Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ritva Hopiavuoren simalähetys
(Ritva kertoo)”Sinoot ny varma, jottet sinä halua mitää palakkaa?”
”Joo, ei tarvi.”
”Kyllä minä silti kakskymppiä annan tästä. Pensarahaa.”
”Mulla menee oikeesti kaks euroa pensarahaa kun mä käytän sua kaupassa.”
”Mutta sinä käytät niin useen. Nuari ihiminen. Ja tännekki ajatat, ja apteekiski molimma.”
”Ei oikeesti tarvi.”Työnsin kahdenkympin setelin Ilveksen Allun takintaskuun ja nousin autosta. Allu oli nopeammin ulkona kuin minä ja kiiruhti kiskomaan rollaattoria minulle takapenkiltä. Hän yritti aina kieltäytyä bensarahasta, ja usein hän onnistuikin livauttamaan rahan minulle jotenkin takaisin. Allulla ei tainnut olla aavistustakaan, kuinka hyvä apu hän oli. Taputin hänen käsivarttaan kiitokseksi, kun hän naksautti kokoon taitetun rollaattorin kokonaiseksi kivikkoiselle pihalle ja lyhtyi lastaamaan mehukattikanistereita sen koriin.
Uuden Hopiavuoren piha oli ihan hyvässä kunnossa. Vähän kuoppaa oli maneesin edessä, mutta kyllähän Eetu sen korjaisi ennen seuraavaa sadekeliä, niin ettei kertyisi vettä. Ensimmäiset perennat puskivat sisukkaasti esiin kuistin pielen kukkapenkeistä — nekin Eetu oli varmasti hoitanut, vaikkei kauhean hyvin ollutkaan tainnut. Ymmärtäähän sen, Eetu on mies. Kukat olivat sinisiä ja keltaisia, enkä enää muistanut millään niiden nimiä, vaikka minulla oli samoja kotona. Siniset olivat ainakin kovia leviämään…
”Paitsi että…” Allu sanoi yhtäkkiä.
”Mitä?”
”Miksi mä näitä tänne kasaan? Ei tätä rollaattoria saa näiden kaa yksin rappusia ylös, kun siitä tulee etupainonen.”
”Sitte pyyretähän apua. Katto Allu, tualon tuallaanen poika, mä pyyrän sitä. Mutta soon kyllä tuallaanen piäni, niin jottei siitoo mua auttamahan ylähä. Mä katton ketä muita täälon.”Rollaattorilla oli helppo mennä pihan jakavan tien ylitse ja tallin puolen parkkipaikalla eteenpäin, vaikka mehukattikanisterit painoivatkin. Niin oli hyvänä ja tasaisena piha pidetty. Kyllä minä tiesin, ettei Eetu yksin enää sellaista tehnyt, kun oli niin paljon hevosia tallissa, joten pitäisi muistaa kehua hänelle hänen työntekkijöitäänkin. Lähestyin sellaista mustahiuksista poikaa hyvää pihaa pitkin. Kyllähän minä tiesin, että ulkomaalaisista ei ikinä seuraa mitään hyvää, kun Vaasassakin meno oli mennyt sellaisiksi niiden takia, mutta ajattelin, ettei tämä yksi voisi paha olla. Ei Eetu antaisi kaikenlaisten tallilla pyöriä, eivätkä ihan kaikki ulkomaalaiset kamalia ole. Mijatovitsin poikakin oli niin kultainen. Sitä paitsi tämä poika oli selvästi aasialainen, eivätkä aasialaiset siellä Vaasassa riehuneet.
”Tervehrys.”
”Heei”, se poika sanoi selin minuun ja kääntyi sitten hymy kasvoillaan. Hänen hymynsä värähti, kun hän näki minut. Kai hän oli odottanut jotakuta talllilaista. Saman tien hän pudotti harjat kädestään ruskean hevosen eteen, pyyhki hätäisesi kämmentään takkiinsa ja tarjosi sitä minulle. Huomasin, että se oli musta ja likainen, mutta tartuin siihen ja puristin, eikä sen pojan kättely ollut niin kuin kuolleen hauen kättelyä, vaan hän puristi takaisin ja katsoi suoraan silmiini.
”Nitthan Chai.”
”Minoon tuan Eetun äitee, Ritva.”
”Ai sä oot — ai — Eetu on just tuolla tekees ruokia, mä voin hakee–”
”Ei tarvitte, ei tarvitte. Minä ettiisin vain jotaki apukäsiä. Minen aiva yksin Allun kaas saa nuata simapulloja tuanne tupahan ku siinon nuata rappusia, ja kun minä ajan tällä rollaattorin-junalla.”
”Joo, mä voin auttaa, mä voin jättää tän tähän, tää on ihan kiltti hevonen, mä nään sen tuolta kyl.”Sillä Nitthan Chailla oli virtaa. Odotin, kunnes hän lakkasi puhumasta. Hänestä ei voinut olla pitämättä. Kovin moni nuorimies ei sillä tavalla katsonut suoraan silmiin meitä mummeleita, eikä varsinkaan tauottanut kaikkea tekemistään voidakseen kätellä ja auttaa tuntematonta mummoa. Nitthan Chai oli nuori, poskista ja silmistä päätellen varmaan kuuden- tai seitsemäntoista, ja hymyili niin avoimesti, ettei hän muuta voinut olla kuin rehti poika. Hän puhui hyvää suomea, mutta ei tietenkään kunnon pohjamaata.
”Kuule kun näiton niin palio näitä pullojaki. Olisko siinä ketää toista friskiä miästä apuuhin?”
”Mä katon.”Lähdin kävelemään jo takaisinpäin Allun luo, koska hitaampi minä varmasti olin kuin se Nitthan Chai. En tietenkään ollut voinut sanoa hänelle, että minutkin piti nostaa, eikä hänestä ollut minua nostamaan. Vääntyisihän siinä kasvavan lapsen selkäranka!
Nitthan Chai otti minut kiinni puolimatkassa tupaan ja hidasti askeleensa minun tahtiini. Vilkaisin taaksepäin ja sielläpä oli viime kerralla minut tupaan auttanut kultainen apurini.
”Onko se Tiitus!”
”On.”
”Nonii! Siitonki jo usiee kuukausi kun minä sinut näjin. Kyllä sullon ny komiasti tua tukka. Ja tervehenä oot ollu?”
”Joo, kiitos.”
”Ja Pee on ollu tervehenä?”
”Joo… Se meni vähäksi aikaa muualle.”
”Voi kauhia, voi kauhia, ei kai soo kipiäksi tullu?”
”Ei mitää sellasta! Se meni vaaan kunnon koulutukseen.”
