Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Komeita säitä
Taputin Salieria kaulalle. Kyllä siinä vain oli hyvä hevonen. Melkein niin kuin Jussi, mutta ei tietenkään ihan. Ajattelin, että miten mikään päivä voisi olla huono, kun sai elää tällaisten hevosten keskellä. No, Typy nyt oli alkanut käydä hermoilleni viimeaikoina, jos suoraan sanotaan, mutta sentään Jussin lisäksi oli Salieri ja Inka, jotka olivat erinomaisia hevosia, ja vieläpä joukko sellaisia, jotka olivat kivoja ja kilttejä, vaikka eivät olleetkaan puoliverisiä, niin kuin hevosen tulee olla. Eniten silmääni miellyttivät tietenkin ruunikot, mutta olihan musta hevonen silti aina musta hevonen. Salierinkin karva kiilsi ja —
Sonja keskeytti haaveiluni kiertämällä näkyviini Salierin toiselta puolelta ja ojentamalla satulaa minua kohti. Tartuin siihen ja nyökäytin kiitokseksi. Suulin läpi puhalsi kevääntuoksuinen tuuli ja olin juuri siivonnut koko tilan kaikesta irtoromusta, jota sinne kertyi. Kyllä siinä kelpasi hevostaan laittaa. Odotin, että saisin vielä suitsetkin satulan päälle: turha se oli kahta reissua satulahuoneeseen tehdä.
”Mikä isäntää hymyilyttää?” Sonja kysyi suitsien remmejä availlessaan.
”Komia päivä”, vastasin olkiani kohauttaen.
Sonja katsoi merkitsevästi ensin kohti parkkipaikkaa ja sitten vilkaisi minua ennen kuin keskittyi taas suitsiin. Niinpä niin. Yöllinen myrsky oli aika hyvin laantunut, mutta tihkusade, harmaus ja lutakoksi sulava lumi olivat kaukana komeasta päivästä.
”Nellykin oli hyvällä päällä valmennuksessa.”
”Nonni, soon hyvä!”
”Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella…”
”Mitä?”
”Ei mitään. Tässä. Kiitos avusta.”Nyökkäsin vielä kiitokset suitsistakin ja jätin Sonjan ja Salierin suuliin viedäkseni varusteet satulahuoneeseen. Sielläkin oli kaikki paikoillaan. Oskarin aloittamisen jälkeen satulahuone oli ollut minusta siistimpi kuin ennen, vaikka aina joutessani sitä olin yrittänyt järjestääkin. Kai sotkuinen vaikutelma johtui siitä, että moni ihminen pengasti joka päivä ihan liian pienessä tilassa…
Minun teki kovasti mieli luistaa hommistani ja mennä tupaan hetkeksi, kun kerran Nellykin oli jo valmis Sonjan ja Salierin kanssa. Hetken jo emminkin satulahuoneen ovella: eivät kai hevoset siihen menehtyisi, jos pitäisin vartin ylimääräistä vapaata..? Lopulta tartuin kuitenkin Typyn suitsiin. Minä en sitä petoa riimun varassa enää ikinä taluttaisi, ja jonkun se piti hakea sisälle kuivumaan ennen sen pävittäisiä harjoituksia, kun kerran Helloa ei vieläkään näkynyt. Oskaria puolestaan oli ihan turha lähettää sille asialle. Jäisi pian hevosen alle. Kunhan minä saisin teljettyä Typyn takomaan karsinansa ovea ja tarkastettua maneesin pohjan kunnon, kyllä minä sitten oikeaankin aikaan sinne kahville joutaisin. Ei sitä tallihommista niin vain luisteltu komeiden säiden takia.
Mutta ai kuinka pihalla todella tuoksuikin kevät, ja Typykin yritti purra vain pari kertaa!
-
Su 9.2.2020
Riitänkmä sulle?Nelly siivosi karsinoita. Se ei varsinaisesti ollut hänen hommansa, mutta aina välillä hän auttoi. Tuijotin satulahuoneen ovelta puolittain Jussin karsinaan vedettyjä kottikärryjä, joihin pirahti aina välillä puruja. Muuta Nellystä ei näkynyt, paitsi aina välillä kalterien lomasta vilahdus ruskeita hiuksia.
Minun teki mieli palata takaisin satulahuoneeseen, vaikka ei minulla ollut enää mitään asiaa siellä. Olin jo sekoitellut leseet turpoamaan päiväruokaa varten. Tiesin, että tupa oli tyhjänä — ehkä nyt Noa nukkui yläkerrassa, mutta ei se sen tyhjemmäksi ikinä tulisi. Sellaisia tilaisuuksia oli harvoin, ja meidän piti puhua.
En vain tiennyt, miten aloittaisin. Teki mieli mennä harjoittelemaan satulahuoneeseen. Voisin sanoa vain Nelly ja saada hänen huomionsa, ja sitten pyytää häntä tupaan. Sanoa, että meidän pitäisi puhua. Mutta se kuulostaisi niin vakavalta! Vaikka vakavaa tämä taisi ollakin. Jos kuitenkin sanoisin kulta..? Ei, en minä ikinä muutenkaan sanonut. Sitten hän ainakin luulisi, että nyt on jokin pielessä. Mutta niinhän olikin! Entä jos kysyisin vain, että mentäisiinkö kahville? Ei, silloin hän saattaisi ihan hyvin todeta, että siivoaisi ensin karsinat loppuun, ja sillä aikaa tupa täyttyisi kuitenkin kaikista muista. Ei tästä tulisi yhtään mitään…
”Nelly”, päädyin sanomaan ja kävelemään karsinan luokse.
Nelly katsoi minua hämärästä karsinasta silmät suurina ja varovaisina niin kuin kulkukissalla.
”No?”
”Mullolis yks asia, josta mä haluaasin puhua”, sanoin hiljaa ja puristelin vasemmalla kädelläni oikean käteni sormia.
”Mä huomaan. Hetikö?”
”Miälellänsä. Tuvas ei olis ketää.”
”Selvä. Ehdinks mä tyhjätä nää kottikärryt?”
”No joo. Mä meen laittamahan kaffin tippumahan.”En ehtinyt laittaa kahvinkeitintä päälle ennen kuin Nelly oli jo keittiössä minun kanssani. Kuulin miten hän istui penkille pöydän ääreen. Viivyttelin tahallani kahvinpurujen mittaamisen kanssa: sain kulutettua siihen ainakin tuplasti aikaa tavalliseen hätäiseen mittaustahtiini verrattuna. Sydän tuntui hakkaavan sillä tavalla kurkussani, etten meinannut saada edes nieltyä. Minun oli otettava hanasta lasi vettä, juotava se ja otettava vielä uusi ennen kuin pystyin istumaan pöydän ääreen Nellyä vastapäätä.
Nelly ei sanonut mitään. Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja piti käsiään löyhästi nyrkissä, toista toisen ympärillä, pöytää vasten. Hänen kyntensä olivat lyhyet ja kovin kapeat, ja hänen sormensakin olivat sirot. Rystyset erottuivat, mutta eivät törröttäneet niin kuin minun käsissäni, jotka empivät pöytää vasten edessäni. Hengästytti. Pöydällä oli hieman leivänmuruja aamupalastani. Minun oli juotava taas vettä. Nellyn kädet liikahtivat ja sormet punoutuivat ristiin, vieläkin löyhästi. Yritin rentouttaa ajatuksen voimalla vastahakoisia vatsalihaksiani, jotta saisin happea. Selkääkin alkoi särkeä.
”Eetu”, Nelly sanoi lopulta.
”Mitä?”
Hänen suupielensä osoittivat hieman alaspäin.
”Sä voit sanoo sen.”
”Minkä?”
