Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Oman väen hevospäiväkirjoista kerättyjä laitumellelaskutarinoita
Matildan Kerttu
Hellon Typy
Oonan Neia
Tiituksen Bee
Noan Flida
Oonan Raikuli
(Jillan) Onni, jonka haikut kirjoitti NikaLaidunkaverit-tehtävän tarinoita
Bellin bestis (Jitta)
Miten valita, kun pitää kaikista? (Noa)
Kuinka estin Matildaa murhaamasta minua (Hello)Muita laiduntarinoita
Kravatti-ikäisten laitumella (Tiitus)
Hellon taidevarkaus (Eira)(Kerään myös muita laiduntarinoita tähän viestiin.)
Typy, linet schn3e/dA -
Emmä eheroon taharoon tälläänen ole!
Ai kulukaa. Pitää varmahan ny tulla ulos kaapista teille kaikille. Teillon musta aiva väärä kuva. Ja niin oli muuten mulla ittellänikin. Pitää kertoa heti teille kaikille, jotta mikä kauhia mä oikeen oon, jottetta te enää ikänä kohtelisi mua niin kivasti kun nytte. Istukaa puonne päälle siihen verannalle ja ottakaa kaffia ensin, niin sitte minä kerron teille.
Tämä Jake tässä multa kysyy tuas taannoon, jotta saiskohan kenttää vuakrata, ja jo silloon mä havaattin mun luonnevikani, siis ennakkoluuloosuuren. Siitä mä haluaasin teille puhua. Minä ajattelin heti siinä, jotta on se Jake kyllä kumma miäs stetsonista nuahin puutsiihin asti, ja taisin mä sanoa jotaki sellaastaki, jotta — mites se Jake menikää? Nii just, että iliman muuta, enkö moo kertonukkaa, jotta se kuuluu karsinavuakriihin? Nii ja mites sä sanookkaa jotta mä sua kattoon? Nii justihin, niinku lehemä viarasta veräjää. Olis mun pitäny käsittää, jottei Jake niin pihalla voi olla. Miten mä meninkään sellaasta ajattelemahan? Jake sanoo, jotta joku Kontiokorven sälli olis kysyny hältä, jotta valamentaasko hän sitä, ja sitä varte hän sitä kenttää tarvitti ittellensä. Joo Eira orota, mä kohta oon tulos siihen Kontiokorpi-asiahan!
No minä karuun jo sitä, jotta mitä minolin Jakesta ajatellu, mutta sitte maloon heti miättiä, jotta varmahan on kyse niistä Poolanmettän mielipuolikontiokorvista. Nii. Niistä. Joo. Nämä Einot ja Ensiot ja Mikat ja mitä näitä ny on. Sanoon sitte jo jotta — mites se Jake menikää? Joo. Jotta meirän aitauksia ei millekkää ruikkoosakille vuokrata. Sitte Jake sanoo, jotta nämon niitä Tervajojen Kontiokorpia. Justihin niitä Kontiokorven-Kontiokorpia joo. No tietenki olis pitäny tietää! Kuka nyt sellaasen sakin kans sosiaalisoo ku ne Poolanmettän Kontiokorvet?
No sillä lailla se sitte meni, jotta mä tämän Kontiokorven klopin näin sitte tuas äsköön. Ajattelin sanoa päivää niinku normaali ihiminen, ja enköhän taas sitte ajatellu tosi rumasti. Se kattoo mun kättä pitkähänsä ja sitte se hitahasti nosti katsehensa mun naamahan, melekeen silimihin muttei aiva. Mulla tuli miälehen se, mikä se ny on? Hello? Mikä soon se ropotti josta sulloli ihime pakkomielle viime talavena? Nii justihin se. Joo se Sofia-ropotti tuli aiva miälehen siitä, kuinka se miäs jotenki järijesteli naamansa jotta se sai eres hymyyltyä. Sitte mä vasta muistin jotta kuka se on. Sehän kävi Mäensisukses ala-astetta pari ekaa vuatta ennenku se muutti pois. Se oli silloon jo erikoonen. No minä ajattelin, jotta kaikenlaasia sitä juaksoo vapaana. Ei sovi, Eira. Miäti ny. Jos soot Eira Kontiokorpi, soot Koira Entiokorpi. Joo karuun karuun. En minä ny huvikseni eheroon taharoon taharo tälläänen olla! Ettähän tekää uskalla kohta mulle mitää sanoa, ku heti tuloo tuomio nii jotta napsahtaa.
Mitä? No tottakai muistin. Kyllä minä muistan kaffille silti pyytää. No kattokaa itte. Siältä se tuloo kun hariaa hevoosensa ensi.
-
Suuri heimoneuvosto on keskustellut tuloksista.
Hopiavuoren Kesäisimmän ja Omaperäisimmän titteleistä käytiin sellainen taistelu, että välillä tuomari oli vaipua epätoivoon. Lopulta jaoin ne näin.
Matildan Kerttu voittaa tittelin Hopiavuoren Omaperäisin. Kukkia jouhissa ja seppele harjassa saattaa ehkä olla aika perinteinen pukeutumistyyli kesäisille hevosille ihan jo omassa haassakin, mutta onhan se tyylikäs. Titteli tuli kuitenkin toteutustavasta. Runo on paitsi hämmentävän hyvin onnistunut runo itsessään, myös aikamoinen osallistuminen. Kuinka monella olisi pokkaa valita osallistumisensa lajiksi runo, kun perinteisesti näyttelyihin osallistutaan aina kuvalla (ilmeisistä syistä)? Runo kuitenkin kertoo kaiken niin kuin kuvakin olisi kertonut, ja on kerta kaikkiaan omaperäinen ratkaisu.
Myös Kesäisimmän tittelistä käytiin kamppailua, mutta lopulta päätin sen menevän Noalle ja Flidalle. Vielä vartin verran lisää panostusta kesäiseen taustaan, niin tuomariparan valinta olisi helpottunut. 😀 Ensimmäisenä tämän kuvan nähtyäni Flidan merenneitopuku vei tietysti kaiken huomioni. Meinasin heittää henkeni erityisesti sen takia, että sillä on — on — pienet jalkaevät!! Oikeasti tämä kuva ansaitsisi palkinnon myös yksityiskohtaisuudesta ja aivan kerta kaikkiaan ihanasta merenneitopuvusta.
