Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mitäs me yövieraat
Ravistelua. Olkapäästä. En halunnut herätä. Yritin hätistellä Helloa. Jos hän ei saisi itse ratkaistua ongelmaansa, se saisi odottaa aamuun. Hän ravisteli minua kuitenkin uudelleen, joten kohosin tyynyltäni käskeäkseni hänet ihan verbaalisesti tiehensä.
Huomasin tuijottavani Noaa suoraan silmiin puoli-istuvassa asennossa. Tuntui kuin jääkuutioita olisi putoillut vatsaani.
Katsoin Nellyä, jonka sängyssä istuin. Mietin, pystyisinkö lyömään itse itseäni nyrkillä naamaan, vai pitäisikö pyytää jotakuta toista hoitamaan se?
Ajattelin, että voi paska. Nyt minun elämäni on ohitse. Kuka tänne nyt enää hevosiaan halusi tuoda, kun isännästä ja hänen työntekijöistään aikaisi kulkea huhuja? Eikä Nellykään varmaan muutenkaan haluaisi, että koko maailma, tai siis Otsonmäki tietäisi minun nukkuneen täällä.
Sitten katsoin taas Noaa kunnes vaivuin takaisin tyynylle käsittämättömästi, sanattomasti nenän kauttani nuristen ja peittoa paremmin päälleni vetäen. Minun piti hengittää vähän, että heräsin, enkä kuolisi sydänkohtaukseen siinä paikassa. Sydän hakkasi säikähdyksestä, eikä pelkästään yhtäkkisen heräämisen takia.
”Onko hevooset kunnossa?” kysyin sitten kireästi, ja Nelly liikahti siihen malliin, että oli heräämässä, ellei jo suorastaan hereillä.
”Mitä? Ai. En mä tota tiiä.”
”No. Sitten sinet ookkaa mua ettimäs”, mumisin. Näin miten Nelly avasi silmänsä ja tajusin olevani vähän mustasukkainen. Se oli irrationaalista, ja vieläpä typerää. Minähän olin vain halunnut nukkua jonkun vieressä. En muuta, enhän? Vedin peiton korvani päälle ja yritin olla kurtistelematta kulmiani. Noa saisi kyllä luvan mennä ulos odottamaan, niin että minä mahtuisin edes vetämään paidan päälleni ja häipymään noiden kahden suunnitelmia häiritsemästä.Ai vitsit, miten tyhmä minä olen.
-
Meneekö Kerttu hetkeksi Typyn ja Flidan kanssa aluksi? Onko jonkun tilanne muuttunut ja pitäisi siirtää? Talli alkaa olla täynnä, ja varmasti joudutaan jossain vaiheessa laittamaan kaikki uusiksi, kun tiedetään enemmän kokoonpanosta. Tämä järjestys on nyt kuitenkin jo useaan kertaan korjailtu, joten se ei ole enää välttämättä kivoin?
-
Tässä suhteessa olen jo kehitellyt Tiituksesta teorioita. Saatan olla liian pakkomielteinen simuloitujen ihastusten suhteen, mutta halvallapa saan huvini. Hän huomaa tuijottavansa Nellyn huulia — ja samaan aikaan Eira on söpö ”noin niinku tytöks”, Noalla on kauniit silmät ja Hellon lähellä ei saa hengitettyä. Ei minulla ole tarvetta tukkia Tiitusta mihinkään laatikkoon, mutta kunhan ilokseni spekuloin.
Harvemmin otan suoria lainauksia tekstistä, mutta nyt täytyy. Minusta on tosi huvittavaa ja etenkin erinomaisen kekseliäästi kirjoitettu, kuinka Rampe on kiinnostunut Linneasta.
Hän oli siis oikeasti kiinnostunut kyseisestä naisesta, koska ei Rampe tiedä edes omista opiskeluistaan noin paljon.Tavallaan jo odotan, että Tiitus tulisi tallille Poikain Kaa. Huomaisivatkohan he jotain, vai keskittyisivätkö vain hevosiin? 🙂
-
Voi Tiiituuuuus. 😀 Tiitus on niin inhimillinen, suloinenkin, ja vähän reppana. Ei tainnut koulupäivä olla tänään kovin tuottelias, mutta väliäkö tuolla. Tiitus on nyt vähäsen sekaisin, ja suosikkieläinlajini, ihminen siis, on mielenkiintoisimmillaan ja huvittavimmillaan ollessaan vähän sekaisin.