”No hyvä! Joko sinä sen koiran sait? Kuule, minä kuulin, jotta Pennasehen tuli sellaasia porterkollieeta. Soon aiva oikian koiran näköönen rotu.”
”Joo mut… Mä en oikeestaan oo ajatellu ihan semmosta koiraa.”
”No ei se mitää! Minoon kuullu jotta feispuuki-ryhmis on vaikka minkälaasia myynnis ku tiätää vähä jotta mitä rotua ettii. Meillei ollukkaa rotukoiraa ikänä. Meirän Ransuki oli sekarotuunen vaikka näytti aiva joltaki pystykorvalta.”Tiitus vastaili koira- ja hevoskysymyksiin, mutta ei tuntunut olevan ihan yhtä kovasti koiraa hankkimassa kuin viimeksi. Ehtiihän sitä. Nitthan Chai tuikki sopiviin väleihin omia vastauksiaan. Hän oli taitava keskustelija ja osasi seurata keskustelun rytmiä paremmin kuin kukaan aiemmin tapaamani sen ikäinen. Hän sanoi pelkäävänsä isoja koiria, vaikka kotona hänellä oli nytkin Nasu-koira, ja lapsena oli ollut jokin musta Chompoo, molemmat isoja. Allu sen sijaan ei sanonut mitään. Hän oli vain nyökännyt molemmille pojille tervehdyksen ja nosteli simapulloja ja munkkipusseja rappusia ylös. Tiitus jutellen ja Allu täydessä hiljaisuudessa he tarttuivat sen jälkeen kahdestaan minua käsivarsiini ja auttoivat minut portaita ylös. Nitthan Chai kiirehti kantamaan rollaattorin perässä, ja minun teki mieli vähän nipistää häntä poskesta. Mutta enhän minä nyt sellaista voinut, vieras mummo.
Allu avasi oven. Menin sisään ja astelin kengät jaloissa kohti keittiötä. Nilkkoja särki niin paljon, että ajattelin ottaa kengät vasta keittiössä pois. Kyllä se Nelly — Eetun uusi heila — sen verran siivoaisi varmaan jopa minun vuokseni, vaikka mieluumminhan minä olisin jättänyt kengät ovelle niin kuin ihmiset, enkä sotkenut sillä tavalla. Allu ja Chai jäivät nostelemaan simapulloja eteiseen, kun minä menin keittiöön varovaisesti, etten liukastuisi.
Siellä istui se Alman poika koirineen. Vasta Alman kanssa soiteltiinkin, että siitä pojasta oli tullut isä, tai no, tavallaan. Vilkaisin nopeasti sen jalkoja, kun Alma oli jo siitäkin tiennyt kertoa, että Noan jalkaproteesi oli rikki, eikä hän ollut saanut uutta.
”Ritva! Laitanko kahvia heti tulemaan?” Noa sanoi heti kun nosti katseensa lehdestä.
”Ei tarvitte, ei tarvitte”, vakuuttelin ja ajelin rollaattorilla lähemmäs. Kun ojensin käteni, hän tarttui siihen. ”Äiteeltäs oikeen palio terveesiä. Minoon sen kaas soitellu viime kesänpualest lähtien, ja sain siltä sellaasen pääsiääskortinki johona oli tipun kuva. Mitenkä piänet voi?”
”Hyvin kiitos.”
”Me ajattelimma Alman kaas jotta kun sinet kerkiä ny kotia nuaren hevooslasten takia, niin minä leivon sullekki sitte samalla munkkia. Ja äitees lähetti yllätyksenä jotaki teelaatua josta sinä kuulemma pirät. Minä luin siitä kylykiä vähä ja siinoli päärynää ainaki.”
”Jes, se on siitä Kluuvin pienestä… Se on yhdestä tosi pienestä teekaupasta.”
”Äitees on tuasta sun jalakahommasta hualissas kans”, sanoin ja päästin irti Noasta laittaakseni kahvin tippumaan ennen kuin istuisin ottamaan kengät pois. ”Peläkää jotta sulla menöö seuraavaksi selekä kun kriikoottelet tualla lailla keppien kaas.”
”Niin no, tiiäthän sä. Äidit.”
”Tiäränhän mä. Kuule ku sullon tua älypuhelin tuas, niin siinä on varmahan joku sellaanen ominaasuus, jotta sä voit kaikki käskiä munkiille. Minen tiänny kuinka palio teiton täälä nykyään niin toin sitte varmuuren vuaksi tosi palio.”
”Joo, mä laitan viestin tonne meidän whatsappryhmään.”
”Jokaanen voi varmahan itte ottaa täältä kuppinsa kun minen saa oikeen kanneltua niin monia…”Silloin ruokailuhuoneen oviaukosta tassutteli villasukkasillaan se Nelly. Olin nähnyt hänet ennenkin, mutta arvioin häntä katseellani uudelleen. Nuori nainen, hiukset sotkuisella nutturalla niin kuin ei olisi kotona opetettu harjaamaan. Tähän aikaan sisällä, vaikka oli talli pihassa ja varmana töitä riitti. Eikä ollut sisätöissäkään kyllä: ikkunanpielissä oli pölyä, vaikka naamansa hän oli ehtinyt maalaamaan monikertoihin. Oi kyllä oli huulipunaa ja ripsiväriä. Sellainen aiheuttaa ryppyjä vanhana, kun nuorena meikkaa. Ja nuori Nelly toden totta oli. Liian nuori meidän Eetulle. Osasikohan lie vielä edes perunoita keittää? Hymyilin hänelle ja ojensin käteni.
”Tervehrys emäntä.”
”Moi! Ritva, kiva kun tulit! Me Eetun kans mietittiinki et haetaan sut illalla jos sulla ei olis ollu muuta!”
”Noni. Mutta täs minoon. Noa, otappa kaffia — eikun aina minä unohran jottet sinä jua. Allu! Tuappa niitä simoja tänne siältä eteesestä, niin saa tua Noa koemaistaa jotta kehtaako yhtää tariota ihimisille. Älä ny, oot sinäki Noa ihiminen, minä vain kiusaan!” -
Auuuuts Inka on ollut jo kauan niin iso että ihan häjyä tekee! Oikeassa elämässä mun ainakin käy niin sääliksi niin koiria kuin hevosiakin kun niillä on tosi paljon vauvaa mahassa. Niistä ei vaan voi tuntua mukavalta! Erityisesti hevosilla taitaa olla vielä hankalampaa, kun koko ajan pitää oikeastaan jalkeilla olla. Pakoeläimen luulisi olevan vaikeampaa rentoutua ja oikaista kyljelleen, kun koiramammat on mulla aina selällään ja kyljellään kainalossa köllöttämässä ja haluaa että sivelen niiden vattaa säälivästi. En yhtään siis voi Inkaa syyttää, kun on vähän krätyinen olo ja se päättää haukata Sonjaa, vaikka olisi kuinka väärin purra! Onneksi Sonja ei niin pienestä säikähdä, vaikka pala lähtee käsivarresta. 😀
Inkan ja Flidan varsat on kyllä jänniä molemmat. En ole ikinä odottanut minkään oman heppani varsaa näin tosi kovasti!
