisista jutuista lähteviä riitoja, on huojentavaa, koska silloin en ole itsekään epäonnistunut, kun mulla on niitä. Myös riidan vatvominen kuulostaa niiiiiin tutulta ja lapsellinen ajatus siitä, että se, joka pyytää anteeksi, on jotenkin muka hävinnyt. Tykkään niin kovasti siitä, että hahmot ei ole täydellisiä ja siitä, että niillä on joskus samoja huonojakin ajatusratoja ja toimintatapoja kuin ihan oikeillakin tavallisilla ihmisillä. Vaikka en toivo Sonjalle pahaa, toisaalta tykkään, että sekin on epävarma parisuhteestaan ja elämästään monesta näkökulmasta, koska se nyt vaan on mun silmiin niin tosi inhimillistä. En ole ennen tainnut ikinä edes lukea mistään ”normaalista” riidasta, johon ei liity jotain tosi kummaa ja toisen hahmon tekemistä selkeäksi syylliseksi, en ainakaan virtuaalitallilla.
Tätä lukiessani ajattelin, että vitsi kun Outi olisi voinut jäädä Sonjan seuraan. Tuossa tilanteessa ihmisen ajatus lähtee laukalle, ja taitaa olla ihan hyödyllistä ottaa joku mukaan hokemaan, etteivät asiat nyt ihan noin traagisia ole. Harmi vaan, että Sonjan tapaan tässä tilanteessa tulee tosiaan vetäydyttyä johonkin yksikseen, eikä itse pysty itseään aina tyynnyttelemään.
-
Onhan se nyt pelottavaa. Marshall on niin pohjimmaisen kysymyksen äärellä tässä. Ihmisiähän estää onnistumasta just tää, että ei uskalleta yrittää, kun lopputulos voi olla myös nykytilannetta huonompi.
Olisipa tallilaisilla jokin pääsy Marshallin ajatuksiin. Lohdun sanoja olisi ennen kaikkea Noalla: kaikesta selviydytään. Uskoa olisi valaa muillakin. Joku varmana jakaisi mun kanssa inhon sitä kohtaan, miten Marshall on ennalta kontrolloinut jo Niklaksen kaverin kyläilynkin ja saattaisi tulla pientä draamaa. Joku voisi tajuta, että Marshall osaa ampua, mitä tallilla ei tietenkään voida tietää. Valitettavasti tämä kuitenkin jää sekä ulkoa että sisältä tapahtumaksi, johon vain Marshallilla ja Marshallin omilla sivuhenkilöillä on pääsy, eikä se siksi liikuta ketään toista hahmoa, vaikka kirjoittajat tietenkin osaavat arvostaa aina hyvin kirjoitettua tarinaa. Koska hyvinhän tämä on tehty, ja onnistuneinta kaikesta just mun mielestä on alun rytmi.
-
Tämä tarina ottaa jo eteenpäin harppauksen kuvailun suhteen. Taisin mokata antamalla kahdesta eri asiasta kritiikkiä ihan peräkkäin, sillä enää keskittyminen ei tietenkään riitä repliikkien tekniseen osaamiseen, kun oikein yrittää keskittyä kuvailuun. 😀 Ei se hei mitään: kaikelle on aikaa ihan asia kerrallaan, ja näihin juttuihin saakin paneutua ihan kaikessa rauhassa ennen kuin tarvitseekaan etsiä uutta kehityskohdetta. (Nimimerkillä itse paininut viimeisimmän kahden tekstiongelmansa kanssa jo useamman vuoden…)
Kuvailun lisäksi toinen asia, joka tässä tekstissä on musta vielä parempaa kuin edellisissä, on hahmojen oman luonteen huomioiminen. Vaikka me ei oltaisi kertaakaan kuultu, että Oskari seuraa ratsastusta tai saatu edes ulkonäkökuvausta, pelkän käytöksen puolesta me oltaisiin ihan varmasti tunnistettu hahmo. Se on hyvin tehty silloin: ei kuvauksen tarvitse aina olla silmillä havaittavaa, vaan se voi olla mitä tahansa muutakkin. Käytös (ja äänen väri) on mun omasta mielestä ehkä vaikeimmat vangittavat, jos pitää pelkästään niiden perusteella kertoa, kuka hahmoista tässä on. Samalla osuva käytäksen kuvaus niin kirjoittajana kuin lukijana on palkitsevaa: kirjoittajana kun onnistuu, lukijana kun ratkaisee arvoituksen ja tunnistaa hahmon.
