Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Suuri heimoneuvosto on keskustellut tuloksista.
Hopiavuoren Kesäisimmän ja Omaperäisimmän titteleistä käytiin sellainen taistelu, että välillä tuomari oli vaipua epätoivoon. Lopulta jaoin ne näin.
Matildan Kerttu voittaa tittelin Hopiavuoren Omaperäisin. Kukkia jouhissa ja seppele harjassa saattaa ehkä olla aika perinteinen pukeutumistyyli kesäisille hevosille ihan jo omassa haassakin, mutta onhan se tyylikäs. Titteli tuli kuitenkin toteutustavasta. Runo on paitsi hämmentävän hyvin onnistunut runo itsessään, myös aikamoinen osallistuminen. Kuinka monella olisi pokkaa valita osallistumisensa lajiksi runo, kun perinteisesti näyttelyihin osallistutaan aina kuvalla (ilmeisistä syistä)? Runo kuitenkin kertoo kaiken niin kuin kuvakin olisi kertonut, ja on kerta kaikkiaan omaperäinen ratkaisu.
Myös Kesäisimmän tittelistä käytiin kamppailua, mutta lopulta päätin sen menevän Noalle ja Flidalle. Vielä vartin verran lisää panostusta kesäiseen taustaan, niin tuomariparan valinta olisi helpottunut. 😀 Ensimmäisenä tämän kuvan nähtyäni Flidan merenneitopuku vei tietysti kaiken huomioni. Meinasin heittää henkeni erityisesti sen takia, että sillä on — on — pienet jalkaevät!! Oikeasti tämä kuva ansaitsisi palkinnon myös yksityiskohtaisuudesta ja aivan kerta kaikkiaan ihanasta merenneitopuvusta.
Hopiavuoren Söpöin oli edes vähän helpompi valita. Koska katsokaa nyt noita marsunsilmiä ja pikku nokkaa, voi voi! Ai kenen? No Nellyn Cozminan! Yksisarvinen, vaikka hieno ja sparklettava onkin, ei ihan niin hyvin vastaa tehtävänantoon kuin muut, mutta onkos se niin justiinsa, kun tulee tehtyä taidetta? Hei mennään katsomaan sitä silmää vielä, kun mun marsuilla oli ihan samanlaiset…
Tiituksen Bee sai kunniamerkin. Jos olisi saanut valita vielä lisää voittajia, tämä olisi voittanut aidoimman ja ihastuttavimman tarinallisen taustan palkinnon. 😀 Ai miten minä näen vauvan kutiamassa ja kyllästymässä, ja kun ajattelen sitä, toivon ettei se ikinä kasvaisi isoksi… Mutta ehkä vielä sitäkin hienompaa musta on se, että olet päättänyt valloittaa ihan uuden taiteenlajin: digitaaliset maalaukset.
Nikan ja Onnin kuvalle hymyilin eniten. He saavat kunniamerkin. Tämän kuvan valtti on kotikutoisuus! Oikeasti jos lähdettäisiin ihan vaan muutaman oman pihan hevosen kanssa pukuilemaan, niin omasta vaatekaapista tai jostainhan ne kuteet lainattaisiin, ellei sitten tosiaan poimittaisi kukkia hiuksiin. Jos saisin, nyt jakaisin Katu-uskottavimman tittelin :DD Niin tosi hauska kuva!
Topa pysyy auki joitain päiviä siltä varalta että muutkin haluavat sanoa sanasen kilpakumppanin tuotoksesta.
-
Petojahti
”Minä sen arvasin heti ku se peto tänne tungettihin!” äyskäisin Noalle keittiön kynnyksellä, vielä oikeastaan eteisen puolella, ja aloin tähyillä vauhkona ympärilleni. ”Mitä säki siinä orotat?” kysyin Inarilta, kun Noan hirviökobra ei ollut välittömässä läheisyydessäni. ”Painu kotias, eksä kuullu jotta täälon myrkyllinen elukka vapaana? Eira kans heti pihalle! Perkelehen perkele!”
”Loimu ei oo myrkyllinen”, Noa väitti.
”Loimu!” puuskahdin. Kaikkea sitä nimettiinkin. Kaupunkilaiset! ”Mielikki pihalle kans ettei sitä pistetä! Jilla pihalle! Nelly pihalle!”
”Me voitas auttaa ettiin”, Inari mumisi puoliksi jo pöydän äärestä nousseena.
”Minen sun isälles selittele jotta mitä varten sinä sairaalas makaat! Mee jo tai mä justihin varmasti sut kannan pihalle!”
”Oikeesti. Se ei oo myrkyllinen. Ei se ees pure”, Noa sanoi taas, mutta loin häneen sellaisen katseen, että siitä olisi isompikin mies ymmärtänyt tukkia naamansa siitä tappajakäärmeestä.Kun muut lähtivät ulos — Helmipurot piti melkein oikeasti heittää — tartuin kumisaappaisiini ja löin ne pari kertaa senää vasten, että mahdollinen hirviö putoaisi niistä lattialle. Mitä minä sitten sille tekisin, sitä en tiennyt. Tuskin tappaisin ainakaan, tuskin pystyisin. Varmaan katsoisin, että se menisi lukkojen taakse, minne se kuuluikin. Sitten pitäisin Noalle sellaisen uhkaavin sormella osoitteluin korostetun saarnan, joka muillekin kakaramaisen huolimattomille ääliöille piti pitää, kun he vapauttivat ihmisasuntoihin sinne kuulumattomia petoja. Mutta eipä ollut kengissäni mitään muuta kuin pari kuivanutta lehtä tai muuta roskaa. Loin Noaan uuden vihaisen katseen, kun olin kuulevinani huvittuneen tuhahduksen.