Hopiavuoren Söpöin oli edes vähän helpompi valita. Koska katsokaa nyt noita marsunsilmiä ja pikku nokkaa, voi voi! Ai kenen? No Nellyn Cozminan! Yksisarvinen, vaikka hieno ja sparklettava onkin, ei ihan niin hyvin vastaa tehtävänantoon kuin muut, mutta onkos se niin justiinsa, kun tulee tehtyä taidetta? Hei mennään katsomaan sitä silmää vielä, kun mun marsuilla oli ihan samanlaiset…
Tiituksen Bee sai kunniamerkin. Jos olisi saanut valita vielä lisää voittajia, tämä olisi voittanut aidoimman ja ihastuttavimman tarinallisen taustan palkinnon. 😀 Ai miten minä näen vauvan kutiamassa ja kyllästymässä, ja kun ajattelen sitä, toivon ettei se ikinä kasvaisi isoksi… Mutta ehkä vielä sitäkin hienompaa musta on se, että olet päättänyt valloittaa ihan uuden taiteenlajin: digitaaliset maalaukset.
Nikan ja Onnin kuvalle hymyilin eniten. He saavat kunniamerkin. Tämän kuvan valtti on kotikutoisuus! Oikeasti jos lähdettäisiin ihan vaan muutaman oman pihan hevosen kanssa pukuilemaan, niin omasta vaatekaapista tai jostainhan ne kuteet lainattaisiin, ellei sitten tosiaan poimittaisi kukkia hiuksiin. Jos saisin, nyt jakaisin Katu-uskottavimman tittelin :DD Niin tosi hauska kuva!
Topa pysyy auki joitain päiviä siltä varalta että muutkin haluavat sanoa sanasen kilpakumppanin tuotoksesta.
-
Sinne se meni! 😀 Nämä pikkupoikien laidunriehaantumiset muistan parhaiten mun heppatallityön keväistä. Joinain kesinä meille kerättiin kaikkien isäntien orivarsat, joinain kesänä aikuiset tammat ja niin poispäin, kun oli vain yksi laidun. Muut isännät otti sitten aina vuorostaan meidän hevosista heille sopivat, kun niilläkin oli yksi laidun, ja näin kaikkein rasittavimpien ryhmien (…niin kuin orivarsat…) vahtivuoro kiersi kesä kesältä. Mutta vaikka Been kaltaiset tapaukset taitavat olla kovimpia koheltajia ja vipeltäjiä, on niitä vaan mielenkiintoista seurata, etenkin laitumellelaskun aikaan! Vitsit mitä riemua, kun vauvat kiitävät pikkukavioineen, pukittavat ja riehuvat ennen kuin asettuvat syömään. <3
-
Neian vapauteenlasku olikin sitten vähän vähemmän dramaattinen tapahtuma. 😀 Oi kun useampi heppa osaisikin ottaa niin rauhassa. Silloin kun olin oikeasti tallilla hommissa ja päästettiin hevoset laitumille, niin kyllä vaan tuntui rauhallisimmatkin kaverit pingahtavan lomille aiiika virkeästi. Ehkä olivat sosiaalisesti oppineet pahoille tavoille. 😀
Mä en ole aivan varma siitä, kirjotatko Oonan persoonaa koko ajan paremmin tekstiin, vai koenko mä itse ymmärtäväni sille tyypillistä käytöstä niin paljon, että luen sen sinne. Yleensä pystyn nimittäin osoittamaan sormella kohtia, joissa hahmon persoona näkyy. Hevosen persoonasta tässä voitaisiin osoittaa montakin kohtaa, mutta Oonasta itsestään pystyisin ottamaan lainauksia vain juttelemisesta ja nauramisesta. Silti mä jostain luen tähän sitä seesteisyyttä ja positiivisuutta, jonka miellän tälle hahmolle ominaiseksi. Ehkä Oonamaisin kohta mulle on se, miten se oikeasti hevoselle kertoo, että täällä taitaa olla muuten isompiakin koiria kuin Mielikki!
Laitumellelaskumerkki pelotti mua etukäteen. Pelkäsin pakottavani väestä esiin mekaanisia heppatarinoita, joissa kuvataan tapahtumia koska on pakko, mutta ai kuinka mä olenkin ennakkoluuloinen ja tyhmä. 😀 Ettehän te nyt sellaisia. Tämäkin juttu on sellainen, mistä tykkään: se tapahtuu juuri tälle hahmolle ja hevoselle juuri tässä miljöössä, eikä tämä ole ollenkaan sellainen ”laatismerkintä”, jonka voisi monistaa koko tallin kaikkien hevosten käyttöön pelkät nimet vaihtaen. Yritän määritellä koko ajan paremmin, mikä on tarinan ja mielenkiintoisuuden raja mulle virtuaalihevosten suhteen, ja tämä ainakin kuuluu määrittelyyn nyt. Että tarina on yksilöllinen. Ei sen tarvitse olla uniikki tai uniikista tilanteesta ollenkaan, vaan sen pitää vain kertoa just siitä hevosesta, just siitä hahmosta ja just siitä miljööstä. 😀 Kyllä mä näköjään heppatarinoistakin nautin yhtä lailla kuin hahmokeskeisistä jutuista, kunhan ne tällä tavalla kertoo yksilöistä.
