Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ritva Hopiavuoren simalähetys
(Ritva kertoo)”Sinoot ny varma, jottet sinä halua mitää palakkaa?”
”Joo, ei tarvi.”
”Kyllä minä silti kakskymppiä annan tästä. Pensarahaa.”
”Mulla menee oikeesti kaks euroa pensarahaa kun mä käytän sua kaupassa.”
”Mutta sinä käytät niin useen. Nuari ihiminen. Ja tännekki ajatat, ja apteekiski molimma.”
”Ei oikeesti tarvi.”Työnsin kahdenkympin setelin Ilveksen Allun takintaskuun ja nousin autosta. Allu oli nopeammin ulkona kuin minä ja kiiruhti kiskomaan rollaattoria minulle takapenkiltä. Hän yritti aina kieltäytyä bensarahasta, ja usein hän onnistuikin livauttamaan rahan minulle jotenkin takaisin. Allulla ei tainnut olla aavistustakaan, kuinka hyvä apu hän oli. Taputin hänen käsivarttaan kiitokseksi, kun hän naksautti kokoon taitetun rollaattorin kokonaiseksi kivikkoiselle pihalle ja lyhtyi lastaamaan mehukattikanistereita sen koriin.
Uuden Hopiavuoren piha oli ihan hyvässä kunnossa. Vähän kuoppaa oli maneesin edessä, mutta kyllähän Eetu sen korjaisi ennen seuraavaa sadekeliä, niin ettei kertyisi vettä. Ensimmäiset perennat puskivat sisukkaasti esiin kuistin pielen kukkapenkeistä — nekin Eetu oli varmasti hoitanut, vaikkei kauhean hyvin ollutkaan tainnut. Ymmärtäähän sen, Eetu on mies. Kukat olivat sinisiä ja keltaisia, enkä enää muistanut millään niiden nimiä, vaikka minulla oli samoja kotona. Siniset olivat ainakin kovia leviämään…
”Paitsi että…” Allu sanoi yhtäkkiä.
”Mitä?”
”Miksi mä näitä tänne kasaan? Ei tätä rollaattoria saa näiden kaa yksin rappusia ylös, kun siitä tulee etupainonen.”
”Sitte pyyretähän apua. Katto Allu, tualon tuallaanen poika, mä pyyrän sitä. Mutta soon kyllä tuallaanen piäni, niin jottei siitoo mua auttamahan ylähä. Mä katton ketä muita täälon.”Rollaattorilla oli helppo mennä pihan jakavan tien ylitse ja tallin puolen parkkipaikalla eteenpäin, vaikka mehukattikanisterit painoivatkin. Niin oli hyvänä ja tasaisena piha pidetty. Kyllä minä tiesin, ettei Eetu yksin enää sellaista tehnyt, kun oli niin paljon hevosia tallissa, joten pitäisi muistaa kehua hänelle hänen työntekkijöitäänkin. Lähestyin sellaista mustahiuksista poikaa hyvää pihaa pitkin. Kyllähän minä tiesin, että ulkomaalaisista ei ikinä seuraa mitään hyvää, kun Vaasassakin meno oli mennyt sellaisiksi niiden takia, mutta ajattelin, ettei tämä yksi voisi paha olla. Ei Eetu antaisi kaikenlaisten tallilla pyöriä, eivätkä ihan kaikki ulkomaalaiset kamalia ole. Mijatovitsin poikakin oli niin kultainen. Sitä paitsi tämä poika oli selvästi aasialainen, eivätkä aasialaiset siellä Vaasassa riehuneet.
”Tervehrys.”
”Heei”, se poika sanoi selin minuun ja kääntyi sitten hymy kasvoillaan. Hänen hymynsä värähti, kun hän näki minut. Kai hän oli odottanut jotakuta talllilaista. Saman tien hän pudotti harjat kädestään ruskean hevosen eteen, pyyhki hätäisesi kämmentään takkiinsa ja tarjosi sitä minulle. Huomasin, että se oli musta ja likainen, mutta tartuin siihen ja puristin, eikä sen pojan kättely ollut niin kuin kuolleen hauen kättelyä, vaan hän puristi takaisin ja katsoi suoraan silmiini.
”Nitthan Chai.”
”Minoon tuan Eetun äitee, Ritva.”
”Ai sä oot — ai — Eetu on just tuolla tekees ruokia, mä voin hakee–”
”Ei tarvitte, ei tarvitte. Minä ettiisin vain jotaki apukäsiä. Minen aiva yksin Allun kaas saa nuata simapulloja tuanne tupahan ku siinon nuata rappusia, ja kun minä ajan tällä rollaattorin-junalla.”
”Joo, mä voin auttaa, mä voin jättää tän tähän, tää on ihan kiltti hevonen, mä nään sen tuolta kyl.”Sillä Nitthan Chailla oli virtaa. Odotin, kunnes hän lakkasi puhumasta. Hänestä ei voinut olla pitämättä. Kovin moni nuorimies ei sillä tavalla katsonut suoraan silmiin meitä mummeleita, eikä varsinkaan tauottanut kaikkea tekemistään voidakseen kätellä ja auttaa tuntematonta mummoa. Nitthan Chai oli nuori, poskista ja silmistä päätellen varmaan kuuden- tai seitsemäntoista, ja hymyili niin avoimesti, ettei hän muuta voinut olla kuin rehti poika. Hän puhui hyvää suomea, mutta ei tietenkään kunnon pohjamaata.
”Kuule kun näiton niin palio näitä pullojaki. Olisko siinä ketää toista friskiä miästä apuuhin?”
”Mä katon.”Lähdin kävelemään jo takaisinpäin Allun luo, koska hitaampi minä varmasti olin kuin se Nitthan Chai. En tietenkään ollut voinut sanoa hänelle, että minutkin piti nostaa, eikä hänestä ollut minua nostamaan. Vääntyisihän siinä kasvavan lapsen selkäranka!
Nitthan Chai otti minut kiinni puolimatkassa tupaan ja hidasti askeleensa minun tahtiini. Vilkaisin taaksepäin ja sielläpä oli viime kerralla minut tupaan auttanut kultainen apurini.
