Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
27.6. tammalaitumella
Typy roikkui Kertun harjassa hampaillaan. Sen ote lipsui, kun Kerttu nouseskeli pienesti takajaloilleen karistaakseen kiusanhengen kimpustaan. Aina se kuitenkin otti uuden otteen. Pelkäsin, että pian ei Kertulla olisi harjaa enää ollenkaan. Pienet tammat olivat innostuneet painimaan nähdessään minut ja Nellyn. Koko tammalauma oli tullut kerjäämään rapsutuksia, ja niitä me olimme niille antaneet. Ilta-aurinko teki hevosten varjoista pitkiä ja ohuita, ja laitumen ruohosta melkein kultaista. Nelly hieroi Cozminan turpaa kämmenellään, kun minä seurasin varsojen painia. Typy lopetti, kun Kerttu antoi ymmärtää, että nyt oikeasti riittää jo. Ne alkoivat syödä vierekkäin. Kiersin oikean käteni Nellyn vyötärön ympärille. Cozminan korvat kävivät mustasukkaisuudesta luimussa, mutta sitten se vain siirtyi lähemmäs. Näin enää vain vähän syövän Typyn kylkeä ja huiskivaa häntää sen ohitse.
”Mitenhän mä ny pärjäälen?” kysyin Nellyltä ja käännyin painamaan otsani hänen otsaansa vasten.
”Miten niin?” Nelly naurahti. Kuulin kuinka Cozmina kuopaisi maata, kun hän silitti niskahiuksiani.
”Ku musta tuli tälläänen bisnesnaisen kotirouva”, hymyilin.
”Nii… Mitehän sä pärjäätkää.”Aurinko lämmitti vielä ja tuuli oli käynyt nukkumaan. Oli hyvä, kun Nelly oli tullut kotiin, omaan sänkyyn nukkumaan, omaan keittiöön kahville.
Yhtäkkiä kuului sellaista töminää, että nostin pääni ja käänsin automaattisesti katseeni laitumelle. Olin jo valmis ryntäämään sinne, mutta varsathan ne vain riehuivat. Cozminakin säikähti niitä niin, että kääntyi, pudisteli päätään ja pärskähti. Typy oli saanut ilmeisesti ärsytettyä Kertun peräänsä ja laukkasi laitumen perälle häntä lippuna perässään. Kerttu saavutti sitä koko ajan, mutta ne tekivät yhdessä äkkijarrutuksen ennen kuin jatkoivat rauhallisessa ravissa puiden sekaan. Typy näytti taas hamuilevan Kertun harjaa. Oli rauhallista taas.
”Mennähän nukkumahan”, haukottelin Nellylle ja tavoittelin hänen kätensä omaani.
”Joo mennään vaa. Kello on vaikka mitä varmaan.”
”Tolla oli sua ikävä”, sanoin Cozmiinaan päin vielä nyökäten, ”mut mulla oli enempi.” -
Oppiipahan Eira kitisemään
”Mä en ikinä pääse ratsastamaan”, Eira marisi melkein maatessaan keittiön pöydän päällä.
Loin häneen huvittuneen katseen, mutten vastannut. Hän oli ratsastanut eilen. Ja toissapäivänä. Mutta ei varmaan kahteen viikkoon ennen sitä, vaikka tilaisuus olisi kyllä ollut joka päivä. Tänään hän oli antanut Uunon hoitajan ratsastaa, vaikka olisi voinut mennä itse. Jussia hän havitteli, kyllä minä tiesin.
”Vitsi kun olis toinenkin hevonen…” hän huokaisi, ”vois sillä sitten edes mennä… Kun Alma ja Inari ei voi ikinä jakaa… Vois olla vähä kevyempi se sit ku Uuno…”
Aivan niin kuin Eira ei olisi itse tuputtanut hevostaan aiemmin Alman ratsastettavaksi…
”No mutta kuule. Mullolis tossa toi kevyt hevoonen joka tarttis ratsastajaa justihin ny”, sanoin sen näköisenä kuin se muka tulisi juuri mieleeni.
Eiran silmät syttyivät. Hän ajatteli tietenkin, että Jussi. ”Ai”, hän yritti sanoa muina miehinä. ”Kyl mä voin sillä mennä. Vähä auttaa sua.”
”Joo, mee ihimehes. Sillei kauhiasti ookkaa ny taas ratsastettu. Sä voit itte hakia sen vaikka itte tupahan. Haluaksä että mä tuun vahtimahan?”
”Ei tartte!”Eira nousi heti ryminällä pöydän äärestä ja hyppäsi nopeasti kenkiinsä. Hän peilasi itseään eteisen peilistä ja kiinnitti hiuksensa uudelleen. Odotin, että hän saisi itsensä valmiiksi ja olisi jo lähdössä ovesta ulos ennen kuin puhuin taas.
”Kiitti Eira. Pasi tykkää kun sitäki joku vähä liikutteloo.”
”Pasi! Mä luulin et–”
”Ai? Mitä sä luulit?”
”Äh! Ei mitää!”Sinne meni Eira. Kuulin kiukkuiset askeleet kuistin portailla. Katselin ikkunasta, miten hän potki kiviä mennessään. Ei vain kehdannut Eira perääntyä enää, kun oli niin luullut Jussin saavansa ja heti suostunut. Aivan niin kuin minä päästäisin nuoria likkoja tapattamaan itseään isojen puoliveriorien sekaan. Ehkä sitten, kun olen itse vahtimassa ja Eira oppii hillitsemään hermonsa. Onhan Inarikin sillä mennyt välillä ihan hyvin. Hörppäsin kahvinlirun loppuun. Pakko se oli minunkin nousta ja mennä vaikka rehuhuone järjestelemään, niin että olisin paikalla jos Pasi vaikka keksisi jotain. Se saattoi nimittäin olla Jussia pienempi ja Eiran käsissä turvallisempi, mutta ei sekään ollut mikään suupala.
-
Haha en ollut kyllä varma lähteekö sinne uimamontolle kukaan keskellä yötä itseään jäädyttämään, mutta näköjään kaiken maailman hulluja sitä on Hopiavuoreen kerääntynyt! 😀
Hyvin pysyitte Skotin kanssa mukana. Se ei ole kuitenkaan se nopein kaveri, ei sitten missään mielessä. Silti saattaisin itsekin valita just sen tällaiseen reissuun. En mä mihinkään Jätinhautuumaan kupeen Jätinmetsiin uskaltaisi ihan millä vain hevosella mennä. Skotti ei ainakaan tee mitään yllättävää. Noh. Skotti ei tee mitään!
