[OskariOsallistuja]

Adiemus

Oli aika ihmeellinen olo olla yhtäkkiä iskän pimeässä pihassa siihen aikaan illasta. Se tuntui vähän luvattomalta, vaikka lapsena olin kävellyt samassa tyhjien hakojen ja hiljaisten tallien ympäröimässä pihassa varmasti satoja kertoja. En asunut enää tässä pihassa, eikä asunut Miikakaan, joka oli patistanut minut Alexin viereen tallipihan puolelle odottamaan niin kuin vieraan — tai ehkä varkaan.

”Et kyllä sytytä sitä”, kuiskasin Alexille, jonka kuulin ropeltavan tupakan askistaan.
”Miks sä kuiskit?” Alex kysyi ennen kuin sytyttimen keltainen liekki valaisi hänen kasvojensa yläpuoliskon hetkeksi.
”En mä tiiä. Pistä nyt se oikeesti pois.”
”Mä en oo lähelläkään tallia ja täällä ei oo muita kun me ja Miika.”
”Silti. Mitä jos iskä tulee?”
”Ai meinaatsä ettei se saa tietää että mä poltan?”
”No en, kun…”

Silloin tuli Miika, luojan kiitos, sen kuulemma täydellisen hevosen kanssa. Sen täydellinen olemus näytti pimeässä minkä tahansa hevosen mustalta hahmolta. Se oli aika suuri, vaikka Miikakin oli kyllä aika pieni, mutta tallin sulkeutuvan oven raosta ei kajastanut tarpeeksi valoa, että olisin voinut edes arvata sen värin. Musta se ei ollut, mutta muuta en ehtinyt nähdä, tai ehkä tallin valo oli niin keltainen, että se saattoi olla mustakin ja vain näyttää hetken kellertävältä.

”Mennääs”, Miikakin sanoi hiljaa, niin kuin ihmisten pihassa alkuyöstä hiippaillessa kuuluikin sanoa. Hevosen kavioista kuului rouskutusta pakkasen kovettamalla hiekalla.
”Alex polttaa tupakkaa”, sanoin Miikalle yhtä hiljaa.
”Jep.”
”No mä nyt aattelin, että…”

Miika vei varjohevosen kentälle ja jätti sen sinne seisomaan riimunaru kaulallaan kun lähti marssimaan pimeyteen. Osasin odottaa tuttuja ääniä. Ensin kuuluisi metallinen kalahdus, sitten hiljaisuudessa kaikuva napsautus ja sitten sirinää. Vilkaisin vanhanaikaisen katulampun mallisia puutolppaisia lamppuja kentän kulmissa. Niillä kesti aina kauan syttyä. Niissä ei vieläkään ollut ledejä, vaan samat lämpimät energiansäästölamput kuin aina. Isä sanoi, ettei ledien kovassa valossa nähnyt ratsastaa.

Hevonen katseli meitä hieman epäluuloisessa takakenossa hämäryydessä. Miika ehti palata valokatkaisijan luota ennen kuin kentällä varsinaisesti näki mitään. Alexin tupakan tulipää lennähti kentän hiekkaan niin kuin pikkuinen raketti kun hän noppasi sen irti, mutta viimeiset uloshengitetyt savut näki jo valoa vasten. Haisi ihan järjettömän hirveältä: samalta kuin Alexin autossa.

”Tää on Ritalan hevonen”, Miika sanoi hämärästä, hevosen edestä. Hän oli niin kuin kilpi sille, ja oli kohottanut toisen kämmenensäkin minua kohti niin kuin minä tässä olisin se hermostunut hevonen, jota hän yritti rauhoitella ja estää tulemasta päälleen.
”Ai niillä on sitte taas hevosia”, ilahduin. Ritalassa oli käynyt se kauhea tapaus, ja olin ajatellut, että koko alueen vanhimman ja komeimman ratsutallin tarina olisi loppunut siihen, mutta onneks ei.
”Ei kun ei niillä enää oo”, Miika korjasi.
”No voi ny. Eiku hä?”

Valo oli syttynyt niin lempeästi, ettei silmillä kestänyt aikaa tottua siihen, vaikka olimme kävelleet kentälle sysipimeässä. Miikan pieni olemus ei riittänyt peittämään koko hevosta, mutta taisin kiinnittää otuksen ulkonäköön huomiota vasta kun hän väistyi sen edestä niin kuin olisi muka peittänyt sen sittenkin kokonaan aiemmin. Tuntui samalta kuin isojen mätivien haavojen katsominen tuntui. Polvet muuttuivat vähän pehmeiksi, teki mieli nykäistä kädet rintaa vasten turvaan ja sylkäistä yhtäkkiä kuvottavaksi muuttunut sylki suustaan.

”Hyi sssaat…” Alex kuiskasi vierelläni. ”Siis voi raukkaa.”
”Eipä kun hyi saatana on parempi”, korjasin. ”Miten tommonen on hengissä kun hyviä hevosia pitää tappaa joka päivä kun kukaan ei halua niitä enää?”
”Tää on Adiemus”, Miika sanoi sellaisella painokkaalla äänellä, jolla joku muu olisi voinut sanoa, että tää on Oskari Suomen tasavallan presidentti, etkö tunnista. Enkä minä tunnistanut.
”Eikä ole.”
”On.”

Isä rakastaa Charlie-linjaisia hevosia aivan hulluna. Hänen maailmassaan mikään ei voita aitoa Charlieta, ei kotomaassa eikä edes ulkomailla. Jos Charlieita ei kuitenkaan olisi, melkein yhtä hyvä olisi Adiemus, vaikka sillä ei ollut vielä oikein mitään näyttöjä itsestään eikä mikään ihmeellinen sukukin. Olin itsekin seurannut sitä tosi tiiviisti. Suomessa ei oikeastaan ole vakavasti otettavia ratsastajia Euroopan mittapuulla, eikä hevosiakaan, mutta Adiemus olisi voinut olla upea.

Se oli ollut sellainen suuri läsipäinen rautias, vähän Jaskan värinen. Siinä missä Jaska oli hiukan kulmikas, Adiemus oli ennemminkin pyöreä. Olin nähnyt sen Ritalassa muutaman kerran ennen sitä kauheaa tapausta. Se oli ollut välkky kuin mikä, ja heti hommissaan kiinni, vaikka se oli ollut vielä tosi nuori. Se oli sen oloinen, ettei se liitelisi esteitä Kissin tapaan, sellinen vähän hitaammin käynnistyvä dieselhevonen, mutta jos se olisi saanut elää ja olla terve kunnollisen valmentajan käsissä, siitä olisi tullut Suomen ainoita oikeita kilpahevosia. Mistäänn Kisseistä ja Jaskoista ei olisi voinut enää kauaa puhua edes samassa virkkeessä tai oikeastaan kappaleessakaan kuin siitä.

Harmi, ettei se saanut elää.

”Tuu kattoon”, Miika komensi ja piteli hevosta.
”Enkä”, vastasin ja tosiaan sylkäisin sen kammottavaksi muuttuneen syljen pois.

Enkä, en kyllä halunnut tuon lähelle, eikä tuollaisen pitäisi olla elossakaan. En saattanut edes katsoa suoraan sen päähän, koska sillä ei näyttänyt olevan naamaa ollenkaan, eikä korviakaan. Siinä, missä olisi kuulunut olla otsaa ja muutenkin sen naamaa, oli pelkkää vaaleanpunaista, vähän reunoilta ruskeapilkullista nahkaa, ja sekin rypyssä kuin surkeasti paikalleen pedattu ja monta yötä potkittu lakana. Se oli kauheinta. Sen korvia saattoi edes katsoa, mutta ei niitä ollut paljoa jäljellä. Sen takia se näytti seisovan korvat tiukassa luimussa, mutta yksi puolikas paljasti, ettei niin ollut.

”Se on kyllä ihan vitusti karumpi kun kuvissa”, Alex sanoi vierelläni.
”Siis sä tiesit että täällä on joku hirviö eikä hevosta ja annoit raahata mut tänne! Ja AJOIT mut tänne! Väittikö toi sullekin että toi on Adiemus? Oliskin.”
”Mm, kuvissa se näytti siltä että se on niinku sä, mutta olihan tää nyt virhe”, Alex mutisi. ”Miika mennään. Vie se pois.”
”Eikä mennä mihkään ennenku sä tuut kattoon tätä Oskari.”
”Sittenkö me mennään jos mä kävelen sinne ja takas? Sano nyt edes ettei se ole Adiemus niin mä taputan sen kaulaa, tai hyi hitto, en kyllä koske siihen. Mutta voin katsoa ja sitten heti viette mut takaisin. Ja minkä takia säkin Alex sanot että toi on niinku mä, hyi jeesus!”