-
Mä en ymmärrä, miten mun ei tule kirjoitettua Kertusta Typyn kanssa, vaikka aina kun ajattelen niitä, tiedän miten kivoja tarinoista niistä saisi. Tässäkin tarinassa parasta koko tekstin läpi on Kertun innokkuus ja meidän tallin kaksi vauvasuokkia yhdessä. 😀 Mä voin nähdä ne molemmat repeämässä melkein liitoksistaan matkalla, ja varsinkin koheltamassa laitumella. En usko, että kenelläkään oli aivan kauheasti etukäteissuunnitelmia siitä, millä mielin heidän tammansa laitumille lähtivät. Ainakin musta oli tosi hauska lukea, miten kaikki kuvaamasi hevoset olivat omia itsejään — tai siis juuri sellaisia, jollaisiksi mä ne itse kuvittelen! Kertun, Typyn ja hevosten käytöksen lisäksi voisin nostaa esiin tästä tarinasta moonta muutakin juttua, joista tykkään. Hahmojen ripottelu sinne tänne, koko tarinan sitominen just tähän yhteisöön, oikeakielisyys, monipuolinen kieli, se miten tuntematon Neiakin sai palstatilaa, alussa esitelty fiilis johon tavallaan palataan lopussa…
Sulla on arjesta elävästi kertomisen armolahja. (No okei, kaikki me tiedetään, ettei kukaan synny kirjottajana, vaan se vaatii opettelua ja työtä niin kuin kaikki muukin.) Tuskin olisin itse ryhtynyt kirjoittamaan laiduntarinaa alkuunkaan tässä kiireessä, jos et olisi tehnyt ensin näin tarkkaa, virikkeellistä ja ihanatunnelmaista tarinaa pohjaksi. Välillä yritän itse oikein tarkoituksella nykertää muille jotain, johon tarttua, ja voii vitsit onkin kiva itse kirjoittaa kun löytää toisen jutusta itselleenkin koukun. Pitkästä aikaa tuli munkin kirjoitettua oikeasti innolla ihan vaan hevostarinaa, kun tässä tarinassa sait näytettyä kaiken mulle ihan totena ja elävänä. Tällaisia heppatarinoita kun osaisin itsekin kirjoittaa!
Mäkin toivon, että kesän mittaan Kerttu alkaa oppia ajolle, ja että Matilda saa seuraa kärryille. 😀
-
Vautsi! Eetu Hopiavuoren oma heppa, Jussi hänkin, on nyt saanut kaiman kyläilemään kentällä, ja ai kuinka onkin ihanan pehmoisen näköinen poni, ja rotuunsa nähden vieläpä erinomaisen kunnollinen kaveri! Tykkään erityisesti siitä, miten tuot Jussin luonnetta esiin koko ajan. Se ei tykkää tietyistä tehtävistä, kuten väistöistä, ja keskiaskellajeissa se taas loistaa! Minusta on niin kiva, kun hahmosta ja/tai hevosesta luodaan heti ihan omanlaisensa persoona. Sen lisäksi, miten Jussin vahvuudet ja mielenliikkeet välittyvät tästä, niin sekin välittyy, miten ihanan hyvin Jade poninsa tuntee. Heillä täytyy olla tosi hyvä suhde keskenään, ja Jaden täytyy olla tarkkaillut lemmikkiään paljon, kun osaa noin ihanan tarkasti kertoa, mistä se tykkää! <3
Toinen juttu, joka tosi paljon ilahdutti minua, on se, että otit muutakin porukkaa mukaan! Jade vaikuttaa tekstisi perusteella vielä aika nuorelta tytöltä, joten hän tietenkin tarvitsi Milania autoineen päästäkseen Hopiavuoreen, mutta maltoit pitää Milania muutenkin tarinassa. Myös Annika varmasti arvostaa, kun Jade jutteli hänen kanssaan. Ties vaikka näistä kahdesta tulisi vielä ihan kavereita ajan myötä!
Sen lisäksi, että tekstisi on sisällöltään mielenkiintoinen, kirjoitat tosi hyvin ja selkeästi. Tekstiäsi on mukava lukea, kun olet sen niin huolella tuottanut. Yksi juttu, jolla saisit tekstistä vielä helpomman lukea, olisi rivinvaihtojen poistaminen. Osaat tehdä kappalejaon ihan oikeisiin kohtiin laittamalla tyhjän rivin, mutta sen sijaan joka lausetta ei kannattaisi aloittaa uudelta riviltä. Tee niin vain silloin, kun joku hahmo puhuu. Nyt lukijan katse vähän hyppii ikävästi riviltä toiselle ja lukeminen on paljon hankalampaa ja hitaampaa, kuin mitä se muutoin olisi. Tekstisi on niin hyvää ja kivaa luettavaa, että haluaisin mielelläni nähdä sen oikein muotoiltuna: niin että lukija saa keskittyä vain mielenkiintoiseen tarinaasi, eikä riviltä toiselle hyppelemiseen. 🙂 Laita siis pisteen jälkeen pelkkä välilyönti, ei rivinvaihtoa, ellet vaida kappaletta tai ellei joku hahmo ala puhua! 🙂
Tsemppiä uuteen alkuun! Olen kuullut, että Hopealinnassa on aikamoisia mullistuksia luvassa. Hyvä kuitenkin, että satuit vuokraamaan Jussille paikan sieltä nyt, kun Hopealinnan väki vielä pienen hetken käy meillä: oli kiva päästä tällä tavalla lukemaan tarinaasi!
-
Mä en pitänyt aiempaakaan tekstiä virheenä, kun luin sen ekan kerran! Tulkitsin sen välittömästi niin, että Hellon ja Jillan mainitseminen kuvastaa sitä, miten Camilla on omien sanojensa mukaan ollut horroksessa: elämä on ollut vähän repaleista ja sitä on tullut kuljettua hieman laput silmillä. Mun mielestä sekä alkuperäinen versio että korjattu versio ovat molemmat yhtä päteviä ja hyviä. En itsekään oikeassa elämässä varmasti huomaa kaikkea, jos on vähän muut jutut mielessä.
Yksi mielenkiintoisin juttu ihmisissä on mielestäni se, että he kuvittelevat aina olevansa vähän jotain muuta, kuin mitä ovat. Yllättävän harva kirjallisuuden tai elokuvien henkilöhahmoissa kuitenkaan elää tällaisessa pienessä osittaisessa valheessa, jossa melkein jokainen oikea ihminen elää. Ihailen aina jokaista hahmoa, joka on tarpeeksi syvällinen ja inhimillinen, jotta hänellä olisi itsestään oletuksia, joista hän pitää kiinni, vaikka ne eivät ole koko totuus. Näen tätä puolta nyt Camillasta. Hän kokee olevansa vahva, vakava ja tietyllä tapaa kova tyyppi, ja tuntuu arvostavan näitä ominaisuuksia itsessään. Hän varmasti onkin sellainen — mutta eihän kukaan ole kaiken aikaa! Tottakai Camillassa on pehmeämpikin puoli! Camillasta näyttää kuitenkin olevan huvittava ajatus, kuinka tällainen pehmeä puoli on Hopiavuoren takia noussut esiin. Ikään kuin se poistuisi hänestä, kun hän on jossain muualla. Hän ihmettelee, mihin kova sotilas on kadonnut. Ei se ole mihinkään kadonnut! Sillä vain on enemmän sielunelämää, kuin armeijatypyn karikatyyri! Kun poikaystävä sanoo, että kiitos kaikesta, mutta tämä oli tässä, siinä ajautuu kovinkin tyyppi sumuun ja alkaa pyöritellä asioita päässään. Sitä paitsi ihminen on laumaeläin, ja varsinkin sellaisena hetkenä kovinkin sotilas ottaa vastaan vertaistukea, kun sitä nyt näyttää olevan tallin täydeltä tarjolla!