-
🙁 Ei oikeasti tarvita välttämättä ihan hirveän paljoa, että valmentajan, open tai muun neuvojan jutut alkaa tuntua pahalta. Ja kun siihen pahan olon mielentilaan lipsahtaa, usein on vaikea nousta sieltä ellei saa olla hetkeä yksin keräilemässä itseään. Tästä tarinan fiiliksestä tulee ihan mieleen mun elämäni ainoa ratsastustunti enkkutallilla. Tuntui että ne tiesi mun ”kummallisen länkkäritaustan” ja ihan niin kuin olisin ollut silmätikkuna, kun tein samoja virheitä kuin muutkin viisivuotiaat pikkunaperot, ja vain mua neuvottiin sellaisella äänensävyllä ja jankkaavalla tyylillä. Toivottavasti Agnes ei ole samanlainen luovuttaja kuin 5v pikku-minä: päätin nimittäin heti ettei enkkuratsastus ole mulle kun enkkuratsastajat on ilkeitä. 😀 No ehkä Agnes on nähnyt niin paljon jo, että pääsee tästä yli. Ei enkkuratsastajat mitään ilkeitä ole, ja lempeämmät valmentajat ovat varmana valaneet ja valavat tulevaisuudessakin Agnesiin uskoa itseensä!
-
:DD Skotti-parka! Ei ihme että Helloa säälittää. Se taitaa olla vähän sitä mieltä, että hevosta kuuluu kohdella niin kuin seurakoiraa: lenkittää, mutta suurimmaksi osaksi paijata ja halata. Ja mitähän Skotti puolestaan tuumasi tästä liikunnan määrästä, reppana! No ei, sille se varmaan tekee vain hyvää. Ties vaikka se saisi pari lisäelinvuotta, kun taas pari nanogrammaa suli sen vyötäröltä.
Olihan tämä hauska tarina alusta loppuun. 😀 Ehkä eniten huvitti ajatus just Skotista muka koulutreenissä ja Hellosta huolestumassa siitä. Housutkin repesivät, mutta no, niin voi käydä meistä parhaimmillekin. Nelly on saattanut ihan hyvin juoruta tästä tuvassa jo Hellolle niin kuin Outi pelkäsi, mutta eipä Hello sellaista pikkujuttua pitäisi edes ihmeellisenä. 😀 Veikkaanpa, ettei kukaan pitkän päälle ensinaurujen jälkeen pitäisi, paitsi tietenkin se, jolle tämä ikävä sattumus tapahtui. 😀 Siinä tilanteessa kyllä naurattaisi muakin. Ja naurattikin!
Tänä vuonna ei kyllä nämä TT-tarinatkaan ole yhtään tylsiä! 😀 Joo, jotain Helloa kupla varmana kyllästyttää, mutta tämä on eka vuosi kun mua lukijana ei sitten yhtään. Ihanaa, että nyt saa kirjoittaa oikeita tarinoita, joita lukee ihan nauraen. Tästä näkee myös sen, miten sulla on ollut kivaa kirjoittaa. Tarina tosiaan tuntuu etenevän ihan itse ja vaivattomasti, ja aina kun luulee että tässä se vitsi nyt oli niin ei kun lisää on luvassa. 😀 Ekan kerran repesin jo tässä:
“Sun pitää sit mennä ilman satulaa. Se on osa sitä rangaistusta!” Hello huusi perääni. Epäilin, ettei Skotin satulavyö mennyt vieläkään kiinni. -
Onneksi Minja on niin kiltin oloinen toimittajaheppu. 😀 Outi on tosiaan monelta kantilta siinä tilanteessa, että hänen menestyksestään kilpailuissa voisi tehdä tosi ilkeänkin jutun! Onhan hän itsekin sortunut joskus ajattelemaan, mitä muut mahtavat hänestä ajatella, ja kateelliset varmaan oikeasti ajattelevatkin. Onhan se helppo pärjätä kun ratsastaa kilpahevosella ja melkein-Olavisuden opissa ja mitä vielä. Outi toisaalta estää itse ikävää juoruilua aika tehokkaasti olemalla avoin ja myöntämällä, että näistä jutuista on varmana hyötyä. Ehkä hän on viimeistään Tiituksen ratsastettua Jussilla tullut itsekin siihen johtopäätökseen, että ei Jussi oikeasti kenen tahansa kanssa pärjäisi.
Sitä paitsi Outi on huomannut, että on hänen tilanteessaan vaikeitakin puolia. Esimerkiksi Jussi pitää jakaa. Kun joku muu vielä omistaa hevosen, hän voi ihan ykskaks oikeasti päättää lähteä johonkin Hanami Weekille, ja sitten Outi ei voikaan treenata. Sitä paitsi kukaan ei edes tiedä, miten kovasti Oskari onkaan tullut isäänsä ja miten kamala valmentaja hän osaa olla. Moni ei hänen vaatimuksiaan kestäisi. Ei voida oikeasti objektiivisesti sanoa, että Outi pääsisi jotenkin helpolla.
Saa nähdä, onko Camilla tästä Ukon järjestelystä oikeasti salaa jotain mieltä, vai onko mitään. Camilla saattaa vaikuttaa rempseältä tyypiltä, mutta salaahan hän tapaa miettiä usein, mitä on mokannut, kun häntä ei valittu siihen, tähän tai tuohon tehtävään. Oskarilla puolestaan on ihan varma hengenahdistuskohtaus edessään, jos toimittaja päättää kirjoittaa, että hänkin on valmentaja Susi niin kuin isänsä. 😀 Ja Outikin siitä tietenkin kärsii. 😀
-
Me ollaan siis melkein sukua julkkiksille Salierin kautta. 😀 Tykkään näistä dialogijutuista kans. En kaipaa juttuun välttämättä mitään draaman kaarta, vaan ennemminkin ajattelen näitä tarinoita jatkokertomuksina, joissa saattaa sitten kokonaisuudessa se draaman kaarikin hahmottua jos on hahmottuakseen. Nämä lyhyemmät dialogijutut pitää musta hyvin sosiaalista henkeä yllä. Ne ei ole tarinalle välttämättömiä ja ne editoitaisiin pois romaanista, mutta samalla just näitä kaipaan romaaneihinkin. Hopiavuori on ollut alusta asti mun kaikkien aikojen lempiromaani, ja täällä kuulkaa, täällä on näitä lyhyitäkin juttuja, jotka kustannustoimittajanääliöt on halunneet poistaa kaiken maailman harrypottereista. 😀 Ja taas huomataan etten ole spesiaali: Camilla ja Agnes ainakin lukevat näitä ihan yhtä mielellään!