Miika tuhahti, mutta ei sanonut mitään. Hetken odotin, josko hän tulisi kuitenkin sen typerän pihvinnäköisen hevosen kanssa pois kentältä, mutta lopulta minun oli sujahdettava luonnottoman valkoisten lankkujen välistä sisäpuolelle. Marssin hevosen eteen. Se yritti kurotella minua oksettavalla raa’an kanan näköisellä turvallaan, mutta seisahduin onneksi tarpeeksi kauas.

”Kiva. Nyt mennään.”
”Mieti nyt Oskari”, Miika sanoi ja silitti hevosen sisäfileposkea.
”Mä mietin että mä en enää ikinä tuu kummankaan teistä kanssa mihinkään. Ihan hirveetä jos toi on Ritalan joku hevonen ja sitä rääkätään hengissä.”
”No ei se nyt herranjumala enää ole kipeä”, Miika äyskäisi ja silitti seuraavaksi frankenhevosen ryppylakanaotsaa. ”Mieti nyt, kun Adiemus–”
”Toi ei oo Adiemus.”
”No kuvittele sitte että olis joku ihan tosi lupaava ratsastaja. Tosi hyvä. Sillä olis hienoja voittojakin jo. Se olis vaikka about kolkyt ja sillä menis aivan superhienosti. Se ei mitään muuta haluais tehdäkään kun olla ratsastaja ja se olis investoinu ihan kaiken siihen. Sit yhtenä päivänä kävis joku kauhea onnettomuus ja se olis kaikki ollu ihan turhaa, eikä sillä olis edes mitään varavaihtoehtoa.”

Joojoo. Niin kuin minä. Mieti jos joku olisi Oskari Susi. Vedin kyllästyneesti syvään henkeä hampaitteni välistä ja odotin, että Miika kertoisi säälitarinansa loppuun ja päästäisiin lähtemään.

Samalla kun kuuntelin, yritin katsoa sitä hevosta. Sen oikeanpuoleinen korva oli vähän niin kuin pehmopupun korva, joka olisi repästy pois niin että pelkkä sitä pystyssä pitänyt rautalanganpätkä olisi jäänyt jäljelle. Sitä rautalanganpätkää se käänteli, vaikka ei sillä enää mitään ääniä kyllä napattu niin kuin hevosten kääntyvillä korvilla kuului. En saattanut millään katsoa sen otsaa, ja erityisen pahaa teki, että riimun hihnat koskettivat sen pihvi-ihoa monesta kohdasta.

Tämäkin hirviö oli kyllä tainnut olla hyvä hevonen. Sillä oli pyöreä kaula ja vankat jalat. Se näytti Kissiä kankeammalta, Jaskaa vähemmän kulmikkaalta, mutta punainen se oli. Tämä hevonen ei taatusti hyppäisi niin kuin Kissi, koska — koska tämän hevosen nimi oli Adiemus.

”Adiemus”, käskin ja katkaisin sillä Miikan höpinät.
Adiemuksen rautalankakorva pyörähti taas, todennäköisesti minua kohti, mutta ei siitä voinut olla ihan varma.

”Onkse missä kunnossa tällä hetkellä oikeasti? Ei siis millään hevoskauppavalhekielellä vaan oikeasti?” kysyin Miikalta.
”No en mä tiedä mitä sillä tehtiin se eka puoli vuotta sen… Tapauksen jälkeen. Ei kai paljoa kun se oli aikamoisessa kuosissa. Mut nyt kun se on ollu pidemmän aikaa tässä niin oon mä kattonu että se on ihan… Se on sellanen kun sillon kakstuhattayheksäntoista kun sä kävit Ritalassa isäs kanssa hakemassa se Charlie-tammat, muistatko?”
”Eikä oo.”
”No rumempi se on kun sillon, mutta mä oon ratsastanut sillä itse. Että on se.”

Adiemus-parka. Mitä jos Suomessa olisi tosiaan yksi hevonen ylitse muiden (joka olisi isän mielestä Charlie, mutta muiden mielestä Adiemus)? Mitä jos sillä olisi edessään loistava tulevaisuus, johon laitettaisiin kaikki paukut? Sitten tapahtuisi jokin hirveä onnettomuus, ja joka ainoa ihminen ryhtyisi sanomaan, että tuo on niin vammainen, ettei siitä tule enää ratsastajaa: lopuksihan sen uskoisi itse ja kuolisi pois. Ei kun siis kaikki sanoisivat, ettei tuosta hampurilaispihvinnäköisestä otuksesta tule enää mitään, kun ei siitä enää edes erota, onko se hevonen vai nauta.

Mitäs jos sitten tulisi joukko kilttejä ihmisiä, jotka hokisivat niin kuin mantraa, että ei se haittaa, vaikket osaa vielä laittaa itse suitsia hevoselle ja avata puhelimesi näyttölukitusta? Osaathan jo voidella leivän itse, saathan jo kananmunan kuorittua, katso, nyt osaat ajaa jo autoakin: hei, kokeilepa esteratsastusta kun se ei ole niin tarkkaa, mutta hei nythän voisit kokeilla silloin tällöin sitä kouluakin. Ei vitsit, sehän muuttaisi kaiken. Millaista olisi julkistaa Instassa tavoittelevansa edustuspaikkaa seuraaviin Olympialaisiin hevosella, jolla ei ole kasvoja? Ratsastajana, jolla ei ole aina oikeaa puolta? Ei vitsi: millaista olisi, jos kävisikin niin, että sen saisi? Millaista olisi herranjumala mennä siellä, kaikkien huippujen kanssa, ja kuunnella kun melkein kaikki alkaisivat sanoa, että minä tiesin, ettei hevonen naamaa tarvitse ollakseen kaikista paras, eikä ratsastajakaan muuta kuin kunnollisia ystäviä? Sen minä tiesin, millaista oli, kun joku sanoi, että osaathan sä Oskari kaataa jo itse maitoa. Vielä sä myös ratsastat itse.

”Mulla on kymppitonni sponsorirahaa”, sanoin Miikalle.
”Mitä vittua saitsä Sissalalta kymppitonnin?” Alex huusi.
”En kun viime kesän jälkeen mä sain Otsonmäen Osuus — ihan sama, ei mulla oo ikinä mitään rahoja mihinkään Adiemuksiin. Jos toi edes on se.”
”On se se. Mä sanon Ritalalle että sä tarjosit siitä kaks ja puoli tonnia”, Miika toimitti tyytyväisenä.
”En mä tarjonnu siitä yhtään mitään. Mulla on hevonen.”
”Joo mut mä sanon silti koska sä soitat huomenna mulle joka tapauksessa. Ei tätä saa myytyä kellekkään edes vanhan ravihevosen hinnalla oikeasti.”
”Mä haluan terveystarkastukset.”
”Joo joo.”
”Ne maksaa jos siitä löytyy yksikään käyttöä estävä asia.”
”Kyllä mä tiedän.”
”Käyttö on kilpahevonen. Siitä ei saa löytyä mitään.”
”Oikeesti Oskari mä tiedän.”
”Ja sit ei mitään tervajokista lehmälääkäriä kun joku oikea lääkäri. Ja mulla on vähintään kolmen kuukauden koeaika jolloin mä tai ne saadaan purkaa kauppa mistä tahansa syystä. Ja jos käy vuoden aikana ilmi, että toi sen naama vaikuttaa–”
”Joojoojoo.”

Jumaliste, Adiemus, oikeasti. Olihan sillä tosiaan se läsi, ja se oli aika lailla tuon vaaleanpunaisen kohdan mallinen, ja nuo ruskeat kohdat olisivat sitten olleet punaisia. Ja tuolla lailla pää vinossahan se kerjäsi rapsutuksia siltä Ritalan tytöltäkin aina kun näki hänet. Joo-o, ja tällainen pitkäjalka se oli silloinkin, joskin hontelompi.