”En mä tiedä. Sen sun asian. Sä voit sanoo mulle ihan mitä vaan.”Pudistin päätäni ja laskin katseeni taas Nellyn käsiin. Epäröin hetken, mutta lopulta otin niistä kiinni. Ne olivat niin pienet, että vaikka hänen sormensa olivat vieläkin ristissä, molemmat kädet mahtuivat minun kämmenieni väliin piiloon. Hänen ihonsa oli kylmempi kuin minun. Silitin hänen peukaloitaan omillani.
”Eetu. Ei tässä oo mitää hätää.”
”Mä haluan asua sun kans.”
”Mutta?”
”Mutta…”Nellyn sormet hivuttautuivat pois ristiasennosta käsieni sisällä. Hän veti toisen kätensä vapaaksi, enkä minä estänyt. Hänen viileät sormensa silittivät rystysiäni. Se vihloi. Käteni olivat olleet kuivat ja kamalat jo pitkään. Pakotin itseni katsomaan vihdoinkin kunnolla Nellyn silmiin.
”Haluakko sä oikiasti jäärä tänne Nelly?”
”Mitä sä tarkotat?”
”Sitä jottei musta tuu sulle ikinä sellaasta miästä joka ajeloo kisareissuus ja muis konhottehis. Tuosson tuos pihas talli ja täs on tupa, ja mä haluan olla näis.”
”Okei?”
”Riitänkmä sulle tällääsenä kauemmin kun yhyren kevättalaven?”
”Senkö takia sä oot ollu nii outo monta päivää ko sä mietit tommosia?”
”No joo. Mua peljättää jotta menöö lusikat jakohon ennen pitkää, jos sinet taharo kumminkaa tälläästä. Ooksä varma jotta minä kelepaan sulle? Ja tämä elämä?” -
-
On aika keskustella vakavasti
Missä on sokeri? Kiersin kauppaa hermostuneena. Miksei se ole maustehyllyllä? Kärryssä oli jo kaikki muu. Kahvi oli ollut taas tarjouksessa. Sitä meni, voi että sitä meni. Maitoakin oli monta litraa, ja sitten oli keksejä, jotka piilotettaisiin Hellolta. Viidestä kanapaketista keittäisi kyllä tälle iltaa ruuan kaikille. Mutta ilman sokeria ei ollut kotiin palaamista, enkä löytänyt pussia maustehyllyltä tai murohyllyltä. Sokerilava on ihan hirveän iso. Kyllä sen pitäisi näkyä yhtä kaukaa kuin kahvilavankin. Sokeri on mauste! Miksei se voi olla maustehyllyn vieressä?
Oli kuuma. Kuljin kolmatta kertaa samojen hyllyjen välissä. Poimin kärryyn vielä toiveikkaana pullollisen soijakastiketta. Tekisiköhän Jilla joku päivä taas soijassa paistettuja nuudeleita, jos pyytäisin kauniisti..?
Yleensä kävin tätä nykyä kaupassa Nellyn kanssa, ja silloin kaikki tavarat aina sokeria ja kananmunia myöten löytyivät niin tosi helposti. Viime päivinä oli kuitenkin ollut sellaista, että en ollut halunnut pyytää Nellyä kauppaan. Minun piti ajatella, mutta en pystynyt, koska en löytänyt sokeria. Poimin riisinuudelipaketin hyllyltä ja yritin tavata sen kyljestä, voisiko Hello syödä sitä. Hello ei saa syödä vehnää. Välillä hän syö silti ja makaa seuraavan päivän sängyssä, koska ilmeisesti se tekee hänet kipeäksi. Teksti oli kuitenkin ihan hirveän pientä ja kirjaimet tuntuivat vaihtavan paikkaa. Laitoin paketin takaisin hyllyyn ja kaivoin puhelimen taskustani. Ajattelin sekavasti, että olin harhaillut kaupassa ainakin kaksikymmentä minuuttia…
Nelly oli laittanut minulle viestin. Jotain, että onko Noalta ja Jillalta kysytty. Mitä? Mitä kysytty? Irvistin puhelimelle ja nojasin kyynärvarsiani ostoskärryyn. Vaikka olin säätänyt tekstin isoimmalle mahdolliselle fonttikoolle, ei siitä meinannut silti saada hirveän hyvin tolkkua. Puhelimen näytöltä lukeminen oli ärsyttävämpää kuin paperilta lukeminen. Niskalihakseni kiristyivät. Pian tulisi päänsärky. Päättelin, että viesti liittyi asumisjärjestelyihin. Näpytin vastauksen.
E oleku så nuutwnki nukkunu meillä jo tätåennemki joka yö
Päätin, että viestini kaipasi vielä tarkennusta, joten jatkoin toisessa viestissä:
Mä puhuniile pianLisäksi laitoin vielä kolmannen:
En läydä sokeriNelly oli sellainen, että harvemmin hän oli kaukana kännykästään. Odotin siis vastausta puhelin kädessä. Pian näytölle ilmestyikin uusi viesti.
Se on siellä missä on jauhot
Niinpä tietenkin. En naputellut enää uutta vastausta, vaan työnsin puhelimen liian kuuman takkini taskuun, jossa olivat jo auton avaimet ja kintaat. Kun etsin oikeasta hyllystä, iso sokerilava näkyi jo kaukaa. Otin saman tien kaksi pakettia. Sitten sain mennä kassalle.
Kun ajelin kotiinpäin, päätin, että minä puhuisin Nellylle viimeistään tällä viikolla, heti kun tulisi tilaisuus. Sanoisin suoraan, että vaikka haluankin hänet elämääni ja kotiini, pelkään samalla jakaa kaiken hänen kanssaan. Meidän pitäisi käydä joskus se keskustelu kuitenkin, ja se olisi parempi käydä ennen kuin meillä olisi yhteinen juustohöylä. Olisin mies, iso poika, ja uskaltaisin kysyä, mitä hän elämässään tavoittelee. Ensin vain odottaisin, että tupa olisi kerrankin tyhjä. Jos keskustelu päättyisi huonosti, en haluaisi ketään todistamaan sitä, miten pienestä minun maailmani romahti.
-
Voi ES-jonneaurinkolasit. 😀
Uskon, että elämä tuntuu aika täydelliseltä, kun vauvan koulutus edistyy sujuvasti, ja onhan se nyt muutenkin söpö poni se Nirri. Ei aina tarvitse edes touhata mitään erikoista sen oman kullan kanssa, että päivä voisi olla spesiaali. Ja varsan kanssa erityisesti arki on vielä vähän hidasta. Vaikka se onkin koulutusvaiheessa, pikkuasioiden opettelussa voi mennä niiiiiin kauan, koska kannattaahan ne kunnolla tehdä heti kerralla.
Eiköhän Hopiavuoressa ole taluttelumaastoonkin lähtijöitä. Tiituksen ja Been kanssa voisi olla hyvä mennä, kun hevoset jo toisensa tuntevat. Hello tapaa käydä Typyn kanssa, mutta vaikka Hellon mielestä hänen varsansa käyttäytyy ihan hyvin, muut ovat kyllä eri mieltä siitä. Oskari ja Ukkokaan eivät ole ratsastuskunnossa, vaikka Oskaria voikin olla vaikeampi lähestyä. Noalla ja Helillä on aikuiset tammat, mutta ne ovat kantavia ja alkavat olla niin pyöreitä, ettei taluttelulenkki olisi niidenkään kanssa huono idea. Ja mikäs sen estää muitakaan lähtemästä, kun seuraa kuitenkin kaipaavat!