Kirjoitat niin tosi hyvin ja soljuvasti, että välillä kärsin kauhukuvista, joissa inspiraatiosi katoaa enkä saa lukea enää tarinoitasi. Camillaa ei sido Hopiavuoreen oma hevonen tai ylläpitoheppa, jonka hän olisi tuonut mukanaan. Vaikka minä en koe tarinoidesi millään tavalla toistavan itseään, sinun asemassasi minulta itseltäni loppuisi jonain päivänä sanottava. Camilla ei pääse tapahtumiinkaan ihan samalla tavalla kuin muut, koska vaikka hän saa tietenkin lainata mitä tahansa alter-egoni hevosta, ei se ole ollenkaan sama kuin omalla hevosella leikkiin osallistuminen. Sinä päivänä kun kyllästyttää, lupaan, että Camillan hevoselle on tilaa Hopiavuoressa. Jos karsinat ovat täynnä, minä teen sitä tilaa. Toisaalta taas, jos hän todella tulee viettäneeksi vaikka tyttöjen iltaa, hän saattaa löytää ihan uudenlaisiakin juttuja ja aiheita, joista on hyvä kirjoittaa. Tai mistä sen tietää, vaikka tämä olisi Camillan urakertomus työrukkasesta tallimestariksi. 😀 Katsotaan!
Olen yrittänyt saada #-tagit käyttöön foorumilla, toistaiseksi tuloksetta. Suunnittelin niille sellaista käyttöä, että muiden hahmoilla leikkiessään voisi tägätä, että #camillamainittu, ja kukin näkisi helposti, mitä oman hahmon puuhiksi on ehdoteltu muiden tarinoissa. 😀 Muistan, että Camilla on vilahtanut viimeaikoina siellä täällä, mutta minun pitäisi lukea koko foorumi uudelleen, jotta löytäisin kaikki maininnat!
-
Viisi vuotta. Sen verran on Oonalla ja Tiituksella ystävyyttä takanaan. Se olisi mun maailmassa lyhyt ystävyys, mutta olisiko se Oonan kanssa? Luulisi, että Oonaan tutustuu nopeasti, kun hän kuitenkin tykkää puhua. Toisaalta en ole ihan vielä selvillä siitä, onko Oona niitä ihmisiä, jotka todella jakavat asioita itsestään, vai ennemminkin niitä, jotka puhuvat paljon paljastamatta kuitenkaan oikeasti mitään. Vielä hän ei ole jakanut itsestään ihan kauheasti, mutta se ei ole ihme: Oona on ollut vasta muutamassa Hopiavuoren tarinassa, ja sitä ennen näyttänyt kertovan lähinnä vain hevosista eikä itsestään. Uskon, että saan arvoitukseen vastauksen vielä joskus, erityisesti Oonan ja Tiituksen ystävyyttä seuraamalla. He tuntevat jo toisensa. Mistähän he puhuisivat, jos joku tuntematon Hello ei olisi paikalla? Puhelimessa Oona kertoi hevosista muutamia tarinoita sitten, mutta sekään ei ole ihme. Pöystilä taitaa olla tällä hetkellä Oonan elämän isoin mullistus, joten tottakai hän puhui siitä.
Tämän perusteella Oona ei kuitenkaan puhu vain puhuakseen, tai koska pitää äänestään. Samalla, kun hän höpöttelee, hän sanoo ääneen ja ajattelee sellaisia asioita, joista näen hänen oikeasti ottavan muutkin huomioon, vaikka puheenvuoroja ei anneta vaan otetaan. Näkisin, että Tiituksen juttu Hellon kanssa ei tule hänelle mitenkään yllätyksenä sen perusteella, miten hän kysyy siitä niin kuin normaali ihminen. Ja että hän on herkkävaistoinen, kun huomaa myös lopettaa kyselyn, kun se ei ollutkaan äijille itselleen niin helppo aihe kuin hänelle. Daddysta jutustellessaan Oona taas vaikuttaa melko huolettomalta tyypiltä: sellaiselta perusonnelliselta, joka ei odota koko aikaa katastrofia tapahtuvaksi. Kyllä se hevonen siitä rauhoittuu, kunhan lähdetään liikkeelle, ei tässä hätiä mitiä. Kun viimeisessä kappaleessa Oona kokee vaivaannuttaneensa muut taas, hän sanoo sori ja vaihtaa aihetta: mitä siinä mahdollisessa mokassa sen enempää rypemään? Oona ei vain puhu tyhjää puhetta, vaan havainnoi, näkee ja kuulee! Vaikka kaikkien ihmisten ei varmasti ole helppoa kommunikoida noin puheliaan tyypin kanssa, varmasti suurin osa ihmisistä tykkäisi höpötellä Oonan kanssa! Minä uskoisin tykkääväni, vaikka taidan olla viestijänä ihan päinvastainen kuin Oona, ainakin tavatessani uusia tyyppejä. 😀
Tässä tarinassa tykkään eniten dialogista ja siitä tavasta, jolla tuot Oonan havaintoja ja ajatuksia esiin. Tapahtumat on ihan hyvä jättää sivuosaan. Mitä sitä liiaksi automatkaa kuvaamaan, kun se on kuitenkin pelkkä kehys tälle tarinalle?
