Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Parasta tässä on se, miten tässä tapahtuu kehitystä Alicen ja tädin väleissä. Vaikka todennäköisesti taantumaakin tulee ja tällä erää tämä on hetkellistä, jonkinlainen tunneside on muodostettu. Nyt taidetaan olla siinä jännässä vaiheessa, että Alice samaan aikaan inhoaa tätiä, mutta samalla tykkääkin. Alice kyllä ansaitsisi sen, että saisi huolenpitoa ja huomaisi, ettei rajat ja rakkaus tarkoita mitään kamalaa oikeasti, vaikka toki välillä joka teiniä pännii.
Vitsit vaan kun noi mies- ja esimiesjutut ei Alicella suju. Onhan se nyt iskenyt silmänsä vähäsen liian vanhoihin äijiin toki, mutta ei tietenkään omasta mielestään. Mustasukkaisuus on kauheata, vaikka toki näin tarinan ulkopuolelta se on humoristista. Sekin, kuinka Eva muuttuu kotkaksi, vaikka Alice tuntui hetkeä aiemmin olevan ylpeä. (Siinä kohtaa muuten sanot hienosti vähillä sanoilla paljon asioita.)
Mä odotan erityisesti Alicen ja tädin suhteen kehittymistä pikku hiljaa tarinan myötä. <3
-
Joo ei hyi!! Milan on vaarallinen ja kurja! Ei siihen kannata koskea, ei siitä tiedä missä se on ollut! 😀 No eihän kenenkään surkeus naamasta näy, ja ehkä Milankin voisi olla sellainen josta tytöt tykkää kun muuta ei ole. Onneksi se nyt ei sentään ole lähtenyt lapsia lähentelemään. (Silloin se olisi jo niin karu hahmo, etten saattaisi siitä kirjoittaa.)
Olen Noan kanssa ihan samaa mieltä hiuskiehkuroista. Ja kateellinen siitä, miten paljon olet ehtinyt kirjoittamaan Hannabysta! Miten voikin olla, että kun olisi kaikki kohdillaan, siis inspaava tapahtuma ja tällaista kirjoitteluseuraa, just silloin sattuu oikea elämän velvollisuudet kasaantumaan ja kaatumaan päälle niin että rytisee?!
Toi on kyllä oikeasti kurja tilanne, kun joutuu muuttamaan ja kaverit jää. Kurja se on aikuisellekin, mutta luulisi että erityisen kurja teinille. Niin kuin tässä, aluksihan niihin pystyy pitämään yhteyttä ihan hyvin, mutta sitten se hiipuu ja hiipuu. Kauheinta taitaa olla se vaihe, kun ne on itselle vielä tärkeitä, mutta huomaa ettei itse ole niille enää. 🙁
-
Kyllä Niklas vaan tiesi! Mitä siitä, jos päivämäärät unohtuu: ajatusta se on tähän laittanut ja vielä koittanut yllättää. Voi kun kilttiä. Taisi olla nappivalinta lahjaksi.
-
Hehehehe Marshallin ja Chain varusteet mätsäisivät kauniisti finaalissa. Kun Marshalliakin on välillä haukuttu Marshmallowksi, ehkä niiden tiimin pitäisi olla Vaahtokarkkimiehet… Marshall ottaa kyllä kuitenkin suhteellisen rennosti, vaikka finaali on ihan nurkan takana. 😀 Meinaan, että vaikka mä en paljoa märäjä, olisi saattanut muutama kyynel herahtaa ja tulla kirouksia. :DD Mutta sattuuhan näitä. Voi raukkoja 😀
-
Hui! Marshall ajattelee just niin kuin minä, oikean elämän ihminen! On kyllä noloa, miten vähän tässä on oltu sosiaalisia TT:n aikana, vaikka samaan aikaan liputan sen puolesta. Viime yönä olin uneton ja kaduin syvästi kaikkea TT:n aikana teitä kaikkia kohtaan tekemääni (tai siis tekemättä jättämääni). Mutta tavallaan en yhtään ihmettele kilpailijoiden epäsosiaalisuutta, sillä tuollaista se oikeastikin olisi. Kun kaikki voimansa puristaa johonkin koitokseen, ei vain jaksa enää jauhaa syvällisiä. Hyvä kun jaksaa sanoa hei!
