Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
1. Luukku — Hopiavuoren Ystäväkirja
Avoin kaikilleHopiavuoren Joulukalenterin ensimmäisestä luukusta paljastuu Hopiavuoren Ystäväkirja ja sen viisitoista kysymystä, joihin on tarkoitus vastata hahmon näkökulmasta. Näin me muut –ja ehkä sinä itsekin — opimme tuntemaan juuri sinun hahmosi entistä paremmin!
Yksi harrastaja saa täyttää Ystäväkirjan halutessaan monta kertaa, joka kerta tietenkin eri hahmon näkökulmasta. Kirjoita viestin lähettäjäksi hahmosi nimi tai lähetä vaikka monta vastausta yhdessä viestissä! Ystäväkirjan vastauksia saa kommentoida positiivisessa hengessä tässä ketjussa.
Huom! Kysymyksiin saa halutessaan vastata perustellen: myös niihin joihin voisi vastata vain kyllä tai ei. Esim. Pidätkö talvesta?
Kyllä, koska silloin on niin kaunista, eikä lumisella pellolla laukkaamista voita mikään!1. Miltä maailma näyttää juuri herättyäsi?
2. Oletko enemmän aamu- vai yöihminen?
3. Mikä on suosikkivuodenaikasi?
4. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?
5. Kuinka monta tuntia päivästä vietät sosiaalisen media parissa?
6. Mikä saa sinut rentoutumaan?
7. Kerro yksi asia, jota et voi sietää.
8. Mitä pelkäät: hämähäkkejä, pimeää, neuloja vai korkeita paikkoja?
9. Mikä on suosikkijouluruokasi?
10. Osaatko luetella aakkoset oikein ulkomuistista?
11. Pidätkö saunomisesta?
12. Pidätkö enemmän lahjojen antamisesta vai saamisesta?
13. Aiotko tehdä uudenvuodenlupauksia?
14. Kuuluuko ananas pitsaan?
15. Miten vietät joulusi? -
Sanoisin, että linja on se, että kaikki säännöt taipuvat ja kaikki pääsevät mukaan. 😀
-
Susihavainto II
Inari
Oskari Susi näytti suulissa seistessään ihan samalta kuin Hellon näyttämässä Facebook-profiilikuvassaan, paitsi ettei hän hymyillyt. Hän katsoi minua äärimmäisen vakavana hieman ulkonevilla silmillään ja ojensi kättään.
”Oskari Susi”, hän sanoi sillä tavalla, ettei r-äännettä meinannut kuulla ollenkaan, ja hänen kätensä oli lämmin.
”Helmipuron Inari”, vastasin niin kuin aina, ja olin vähällä lisätä, että Eiran sisko.Oskari Susi nyökäytti päätään ja päästi irti kädestäni vieläkin vakavan näköisenä. Hän vilkaisi vierellään seisovaa Eetua sen näköisenä kuin Ringo vilkaisee isää varastettuaan kinkun hänen leipänsä päältä. Huomasin ajattelevani, että tuo susiparka ei pärjäisi täällä. Ellei Hello vitsailisi sitä suohon, se pelkäisi pelkkää Camillan puheääntä, kun Eetukin sai sen tuon näköiseksi, vaikka hymyili.
*
Hello
”Et sitte hyväksyny mun kaveripyyntöä”, sanoin loukkaantuneena Susi-Oskarille, joka yritti antaa minulle tassua.
”Hello”, mumisi Eetu, joka oli ilmeisesti lenkittämässä tätä uutta Oskariaan.
”En mä tienny että… Mä luulin että…” tämä Oskari yritti kertoa hätääntyneen näköisenä, aina vain katsoen mielummin Typyä kuin minua.
”Se olikin vitsi”, älähdin hölmistyneenä ja mietin, millainen ihmisen oikein piti olla, että hän otti tuollaisen heiton noin tosissaan.
”Okei — no mä oon Oskari Susi.”
”Hello.”
”Hel… Hei?”
”Mä oon Hello.”
”Ai sä oot”, Oskari Susi aloitti, mutta loppu virkkeestä oli jo sellaista ahdistunutta mutinaa, että ei siitä ottanut kunniallinen kissapetokaan selvää.
”Hello”, Eetu sanoi taas, tällä kertaa hampaat yhteen purtuina ja hyvin kireästi.Aluksi minun teki mieli sanoa Eetulle että hello hello ja nauraa, mutta sitten katsoin silmiään räpyttelevää Oskaria, jolla oli jo ryhtikin ihan lysyssä. Tunsin ajautuvani muutamaksi sekunniksi vuosien taakse, kun taisin itse näyttää samalta seurakunnan nelivuotiskerhossa. Joku tytöistä oli ehtinyt leikkaamaan paperisaksilla tukon hiuksistani sillä aikaa, kun kerhotäti Katariina oli katsonut ihan hetkeksi muualle. Pelkäsin, että mitähän äiti nyt sanoo, ja muutenkin oli kamala olla, kun se tyttö oli ollut alusta asti niin ilkeä. Tämä sudenpentu oli jo kyllä ihan aikuinen mies, mutta paha olo silläkin oli.
”Hei sori Oskari”, sanoin kiltisti. ”Meillä on tapana mennä tonne tupaan kaffille hevosten haun jälkeen, niin mä ajattelin että voisikko säkin tulla?”
Meinasin vielä lisätä, että minä katson, ettei kukaan muu enää kiusaa sinua, mutta sain pidettyä mölyt mahassani. Suden Oskari ei tarvinnut enää yhtään härnäämistä.
”Emmä, tai siis ehkä.”Kun Eetu lähti saattelemaan Oskaria kohti rehuhuonetta, hän jutteli tälle niin ystävällisesti kuin osasi, vaikka sellainen small talk ei ollut ollenkaan Eetun alaa. Matkan varrella hän kääntyi kerran katsomaan minua niin tiukasti, että se melkein sattui, ja osoittamaan minua sormellaan terävästi. Nostin käteni puolustelevasti ilmaan ja avasin Typyn karsinan. Typy oli hyvä vauva ja saisi mennä vielä hetkeksi pihalle.
*
Oskari
Ukko oli ulkona. Olin saanut jättää sen ratsastuskentälle tarhailemaan, ja koska oli niin pimeää, se oli näyttänyt ihan mustalta sinne jäädessään. Huomenna sille päätettäisiin tarhaporukka, sillä hevosten oli Eetu-isännän mielestä turvallisempaa selvitellä välinsä ja järjestyksensä valoisaan aikaan. Olin salaa hieman samaa mieltä. Ukko oli taas kilpakunnossa. Olisi tosi turhauttavaa, jos se vaikka teloisi jalkansa juuri nyt, kun liukkaassa pimeydessä yrittäisi puhua vieraiden hevosten kanssa. Toivoin, että sen tarhakaverit olisivat puoliverisiä niin kuin se itsekin. Sellaisesta laumasta tulisi komeita valokuvia.
Minä sen sijaan en ollut kentällä, vaan emmin käsi ovenkahvalla tallissa. Se Camilla-niminen, jota seuraamaan Eetu oli minut komentanut, oli näyttänyt minulle pikaisesti rehuhuoneen, johon minun nyt pitäisi mennä. Vaikka tallissa ei ulko-ovien ja karsinoiden ovien lisäksi ollut muita ovia kuin tämä, mielessäni kummitteli silti, että olin kuitenkin astumassa väärään huoneeseen. Pahimmassa tapauksessa tämä huone olisi toimisto tai jokin muu minulta kielletty paikka, ja siellä olisi vieläpä joku sisällä. Kun avaisin oven, se joku katsoisi minua ensin kysyvästi ja sitten syyttävästi. Seuraavalla kerralla kyllä katsoisin tarkemmin, mistä ovesta tulisin.
Yritin rauhoitella itseäni. Tämä olisi tällaista vain aluksi. Pian minä oppisin paikat, muistaisin tavat ja nimet. Enää ensi viikolla tähän aikaan ajatus tänne tulemisesta ei sattuisi vatsaan, vaan tuntuisi jo mukavalta. Minun olisi pakko lopulta avata tämä mysteeriovi. Melkein yhtä kauheaa kuin toimistoon rynniminen, olisi ollut se, että minut olisi yllätetty siitä empimästä. Tuijotin kireänä sisään ovenraosta sitä mukaa kun ovi avautui. Ruokintapöytä oli kuin olikin siinä huoneessa. Hartiani rentoutuivat. Nyt piti seuraavaksi kerraksi muistaa, että rehuhuone oli tässä välikössä…
”Hyvä”, Camilla tokaisi huoneesta minua vilkaistuaan ja osoitti pitelemällään muovinapolla ruokintapöydän yläpuolelle naulatulle kapealle mutta pitkälle hyllylle. ”Ota tuolta toi tuoreruokapussi ja tule tähän niin mä neuvon sua ja ens kerralla osaat itte.”
”Okei”, lupasin heti ja kiirehdin tarttumaan verkkopussiin, vaikka olin varma, etten vielä seuraavalla tai sitä seuraavallakaan kerralla osaisi kaikkea itse.
”Näille kolmelle porkkanaa”, Camilla kertoi napauttaen kolmea ruokasankoa pöydän keskivaiheilla, ”ja tolle banaania.”
”Banaania?”
”Nii.”
”Tälle?”
”Ei kun sille seuraavalle. Salierille.”Salierille banaania. Yritin painaa sen mieleeni. Porkkanaa Makelle, joka ei ilmeisesti syönyt kuin ihan pikkuruisen kauraa. Ja Skotille ja Uunolle. Uunolla oli hirveä määrä lesepuuroa sangossaan. Camilla kulki hitaasti ruokintapöytää myöten ja kauhoi muovinapolla lesepuuroa pitelemästään kymmenen litran sangosta hevosten omiin sankoihin. Kaikille näytti menevän napollinen. Ei, vaan sitä meni vähemmän jollekin Inkalle, ja Flidalle laitettiin vielä ylimääräinen loraus. Yli jäänyt lesepuuro annettiin Uunolle, Skotille, Typylle ja Fifille, vaikka ei sitä paljoa jäänytkään. Varsinkin Uunon täytyi olla tosi iso hevonen ja kovalla käytöllä, kun se söi tuollaisia satseja…
”Sit suolaa tuolta.”
