Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Hauta
”Mä haluan vielä kahvia”, Nelly sanoi tervehdykseksi, kun tulin tupaan pitämään pientä taukoa. ”Viittisitkö keittää?”
”Iliman muuta”, vastasin eteisen puolelta ja riisuin kengät. Kahviahan minäkin olin tullut hakemaan.Nellyllä oli Halpa-Hallin mainoslehtinen edessään. Ei hän siitä kai mitään etsinyt, mutta hän tapasi lukea mainoksetkin läpi. Suukotin hänen olkapäätään ennen kuin tartuin kahvipannuun. Vein pannun tiskialtaan päälle ja kaadoin palaneet jämät pois.
Paitsi että kahvia hulahti viemäriin puoli pannullista. Olin tuijottanut nesteen valumista ja viemäriin vetäytymistä aika kauan ennen kuin olin rekisteröinyt asian. Suurin piirtein tähän aikaan keitin aina kahvia. Koska tähän aikaan ei ollut enää kahvia.
”Nelly?” kutsuin.
”No?” Nelly kysyi ja nosti hajamielisen katseensa Halpa-Hallinkeltaisesta lehtisestä.
”Jottet sinolisi jo keittäny kaffia äsköön?”
”Hä? Ei ku en oo. Mä tulin just vasta sieltä Ilveksiltä.”
”Jaa…”
”Mikä nyt on?”Nostin nyt tyhjää kahvipannua ilmaan ennen kuin laskin sen takaisin omalle pienelle levylleen koneeseen.
”Tääloli viälä puali pannua. Tai siis äsköön oli mutta mä kaaroon sen vahingos viämärihin.”
”No vitsit.”
”Minkä tähären tääloli niin palio?”Nelly katsoi ohitseni keittiön seinään, jossa ei ollut mitään sen mielenkiintoisempaa katsottavaa. Hän näytti täysin rauhalliselta. Sitten hän kohautti olkiaan, laski taas katseensa mainokseen ja käänsi vaatesivuilta lelusivuille.
”En tiiä.”
”Ketä täälon ollu tänään eres?”
”Hä?”
”Mä kaaroon eileenki puali pannua menöhön vahingos ja nyt taas. Eikö väki käy enää juamas?”
”Nyt kun sanot, niin…”Nelly katsoi ikkunasta ulos. Polle-kuvioinen kahvipurkki kädessäni kävelin hänen selkänsä taakse katsomaan myös. Pihalla oli minun autoni ja Camillan auto. Katseemme kohtasivat lyhyesti ennen kuin Nelly käänsi taas sivua, vaikka ei ollut edes vilkaissut lelusivua vielä.
”Ootko huolissas?” Nelly kysyi lehdeltä.
”En kai”, sanoin ihan hetken mietittyäni. ”Hello juaa yksin ku siäni ja se on flunssas.”
”No ei se kyllä kahvia silleen juo. Se juo mun mehut aina.”
”No Kozlovin poijjat on reissun päällä. Ne juaa. Ja Alex on ajos.”
”Jep. Hyvä. Älä siis vaivaa päätäs.”En ollut vaivannutkaan. Mittasin vain puoli pannullista vettä kokonaisen sijaan ja laitoin puruja ihan naurettavan vähän. Niin. En ollut ollut huolissani. Nyt olin. Talo oli hiljainen. Jopa Mielikki oli kylässä vanhalla Meijerillä Noan mukana. Ei minua talli huolettanut, kyllä sen kanssa selvittäisiin vaikka hevosia lähtisi. Tämä hiljaisuus sen sijaan oli kolkkoa, kun sitä oikein pysähtyi kuuntelemaan. Kukaan ei paiskonut olohuoneessa pelikonsolien ohjaimia. Jääkaapissa oli ihan liikaa ruokaa, jota kukaan ei käynyt syömässä pois. Kukaan ei edes takonut alakerran vessan ovea ja karjunut, että nyt pitäisi päästä ja vähän äkkiä. Kyllä ihmisen tuvassa piti aina olla vähintään viisi elävää olentoa yhdellä kertaa, jotta elämä tuntui elämältä ensinkään. Tämä ei kuulostanut Hopiavuoren tuvalta, vaan haudalta.
-
Montakokytä kertaa olen sanonut, että hyi lapsia, ja hyi lapsilla pilattuja puolisokandidaatteja? :DD Nyt mulla on kuitenkin eri ajatukset. Pystyn ymmärtämään varsin hyvin, miksi tämä pieni palvelus aiheuttaa Sonjassa harmia. Pelisääntöjenhän piti olla selvillä, ja yksi kerta toden totta venyy helposti moneksi kerraksi. Samalla mä elän tiiviissä yhteisössä, jonka olen rakentanut itse itselleni keräämällä parhaat ihmiset yhteen. Kun joku tarvitsee apua, kuinka pientä tai suurta tahansa, ratsuväki on paikalla. Kun se yksi tarvii sitä lastenvahtia, mä vahdin, vaikka se ei ole millään lailla mun juttu. Jos mä en vahdi, joku muu meistä vahtii, vaikka tässä mun ryhmässäni vain kaksi edes pitää muksuista jollain tasolla. Kun olen parisuhteessa, sen on toimittava samalla ajatuksella, tai en osaa enkä halua olla siinä. Olisin siis voinut ihan hyvin olla Vladimir, enkä olisi edes käsittänyt pyytäväni liikaa. Toisaalta olisin voinut ihan hyvin tuntea Sonjan vastahakoisuutta, mutta silti olisin sanonut että juu, oota mä juon tän kahvin eka loppuun nopee. 😀
Tuttua on myös kiukuttelevat eksät lapsiasioissa. (Taas yksi syy miksi ei lapsella pilattuja käytettyjä puolisoita, hyhhyh.) Ajattelisin pikku-Sonjan äidistä niin kuin Sonjakin, eikä tarvitsisi edes montaa tällaista sattumaa tulla ennen sitä. Onko se lie vainoharhaa oikeasti, vaikka sitä tulee sanottua vainoharhaksi siitä muille kertoessaan, ettei ne pitäisi kertojaa ihan hulluna? 😀
-
Jaiks, mä olisin Sonja ja Ilona!
