Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ainakin mun on aina vaikeaa myöntää edes mun hahmojen kokevan sellaisia tunteita, joita yritän itse olla jotenkin liian hyvä ihminen tuntemaan. Niin kuin just mustasukkaisuutta: että joku toinen hahmo tuntuisi mun hahmoni mielestä uhalta hahmojen parisuhteelle. Mutta tottakai joka ihminen tuntee enemmän tai vähemmän mustasukkaisuutta välillä. Milan varsinkin tuntuisi mustakin pelottavalta, jos olisin Jillan asemassa. Se on kuitenkin kaunis niin kuin aurinko, ja Hello on ihastunut siihen jo kerran, vaikka siitä onkin miljoona vuotta aikaa. Toisaalta ehkä Jilla voi hieman rauhoittaa mieltään sillä, että Hello puhuu ärsytyksistään ja murheistaan hänelle ääneen.
Myös mun mielestä näiden kahden parisuhde on suloinen, ja heh, olen sortunut kuvittelemaan itsekin näiden lasta ja kuinka paljon silläkin olisi tukkaa. :DD Jillasta kyllä huomaa, että hän on hyvä myös lasten kanssa. Tarkoitan tietenkin Eiraa, vaikka Eira onkin vähän jo vanhempi lapsi. Jilla viitsii suhtautua lempeästi jopa siihen, että Hello oli Eiran varamies. No, eihän sellaisesta kakarasta mitään todellista uhkaa olekaan, mutta silti. Se flikka kun on varmasti osannut olla rasittava ollessaan itse Hellosta mustasukkainen!
Kuvaa kehuinkin jo, mutta sanonpa uudestaan että voi vitsit miten söpöjä nosta sait, varsinkin Skotista!! Ja näköinenkin se on, vaikka kuvaukseni sen väristä oli aiva sitten varmahan vähintään sekava. 😀 Onko vähäsen maailman hienoin pitsihelmainen hevonen! :DD
-
Kyllä ne varsat vaan osaavat olla hirviöitä, vaikka söpöjä ovatkin. Tiitus ei varmasti ole ensimmäinen eikä viimeinen, jolla yhteiselo ensimmäisen oman varsan kanssa ei aivan suju. Virtuaalimaailmassa sellainen on toki hirveän paljon harvinaisempaa kuin tosielämässä. Täällä yleensä tulee luettua lähinnä söpöistä ja ihanista varsoista, joiden kanssa on aina kivaa. Salaa lukisin kuitenkin mielelläni välillä juuri tästä, koska tämä tuntuu minusta aidommalta, vaikka en ole koskaan varsaa omistanutkaan. Sen sijaan olin nuorempana töissä paikassa, jossa oli useita varsoja joka kevät. Ja joka ainoasta oli muuten päänvaivaa omalla hevoskohtaisella, raivostuttavalla tavallaan. Onneksi Tiitukselle ei käynyt pahasti potkivan varsan kanssa.
Saattaa hyvinkin olla, että Tiitus tarvitsee vähän jeesiä joltakulta ainakin päästäkseen apuun. Löytyyköhän omalta tallilta asiantuntemusta ja apukäsiä, vai onkohan turvauduttava ulkopuoliseen apuun?
-
Nikasta on aivan varmasti Jillalle suuri apu, kun hän osaa ja viitsii olla niin määrätietoinen Onnin kanssa. Ja oppiihan Onni tavattoman nopeasti, vaikka ei aina kaikkea ihan viitsisikään tehdä kunnolla! Oikein odotan, että tarina kertoo vielä joskus, millainen urho Onnista kasvaa isona. Vaan eipä sillä hätää ole, kun sillä on Jilla ja Nika. Nikan eläintenkäsittelytaidosta kertoo jotain jo se, että nuori Hippakin on oppinut tosi nätisti tavoille! Varsinkin Hello olisi sen fiksuudesta kateellinen omaa Jerusalemiaan katsellessaan, ainakin välillä. 🙂
Kirjoitat tosi selkeästi, ryhdikkäästi ja oikeakielisesti. Tekstiäsi on helppo seurata ja mukava lukea, kun ikinä ei joudu negatiivisella tavalla arvuuttelemaan, mitä yrität sanoa. Et tee koskaan sellaisia virheitä, jotka veisivät ainakaan minun keskittymiseni jollain tapaa pois tarinan sisällöstä tai hienoista ilmaisuistasi. En tietenkään ikinä mitenkään ”oikolue” näitä tekstejä virke virkkeeltä, koska olen ihan vapaalla täällä enkä töissä, joten en väitä koskaan mitään (omaakaan) tekstiä sen takia virheettömäksi, vaan sujuvaksi, mikä on ihan riittävää harrastusteksteistä. 😀
-
Ihana kuulla Nikasta taas. Konsertti on varmasti ollut elämys, mutta ehkä reissaamisen ja kaupunkien jälkeen maalaismaisempi rauha ja hevoshomma taas maittaa. Jonkun pitäisi sanoa, Nikalle, että turha olla huolissaan kellonajoista. Hevonenhan nukkuu sen viitisen tuntia vuorokaudesta, ja jos niille reilusti sen verran yörauhaa suodaan, niin tallihan on muuten auki aina. Avainkin on aina lukossa, niin että jokainen osaa varmasti päästää itsekin itsensä sisään. 😀
Tiitus se onnistui tälä kertaa hyvin säikyttelyssään, ja vieläpä kahdesti! 😀 Kiva nähdä Nika ottamassa kontaktia muihin hahmoihin. Vain sosiaalisessa kanssakäymisessä ihmisten kesken ainakin minulle aukeaa, kuka joku hahmo oikeastaan on ja miten hän tapaa toimia. Sosiaalisten tarinoiden jälkeen on helpompaa ottaa Nikaa mukaan omiinkin juttuihin, vaikka hän ei juuri minun hahmoani olisikaan tavannut. Näin Nikakin varmasti löytää itselleen samanhenkistä seuraa, vaikka ilmeisesti tutustuminen ei ole hänelle ihan helppoa. Ei se mitään: on täällä muitakin, jotka eivät aivan loista ensitapaamisella, vaikka ovatkin hyviä tyyppejä!