PELAAKO NE OIKEASTI NINTENDOLLA!! On neliskanttinen ohjain niin kuin muinaisessa Nintendossa, ja pelikin kuulostaa ihan Mario Bros kolmoselta! Olisikohan Niklaksella muutakin antiikkia? 😀 Jos niillä on siellä Commodore 64 ja Giana Sisters, tulen ruudun läpi kylään. :DDD Ei nykyään niin hyviä pelejä tehdä.
On kyllä harmi homma, kun ratsastus on vain tyttöjen juttu. Toisaalta ravihevoset onkin sitten ihan suosittu poikain homma. Jos veri vetää hevosten pariin, sinne on Otsonmäen kaltaisissa paikoissa onneksi helppo solahtaa, kun kaveritkin on siellä. Luojan kiitos aikuisena on edes vähän helpompi tehdä mitä haluaa, vaikka iiihan varmasti aina vain moni katsoo Niklastakin viistoon. Jotenkin Marshallia en sääli samalla tavalla: tuntuu että siihen ei arvostelu niin uppoa.
Aika hyvä Marshall kun uhkailee toisia TT-puheilla. :DD
-
No kyllähän se vanha on aina upouutta parempi, ellei käsiin hajoa. Marshall tietää kyllä, että uusien vermeiden sisäänajo vie kuitenkin aika monta ratsastuskertaa, kun on kyse niinkin herkästä tekniikkalajista kuin kouluratsastus. Jos ei itse kilpaile tosi kovatasoisissa jutuissa tai muuten harrasta korkealla tasolla jotain, ei taida edes tietää, miten hirvittävän suuri vaikutus pikkuasioilla on! Varsinkin kenkien uusiminen oli kauheaa, kun itse urheili, vaikka tietenkin on monet kengät samaan aikaan käytössä.
Marshallilla ei sentään ole mitään hiukinaisia onnenkalsareita… :DDD
-
Tässähän on sellainen hyvä loppu, josta voit jatkaa kahteen suuntaan. Jos Marshall menee veitsen alle, Niklaksen on pakkokin kehittyä hevoshommissa ja nopeasti. Sen jälkeen Marshall voi joko jatkaa entistä ehompana yhteistä harrastusta, tai hupsista, jotain voi mennä pahasti pieleenkin.
Niklas on kyllä aina niin iloinen heppu. Se on alannut myös elehtiä yksityiskohtaisesti viimeaikoina, kuten nakella kurkunsiivuja naamariinsa ja potkia toista vähäsen pöydän alla!
Sitten vielä sellainen homma, että mun aivoissa tuntuu aina vihlontaa, kun mennään virtuaalihevosten metatasolle. Mä en tiedä miksi musta on niin järkyttävä ja hauska ajatus, että Marshall pitää Arlekinille nettisivuja ja Eetu Hopiavuoren hevostallille. Varmaan mun putkiaivoissani kirjoittaja ja hahmo sekoittuu näissä jutuissa niin kovasti. 😀 Tosi postmodernia. 😀
-
Vaikka olen oppinut pitämään Marshallista tarina tarinalta enemmän ihmisenä, kun olen häneen tutustunut, tässä tarinassa hän saa minussa taas aikaan kylmiä väreitä. Selvästi kavahdan ihan hirveästi holhoamista, ja vielä enemmän sitä että joku olisi mun sugar daddy! Tietenkään tässä ei ole mistään sellaisesta kyse, vaan näin ulkopuolelta näkee että kypäräkauppa on Marshallillekin itse asiassa kannattava diili. Hän ei vain sponssaa Niklaksen tulevaa harrastusta, vaan ostaa kypärällä itselleen vapaapäiviä. Kun Niklaksella on hyvät varusteet ja sopivasti taitoa, Marshallia ei aina tarvita tallilla. Mutta arvaapa vain, näkisinkö sitä, jos olisin Niklaksen asemassa. 😀 Ilmaisisin aika selvästi ja varmaan kovaäänisesti, että pidä äijä pennosesi, ja lähtisin ovet paukkuen autoon niin kuin mieltään osoittava teini. :DD Mutta sehän ollaan nähty, että Niklas taitaa haluta tällaisen prinssin vierelleen! Hän osaa arvostaa lahjaa.
