Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Aaw, taas tulee nuoruus mieleen tästä tarinasta. Ne oli parhaita aikoja, kun lähti raveihin yhden hevosen takia. Se oli just niin jännittävää, että muistin päivistä aina vain välähdyksiä, vähän niin kuin Camillan kerrontakin on välähdyksiä. Camillan jännitystapakin on niin tuttu. 😀 Eka hermoillaan, pyöritellään synkkiäkin ajatuksia ja sitten, sitten kun alkaa olla aika toimia, ei ole niin aikaa ja tilaa sille jännitykselle. Pystyykin toimimaan. Pystyykin menemään lämmittelemään ja kaikkea.
Kun julkaisit tämän, halusin heti kirjoittaa Hellosta kisatunnelmissa. Mun piti kuitenkin odottaa, että saadaan tulokset, etten kirjoita mitä sattuu. 😀 Nyt on tulokset ja Camillan fiiliksetkin niistä, ja tadaa, olen jumissa sukulaisten keskellä. Ne aina huolestuu jotenkin ja alkaa pulputtaa hirveästi, jos vaikka vartiksi vetäydyn kirjottamaan… :DD
Tiitus on muuten ihan oikeassa. Tää on hyvää vastapainoa TT:lle. Tänä vuonna en ole kyllästynyt siihen yhtään, mutta onhan se nyt ihanaa että muillakin hahmoilla on niitä elämän jänniä tapahtumia. :DD
-
Joka spinnarissa Agnesilla kans on sitä viiniä! :DD No hehe, ei oikeasti, näitähän nyt on vasta kaksi. 😀 Mutta oi, jes, tuttuja naamoja. Robert, josta en ole itse hirveästi tarinoinut, on yksi mun suosikeista. Se kisaa usein samoissa tarinakisoissa, ja se on Reita Svartin jonkinlainen onnenkalu koko poika, kun Reita aina menestyy hyvin jos Robert on siellä… :DD
Tämäkin ilta kuulostaa kivalta. Mikäs olisi ihanampaa, kuin keskustella kiihkeästi seurassa, joka on kiinnostunut tosi kovaa samoista asioista kuin itse? Ja kun kaikki tietävät tämän yhteisen tekijän, puheenaihekin on varma.
Musta on ihanaa, että hahmot liikkuu, moikkaa muita ja on sosiaalisia myös ulospäin. Toivottavasti Agnesin juttelutoverien kirjoittajat ovat huomanneet, että heidän hahmonsa ovat päässeet ulkoilutettaviksi. 🙂
-
Oi vitsi miten kuulostaa kivalta illalta, jos ei siis Peteriä lasketa. Niin hyvä fiilis on sellaisina iltoina, kun voi rentoutua jonkin pikku puuhastelun tai selailun äärellä, ja vaikka kello on yksitoista, ei ahdista huominen eikä elämä. Ne on ihania iltoja ne, vaikkakin hirveän harvinaisia. Onni onkin osata nauttia niistä niin kuin Agnes. Hän pääsee ylitse siitäkin, kun ajatukset kääntyvät välillä harmaammiksi. Rentoutunut tunnelma välittyy tästä tosi hyvin, ja muistan miten luin tätä stressaantuneena kun julkaisit tämän, ja miten pystyin rentoutumaan Agnesin ihanan koti-illan äärelle… 😀
-
Alicella on sellainen luotto itseensä, että ihan oikeasti kadehdin sitä. Se tietää olevansa niin mahtava, että voi nyrpistellä nenäänsä ja olla vaikeasti tavoitettava mitä mielenkiintoisimpienkin ihmisten edessä. Se on vielä pikkutyttö ja silti se uskoo ihan varmasti olevansa verkostoitumisen ja tutustumisen arvoinen, ja jo se tekee siitä sen arvoisen. Alice ei ole tyhmä ja tietää, ettei sinitukkainen tupakinpolttaja vastaa ihan käsitystä rikkaan ja komean hevostilallisen vaimosta, mutta se ei silti epäile tätäkään unelmaansa. Vitsit miten mäkin haluaisin olla niin kuin Alice: että mun omissa ajatuksissa pyörisi levy siitä miten kaikki on mulle mahdollista. Toisaalta jos käytös tätiä kohtaan tulee samassa paketissa, ehkä mieluummin soitan tätä negatiivista levyä päässäni ja olen kiltti mutta en usko itseeni. 😀
Mä en ihmettele ollenkaan sitä, että Eira on Alicen mielestä rasittavan kiltti. Koska onhan se! Eira voi olla nipo ja kitisijä ja sanoa toisia paskoiksi, mutta onhan se nyt kunnollinen perhetyttö jolla on tarkat kotiintuloajat ja muutkin säännöt. Ulospäinkin se näyttää ihan luonnolliselta pikku enkelivauvalta, koska se ei saa niitä tekoripsiään ja tekokynsiään ja ties mitä, kun ei se herran tähden saa edes hiuslakkaa tai tummia farkkuja. Sen vanhemmathan pitäisivät Alicea saatananpalvojana, vaikka Eira itse ei olekaan niin ahdasmielinen. Ja varmaan Eira on tunnollisen lisäksi mukavakin, koska Alice on sen mielestä varmasti siisti tyyppi, eikä Alice ole ainakaan vielä tehnyt mitään sellaista, että Eiralla olisi syytä ajatella hänen olevan paska, niin kuin Eira itse sanoisi.