Kuva on myös hauska. Jokohan Nika on ehtinyt havaita, millä tavalla Pohjanmaan ja myös E-P:n pikkukunnissa puhutaan bemmikuskeista? :DDD
-
Voi Tiitus. Ei se ole helppoa, ei varsinkaan Otsonmäellä. On ihan aiheellinen huoli, että nyt muut alkavat juoruilla, eivätkä välttämättä mitenkään positiiviseen sävyyn. Saa nähdä! Eira saattaa vain kohautella olkiaan, koska tuntee Hellonkin aika hyvin ja silti suunnitteli hänestä varapoikaystävää, mutta mistä Tiitus sen tietää? Minäkään en tiedä, mitä Jitta mahtaa tiedoillaan tai luuloillaan tehdä, mutta Noa ei ole tainnut kauheasti puhua edes Eetun ja Nellyn jutusta kenellekään, vaan eipä Tiitus taida siitäkään tietää juuri siksi kun kukaan ei siitä puhu. Riinan vastaus Tiituksen huoliin taas kertoo minusta siitä, että hän on tainnut asua koko elämänsä, tai ainakin tosi pitkään Helsingin liepeillä. Eihän siellä nyt ketään kauheasti kiinnostaisi, joten mitä väliä? Helsinkiläisillä taitaa nimittäin olla ihan omatkin elämät ja muutakin tekemistä, ja sellainen otsonmäkeläisiltä puuttuu. Tiitus itse on näköjään huomannut pikkukuntien suurimman varjopuolen.
Viimeksi sanoin, että samastun Tiitukseen ihan kauheasti, ja taas ennemminkin myötäelän hänenä sen, miten hän näki Hellon ja Jillan keittiössä, kuin että säälisin häntä ulkopuolelta. Tiituksesta tuntuu selkeästi ärsyyntyneeltä ja vähän nololta, mutta vaikka et varsinaisesti tuo surua vahvasti esiin, olen haistavinani senkin toisiksiviimeisen kappaleen viimeisessä virkkeessä. Se saattaa kuitenkin olla osin ihan omakin lisäykseni, kun välillä näen itseni Tiituksen asemassa.
Johdit minua muuten ihanasti harhaan aloituksellasi. 😀 Kukahan muu meni lankaan ja ajatteli aivan automaattisesti, että Riinan viesti koski jotain ihan muuta kuin Hellon halailua? Oli hauskaa olla väärässä ja tunnistaa romaanien, leffojen ja telkkarisarjojen juonikuvio, joka kytkeytyi minulla automaattisesti päälle tästä aloituksesta.
-
Voi että kuinka ihanasti kuvailet miten Flida juoksi Noaa portille vastaan ja hörisi samalla. Minäkin hymyilin, kun Noa hymyili, ja saatoin ihan kuulla miten hörinä vähän aaltoili Flidan askelten töminän tahdissa. <3 Vitsit kun joka hepo olisi tuollainen. Kyllä sillä ihan varmasti oli Noaa ikävä, ja isännän paluu oli mieluisampaa kuin mikään porkkana.
Toinen erityisen tunteellinen ja kaunis kohta on se, kuinka pysähdyt hetkeksi kuvailemaan Flidaa taas omassa haassaan nuorten neitien kanssa. Noan rentoutumisen tuntee yhtä hyvin kuin ilta-auringonkin, ja linnutkin möykkäävät tähän aikaan vuodesta puissa väliin romanttisesti, ja väliin rasittavasti.
Noa on ollut tarinallisesti miellyttävällä tavalla huolissaan varsasta, mutta hyvä, että annat hänenkin hieman hengähtää välillä. Sitä varten ne äidit ovat, että kannustavat, tyynnyttelevät ja lohduttavat paremmin kuin kukaan toinen ikinä. Kaikki järjestyy aina lopulta, Noa. 🙂
Ei sinun näköjään montaa tuntia tarvitse olla kirjoittamatta, että alan kaivata tarinoitasi ihan tosissani. 😀
-
Onneksi on Riinoja ratkomassa ystäviensä ongelmia ja sanomassa suoraan vähän pelottaviakin ajatuksia.