Jänskättää vähän Tiituksen puolesta, mitä kaverit mahtavat tuumata, jos lopulta saavat vihiä siitä, ketä hän ajattelikaan. Tämä ei taida olla sellainen asia, jota tyypillisesti huudeltaisiin kovaan ääneen jefupiireissä. Tai Seinäjoen ulkopuolella muuallakaan. Otsonmäellä ja muissa pikkukunnissa on aika kova paine ”olla normaali” joka suhteessa. Muuten joutuu jonkun hampaisiin. Vieläpä yleensä jonkun sellaisen, jota ko. asia ei pätkääkään oikeasti kosketa.
…ja samaan aikaan myhäilen itsekseni ja olen vähän kateellinenkin Tiitus-paran tilanteesta, siis kirjoittajana. Jos sekä Hello että Tiitus olisivat minun hahmojani, ajaisin Helloa paljon enemmän olemaan tahattomasti aina liian lähellä ja aina ihan pihalla, ja Tiitus-raukkaa menettämään mielenrauhansa. :DD
Minäkin kehuisin vielä lopuksi kontrastia jefun hyökytyksen ja Hellon pukinnan välillä!
-
Mikäs sen paremmin murehtimiseen auttaisikaan, kuin hevosterapia, ja vielä kun on noin mukava hevonen kuin Dips! Ratsastuskohtaus onkin tämän tarinasi hienoin ja onnistunein kohta. On niin rentouttavaa ajatella sekä ratsastajaa että ratsua oikein huokaisemassa yhdessä. Myös miljöön kuvailussa onnistut tässä tosi hyvin. Auringon lämmön voi oikein tuntea maastoon lähdöstä lukiessaan.
Jakessa on jotain tosi hellyyttävää, kun hän pohdiskelee sitä, miten Sofi mahtaa viihtyä kesän. Eiköhän kaikki kuitenkin hyvin järjesty. Otsonmäellä ei hirveästi ole harrastusmahdollisuuksia, mutta sentään on hiekkamonttuja uimista varten, ja oma järvikin. Eikä sitä tiedä, vaikka Sofi lopulta kiinnostuisi hevosista: pitäähän hän ilmiselvästi koirastakin.
-
Voi miten Noa hössöttää. 😀 Pärjääköhän se Flida nyt yhdellä riimulla? Mitä jos sille tulee ikävä? Taidamme kaikki olla tällaisia, kun oma lemmikki pitää viedä vaikka hoitoon hetkeksi. 😀
Totta puhuen en tajunnut edes miettiä, miten Noa mahtaa ajaa autoa. Se tuntui niin normaalilta ajatukselta. Mutta joo: tietenkään hän ei voi ajaa millä tahansa. Tottakai hänen on täytynyt tutustua autoon etukäteen ja katsoa, pystyisikö ajamaan kunnolla.
Tähän asti on nähty epäröintiä ja jossittelua. Mitähän sitten tapahtuu, jos Flida saadaan kantavaksi onnistuneesti? Onko kauhun vuoro? 😀 Vai käykö Noalle niin kuin eläimammoille, että mystinen rauha valtaakin hänet? Salaa toivon, että näkisin rauhallisen ja tasaisen Noan hyppimässä seinille. :DD
Kelpaako tänään kritiikki? Olet yleensä tosi taitava muotoilemaan dialogia ja erityisesti tekemään repliikeistä hahmojen näköisiä, mutta tässä tarinassa ensimmäinen dialogi Eetun kanssa ei ole niin sujuva kuin muut dialogisi. Vertaa vaikka toiseen dialogiin ihan tässä samassa tarinassa: se on tavallista hyvää tasoasi. Noan äänessä on joku vinossa ekassa dialogissa. Ehkä se johtuu lyhyistä virkkeistä ja huudahduksesta? Tulee sellainen olo kuin Noa hihkuisi. Enkä ole ennen kuullut hänen hihkuvan. Toisaalta olenkohan nähnyt häntä ikinä vielä varsinaisesti innoissaan..? Jos hän on innoissaan, tulisi sitten johtolauseetkin virittää samaan tunnelmaan. Nyt ne ovat rauhallisia ja tavallista Noaa, mutta repliikit eivät minusta olekaan.
Älä nyt ala kuitenkaan kuvitella, ettet osaisi rakentaa repliikkejä ja dialogia. Osaatpa, yleensä olet sairaan taitava. Sitä paitsi keksithän juuri esim. maailman eetumaisimman fraasin ja vieläpä täysin nappiin murtaen: nykkö tootta lährös?