”Keille?”
”Jussille, ja tätä kans, tää on jotain palauttavaa. Ei niin paljoa! Tietenkään! Sitten tässä on Inkan oma lappu: se vaihtuu aina niin se pitää joka kerta erikseen lukea.”
”Millä sä muistat kaikki?”
”Harjottelemalla. Tuolla on tommonen lunttivihko kans, mutta Inkan ruokinta ei oo ikinä siellä oikein niin se katotaan tästä.”Flida sai vielä joitain lisäravinteita. Osa hevosista sai kuivaa leipää. Typylle ja Onnille laitettiin yksi mittalusikallinen jotain jostain kiiltävästä sinisestä purkista. Viimeksenä Camilla loi vielä erikseen joka ainoaan ruokasankoon julman katseen ja ilmoitti Uunon sangon kohdalla, että tänne pitää lisätä vettä, tai se ahne porsas tikahtuu ruokaansa. Lisäsin napollisen, ja Camilla sanoi, että seuraavalla kerralla puoliska sitten riittää.
Sangot jätettiin odottamaan. Meidän piti viedä heiniä karsinoihin valmiiksi. Camilla käveli niin nopeasti, etten meinannut pysyä perässä, vaikka olinkin paljon pitkäjalkaisempi. Hän kiskoi naruja pikkupaaleista ja työnsi niitä taskuihinsa, eikä halunnut jutella. Sen verran hän sanoi, että kunhan näkisin hevoset, muistaisin helposti ulkoa heinämäärät. Jokainen puoliverinen söi suurin piirtein saman verran, pikkuponit hieman vähemmän ja suuret hevoset tietenkin enemmän. Jotkut omistajat halusivat, että heiniä oli aina saatavilla, mutta tiheässä verkossa, ja Eetu oli kuulemma sitä mieltä, että se olisi paras ratkaisu melkein kaikille. Verkkoja ei tarvinnut muistaa ulkoa, sillä ne roikkuivat karsinoissa muistuttamassa.
”Mä otan Skotin ja Uunon niin tuo sä Pasi”, Camilla komensi haan portilla, kun haimme hevosia sisään.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka on Pasi, mutta koska Camilla pujotti riimun naruineen hervottoman suuren hevosen päähän ja kiinnitti toisen samanlaisen jo valmiina päässä olevaan riimuun narun, päättelin Pasin olevan pikkuponi. Muistin, että Uunon ruokaan piti sekoittaa puoli napollista vettä, ettei se ahne porsas tikahtuisi ruokaansa.Seuraavassa haassa oli puoliverisiä. Yksi vaaleanruskea vain katsoi meitä, eikä tullut portille kun käskettiin.
”Jää sitte sinne”, Camilla tuhahti sille, ojensi minulle ruunikon orin riimunarun ja tarttui itse harmaanvärisen, selvästi nuoremman hevosen naruun. Vaaleanruskea jäi tuijottamaan tympeänä peräämme, mutta kun taas tulimme ulos, se oli siirtynyt portille. Aion mennä hakemaan sen, mutta Camilla sanoi, että olkoon siellä. Saisi tulla viimeisenä, niin oppisi olemaan ajoissa portilla.Camilla sanoi jokaisen hevosen nimen, jotta löytäisin niiden oikeat karsinapaikat. Typyn karsinan ovessa oli ainakin neljä tai viisi erilaista nimikylttiä, joista yhdessä ei lukenyt edes Typy, vaan Hello. Hello oli se, jota olin luullut Facebookissa joksikin botiksi, koska olin luullut, ettei Hello ole oikea nimi. Sitä paitsi profiilikuvassaan hän oli tuulettanut riehakkaana kuin jalkapallomatsissa, mutta pelipaidan sijasta hän oli ollut pukeutuneena johonkin tosi kirjavaan, karvaiseen ja puuhkamaiseen vaatteeseen. Pitkäkoipinen Bee yritti ravata pää pystyssä ylitseni, niin kuin Camilla oli varoittanutkin, mutta rauhoittui muutaman metrin jälkeen. Fifi-poni meinasi ensin, ettei anna kiinni, mutta sain ottaa sen mukaan, kun se juoksi vähän viime tingassa portille Camillan jo sulkiessa sen sen ruunikon tarhakaverin jälkeen. Cozmina oli melkein poni, vaikka kyllä sen pään profiili ja kaula sen heti arabialaiseksi paljastivatkin. Viimeisenä hain Ukon ja sitten vasta sen aiemmin kiukutelleen vaaleanruskean puoliverisen, joka lähti nyt viimeiseksi jäätyään tosi mielellään sisään.
Opettelin hevosten nimiä kantaessani niille ruokaa. Ukon sangossa ei tietenkään ollut vielä nimeä, mutta sen osasin jo. Nyt kun sain liikkua vapaasti, ilman että kukaan vahti minua tai huomautteli mistään, oloni oli ihan hyvä. Uuno tosiaan oli ahne hevonen, mutta väisti minua, kun polkaisin jalkaani lattiaan ja ärähdin. Typy oli toinen hankala tapaus ja yritti purra, mutta sitä painoin etu- ja keskisormellani sierainpielestä ja olin valmiina puremaan takaisin, mikäli se yrittäisi uudelleen. Pasi-poni näytti nyrpeältä ja luimi, mutta kun sai ruuan eteensä, sen korvat ponnahtivat huvittavasti pystyyn ja pidin siitä heti. Ukko oli tietenkin huonotapaisin, mutta onneksi sain ruokkia sen itse, niin etten joutunut häpeämään vielä tänä iltana sen touhua. Jussia silitin poskesta ja se nyökytteli huvittavasti kiitokseksi. Ruokintahetki tuntui kuluvan kuin siivillä. Kaikki oli ihanaa, tätä minä halusin tehdä jopa mielummin kuin ratsastaa kilpaa — mutta sitten —
”Nii mennään sinne kahville”, Camilla sanoi välttelevästi rehuhuoneen suunnalta, enkä voinut enää millään livistää siitä. Toivoin, että ainakaan se Hello ei olisi siellä enää, vaikka se taisikin olla ihan turha toive.
-
Sudenpentu hevoslaumassa
Camillalla oli ollut täydellinen miesystävä. Hänen ja liikuntaharrastustensa avulla Camilla oli jaksanut päivästä toiseen sellaisia työmääriä. Hän oli ollut menossa naimisiinkin nyt ihan kohta, varmasti ensi keväänä. Katselin kahvikuppini ylitse hänen menoaan tallipihalla. Hän tyhjensi kottikärryt rivakasti traktorin kauhaan ja marssi takaisin Päätalliin. Hellon jouluvalojen loisteessa hän näytti vuoroin punaiselta, siniseltä ja keltaiselta, sillä oli vielä hämärää. Minä en olisi ollut noin reipas hänen tilanteessaan. Pelkäsin, että hän palaisi loppuun. Ei ollut Camillan tapaista myöhästyä, niin kuin hän oli edellisaamuna tehnyt.
Hetki avun palkkaamiselle ei olisi voinut olla kriittisempi. Camillan täydellinen mies oli hänet jättänyt. Hello oli kai ainoa, joka tämän miehen tunsi, kun hänestä puhui, mutta joka tapauksessa olin nähnyt kyyneliä Camillan silmissä. En ollut kehdannut kysyä, mikä hänen on, vaan olin vain pyytänyt kahville. Nelly oli sättinyt minua siitä, etten tajua mitään, kun olin kertonut koko kahvillepyytämisen ja erotarinan hänelle edellisenä iltana. Olisi pitänyt kuulemma puhua hänelle. Mutta puhunuthan minä olinkin: en minä telepaattisesti häntä kahville ollut pyytänyt!
Vähän Oskari Suden tapaus kyllä jännitti sen lisäksi, että Camillan tapaus säälitti. Sellainen pikkupoika: pärjäisikö lie hevosten kanssa yksinään? Pienikokoinen Camillakin oli, mutta ei hänen ylitseen kyllä uskaltanut kävellä suurinkaan orhi. Se pikkupoika ei varmaan kestäisi täällä viikkoakaan… Mutta pakkohan minun oli hänet näkemättä hyväksyä työntekijäksi, sillä hän on Olavi Suden poika. Yritin ajatella, että kai sudenpentukin jotain on isältään sentään oppinut, sillä Olavi Susi hyppäsi vieläkin mitä käskettiin, vaikka olikin jo eläkkeellä kisahommista. Hän oli vain vähän äitiä nuorempi, mutta vieläkin kuulemma ihan terve ja rautaisessa kunnossa.
Varmuuden vuoksi olin heti värvännyt Eiran asiamiehekseni selvittämään Oskarin taustoja. Eira mutkitteli vaivattomasti Facebookin, Instan, Twitterin ja Snäppien maailmassa. Sudenpentu ratsasti kilpaa. Harrasti jonkinlaista retkeilyä, sillä oli kuvissa välillä teltoissa, välillä kanooteissa, välillä rinkka selässä suksilla. Oskari Susi nauroi joka kuvassa, eikä muistuttanut vähääkään vakavamielistä isäänsä, jolla oli ankarat kulmakarvat ja luonnottoman jäykkä ryhti. Se, ettei Oskari ollut kuin isänsä, ei ollut ollenkaan hyvä asia. Jos olisi ollut loputtomasti rahaa, olisin palkannut Olavin meille valmentajaksi. Tai no… Olisi kyllä vähän parempi maneesi pitänyt ensin laittaa… Tänä iltana kyllä lanaisin sen pohjan…
Nousin ylös ja laitoin kahvikupin ja lusikan tiskikoneeseen. Työnsin talvikengät jalkoihini ja toivoin, että Camilla tykkäisi olla lapsenvahtina tänään hirveästä erostaan huolimatta. Minun oli nimittäin välttämättä mentävä Seinäjoelle erikoisrehutarjouksen perässä, ja samalla oli varattava tunti joululahjaostoksiakin varten. No, sentään Hello jäi tallille päiväksi: hänhän Camillan tilanteesta eniten tiesi.