Kolmekymmentä ja pappaikäinen. 😀 Eiralla ainakin on samansuuntaisia ajatuksia, ja ne on tietenkin hassuja. Samalla mullakin on niitä. Mä en ole ihan kolmeakymmentä, mutta silti viisikymmentä on mulle vielä ikivanha, ja kuuskytviis on ihan lonkkavikainen pappa. Toisaalta 20 täyttävät on alkaneet näyttää vauvanpyöreiltä naperoilta: ihan saman näköisiltä kuin ekaluokkalaiset kun meni itse yläasteelle.
-
No niin. Ne ihmiset on kyllä vaikeampi unohtaa, joille on itse tehnyt väärin. Se on musta ihan totta. Mulle on tehty yhtä ja toista, josta varmaan aika pienen osan muistan, mutta oikein elävästi ja värikuvin muistan joka kerran kun olen itse tehnyt toiselle ihmiselle pahaa tahallani tai ajattelemattomuuttani. Ja uskon ihan täysin siihen, että Sonja kokee pahaa oloa vielä sadan vuodenkin päästä. Sitä paitsi on helpottavaa löytää joku fiktiivinen hahmo, joka katuu vanhaa melko pientä juttua noin kovaa, koska se tarkoittaa että sellaisia täytyy olla oikeassakin maailmassa. Sonja onneksi tietää itsekin, ettei hänen tarvitsisi niin kovin murehtia, ja pääsee onneksi pian puhumaan aiheesta lisääkin.
Nyt mua kiinnostelee ihan hirveästi, onko pienempi Sonja nimetty Sonjan mukaan.
-
Mikä niitä eksiä oikein vaivaa? Osan kanssa haluaisi oikeasti olla ystävä jonkin ajan päästä, koska ne on sairaan hyviä tyyppejä, mutta suurin osa maailman eksistä on varmaan sellaisia, joiden kanssa ei välittäisi olla tekemisissä. Ja just niillä apinaeksillä on sitten ilmiömäinen kyky tunkea jokaisesta odottamattomastakin rakosesta takaisin elämään. Mikä oikeus jollan Vladilla on patsastella yhtäkkiä Hopiavuoren pihassa pilaamassa erinomaisen hyvää päivää? 😀 Ymmärtäisi nyt pysyä poissa. Varsinkin kun on niin perverssi, että laittaa eksän nimen tyttärelleen. 😀
-
Hevosen näkökulmasta kertomisen tehtävä oli aika yllättävä veto. Se palvelee monenlaisia kirjoittajia hyvin. Nuoremmat (ja osa vanhemmistakin tottakai) kirjoittavat herkästi minä-muotoisia eläinsatuja hevosistaan. Minäkertojahevonen on musta vaikea vakavampiin juttuihin, koska herkästi sellainen kertoja on tosi lapsellinen. Sinun ratkaisusi on tähänastiselle tyylillesi uskollisesti tehdä hevosesta fokalisoija, vaikka kertoja säilyy ulkopuolisena. Varmaan tämä ratkaisu on se, josta tähän tarinaan tulee se hieman aikuisempi kaiku.
Joskus voisi muuten olla ihan mielenkiintoista tutustua minäkertojiisi. Tai kokeilla itse ekoja kertoja virtuaaliheppatarinoissa fokalisoivaa ulkopuolista kertojaa. 😀
-
Kasvattajanimeä ja eläimen virallista nimeä on kyllä ihan sikavaikea päättää! Mä olen vieläkin vähäsen katkera, että koiran kennelnimi ei voi oikeassa elämässä olla jälkiliite, koska mulla oli maailman hienoin idea jälkiliitteeksi, vaikka nyt mulla ihan tosi ihana etuliite onkin. Noan nimenkeksimishomma ei tosiaankaan ole kadehdittavaa, vaikka ei kasvattajanimistä tarvitse huoliakaan. Normaalin virtuaalihepan voi nimetä aika huolettomasti, koska niitä nyt saa uusia, mutta nämä varsat ovatkin uniikkeja sekä virtuaalihevosina että Noan ihan oikeina hevosina. Miten niiden nimet voikaan päättää? Ihan varmana Noa konsultoi kaikkia. 😀 Ja kaikilla on eri mielipide! Tiituksen mielestä varsojen nimien on ihan hyvä esimerkiksi sointua yhteen. Jos olisin Hopiavuoren todellisuudessa, saattaisin ehdottaa varsojen nimeksi ainakin melkein tosissani Mettärintehen Peikko ja Mettärintehen Ronja… 😀
-
Mikä mielikuva. Niin kuin painajaisessa. Kävelet rappusia ylöspäin. Ylhäällä on ovi. Kun sen avaat, yläkerrallinen pikku käärmeitä alkaa vyöryä rappusia alas. Veikkaan, että just sellaisena Eetu näkisi käärmevauvojen syntymän. 😀 Vyörymisenä. 😀
Olisi kyllä todella melkoinen prätkäytys, jos sieltä pamahtaisi toiset kaksoset. Mikään ei kuitenkaan ole mahdotonta. 😀 Mun veikkaus on kuitenkin sama kuin Sonjan: sieltä tulee iso orivarsa!
