Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Sillä rimpula-reppanalla oli yllään kaikki loimet, jotka se omisti, mutta silti epäilytti viedä sitä ulos. Se näytti palelevan tallissakin, mutta terveeltä se vaikutti. Oli vain ihan liian kylmä. Yöllä pakkanen oli käynyt kolmessakymmenessäviidessä, ja vaikka nyt oli jo melkein kymmenen astetta lämpimämpää, pelkäsin, että Aaveen jalat pirstoutuisivat, jos se edes haistaisi niin kylmää ilmaa.
Huhuilin Oskarin toiselta puolelta tallia vahtimaan hevosta käytävälle hetkeksi ja lähdin penkomaan satulahuonetta. Mielestäni Jussilla oli yksi sellainen toppaloimi, joka oli jäänyt viime keväänä vastapestynä roikkumaan jonnekin. Ihan heti sitä ei löytynyt, mutta lopulta sentään onneksi. Olin raahannut sen pois tieltä vintille asti, kun ei sitä enää käytetty. Se oli vähän liian iso. Otin sen mukaani.
Aave ei kauheasti arvostanut, kun kiskoin vielä Jussinkin kahisevan, ei-minkään-sinisen hökötyksen sen selkään. Sen ilme sanoi, että ei Eetu oikeasti viitsittäisi pelleillä.
”Omaksi parhaakses tämon”, mutisin sille, mutta sen ilme ei lientynyt. ”Sinet vissihin tajua jotta sinne jäätyy.”Vaikka rumansininen loimi oli Jussille liian iso ja vaikka Aave oli paljon Jussia kapeampi, silti loimi kiristi. Sen alla oli jo niin hirveä määrä kerroksia. Totesin, ettei Aave pystyisi liikkumaan tuolla tavalla kuin vaappumalla, joten sitten se jäätyisi ainakin heti. Vaikka laittaisin sille koko ulkoilun ajaksi heinää lämmikkeeksi, täyteen ahdettu kaulakappale estäisi sitä syömästä. Aave näytti ihan käpylehmältä.
”On se ny piru”, totesin hevoselle, joka näytti helpottuneelta, kun ryhdyin availemaan solkia. ”Minä soitan äiteelles. Ei se voi oikiasti tarkoottaa jotta sinä meet tuanne tällä säällä. Vaikka — se kyllä nukkuu viälä tähän aikahan. Kuule. Laitetahan sulle vain tua fleece ja toppa ja tuut mun kaas ny maneesihin jaloottelemahan ja sitte takaasin tupahan niin kauaksi jotta minä kehtaan soittaa äiteelles ja heräättää sen. Kysytähän siltä mitä sinä tänään touhaat kun tuanne sua ei voi pistää. Kysytähän voiko Oskarin panna vaikka rattastamahan sua jottet aiva jouru olla tuvas.”
Aave näytti edelleen kärsivältä, vaikka sen ohuen nahkan suojana oli enää kaksi lointa sen omasta vaatevalikoimasta. Muut jätin sen oveen riippumaan suureksi jättitaitokseksi. Se, reppana, lompsi kuitenkin säyseästi perässäni, kun lähdin viemään sitä maneesille. Ulkona pakkasessa se aivasteli väkivaltaisesti, eikä ihme. Tuntui siltä, että hengitysilmakin oli jäässä. Niin vain sitä selviydyttiin silti maneesiin ja sain päästää Aaveen irti. Päätin aikani kuluksi tasoitella pohjasta olemattomia uria pois, ja Aave ensin tarkasti nurkat ja ryhtyi sen jälkeen tarkkailemaan minun puuhiani.
-
Nelly saapui keittiöön säteillen. Hymy oli niin onnellinen, että huomasin saman tien hymyileväni itsekin. Emäntäni piteli jotain selkänsä takana, mutta en keksinyt, mikä merkkipäivä nyt oli. En kai ollut unohtanut jotain seurustelun vuosipäivää? Kaupat olivat jo kiinni. Ei, en ollut unohtanut mitään. Ei myöskään ollut kenenkään syntymäpäivä. Ei edes minun.
”Mitä emäntä?” kysyin lähemmäs keltaisissa villasukissaan hiipivältä Nellyltä. ”Otakko kaffia viälä?”
Samassa Nellyn hupparin etutasku ryhtyi soittamaan sen yhden Nellyn rakastaman Netflix-sarjan tunnusmusiikkia. Hänen kasvonsa venähtivät ärtymyksen ilmeeseen.
”Oota ny vähä”, hän mutisi ja onki puhelimensa toiseen käteensä. Hän vilkaisi näyttöä niin nopeasti, että siinä ajassa en olisi itse pystynyt lukemaan yhtään mitään. ”Siis hä? Inari soittaa. Ei se ikinä mulle soita. Oota siinä, mä vastaan nopee tähän.”
Nellyllä oli saman tien puhelin korvallaan ja hän lateli jo tervehdyksiä uudelleen hymyssä suin.
”Selevä”, tuumasin, mutta Nelly huiski kädellään minut hiljaiseksi. Hän vakavvoitui nopeasti.
”Rauhotu nyt ensin”, hän komensi Inaria painokkaasti ja pikakäveli sitten olohuoneen puolelle. Se, mitä hän oli käsissään pidellyt aiemmin selkänsä takana, oli kadonnut. Ilmeisesti se mahtui hänen hupparinsa taskuun siinä missä puhelinkin.Olisin kuullut, mitä Nelly sanoi puhelimeen, jos olisin kuunnellut. Itse asiassa kuulin kuuntelemattakin. Nousin kahvini äärestä ja väänsin veden valumaan tiskialtaaseen, jotta olisi jotain ääntä peittämässä puhetta, joka ei selvästikään minulle kuulunut. Nelly puhui yleensä puhelimeen edessäni ihan kaikessa rauhassa. Pesin tiskialtaan, mutta puhelu jatkui. Väänsin astianpesukoneen päälle, vaikka se oli vasta hieman yli puolillaan. Se auttoi.
Nelly oli käskenyt odottaa, ja jotain kertomisen arvoista hänellä olikin. Vaikka puhelu venyi, päätin odottaa. Iltatalli oli tehty, eikä minulla ollut kiire enää muualle kuin nukkumaan. Istuin kylmenneen kahvini eteen. Sekoittelin. Selasin Ilkka-Pohjalaisen, jonka olin lukenut jo kahdesti. Katsoin työpaikkailmoituksetkin. Kaikki kaksi. Vein kupin tiskiin. Istuin alas uudelleen. Nousin taas ja pyyhin vakstuukin puhtaaksi. Avasin jääkaapin ja etsiskelin sieltä likaa ja vanhaksi mennyttä ruokaa pois siivottavaksi, mutta kumpaakaan ei ollut. Ryhdyin taas lukemaan Ilkka-Pohjalaista.