”Silitä nyt sitä jo ja täytäntöönpane sillä tää teidän avioliitto. Voitte suudella morsianta saatana, mä jäädyn tänne”, Alex huusi.
”Tää on ori”, huomautin olkani ylitse ennen kuin vein hyvin varovaisesti kämmeneni Adiemuksen karhunkynsimän näköiselle turvalle.
”Ei kerta homoa tee, kymmenennestä nollaantuu, ja sitä ei lasketa, mikä tapahtuu vankilassa!”

Adiemusin turpa oli hassun nahkea ja lämmin, vaikka olin odottanut sänkistä, karheaa ja hevosenkarvanviileää. Siinä ei ihan totta kasvanut karvoja, ei minkäänlaisia, ei edes sänkeä. Hevonen ei myöskään kavahtanut kosketusta. Minun teki kuitenkin mieleni taas sylkeä, mutta silitin silti. Adiemus väänsi päänsä vinoon ja yritti yltää hieromaan alastonta otsaansa minuun.

Se oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin, että meistä tulisi kaverit. Parhaat kaverit. Maailman parhaat. Ja että näyttäisimme kaikille. Viimeinen kerta se ei ollut. En tiennyt vielä silloin, mihin kaikkeen Adiemuksen kanssa joutuisin matkamme varrella, vaikka hetken verran olinkin tietämättäni jo nähnyt suurimman saavutuksemme. Sitäkään en tiennyt, että samalla kun Miika teki Adiemuksesta surkean halpahintaisen ostotarjouksen minun nimissäni, jätin sille kentälle Ukon, joka oli painanut niskassani huomaamattani väsyttävän paljon.

[OskariOsallistuja]

Kuinka me hävisimme ruusukkeen

”Sä onnistuit!” Alex tuuletti ja hyvä ettei kaulaan hypännyt, kun annoin itseni luisua alas Kissin kylkeä pitkin iskän ja Jylhän Pietan tallin pihassa. Piti oikein ojentaa käsivarsi varmuuden vuoksi väliin.
”Joo”, myönsin ja taputin hevostani, kun välitön lääpittäväksi tulemisen vaara oli väistynyt. ”Mä en nyt kyllä välttämättä sanois sitä kauheen onnistuneeksi hommaksi. Näitsä sen meidän touhun siinä jussikuvioisella lankkupystyllä? Musta jotenkin tuntui yhtäkkiä että siihen menee vielä yks askel, ja sitten mä en ollu oikeen mukana siinä. Tää sit horjahti aika pahasti ponnistuksessa ja mä luulin, et kohta rysähtää, ja sitten mun keskittyminen herpaantui koko seuraavan lähestymisenkin ajaksi, niin senhän takia sitten Kissin pää–”
”Ei luentoa kiitos!” Alex huusi päälle ja peitti suurieleisesti korvansa. ”Mikset sä voi sanoa niinku normaali ihminen et joo kivasti meni?”
”No kun ei menny”, väitin.
”Se on varma palkintosija tässä kohtaa.”
”Mitä mä palkintosijalla jos mä mokailen tällä lailla?”
”Voi mee ny mehulle oikeesti!”

Tuhautin Alexille nenääni. Ei hän ymmärtänyt, ei niin kuin oikea kilparatsastaja. Hän ymmärsi sentään väistää sen verran, että pääsin luikahtamaan talliin, ja avasi oikein ovenkin. Tallin isännän lapsella oli sentään jotain erityisoikeuksia Häjy Showjumpingissa: oikeus viedä hevosensa viileään ja hiljaiseen talliin. Siellä muidenkin Hopiavuoren hevostallin mukaan lähteneet hevoset olivat.

Kissille paikka oli niin tuttu, että se käyttäytyi kuin olisi mennyt omaan karsinaansa. Puikahdin sisään sen perässä. Täällä karsinat olivat pienempiä kuin Hopiavuoressa, mutta koko tallihässäkkä oli sata kertaa modernimpi ja valkoisempi. Luonnonvaloakin tulvi ikkunoista. En kuitenkaan uskonut, että Kissi olisi arvostanut näitä puitteita pitkän päälle ainakaan enempää kuin kotitalliaan, jossa karsinaan olisi mahtunut makaamaan äksänä vaikka olisi ollut maailman isoin työhevonen.

”Et kai sä rupee ottaan satulaa siltä pois tässä vaiheessa elämääs?” Alex kysyi avonaisessa karsinanovessa roikkuen niin kuin apina.
”En tietenkään”, vastasin ja löyhdytin Kissin satulavyötä. ”En mä oo tyhmä.”
”Justjust. Mä meen kattoon tota mun poikalasta…”

Alex häipyi parin karsinan päähän. Kissillä oli kuuma. Se laski päänsä vesiautomaattiin, mutta sieltä ei tullut mitään. Kurotin karsinan ulkopuolelle ja väänsin hanan päälle. Nyt se saisi jo juoda enemmän, kunhan ei liikaa joisi. Pitkään se joikin, ja taas kerran jäin katsomaan, miten tyttömäisen siro turpakin sillä oli. Oli minulla siinä taas prinsessahevonen.

Kun Kissi oli mielestään valmis, se kääntyi etsimään heinää, jota karsinassa ei ollut. Estin sitä kädelläni pyörähtämästä kokonaan ympäri, ja kun se asettui, liu’utin kättäni sen etujalkaa pitkin niin että se nosti kavionsa näkyville. Jep, kaikki kunnossa. Katsoin joka ainoan kavion. Tutkin joka ainoan jalan. Teki mieli ottaa satula pois, vaikka siinä ei ollut järkeä, koska olisin halunnut painella Kissin selkääkin vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Se ei kuitenkaan näyttänyt mitään sellaisia merkkejä, että olisi tarvinnut olla huolissaan. Saatuaan kaikki neljä jalkaa maahan se ainoastaan pyrki takaisin juomaan.

”Et sitte ryystä niin että hölskyt”, varoitin hevosta ja astuin ulos karsinasta.
”Mitä?” kuului Alexin ääni kauempaa.
”Ei mitää.”
”Mä kuulin kun sä sanoit mun nimen!”
”No etkä voinu kuulla kun mä puhuin tolle hevoselle!”
”Ai no sitte.”

Alex lupasi katsoa Kissin perään sen verran, että ehtisin käydä itse taukotuvassa hörppäämässä vettä. Sitten piti mennä siihen harmilliseen palkintojenjakoon. Vitsit että ihminen voi olla tyhmä. Miksi minun piti olla niin muissa maailmoissa siinä kolmannella esteellä ja hävitä sinivalkoruusuke, vaikka sitä oikein tarjoiltiin kultaisella tarjottimella?

Häjy Showjumping 2024
140cm, 5/57

[OskariOsallistuja]

Kohtuutonta

”Oijjeshh”, Alex tavallaan ähkäisi, tavallaan huokaisi laskeutuessaan sohvalleen miltei vaakatasoon oluensa kanssa. Hänellä oli tukka märkänä saunan jäljiltä ja pyyhe yllään, mutta ilman niitäkin olisin siirtynyt vähäsen kauemmas. Alex taisi huomata liikahdukseni, koska hän katsoi minua niin huvittuneesti.

”Kerropa mitä varten sä tunkeudut tänne häiritsemään saunovia naisia?” Alex sitten kysyi ja ojensi jalkansa suoriksi. Ne eivät ihan yltäneet sohvapöydälle, joten hän valui entistäkin alemmas sohvalla, jotta sai jalkansa pysymään lipsumatta pöydällä.

Vilkuilin ympärilleni. En todellakaan sanoisi, että olin tullut, koska inhotti olla kotona yksin. Camilla oli reissussa. Alexin pienessä yksiössä ei kuitenkaan ollut paljon katseltavaa, ja sitäkin vähemmän vinkkejä oli valhetta varten. Lopulta loin katseeni Alexin ikkunaverhoihin. Ne olivat harmaat, kuviottomat pimentävät verhot, mutta Alex oli muodostanut tavakseen kiinnittää kaikki Tetriksen ruusukkeet niihin. Ja niitä alkoi muuten olla paljon! Viime vierailuni jälkeen hän oli kiinnittänyt kolme lisää.