Tällä kertaa saat Hellon persoonan tiivistettyä tosi kätevästi lapuanpoikarepliikkiin ja itse asiassa koko tilanteeseen. Mä voisin aivan helposti kuvitella jotain just tuollaista tapahtuvaksi. 😀 Sen sijaan mä olen aina luullut, että se on musikaalisesti poikkeuksellisen lahjakas, kun se on siitä niin kiinnostunut ja sille elämänsä omistanut, ja niin on se itsekin kuvitellut :DD Toisaalta se on sellainen hahmo, jonka juttuja on turvallista vähäsen teksteissään kritisoida. Mäkin morkkaisin ensimmäisenä just sen laulua. Luulen että se johtuu siitä, että näitä hahmoja tulee inhimillistettyä tosi paljon, ja Hello on ihmisenä sellainen jota ei yhtään haittaisi, että joku ei tykkää sen laulusta! Voin siis kuvitella tilanteen. 😀 Mutta mun mielikuvissa se laulaakin Ievan polkka vaikka mitä kirjoitat :DD
Mä yritän usuttaa, opettaa ja suostutella teistä kaikista täällä mahdollisimman monipuolisia sosiaalisia kirjottajia, niin nyt teen sitä tullekin. Eli on aivan täysin OK kirjottaa tällainen kuvaus jostain pitkästä jaksosta niin, että se alkaa tapahtuman alusta ja päättyy tapahtuman loppuun eikä jätä mitään suuria aukkoja välille. Niin perinteisesti tehdään virtuaalihevosten kanssa, ja niin täälläkin saa ehdottomasti tehdä. Mä suosittelen kuitenkin välillä jättämään aukkojajoihinkin tarinoihin, koska sitä yhdessä kirjottamisen kulttuuria tänne yritän luoda. Että ei kuvatakaan kaikkea alusta loppuun, vaan ehkä jotain osaa, tai jos halutaan kuvata ihan kaikkea oikein tosi pikkutarkasti, tehdään se useammassa pätkässä. Sillä tavalla sä jätät muille hahmoille tilaa reagoida ja muille kirjottajille tilaa olla sosiaalinen. Eli jos sä olisit vienyt vaikka hahmoja Sebastianin mukana uimaan, ajanut Sebastianin vähän noloon tilanteeseen Hellon jalkojen kanssa ja jättänyt siihen enemmän tilaa muille, niin et voi tietää, mitä olisit saanut. Jos siinä olisi ollut tilaa, mä olisin ainakin kirjoitanut siitä, lisännyt siihen omaa Sebastianiin liittyvää juttuani, ja olisit voinut taas reagoida siihen mun juttuuni. Kyse ei ole ropesta, vaan sosiaalisesta kirjottamisesta. 🙂 Ropessa vaan ensisijaisesti reagoidaan, ja tässä kirjotetaan ensisijaisesti tarinaa. Muiden reaktiot on vaan lisämauste. Nyt sä et jättänyt mulle tilaa kirjottaa Hellosta enää kauheasti lisää sellaista, joka liittyisi Sebastianiin, vaikka uimarannalla on vähäsen tyhjää tilaa vielä. Kerroit kuitenkin tapahtuman jälkitunnelmia niin, ettei Hello voinut Sebastiania ihan kauheasti rääkätä, kun se kuitenkin aika rennosti paikalta lähti. Todennäköisesti Hello tulee nyt vaan huomauttelemaan Tiitukselle, että lapuanpoika hipelöi mua, näikkö. Ja Tiitus saattaa reagoida siihen, tai olla reagoimatta. 😀 Sä jätit tällaisen reagointitilan Noalle silloin kun Sebastian ja Noa jutteli tallin seinustalla Skotin kanssa. Eli kyse ei ole siitä että ”sä et ikinä” anna muille tilaa. Annatpa. Jos Noalla olisi ollut aikaa ja energiaa just silloin, se olisi voinut hyvällä säkällä tarttua tähän aukkoon ja vähän niin kuin kirjottaa sun tarinan loppuun, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Tässä tarinassa sulla on kyllä aukkoja muiden hahmojen toimia niin kuin haluaa, mutta oikeastaan vain tekemättä Sebastianille sen enempää kiusaa enää. 😀 Kirjoitit siis itsesi ulos!
Ja siis huom: aina koko aikaa joka tarinassa ei tarvi olla sosiaalinen! Mutta mä usutan teitä olemaan ainakin välillä. Sen takia mä tein ihan oman tallin, kun tätä ilmiötä pikemminkin kitketään kuin kannustetaan muualla (yleensä kylläkin vahingossa), ja tämä on mun oma lempparijuttu kirjottamisessa. 😀 Kaikkien ei tarvi tykätä tehdä niin kuin mä, tietenkään!Joka tapauksessa. Musta on aina vaikeinta olla se, joka kirjoittaa ekan tarinan. Se johtuu siitä, että vielä ei ole muiden juttuja myödättäväksi, inspiraatioksi ja huomioon otettavaksi. Nyt sä olet tehnyt sen, ja hienon vedon teitkin. Seuraavalla kirjottajalla on jo paaaaaljo helpompi homma, kun sä olet määritellyt ikään kuin raamit jo koko tapahtumalle. Mäkin eilen jo luonnostelin jotain tarinaa, ja nyt tuntuu paljon kivemmalta saattaa se valmiiksi ja julkasta. Tässä on niin ihana arkinen ja uskottava tuntu, vaikka yömaasto onkin spesiaali tapahtuma. Mulle tuli tosi hyvä mieli kun mä luen tätä. Tällaiseksi mä itsekin kuvittelin yömaaston ja varsinkin sen fiiliksen. Tulee ihan mun lapsuuden heppapäiväunet mieleen!
-
Ei. Mä kieltäydyn tästä. Mulla täytyy olla jotain oikeuksia. Et säkään voi rääkätä Tiitusta ja mua niin kuin tahdot.
Mä tulin oikeasti pahalle tuulelle tästä eilen illalla. 😀 Tosi ärsyttävää, että Tiitus luulee Allua keneksi lie. Joo pieni mustasukkaisuus, joka ei hallitse omaa tai toisen elämää, on musta ihan täysin normaalia ja asiaankuuluvaa ja jotenkin herttaistakin — mut ei Tiitus-reppana taaskaan mun mielestä saisi murehtia mitään. Se pitäisi vaan kääriä pumpuliin ja jutella sille ainoastaan kivoja asoita. 😀 Sentään Tiituksella on parempi mieli jo seuraavana päivänä.
Hello on semmonen letkee tyyppi joka ei edes heti huomaa vaikka sen viesteihin ei vastattaisi. Onneksi Tiitus ei ole mun poikaystävä, koska mulle vuorokauden hiljaisuus olisi varmasti ihan naurettavan paljon isompi asia kuin Hellolle. :DD En mä nyt tarkoita että toisen pitää olla koko ajan saatavilla tai mitään, mutta… :DD Silti tää on mulle vika ihmisessä. Mutta ei kukaan täydellinen olekaan kiinnostava. Tiitus on sellainen empijä, joka on kuitenkin loppupeleissä aina rohkea aikansa jahkattuaan, ja nyt se on vähän murjottaja. Se on ihan jees. Se sen jahkaaminen onkin yksi syy, miksi siitä haluan lukea, ja nyt sen murjottaminenkin saa mut hulluksi kun en tiedä onko se kuinka kovaa vihainen. 😀
-
Haha, kyllä me tiedettiin että Nelly on vauhdikas, mutta että tässäkin mielessä. :DD Tavallaan hellyyttävää kuinka kiire hänellä on kotiin. Vaikka kotonahan paras on: reissuun on kiva lähteä, mutta niin on kiva aina palatakin.
Mä vähän toivon, että Nelly saa tästä sitä itseluottamusta valmentajajuttuunsa. Se siltä kokonaan puuttui, kun siitä kuultiin viimeksi. Valmennus kuitenkin meni näköjään hyvin, vaikka ratsastajalta olikin perustaidot hukassa. Se ratsastuksenopen ja mun, äikänopen, ammateissa onkin erona, että toisen oppilaat on paikalla vapaasta tahdostaan ja oikeesti maksaa siitä että sais vaan opiskella. Uskaltaisin veikata, kummalla opella on motivoituneemmat ja sen takia helpommat oppilaat. 🙂 Ratsastuksenopena olisin huolissani ehkä hankalista asiakkaista joo, mutta en vastahakoisista!
Vältä oikeastaan aina lyhenteitä kaunokirjallisuudessa, etenkin vieraskielisiä. Kirjoita kilometriä tunnissa sen sijaan että lyhentäisit vieraskielisesti km/h. Lyhenteiden käyttäminen ikään kuin katkaisee tekstin ja pysäyttää lukijan. Mä en itse lukiessani edes muuta tota lyhennettä itselleni muotoon ”kilometriä tunnissa”, vaan luen sen semmosena mykkänä hiljaisuutena kuin vieraskielisen merkin, vaikka tunnistankin sen. Vähän niin kuin kirjoittaisit tasakymmenet tai numerot alle kymmenen kaunokirjallisuudessa numeroilla etkä kirjaimilla. 😀
-
Käykö Hermanille joku tämän kutsun lainahevosista tai Jussi?