Niin me aloimme etsiä. Noa kurkisteli kaiken maailman kaappeihin ja kenkiin sen näköisenä, kuin uskoisi löytävänsä niistä jonkin koiranpennun kaltaisen elukan, johon saattoi koskea, ja jota teki mieli silittää ja auttaa. Minä seisoin sohvalla ja painelin sohvatyynyjen raot esiin kumisaappaat jalassa, jotta se luikerteleva perkele purisi mielummin saappaaseen kuin sääreeni. Aika äkkiä sain aivan järkyttävän päänsäryn, kun jouduin olemaan niin varuillani, mutta enhän minä nyt voinut etsimättäkään jättää. En kestäisi, jos asunnossani olisi vapaana itse piru. Kiinnihän se piti saada ennen kuin rentoutuisin yhtään.
Niinpä me etsimme hiljaisuudessa, minä aina vihaisesti Noaa mulkaisten, kun uskalsin irrottaa katseeni kulloinkin tutkimastani piilopaikasta. Ja etsintä jatkui ikuisesta ikuiseen, ihan niin kuin helvetissä kärsimisellä on muutenkin tapana jatkua.
-
9.6.
Ei yksi ihminen voi kaikkea saada ^
Hengitä — sisään ja ulosSillä lailla jotta istuskeltaas yhres
Purin huultani ja nieleskelin. Olinko voinut ymmärtää oikein sen, mitä Nelly oli minulle sanonut? Puristin hänen kättään kovemmin. Laskin katseeni käsiimme ja ymmärsin saman tien löyhdyttää otettani. Nellyn iho on niin ohutta ja valkoista. Varmasti tulisi mustelmia, kun runnoin sillä tavalla karheilla kourillani. Peitin nopeasti hänen kämmenselkänsä vapaalla kädelläni ja katsoin häntä säikähtäneenä silmiin.
”Sattuuko?”
”Mitä!” hän parahti.
”Kätehen.”
”No ei todellakaa. Eetu!” Se tuli melkein toruvasti.
”Sinet halua musta erohon.”
”En.”
”Vain haluat muuttaa oikiahan tupahan?”
”No niin just.”Kyllä minä olin oikein kuullut ainakin alun. Mitä jos kuvittelin sen lopun? No en kai minä niin höperö vielä ollut. Olihan Nelly äsken sanonut, että… Välittää minusta — ja haluaa olla minun kanssani. Oli oli. Katsoin nopeasti ikkunasta ulos ja taivaalle tarkistaakseni, että olin hereillä. Unissa taivas näyttää aina maalatulta ja jotenkin vääränlaiselta. Mutta ihan normaalin kesänsiniseltä siellä näytti.
Päästämättä Nellystä irti nousin ylös ja siirryin kuskin tuolilta hänen viereensä sohvalle. Kun hän teki minulle tilaa, menin lähemmäs, ja kun hän väisti vielä lisää, seurasin edelleen. Painoin otsani hänen otsaansa vasten ja rutistin hetken silmiäni kiinni. Suutelin häntä asuntoauton hieman sameaa ikkunaa vasten. Minun Nellyni. Tunsin järjetöntä helpotusta. Se oli täsmälleen sama tunne kuin silloin, kun Hopiavuoren hevostalli täyttyi hevosista ja laskin, että minulla on varaa pitää se ja lyhentää lainaa siitä. Vaikka olisi kuinka Hello syömässä kaapit tyhjäksi. Tajusin, että äskeinen suruni ja hätäännyksenikin oli ollut sitä samaa, jota koin, kun seisoin isossa tallissa Jussin kanssa ihan kahdestaan, katselin tyhjiä karsinoita ja olin varma, että tässä tämä nyt olisi, tämä oli minun unelmani loppu ja kuolema.
”Kuule. Nelly”, mumisin parin suudelman lomasta, ja vetäydyin lopulta pois, jotta voisin nähdä hänet.
”Kuulen. Eetu.”
En meinannut saada pidäteltyä naurua edes ennen kuin sanoin sen. Se kuulosti niin hulvattomasti viisitoistakesäisten puheelta, mutta en malttanut sitä toisinkaan asetella. ”Alakaasikko seurustelemahan mun kans.”
”Mitä!”
”Nii. Sillä lailla jotta istuskeltaas iltoja yhres”, selitin vähän naurua pidätellen ja ympärilleni vilkaisten, ”nukuttaas joskus yhres”, nyökkäsin kohti asuntoauton sänkyä, ”ehkä käytääs johnaki ylioppilasjuhulis ja sellaasiski yhres”, lopetin ja nauroin vähän. -
Ei yksi ihminen voi kaikkea saadakaan
Nelly sanoi, että kylällä olisi kaksio vapaana. No niin oli joo. Monta. Jos halusi asua kerrostalossa, sai kyllä asua melkein ilmaiseksi Otsonmäen keskustassa. Jos rivitaloa havitteli, niin… No. Olihan niitä… Varmaan oli vesipatterillisiakin… Siistejä ja hyviä… Halvat vuokrat… Katsoin Nellyä surullisena. Mikään ei ole ikuista, ja tämä oli kai kohteliaampi tapa jättää minut ja tallini, kuin sanoa se suoraan. Mietin, olisiko minun pitänyt ottaa osaa tähän näytelmään, mutta en pystynyt. Kaikesta huolimatta halusin erota kunnolla. Vaikka eihän meillä mitään juttua olutkaan… Viime päivistä huolimatta…
Istuin asuntoauton kuskin penkille, joka oli käännetty ympäri kohti pöytää. Siirsin varovaisesti kannettavaa tietokonetta hieman ikkunaan päin, jotta sain nojauduttua käsivarsillani pöytää vasten. Kupersin toisen kämmeneni löysän nyrkkini ympärille ja katselin käsiäni keskittyneesti. Nyt piti osata erota niin kuin aikuinen. Ihan rauhassa vain, niin kuin Annikankin kanssa. Sanoa, että onnea tulevaan. En kadu hetkeäkään. Kivaa oli.
”No sehän on… Missäpäin soon?” kysyin, rykäisin kun ääneni oli omituisen kuuloinen, ja nostin katseeni Nellyn silmiin. Olisi itkettänyt.