-
Luin tämän heti, kun julkaisit tämän, enkä tiennyt mitä sanoa. Luin uudestaan aamulla, ja vielä päivälläkin, ja nyt taas, enkä tiedä vieläkään paljoa paremmin. Tässä jutussa on niin tosi, tosi paljon kaikkia hyviä juttuja, etten osaa ollenkaan päättää, mitä nostaisin esiin. Lisäksi tämä oli kokonaisuudessaan niin uskottava juttu, että koin lukevani oikeasta ihmisestä, ja sitten tulin miettineeksi, että saako tätä edes kommentoida.
Mitä siis sanoisin? Nostaisinko esiin hahmosi? Ymmärrän Heliä nyt. Noakin viittasi siihen, että Heli on pelottava, ja niin minäkin, siis kirjoittaja, olen vähän arastellut häntä. Nyt varmasti suurin osa hahmoistani arastelee edelleenkin, koska he näkevät vain topakan ja tomeran ulkokuoren. Minä en kuitenkaan enää. Ei Heli ole pelottava ja vaarallinen, vaan joku, joka kärsii itsekin. Samalla hän muistuttaa minua tehokkaasti siitä, että en saisi tehdä ihmisistä heti oletuksia. Kaikilla on vaikeuksia ja ongelmia, ja pitäisihän minun tajuta, etteivät ne näy päälle. Tämän tekstin jälkeen olen pahoillani Helin ja kaikkien muiden helien puolesta.
Sittenkö keskustelu Inarin kanssa? Se flikka on ihan elementissään tässä tarinassa, ja niin kuin Heli, hänkin on aika hyvä piilottamaan niin ongelmansa kuin parhaat puolensakin. On helpottavaa, että Heli löysi edes jonkun seurakseen istumaan karsinaan, siis Inkan lisäksi. Mutta samalla on surullista, että se on Inari: jotenkin ajattelen, että Heli olisi ansainnut jonkun, hmm, ”paremman”.
Ja tupaan meneminen? Ehkä kaikkein parasta tässä on, että kirjoitit Helin nousemaan jaloilleen ja päättämään mennä sisään ja sanomaan olevansa vahva. Tämä saattaa olla se teksti, jonka joku tosielämän heleistä tarvitsee juuri nyt lukeakseen, varsinkin kun se loppuu näin.
Tästä on suorastaan rumaa enää jatkaa puhumalla itse tekstistä, kun aihe on niin vaikea ja vakava, mutta täytyyhän minun: olet aivan uskomaton kirjoittajavelho. Tämän julkaisemisesta on pian vuorokausi, ja olen vieläkin sekaisin.
-
Oi vitsi. Mä tunnen tuon ryhmätyön tuskan jokaiselta kouluasteelta, yliopistostakin, ja nyt se on mulla edessäni ja selvitettäväni kun olen itse ope! Varmaan ihan jokainen voi samastua tähän kauheuteen, kun kukaan ei tee mitään, tai kun kaikki myötäilevät toisiaan liikaa. Ikinä opiskelijoiden ryhmät eivät vain toimi! Lari sen sijaan kuulostaa aika ihanalta… Mistä sen tietää, vaikka Matildalla olisi aikaa toisella kertaa. 😀
Samoin samastun ajoissa olemisen tarpeeseen ja siihen inhottavaan oloon, joka tulee kun kuitenkin joskus myöhästyy. Samoin kuin auton vieressä kököttämiseen ja varpailla kivien kaivelemiseen: en taida olla niin hirveän erilainen näiltä luonteenosasiltani kuin Matilda!
Minusta on ihana, miten Matilda jatkaa tässä Eetun kanssa samaa rataa kuin puhelimessa. Tällainen pieni kangerrus toisen ymmärtämisessä on itse asiassa mielenkiintoisempaa kuin että jos vitsit luistaisivat sulavasti. Minulle tulee hyvä mieli, kun molemmat yrittävät silti, ja nyt he onnistuivat paremmin kuin viimeksi! Lisäksi musta on aina tosi viihdyttävää ja olen hämärästi äärettömän otettu joka kerta kun joku uskaltaa taistella Eetun murteen kanssa. Suurimman osan aikaa hän kuulostaa tässä täsmälleen itseltään! Se on paljon se!