Osaat olla kertomatta Tiituksesta liikaa kerralla, mutta aina jotain pientä uutta, tai ainakin vahvistuksia lukijoiden teorioille. Viime tarinastasi päättelin, että Tiituksella on paniikkihäiriö, mutta toisaalta epäröin, että ehkä se nyt oli vain yksi kerta. Tässä vahvistat käsitykseni. Samoin jo vähän epäilin kun eksästä puhuttiin, että Tiitus on tyyppi, joka on tosissaan seurustellessaan, ja senkin vahvistit tässä. Minulle tulee tyytyväinen olo näistä kohdista niin näissä tarinoissa kuin romaaneissakin. Ensin vihjataan jotain ja saadaan minut miettimään ja vatvomaan asiaa, ja sitten lankojen päät sidotaan yhteen ja vahvistetaan joku teorioistani. Vitsit kun muistaisin itsekin toteuttaa useammin tätä toimivaa kerrontatapaa.
Tiitus on ollut Hellon kanssa vähän arka reppana. Se on ollut minusta kivaa, ja ehdottomasti myönnän Hellon häirinneen häntä siksi, että minusta on ollut kiva nyhtää sinulta näitä tekstejä. Olen kytännyt taas foorumia koko päivän reissussa ja singahdin lukemaan heti kun huomasin tekstisi. Odotin jotain samanlaista, mutta esitteletkin uuden puolen Tiituksesta Riinan myötä. Ja pidän tästä ihan yhtä paljon!! On ihanaa nähdä Tiitus suorastaan hellomaisen rentona. Hän huomaa, että saa osakseen vähän liian pitkiä katseita sen johdosta, että puristaa Helloa kainaloonsa, mutta ei piittaa. Tiitus on monessa asiassa samanlainen kuin minä (olen joskus jopa itse kysellyt, että mitä järkeä on seurustella jos ei ole tosissaan) ja ehkä juuri sen takia minusta on ihana nähdä Tiituksen olevan oikeasti paljon rohkeampi kuin minä. Ehkä minäkin uskallan joskus tehdä jotain ihan fiiliksen mukaan, kun kerran Tiituskin uskaltaa.
Tämä on tarina, jota minä oikeasti tarvitsin juuri nyt henkilökohtaiseen elämääni. Se on sattumaa, mutta silti tämä on ihan henkilökohtaisista syistä suosikkini.
-
Minusta tämä on tosi hellyyttävä ja ihana tarina. Olen joskus aina miettinyt, ärsyttääkö Jillaa jo keittiössä kökkiminen väillä. Muut eivät ole oikeastaan hirveästi edes tarjonneet apuaan, ja osa varmasti jo olettaakin Jillan ruokkivan muutkin samalla kuin itsensä. Minusta on helpottavaa, että Jilla itse pitää roolistaan pääkokkina ainakin tällä hetkellä! Ruan suhteen Jillalla on Eetun kanssa tässä lisäksi tällainen söpö kotileikki: laita sinä ulkona ruokaa, niin minä laitan sisällä yhteisessä kodissamme. 😀
Minä koen tuntevani Jillan nyt jo hyvin, mutta toki olen lukenut täällä alusta asti, toisin kuin Annika. 😀 Jilla taitaa olla sellainen perusrauhallinen ihminen, jonka kanssa tulisin oikeassakin elämässä toimeen: tai oikeastaan tarvitsisin oikean elämän Jilloja ystäväpiiriini. Hänestä huokuu sellainen (hyvässä mielessä) muumimammamainen asenne: että kyllä kaikki aina järjestyy. Siinä suhteessa hänellä on paljon yhteistä Hellon kanssa. Joskus olen itse asiassa miettinyt, että mitähän tapahtuisi, jos nämä kaksi jonain päivänä päätyisivät niin pitkälle, että hankkisivat lapsen. Kukahan sitä oikeastaan kasvattaisi, kun molemmat vanhemmat ovat niin tosi stressitöntä sorttia? :DDD Mutta se nyt on vain ajatusleikki. Nämähän ovat tunteneet toisensa vasta jotain vartin. :DD
On se sentään hyvä, että on joku kengitystaitoinen pihassa hätätapauksia varten, vaikka Hopiavuoren tallin hevosmäärä onkin aikamoinen yhden kengittäjän hoidettavaksi. On kuitenkin joku lyömässä irtokengät takaisin ja sen sellaista. Kun Hopiavuoren väen kaikki hevostietämys yhdistetään, onkohan mitään hevoskatastrofia olemassakaan, mitä väki ei yhdessä saisi taltutettua?