-
Eka mitä ajattelin Noan fiiliksistä, on että osaapa se ottaa chillisti. Sitten luin pidemmälle ja tajusin, että ei se oikeastaan edes osaa. Noa on niin inhimillinen tässä chaifiiliksiensä kanssa. Hänellä on tietty mielikuva itsestään ja luonteestaan. Hän kuvittelee, ettei mikään maailmassa enää saa häntä ylikierroksille, vaan hän osaa ottaa kaiken maailman ihastumisetkin ihan rauhallisesti, vaikka ne olisivat kuinka yllättäviä. Sitä hän itselleen toistelee, koska sellaisena hän haluaa itsensä nähdä ja on tottunut näkemään. Samalla hän kertoo, että onkin itse asiassa pannut Chain katseet merkille, ja hetken kuluttua hän jo myöntää huomanneensa, että on ajatellut Chaita. Ja vaikka hän tämän myöntää, hän ei hyväksy tätä osaksi sitä kuvaa, joka hänellä itsestään on.
Noan mielikuvaan itsestä kuuluu myös se, ettei kukaan ihastu häneen, mutta siitä hän on valmis luopumaan ja hän tiedostaa tämän ajatuksen. En vielä tiedä, onko tämän ajatuksen takana jokin oikea tai keksitty syy. On sellaisia tyyppejä, jotka eivät koe olevansa kenenkään rakkauden arvoisia. He voivat ajatella olevansa jotenkin viallisia, tai muuten vain ajatella ettei sellaista ole heidän osalleen tarkoitettu. Noa voi ihan hyvin kuulua tähän porukkaan, sillä aina se ei vaadi mitään dramaattista itseinhoa. Toisaalta Noalla voi olla jokin erikin syy, eikä ajatusratojaan aina edes tiedosta.
Mun mielikuva Noasta on sellainen tyyppi, jota maailman tapahtumat eivät paljoa hetkauta. Totta kai sekin reagoi, mutta melko maltillisesti. Nyt musta on hauskaa, että vaikka Chai ei ole edes sanonut sille yhtään mitään, Chain mielenliikkeet vaikuttavat Noaan yllättävän paljon sisältäpäin, vaikka kukaan ei oikeastaan näe taaskaan Noan reagoivan juuri mitenkään. 😀 Tommonen hillittyys taitaa olla ihmiselle sekä siunaus että kirous.
Aaw kuvakin on söpö. Tällä hetkellä tämä on mun mielestä sun paras tyylikokeilu. Tykkään myös vielä tyylitellymmistä ja sarjakuvaa kohti kallistuvista, mutta tämä on sen ja realistisen väliltä ja musta kivoin. Yksityiskohtien kanssa askartelukin on musta tasapainossa, niin ettei tule pelkistettyä sarjakuvaa, mutta ei joka napinreikää tarvitse tuhertaa erikseen. Mun suosikki kaikesta on ehdottomasti Pondin silmä.
-
Musta on huvittavaa, miten erilaisia Eira ja Sanni on, ja miten hyvin kirjoitat molemmat. 😀 Eihän Sanni edes sanoisi mitään niin typerää kuin kusiaivo… 😀 Eikä Eira herjaisi ketään Puujalaksi, vaikka voisi ihan hyvin sanoa kusiaivoksi. Puujalka on ihan liian henkilökohtainen nimi.
En ole vielä varma, miksei Sanni lähden Hermanin kanssa johonkin illalla. Sanni tietää itsekin, että kyllä se Hermanista ihan tykkää. En ole teinisuhteiden maailmanmestari, joten en tiedä mitään niiden säännöistä. Onko nyt aika leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa? Vai onko Sannilla joku muu syy valehdella?
Nyt on myös Eira sysätty oikeaan suuntaan epäilemään ja ahdistumaan. 😀 Olen ollut laiska kirjoittaja, koska Eira on niiiiiin vaikea hahmo. Olen ollut monessa elämäntilanteessa, mutta en koskaan teinityttö. 😀
Mäkin melkein toivon, että jossain vaiheessa Sanni saisi sellaisia kavereita, joille se uskaltaisi avautua. Vaikka sitten sen Hermanin: sitä Sannikin pitää reiluna ja rehtinä. Nanan kanssa Sanni on pehmeämpi kuin ihmisten kanssa, ja vaikka Sanni on monen mielestä aika rosoinen tyyppi, se voisi olla välillä pehmeäkin, kun uskaltaisi lopulta rentoutua jonkun kanssa.
-
Aika törkeää multa. Teen huolimattomuusvirheitä sekä täällä että töissä, ja tällä kertaa on näin vanha tarina jäänyt kommentoimatta. 🙁
Santtu on niin kuin Wanhan Ajan Virtuaalihevosten Hoitaja 2.0. Siihen vanhaan hyvään aikaan kirjoitettiin joka päivä samanlainen tarina siitä, miten heppa hoidettiin, sillä ratsastettiin, se hoidettiin taas, varusteetkin hoidettiin ja mentiin kotiin. Santun tarinat eivät tietenkään ole niin kuivia kuin ne tarinat, mutta Santun tarinat muistuttavat mua niistä hyvällä tavalla. Santtu on yhtä huolellinen kuin ne muinaishevosenhoitajat, jotka pyyhkivät suitsetkin. Samalla tavalla Santtu tapaa selostaa ja perustella toimiaan, joita esim. mun hahmot eivät enää nykyään selosta tai perustele. Santun suhteen se kuitenkin korostaa just oikeaa asiaa: huolellisuutta, huolehtivaisuutta ja sitä, miten hänen kehittymisestään huolimatta kaikki on niin uutta vielä. Eirahan tätä kommentoi, mutta Santtu on saanut jo lisää itsevarmuutta, kun uskaltaa olla hiljaa ja vähän ääneenkin eri mieltä. Musta on ihanaa, että Santtu osaa mielestään jo paljon, koska osaahan se, mutta että samalla sen toimien selostavuus on vielä jäljellä, kun kaikki ei tule kuitenkaan automaationa vielä. Mitä enemmän Santtu kehittyy, sitä vähemmän se tietenkin selostaa ja perustelee.