Tämä tarina, kunhan myöhästymisen jännityksestä päästään, on kuin auringonpaistetta. Tekstisi on niin elävää, ilmavaa ja sujuvaa, että natsimaisena äikänopena olen tietenkin ihan innoissani jo siitä, mutta lisäksi tyylisi on hioutunut tosi kivaksi. En sentään tehnyt vielä syväanalyysiä tyylistäsi selvittääkseni, mikä vaikutelman aiheuttaa, mutta ehkä joskus… 😀
-
Voi jes, Herman tuli taas! Saan aina Hermanin vierailuista miljoona ideaa siitä, mitä Eira voisi tehdä. 😀 Eira ja Herman tulisivat varmasti aivan loistavasti toimeen muissakin ympyröissä. Herman vaikuttaa paitsi mukavalta hepulta, myös samanlaiselta päätä pahkaa ihastuvalta höntiltä kuin Eira itse! Meniköhän lie hän selvittelemään jo, kenenkäs poikia Herman mahtaa olla. Luulisi, että Hermanin tapainen toimelias heppu jäisi ihmisten mieliin ja se olisi melko helppoa selvittää. 😀
-
Mitä! Mä jätin tämän näköjään törkeästi kommentoimatta, kun kiirehdin saman tien kirjoittamaan uutta juttua tämän pohjalta! Onko liian myöhäistä vielä kommentoida, että tämä tarina toimii hyvin linkittämässä Tiitusta muihin? Tässä vaiheessa Tiitus ei vielä aivan hirveästi muille puhunut, ja tämä oli erinomainen kädenojennus. 😀 Ainakin mua se inspiroi kirjoittamaan itse niin tohkeissani, että unohdin kommentoida! 😀
-
Joka kerta menee paremmin tuo piirtäminen. Niin siinä käy, kun piirtää ja piirtää. Toivottavasti piirtelisit tasaisesti vaikka jouluun asti ja vertaisit sitten paria ekaa digitaalista piirrostasi pariin viimeiseen. Koska siitä tulee aina hyvä mieli kun huomaa kehittyneensä valtavasti. 🙂 Kannattaa kuitenkin rajata kuvaa aina valmiiksi vähän pienemmäksi ennen lataamista. Mobiilissa tämä näkyy ihan jees, mutta ainakin minun koneellani kuvaa pitää katsoa inhottavasti osissa, kun se on niin tosi suuri. Mutta niin tai näin, tämän suloisuudesta ja sinun kehittymisestäsi ei pääse mihinkään. 🙂 Hyvin menee!
-
Onneksi Noalla on Tiitus vähän rauhoittelemassa, että kyllä varsankin kanssa pärjää. Hellon rauhoittelu kun ei ainakaan taida ihan upota: Hellohan sanoisi tsunamistakin, että kyyyylllähän sen kanssa pärjäilee. Ehkä on vähän parempi, että jollakulla on jotain oikeaa kokemusta. Ja hyvinhän Tiituksella ja Beellä jo menee! Varsastahan näkee, että se jo tykkää Tiituksesta! Sehän hakeutuu ihan itse hänen seuraansa. 🙂
Ja onhan tuo Noa jo vähän otsonmäkeläistynyt, vaikka muuta väittää. 😀 En ole kuullut ainakaan kenenkään Helsingissä opiskeluaikoinani minulta kyselleen, että kenenkäs poikia sitä ollaan. Pohjanmaalla se on kuitenkin ensimmäinen kysymys aina, jos minun on esiteltävä itseni. Varmaan Noa on kuullut muiden kysyvän sen kysymyksen jo neljämiljoonaa kertaa. 😀 Ehkä se tarttuu. 😀
-
Voi Jake. Tottahan se on, että kaikkien teinit tekevät omat virheensä, vaikka vanhemmat kuinka yrittäisivät parastaan. Jos se ei olisi ollut tätä, se olisi ollut jotain muuta. Onneksi poliisit kuitenkin saivat Sofin kiinni. Ei ole yksi eikä kaksi juopunutta teiniä, jotka ovat Kyrönjokeen jossain kunnassa humalassa hukkuneet, tai muulla tavoin henkensä menettäneet.
Saunailta ja syöminen kuulosti kuitenkin ihanalta. Jake on sympaattinen tyyppi, ja minusta on kiva kun hänellä on kuitenkin kavereita. Vaikka vähän olin aistivinani melankoliaa, kun Vernerillä ja Taunolla on vaimot, mutta Jakella ei. Se voi kuitenkin olla myös yhtä hyvin pääni sisällä.
Minusta Jakella on sellainen maailmankuva, että on naisten hommia ja miesten hommia, ja sellainen jotenkin läpäisee nämä tekstitkin. Naisten hommaa on esmerkiksi hoitaa lapsia ja laittaa kyökissä ruokaa, mutta Miehet voivat auttaa paistamalla Pihvejä Ulkotulilla. Samoin se, että joku on poliisi, tekee hänestä Jaken silmissä muutenkin auktoriteetin. Jos poliisinkin lapsi mokaa, niin toki tavallisen kuolevaisenkin lapsi voi mokata.
Saako lie Sofi kuulla kunniansa, vai ymmärtääköhän hän itse, miten typerästi hän toimi.