Tämä on Jannan paras tarina tähän asti ja suunta on ihan varmana asia kerrallaan ylöspäin. 😀
-
Muista, että mä en ole Inari, ja tämä on vain Inarille tyypillinen tapa reagoida. Inari ei ole myöskään ihminen, joka uskaltaisi mitenkään ”sopia”, kun on sellainen hiljainen ja kokee tulleensa arvostelluksi. Itse kirjoittajan ei kannata siis murehtia loukanneensa oikean ihmisen tunteita, koska Inaria ei ole olemassa, eikä kukaan toinen hahmo reagoisi juuri niin kuin Inari. Itse tietenkin näen, ettei Janna tarkoittanut yhtään mitään: kunhan oli kiltti ja jutteli!
-
Viime kommentissa tartuin yksityiskohtiin, ja tästä tarinasta voisi sanoa samaa.
Tallilla näkyi muutamia naamoja, joille osasin jo hieman yhdistää nimeä, mutta silti uusiakin naamoja näkyi.
-> Ainakin Steffeä hoitavien Camillan ja Inarin nimet osasin yhdistää naamoihin, mutta näkyi pihan penkillä istuvan joku sinihiuksinenkin ja joku työhevosensa selässä melkein makaava kikkarapää.
Tamma kuulee ääniä -> kuulee kaiken maailman ritinää, ratinaa, titityytä ja pörinää 😀Se oli kivan kuuloinen maastoreitti. Janna on kyllä ihan oikeassa, ettei tällä säällä oikein ratsastaa jaksaisi, kun ei jaksa mitään muutakaan. Hyvä kun viitsii illalla nousta varjoista, joissa on maannut, ja hoitaa eläimiensä ja itsensä pakolliset askareet.
Ahkera ja rohkea olet, kun hahmojen lisäksi haet kontaktia miljööseen. Olet kuulemma Otsonmäeltäpäin itsekin, joten halutessasi pääset joskus ihan huikean tarkkoihin yksityiskohtiin. Ajattele vain kaikkea sitä vähää, mikä on kaunista Ylistaron ja Seinäjoen välillä ja anna palaa. 😀 Haluan tuntea, haistaa ja maistaa ympäristön, nähdä tarkasti kaiken Jannan oman toimintaan kiinnittyvän havainnointitavan mukaisesti.
-
Musta kerronta ja kuvaus lähtee yksityiskohdista. Yksityiskohdat tuo miljöön eläväksi. Esimerkiksi me tunnistetaan Marshall alun kohtaamisesta heti, ja epäillään blondia tyttöä todennäköisimmin hillityllä tuulella olevaksi Eiraksi (tai ennen lopun lukemista tosi puheliaalla tuulella olevaksi Inariksi) ja talli elää. Toisessa kohtaa taas tallille palaa ”muutamia ratsukoita” ja heillä on selässään ”ratsastajia”. Silloin en näe tallille samalla tavalla, vaan näen pelkän tietokoneen ruudun. Näen tallille, jos Janna kertoo maastosta palaavan vaikka ”totisen nuoren miehen melkein mustalla puoliverisellä ja jonkun häntä tummemman, nuoremman ja äänekkäämmän työhevosella ratsastavan”, kun tiedän, että nehän on Oskari ja Chai Ukon ja Skotin kanssa (eikä niinkään laajaa kuvausta tarvittaisi välttämättä). Tuntuu että olet siinä hienossa kehityskohdassa, että olet juuri oppimaisillasi näyttämään miljöötä paperin sijaan, ja ai miten hienoa silloin on kirjoittaa vuosi aktiivisesti ja katsoa sitten taaksepäin näitä vanhoja juttujaan. Saa huomata olleensa hyvä, mutta olevansa vuoden päästä vieläkin parempi, ja mikäs motivaatiota paremmin buustaisikaan? 😀