Tässä on kerrottu hyvin se, miten paljon oikeasti muiden asenne ja ajatukset vaikuttavat omaan mielialaan. Voi jehna, miten onnellinen mä olin, kun ostin viimein oman asunnon. Sitten tuli muuttoapu, ja yksi mulle tärkeä ihminen nyrpisteli nenäänsä, ja yhtäkkiä mä en nähnytkään kuin kuluneen parketin ja sairaalanväriset tapetit. Onneksi siitä mielialasta ponnahtaa myös pois, kun arki asettuu: klaavuilla se parketti olisi koirien kanssa kuitenkin pian, ja tapettia ja maalia saa aika halvalla kaupasta. Hevosetkin voi pysyä terveinä, ja onhan Tihku Santun pääsylippu muiden kanssa isoihin kisoihin. Isojen päätösten kanssa on ihan normaalia hermoilla! Hassuhan se on, joka toteuttaa unelmansa, eikä kertaakaan käytä mielessään ajatusta, että teinkö kuitenkaan oikein. 😀
-
Kuulostaa ihan mun koiraihmiskavereilta. Niillä on nätit, järjestelmälliset päiväkirjat kaikesta mahdollisesta ja rakennekuvat urheilukoiristaan edistyksen seuraamiseksi. Sitten olen mä, joka muistaa, että ainiijjoo koirathan pitää vssiin rokottaa aina joskus, kun muut alkaa puhua omien koiriensa rokotuksista. Jalostusnarttuja tulee seurattua tarkasti, mutta näiden kotiurosten kanssa laiskuus voi johtua siitä, että meiltä puuttuu tavoite. (Siis muukin kuin nukkua mahdollisimman paljon lusikassa koirien kanssa.) Sonjalla ja Aaveella puolestaan on tavoitteita.
Tykkään tästä tekstistä samalla tavalla kuin tykkäsin ennen muinoin lukea kasvattajien ja aktiiviharrastajien oikean elämän koirablogeja silloin kuin niitä vielä oli. Harmi vain, etten vieläkään osaa sanoa, mikä tähän ja niihin tekee sen jännittävyyden tunteen, kun mitään ei oikeastaan edes tapahdu. Ei se ole nuuskinnan iloakaan niin kuin esimerkiksi Big Brotherin katsomisessa ja juorulehtien lukemisessa on. Ehkä se on sitä, että tällaisen kautta voi unelmoida, millaista olisi, jos itse eläisi lemmikeineen erilaista, vakavammin otettavaa, tavoitteellisempa elämää.
-
Siis koirat ja kakrut!!!
Mä suhtaudun kakruihin vähän niin kuin öö joihinkin ilveksiin. Osa on ihan tavallaan söpöjä, mutta ei mua silti kiinnosta silittää niitä tai varsinkaan ottaa himaan asumaan ja sotkemaan. En mä halua pahaa ilveksille enkä kakruille, mutta en mä halua erityisesti hoitaakaan niitä. No ehkä ilveksiä voisi, kun ne on pörröisiäkin… 😀 Silti mun kivisydänkin lämpenee, kun mun koirat pääsee leikkimään kakrujen kanssa. (Heh varmaan sen takia, kun mun koirilla on kivaa, en mä niistä lapsista niin…) Meidän Juuso onkin vähän niin kuin Axa, eikä tarvi edes kuvitella miten se raahaa siskon nuorimmaiselle kaiken omaisuutensa ja palvoo sitä siinä. Viimeksi eilen se palvoi ja halusi imeytyä tämän lapsen kudoksiin ja tulla yhdeksi sen kanssa tai jotain. :DD Samalla kun mä näen Juuson ja Axan samana, mä näen mut ja Sonjan samana. Heh, kukapa nyt ehdottaisi, että me hoidetaan jotain mukulaa ennemmin kuin koira? 😀 Me ollaan vastuuntuntoisia ja fiksuja ja kaikkea, mutta en voi kuvitella kumpaakaan meistä leikkimässä naperon kanssa böö-leikkiä tai barbienukeilla. Mulle on jäänyt Sonjastakin sellainen kuva, että jos sen syliin laittaisi vauvan, niin se olisi hieman hukassa. Mitä sille pitää sanoa? Muut osaa jutella sille. Hyvää päivää, vauva? Mä olen Sonja? Mitä muuta oot tänään tehnyt kun juonut tissiä? :DD Vyörytän nyt Sonjaan kuitenkin ihan mun omia ominaisuuksia. Se on sosiaaliesti ihailtavan taitava. Ehkä se jotenkin tietää, mistä vauvojen kanssa kuuluu keskustella. 😀 Sehän osaa sanoa vitsinkin!
-
Voi poijjat kun sattuu. Kirjoittamalla Sonjan sympatiaa saat Santun murheen hyvin esiin. Efekti on sama kuin jos itse tosi murheellisena pystyy näyttämään pokerinaamaa, mutta heti kun joku kysyy, että voitsä hyvin, niin sitä alkaa rääkyä. Tässä myötätunto on tosi luonnollista, vähäeleistä ja kaunista. Joskus on hyvä kertoa enemmän asioita vähemmin merkein.
-
Blokki sulla voi olla, mutta taitoa kyllä silti olet kerännyt. Perustelua seuraa. 😀
Joskus, kun kirjoittajalla on monta monta hahmoa, alkaa tulla sellainen kirjallinen same face syndrome. Ei se varmaan ihan kaikille tule, mutta mulle ainakin, ja myös ihan oikeille kirjailijoille. Katsoo nyt vaikka ihanan Anna-Leena Härkösen tuotantoa: se on edelleen yksi mun lempikirjailijoista, mutta mitä enemmän tuoreempia teoksia lukee, sitä enemmän sen päähenkilöt on oikeastaan yksi ja sama henkilö. Pitää olla aika monta pikkujuttua ja pari isoakin juttua, jotka erottavat hahmot toisistaan.