”Siinä Otsonmäen siinä… Vanhan Meijerin vintis”, Nelly kertoi hyvin vakavan näköisenä.
”Soon kivan näkööstä paikkaa… Kävelymatka aiva kauppoohin…”Hetken katsoimme toisiamme ihan hiljaa ja vakavina. Sitten laskin taas katseeni. Irrottelin käteni toisistaan. Tartuin Nellyn käteen ja silitin hänen kämmenselkäänsä peukalollani.
”Kyllä mä ymmärrän, jotta sä haluat lähtiä”, sanoin hiljaa ja emmin sitten hetken ennen kuin jatkoin. En saisi nyt kuulostaa siltä, että kiristäisin Nellyä jäämään. Eihän meidän välillämme oikein mitään ollut. Hetken olin antanut itseni kuvitella muuta. Mutta olihan Nelly toki tehnyt selväksi, että olimme ystäviä, ja nukuimme välillä vierekkäin. Ei muuta. ”Varmahan hyvä jotta sä ny haluat mun jättää, kun myöhemmin tämolis ollu viälä kamalempaa. Vaikken minä nykkää sua millää päästääsi.” Yritin hymyillä. Ei siitä mitään tullut. Kaikki tuntui pahalta unelta.Elämä jatkuu. Minulla on Hopiavuoren hevostalli, eikä yksi ihminen voisi pyytää enempää osakseen. Vaan voi kun olisin saanut sinut pitää, Nelly. Miksi annoin itseni kuvitella, että joskus olisit minulle Hopiavuoren emäntä?
-
Oi Tideä mä tarvitsin. Mulla oli niiiiiin huono päivä, ja sitten luin tämän, ja elämä alkoi tuntua taas siltä että kyllä se tästä lutviutuu. Vaikka ei näilläkään aina kaikki ole ihan ruusuilla tanssimista, niin tarinat näistä on mulle niin kuin lohturättejä kun mulla itselläni on huono päivä. Koska vaikka poijjat ei uskalla mennä terassillekaan, tai siis Hello ei, edes hyvän kahvin toivossa, niin onhan siinä nyt jotain tosi ihanaa, että Tide juo seurana pahaa kahvia. Ja sanoo, että ei se nyt niin haittaa kun Hello höpöttää. Ja kun Hello taitaa olla vähän mustasukkainen.. 😀 Mutta eniten me mennään sekaisin kun Tiitusta ujostuttaa pyytää Helloa matsiin aaaaaa eikö se muka oikeasti tiedä että Hello kuolee salaa onnesta? 😀 Saattaa olla, että joudun nyt oikeasti opettelemaan vähän jefun sääntöjä, koska aiii kuinka olisi kiva kirjottaa pelikeikasta! Niin tulen itseni nolaamaan kun yritän, mutta ei se nyt ole niin justiinsa oikeasti, kun mulla-on-niin-kivaa kirjottaa ja lukea näistä.
Mä tiedän, että mun kommentit on niin kuin keitetystä kaalinpäästä, mutta aika teennäiseltä mun tuntuisi alkaa jotain dialogitekniikkaa kehumaan, koska en lukenut tätä tekstiä ollenkaan sillä lailla. Joka kerta, kun luen tämän uudestaan, mä vain elän siinä mukana, tällä kertaa Hellon roolia. Me mennään yhdessä sekaisin, kun Tiitus sanoo, että voidaan kuherrella koko matka takapenkillä. Me ollaan Hellon kanssa sillä lailla, että oikeesti, voidaanko, voitko muka, ollaanko me tarpeeksi hyviä että sä Tide kehtaat?
Mutta hei, yhden rakentavan kommentin muuten olen sittenkin kehittänyt varmaan viidennellä lukukerralla. Se koskee sun Helloa. Ai kuinka se toimii hienosti ja luonnollisesti sun tekemänäsi. Musta tuntuu niin hyvältä jakaa oma hahmo muillekin: siis löytää joku, joka on kuvitellut mun kuvitteleman ukkelin niin tosi tarkasti ja oikein, ettei sen käytöksestä enää arvaa, kuka sen on kirjottanut. Niin ei käy ihan kauhean usein, vaikka aina välillä joku pääseekin niin tosi lähelle, että hahmon ainakin tunnistaa tosi helposti vaikka sen nimeä ei kertoisi.
Mä olen niin monelta kantilta oikeasti tosi onnellinen, kun loppujen lopuksi päätit liittyä tähän sirkukseen.
Mulla on myös actual footage of le boys.
-
Tätä en tienny kyllä eritellä. Otsonmäen esikuvana on oikea paikka, jossa sanotaan joka sumutetta pippurisumutteeksi, vaan täytyy olla tietenkin sitten niitä toisia, kun niitä kerran joka toisella on :DD Sumute ku sumute 😀 No ei vaan aina sitä oppii uutta
-
Ääh älä Herman usko kaikkea mitä Eira kertoo. 😀 Se on vain sinnissä aina jollekulle, ja yleensä useammalle! On luonnetta siinä flikassa.
Eiralla taisi tosiaan olla jännä ilta. Toivottavasti me saadaan nyt kuulla Hermanista vielä paljon lisää, jos hänellä alkaa sujua Typynkin kanssa.
-
Hei! Kiitos ilmoituksesta. 🙂
-
Päivitetty!
-
Nyt se Eira ehti. 😀
Oi voi sitä flikkaa. Se on oppinut luihuksi karkailijaksi varmaan siksi, kun sitä on aina niin vahdittu. Kotonaan se taitaa olla vieläkin isin vauva, eikä sillä oikeastaan ole oikeuksia sen paremmin kuin velvollisuuksiakaan. Silti se tykkää olla prinsessa. Voin jo kuvitella, miten Eira kertoo nokkavana kaikille, miten häntä haettiin molpoilemaan ja hän pääsi Kyrönjoen varrelle piknikille. Ainakaan minä en ole kuullut, että Eiralla olisi ikinä ollut näin läpeensä jännittävää iltaa. 😀 Herman-paralla taitaa olla Eirassa kuitenkin kestämistä. Mikähän Eirassa viehättää? Ehkä Herman on vain sitä tyyppiä, joka näkee että oikeasti Eiralla on tosi hyvä sydän ja hän on reilu ja ihan kivakin kaveri, kunhan jättää hänen narinansa huomiotta.