”Onko se Tiitus!”
”On.”
”Nonii! Siitonki jo usiee kuukausi kun minä sinut näjin. Kyllä sullon ny komiasti tua tukka. Ja tervehenä oot ollu?”
”Joo, kiitos.”
”Ja Pee on ollu tervehenä?”
”Joo… Se meni vähäksi aikaa muualle.”
”Voi kauhia, voi kauhia, ei kai soo kipiäksi tullu?”
”Ei mitää sellasta! Se meni vaaan kunnon koulutukseen.”
”No hyvä! Joko sinä sen koiran sait? Kuule, minä kuulin, jotta Pennasehen tuli sellaasia porterkollieeta. Soon aiva oikian koiran näköönen rotu.”
”Joo mut… Mä en oikeestaan oo ajatellu ihan semmosta koiraa.”
”No ei se mitää! Minoon kuullu jotta feispuuki-ryhmis on vaikka minkälaasia myynnis ku tiätää vähä jotta mitä rotua ettii. Meillei ollukkaa rotukoiraa ikänä. Meirän Ransuki oli sekarotuunen vaikka näytti aiva joltaki pystykorvalta.”Tiitus vastaili koira- ja hevoskysymyksiin, mutta ei tuntunut olevan ihan yhtä kovasti koiraa hankkimassa kuin viimeksi. Ehtiihän sitä. Nitthan Chai tuikki sopiviin väleihin omia vastauksiaan. Hän oli taitava keskustelija ja osasi seurata keskustelun rytmiä paremmin kuin kukaan aiemmin tapaamani sen ikäinen. Hän sanoi pelkäävänsä isoja koiria, vaikka kotona hänellä oli nytkin Nasu-koira, ja lapsena oli ollut jokin musta Chompoo, molemmat isoja. Allu sen sijaan ei sanonut mitään. Hän oli vain nyökännyt molemmille pojille tervehdyksen ja nosteli simapulloja ja munkkipusseja rappusia ylös. Tiitus jutellen ja Allu täydessä hiljaisuudessa he tarttuivat sen jälkeen kahdestaan minua käsivarsiini ja auttoivat minut portaita ylös. Nitthan Chai kiirehti kantamaan rollaattorin perässä, ja minun teki mieli vähän nipistää häntä poskesta. Mutta enhän minä nyt sellaista voinut, vieras mummo.
Allu avasi oven. Menin sisään ja astelin kengät jaloissa kohti keittiötä. Nilkkoja särki niin paljon, että ajattelin ottaa kengät vasta keittiössä pois. Kyllä se Nelly — Eetun uusi heila — sen verran siivoaisi varmaan jopa minun vuokseni, vaikka mieluumminhan minä olisin jättänyt kengät ovelle niin kuin ihmiset, enkä sotkenut sillä tavalla. Allu ja Chai jäivät nostelemaan simapulloja eteiseen, kun minä menin keittiöön varovaisesti, etten liukastuisi.
Siellä istui se Alman poika koirineen. Vasta Alman kanssa soiteltiinkin, että siitä pojasta oli tullut isä, tai no, tavallaan. Vilkaisin nopeasti sen jalkoja, kun Alma oli jo siitäkin tiennyt kertoa, että Noan jalkaproteesi oli rikki, eikä hän ollut saanut uutta.
”Ritva! Laitanko kahvia heti tulemaan?” Noa sanoi heti kun nosti katseensa lehdestä.
”Ei tarvitte, ei tarvitte”, vakuuttelin ja ajelin rollaattorilla lähemmäs. Kun ojensin käteni, hän tarttui siihen. ”Äiteeltäs oikeen palio terveesiä. Minoon sen kaas soitellu viime kesänpualest lähtien, ja sain siltä sellaasen pääsiääskortinki johona oli tipun kuva. Mitenkä piänet voi?”
”Hyvin kiitos.”
”Me ajattelimma Alman kaas jotta kun sinet kerkiä ny kotia nuaren hevooslasten takia, niin minä leivon sullekki sitte samalla munkkia. Ja äitees lähetti yllätyksenä jotaki teelaatua josta sinä kuulemma pirät. Minä luin siitä kylykiä vähä ja siinoli päärynää ainaki.”
”Jes, se on siitä Kluuvin pienestä… Se on yhdestä tosi pienestä teekaupasta.”
”Äitees on tuasta sun jalakahommasta hualissas kans”, sanoin ja päästin irti Noasta laittaakseni kahvin tippumaan ennen kuin istuisin ottamaan kengät pois. ”Peläkää jotta sulla menöö seuraavaksi selekä kun kriikoottelet tualla lailla keppien kaas.”
”Niin no, tiiäthän sä. Äidit.”
”Tiäränhän mä. Kuule ku sullon tua älypuhelin tuas, niin siinä on varmahan joku sellaanen ominaasuus, jotta sä voit kaikki käskiä munkiille. Minen tiänny kuinka palio teiton täälä nykyään niin toin sitte varmuuren vuaksi tosi palio.”
”Joo, mä laitan viestin tonne meidän whatsappryhmään.”
”Jokaanen voi varmahan itte ottaa täältä kuppinsa kun minen saa oikeen kanneltua niin monia…”Silloin ruokailuhuoneen oviaukosta tassutteli villasukkasillaan se Nelly. Olin nähnyt hänet ennenkin, mutta arvioin häntä katseellani uudelleen. Nuori nainen, hiukset sotkuisella nutturalla niin kuin ei olisi kotona opetettu harjaamaan. Tähän aikaan sisällä, vaikka oli talli pihassa ja varmana töitä riitti. Eikä ollut sisätöissäkään kyllä: ikkunanpielissä oli pölyä, vaikka naamansa hän oli ehtinyt maalaamaan monikertoihin. Oi kyllä oli huulipunaa ja ripsiväriä. Sellainen aiheuttaa ryppyjä vanhana, kun nuorena meikkaa. Ja nuori Nelly toden totta oli. Liian nuori meidän Eetulle. Osasikohan lie vielä edes perunoita keittää? Hymyilin hänelle ja ojensin käteni.