No Janna ja Minja eroavat juuri nyt toisistaan kuin yö ja päivä, jos katsoo reaktioita huonoon kisasuoritukseen. Janna on aina kovin tyynni: jaa, meni huonosti. Jannalla on selostava ote kisasuorituksiin. Minjalta taas saa tässä tosi tunteellisen reaktion, mutta selostavuus on minimissä. Selostavuuden etu on selkeys, kun taas kokemisen etu on tunteellisuus. Molemmilla tavoilla kertoa on aivan varmasti lukijansa, mutta muhun iskee tällä hetkellä enemmän tämä minjamainen tunteella kokeminen.
Pahan aavistelu ei myöskään kuulu Jannaan (muissa kuin ihan tosi tosi tosi isoissa asioissa!) mutta tässä se kuuluu Minjaan. Mä samastun tähän ihan valtavasti. Aina kun menee huonosti, tulee odottaneeksi, että vastakin menee huonosti. Meillähän on sanontakin tästä: ei kahta ilman kolmatta. Oikeastihan surkeuden todennäköisyys ei kasva, vaikka äsken olikin surkeaa, paitsi jos sen antaa vaikuttaa mielialaansa tällä tavalla — ja tottahan me ihmiset sen annetaan vaikuttaa! 😀
-
Mulla on kans vähän kahden sorttisia fiiliksiä tästä. Jo kun hevosen vaihto tuli puheeksi, olin että jes: tämä tarkoittaa, että Santun tarina kilparatsastajana voi päästä alkuun. Santun tarina olisi ollut suoraviivainen kehitystarina (joissa ei ole siis mitään vikaa) ilman Fifin ongelmia. Fifi on kuitenkin pistänyt jarrua päälle terveytensä vuoksi. Uusi hevonen tarkoittaa, että Santtu pääsee kehittymään nopeammin ja oppimaan ihan uudenlaisia juttuja, joista et ole vielä päässyt kirjoittamaan kuin kisahoitajan näkökulmasta. Näitä odotan.
Sairastelun mahdollisuus kiinnitti kuitenkin myös mun huomion. Jos tässä pedataan jotain kamalaa, kestääkö Santtu sen enää Fifin tapauksien jälkeen? Toisaalta — tarvitseeko hahmon kestää kaikkea? Jos se menee rikki, mutta on yhä olemassa, siinä on taas uudenlaista kirjoitettavaa. Moni hahmohan meillä on ihan tosi rikki, jokainen omalla hahmokohtaisella tavallaan, ja kauheudestakin on kiva kirjoittaa ja lukea. Santun kohdalla mua vielä nyt huolestuttaa oikeastaan lähinnä siksi, että se on (Niklaksen kaa) meidän sympaattisimpia hahmoja, eikä sille tahtoisi pahaa. Toisaalta kun ihanimpia tyyppejä lyö oikein kovaa naamaan kirjallisuudessa, niin siitä ainakin saa reaktioita, ja elämyksiähän taide on!
-
MITEN NOITA IHMISIÄ ON OLEMASSA, NOITA KIMMOJA? :DDD Mulla on yksi kaveri, joka ei osaa olla valokuvassa kans! Se saattaa hymyillä ihan normisti jollekin jutulle, mutta kun ottaa kameran, niin se sen hymy muuttuu irvistykseksi. Se on ihan komea mies, mutta kuvissa se näyttää ihan kaulattomalta, karsastavalta älykääppiöltä. :DDD
Mutta joo, tässä tarinassa mun suosikkiasia on kohderyhmän huomiointi: osut ainakin muhun (kaikkien muiden taustoista ja elämistä en tiedä). Mä olen tuonut ilmi, että en ole yhtä rikas, sivistynyt, fiksu, koulutettu tai kultturelli kuin Sonja. Jos ajatellaan, että mä olisin kohderyhmä, muhun ei välttämättä uppoaisi viihdelukemisena syväluotaava, yksityiskohtainen kuvaus museosta tai muusta kulttuurimestasta, ellei mukana olisi jotain hyvää säkää ja mulla olisi jotain muita siteitä paikkaan. Nyt tuot ilmi, että Sonja on täällä, nautii kulttuurista, vierailee museossa, mutta etualalla onkin kohderyhmää (muitakin kun mua!!) ihan takuulla kiinnostava juttu: kevyt kuvataide, kännykkäkuvaus siis. Sen lisäksi kerronta keskittyy ennen kaikkea tämän ystävyyssuhteiden hoitoon, positiivisuuteen, vitseihinkin ja jo sinällään tuottaa hyvää mieltä.
Mä en ole ajatellut kohderyhmiä hetkeen omassa räpiköinnissäni, ja tää oli mulle hyvä, virkistävä muistutus!
-
Ahvenanmaalla oli kyllä mielenkiintoisia tuloksia! Sonjan menestys oli tietenkin upeaa, mutta tarkoitan myös muita tuloksia. Muidenkin kuin mun kohdalle näköjään osui sellainen hassu arpaonni, että kaikki tuotokselliset menestyi selkeästi huonommat kuin ilman tuotoksia lähteneet. Ihan niin kuin tuloksista olisi poistettu aina parempi. :DD No, tästä saa jutunjuurta taas!
Mielenkiintoista tulosanalyysiä aina vaan mielenkiintoisempaa mun mielestä on nämä meidän tyyppien ihmissuhteet. Mä edelleen povaan jotain juttua Sonjan ja Anssin välille taas, kun ne kerran liikkuvat yhdessä. Tai sitten voi olla, että ihan pelkkiä juoruja lähtee liikkeelle ja joutuu vääriin korviin, kun muut käsittävät väärin näiden suhteen luonteen. Anssin läsnäolo on tuotu esiin niin selkeästi tarinoissa, että ainakin tämänsuuntainen juonenkäänne olisi pedattu ihan sairaan hyvin, ja sen odottaminen on jotenkin tyydyttävää.
-
Tarinan vipaan kappaleeseen asti mä koen samastumista. Joku muukin, edes fiktiivinen ihminen, suhtautuu lapsiin niin kuin mä! Ne on väsyttäviä, en halua niitä mun himaan jne, mutta en mä niille mitään pahaa tietenkään tahdo. Tavallaan ne on joskus jopa mielenkiintoisia, jos ne on jo siinä iässä, että pelaa just shakkia eikä enää kulje yskimässä mun päälle.