”Mä tulin vaan, tai siis, mitä sä meinaat talvella Tetriksen kaa?” kysyin, koska kuulosti uskottavalta ajatukselta, että tulisin Alexin luokse puhumaan hevosista, kilpailuista ja valmentautumisesta.
”Kuinni?” Alex kysyi kuivasti. ”Mä en ole antamassa sitä sulle.”
”En mä sitä haluakaan. Kunhan kysyin!”
”No jos sä nyt oikeasti haluat tietää, niin pidetään peruskuntoo yllä. Eipä talvella nyt aiva saatanasti oo kisoja tai mitään. Ne parit mitä on joulun alla ilmottauduttu niin mennään.”
”Aa… Kuulostaa hyvältä…”

Hiljaisuus laskeutui taas. Alex joi tölkistään niin että hörpintä kävi. Hän ei ollut hevosihminen samalla tavalla kuin minä, mutta mitä enemmän aikaa hän vietti Tetriksensä kanssa, sitä enemmän Tetriksestä siirtyi näköjään hänen kotiinsakin. Kaikki huonekalut olivat valkoisia ja uusina ostettuja, ja ennen kaikki tavarat olivat olleet laatikoissa piilossa. Nyt television alla näytti pötköttävän sähköteipillä yhteen teipattu pätkä Tetriksen häntäjouhia. Lipastolla oli peilin vieressä Tetriksen kuva, jossa se poseerasi komeasti. Naulakko pullisteli eteisessä, ja siinä oli päälimmäisenä Alexin tallitakki. Ratsastushousunsa hän oli nakannut pikkuruisen vessansa oven päälle kai saunaan kömpiessään. Nurkassa möllötti kypärä, joka ei ollut se, jota Alex tavallisesti käytti. Hevostavaroista huolimatta oli ahdistavaa. Ahdistava hiljaisuus.

”Ootsä niinku valmennettavaa vailla?” Alex kysyi sitten.
”Joo!” henkäisin kiitollisena. Joo, se kuulosti uskottavalta.
”Mä arvasin. Saatanan näätä. Mitä sulla on mielessä?”
”No oota kun”, aloitin ja kaivoin kännykkää liian syvältä farkun taskuista, ”mä huomasin just siinä Häjy Showjumpingissa, että Tetriksen etujalat–”
”Älä sittenkää kerro. Mä oon liian väsyny tähän.”
”No hö.”
”Onks sun nälkä?”
”Ei.. Mä meinaan mennä tallille.”
”Tallille! Kello on kahdeksan!”

Niin, myöhä oli, mutta olisi siellä vielä joku kuitenkin. En voinut jäädä asumaan Alexin luo, ja oli parempi olla myöhälle tallilla kuin yksin kotona.

”Niin, sitte? Mä meen maastoon.”
”Keskellä yötä. Siellä onki vitun hienoo pimees. Onks sulla heijastimia edes?”
”On mulla.”
”Jaa”, Alex sanoi tuumivasti ja nousi sitten ylös. Hän ravisteli hiuksiaan niin kuin koira turkkiaan. ”Onks sulla heijastimia mulle asti?”
”Voi ollakki?”
”Selvä. Käänny tonnepäin niin kauaksi että mä puen. Sit me mennään.”
”Joo.”
”Ja me mennään sun autolla.”
”Joo.”
”Ja mä ajan.”
”Joo.”
”Sä voit sit hyvin tiivistetysti sanoa niistä etujaloista sit matkalla. Ja jos sä kerran valmennat, niin kattokki että me ollaan voittamattomia ens kesänä. Vituttaa suunnattomasti kökkiä tuolla ympäri maakuntaa häviämäs…”

Katselin taas ruusukekokoelmaa ikkunaverhoissa. Alex ei ollut ihan tosissaan. Tai siis ei voinut olla. Hän ja Tetris olivat olleet koko vuoden aika voittamattomia. Jos kyseessä olisi ollut jokin toinen ratsastaja, joku hieman vieraampi, olisin inhonnut häntä. Alexillahan meni tuhat kertaa paremmin kuin minulla, vaikka hän näki tuhat kertaa vähemmän vaivaa. Tuntui melkein loukkaavalta, että hän uhosi kiertäneensä häviämässä kilpailuissa.

”Nonii näätä, käänny ja paa kengät jalkaan! Äitin pikku Tetris odottaa jo!”

[OskariOsallistuja]

Olavi kertoo

Kaksi finaalipaikkaa

Ei huono. Taputin Equadoria vielä kerran äkillisessä hellyydenpuuskassani ratsastaessani hitaasti kohti hevosrekkaa. Harmony Championsin finaalipaikka oli saavutettu. Kouluratsastuksen Advanced-karsinnassa olimme tulleet toisiksi, ja kuten arvata saattaa, luokan oli voittanut Heultjes. Ei kenelläkään ollut tällä kaudella häntä vastaan kauheasti mahdollisuuksia. Hänellä oli mennyt loistavasti, vaan niin oli Equadorillakin. Noeul oli tehnyt sen kanssa loistavaa työtä kuntouttaessaan sitä Olegovnan jäljiltä. Ennen kaikkea ori oli terve, mutta se vaikutti myös tyytyväiseltä. Sitä paitsi tyytymätön hevonen ei suoriudu näin loistavasti vaativista koululuokista. Equadorin kunto kesti hyvin, ja se halusi tehdä töitä.

Equadorin oma Noeul lähtikin ripeään käyntiin meitä kohti heti, kun sain häneen katsekontaktin. Hän hymyili. Hymyilin takaisin.
”Onnea khun Olavi!” poika sanoi suomeksi, ja näin läheltä näin, että hänen silmänsä loistivat.
”Kiitos, Noeul”, vastasin ja laskeuduin hevosen selästä heti kun poika sai otteen sen suitsista. ”Kävelyttäisitkö Equadoria?” kysyin käyttäen varmuuden vuoksi englantia, sillä varsinkaan tällaisessa hälinässä Noeulin kieliaito ei riittänyt siihen, että hän saisi aina kaikesta tarkasti selvää.
”Tottakai!”

Pyyhkäisin käteni kisatakkini helmaan. Ne olivat nihkeät. Sillä aikaa Noeul jo löyhdytti Equadorin satulavyön ja puheli sille koko ajan iloisesti kielellä, jota en ymmärtänyt. Hevoseni oli erinomaisissa käsissä. Sen korvat törröttivät pystyssä. Se selkeästi ilahtui siitä, että Noeul oli taas ottamassa sitä vastaan. Kuka tahansa hevosenomistaja olisi ottanut mieluummin Noeulin kuin esimerkiksi muutaman miljoonan euroissa.

”Noeul”, kutsuin vielä ennen kuin poika ehti lähteä ja viedä Equadorin.
”Niin?”
”Kolme varttia Superior-karsintaluokkaan. Älä riisu satulaa.”
”Selvä. Saako juottaa?”
”Saa, mutta älä anna sen juoda liikaakaan.”
”Okei.”

Hetken Noeul empi niin kuin olisi aikeissa sanoa vielä jotain. Sitten hän hymyili taas katsoen minua suoraan silmiin ja oli selvästi vähintään yhtä onnellinen kuin Equador. Taputin hevoseni lautasta vielä kerran kiittääkseni sitä ja toisaalta antaakseni pojalle merkin, että ratsun sai viedä. Sitten nuo kaksi lähtivät: suuri kimo pää matalalla ja nuori poika puhuen sille elävästi kuin ihmisystävälle.

Ehdin vallan hyvin juoda kahvin, syödä ihan pienen välipalan ja siistiytyä kunnolla ennen Superior-karsintaa. Koska aikaa oli, kävin vielä onnittelemassa omaa poikaanikin, jolla kilpailut sujuivat ihan yhtä hienosti omalla tasollaan. Palasin hevoseni ja sen hoitajan luokse vasta kymmentä minuuttia ennen lämmittelyvuoroani ja tunsin taas maltillisen jännityksen lisäksi syvää kiitollisuutta. Että pääsinkin helpolla! Että olikin fantastista jättää Equador Noeulille ja saada vapaa-aikaa, vaikka oli kilpailupäivä! Poika muistutti minua niin paljon siitä ajasta, kun Miika Rossi oli viitisentoista vuotta sitten hoitanut samaa roolia yhtä hienosti. Silloin ratsuni oli tosin ollut Ramona, tuo hevosista upein.