-
Voi kun mä tätä nuortamiestä aina haluaisin lohduttaa, ja koska mä en ole sen kanssa samassa tarinassa, taas niin hieroisin Helloa siihen niin kuin unirättiä. Mutta se nukkui, ja vaikka toisiaan pelastavat sankarit on mun lapsellinen unelmatarinani, oli hyvä, että se nukkui. Tiitus on vahva tyyppi, vaikka se pyörittelee päässään välillä aika pelottavan negatiivisia juttuja. Se, että se pelkää, tai että se on nyt näin tosi surullinen ja paniikissa, ei tee siitä yhtään heikompaa. Eihän se ole rohkeutta, että uskaltaa ihan mitä vaan. Se on, että pelkää ja suree, ja uskaltaa siitä huolimatta! Että kestää tämmösen ajatuksenvirran, kun se tulee, ja jää henkiin. Pystyy selkiyttämään itselleen, missä on, päästämään koiran ulos, ja herranjestas vielä huolehtimaan ettei repinyt jonkun Hellon käsiä sijoiltaan, siis välittämään toisesta ihmisestä vaikka on itse vähän pihalla. Ja se uskaltaa jopa mennä takaisin Hellon luo ja etsiä siitä turvaa ja läheisyyttä, vaikka viimeksi kun se teki niin, sen sydän ja keltainen muki särkyi. Tiitus on mun sankari. Sen päässä pyörii monia asioita, joita mun päässä pyörii, ja silti se tekee sellaisia asioita, joita mä haluaisin pystyä ja uskaltaa. Mä oon tarvinnut tällaista hahmoa mun elämään, ja mä oon yrittänyt jopa kirjottaa sellaista kerran itse, tietenkin epäonnistuen. Edes romaaneissa ei ole Tiituksia muuten kuin ihme uhreina, ja mä olen niitä kyllä etsinyt. Ja jos mä tarvin Tiituksen tarinoita näin kauheesti, niin muidenkin täytyy tarvita, koska mä en ole uniikki.
Keltainen muki suhteen symbolina toimii ihan tosi hyvin. Se on taiteellinen ratkaisu, mutta oikein erityisesti symboli. Kyllä me ymmärretään, mikä on sirpaleina ja mitä ei voi korjata, kun Tiitus itkee, kun sitä ei voi korjata. Kyllä me tiedetään, mihin tulee haavoja ja sattuu niin, että tuntuu että kuolee kunnolla, kun yrittää kerätä sen sirpaleita roskiin, kun niistä ei enää ole muuta kuin satuttamaan. Ja mitä haamukipua se on, kun vielä nytkin painajaisesta herättyä muki viiltelee kättä. Ehkei se kaikkia viillä niin pitkään, mutta taas mä olen niin kuin Tiitus: mua ainakin viiltää, ja just niin kuin Tiitusta. Että ei koko aikaa, ei joka päivä, ei aina edes kuukausiin, ja sitten joku uni tai pikkuasia aiheuttaa sen että taas tuntuu. Mutta se on ihan okei. Mä ajattelen, että jos mussa ei tuntuisi ikinä miltään, se olis kaikki ollut turhaa. Toisaalta kun siitä kuluu oikeasti tarpeeksi aikaa — joillekin se on kuukausi, kuukausia, toiselle vuosi, vuosia — niin ei enää muistele mukeja ja sirpaleita. Kun silloin muistelee, muistaa vain auringon värjäämät hiukset, parfyymin ja lempeän hymyn, koska sitähän oli paljon enemmän kuin mukin sirpaleita. Sitä paitsi rakkaus on se tauti, josta oikeasti paranee vasta, kun saa uuden tartunnan jostain. Ja sen symboli mulle on tässä se, miten Tiitus lopuksi saa sirpaleet mielestään. Ne varmasti palaa sinne vielä, mutta aina vaan harvemmin. En tiedä, tietääkö Tiitus sitä: mä olen ollut lukevinani, että sen suhde Birgittaan on ollut sen ainoa sellainen pitkä suhde, josta se kuvitteli rakentavansa jotain ikuista. Mikä onkin tietenkin normaalia: onhan Tiitus vasta päälle parikymppinen, jonka elämään mahtuu jo yksi sellainen hieno suhde.
Kaiken lisäksi, sanonpa vaan, että tämä on hienoiten kirjoittamasi lukemani tarina tähän asti. Tämä on tyylikäs, ja varmaan eniten symbolisuuden ja syklisyyden takia.
-
Mulla on ollut vaikka mitä eläimiä. Jo lapsena äiti antoi tuoda melkein mitä vaan. Mutta kun opiskelin, hankin rottia, ja niitä se ei sulattanut. Se pelkäsi niitä, se inhosi niitä, sen mielestä ne haisi koko ajan, eikä se voinut käsittää miten annoin mun itse kasvainten takia lopettamat tuttujen käärmeille, kun ne kuitenkin oli mun lemmikeitä, vaikkakin sen mielestä kamalia. Mun kavereilla, joilla oli rottia, oli vähän samanlaiset äidit, mutta yksi ero meidän äideissä oli. Mun äiti ei i-ki-nä heittänyt sellaista läppää, että mun rotat pitäis tappaa, päästää irti tai muuten tuhota. Vaikka se avoimesti niitä vihas ja pelkäs, se ei olis ikinä sanonu niin mun lemmikeistä. Mä halusin, että Eetu suhtautuis nyt Noan örkkiin ihan samalla lailla. Vaikka se ei näkisi siinä mitään järkeä tai arvoa, se ymmärtäis että kyse on jonkun hullun lemmikistä. 😀 Kunhan peto pysyy purkissaan, voi rauha säilyä.