Ratsastin parhaillani Jussilla vanhan Hopiavuoren pikkuruisella, hakanakin toimivalla kentällä, kun Nelly seuraavan kerran yritti puhua kanssani. Ymmärsin melkein heti, että se oli unta. Nelly oli kuitenkin todellinen, mutta hänen aiempi onnellinen hymynsä oli poissa. En tiennyt, mitä kysyisin ensimmäisenä.
”Mitä Inari tiäsi?” sanoin käheästi ja rykäisin.
”Sulla on mustetta poskessa”, Nelly vastasi.
”Hä?”
”Ei kun oikeesti sulla on. Inari taas sano että… Noh.”Hermostuneisuus kutittii niskaani inhottavasti. Raavin sen pois ja yritin hinkata poskeani puhtaaksi. Sitten Nelly sanoi jotain niin iloista ja niin murheellista, etten tiennyt enää, miten olisi kuulunut reagoida.
”Tää nyt vähän vesittää mun ilmotuksen, mut Inari on raskaana eikä uskalla sanoa sen äidille. Ja sit mäkin, tai siis mekin saadaan vauva. Äläkä innostu! Turha ruveta kehtoja ostelemaan tällä kertaa näin varhain. Tiedä vaikka menis kesken taas.”
Sitten Nelly hymyili, mutta vain hetken. Minäkään en pystynyt ajatella omaa poikaani niin kauaa kuin olisin halunnut. Inarilla olisi varmasti hirveän rankkaa hankkiutua eroon omasta raskaudestaan.
-
Hauta
”Mä haluan vielä kahvia”, Nelly sanoi tervehdykseksi, kun tulin tupaan pitämään pientä taukoa. ”Viittisitkö keittää?”
”Iliman muuta”, vastasin eteisen puolelta ja riisuin kengät. Kahviahan minäkin olin tullut hakemaan.Nellyllä oli Halpa-Hallin mainoslehtinen edessään. Ei hän siitä kai mitään etsinyt, mutta hän tapasi lukea mainoksetkin läpi. Suukotin hänen olkapäätään ennen kuin tartuin kahvipannuun. Vein pannun tiskialtaan päälle ja kaadoin palaneet jämät pois.
Paitsi että kahvia hulahti viemäriin puoli pannullista. Olin tuijottanut nesteen valumista ja viemäriin vetäytymistä aika kauan ennen kuin olin rekisteröinyt asian. Suurin piirtein tähän aikaan keitin aina kahvia. Koska tähän aikaan ei ollut enää kahvia.
”Nelly?” kutsuin.
”No?” Nelly kysyi ja nosti hajamielisen katseensa Halpa-Hallinkeltaisesta lehtisestä.
”Jottet sinolisi jo keittäny kaffia äsköön?”
”Hä? Ei ku en oo. Mä tulin just vasta sieltä Ilveksiltä.”
”Jaa…”
”Mikä nyt on?”Nostin nyt tyhjää kahvipannua ilmaan ennen kuin laskin sen takaisin omalle pienelle levylleen koneeseen.
”Tääloli viälä puali pannua. Tai siis äsköön oli mutta mä kaaroon sen vahingos viämärihin.”
”No vitsit.”
”Minkä tähären tääloli niin palio?”Nelly katsoi ohitseni keittiön seinään, jossa ei ollut mitään sen mielenkiintoisempaa katsottavaa. Hän näytti täysin rauhalliselta. Sitten hän kohautti olkiaan, laski taas katseensa mainokseen ja käänsi vaatesivuilta lelusivuille.
”En tiiä.”
”Ketä täälon ollu tänään eres?”
”Hä?”
”Mä kaaroon eileenki puali pannua menöhön vahingos ja nyt taas. Eikö väki käy enää juamas?”
”Nyt kun sanot, niin…”Nelly katsoi ikkunasta ulos. Polle-kuvioinen kahvipurkki kädessäni kävelin hänen selkänsä taakse katsomaan myös. Pihalla oli minun autoni ja Camillan auto. Katseemme kohtasivat lyhyesti ennen kuin Nelly käänsi taas sivua, vaikka ei ollut edes vilkaissut lelusivua vielä.
”Ootko huolissas?” Nelly kysyi lehdeltä.
”En kai”, sanoin ihan hetken mietittyäni. ”Hello juaa yksin ku siäni ja se on flunssas.”
”No ei se kyllä kahvia silleen juo. Se juo mun mehut aina.”
”No Kozlovin poijjat on reissun päällä. Ne juaa. Ja Alex on ajos.”
”Jep. Hyvä. Älä siis vaivaa päätäs.”En ollut vaivannutkaan. Mittasin vain puoli pannullista vettä kokonaisen sijaan ja laitoin puruja ihan naurettavan vähän. Niin. En ollut ollut huolissani. Nyt olin. Talo oli hiljainen. Jopa Mielikki oli kylässä vanhalla Meijerillä Noan mukana. Ei minua talli huolettanut, kyllä sen kanssa selvittäisiin vaikka hevosia lähtisi. Tämä hiljaisuus sen sijaan oli kolkkoa, kun sitä oikein pysähtyi kuuntelemaan. Kukaan ei paiskonut olohuoneessa pelikonsolien ohjaimia. Jääkaapissa oli ihan liikaa ruokaa, jota kukaan ei käynyt syömässä pois. Kukaan ei edes takonut alakerran vessan ovea ja karjunut, että nyt pitäisi päästä ja vähän äkkiä. Kyllä ihmisen tuvassa piti aina olla vähintään viisi elävää olentoa yhdellä kertaa, jotta elämä tuntui elämältä ensinkään. Tämä ei kuulostanut Hopiavuoren tuvalta, vaan haudalta.
-
Hei!
James kuulostaa oikein kivalta nuorisolaiselta. 🙂 Muutama juttu jää kuitenkin vielä hieman epäselväksi, joten pyydänkin sinua täydentämään hakemusta tähän hieman ennen kuin voin hyväksyä sen.Ensinnäkin, mitä asemaa James hakee? Onko hänellä esimerkiksi hoitohevonen haaveenaan? Tällä hetkellä Typyllä ja Skotilla ei ole hoitajaa. Pasilla periaatteessa on, mutta hoitaja käy niin harvakseltaan, että sille mahtuisi kyllä toinenkin.