-
Välillä Outin ihastus kuulostaa huvittavasti kaukoihastumiselta. 😀 Itsekin hän epäilee, että on ihastunut johonkin ideaan. Ihan niin kuin silloin, kun ihastutaan idoliin. Sellaista ihmistä ei ole. Se on osaksi hänelle luotu imago ja osaksi ihastuneen siihen ihan itse lisäämiä ominaisuuksia. Hulluinta on se, että mä ainakin saatan täysin tiedostaa ihastuneeni puoliksi kuviteltuun tyyppiin ja silti se ei muutu miksikään. :DD
Mutta ehkä itsekin ymmärrän tämän tarinan myötä ihan vähäsen Oskarin vetovoimaa, jota pidin olemattomana. Keskittyneet ihmiset on mielenkiintoisia: oman juttunsa löytäneet on viehättäviä. Sellaiset ihmiset ei yritä enää olla ketään toisia, kun ne on sen oman hommansa imussa. Ne on hyviä jossain, ja se on sairaan hienoa. Tietenkin se tyypin Oma Juttu pitää olla sellainen, jota itse edes arvostaa, vaikka ei harrastaisikaan samaa tai olisi sen enempää kiinnostunut siitä. Huomasinkin tämän tarinan aikana, että olen tullut taas kirjoittaneeksi miljoonannen sellaisen hahmon, jota imee mukaansa jokin (tai useampi) niistä kolmesta hyveestä, joita itse arvostan: älykkyys, taiteellisuus tai urheilullisuus. (Kiltteys on tietenkin arvokkainta mulle, mutta siksi en voikaan kirjoittaa koskaan liian kilttiä hahmoa. Se olisi mulle Mary Sue: muulla tavalla huipputaitava ei ole.)
Mulle tulee tästä tarinasta tosi kotoinen olo. Haluaisin itsekin sellaisia kavereita, joiden treffijuttuja joutuisin kuuntelemaan, ja jotka tarjoaisi mulle runsaasti liian helppoja ja toimimattomia ratkaisuja mun parisuhdehuoliin. (Just tyyliä tuu tänne ja unohda se hetkeksi — ihan niin kuin niin voisi tehdä!) Olisi ihanaa viettää mukamas ruokatuntia niiden kanssa jutellen ja töitä silti tehden. 😀 Onneksi saa haaveilla lukemalla. Musta parhaat tekstit kertoo just näin arjesta.
-
Mä olen samaa mieltä kaikesta kuin Outi. 😀
Samastun vahvasti siihen, miten Nelly valmistautuu elämänmuutokseensa. Vaikka muutos olisi kuinka hyvä, ei keskivertoihminen kuulemma osaa olla stressaamatta ja murehtimatta. Luin joskus jostain artikkelista, että näin on, eli en ole itsekään poikkeuksellinen kun melkein itkin ahdistuneena lattialla ennen kuin menin ekaa päivää mun unelmatyöhöni. Siinä artikkelissa oli lista stressaavista asioista ja ne oli pisteytetty stressaavuudden mukaan. Perheenjäsenen kuolema oli ykkösenä, vakava sairaus kakkosena — mutta top viitosessa oli myös avioliiton solmiminen!! ”Vakava seurustelu” on mun mielestä pelkästään ihanaa vain siinä vaiheessa, kun on vielä teini ja vanhempiensa valvonnassa niin tiukasti, ettei edes yökylää sallita. Sen jälkeen siihen liittyy koko ajan pelottavampia ja pelottavampia elementtejä, suurimpana mörkönä yhteen muuttaminen ja just avioliitto. Ihania tapahtumia joo, mutta olisihan se nyt epänormaalia jos ne kaikki olisivat pelkästään helppoja.
Mua jännittää, luopuuko Nelly lopulta liian paljosta. Joskus aiemmin se on tarinassaan kertonut, että haluaisi asettua aloilleen ja haluaisi kuin haluaisikin lapsia (Eetuhan ei tätä tiedä tai usko). Samalla Nelly on kuitenkin mulle aina vain vapaampi sielu kuin joku Eetu, vaikka tässäkin tarinassa tuo esiin rauhallisempaa ja asettuvampaa puoltaan. Löytyyköhän näiden kahden välille pysyvä tasapaino, tai kuinkahan myrskyisää sen löytäminen lopulta on?
Mulle on uutta, että Nelly ei olekaan ylpeä kaikista urotöistään, tässä yövieraistaan. Eetun suhtautumisesta ei ole vielä puhuttu tarinassa ja voi olla ettei puhutakaan, mutta hämmentävästi Nelly tuntuu olevan tässä konservatiivisempi kuin Eetu! Ihanaa että mulla on tutuistakin hahmoista vielä paaaaaaaljon opittavaa.
-
Auts! Tässä on sellainen näkökulma, jota en tullut ajatelleeksi ennen tätä: Harri on Sonjalle vaihtoehto numero kaksi. Nyt kun sen kirjoitit, se on loogista. Tietenkin on. Miksen ole tullut ajatelleeksi sitä? Huomaan tykkääväni erikoisesta ja kupruisesta rakkaudesta niin paljon, että tämä ajatus on mun mielestä kutittavan hyvä. Ja Sonjan mulle tutun tuntuinen suhtautuminen menetykseensä (jota kommentoin jo aiemmin) tekee tarinasta vieläpä just tälle lukijalle niin loogisen, että sitä seuraa koko ajan innokkaammin ja täysin kakistelematta. Esittelit nyt sellaisen tarinoiden ja fiilistelyiden kultasuonen tässä ja parissa edellisessä jutussasi, että olen ollut viime aikoina oikein erityisen levoton odottaessani lisää. Ärsyttää, ettei mulle ole ikinä tullut mieleeni kertoa itse mitään vastaavaa. Olen kateellinen hyvästä ideasta. Vaikka sanotaan, että kaikki maailman tarinat on jo kerrottu, pidän tätä silti uniikkina, koska en ole vielä lukenut tällaista.
Sitten Harrin letkautus siitä, etä hänelläpä on voittamaton etu, kun hän on elossa, niin ah ja voi. 😀 Ehdin räpytellä hetken silmiäni siinä kohdassa: miten joku uskaltaa sanoa noin? Mutta sitten se olikin Sonjan mielestä hyvä heitto. Tämä kohta on suosikkiyksityiskohtani tarinassa. Se kuvaa mun mielestä ihan nappiin sitä, miten suruun voi suhtautua. Vitsit kun olisin saanut lukea tämän silloin, kun mulla oli itselläni elämässäni menetys. Mulle olisi merkinnyt silloin vielä enemmän kuin nyt, että joku ihminen ja kirjoittaja maailmassa tajuaa, ettei ihminen ole ikuisesti menetyksensä jälkeen kuin lasia joka hajoaa. Ja että sitä ihan toivookin, ettei ihmiset kohtelisi niin kuin silkkihansikkain, niin kuin olisi kuollut itsekin.
Toinen ihana yksityiskohta on se, miten jokainen elämän vastoinkäyminen on suhteellista, perspektiivisidonnaista ja muuttaa muotoaan. Sonja on sitä mieltä, että on onnellisessa asemassa Heliin verrattuna. Jos me kirjoitetaan yksiulotteinen hahmo, jonka koko identiteetti on olla suloinen leski, ei se hahmo voisi ikinä näin ajatella. Mutta oikea ihminen ihan voi ja ajatteleekin. Kenenkään oikean ihmisen identiteetti ei ole ikuisesti surullinen leski, vaikka ekat viikot ja kuukaudetkin voi olla.
Taas kirjoitit tekstin, jossa on mulle paljon mietinnän ja kadehtimisen aiheita.
-
Sonjahan sen sanoi: Oskari-parka, kun on naisia, mutta ei ymmärrystä. 😀 Mulla on Oskarin varalle suunnitelma, ja jos Outi ja/tai Camilla tulee kuulumaan Oskarin elämään muita tiiviimmin (Camilla oikeastaan kuuluu jo, kämppis kun on), mun täytyy varmaan paljastaa suunnitelma yksityisesti teille kahdelle. Se on nimittäin sen laatuinen, ettei ihan joka kirjoittaja halua pusertaa hahmoaan sellaisen trauman läpi. (Tulkaa kysymään: en tiedä keitä olette esim. Keskustassa.) Kaikille en halua vielä valitettavasti kertoa, että säilyy yllätyksiä.