-
Vähän kyllä jännitti, osaavatko tytöt olla kunnolla kun Jake on poissa. Jotenkin minusta Jessien jättäminen yksin pihallekin tuntui jo pahaenteiseltä, mutta kirjoititkin minulle tarinaasi iloisen yllätyksen. Kaikki oli kunnosa, ja flikat kiltisti. Ja siivosivat jälkensäkin niin kuin kunnon kansalaiset!
Ja ai kun on maailma taas pieni! Merikorven Joanna sattuu samaan pubiin. Mutta jos hänkin kerran asuu lähellä, niin väistämättömästihän Jake joskus hänet tapaisi. Saisiko Jake Joannasta ystävän, tai jotain muuta? Hän todella tarvitsisi lisää ihmisiä lähelleen, vaikka onhan hänellä toki pari noita muita isejä, ettei hän nytkään todella ihan yksin ole. Taas, koska Jake on niin sympaattinen kaveri, toivon ettei hän joutuisi pettymään.
-
Kuulostaa siltä, että molemmilla teineillä on ollut kiva reissu. 😀 Myös Jitalla, vaikka Eira veikin etupenkin. No, kai se on Eiralle sopiva kosto, että Jitta sai ostaa kengät ja ihan luvan kanssa korujakin, ja Eiraa on nimen omaan kielletty ostamasta muuta kuin käyttövaatteita!
Onkohan lie tuolla Hellolla kuitenkin jotain salaa mielessään, jos sen käytös vaikuttaa muiden mielestä omituiselta ja huomiotaherättävältä? 😀
-
Alvalla ja Mörrillä on nyt vähän kivikkoinen alku Hopiavuoressa ratsastuksen suhteen. Onneksi Mörrillä oli kuitenkin tällä kertaa äärimmäisen pätevä syy tempaukselleen: loistava ilmauksesi, ponia syövä pääskynen. 😀 Mörristä kertoo ehkä jotain, että se kuitenkin voi mennä syömään juuri siihen säikkymänsä kohtaan. Aika junttura lemmikki! 😀 Ei ihme, että Eetukin on huolissaan. Se varmasti saisi jo kolmikymppisenä ihan harmaat hiukset huolehtimisen takia, jos Alvalle olisi taas käynyt jotain vakavampaa. :/
Minusta olet kirjoittanut erityisen kauniisti sen kohdan, jossa Inari pyytää (komentaa) Alvaa grillaamaan. Siinä minua viehättää se, miten Alva nyppii hevosensa harjaa ja on kieltäytymässä, vaikka oikeasti seura kyllä kelpaa. Siinä on samaa haikeaa fiilistä kuin alussa, kun Alva tuumaa, että kaikki eivät vain sovi porukkaan. Näistä kahdesta kohdasta olen muodostanut sellaisen tulkinnan, että Alva on jo vähän luovuttanut kavereiden hankkimisen suhteen, vaikka onkin aluksi yrittänyt kovasti. Ja että vaikka Alva myöntää itselleen olevansa ehkä vähän yksinäinen, hän ei välttämättä uskalla myöntää, kuinka surullinen sen takia oikeastaan onkaan. Että oikeastaan se, miten on mukava käpertyä katsomaan Netflixiä, on osin uskottelua: tarinan lopussa Alva nimittäin on sitä mieltä, että kyllä vielä aika tuntemattoman talliporukankin kanssa kelpaa kuitenkin grillata mielummin kuin olla yksin kotona.
Voi kun Alva löytäisi vielä itselleen porukan, jonka kanssa viihtyy.
-
Ei ollut Tiituksella helppo reissu. 😀 Ei se mitään: minä sain tosi paljon huvia hänen vaikeuksistaan niin automatkalla kuin kakkupalan santsaamisenkin suhteen. 😀
Tämän vähäsanaisen ja silti (ja siksi) vaikuttavan reissukuvauksen aikana elin itsekin ihan Tiituksen fiiliksiä. On hengästyttävää istua kaiken maailman hellojen vieressä. Sitä on yhtäkkiä tietoinen kaikesta: niin kuin siitä, että istuu niin lähellä, että voi haistaa miltä toisen hiukset tuoksuvat! Minusta on kauhean jännä ajatus, miten nämä äijät pakattiin ahtaasti takapenkille, ja miten ihan ihmisen kokoinen Tiitus-raukka yrittää istua polvet suussa kun Hello tajuamattaan kopeloi koko ajan jostain.
Viittaat Tiituksen menneisyyteenkin mielenkiintoa herättävällä tavalla. Tiedämme, että hänellä on ollut oma Birgitta, ja nyt minä ainakin janoan tietoa siitä, että mitä tapahtui! Kuinka kenelläkään nyt voisi mennä Tiituksen kaltaisen kaverin kanssa poikki! Toinen on niin aito, kiltti, herttainen, ja ilmeisesti oli valmis sitoutumaan suhteeseen. Hitsi. Olet kyllä tosiaan saanut minut puhuttua Tiituksen puolelle.