Toisaalta tässä Marshall osaa osoittaa tunteitaan myös niin, että ai vitsi miten se on ihanaa. Kädestä pitäminen on mun maailmassa noin triljoona kertaa isompi juttu kuin mikään lahja. Lisäksi se ei vaan ole kaikille yhtä helppoa! Tavallaan mua harmittaa, ettei Niklas välttämättä ymmärrä tästä eleestä, kuinka tosi paljon Marshall hänestä välittää. Voi vitsi mä ymmärtäisin, melkein olisin valmis naimisiin sen kanssa jos unohdetaan kypärä. :DD Marshall on muutenkin osoittanut hellyyttä koko ajan enemmän, eikä se ole ollut sille ihan helppoa muutenkaan. Otsonmäen ja E-P:n yleinen ilmapiiri varmaan vaikuttaa paljon, niin kuin kotiolotkin, mutta vaikuttaakohan Marshallin tapauksessa myös kulttuuri? Eihän Venäjällä ole homoja…
-
Tuuvahan on fiksu. :DD Ja rohkea sanomaan, ja vieläpä mun mielestä ihan oikeassa tällä hetkellä. Miksikäs sen Niklaksen muuttumiseen puuttumaan, kun muutos on selkeästi tosi hyvä. Nyt ovat ongelmat takanapäin toistaiseksi.
Tuuva vaikuttaa kyllä sellaiselta hahmolta, josta olisi kiva kirjoittaa, ja jonka kanssa oikeassakin elämässä tulisi toimeen. Sellainen ystävällinen, rempseä, kannustava, suoraan sanova tyyppi.
-
Vitsi miten muhun sattuu. Ajattelen usein hahmoja oikeina ihmisinä, ja just tämä Camillan, Outin ja Oskarin kuvio on mulle vaikea. Jos Camilla olisi mun hahmo, heittäisin sen tietenkin empimättä vaikka rekan alle, mutta nyt kun se on yksi mun hahmon vastanäyttelijöistä ja ylipäätään musta riippumaton, musta tuntuu ihan järkyttävältä että sillä on huono olo. Tämä tarkoittaa sitten sitä, että kirjoitat Camillan juttuja niin tunteisiin vetoavasti, että ainakin mun sydäntä pistää ihan oikeasti. Yhtenä iltana huomasin ahdistuneena jopa miettiväni Camillan fiiliksiä peiton alla, ja multa vei kauan hokea itselleni että se on keksitty ihminen, eikä kukaan oikeasti kärsi tässä leikissä niin kovasti. Tuntuu tosi pahalta.
-
Voi vitsi. 🙁 Tide-reppanalle olisin kyllä parempaa menestystä suonut. Hän laittoi Beenkin pois, että voisi lainata Enniä ja kokeilla millaista on kilpailla oikeasti kunnon hevosenalulla. Tosi ärsyttävää, ettei arpaonni suosi, vaikka tuotoksiakin on ollut sijoittumismahdollisuuksia parantamassa. TT-kisassa ärsyttävä (ja samalla mielenkiintoinen) homma on se, että vaikka tarinoimalla sijoittumisen todennäköisyys kasvaa, aina voi olla se joku yksi onnettaren suosikki, joka sanaakaan kirjoittamatta vie vaikka kokonaisvoiton. Tiituksen tarinaan toki huono menestys sopii ihan hyvin, kun on ollut ongelmaa epävarmuuden ja vaikka minkä kanssa ja ratsukin on uusi. Toivottavasti vain oma motivaatiosi ei kärsinyt! Mulla nimittäin saattaisi kärsiä, koska ai että miten tykkään saada ruusukkeita ja muuta krääsää hevosen sivuille läntättäväksi…
Musta on ihanaa, että Bee on edelleen Tiituksen ajatuksissa. Hänhän ihan hirveästi sitä rakastaa, ja sen parasta ajatellen hän siitä väliaikaisesti luopuikin. Been lähtiessä monesti mietinkin, että miten Tiitus kestää. Toki Bee menee taitaviin käsiiin ja Tiitus luottaa sen käsittelijöihin, mutta silti! Tapaan itse laittaa mun pojat (koirat) hoitoon yhdelle erittäin kivalle ja taitavalle tutulle lomamatkojen ajaksi, ja vaikka kuinka luotan hänen pärjäävän ja poikain olevan onnellisia, silti ihan koko ajan mietin että mitähän ne tekee nyt. Tiitus on kiintynyt Beehen samalla lailla lemmikkinä, eikä pelkästään tulevana mahtiratsuna. Ja hehe, Bee on lisäksi ihan mun omastakin mielestä maailman suloisimpia tarinavarsoja.