Toinen juttu, joka heti ensilukemalta tämän julkaistuasi jäi mieleen, on taas kerran yhteiskuntaluokan kuvaaminen ovelasti rivien välissä. Duunariperheen meikäläinen osasi toki shakkia ja ratsastaa ravihevosella, mutta kyllä ne oli vähän paremmista perheistä, jotka sitä harrasti, tai joilla oli varaa harrastaa ratsastusta. 🙂 Näiden yksityiskohtien lisäksi ovelaa on Sonjan suhtautuminen. Sen ajatukset lapsen shakinpeluusta tai hevosesta on ihan neutraaleja, eikä että ohhoh, katsos tuota. Se kuuluu samanlaiseen elämänpiiriin kuin Vladimir lapsineen.
Viimeinen kappale yllätti mut. Vaikka Salieri ei ole enää täällä meillä, tarinahevosten keskellä se on näitä mun tyyppisiä hevosia, joista eniten tykkään: sellaisia tasaisia, normaaleja, hyvin koulutettuja, kilttejä — tavallaan tavallisia. Ehkä ajatus Harrille myymisestä ei ole niin kamala kuin ulkopuoliselle myyminen olisi, koska me tunnetaan Harri, mutta samalla tuntuu kuin me menetettäisiin Salieri jotenkin lopullisesti. Toisaalta tämä sitoisi Sonjaa ja Harria taas tiukemmin yhteen!
-
Haluaisin nostaa tästä tarinasta esiin alun huolellisen käyntikuvauksen ja koheesion keinot.
Käynnin kuvaus on tarkkaa ja monipuolista. Siinä käytetään aistihavaintoja, mikä mun mielestä on alun parasta antia. Infodumppausta ei tule, koska faktat laitetaan esiin takauman kautta, ja tätä pidän ovelana vetona.
No niin, sitten. Aiheen yhtenäisyys luo koheesiota. Myös se, miksi sanot lopun olevan eri paria alun kanssa, johtuu aiheesta. Alun aihe on käynti, lopun taas hirvikärpäset. Molemmat puoliskot pysyvät itsenäisenä koossa jo aiheen puolesta, vaikka eivät keskustelekaan keskenään nyt. Se, mihin kiinnitin erityisesti huomiota, on kuitenkin alun siirtymä tokasta kappaleesta kolmanteen: tänään Aaveen selkä keinui maastossa. Vaikka siirrytään hevosesta miljööseen, se tehdään kappaleen aloituksessa hevosen käynnin kautta, ja tämä tyylikäs siirtymä keräsi multa pisteet. Neljänteen kappaleeseen siirrytään pohjustamalla: mainitaan loimi, joka yhdistää Sonjan ja Aaveen Niklakseen ja Barnumiin. Loimentarpeella on saatu pelastettua aika paljon. Se on silta kahden puoliskan välillä. Eihän tämä silta mikään nelikaistainen betonijärkäle tällä kertaa ole, mutta hei, riippusillatkin lasketaan, jotta saadaan tarina etenemään!
Lopuksi vielä samastun nopeasti tässä Sonjan kaipaukseen. Ei se, että uusi on objektiivisesti parempi, saa vanhaa lemmikkiä unohtumaan. On mullakin tossa Nisun kaverina toi Juuso, joka on pojat ollut niin helppo kouluttaa omaan käteen sopivaksi. Jos saisin valita, meillä olisi silti edelleen Taavi, vaikka se oli ihan pelle koira!
-
Sekä tenavan tulo että Oscar tekevät hyvää Marshallille niin ihmisenä kuin hahmonakin. Marshall itsekin tietää kaipaavansa välillä muuta roolia kuin kilparatsastajan tai valmentajan. Siinä roolissahan Marshall on hyvä, mutta ihminen tarvitsee muutakin säilyttääkseen tasapainon.
Nyt musta tuntuu, että sain ekan kurkistuksen siihen, millaisen roolin Marshall ottaa isänä. Mun mielikuvissa tässä tarinassa Marshall liikkuu rennommin kuin ennen ja tietyllä tavalla ottaa enemmän tilaa kuin ennen. Hän on ihan valtavan monitahoinen hahmo, on ollut alusta asti, mutta taas Marshall ottaa valtavan loikan ja muuttuu yhä enemmän eläväksi ihmiseksi! Tää kertoo aina kirjoittajan kehittymisestä, mutta nyt ajattelen, että suunnittelulla on erityisen valtava osa tässä kehitysaskeleessa. Eihän Marshallilla ole ollut samalla lailla tilaa näyttää meille lukijoille, millainen hän on rentoutuessaan ja kotona. Mä tykkään kovasti siitä, mitä näen, ja uskon, että kun tenavan aika on, me nähdään paljon lisää tällaista Marshallia, joka ikään kuin hengittää syvempään. 😀
-
Mä tykkään kahdesta jutusta, eli tarinan molemmista aiheista. 😀 Oon aina kateellinen ja ihailen, kun joku kirjoittaa ratsastuskuvausta, joka toimii, koska sitä saa lukea aika harvoin ja itse en osaa! Pelkkää puhdasta valmennusta moni siis osaa kirjoittaa tosi hyvin, mutta sen lisäksi että hevoshommat ovat tässä realistisia, muhun vetoavat tutut hahmot ja niiden yhteistyö. Haluaisin osata ujuttaa kans vahvaa hevoskuvastoa valmennuksiin, mutta vielä pitää opetella paaaljon.
Tykkään myös taas Iirosta ja Ilonasta. Monesti sisaruksia kuvataan tosi oudosti nykyfiktiossa. Ne ovat toistensa tukena ja kaikki on jotenkin tosi sulavaa niin kuin romantiikan ajan teoksissa voisi olla. Oikeestihan edes aikuiset sisarukset ei ole silleen. Ne on niin kuin Ilona ja Iiro: toistensa puolella kyllä, mutta samalla vähän näätiä myös. Niillä on, ei nyt oma kielensä, mutta oma tapansa puhua toisilleen. Näiden sisaruus on elävää ja realistista.