-
Jaken tarinoista oikein huokuu aina tämä yksinäisyys. Olen tunnistavinani tästä monen tavallisen suomalaisen isin tarinan. Tunnen joitain Jakeja. Onnistut todella tunnelman luomisessa. Sen lisäksi vahvuutesi näissä teksteissä on saada lukija Jaken puolelle! Minä olen ehdottomasti hänen puolellaan ja ymmärrän jopa Pinjan juttua, vaikka oma tiukkapipoinen moraalikäsitykseni on lähtökohtaisesti eri linjoilla oikeasta ja väärästä. Toki Jaken ja Pinjan juttuhan on kulttuurissamme ihan yleisesti hyväksytty. Siinähän on kaksi aikuista ihmistä, joista molemmilla on selvillä, mikä on jutun juoni.
Samoin asetun kerrontasi ansiosta Jaken puolelle lapsen kasvatuksessa. Minulla ei ole lapsia, mutta olen joskus leikitellyt mielikuvilla, ja olisin ehdottomasti tiukempi ja varmasti rasittavampi iskä kuin Jake. Ja silti kuvaat asiat niin hyvin, että ymmärrän hänen ratkaisujaan.
Olen niin tosi kiintynyt Jakeen jo nyt, että toivoisin hänen löytävän itselleen uuden vaimon, kun hän sitä niin kovasti toivoo. Jake ansaitsisi sen. Toisaalta taas toivon, että hän ei löytäisi, koska hänen surunsa poikii tällaisia tekstejä!
-
Aaaapuaaaaaaa sanoin sulle jo että MINÄPÄ olen asunut melkein Alma Metsärinteen naapurissa. MINÄPÄ olen odottanut bussia pysäkillä, joka on melkein hänen kotinsa edessä. MINÄPÄ olen ollut pienen hetken töissä siinä ihan vähän matkan päässä olevassa peruskoulussa. 😀 Kuvittelen, miten Mielikki pääsee illalla koirapuistoon, jossa harvoin ketään käy. Noa avaa sitten portin, joka erottaa isojen ja pienten aitaukset, niin että on enemmän tilaa liikkua, ja MINÄPÄ olen avannut sen saman portin noin kuusimiljoonaa kertaa. 😀 Käsittämätön ajatus. 😀 Ja kauheita takaumia!! Kaipasin niin kauheasti koko ajan Kontulaan kavereiden luokse!
Toinen yksityiskohta, josta sain paljon hupia, on Eiran autenttinen maalaisuus. Me ollaan väännetty Pohjanmaan menosta ja meiningistä sattuneesta syystä paljon, ja ilmeisesti olet lukenut jankutustani. :DD Suurimmat kauppakeskukset, joissa Eira on koko elämänsä aikana käynyt, ovat Epstori, Rewell Center ja HS Center. Niihin verrattuna tavallista isompi huoltsikkakin vaikuttaa shoppailuparatiisilta. Eira ei ihan, ihan oikeasti tiedä, mitä tarkoittaa iso kauppakeskus. 😀 Tästä kohdasta inspiroituneena kirjoitan parhaillaan Eiran mietteitä Kampista, omg. 😀
Äää ja sit äiti! <3 Noalla on ihana äiti. Vitsit kun Eetu ei päässyt irtoamaan hommistaan, koska vähän veikkaan että tässä on sellaisella herttaisella tavalla hänen sielunkumppaninsa. Tämä sielunkumppani toki puhuu enemmän, nopeammin ja tuputtaa ruokaa rohkeammin, mutta tuntuu että sisäinen maailma näillä on kuitenkin niin tosi samanlainen.
Ja Mielikki, Mielikki sinullekin on!! Julma Noa, kun väittää ettei Mielikki sitten syö jätskiä ja pullaa. 🙁 Varmaan se kuitenkin salaa sitten saa. 😀
Et kuvaillut ympäristöä tuvassa (huom: tällä kertaa tämä ei ole kritiikki, vaan tarina olisi ollut muuten liian täynnä nippeliä). Aistin sen kuitenkin. Minun maailmassani Alman luona on aina vähän liian kuuma, varsinkin kun porukkaa oli nyt niin paljon ja hellalla oli varmasti tehty ruokaa koko päivä. Tekisi mieli avata ikkuna, mutta ei ihan kehtaa. Pöydässä on liina, ja pullankin kanssa juodaan maitoa jos ei kahvi kelpaa. 😀
Mun silmääni joka ainoa hahmo tässä on niin oma itsensä (varsinkin Eirasta voin sanoa sen varmuudella) että voisit ihan hyvin olla niiden isi ja luoja itse.
-
Tässä suhteessa olen jo kehitellyt Tiituksesta teorioita. Saatan olla liian pakkomielteinen simuloitujen ihastusten suhteen, mutta halvallapa saan huvini. Hän huomaa tuijottavansa Nellyn huulia — ja samaan aikaan Eira on söpö ”noin niinku tytöks”, Noalla on kauniit silmät ja Hellon lähellä ei saa hengitettyä. Ei minulla ole tarvetta tukkia Tiitusta mihinkään laatikkoon, mutta kunhan ilokseni spekuloin.