”Tervehrys emäntä.”
”Moi! Ritva, kiva kun tulit! Me Eetun kans mietittiinki et haetaan sut illalla jos sulla ei olis ollu muuta!”
”Noni. Mutta täs minoon. Noa, otappa kaffia — eikun aina minä unohran jottet sinä jua. Allu! Tuappa niitä simoja tänne siältä eteesestä, niin saa tua Noa koemaistaa jotta kehtaako yhtää tariota ihimisille. Älä ny, oot sinäki Noa ihiminen, minä vain kiusaan!” -
Tässä kaikille osallistujille vielä muistoksi Ruskan Lauantai-karkkipussista saamat tarrat, jotka hän tahmaisin käsin tuli monta päivää myöhässä ojentamaan jokaiselle osallistujalle erikseen. Hän lupasi tulla katsomaan ainakin TT-kisoja ja joskus Fedorankin jotain täysillämenokisoja, jos iskä antaa luvan, vaikka se ei kumminkaan kyllä anna kun iskä on pyllhyhousu.
-
Taas tuttuja teemoja. :/ Siitä ei musta usein puhuta, että jos on joskus paras, on kovat paineet olla jatkossakin paras. Jos on ennen saanut satunnaisia sijoituksia, ei ole niin kovia paineita osallistua, kun ei ole ”pakko” menestyä. Ymmärrän Outin ajatuksia tässä tarinassa hyvin.
Siinä Sonja taas on ihan oikeassa, että ai miten oikeastaan mikä tahansa lemmikinomistaja osaa arvostaa, kun on joku luotettava tyyppi, jolle kullanmurunsa voi jättää. Outille jättäisin vaikka mun oikean elämän pojat, siis mun koirat, vaikka tuntuukin että olen niistä tarkempi kuin moni äippä ihmisesikoispojistaan… 😀 Kyllä Eetukin varmana vaan arvostaa, kun on joku Jussia hoitamassa. Ehkä Outin menojen priorisointi on sen tapa sanoa kiitos. Eetun kuvittelisi sellaiseksi, jonka on verbaalisesti vaikeaa kiitosta osoittaa.
Olen ihan hirveän kateellinen siitä, miten sulavasti Outilla ja Sonjalla tässä juttu luistaa. Oikeassa elämässä en itse osaisi puhua ihmiselle tuolla lailla, ja varmaan siksi mun on hirveän vaikea saada samanlaista normaalia keskustelua kirjoitettuakaan. Tässä nämä kyselee kuulumisia puolin ja toisin: viittaavat pinnalla oleviin tapahtumiin, siis Salierin sairasteluun ja Oskariin. Tykkään myös siitä, miten kirjoitat Sonjan. Se on mulle itselleni toistaiseksi ehdottomasti vaikein Hopiavuoren hahmo sisäistää ja kirjoittaa, vaikka monessa asiassa huomaankin ymmärtäväni sen mielenliikkeitä. Harjoittelen kyllä kans. 😀
Joskus on parasta vain nostaa laukka ja lakata ajattelemasta, ja se kun tarina loppuu juuri tähän kohtaan, on mulle kuin Outin pään tyhjeneminen TT-cupeista ja oskarisusista.
-
Hyvä Niklas, oikea valinta. 😀 Kuka nyt koppia siivoaisi vapaaehtoisesti, kun annetaan valita. Koskahan Niklas on tarpeeksi itsevarma arvioimaan itse esimerkiksi loimitustilanteen tällaisen ohjeistuksen perusteella? Lyön vetoa, että se olisi nytkin osannut tehdä oikean päätöksen, mutta miksihän se ei kuitenkaan sitten uskaltanut päättää itse?
-
Noa on just eikä melkein niin kuin minä ja/tai äiti silloin, kun jommalla kummalla on koiranpentuja. Vaikka niillä olisi kaikki hyvin, niitä tulee tuijotettua. Meidän kotikenneleissä pentulaatikko jopa on sängyssä, koska emot on tottuneet nukkumaan siellä, joten me ihan oikeasti ollaan ekoina päivinä semmonen 20 tuntia omien emokoiriemme ja niiden vauvojen vierellä, eikä niiden tutkimiseen väsy. Ja hevosella kuitenkin on heti jo silmät ja korvat ja se heiluu enemmän, joten sitä on varmaan vielä mielenkiintoisempi tuijottaa. Toisaalta se tuijottaminen on ihan just tosi ahdistavaa, kun aina kaikilla syntyvillä lapsilla ei ole kaikki hyvin. On kauheaa miettiä, selviääkö vauva vai ei. Vielä kauheampaa on havaita, että se taitaa selviytyä, mutta että se todennäköisesti kärsisi aina, joten pitääkö se lopettaa vai ei. En missään nimessä sanoisi Noaa siis vielä onnekkaaksi varsojen ekalla viikolla, kun päivä kerrallaan pienempi varsa selviytyi.
Noalla on rankkoja aikoja myös edessään. Aika usein jossain vaiheessa tulee se mitämäteenmitämäteenmitämäteen-hätä, vaikka olisi kuinka apua tarjolla. Ja tunne siitä, että ei osaa mitään, kun epäonnistuu jossain pienessä, se on kokeneenkin kasvattajan tuttu seuralainen. Koiravauvoja maailmalle lähettäneenä huomaan, että ehdottomasti kaikkein hirveintä koko hommassa on kuitenkin luopuminen. Miksei kaikkia eläimiä voi pitää itse? Mistä niille löytää kodit? Ja kun niille aina lopulta löytyy kodit, onko ne varmasti oikeat, eikä itse tuotettuja eläinvauvoja laiteta kiertoon? Ja kun ne on lähteneet, sitä miettii, saako ne ruokaa? Saako ne varmasti nukkua sängyllä vieressä eikä vietä ensin yötään yksin jossain koirahuoneessa ja sitten vielä isäntäväen työpäivääkin? Rapsuttaako niitä kukaan? Maksetaanko niille ihan varmasti eläinlääkäri, jos ne tarvii sitä? Muutaman vuoden päästä huomaa, ettei niitä ole unohtanut, ja joitain on vieläkin ikävä… Hyi, musta ei olisi kasvattamaan hevosvauvaa, kun kiintyisin siihen varmaan vielä enemmän! Koiravauvan kanssahan vietän (meidän kennelissä aina vähintään) yhdeksän viikkoa.