Illan susijatkoa on tulossa -
Dressage Masters
”Ei käy”, ilmoitin rollaattorinsa sarviin keskellä ratsastuskenttää nojaavalle äidilleni ja jatkoin Jussilla ravaamista. Yleensä meidän äiti oli realisti, mutta nyt hänellä oli aivan liian suureellisia kuvitelmia. Jussin ravi oli ponnekasta ja mahtavaa, ja vaikka kohtelinkin äitiä aina mielestäni asiaankuuluvan kunnioittavasti, sillä kertaa toivoin, etten olisi ollut kentällä. Olisin nimittäin ravannut äidin ohitse sitä ponnekasta jussinravia niin, että maasta sinkoilisi jäähilettä. Niin dramaattisen hullu idea vaati nimittäin yhtä dramaattisen mielenosoituksellisen poistumisen.
”Voimma ottaa sen matkan iskän rahoosta”, äiti maanitteli.
”Ei soo rahasta kii”, vastasin jäyhästi ääni vähän ravista tärähdellen. Ulkona oli kymmenisen astetta pakkasta ja aloin hengästyä. Jussinkin oli niin lämmin, että sen hengitys höyrysi.
”Mistäs sitte?”Vitsin äiti. Kyllä hän minun ratsastustaitoni tiesi. Hän oli aina sitä mieltä, että en laittanut Jussia kunnolla töihin, ja viime aikoina olin itsekin huomannut, etten saanut siitä kaikkea irti. Jokin oli vialla ratsastuksessani, sen tiesin, mutten osannut korjata virhettä. Äidistäkään ei ollut apua, vaikka hän osasi enemmän. Kylmä särki äidin lonkkia, joten hän ei jaksanut enää valmentaa ketään. Lisäksi hänen ajatuksensa ratsastamisesta ja hevosista poikkesivat liikaa omistani. Ritva Hopiavuoren mielestä hevonen oli lähempänä konetta kuin lemmikkiä, ja vaikka hänkin oli aina rakastanut hevosiaan, ratsastuksessa piti hänen mukaansa käyttää moottoria aina kunnolla. Jos tulisi moottorivika, se joko korjattaisiin, tai koko moottori vaikka vaihdettaisiin. En minä voinut mennä mihinkään ulkomaan kisoihin itseäni tai varsinkaan Hopiavuoren hevostallia nolaamaan. Ulkomailla kilpailivat vaativampien luokkien ratsastajat. Ammattilaiset. Minun ammattini oli sellainen, että siivosin lantaa sellaisten ratsastajien omistamien hevosten karsinoista.
”Emmosaa.” Se puuskahti lopulta huurupilvenä suustani, koska äiti odotti aina vain.
”Soot hyvä hevoosten kans”, äiti huomautti ja istahti ähkäisten rollaattorinsa tavarahyllylle.
”Mutten rattastamhan.”
”Saisit mennä ammattilaasten valamennuksihin välillä, muttei sus mitää vikaa oo.”
”Jaaha.”Ravasin voltin. Kun laskin aavistuksen verran vielä käsiäni, paransin ryhtiäni ja sain pohkeeni paremmin Jussin ympärille, se pyöristi kaulaansa entisestään. Tiesin näkemättäkin, että sen suusta tuli jo vaahtoa. Yritin päästä vielä syvemmälle satulaan ja lyhensin Jussin askelta yrittäen pitää temmon samana. Hain Hellon auton kiinnepisteekseni ja ravasin sitä kohti. Vaikka kuinka muistutin pohkeella, Jussin askel ei pysynyt niin joustavana kuin olisin halunnut. Sillä oli aivan suunnattomia vaikeuksia niin lyhyessä muodossa ravissa, vaikka laukka onnistuikin hyvin. Olin epäillyt, että se oli kerta kaikkiaan liian suuri ja pitkäjäseninen sellaiseen pikkupuoliveristen akrobatiaan, mutta sittemmin olinkin tullut siihen tulokseen, että vika oli minussa.
”Milan suunnitteloo jotta se menis”, äiti sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Jussi valahti pitkäksi. Hidastin sen käyntiin, annoin pitkät ohjat ja taputin sen kaulaa. Tuota tietoa äiti oli pantannut tahallaan. Hän tiesi, että se toimisi. Mutta tällä kertaa hän ei saisi manipuloitua minua sillä pojalla.
”Jaaha. No sitte sullon jo yks poika lährös”, mumisin.
”Soot mun poika eikä se. Senki vatipää. Lähre säki.”
”En tasan.”
”Selevä. Miäti kumminki. Mä lähren tupahan. Kropsuttelen klasia niin kauvan jotta joku mun nostaa. Morotamma sua siälä kun sä rattastat sen loppuhun.”
”Joo…”Minähän en lähtisi, ajattelin, ja asettelin käteni puuskaan. Jussi kuvitteli, ettei sen tarvinnut kävellä enää kunnolla, joten muistutin sitä pohkeilla. Dressage Masters oli jokin suurten ja mahtavien kilpailu, eli ei minun. Eikä varsinkaan Milanin. Mitä sekin räkänokka sinne itsensä yritti tukkia? Ihmisten naurettavaksi? Sehän oli jotain kaksitoistavuotias, ja sen hevonenkin sellainen robottimainen suorittaja.
Äiti varmasti valmentaisi sitä… Ihan kiusallaan…
Mitä jos se sijoittuisi? Mitä jos se voittaisi!? Ei, ei se voittaisi. Siellä olisi oikeitakin ratsastajia. Kyllä sen joku pesisi.
Mutta mitä jos se olikin valmentautunut salaa? Mitä jos se menisi sinne, sanoisi olevansa Ritva Hopiavuoren oppilas? Kaikki ajattelisivat, että minussa täytyy olla jokin vika, kun äiti ei viitsi edes omaa poikaansa valmentaa, vaan jotain pikku kriminaalia. Että äiti on menettänyt toivonsa minun suhteeni, kun olen niin surkea ratsastaja. Sittenkö vasta huhuiltaisiinkin, että Hopiavuoren hevostalli on hunningolla…
Ohjasin Jussin keskelle ratsastuskenttää ja liu’uin alas sen selästä. Siinä vasta oli erinomainen hevonen. Kunhan vain oppisin ratsastamaan sillä. Se, etten ollut sijoittunut Ruunaan Kypärän toisessa osakilpailussa, vaikka melkein voittoakin olisi tarjottu, kaiveli vieläkin. Jussi oli temppuillut kentällä: oma hevonen sillä tavalla ollut tottelematta. Sekös vasta kamalaa olisikin, jos se tekisi samanlaisia kierouksia ulkomailla isoissa kilpailuissa… En minä kyllä menisi. Joulukin oli tulossa. Oli liikaa hommia.
Mutta toisaalta… Jos menisin, sen jälkeen Milankin pysyisi paremmin ruodussa. Se kloppi oli ryhtynyt tuttavalliseksi. Parhaassa tapauksessa pääsisin siitä eroon. Jos voittaisin — mitä ei tietenkään oikeasti voi tapahtua — rakennuttaisin kyllä palkintorahoilla vaikka itse sen Hopealinnan Kartanon maneesin valmiiksi, niin Milan voisi pysyä siellä.
Mutta ei. Silitin nenänpäälläni Jussin poskea ja lähdin sitten taluttamaan sitä talliin. Ei minun tarvinnut mitään todistella. Mitä väliä sillä nyt oikeastaan olisi, vaikka Milan osoittautuisi minua paremmaksi ratsastajaksi? Minähän olin jo toteuttanut unelmani. Se ei ollut kansainvälisissä kilpailuissa ratsastaminen, vaan se, että sain joka päivä herätä maailman ihanimpaan työpäivään: siivoamaan Milanin kaltaisten ratsastajien hevosten karsinoita.
-
Postia
En hakenut postia heti aamusta. Postilaatikko oli kuitenkin pihatien päässä asti, eikä siellä ollut kuin laskuja ja Ilkka-lehti. Vain Postinen-mainoksia ja näin joulun alla lelulehtiä kannettiin näin syrjään: mainostenjakajat harvoin viitsivät pysähtyä yksinäisen postilaatikkoni takia. Ei se minua hirveästi haitannut. Eipä Otsonmäellä ollut edes Heseä, jossa nuoriso olisi voinut Hese-kuponkeja kuluttaa. Aamulla lehdenlukuun ei ollut aikaa, joten yleensä vain selailin edellispäivän lehden mielipideosastoa.
Aamutallin tehtyäni tapasin kyllä tulla postilaatikon kautta. Niin tein sinäkin päivänä. Ilkka siellä oli, ruttuisena, ja jotain laskuja. Selasin ne huolimattomasti läpi. Autovero. Sähkölasku. Joku monista hevosiin liittyvistä vakuutuksista. Joku jonkin hevosfirman kirjekuori. Varmaan Noalle. Eikös varsan syntymiseen liittynyt kaiken maailman valmisteluja? Nirskuttelin ohuen ohutta pakkaslumikerrosta pitkin sisään ja nakkasin postin pöydälle Camillan eteen ennen kuin ryhdyin kahvinkeittoon. Yritin pitää edes jonkinlaista keskustelua yllä nostaessani pöytään maitoa, sokeria, leipää, voita, juustoa ja suolakurkkualtaasta noukittuja kokonaisia suolakurkkuja. Camilla olisi kyllä osannut jo ottaa itsekin, joten sentään en ryhtynyt tekemään hänelle leipää valmiiksi.
Jilla teki päivälliseksi tonnikalasalaattia. Se oli hyvää, vaikka olen kyllä meidän äidin kanssa siitä ihan samaa mieltä, että ihmisen kuuluu saada lämmin ruoka päivällä. En kuitenkaan inahduksellakaan valittanut. Ilman Jillaa en saisi päivälliseksi kuin mikroaterian tai pakastepitsan, sillä minulla ei tosiaankaan ollut päivällä aikaa pilkkoa tomaattia. Olisin halunnut selata Ilkan syödessäni, mutta koska pöydässä olivat taas suurin piirtein kaikki, en mahtunut. Sen sijaan loin siihen yhden kaihoisan silmäyksen. Se oli yhä laskujen päällä pöydän reunalla melkein putoamaisillaan.