-
Haha mä tunnistan Nellyn ajatuksenkulusta hauskasti samoja juttuja, joita itse pyörittelin kun alotin mun työt opena. 😀 Mitä jos ne kysyy sellasta mitä en osaa selittää? Mitä jos ne osaa jostain enemmän kuin mä? Ne on ihan luonnollisia ja aiheellisiakin huolia. Nellyllä on edessään sama kuin mulla oli. Pitää hyväksyä, että välillä ne kysyy sellaista, mitä ei osaa, ja sitten pitää luvata selvittää asia ja sanoa ettei tiedä vielä. Ja aivan varmasti jokaisessa mun luokassa on monia, jotka osaa jonkin asian mua paremmin. Se on okei. Mun tai Nellyn osaamista, auktoriteettia ja asemaa ei sellaisten takia kukaan kyseenalaisteta, kunhan me itse osataan suhtautua. 😀
Eetun silmin mua jotenkin liikuttaa tässä tekstissä se, miten Nelly vaan kasuaalisti laittaa Eetunkin pyykkejä. Me ollaan Eetun kanssa vähän eri mieltä siitä, mitä ns. täydellinen nainen/vaimonalku tekisi tai ei tekisi, mutta näen mitä Eetu tästä on mieltä. Ja Eetun kannalta mun mielestä on myös niiiiin jotenkin hellyyttävää, miten Nelly vähän niin kuin huolehtii sanomalla, että onneksi se on laittanut edes lätsän töihin. 😀 Onhan Eetu vähäsen iso vauva välillä, eikö vaan, vaikka toisaalta onkin jäyhä ja hillitty suomalainen mies. 😀
Tästä lopustakin tykkään. Hahmojen eri persoonia pääsee esiin. Hopiavuoren fiilis ei mulle ole sitä, miten kaikki tulee toimeen niin kuin ihanissa unissa ja on koko ajan samaa mieltä. Vaan se, että ne oikeesti on tosi erilaisia, saattavat potentiaalisesti olla toistensa mielestä välillä aika ärsyttäviäkin (…Eira…) mutta silti ne haluavat ja yrittävät tulla toimeen. Mulla on oikeassa maailmassakin lapsellinen unelma, että toista vois kuunnella, sietää ja lopulta tykätäkin siitä, vaikka se ajattelisi eri tavalla kuin itse ja vaikka sillä olisi eri tapa kommunikoida kuin itsellä. Itse en tätä utopistista unelmaani täytä, muttaaaah… 😀
Tarinanulkoisesti puhuen, olisi kiva valmentautua, varmaan monesta olisi. Veikkaan ettei olisi vaikeaa löytää testikappaleita 😀
-
Aii rauhallinen se Cozmina on kuin mikä, vaikka siinä onkin täysiveristä! Ei taisa Hopiavuoressa olla ihan hirveän montaa hahmoa, jotka voivat hevosiinsa tuolla tavalla luottaa. Tai jotka luottaisivat, vaikka voisivat. Kuulostaahan se kuitenkin ihanalta, loikoa hevosen lämpöisessä selässä sen syödessä… Kun on ensin laukattu pirteästi mutta hallitusti heinikossa. Toivottavasti vain ei tullut punkkeja. :DDD Vain niitä Otsonmäellä on enemmän kuin lehmiä, kanoja ja hevosia yhteensä. :DD
Tämä on rentouttava ja rauhallinen teksti, vaikka Nellyn ajatukset palaavatkin lopussa taas valmennusaiheeseen. Siitäkään ei tule nimittäin sellainen olo, että Nelly painisi asian kanssa ahdistuneena, vaan kunhan mietiskelee ja puntaroi. Ikään kuin ajatus kauheasti houkuttelisi, mutta tottakai realiteetit vähän hirvittävät! Mistä Nelly voi tietää, ettei Otsonmäellä kasva sellaisia hyviä ratsastajia, joista hän on huolissaan? Ja jos joku on oikeasti hyvä, hän käyttää joka tapauksessa vain Sen Yhden Ja Oikean Mentorinsa palveluita. (Seinäjoen lähellä on muuten huhujen mukaan myös sellainen talli, jossa voi oppia ratsastamaan. En henkilökohtaisesti tunne vielä ketään, joka vahvistaisi tämän huhun, mutta se voi olla tosi. Ratsastuskouluja on useita. Sen sijaan olen omin silmin nähnyt Tampereen suunnalla yhden ainoan ratsastustunnin. Jo sillä ainokaisella tunnilla asiakas todellakin sai rahalleen vastinetta ja oppilaita opetettiin ratsastamaan tosi tehokkaasti. Se ei tietenkään kerro mitään alueen kaikista ratsastuskouluista, mutta näytti ihan erilaiselta kuin meikäläisten touhu!)
Vähän mä unelmoin kyllä satunnaisista sellaisistakin valmennuksista, joihin saisi tulla muitakin osallistujia kuin npc-tuntilaisia.. 😀 Vaan älä koe velvollisuudeksesi mitään!
-
Jos välillä olen sanonut, että Hermanilla ei ole helppoa Eiran kanssa, niin ei varmaan ole pitkän päälle Typynkään kanssa. 🙂 Typy on käsittelyynsä nähden aika kiltti vauva, mutta sen isäntä voisi kyllä olla vähän tarkempi, pitkäjänteisempi ja määrätietoisempi. Mitähän tästä tulee, kun Typyn varikkotiimiin kuuluu liian huoleton isäntä ja 16-vuotias mopopoika. 😀
Vaan varmaotteiselta Herman vaikuttaa iästään huolimatta! Näkeehän sen jo siitä, miten rauhallisesti hän Typyä harjaa ja antaa sen vielä harjaakin nuuhkaista. Mistäs sen tietää, mistä noin nuori hevonen saa sätkyn ja mistä ei?
Mä luulen, että kun Hermania vain näkee tallilla, muiden suhtautuminen häneen muuttuu ihan luottavaiseksi. Inari nyt on aina vähän epäileväinen ja ihan eri asia, mutta eihän Inari sitä oikeasti päätä, kenen kanssa Eira saa olla ja kenen kanssa ei. Tai keitä Hopiavuoren hevostallilla käy. Ja voihan se olla, että se isosiskokin siitä lopulta lämpenee: hänhän yrittää vain suojella Eiraa.
Typy ainakin tykkäsi, kun joku viitsii pitää huolta ja viettää aikaa sen kanssa!