Se tästä vielä kyllä puuttuisikin, että mato saisi myös vauvoja. Mitä luulette, millä keinolla Eetu ne tappaisi, kun on kuitenkin inhimillisten eutanasiakeinojen kannalla jopa kärpästen suhteen? :DD
-
Söpööööööö. :DD Ihana erilainen tekstilaji tarinassa. 😀 Tykkään ehkä eniten tuon tyttövarsan ilmeestä lopuksi, kun se havahtuu ja on että mitähäh.
Mä en ihmettele ollenkaan sitä, miten yksi ihminen saa tamman ja kaks varsaa haettua haasta. Ainakin mun ekalla työpaikalla just niin me tehtiin, että varsat kipitti vapaina, koska nehän ei mene kauas emästä jos niillä on kaikki ihan kunnossa. Hopiavuorenkin piha on sillä lailla suljettu, että pakoonkin pääsee vain suulin kautta, kentän kiertämällä tai Jätinmetsässä yksin harhailemalla, eikä kai järkevä varsa niin tee. 😀 Sen sijaan mun ihmetys on, että miten Noa pystyy/jaksaa liikkua noin. 😀 Kaksijalkainen pärjää yhdellä kepillä hyvin tasaisella, jos sillä on vaikka kipsi eikä liiemmin kipuja. Sehän voi pitää tasapainoa yllä ja hallita liikevoimaa sillä rikkinäiselläkin jalalla, koska sillä kuitenkin voi koskea maahan samalla kuin kepillä…
-
Hyi teitä Camillan kanssa! Ei Hello Ilvekselle saa uskoa salaisuuksiaan! En tosiaankaan tiedä, mitä tällä nyt teen. :DD Hello on toisaalta lörppö ja siitä on tehty toisten parisuhteisiin kernaasti sekaantuva … mutta toisaalta taas se on lojaali ja pitää muiden puolta omalla hölmöllä tavallaan. Olen ihan tosi pulassa tämän salaisuuden kanssa nyt, mutta pääsenpä tutustumaan omaan hahmoon taas lisää. Kirjoittamalla tämäkin selviää.
Mutta (jos Hello pystyy pitämään päänsä kiinni) musta tuntuu, että Camillalle tekee vaan ihan hyvää, että joku tietää. Onpahan sitten edes jonkinlaista tukea, jos on raskaita hetkiä. Sitä paitsi ihmiseen tutustuminen on niin kuin sipulin kuorimista: kerros kerrokselta kuoritaan pois kaikkia salaisuuksia ja teeskentelyä. Nyt lähti vaan aika iso seinämä kerralla.
:DD Nauran aina vaan joka kerta sille, ettei Hello saa laittaa minihametta, jos tulee cheerleader-tiimiin.
Kun mä luen tai kuvittelen näiden sanailua, se sujuu itse asiassa yllättävän hyvin. Joo niiden välejä hiertää vielä yks jos toinenkin juttu, eikä Hello ole varmaan ikinä yks Camillan lempi-ihmisistä, mutta silti. Ihan hyvä kärryttelytiimihän ne on.
-
Just tää! Kyllä. Kun olet menestynyt jossain, niin ei saa enää ikinä mennä huonosti! Mä tunsin sen nahoissani muussa urheilussa, ja ai että se on ahterista. Häviäminen uusissa lajeissa ei ole niin syvältä kuin se, että tulee kakkoseksi silloin, kun ihan kaikki pitää itsestäänselvyytenä, että olet paras. Noa ei ymmärrä yhtään, että Jessen on ihan oikeasti pakko päästä sijoille, tai muuten tapahtuu jotain tosi kamalaa.
Viimenen tarina on kans :DDD Siis ei. Se olisi mahdottomuus: ruveta kentällä hyppelehtimään niin kuin joku sätkyukko, kun on kaikkia muita siinä pällistelemässä. Joo, kyllähän se toden totta auttaa, mutta varmaan sitä voi myöntää. Muuten joutuu joku kerta vielä uudestaan…
-
Oskari!!! Muutama pointti!! Mä ihan uskon Oskarin pikkutarkkaan analyysiin, ja voin aivan hyvin kuvitella sen tuijottaneen lyhyttä videota vaikka kuinka monta triljoonaa kertaa. Kuvittelen Oskarin suhtautuvan ratsastukseen aina samalla tavalla kuin mun veli ammattiurheilijana suhtautuu toiseen urheilulajiin. Molemmat katselee videoita varmaan koko ajan. Itsestään. Valmennettavistaan. Jumaliste vieraista ihmisistä vinkkejä saadakseen!!
Mutta oikeasti, muutama pointti! Vitsit mä en kestäisi, jos olisin Outi. Mulle olisi ihan uskomattoman kova paikka, että joku olisi syynännyt noin tarkasti mun kaikki mokat. Outi on ennenkin tuonut ilmi, että on ollut kovassa valmennuksessa aiemmin muissa lajeissa, mutta ai miten hän on kovan nahan kasvattanutkin. Tätä tarinaa lukiessani mietin myös Outin ihastusta. Ihmiset, jotka antaa kaikkensa mille tahansa mielenkiinnonkohteelleen ja omistautuu ihan täysin, yleisesti vetoaa sillä muihin ihmisiin. Tämä, että näiden kahden mielenkiinnon kohde on sama, voi joko edistää niiden suhdetta — tai romuttaa sen, kun Oskarin valmennustapa ei näköjään tosiaankaan ole kaunisteleva ja pehmeä. Outi parka, kun kärsii tuollaista tyyppiä! 😀 Hyväähän se yrittää, mutta…
Tämä on mun lempitarina taas aikoihin. 😀 Sain eläytyä tähän ekalla lukukerralla, ja yhä näin vielä kymmenennelläkin! Säälin Outia, tunnen Oskarin innostuksen ja maanisuuden, melkein ihastun häneen itsekin, nauran joka kerta sille miten Oskarilla on vielä toinenkin sivu!! :DD
-
Voitithan sä kuitenkin Jessen. :DDD Mikä tuo nyt oli! Nelly!! Vai onko Jesse niin hyvä? 😀 Noei, on mullakin ollut sellaisia aisapari-kisakumppaneita, joiden kanssa oon käynyt ihan omaa henkilökohtaista skabaa: tässä voisi olla jotain sellaista.