Harvemmin otan suoria lainauksia tekstistä, mutta nyt täytyy. Minusta on tosi huvittavaa ja etenkin erinomaisen kekseliäästi kirjoitettu, kuinka Rampe on kiinnostunut Linneasta.
Hän oli siis oikeasti kiinnostunut kyseisestä naisesta, koska ei Rampe tiedä edes omista opiskeluistaan noin paljon.Tavallaan jo odotan, että Tiitus tulisi tallille Poikain Kaa. Huomaisivatkohan he jotain, vai keskittyisivätkö vain hevosiin? 🙂
-
Voi Tiiituuuuus. 😀 Tiitus on niin inhimillinen, suloinenkin, ja vähän reppana. Ei tainnut koulupäivä olla tänään kovin tuottelias, mutta väliäkö tuolla. Tiitus on nyt vähäsen sekaisin, ja suosikkieläinlajini, ihminen siis, on mielenkiintoisimmillaan ja huvittavimmillaan ollessaan vähän sekaisin.
Jänskättää vähän Tiituksen puolesta, mitä kaverit mahtavat tuumata, jos lopulta saavat vihiä siitä, ketä hän ajattelikaan. Tämä ei taida olla sellainen asia, jota tyypillisesti huudeltaisiin kovaan ääneen jefupiireissä. Tai Seinäjoen ulkopuolella muuallakaan. Otsonmäellä ja muissa pikkukunnissa on aika kova paine ”olla normaali” joka suhteessa. Muuten joutuu jonkun hampaisiin. Vieläpä yleensä jonkun sellaisen, jota ko. asia ei pätkääkään oikeasti kosketa.
…ja samaan aikaan myhäilen itsekseni ja olen vähän kateellinenkin Tiitus-paran tilanteesta, siis kirjoittajana. Jos sekä Hello että Tiitus olisivat minun hahmojani, ajaisin Helloa paljon enemmän olemaan tahattomasti aina liian lähellä ja aina ihan pihalla, ja Tiitus-raukkaa menettämään mielenrauhansa. :DD
Minäkin kehuisin vielä lopuksi kontrastia jefun hyökytyksen ja Hellon pukinnan välillä!
-
Mikäs sen paremmin murehtimiseen auttaisikaan, kuin hevosterapia, ja vielä kun on noin mukava hevonen kuin Dips! Ratsastuskohtaus onkin tämän tarinasi hienoin ja onnistunein kohta. On niin rentouttavaa ajatella sekä ratsastajaa että ratsua oikein huokaisemassa yhdessä. Myös miljöön kuvailussa onnistut tässä tosi hyvin. Auringon lämmön voi oikein tuntea maastoon lähdöstä lukiessaan.
Jakessa on jotain tosi hellyyttävää, kun hän pohdiskelee sitä, miten Sofi mahtaa viihtyä kesän. Eiköhän kaikki kuitenkin hyvin järjesty. Otsonmäellä ei hirveästi ole harrastusmahdollisuuksia, mutta sentään on hiekkamonttuja uimista varten, ja oma järvikin. Eikä sitä tiedä, vaikka Sofi lopulta kiinnostuisi hevosista: pitäähän hän ilmiselvästi koirastakin.
-
Voi miten Noa hössöttää. 😀 Pärjääköhän se Flida nyt yhdellä riimulla? Mitä jos sille tulee ikävä? Taidamme kaikki olla tällaisia, kun oma lemmikki pitää viedä vaikka hoitoon hetkeksi. 😀
Totta puhuen en tajunnut edes miettiä, miten Noa mahtaa ajaa autoa. Se tuntui niin normaalilta ajatukselta. Mutta joo: tietenkään hän ei voi ajaa millä tahansa. Tottakai hänen on täytynyt tutustua autoon etukäteen ja katsoa, pystyisikö ajamaan kunnolla.
Tähän asti on nähty epäröintiä ja jossittelua. Mitähän sitten tapahtuu, jos Flida saadaan kantavaksi onnistuneesti? Onko kauhun vuoro? 😀 Vai käykö Noalle niin kuin eläimammoille, että mystinen rauha valtaakin hänet? Salaa toivon, että näkisin rauhallisen ja tasaisen Noan hyppimässä seinille. :DD
Kelpaako tänään kritiikki? Olet yleensä tosi taitava muotoilemaan dialogia ja erityisesti tekemään repliikeistä hahmojen näköisiä, mutta tässä tarinassa ensimmäinen dialogi Eetun kanssa ei ole niin sujuva kuin muut dialogisi. Vertaa vaikka toiseen dialogiin ihan tässä samassa tarinassa: se on tavallista hyvää tasoasi. Noan äänessä on joku vinossa ekassa dialogissa. Ehkä se johtuu lyhyistä virkkeistä ja huudahduksesta? Tulee sellainen olo kuin Noa hihkuisi. Enkä ole ennen kuullut hänen hihkuvan. Toisaalta olenkohan nähnyt häntä ikinä vielä varsinaisesti innoissaan..? Jos hän on innoissaan, tulisi sitten johtolauseetkin virittää samaan tunnelmaan. Nyt ne ovat rauhallisia ja tavallista Noaa, mutta repliikit eivät minusta olekaan.