Iltapuolella kävin vain pikaisesti kahvilla Sonjan seurana. Silloin en olisi lehtä ehtinyt lukemaan muutenkaan, eikä siinä olisi niin sopinut tehdäkään, kun täytyi kysellä Nellyn pitämistä valmennuksista. Nelly ei suostunut valmentamaan minua, joten sen verran vähän kun Jussilla ehdin kisaamaan, tunsin harjoittelevani ihan sokkona. Olin tarpeeksi hyvä sanomaan, että jokin oli vialla, enkä voinut ryhtyä hyppäämään mitään puolitoistametrisiä talvikaudella. Samalla olin liian huono paikallistamaan vikaa saati sitten korjaamaan sitä. Lähtiessäni ja tasapainoasiat mielessäni vilkaisin vielä Ilkkaa, joka oli siirtynyt ikkunalaudalle ja jonka kulma ui kärsivän pienen banaanipuun aluslautasella.
Ratsastin Jussilla määrätietoisen treenin, eikä se sujunut. Kun estekorkeutta yritti nostaa vähänkään, puomit kolisivat ja sain olla yhtä mittaa niitä nostelemassa. Viimeisen pudotuksen jälkeen Jussi-parka jäi pyynnöstäni seisomaan keskelle kenttää, kun minä hinkkasin peukalollani ja etusormellani silmiäni, etten alkaisi rähjätä tyhjälle. En saanut millään rauhoituttua, joten laskeuduin hevosen selästä ja vaihdoin Jussin lennosta Hellon, ensimmäisen tallipihalla tapaamani ihmisen käsiin. Hän näytti hölmistyneeltä, sillä aiemmin olin kieltänyt häntä ottelemasta hevoseni kanssa, jottei sekin oppisi huonoille tavoille.
Tuvassa ei ollut ketään. Lysähdin pöydän ääreen palaneen kahvikupillisen kanssa ja avasin Ilkan. Se oli koskematon, mutta nopeasti selattu. Jotain jennihaukiojuttua siinä oli, mutta mitäpä minä niistä. Avasin laskut ja olin jo paremmalla tuulella, vaikka kahvi maistuikin pahalle.
Siinä hevoskuoressa, joka jäi viimeiseksi, oli minun nimeni. Ei siinä ollut mitään kummallista sinänsä: jostain syystä vähän kaikkien hevospostia ajautui välillä minulle varmaan vain siksi, että heidän hevosensa asuivat minun tallissani. Noan se kuori oli, mutta päätin avata sen varmistuakseni asiasta. Ei siellä mitään niin salaista olisi: jotain varsajuttuja vain.
Onnittelut!Niin juuri, onnittelut tulevasta varsasta.
Hevosenne FFlida. Flida on saamassa penikan, jonka saatte itse ristiä, kunhan noudatatte Suomen Hippoksen sääntöjä. Ei kun…
Forceful
Se oli kylläkin Jussin nimi silloin, kun sen piti olla paperihevonen. Niin kuin kisoissa. Vedin kummastuneena paperin kokonaan kuorestaan. Jussin viimetalvisen riioissa käymisen johdosta sille oli kyllä syntynyt varsa, jollla oli kummallinen nimi, mutta ei kai siitä nyt orin omistajaa tavata onnitella?
Forceful on palkittu arvonimellä Finest.Jotain muutakin siinä luki, mutta tekstiä oli niin paljon, etten saanut siitä enää selvää. Laitoin kirjeen takaisin kuoreen ja nakkasin sen keittiön ylälaatikkoon tärkeiden paperien joukkoon. Vai sellaisella arvonimellä se oli palkittu. Join kahvin loppuun ja päätin, että nyt olin palautunut ratsastuksesta ihan tarpeeksi postini ääressä. Nyt minun oli aika mennä katsomaan, ettei Hello ollut tapattanut hevostani. Ja jos Tiitus tai Heli olisivat paikalla, kysyisin vielä, että mikä se sellainen Finest oli, ja pitikö minun nyt sitten tehdä sen takia jotain ylimääräistä, koska en kyllä ehtisi millään.
-
Tulokset ja tuomarin kommentit
1. Hello & Skotti
Vau, mikä kuva! Erikoinen, tarinallinen ja tunnelmallinen kuva, joka herättää heti mielenkiinnon syventyä taustalla olleeseen tilanteeseen ja hahmoihin paremmin! Hellon jopa “jeesusteleva” ilme valokiilassa luo jännän efektin kirjaviin asuihin ja juhlan teemaan. Pukujen karvaisuus näyttää niin pehmeältä ja houkuttelevalta, että sen voi ihan sormissaan tuntea. Hauska idea lähteä liikenteeseen jollakin ei-niin-tyypillisellä; ei varmaan tulisi kovin monen mieleen pukeutua hevosen kanssa pukushow’hun pinãtoiksi. Tämä työ jää mieleen.2. Noa & Flida
Rakastan tässä työssä olevaa aihetta, sillä villi länsi ja intiaanit ovat lähellä sydäntä! Yksinkertaista, mutta kaunista, ja aivan erityisen ihana ruskainen kajastus taustalla tuo heti tuulahduksen Amerikoista. Onnistuneet sotamaalaukset -
1. WRJ:n alaiset tarinakilpailut Hopiavuoren maneesissa kello 17 alkaen.
Viimeinen ilmoittautumispäivä torstaina 28.11.!
Tapahtumaan etsitään ulkopuoliset tuomarit.
Lisätietoa kutsussa. -
Musta tuntuu, että Jessellä on kunnianhimoa, vaikka se onkin ajautunut ja totuttautunut jonkinlaiseen luuserin elämään, siis ainakin omasta mielestään. Hän ei oikeastaan tee päätöksiä, tai siis ei koe tekevänsä (ei tee tässäkään), vaan kokee ennemminkin ajautuvansa paikasta toiseen. Ajatus ajautumisesta taas saa ihmisen herkästi ajattelemaan, että kaikki hyvä, joka tapahtuu, on sattumaa tai johtuu muusta kuin itsestä. Voi vitsi kun joku saisi kaikki sellaiset uskomaan, ettei ole. Saattoi olla, ettei Hopealinnaankaan ollut mitään tunkua töihin siihen aikaan kun Jesse haki, mutta kai paikka nyt olisi jätetty mieluummin täyttämättä kuin otettu sinne joku toistaitoinen.
Hurmoksen kohtalo tuntuu musta pahalta Jessen näkökulmasta. Jesse on sen suhteen niin reppana laput silmillä. Se kuulostaa ihan hyvältä selviytymiskeinolta: Jesse ei voi vaikuttaa Hurmoksen kohtaloon mitenkään, ei siis karvankaan vertaa, joten parempi olla vatvomatta sitä.
Milan on joo varmasti koulutettu hiljaiseksi jo. En tiedä, johtuuko se nöyryydestä, vai nöyryydeksi naamioituneesta ylimielisyydestä ja nirppanokkaisuudesta. (En pidä hänestä, niin olen taipuvainen uskomaan jälkimmäiseen.) Hänet on kasvatettu kunnolla olemaan kohtelias viimeiseen asti, mutta tuskinpa hän enää juttusille jää, kun Jesse on tehnyt selväksi, ettei Milanista tykätä. Eikä Jesse ole mikään Eetu… 😀 Tavallaan olisin toivonut ja toivon yhä, että nämä ehtisivät tulla myös toimeen ennen kuin Milanin tarina on kerrottu loppuun. Mua viehättäisi kirjoittaa näistä kahdesta tarinoita, sillä kun nämä katselevat samaa suojaista niittyaluetta, Milan näkee maiseman ja Jesse potentiaalisen haan, josta tulee muuten kuitenkin jollain lailla surkea.
Oskarin suhteen Noan asiallisissa rajoissa pysyvä härnääminen on hellyyttävää, mutta Oskarin puolesta vähän saattaa pelottaa. 😀 Siinä on sellainen reppana, joka ei varmaan kestä kovin montaa ankean ilmeetöntäkään katsetta tahattoman tai tahallisen tylystä puhumattakaan.
Ja tästähän tuli varsin luonnollinen siirtymä ajasta toiseen: kiukuttelevasta teinistä on nyt kasvamassa iso poika ihan luonnollisesti.
-
Olen sanonut ennenkin, että mua aina jotenkin liikuttaa, kun joku (yleensä Noa) jaksaa Eiraa, koska se ei varmasti ole kevyimmästä ja helpoimmasta päästä oleva ihminen. Sydänhän sillä on kultaa, mutta hyvin se sen piilottaa, kun jaksaa aina vouhottaa itsestään ja kärsimistään muka hirveistä vääryyksistä. Vaan onhan sillä syykin. (Käsi ylös, kuka on huomannut, mitkä seikat sen ovat kasvattaneet niin kovasti tuomaan itseään esiin.)
Kyllä mä luulen, että Eira huomaa, kun joku on sille kiva ja huomaa sen olemassaolon muutenkin kuin ärsyttävänä kitinänä äänimaisemassa. Ja mä luulen, että se huomion saaminen vaikutaakin Eiraan just noin: se ei etsikään koko aikaa draamaa ja jauha itsestään, vaan kiinnostuu ja kyselee muistakin. Osaan kuvitella, kuinka ihanaa sen mielestä on, kun joku ei vähättele sen tekoripsihuolia tai yritä ratkaista niitä joillain kyl-sä-sit-vanhempana -fraaseilla, vaan ihan vain kuuntelee. Silläkään ei ole varmaan mitään merkitystä, ettei Noa ihan ymmärrä tätä kaikkea suurta dramatiikkaa, kun kerrankin on joku, joka ei vähättele.
Että odotapa vain, kun ensimmäisen kerran saat kirjoitettua Noan alakynteen jossain suuressa oikeassa tai vaikka Eiran kuvittelemassa taistelussa ja minä ennätän tarttumaan siihen ennen kuin se on ohitse. Kun Eira puolustaa, siinä kalpenee Hopiavuoren Eetunkin viha muuatta serbiä kohtaan.