Samalla Santun selostus eroaa täysin niistä Wanhoista Tarinoista. Niissä selitettiin, koska hahmo/kirjoittaja ei nähnyt mitään muuta kuin hevosen. Nyt selostuksella on musta tarinallinen, Santtuun liittyvä tarkoitus just siinä että se kertoo tämän hahmon taitotason kehityksestä koko ajan. Lisäksi kirjoitat niin, että hyppäät ajassa aina sopivassa kohtaa, eikä joka tarinassa tarvitse kertoa erikseen miten päin kaviokoukku on kädessä. 😀
Sannin mielestä Santtu ja Eira on lapsellisia, ja olisin itse ollut samaa mieltä jos olisin näiden ikäinen. Nyt aikuisena pidän Eiraa ja Santtua (varsinkin Santtua) kypsempinä kuin Sannia. Ne on kamalan kilttejä (pohjimmiltaan myös se Eira), ja sen teinit tulkitsee lapsellisuudeksi. Musta on kuitenkin aika aikuista, että Santtu tietää tasonsa ja että Eirasta Fifilläkin on tarkoitus, vaikka se onkin poni ja ruuna. 😀 (Ja sitten yhtäkkiä kun Eiran ja Hermanin suhde on niin epäterve, Eira vaikuttaakin tosi lapselliselta uskotellessaan itselleen että kaikki on ihanasti. Ja Santtu on aikuinen kun osaa yrittää olla utelematta liikaa.)
Santun uskottava kehitys on tosi hienoa. Ehkä se joskus on tarinallisestikin valmis TT-kisaan. Tai ehkä tämän hahmon tavoitteet eivät olekaan sellaisessa. Monelle oikean elämänkin hevosihmiselle täydellistä on just se, kun saa rapsuttaa heppaa ja istua hepan selässä ja maisemat vaihtuu. Haluaa jotkut koiraihmisetkin vaan käydä lenkillä ja heittää palloa, eikä harrastaa mitään lajia. 😀
Onneksi on todennäköisempää, että Fifistä on lähtenyt karvat hinkkaamalla kuin puremalla. 😀 Kuinkahan kovaa Hello pettyisi, jos sen prinsessa kävisi hevostenkin päälle? Se on kuitenkin niin eläinrakas ja huolehtiva siinä suhteessa, että ottaisi varmaan tosi henkilökohtaisesti jos sen hevonen haukkaisi toisesta palan… 😀
-
Mä en tiedä mitä kehuisin ekana. 😀 Ehkä aloitetaan noista sun ilmaisuista, jotka on niin luonnollisia ja niin tavallisia, että yleensä niitä ei huomata kirjoittaa tekstiksi ja se on tosi harmi. Niin kuin Sonjan Harri. Sillä lailla mäkin erotan eri Harrit toisistaan: liittämällä sen ”oman ihmisen” nimen sen nimeen. Ikinä en vaan ole tainnut kirjoittaa Sonjan Harri -tyyppistä selvennystä. 😀 Tai ihan samassa kappaleessa grillaustekninen keskustelu. Se on sellainen ihan vähäsen ihmettelevä nimitys: niin kuin että noi miehet nyt jaksaa keskustella jostain grillien erioista, mutta sellaisia outoja ne nyt vaan on. (Ja Sonja sanallistaakin tämän ajatuksen heti perään hyvin. Miehet. Niin just!)
Seuraavaksi kehun sitä, että tarinassa on niin paljon väkeä niin luonnollisella tavalla. Ei kaikilla tarvi olla repliikkejä, ja osa voi heilua taustalla ihan hyvin. Siitähän esim elokuvien realistisuus osaltaan rakentuu, että taustalla näkyy muutakin jengiä. Olisi outoa, jos tallipihassa tai vaikka kaupassa olisivat vain ne hahmot, jotka kuuluvat Just Tähän Ydintarinaan. Mua ilahduttaa myös se, että käytössä on vähän harvinaisempia hahmoja, niin kuin just hehe Sonjan Harri ja Manni. Sitten kun hahmot vielä on niin omia itsejään, varsinkin musta Heli ja teinit.
Vaikka Camilla jo sanoi Outin ja Camillan suhteesta ja Oskarin puusilmäisyydestä, sanonpa uudelleen minäkin, koska musta se on tosi kiva. En ole oikeasti edes tajunnut ennen tätä tarinaa, kuinka huvittava tilanne tässä onkaan. :DD Mä en oikein tiedä, olisiko kivempaa tehdä jo jotain mullistavaa Oskarin kanssa, vai odottaa siinä toivossa, että joku vetää toista tukasta ja joku lyö nyrkillä tai jotain. 😀
-
Voi Nikkeeee. 😀 Tässä tarinassa mulla tulee siitä mieleen yksi mun oikean elämän tuttu, joka on aina iloinen. Olisi silloinkin, jos joku tuumaisi, ettei se voi mennä laukkaa maastossa kun ei osaa. Myöntäisi, ettei osaakaan ja nauraisi. Niklaksen kaltaisia on vaikeaa härnätä, kun ne nyökyttävät vain ja nauravat itsekin puutteilleen. Olisi ihanaa olla kuin hän ja ymmärtää, ettei elämä oikeasti ole kilpailu.
-
No olenpa mustasukkainen!! 😀 Valitsin Reitan tyttärien ja vaimonkin nimeksi ne nimet, jotka olisin ehdottomasti halunnut antaa omille lapsille, jos niitä haluaisin. (Varsinkin Maija, oih. Jos mulle jotenkin ilmestyy lapsi, se on Maija…) Samaan aikaan tekee mieli hykerrellä, kun muutkin tykkää Ronjasta, ja toisaalta vähäsen takoa jonkun päätä karsinan kaltereihin, kun eihän Ronja nyt minkään elukan nimi ole, vaan mun tyttären ja Reitan tyttären. :DD Nojooooo kyllä me tässä pärjätään, kun pian Reitankin taitaa olla aika mennä matkoihinsa, mutta olet valinnut tammalle yhden maailman kolmesta kauneimmasta nimestä. Mä äänestäisin itse sen nimeksi Soleirolia, koska niitä ei varmaan hirveästi ole, mutta tiedän että mun pohjalaishahmot ja etenkin ruotsinkielisten lastenohjelmien kasvattama Hello on eri mieltä. :DD Peikonkin nimi on osuva. Hyvä ettei se ole Rölli niin kuin Chai päätti, koska sitten olisit vienyt mun koirankin nimen. :DD
-
Outi ja Oskari tallin vintillä, siinä on sitä jotain. Vaikka olisi niin, että toista itkettää. Varsinkin kun on niin, että ne pitää kädestä aaaaaaaa. 😀 Se oli ihan sellainen hetki. 😀
Omasta hahmosta on vaikeaa kirjoittaa edes pienen tarinan pahis, mutta melkein yhtä vaikeaa musta on kirjoittaa siitä heikko: sellainen, joka säikähtää putoamista ja alkaa murehtia sen takia niin että alkaa itkeä. Samalla itkevässä Outissa on jotain herkkää ja suloista, ja tässä näiden roolit kääntyy viimeistään toisin päin. Outi on pitänyt paljon huolta Oskarista Ukon takia, ja nyt siitä huolenpidosta tulee enemmän vastavuoroista. No Oskarin lohdutustapahan on aika oskarimaisen huono, eikä mikään halaus, jota Outi kaipaa, mutta silti.