Älä nyt ala kuitenkaan kuvitella, ettet osaisi rakentaa repliikkejä ja dialogia. Osaatpa, yleensä olet sairaan taitava. Sitä paitsi keksithän juuri esim. maailman eetumaisimman fraasin ja vieläpä täysin nappiin murtaen: nykkö tootta lährös?
-
Luin tämän heti, kun julkaisit tämän, enkä tiennyt mitä sanoa. Luin uudestaan aamulla, ja vielä päivälläkin, ja nyt taas, enkä tiedä vieläkään paljoa paremmin. Tässä jutussa on niin tosi, tosi paljon kaikkia hyviä juttuja, etten osaa ollenkaan päättää, mitä nostaisin esiin. Lisäksi tämä oli kokonaisuudessaan niin uskottava juttu, että koin lukevani oikeasta ihmisestä, ja sitten tulin miettineeksi, että saako tätä edes kommentoida.
Mitä siis sanoisin? Nostaisinko esiin hahmosi? Ymmärrän Heliä nyt. Noakin viittasi siihen, että Heli on pelottava, ja niin minäkin, siis kirjoittaja, olen vähän arastellut häntä. Nyt varmasti suurin osa hahmoistani arastelee edelleenkin, koska he näkevät vain topakan ja tomeran ulkokuoren. Minä en kuitenkaan enää. Ei Heli ole pelottava ja vaarallinen, vaan joku, joka kärsii itsekin. Samalla hän muistuttaa minua tehokkaasti siitä, että en saisi tehdä ihmisistä heti oletuksia. Kaikilla on vaikeuksia ja ongelmia, ja pitäisihän minun tajuta, etteivät ne näy päälle. Tämän tekstin jälkeen olen pahoillani Helin ja kaikkien muiden helien puolesta.
Sittenkö keskustelu Inarin kanssa? Se flikka on ihan elementissään tässä tarinassa, ja niin kuin Heli, hänkin on aika hyvä piilottamaan niin ongelmansa kuin parhaat puolensakin. On helpottavaa, että Heli löysi edes jonkun seurakseen istumaan karsinaan, siis Inkan lisäksi. Mutta samalla on surullista, että se on Inari: jotenkin ajattelen, että Heli olisi ansainnut jonkun, hmm, ”paremman”.
Ja tupaan meneminen? Ehkä kaikkein parasta tässä on, että kirjoitit Helin nousemaan jaloilleen ja päättämään mennä sisään ja sanomaan olevansa vahva. Tämä saattaa olla se teksti, jonka joku tosielämän heleistä tarvitsee juuri nyt lukeakseen, varsinkin kun se loppuu näin.
Tästä on suorastaan rumaa enää jatkaa puhumalla itse tekstistä, kun aihe on niin vaikea ja vakava, mutta täytyyhän minun: olet aivan uskomaton kirjoittajavelho. Tämän julkaisemisesta on pian vuorokausi, ja olen vieläkin sekaisin.
-
Oi vitsi. Mä tunnen tuon ryhmätyön tuskan jokaiselta kouluasteelta, yliopistostakin, ja nyt se on mulla edessäni ja selvitettäväni kun olen itse ope! Varmaan ihan jokainen voi samastua tähän kauheuteen, kun kukaan ei tee mitään, tai kun kaikki myötäilevät toisiaan liikaa. Ikinä opiskelijoiden ryhmät eivät vain toimi! Lari sen sijaan kuulostaa aika ihanalta… Mistä sen tietää, vaikka Matildalla olisi aikaa toisella kertaa. 😀
Samoin samastun ajoissa olemisen tarpeeseen ja siihen inhottavaan oloon, joka tulee kun kuitenkin joskus myöhästyy. Samoin kuin auton vieressä kököttämiseen ja varpailla kivien kaivelemiseen: en taida olla niin hirveän erilainen näiltä luonteenosasiltani kuin Matilda!
Minusta on ihana, miten Matilda jatkaa tässä Eetun kanssa samaa rataa kuin puhelimessa. Tällainen pieni kangerrus toisen ymmärtämisessä on itse asiassa mielenkiintoisempaa kuin että jos vitsit luistaisivat sulavasti. Minulle tulee hyvä mieli, kun molemmat yrittävät silti, ja nyt he onnistuivat paremmin kuin viimeksi! Lisäksi musta on aina tosi viihdyttävää ja olen hämärästi äärettömän otettu joka kerta kun joku uskaltaa taistella Eetun murteen kanssa. Suurimman osan aikaa hän kuulostaa tässä täsmälleen itseltään! Se on paljon se!