Mustakin ruusukkeet on kivoja!! Kenestä ei? Vaikka näin koira- ja ex-rottanäyttelyihmisenä niitä on kertynyt, tarvin lisää. Ai kun sitä ruusuketta on kiva hipelöidä ja katsella sitten kotimatkalla. :DD Muutkin semmoset palkinnot on niin kivoja! (Suhtaudun samalla tavalla ihan virtuaaliruusukkeisiinkin, ja Hopiavuoren osallistumismerkkeihin!)
Kauhea kuinka Outilla on alkanut olla tästä tarinasta eteenpäin paineita Eetustakin. Ihan niin kuin se syyttäisi Outia tai ketään muutakaan ikinä mistään. 🙁 Sen mielestä vika on varmana Jussissa, tai ennemminkin siinä, että Eetu itse on tehnyt jotain väärin Jussin kanssa.
Tunturikonin tunnelma kuulostaa ihanalta!
-
Mitä enemmän Jesse kasvaa, sitä enemmän huomaan samastuvani siihen, ja se on ollut mulle yllätys. Jessessä on tosi paljon sellaista, mitä mussa on, ja mistä en ole ylpeä. Jessessä on tottakai hyvätkin puolensa, mutta samastun just niihin huonoihin. Nyt kun se ei ole mykkä kakara siksi, että olisi ylimielinen, se on mykkä kakara samasta syystä kuin mä. Mäkään en osaisi puhua missään Hopiavuoressa! Uudessa duunissakin mulla menee ainakin se puoli vuotta ennen kun pystyn vähän rentoutumaan kaffiipöydässä! Jesse kokee myös samanlaista painetta osata puhua kuin mä, ja se voi tehdä sen puhumisen sitten vieläkin vaikeammaksi.
-
On Herman kyllä aika tilanteessa. 😀 Mitähän hän eniten pelkää siinä, että Eira saa tietää? Onko ero paha juttu? Vai se, että juorut kuullessaan Eiran kaltaiset tytöt eivät kyllä varmana ala itkeä, vaan painuvat joko järjestämään yhden suuren avoimen kostotoimenpiteen, jolla pyrkivät tuhoamaan kaiken, tai laittavat ihan suoraan käpälän nyrkkiin ja osaavat lyödä tosi kovaa? :DD Onneksi Eira on tietämätön, romanttinen ja sinisilmäinen. Ei se mitään osaa epäillä, ennen kuin joku sille asiasta vuotaa! Ja saa sen vieläpä uskomaan, sillä ei kai Eira mitään Sanneja uskoisi. Herman ei kuitenkaan tätä tiedä.
-
:DD Outin ajatukset Noan muuttumisesta on sentään positiivisia. Kyllähän sitä muutkin ulospäin hymyilee tosielämässä, mutta onhan se nyt ärsyttävää, kun jostakusta tulee Äiti tai Iskä sellaisella isolla Ä:llä ja I:llä, että niiden koko muu persoona katoaa siinä samalla. Se on tietenkin luonnollista mutta… …silti ihan sairaan ärsyttävää.
TT-skaba on kyllä aikamoinen koitos. Se on rankka suurelle osalle hahmoista, kun menestys on oikeasti kiinni arpaonnesta, eikä aina voita, vaikka olisi paras ratsastaja ja paras ratsukko. Yhtä rankkaa se on kirjoittajille. Joka TT:n jälkeen mietin itse, että ei enää ikinä! (TT on siis kivaa, mutta väsyn niin kovasti.) Sitten koittaa seuraava TT ja yhtäkkiä ajattelen, että nyt muute miehet haetaan ruusukkeita! Onneksi tänä vuonna on saanut kirjoittaa muutakin kuin ratsastusmanuaaleja, niin en ole yhtään väsynyt itse, vaikka hahmon ajatukset rakoilevatkin.
Kun kuulin Loimun lihomisesta, reagoin muuten ihan samoin kuin Outi: voiko käärmeet muka lihoa! Niiden olemushan on olla pelkkä laiha soiro. Kuinka läskiksi käärmeen saa? Tuleekohan siitä niin kuin liian täyteen puhallettu ilmapallomato, sellainen pinkeä? Vai sellainen kuin vesimelonin nielaissut piirroskäärme? Millä ihmeellä se laihtuu sitten?? :DD
-
Voi hömpät. 😀 Sulta on sujunut aina hölmöjen poikain kirjoittaminen hyvin. 😀 Chai on sujunut aina, Hellosta yritit hakea samaa, joten tietenkin Niklaskin sujuu!
-
Kyllähän se puoli tuntia varsojen äärellä vierähtää ihan tosta noin vaan, vaikka ne olisivat vielä ihan sisällä, eivätkä tekisi mitään! Mäkin olen joskus roikkunut karsinan kaltereissa tuijottamassa. Ihmeen rauhallisesti Flida ja moni muu tamma sellaisen vaanimisen kyllä ottaa. Mä ainakin kävisin päälle, jos joku petoeläin vaanisi mun kalterieni ulkopuolella mun varsoja silmät kiiluen. :DD
Tykkään aina sun dialogeista. Niissä näkyy tällä hetkellä parhaiten sun ihan oma käsiala, kun kirjoitat. Ne etenee asiassa eteenpäin niin kuin telkkarisarjojen käsikirjoitetut dialogit, niin ettei niihin ehdi kyllästyä niin kuin kotivideoiden dialogeihin. Toisaalta niissä on välillä sellaisia yksityiskohtia, takelteluja ja väärinymmärryksiäkin, että samalla ne uskoo todeksi. Niistä myös aina näkyy, kuka hahmo tietää mitäkin. Mulle ainakin on ollut joskus vaikeaa hahmottaa (ja satunnaisesti on vieläkin), mitä mun oma hahmo voi tietää, kun itse tiedän kaiken. Huomaan vällillä, etten ole yksin ongelmani kanssa, joten oman hahmon näkökulman hahmottaminen on toden totta taito: sitä ei joka jantteri vedä niin hyvin kuin sä.