”Se oli niin hiessä, että otin satulan kuitenkin pois”, Noeul selitti melkein katuvaisen näköisenä tullessani ja satuloi Equadoria ripeästi. ”Anteeksi.”
”Ei se haittaa. Teit tosi hienosti”, vakuutin. ”Ajattelin vain sitä, ettet tee turhaa työtä, jos on kiire.”
”Ei se ollut ollenkaan turhaa. Nyt se on kuiva ja tyytyväinen.”
”Huomaan sen. Kiitos Noeul. Olet paitsi lupaava ratsastaja, loistava hevosenhoitaja.”

Näin, miten Noeul-paran korvat punehtuivat. Hän kiristi kiireesti satulavyön ja kiersi vielä Equadorin pääpuoleen. Ennen kuin hän vapautti hevosen riimustaan, hän tarttui riimuun molemmin käsin ja vei orin suuren pään syliinsä. Equador sai suukon. Noeul sanoi sille jotain tiukasti, silmät palaen. Sitten hän irrotti riimun ja käänsi Equadorin valmiiksi sivuttain eteeni. Kiitin vielä kerran ja nousin sen selkään.

”Khun Olavi!” Noeul kutsui, kun kävelimme pois.
”No?”
”Hanki finaalipaikka! Onnea!”
”Kiitos, poika! Lupaan yrittää!”

Ei minun olisi tarvinnut edes luvata. Vaikka Equadorin tauko oli ollut lyhyt, se oli selvästi virkistynyt saatuaan viettää sen Noeulinsa kanssa. Virkeä olo oli minullakin rauhassa juodun kahvin jäljiltä. Tuntui kuin olisimme voineet vaikka lentää, ja Equadorin moottori hyrisi suurella, rauhallisella vaihteella. Saimme toisenkin finaalipaikan, ja siitä oli kiittäminen hevosenhoitajaa. Emme olisi pystyneet siihen väsyneinä ja nuhraantuneina, vaikka Equador olikin yksi hevonen miljoonasta, ja vaikka kilpaileminen oli minulle niin kovin tuttua. Tasoon nähden prosenttimme olivat erinomaiset, ja vaikka sijoitus ei ollut ihan kärjessä, se tuntui hyvältä ja oikeudenmukaiselta. Noeulin ansiosta olimme pystyneet tekemään ihan oikeasti parhaamme. Superior-karsinnassa muutama muu oli vain tällä kertaa onnistunut vielä upeammin.

[OskariOsallistuja]

Seesam supistu!

”Tää on ihan erilainen…” vastasi Eira ravin hyppyyttämällä äänellä, kun komensin painamaan lisää kaasua. Biffe lähinnä lönkötti. Se meni pitkällä askeleella ja hitaassa tempossa, eikä Eira tuntunut edes yrittävän kunnolla.

”Niitä takajalkoja pitäs pikkuhiljaa saada sinne sen alle”, totesin Biffen takajalkoja jonkun aidalle unohtamalla raipalla matkan päästä osoittaen ja kosteaan aitaan nojaten.

”Joo JOO”, Eira rähähti, mutta ei pidättänyt tarpeeksi edestä saati kannustanut takaa.
”Ilmaseksi mä sua tässä katton, mutta jos se häiritsee niin mä voin kyllä mennä tekeen omia hommia.”
”Eiku älä mee! Mä yritän koko ajan muttaku tää hevonen on viis metriä pitkä! Biffe nytte, kuulekko, seesam supistu muotoon!”

Niinhän Biffe olikin aivan liian iso. Vaikka Eira oli kehittynyt oikein lupaavaksi nuoreksi ratsastajaksi Typyn kanssa, siitä ei päässyt yli eikä ympäri, että Biffe oli hänelle liian suuri. Se oli liian korkea, mutta ennen kaikkea liian pitkä ja massiivinen tankki. Se ei myöskään ollut oppinut kuuntelemaan yhtä hienovaraisia apuja kuin Typy, ja tällä hetkellä sen liikkumaan saaminen vaati taidon lisäksi myös jonkin verran voimia. Voimia, joita Eiralla ei ollut. Minun pitäisi passittaa hänet hankkimaan takapuoleensa ja reisiinsä isojen poikien lihakset, jos hän kerran mieli ratsastaa isojen poikien hevosilla.

”Se ei nyt oikeen kuuntele sua.”
”Mä huoMAAN!”
”Tee se puolipidäte silleen kaikessa rauhassa tossa noin ja sitte — okei, yritä seuraavassa kulmassa uudestaan. Noni ja sitä sisäpohjetta pitää oikeesti painaa sinne että se taipuu yhtään siinä kul — okei, seuraavas kulmas kunnolla.”
”Emmä voi vetää tätä suusta tämmösellä voimalla oikeesti!”
”No eipä se ideaalia oo, mutta just nyt se ei pidä sua yhtään minään siellä kun sä et paina mitään etkä sen mielestä anna edes apuja. Meidän pitää hioa tota hommaa myöhemmin, mutta nyt sun täytyy–”
”Okeiokeiokei — puooooooolipidäte — näinkö paljo sitä pitää runtata tällä mun takajalal — siis sisäpohkeella?”
”No ainaki se meni sinne kulmaan asti nyt. Pistä samalla voimalla laittaen pohjetta ja katto ettei se kiihdytä samalla.”
”Nonnii…”
”Nonii!”
”Jes!”
”Nyt voidaan lähtee tekemäänki jotain!”

Eiran ensimmäinen ratsastus Biffellä sisälsi ravia. Loputtomasti ravia. Biffellä oli kaula hiessä kauan ennen kuin Eiran naama oli punainen. Typy oli laittanut Eiran kovempiin töihin kuin Milan Biffen, ja se oli hyvä. Sitä paitsi Eiralla oli motivaatiota, vaikka hän oli jo taatusti havainnut, ettei Biffe ollut se hänen unelmiensa puoliverinen, josta hän aina tilaisuuden tullen puhui.

Olin asettanut tämän päivän tavoitteeksi salaa sen, että Biffe ravaisi oikein päin suoraan ja taipuisi kun taivutettiin. Kuulosti helpolta hommalta Eiran kaltaiselle ratsastajalle, mutta piti ottaa huomioon myös hevonen ja sen isäntä. Milan oli lähinnä syöttänyt Biffelle herkkuja laidunkauden jälkeen, kun oli murehtinut hirveästi menneitä kilpailuitaan. Hänen olisi pitänyt omistaa aikansa harjoittelemiselle, mutta sen sijaan hän oli keskittynyt säälimään itseään. Onneksi hän oli vastentahtoisesti luovuttanut Biffensä Eiralle, joka paraikaa pusersi suurta hevosta sinnikkäästi käyttämään selkäänsä sen verran kuin ratsun kunto tässä vaiheessa mitenkään kesti.

”Okei. Otapa käyntiä ja tuu tähän käveleen mun kaa”, komensin.
”Huh! Mä olin just sanomas et mä pyörryn kohta!” Eira kiekaisi ja hidasti. Näin, miten hän katsoi kuitenkin heti huolissaan ympärilleen. Kukaan ei saanut kai kuulla, että hän olisi ollut muka väsynyt.
”Huomenna ja ylihuomenna, kun sä meet yksin, niin –”
”HÄ!” Eira kiekaisi korkeuksista Biffen huipulta.
”Mitä!”
”Yksin! En mene! Sä tuut kattoon mua!”
”Mulla on ihan omia projekteja huomenna. Sitä paitsi et sä tee mulla mitää huomenna!”
”Ai mitenniin muka on? Mitä muka? Mitenniin muka en tee?”
”Sä meet maastoon”, valistin Eiraa vastaamatta muihin kysymyksiin. ”Mee johki mäel — mee Pihlajamäelle ravaamaan ylämäkeen. Ja toisena päivänä meet Jätinmontolle ravaamaan sinne niin hiekkaan hetkeksi.”
”Miks!”
”Siks että toi saa lihastreeniä.”

Vaikka Eira oli kuinka pöyristynyt siitä, etten vahtisi häntä ja Biffeä joka hetki niin kuin haukka, näin, että hän silitteli hevosen kaulaa hellästi. Olisipa Milan katsellut jostain. Ehkä hän katselikin tuvasta, sillä sinne hän oli jossain välissä suunnannut, kun Eetukaan ei ollut kotona. Hän oli ollut niin kovin huolissaan, että Biffe olisi Eiralle samanlainen harrastusväline kuin sukset hiihtäjälle. Milanin mukaan hevonen oli tyhmä kuin saapas, mutta hän ei pitänyt sitä ollenkaan negatiivisena asiana.