-
Oi Tideä mä tarvitsin. Mulla oli niiiiiin huono päivä, ja sitten luin tämän, ja elämä alkoi tuntua taas siltä että kyllä se tästä lutviutuu. Vaikka ei näilläkään aina kaikki ole ihan ruusuilla tanssimista, niin tarinat näistä on mulle niin kuin lohturättejä kun mulla itselläni on huono päivä. Koska vaikka poijjat ei uskalla mennä terassillekaan, tai siis Hello ei, edes hyvän kahvin toivossa, niin onhan siinä nyt jotain tosi ihanaa, että Tide juo seurana pahaa kahvia. Ja sanoo, että ei se nyt niin haittaa kun Hello höpöttää. Ja kun Hello taitaa olla vähän mustasukkainen.. 😀 Mutta eniten me mennään sekaisin kun Tiitusta ujostuttaa pyytää Helloa matsiin aaaaaa eikö se muka oikeasti tiedä että Hello kuolee salaa onnesta? 😀 Saattaa olla, että joudun nyt oikeasti opettelemaan vähän jefun sääntöjä, koska aiii kuinka olisi kiva kirjottaa pelikeikasta! Niin tulen itseni nolaamaan kun yritän, mutta ei se nyt ole niin justiinsa oikeasti, kun mulla-on-niin-kivaa kirjottaa ja lukea näistä.
Mä tiedän, että mun kommentit on niin kuin keitetystä kaalinpäästä, mutta aika teennäiseltä mun tuntuisi alkaa jotain dialogitekniikkaa kehumaan, koska en lukenut tätä tekstiä ollenkaan sillä lailla. Joka kerta, kun luen tämän uudestaan, mä vain elän siinä mukana, tällä kertaa Hellon roolia. Me mennään yhdessä sekaisin, kun Tiitus sanoo, että voidaan kuherrella koko matka takapenkillä. Me ollaan Hellon kanssa sillä lailla, että oikeesti, voidaanko, voitko muka, ollaanko me tarpeeksi hyviä että sä Tide kehtaat?
Mutta hei, yhden rakentavan kommentin muuten olen sittenkin kehittänyt varmaan viidennellä lukukerralla. Se koskee sun Helloa. Ai kuinka se toimii hienosti ja luonnollisesti sun tekemänäsi. Musta tuntuu niin hyvältä jakaa oma hahmo muillekin: siis löytää joku, joka on kuvitellut mun kuvitteleman ukkelin niin tosi tarkasti ja oikein, ettei sen käytöksestä enää arvaa, kuka sen on kirjottanut. Niin ei käy ihan kauhean usein, vaikka aina välillä joku pääseekin niin tosi lähelle, että hahmon ainakin tunnistaa tosi helposti vaikka sen nimeä ei kertoisi.
Mä olen niin monelta kantilta oikeasti tosi onnellinen, kun loppujen lopuksi päätit liittyä tähän sirkukseen.
Mulla on myös actual footage of le boys.
-
Tätä en tienny kyllä eritellä. Otsonmäen esikuvana on oikea paikka, jossa sanotaan joka sumutetta pippurisumutteeksi, vaan täytyy olla tietenkin sitten niitä toisia, kun niitä kerran joka toisella on :DD Sumute ku sumute 😀 No ei vaan aina sitä oppii uutta
-
Ääh älä Herman usko kaikkea mitä Eira kertoo. 😀 Se on vain sinnissä aina jollekulle, ja yleensä useammalle! On luonnetta siinä flikassa.
Eiralla taisi tosiaan olla jännä ilta. Toivottavasti me saadaan nyt kuulla Hermanista vielä paljon lisää, jos hänellä alkaa sujua Typynkin kanssa.
-
Hei! Kiitos ilmoituksesta. 🙂
-
Päivitetty!
-
Nyt se Eira ehti. 😀
Oi voi sitä flikkaa. Se on oppinut luihuksi karkailijaksi varmaan siksi, kun sitä on aina niin vahdittu. Kotonaan se taitaa olla vieläkin isin vauva, eikä sillä oikeastaan ole oikeuksia sen paremmin kuin velvollisuuksiakaan. Silti se tykkää olla prinsessa. Voin jo kuvitella, miten Eira kertoo nokkavana kaikille, miten häntä haettiin molpoilemaan ja hän pääsi Kyrönjoen varrelle piknikille. Ainakaan minä en ole kuullut, että Eiralla olisi ikinä ollut näin läpeensä jännittävää iltaa. 😀 Herman-paralla taitaa olla Eirassa kuitenkin kestämistä. Mikähän Eirassa viehättää? Ehkä Herman on vain sitä tyyppiä, joka näkee että oikeasti Eiralla on tosi hyvä sydän ja hän on reilu ja ihan kivakin kaveri, kunhan jättää hänen narinansa huomiotta.
-
Voi kun mä tätä nuortamiestä aina haluaisin lohduttaa, ja koska mä en ole sen kanssa samassa tarinassa, taas niin hieroisin Helloa siihen niin kuin unirättiä. Mutta se nukkui, ja vaikka toisiaan pelastavat sankarit on mun lapsellinen unelmatarinani, oli hyvä, että se nukkui. Tiitus on vahva tyyppi, vaikka se pyörittelee päässään välillä aika pelottavan negatiivisia juttuja. Se, että se pelkää, tai että se on nyt näin tosi surullinen ja paniikissa, ei tee siitä yhtään heikompaa. Eihän se ole rohkeutta, että uskaltaa ihan mitä vaan. Se on, että pelkää ja suree, ja uskaltaa siitä huolimatta! Että kestää tämmösen ajatuksenvirran, kun se tulee, ja jää henkiin. Pystyy selkiyttämään itselleen, missä on, päästämään koiran ulos, ja herranjestas vielä huolehtimaan ettei repinyt jonkun Hellon käsiä sijoiltaan, siis välittämään toisesta ihmisestä vaikka on itse vähän pihalla. Ja se uskaltaa jopa mennä takaisin Hellon luo ja etsiä siitä turvaa ja läheisyyttä, vaikka viimeksi kun se teki niin, sen sydän ja keltainen muki särkyi. Tiitus on mun sankari. Sen päässä pyörii monia asioita, joita mun päässä pyörii, ja silti se tekee sellaisia asioita, joita mä haluaisin pystyä ja uskaltaa. Mä oon tarvinnut tällaista hahmoa mun elämään, ja mä oon yrittänyt jopa kirjottaa sellaista kerran itse, tietenkin epäonnistuen. Edes romaaneissa ei ole Tiituksia muuten kuin ihme uhreina, ja mä olen niitä kyllä etsinyt. Ja jos mä tarvin Tiituksen tarinoita näin kauheesti, niin muidenkin täytyy tarvita, koska mä en ole uniikki.