Outin ja Oskarin suhteen parasta tässä on, että ne ei todella vieläkään halaa. Sillä lailla perverssi olen, että mitä kauemmin kaikessa sellaisessa kestää ja mitä vaikeampaa se on, sitä kivempaa se musta lopulta on. Musta on myös aivan superjännää, miten Outi ja Oskari on niin tosi jotenkin intiimisti keskenään, vaikka ne ei kauheasti hipelöi toisiaan. Ei Oskari muiden eteen ole polvistunut kädestä pitelemään, eikä varmana kiipeäisi kovin monen takia vinttiin tietäen, että siellä on jokaisen miehen pahin pelko: itkevä tyttö. 😀
Tää on taas mun lempitarinoita tältä keväältä. Vitsit sulla on taikavoimia, vaikka TT vaatiikin niin paljon tekstiä, että pelkäsin hirveästi niiden ehtyvän ihan muihin juttuihin sen aikana.
Ai niin. Se vielä, että tässä tarinassa on sellainen rytmitys repliikeillä, että se miellyttää just mua lukijana tosi paljon. On pitkää ja lyhyttä niin luonnollisella vaihtelulla kuin olla ja saattaa, ja johtolauseetkin on niin huomaamattomia kuin ikinä.
-
Tässä näkyy musta hyvin se Outin näkökulma, josta on viimeisissä kommenteissa puhuttu. Ei kai ketään muuta hirveästi haittaisi pudota niin että Camilla näkee? Tai siis ei kukaan varmaan halua ehdoin tahdoin pudota, mutta Camilla silminnäkijänä olisi ihan jees. Se ei hihittelisi, ivaisi, juoruaisi, ylenkatsoisi tai mitään. Mutta ei kai Outi nyt juuri sen ihmisen edessä halua pudota, kun molemmat vaistoavat kuitenkin kilpailuasetelman välillään.
Sanovat, että kun putoaa, pitää nousta takaisin satulaan, ettei ala pelätä. Outi se on aika ässä kun uskaltaa nousta, koska ihan oikeasti kaikki ei uskalla. Säikähdys siinä pahimmalta varmaan tuntuu, eikä se maan pintaan osuminen, mutta silti. (Ja purkautuuhan se Outin säikähdys myöhemmässä tarinassa.)
Eetun reaktio on just sitä mitä odotin. Tietenkin Outin linssien läpi Eetun olettaa olevan eniten huolissaan Jussista, koska isännän mielestä se on maailman paras hevonen ja yksi miljoonasta, mutta me kirjoittajat nähdään Eetun ajatukset ja tiedetään ettei se niin mene. Sille ihmiset menee kuitenkin Jussin edelle, ja ai missä itsesyytöksissä se velloisi lopun elämäänsä, jos Jussi olisi kolhinut liian pahasti joko Outin ruumista tai itsetuntoa.
-
Oih, ei sitä aina jaksa tehdä ihan niin kunnolla kuin pitäisi. On aika kauheaa olla itse itsensä vahtina, aikatauluttajana ja deadlinensopijana. Mulle ainakin käy kaikessa niin, että jos en kirjoita ylös tavoitteita ja suunnitelmaa, en tasan tee hommiani ihan niin kuin pitäisi. Outilla on sitä paitsi ollut ihan hirveä urakka Jussin kanssa treenaamisessa ja kilpailemisessa, niin etten ollenkaan ihmettele, että välillä väsyttää ihan kauheasti treenata hiki päässä.
Oli kilttiä ottaa Fedora mukaan. Häntä ei vielä hirveästi ole näkynyt muiden tarinoissa. Ehkä se johtuu vähäsen siitä, että uutta hahmoa on vaikea kirjoittaa osaksi omia juttujaan ennen kuin saa näyttöä ja mallin hänestä monissa sosiaalisissa tilanteissa.
-
Aaaaaw eikää Tide opettelee ja tuhisee, tuhisee ja opettelee! Antakaa mulle nyt joku lupa puristella sen poskia. 😀 Toinen mikä on aaaaw on kuinka Outi ja Tiitus pystyy jakamaan toisilleen sitä, että aina ei mene ihan hirveän hyvin. Periaatteessa ne kilpailee vastakkain, mutta kun nyt kuitenkin samaa porukkaa ollaan, ei heikkouksiensa ja huoliensa paljastaminen niin vakavaa ole. Se auttaa vain.
Ja sitten Outi keksii keinon, jota en osannut kyllä odottaa, mutta miksei! On tosi hyvä idea pistää Tiitus Jussin selkään. Jussi on tarpeeksi iso hevonen, että Tiitus voi sillä oikeasti ratsastaa eikä vain yrittää, ja niin kuin Outi on usein tuumannut, aika konkari se on myös. Tiituksen itsetunnolle tekee hyvää, kun hän saa onnistua välillä, ja onhan nyt konkarihevosen kanssa helpompi onnistua kuin teinihevosen, vaikka teinihevosen lopullinen koulutustaso tulisikin olemaan korkeampi. Ja tekipä Outillekin hyvää huomata, että vaikka Tiitus kisaa samantasoisissa luokissa, just tällä hevosella Outi menestyisi paremmin.
Haha mikä sanonta: niin kuin naapurin pyörää olisi lainannut. Kerään näitäkin, enkä ole ennen kuullut tätä. 😀
Vitsit, toivottavasti Tiitus ja Outi molemmat jaksaa painaa loppuun asti TT:ssa. Finaali lähestyy, iik! Joukkuekisassa kärjessä on kolme joukkuetta tasapistein, ja meidän joukkueiden mahkut näyttää yksilökisoissakin aikas mahtavilta!