Mutta nyt saatiin tietää Noan työpaikkakin. Vaikka monelle itsekseen viihtyvälle sellainen työ on varmaan ihan mukavaa, jotenkin mulla on ainakin tässä vaiheessa sellainen kutina, ettei Noa sitä voi ikuisesti jaksaa. Just sille ominaiset vahvuudet menevät siinä työssä aika lailla hukkaan, ja sitä paitsi Noa on luonnostaan paitsi taitava ihmisten kanssa, myös seurassa viihtyvä. Saa nähdä, oiriiko se työtään jossain vaiheessa jotenkin, vai kompensoiko itsekseen tehtävää työtä sitten vapaa-ajallaan hakeutumalla vielä tiiviimmin muiden seuraan, vai huomaakohan pitkänkin päälle vain nauttivansa hiljaisuudesta toisin kuin mun ennakkoluuloissa. Mutta ennakko-odotuksistani huolimatta veikkaan, että just nyt Noalle mikä tahansa työ, josta maksetaan, on aika ihanaa, kun on niin kauan ollut kaiken maailman rahahuolia.
Vitsit miten on ihana suloinen tarina!
-
Ihan pinnistelemättä voin kuvitella, millaisia ilmeitä Sonjan luona on nähty, kun ehdotetaan seuraleikkiä. Yleensä kun ne ovat niin tuskastuttavan teennäisiä ja ahdistavia. Helenalla oli kuitenkin tosi fiksu leikki: kaikilla paikallaolijoilla on edes jotain yhteistä, josta puhua. Lukijaa tämä palveli mun mielestä kuitenkin vielä paremmin kuin hahmojen tutustumista toisiinsa. Kun sivuhenkilöitä on monta, eikä omalla hahmolla ole niihin suhdetta, teki kyllä taas ihan hyvää saada tällainen kooste siitä, kuka olikaan kuka ja mistä peräisin Sonjan elämässä. Kyllä mä nämä vielä kertaamalla opin, ja osan jo osaankin, niin kuin just Helenan! Sonjan kaverit vaikuttavat kyllä sellaisilta ystävällisiltä ja ihanilta tyypeiltä, joihin vähänkään sosiaalisemman hahmon ja ihmisen olisi helppo tutustua!
-
Yksi asia on mulle ihmisen kuvauksessa Se Juttu, joka saa mut uskomaan ihmiset todeksi. Se on se, että ihmiset liikkuvat ja liikehtivät. Usein tulee itsekin kirjoitettua pelkkiä puhuvia päitä, mutta silloin kun saa ihmisensä hengittämään ja heilumaan, ai poka sitä on mahtavaa lukea. Kaikkea ei edes tarvitse sanoa. Kun Oskari liikkuu tarpeeksi, aivoni tuottavat siihen muutakin liikettä, niin kuin nyt esimerkiksi painon vaihtamista jalalta toiselle.
Toinen siisti juttu musta on se, kun hahmolle tulee maneereita. Niitä ei saa itse kirjoitettua omalle hahmolleen, ellei kirjoita hahmon ulkopuolelta. Oskari on nyt hiustenharoja. Hän ei tosiaankaan tiedä sitä itse, sillä eihän ihminen itse tuollaista tiedosta. Muut kuitenkin huomaavat heti. Mulla on yksi sellainen hahmo, joka on oikein maneerihaukka. Tosi harmi, että se on juuri nyt sellaisessa tarinassa, jossa se ei pääse havainnoimaan kuin ihan paria tyyppiä. Pitääkin joskus tuoda se tänne kylään, koska sen silmin kyllä näkee joka ainoan toistuvan liikahduksen… Mutta joka tapauksessa yhteisöllisessä hahmopohjaisessa kirjoittamisessa hauskaa on just se, ettei itse voi päättää näitä asioita. Joku muu päättää. Ei itse voi päättää niitä itsessäänkään.
Tämän perusteella musta näyttäisi myös siltä, että Oskarista ja Outista tulisi yllättävänkin hyvä kaksikko tulevaisuuden seikkailuihin. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin miksikäs ei: Outi on mun mittapuullani taitava keskustelija, ja Oskari tarvii sellaista päästäkseen alkuun. Outi ei tahallaan pelota ketään, mutta on samalla ihan sen verran yllytyshullu (meneehän hän testaamaan Nellyn mysteeriratojakin), että saattaa tulevaisuudessa saada Oskarista vauhtia. Oskarikaan kun ei ole sillä tavalla päällekäyvä kuin joku Hello.
Samaa sanon sullekin kuin Sonjalle, että kyllä tästä Oskarin syvimmän olemuksen tuntee heti. Tietenkin se isänsä poikana uskaltaa tarttua hevosta koivesta rohkeasti, vaikka ei aina uskaltaisikaan ottaa ihmistä kädestä.
Mitenhän lie kävi Outin ja Jussin harjoituksissa. 😀 Jussilla ei mitkään siroimmat ja tarkimmat askeleet ole, kun se maata myöden päästelee. Onneksi Outikin on taitava ratsastaja. Nelly puolestaan on aivan varmana ihan elementissään, kun saa järjestellä ratoja ja selostaa hienoja tehtäviään.
-
Onnea on tosiaankin työajat, joihin voi edes vähäsen vaikuttaa itse! Ja vielä kun vapautta on niin paljon, että pääsee valoisaan aikaan tallille niin ai että. Olen itsekin miettinyt just tota juttua nyt, kun hevosenomistajuus olisi oikeasti ihan mahdollista. Miten jaksaisin talvet, kun hevoshomma on pihahommaa ja aina on kylmää, liukasta ja kauheaa? Tarvitsisin samanlaiset joustavat työajat sellaiseen.
Tunnistan myös Sonjan vastahakoisen ajatuksen uudesta työntekijästä. Muutosvastarinta, viikon luontoääni siellä huutelee: eikäy, eikäy, eikäy. Miksi pitää aina palkata uutta väkeä, kun vanhan porukan kanssa sujuu ihan jees? Jotenkin uhka siitä, että uusi tyyppi on ikävä, tuntuu aina suuremmalta kuin mahdollisuus siitä, että hänen tulonsa helpottaa asioita.
Oskari kuitenkin tuntui tulevan sinulta ihan luonnostaan. Se on sellainen nurkkia pitkin kulkija aluksi, mutta just Oskarin kädenpuristuksesta tiesin heti, että olit saanut kiinni hänen hyvistäkin ominaisuuksistaan. Tämä Oskari on kyllä ollut isänsä opissa, osaa yhtä ja toista ja on pohjimmiltaan ihan reipas pikkuinen, vaikka ihan väärän kuvan itsestään aluksi antaakin.
Sivusit Outin tarinan kommentissa sitä, ettei sinun Oskarisi puhu, mutta enpä minä sitä viaksi laskisi. Musta on ihan huvittava ajatus, että Camilla kuljettaa Oskaria ympäri tallia niin kuin koiraa, pysäyttää sen ihmisten kohdalle ja sanoo: tässä on Oskari, Oskari anna tassua.
-
Voi Camilla-parka. Jos tyyppi on taipuvainen ajattelemaan, ettei hän riitä ja että vika on hänessä, jonkun toisen pitäisi melkein olla vieressä järkeilemässä, jotta asiat näyttäytyisivät taas järkevissä mittasuhteissa. No nytpä ei ole, kun Camilla reagoikin niin, että lähtee ponin kanssa kävelemään sen sijaan, että vaikka valittaisi jollekulle jostain Suden Oskarista, joka tulee ja vie hänen työnsä!!
Ja onhan se nyt pelottavaa oikeasti mokata. Camillassa on samaa vikaa kuin Eetussa, jolle muuten kävi samantyylisesti silloin kerran aiemmin. 😀 Molemmat aikovat suorittaa seppukun, kun ovat niin kuolettavan pahasti mokanneet. Ja sekin näillä on yhteistä, että molemmat ovat niin ankaria vain itselleen: toisen mokaa voidaan ymmärtää, sillä toinenhan on vain ihminen. Camilla pelkää menettävänsä työnsä mokan takia, Eetu pelkää hevosten lähtevän muualle.
Hello on kyllä kans nyt niin väärässä paikassa kuin ikinä. Jo kun sen naaman näin, tiesin, että jotain kamalaa käy. Musta se olikin hirvein kohta, kun se tuli siihen nassuttamaan jotain, vaikka ei mistään mitään tiennytkään. Sen takia Camilla sitten lopullisesti romahti, eikä se romahduskaan, vaikka säälittävä olikin, ollut yhtä kauhea kuin Hello.
Mutta pahin on vielä edessä.:D Hello on paitsi torvi, myös ihan taitava ihmistuntija ja ystävällinen tyyppi, joka toimii ensin ja ajattelee vasta sitten. Pian ihan varmana kaikki tietävät, että Camilla on surullinen, ja pahimmassa tapauksessa Hello on keksinyt jonkin syynkin tälle havainnolleen, väärän tietenkin, ja hetken sitä päätelmänään kerrottuaan alkaa kertoa sitä faktana. Toivottavasti Camilla edes uskoo, että Suden Oskarista ei ole vaaraa — tai vaihtoehtoisesti alkaa puolustaa asemaansa niin, että koko Suden Oskari ymmärtää paikkansa apupoika Anterona tai häipyy. 😀
-
…ja tulihan niitä maljojakin sieltä kaikesta huolimatta. 😀 Niitä enemmän kuitenkin nautin Sofia-tiikeristä, ja ai että miten mun tekisi mieli piirtää sekin. Sofia oli varmasti niiiiiiin söpö!
Jaoit Hopiavuoren väen musta tosi luonteviin paikkoihin. Eetu varsinkin mummon kanssa viihtyisi, ja uskon, että mummo Eetun. Aiempien tarinoiden perusteella mummo on kova sanomaan, vaikka onkin ehdottomasti hyväsydäminen. Eetun mielipiteet puolestaan kulkevat välillä vähän omia ratojaan, mutta hän on puolestaan kiltti ja tietää kyllä, mitä asioita pitää pitää omana tietonaan vaikkapa hevosten karsinoita koskevan lain suhteen. (Kyllä, sillä on siitä vahvoja mielipiteitä.) Ja on ihan Eetua vähän vähätellä omia juttujaan, vaikka oikeastihan sen mielestä ei ole mitään kivempaa kuin jauhaa hevostallista.