Keltainen muki suhteen symbolina toimii ihan tosi hyvin. Se on taiteellinen ratkaisu, mutta oikein erityisesti symboli. Kyllä me ymmärretään, mikä on sirpaleina ja mitä ei voi korjata, kun Tiitus itkee, kun sitä ei voi korjata. Kyllä me tiedetään, mihin tulee haavoja ja sattuu niin, että tuntuu että kuolee kunnolla, kun yrittää kerätä sen sirpaleita roskiin, kun niistä ei enää ole muuta kuin satuttamaan. Ja mitä haamukipua se on, kun vielä nytkin painajaisesta herättyä muki viiltelee kättä. Ehkei se kaikkia viillä niin pitkään, mutta taas mä olen niin kuin Tiitus: mua ainakin viiltää, ja just niin kuin Tiitusta. Että ei koko aikaa, ei joka päivä, ei aina edes kuukausiin, ja sitten joku uni tai pikkuasia aiheuttaa sen että taas tuntuu. Mutta se on ihan okei. Mä ajattelen, että jos mussa ei tuntuisi ikinä miltään, se olis kaikki ollut turhaa. Toisaalta kun siitä kuluu oikeasti tarpeeksi aikaa — joillekin se on kuukausi, kuukausia, toiselle vuosi, vuosia — niin ei enää muistele mukeja ja sirpaleita. Kun silloin muistelee, muistaa vain auringon värjäämät hiukset, parfyymin ja lempeän hymyn, koska sitähän oli paljon enemmän kuin mukin sirpaleita. Sitä paitsi rakkaus on se tauti, josta oikeasti paranee vasta, kun saa uuden tartunnan jostain. Ja sen symboli mulle on tässä se, miten Tiitus lopuksi saa sirpaleet mielestään. Ne varmasti palaa sinne vielä, mutta aina vaan harvemmin. En tiedä, tietääkö Tiitus sitä: mä olen ollut lukevinani, että sen suhde Birgittaan on ollut sen ainoa sellainen pitkä suhde, josta se kuvitteli rakentavansa jotain ikuista. Mikä onkin tietenkin normaalia: onhan Tiitus vasta päälle parikymppinen, jonka elämään mahtuu jo yksi sellainen hieno suhde.
Kaiken lisäksi, sanonpa vaan, että tämä on hienoiten kirjoittamasi lukemani tarina tähän asti. Tämä on tyylikäs, ja varmaan eniten symbolisuuden ja syklisyyden takia.
-
Mulla on ollut vaikka mitä eläimiä. Jo lapsena äiti antoi tuoda melkein mitä vaan. Mutta kun opiskelin, hankin rottia, ja niitä se ei sulattanut. Se pelkäsi niitä, se inhosi niitä, sen mielestä ne haisi koko ajan, eikä se voinut käsittää miten annoin mun itse kasvainten takia lopettamat tuttujen käärmeille, kun ne kuitenkin oli mun lemmikeitä, vaikkakin sen mielestä kamalia. Mun kavereilla, joilla oli rottia, oli vähän samanlaiset äidit, mutta yksi ero meidän äideissä oli. Mun äiti ei i-ki-nä heittänyt sellaista läppää, että mun rotat pitäis tappaa, päästää irti tai muuten tuhota. Vaikka se avoimesti niitä vihas ja pelkäs, se ei olis ikinä sanonu niin mun lemmikeistä. Mä halusin, että Eetu suhtautuis nyt Noan örkkiin ihan samalla lailla. Vaikka se ei näkisi siinä mitään järkeä tai arvoa, se ymmärtäis että kyse on jonkun hullun lemmikistä. 😀 Kunhan peto pysyy purkissaan, voi rauha säilyä.
Arvaa, miten Eetu pahoitteli itse seuraavana päivänä, siis tänään, tarinassa joka jäi kesken? Se odotti Noaa happamana tuvan pöydän ääressä kahviaikaan kera kahden sellasen pienen Fazerin mustikkapiirakan, jotka se sitten liu’utti Noalle jurona. Tiedätkö kuinka kakarat ojentaa keräämiään kukkia vieraille tädeille ja sedille käsi suorana ja poispäin vihaisen näköisinä ihan arkuutensa takia? Jotain samaa siinä oli, mutta en kerennyt kirjoittaa tarkemmin, mitä. 😀 En tiedä, mitä se tarkasti ottaen sanoi, mutta sai se yskittyä ihan ymmärrettävän anteeksipyynnön itse. Sen jälkeen se keskittyi kahviinsa niin kuin sen pinnasta olisi nähnyt tulevaisuutensa, jos olisi oikein kulmiaan kurtistellen keskittynyt. 😀
Noita lintuja ja muita elukoitahan löytyy nyt aivan hirveät määrät, ja täälläpäin niille ei ihan oikeasti voi yhtään mitään muuta kuin astua päälle. Onneksi suurin osa hyppivistä poikasista on ihan ehjiä, ja parin viikon kotihoidon jälkeen ne lentää pois. Osa on jopa jo niin vanhoja, että ne ääliöt on lähteneet pesästä tahallaan ja emo ruokkii ne maahan. Sitten on pääskyt! Mun koirapuistokaveri on ihan lintufriikki ja sanoi mulle eilen, että jotkut tietyt pääskyt ei laskeudu ollenkaan maahan ensimmäisenä elinvuotenaan, kun muuten ne ei pääse ylös enää!! Mitä sekin on!!