”Kuulikko Biffe?” Eira hyrisi hevoselle. ”Oskari meinaa tappaa meidät. Kuulikko että meidän pitää juosta ylämäkeen niinku jokku hullut? Hei — eiks tästä ainaki Nurmoon ja Laihialle asti liiku se susilauma taas?”
”Ei ne sua syö”, totesin.
”En mä uskokaan että ne mun kimppuun uskaltaa kun mä ärjyn niille, mut kiva jos mä syötän niille jonku oikeen ihmisen hevosen!”
”No pyydä Jeppe ja Lallero lainaksi.”
”Mitä ne muka auttaa? Vai meinaatsä et sudet syö Lalleron ja meillä on aikaa paeta? Ei se nyt NIIN lihava ole että täyttäis niiden mahan.”
”En, ääliö, vaan ne ei suostu menemään mihinkään missä on alle vuorokauden vanha hajujälki. Tai no Lallero voi mennäkin…”
”Kuulikko Biffe ku Oskari sano mua ääliöks? Niistä sun nenä sen päälle, noin, noin!”
”Nyt sitte kauemmas sen naaman kanssa!”

[OskariOsallistuja]

Ihan oikea tyttö

Ähkäisin ja vajosin Hellon sohvalle. Se oli nahkainen ja kylmä, ja niin pieni, etten olisi halunnut istua sillä kenenkään muun kuin Milanin vieressä. Hän oli tarpeeksi tuttu. Hänen rentoutunut ruumiinsa kallistui epämiellyttävästi minua kohti, kun sohvan istuin litistyi painoni alla, mutta onneksi hän korjasi melkein heti asentoaan. Purin poskiani, kun hän vilkaisi minua, mutta hymyilin silti vahingossa. Se sai hänet hengittämään oikein syvään, räpyttelemään väsymyksen silmistään ja kääntymään kiinnostuneena katsomaan minua paremmin.

”Noo?” Milan venytti käheästi ja yskäisi.
”Ei mitää”, virnistin ja tunsin itsekin punastuvani. Tunsin itseni teini-ikäiseksi, enkä edes hyvällä tavalla.
”Mitä teki se neiti Raukko?” Milan kysyi hymyillen niin, että hänen nenänvartensa rypistyi. Unelias olomuoto oli täysin poissa.
”Ei se –”
”Älä väitä mut, mä näin sä tekstasit äsken ja nyt sä hymyilet siinä. Turha sanoa se oli vain meemi. Kukaan muu ei lähetä sulle meemit että minä.”
”Alex–”
”Ei ollut Alex! Sä ei ikinä hymyile että Alex lähettää viestin.”

Vedin ilmaa hampaideni välistä niin että sihisi. Sitten kumarruin ja pörrötin hiuksiani. Ne nousivat varmaan samanlaiseksi afroksi kuin Hellon hiukset kostealla, mutta ei voi mitään. Shanette oli ihan totta kysynyt —

”Sano jo”, Milan komensi huvittuneen kuuloisena.
”Et sitte kerro kenellekään.”
”No kenelle mä kertoisi, senkin Tessa kakstoista vee?”
”Mikä Tessa?”
”Ei mä tiedä. No vaikka Suvi sitten. Kerro mulle mitä hän lähetti ja miksi sä melkein tanssii siinä sohvalla.”

Halusinkin kertoa. Kurkustani pääsi ihmeellinen vinkuva nuotti, kun näytin puhelintani Milanille. Osasin jo avata näytön itse, kun puhelimeen oli laitettu sormenjälkitunnistin. Kädet kuitenkin tärisivät niin, että Milanin piti ottaa itsekin puhelimesta kiinni, jotta hän näki lukea.

”Oi!” Milan äännähti ja läimäisi minua selkään.

Vinkaisin taas vahingossa, mutta ei se haitannut, kun Hello ei ollut kotona ja hirnumassa. Shanette oli ihan totta ehdottanut, että tavattaisiin. Niin kuin mentäisiin ulos. Niin kuin että ei mihinkään hevosjuttuun. Niin kuin oikeat ihmiset.

”Mihin sä ajatteli viedä sen?” Milan kysyi asiallisesti.
”Hä! Munko se pitää päättää?”
”Kyllä! Sä aiva autisti. Tietenki sä päättää. Mihin sä meinaa se viedä? Älä vie se leffaan, se toimii vaan elokuvissa… Menee aika hukkaan siellä kun vois puhua se kanssa.”

Olin ehtinyt olemaan monta minuuttia innoissani, mutta tunsin tyhjeneväni niin kuin ilmapallo. Mihin ihmeeseen tyttöjä tavattiin viedä ulos? Tai siis naisia? Huulet säikähdyksestä tunnottomina yritin lukea Milanin silmistä jotain telepaattisia ratkaisuja. Mistä minä voisin tuollaisia asioita tietää tai osata? Ei ollut tullut paljoa oltua tyttöjen kanssa teini-ikäisenä, ja hyvästä syystä.

”Mitä sä ton näkönen hä? Oskari mitä sä yleensä tekee treffeillä?”
”Mitennii mitä mä yleensä — näytänksmä sun mielestä siltä että kukaan olis halunnu mun kanssa joskus muka mennä johonkin!”
”Eikö sä ole ollut tyttöjen kaa ulkona?”
”No en! Kyllä sä sen tiedät! Tai kerran Outin — mutta sitä ei silleen lasketa!”
”No mä ajattelin että kai sä ny on ollut aikuisena edes! Mitä sä meinaat, ei muka ole ollu tyttöjen — Oskari!”
”Älä huuda mulle vaan kerro mitä mä teen!”
”Miten voi olla, aikunen mies, mitä sä oli tehny sitte nuorempana jos sä ei ollu tyttöjen kaa?”
”No en mitään! Pelannu jalkapalloa ja tienny ettei kukaa halua olla mun kaa!”
”Sano uudestaan, mä ei ymmärrä.”
”Enkä sano, kun sano sä mitä mä nyt niinku teen sitte tämän asian kanssa!”

Milan rapsutti kasvojaan huolellisesti oikean silmänsä alta. Hänellä oli jännä tapa koskea kasvoihinsa aina hyvin varovaisesti niin kuin ne voisivat särkyä. Sitten hän henkäisi syvään kuin voimia kerätäkseen, maiskautti suutaan ja kääntyi sivuttain sohvalla voidakseen istua suoraan minua vastapäätä pienessä tilassamme.

”Selvä on”, Milan sanoi sellaiseen sävyyn kuin opettaja olisi voinut aloittaa tuhman lapsen nuhtelemisen. ”Mä opetan sut kaikki se laaja tieto mitä mä tietän naisista.”
”Pah!”
”Hiljaa, mä tietän jotain kumminkin ja sä et mitään! Sitä paitsi Hello on vähän niin kun — no tältä tulee.”
”Anna tulla sitte.”
”Ensinnäkin, Helloa ja naisia yhdistää yksi tärkeä asia. Se on tärkein tietää. Jos sä tietää sen, on paljon kivempi olla. Ja jos te menee joskus naimisiin niin sä säilyy elossa.”
”Mikä se semmonen asia muka on?”
”Se, että ne on aina nälkä! Ihan aina. Jos ne sanoo ei ole nälkä, on silti nälkä. Sä viet se ihan ensin syömään, niin se on iloinen. Jos se riitelee, syötä se, niin se melkein aina heti taas iloinen. Se tilaa sitte nyt eka sun kaa joku tyhmä salaatti, koska se aluksi esittää sut se on hieno ja pieni, ja sitte sen nälkä aina vaan. Mutta! Onneksi on life hack! Sä tilaa jotain lisäsafkaa, jota sä muka jakaa sen kanssa ja oikeasti se syö, ja sit sen ei nälkä! Arvaa mikä tapahtuu sitten: no se, että kun sä viettää sen kaa loppuiltaa, niin se iloinen kun sä ruokki sen ensin.”
”Toi nyt on ihan vammasta”, tuhahdin ja valahdin veltoksi sohvalle. ”Mitä mä oikeesti teen? Keltä mä kysyn? En mä nyt voi mihinkään ruokajuttuun — mistä mä tiedän mitä se muka syö? Vai kysynksmä siltä?”
”Ei sitten. Oskarille ei apu kelpaa, Oskari liian hyvä Milanin apuun, joo.”
”No kelpais jos sä voisit vaikka sanoa mitä mä teen sen kanssa, etkä kertoa kaikkia typeriä teorioita jotka ei todellakaan ole totta.”
”Se oikeasti totta.”
”Mä en sitä syömään vie. Mä en oo ikinä nähny että kukaan nainen ylipäätään söis ikinä mitään, paitsi Alex, kun se syö koko ajan. Ei ne tykkää istua ja syödä.”
”Ei sitte. Vie keilaamaan sitte.”
”Voiks oikeesti mennä keilaamaan?”
”No voi, mitä vaan voi tekee! Mutta älä oikeesti vie keilaamaan. Ne kaikki ei tykkää laittaa ne kauheet haisevat kengät.”
”Älä sekota mun päätä entisestään.”