Noastakin olen sanonut ainakin kolmesti, että sen luulisi tulevan lasten kanssa toimeen, ja lasten luulisi kerääntyvän sen äärelle. Olin itse niin arka penikka, että olisin pelännyt sitä sen hiusten ja jalan ja kaiken takia, mutta kun rohkeammat menevät ekana, aivan varmasti ujoimmatkin lähestyisivät. Ja kun Noaa ei ikinä tunnu haittaavan, vaikka varsinkin siitä jalasta kysellään. Ja lapsethan kyselee! Lisäksi Noa osaisi varmasti just tuolla tavalla kertoa hurjia lapsille sopivia tarinoita krokotiileista, kun hänen oikea tarinansa ei ihan lapsille sovikaan.
Mutta Harrin ja hänen seuralaistensa kuvausta Sonjan kautta haluaisin kehua kaikkein eniten. Mustasukkaisuus on musta vaikeaa, kun oma hahmo on mustasukkainen. Se on sellainen tunne, jota mä en ainakaan itse haluaisi tuntea, jos kyseessä on mun puoliso (tai tuleva puoliso, joka ei vielä tiedä että siitä tulee mun puoliso ja mä tiedän). En halua, että kukaan pääsee kommentoimaan, että jaaaaaaha, sä et sitten luota siihen, tai mitään muutakaan. Mua on aina ärsyttänyt, että aina vihjaillaan mustasukkaisuuden olevan tosi väärä tunne. Koska eihän se ole. Kyllä tunteita saa olla, ihan vaikka minkälaisia. Eri asia on sitten miten niiden vuoksi toimii. Musta Sonja on tässä tarinassa hyvä roolimalli, siis mullekin, eikä vain lapsille, koska mustasukkaisuus sattuu olemaan mulle ahdistava aihe käsitellä. Sonjahan ei tee mitään, katsoo vain, ja samalla hänkin vähän yrittää projisoida mustasukkaisuutta Eetuun. Ei hän antaisi Harrin jutteluille noin paljoa palstatilaa, jos se ei tuntuisi miltään — eikä tulisi vähän verranneeksi itseään Outiin ja Nellyyn, joilla ei hänen nähdäkseen ole menneisyydestään painolastia. Ja sitten Sonja kuitenkin hymyilee: eihän hän Harria omista, mitään ei ole tapahtunut tai välttämättä tapahtumassakaan, ja onhan jonkun Harrillekin seuraa pidettävä.
-
Pitopalvelu alussa tuo Sonjan juhliin sellaista arvokkuuden ja virallisuuden tuntua, että aivan hirvitti, millainen juhla tästä on tulossa. 😀 Melkein jo odotin, että sieltä pukkaa alkumaljaa käteen ja puheenparttakin, mutta mulla taitaa olla tosi stereotyyppinen ja kummallinen kuva vähänkään kakaroiden kaverisynttäreitä virallisemmista juhlista! Hauskaltahan siellä aloittalu kuulosti: Sonja itse juttelee niin rennosti ja tietenkin idolini, mummo myös, että ei näistä juhlista millään lailla kankeaa kuvaa saa!
Taidan olla Hellon sukua, kun ekana ajattelin jouluhalkoa, kun lahjaksi tuli halko. 😀 Mutta olihan tämä halko nyt kekseliäämpi. Vitsit kun olisi aikaa piirrellä just nyt, koska musta olisi huvittavaa ihan oikeasti nähdä, miltä Hopiavuoren väki näyttää, kun niiden kynsien alta pesee lian pois ja pakottaa ne kampaamaan hiuksensa. En ole ikinä tainnut kuvitella varsinkaan isäntää muissa vaatteissa kuin tallivaatteissa tai yövaatteissa!
Kiinnitin taas huomiota kivoihin sanavalintoihin, kuten Tampereen iskuryhmä.
Lisäksi mummolla on yhtä hyvä sanavarasto kuin sinulla, onhan hän vanha kuin Metusalem — sitä en olekaan kuullut aikoihin :DD -
Outilla ja Eetulla on aika samanlainen suhtautuminen Finest-arvonimeen. Isäntäkin oli vain huolissaan, että sellainen arvonimi aiheuttaa lisätyötä, ja kun ei aiheuttanutkaan, hän antoi asian olla. Jostain syystä kuitenkin ratsastuskisojen ruusuke hymyilyttää niin Outia kuin isäntääkin — vaikka ehkä Outiakin ainakin osaksi vain huvittaa, kun aikuinen mies on niin ylpeä pikkukisojen ruusukkeesta. 🙂
Tiitus-parasta on nyt sitten tehty näyttelyharrastaja. 😀 Kerran hän on tainnut näyttelyitä sivuta Been päiväkirjassa, mutta sitten hän jo selittikin näyttelytuloksia Hellolle Hellon tarinassa ja toimi asiantuntijalähteenä Eetun tarinassa, ja nyt tämä. 😀 Näyttelyharrastaja hän nyt on, halusi tai ei, ja viittahan hevosen saksaan raahaaminenkin vähän sellaisen ihmisen puuhalta. :DD
Mutta Outi on nyt ainoa, jolla on oikeaa käytännön kokemusta siitä, miten raunioiksi muuan Eetu menee ilman että saa olla moniajamassa talliaan. 😀 Mua huvittaa vieläkin ajatella, miten se on Ruunaan Kypärässä voivotellut ja ahdistunut. Ei taitaisi olla mikään pikkujuttu isännälle lähteä sinne ulkomaille. Hulluksihan sitä touhua katsellessa tulisi! Mutta Tiitus parka, hän ei tiedä mitä toivoo. 😀 Eetuhan herkästi pilaisi matkan muiltakin.
Olin itse juuri kirjoittamassa siitä, miten tallilla huhuillaan, että Eetu on nyt lähdössä Jussin kanssa kisamatkalle ulkomaille, ja miten kukaan ei oikein usko häntä itseään, vaikka hän kieltää huhut, sillä eihän hän minnekään sellaisiin kisoihin halua. Nyt tämä sopi siihen ajatukseen jotenkin niin hyvin. Outikin tuntuu olettavan lopuksi jo varovaisesti, että isäntä on ihan lähdössä. Hän suunnittelee jo Nellyäkin mukaan ja päättää ratsastaa kunnon treeniä. Musta on ihan hulvaton ajatus, että kaikki muut jo vähän niin kuin valmistelevat matkaa ja asennoituvat siihen, mutta isäntä on ainoa, joka kieltäytyy yhteistyöstä.
Laitan tästä myös +1 pihattotehtävään ja +1 Tiituksen kommentista.
-
Aina vain paranee. 😀 Ajattelin skipata koko DM:n, koska onhan se nyt ulkomailla kuitenkin, ja liian hieno tavalliselle pulliaiselle. Mutta sitten näin siinä hienon mahdollisuuden rökittää Milanin, ja vielä hienomman että Milan päätyisikin voittamaan Eetun oikein kansainvälisesti ja näkyvästi. Nyt kun Tiitus on lähdössä, näen pikku konnalleni vielä ihan uudenkin sopanhämmennystavan.
Vielä kaikkien näiden kuukausien jälkeenkin musta on ihan parasta, kun hahmot (tai mitkä tahansa muutkin elementit) kuljeskelevat tarinasta toiseen. Ja Ritva kun se on vielä sellainen hyväntuulinen kuin se aina onkin. 😀 En olisi yhtään yllättynyt, vaikka se olisi ihan omin päinkin tiennyt, että Bee on menossa Saksaan. Se tuntuu seuraavan hevosmaailmaa paljon tarkemmin kuin vaikka Eetu, mutta ihmekö tuo: sairaseläkkeellä luulisi olevan aikaa. Ja tietenkin Ritva painostaa Tiitustakin lähtemään. Ritva kokee itse olevansa osa uutta Hopiavuorta, vaikka ei varsinaisesti olekaan, ja on aivan varmana jokaisen lähtijän uskollisin tukija, kannustaja ja fani.
Huomaan tästä tarinasta samanlaista nöyrää asennetta kuin Eetukin osoitti omassa tarinassaan. Taitaa muistakin tuntua ihan hirveältä harppaukselta ilmaantua Otsonmäen pystymettästä hevosmaailman joulukuun The Tarinatapahtumaan. 🙂
Tunnelma tässä on sellainen kotoisa, jollaisesta itse ihan hirveästi tykkään. Aina ennen tarinatalleilla mun lempipaikka on ollut tietenkin talli, koska siellähän se hevonen, päähenkilö on. Mutta ai että Hopiavuoren keittiötä, sitä fanaattista kahvinlipitystä, ja varsinkin nyt kun ulkona on kylmä!
Tästä tulee +1p pihattoon
-
Nopiaa se vain nousi, mutta niinhän ne aina, kun on monta tekemässä, eikä anneta kenenkään häslätä liian pahasti. 😀 Nyt se on viimeistelyä vaille, ai että. Eiköhän sinne jo pian saada poneja ajettua sisäänkin, koska eihän esimerkiksi kattoa maalata vielä pariin vuoteen, jotta se ehtii hieman kulua säässä, niin että maali pitäisi. Saattaa homma muutenkin helpottua nyt, kun seinät ovat tuulensuojalautoja myöten valmiit. Seuraavaksi saisi ährätä sisäpintojen kanssa.