-
Surullista. Ei kai oikeassa elämässä tule vastaan ihan hirveän montaa prinssiä. Niitäkin toki on, ja tämä ainakin vaikutti prinssiltä. Tottahan jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että kaikissa ihmisissä on jotain vikaa, ja jos joku on liian täydellinen ollakseen totta, hän on. Mutta ei lomaromansseja niin tarkkaan kukaan analysoi, eikä ihastuneena kyllä ketään muutakaan. Ehkä Sonjan ja Vladimirin juttu kuulostaa niin täydelliseltä juuri siksi, että se loppui ajoissa. Jos minä olisin Sonja, kyllä sitten ihan varmasti miettisin prinssin materialisoituessa heppakisoihin, että mitä jos elämä olisikin mennyt toisella tavalla. Kovasti miettisin. Eihän mulla olisi Vladimirista muita muistoja kuin täydellisiä, ja tietenkin sitä voisi ajatella koko elämän olevan yhtä hienoa hänen kanssaan kuin mitä yksi kesä oli.
-
Voi vitsi. Läheisen kuolema on aina kova paikka, vaikka jokainen käsitteleekin sitä eri tavalla. Erityisen vaikeaa taitaa olla, kun toinen lähtee liian varhain: tuntuu että siltä jäi paljon kokematta vielä.
Tämä on myös hyvä selittävä teksti Outin menneisyydestä. Me tiedetään toki, että Outi on ajelehtinut, mutta syyt avautuvat aina lisää näistä menneisyyteen viittaavista jutuista. Samalla teksti on niin kiinni nykyisyydessä TT-kuvioiden ja muun kautta, että se viehättää varmaan jokaisen hopiavuorelaisen mielenkiintoa, vaikka ei olisikaan samanlainen taustatarinanörtti kuin minä.
Tässä näkyy myös hienosti Outin ja Nikon suhde. Outi ei puhu muille samaan sävyyn, jolla kirjoittaa Nikolle. Lisäksi Outi tietää tätä kirjoittaessaan, ettei kukaan näe tekstiä, ja siksikin sävy ja sisältö voivat olla erilaisia.
-
Aw, voi Osku ja Oskun silmänrutistukset. 😀 En tiedä mikä vika mussa on, kun musta on aina niin suloista kun nämä meidän kaikkien lapset tekee jotain viattoman hölmöä. Tai kun ne on sellaisia kuin ne on suihkusta päin niin kuin Outi. Vitsit kun Outi-reppana ajattelee vielä, että ei Oskari sille muuten soittaisi kuin labratuloksista. Vaikka ymmärrän kyllä ihan tosi hyvin, miksi hän niin ajattelee. :DD Oskari on aina tosi asialinjalla liikkeellä. Vaikka se nyt olikin melkein rakkaudentunnustus, kun Oskari sanoi, ettei pelkän TT:n takia ole Outin kanssa. Tunnut ymmärtävän Oskaria paremmin kuin minä.
Hämmentävää miten hyvin saat hahmot jakamaan salaisuuksia keskenään. Vaikka mä itse luotan muihin kirjoittajiin enemmän kuin jumaliin, että he osaavat korjata kaiken mun rikkoman, samaan aikaan olen arka kirjoittamaan niiden hahmojen suuhun muistoja ja tunnustuksia. Näköjään just se olisi kuitenkin tärkeää. Osa näistä muistoista on tietenkin vanhan kertausta (mikä on pakollista välillä, kun hahmoja on paljon ja tarinaa kerrotaan kauan), mutta osa on ihan uutta. Ilman sitä uutta muistot tallaisivat paikallaan. Taas Outi yksin jakamassa yksityiskohtia olisi outo ratkaisu. Olisin itse sortunut tässä tilanteessa kertomaan tarkasti Outin juttuja ja referoimaan Oskarin muistot tosi ylimalkaisesti, mikä ei tosiaankaan olisi tyyliltään hyvä ratkaisu. Yksityiskohtia ihmiset haluaa, ja yksityiskohdat kertoo hahmoista paljon enemmän kuin sellainen puuroutunut referointi.