-
On Sonjan hahmolle uskollinen ratkaisu, että hän hoitaa matkajärjestelynsä itse hyvissä ajoin ja kaikki menee sulavasti. Auton huoltoa myöten kaikki on kunnossa, tottakai! Samalla mä kiinnitän myös muuta huomiota tähän ratkaisuun. Kun ongelmia ei ole eikä tule, kimppakyytejä sähläävän porukan kanssa ei tarvitse miettiä. Oikeassa elämässä se olisi aikas ihanaa. Tarinassa se tarkoittaa paitsi Sonjan hahmolle uskollista kokenutta matkaamista, myös viestiä meille muille kirjoittajille, että Sonjan kisat ovat melko yksityiset: ei kimpassa kirjoittamista kiitos. En tiedä, oletko suunnitellut jotain, johon tarvitset enemmän omaa tilaa: esimerkiksi jotain Sonjan ja Anssin välille, kun sitä olisi ainakin pohjustettu. Tällä kikalla saatkin paljon tilaa kirjoittaa sellaisesta, jos niin aiot. Jos taas mitään suunnitelmaa ei ole eikä esimerkiksi rengasrikkoa tule, olet varmistanut myös sen, ettet saa merkittäviä mainintoja muiden tarinoissa kuin mahdollisesti itse kisasuorituksesta. 😀 En mä nyt siis tätä viaksi lukisi tarinalle! Joskus sitä tarvitsee tilaa ja Sonja toimisi just näin, jos olisi oikea ihminen! Nostin tämän esiin lähinnä siksi, että ihan varmana jokainen meistä painii joskus sen kanssa, että jää välillä vähän yksin hahmoineen. Syy siihen voi olla sellainenkin, että tarina sanoo, että tähän ei tällä kertaa mahdu muita.
Samaan aikaan tässä kuitenkin vedetään muita mukana. Sonja on huomannut, että muita tulee ja hulabaloo on todennäköinen. Sonja on jutellut ennen tarinaa Marshallin ja/tai Niklaksen kanssa heidän suunnitelmistaan. Myös ihan muiden tallien juttuja on pidetty silmällä sen verran, että itse noiden tallien omistajana olisin ihan tosi iloinen siitä, että mun jutut ovat olemassa myös muualla kuin omassa pikku ympyrässäni. <3 Musta on tosi ihanaa, että Sonjalla on resursseja ja sulla kirjoitusinspiraatiota niin paljon, että Sonja näkee muutakin kuin yhden tallinnurkan ja yhden hevosen! Ihan hirveän moni virtuaalihahmo ei kuitenkaan vielä näe, vaikka tallien välinen tarinointi onkin yleistynyt ihanasti!
-
Toivottavasti ne on oppineet jotain viimekerrasta! Voi äiti mikä säätö. Toivottavasti ne nyt kiltisti vuokraa ison auton ja pistää Alexin ajamaan sitä, niin ei tarvitse vouhkata.
Parasta tässä on Niklas. Se on aina hauskaa, kun sillä on vauhti päällä. Lisäksi mulla on niin hyvä mieli, että se uppoaa tosi monen kanssa porukkaan niin vaivattomasti. Tätä nykyä mä tykkäisin Niklaksesta oikeassakin elämässä ihan hirveesti. Pieninä annoksina tosin, tai sitten jos siihen saisi äänenvaimentimen mukaan. :DD
-
Mä en halunnut kommentoida tätä tekstiä. Mietin, mistä se johtuu, koska sinänsä tarinahan on oikein hyvä ja kiva ja hyvin kirjoitettu. Aika nopeasti tiesin, mikä mun asennevamma on, ja vaikka tiedostan sen, mua pännii yhtä kovaa edelleen.
Marshall ja Niklas ovat perustaneet Oman Tallin. Ne Oman Tallin Jutut kuuluu musta siis sen tallin ihan omaan päivikseen. Edelleen mua kiinnostaa Marshall ja Niklas tuvassaan tai reissuillaan Hopiavuoren hevostallin porukkana. Tässä Marshall ei kuitenkaan ole Hopiavuoren hevostallin porukkaa, vaan Kozlovin tallin isäntä. Mä koen, että mua käytetään kommenttiautomaattina: että olisi OK perustaa oma talli, mutta silti laittaa myös sen omat tarinat kommentointikierrokselle tänne. Tietenkään et tarkoita mitään tällaista pahaa ja laskelmoitua, eikä mun asennevammat tule mieleen kirjoittaessa ja julkaistessa. 😀 Tähän mä vedän silti rajan. Mikä kuuluu ihan eri virtuaalitallin tallipäiväkirjaan, ei voi kuulua Hopiavuoreen. Se, mikä ei kuulu minkään muun tallin päiviksiin, aikas varmasti kuuluu vähintään Hopiavuoreen. Jos mennään jotenkin siinä rajalla, tai edes raja näkyy, niin sitten ei haittaa.
Kirjoittaminen on aina hyvä juttu. Siitä pitää kirjoittaa, mistä tykkää kirjoittaa. Meillä hahmot saa kokea muutakin kuin hevosia ja muutakin kuin tämän tallin. Ja kannattaakin antaa niiden kokea! Mä olen kuitenkin Hopiavuoren hevostallin ylläpitäjä, eikä mulla ole muita tarinatalleja. 🙂 Tarinassa ei ole niin mitään vikaa, mutta en usko, että julkaisupaikka on oikea, koska Marshall ei ole tässä Hopiavuoren hevostallin hahmo.
-
Oih, mä toivon, että mun veljet katsooo mua noin kuin Iiro Ilonaa alussa. Toivottavasti se näkyy, ettei tarvi olla huolissaan enää, ja kaipa se ihmisestä just noin näkyykin, etenkin hätätilanteissa. Se kertoo paljon, että kenelle voi soittaa, kun pelottaa Ruotsissa, ja kenen tietää auttavan, kun tulee joku hätä. Ymmärrän Ilonaa ihan täysillä. Vaikka mullakin on mukavaa kotona-kotona, en malttaisi lähteä himasta sinne, kun mun oma lauma on niin kuin pikku aurinkoja, jotka lämmittää mun kylkiä koko ajan joka puolelta. Tulee kylmä porukoilla!