Milan päästi tavaramerkkihärnäysäänensä. Se oli omituinen, sisäänpäin nenän kautta vedetty hengitys, joka korahti kurkussa ja matki naurahdusta. En edelleenkään ottanut selvää, saiko tyttöjä viedä syömään tai vaikka sinne samperin keilaamaan. Alexin olisi voinut viedä vaikka laaserisotaan, mutta hyi, joku Alex. Shanette oli sitä paitsi ihan oikea tyttö, joka ei tasan haluaisi syödä ruokaa tai kosketella hikisiä keilapalloja haisevissa lainakengissä. Eikä missään tapauksessa pelata laaserisotaa.

[OskariOsallistuja]

Voitto

”Joka häviää, tarjoaa voittajalle vuohenjuustopihvit Seinäjoen Amarillossa tasan viikon päästä”, isä uhosi sormella minua ja Jaskaa osoitellen, kun ratsasti pois koulukentältä Equadorillaan.

Oli itsevarma olo. Tunsin itseni taas ratsastajaksi äsken Kissillä saatu ruusuke hevosteni harjojen päällä harjasangossa leväten. Yritin näyttää yhtä vakavan ylimieliseltä kuin isä esitti olevansa, mutta en pystynyt olemaan hymyilemättä.

”Selvä homma. Hyvä että sä haluat just Amarilloon, niin sulla ei mee niin kauheasti rahaa sitten.”

Isän silmissä tuikki. Hän oli saanut Equadorilla aika mahtavat prosentit, joilla kilpailtaisiin voittajan paikasta. Tällä hetkellä isä ja Equador olivatkin kärjessä, mutta monikaan ei ollut vielä ratsastanut. Rata oli näyttänyt upealta sen verran kuin olin ehtinyt seurata. Helpompien luokkien aikaan oli ollut sietämättömän kuumaa, mutta nyt oli virinnyt kevyt tuuli ja olo oli kilpakamoissakin hyvä. Jaskakaan ei nakellut niskojaan enää ärsyyntyneenä omasta hikoilustaan. Minun vuoroni oli vasta tulossa, mutta Jaskan selästä oli helppo hymyillä. Tänään voisi oikeasti olla se päivä, kun onnistuisimme paremmin kuin isä ja mahtava Equador. Ja jos ei olisi, se päivä oli silti tulossa. Kolmisenkymmentä vuotta sitä oli odotettu, ja viimeisimpänä vuotena toivosta luovuttu. Tunsin koko ruumiini niin kuin se olisi terve taas, kun istuin kevyesti satulassa. Tänään, Oskari, ja jos ei vielä tänään, niin ihan pian.

”Mä vien sut vaikka Roomaan pitsalle, jos sä voitat meidät”, isä sanoi vakavammin ja hiljaisemmin, kun hevoset olivat kyljikkäin. ”Sulla meni upeasti äsken. Mutta et kai sä vaan väsytä itseäs tekemällä liikaa?”
”En mä oo väsyny”, vakuutin, vaikka ihan vähän olinkin. Se oli kuitenkin sitä ihan tavallista pientä turtumusta, jota kuka tahansa tuntisi kiihkeästi odottamansa onnistumisen jälkeen. ”Tuntuu kun kaikki palaset olis kohdallaan.”
”Siltä näyttää. Mene ja ota ykköspaikka. Me lämmitetään sitä sulle valmiiksi hetken aikaa.”

Alusta asti merkit olivat ilmassa. Equadoria oli patistettava, jotta se ei raahannut takajalkojaan, mutta se nyt olikin sille tyypillistä, ja äsken oli ollut kamalan kuuma. Ravihommista ei ikinä tulisi tällä hevosella sellaisia pisteitä kuin Kissillä tai isän Equadorilla, mutta ei se mitään. Meidän oli onnistuttava sitten muissa. Melkein kuulinkin pisteiden ja prosenttien kilisevän mittarissa niin kuin videopelissä, kun Jaska taipui pehmeästi ja vetreästi niin kuin olisi ihana Suomen kesä ja se saisi suorittaa lihakset täydellisesti läpi asti lempeän lämpöisinä. Se tuntui oikein imeskelevän kuolainta niin kuin sille olisi tarjottu tikkari, mutta upeinta oli, että tunsin sen molempien käsien sormissani. Se oli täydellistä. Meitä eivät yhdet epätäydelliset passaget ja piaffet määrittelisi. Olin varma, että suoritus oli parempi kuin isän ja Equadorin. Isän meille lämmittämä ykkössija lähestyi.

Jaska tykkää voimakkaammista otteista kuin Kissi, mutta silti ennemmin silitin kuin taputin sitä onnellisena, kun olimme tehneet päivän työn ja ratsastin käymäjalkaa ulos kentältä. Ei Jaskakaan takomisesta pidä. Se oli hikinen, reppana, viileästä tuulesta huolimatta, ja niin olin minäkin. Sen niskaa ravisutteli sama väsymys, joka painoi kahden nappisuorituksen jälkeen minunkin jalkojani liian raskaina jalustimiin. Meidän molempien pitäisi saada vettä, ja minun aika nopeasti jotain suolaistakin elimistööni.

Jäimme parin prosentin päähän isästä ja Equadorista. Havaitsin tuloksen vasta, kun Alex oli jo sännännyt sivummalta tarttumaan Jaskan ohjiin ja isäkin näytti lähestyvän tällä kertaa ilman hevostaan. Ei haitannut.

”Miltä tuntuu?” isä kysyi ennen kuin Alex ehti aloittaa juttunsa, jota varten jo availi suutaan.
Hymyilin ensin isälle, mutta sitten pilvettömälle taivaalle, kun venytin selkääni taaksepäin ja hengitin oikein syvään yhden kerran.
”Hyvä”, isä vastasi ja ojensi vesipulloa, jonka otin vasta kun olin laskeutunut Alexin pitelemän Jaskan selästä. Maa jalkojen alla tuntui jäykän painavalta: ihan niin kuin olisin uinut tunteja suolameressä kevyenä kuin kala ja joutunut sitten nousemaan. Otin kevyesti tukea Jaskan niskasta. Senkin jalkojen täytyi olla raskaat.
”Näytti siltä että sulla olis ollu hirveen kivaa”, Alex kommentoi.
”Mulla oli”, myönsin ja katselin omia sormiani. Sain liikutettua jokaista erikseen. Uskomatonta. Näillä käsillä antaisi hevoselle jo erittäin hyviä ohjeita. Avasin vesipullon ilman apua, vaikka se oli korkkaamaton. Sitten löyhdytin Jaskan satulavyötä ihan itse, eikä lukko laittanut juuri ollenkaan hanttiin. Katsoin Alexia, joka katsoi takaisin silmät yhtä suurina kuin omani taisivat olla. En tiedä, kumpi meistä hymyili ensin, kun sain tämän koko päivän suurimman voiton.
”Juo enemmän”, komensi isä, joka ei ollut ollut Alexin tapaan päivittäin katsomassa, miten olin tässäkin yksinkertaisessa tehtävässä kamppaillut. ”Miika kuvas sua. Kuule — mulla on vähän ehdotuksia…”
”Toltako mäkin kuulostan?” kuiskasin Alexille, joka talutti Jaskaa vierelläni seuratessamme äskeistä suoritusta kertaavaa isää.
”Et ollenkaan!” Alex vakuutti. ”Sä oot nimittäin ihan sikana pahempi kun isäs.”

Oskari ja Jaska Harmony Championsissa:
Intermediate I: 6/36

[OskariOsallistuja]

Olkaa hyvät, arvon tuomarit ja yleisö!