Mua jotenkin henkilökohtaisesti lohduttaa, että Outi sietää toistaiseksi Oskaria ja ihan viihtyykin sen kanssa. Oskarin tavat tosiaan on outoja, kun niitä vertaa siihen, mikä kuva mulla ainakin on siitä, millaisia Oikeiden Aikuisten Ihmisten pariutumismenot on. Onhan se nyt lohdullista, että kädestäpitäjilläkin on toivoa, vaikka ne olisivat 27, ja vaikka niitä ajateltaisiin vähän erikoisina. Sitä paitsi onhan se nyt sori vaan sairaan söpöä, että nämä pönöttävät Nurmon risteyksessä Hyllykallion Prisman pihassa keskellä kamalaa takatalvea jätskit lapasissa. Niillä on siellä oikeasti vain toisensa. Jos joku on joskus ollut paikalla tai esim. Google Mapsista tuijottanut Hyllykallion Prismaa, siellä on ihan sairaan rumat maisemat ja kaikki, vaikka Hyllykallio muuten on ihan jees. Siinä ison tien huminassa ja törkyisten varastorakennusten keskellä ei kyllä ole muuta näkemistä kuin toisensa. :DD Prisman piha takatalvella onkin musta ehkä paras ja hauskin paikka kuvitteellisille jätskitreffeille. 😀
-
Musta on vieläkin niin ihanaa, kun äiti on kiinnostunut Noan jutuista aina heppavarsojen nimiin asti. Sitä kai kaikki toivoo omilta läheisiltä: että vaikka niitä ei niin just ne hepat kiinnostaisi, ne haluaisivat tietää, koska niitä kiinnostaa mitä niiden läheinen on puuhaillut. Sitten kun Alma vielä tietää ja muistaa Noasta kaikkea ihanaa pikku nippelitietoa, niin kuin että Fannihan hänen lapsestaan piti tulla.
Samastun Noan nimiongelmiin. Kun koiranpennuillekin keksitään nimiä, niin ai että miten vaikeaa niitä virallisia nimiä on keksiä. Kun itse hakee pennun muualta, tietää kyllä kutsumanimen heti pennun ekan kerran tavatessaan, mutta viralliset nimet on niitä vaikeita keksittäviä. En tajua kyllä miksi: ei kukaan kutsu niitä eläimiä kuitenkaan virallisilla nimillä! Edes paineita ei ole, kun ihmisten kasvattajanimet ja niiden keksimät viralliset nimet ei kyllä yleensä ole niin mahtavan fiinejä ainakaan koirilla. 😀
Kuinkahan vanha Alma on ja missä kunnossa? Alman ikä saattaa olla mainittu jossain, mutta yhtäkkiä en sitä löytänyt. Jos oikein muistan, Noa on hänen ainoa lapsensa ja suurin piirtein samaa ikäluokkaa kuin minä itse. Mun äiti on kuusikymppinen, mutta hänellä onkin monta mua vanhempaa lasta, joten Noan äiti voi olla paljonkin nuorempi, ja ihan varmasti hän on Eetun äitiä nuorempi. Noan äidin persoonallisuudessa ja käytäksessä on kuitenkin paljon sellaista, jonka hassusti liitän 80-90 -vuotiaisiin naisiin (niin kuin on Eetunkin äidissä). Se johtuu varmaan siitä, että mun oikean elämän 90v mummo on tosi paljon niin kuin Alma, eikä siitä että Alma kuvattaisiin jotenkin muka liian vanhana. En vain pysty tässä sumussa enää löytämään tarinoista vihjettä Alman iästä. Mielikuvieni takia hän liikkuu rollaattorilla niin kuin mun momma ja Eetun äiti (joka liikkuu rollaattorilla ihan muiden asioiden kuin iän tuoman heikkouden takia). :DD
Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että ihana tyyppi Alma on. Noan silmien kautta kuvattuna hänessä ei tietenkään ole mitään huonoja puolia: niissä omasta mielestä parhaissa ihmisissä ei koskaan ole. Se onkin ihanaa, että Noa saa olla vieläkin äidin kulta. Usein jo mun ja Noan ikäiset kun kuvataan niin toooooosi itsenäisinä, eikä me oikeasti olla, ollaankohan ikinä. (Tai sitten mussa on jotain vikaa, kun vieläkin soitan äitille usein kun mulla on joku ylitsepääsemätön ongelma. :DDD Mun äiti osaa ja tietää kaiken. :DD)
Aluksi varautunut Chai toimii hyvin. Ennätin näyttämään sitä jo Eetun äitin kanssa ja hait sen käytöstä hyvin, vaikka tätä tehdessäsi et voinut millään edes tietää taustoja!