-
Mun pikkuveli on kakskytviis. Se on nuorin meistä. Kun me kaikki sisarukset ollaan kotona, äiti on aina joskus ärähtänyt, että koska tää tappelu oikein loppuu. Vastaus on, että ei koskaan. Mun siskonmuksut alkaa nyt olla yläasteikäisiä. Niidenkin kanssa voi jo kinastella, jos ei omat sisarukset ärsyynny tarpeeksi. :DDDD Vaikka eihän se enää ole sitä samaa nyrkittämistä ja karjumista kuin lapsina. Mitä nyt jonkun jalat on joskus liian levällään sohvalla tai joku blokkaa näkymän telkkariin. Sitä en kyllä enää ihan muista, väännettiinkö me tuolla lailla kännykän tapaisista asioista vielä silloin kun oltiin Matildan ja hänen pikkusiskonsa ikäisiä. Ei ainakaan ihastusasioista. :DD Joka tapauksessa mua huvittaa tämä Autereen perheen, etenkin lasten välinen meininki. Se on niin superaitoa. 😀 Kirjallisuudessa ja telkkarisarjoissa kakarat tappelee tyyliin kymmenenvuotiaiksi ja sitten osaa käyttäytyä. Mä en ainakaan osaa aina vieläkään, vaikken enää haluaisikaan suoranaisesti murhata mun pikkuveljeä. :DD
Mutta toisaalta, kun Miska kyselee ponista ja kun Marissakin kiusaa ja härnää sitten Pekasta, niin kiinnostuneitahan ne vain oikeasti on Matildan asioista. Välillä sisarusten osoittama rakkaus vain on aivan sairaan ärsyttävää. Tai siis usein on. Useimmiten. Melkein aina!
Matildan äiti on vähän reppana. Tottakai Matilda ajattelee tuollaisia: että tämä on teennäistä, tuskastuttavaa ja niin edelleen. Äiti tietenkin yrittää vaan hyvää. Ehkä joistain amerikkalaisista telkkarisarjoista tulee sellainen malli, että näin hieno perhe toimii. Ehkä siinä on jotain muuta takana. Tai ehkä äiti haluaa vain vähän juhlallisuutta arkeenkin aina välillä, ja jäykistä juhlallisista tavoistahan se juhlallisuus vakavissa tilaisuuksissa kumpuaa. Tavallaan ymmärrän. Joskus mäkin haluaisin leikkiä Hienoa Sivistynyttä Ihmistä viinilasin kanssa. Joskus leikinkin. 😀
-
Silti. Vaikka Jesse osaa satunnaisesti näköjään käyttäytyä muita kohtaan vähän sinnepäin kuin kuuluu, niin silti. Mietin sitä. Että mitä ihmettä Noa tästä ystävyydestä saa, tai on ikinä saanut? Miksi hän olisi nuorena suunnitellut bändiä Jessen kanssa, kun jos Noa oli vaikka viidentoista, Jesse oli silloin viisitoistavuotiaan näkökulmasta ihan pikkuvauva? (Ja jos Noa oli ”vaahtosammuttimen kokoisena” kirjaimellisesti vaahtosammuttimen kokoinen, niin Jessehän oli vielä monta vuotta voipaketissa kaupan hyllyllä ja pilkkeenä isin ja äitin silmäkulmassa. :DD) Miksi Jesse olisi niin rakas, että Noa kutsuisi hänet mökille? Jos mulla olisi kaveri, joka osaa olla mun äidin kanssa, mutta ei osaa sitten pätkääkään käyttäytyä muiden mun tuttujen kanssa, ei se olisi kauaa mun kaveri, tai sitten tapaisin sitä vaan ja ainoastaan kahdestaan. Mähän häpeäisin silmät päästäni, jos joku mun kaveri kehtaisi tehdä Jesset mun kotona mun tutuille sillä tavalla kuin Jesse on tehnyt Tiitukselle ja Eiralle. Jessessä täytyy olla jotain spesiaalia piilossa. Täytyy vaan. Ei Noa sitä muuten katselisi, vaikka olisi kuinka isovelimäinen. Noaan verrattunahan Jesse on vieläkin kakara. Ei niinkään välttämättä iältään, mutta käytökseltään. Tämä arvoitus riivaa mua aina kun nämä kaksi esiintyvät yhdessä. 😀
Sulla on tässä soljuva tarina ja kauniit siirtymät hetkestä toiseen. Et sä tarvitsisi graafisia apukeinoja, siis kolmea pistettä siirtymän merkkinä, koska osaat kyllä kirjoittaa siirtymät niin selkeästi mutta nätisti, ettei lukija eksy. Jos itsestä tuntuu epävarmalta, että onko teksti sekava siirtymineen, voit kokeilla jotain toistuvaa teemaa eri aikoihin. Ihan vaikka eri vuorokaudenajan ilmi tuominen riittää (kotona on aamu, vanhoissa muistoissa päivä ja mökillä ilta) tai eri aistin kautta ympäristön kuvaaminen (kotona näyttää, mökillä tuoksuu ja muistoissa vaikka kuuluu). Tai mikä tahansa muu sellainen linssi, joka näyttää tarinan eri tasot ikään kuin erivärisinä. Mutta väittäisin, että tämä tarina ainakin toimisi ihan tällaisenaankin. Sulla on hyvä taso, mutta tämä tarina on taas niitä yksittäisiä juttuja, jotka on yli sun oman tason, niin kuin se kolaritarina vaikka. Muistelu sen taitaa tehdä. Siirtymät on yksi sun vahvuuksista.
Toinen erityisen hyvin sujuva juttu on, taas kerran, lopetus. Ei jaarittelua, ei mitään loppukaneetteja.
Nostaisin esiin vielä jotain, mistä ihan just sulle marmatin, mutta joka on maagisesti tosi hyvin tässä tarinassa sitten taas. 😀 Noa valuttaa hikeä -> ahaa sen on kuuma. Jessen hartiat jännittyvät ja sormet vaihtavat asentoa -> ahaa se muuttuu hermostuneeksi tai varovaiseksi. Jesse päästää turhautuneen äänen -> ahaa sitä ärsyttää. Jessen silmät menee melkein kiinni kun se soittaa -> ahaa se tykkää ja rentotuu. 😀 Tosi hyvä. Muutenkin sulla on taas tässä tarinassa eri tavalla yksityiskohtia kuin yleensä aina laineiden liplatuksesta puiden rätinään asti.
-
Miten niin liikaa tapettiin aikaa. 😀 Täytyyhän sitä juorut, ei kun uutiset ehtiä päivittää aina välillä. Miten sitä muuten voitaisiin spekuloida vaikka sitä, mikä Inaria mahtaa risoa. Mä ainakin itse saatoin käydä ennen tallilla puhtaasti hevosten takia ja puistossa koirien takia, mutta nykyään menen kyllä sellaisiin tapaamaan ihmisiä. Ne lemmikit tulee sitten siliteltyä, vatkattua, lääpittyä ja pusuteltua siinä samalla tietenkin, mutta onhan se nyt kivempaa yhdessä. 😀
Onneksi Uuno ei taida siitä kulua, vaikka saisikin vähän enemmän liikuntaa. Jännä homma, että Eiralla on noin kiire ratsastaa nyt kun muutkin haluavat, vaikka kun Inari esimerkiksi luki pääsykokeisiin ja ylppäreihin niin eipä sitä Eiraakaan ratsastus huvittanut. Niin kuin sanoin, se on ehkä vähän mustasukkainen hevosestaan. Onneksi se ei kuitenkaan ole sellainen kadehtija, että yrittäisi varsinaisesti estää ainakaan Almaa ratsastamasta. Inarin silmille se ehkä satunnaisesti hyppiikin, mutta ei kuulemma niin pahasti että tulisi suurta riitaa.