-
Auuuuts Inka on ollut jo kauan niin iso että ihan häjyä tekee! Oikeassa elämässä mun ainakin käy niin sääliksi niin koiria kuin hevosiakin kun niillä on tosi paljon vauvaa mahassa. Niistä ei vaan voi tuntua mukavalta! Erityisesti hevosilla taitaa olla vielä hankalampaa, kun koko ajan pitää oikeastaan jalkeilla olla. Pakoeläimen luulisi olevan vaikeampaa rentoutua ja oikaista kyljelleen, kun koiramammat on mulla aina selällään ja kyljellään kainalossa köllöttämässä ja haluaa että sivelen niiden vattaa säälivästi. En yhtään siis voi Inkaa syyttää, kun on vähän krätyinen olo ja se päättää haukata Sonjaa, vaikka olisi kuinka väärin purra! Onneksi Sonja ei niin pienestä säikähdä, vaikka pala lähtee käsivarresta. 😀
Inkan ja Flidan varsat on kyllä jänniä molemmat. En ole ikinä odottanut minkään oman heppani varsaa näin tosi kovasti!
-
🙁 Ei oikeasti tarvita välttämättä ihan hirveän paljoa, että valmentajan, open tai muun neuvojan jutut alkaa tuntua pahalta. Ja kun siihen pahan olon mielentilaan lipsahtaa, usein on vaikea nousta sieltä ellei saa olla hetkeä yksin keräilemässä itseään. Tästä tarinan fiiliksestä tulee ihan mieleen mun elämäni ainoa ratsastustunti enkkutallilla. Tuntui että ne tiesi mun ”kummallisen länkkäritaustan” ja ihan niin kuin olisin ollut silmätikkuna, kun tein samoja virheitä kuin muutkin viisivuotiaat pikkunaperot, ja vain mua neuvottiin sellaisella äänensävyllä ja jankkaavalla tyylillä. Toivottavasti Agnes ei ole samanlainen luovuttaja kuin 5v pikku-minä: päätin nimittäin heti ettei enkkuratsastus ole mulle kun enkkuratsastajat on ilkeitä. 😀 No ehkä Agnes on nähnyt niin paljon jo, että pääsee tästä yli. Ei enkkuratsastajat mitään ilkeitä ole, ja lempeämmät valmentajat ovat varmana valaneet ja valavat tulevaisuudessakin Agnesiin uskoa itseensä!
-
:DD Skotti-parka! Ei ihme että Helloa säälittää. Se taitaa olla vähän sitä mieltä, että hevosta kuuluu kohdella niin kuin seurakoiraa: lenkittää, mutta suurimmaksi osaksi paijata ja halata. Ja mitähän Skotti puolestaan tuumasi tästä liikunnan määrästä, reppana! No ei, sille se varmaan tekee vain hyvää. Ties vaikka se saisi pari lisäelinvuotta, kun taas pari nanogrammaa suli sen vyötäröltä.
Olihan tämä hauska tarina alusta loppuun. 😀 Ehkä eniten huvitti ajatus just Skotista muka koulutreenissä ja Hellosta huolestumassa siitä. Housutkin repesivät, mutta no, niin voi käydä meistä parhaimmillekin. Nelly on saattanut ihan hyvin juoruta tästä tuvassa jo Hellolle niin kuin Outi pelkäsi, mutta eipä Hello sellaista pikkujuttua pitäisi edes ihmeellisenä. 😀 Veikkaanpa, ettei kukaan pitkän päälle ensinaurujen jälkeen pitäisi, paitsi tietenkin se, jolle tämä ikävä sattumus tapahtui. 😀 Siinä tilanteessa kyllä naurattaisi muakin. Ja naurattikin!