Eiköhän Janna pätevän treenikaverin vielä löydä. Marshall, Nelly ja Oskari saattaa olla etevimmät kouluratsastajat, kun taas isäntä itse ja maneesia vuokraava Milan ovat kenttäratsastajia. Nyt vaan sen verran avoimia kohtaamisia kirjoittamaan, että kaverilla on mahdollisuus reagoida vaikkapa johonkin Jannan ehdotukseen, niin löytyy sitä peliseuraa vaikka ratsastamaan. 😀 Nyt kaikki hahmot kävelevät pois tässä tarinassa Jannan luota tai Janna kävelee pois heidän luotaan, niin vuorovaikutusmahdollisuudet ratsastuksen tai muunkin suhteen menivät jo: kaikkihan on jo kohtaamisesta kerrottu… 😀 Olet kuitenkin tuonut Jannaa niin hyvin esiin, että hänellä on jo moikkaustuttuja tallilla vaikka miten monta. Onneksi hän on niin rempseä hahmo, että ei ole vaarassa jäädä nurkkaan murehtimaan, vaan osaa esitellä itsensä ja se helpottaa tutustumista.
-
Rohkeaa tekstiä. Muiden hahmojen käyttäminen ekaa kertaa on usein tosi pelottavan tuntuista, mutta sinäpä et taida ihan pienestä hätkähtää. Ensimmäinen yritys on tosi hyvä. Mua sitä paitsi vieläkin liikuttaa joka kerran, kun kuka vain tapailee isännän murretta. Se ei nimittäin ole helppoa! Se puhuu yhtä leviää kuin ysikymppiset enää oikeasa elämässä puhuvat. 😀
Janna vaikuttaa tämän tekstin perusteella reippaalta tyypiltä, joka saa suunsa auki ja osaa vähintään peruskäytöstavat. Hän tuntuu myös tekevän nopeita ratkaisuja, eikä ainakaan lukijalle kauheasti niitä kertojana perustele. Hänen tapansa havainnoida on suora ja toimintaan keskittyvä. Hän kertoo, mitä tapahtuu, mutta ei sitä, miten tapahtuu. Se on ihan hyvä omaleimainen tapa kertoa yhtä lailla kuin romanttinen kuvailukin. Tuntuu että Janna olisi tämän perusteella parhaimmillaan sellaisissa tarinoissa, joissa on jännittävä juoni, mutta hän ei pystyisi välittämään tunteellisia juttuja yhtä hyvin kuin romanttisemmat, yksityiskohtiin kiinnittyvämmät hahmot. Joka hahmolla on omat vahvuutensa.
Noan kommentti vuorosanoista on myös hyvä. 😀 Vuorosanojen pisteet ja pilkut eivät olekaan mitään maailman helpoimpia, mutta ne onneksi jäävät päähän toistoilla. Onneksi erilaisia tapauksia ei ole kovin montaa. Tässä kaksi tyypillisintä:
”Repliikki”, puhetta kuvaava lause.
”Repliikki.” Pelkkää toimintaa kuvaava lause.Eli:
”Hauska tutustua”, sanoin ja puristin Camillan kättä.
”Hauska tutustua.” Ojensin käteni Camillalle. -
Taitaa olla kaikilla TT-blokki. Miksihän itsekin tukin mukaan joka vuosi, vaikka aina se hyydyttää kaiken muun pariksi kuukaudeksi? 😀 Onneksi me kaikki tiedetään, että vain kirjoittaminen auttaa!
Olisi vaikeaa olla Agnes. En tiedä, kuinka paljon hän on suunnitelmistaan kertonut esimerkiksi kotiväelleen, mutta mitä enemmän hän on niistä puhunut, sitä vaikeampaa on varmana myöntää tappionsa. Vaikka ei kuvittelekaan olevansa mikään maailman paras, onhan se nyt inhottavaa olla pärjäämättä jossain sellaisessa, jossa ajattelee olevansa kuitenkin vähintään tosi hyvä.