-
Jes, jätit koukun loppuun. 😀 Kun luin sitä, mä toivoin jotain tyhjää kohtaa jo aamukahveihin, koska musta oli jotenkin tosi liikuttavaa kun Camilla tuli tupaan keittämään ja juomaan aamukahvinsa mielummin kuin että olisi kotonaan juonut. Samalla kun luin tätä ekan kerran, kuvittelin jo heti miten seuraavaksi kirjoitan isännän heräämään, tulemaan alakertaan oletetusti tyhjään keittiöön ja ilahtumaan kun siellä onkin porukkaa jo ennen häntä. Damn kun siinä ei ollutkaan tyhjää tilaa, vaan kirjotit Camillan pois sieltä. :DD
Tarttuisin hetkeksi myös tuohon Jesseen. Mulla on monta hahmoa, ja omien on helppo antaa arvostella ja jopa vihata toisiaan. Mä kirjoitin itse Jessestä tosi kovasanaisesti sekä omalla hahmolla että ihan omana itsenänikin, ja se oli aivan sairaan vaikeaa. Mä samastan hahmoja joko niiden kirjoittajiin tai pidän niitä niiden lapsina. Vaikka mun hahmoja onkin yleensä OK riepottaa (mulla on oikeasti pari poikkeusta joita varjelen ja suojelen), tuntuu ettei muiden hahmoista edes oma hahmo saisi ajatella pahasti, saati sitten itse. Vaikka haluankin että Hopiavuoressa olisi lähtökohtaisesti myös hahmojen välillä kiva ilmapiiri, haluaisin että se tuntuu aidolta: kaikki ei tykkää kaikista. Musta oli rohkea veto kirjoittaa, ettei Camilla välttämättä pidä Jessestä, ja että hän on tulkinnut Jessen käytöksestä että hän on koppava: kuin maailmanomistaja. Ei tarvi tykätä kaikista.
(Mutta hei, toivottavasti kaikkien hahmot ei nyt sitten ala joukolla mitenkään sorsimaankaan Jesseä. :DD Saa inhota muitakin. :DD)Yksi mikä pisti mua silmään ja mitä ihailin, on se miten Camilla suhtautuu siihen, että eksällä on joku uusi. Miksen mäkin voisi vain olla noin leppoisa!! Mä olin kymmenen vuotta mun tyttöystävän kanssa, ja sitten ihan säädyllisen aikaa eron jälkeen kului (kuka sen määrittää, mutta kuitenkin) ennen kuin sillä oli uusi äijä ja mustahan tuntui ihan naurettavan loukkaantuneelta! :DD Mä en yleensä ole näin kauhea ja koppava tai pidä itseäni muita parempana, mutta sillon mä katsoin että mikä ihme tossa lättänenäisessä sössöttävässä kääpiössä muka on parempaa kuin mussa. Ihan niin kuin siinä olisi ollut muka jostain sellaisesta kyse! No tottakai mä nyt osaan jo olla ajattelematta siitä rumasti. :DD Sehän on kuitenkin asiallinen ja kiltti heppu. Mutta niissä mun ensimmäisissä ajatuksissa ei kyllä ollut mitään kaunista tai hienostunutta niin kuin Camillalla oli.
Kuittaat tässä tarinassa muiden jutut niin tosi ihanalla tavalla. Et yritäkään selostaa juurta jaksain kaikkea, mitä on tapahtunut, ja se olisikin turhaa toistoa. Sen sijaan viittaat miljoonaan juttuun ja hahmojen esittelyistäkin lukemiisi pätkiin sillä tavalla, että voin uskoa ihan kaiken, ja että tunnen miten Camilla on nyt sumusta heräillessään alkanut tosissaan tutustumaan muihin. Tämmösistä tarinoista, joissa porukkaa vilahtelee lauseissa tekemässä omiaan, tulee mulle just se olo että olen itsekin siellä jossain ja kaikki tapahtuu todella. Tykkään myös kirjoittaa näitä tarinoita, mutta ne vaativat tosi paljon tarkkuutta, uudelleenlukemista ja hereilläoloa. Mutta aina kun joku viitsii näitä kirjoittaa, luen nämä kyllä tosi monta kertaa.
Luulen että Eetu on ihan pro-oppisopimus. Sehän on aina aivan sairaan hyvä diili sekä työnantajalle että työntekijälle. En ole vain varma, mitä Camilla tarkalleen ottaen suunnittelee. 😀 Hopiavuoressa olisi asiantuntemusta saada joku pykättyä hevosenhoitajaksi, mutta ratsastuksenopeja ei pysty kasvattamaan ilman ratsastuskoulua. Ilmajoella on myös mahdollista lukea jonkinlaisena yhdistelmänä ravihevosista ja yrittäjyydestä (ja se on muuten oikeassa elämässä vähän semmonen koulu että sinne saa suurin piirtein ilmottaa vaan että moi mä aloittaisin nyt. En tiedä miksi, koska se ei kuulemma ole edes kauhean heikkotasoinen… Kun esim. Ypäjälle on sitten aivan kauhea tunku myös niihin ohjelmiin joita on Ilmajoellakin. :DD)
-
Vauvat laitumella mainittu! 😀 Kun Typyä ei joudu oikeasti sietämään, niin tarinassa se on niiiiin ihana kun sille ei ole oikein rajoja asetettu. Parasta on kun vauvoja on kaksi vielä suht samanikäistä, niin näkee kuinka Kerttu kehittyy ja kasvaa, ja Typy, noh, ei. Toki siihen vähän vaikuttaa kai sekin, etteivät nämä taida ikääntyä ihan samaan tahtiin! Typy täyttää kolme vasta talvella ja saa kärryt perään, ja neljä vasta ensi kesänä niin sillä voi vasta ajaa tuolla tavalla kunnolla. :DD Kerttu elää eri tahtiin ja ai kuinka osaa jo fiksusti mennä! Matilda on tehnyt hyvää työtä sen kanssa, ja luulen että hänen tarkalla luonteellaan on siihen vaikutusta. Mä olen itse tainnut ajaa vain niitä Oikeita Ravihevosia ja Ravihevosenalkuja, ja en olisi niitä uskaltanut pysäyttää mihinkään tielle. Ne olivat ihan järkeviä kavereita kans, mutta suurin vaara niiden kanssa oli, että ne peruuttavat kärryt ojaan tylsistyesään tai säikähtäessään. Siinä ei hyvin käy, kun mun paino kallistaisi kärryjä niin että ne vääntäisivät heppaakin ja pahimmassa tapauksessa se olisi koivetkatki ojassa, jaiks! Nämä mun entisen työnantajan varoitukset kaikuivat vieläkin mun korvissani, kun Matilda ja Kerttu odottivat Pekkaa. Kyllähän Kerttu joo vähän kyllästyi, mutta mua oikeasti jännitti kun pelkäsin että sattuuko niille nyt jotain vai ei. Mutta onneksi ei! Kerttu on kyllä fiksu tyttö! Noin saisi joka polle opetella odottamaan vähän aikaa.
Sen sijaan en aluksi yhtään ymmärtänyt huolestua siitä mistä Pekka (ja Sebastian): että Matilda on menossa yksin. Hämmästelin, että niinhän mäkin aina menin, kun hevonen oli vaan kärryihin tottunut — ja sitten tajusin että jooooooo niin menin joo, mutta ekoilla lenkeillä muhun oli melkein koko ajan näköyhteys joko meidän omalta tallilta tai naapurin tallilta. Tottakai mua vahdittiin. 😀 Hyvä että Pekka tuli mukaan. Eihän sekään mikään ihmeidentekijä ole. Ei sekään sille voi mitään, jos nuori heppa jotain keksii, mutta onpahan edes kaksi kyydissä niin että todennäköisemmin jompi kumpi voisi vaikka soittaa apua. Ja Pekalla kun noita ravihevosiakin on, ja ilmeisesti nuoren hevosen kouluttaminen on tuttua puuhaa. Sitä paitsi niin kuin Tiitus ja Sebastian sanoivat, niin onhan se nyt kivaa kun joku Pekka tulee mukaan kärrylle. Mä ainakin tarkoituksenmukaisesti joskus teininä pyysin usein yhtä likkaa mukaan, kun en muuten olisi kehdannut istua niin lähellä sitä. :DD Lisäksi jotenkin noille Pekoille on helpompi jutella aluksi kun maisemat vaihtuvat, vaikka onkin jumissa pienessä kärryssä niiden kanssa.
Musta Pekassa on tällä kertaa erityisen ihanaa miten se suostui siihen, että tyhjällä paikalla oli Hermanni-haamu. Tollasia ihmisiä me kaikki tarvitaan meidän elämään, jotka vaikka tervehtisivät meidän hädissämme keksittyjä mielikuvitusystäviä ennemmin kuin pyöräyttäisivät silmiään.