Tänä vuonna ei kyllä nämä TT-tarinatkaan ole yhtään tylsiä! 😀 Joo, jotain Helloa kupla varmana kyllästyttää, mutta tämä on eka vuosi kun mua lukijana ei sitten yhtään. Ihanaa, että nyt saa kirjoittaa oikeita tarinoita, joita lukee ihan nauraen. Tästä näkee myös sen, miten sulla on ollut kivaa kirjoittaa. Tarina tosiaan tuntuu etenevän ihan itse ja vaivattomasti, ja aina kun luulee että tässä se vitsi nyt oli niin ei kun lisää on luvassa. 😀 Ekan kerran repesin jo tässä:
“Sun pitää sit mennä ilman satulaa. Se on osa sitä rangaistusta!” Hello huusi perääni. Epäilin, ettei Skotin satulavyö mennyt vieläkään kiinni. -
Onneksi Minja on niin kiltin oloinen toimittajaheppu. 😀 Outi on tosiaan monelta kantilta siinä tilanteessa, että hänen menestyksestään kilpailuissa voisi tehdä tosi ilkeänkin jutun! Onhan hän itsekin sortunut joskus ajattelemaan, mitä muut mahtavat hänestä ajatella, ja kateelliset varmaan oikeasti ajattelevatkin. Onhan se helppo pärjätä kun ratsastaa kilpahevosella ja melkein-Olavisuden opissa ja mitä vielä. Outi toisaalta estää itse ikävää juoruilua aika tehokkaasti olemalla avoin ja myöntämällä, että näistä jutuista on varmana hyötyä. Ehkä hän on viimeistään Tiituksen ratsastettua Jussilla tullut itsekin siihen johtopäätökseen, että ei Jussi oikeasti kenen tahansa kanssa pärjäisi.
Sitä paitsi Outi on huomannut, että on hänen tilanteessaan vaikeitakin puolia. Esimerkiksi Jussi pitää jakaa. Kun joku muu vielä omistaa hevosen, hän voi ihan ykskaks oikeasti päättää lähteä johonkin Hanami Weekille, ja sitten Outi ei voikaan treenata. Sitä paitsi kukaan ei edes tiedä, miten kovasti Oskari onkaan tullut isäänsä ja miten kamala valmentaja hän osaa olla. Moni ei hänen vaatimuksiaan kestäisi. Ei voida oikeasti objektiivisesti sanoa, että Outi pääsisi jotenkin helpolla.
Saa nähdä, onko Camilla tästä Ukon järjestelystä oikeasti salaa jotain mieltä, vai onko mitään. Camilla saattaa vaikuttaa rempseältä tyypiltä, mutta salaahan hän tapaa miettiä usein, mitä on mokannut, kun häntä ei valittu siihen, tähän tai tuohon tehtävään. Oskarilla puolestaan on ihan varma hengenahdistuskohtaus edessään, jos toimittaja päättää kirjoittaa, että hänkin on valmentaja Susi niin kuin isänsä. 😀 Ja Outikin siitä tietenkin kärsii. 😀
-
Me ollaan siis melkein sukua julkkiksille Salierin kautta. 😀 Tykkään näistä dialogijutuista kans. En kaipaa juttuun välttämättä mitään draaman kaarta, vaan ennemminkin ajattelen näitä tarinoita jatkokertomuksina, joissa saattaa sitten kokonaisuudessa se draaman kaarikin hahmottua jos on hahmottuakseen. Nämä lyhyemmät dialogijutut pitää musta hyvin sosiaalista henkeä yllä. Ne ei ole tarinalle välttämättömiä ja ne editoitaisiin pois romaanista, mutta samalla just näitä kaipaan romaaneihinkin. Hopiavuori on ollut alusta asti mun kaikkien aikojen lempiromaani, ja täällä kuulkaa, täällä on näitä lyhyitäkin juttuja, jotka kustannustoimittajanääliöt on halunneet poistaa kaiken maailman harrypottereista. 😀 Ja taas huomataan etten ole spesiaali: Camilla ja Agnes ainakin lukevat näitä ihan yhtä mielellään!
-
Eka mitä ajattelin Noan fiiliksistä, on että osaapa se ottaa chillisti. Sitten luin pidemmälle ja tajusin, että ei se oikeastaan edes osaa. Noa on niin inhimillinen tässä chaifiiliksiensä kanssa. Hänellä on tietty mielikuva itsestään ja luonteestaan. Hän kuvittelee, ettei mikään maailmassa enää saa häntä ylikierroksille, vaan hän osaa ottaa kaiken maailman ihastumisetkin ihan rauhallisesti, vaikka ne olisivat kuinka yllättäviä. Sitä hän itselleen toistelee, koska sellaisena hän haluaa itsensä nähdä ja on tottunut näkemään. Samalla hän kertoo, että onkin itse asiassa pannut Chain katseet merkille, ja hetken kuluttua hän jo myöntää huomanneensa, että on ajatellut Chaita. Ja vaikka hän tämän myöntää, hän ei hyväksy tätä osaksi sitä kuvaa, joka hänellä itsestään on.