Mutta ei ole salaisuus, että tällainen tarinointi viehättää juuri mua. Kaikkihan sen tietää, miten ihmissuhteet kaikissa muodoissaan on mulle lukijana suurempi seikkailu kuin mikään muu. Parasta on tietenkin sydänsuruihin ja parisuhteisiin liittyvät jutut. Musta onkin melkein sietämätöntä, että Outi-parka joutuu yrittämään niin kovasti: joutuu yrittämään jopa päättää, ettei se satu, vaikka Oskari ei vastaa.
Outi osoittautuu tässä tarinassa hieman rohkeammaksi kuin oletin. Aika hurja veto on laittaa tekstari toiselle noin vaan, vau. Onneksi hän uskaltaa, koska muuten hän ei pääsisi Oskarin lähelle. Mokasin tämän hahmoni kanssa siinä asiassa, että tein hänestä kaikessa ujoudessaan liian vaikeasti lähestyttävän. Aika ässä kirjoittaja olet, kun löysit sitä huolimatta reitin. Myös se oli mulle uutta tietoa (ja kauniisti satulahuoneeseen kirjoitettua), että Outilla ja Oskarilla on näinkin paljon yhteistä!
Sen sijaan Outin empaattisuutta osasin odottaa. 😀 Hän malttaa ajatella myös Ukkoa ja toivoa sen parasta. Toisen sortin hahmo suhtautuisi Ukkoon sivuseikkana, vaikka välittäisikin hevosista. Vähänpä Outi siitä tietää, mutta tie pikku Oskun sydämeen ei menekään vatsan kautta, vaan hevosen kautta.
-
Tosi ahdistavaa, että Camilla tekee niin paljon, ja silti tuntuu ettei mikään riitä. Hän tuntuu kyllä itsekin tietävän olevansa hyvä työntekijä, mutta jotenkin silti pelkää koko ajan jäävänsä kakkoseksi ja menettävänsä paikkansa. Camillalle se, että pitäisi olla paras, ei ole edes kilpailu mistään kruunusta, palkinnosta tai kunniasta, vaan se näyttää enemmän selviytymiskamppailulta. Ihan niin kuin hänet olisi hylätty ennenkin ja sellaisella tavalla, ettei hän pääse yli siitä — toki tämä on vain spekulaatiota. Kotonakin Camilla valmistautuu siihen, että pian tulee monoa. Luulenpa, että aika monen pitäisi vakuuttaa Camillalle elämän eri osa-alueilla, että hän on kuin onkin korvaamaton. Tai ainakin, että joku välittää kyllä hänestä ihan hänen itsensä takia, eikä siksi, mitä hän saa aikaan ja tekee.
Oskarista on lähtenyt muotoutumaan Camillan lemmikkisusi. Kun tarinaa katsoo siitä perspektiivistä, Camilla on nyt se perheen isä, joka ei koskaan halunnut koiraa, mutta joka sitten kuitenkin ruokkii sen aamulla ja rapsuttelee sitä sohvalla. Näillä kahdella on myös omituinen valta-asetelma, kun nämä ovat keskenään. Tallilla molemmat tietävät, että Camilla määrää ja sanoo mitä tehdään: itsekin hän toteaa tässä tarinassa, että pitää olla Sudelle esimerkki. Kotona taas ollaan Camillan mielestä jotenkin Oskarin reviirillä ja hän on varuillaan. Tämän takia taas Oskari hermostuu, koska hänhän olettaa, että Camilla pysyisi samassa roolissa kuin tallillakin.
Tarinan loppuasetelma on mun mieletä tosi söpö. Ei edes sen takia, että kaksi mun mussukkaani aijaa sohvalla, vaan sen takia miten vaivaannuttavaa ja vaikeaa se tuntuu olevan. Onhan Camilla empaattinen ja vaikka mitä, mutta ei luonnostaan mikään hali- ja pusukone. Oskari taas ei pahemmin ihmissiä koskettele mistään ranteen yläpuolelta. Kuvittelisin siis näiden kokevan tässä aika kulmikkaita tunteita, ja erityisesti just siksi Camillan lohdutusyritys on mulle spesiaali.
Niin ja tykkään susidiskurssista ihan sairaasti. :DD
Ajattelin muuten, että olisiko Camillalla vielä bisneksiä Ruotsinmaalla, enkä tohtinut kirjoittaa häntä takaisin ennen kuin itse tekisit sen. Mulla oli kyllä valmiina Hellon dramaattinen ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ JÄTÄ MEITÄ -kohtaus, joka päättyy väkivaltaisiin toimenpiteisiin. 😀 Ehkä pitää tehdä tänne alue nimeltään Rinnakkaistodellisuus, jonne saa kirjoittaa sellaista, mitä ei ikinä tapahdu oikeasti… Fanfictionia… Ihan kummallisia AU-tarinoita… 😀
-
Ai vitsi minusta on tullut Sonjan fani, siis hänen ihmisenä. Olet luonut niin tosi kiltin ja hyvän hahmon. Oletinkin, että Sonja suitsisi vähän sitä, miten Heli vähättelee itseään ja ongelmiaan. Eikä Sonja hahmonakaan huonoksi jää. Vaikka hänellä on päällisin puolin hyvät lähtökohdat, hänellä on tarpeeksi ongelmia nykyisyydessään ja menneisyydessään, sekä tarpeeksi heikkouksia, jotta hän olisi kiinnostava hahmo.
Tykkään myös tarinan tasolla siitä, miten Sonja suhtautuu menneisyyteensä. Usein tulen lukeneeksi (ihan Oikeiden Kirjailijoidenkin tekmiä) hahmoja, jotka roikkuvat kaiken aikaa siinä Yhdessä Kamalassa Asiassa, joka tapahtui, mutta ei sellainen jättisurukaan oikean ihmisen elämässä vaikuta aktiivisesti ihan joka sekunti ja tule mieleen koko ajan, vaikka suru pitkään jatkuukin eikä koskaan unohdu kokonaan. Tulen lukeneeksi usein myös sellaisista hahmoista, jotka kamppailevat jotenkin voittaakseen menneisyytensä ja tarinan loppu onkin siinä, kun mennyt unohtuu ja esimerkiksi uusi rakkaus saapuu vanhan tilalle. Mä olen niin tosi iloisesti yllättynyt, kun Sonja ei kuulu kumpaankaan kastiin. Kaiken lisäksi hän tarjoaa mulle samastumispintaa just tässä asiassa: mä koen menneisyyden menetykset niin kuin Sonja, vaikka multa ei olekaan puoliso kuollut.
Joo, olen fiilistellyt tietenkin Sonjan ja Harrin juttua. Koska oi, se on ollut jännää ja ihanaa ja kaikkea, ja uusien ihmissuhteiden alkamisesta ja alun totuttelusta mä niiiiiiiiin tykkään. Vaikka hahmoille toivoo aina kaikkea hyvää, on samalla ihanaa, kun niillä ei menekään hyvin! Se tarkoittaa, että tarina jatkuu. Kun ongelmat loppuvat, tarina on ohi ja joudun hyvästelemään hahmot, sulkemaan kirjan ja se on lukemisessa kaikkein hirveintä. Haluan lukea niistä aamuista, kun pusutetaan ja paistetaan pannukakkuja, mutta välillä taas pitää olla jokin kamala (tai hahmon omassa päässä kamala) ongelma, jota työstää. Silloin ne pannukakkuaamut on mulle yhtä kiva palkinto kuin hahmoillekin. 😀
Totta kai Sonja tajusi, että Harri soitti silloin mustasukkaisuudesta. Olen vielä epävarma, kuinka kovaa se ottaa Sonjaa pannuun vai ottaako. Hän ei tosiaankaan vaikuta siltä tyypiltä, joka hirveästi valittaisi Harrista Helille tässä asiassa, vaikka se tosiasiassa nyppisi ihan kunnolla.