Toisekseen, James kuulostaa etunimensä perusteella kovin ulkomaalaiselta. Toki syntyjään suomalaisissakin on esimerkiksi Jameksia ja Jennyjä, joiden nimet lausutaankin suomalaisittain. Jos James on kuitenkin ulkomaalainen, haluaisin erityisen kovasti tietää, miten hän on päätynyt sisäänpäinkääntyneeseen Otsonmäen kuntaan, jossa ei oikeastaan ole ulkopuolisia. Mikä on hänen kytköksensä paikkakuntaan? Minulle tämän tallin syvin inspiraatio lähtee siitä, että vaikka täällä tapahtuu yllättäviäkin sattumuksia, tarinan perusta on uskottava ja hyvin selitetty, eli palaset sopivat yhteen ja erityisesti hahmot luomaani miljööseen. 🙂
Onko Jamesille keksitty jo sukunimi? Mikä se on? 😀 Meidän hahmoilla on sukunimet, eikä vähiten sen takia, että kun he kulkevat pikkuisessa Otsonmäen kunnassa, verhot heiluvat ja mummot katselevat, että kenenkäs lapsia nuo tuolla ovat. 😀
Joka talli haluaa varmasti erilaiset hakemukset, ja meillä hahmokeskeisenä paikkana juuri hahmon tiedot ja taustat ovat erityisen tärkeitä. Kysyn siis siksi, enkä sen takia, että hakemus olisi jotenkin huono. 😀 Toivottavasti ehdit täydentää, niin pystyn näkemään, sopiiko juuri tämä hahmo miljööseen uskottavasti! Hahmon vaihto on tottakai myös aina sallittua, jos toteat itse, ettei Jamesilla ole kytköksiä miljööseen. Sinut kirjoittajana me kyllä ehdottomasti halutaan! 😀
-
Tämänkaltaiset hahmot, jotka eivät automaattisesti hakeudu muiden luokse ja ole kiinnostuneita ja pidettyjä, vaativat Hopiavuoren kaltaisessa paikassa kirjoittajaltaan paljon enemmän kuin kiltit ja sosiaaliset hahmot. Sinulla on edessäsi kovaa työtä, kun ohjaat hahmosi muiden hahmojen pariin ja näytät lukijoille, miten hän muiden kanssa toimii. Ystävien saaminen on vielä vaikeampaa. Hopiavuoressa kirjoittajien keski-ikä on korkeampi kuin virtuaalitalleilla yleensä ja kaikki ovat tavalla tai toisella kokeneita kirjoittajia. Siksi kirjoittajat ymmärtävät, että vaikka hahmo olisikin suorastaan ilkeä muille, kirjoittajat eivät tarkoita olla ilkeitä toisilleen. Siitä huolimatta kanssakirjoittajienkin akrobatiaa tullaan kaipaamaan. Miten saa ohjattua hahmot olemaan sosiaalisia keskenään silloin, kun he eivät automaattisesti pidäkään toisistaan? Tätä odotan Alexanderin kaltaisten hahmojen kohdalla aina eniten: kirjoittajan kekseliäisyyttä pakottaa hahmo muiden pariin.
Pasin pariin pakottamista ei tarvita. Alexander ymmärtää hevosen puhetta varsin hyvin ja tietää yhtä ja toista hevosen järjenjuoksustakin. Jo tässä ekassa tarinassa kuvastuu kauniisti hevosen ja ihmisen hengenheimolaisuus. Olen ihan varma, että siinä missä Alexander auttaa Pasia, Pasikin jossain vaiheessa auttaa Alexanderia. Nämä kaksi sopivat niin kauniisti ja saumattomasti yhteen. Samalla alkuasetelma on mielenkiintoinen, koska se ei ole liian helppo. Näennäisestihän Pasia on vaikea rakastaa, kun se on sellainen kärtty. Samalla lailla Alexanderia taitaa olla vaikea rakastaa. Molemmissa on kuitenkin enemmän kuin rosoinen ja röllimäinen pinta!
-
Mut saa näköjään ihan sairaan helposti raivostumaan, kun olen just herännyt. Ei tarvi kun kuvata lapsiasioista utelua sellaisen hahmon näkökulmasta, jonka ajatuksiin tässä asiassa samastun. Ajatuksetkin menee niin samaa rataa: tekee mieli tiuskia, mutta kun ei saa, niin hymistelee jotain kohteliasta, josta toinen ei sitten kuitenkaan tajua, että MEE NY JO VAIKKA TÖIHIN SIITÄ KYSELEMÄSTÄ. 😀 Mitä ne edes siinä utelee, kun lapsia on jo valmiiksi, ja hyi, kun ne on pitänyt mukaankin raahata.
Mä olen haistavinani oikean maailman ilmapiiristä autistisesta ajatuksenjuoksustani huolimatta, että lapsiperheen vanhemmat, isovanhemmat jne pitäisivät Sonjaa pahiksena. Vissiin yleinen ajatusmaailma on, että Sonjan pitäisi joko olla iloinen, kun lapset tulevat mukaan, tai ainakin suhtautua neutraalisti ja näyttää tyytyväistä naamaa. Mun on helppo suhtautua johonkin sisarusten lapsiin niin: ne on mulle tuttuja, ja itse asiassa silloin tällöin aika hauskoja, jos niistä ei just sillä hetkellä roiku mitään tahmaa. Niille saa myös ärähtää, että mee nyt jo muualle hengittämästä mun ilmaa. Sonjaa ympäröi kuitenkin ihan vieraat lapset, ja ne on kammottavia. Joku sanoisi, että eihän se ole kuin tutustua, mutta kuka nyt haluaa tutustua joihinkin vieraisiin lapsiin? 😀 Mä tykkään hirveästi mun yläasteikäisestä opetusryhmästä nyt kun olen tutustunut niihin naperoihin, mutta en tasan olisi tutustunut yhteenkään niistä muksuista alun perin, jos ei olisi ollut pakko. Ehkä Sonjankin on jossain välissä pakko, ja silloin ne penskat voi olla ihan hauskoja, tai edes siedettäviä, mutta ei niinkään aina käy. Eikä muiden lapsiin tutustuminen kyllä ainakaan mun kohdalla ole aiheuttanut mitään lapsentekohaluja! Y-ök!
Tiedättekö, mikä mua kammottaa tässä tarinassa eniten? Kun mä täytin ehkä 25 ja mun emäntä oli mua vanhempi, loppui kysely siitä, että tuleeko lapsia. Näyttää siltä, että jos mulla on joskus vielä emäntä, se alkaa jumaliste alusta, vaikka ehdittäsiin vanheta vielä vaikka 10 vuotta ennen kuin tavattaisiin. :DDD Jatkossa vastaan, että en oo harkinnu lapsia, mutta ootko harkinnu että pistät omas johonki laitokseen niin saat säkin kokeilla omaa elämää välillä. (Joo en vastaa oikeasti. Mutta ajattelen joskus.)