Arvaa, miten Eetu pahoitteli itse seuraavana päivänä, siis tänään, tarinassa joka jäi kesken? Se odotti Noaa happamana tuvan pöydän ääressä kahviaikaan kera kahden sellasen pienen Fazerin mustikkapiirakan, jotka se sitten liu’utti Noalle jurona. Tiedätkö kuinka kakarat ojentaa keräämiään kukkia vieraille tädeille ja sedille käsi suorana ja poispäin vihaisen näköisinä ihan arkuutensa takia? Jotain samaa siinä oli, mutta en kerennyt kirjoittaa tarkemmin, mitä. 😀 En tiedä, mitä se tarkasti ottaen sanoi, mutta sai se yskittyä ihan ymmärrettävän anteeksipyynnön itse. Sen jälkeen se keskittyi kahviinsa niin kuin sen pinnasta olisi nähnyt tulevaisuutensa, jos olisi oikein kulmiaan kurtistellen keskittynyt. 😀
Noita lintuja ja muita elukoitahan löytyy nyt aivan hirveät määrät, ja täälläpäin niille ei ihan oikeasti voi yhtään mitään muuta kuin astua päälle. Onneksi suurin osa hyppivistä poikasista on ihan ehjiä, ja parin viikon kotihoidon jälkeen ne lentää pois. Osa on jopa jo niin vanhoja, että ne ääliöt on lähteneet pesästä tahallaan ja emo ruokkii ne maahan. Sitten on pääskyt! Mun koirapuistokaveri on ihan lintufriikki ja sanoi mulle eilen, että jotkut tietyt pääskyt ei laskeudu ollenkaan maahan ensimmäisenä elinvuotenaan, kun muuten ne ei pääse ylös enää!! Mitä sekin on!!
Onneksi Noa oli rohkee. Mulle tulee aina epätoivonen olo niistä ihmisistä, jotka näkee noita rikkinäisiä lintuparkoja ja päivittää vaan tyyliin Facebookiin että vitsi kun kävi sääliksi. Tekee mieli äyskiä, että no olisit astunut sitten päälle, luuseri! Joku kettuhan sen tosiaan lopulta lopettaa, mutta silti siinä menee ihan liian kauan. Kyllä mä tiedän, että kun noita sattuu omalle kohdalle, niin onhan se aivan hirveä tilanne. Mun tulee aina huudettua jotain ihme metsästyshuutoa kun muute en uskalla. 😀 Samaa mölinää, jonka voimalla uskallan tappaa oikeen isoja ja rumia lukkeja. :DD
Tässä oli erityisen hyvää taas lopetus. Sen piti loppua tähän, taas, jaarittelematta, tyylikkäästi.
-
Oi eeeei, mitähän isäntä on mieltä siitä, että tuore emäntäehdokas ei saa unohdettua pientä mahtiegovideota? 😀 Ainakaan lastentapahtumien talutteluehdotuksesta ei ilahtuisi. Ei Hopiavuorella, eikä varmaan Nellylläkään ole varaa niin mahtaviin vakuutuksiin, että sellaista uskaltaisi tehdä. Vaan olisihan se nyt muutenkin aivan sairaan kiva kamu. Taskukokoinen. Siitä voisi opettaa vaikka tryffeliponin…
Vai on se Noakin ryhtynyt härnäämispuuhiin. 😀
-
Jes, Herman tuli taas!
Voi Eiran rankkaa elämää. Eilinen meni pilalle, kiitos Hellon, ja nyt Tiituskin tekee kaikkensa että tästäkään päivästä ei tulisi mitään, se ketku. 🙂 Eira on varmaan itse mielissään, kun pääsi livistämään tallin väen haukankatseiden alta, mutta veikkaanpa, että nuhdesaarna odottaa kotopuolessa. Kyllähän Eiran porukat pian saavat tietää, että sitä on oltu ajelemassa: kyllähän Eira ja Herman kirkonmäellä nähdyksi tulevat!
Katsotaan, mihin he karkureissullaan ehtivät seikkailemaan ennen kuin joku surkeimmassa tapauksessa heidät nappaa!
-
Ei se ole helppoa Otsonmäellä. :/ Vaikka pieni kylä onkin oikeasti yhteisö, jossa tuntee kaikki ja uskaltaa jättää ovensa, autonsa ja fillarinsa lukitsematta, tämä on sen varjopuoli. Yhteisö hyväksyy vain tietynlaiset jäsenet, ja jos siitä mallista poikkeaa, on yksin. Vaan voihan se olla, että Tiitus murehtii osin turhaan. Hello on nimittäin ainakin löytänyt paikkansa Otsonmäellä. Vaan ei se helpota. Itsekin ajattelisin, että no Hello on Hello. Se on suosittu, se on koko ajan pää auki kaikille ja puhuu itselleen kivestäkin kaverin. Just Tiituksen pehmeämpi puoli mua viehättääkin: kun kaikki ei ole niin helppoa ja yksinkertaista. Ja taas kerran, taas juhlin, kun Tiitus uskaltaa.
Voi pojaaaat kun ootta ihaniaa. Olen lukenut tämänkin jo jotain neljä miljoonaa kertaa illan mittaan. Kun löysit Tiituksen oman äänen (jo siis aikaa sitten), mä tykkään näistä jutuista kerta kerralta enemmän. Ei näissä edes tarvitse tapahtua mitään maata mullistavaa, ja silti pidät mut tyytyväisenä kun sillon tällön huomaan että olet julkaissut oikeastaan mitä tahansa. Sun pitää kertoa mulle kaikki. Koko menneisyys ja tulevakin. 😀 Siitä Tiituksen siskostakin, joka viimeksi mainittiin. Siitä mitä se näkee, kun se katsoo peiliin, ja mitä mieltä se on kotitöistä. Mikä sen lempparilaite olisi Lintsillä, ja oliko sillä lapsena hamsteria vai ei. Mulla on outo tapa fanittaa.