Mä kiinnitin huomiota tuohon Noan ajatukseen, että ei Tiitus ole voinut muuten oppia noin dramaattiseksi kuin Hellon kanssa. Tajusin juuri sen myötä, että aika harva fiktiivinen hahmo oikeastaan imee vaikutteita muista, kun taas oikeat ihmiset omaksuvat aina jotain hauskoina/kivoina/fiksuina/muuten hyvinä pitämiltään tyypeiltä. Itse asiassa mulle tulee mieleen yhtäkkiä vain Twilight-saagan Bella (kyllä, mulla on sen ikäsiä siskontyttöjä että olen koutunut katsomaan ne leffat neljämiljoonaa kertaa) joka omaksuu vaikutteita niiltä ihailemiltaan vampyyreiltä. Täytyy olla muitakin sellaisia hahmoja, mutta vaikka luen paljon ja katson jonkin verran leffojakin, muuta käytöksen tai tapojen omaksumista ei tule mieleen. Samalla muhun itseeni tarttuu koko ajan jotain siisteistä tyypeistä, jopa fiktiivisistä siisteistä tyypeistä ja ihan tiedostan sen. Ja huomaan samaa oikeastaan kaikissa muissakin. Mietinkin, että mitähän muuta superinhimillistä muuten fiktiivisiltä hahmoilta puuttuukaan! Koen nyt taas oppineeni jotain kirjoittajana ja mua innostaa aivan hirveän paljon mennä heti kokeilemaan tätä käytännössä kirjoittamalla.
Musta ei olisi tuollaiseen elämään kuin Hopiavuoren väestä! Nyt kun mulla olisi oikeasti mahdollisuus hankkia se oma hevonen, mua pelottaa just talvi. En mä halua jäädyttää sormiani irti pakkasessa. Saatan ihan tuntea, miten Noan sormia kohta pistelee tuossa kun hän päättää mennä Tiituksen kanssa tauolle ja ravistelee sormiaan. Luulenpa, että onnistuit taas tosi hyvin ympäristön kuvailussa: vaikka tuolla pihalla ei olisi nyt miljardia astetta pakkasta (ainakin 10, liikaa mun reumakäsille!!) niin tuntisin silti tämän kauheuden, ei kun kylmyyden. Noa varsinkin on hyvä hahmo tunnelman kuvaamiseen. En tiedä, onnistuisiko sama kaikkien hahmojen kautta, koska kaikki eivät kulje niin aistit avoinna.
+ 2p tarinasta
+ 1p siitä ilosta, että opin lisää kirjoittamisesta
+ 1p Tiituksen kommentista -
(Mä kysyin ihan luvan antaa myös kritiikkiä.)
Mulla on kaksi turn-offia hevosen näkökulmasta kirjoitetuissa tarinoissa. Eka on se, että hevonen ei tiedä mistään mitään (”Ihmiseni laittoi minulle suuhun rautaiset kapineet” — jumaliste koni, se tehdään sulle joka päivä, opi jo että ne on kuolaimet!!) ja toinen on se, että se että se puhuu itsestään kuin ihminen puhuisi (”Arabianhevosena tiedän arvoni: tuollaisten karvaisten shettisten lähestyessä uhkailen potkimisella vain nostamalla takajalkaani” -> paremmin: ”Minähän olen kuitenkin prinsessa! [Ei tiedä rotuaan.] Tuollaisille karvaisille kääpiöille minä tein heti selväksi [se puhuu, eleet ovat sen kieli] että lähelle ei ole tulemista!”) Se, mikä mua tässä vähäsen häiritsi, oli jälkimmäinen. Se ihmismäinen olo tulee sellaisista ilmaisuista kuin ”rynnivänsä hänen ohitseen”. Eihän hevonen kai niin ajattele tekevänsä, vaan sen mielenkiinto vain loppuu tai muualla on kiinnostavampaa, ja sitten se menee. Tai ei kai hevonen tunne ”tarjoavansa” tölttiä, vaan se tekee sen koska käsketään, tai koska sitä sattuu huvittamaan? Tai ehkä joku supermiellyttämishaluinen voisi: se ei tiedä, mitä pitää tehdä, mutta kaikkensa yrittää, jotta arvaisi oikein, eli ikään kuin ”tarjoaa” eri vaihtoehtoja. (Ihmiselle tyypillistähän on ”tarjota” puheenaihetta.) Näitä oli jotenkin monta, ja sanoinkin etukäteen että tälle tarinalle olisi kivaa tehdä Hermanit, koska makeover ei paljoa vaatisi ja samalla tulisi harjoiteltua monipuolisia ilmaisuja. 😀
Ja miksi tätä sitten kannattaisi lähteä muokkaamaan muun kuin harjoituksen takia on se, että tässä on triljoona kertaa enemmän hyviä kuin huonoja juttuja! Niin kuin Tiituskin sanoi, tämän herättävät mielikuvat ovat ponimaisen hilpeitä ja ne tekisi mieli ihan piirtää todeksi. Samalla tämä vie juonta eteenpäin. Olen odottanut, että Santtu pääsisi ratsastamaan ja rentoutuisi, ja tässä käy molemmat. Ei tarvittu kuin tuiskahdus nokilleen, jotta hän konkreettisesti näkisi, ettei siihen kuole. Lisäksi tämä valottaa Fifin sisäistä maailmaa. Tähän asti olen vähän ajatellut, että se on aika rölli luonteeltaan, mutta oikeastaan se onkin tosi lempeä: se ei vain aina jaksa keskittyä kauhean pitkään, eikä sitä aina edes kiinnosta. Esimerkiksi mielikuva siitä, kuinka Fifi tölttää hevosenhymy huulillaan ja silkasta ilosta, on kaikkea muuta kuin röllimäinen. Ja kun se on niin kauhean itsetietoinen ja -riittoinen tuossa lopussa. :DD Kun tätä lukee aivojen kritiikkiosa mutella tai vaikka vain hiljaisella, niin tämän kanssahan viihtyisi vaikka kuinka. Kun on kuitenkin olemassa sellaisiakin tekstejä, jotka ovat periaatteessa just eikä melkein mun mieltymysten mukaisia, mutta silti jostain tuntemattomasta syystä tappavan tylsiä.
-
Joskus kun Eetulla oli kissa-allergiaa, kommentoitiin, että oma hahmo on vaikea kirjoittaa oikein erityisen epämiellyttävänä. Mun mielestä vähintään yhtä vaikeaa on kirjottaa, että oma hahmo on erityisen hyvä jossain. Itse sitä pelkää tekevänsä kaikista supermiehiä tai -naisia vahingossa, mutta eipä lukija oikeasti sitä niin ota. 😀 Mä olen samaa mieltä kuin meidän Hello siinä, että jokaisella on jokin superkyky. Se ei ole synnynnäistä, vaan harjoiteltua, mutta silti yhtä lailla superkyky. Ihana kun selvisi, että Sonjallakin on. Nelly aivan varmasti nauttii, kun saa valmentaa jotakuta, joka paitsi haluaa, myös pystyy noudattamaan ohjeita. Nelly onkin näköjään ihan oikeassa siinä, että ei vaadittaisi ihan hirveää vaivannäköä, että Sonjasta tulisi kuin tulisikin kilparatsastaja. Se on näköjään vain pään sisältä kiinni, ettei ole vielä tullut!
Silti en olisi ekana ajatellut Sonjan superkyvyksi telinevoimistelulla saavutettua kehonhallintaa! Mun eka veikkaus olisi ollut poikkeukselliset älynlahjat. Joka tapauksessa yllättävät superkyvyt on musta parhaita. Niin kuin Harry Potterin Hagridin tyyppiset isot ja pelottavat partanaamat, joiden superkyvyiksi voisi kuvitella superkovat turpaanvetovoimat tai jotain, mutta niiden kyky onkin loputon sympatia (niin kuin Hagridilla) tai se kuinka ne on aivan viiltävän fiksuja (niin kuin yksi mun hahmo). Näiden kanssa sen taas näkee, miten ainakin mulla on tapana niputtaa tiettyjä ominaisuuksia ja kykyjä yhteen sekä oikeiden että keksittyjen ihmisten kohdalla! Ei ihmiset ole niin yksiulotteisia.
Jännittämisellä ei kuitenkaan taida olla mitään tekemistä kykyjen tai potentiaalin kanssa, mutta Tiitus on siinä ihan oikeassa, että kokemuksen kanssa hyvinkin on. Millähän me nyt saataisiin huijattua Sonja kokeilemaan ja saamaan pari onnistumisen kokemusta? 😀
Mutta miks??? Miksi se oikeasti menee niin, että mitään ei voi aikuisena aloittaa alusta? Kyllä mä sen käsitän, ettei musta nyt enää kolmeakymppiä lähestyvänä todennäköisesti tule esim. esteratsastajaa, mutta kun tavoitekaan ei ole sellainen. Mä haluaisin ihan hirveästi ratsastaa taas, mutta täälläpäin joka ainoa saatavilla oleva heppa on englantilaisittain koulutettu enkä vain osaa sitten. Ja mun sisu ja kunnia ei tietenkään kestä mennä mihinkään alkeistunneille seitsemänvuotiaitten sekaan. Missä ne aikuisten höntsäryhmät on kaiken muun paitsi lenttiksen suhteen? Kuulin villejä huhuja että jopa jossain Lapin peräkylillä nimittäin on niitä kyllä ratsastuksessa.
***
Ja voi Tideliini miten valoit muhun uskoa elämään kun nakkasit tänne kommentin. Tykkään kommentoida näitä, mutta nyt vapaa-aika on mennyt seinään tuijottamiseen väsyn takia ja tästä sain jotenkin lisää boostia.
-
Mä pidän aina sitä tosi rohkeana vetona, kun joku kirjoittaa Inarista. Mä en nimittäin itse uskaltaisi varmaan koettaa, enkä ainakaan onnistuisi näin tosi hyvin, jos en tietäisi itse sen luojana ja jumalana aika hyvin, mitä sen päässä liikkuu! Se on sellainen niin tavallinen, niin hiljainen moneen muuhun verrattuna. Esim Hello on ihan helppo laittaa konhottamaan mitä tahansa outoa, ja isäntä menee aina oikein jos se vaan on kuolla töihin ja silti huolissaan jostain. En ole niin herkkävaistoinen itse, että näkisin mikä Inarin ”se juttu” on, ellen tietäisi sitä ennalta.