Toisaalta olisi se vaikeaa olla Oskarikin. :DD Se on takuulla nyt vuorenvarma siitä, että on antanut itsestään leuhkan ja snobimaisen kaikkitietäjän kuvan, kun sitä noin lähestytään.
Tarinan kannalta kuitenkin tykkään, että Lexillä on mutkia matkassaan. Huipulta aloittavien kisaheppojen tarinat on mun silmiin aina jo kerrottu, sillä ne eivät samalla tavalla voi edistyä ja kärsiä takaiskuista kuin kehittyvät hevoset. Kun Lex toivottavasti kehittyy ja saan seurata sen kehityskaarta, varmasti hurraan sen puolesta vaikeammissa luokissa ihan eri tavalla kuin suoraan huipulta aloittavien puolesta.
-
Mikähän tässäkin kuvassa on, kun mulle tulee siitä ihan lapsuus mieleen? Tiedän, että se johtuu sekä tyylisstä että värimaailmasta, mutta en kerta kaikkiaan muista, mistä paljon yli parikymmentä vuotta vanhasta leikistä, taulusta, kirjasta tai jostain se minua muistuttaa. Kun muistan, kerron.
Nelly on kyllä yksi Hopiavuoren hengenpuhaltajista. Hän on hahmo, joka näkee ja kuulee muut kävijät, ja aina kun luen Nellyn tarinoita, jaksan taas itsekin paremmin. Usein kun estyn itse olemasta niin aktiivinen kuin haluaisin, pelkään Hopiavuoren vain lakkaavan olemasta kun en ole sen kimpussa niin kuin haukka. Mutta onhan Nelly täällä: huolehdin ihan turhaan. <3
-
Nyt on se kolmas kerta, kun sanon, että Vincentin esittelytarinat on rakennettu hyvin. Tällä kertaa tykkään siitä, miten et vyörytä lukijalle liian paljoa liian nopeasti, vaan pitäydyt kertomassa ensimmäisten tarinoiden ajan Vincentin jännityksestä ja sosiaalisista vaikeuksista. Kertaus on ihan oikeasti opintojen äiti, ja musta Vincentin jännitys tulee kunnolla selvästi vasta tässä vaiheessa. Se kerrottiin alussa, mutta tässä se toistuu ja se on tarinan pääaihe. Sitä siis kuvaillaan paljon. Tämä tarina on se, jonka takia muistan nyt aina, miten vaikeaa Vincentille on tavata uusia, ja miten rohkea hän on, kun kuitenkin heti suostuu tapaamaan. Onhan tilanne tässä toki eri kuin muissa: ilmeisesti suuren joukon tapaaminen kerralla on hänelle ymmärrettävästi vaikenta. Vasta nyt koen oppineeni kertomasi asiat niin hyvin, että olen valmis omaksumaan uutta, kun haluat kertoa. (Tietenkin tuot koko ajan esiin paljon pienempiäkin asioita, kuten että Vincent ei ole turhamainen, ja että jännityksestään huolimatta hän yrittää antaa oman osuutensa keskusteluun.) Uskon, että muiden kirjoittajien on nyt mahdollisimman helppo päästä Vincentiin käsiksi ensimmäiset kerrat, sillä niin hyvin olet hänet pohjustanut! Aion ottaa pohjatyöstäsi mallia, jos joskus esittelen uutta hahmoa.
Olet nyt jo myynyt Vincentin minulle niin hyvin, että vaikka olen hänet vasta hetken tuntenut, olen jo ihan valmis hurraamaan hänen puolestaan Power Jumpissa! 😀
-
Noo, kyllähän siitä Santusta tulee vaikka kuinka hyvä ratsastaja vielä, kun se on niin motivoitunut ja tunnollinen oppija. Tietenkin Marshall ja Nelly sen huomaavat. Molemmilla on myös niin paljon opetustaustaa, että he osaavat paitsi katsoa arvostellen, myös arvostaen. Opetuksesta ja valmennuksista Nellyllä ja Marshallilla voisi olla vielä paljon puhuttavaa, oli heillä sitten samanlainen tai erilainen pääfilosofia hevosten kanssa.