-
Pientä epäjärjestelmällisyyttä ja epäloogisuutta tarinoissa täytyy vaan sietää yhteisöllisessä kirjoittamisessa, kun kaikki harrastaa aina vähän eri tahtiin. Tarinoita voi julkaista halutessaan vaikka heti, ja kunniamerkki tulee niistä tarinoista jotka on julkaistu viimeistään 11.7.. Myös myöhässä saa tarinoida: kommentti tulee ja tarina on ihan yhtä okei kuin ajoissakin tullut, mutta kunniamerkkiä ei tule. 🙂
-
Niin, kyllähän se siitä. Kun toinen on aluksi aktiivisempi keskustelija ja viitsii pitää keskustelua yllä, niin lopultahan sitä lämpenee ja on vähän helpompaa. Noakin kommentoi, että Noan kanssa on turvallista aloittaa, ja sitä mäkin jo viimeksi vakuuttelin. Sille on aika vaikea sanoa mitään aivan kauhean väärää. Eira ainakin on aluksi sanonut kaikenlaista. Nimen omaan siitä jalasta. Muut eivät oikein ole kehdanneet. 🙂
Skottikin on aika ihana kun se hamuilee hiuksia vähemmän hellästi ja matelee tallipihassa. Just sellainenhan se on! Tykkäsin jotain viistoista vuotta sitten kirjoitella itse kaiken maailman tappajahevosista, jotka oli ihan mahdottomia, mutta kai olen tullut vanhaksi, kun nykyään kirjottelen ja luen mieluiten yleensä fiilistelyä ihan tavallisista Skoteista.
Olen jo joidenkin tarinoista aikaa sitten bongannut sen saman kuin tästäkin, että olen kirjoittanut Eirasta jo pidemmän aikaa aikamoisen karikatyyrin. :DD Sen on vain niin ihana antaa koko ajan valittaa ja närkästyä jostain, kun saa haukkua kaikki ja oikein päästellä. Mun pitäisi kai muistaa esitellä välillä sen muitakin puolia, heh.
-
Voi eeei koululiikunta on niin kaksijakoista. 😀 On ainakin puoliksi opesta kiinni, onko se kivaa vai ei! Sebastianin opea ei voi liiaksi kehua. Jos mun yläasteen tai lukion liikuntatunnilla joku olisi yrittänyt tuolla tavalla hirnua toiselle oli moka mikä tahansa, se olisi saman tien saanut mennä muualle sivistymään siksi aikaa että osaisi taas olla ja sille olisi läväytetty kylmästi poissaolo ja tarvittaessa tunnin jälkkä vielä painottamaan viestiä. Jo sillä olisi saanut varmaan paljon parannusta Sebastianinkin oloon. Tai sillä, että liikuntatunneilla oltaisiin tehty vähän kaikkea, ja jotkut jutut olisivat olleet kivojakin. Mä itse luulin ala-asteella että olen huono liikunnassa ja vihaan sitä. Samalla kuitenkin harrastin koulun ulkopuolella paljon liikuntaa, mutta en tiennyt että pallopelit on edes liikuntaa! Mun ekan open mielestä ”liikunta” tarkoitti nimittäin pururadalla jonossa juoksemista, ja se oli musta tylsää ja ahdisti henkeä, kun olin allerginen kaikille kasveille. (Ja kamoon, oikeesti, me oltiin ykkös-kolmosia sillon: miksi meitä piti edes juoksuttaa??) Kun ope vaihtui, oli vähän eri meiningit ja erinäköiset numerot, kun meitsi sai pelata pallopelejä. Vaikka olin mä ihmeissäni että miten ”liikuntatunnilla” voidaan muka pelata, kun siellä pitäisi nyt tehdä sitä ”liikuntaa”. Ja toisin kuin Sebastian, taidan tykätä pallosta vielä enemmän kuin mun koirat. :DD
Olisin kyllä varmaan itsekin inhonnut Sebastiania liikuntatunnilla! Pitää pelata voitosta, jumaliste! 😀 Meilläkin oli kyllä luokassa noita pallonväistelijöitä, mutta mulle ei ole kyllä ennen tätä tullut mieleenkään että ehkä nekin muuten pelkäsivät palloa. Vaikka yleensä sellaiset pysyivät aika syrjässä. Se oli OK. 😀 Kunhan eivät tuleet tumpeloimaan mun voittoani :DD (Miten niin olin aivan tosi kilpailuhenkinen kakarana?)
Tämä pesäpallotunnin tapaus on ehkä taas niitä juttuja, jotka tuntuvat varmaan itselle katastrofilta, mutta joita kukaan ei kyllä enää muistele. Mutta ainahan sitä itse on itsensä pahin kriitikko. Omia mokiaan kukin muistelee, ei muiden.
-
Tämähän voisi olla jokin biisi. Tässä on sellaisia osia, jotka voisivat kertoa tärkeän ihmissuhteen päättymisestä, tai etenkin hevosen taivaslaitumistakin tavallisen sijaan, kun tämä on niin tosi haikea runo.
Vaikka laidun onkin noille meidän lemmikeille lomanviettopaikka, vaikka ne haluavat olla siellä, ja vaikka ne todennäköisesti pärjäävät ihan hyvin siellä, niin kyllä mulle ainakin tulisi ihan hirveä ikävä omaa hevosta kun olisi tottunut näkemään sitä kuitenkin päivittäin. Hopiavuoren väellä onkin helpompaa, kun hevoset eivät muuta kuin muutama sata metriä kauemmas tavallisista haoistaan! Mutta joskus on vietävä oma örkkinsä niinkin kauas laitumelle, ettei sitä voi käydä katsomassa ihan joka päivä. Onhan se nyt haikeaa jättää se sinne, ja vaikka sillä onkin kivaa, niin tottakai siitä on huolissaan ja tavallaan haluaisikin peruuttaa koko jutun. Mulla ei ole hevosta, mutta joskus koirat menevät ”lomalle” niiden lempihoitajalle hetkeksi ja huolehdin niistä… 😀 Vaikka niillä onkin siellä varmana kivempaakin kuin kotona!
Tämä on tunnelmaltaan ja kieleltäänkin tosi onnistunut teksti! Mä luen tämän itse laululyriikkana, vaikka tämä voisi tietenkin olla mikä tahansa nykyruno.
Kiva kun päätit kuitata laitumen! Jos runosuoni (tai sitten vaikka proosa- tai muu taiteilusuoni…) sykkii myöhemmin, myös muita laidunjuttuja saa halutessaan tehdä.
-
Kukaan ei halua saada kritiikkiä persoonastaan. Taiteestaan joo, koulutöistään, työstäänkin, joskus jopa käytöksestään, mutta ei ikinä omasta persoonastaan. Tottakai se tuntuu. Kun sitä saa, kaverit just alkaa usein sanomaan, että sen menetys, kun ei muka kestä sua: anna olla vaan. Ne tarkoittaa hyvää, niin Sakukin. Mutta miten ihmeessä muka annetaan olla vaan, kun joku toinen sanoo että sä olet ihmisenä jotenkin tosi vääränlainen? Mä en hitustakaan laske sitä Tiitukselle viaksi, kun hän sanoo vuoden jotenkin piilotelleen itseään. Niin mäkin olisin tehnyt, ja olenkin tehnyt, myös paljon pienemmistä asioista, koska mielummin vähäsen esitin jotain kun otin vastaan kritiikkiä mun persoonasta! Mähän vietin lapsuuteni Otsonmäellä… No, ainakin semmoisessa kunnassa joka on Otsonmäen oikean maailman vastine. 🙂 Ikinä en uskaltanut olla niin kuin Tiitus: en edes ajatella että nyt riittää. Vitsi kun mulla olisi jo toistakymmentä vuotta sitten ollut kirjallisuudessa tai edes telkkarissa tällainen Tiitus. Mä olisin tarvinnut sitä aivan kauheesti. Onneksi on nyt.