Noan mielikuvaan itsestä kuuluu myös se, ettei kukaan ihastu häneen, mutta siitä hän on valmis luopumaan ja hän tiedostaa tämän ajatuksen. En vielä tiedä, onko tämän ajatuksen takana jokin oikea tai keksitty syy. On sellaisia tyyppejä, jotka eivät koe olevansa kenenkään rakkauden arvoisia. He voivat ajatella olevansa jotenkin viallisia, tai muuten vain ajatella ettei sellaista ole heidän osalleen tarkoitettu. Noa voi ihan hyvin kuulua tähän porukkaan, sillä aina se ei vaadi mitään dramaattista itseinhoa. Toisaalta Noalla voi olla jokin erikin syy, eikä ajatusratojaan aina edes tiedosta.
Mun mielikuva Noasta on sellainen tyyppi, jota maailman tapahtumat eivät paljoa hetkauta. Totta kai sekin reagoi, mutta melko maltillisesti. Nyt musta on hauskaa, että vaikka Chai ei ole edes sanonut sille yhtään mitään, Chain mielenliikkeet vaikuttavat Noaan yllättävän paljon sisältäpäin, vaikka kukaan ei oikeastaan näe taaskaan Noan reagoivan juuri mitenkään. 😀 Tommonen hillittyys taitaa olla ihmiselle sekä siunaus että kirous.
Aaw kuvakin on söpö. Tällä hetkellä tämä on mun mielestä sun paras tyylikokeilu. Tykkään myös vielä tyylitellymmistä ja sarjakuvaa kohti kallistuvista, mutta tämä on sen ja realistisen väliltä ja musta kivoin. Yksityiskohtien kanssa askartelukin on musta tasapainossa, niin ettei tule pelkistettyä sarjakuvaa, mutta ei joka napinreikää tarvitse tuhertaa erikseen. Mun suosikki kaikesta on ehdottomasti Pondin silmä.
-
Musta on huvittavaa, miten erilaisia Eira ja Sanni on, ja miten hyvin kirjoitat molemmat. 😀 Eihän Sanni edes sanoisi mitään niin typerää kuin kusiaivo… 😀 Eikä Eira herjaisi ketään Puujalaksi, vaikka voisi ihan hyvin sanoa kusiaivoksi. Puujalka on ihan liian henkilökohtainen nimi.
En ole vielä varma, miksei Sanni lähden Hermanin kanssa johonkin illalla. Sanni tietää itsekin, että kyllä se Hermanista ihan tykkää. En ole teinisuhteiden maailmanmestari, joten en tiedä mitään niiden säännöistä. Onko nyt aika leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa? Vai onko Sannilla joku muu syy valehdella?
Nyt on myös Eira sysätty oikeaan suuntaan epäilemään ja ahdistumaan. 😀 Olen ollut laiska kirjoittaja, koska Eira on niiiiiin vaikea hahmo. Olen ollut monessa elämäntilanteessa, mutta en koskaan teinityttö. 😀
Mäkin melkein toivon, että jossain vaiheessa Sanni saisi sellaisia kavereita, joille se uskaltaisi avautua. Vaikka sitten sen Hermanin: sitä Sannikin pitää reiluna ja rehtinä. Nanan kanssa Sanni on pehmeämpi kuin ihmisten kanssa, ja vaikka Sanni on monen mielestä aika rosoinen tyyppi, se voisi olla välillä pehmeäkin, kun uskaltaisi lopulta rentoutua jonkun kanssa.
-
Aika törkeää multa. Teen huolimattomuusvirheitä sekä täällä että töissä, ja tällä kertaa on näin vanha tarina jäänyt kommentoimatta. 🙁
Santtu on niin kuin Wanhan Ajan Virtuaalihevosten Hoitaja 2.0. Siihen vanhaan hyvään aikaan kirjoitettiin joka päivä samanlainen tarina siitä, miten heppa hoidettiin, sillä ratsastettiin, se hoidettiin taas, varusteetkin hoidettiin ja mentiin kotiin. Santun tarinat eivät tietenkään ole niin kuivia kuin ne tarinat, mutta Santun tarinat muistuttavat mua niistä hyvällä tavalla. Santtu on yhtä huolellinen kuin ne muinaishevosenhoitajat, jotka pyyhkivät suitsetkin. Samalla tavalla Santtu tapaa selostaa ja perustella toimiaan, joita esim. mun hahmot eivät enää nykyään selosta tai perustele. Santun suhteen se kuitenkin korostaa just oikeaa asiaa: huolellisuutta, huolehtivaisuutta ja sitä, miten hänen kehittymisestään huolimatta kaikki on niin uutta vielä. Eirahan tätä kommentoi, mutta Santtu on saanut jo lisää itsevarmuutta, kun uskaltaa olla hiljaa ja vähän ääneenkin eri mieltä. Musta on ihanaa, että Santtu osaa mielestään jo paljon, koska osaahan se, mutta että samalla sen toimien selostavuus on vielä jäljellä, kun kaikki ei tule kuitenkaan automaationa vielä. Mitä enemmän Santtu kehittyy, sitä vähemmän se tietenkin selostaa ja perustelee.