-
Olet keksinyt ihanan tuoreen lähestymistavan uuteen talliin tutustumiseen. Vaikka näin nykypäivänä varmasti uusi talli selattaisiin kunnolla somessa läpi, ei tällaista ole tullut ennen tarinoissa vastaan.
Tämä on tosi siisti ja vaivattoman oloinen tarina. Aikarajaus sopii tähän hyvin, koska tässäkin lyhyessä tuokiossa ehtii tavallaan tapahtua kaksi asiaa, molemmat puhelimella. On Instan selaamista tallintutkimispuuhissa, ja sitten vielä viestittelyä Marissan kanssa.
Ja kyllä, tottahan kaikki suurin piirtein samanikäiset teinitkin toisensa tuntevat, kuinkas muutenkaan. 🙂
-
Viime spinnarisi kommenteissa kerroin, mitä arvelin olevan Katyaa vastassa. Millähän sinä minut harhaan johdit niin pahasti? Että kaikki arvaukseni olivat negatiivisia? Siinähän puhuttiin vain sydämen hakkaamisesta! Ehkä yhdistin sen säikähdykseen siitä syystä, että ensin kerroit niin paljon ankeita ja harmaita ajatuksia, että olin jo valmiiksi negatiivisessa vireessä. Sen päälle oli kuitenkin ilo tavata Andrus! Vaikka olisin arvaillut koko yön, en olisi arvannut oikein, mitä Katya näki. 😀 Ja samoin kuin muut, minäkin ajattelin sormusta. Siihen minut viritti tietenkin kukkapuska. 😀 Mutta onhan Belka parempi! 😀
-
Jjep — navetan voi haistaa! 😀 Mutta samoin voi aistia Alvan suhtautumisenkin lehmiä kohtaan. Hän on opetellut monta nimeä, eikä siinä vielä kaikki, vaan myös lehmien persoonat ja eri rotujen tyypilliset ominaisuudet. Tottahan hänen täytyykin — mutta vähemmälläkin olisi selviytynyt. Alva on ihanan aidosti kiinnostunut. 😀
Kakku on hauska yksityiskohta ja tapa kertoa Alvan persoonasta lisää. Se olisi ollut kiva jo itsenään, mutta kun vielä tuo Tiituskin tarttui aiheeseen! Ei taida olla siitä enää mitään jäljellä, mutta oli kai se syötäväksi tarkoitettukin.
Ja onhan se oma poni aina oma poni! Ei kiiltävällä karvalla voi hevosen hyvyyttä mitata, koska oma lemmikki on aina paras <3
-
Voi inana Jilla. 😀 Voidaan varmasti kaikki olla yhtä mieltä siitä, että hän on korvaamaton. Ilahdun aina, kun huomaan Jillan näkökulmasta kirjoitetun tarinan julkaistun. Voin aina luottaa siihen, että näistä tulee tavalla tai toisella hyvä mieli. Nyt mieltäni lämmittää, kun Jilla jaksaa olla niin kilttiä ja turvallista seuraa Eiralle, vaikka Eirassa on tottakai pitelemistä. Ihan kuin Jillaa ei kauheasti edes ärsyttäisi. 😀 Vaikka olen ihan itse tehnyt Eirasta tahallani rasittavan, toki toivon hänellekin välillä hyvää. Ja kun kyse oli Peetusta ja synkemmistä aiheista, ilahduin draamanpoikasestakin, vaikka Jilla ei ollutkaan niin tyytyväinen siihen tilanteeseen.
Toivottavasti Eira keksii tavan kiittää Jillaa kunnolla. Luulen, että keksii. Sain tästä tarinasta jo ajatuksen Eiran seuraavaan juttuun. Pitää kypsytellä siitä kunnollinen idea vielä 😀
-
Olipa kiva tapa vetää toista kuvainnollisesti kädestä. Koska niinhän tässä vähän lukee, että Alva pliis tuu leikkiin Tiituksen kaa. 😀 Se on ainoastaan hyvä juttu. Minunkin melkein kaikissa tarinoissani lukee oikeastaan samanlainen pyyntö joko suoraan jollekulle kohdennettuna tai ihan yleisesti, elleivät ne ole sitten suoraan vain vastauksia muiden juttuihin. Just näitä tuu leikkiin mun kaa -pyyntöjä olen etsinyt virtuaalitalleilta vuodesta -99, ja koskaan en ole niitä niin montaa löytänyt kuin nyt ihan lyhyessä ajassa täältä.