Otsonmäellä kasvaa joo Urhoja, mutta niin kasvaa Sakujakin. Urho ei mun mielestä enää ole edes tarinan pahin konna, vaan Rasmus. Kyllä sen kestää, jos joku ”vieras” ajattelee itsestä rumasti, mutta ai kun oma väkikin on sellaista. Tavallaan mä elättelen toivoa, että Urhosta tulisi uusi Rasmus Rasmuksen tilalle jonkin sattuman kautta. Sillä on suuri suu ja kova pää, eikä se siedä vääriksi katsomiaan asioita. On kuulkaa ihanaa olla samalla puolella ihmisen kanssa, joka on sellainen, vaikka en sellaista vastaan haluaisikaan joutua! Mä en ole varma vielä, miksi Urho olikin yhtäkkiä ihan normaalisti, mutta ostan kyllä sun tarinan siitä että se oli. Ei se saanut niin pahasti nenilleen, että olisi rauhoittunut. Voiko olla mahdollista, että se piti vaan Tiitusta jotenkin helppona kohteena ja luuserina ja kävi sen päälle niin kuin koiralaumoissa tapetaan kuolevat yksilöt? Ja sitten kun Tiituksellakin oli kynnet ja hampaat, se jätettiin rauhaan, kun se ei olekaan heikko kuoleva yksilö? Sitäkin olen nähnyt varsinkin teinien kesken. :DD Vai mistä tämä uusi kunnioitus kumpusi? Vai näytteleekö Urho..? Ehkä joku kerta saadaan selville. 😀
…tietysti me ollaan sekaisin onnesta kun Tiitus sanoi että Hello on sen poikaystävä. Ai ketkä me? No Hello ja mä.
Hello on aina kiinnostunut ihmisistä, jotka tietää ja osaa jotain jostain semmosesta, mistä se ei osaa mitään. Se on perinyt sen multa. 😀 Hello yrittää ymmärtää, mutta mä pikemminkin keräilen nippelitietoa. Mä tiedän esimerkiksi, mitä on punsselit, puslat ja poijut, vaikka en ole sen paremmin hopeaseppä, mekaanikko kuin veneilijäkään. Nyt mä olen keräillyt sanat tekniikkatikkaat ja donitsi, ja käynyt vimmatusti läpi mun tuntemia ihmisiä että mulla olisi joku konsultoitavana Hellon viikonlopun tarinoihin. :DD Mutta kun ei ole. Niin varautukaa asiavirheisiin. :DD Mulla on sellainen vamma etten opi googlettamalla, vaan mulle pitää selittää. :DD
Sait muuten kehuja dialogista, joten en kehu sitä enää uudestaan vaikka olen siitä samaa mieltä. Pidän vaan nopeasti O-re-sa-man kielikoulua parin lauseen verran, koska taas kerran, nyt sun kannattaa kehittää vahvuuksiasi vielä eteenpäin, kun luonnollisesta dialogista on tulossa sun tavaramerkki.
”Repliikki”, sanoi tyyppi. (Tämän osaat.)
”Repliikki!” huusi tyyppi. (Tiedät, ettei pistettä merkitä repliikkiin, mutta huutomerkit, kolme pistettä ja kysymysmerkki voidaan merkitä. Vaikka ne merkittäisiin, johtolause alkaa pienellä.)
Sit vielä semmonen kombo, jota ei opeteta koulussa koska se on liian vaikea lukiolaisille:
”Repliikki.” Toiminnan kuvaus. ”Toinen repliikki.” (Tässä ei kuvata sitä, miten tyyppi sanoo, vaan jotain muuta, mitä hän tekee. Silloin toiminnan kuvaus on oma virkkeensä. Esimerkkejä:
”Tiitus”, marmatti Hello, ”sä söit taas kaiken pitsan!” <- kuvaa sanomista, ei ole oma virkkeensä "Tiitus." Hello kaivoi nenää. "Sä söit taas kaiken pitsan!" <- kerto joo myös kuka puhuu, mutta ei kuvaa sanomista, vaan jotain muuta toimintaa ja on siksi oma virkkeensä.) -
Ei se ole helppoa olla sellainen kuin Sebastian ainakin nyt aluksi on ollut. 😀 Mä pystyn ymmärtämään nämä ajatukset, joita hänen päässään pyörii. Sen, että en mä nyt tonne voi mennä kun noi on niin paljon fiksumpia/parempia/mielenkiintosempia/mitä ikinä kuin mä. Sitähän Sebastian tuumii, kun kentällä on jo joku ratsastaja. Eikä sitten mene. En mäkään menisi! Mitä asiaa mulla sinne olisi, varsinkaan just jonkun ison työhevosen kanssa tielle? Haluaisin kuitenkin uskoa, että jos osaisin ratsastaa niin hyvin kuin olen ymmärtänyt Sebastianin osaavan, olisin voinut edes empiä, että menenkö. Toinen, mitä hänen päässään nyt pyörii, on että nyt pian tapahtuu katastrofi, eli tässä Skotti karkaa. Ihan sama, että sellaista katastrofia ei voisi oikeasti oikein mitenkään päin sattua. Ihan sama, että hän oikeastaan osaisi järjellään päätellä itsekin, ettei se Skotti pitkälle pötkisi, vaan korkeintaan kaivamaan mansikkamaalle. Mutta kun mitä jos se siltikin karkaisi vaan? Ja kolmas ajatus on, että Sebastianille itselleen käy jotain: kaikki on hänen syytään, Skotin karkaaminenkin, ja seuraukset siitä ovat hänen päässään tosi tosi liioitellut. Tottakai hänet nakattaisiin pihalle. 😀 Tottakai rangaistuksena on myös kuolema. 😀 Joskus mun ajatukset menevät samanlaisia ratoja. Nuorempana enemmän, nykyisin vähemmän.
Samastun myös niin kauheasti tohon Noan kanssa jutteluun. Olet esitellyt lukijalle aiemmin, että Sebastian ei muista nimiä ja vieraille jutteleminen on vähän vaikeaa, mutta aina vain me tietenkin kaivataan siitä konkreettisia esimerkkejä. Hyvä, että hän kaikesta huolimatta joutuu olemaan sosiaalinen: eihän hän muuten ikinä verkostoituisi tallilla. Ihan vähän olet hipaissut aiheen taustojakin. Tässä mä näen kuitenkin jotain toivoa tulevaisuuden suhteen. :DD Ei ne kaikki hopiavuorelaiset olekaan niin kovaäänisiä kuin Hello tai räiskähteleviä kuin Eira: osan kanssa voi tulla ihan juttuunkin kun ne eivät heti tunnu ahdistavilta. Noassa, ja hänen lisäkseen ainakin Matildassa ja Inarissa olisi Sebastianille varmaan sellaisia kaverikandidaatteja, joiden kautta olisi turvallisempaa verkostoitua vähän muidenkin kanssa. Ainakin mua, jos tulisin uutena yhtäkkiä paikalle, ne taitaisivat jännittää yhtäkkiä ajateltuna kaikista vähiten.
Mä taidan olla jotenkin paha ihminen. 😀 Jos olisin itse Hopiavuoressa, ensimmäinen millä kuvailisin Noaa tuolla tavalla ajatuksissani olisi, että se on se tyyppi jolla on se jalka, eikä se kuusimetrinen tyyppi. (No, jos nyt reiluja ollaan niin Noa on kyllä aika paljon mua lyhyempi myös, niin siksikään se ei herättäisi mun huomiota kuusimetrisenä…) Kerran yliopistolla mun piti sanoa jotain yhdestä naisesta, jolla oli kans tosi silmiinpistävä ominaisuus, mutta kun ääneen puhuin niin tajusin sentään etten mä voi sanoa että se on se, jolla on se semmonen ominaisuus, vaikka kaikki tietenkin olis heti tunnistaneet sen parhaiten sen perusteella. Piti kuvailla sitä aika kauan sitten muilla jutuilla. Miksköhän ne muut jutut oli enemmän OK, vaikka silloinkin kuvailin sen ulkonäköä? 😀 Jotain mäkin oon kai sitten sosiaalisista normeista oppinut, kun käsitän yleensä mitä tämmöstä voi sanoa ääneen. Mutta itsekseni kyllä ajattelen aina niitä silmiinpistävimpiä ominaisuuksia, joita en vaan sano ääneen.