Onneksi Noa oli rohkee. Mulle tulee aina epätoivonen olo niistä ihmisistä, jotka näkee noita rikkinäisiä lintuparkoja ja päivittää vaan tyyliin Facebookiin että vitsi kun kävi sääliksi. Tekee mieli äyskiä, että no olisit astunut sitten päälle, luuseri! Joku kettuhan sen tosiaan lopulta lopettaa, mutta silti siinä menee ihan liian kauan. Kyllä mä tiedän, että kun noita sattuu omalle kohdalle, niin onhan se aivan hirveä tilanne. Mun tulee aina huudettua jotain ihme metsästyshuutoa kun muute en uskalla. 😀 Samaa mölinää, jonka voimalla uskallan tappaa oikeen isoja ja rumia lukkeja. :DD
Tässä oli erityisen hyvää taas lopetus. Sen piti loppua tähän, taas, jaarittelematta, tyylikkäästi.
-
Oi eeeei, mitähän isäntä on mieltä siitä, että tuore emäntäehdokas ei saa unohdettua pientä mahtiegovideota? 😀 Ainakaan lastentapahtumien talutteluehdotuksesta ei ilahtuisi. Ei Hopiavuorella, eikä varmaan Nellylläkään ole varaa niin mahtaviin vakuutuksiin, että sellaista uskaltaisi tehdä. Vaan olisihan se nyt muutenkin aivan sairaan kiva kamu. Taskukokoinen. Siitä voisi opettaa vaikka tryffeliponin…
Vai on se Noakin ryhtynyt härnäämispuuhiin. 😀
-
Jes, Herman tuli taas!
Voi Eiran rankkaa elämää. Eilinen meni pilalle, kiitos Hellon, ja nyt Tiituskin tekee kaikkensa että tästäkään päivästä ei tulisi mitään, se ketku. 🙂 Eira on varmaan itse mielissään, kun pääsi livistämään tallin väen haukankatseiden alta, mutta veikkaanpa, että nuhdesaarna odottaa kotopuolessa. Kyllähän Eiran porukat pian saavat tietää, että sitä on oltu ajelemassa: kyllähän Eira ja Herman kirkonmäellä nähdyksi tulevat!
Katsotaan, mihin he karkureissullaan ehtivät seikkailemaan ennen kuin joku surkeimmassa tapauksessa heidät nappaa!
-
Ei se ole helppoa Otsonmäellä. :/ Vaikka pieni kylä onkin oikeasti yhteisö, jossa tuntee kaikki ja uskaltaa jättää ovensa, autonsa ja fillarinsa lukitsematta, tämä on sen varjopuoli. Yhteisö hyväksyy vain tietynlaiset jäsenet, ja jos siitä mallista poikkeaa, on yksin. Vaan voihan se olla, että Tiitus murehtii osin turhaan. Hello on nimittäin ainakin löytänyt paikkansa Otsonmäellä. Vaan ei se helpota. Itsekin ajattelisin, että no Hello on Hello. Se on suosittu, se on koko ajan pää auki kaikille ja puhuu itselleen kivestäkin kaverin. Just Tiituksen pehmeämpi puoli mua viehättääkin: kun kaikki ei ole niin helppoa ja yksinkertaista. Ja taas kerran, taas juhlin, kun Tiitus uskaltaa.
Voi pojaaaat kun ootta ihaniaa. Olen lukenut tämänkin jo jotain neljä miljoonaa kertaa illan mittaan. Kun löysit Tiituksen oman äänen (jo siis aikaa sitten), mä tykkään näistä jutuista kerta kerralta enemmän. Ei näissä edes tarvitse tapahtua mitään maata mullistavaa, ja silti pidät mut tyytyväisenä kun sillon tällön huomaan että olet julkaissut oikeastaan mitä tahansa. Sun pitää kertoa mulle kaikki. Koko menneisyys ja tulevakin. 😀 Siitä Tiituksen siskostakin, joka viimeksi mainittiin. Siitä mitä se näkee, kun se katsoo peiliin, ja mitä mieltä se on kotitöistä. Mikä sen lempparilaite olisi Lintsillä, ja oliko sillä lapsena hamsteria vai ei. Mulla on outo tapa fanittaa.
-
Ennenkin olen kyllä sanonut siitä, miten tykkään sun ratsastuskuvauksista. Ne on sellaisia, joihin voin uskoa, ja joka ratsastuskerralla tehdään vieläpä ihan uudenlaisia juttujakin. Myös estehommat meni mulle ihan täysin läpi. Olen aika kateellinen, kun mun kaikki oikea ratsastuskokemus on kuitenkin länkkärihepoista, enkä oikeasti ymmärrä enkkuhepoista aivan kauheasti… Näistä sun jutuista tulee aina semmoinen kutina, että tekisi mieli kirjoittaa ratsastuksesta itsekin. Mutta kun ei osaa. Missähän se mun Mikael Kontiokorpi luurailee: sillä on ainoa hevonen, jota osaan käsitellä… :DD
Lisäksi on oikein erityisen kivaa aina kun joku viitsii muistaa Pasia. En yleensä itse oikeasti poneista pidä, en edes virtuaalisista, mutta onhan Pasi nyt ihan omaa luokkaansa. <3 Se on kuitenkin Hopiavuoren ison tarinan kannalta mulle sellainen sivujuoni, jota säästelen siihen asti, että mulla ei ole oikein muuta kirjoiteltavaa. Nyt on niin ihanan paljon, että Pasin osana on odotella vuoroaan. Onneksi se pääsee aina välillä vilahtelemaan muiden jutuissa! Ja liikuntaakin saa. Tavallaan harmi, että kaikki mun ukkelit on aika isoja ja painavia ratsastamaan Pasilla tosissaan, Inarikin. Eira taas on niin ääliö, että tappaisi itsensä, jos sen päästäisi hommailemaan liiaksi Pasin parissa...
-
Tällainen hahmon itsensä kirjoittama esittely on hyvä tapa tutustua omaan hahmoonsa! 😀 Mä kirjoittelen aika usein näitä itsekin omista sivuhenkilöistäni. Suurimmasta osasta mulla taitaa olla tällaiset pöytälaatikossa. Jotenkin niistä hahmoista tulee heti itselle elävämpiä, kun niille on antanut suunvuoron. Janne vaikuttaa kivalta iskältä, vaikka onkin flikkojen mielestä vähäsen lepsu. Ainakin häntä kiinnostaa jälkikasvunsa puuhat ja hän on kiinnostunut varsinkin Jitan jutuista.