-
Ennenkin olen kyllä sanonut siitä, miten tykkään sun ratsastuskuvauksista. Ne on sellaisia, joihin voin uskoa, ja joka ratsastuskerralla tehdään vieläpä ihan uudenlaisia juttujakin. Myös estehommat meni mulle ihan täysin läpi. Olen aika kateellinen, kun mun kaikki oikea ratsastuskokemus on kuitenkin länkkärihepoista, enkä oikeasti ymmärrä enkkuhepoista aivan kauheasti… Näistä sun jutuista tulee aina semmoinen kutina, että tekisi mieli kirjoittaa ratsastuksesta itsekin. Mutta kun ei osaa. Missähän se mun Mikael Kontiokorpi luurailee: sillä on ainoa hevonen, jota osaan käsitellä… :DD
Lisäksi on oikein erityisen kivaa aina kun joku viitsii muistaa Pasia. En yleensä itse oikeasti poneista pidä, en edes virtuaalisista, mutta onhan Pasi nyt ihan omaa luokkaansa. <3 Se on kuitenkin Hopiavuoren ison tarinan kannalta mulle sellainen sivujuoni, jota säästelen siihen asti, että mulla ei ole oikein muuta kirjoiteltavaa. Nyt on niin ihanan paljon, että Pasin osana on odotella vuoroaan. Onneksi se pääsee aina välillä vilahtelemaan muiden jutuissa! Ja liikuntaakin saa. Tavallaan harmi, että kaikki mun ukkelit on aika isoja ja painavia ratsastamaan Pasilla tosissaan, Inarikin. Eira taas on niin ääliö, että tappaisi itsensä, jos sen päästäisi hommailemaan liiaksi Pasin parissa...
-
Tällainen hahmon itsensä kirjoittama esittely on hyvä tapa tutustua omaan hahmoonsa! 😀 Mä kirjoittelen aika usein näitä itsekin omista sivuhenkilöistäni. Suurimmasta osasta mulla taitaa olla tällaiset pöytälaatikossa. Jotenkin niistä hahmoista tulee heti itselle elävämpiä, kun niille on antanut suunvuoron. Janne vaikuttaa kivalta iskältä, vaikka onkin flikkojen mielestä vähäsen lepsu. Ainakin häntä kiinnostaa jälkikasvunsa puuhat ja hän on kiinnostunut varsinkin Jitan jutuista.
-
Voi veljet. Mietin, mitä Noa mahtaa sanoa, kun isäntä tulee hulluksi. Noa kun on niin letkeä tyyppi, mutta toisaalta, kuka tuollaista nyt ihan rauhassa katselisi..? Eetuhan ei varsinaisesti ole edes vihainen, vaan ihan kauhuissaan, ja yrittää raivoisasti pelastaa ensin muut ja sitten itsensä. Paitsi ei Noaa, koska itsehän hän Eetun mielestä olisi kuolemansa aiheuttanut ottamalla tuollaisen pedon riesakseen. 😀
Vaikka Eetu on raivona, musta on tavallaan aika harmi, että Noa kuvittelee sen tekevän jotain edes käärmeelle. Ei se tekisi. Silloin, kun se ei ole niin hädissään, kyllä se käsittää, että Loimukin on jonkun lemmikki. Samoin musta tuntuu pahalta, miten Eetu räyhää yläkerrassa Noalle. Siis mä en kirjoittanut tätä, ja mä en ole Eetu tai sä Noa, ja silti mulla on itselläni sellainen olo, että mun pitäisi tulla pyytämään anteeksi ja olla pahoillani. Mutta ainahan se on hyvän taiteen merkki, kun lukijassa herää tunteita. Ja mussa heräsi: mulle jäi tästä lopusta todella inhottava olo! 😀 Nyt yritän hioa tosiaan tekstiä, jossa Eetu olisi vähän nöyrä, mutta mulla on vaikeuksia. Yhä uudelleen mä tuun kirjoittaneeksi siihen ennemminkin itseni kuin Eetun!
Itseni takia mä taidan toivoa, ettei Noa nyt liikaa suuttunut, tai ala vihata tyhmää isäntää.
-
Aloitetaan lopusta, koska voiii vitsit mä tykkäsin siitä eniten. Miten hienosti saitkin kuvattua sitä, kuinka koko juttu eskaloituu! Yhden tiedonmurusen kun luovuttaa jollekulle, niin kuluu muutama sekunti ja kaikki tietää, ja sitten schaisse ja tuuletin kohtaavatkin jo. Tämän tarinan lopun mä näen niin elävänä. Eniten tuli keskityttyä Eetuun, koska se pelkää käärmeitä. 😀 Ja ai kuinka mulla olikin sitten hauskaa kirjoittaa se tämän jälkeen reagoimaan. On niiiin kivaa löytää välillä syy, jolla saa oman hahmonsa tekemään asioita ihan päin vastoin kuin yleensä.
Kaikkihan me taidettiin tietää, että lopulta Loimu karkaa, ja oikeastaan vähän odottaakin sitä jo. En ole hirveästi spekuloinut, miten mahdat sen toteuttaa, mutta ainakin mun odotukset täytit kyllä. Kun lukija tietää, mitä on odotettavissa, on vaikeampaa onnistua häntä viihdyttämään: yllättäminen on helpompaa. Mutta hei, nyt meni hyvin. Se johtuu siitä, että valitsit katseluvinkkelisi hyvin. Tällä kertaa oli tehokas ratkaisu jättää Noan varsinainen toiminta vähän sivuosaan ja keskittyä siihen, miten hän spekuloi käärmeen liikkeitä ja olinpaikkaa, ja vähän suunnittelee metsästävänsä sen salaa…
Onneksi liero ei päässyt keskuspölynimurin kanaviin! Sen jälkeen se olisi nimittäin ollut lopulta entinen liero! Muutenkin vanhoissa rintamamiestaloissa on pikkasen enemmän piilopaikkoja ja pakoreittejä kuin kerrostaloasunnossa, niin kuin Noakin sanoi. Ja kun kaikki luukut ovat auki yötä päivää, niin Loimu olisi voinut päätyä vaikka ulos asti.