-
Onko kissat oikeasti noin paljon hankalampia, vaikeampia ja ärsyttävämpiä kuin koirat? :DD Mulla ei ole koskaan ollut kissaa, mutta nyt mulla on kolme koiraa ja äiti pitää kenneliä. Vaikka menisin äidin luo mun lauman kanssa, meidän yhdistetystä koiralaumastakaan ei ole noin paljon harmia. Jos kissat ovat oikeasti noin hankalia, miksei kaikilla sitten ole vain koiraa? :DD Mä olen luullut, että kissat olisivat jopa helpompia. Sen kun antaa ruokaa, kynsimäpaikan ja pitää niiden vessan siistinä, ja tietenkin asianmukaisesti leikkauttaa ennen kuin just kolli oppii mouruamaan! Vähän leikkii kissan kanssa ja hoivaa. Mutta mistäs mä tedän, kun mulla ei ole koskaan ollut kissaa.
Koirista ei ole vaivaa. 🙂 Aina kun joku pysäyttää mut ja lauman ja ihastelee, jostain syystä tulee kyllä aina varsinkin vanhoille ihmisille sanottua, että on niistä iloa, mutta on vaivaakin. Miksiköhän mä niin sanon? Varmaan siksi, että vaikuttaisin sellaiselta, joka huolehtii lemmikeistään asianmukaisesti. En mä oikeasti ole sitä mieltä! Ei mulle ole ”vaivaa” kun mä seikkailen lenkillä ja ne tulee mukaan, tai kun menen koirapuistoon juttelemaan kavereille ja ne tulee mukaan! Onkohan tässäkin tekstissä samaa liioittelun makua kun siinä, kun mä sanon, että on mun koirista vaivaakin? 😀
-
Taas ehkä vähän hymyilin kun Hello on ”se pörröinen” 😀 Hellon asennekin menee ihan nappiin, kun hän kyselee, että mitä sitä turhaan nyt Uunon kanssa jännittämään.
Uuno taitaa tuntua Almasta ihan turvalliselta ratsulta, jos tippumismahdollisuudet ovat hänestä vähäiset ja selässä on mukavaa. Suurimmalta huolelta tuntuukin nyt se, että hän on Eiran ja Inarin arvostelevien silmien alla. Vaan eipä Alman tarvitsisi tytöistäkään huolta kantaa. Ei kumpikaan heistä ole mikään malliratsastaja, ja mitäpä ihan huikeilla gp-kouluratsastustaidoilla Uunon kanssa tekisikään? 😀 Ehkä se pullero on parhaimmillaan just maastossa.
Ja leipäähän se on aina vailla se Uuno :DDD
-
Voi ääh, mä niin samastun suurimpaan osaan Sebastianin juttuja tässä tarinassa. Mulla on itsellä toi ihan sama, että ylianalysoin öisin kaikkea mitä oon tehnyt ja sanonut, ja niin kuin Sebastian kertoi, se ralli ei tarvi edes mitään negatiivista ajatusta alkaakseen! Ja sitä ei voi lopettaa. Aivot vaan syöttää lisää kamaa, mitä päivän aikana oonkin tehnyt väärin, ja jos sattuu joku kerta loppumaan virheet kesken, niin sitten ne muistuttelee että kun siellä ala-asteen kolmosluokalla kerran sanoit sillä tavalla sille ja sille, muistatko. Sehän on tosi huonon itsetunnon merkki.
Ja mistä se huono itsetunto sitten tulee? Aika usein siitä, mistä Sebastianillakin — ja mulla. Kun muut tarpeeksi lyttää ja hokee samoja asioita, lopuksi sitä itsekin tavallaan alkaa uskoa, että on jotenkin huono. Itsekin tiedostan ihan hyvin, että mä olen ihan älykäs, mutta silti tosi usein mun aivoissa kiertää ajatuksia siitä, miten aina sanon vaan typeriä asioita jotka ei kiinnosta ketään. Viimeyönä mä menin nukkumaan ja tulin ajatelleeksi kunniamerkkiä, jonka tein eilen, ja olin ihan tyytyväinen. Tunnin päästä olinkin ajatellut itseni siihen tilaan, että olen tehnyt ruman merkin, ja mun pitäisi äkkiä tulla tänne kertomaan teille että se on niin ruma siksi että mulla on reuma, enkä mä vaan millään saa piirrettyä tasaisia suoria kirjaimia vaikka kuinka yritän, ja silti haluan käsin kirjottaa, antakaa anteeks, älkää vihatko mua, en mä edes kuvittele että se on hieno! Niin pienenkin asian kanssa voi ihminen valvoa. Sebastianin tila on tasan tuttu mulle. 😀 Mutta koko ajan paremmin sellaisen kanssa pärjää. Sitä oppii sanomaan itselleen että no niin, eiköhän nyt ole kuitenkin kyse aika pienestä asiasta.
Sitten Sebastianin ajatukset alkavat pyöriä eri ratoja kuin mun. Mä en koskaan ole palannut siihen, kun joku tekee mulle väärin. Sebastianilla taitaa olla rankempaa ylianalyysiensä kanssa kuitenkin, koska se analysoi myös muiden käytöstä kuin omaansa. Silloin sillä on monin verroin murehdittavaa. Myös ajatus Sebastianin pehmokoirasta saa mut surulliseksi hänen puolestaan. Jotenkin sen kanssa hän vaikuttaa jopa yksinäisemmältä kuin ilman. Ihan niin kuin Sebastiankin olisi yksi niistä, joilla ei oikeasti ole yhtään sellasta lihaa ja verta olevaa ihmistä, jolle voisi kunnolla puhua.
Pitää kirjottaa siitä, mikä mielenpäällä pyörii, eikä laskea paljonko tulee hassuja juttuja ja paljonko angstia. Ainakin mä pääsen ajatuksistani vaan sillä tavalla, että kirjotan. Muiden talleilla olen laskenut, että varmasti kirjotan positiivista enemmän kuin negatiivista, ja varmasti hevosesta enemmän kuin hahmosta. Mutta täällä me ei ajatella kyllä niin, koska ei sellasella ole yhtään mitään väliä. 😀
-
Kaikki on sallittua, muttei pakollista. 🙂 Yökylästäkin voi kertoa mitä haluaa, tai olla kertomatta. Myös ropemahdollisuus on, mutta suosittelen siinä tapauksessa pitämään pelit lyhyinä että ne saadaan loppuunkin. Ei siis kannata koko porukan pelata koko yökyläjutusta, vaan kannattaa rajata peli kestämään vaikka yhden paskahousuerän tai muun leikin/pelin/tilanteen ajan, niin sekä aika että osallistujat rajautuu järkevämmiksi. Voi myös kirjotella tarinaa vastauksena muiden juttuihin ja jäädä sillä tavalla pallottelemaan vähän ropea vapaammin. Tai ihan mitä tahansa haluaa. Ei ole pakko siis tehdä yhtä taideteosta kaikesta, vaan voi tehdä monta pienempääkin.
-
En nyt ole ihan varma että miten kestän tämän. :DD Tämä on niin söpö ja ihastuttava runo. Runoissa on musta jotain taikaa: varsinkin siis niissä, jotka eivät ole vanhoja suomalaisia perinnerunoja ja kuvaa jotain hitsin joutsenen lentoa ja väräjöiviä koivunlehtiä, vaan jotain spesifimpää. Jos mut laitettaisiin kirjoittamaan runo, heittelisin kyniä seinille niin kuin kakarana Commodoren ja Nintendon ohjaimia, kun en vaan osannut. Kerran peruskoulussa kaikkien olikin pakko kirjoittaa runo, että pääsi äikästä läpi. Mä kirjoitin yhden neljäsäkeisen säkeistön, joka oli lintuaiheinen ja sisälsi rumia sanoja. Läpi pääsin, mutta jälki-istunnon kanssa. Sen jälkeen en olekaan runoillut. Mä en käsitä, miten runoja muka vain ”tehdään”: miten niin tehdään!! Eikö ne vain tulekaan jostain? Kirjoittaminen ja viulunsoitto saattaa olla ihan opeteltavissa olevia taitoja, mutta eihän runous ole? Se on joku mystinen salataide. Mulla ei olisi ikinä pokkaa julkaista tällä tavalla yhtään mitään runoa! Vau!