-
Ihan sikaärsyttävää, että vaikka olen opiskellut enkkuratsastuksen teoriaa näiden mun mua paaaaaljon taitavampien hahmojen takia, en vieläkään osaa niin paljoa, että saisin kirjoitettua valmennuksia huijaamatta eli kertomatta suurimmaksi osaksi epäolennaisuuksista. 😀 Sä osaat, ja olen tietenkin kateellinen. Olet myös saanut sen tyylistä erinomaisesti kiinni. Sitähän varten se ei yleensä edes suostu valmentamaan, kun huomaa (aina liian myöhään) vaativansa muilta just yhtä paljon kuin itseltään, eikä suurin osa ratsastajista tosiaankaan halua sitä valmennukselta. Samalla se on ystävällinen, ei suutu, eikä oletakaan kenenkään selviytyvän sen tehtävistä ekalla tai kymmenennellä yrityksellä. Tämä on taas sellainen teksti, että epäilen sun lukevan mun ajatuksia Oskarista. 😀
Toisaalta mut pelastaa vainoharhoilta se, että Outi tai sinä ette oikeasti tiedä, minkä takia Oskari pitää hajurakoa. 😀
Kuolen vähäsen jännityksestä joka kerta kun Oskarilla ja Outilla on joku puolen sekunnin fyysinen yhteys. :DD Tää on mun mielestä maailman jännin vaihe, ja kerrot siitä hyvin. Sillä lailla välähdyksenä ja liikaa viivyttelemättä, niin että se hetki oikeasti jää lyhyeksi ja sillä on silti suuri vaikutus.
-
Taas tuttuja teemoja. :/ Siitä ei musta usein puhuta, että jos on joskus paras, on kovat paineet olla jatkossakin paras. Jos on ennen saanut satunnaisia sijoituksia, ei ole niin kovia paineita osallistua, kun ei ole ”pakko” menestyä. Ymmärrän Outin ajatuksia tässä tarinassa hyvin.
Siinä Sonja taas on ihan oikeassa, että ai miten oikeastaan mikä tahansa lemmikinomistaja osaa arvostaa, kun on joku luotettava tyyppi, jolle kullanmurunsa voi jättää. Outille jättäisin vaikka mun oikean elämän pojat, siis mun koirat, vaikka tuntuukin että olen niistä tarkempi kuin moni äippä ihmisesikoispojistaan… 😀 Kyllä Eetukin varmana vaan arvostaa, kun on joku Jussia hoitamassa. Ehkä Outin menojen priorisointi on sen tapa sanoa kiitos. Eetun kuvittelisi sellaiseksi, jonka on verbaalisesti vaikeaa kiitosta osoittaa.
Olen ihan hirveän kateellinen siitä, miten sulavasti Outilla ja Sonjalla tässä juttu luistaa. Oikeassa elämässä en itse osaisi puhua ihmiselle tuolla lailla, ja varmaan siksi mun on hirveän vaikea saada samanlaista normaalia keskustelua kirjoitettuakaan. Tässä nämä kyselee kuulumisia puolin ja toisin: viittaavat pinnalla oleviin tapahtumiin, siis Salierin sairasteluun ja Oskariin. Tykkään myös siitä, miten kirjoitat Sonjan. Se on mulle itselleni toistaiseksi ehdottomasti vaikein Hopiavuoren hahmo sisäistää ja kirjoittaa, vaikka monessa asiassa huomaankin ymmärtäväni sen mielenliikkeitä. Harjoittelen kyllä kans. 😀
Joskus on parasta vain nostaa laukka ja lakata ajattelemasta, ja se kun tarina loppuu juuri tähän kohtaan, on mulle kuin Outin pään tyhjeneminen TT-cupeista ja oskarisusista.
-
Hyvä Niklas, oikea valinta. 😀 Kuka nyt koppia siivoaisi vapaaehtoisesti, kun annetaan valita. Koskahan Niklas on tarpeeksi itsevarma arvioimaan itse esimerkiksi loimitustilanteen tällaisen ohjeistuksen perusteella? Lyön vetoa, että se olisi nytkin osannut tehdä oikean päätöksen, mutta miksihän se ei kuitenkaan sitten uskaltanut päättää itse?
-
Noa on just eikä melkein niin kuin minä ja/tai äiti silloin, kun jommalla kummalla on koiranpentuja. Vaikka niillä olisi kaikki hyvin, niitä tulee tuijotettua. Meidän kotikenneleissä pentulaatikko jopa on sängyssä, koska emot on tottuneet nukkumaan siellä, joten me ihan oikeasti ollaan ekoina päivinä semmonen 20 tuntia omien emokoiriemme ja niiden vauvojen vierellä, eikä niiden tutkimiseen väsy. Ja hevosella kuitenkin on heti jo silmät ja korvat ja se heiluu enemmän, joten sitä on varmaan vielä mielenkiintoisempi tuijottaa. Toisaalta se tuijottaminen on ihan just tosi ahdistavaa, kun aina kaikilla syntyvillä lapsilla ei ole kaikki hyvin. On kauheaa miettiä, selviääkö vauva vai ei. Vielä kauheampaa on havaita, että se taitaa selviytyä, mutta että se todennäköisesti kärsisi aina, joten pitääkö se lopettaa vai ei. En missään nimessä sanoisi Noaa siis vielä onnekkaaksi varsojen ekalla viikolla, kun päivä kerrallaan pienempi varsa selviytyi.
Noalla on rankkoja aikoja myös edessään. Aika usein jossain vaiheessa tulee se mitämäteenmitämäteenmitämäteen-hätä, vaikka olisi kuinka apua tarjolla. Ja tunne siitä, että ei osaa mitään, kun epäonnistuu jossain pienessä, se on kokeneenkin kasvattajan tuttu seuralainen. Koiravauvoja maailmalle lähettäneenä huomaan, että ehdottomasti kaikkein hirveintä koko hommassa on kuitenkin luopuminen. Miksei kaikkia eläimiä voi pitää itse? Mistä niille löytää kodit? Ja kun niille aina lopulta löytyy kodit, onko ne varmasti oikeat, eikä itse tuotettuja eläinvauvoja laiteta kiertoon? Ja kun ne on lähteneet, sitä miettii, saako ne ruokaa? Saako ne varmasti nukkua sängyllä vieressä eikä vietä ensin yötään yksin jossain koirahuoneessa ja sitten vielä isäntäväen työpäivääkin? Rapsuttaako niitä kukaan? Maksetaanko niille ihan varmasti eläinlääkäri, jos ne tarvii sitä? Muutaman vuoden päästä huomaa, ettei niitä ole unohtanut, ja joitain on vieläkin ikävä… Hyi, musta ei olisi kasvattamaan hevosvauvaa, kun kiintyisin siihen varmaan vielä enemmän! Koiravauvan kanssahan vietän (meidän kennelissä aina vähintään) yhdeksän viikkoa.
Se tästä vielä kyllä puuttuisikin, että mato saisi myös vauvoja. Mitä luulette, millä keinolla Eetu ne tappaisi, kun on kuitenkin inhimillisten eutanasiakeinojen kannalla jopa kärpästen suhteen? :DD
-
Söpööööööö. :DD Ihana erilainen tekstilaji tarinassa. 😀 Tykkään ehkä eniten tuon tyttövarsan ilmeestä lopuksi, kun se havahtuu ja on että mitähäh.