(Olen muuten Oskarista ihan samaa mieltä kuin Sonja. Toisaalta Oskari olisi kyllä helppokin. Sen voisi laskostaa aina vaatekaapin hyllylle kun sitä ei tarvitse ja ottaa sieltä sitten taas kun jonkun pitäisi vaikka ajaa nurmikko tai tiskata.)
-
Mulle tulee kaikista pahin mieli siitä, miten Heli sanoo huoliaan typeriksi ja itseäänkin typeräksi. No eikä ole kenenkään huolet typeriä, vaan jokaisella on ihan omat henkilökohtaiset maailmanloppunsa elämän varrella. Mun teki heti mieli vähäsen ravistella Heliä, jotta se tokenisi tuollaisista ajatuksista. On hirveää olla surullinen, mutta vielä hirveämpää on hokea itselleen samalla että on jotenkin väärin tai typerää olla surullinen sellaisesta asiasta. Siitä ei sitten oikein pääse ylikään, kun estää itseään suremasta ja käsittelemästä asiaa. Onneksi Heli on nyt edes Sonjan kanssa väleissä, kun Sonja ainakin on sellainen, että osaa kuunnella ja sanoa oikeitakin sanoja välillä. Ehkä Sonja saa Helin muistamaan, että ihmisellä on ihan täysi oikeus olla surullinen just niin kovaa ja kauan kuin on.
-
Saako olla hahmoanalyysiä (no tällä kertaa ”analyysiä” eli taas mun ahdistunutta spekulaatiota hahmoista ihmisinä)? No can do, sitä tulee kuitenkin.
Niklakselle näyttää tekevän hyvää, kun joku kohtelee niin kuin vauvaa. Hänhän käyttäytyy niin kuin vauva ja Marshall vastaa siihen! Olen huomannut, että niitäkin aikuisia on, jotka saa ja vaatii huomiota puolisolta sillä tavalla kuin Niklas tässä, ja usein puolisot vastaavatkin siihen niin kuin Marshall. Kun olen tarkkaillut vastaavaa tilannetta oikeassa elämässä, mietin ihan samaa kuin nytkin: mitä ihmettä tässä oikeasti tapahtuu ja miksi?
Miksi Niklas on tuollainen? Mitä hän haluaa? Vai peitteleekö hän jotain toista tunnetta? Pelkääkö, ettei saa huomiota jos ei hypi seinille? Vai yrittääkö olla noin hyper, koska salaa jotain? Vai mitä?? Miksi oikeat ihmisetkin tekee noin, vaikka normaalisti ovat pelaavia fleguja niin kuin Niklas?
Ja miksi Marshall on tuollainen? Eikö rasita pitää huolta vauvasta, vaikkei ole päättänyt lisääntyä? Haluaako hän oikeasti hoitaa Niklasta ja olla äiti… …vai osoittaako hän pohjimmiltaan hellyyden sijaan valtaansa, kun tuolla tavalla sanelee jopa sen että nyt mennään maneesissa kun et osaa käyttäytyä. Tulee mieleen nimittäin se hetki, kun pikkulapselle määrätään kotiaresti. Ja miksi ihmeessä Niklas alistuu siihen noin kiltisti? Polttaisin itse heti päreeni, jos joku päättäisi kontrolloida minua juuri samalla tyylillä kuin vanhemmat pieniä lapsiaan.Sentään Marshall on hyvä opettamaan lapsia ratsastamaan! Muistaakseni hänellä oli historiaakin alalla. Ja hevosethan rauhoittavat. Niklaskin rauhoittuu hieman tässä. Seinille hyppiminenhän voisi siis ihan hyvin johtua stressistä, ja silloin ymmärtäisin, miksi Niklas haluaa äidin hoivaamaan itseään ja komentamaan. Kun kokee, ettei langat pysy enää ihan hyppysissä, on niin tosi rentouttavaa totella vain kun joku toinen antaa ohjeita, miten pitää toimia. Niklas ehkä vain tarvii oikein erityisen paljon äiskän ohjausta rauhoittuakseen. 😀 Nämä kaksi ovat olleet yhdessä jo pari vuotta, joten Marshall kai tietää parhaiten, miten Niklasta käsitellä.
Suloisinta on tietenkin se, kun Marshall pyytää Outia maastoon joku kerta. Hän on ihan oikeassa siinä, että jo se auttaa, kun tietää, että tarvittaessa on maastossa juttuseuraa.
Kokonaisuudessaan olet taas rakentanut just sellaisen tarinan, josta juuri tämä lukija tykkää. Huomaan jääväni jumiin tuohon alkuun ja ärsyyntyväni kuvitellessani sitä omalle kohdalleni kummassa tahansa roolissa, ja sehän on aina hyvä merkki mulle, kun jokin herättää mussa tunteita, vaikka siis sitä ärsyyntymistä. 😀 Ratsastus- ja hevosenhoitokuvauskin on musta hauska, vaikka yleensä yritän vähäsen vältellä niitä sekä lukijana että kirjoittajana. Tykkään piparkakkureunoista ja sellaisesta. Piparkakkureunoja ei ole tullut vastaan, vaikka minut houkuteltiin kirjoittamaan ja lukemaan ekoja heppatarinoita ensin vihko- ja sitten virtuaalitalleille 2000-luvun alussa. Lopussa saat vielä tehtyä Marshallista niin hellyyttävän Outille puhuessaan, että ihan annan heti hänelle anteeksi sen, miten hän alkutarinassa otti minua nuppiin Niklaksen puolesta. 😀
-
Miksihän se on niin vaikeaa, kysyä toiselta sillä tavalla oikeasti-oikeasti, että onko kaikki hyvin? Suurin osa ihmisistä kun taitaa tykätä siitä, että tulee nähdyksi ja huomatuksi, ellei kysyjä nyt ihan tuntematon tyyppi ole. Heli-reppanalla kun ei ihan hirveästi edes ole niitä, joille voisi huolistaan kertoa. 🙁
Sonjan työ kuulostaa yhtäkkiä ihan hirveän hauskalta reissun perusteella. :DD
-
Siitä se lähtee taas! Arjen kuvaaminen on välillä nihkeää, mutta muista, ettei tarinan ole pakko olla realistinen. 🙂 Näiden hahmojen elämissä voi tapahtua yhtä paljon kuin Salkkarien hahmojen elämissä, koska yleensä juoninovelli syntyy muutoksesta. Marshalliin tutustuminen voi poikia uusia asetelmia, samoin kuin Camillan paluu, josta Outi onkin jo huolissaan.
Mun vinkit writers blokkiin:
1. Tee jotain muuta. Mä olen nyt tosi inspiroitunut kirjoittamisesta, koska löysin niin hyvän kirjan, että menin ihan sekaisin sen tarinasta. Joskus olen saanut saman olon jostain telkkarisarjasta tai leffasta, joskus lenttiksen pelaamisesta tai uudessa paikassa käymisestä!
2. Anna itsellesi lupa kirjoittaa ihan hirveää luokatonta schaissea! Kaiken lisäksi anna itsellesi lupa julkaista vaikka täällä tai muualla se kirjallinen oksennuksesi. (En sano, että tämä on sitä!!) Kun mä oksennan tekstiä saadakseni kirjoituslihakset verryteltyä, moti menee, jos en saa sitä julki. Tapaan laittaa sellaisten tekstien alkuun varoituksen, että tämä ei ole mun paras työ, ja yleensä ihmiset osaavat lukea sen niin että tällä kertaa en kestä kritiikkiä, vaikka yleensä tykkään siitä. 😀
3. Kirjoita jotain muuta. Jos haluat työstää samaa tarinaa ja miljöötä, vaihda hahmoa, kertojaa tai näkökulmaa. Myös ihan toisiinkin tarinoihin voi paeta! Joskus jo sekin auttaa, että vaihtaa työskentelytapaa. Kun mä makaan selälläni velttona sängyllä ja kuuntelen musiikkia, en mä laiskottele tai tee rentoutumisharjoituksia. Mä haaveilen mun ukkeleista ja, noh, kirjoitan ahkerasti silmät kiinni.