Samalla Santun selostus eroaa täysin niistä Wanhoista Tarinoista. Niissä selitettiin, koska hahmo/kirjoittaja ei nähnyt mitään muuta kuin hevosen. Nyt selostuksella on musta tarinallinen, Santtuun liittyvä tarkoitus just siinä että se kertoo tämän hahmon taitotason kehityksestä koko ajan. Lisäksi kirjoitat niin, että hyppäät ajassa aina sopivassa kohtaa, eikä joka tarinassa tarvitse kertoa erikseen miten päin kaviokoukku on kädessä. 😀
Sannin mielestä Santtu ja Eira on lapsellisia, ja olisin itse ollut samaa mieltä jos olisin näiden ikäinen. Nyt aikuisena pidän Eiraa ja Santtua (varsinkin Santtua) kypsempinä kuin Sannia. Ne on kamalan kilttejä (pohjimmiltaan myös se Eira), ja sen teinit tulkitsee lapsellisuudeksi. Musta on kuitenkin aika aikuista, että Santtu tietää tasonsa ja että Eirasta Fifilläkin on tarkoitus, vaikka se onkin poni ja ruuna. 😀 (Ja sitten yhtäkkiä kun Eiran ja Hermanin suhde on niin epäterve, Eira vaikuttaakin tosi lapselliselta uskotellessaan itselleen että kaikki on ihanasti. Ja Santtu on aikuinen kun osaa yrittää olla utelematta liikaa.)
Santun uskottava kehitys on tosi hienoa. Ehkä se joskus on tarinallisestikin valmis TT-kisaan. Tai ehkä tämän hahmon tavoitteet eivät olekaan sellaisessa. Monelle oikean elämänkin hevosihmiselle täydellistä on just se, kun saa rapsuttaa heppaa ja istua hepan selässä ja maisemat vaihtuu. Haluaa jotkut koiraihmisetkin vaan käydä lenkillä ja heittää palloa, eikä harrastaa mitään lajia. 😀
Onneksi on todennäköisempää, että Fifistä on lähtenyt karvat hinkkaamalla kuin puremalla. 😀 Kuinkahan kovaa Hello pettyisi, jos sen prinsessa kävisi hevostenkin päälle? Se on kuitenkin niin eläinrakas ja huolehtiva siinä suhteessa, että ottaisi varmaan tosi henkilökohtaisesti jos sen hevonen haukkaisi toisesta palan… 😀
-
Mä en tiedä mitä kehuisin ekana. 😀 Ehkä aloitetaan noista sun ilmaisuista, jotka on niin luonnollisia ja niin tavallisia, että yleensä niitä ei huomata kirjoittaa tekstiksi ja se on tosi harmi. Niin kuin Sonjan Harri. Sillä lailla mäkin erotan eri Harrit toisistaan: liittämällä sen ”oman ihmisen” nimen sen nimeen. Ikinä en vaan ole tainnut kirjoittaa Sonjan Harri -tyyppistä selvennystä. 😀 Tai ihan samassa kappaleessa grillaustekninen keskustelu. Se on sellainen ihan vähäsen ihmettelevä nimitys: niin kuin että noi miehet nyt jaksaa keskustella jostain grillien erioista, mutta sellaisia outoja ne nyt vaan on. (Ja Sonja sanallistaakin tämän ajatuksen heti perään hyvin. Miehet. Niin just!)
Seuraavaksi kehun sitä, että tarinassa on niin paljon väkeä niin luonnollisella tavalla. Ei kaikilla tarvi olla repliikkejä, ja osa voi heilua taustalla ihan hyvin. Siitähän esim elokuvien realistisuus osaltaan rakentuu, että taustalla näkyy muutakin jengiä. Olisi outoa, jos tallipihassa tai vaikka kaupassa olisivat vain ne hahmot, jotka kuuluvat Just Tähän Ydintarinaan. Mua ilahduttaa myös se, että käytössä on vähän harvinaisempia hahmoja, niin kuin just hehe Sonjan Harri ja Manni. Sitten kun hahmot vielä on niin omia itsejään, varsinkin musta Heli ja teinit.
Vaikka Camilla jo sanoi Outin ja Camillan suhteesta ja Oskarin puusilmäisyydestä, sanonpa uudelleen minäkin, koska musta se on tosi kiva. En ole oikeasti edes tajunnut ennen tätä tarinaa, kuinka huvittava tilanne tässä onkaan. :DD Mä en oikein tiedä, olisiko kivempaa tehdä jo jotain mullistavaa Oskarin kanssa, vai odottaa siinä toivossa, että joku vetää toista tukasta ja joku lyö nyrkillä tai jotain. 😀
-
Voi Nikkeeee. 😀 Tässä tarinassa mulla tulee siitä mieleen yksi mun oikean elämän tuttu, joka on aina iloinen. Olisi silloinkin, jos joku tuumaisi, ettei se voi mennä laukkaa maastossa kun ei osaa. Myöntäisi, ettei osaakaan ja nauraisi. Niklaksen kaltaisia on vaikeaa härnätä, kun ne nyökyttävät vain ja nauravat itsekin puutteilleen. Olisi ihanaa olla kuin hän ja ymmärtää, ettei elämä oikeasti ole kilpailu.