-
Oi mä voin aina ihan tuntea ja haistaa Hopiavuoren aamut. Mun pitäisi kuvittaa Hopiavuoren keittiö, ai kun olisi aikaa, niin muutkin tietäisivät kaiken aina sen verhoista seinään karttamerkillä pistettyihin moniin postikortteihin. Mutta vaikka kukaan ei näe mun ajatuksia yksityiskohdista, Nellyn tarinoista etenkin aamuista mä aina tunnen sen, millaista Hopiavuoressa on herätä. Aina on vähän kylmä, kun lattiat vetää, ja kun ei ole tavallista ihmislössiä lämmittämässä. Siellä on se tietty Hopiavuoren oma tuoksu, jota Nelly ei haista enää, ja aamuvarhaisellakin joku on kuitenkin keittiössä, tai kahvia voi suoraan keittää niin paljon, että joku varmana tulee kohta. Se tieto siitä, että ovi on auki, mutta että on ihan turvassa niin ettei sitä tarvitse ajatella: tulija on ystävä kuitenkin. Tai kun joku heppu rapistelee nurkissa ja sitä ei tarvitse pelätä.
-
Tulee ihan joidenkin eläinten käytös mieleen Alicen ja Sannin ensikohtaamisesta! Katsotaan vähän kauempaa ja mietitään, onko tämä nyt uhka vai mahdollisuus. Tietynlainen pukeutumistyylikin on niin kuin eläinten jokin merkinantoväri: lajitoveri on tunnistettu heti. Nyt saa nähdä, mitä Sanni on mieltä Alicesta. Alusta asti ajattelin, että näistä kahdesta voi tulla ystäviä, tai sitten nämä repivät toisensa kappaleiksi jonkin kilpailuasetelman takia. Ihan niin kuin narttukoirat: joko tullaan toimeen, tai sitten on ihan pakko-pakko tehdä tarkka arvojärjestys, ja luonteikkaammat narttukoirat olisivat valmiita selvittämään sitä vaikka kuolemaan johtavasti jos saisivat. En tiedä edes kumpi olisi kiinnostavampaa: näiden ystävyys vai vihanpito!
-
Ihan tulee omat ekat ratsastuskerrat mieleen. 😀 Ne, kun etukäteen ajattelin hevosen olevan robotti, joka menee sinne minne ohjista vääntää, pysähtyy vetämällä ja lisää vauhtia kun ohjia hölskyttää. Uskon ihan täysin Sonjan vaikeuksiin opettaa mitään, minkä itse osaa hyvin. Se on ihan hirveän vaikeaa. Monen vuoden jälkeen ei enää muista niin hyvin sitä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Toisaalta samastun hirveän paljon Harrin insinööriajatuksiinkin. Nellyn kirjoittaja on kyllästynyt muhun, kun joutuu koko ajan vastaamaan mun miksi-tehdään-näin -kysymyksiin enkkuratsastuksesta. Ja kun se selittää parhaansa mukaan, hirveimmällä säkällä kysyn uudestaan, että niin mutta silti miksi. Voi Harri käydä välillä yhtä paljon hermoille. 😀 Enkä minäkään kyllä missään nimessä opettaisi puolisoani tekemään yhtään mitään: nimen omaan varsinkaan puolisoa! Siinä voisi olla parisuhde koetuksella pitkän päälle.
Ilmaisuistasi mua viihdyttää tällä kertaa eniten se, miten Sonja aikoo läpiratsastaa Salierin niin että turpakarvatkin oikenevat. 😀 Keräilen hauskoja sanoja ja ilmaisuja, ja tämä on kyllä ihan helmi.
-
Aw, Nellyn perusluonteenpiirre, rempseys tulee tästä jotenkin niin hyvin esille. Vertaan hahmoja aina itseeni ja mietin, miten vaikeaa mun olisi ohjeistaa Sonjaa yhtään missään, kun luokittelisin hänet heti oikeassa elämässä pelottavaksi. (Mulle on siis muutenkin vaikeaa olla ihmisten kanssa, varsinkin puolituttujen ja tuntemattomien.) Nellyä taas ei pelota. Se hyppyyttää Sonjaa satulaan ja pois, ja kysyy topakasti, että onko sulla nyt sun mielestä oma tila vai ei. Sellainen Nelly on: sillä ei ole ongelmaa. Kadehdin häntä siitä, koska sitähän ihminen kai haluaa, mitä itsellä ei ole. Toki hehe, jos saisin Nellyn supervoimat päiväksi ja käyttäytyisin noin, mulla olisi monen kuukauden morkkis. Mitähän se Sonja ajatteli, kun mä niin sille sanoin, kun mä sanoin että sinä sinä, kun mä silleen sanoin PYSÄHDY enkä voisikko pysähtyä… 😀
-
(Edelliseen kommenttiin viitaten: Marshall ei ole yhtään äiti kenellekään muulle, ei edes Noalle vaikka tietää tietävänsä enemmän. Sitten taas Niklas hakee vauvan roolia haluamalla liikaa ratsastuskamaa ja Marshallin on pakko taas sanoa, että ei kulta. 😀 Hassu dynamiikka. :D)
Mutta joo, on Niklaskin suloinen ja tomera, kun muistuttelee nyrkeistä laidalla.