4. Etene luonnoksesta valmiiseen työhön. Mun luonnokset näyttää tältä silloin kun en saa heti valmista tekstiä:
”1. kappaaleessa kerrotaan mitä on keittiössä. 2. kappaleessa Eetu ja Nelly tuijottaa toistensa käsiä. 3. kappaleeseen vanha dialogi. 4. kappaleeseen Nellyn angstia.”
Lisäksi jos dialogi tökkii, tapaan kirjoittaa sen ensin mahdollisimman hirveällä tavalla, joka ei sovi hahmojen suuhun ollenkaan. Niin mulla ei ole mitään suorituspaineita ja repliikkien sisältö tulee selväksi. Näkisittepä, miten Nelly ja Eetu puhui ekan version aikana tarinassa, joka me julkaistiin Nellyn kirjottajan kanssa tänään. 😀
5. Kirjoita päiväkirjaa. Jos et halua kirjoittaa sitä yksityiseen lokeroon, väitä kirkkain silmin, että se on sun hahmon elämää eikä sun, eikä kukaan epäile mitään. Tällä hetkellä mä kirjoitan itse päiväkirjaa siitä, miten mä rakastan kirjoittamista, miten mä haluan vain kirjoittaa, miten mä pelkään ettei kukaan oikea ihminen riitä mulle kun rakastan liikaa niitä jotka tulee mun päästä vaikka kukaan muu ei tykkäiskään niistä tai mun jutuista. Ei kun siis kirjoitan Hellon tunteista musiikkia kohtaan, niinhän se oli!! 😀 Chai Buathong puolestaan pitää omassa blogissaan nyt spinnarisarjaa näyttelemisestä, ja se pohjautuu puhtaasti mun omiin kokemuksiin ja ahdistuksiin teatterielämästä. Niin kuin sanoin, multa menee moti jos en julkaise tekstejäni!
6. Älä välitä siitä, mitä muut sanoo tai mitä muut ajattelee. Kirjoita siitä, mistä haluat kirjoittaa. Sen tietää, että kun tänne julkaisee liian kauan jotain yksinäisiä nurkassa nyhjääviä tarinoita, valitan niistä ja komennan kirjoittajaa muiden kimppuun, mutta musta nyt vähiten kannattaa välittää! Mulle on sanottu triljoona kertaa, että rakkaus rakkauden takia on tylsä aihe, mutta pyh pah ja pöh. Mä en mistään muusta niin kovasti haluakaan kirjoittaa kuin siitä, miltä toisen ihmisen käsi tuntuu omassa kädessä kun sitä pitää ensimmäistä kertaa. Sehän on hei villimpää kuin mikään toimintaseikkailu, siis just mulle.
7. Kokeile eri mittaista tarinaa. Tai epätarinaa. Kirjoita yksi vitsi tai idioottimainen anekdootti, jonka joku laukaisi tuvassa ja päätä, että teksti on valmis. Sitten me nauretaan sille täällä ja ihaillaan, kuinka hyvin keksit. Kehuista tulee hyvä olla ja sitten haluaa kirjoittaa lisää.
8. Piirrä se hetki, josta kovasti haluaisit kertoa. Ihan sama, piirrätkö nopeasti, viimeisen päälle, sysipaskasti, abstraktisti, postmodernistisesti, sarjakuvamaisesti vai fotorealistisesti: sen kuvan fiilis ratkaisee. Jos et halua piirtää, hanki Pinterest tai hätätapauksessa Insta ja etsi se hetki sieltä, jotta näet mistä kirjoitat.
9. Lue kirjoittamisesta, mutta älä usko kaikkea, mitä oppaissa sanotaan. Joskus niissä on hyviä, just itselle sopivia ajatuksia.
10. Kirjoita jonkun kanssa, joka täydentää sua. Huomasin tänään, että me ollaan Nellyn kirjoittajan kanssa sellainen pari. Koin syvää ahdistusta, kun piti käyttää ulkopuolista kertojaa ja fokalisointia varsinkin kun kuvasi omaa hahmoa ulkoapäin, mutta ai miten hyvä olo on kun me puristettiin tekstiä ulos. Se pakotti mut sopeutumaan uuteen näkökulmaan, mä pakotin sen miettimään triljoona kertaa sanavalintojaan ja niin edespäin. Vaihtelu virkistää. -
Pienestä se on aloitettava: ei kai ekoissa kisoissa uskalla heti mahdollisimman korkeita esteitä lentää! Eliashan on vasta kuitenkin tutustunut Töpseliinsä, joka on kuitenkin käyttäytynyt koko ajan niin kuin herrasmies, kuten tietenkin isäntänsäkin. Jännittäminenkin taitaa kuulua asiaan vielä kauan, ellei aina. Nellykin sen tietää, kilpaillut kun on. Onnea kisaan!
-
Ensimmäiseen tarinaan:
Taas on kiva, kuinka joku juoksee perään ja tunkeutuu toisen yksityiseen maastotarinaan, erityisesti kun kyseessä on aika uusi naama Hopiavuoressa! Nelly onkin just passeli tyyppi tähän, koska usein se osaa luonnostaan olla normaalisti myös vieraiden ihmisten kanssa. Johtuukohan lie luonteesta vai ammatista, mutta kuitenkin. 😀 Saatan olla välillä kateellinen hahmosta, mun omat kun on joko kivikasvoisia tai kaikessa levottomuudessaan ihan varmana ahdistavia.Toiseen tarinaan:
Vitsin juoruämmät Nelly, Outi ja Tiitus. 😀 Huvittavaa, että kun vähän jotain on ilmassa, niin sitten sihistään satularivistöjen välissä piilossa ja arvuutellaan. No ei: eikös varsinainen juoruaminen ole sitä negatiivisten juttujen levittämistä, eikä, heh, tiedonkulun edistämistä? 😀 Musta juorut ovat hyvä keksintö, että tieto Hopiavuoressa leviää. Varsinkin Heli on sellainen vähäsen ujo, että tallin puusilmäisimmät (…Eetu, Oskari…) eivät varmasti saisi tietää hänellä olevan huolia, jos eivät kuulisi sitä jostain, ja jostainhan juorun täytyy lähteä kiertämään. Nelly on sopiva aloittamaan, koska hän osaa ottaa silmän käteen ja katsoa, että toinen ei käyttäydy ihan normaalisti.Tässä toisaalta myös sosiaalisen tarinoinnin huonot puolet pääsevät vähän esittelemään itseään. Outi oli ainakin jossain välissä ihastunut Oskariin (Sonja taisi olla se, joka vauhditti tätä). En tiedä, mitä mieltä Outi on, mutta olisin saattanut itse kirjoittaa hänet pahalle päälle. 😀 Mutta hei, mehän tiedetään, ettei se ole niin justiinsa.
Tykkään ylipäätään tästä sun välillä koiranpentumaisesta harrastustyylistä. 😀 Ihanaa, että jaksat olla se, joka lyö etutassuja maahan ja heiluttaa häntää kuukaudesta toiseen. Mikäs ne muut koiranpennut saisikaan leikkimään välillä yhdessä kuin sellainen?