-
Tervetuloa Alexander! Jo ennen kuin Pasi mainittiin, ajattelin, että tämä hahmo kuulostaa niin samanhenkisetä kuin Hopiavuoren poninpaholainen, että johan tulisivat juttuun. Voit tehdä Alexanderista esittelyn hahmoalueelle, ja sen jälkeen hänelle voi aloittaa oman päiväkirjan spinnareihin. Päiväkirja-alueen päiväkirjat ovat vapaata riistaa, ja tarinat voi julkaista sinne, minne niiden kokee parhaiten sopivan. Alexander saa varmasti ihan uutta hulinaa aikaan!
-
Tällä kertaa aion ripustautua kovasti kiinni kieleen, koska sitä en ole mielestäni aikoihin tehnyt. Varoitus! :DD
Kielioppi ja tyyli ovat ihania asioita. Molemmissa on sääntönsä, ja kunhan ne säännöt tietää, niitä voi rikkoa. En siis sano, että oikea tapa kirjoittaa tarinaa on seurata jotain kieliopillista pyhää tekstiä, eli ISK:iä, vaan kunhan teen huomioita.
Sonjan kerrontatapa on muuttunut ajan kuluessa kirjakielenomaisesta hiljalleen kohti enemmän ja enemmän puhekielenomaista. Sanat taivutuksineen ovat edelleen tiukan kirjakielisiä (pl. tietysti repliikit ym. suorat lainaukset). Puhekielisyys tulee ennen kaikkea rakenteista.
Yksi kovasti lisääntynyt rakenne on kokonaisen virkkeen aloittaminen konjunktiolla. Kieliopillisestihan se ei yleensä käy, ja kielioppi sotisikin myös tämän tarinan konjunktioalkuja vastaan. Niin kuin sanoin, rajoja saa rikkoa. Luulen kuitenkin, että juuri tämän nimenomaisen rakenteen tarkasteluun kannattaa kiinnittää huomiota. Kuinka paljon niitä aloituksia onkaan? Mä uskon työni takia huomaavani ne paljon räikeämpinä kuin ne oikeasti ovatkaan, ja tarvittaisiin ihan toisentaustainen lukija kertomaan, onko niitä lukijoiden mielestä yleisesti paljon vai sopivasti.
Muitakin temppuja, esim. nollapersoonaa tai predikaatin puuttumista on nykyään enemmän kuin ennen. Niitä kuitenkin on sen verran vähän, etten mä ainakaan takerru niihin millään tavalla lukiessani. Näin analysoidessani ne näen, ja olen että OK, tyyliseikka. Toimii.
Kaiken kaikkiaan Sonjan tarinoiden kieli on ilahduttavan selkeää sekä nykyään että vanhemmissakin tarinoissa. Esim. mulle on tyypillistä pitsikoristella kaikkea liikaa vaikka edes adjektiiveilla ja muulla löysyydellä, mutta sellaiset hörhelöt ovat näistä teksteistä pitkälti poissa. Ihan puhtaan selkeyden lisäksi ihailen sitä, miten hyvin tämä linjaus sopii Sonjan persoonaan. Sonja on vahva, selkeä ja tietyllä tapaa suoraviivainen, niin kuin kielensä, eikä yritä olla muuta kuin on. Joku Chai ja se mitä hänen kielensä pyrkii olemaan, ovat aika lailla tämän kielen ja tämän persoonan vastakohdat.
-
Montakokytä kertaa olen sanonut, että hyi lapsia, ja hyi lapsilla pilattuja puolisokandidaatteja? :DD Nyt mulla on kuitenkin eri ajatukset. Pystyn ymmärtämään varsin hyvin, miksi tämä pieni palvelus aiheuttaa Sonjassa harmia. Pelisääntöjenhän piti olla selvillä, ja yksi kerta toden totta venyy helposti moneksi kerraksi. Samalla mä elän tiiviissä yhteisössä, jonka olen rakentanut itse itselleni keräämällä parhaat ihmiset yhteen. Kun joku tarvitsee apua, kuinka pientä tai suurta tahansa, ratsuväki on paikalla. Kun se yksi tarvii sitä lastenvahtia, mä vahdin, vaikka se ei ole millään lailla mun juttu. Jos mä en vahdi, joku muu meistä vahtii, vaikka tässä mun ryhmässäni vain kaksi edes pitää muksuista jollain tasolla. Kun olen parisuhteessa, sen on toimittava samalla ajatuksella, tai en osaa enkä halua olla siinä. Olisin siis voinut ihan hyvin olla Vladimir, enkä olisi edes käsittänyt pyytäväni liikaa. Toisaalta olisin voinut ihan hyvin tuntea Sonjan vastahakoisuutta, mutta silti olisin sanonut että juu, oota mä juon tän kahvin eka loppuun nopee. 😀
Tuttua on myös kiukuttelevat eksät lapsiasioissa. (Taas yksi syy miksi ei lapsella pilattuja käytettyjä puolisoita, hyhhyh.) Ajattelisin pikku-Sonjan äidistä niin kuin Sonjakin, eikä tarvitsisi edes montaa tällaista sattumaa tulla ennen sitä. Onko se lie vainoharhaa oikeasti, vaikka sitä tulee sanottua vainoharhaksi siitä muille kertoessaan, ettei ne pitäisi kertojaa ihan hulluna? 😀
-
Jaiks, mä olisin Sonja ja Ilona!
Tässä on kerrottu hyvin se, miten paljon oikeasti muiden asenne ja ajatukset vaikuttavat omaan mielialaan. Voi jehna, miten onnellinen mä olin, kun ostin viimein oman asunnon. Sitten tuli muuttoapu, ja yksi mulle tärkeä ihminen nyrpisteli nenäänsä, ja yhtäkkiä mä en nähnytkään kuin kuluneen parketin ja sairaalanväriset tapetit. Onneksi siitä mielialasta ponnahtaa myös pois, kun arki asettuu: klaavuilla se parketti olisi koirien kanssa kuitenkin pian, ja tapettia ja maalia saa aika halvalla kaupasta. Hevosetkin voi pysyä terveinä, ja onhan Tihku Santun pääsylippu muiden kanssa isoihin kisoihin. Isojen päätösten kanssa on ihan normaalia hermoilla! Hassuhan se on, joka toteuttaa unelmansa, eikä kertaakaan käytä mielessään ajatusta, että teinkö kuitenkaan oikein. 😀
-
Kuulostaa ihan mun koiraihmiskavereilta. Niillä on nätit, järjestelmälliset päiväkirjat kaikesta mahdollisesta ja rakennekuvat urheilukoiristaan edistyksen seuraamiseksi. Sitten olen mä, joka muistaa, että ainiijjoo koirathan pitää vssiin rokottaa aina joskus, kun muut alkaa puhua omien koiriensa rokotuksista. Jalostusnarttuja tulee seurattua tarkasti, mutta näiden kotiurosten kanssa laiskuus voi johtua siitä, että meiltä puuttuu tavoite. (Siis muukin kuin nukkua mahdollisimman paljon lusikassa koirien kanssa.) Sonjalla ja Aaveella puolestaan on tavoitteita.