Eetun puhe on taas niin autenttista kuin olla ja voi. 😀 Tykkään tormoottaa-sanasta ja olisin kommentoinut sitä siinäkin tapauksessa, että Inari ei olisi. Se on mulle uusi sana, mutta hämmentävästi olisin samalla tiennyt sen merkityksen ilman kontekstiakin. (Tykkään muuten pelata murre-Älypäätä välillä just siksi omalla murteella.) Mä en ole ihan varma, miksi se puhuu sillä lailla! En mäkään puhu niin, vaikka olen melkein saman ikäinen ja poistunut ”Otsonmäeltä” vain muutamaksi vuodeksi opiskelemaan! Mun momma puhuu niin kuin Eetu! Vitsit kun osaisin itsekin matkia murteita. En tiedä, saanko ikinä Nellyn porinkielestä kiinni. Noa nyt on edes käsitettävissä, kun se puhuu jotain 80-luvun stadia. 😀 Onneksi kukaan ei ole Närpiöstä. (Ja heti tämän jälkeen Toimistossa kolkuttaa joku närpiöläinen hevosineen ja tomaatteineen ja käsittämättömine ruotsinmurteineen.)
Spinnarit on nyt virtuaalikansan suosiossa. Mä kirjoittelinkin yhdellä tallilla, jossa sai ja oli ihan tapanakin tehdä spinnareita, mutta mitään kommenttiryöppyä ne eivät herättäneet. Yritin miettiä, mikä niissä on mullekin niin vastenmielistä välillä. Keksin, että mua vierastuttaa ensisijaisesti jatkuva yksinpuhelu ja toissijaisesti hahmot, joihin mulla ei ole mitään tunnesidettä mun oman hahmon kautta. Nyt käsittelet tässä Sonjan historiaa E-P:lla ja vähäsen nykytilannetta kaksoiskaupunkilaisena, mutta väitänpä, että olisit saanut syötettyä mulle vaikka sen esivanhemmat kirkonkirjoista lueteltuna tällä metodilla. Kun tutkin kerrontatapaa ja sisältöä, yritän tehdä itselleni selväksi, mikä siinä on just mun mielestä onnistunutta ja mielenkiintoista, ja Sonjan tarinoista olen oppinut tosi paljon omista lukumieltymyksistäni ja omasta kirjoittamisestani. Vaikka aihe olisi mikä, tässä hän ei puhu päänsä sisällä yksinäisyydessään. Sosiaalisuutta onkin niin paljon, että ottaisin ihan huomaamattanikin vastaan enemmän sisäistä monologia dialogin välissä. Ja samalla elän tarinaa aina etenkin omien hahmojeni kautta. Inari ja sen kautta minä ollaan yksinäisiä, ei me osata mitään, ei kukaan halua olla meidän kanssa. Tottakai mäkin siis aidosti ilahdun kun me päästiin maastoon, vaikka en mä siellä ollutkaan. :DD
-
Nellyn kirjoittaja on sellaisessa paikassa, etten tiedä, kuinka aktiivisesti hän pystyy seuraamaan foorumia. Kun hän pääsee takaisin arkeen kiinni, uskon, että häntä piristää ihan hirveästi, kun oma hahmo on saanut ulkoilutusta. 😀 Onhan Nelly kiva hahmo tutustua: sellainen avoin ja rohkea tyyppi, ja vieläpä valmentajana sellaisessa asemassa, että varmaan pakostakin on tekemisissä melkein jokaisen hopiavuorelaisen kanssa. En siis usko, että ketään ainakaan harmittaa, kun uskallat lähteä hakemaan sitä, miten muiden hahmot toimisivat omassa tekstissä. Ja hyvinhän se Nelly mun mielestä sulta sujuu!
Olisipa kiva ajatus nähdä Sonja ja Salieri joskus (tarina)kisaamassa. 😀 Vaikka tarinat tietenkin arvioidaan aina tosi subjektiivisesti ja usein on ihan tosi vaikea laittaa niitä järjestykseen ja pahaltakin välillä tuntuu tuomaroida, niin ainakin musta tarinavoitot tuntuvat aiiiiivan eriltä kuin arvontavoitot. Ja jo kisoihin osallistuminenkin, vaikkei sijoittuisikaan sillä kertaa, tuntuu siltä kuin olisi tehnyt jotain. Näiden kahden tarinassa mua kiehtoisi eniten Sonjan kehittyminen kohti sellaista fiilistä, että kyllähän hänkin voisi kisaamista kokeilla. Eihän sen kisan oikeasti tarvitse aluksi edes olla mikään Le Mahtava Cup: tarinassaan kisan voi kuvitella juuri sen kokoiseksi kuin haluaa. Ja toisaalta taas — eihän kaikkien tarvitse ratsastaa kilpaa. Ei oikeastikaan suurin osa hevosenomistajista kilpaile. Mutta Nellyä voi olla vaikeaa vastustaa, kun hän saa jostain päähänpinttymän… 😀
Tästä näkyy mun mielestä vähintään teoreettinen ratsastusosaaminen, ja ai kuinka olen sellaisesta kirjoitusotteesta kateellinen. En muista kuka mun kirjoittamisen opettajista on sanonut, että älä koskaan tarinassa kuvaile liikaa sitä, minkä jo osaat itse, vaan keskity siihen, mitä et osaa. Se, että Sonja osaa analysoida omaa ratsastustaan ja Nellykin antaa ohjeita tässä, saa mut uskomaan tähän valmennukseen ihan täysin. Tarkka tekninen kuvaaminenkin välillä saa, mutta jos sellaisia lukee vaikka sata peräkkäin YLA:n tilaisuutta tuomaroidessaan, tulee sellainen olo, että en mä halua mitään opaskirjaa lukea. Haastavinta ratsastuksen kuvaamisessa musta onkin se, että vakuuttaa lukijan samaan aikaan siitä, että hahmo tosiaan osaa ratsastaa, ja toisaalta pitää kerronnan tarinallisena. Nyt se onnistui sulta tosi hyvin. Tämä vie kahdellakin tapaa juonta eteenpäin: Sonjan, Salierin ja kilpailemisen tai ratsastamisen, sekä Sonjan ja Nellyn suhteen.
Lopuksi vielä kokosin tähän kaksi yksityiskohtaa, jotka mua ilahduttivat tällä kertaa oikein erityisesti. 😀
– se, miten Sonja suostuu valmennukseen jostain vaikeasti käsitettävästä syystä ja
– se, miten Sonjalla on keskivartalossa ainoastaan napa :DD -
Miten voi olla tällainen säkä? Just edellisenä yönä ennen tätä tarinaa ajattelin, että Oonasta ei ole muuten kuulunut mitään: pitäisipä koettaa sorkkia vähän. 😀
Sulle on nyt kehittynyt sellainen jumallahja, että saat hahmot kuulostamaan tosi paljon itseltään. Eetuhan tulee ekana mieleen, kun ajattelee ihmistä, jota vaivaannuttaa oman hevosen pienikin pärjääminen. Ja Hello olisi ihan vakavissaan sitä mieltä, että ei hänen hevosensa ole mitään pahaa tehnyt, vaikka se olisi tehnyt lähi-Siwaan aseellisen ryöstön. Oona on aina iloinen, vaikka sitten joku tyhmä puoliverinen kävisi viemässä punaisen nauhan piiiiitkän ajomatkan jälkeen. Oonasta on aina ihana kuulla. Vitsit kun olisin itsekin sellainen, että perusluonnemittari huijaisi aina positiiviseen suuntaan. 😀
Mä salaa toivon jännitystä mun hahmojen elämään ja yritän keksiä Eetulle syyn tulla joskus Pöystilään käymään, koska mulla on suunnitelma. :DD Harmi homma, että vain murto-osa mun suunnitelmista on viime aikoina toteutunut kun on niin kiire…
-
Odotapa vain, miten isäntä tästä tulistuu, kunhan saan tekstin hiottua julkaisukuntoon!! Eetu on nimittäin lainkuuliainen kansalainen, eikä Suomessa saa antaa metsästyskoiran tappaa itse saalistaan. Ja Eetuhan noudattaa aina lakia… …vai noudattaako, sen tietää muuan Milan, joka ainakin tällä hetkellä on vielä mukana editoimassani tarinassa. 🙂
Tämän tarinan Inkasta mulle tulee mieleen Maya, elämäni virtuaalihevonen, joka menehtyi tänä vuonna. Kuvaat niin hienosti Helin ja Inkan luottamukseen perustuvaa suhdetta. Ihan tulee ikävä Mayaa, kun tällaista lukee. Heli on muutenkin osoittanut olevansa jo sellainen johdonmukainen ja jämäkkä, mutta silti lempeä eläinhommissa. Tottahan häntä koirat ja hevoset tahtovat miellyttää, kun siitä seuraa aina positiivisia asioita. Helillä onkin samansuuntainen hevosfilosofia kuin Eetulla, eli pohjimmiltaan melko erilainen kuin Eetun äidillä ja Milanilla.
Olen miettinyt tosi paljon sitä, mitä eroa hevosen ja koiran koulutuksella oikeasti on. Äkkiseltään sitä ajattelisi, ettei mitään: molemmat vastaavat myös positiiviseen vahvistamiseen, vaikka hevosia on perinteisesti koulutettu negatiivisesti vahvistamalla ja koiria positiivisesti vahvistamalla. (Kummassakaan tyylissä ei ole siis minusta vikaa, kunhan käyttää oikein: negatiivinen vain sanana kuulostaa hakkaamiselta, vaikkei tosiaankaan sitä ole.) Luulisin, että Helin ajatukset ovat ainakin joskus kulkeneet samoja ratoja. Koulutin itse pitkään ponit, koirat ja rotatkin samalla tavalla. Sitten vasta mulla oikeasti välähti: koira on saalistaja ja hevonen on saalis. Niiden koulutuksessa ja käsittelyssä täytyy olla eroja. Helinkin mielestä täytyy olla. Vai olisiko hän muka huolestunut, jos Nuoska olisi hävinnyt viideksitoista sekunniksi hänen näköpiiristään? Ei kai: koirahan pärjää tavallisissa oloissa hetken ilman emännän tuijotustakin, koska se on pieni, ketterä ja rohkea. Inkakin on tässä vähän enemmä avuton ja vauva kuin Nuoska, vaikka on noin tsiljoona kertaa isompi, eikä mikään varsa enää. 😀
Tästä tulee myös kaksi pistettä pihattoprojektiin: yksi mainitsemisesta ja yksi siitä, että aloin heti tämän luettuani luonnostella tarinaa. 😀