-
Mä olen lukenut niin monta eroa, ja tämä on erilainen kuin muut: tästä puuttuu maailmanloppu. Ei se helppoa ole tässäkään. Mutta Camilla uskoo eronjälkeiseen elämään. Hän on ollut menevä, ja vaikka kaverit ovatkin vähän jääneet, ihan kuin hän uskoisi, että uusia löytyy tai vanhat palaavat, ja sitäpaitsi Hopiavuoressa on jonkinlaista liikehdintää. Ja sinnehän voi mennä vähän niin kuin mökille. 😀 Vielä pari vuotta sitten mulle olisi ollut tosi outo ajatus, että joku menee vapaapäivänään työpaikalleen ihan vaan olemaan, mutta eipä vain enää. Kun pääsi oman alan hommiin, joista oikeasti tykkää, ja jossa käy samanlaisia ihmisiä kuin mä, niin kyllä niiden kanssa ihan hengailisikin. Vaikka en mä kokeita kyllä istuisi korjaamassa ilta toisensa perään ilman palkkaa!! :DD Mutta oikeasti: elämä jatkuu lopulta. Tämä taitaa olla ensimmäinen lukemani ero, jossa se on selvää, vaikka surettaa. Jopa mun vellomisesta tykkäävä mieleni pitää vaihtelusta: siitä, että joku keksii kertoa tällaisen tutun sadun uudella tavalla!
Olet saanut jo palautetta yksityiskohtiin keskittyvästä kerrontatavasta ja hiotuista ilmaisuista, ja niistä tällä kertaa olisin ensimmäisenä kehunut myös. Mutta kun se on tehty jo, puhutaan toisesta esiin nousevasta jutusta: Camillan hahmosta. Tämä ja edellinen tekstisi ovat tuoneet tosi paljon lisää hahmoon. Jokainen hahmo aloittaa tällaisen pitkän tarinan luonnoksena tai parhaassa tapauksessa karikatyyrinä, ja kehittyy sitten kokonaisemmaksi tarina tarinalta. Nyt olet kuitenkin parilla tarinalla saanut vietyä Camillan jo ihan tosi pitkälle. Jäänkin odottamaan, puhuuko hän muille. Hän on toki sanonut vuorosanoja jo aiemmin, mutta silloin hän oli paljon aikaisempi ja jäykempi versio itsestään. Muiden on helppo lähestyä häntä hevosasioiden merkeissä ja kirjoittaa hänet tarinoihinsa tallityöntekijän ominaisuudessa, mutta ihan vain ihmisenä emme taida Camillaa vielä kauheasti tuntea. Ajatuksia on nyt nähty, mutta ainakin itse tarvin nimen omaan sitä kommunikoinnin kuvausta aina ennen kuin uskallan yrittää kirjoittaa oman versioni hahmosta. Camillassa toki on jo monta sellaista piirrettä, joihin tarttua, mutta osa saattaa olla ihan itse kuvittelemiani. Jos minun täytyisi nyt jatkaa tästä ja kirjoittaa hänet aloittamassa keskustelua kuistilla, sijoittaisin hänet pihatuoliin selkä suorana, aluksi selkänojaan nojaamatta ja sitten rentoutumaan: pitämään kahvikuppia sylissään ihan kahdella kädellä, hymyttömänä, katsomaan lähinnä kahviin puhuessaan ja vain vilkaisemaan välillä puhekumppaniaan. En osaisi yhtäkkiä kyllä aavistaakaan, mistä hän puhuisi, ja miten hän liittyisi keskusteluun, vai täytyisikö hänet liittää.
-
Tämä on taas yksi niistä teksteistä, joihin en osaa itse samastua kun olen aina elänyt niiiin eri maailmassa kuin Jitta seurustelun suhteen. Taidan olla aivan sairaan vanhanaikaista lajia. Aloin itse olla tosi nuorena, vain ihan vähän Jittaa vanhempana, mun tyttöystävän kanssa, ja se suhde kesti vuosikymmenen. Koko sinä aikana mulla ei ollut silmää kenellekään muulle, jos nyt ei sellaisia normaaleja satunnaisia ihastumisia laskettu, mutta eihän ne nyt tervettä suhdetta hetkauta mihinkään suuntaan. Mulle tämä seurustelukuvio on ajatuksena niin vieras. Näiden suhde kesti jotain vartin! Miksi nämä edes päätyivät yhteen, kun Jitta ei niin poikaystävästä piitannutkaan? Siis että hän ei edes ihastu varsinaisesti kehenkään toiseen, tai mikään ei muutu. Ehkä rakkaus vain loppui? Mutta miten se ehtii vartissa sekä alkamaan että loppumaan? Toisaalta eihän Jitan ikäiset ota seurustelua aina niin tosissaan. 😀 Mulla taitaa olla vain niiiiiiin eri käsitys Jitan kanssa siitä, mitä rakkaus on.
Se mun käsitys vesittää tämän tekstin lukemisen multa kuvailunkin kannalta. Mä näen, että olet aivan tosi taitavasti luonut tähän haikean tunnelman, ja tunnelmaltaan tämä taitaa olla syvällisin tekstisi tähän asti. Olet tehnyt tosi hienoa työtä. Jokainen yksityiskohta on kaunis. Näyttää siltä, että olet panostanut tähän tosi paljon. Ja samalla en voi antautua fiilistelemään noin kauniisti suhdetta, joka ei täytä ollenkaan mun omaa käsitystäni rakkaudesta! Mä pidän lukijana hitaudesta. Jos olisit tarinasta toiseen kertonut ihastuksesta ja suhteen hitaasta etenemisestä, sitten ongelmista ja salailusta ja kuljettanut mua viikosta ja kuukaudesta ja parhaassa tapauksessa vuodesta toiseen Jitan suhteen mukana, asia olisi ollut ihan eri. Tämä on niin tosi kaunis pätkä, että jos olisin sillä tavalla saanut uskoa ja eläytyä tähän tarinaan jo ennemmin, tämä olisi potentiaalisesti saanut mut haikeaksi päiväkausiksi. Mutta kun eeeei, tämä vanha kääpä menee pilaamaan näin tosi hienon tekstin itseltään olemalla näin superkonservatiivinen. Harmi.
Mutta sen tästä tekstistä näkee, että sulla on ollut mukavaa kirjoittaa tätä. Jos tekstiä pakottaa itsestään ulos, siihen jää sellainen väkinäinen tuntu. Tässä sitä ei ole kyllä yhtään! Ihan kuin tämä teksti olisi virrannut vain, ihan rennosti ja itsestään!
-
Mitähän Hopiavuoren Jake meinaa, kun kuulee, millainen Jake Almalla on! 😀
Uuno tuskin panisi pahakseen ratsastustakaan, eivätkä kai likatkaan kun joku heitä taitavampi ratsastaa heidän hevosellaan. Iso ja raskaasti liikuteltavahan se hevonen on, mutta sen verran hyväntahtoinen kaveri, että kyllä sen kanssa helposti selviytyy.
Voi Alma — takuuvarmasti hän joskus suututtaa Eiran, koska niinhän kaikki! 😀 Toivottavasti sellaisena päivänä joku muistaa tulla kertomaan hänelle, että Eira on aika usein vähän sellainen. Vaikka tyytyväiseltähän Eira tällä hetkellä vaikuttaa, ja höpöttelystään päätellen piti Almaakin mukavana tyyppinä.
Ai että, vai näki Alma pörröisen näköisen jätkän. :DDD Mulla on vahva aavistus tietenkin siitä, että kenet, mutta ai kuinka hyvän kuvauksen valitsit. Muutenkin otit taas hyvin mukaan niin Sebastianin kuin Eirankin!