Tykkään tästä tekstistä samalla tavalla kuin tykkäsin ennen muinoin lukea kasvattajien ja aktiiviharrastajien oikean elämän koirablogeja silloin kuin niitä vielä oli. Harmi vain, etten vieläkään osaa sanoa, mikä tähän ja niihin tekee sen jännittävyyden tunteen, kun mitään ei oikeastaan edes tapahdu. Ei se ole nuuskinnan iloakaan niin kuin esimerkiksi Big Brotherin katsomisessa ja juorulehtien lukemisessa on. Ehkä se on sitä, että tällaisen kautta voi unelmoida, millaista olisi, jos itse eläisi lemmikeineen erilaista, vakavammin otettavaa, tavoitteellisempa elämää.
-
Siis koirat ja kakrut!!!
Mä suhtaudun kakruihin vähän niin kuin öö joihinkin ilveksiin. Osa on ihan tavallaan söpöjä, mutta ei mua silti kiinnosta silittää niitä tai varsinkaan ottaa himaan asumaan ja sotkemaan. En mä halua pahaa ilveksille enkä kakruille, mutta en mä halua erityisesti hoitaakaan niitä. No ehkä ilveksiä voisi, kun ne on pörröisiäkin… 😀 Silti mun kivisydänkin lämpenee, kun mun koirat pääsee leikkimään kakrujen kanssa. (Heh varmaan sen takia, kun mun koirilla on kivaa, en mä niistä lapsista niin…) Meidän Juuso onkin vähän niin kuin Axa, eikä tarvi edes kuvitella miten se raahaa siskon nuorimmaiselle kaiken omaisuutensa ja palvoo sitä siinä. Viimeksi eilen se palvoi ja halusi imeytyä tämän lapsen kudoksiin ja tulla yhdeksi sen kanssa tai jotain. :DD Samalla kun mä näen Juuson ja Axan samana, mä näen mut ja Sonjan samana. Heh, kukapa nyt ehdottaisi, että me hoidetaan jotain mukulaa ennemmin kuin koira? 😀 Me ollaan vastuuntuntoisia ja fiksuja ja kaikkea, mutta en voi kuvitella kumpaakaan meistä leikkimässä naperon kanssa böö-leikkiä tai barbienukeilla. Mulle on jäänyt Sonjastakin sellainen kuva, että jos sen syliin laittaisi vauvan, niin se olisi hieman hukassa. Mitä sille pitää sanoa? Muut osaa jutella sille. Hyvää päivää, vauva? Mä olen Sonja? Mitä muuta oot tänään tehnyt kun juonut tissiä? :DD Vyörytän nyt Sonjaan kuitenkin ihan mun omia ominaisuuksia. Se on sosiaaliesti ihailtavan taitava. Ehkä se jotenkin tietää, mistä vauvojen kanssa kuuluu keskustella. 😀 Sehän osaa sanoa vitsinkin!
-
Voi poijjat kun sattuu. Kirjoittamalla Sonjan sympatiaa saat Santun murheen hyvin esiin. Efekti on sama kuin jos itse tosi murheellisena pystyy näyttämään pokerinaamaa, mutta heti kun joku kysyy, että voitsä hyvin, niin sitä alkaa rääkyä. Tässä myötätunto on tosi luonnollista, vähäeleistä ja kaunista. Joskus on hyvä kertoa enemmän asioita vähemmin merkein.
-
Blokki sulla voi olla, mutta taitoa kyllä silti olet kerännyt. Perustelua seuraa. 😀
Joskus, kun kirjoittajalla on monta monta hahmoa, alkaa tulla sellainen kirjallinen same face syndrome. Ei se varmaan ihan kaikille tule, mutta mulle ainakin, ja myös ihan oikeille kirjailijoille. Katsoo nyt vaikka ihanan Anna-Leena Härkösen tuotantoa: se on edelleen yksi mun lempikirjailijoista, mutta mitä enemmän tuoreempia teoksia lukee, sitä enemmän sen päähenkilöt on oikeastaan yksi ja sama henkilö. Pitää olla aika monta pikkujuttua ja pari isoakin juttua, jotka erottavat hahmot toisistaan.
No Janna ja Minja eroavat juuri nyt toisistaan kuin yö ja päivä, jos katsoo reaktioita huonoon kisasuoritukseen. Janna on aina kovin tyynni: jaa, meni huonosti. Jannalla on selostava ote kisasuorituksiin. Minjalta taas saa tässä tosi tunteellisen reaktion, mutta selostavuus on minimissä. Selostavuuden etu on selkeys, kun taas kokemisen etu on tunteellisuus. Molemmilla tavoilla kertoa on aivan varmasti lukijansa, mutta muhun iskee tällä hetkellä enemmän tämä minjamainen tunteella kokeminen.
Pahan aavistelu ei myöskään kuulu Jannaan (muissa kuin ihan tosi tosi tosi isoissa asioissa!) mutta tässä se kuuluu Minjaan. Mä samastun tähän ihan valtavasti. Aina kun menee huonosti, tulee odottaneeksi, että vastakin menee huonosti. Meillähän on sanontakin tästä: ei kahta ilman kolmatta. Oikeastihan surkeuden todennäköisyys ei kasva, vaikka äsken olikin surkeaa, paitsi jos sen antaa vaikuttaa mielialaansa tällä tavalla — ja tottahan me ihmiset sen annetaan vaikuttaa! 😀
-
Mulla on kans vähän kahden sorttisia fiiliksiä tästä. Jo kun hevosen vaihto tuli puheeksi, olin että jes: tämä tarkoittaa, että Santun tarina kilparatsastajana voi päästä alkuun. Santun tarina olisi ollut suoraviivainen kehitystarina (joissa ei ole siis mitään vikaa) ilman Fifin ongelmia. Fifi on kuitenkin pistänyt jarrua päälle terveytensä vuoksi. Uusi hevonen tarkoittaa, että Santtu pääsee kehittymään nopeammin ja oppimaan ihan uudenlaisia juttuja, joista et ole vielä päässyt kirjoittamaan kuin kisahoitajan näkökulmasta. Näitä odotan.