Vai on täällä nyt kolmaskin sellainen hahmo, josta Eetu tapaa sanoa, että ne tulevat, syövät ja lähtevät. ”Ne kiertävät maailmaa kuin nälkäiset sudet, syöden kaiken tieltään”, Inari kuiskasi kerran siihen vastaukseksi, ja Eetun mielestä se oli hauskasti sanottu, vaikkei hän tiedäkään sen olevan Pocahontasista. Onneksi he eivät vinoile ollenkaan pahantahtoisesti, eivät varmasti kakustakaan, vaikka totuus tulee olemaan, että ei siitä kaikille riitä. 😀 Ei riittäisi kymmenestä kakustakaan, kunhan nälkäiset sudet ehtivät kävelemään niiden ohitse ennen muita. Mutta kasvavat pojat tarvitsevat ravintoa hei. 😀 Tiituksen kannattaa ystävystyä nopeasti Jillan kanssa. Siltähän saa aina pullaa, tai ainakin keksiä. :DDD
Seuraan, miten näiden kahden koulumatkailu lähtee sujumaan!
-
Ihme että se tuli takaisin, se Eetu. 😀 Odotin vähän, että kun Noa ihmetteli, että mä luulin että sä nukut tuolla, niin Eetu olisi sanonut vaikka ”no en torella” ja jatkanut matkaansa. Mutta on sillä syynsä palata. Kommentoin tulevissa jutuissani tätä vielä, kun ehdin: tiedän, miksi Eetu palasi. Ja vähän säälin häntä. 😀
Onhan tämä hirveän huvittavaa silloin, kun onnistun olemaan samastumatta liikaa Eetun puoleen ja näkemykseen asiaintiloista. Kun mietin vaikka Noan puolta, kun hän tulee hakemaan Nellyä seurakseen ja tuleekin ravistelleeksi esille rääppäsilmäisen äijän jalon neidin sijaan. Tai Nellyn puolta, kun häntä tilanne tuntuu loppujen lopuksi enemmän huvittavan kuin harmittavan koko juttu. Tai sitä, miltä oma rakkaaksi käynyt jäykkäniskainen Eetuni näytti marssiessaan lopulta takaisin asuntoautoon.
..vaikka olen minä näkevinäni muutakin kuin komediaa. Siis siinä kohtaa, kun Nelly sanoo vähän itselleenkin, että ihan frendejä vain tässä ollaan.
Niin kuin Noa sanoi, tästä saatiin revittyä yhdellä kertaa kolmelle kirjoittajalle seikkailua, huvia ja ajankulua. Voisiko paremmin käydäkään?
-
On niistä huolta, harmia ja vaivaa, ja ennen kaikkea jatkuvaa rahanmenoa. Siis varsoista. Toisaalta enemmänhän niistä on iloa. En muista kenen mielestä harrastus ei ole sinulle sopiva, ellei se vie kaikkea aikaasi ja kaikkia rahojasi. Mutta oikeassahan hän oli. Varsahan (ja hevoset ylipäätään) on silloin erinomainen harrastus, ja aivan oikea. 😀 On niin realistista, että Noa-parka huolehtii ja stressaa varsaa etukäteen. Ilmaisisi hellomaisen huonoa harkintakykyä olla hermoilematta ollenkaan! Mutta kai se tekee Noasta valmiin kasvattajaksi, että hän ymmärtää olla huolissaan?
Kirjoitit erityisen hyvin sen parin virkkeen pituisen kohdan, jossa Flida hörisi Typylle. Tunsin kerrontasi myötä sen saman tunteen kuin Noa silloin. Kuulin, mihin sävyyn Flida hörisi. Tässä nyt Noa tosiaankin kommentoi tapahtumaa niin, että lukija pystyy elämään sen hänen mukanaan. Lisäksi osaat päästää ajoissa irti aiheesta. Olisin itse sortunut vatvomaan sitä hetkeä aivan liian pitkään.
Siirryt myös sujuvasti aiheesta toiseen. Tämä ei ole tietenkään yhtä sulavan liukuva kuin Noan spinnari epilepsiasta, kivusta ja painajaisesta, mutta miten voisikaan olla? Ensinnäkään, ei sellaista voi onnistua kirjoittamaan joka kerta, ja toisekseen, ei kaiken tarvitse olla sellaista. Siinä missä spinnarissa liu’uttiin aiheesta toiseen, tässä tuntuu kuin ensin katsoisi yhtä tarinaa ja sitten kääntäisi katseensa toiseen. Se toimii, koska Noa pitelee läppäriä, joka toimii porttina todellisuudesta toiseen ja samalla aiheesta toiseen. Ilman läppäriä, Noan päänsisäisenä siirtymänä, tämä asennonvaihdos olisi ollut kömpelö. Nyt ei ole, kun muistit kirjoittaa portin.