Tämä tarina, kunhan myöhästymisen jännityksestä päästään, on kuin auringonpaistetta. Tekstisi on niin elävää, ilmavaa ja sujuvaa, että natsimaisena äikänopena olen tietenkin ihan innoissani jo siitä, mutta lisäksi tyylisi on hioutunut tosi kivaksi. En sentään tehnyt vielä syväanalyysiä tyylistäsi selvittääkseni, mikä vaikutelman aiheuttaa, mutta ehkä joskus… 😀
-
Voi jes, Herman tuli taas! Saan aina Hermanin vierailuista miljoona ideaa siitä, mitä Eira voisi tehdä. 😀 Eira ja Herman tulisivat varmasti aivan loistavasti toimeen muissakin ympyröissä. Herman vaikuttaa paitsi mukavalta hepulta, myös samanlaiselta päätä pahkaa ihastuvalta höntiltä kuin Eira itse! Meniköhän lie hän selvittelemään jo, kenenkäs poikia Herman mahtaa olla. Luulisi, että Hermanin tapainen toimelias heppu jäisi ihmisten mieliin ja se olisi melko helppoa selvittää. 😀
-
Mitä! Mä jätin tämän näköjään törkeästi kommentoimatta, kun kiirehdin saman tien kirjoittamaan uutta juttua tämän pohjalta! Onko liian myöhäistä vielä kommentoida, että tämä tarina toimii hyvin linkittämässä Tiitusta muihin? Tässä vaiheessa Tiitus ei vielä aivan hirveästi muille puhunut, ja tämä oli erinomainen kädenojennus. 😀 Ainakin mua se inspiroi kirjoittamaan itse niin tohkeissani, että unohdin kommentoida! 😀
-
Joka kerta menee paremmin tuo piirtäminen. Niin siinä käy, kun piirtää ja piirtää. Toivottavasti piirtelisit tasaisesti vaikka jouluun asti ja vertaisit sitten paria ekaa digitaalista piirrostasi pariin viimeiseen. Koska siitä tulee aina hyvä mieli kun huomaa kehittyneensä valtavasti. 🙂 Kannattaa kuitenkin rajata kuvaa aina valmiiksi vähän pienemmäksi ennen lataamista. Mobiilissa tämä näkyy ihan jees, mutta ainakin minun koneellani kuvaa pitää katsoa inhottavasti osissa, kun se on niin tosi suuri. Mutta niin tai näin, tämän suloisuudesta ja sinun kehittymisestäsi ei pääse mihinkään. 🙂 Hyvin menee!
-
Onneksi Noalla on Tiitus vähän rauhoittelemassa, että kyllä varsankin kanssa pärjää. Hellon rauhoittelu kun ei ainakaan taida ihan upota: Hellohan sanoisi tsunamistakin, että kyyyylllähän sen kanssa pärjäilee. Ehkä on vähän parempi, että jollakulla on jotain oikeaa kokemusta. Ja hyvinhän Tiituksella ja Beellä jo menee! Varsastahan näkee, että se jo tykkää Tiituksesta! Sehän hakeutuu ihan itse hänen seuraansa. 🙂
Ja onhan tuo Noa jo vähän otsonmäkeläistynyt, vaikka muuta väittää. 😀 En ole kuullut ainakaan kenenkään Helsingissä opiskeluaikoinani minulta kyselleen, että kenenkäs poikia sitä ollaan. Pohjanmaalla se on kuitenkin ensimmäinen kysymys aina, jos minun on esiteltävä itseni. Varmaan Noa on kuullut muiden kysyvän sen kysymyksen jo neljämiljoonaa kertaa. 😀 Ehkä se tarttuu. 😀
-
Voi Jake. Tottahan se on, että kaikkien teinit tekevät omat virheensä, vaikka vanhemmat kuinka yrittäisivät parastaan. Jos se ei olisi ollut tätä, se olisi ollut jotain muuta. Onneksi poliisit kuitenkin saivat Sofin kiinni. Ei ole yksi eikä kaksi juopunutta teiniä, jotka ovat Kyrönjokeen jossain kunnassa humalassa hukkuneet, tai muulla tavoin henkensä menettäneet.
Saunailta ja syöminen kuulosti kuitenkin ihanalta. Jake on sympaattinen tyyppi, ja minusta on kiva kun hänellä on kuitenkin kavereita. Vaikka vähän olin aistivinani melankoliaa, kun Vernerillä ja Taunolla on vaimot, mutta Jakella ei. Se voi kuitenkin olla myös yhtä hyvin pääni sisällä.
Minusta Jakella on sellainen maailmankuva, että on naisten hommia ja miesten hommia, ja sellainen jotenkin läpäisee nämä tekstitkin. Naisten hommaa on esmerkiksi hoitaa lapsia ja laittaa kyökissä ruokaa, mutta Miehet voivat auttaa paistamalla Pihvejä Ulkotulilla. Samoin se, että joku on poliisi, tekee hänestä Jaken silmissä muutenkin auktoriteetin. Jos poliisinkin lapsi mokaa, niin toki tavallisen kuolevaisenkin lapsi voi mokata.
Saako lie Sofi kuulla kunniansa, vai ymmärtääköhän hän itse, miten typerästi hän toimi.