-
Herman tuntuu olevan jännästi kahden vaiheilla. Toisaalta on Sanni mielessä, ja kaikki Sannin jännät jutut niin kuin katolle kiipeäminen. Hänen kanssaan pääsee seikkailuihin ja kaveritkin ovat aika yhteisiä. Toisaalta Herman on ainakin vielä sama kunnon poika: vähän muita kiltimpi, vaikka häntä pidetänkin ihan yhtä coolina. Oikeassa elämässä tykkäisin valtavasti Hermanin persoonasta ja toivoisin, että joku ohjaa hänet kehittävien ja terveellisten kilttien poikien ajanviettotapojen pariin. Tarinassa tykkään Hermanista ohjautuu hän mihin tahansa, sillä minusta hän on uskottava teini-ikäinen, jossa on riittävästi hyviä puolia jotta häneen uskaltaa kiintyä hahmona. Toisaalta hänessä on riittävästi ristiriitojakin, ja ne tekevät tarinasta mielenkiintoisen.
-
Aaw, taas tulee nuoruus mieleen tästä tarinasta. Ne oli parhaita aikoja, kun lähti raveihin yhden hevosen takia. Se oli just niin jännittävää, että muistin päivistä aina vain välähdyksiä, vähän niin kuin Camillan kerrontakin on välähdyksiä. Camillan jännitystapakin on niin tuttu. 😀 Eka hermoillaan, pyöritellään synkkiäkin ajatuksia ja sitten, sitten kun alkaa olla aika toimia, ei ole niin aikaa ja tilaa sille jännitykselle. Pystyykin toimimaan. Pystyykin menemään lämmittelemään ja kaikkea.
Kun julkaisit tämän, halusin heti kirjoittaa Hellosta kisatunnelmissa. Mun piti kuitenkin odottaa, että saadaan tulokset, etten kirjoita mitä sattuu. 😀 Nyt on tulokset ja Camillan fiiliksetkin niistä, ja tadaa, olen jumissa sukulaisten keskellä. Ne aina huolestuu jotenkin ja alkaa pulputtaa hirveästi, jos vaikka vartiksi vetäydyn kirjottamaan… :DD
Tiitus on muuten ihan oikeassa. Tää on hyvää vastapainoa TT:lle. Tänä vuonna en ole kyllästynyt siihen yhtään, mutta onhan se nyt ihanaa että muillakin hahmoilla on niitä elämän jänniä tapahtumia. :DD
-
Joka spinnarissa Agnesilla kans on sitä viiniä! :DD No hehe, ei oikeasti, näitähän nyt on vasta kaksi. 😀 Mutta oi, jes, tuttuja naamoja. Robert, josta en ole itse hirveästi tarinoinut, on yksi mun suosikeista. Se kisaa usein samoissa tarinakisoissa, ja se on Reita Svartin jonkinlainen onnenkalu koko poika, kun Reita aina menestyy hyvin jos Robert on siellä… :DD
Tämäkin ilta kuulostaa kivalta. Mikäs olisi ihanampaa, kuin keskustella kiihkeästi seurassa, joka on kiinnostunut tosi kovaa samoista asioista kuin itse? Ja kun kaikki tietävät tämän yhteisen tekijän, puheenaihekin on varma.