Flidasta tulee aivan varmasti hyvä äiti. Ja tarinallisestihan tämä poikii vielä moooooonta juttua. 🙂
-
Kuka meistä ei tekisi tuota, että puhuisi omituisesti vieraalle ihmiselle puhelimessa? Mitä virallisempi asia, sen omituisempi ja teennäisempi ääni ja hikisemmät kädet! 😀 Onneksi kasvokkain on aina helpompaa, ainakin hetken päästä, ja ainakin jos Hopiavuoren Eetu on kyseessä. Nopeastihan sen huomaa, ettei se äijä ole mitenkään ihmeellinen tai tärkeilevä. Tunnistan myös tuon vitsin auki selittämisen hetken. Aijai. Se ei ole kivaa. 😀 Onneksi Matilda voi syyttää isännän järjenjuoksua.
Tämä oli kiva, Matildan luonnetta valottava pätkä. Hän vaikuttaa vähän aralta ja ujolta, niin kuin hänen esittelytekstissäänkin lukee hänen aluksi olevan. Vähän sellaiselta, joka tarvitsee jonkun kiltin tyypin esittelemään paikkoja ja henkilöitä, jotta pääsee alkuun.
Odotan jo seikkailujanne. Kyllä sekä Matilda että Kerttu löytävät paikkansa tarinasta ja talliyhteisöstä aivan varmasti. Valinnanvaraa kaverikandidaateissa kuitenkin on, vaikka tutustumisen aloittaisikin turvallisesti ihan parista. 🙂
-
Hei!
Viimeisiä viedään, mutta vielä on muutama vapaa paikka 🙂 -
Nämä kaksi toverusta, siis Noa ja Hello, ovat kyllä kummallista kansaa yhdessä. En saa varmaan ikinä näiden välille minkäänlaisia jännitteitä, vaikka kuinka mietin. Molemmat vaikuttavat tässä vaiheessa niin peruspositiivisilta ja anteeksiantavilta. Kohauttelevat olkiaan yhdessä toistensa jutuille. Oikeassa elämässähän tässä olisi ihan potentiaaliset toverit, vaikka Hello onkin ehkä vähäsen kakara. Kun kaipaan piristystä, tulen tekemään näistä hyvänmielentarinoita.
Kaikki tietoni käärmeiden ruokinnasta perustuu siihen, että olen aina antanut kaikki ei-lääkityt, terveinä menehtyneet tai itse lopettamani lemmikkijyrsijäni rottia ja marsuja myöten tuttujen tai vähemmän tuttujen ihmisten lemmikkikäärmeille. Myit minulle ihan täysin, että näin käärmettä hoidetaan. Lisäksi oli toimiva veto ottaa siihen joku perushello mukaan, niin ruokinnasta hiirensulatuksineen kaikkineen ei tullut liian selostava. Tuskin Noa olisi itsekseen miettinyt, että otanpa nyt tätä hiirtä pihdeillä hännästä ja heiluttelen tässä, jotta Loimu saa vähän saalistaa. Kai hän olisi ajatellut, että nyt ruokin käärmeen ja piste. Hellon kautta me muutkin saamme tietää, miten. Ja varmasti Noa sai tuotettua Hellolle kunnon elämyksen. Se rakastaa elukoita, vaikka sillä itsellä ei olekaan kuin hevonen ja koira. 😀
Tässä tarinassa Noa on alkanut myös kommentoida pikkuasioita enemmän, niin kuin kehuu ajatuksissaan käärmettä fiksuksi, kun se osaa odottaa ruokaa. Varo silti toteamista tarkasti, vaikka Noassa ei suuria tunteita heräisikään! Ei ole hyvä esimerkiksi kirjoittaa, että aurinko paistoi ulkona kirkkaasti. On parempi kommentoida sitä jollain tapaa: aurinko sai Le Hahmon siristelemään silmiään. Silloin voit pitää kiinni hahmon, öö, ei tunteettomuudesta vaan *keksi tähän oikea sana, ole hyvä :D*.
Muut eivät taida ihan ymmärtää Noaa. Voi olla, että Noa on tottunut vähäsen kiivastahtisempaan elämänrytmiin ja ehtii välillä tylsistyä. Tylsistyessäni ainakin minä alan ajattelemaan ahdistavia juttuja ja kokemaan koti-ikävää. Siitä ei taida oikein päästä eroonkaan ennen kuin keksii tekemistä itselleen. :/
Lisäksi onnea Hopiavuoren ensimmäisen tapon johdosta. 😀 Eetu ei ehkä selviydy elossa. 😀 Ja Noa-parka. Hakee juttuseuraa Nellystä, niin eiköhän siellä ole joku kivikasvo sen sijaan vastassa.