Uskottavan velimäisiä ajatuksia Iirolla on myös Ilonan seurustelukuvioista. Onkohan tuossa nyt jotain? Jaa, no voi olla, mutta ei silleen kyl kiinnosta. 😀 Jos olisi joku epäilyttävä puolisokandidaatti, sitten kiinnostaisi pistää se ruotuun. Samalla mut yllätti, että Iiro ensinnäkin tietää Ilonan eksästä ja toisekseen ei pidä sitä mitenkään ihmeellisenä asiana. Mä oon itse toki maalta ja Iiroa hieman vanhempi, mutta ei tuo asia olisi meidän sisarusparvessa mennyt tuolla lailla läpi, eikä varmaan menisi vieläkään. Kakaroina meille homo oli ihan perus haukkumasana, ja niin näyttää olevan vielä nykyajankin pojilla kouluissa, joissa olen ollut töissä. Ja sitten jos joku sanoo, että homo tarkoittaa muuten tätä ja tätä, että olkaapa nyt rauhassa, niin reaktio on aina HYI SAATANA ONNEKS KUKAA MEISTÄ EI OO HOMO. Tyttöt ei niin inhoa, tai sitten ne peittää sen paremmin. Tietenkin on hyväksyviä kuplia, jossa monet monet aikuisetkin elää (ja jollaisiin mäkin olen joskus hakeutunut), mutta valtaosa varsinkin miehistä olisi että hyi saatana, ellei kyse ole lesbopornosta.
Meni sivuraiteille niin, että hurahti. Kootusti siis tällä hetkellä Iiro on mun mielestä uskottava ja viihdyttävä veljen roolissa. Sen osaat. Ehkä tää on just se, jota et mieti liikaa ja otat rennosti. Ihan sama, onko ne siskoja vai veljiä vai muita sisaruksia, niin kakrujen dynamiikassa on jotain samaa. Tätä ei tarvitse harjoitella kehittymismielessä, vaan tämä on sun vahvuus Iiron kanssa. Tällä hetkellä sun ja Iiron heikkous sen sijaan on Iiro kaverina. Mun aivot hyväksyy, että se osaa olla Oskarin kanssa luonnostaan. Oskari on Ilonalle tärkeä, joten koska Iiro välittää Ilonasta, hän on automaattisesti suopea Oskarillekin. Lisäksi niin kuin hahmotkin sanoi, Chaille ei tarvi kuin palloa näyttää ja se on myyty. Muiden kanssa mun ajatukset huutaa vastaan tutustumisvaiheen puuttumista. Muilla ei ole ollut valtaa sanoa, tykkääkö ne Iirosta vai ei. Takuuvarmaa on vain se, että kaikki ei tykkää, koska Hopiavuoren hevostalli mallaa oikeaa elämää, eikä virtuaalitalleille tyypillistä ihanaa kaikki-on-kavereita -utopiaa. 😀 Uskon, että Iirokin kasvaa kaverina ja ylipäätään hahmona ihan itsestään, jos joutuu myös ikäviin sosiaalisiin tilanteisiin ja pääsee esimerkiksi riitelemään.
-
Voi jos herra Hopiavuori tämän näkisi, sehän flippaisi! 😀 Eetu ei näkisi, että ai kiva kun joku on auttanut. Se näkisi, että JAAHA vai on mun talli jo niin rempallaan, että muidenkin pitää sitä korjata!11 Toivottavasti sen kaikkinäkevä silmä oli just kiinni. :DD
Mun mielestä tää tarina (niin kuin se suihkutarinakin) alleviivaavat sitä, että hei, Iiro on muuten Poika. Sanoit, että kirjoitat ekaa miespuolista hahmoa, ja ehkä tää on sitä roolin etsimistä. Ruuvaaminen, korjaaminen ja rakentaminen nyt on sellaista stereotyyppistä miestoimintaa, jota tohtii esitellä. (Edelleenkin mä käsitän, että kaikki miehet ei ole samanlaisia, tai että mikään toiminta ei kuulu vain miehelle tai vain naiselle, joten ihan rauhassa siellä, kansalaiset.) Iiron rooli on tässä ensivilkaisulla maskuliinisempi kuin mun poikain, joissa siis on ihan tosi feminiinisiä puolia melkein joka tarinassa. Sitten kun katsoo ihan silmällä — Iiron sisäinen maailmahan on paljon feminiinisempi tässä kuin mun poikain yleensä. Jos joku niistä korjaisi jotain, se sitten korjaisi jotain. Ne on paljolti stereotyyppisiä putkiaivoja, paitsi Hello, eikä ne keskity kauhean moneen asiaan kerrallaan. Ei ne huomaisi välttämättä, että Oskarilla on nyt joku, kun niillä olisi vain ruuvit ja saranarasvat mielessä sillä hetkellä. Se Hello huomaisi.
Tykkään kyllä sekoittelusta, myös maskuliinisen ja feminiinisen. Tässä on sekä ruuveja että hoivaviettiä. Koska Iiron toiminta ja ajatukset eivät ole jotenkin linjassa, tämä tarina ei kuitenkaan tee siitä mitenkään ”enemmän poikaa” mun silmissä kuin se ennen tätäkään oli. Jos miehenä olemisesta järjestettäisiin joku nuorten MM-kisa, niin meidän nuorisosta löisin vieläkin vetoa Eiran voiton puolesta. 🙂
-
Tää on stereotypia, mutta mun mielestä suurilta osin ihan tosi stereotypia. 😀 Nettikin on pullollaan meemejä siitä, kuinka naiset käy suihkussa ja sieltä suihkupäästä ei tulekaan vettä, vaan Helvetin lieskoja. Tälle oli vissiin joku oikeakin selitys ruumiinlämmössä jne, että naiset on kylmempiä ja kylmissään siksi.