Musta on ihanaa, että hahmot liikkuu, moikkaa muita ja on sosiaalisia myös ulospäin. Toivottavasti Agnesin juttelutoverien kirjoittajat ovat huomanneet, että heidän hahmonsa ovat päässeet ulkoilutettaviksi. 🙂
-
Oi vitsi miten kuulostaa kivalta illalta, jos ei siis Peteriä lasketa. Niin hyvä fiilis on sellaisina iltoina, kun voi rentoutua jonkin pikku puuhastelun tai selailun äärellä, ja vaikka kello on yksitoista, ei ahdista huominen eikä elämä. Ne on ihania iltoja ne, vaikkakin hirveän harvinaisia. Onni onkin osata nauttia niistä niin kuin Agnes. Hän pääsee ylitse siitäkin, kun ajatukset kääntyvät välillä harmaammiksi. Rentoutunut tunnelma välittyy tästä tosi hyvin, ja muistan miten luin tätä stressaantuneena kun julkaisit tämän, ja miten pystyin rentoutumaan Agnesin ihanan koti-illan äärelle… 😀
-
Alicella on sellainen luotto itseensä, että ihan oikeasti kadehdin sitä. Se tietää olevansa niin mahtava, että voi nyrpistellä nenäänsä ja olla vaikeasti tavoitettava mitä mielenkiintoisimpienkin ihmisten edessä. Se on vielä pikkutyttö ja silti se uskoo ihan varmasti olevansa verkostoitumisen ja tutustumisen arvoinen, ja jo se tekee siitä sen arvoisen. Alice ei ole tyhmä ja tietää, ettei sinitukkainen tupakinpolttaja vastaa ihan käsitystä rikkaan ja komean hevostilallisen vaimosta, mutta se ei silti epäile tätäkään unelmaansa. Vitsit miten mäkin haluaisin olla niin kuin Alice: että mun omissa ajatuksissa pyörisi levy siitä miten kaikki on mulle mahdollista. Toisaalta jos käytös tätiä kohtaan tulee samassa paketissa, ehkä mieluummin soitan tätä negatiivista levyä päässäni ja olen kiltti mutta en usko itseeni. 😀
Mä en ihmettele ollenkaan sitä, että Eira on Alicen mielestä rasittavan kiltti. Koska onhan se! Eira voi olla nipo ja kitisijä ja sanoa toisia paskoiksi, mutta onhan se nyt kunnollinen perhetyttö jolla on tarkat kotiintuloajat ja muutkin säännöt. Ulospäinkin se näyttää ihan luonnolliselta pikku enkelivauvalta, koska se ei saa niitä tekoripsiään ja tekokynsiään ja ties mitä, kun ei se herran tähden saa edes hiuslakkaa tai tummia farkkuja. Sen vanhemmathan pitäisivät Alicea saatananpalvojana, vaikka Eira itse ei olekaan niin ahdasmielinen. Ja varmaan Eira on tunnollisen lisäksi mukavakin, koska Alice on sen mielestä varmasti siisti tyyppi, eikä Alice ole ainakaan vielä tehnyt mitään sellaista, että Eiralla olisi syytä ajatella hänen olevan paska, niin kuin Eira itse sanoisi.
Kolmekymmentä ja pappaikäinen. 😀 Eiralla ainakin on samansuuntaisia ajatuksia, ja ne on tietenkin hassuja. Samalla mullakin on niitä. Mä en ole ihan kolmeakymmentä, mutta silti viisikymmentä on mulle vielä ikivanha, ja kuuskytviis on ihan lonkkavikainen pappa. Toisaalta 20 täyttävät on alkaneet näyttää vauvanpyöreiltä naperoilta: ihan saman näköisiltä kuin ekaluokkalaiset kun meni itse yläasteelle.