-
Luin nyt kommentit ja tarinan yhteen menoon, ja ensimmäisenä muotoilisin Noan asiallista ja relevanttia kritiikkiä uudestaan. Ei kannata yleensä lähteä korjaamaan jäsennystään, jos on miettinyt sen nuotittamaan tarinan kulkua, niin kuin tässä mielestäni on mietitty. Voi olla ihan järkevää pitää samalla rivillä toisen hahmon repliikki ja toisen reaktio siihen, jos ne liittyvät ajallisesti tai muulla tapaa kiinteästi yhteen. Kun ne ovat samalla rivillä, Noan esiin nostamassa kohdassa Noa vaivaantuu heti Nellyn jutusta, ja jatkaa vasta pienen hetken kuluttua puhumalla itse. Tällöin reaktio vaatii kuitenkin pientä uudelleenmuotoilua, jotta puhuja olisi selvillä:
”Eeei ne puhu mulle. Enkä mä niille”, sanoin, mistä Noa vaivaantui hieman, tmv ehkä kauniimpi muotoiluViehätyn taas tämänkin tarinan yksityiskohdista: Nelly ei ikinä ”selaa kännykkää” tai ”ole kännykällä”, vaan selaa IS-sovellusta ja aiemmin Pinterestistä vieläpä tiettyyn aihepiiriin liittyviä kuvia. Lisäksi Nelly reagoi, mikä ensimmäisenä aina tapaa jäädä hyviltäkin kirjoitajilta toteuttamatta. Väliinpitämättömyyskin on toiminnan kommentoimista ja siihen reagoimista Nellyn kautta.
Olet rakentanut Hopiavuoren-tarinasi tosi tehokkaasti Nellyn hahmon ympärille. Kunhan luo ensin hahmon huolella ja rakkaudella, tällaiset tarinat taitavat olla kiinnostavimpia niin lukea kuin kirjoittaa. Hevostalli on vain miljöö ja hevoset vain sivuhenkilöitä: lukijat samastuvat nimen omaan ihmishahmoosi, tai kokevat tunteita häntä kohtaan tai hänen puolesta. Minun on välillä vaikea samastua tähän hahmoon, koska hän on niin erilainen ihmisenä kuin minä itse. Taidan seurata häntä niin kuin lapsena pikkulemmikkejä. Kiinnostuneena: mitähän se Nelly on mahtanut tänään puuhailla? Luotan siihen, että hän saa paljon aikaan, vaikka tapahtumia olisikin vähän. Hänen päässään tapahtuu vaikka mitä.
Viittaat ihanasti myös aiempiin tarinoihisi, sekä Jillan viimeisimmän jutun yksityiskohtiin. Vau. 😀
Puolivälissä tämän kommentin kirjoittamista luin myös, mitä Noa kirjoitti aiheesta. Mitähän Nelly ja Eetu mahtavat siitä tuumata? :DD
-
Vooooi vitsit. Tajusin tästä tekstistä luoneeni taas kerran yhden sellaisen vatipäisen hahmon, joka ei tule tajuamaan yhtään mitään mistään tällaisesta ennen kuin asiaa osoitetaan kolmella etusormella ja alleviivataan paksulla viivalla. Jo heti kun luin tätä illalla, tiesin varmasti että Hello ei havaitsisi mitään muuta kuin että Tiitus, jolla on yskää, tulee koiran kanssa toimeen, ja että Tiitus haluaa koiran, ja yskäinen Tiitus juttelee Hellolle vain koiran takia. 😀 Harmi homma: Tiitus olisi ollut potentiaalisesti Hellon tyyppiä. Se on utelias ja lähtökohtaisesti tykkää ihmisistä, jotka ovat oikeasti kiinnostuneet jostain, josta se itse ei ole. Niin kuin urheilemisesta.
Mutta Tiitus sentään pääsee koko ajan enemmän ulos kuorestaan. Hänen profiilissaan on toki mainittu, että hän haluaa koiran, mutta vasta nyt koiran kanssa hänet nähneenä tietää, miten hän niiden kanssa osaa olla. Samoin jo se, että Tiitus ajattelee Hellon kiharoita, ja se, että hän tulee auttamaan Helloa sulkkisverkkopakkomielteessään, kertoo Tiituksesta paljon. Tässä vaiheessa minulla on jo mielestäni aika hyvä peruskuva hänestä. Aluksi jännitti, jääkö hänestä ohut jefua pelaava hahmo, mutta onhan hänessä vaikka miten paljon muutakin! Joka tarinassa Tiituksesta tulee vähän mielenkiintoisempi!