Mua ei niin käärme haittaisi, muuten kuin että en haluaisi mun hurjien kahvipaketinkokoisten tappajakoirien olevan sen kanssa valvomatta, kun ne ärsyttäisivät sen oikeasti puolustautumaan. Mutta Eetu… Oi voi… 😀 Mun pitää vielä kirjoittaa sulle, miten se koettaa sovitella.
-
Voi Tideeee en olisi osannut aavistaa että hän ottaa tämän verran tosissaan Eiran ampumatouhut. Voi voi. Kun vain Tiitus ei olisi ollut Hellon kanssa ja täten Eiran mielestä jo menetetty tapaus, kyllä Eira olisi Tiitustakin varten ihan varmasti ammuskellut ohi. <3 Ja kyllä ainaki Hellon mielestä Tiitus on aivan varmasti vaikka minkälainen pyssyllä ampuva sankari. :DDD
Vitsit kun tarvisin Tiitusta näköjään jo suoraan suoneen kun olen niin koukussa. Enkä pelkästään siihen, miten se Hellon kanssa kuhertelee, vaikka meinaankin tietenkin kuolla joka kerta. Vaan ihan siihen, miten se vaikka Eirasta ajattelee, ja miten se, OMG, oikeesti menee leikkimään Eiran outoa opeta-mua-ampuun -leikkiä!! Ai että se on lempee, ja se on kiltti. Tiedostan, että mulle on nyt vaarassa käydä niin, että alan sääliä Tiitusta, kun olen itse rakastunut siihen. Etten enää uskalla heittää sen silmille vastoinkäymisiä, vaikka just niistä syntyy tarina... :DD
Mutta ehkä nyt edes hetken hengähdystauko... :DD Mä huomaan, että mä oon itse nimittäin oikeessa elämässä tosi tyytyväinen, kun tää pikku rakkaustarina on onnellisessa suvantovaiheessa. Kyllä mä kohta alan potkia draamaa esiin. Ihan kohta, ihan kohta... Ihan viis minsaa vielä... Me vielä hetki Hellon kaa nautitaan siitä miten Tiitus pitää Helloa kädestä kun ne ajaa hakeen tonnikalapitsaa...
-
Mitä meidän teinit. 😀 Noin vaan sopivat seurustelusta. 😀 Mä sain tästä lyhyestä jutusta aivan kauheasti hupia. Jotenkin se, että just nämä kaksi ovat lapsellisia, viihdyttää näköjään mua. Viimeksi hymyilin näille samalla lailla, kun ne olivat tosi salaisina Hopiavuoren tuvan portaikossa. Koska hei. Onhan se raskasta olla aina niin tosi aikuinen ja tosissaan ja vakavasti otettava.
-
Aii voi meidän vauvoja kun ne on söpöjä. Mun mielestä näiden hillitty draama sopii näiden luonteisiin. Eetuhan on tosi jähmeä tyyppi, ja Nellykin, vaikka räiskähtelee välillä, tuntuu tekevän sen ennemminkin huumorimielessä kuin vakavista asioista. Sen sijaan, että nämä hyppisivät seinille, nämä vaihtavat muutamia katseita ja sanoja ja pysyvät päidensä sisällä, ja silti ehtii tapahtua vaikka mitä. Olenkohan lie sellaisesta draamasta edes ennen lukenut? Yleensä kaikki on kuin suurta teatteria. Siinäkään ei ole mitään vikaa, ja tykkään kirjoittaa ja lukea siitä, mutta ei ole tainnut tulla tällaista ennen vastaan! Ja mä aika paljon luen… On nämä kaverit aika spesiaaleja. 😀
Kaikesta suloisesta, mitä olet tähän kiroittanut, kaikista hienointa on minusta se, että Eetun nenä punoitti.
-
Voi ääääh en ikinä pääse tuohon tarkkuuteen, johon sinä pääset joka kerta. Siihen, että Facebook kuulostaa ihan oikealta Facebookilta, ja töidenkin etsiminen siltä niin kuin se nyt tapaa tapahtua! Menemättä kuitenkaan sellaiselle nysväämisen tasolle, että lukija tylsistyisi.
Mulla on sekava olo tästä tarinasta, ja lähinnä siksi, etten tiedä, mitä tässä käy. Nelly aloittaa puheensakin niin varovasti ja TOSI PELOTTAVASTI, että tiesin heti, mitkä muistot ja ajatusmallit Monsieur Eetussa kytkeytyvät päälle. Ai jai. Tämä on vähän niin kuin telkkarisarjojen viimeisten tuotantokausien jaksot. Jää niin ärsyttävästä kohtaa auki, että raivostuttaahan se, jos ei ole seuraavaa tuotantokautta vielä julkaistu.
Oikeasti taas, kun näen Nellyn ajatuksetkin ja tiedän hänen tilanteestaan Eetua enemmän, tilanne näyttäytyy ihan toisenlaisena. Vaikka Eetua ei haittaa, että Nelly asuu pihassa, ei se voi ikuisuusratkaisu olla. Ei siinä pysty talveaan viettämään, tai joutuu käyttämään älyttömät määrät kaasua ja sähköä: melkein tulisi halvemmaksikin joku Otsonmäen asunto. Eikä Nelly ainakaan vielä edes mistään erosta puhunut, niin kuin Eetu pelottavasta aloituksesta heti tietenkin luuli.
Ai vitsit. Äkkiä nyt lisää tarinaa ja loppuratkaisu mulle tai en voi nukkua!!!