-
No niin. Ne ihmiset on kyllä vaikeampi unohtaa, joille on itse tehnyt väärin. Se on musta ihan totta. Mulle on tehty yhtä ja toista, josta varmaan aika pienen osan muistan, mutta oikein elävästi ja värikuvin muistan joka kerran kun olen itse tehnyt toiselle ihmiselle pahaa tahallani tai ajattelemattomuuttani. Ja uskon ihan täysin siihen, että Sonja kokee pahaa oloa vielä sadan vuodenkin päästä. Sitä paitsi on helpottavaa löytää joku fiktiivinen hahmo, joka katuu vanhaa melko pientä juttua noin kovaa, koska se tarkoittaa että sellaisia täytyy olla oikeassakin maailmassa. Sonja onneksi tietää itsekin, ettei hänen tarvitsisi niin kovin murehtia, ja pääsee onneksi pian puhumaan aiheesta lisääkin.
Nyt mua kiinnostelee ihan hirveästi, onko pienempi Sonja nimetty Sonjan mukaan.
-
Mikä niitä eksiä oikein vaivaa? Osan kanssa haluaisi oikeasti olla ystävä jonkin ajan päästä, koska ne on sairaan hyviä tyyppejä, mutta suurin osa maailman eksistä on varmaan sellaisia, joiden kanssa ei välittäisi olla tekemisissä. Ja just niillä apinaeksillä on sitten ilmiömäinen kyky tunkea jokaisesta odottamattomastakin rakosesta takaisin elämään. Mikä oikeus jollan Vladilla on patsastella yhtäkkiä Hopiavuoren pihassa pilaamassa erinomaisen hyvää päivää? 😀 Ymmärtäisi nyt pysyä poissa. Varsinkin kun on niin perverssi, että laittaa eksän nimen tyttärelleen. 😀
-
Hevosen näkökulmasta kertomisen tehtävä oli aika yllättävä veto. Se palvelee monenlaisia kirjoittajia hyvin. Nuoremmat (ja osa vanhemmistakin tottakai) kirjoittavat herkästi minä-muotoisia eläinsatuja hevosistaan. Minäkertojahevonen on musta vaikea vakavampiin juttuihin, koska herkästi sellainen kertoja on tosi lapsellinen. Sinun ratkaisusi on tähänastiselle tyylillesi uskollisesti tehdä hevosesta fokalisoija, vaikka kertoja säilyy ulkopuolisena. Varmaan tämä ratkaisu on se, josta tähän tarinaan tulee se hieman aikuisempi kaiku.
Joskus voisi muuten olla ihan mielenkiintoista tutustua minäkertojiisi. Tai kokeilla itse ekoja kertoja virtuaaliheppatarinoissa fokalisoivaa ulkopuolista kertojaa. 😀
-
Kasvattajanimeä ja eläimen virallista nimeä on kyllä ihan sikavaikea päättää! Mä olen vieläkin vähäsen katkera, että koiran kennelnimi ei voi oikeassa elämässä olla jälkiliite, koska mulla oli maailman hienoin idea jälkiliitteeksi, vaikka nyt mulla ihan tosi ihana etuliite onkin. Noan nimenkeksimishomma ei tosiaankaan ole kadehdittavaa, vaikka ei kasvattajanimistä tarvitse huoliakaan. Normaalin virtuaalihepan voi nimetä aika huolettomasti, koska niitä nyt saa uusia, mutta nämä varsat ovatkin uniikkeja sekä virtuaalihevosina että Noan ihan oikeina hevosina. Miten niiden nimet voikaan päättää? Ihan varmana Noa konsultoi kaikkia. 😀 Ja kaikilla on eri mielipide! Tiituksen mielestä varsojen nimien on ihan hyvä esimerkiksi sointua yhteen. Jos olisin Hopiavuoren todellisuudessa, saattaisin ehdottaa varsojen nimeksi ainakin melkein tosissani Mettärintehen Peikko ja Mettärintehen Ronja… 😀
-
Mikä mielikuva. Niin kuin painajaisessa. Kävelet rappusia ylöspäin. Ylhäällä on ovi. Kun sen avaat, yläkerrallinen pikku käärmeitä alkaa vyöryä rappusia alas. Veikkaan, että just sellaisena Eetu näkisi käärmevauvojen syntymän. 😀 Vyörymisenä. 😀
Olisi kyllä todella melkoinen prätkäytys, jos sieltä pamahtaisi toiset kaksoset. Mikään ei kuitenkaan ole mahdotonta. 😀 Mun veikkaus on kuitenkin sama kuin Sonjan: sieltä tulee iso orivarsa!