Sairastelun mahdollisuus kiinnitti kuitenkin myös mun huomion. Jos tässä pedataan jotain kamalaa, kestääkö Santtu sen enää Fifin tapauksien jälkeen? Toisaalta — tarvitseeko hahmon kestää kaikkea? Jos se menee rikki, mutta on yhä olemassa, siinä on taas uudenlaista kirjoitettavaa. Moni hahmohan meillä on ihan tosi rikki, jokainen omalla hahmokohtaisella tavallaan, ja kauheudestakin on kiva kirjoittaa ja lukea. Santun kohdalla mua vielä nyt huolestuttaa oikeastaan lähinnä siksi, että se on (Niklaksen kaa) meidän sympaattisimpia hahmoja, eikä sille tahtoisi pahaa. Toisaalta kun ihanimpia tyyppejä lyö oikein kovaa naamaan kirjallisuudessa, niin siitä ainakin saa reaktioita, ja elämyksiähän taide on!
-
MITEN NOITA IHMISIÄ ON OLEMASSA, NOITA KIMMOJA? :DDD Mulla on yksi kaveri, joka ei osaa olla valokuvassa kans! Se saattaa hymyillä ihan normisti jollekin jutulle, mutta kun ottaa kameran, niin se sen hymy muuttuu irvistykseksi. Se on ihan komea mies, mutta kuvissa se näyttää ihan kaulattomalta, karsastavalta älykääppiöltä. :DDD
Mutta joo, tässä tarinassa mun suosikkiasia on kohderyhmän huomiointi: osut ainakin muhun (kaikkien muiden taustoista ja elämistä en tiedä). Mä olen tuonut ilmi, että en ole yhtä rikas, sivistynyt, fiksu, koulutettu tai kultturelli kuin Sonja. Jos ajatellaan, että mä olisin kohderyhmä, muhun ei välttämättä uppoaisi viihdelukemisena syväluotaava, yksityiskohtainen kuvaus museosta tai muusta kulttuurimestasta, ellei mukana olisi jotain hyvää säkää ja mulla olisi jotain muita siteitä paikkaan. Nyt tuot ilmi, että Sonja on täällä, nautii kulttuurista, vierailee museossa, mutta etualalla onkin kohderyhmää (muitakin kun mua!!) ihan takuulla kiinnostava juttu: kevyt kuvataide, kännykkäkuvaus siis. Sen lisäksi kerronta keskittyy ennen kaikkea tämän ystävyyssuhteiden hoitoon, positiivisuuteen, vitseihinkin ja jo sinällään tuottaa hyvää mieltä.
Mä en ole ajatellut kohderyhmiä hetkeen omassa räpiköinnissäni, ja tää oli mulle hyvä, virkistävä muistutus!
-
Ahvenanmaalla oli kyllä mielenkiintoisia tuloksia! Sonjan menestys oli tietenkin upeaa, mutta tarkoitan myös muita tuloksia. Muidenkin kuin mun kohdalle näköjään osui sellainen hassu arpaonni, että kaikki tuotokselliset menestyi selkeästi huonommat kuin ilman tuotoksia lähteneet. Ihan niin kuin tuloksista olisi poistettu aina parempi. :DD No, tästä saa jutunjuurta taas!
Mielenkiintoista tulosanalyysiä aina vaan mielenkiintoisempaa mun mielestä on nämä meidän tyyppien ihmissuhteet. Mä edelleen povaan jotain juttua Sonjan ja Anssin välille taas, kun ne kerran liikkuvat yhdessä. Tai sitten voi olla, että ihan pelkkiä juoruja lähtee liikkeelle ja joutuu vääriin korviin, kun muut käsittävät väärin näiden suhteen luonteen. Anssin läsnäolo on tuotu esiin niin selkeästi tarinoissa, että ainakin tämänsuuntainen juonenkäänne olisi pedattu ihan sairaan hyvin, ja sen odottaminen on jotenkin tyydyttävää.
-
Tarinan vipaan kappaleeseen asti mä koen samastumista. Joku muukin, edes fiktiivinen ihminen, suhtautuu lapsiin niin kuin mä! Ne on väsyttäviä, en halua niitä mun himaan jne, mutta en mä niille mitään pahaa tietenkään tahdo. Tavallaan ne on joskus jopa mielenkiintoisia, jos ne on jo siinä iässä, että pelaa just shakkia eikä enää kulje yskimässä mun päälle.
Toinen juttu, joka heti ensilukemalta tämän julkaistuasi jäi mieleen, on taas kerran yhteiskuntaluokan kuvaaminen ovelasti rivien välissä. Duunariperheen meikäläinen osasi toki shakkia ja ratsastaa ravihevosella, mutta kyllä ne oli vähän paremmista perheistä, jotka sitä harrasti, tai joilla oli varaa harrastaa ratsastusta. 🙂 Näiden yksityiskohtien lisäksi ovelaa on Sonjan suhtautuminen. Sen ajatukset lapsen shakinpeluusta tai hevosesta on ihan neutraaleja, eikä että ohhoh, katsos tuota. Se kuuluu samanlaiseen elämänpiiriin kuin Vladimir lapsineen.
Viimeinen kappale yllätti mut. Vaikka Salieri ei ole enää täällä meillä, tarinahevosten keskellä se on näitä mun tyyppisiä hevosia, joista eniten tykkään: sellaisia tasaisia, normaaleja, hyvin koulutettuja, kilttejä — tavallaan tavallisia. Ehkä ajatus Harrille myymisestä ei ole niin kamala kuin ulkopuoliselle myyminen olisi, koska me tunnetaan Harri, mutta samalla tuntuu kuin me menetettäisiin Salieri jotenkin lopullisesti. Toisaalta tämä sitoisi Sonjaa ja Harria taas tiukemmin yhteen!
-
Haluaisin nostaa tästä tarinasta esiin alun huolellisen käyntikuvauksen ja koheesion keinot.
Käynnin kuvaus on tarkkaa ja monipuolista. Siinä käytetään aistihavaintoja, mikä mun mielestä on alun parasta antia. Infodumppausta ei tule, koska faktat laitetaan esiin takauman kautta, ja tätä pidän ovelana vetona.