-
No olenpa mustasukkainen!! 😀 Valitsin Reitan tyttärien ja vaimonkin nimeksi ne nimet, jotka olisin ehdottomasti halunnut antaa omille lapsille, jos niitä haluaisin. (Varsinkin Maija, oih. Jos mulle jotenkin ilmestyy lapsi, se on Maija…) Samaan aikaan tekee mieli hykerrellä, kun muutkin tykkää Ronjasta, ja toisaalta vähäsen takoa jonkun päätä karsinan kaltereihin, kun eihän Ronja nyt minkään elukan nimi ole, vaan mun tyttären ja Reitan tyttären. :DD Nojooooo kyllä me tässä pärjätään, kun pian Reitankin taitaa olla aika mennä matkoihinsa, mutta olet valinnut tammalle yhden maailman kolmesta kauneimmasta nimestä. Mä äänestäisin itse sen nimeksi Soleirolia, koska niitä ei varmaan hirveästi ole, mutta tiedän että mun pohjalaishahmot ja etenkin ruotsinkielisten lastenohjelmien kasvattama Hello on eri mieltä. :DD Peikonkin nimi on osuva. Hyvä ettei se ole Rölli niin kuin Chai päätti, koska sitten olisit vienyt mun koirankin nimen. :DD
-
Outi ja Oskari tallin vintillä, siinä on sitä jotain. Vaikka olisi niin, että toista itkettää. Varsinkin kun on niin, että ne pitää kädestä aaaaaaaa. 😀 Se oli ihan sellainen hetki. 😀
Omasta hahmosta on vaikeaa kirjoittaa edes pienen tarinan pahis, mutta melkein yhtä vaikeaa musta on kirjoittaa siitä heikko: sellainen, joka säikähtää putoamista ja alkaa murehtia sen takia niin että alkaa itkeä. Samalla itkevässä Outissa on jotain herkkää ja suloista, ja tässä näiden roolit kääntyy viimeistään toisin päin. Outi on pitänyt paljon huolta Oskarista Ukon takia, ja nyt siitä huolenpidosta tulee enemmän vastavuoroista. No Oskarin lohdutustapahan on aika oskarimaisen huono, eikä mikään halaus, jota Outi kaipaa, mutta silti.
Outin ja Oskarin suhteen parasta tässä on, että ne ei todella vieläkään halaa. Sillä lailla perverssi olen, että mitä kauemmin kaikessa sellaisessa kestää ja mitä vaikeampaa se on, sitä kivempaa se musta lopulta on. Musta on myös aivan superjännää, miten Outi ja Oskari on niin tosi jotenkin intiimisti keskenään, vaikka ne ei kauheasti hipelöi toisiaan. Ei Oskari muiden eteen ole polvistunut kädestä pitelemään, eikä varmana kiipeäisi kovin monen takia vinttiin tietäen, että siellä on jokaisen miehen pahin pelko: itkevä tyttö. 😀
Tää on taas mun lempitarinoita tältä keväältä. Vitsit sulla on taikavoimia, vaikka TT vaatiikin niin paljon tekstiä, että pelkäsin hirveästi niiden ehtyvän ihan muihin juttuihin sen aikana.
Ai niin. Se vielä, että tässä tarinassa on sellainen rytmitys repliikeillä, että se miellyttää just mua lukijana tosi paljon. On pitkää ja lyhyttä niin luonnollisella vaihtelulla kuin olla ja saattaa, ja johtolauseetkin on niin huomaamattomia kuin ikinä.
-
Tässä näkyy musta hyvin se Outin näkökulma, josta on viimeisissä kommenteissa puhuttu. Ei kai ketään muuta hirveästi haittaisi pudota niin että Camilla näkee? Tai siis ei kukaan varmaan halua ehdoin tahdoin pudota, mutta Camilla silminnäkijänä olisi ihan jees. Se ei hihittelisi, ivaisi, juoruaisi, ylenkatsoisi tai mitään. Mutta ei kai Outi nyt juuri sen ihmisen edessä halua pudota, kun molemmat vaistoavat kuitenkin kilpailuasetelman välillään.
Sanovat, että kun putoaa, pitää nousta takaisin satulaan, ettei ala pelätä. Outi se on aika ässä kun uskaltaa nousta, koska ihan oikeasti kaikki ei uskalla. Säikähdys siinä pahimmalta varmaan tuntuu, eikä se maan pintaan osuminen, mutta silti. (Ja purkautuuhan se Outin säikähdys myöhemmässä tarinassa.)