-
Musta on selkeästi tullut nyt negatiivisten luonteenpiirteiden ja muun semmoisen fani, mutta äääää! Vitsit miten musta on rohkea veto kirjoittaa, että Harri, Sonjan prinssi, ei olekaan täydellinen. Se on mustasukkainen. Ja se on vieläpä niin mustasukkainen, että se sortuu lopulta ihan viestimään Sonjan kanssa, kun Sonjan pitäisi antaa olla omilla teillään. Niin kuin olen sanonut niin monta kertaa että kaikki on varmasti tylsistyneet, musta on vaikeaa, ihailtavaa ja rohkeaa kirjoittaa omiin hahmoihinsa sellaisia asioita, joita ei pidetä positiivisena. Erityisen vaikeaa on kirjoittaa sellaisista jutuista, joita tunnistaa itsessään eikä pidä positiivisina. (En siis sano, että olisit mustasukkainen; tämä mustasukkaisuus vain osuu just muhun niin että välttelen sitä, koska en ole rohkea.)
Musta myös kuvaat mustasukkaisuutta tosi hyvin. Kun sille antaa itsessään tilaa, alkaa just ajatella kaikkia sopimattomia, toista hallitsevia ajatuksia. Vaikka sekasauna on joillekin suomalaisille ihan normaali juttu, aivan varmana siitä voi saada aikaan tällaista pohdintaa, kun ihmisen ajatukset lähtevät väärille radoille. Ja vau miten kuvailet tunnetta myös fyysisesti. Ainakin musta paha mustasukkaisuuskohtaus tuntuu juuri tuolta, että oikeasti vatsaan sattuu ja hengästyttää. (Hiljaa! Enkä myönnä että olen ollut joskus mustasukkainen ja tulen varmasti olemaan uudelleen: vihaan sitä itsessäni!!) Kerrot tätä tarinaa tosi monipuolisesti.
Sekin on hieno huomio, että mustasukkainen ei tosiaankaan halua olla mustasukkainen ja usein tietää olevansa ja tekevänsä väärin.
Tämän tarinan loppu jää pelottamaan mua, koska samastun Harriin tässä. Onko Sonjalle OK, että mies haluaa soitella perään? Joillekin se on ehdoton nou-nou! Vai seuraako tästä hyvää: Harrin mustasukkaisuus paljastuu, Sonja suhtautuukin siihen ymmärtäväisesti ja ajan myötä Harri rentoutuu, eikä hänellä ole niin paha olla? Vai onko lopputulema ihan jotain muuta?
Taas tässä on sellainen tarina, että kyllä osui ja kunnolla just muhun lukijana. Sekä aihe että varsinkin kerronta. Tosi hyvä teksti!
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
-
Voi vitsi, Polluxin (vai mikähän se nykyään on) kohderyhmä olisi varmana ihan villinä tästä tarinasta! Siinä olisikin muuten lastenkirjaidea: kirjoittaa ratsastusopas, jossa on tarinallisia piirteitä. Mä ainakin muistan omalta peruskouluajalta niiiiin monta tyttöä, jotka olisivat melkein kuolleet onnesta, jos joku Elias-hahmo olisi näyttänyt niille mallia, koska hän on tarpeeksi kaukainen tyyppi kohderyhmän elämästä, mutta silti samalla melko helposti lähestyttävä tarinan ulkopuolelta.
-
En tiedä, onko kaikki ihmiset joskus olleet siinä tilanteessa, että oikein tuntee, ettei itseä haluta paikalle, mutta joku ainakin. Se on tosi ikävä tunne, ja kun sen kerran kokee tarpeeksi voimakkaana, heikompi alkaa kuvitella samanlaisia viestejä joskus ihan muista syistä kireissä tilanteissa. Ei ole ihme, että Nelly alkaa arpoa vaihtoehtojaan, ja että asuntoautoelämä kuulostaa yhtäkkiä hirveän houkuttelevalta, vaikka viime kesänä Masalla ei ajettu metriäkään!
Samalla tämä on ensimmäinen tarina, jota lukiessani mä itse mietin oikein toden teolla, onko Nellystä oikeasti ikinä Hopiavuoren uudeksi emännäksi. Eetuhan ei usko siihen ollenkaan, mutta olen ajatellut, että hänen mielensä voi ihan hyvin muuttua. Eetu on kuin puu: kasvattanut juurensa Hopiavuoren pihaan ja on siellä seitsemän päivää viikosta eikä kaipaa minnekään. Hän on maailman onnellisin ihminen saadessaan siivota joka aamu samat karsinat ja syödä sen jälkeen joka päivä samaa puuroa, koska sellaista on hänen täydellinen elämänsä. Nelly taas on niin kuin vettä: muuttaa muotoaan ja haluaa pysyä liikkeessä. Hänelle on tärkeää saada kokemuksia, ja voisin kuvitella hänet hyppäämään kesällä benjihypyn festareilla. Hän on nuori ja vilkas. Joko nämä kaksi täydentävät toisiaan tai eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen: en usko, että mitään keskitietä on edes olemassa parisuhteen kannalta. Ainakaan Nellyn kanssa Eetu ei voi eetumaisesti lakata puhumasta ja elää salassa ja kaikessa hiljaisuudessa kuuttakymmentä vuotta tyytymättömänä ja epävarmana, koska Nellyn ei uskoisi olevan hiljaa havaitessaan toisen kummallisuuden.
-
Elias on kyllä yllätyksiä täynnä. Kerran aikaisemminkin oli maininta, että hänellä pysyy talikko kädessä, ja aina vaan se oli mulle yllätys. Huomaan tässä taas niin näitä mulle kehittyneitä stereotypioita. Ehkä se johtuu tästä Eliaksen venäläisestä kollegasta, Avrelianista, joka taas aika hyvin solahtaa ajatusmalliini? 😀
Tämä kohderyhmä taitaa kyllä kaivata enemmän esittelyjä vieraista hahmoista, Nelly on siinä oikeassa. Avrelian sattuu olemaan mulle tuttu hahmo, vaikkakin samalla niin tuntematon, etten tunnistaisi häntä tästä kuvauksesta ilman nimeä. Omissa tarinoissaan hän on nimittäin vähäsen pisteliäämpi, nasevampi ja tyytymättömämpi oikeastaan kaiken aikaa. Johtuukohan se lie siitä, että Avrelianin tarinoissa hän on itse kertoja… Mutta joka tapauksessa Siljan nimen olen nähnyt oikeastaan vain kisalistalla pari kertaa. Nyt käy siis niin, että kasvoton, iätön mutta jostain syystä silti blondi ja pitkähiuksinen (koska hehe, Salkkarien 99-vuoden Silja) hahmo puhuu mun mielikuvissa Eliakselle. Hänellä ei ole puhetyyliä, murretta, persoonaa tai mitään. Se ei tietenkään johdu Siljan hahmosta, vaan siitä, etten tunne tätä hahmoa ollenkaan. (Voisinpa tehdä loputtomasti pohjatyötä ennen kommentointia!!)
Niin tai näin, yhteiskirjoittaminen on hauskaa ja toisien hahmojen käyttäminen niin kuin omiensa aina sairaan hieno juttu!! Nyt vain pitää tarttua niihin Hopiavuorenkin hahmoihin, että pääsee oikeasti-oikeasti mukaan tähän meidän leikkiin.