-
Kiva pirteä heppatarina. 😀 Bell toimii kuin unelma. Olisivatpa kaikki hevoset tällaisia. 😀 Ihan kuin suoraan jostain heppakirjoista, joissa esitellään ihania unelmaheppoja. <3
Tykkään paitsi heppajutuista, myös siitä, miten olet viimeaikoina ottanut muita tallilaisia mukaan tarinoihisi. Jitta oli muistaakseni joskus taannoin vähän sitä mieltä, että Hopiavuoren tiiviiseen porukkaan voi olla vähän vaikea päästä mukaan. Nyt hän tuntuu olevan saman tien tiiviimpi osa porukkaa!
-
Okei, nyt sulla on havainnoitsija-Tiitus ja päähenkilö-Oona. Musta tämä on hyvä asetelma ja käytän sitä itse paljon, koska hahmot aina luulee kauheesti olevansa jotain, mutta ne ei ole. Helposti esim. tyyppi luulee olevansa sairaan kirjaviisas ja mielenkiintonen, ja oikeasti se onkin vaan ja ainoastaan kuiva ja ärsyttävä pätijä. 😀 Tai joku luulee olevansa hauska, ja on oikeesti lapsellinen. Ja se ei tuu esiin, koska kun kuvittelee olevansa oikeen hauska ja on oman tarinansa ainoa kertoja, kertoo jutut niinku ne olis hauskoja. Jos vielä haluaa hämmentää muuten lisää itseään näillä ajatuksilla, niin ajattelepa, ettei ihmiset OIKEASTI ole mitään. Ne vaan pitää itseään jonkinlaisina riippuen omasta ajattelutavastaan, niiden äiti pitää yhdenlaisena, paras kaveri toisenlaisena ja niin edelleen… Musta olisi rentouttavaa olla Oonan kanssa, koska mun ei tarvisi sanoa mitään. Vaikka Eira taas loukkaantuisi suu auki, kun Hänen Juttuja ei kuunneltaisi. 🙂 Pitäisin Oonaa hyvänä tyyppinä, Eira koppavana ääliönä.
…miten niin se näkyy, että vietän päiväni ihmisten laumakäytöstä liikaa miettien? 😀 Ihminen on kaikkein suloisin ja oudoin eläinlaji hei. Vitsit niillä on omituisia tapoja ajatella ja toimia.Vaikka on hyvä ja tärkeä juttu näyttää hahmoja melko neutraalisti muiden kuin niiden itsensä silmin, mua kiinnostaisi aivan hirveästi nähdä sun lisäävän tähän vielä joku kerta pienen twistin. Keikauta asetelma niin päin, että sun kertoja on edelleen sun päähenkilö, vaikka havainnoi toista. Eli siis että sun kertojan asenteet on suuremmassa, tai vähintään yhtä suuressa osassa kuin toisen tekemiset. Tässä Tiituksen hyväksyvä asenne näkyy kevyesti joo, mutta se on niin kuin laveeraus maalauksen taustalla ennen kuin aletaan oikeasti hommiin. Se näkyy sieltä ja peittää valkoisen, mutta siinä ei ole yksittäisiä yksityiskohtia, eli ajatuksia, joten se on nimen omaan taustaa eikä Tiitus ole päähenkilö. Kahdessa viimeisessä kappaleessa esiintyy pari yksittäistä siveltimenvetoa, horisontti. Piirrä puita tai aaltojakin jollain kerralla, niin tiedetään ollaanko maalla vai merellä, ja kun oikein innostut, koristele sinne sääilmiöitä ja valotuksia niin tutustutaan kertojaan ihan uusilla tavoilla, post-postmodernissa maailmassa kun eletään. 😀 Tässäkään tavassa, että kertoja vain havainnoi, ei siis ole kerrassaan mitään vikaa, ja niin kuin sanoin, itse teen tätä tosi tosi paljon. Tämä on paras tapa näyttää toinen hahmo sellaisena kuin hän on, ellei sitten halua ihan kaikkitietävää kertojaa käyttää, joka minusta yleensä menee vähän tylsän puolelle ilman kunnon twistiä. Lypsäisin sulta vain mielelläni vähän vielä vaikeempaa kirjotettavaa jonain päivänä, kun mietit, mitä tänään tekisit. 😀 Se kehittää samalla eteenpäin sun kunkin hahmon yksilöllistä tapaa havainnoida ympäristöään. (Esimerkkinä tästä se Tiituksen tarina, jossa Linnut Lauloi Ja Aurinko Paistoi: just Tiituksen mielentilassa näkisi asiat niin. Joskus Tiitukselle kehittyy ihan oma tapa nähdä neutraalistikin!)
…joo kyllä, mä olen oikeassa maailmassa se ihme tyyppi, jolle piti selittää ja näyttää ja havainnollistaa varmaan kaksi tuntia yhden kerran, mitä ihminen tarkalleen ottaen näkee, jos se on värisokee, koska yks mun hahmo sattuu olemaan, vaikka kukaan ei kai vielä edes tiedä sitä. Kiitos, ex-appiukko. Samantyyppistä vääntöä käydään välillä nykyäänkin yhden kanssa, jolla on asperger. Eikä siihen tarvita edes mitään erityistä, että mua kiinnostaa, tuoksuuko leikattu nurmikko sun mielestä samalta kun mun. :DDHaluaisin nähdä Oonaakin mahdollisimman pian Hopiavuoren maneesilla. Mulla on epäilys, että mulla on parikin leikkikaveria, joiden tarinoille Oonan tapainen tyyppi tekisi hyvää, mutta vielä en voi olla varma. Oonan omaa persoonaahan ei olla vielä nähty kuin tässä ja Oonan omassa tarinassa. Kun hän vieraili aiemmin, suurin osa Oonan jutuista keskittyi hänen hevostensa persooniin, ja Oona itse ei vielä ole päässyt kauheasti juoksemaan tukka putkella vapaana omine mielipiteineen. 🙂