No niin, sitten. Aiheen yhtenäisyys luo koheesiota. Myös se, miksi sanot lopun olevan eri paria alun kanssa, johtuu aiheesta. Alun aihe on käynti, lopun taas hirvikärpäset. Molemmat puoliskot pysyvät itsenäisenä koossa jo aiheen puolesta, vaikka eivät keskustelekaan keskenään nyt. Se, mihin kiinnitin erityisesti huomiota, on kuitenkin alun siirtymä tokasta kappaleesta kolmanteen: tänään Aaveen selkä keinui maastossa. Vaikka siirrytään hevosesta miljööseen, se tehdään kappaleen aloituksessa hevosen käynnin kautta, ja tämä tyylikäs siirtymä keräsi multa pisteet. Neljänteen kappaleeseen siirrytään pohjustamalla: mainitaan loimi, joka yhdistää Sonjan ja Aaveen Niklakseen ja Barnumiin. Loimentarpeella on saatu pelastettua aika paljon. Se on silta kahden puoliskan välillä. Eihän tämä silta mikään nelikaistainen betonijärkäle tällä kertaa ole, mutta hei, riippusillatkin lasketaan, jotta saadaan tarina etenemään!
Lopuksi vielä samastun nopeasti tässä Sonjan kaipaukseen. Ei se, että uusi on objektiivisesti parempi, saa vanhaa lemmikkiä unohtumaan. On mullakin tossa Nisun kaverina toi Juuso, joka on pojat ollut niin helppo kouluttaa omaan käteen sopivaksi. Jos saisin valita, meillä olisi silti edelleen Taavi, vaikka se oli ihan pelle koira!
-
Sekä tenavan tulo että Oscar tekevät hyvää Marshallille niin ihmisenä kuin hahmonakin. Marshall itsekin tietää kaipaavansa välillä muuta roolia kuin kilparatsastajan tai valmentajan. Siinä roolissahan Marshall on hyvä, mutta ihminen tarvitsee muutakin säilyttääkseen tasapainon.
Nyt musta tuntuu, että sain ekan kurkistuksen siihen, millaisen roolin Marshall ottaa isänä. Mun mielikuvissa tässä tarinassa Marshall liikkuu rennommin kuin ennen ja tietyllä tavalla ottaa enemmän tilaa kuin ennen. Hän on ihan valtavan monitahoinen hahmo, on ollut alusta asti, mutta taas Marshall ottaa valtavan loikan ja muuttuu yhä enemmän eläväksi ihmiseksi! Tää kertoo aina kirjoittajan kehittymisestä, mutta nyt ajattelen, että suunnittelulla on erityisen valtava osa tässä kehitysaskeleessa. Eihän Marshallilla ole ollut samalla lailla tilaa näyttää meille lukijoille, millainen hän on rentoutuessaan ja kotona. Mä tykkään kovasti siitä, mitä näen, ja uskon, että kun tenavan aika on, me nähdään paljon lisää tällaista Marshallia, joka ikään kuin hengittää syvempään. 😀
-
Mä tykkään kahdesta jutusta, eli tarinan molemmista aiheista. 😀 Oon aina kateellinen ja ihailen, kun joku kirjoittaa ratsastuskuvausta, joka toimii, koska sitä saa lukea aika harvoin ja itse en osaa! Pelkkää puhdasta valmennusta moni siis osaa kirjoittaa tosi hyvin, mutta sen lisäksi että hevoshommat ovat tässä realistisia, muhun vetoavat tutut hahmot ja niiden yhteistyö. Haluaisin osata ujuttaa kans vahvaa hevoskuvastoa valmennuksiin, mutta vielä pitää opetella paaaljon.
Tykkään myös taas Iirosta ja Ilonasta. Monesti sisaruksia kuvataan tosi oudosti nykyfiktiossa. Ne ovat toistensa tukena ja kaikki on jotenkin tosi sulavaa niin kuin romantiikan ajan teoksissa voisi olla. Oikeestihan edes aikuiset sisarukset ei ole silleen. Ne on niin kuin Ilona ja Iiro: toistensa puolella kyllä, mutta samalla vähän näätiä myös. Niillä on, ei nyt oma kielensä, mutta oma tapansa puhua toisilleen. Näiden sisaruus on elävää ja realistista.
-
On Sonjan hahmolle uskollinen ratkaisu, että hän hoitaa matkajärjestelynsä itse hyvissä ajoin ja kaikki menee sulavasti. Auton huoltoa myöten kaikki on kunnossa, tottakai! Samalla mä kiinnitän myös muuta huomiota tähän ratkaisuun. Kun ongelmia ei ole eikä tule, kimppakyytejä sähläävän porukan kanssa ei tarvitse miettiä. Oikeassa elämässä se olisi aikas ihanaa. Tarinassa se tarkoittaa paitsi Sonjan hahmolle uskollista kokenutta matkaamista, myös viestiä meille muille kirjoittajille, että Sonjan kisat ovat melko yksityiset: ei kimpassa kirjoittamista kiitos. En tiedä, oletko suunnitellut jotain, johon tarvitset enemmän omaa tilaa: esimerkiksi jotain Sonjan ja Anssin välille, kun sitä olisi ainakin pohjustettu. Tällä kikalla saatkin paljon tilaa kirjoittaa sellaisesta, jos niin aiot. Jos taas mitään suunnitelmaa ei ole eikä esimerkiksi rengasrikkoa tule, olet varmistanut myös sen, ettet saa merkittäviä mainintoja muiden tarinoissa kuin mahdollisesti itse kisasuorituksesta. 😀 En mä nyt siis tätä viaksi lukisi tarinalle! Joskus sitä tarvitsee tilaa ja Sonja toimisi just näin, jos olisi oikea ihminen! Nostin tämän esiin lähinnä siksi, että ihan varmana jokainen meistä painii joskus sen kanssa, että jää välillä vähän yksin hahmoineen. Syy siihen voi olla sellainenkin, että tarina sanoo, että tähän ei tällä kertaa mahdu muita.
Samaan aikaan tässä kuitenkin vedetään muita mukana. Sonja on huomannut, että muita tulee ja hulabaloo on todennäköinen. Sonja on jutellut ennen tarinaa Marshallin ja/tai Niklaksen kanssa heidän suunnitelmistaan. Myös ihan muiden tallien juttuja on pidetty silmällä sen verran, että itse noiden tallien omistajana olisin ihan tosi iloinen siitä, että mun jutut ovat olemassa myös muualla kuin omassa pikku ympyrässäni. <3 Musta on tosi ihanaa, että Sonjalla on resursseja ja sulla kirjoitusinspiraatiota niin paljon, että Sonja näkee muutakin kuin yhden tallinnurkan ja yhden hevosen! Ihan hirveän moni virtuaalihahmo ei kuitenkaan vielä näe, vaikka tallien välinen tarinointi onkin yleistynyt ihanasti!