Mutta hei, ton suihkun vielä ihminen kestää niin kuin mies. Huipparillahan saa höyryn pois ja sitä sekoittajaa oppii ruuvaamaan aina varmuuden vuoksi ensin. Toista on se hetki, kun oot itse lämpöisenä ja mukavana sängyssä nukahtamassa, ja joku työntää sun polvitaipeeseen tai kylkeen varpaat, jotka on muuttuneet jo ihan sinisiksi kylmästä. :DD Siihen ei voi varautua, eikä siihen totu.
-
Tää tarina saa mut epäilemään kovasti. Oon ennenkin sanonut, että Sonjan ja Vladimirin elo on vähän ”liian ihanaa” ollakseen kirjallisuudessa kauhean kestävää. Se, miten helppoa kaikki on (tämänkin käsitteleminen), saa mut odottamaan, että jotain kauheaa tapahtuu ja kaikki päättyy lopulta huonosti. Nyt mun odotukset täsmentyvät tämän tarinan myötä. Se on Anssi. Se on kuulkaa se sama vanha tuttu Anssi, jonka kanssa Sonja pilaa kaiken. Tässä muistellaan vanhojakin episodeja, ja vaikka hahmot voi oppia uutta, oikeat ihmiset ihan hirveän, hirveän harvoin muuttuu. Harri oli aikoinaan niin ihana ja koko homma kosahti, ja nyt Vladimir on yhtä ihana, niin tietenkin odotan, että historia toistaa itseään. Se olisi hyvä juonenkäänne: juonenkäänteen tarkoitus ei ikinä ole vetää mattoa lukijan alta, vaan vaihtaa tarinan suuntaa. Tätä käännettä olisi ainakin pedattu, jos se tulee. 😀
Tarina on vaivatonta luettavaa. Metsästin sinulle, että mistä kirjallisista jutuista se johtuu. Tärkein on rajaus. Tarina kestää täsmälleen yhden keskustelun ajan: kun aihe vaihtuu, me lukijat ei kuulla enää lisää. Kun rajaus on niin tiukka, mitään hankalasti kuljettavia sivupolkuja ei mahdu mukaan. Rajaus toimii myös siinä mielessä, että kerrontatekniikoita on otettu mukaan vain täsmällinen, hyvin rajallinen määrä. Dialogi on dialogia, eikä sen sekaan ui muita. Kerronta puolestaan kuvaa Sonjan tämän hetken ajatuksia ja muistoja täsmällisesti aiheesta. Pois on rajattu miljöökuvaus ja tunteet, jotka pitkissä jaarituksissa ovat mulle tärkeitä, mutta joiden puuttuminen tästä jäntevöittää tekstiä.
Kirjoittamisen ja tekstin ulkopuolella helppoutta luo pitkäjänteisyys. Me tiedetään, keitä nämä hahmot on ja miten he ajattelevat ja toimivat. Ei tarvitse pinnistellä. -
Myös mulle tuli tästä mieleen sekä esikuvat että paraurheilu. (Seuraa taas jotain omakohtaista, pankaa silmät kii.) Mun veljen unelma on ollut aina olympiamitali, mutta valitettavasti sen ura katkesi lyhyeen, koska se sairastui tosi nuorena. Nyt paraurheiluluokitukset on muuttuneet sen verran, että se kilpailee taas, yli nelikymppisenä, parikytä vuotta viime kerran jälkeen. Se sai mm-mitallin ja rikkoi suomenennätykset saman tien, kun sai viimein taas kilpailla. Kun itse täältä kipeänä ja itseni voimattomaksi tuntevana katson sitä, se inspiroi muakin. Jos tuo pystyy vielä tuon ikäisenä siihen, mistä joutui luopumaan parikymppisenä, miksen mäkin pystyisi mihin vaan?
Esikuva voi olla hetkellinen kimmoke. Sen ei tarvi olla ihmisen tai hahmon mikään suuri sankari. Kunhan on jotain, mihin itseään verrata ilman, että joutuu tuntemaan itseään pieneksi tai joutuu tuntemaan kateutta. Minjan silmien kautta mä näen ihailua, en kateutta. Se on tosi puhdasta luettavaa. Samalla mä luen tässä Minjan uskoa itseensä, ja siitäkin tulee sellainen hyvä ja voimakas olo.
(Harmi tosiaan, kun virtuaalimaailmassa pararatsastajan kaikkien kisojen pitäisi olla päästä keksittyjä, niin että mun sosiaalisen kirjoittamisen huumassa ei kyllä pararatsastajia jaksa yksin kammiossa kirjoitella. Olisi ollut ihanaa kirjoittaa Oskariin samaa ihanaa riemua, jota mä veljessäni näen nyt.)
-
Tässä tarinassa on mulle kaksi funktiota. Ensimmäinen on se, että se toimii mulle tilannepäivityksenä. Se on niin kuin Marshall sanoisi, että terve, täällä me ollaan ja tehdään meidän juttuja, vaikka just nyt tilanteiden pakosta meistä ei kirjoitetakaan. Tällaista meillä on meneillään.
Toinen funktio taas on kertoa Marshallista pieni pala lisää sellaista tietoa, jota en vielä itse joko tiennyt tai ole sisäistänyt, mutta joka mun mielestä sopii hahmoon hyvin siitä huolimatta. Mä luen tämän niin, että Marshall on tietyllä tapaa lukkiutunut omiin käsityksiinsä, vähän niin kuin mäkin olen. Se etsii tietynlaista hevosta, ja kun se tetynlainen löytyy, se ei ihan käy, koska rotu on väärä. Kuulostaa ihan multa auto-ostoksilla yhdessä vaiheessa. Pari kesää sitten olin lukkiutunut ajatukseen ihan tietystä farkku-Fordista, mutta hylkäsin ekan, koska se oli yrjönvihreä. Mut hei, kyllä niitä samoja oli myynnissä ihan inhimillisenkin näköisinä. :DD Ilonahan ei lue tätä asiaa lukkiutumisena, vaan niin, että Se Täydellinen on vain vielä tulematta ja sitä pohjustetaan. Siitä päästäisiin taas paasaamaan novellianalyysin ihanuudesta: ihan sama, mitä kirjoittaja tarkoittaa, kunhan lukija tulkitsee. 😀
-
Kun täälläkin päässä katsellaan varovaisesti toisella silmällä hevosia, tulee munkin verrattua näitä juttuja oikeaan elämään. En olisi itse käynyt katsomassa yhtäkään näistä hevosista, mutta Santunpa kuvittelen hyvinkin käyneen. Ruuna on ainoa, josta mietin, että miksi se jäi Santulle mieleen. Ei se etsinyt sellaista alkuunkaan, eikä se ollut hyvä. Tietenkin se katsomassa kävi, jos se oli paperilla OK ja lähellä. Ehkä se on Santun tarve auttaa tätä hevosta: sehän jättäisi ruunankin hänen mieleensä.