Ratsastuksen kuvaaminen Niklaksen kautta on nyt sellainen homma, jonka olet saanut sujumaan. Mä olen joskus ennenkin saarnannut siitä, mitä ihminen (hahmo) huomaa omasta toiminnastaan ja mitä ei. Sitä ei huomaa, mikä on itselle helppoa. Marshall tuskin noteeraa mitään alkulämmittelyä, ihan niin kuin mä en noteeraa vaikka autossa vaihteiden vaihtamista ja polkimia ja rattia enää näin monen ajovuoden jälkeen erikseen, vaan se auto vaan ihan menee sinne minne mä haluan siinä vauhdissa kuin haluan. Vasta jos jotain yllättävää tapahtuu, huomaan yksittäiset jutut niin hyvin, että niistä voisi kirjoittaa autolla-ajomanuaalin mun ollessa kertoja. Nyt Niklaksen ollessa ratsastaja ja kerronnan keskittyessä enemmän Marshalliin, Marshall pystyy huomaamaan pikkujuttujakin luonnollisella tavalla. Luonnollisuuden lisäksi tätä on miellyttävä lukea siksi, että tämä kertoo samalla ihmissuhteista ja on tosi miljöö- ja tarinasidonnainen juttu. Toki jokaiselle tekstille on yleisönsä, mutta mä olen itse tämän tekstin yleisöä paaaaaaljon enemmän kuin tehtäväkohtaisen ratsastusohjekirjan.
Siirtymistä vielä. Merkitset ajalliset siirtymiset nyt viivoilla, eikä sun tarvitsisi. Ekassa osoitat kyllä sanoin siirtymän: seuraava kappale alkaa ”hetkeä myöhemmin”. Tokassa kohdassa et osoita siirtymää sanoin, mutta osaisit kyllä rakentaa siihenkin lukijalle tiedon, että nyt muuten on taas siirrytty ajassa eteenpäin. Et tarvitse mitään visuaalista merkkiä katkaisemaan tarinaa, koska osaat kyllä siirtyä selkeästi ilmankin: lukija ei olisi ekassa kohdassa yhtään hukassa.
-
Mitä enemmän Niklasta näkyy, sitä enemmän ajattelen että se on niin kuin Chai. Se on ensivilkaisulla samanlainen lahopää, mutta sen hölötyksen ja sellaisen alla molemmilla on ihan järkeä, hyviä mielipiteitä, moraalintajua, hyvä sydän ja niin poispäin. Tämän tarinan jälkeen kirjoitin jo nämä kaksi tapaamaan toisensa ja tutustumaan, mutta aloinkin viime hetkellä pelätä, että tarinasta tuli liian lapsellinen. Varsinkin, kun kertojana oli Reita, jonka näkökulmasta moinen oikein korostuu: kukaan muu ei esimerkiksi ajattele Chain räpättävän koko aikaa, kuin Reitan kaltaiset. Mutta ehkä vielä saan tarinan korjattua ja julkaisukuntoon..
Toinen juttu, joka mulle tuli mieleen, on että Marshallin pitäisi mun mielestä ehdottomasti tarjota pelkästään vauvoille ja lahopäille suunnattu valmennus. 😀 Sehän opetti ratsastamista entisessä elämässään, ja voisi osata neuvoa Niklaksen ohella ainakin Chaita ja Santtua oikealla tavalla ja olematta pelottava.
On siis selvää, että pidin taas tarinaa söpönä, mutta samalla näen siinä Marshallin ja Niklaksen välillä samanhenkisen epäsuhdan kuin Reitan ja Chain välillä. Marshall ei tietenkään ole Niklasta kohtaan uudessa elämässään vihamielinen niin kuin Reita ainakin yrittää olla Chaita kohtaan, vaan kohtelee häntä päällisin puolin hyvin, mutta silti vähän niin kuin lasta. Ymmärrettävästä syystä valta ja vastuu on Marshallilla tallilla, ja ollaanhan me nähty, että Niklaksella on edes jotain sananvaltaa ja Marshallista riippumattomia juttuja kotona. Mistä tämä alentuva fiilis tulee, ei ole se, että Marshall neuvoo Niklasta. Se on tyyli neuvoa. Mä puhun välillä samalla nuotilla mun opiskelijoille, jotka on mua kymmenisen vuotta nuorempia ja joilla on muhun iiiiihan eri suhde kuin parisuhde. Se kuulemma sopii siihen rooliin. Tästä ajattelin, että ehkä Marshallin nuotti onkin peruja just ratsastuksenopeajoilta. Ehkä Niklas sietää sitä just siksi, että se on aina tiennyt sen, mikä mulle valkeni vasta vähän aikaa sitten: Marshallilla on vähäsen eri rooli kotona kuin tallilla. (Sitä paitsi Niklas ihan itse hakee taas idiootin ja lapsen roolia ihan niin kuin Chaikin: huutaa kato isi kato, mä laukkasin ja kyselee lapsellisia. Se on tehnyt sitä ennenkin tässä uudessa tarinassa. Sen jälkeen olenkin ihmetellyt yhtä lailla, miten Marshall jaksaa olla Niklaksen äiti. Toisaaltahan niillä on tässä erinomainen symbioosi. :DD)
Vähänkö olisi jännä ajatus, että TT2021-skabassa olisi toinenkin ”toisen polven” osallistuja? 😀 Koska niin Marshallkin on sanonut, että kyllä Niklas vuoden päästä voisi ihan hyvin mennä…
-
Vitsi mikä kontrasti. Toinen synnyttää maailmaan uusia olentoja, minkä pitäisi olla jotenkin kaunis hetki. Toinen puhajaa, että nyt perkele pihalle sieltä, jo sinä olet siellä tarpeeksi aikaa viettänyt. Ilman pimeää ei näe valoa, ja mitä näitä nyt on. 😀
Noa on ihan oikeassa pysyessään melko rauhallisena. Nyt just kaikki on hyvin. Murehtimalla ei voi kuitenkaan muuttaa tulevaa, ja jos huonosti käy, se on kuin varsa kuolisi kahdesti. Niinhän Hellokin aina hokee.
Seuraavaksi kaikki ryntää varmasti onnittelemaan Noaa ensimmäisistä lapsenlapsista. Luulen, että Noalla on ihmisissä enemmän hommaa kuin uusissa varsoissa. Miten ihmeessä Hopiavuoren kaikkeen innolla sotkeutuvat hahmot saadaan antamaan Flidalle ja varsoille tilaa hengittää?? Eetustakaan ei taida hirveästi olla apua, kun se ensin kieltää muita, mutta sniikkaa sitten itse kuitenkin katselemaan ja muka tekemään jotain tärkeää just siihen varsojen luo.