Eetun reaktio on just sitä mitä odotin. Tietenkin Outin linssien läpi Eetun olettaa olevan eniten huolissaan Jussista, koska isännän mielestä se on maailman paras hevonen ja yksi miljoonasta, mutta me kirjoittajat nähdään Eetun ajatukset ja tiedetään ettei se niin mene. Sille ihmiset menee kuitenkin Jussin edelle, ja ai missä itsesyytöksissä se velloisi lopun elämäänsä, jos Jussi olisi kolhinut liian pahasti joko Outin ruumista tai itsetuntoa.
-
Oih, ei sitä aina jaksa tehdä ihan niin kunnolla kuin pitäisi. On aika kauheaa olla itse itsensä vahtina, aikatauluttajana ja deadlinensopijana. Mulle ainakin käy kaikessa niin, että jos en kirjoita ylös tavoitteita ja suunnitelmaa, en tasan tee hommiani ihan niin kuin pitäisi. Outilla on sitä paitsi ollut ihan hirveä urakka Jussin kanssa treenaamisessa ja kilpailemisessa, niin etten ollenkaan ihmettele, että välillä väsyttää ihan kauheasti treenata hiki päässä.
Oli kilttiä ottaa Fedora mukaan. Häntä ei vielä hirveästi ole näkynyt muiden tarinoissa. Ehkä se johtuu vähäsen siitä, että uutta hahmoa on vaikea kirjoittaa osaksi omia juttujaan ennen kuin saa näyttöä ja mallin hänestä monissa sosiaalisissa tilanteissa.
-
Aaaaaw eikää Tide opettelee ja tuhisee, tuhisee ja opettelee! Antakaa mulle nyt joku lupa puristella sen poskia. 😀 Toinen mikä on aaaaw on kuinka Outi ja Tiitus pystyy jakamaan toisilleen sitä, että aina ei mene ihan hirveän hyvin. Periaatteessa ne kilpailee vastakkain, mutta kun nyt kuitenkin samaa porukkaa ollaan, ei heikkouksiensa ja huoliensa paljastaminen niin vakavaa ole. Se auttaa vain.
Ja sitten Outi keksii keinon, jota en osannut kyllä odottaa, mutta miksei! On tosi hyvä idea pistää Tiitus Jussin selkään. Jussi on tarpeeksi iso hevonen, että Tiitus voi sillä oikeasti ratsastaa eikä vain yrittää, ja niin kuin Outi on usein tuumannut, aika konkari se on myös. Tiituksen itsetunnolle tekee hyvää, kun hän saa onnistua välillä, ja onhan nyt konkarihevosen kanssa helpompi onnistua kuin teinihevosen, vaikka teinihevosen lopullinen koulutustaso tulisikin olemaan korkeampi. Ja tekipä Outillekin hyvää huomata, että vaikka Tiitus kisaa samantasoisissa luokissa, just tällä hevosella Outi menestyisi paremmin.
Haha mikä sanonta: niin kuin naapurin pyörää olisi lainannut. Kerään näitäkin, enkä ole ennen kuullut tätä. 😀
Vitsit, toivottavasti Tiitus ja Outi molemmat jaksaa painaa loppuun asti TT:ssa. Finaali lähestyy, iik! Joukkuekisassa kärjessä on kolme joukkuetta tasapistein, ja meidän joukkueiden mahkut näyttää yksilökisoissakin aikas mahtavilta!
-
Ihan sikaärsyttävää, että vaikka olen opiskellut enkkuratsastuksen teoriaa näiden mun mua paaaaaljon taitavampien hahmojen takia, en vieläkään osaa niin paljoa, että saisin kirjoitettua valmennuksia huijaamatta eli kertomatta suurimmaksi osaksi epäolennaisuuksista. 😀 Sä osaat, ja olen tietenkin kateellinen. Olet myös saanut sen tyylistä erinomaisesti kiinni. Sitähän varten se ei yleensä edes suostu valmentamaan, kun huomaa (aina liian myöhään) vaativansa muilta just yhtä paljon kuin itseltään, eikä suurin osa ratsastajista tosiaankaan halua sitä valmennukselta. Samalla se on ystävällinen, ei suutu, eikä oletakaan kenenkään selviytyvän sen tehtävistä ekalla tai kymmenennellä yrityksellä. Tämä on taas sellainen teksti, että epäilen sun lukevan mun ajatuksia Oskarista. 😀
Toisaalta mut pelastaa vainoharhoilta se, että Outi tai sinä ette oikeasti tiedä, minkä takia Oskari pitää hajurakoa. 😀
Kuolen vähäsen jännityksestä joka kerta kun Oskarilla ja Outilla on joku puolen sekunnin fyysinen yhteys. :DD Tää on mun mielestä maailman jännin vaihe, ja kerrot siitä hyvin. Sillä lailla välähdyksenä ja liikaa viivyttelemättä, niin että se hetki oikeasti jää lyhyeksi ja sillä on silti suuri vaikutus.