-
Noin vain. Mulla saattaa olla omaa oikeaa kokemusta isästä, joka kilpailutti eläessään poikiaan niin kuin ravihevosia. Marshallin tilanne on musta siksi niin erityisen jännä, koska se on niiiiiiin erilainen kuin mun, vaikka lähtötilanne on oikeastaan just sama vaikkakin eri lajissa. Marshallia palkitaan ja rangaistaan ilmeisesti ulkoisilla tekijöillä. Pitää menestyä, mutta menestyksen palkkana ei ole menestys itse, vaan hepan pitäminen, ennen valmentautuminen. Jos ei menesty, rangaistus ei ole häviö, vaan ennen valmennusten ja nykyään hepan ottaminen pois. Meihin kaikkiin poikiin ainakin iskostui jo kakarana sellainen voitontahto, että pärjääminen itsessään ja ennätysten hakkaaminen oli motivaattori. Rangaistuksia meillä ei ollut: ei ollut edes sellaista vaihtoehtoa, että me mokattaisiin tai hävittäisiin, koska meidän pojat ei ole luusereita. Näin aseteltuna mun isä kuulostaa pelottavammalta kuin Marshallin, ja sekin on musta niin tooooosi mielenkiintoista, että meistä kahdesta vain Marshall arastelee isäänsä. Mitä ihmettä se isä on tehnyt? Meidän molempien isät on vakavailmeisiä, mutta ei se omasta isästä tee pelottavaa. Onko Marshallin isän asenne vaan ihan eri kuin mun isän? Meidän isä oli nimittäin sitä mieltä, että totta kai hänen pojat on lajissaan parhaita ihan vain koska me nyt vain ollaan maailman parhaita poikia. (Kyllä, meistä myös kasvoi kakkapäitä ja täynnä itseämme olevia kaikella semmoisella ylistyksellä, se on selvää!) Mulla oli kyllä sillon harrasteluvuosina saman oloisia kavereita kuin Marshall, mutta niidenkään asenteiden taustoja en tiedä. Pitääkö Marshallin hakea noin kovasti iskän hyväksyntää saavutuksillaan: eikö hänellä ole mielestään isän silmissä itseisarvoa? Tämä kuvio on mulle arvoitus, jota en osaa vielä kerrotun perusteella avata ja analysoida. Toki voi olla, että mun vaikeudet johtuu ainakin osin siitä millaisiin tunteisiin mun omat muistot kytkeytyy. Sitä paitsi onhan Marshallin ajatukset ja tuntemukset isästä muuttuneet pikku hiljaa jo tässä lyhyessäkin ajassa, jonka iskä on ollut käymässä.
…aina vaan musta on jännä että JOPA ISKÄ on vain huolissaan jostain vähäpätöisestä polvesta, joka on kuitenkin kuluva ja korvattavissa oleva osa, mutta ei ole opettanut pojalleen että kypärää pidetään päässä kun ratsastetaan. Eikö edes isän mielestä Marshallin päässä ole oikeasti mitään suojaamisen arvoista sisältöä? :DDD
Mutta joka tapauksessa, tykkään siitä missä suhteessa tässä tarinassa kaikki elementit on. Tämä toimii just mulle lukijana. Saat kerrottua ratsastuksesta, mutta koska et kuvaile joka korvan värähdystä, tulee selväksi, että ratsastaminen on Marshallille tooooosi tuttua. Ei kokenut ratsastaja kuvaile mitään teknisiä yksityiskohtia fokalisoijana, ellei sitten ole varta vasten fiilistelemässä. Opetteleva ratsastaja kuvailee, koska kiinnittää niin tosi paljon huomiota vaikka antamiinsa apuihin ja on erittäin tietoinen niistä koko ajan. Tai sellainen ratsastaja, joka on maneesissa hiomassa vaikka nimen omaan käsien asentoa, ajattelee paljon käsien asentoa. Ratsastuksen sijaan Marshallin huomio käy usein iskässä ja äipässä, ja heistä onkin yksityiskohtaisempia juttuja esillä tekstissä. Tietenkin on: Marshall on aivan varmana huolissaan isän ilmeistä, joten tarkkailee niitä tarkasti ja ajattelee niitä.
-
!!! Taas on sellainen suuri samastumisen hetki. ”Kaikki” tietää kuka Sonja on, ja Sonja ei tiedä, kuka ylipäätään kukaan on! On poka outo fiilis se! Kun muutin tähän tuppukylään, multa kyseltiin, olenko mä se uusi äikänope, siis ennen kuin olin opettanut päivääkään. Joo olen: kukas ihme sinä olet! 😀 (Ja selitys tuli aina: mun kumminkaima on sillä ja sillä luokalla!) Mutta hyväähän väki yrittää, kun tulee juttelemaan. Sonja ei taida edes hirveästi ahdistua sellaisesta, kun ajattelee, että noiden kanssa olisi kiva oikeastikin jutella paremmalla ajalla. No tavallaan onni, että Otsonmäki on pieni paikka. Eiköhän noihinkin ihmisiin uudelleen törmää, varsinkin jos yrittää.
Maastoilu selkeästi teki hyvää. Pääsi tuulettumaan. Veikkaan, ettei ole kivaa olla herkkävaistoisena Hopiavuoressa juuri nyt, kun tosi monta eri draamaa osuu samoihin aikoihin. Kaikki on solmussa ja kenenkään kanssa ei oikein voi ottaa puheeksi mitään ennen kuin joku noista kaikista oudoista avautuu edes vähän.
-
Muakin saattoi huvittaa seurantalaite. Kuulostaa ihan meidän isännältä… (Ihme hullu.) Eikä pelkästään se laite, vaan sen kuvailu: päänsisäiset haut ja sellainen.
Tykkään arvioida ja analysoida muiden hahmoja ihmisinä. Näitä kahta sinun hahmoasi olen analysoinut jo hyvän tovin ja aina paasaan siitä, mitä mieltä olen. No edelleen olen Team Niklas, mutta tässä tarinassa mun tekisi mieli jo vähän ravistella sitä. Niklas on tällä hetkellä iloinen ja vähän torvi, mikä on sinänsä hellyyttävää. Tässä se on kuitenkin jo hipomassa sitä maagista rajaa, joka erottaa ilahduttavan pöllön ja rasittavan miesvauvan. En puhu siitä, miten Niklasta ihan kuvataan lapsena lopussa, vaan ylipäätään häneen nyt kehittynyt lapsekas dramaattisuus ja Mielikin kaipaaminen ja alkeellisenkin heppatiedon puute ratsastusharrastuksesta huolimatta. Mikään yksittäinen asia näistä ei saisi mua ärsyyntymään ihmiseen, mutta kaikki yhdessä kyllä. Toisaalta tulkitsen myös, että Niklas tekee tätä vähäsen tahallaankin: ei hän kotona ole tuollainen pehmolelupoika, vaan ihan oikea ihminen! Ehkä Niklas on ennen saanut vierailta ihmisiltä pluspisteitä siitä, että on ottanut suloisemman roolin kuin oikeasti on. Marshallkin on kotona rauhallinen poikaystävä, mutta tallilla kyselyikäistä taaperoaan kaitseva isä. Ai että mitkä hermot hänellä on! :DD Joka tapauksessa musta on ihana seurata hahmojen kehittymistä ja muutosta. Tykkään näistäkin molemmista hahmoina, vaikka ihmisenä kaikissa, näissäkin on vikansa (ja pitää olla).
-
On siis Nellylläkin heikko kohta, vaikka hän on normaalisti niin reteä ja rempseä. Ehkä hän ei silloin olekaan, kun vastauksella on oikeasti hänelle väliä. Eetukin on oma rölli itsensä. Kun luin tätä, en itsekään tiennyt etukäteen, mitä hän mahtaisi vastata. Ja ai kuinka olisi ollut ihanaa kirjoittaa vaaleanpunaista rakkaustarinaa, mutta eihän meidän Eetu nyt ihan toimikaan sitten niin.
Kehun usein sitä, miten et kirjoita että ”olin hermostunut”, vaan kuvailet tunnetilaa tekemisen kautta. Samaa sanon nytkin. Jos haluat, sinulle taitaisi olla sopiva haaste kuvata joku kerta tunnetilaa harjoituksen vuoksi sisältäpäin. Mussa ainakin tuntuu ihan fyysisenä olona, kun olen vaikka ahdistunut tai mitä vaan. Tiedä taas sitten sopiiko se juuri tähän hahmoon: Nelly ei ole sellainen päänsä sisällä eläjä!