-
Ei kannata vissiin liikaa kritisoida omaa työtään. Muut tykkää, niin kuin näet. Mä olen omista teksteistäni huomannut myös yhden jutun, joka saattaa lohduttaa sua tulevissakin kriiseissäni. Mulla on ainakin kausia, jolloin kaikki mun ideat ja tarinat tuntuu ihan hirveältä shaibalta, jolla itkettää rasittaa muiden kallisarvoisia silmiä. Postaan ne kuitenkin, jos saan joten kuten valmiiksi, koska muuten multa menee moti. Usein käy sitten niin, että kun luen niitä vuoden tai kahden päästä, ajattelen että hei vitsit nää on muuten hyviä, ja muistan sen olon, joka mulla niistä oli. Se oma senhetkinen fiilis ei oikeasti kerro mitään muuta kuin sen, millä tuulella olet: se ei oikeasti liity mitenkään tarinaan.
Päivänsäde ja menninkäinen alkaa olla jo motiivi tässä Hopiavuoren tuhansien liuskojen pituisessa romaanissa. Se putkahtelee esille sieltä täältä. Tavallaan olen jo alkanut odottaa, että siitä rakentuu outo yhteinen merkki jostain, vaikka vielä se ei olekaan.
Ymmärrän Noan pienen harmituksen siitä, että Eetu voi mennä Flidan luo ja Noa ei. Samalla musta on niin ihanaa ettei se mene. Herran tähden äijä hoitaa ekaa hevostaan, jonka on tuntenut verrattaen lyhyen aikaa: mitä se voisi siellä auttaa? Mulla on itsellä paha taipumus kirjoittaa oma hahmo sisään tollasiin tilanteisiin, ja olisin pilannut tämän kuvion varmana, jos tämä olisi mun tarina. Toinen juttu, jonka olisin pilannut, olisi ekan varsan syntymän aiheuttamat tunteet. Kun kaikki on noin tiiviissä paketissa, parissa rivissä, se kohta on täynnä kaikkea. Vaikka yleensä tykkään pitkän kaavan mukaan tunteilemisesta, tämän sellainen olisi laimentanut tosi tehokkaasti pliisummaksi. Nyt se kohta on niin kuin se äänetön kiljunta ja käsien ravistelu ja ympärilleen hätäisesti katselu, mitä ihmiset tekee, kun ne saa yhtäkkiä vaikka puhelimessa aivan superhyviä uutisia, eikä niillä ole ketään jolle kertoa justnytheti.
Kaksosvarsat ei tosiaankaan ole klisee, ja näin tarinan ulkopuolelta katsottuna aika siisti juttu! Tarinan sisällä taas se olisi Noan kannalta melko paska mäihä. Hänkö toistaitoisena pitäisi ja rahattomana maksaisi kolmea hevosta? Ai jai mikä Sophie’s choice tästä vielä tulee, kun joskus vielä koittaa se päivä, kun Noan pitää valita, kumpi varsa maksaa kumman kulut. Mutta onneksi on vielä sata vuotta aikaa ihan vain nauttia kahdesta rimpulasta, jos molemmat jäävät henkiin: varsa-aikahan kestää ja kestää. 😀
-
Miten monta kertaa — voi — miten monta kertaa! 😀 Useimmiten kaadan toki kahvin ihan omin avuin, mutta joskus joku ystävällinen toki auttaa. Marshall ottaa kaatuneen kahvin kuitenkin mua rauhallisemmin, mutta mulla onkin selkeästi luonnevika ja Marshallilla ei. 😀
Niklas on hyvä, kun se ei muka osaa kauheasti mitään, mutta silti se käsittää tärkeimmän perusasian miljardi kertaa Marshallia paremmin. 😛 Mutta hehe, ihan hyvä veto. 😀 Onpahan Marshallilla tarinallinen syy laittaa potta päähän ennen kuin isäntä laittaa hänet kotiarestiin. Saatoin tyrskähtää sille, miten Vladimir sanoo Marshallia Marshmellowiksi. 😀 Jos olisin Vladin somevastaava, komentaisin hänet heti vaihtamaan profiilikuvansa tähän, sillä keskittyessään hän näyttä ehdottomasti paljon helpommin lähestyttävältä!
-
Mä luulen, että Ruskasta vielä oikeasti tulee valmentaja ja prinsessa ja ratsupoliisi ja dalmatialaiskoira ja mitä näitä nyt on mitä se haluaa. Se saa koko ajan sen suuntaista palautetta, että sä pystyt ihan mihin vaan. Kai siksi se onkin sellainen, että uskaltaa mennä vaikka pitämään valmennusta vieraille aikuisille. Tai no: Chain se tuntee ja Marshallin tietää, joten on sillä jotain tukea. Outi on kuitenkin tosi kiltti, kun lähtee Ruskan leikkiin mukaan. Ihan varmasti moni näkee Kunnianarvoisan Valmentajan nimittäin lähinnä niin ärsyttävänä, ettei viitsi käyttää vapaapäivästään pariakymmentä minuuttia leikkiäkseen sen kanssa valmentajaa.
Vaikka Outi ja Jussi meni tosi hienosti valmennuksen, hehe, ohjasotetta myöten, eniten tykkään siitä kuinka Outi taantuu aika lapselliseksi lapsellisessa ympäristössä. 😀 Outi on totuttu näkemään vähän erilaisessa roolissa, mutta musta kaikille tekee hyvää välillä vähän leikkiä heppaa ja irvistellä jäähyjen takia kanssaleikkijöille. Vitsit kun multa ei olisi tatsi näin totaalisesti hukassa Chaihin (me ollaan oltu vuosi tauolla…) niin olisin passannut tästä jo eteenpäin.
Toivottavasti rouva Valmentajan opeista oli niin sitten älyttömästi hyötyä kilpailuissa. :DD Mulla ainakin oli hauskaa lukea jäähyistä ja kaikesta.