Nämä pikku tarinat saavat Hopiavuoren mulle eläväksi, vaikka niissä ei tapahtuisi mitään radikaalia. Lisäksi on aina kaunis temppu noteerata muiden olemassaoloa aina välillä. Vaikka oma hahmo ei pelastaisi tarinoissa maailmaa 12-vuotiaiden japanilaisten animesankarien tapaan, onhan se nyt jokaisesta aina ihana kehu, kun oma hahmo on mainitsemisen arvoinen!
-
Vincentin ekat tarinat on rakennettu tosi hyvin. (Aion sanoa tämän vielä kolmannen kerran seuraavassa tarinassa kera uuden sivupointin, mutta nyt tämä tulee tokan kerran esiin tässä.) Tämä tarina rakentuu tehokkaasti edellisen päälle. Edellisessä saatiin ensimakua Vincentin tärkeimmästä luonteenpiirteessä tutustuttaessa: ujoudesta, sekä kuultiin hänen ajatuksiaan aiheesta ja jopa viittaus historiaan. Tämä tarina kertoo tutustumisesta lisää. Vincent ei tämän tarinan perusteella muodosta negatiivisia ennakkokäsityksiä uusista tuttavuuksista, mutta hänellä on silti vahvoja oletuksia. Hän mainitsee Eiran kimeän äänen ja yllättyy vahvasta kädenpuristuksesta, mikä viittaa hienovaraisesti siihen, että Vincentin mielestä joko kunnon tytöt tai kivat uudet tuttavuudet (tai molemmat) ovat hiljaisempia, ja lisäksi nuoret tytöt ovat hänen kokemuksensa mukaan Eiraa hennompia. Hän ei kuitenkaan jää jumiin oletuksiinsa, vaan on heti valmis muuttamaan käsityksiään toisista.
Vincentillä on myös kiva tapa ajatella muista ja se näkyy myös käytöksestä. Eira voitaisiin kokea ärsyttävänä ja uteliaana, mutta Vincentistä hän on huvittava, ja Vincent ajattelee niinkin kauniisti, että hän on väsyttävä. Vincent myös yrittää hymyillä Eiralle. Hän ei tunnu myöskään jännittävän lapsen tapaamista ihan samalla tavalla kuin aikuisen: hän ei syystä tai toisesta koe ainakaan tätä lasta uhkana. (Eiran avoin asennekin toki varmasti vaikuttaa.) Vincentillä on myös oskarimaisen lyhyt tapa vastata ainakin ennen kuin hän lämpenee uusille ihmisille.
Tämä tarina avaa myös Vincentin suhtautumista hevoseensa. Nämä jutut auttavat pikku hiljaa kirjoittamaan häntä mukaan hevoshommiinkin. Tällä hetkellä huomaan erityisesti sen, miten hän on ylpeä hevosesta ja ihailee sitä, mutta hän ei ole vähääkään leuhka.
Ensimmäiset Vincentin tarinat ovat vahva aloitus hänen tarinauralleen.
-
Se on kyllä söpö ku höpön löpö. Tykkään näköjään enemmän sarjakuvahepoista, joilla on selkeästi tehdyt linet, kuin hyperrealistisista hevosista. 😀 Tästä värimaailmasta ja Fannin ulkonäöstä mulla tulee ihan mieleen yksi satu, jossa oli hevosten lauma. Ne kaikki hevoset etsi itselleen työpaikan: yhdestä tuli työhevonen pellolle, yhdestä postiratsu, yhdestä vaunuhevonen ja mitä kaikkea, mutta yksi hevonen oli erikoinen, eikä kukaan huolinut sitä töihin. Siitä tuli lopulta runoratsu. Toivottavasti Fannistakin tulee, koska onhan se nyt hienoin hevosen ammatti.