Mä en ihmettele ollenkaan sitä, miten yksi ihminen saa tamman ja kaks varsaa haettua haasta. Ainakin mun ekalla työpaikalla just niin me tehtiin, että varsat kipitti vapaina, koska nehän ei mene kauas emästä jos niillä on kaikki ihan kunnossa. Hopiavuorenkin piha on sillä lailla suljettu, että pakoonkin pääsee vain suulin kautta, kentän kiertämällä tai Jätinmetsässä yksin harhailemalla, eikä kai järkevä varsa niin tee. 😀 Sen sijaan mun ihmetys on, että miten Noa pystyy/jaksaa liikkua noin. 😀 Kaksijalkainen pärjää yhdellä kepillä hyvin tasaisella, jos sillä on vaikka kipsi eikä liiemmin kipuja. Sehän voi pitää tasapainoa yllä ja hallita liikevoimaa sillä rikkinäiselläkin jalalla, koska sillä kuitenkin voi koskea maahan samalla kuin kepillä…
-
Hyi teitä Camillan kanssa! Ei Hello Ilvekselle saa uskoa salaisuuksiaan! En tosiaankaan tiedä, mitä tällä nyt teen. :DD Hello on toisaalta lörppö ja siitä on tehty toisten parisuhteisiin kernaasti sekaantuva … mutta toisaalta taas se on lojaali ja pitää muiden puolta omalla hölmöllä tavallaan. Olen ihan tosi pulassa tämän salaisuuden kanssa nyt, mutta pääsenpä tutustumaan omaan hahmoon taas lisää. Kirjoittamalla tämäkin selviää.
Mutta (jos Hello pystyy pitämään päänsä kiinni) musta tuntuu, että Camillalle tekee vaan ihan hyvää, että joku tietää. Onpahan sitten edes jonkinlaista tukea, jos on raskaita hetkiä. Sitä paitsi ihmiseen tutustuminen on niin kuin sipulin kuorimista: kerros kerrokselta kuoritaan pois kaikkia salaisuuksia ja teeskentelyä. Nyt lähti vaan aika iso seinämä kerralla.
:DD Nauran aina vaan joka kerta sille, ettei Hello saa laittaa minihametta, jos tulee cheerleader-tiimiin.
Kun mä luen tai kuvittelen näiden sanailua, se sujuu itse asiassa yllättävän hyvin. Joo niiden välejä hiertää vielä yks jos toinenkin juttu, eikä Hello ole varmaan ikinä yks Camillan lempi-ihmisistä, mutta silti. Ihan hyvä kärryttelytiimihän ne on.
-
Just tää! Kyllä. Kun olet menestynyt jossain, niin ei saa enää ikinä mennä huonosti! Mä tunsin sen nahoissani muussa urheilussa, ja ai että se on ahterista. Häviäminen uusissa lajeissa ei ole niin syvältä kuin se, että tulee kakkoseksi silloin, kun ihan kaikki pitää itsestäänselvyytenä, että olet paras. Noa ei ymmärrä yhtään, että Jessen on ihan oikeasti pakko päästä sijoille, tai muuten tapahtuu jotain tosi kamalaa.
Viimenen tarina on kans :DDD Siis ei. Se olisi mahdottomuus: ruveta kentällä hyppelehtimään niin kuin joku sätkyukko, kun on kaikkia muita siinä pällistelemässä. Joo, kyllähän se toden totta auttaa, mutta varmaan sitä voi myöntää. Muuten joutuu joku kerta vielä uudestaan…
-
Oskari!!! Muutama pointti!! Mä ihan uskon Oskarin pikkutarkkaan analyysiin, ja voin aivan hyvin kuvitella sen tuijottaneen lyhyttä videota vaikka kuinka monta triljoonaa kertaa. Kuvittelen Oskarin suhtautuvan ratsastukseen aina samalla tavalla kuin mun veli ammattiurheilijana suhtautuu toiseen urheilulajiin. Molemmat katselee videoita varmaan koko ajan. Itsestään. Valmennettavistaan. Jumaliste vieraista ihmisistä vinkkejä saadakseen!!
Mutta oikeasti, muutama pointti! Vitsit mä en kestäisi, jos olisin Outi. Mulle olisi ihan uskomattoman kova paikka, että joku olisi syynännyt noin tarkasti mun kaikki mokat. Outi on ennenkin tuonut ilmi, että on ollut kovassa valmennuksessa aiemmin muissa lajeissa, mutta ai miten hän on kovan nahan kasvattanutkin. Tätä tarinaa lukiessani mietin myös Outin ihastusta. Ihmiset, jotka antaa kaikkensa mille tahansa mielenkiinnonkohteelleen ja omistautuu ihan täysin, yleisesti vetoaa sillä muihin ihmisiin. Tämä, että näiden kahden mielenkiinnon kohde on sama, voi joko edistää niiden suhdetta — tai romuttaa sen, kun Oskarin valmennustapa ei näköjään tosiaankaan ole kaunisteleva ja pehmeä. Outi parka, kun kärsii tuollaista tyyppiä! 😀 Hyväähän se yrittää, mutta…
Tämä on mun lempitarina taas aikoihin. 😀 Sain eläytyä tähän ekalla lukukerralla, ja yhä näin vielä kymmenennelläkin! Säälin Outia, tunnen Oskarin innostuksen ja maanisuuden, melkein ihastun häneen itsekin, nauran joka kerta sille miten Oskarilla on vielä toinenkin sivu!! :DD
-
Voitithan sä kuitenkin Jessen. :DDD Mikä tuo nyt oli! Nelly!! Vai onko Jesse niin hyvä? 😀 Noei, on mullakin ollut sellaisia aisapari-kisakumppaneita, joiden kanssa oon käynyt ihan omaa henkilökohtaista skabaa: tässä voisi olla jotain sellaista.
Mustakin ruusukkeet on kivoja!! Kenestä ei? Vaikka näin koira- ja ex-rottanäyttelyihmisenä niitä on kertynyt, tarvin lisää. Ai kun sitä ruusuketta on kiva hipelöidä ja katsella sitten kotimatkalla. :DD Muutkin semmoset palkinnot on niin kivoja! (Suhtaudun samalla tavalla ihan virtuaaliruusukkeisiinkin, ja Hopiavuoren osallistumismerkkeihin!)
Kauhea kuinka Outilla on alkanut olla tästä tarinasta eteenpäin paineita Eetustakin. Ihan niin kuin se syyttäisi Outia tai ketään muutakaan ikinä mistään. 🙁 Sen mielestä vika on varmana Jussissa, tai ennemminkin siinä, että Eetu itse on tehnyt jotain väärin Jussin kanssa.
Tunturikonin tunnelma kuulostaa ihanalta!