Hyvä, ettei pääse pitkää taukoa tulemaan hevoshommista. Kun edellinen lähtee, seuraava kehiin vaan. Ei Santtu eläimiä siis kertakäyttökamana pidä, mutta pitkä tauko herkästi venyy ja vanuu vain, koska hevoseton ihan oikeasti on huoleton — tai ainakin huolettomampi.
-
Haha, miten mä jaankaan Ilonan pelon, että joku (PIKKUVELI) jahtaa mua jonkin kauhean kanssa, vaikka me ollaan molemmat about 30 vuotta vanhoja? :DD Ei ne veljet enää aikuisena tee niin toisilleen, mutta kun sekin tietää, että vaikka olen täysin kykenevä tappamaan ihan itse omat örkkini, niin kastematoja mä pelkään niin, etten voi edes katsoa niiden päälle. :DD
Mutta joo taas, edelleen, yhä: nämä kaksi sisarusten roolissa ovat tosi toimiva yhdistelmä! Tykkään!
—
Hahmon kertojaääneen mulla on sanomista, vaikka olenkin nyt takunnut asian kanssa taas ainakin vuoden päivät. Mä itse näen mun hahmot ihan niin kuin oikeat ihmiset. Mulla ei siis ole mitään skitsofreniaa, enkä usko, että ne on oikeita, mutta tavallaan pystyn keskustelemaan ja olemaan niiden kanssa. Mitä enemmän vietän vaan aikaa niiden kanssa kahden tai porukassa, sitä paremmin tunnen ne, niin kuin oikeatkin ihmiset. Mulle ei ole oleellista se, mitä ne hahmot mulle juttelee, kun me ollaan yhdessä, vaan se, miten ne juttelee. Mä olen nähnyt, miten Oskari katsoo kuppiinsa ennen kuin kysyy isoja kysymyksiä, ja mä tiedän, että Eetu rummuttaa pöytää sormenpäillään eikä kynsillään, päin vastoin kuin Hello, kun odottelee tai hermostuu. Mä olen katsonut niiden eleitä ja kuunnellut niiden ääntä niin monia kymmeniä tunteja, että mä tiedän, miltä ne näyttää ja kuulostaa, kun ne kertoo mulle juttujaan. Kertojaääni on sitten vain se, kun mä kirjoitan niiden jutut ylös niin kuin ne ne mulle kertoivat.
Toinen juttu, joka auttaa mua kertojaäänen kanssa on se, että mä, kolmekymppinen, leikin yhä. Leikin mun hahmoja. Mä en siis juokse tuolla metsissä ja pihoissa leikkimässä niin kuin lapset, mutta kun mä lähden vaikka koiralenkille tai ajan mun 60 km suuntaansa olevaa työmatkaa, yhtäkkiä mä olenkin vaikka Milan, kuuntelen samaa musiikkia kuin se, ajattelen samat ajatukset kuin se, näen maailman niin kuin se näkisi. Mä en siis tee yhtään mitään, mikä poikkeaisi mun normaalista, mutta sen lenkin tai ajon ajan mä olen salaa joku muu. Hellon ajatuksenjuoksu tuntuu aika samalta kuin mun, mutta oikeastaan kaikkien muiden persoona tuntuu ihan fyysisestikin eriltä, kun sen pukee päälleen. Paitsi Alex mä en muuten koskaan ole, kun ajan. Sen kanssa saisi jumaliste sakot aika nopeesti. :DD
Dialogi on taas vaikeampi. Ilonalla ja Iirolla on sama kasvatus, sama kotopaikka jne: tietenkin niiden puhe on saman oloista! Niiden persoonissakin on niin paljon samaa, ettei niitä voi erottaa heti asenteesta niin kuin Eiraa ja Inaria tai Helloa ja Allua. Jos hahmoilla on eri taustat tai edes tosi eri persoonat, on niille helpompi rakentaa eri puhetyylikin. Mä kuitenkin ajattelen samankaltaisten hahmojen kanssa itse mua ja mun veljiä. Mitkä on ne asiat, jotka erottaa meidän repliikit toisistaan, vaikka meidän kaikkien tausta on just sama: ollaan maalla kasvaneita, elukoista, etenkin koirista tykkääviä entisiä urheilijoita kaikki. Ollaan myös kilttejä ja ujoja kaikki. Koko lapsuus ja nuoruus ollaan menty identtisillä kaavoilla harrastuksista ja tyttöystävistä ja jumaliste telkkariohjelmista lähtien. Yksi muutti kuitenkin kauemmas ja sen puheeseen tarttui vähän uutta murretta. Toinen on hyvin kiinnostunut ihan eri harrastuksista nykyään kuin muut, ja sen puheeseen luikertaa niitä juttuja, koska se on niin innoissaan niistä. Lisäksi se kirvaa kuin merimies. Kolmas, vaikka on ujo, on tosi taitava keskustelija ja osaa hämmentää sakkautuneenkin keskustelun liikkeelle, vaikka muut ei osaa. Ja niin edelleen.
Parasta tässä on se, että harjoitus tekee mestarin (ja paskinta se, että edistys ei koskaan ole lineaarista). Jos sulla ei ole ennen ollut tarvetta vältellä kirjallista same face syndromea, miten voisit osata sen heti täydellisesti? Oppia kuitenkin voi koko ajan lisää kaikesta kirjoittamisesta. Sitä paitsi kirjoittamisen opettelu on ihan parasta, koska se tehdään — tattadaa — kirjoittamalla!!