-
Toivottavasti ne on oppineet jotain viimekerrasta! Voi äiti mikä säätö. Toivottavasti ne nyt kiltisti vuokraa ison auton ja pistää Alexin ajamaan sitä, niin ei tarvitse vouhkata.
Parasta tässä on Niklas. Se on aina hauskaa, kun sillä on vauhti päällä. Lisäksi mulla on niin hyvä mieli, että se uppoaa tosi monen kanssa porukkaan niin vaivattomasti. Tätä nykyä mä tykkäisin Niklaksesta oikeassakin elämässä ihan hirveesti. Pieninä annoksina tosin, tai sitten jos siihen saisi äänenvaimentimen mukaan. :DD
-
Mä en halunnut kommentoida tätä tekstiä. Mietin, mistä se johtuu, koska sinänsä tarinahan on oikein hyvä ja kiva ja hyvin kirjoitettu. Aika nopeasti tiesin, mikä mun asennevamma on, ja vaikka tiedostan sen, mua pännii yhtä kovaa edelleen.
Marshall ja Niklas ovat perustaneet Oman Tallin. Ne Oman Tallin Jutut kuuluu musta siis sen tallin ihan omaan päivikseen. Edelleen mua kiinnostaa Marshall ja Niklas tuvassaan tai reissuillaan Hopiavuoren hevostallin porukkana. Tässä Marshall ei kuitenkaan ole Hopiavuoren hevostallin porukkaa, vaan Kozlovin tallin isäntä. Mä koen, että mua käytetään kommenttiautomaattina: että olisi OK perustaa oma talli, mutta silti laittaa myös sen omat tarinat kommentointikierrokselle tänne. Tietenkään et tarkoita mitään tällaista pahaa ja laskelmoitua, eikä mun asennevammat tule mieleen kirjoittaessa ja julkaistessa. 😀 Tähän mä vedän silti rajan. Mikä kuuluu ihan eri virtuaalitallin tallipäiväkirjaan, ei voi kuulua Hopiavuoreen. Se, mikä ei kuulu minkään muun tallin päiviksiin, aikas varmasti kuuluu vähintään Hopiavuoreen. Jos mennään jotenkin siinä rajalla, tai edes raja näkyy, niin sitten ei haittaa.
Kirjoittaminen on aina hyvä juttu. Siitä pitää kirjoittaa, mistä tykkää kirjoittaa. Meillä hahmot saa kokea muutakin kuin hevosia ja muutakin kuin tämän tallin. Ja kannattaakin antaa niiden kokea! Mä olen kuitenkin Hopiavuoren hevostallin ylläpitäjä, eikä mulla ole muita tarinatalleja. 🙂 Tarinassa ei ole niin mitään vikaa, mutta en usko, että julkaisupaikka on oikea, koska Marshall ei ole tässä Hopiavuoren hevostallin hahmo.
-
Oih, mä toivon, että mun veljet katsooo mua noin kuin Iiro Ilonaa alussa. Toivottavasti se näkyy, ettei tarvi olla huolissaan enää, ja kaipa se ihmisestä just noin näkyykin, etenkin hätätilanteissa. Se kertoo paljon, että kenelle voi soittaa, kun pelottaa Ruotsissa, ja kenen tietää auttavan, kun tulee joku hätä. Ymmärrän Ilonaa ihan täysillä. Vaikka mullakin on mukavaa kotona-kotona, en malttaisi lähteä himasta sinne, kun mun oma lauma on niin kuin pikku aurinkoja, jotka lämmittää mun kylkiä koko ajan joka puolelta. Tulee kylmä porukoilla!
Uskottavan velimäisiä ajatuksia Iirolla on myös Ilonan seurustelukuvioista. Onkohan tuossa nyt jotain? Jaa, no voi olla, mutta ei silleen kyl kiinnosta. 😀 Jos olisi joku epäilyttävä puolisokandidaatti, sitten kiinnostaisi pistää se ruotuun. Samalla mut yllätti, että Iiro ensinnäkin tietää Ilonan eksästä ja toisekseen ei pidä sitä mitenkään ihmeellisenä asiana. Mä oon itse toki maalta ja Iiroa hieman vanhempi, mutta ei tuo asia olisi meidän sisarusparvessa mennyt tuolla lailla läpi, eikä varmaan menisi vieläkään. Kakaroina meille homo oli ihan perus haukkumasana, ja niin näyttää olevan vielä nykyajankin pojilla kouluissa, joissa olen ollut töissä. Ja sitten jos joku sanoo, että homo tarkoittaa muuten tätä ja tätä, että olkaapa nyt rauhassa, niin reaktio on aina HYI SAATANA ONNEKS KUKAA MEISTÄ EI OO HOMO. Tyttöt ei niin inhoa, tai sitten ne peittää sen paremmin. Tietenkin on hyväksyviä kuplia, jossa monet monet aikuisetkin elää (ja jollaisiin mäkin olen joskus hakeutunut), mutta valtaosa varsinkin miehistä olisi että hyi saatana, ellei kyse ole lesbopornosta.
Meni sivuraiteille niin, että hurahti. Kootusti siis tällä hetkellä Iiro on mun mielestä uskottava ja viihdyttävä veljen roolissa. Sen osaat. Ehkä tää on just se, jota et mieti liikaa ja otat rennosti. Ihan sama, onko ne siskoja vai veljiä vai muita sisaruksia, niin kakrujen dynamiikassa on jotain samaa. Tätä ei tarvitse harjoitella kehittymismielessä, vaan tämä on sun vahvuus Iiron kanssa. Tällä hetkellä sun ja Iiron heikkous sen sijaan on Iiro kaverina. Mun aivot hyväksyy, että se osaa olla Oskarin kanssa luonnostaan. Oskari on Ilonalle tärkeä, joten koska Iiro välittää Ilonasta, hän on automaattisesti suopea Oskarillekin. Lisäksi niin kuin hahmotkin sanoi, Chaille ei tarvi kuin palloa näyttää ja se on myyty. Muiden kanssa mun ajatukset huutaa vastaan tutustumisvaiheen puuttumista. Muilla ei ole ollut valtaa sanoa, tykkääkö ne Iirosta vai ei. Takuuvarmaa on vain se, että kaikki ei tykkää, koska Hopiavuoren hevostalli mallaa oikeaa elämää, eikä virtuaalitalleille tyypillistä ihanaa kaikki-on-kavereita -utopiaa. 😀 Uskon, että Iirokin kasvaa kaverina ja ylipäätään hahmona ihan itsestään, jos joutuu myös ikäviin sosiaalisiin tilanteisiin ja pääsee esimerkiksi riitelemään.