Liian monessa kilpailussa olin tervehtinyt tuomareita ihan väärin. En ollut kai muistanut, miten se tapahtuu. Olin jo kauan uskotellut itselleni, että tervehdys on pieni nöyrä pään ja käden liike, joka sanoo, että kiitos kun sain tulla tänne. Olkaa kilttejä ja seuratkaa vaatimatonta suoritustani.

Tänään kuitenkin ratsastin Kissillä. Jaskaan verrattuna se oli herkkä kuin perhonen ja hipaisuin ohjattava. En tiedä, oliko syynä tuttu, niin ihanan tuttu herkkä tamma, vai mikä, mutta tunsin ohjat molemmissa käsissä samanvahvuisina. Tunsin molemmat istuinluut satulaa vasten tasapainoisesti. Pystyin aistimaan, miten molemmat pohkeet hipaisivat hevosta, kun lähdimme liikkeelle. Se kaikki muistutti minulle, miten radan alussa kuuluu tervehtiä.

Minä tervehdin niin kuin kuului, äänettömästi niin kuin kuului, eikä sillä lihasmuistiin jääneellä liikkeellä pyydetty nöyrästi tuomarien suosiota. Tervehdin niin kuin olisin huutanut asiani megafoniin, vaikka en sanonut mitään. Hyvää päivää, arvoisat tuomarit ja yleisö! Harmony Champions on jouduttu väliaikaisesti keskeyttämään! Pääsette seuraamaan näkyä, jota ei ole puoleentoista vuoteen nähty! Tervetuloa Oskari Susi Show’hun!

Ja ennen ensimmäistäkään taivutusta, ensimmäistäkään puolivolttia, ensimmäistäkään ravia, minä tiesin, että olen tämän hevosen kanssa palkintosijoilla. Varmuus ja luottamus itseeni ja Kissiin nieli kaiken jännityksen, joka oli vääntänyt vatsani solmuun vielä jalkojeni ollessa maan pinnalla eikä jalustimissa. Jännitys oli kuin surkea roska. Sellaisella ei ollut mitään mahdollisuuksia säilyttää asemiaan, kun merestä nousi jättiläistsunami ja vei sen mukanaan siinä missä kokonaiset puutkin.

Kissi teki kaikkensa. Pystyin ohjaamaan sitä kunnolla sen tehtävissä, eikä se tarvinnut muuta. Se oli ollut tauolla niin kauan, ettei sen olisi kuulunut päästä sijoillekaan, mutta se ei ollutkaan mikä tahansa emätamma. Se oli minun tyttöni, eikä minun tyttöni koskaan luovuta. Mitä siitä, vaikka siirtymät ravissa olivat ontuvan epäselviä? Haluaisin nähdä toisen tamman, joka suorittaisi samalla valmistautumisella niin kuin Kissi, vaan eipä sellaista ihan heti pääse näkemään.

Radan jälkeen Kissi seisoi taas tasajaloin kentällä, enkä minä sanonut, että kiitos kun saimme käydä. Taivutin niskaani. Olkaa hyvät, arvon tuomarit ja yleisö! Oskari Susi Show on päättynyt! Harmony Champions jatkuu vielä monen ratsukon verran, mutta palaamme hakemaan ruusukkeen palkintojenjaosta, kunhan muidenkin on annettu yrittää!

Ratsastin pois itsekseni hymyillen. Entinen kouluratsastaja, muka.

Harmony Champions: vaativa A
Oskari & Kissi 8/50

[OskariOsallistuja]

Kun voimat loppuvat

Prosentit olivat sellaiset, jollaisia kilparatsastajankin kuului saada. Ne oli jo laitettu nettiin, vaikka vasta odottelin Jaskn kanssa, että koko sakki olisi valmis lähtemään kotiin Kultasaaren kartanolta. Niillä prosenteilla oli tullut seitsemäs sija ja kädessäni puristamani ruusuke, eikä olisi tarvinnut ihan hirveästi pinnistää, että olisi ollut viiden parhaan joukossa. Jaska oli mennyt ihanasti, mutta ainahan se meni ihanasti. Poikkeuksellista oli ollut minun oikea pohkeeni ja oikean käden ohjasote.

Ne olivat tuntuneet siltä, kuin olisin ollut kaksi viikkoa ratsastamatta.

Eivät kovin ihmeellisiltä. Eivät halvaantuneilta, eivät löpsöiltä. Eivät kyllä siltäkään, että olisin ihan sataprosenttisesti hereillä oikealta puolelta, mutta ihan niin kuin olisin pitänyt vain hetken lomaa.

Olisi luullut, että sellainen olisi tuntunut pelkästään hyvältä.

Rutistin ruusukkeen palloksi ja nakkasin sen sivulle. Se aukesi ilmassa, eikä ollut onneksi lähelläkään osua Jaskaan, vaikka sinnepäin olin sen vinnannut menemään. Jaska hypähti silti, ja saman tien järjettömään, epäloogiseen pohjattoman surun tunteeseen sekoittui katumusta. Rutistin silmät hetkeksi kiinni ja painoin niitä etu- ja keskisormellani. Sitten purin hampaat yhteen ja käännyin silittämään Jaskan kaulaa.

Ehkä ne prosentit olisi ollut helpompaa sulattaa, jos olisin ratsastanut jollain isän ihmehevosista. Ei Jaskakaan huono ollut: vähän turhan heikko takaa, mutta reipas tekemään. Jos se olisi ollut Equador, olisin saanut ajatella, että hevonen teki työn. Jaskan kanssa oli kuitenkin kuljettu koko kesä yhtä matkaa. Tunsin sen. Se oli mennyt hyvin, mutta niin olin tällä kertaa minäkin.

Miksi se oli lähdössä, jos kerran sen avulla voisin olla vielä ratsastaja? Miksi minulla alkoi mennä paremmin juuri nyt, kun olin jo päättänyt kaikki sponsorisopimukset ja ilmoittanut joka taholle, että tämä oli nyt tässä? Ja jos minulle kerran tarjottiin vielä kerran mahdollisuutta aloittaa alusta, miksi tuntui niin pahalta ja raskaalta elää ja tehdä kaikki työ vielä kerran uudelleen?

Jaskalla ei ainakaan ollut vastauksia. Se oli hevonen, ja sitä kiinnosti syödä heinäverkostaan ja pitää silmällä tuulessa hiljaa lepattavaa ruusuketta siltä varalta, että se hyppäisi taas kohti.

Lapsena halusin olla jalkapalloilija, mutta se on hullu unelma. Silti majailin kentällä kaikki illat ja koulun välitunnit. Halusinko missään vaiheessa olla ratsastaja, kun voimat alkoivat loppua, vaikka toivoa paremmasta tulevaisuudesta ehkä olikin?

Oskari ja Jaska Kultasaaren kartanolla 5.-11.8.2024
esteratsastus, 160 cm: 6/62
kouluratsastus, intermediate II: 7/49

[OskariOsallistuja]

Eriparihevonen

”Ai lähtee? Miten niin lähtee?”

Eira vaikutti lähes loukkaantuneelta, kun illan kahvin ääressä sanoin Eetulle ja Camillalle, että Jaska ei tarvitsisi enää karsinapaikkaa kun lumi laskeutuisi.

”Harmi, son mukava hevoonen”, Eetu tuumasi.
”Haloooooo, mihin se lähtee?” kysyi Eira, jota ei huomioitu varmastikaan tarpeeksi nopeasti.
”Se ny ei varsinaasesti kuulu meille eikä varsinkaa sulle.”
”Kotiinsa”, vastasin, koska ei se ollut mikään salaisuus.
”Sun koti on täällä”, Eira väitti kiihkeästi minulle.
”En mä ookaan menossa mihinkään.”
”No senkin koti on täällä sitte!”
”Se oli aina pelkkä lainahevonen ja lohdutuspalkinto”, muistutin kaikkia: eniten itseäni.

Kissi saisi palata pian hommiin. Olin siitä innoissani. Vaihtaisin Jaskan koska tahansa pois, jos tilalle tulisi Kissi, ja jos sen typerä varsa kerran lähtisi samalla autolla tiehensä. Samalla Jaskan lähtö tuntui liian pahalta. Olin vannonut itselleni, etten kiintyisi siihen enempää kuin suksiin tai mihinkään muuhunkaan harrastusvälineeseen. Lainahevosta ei saanut ajatella lemmikkinä, tai ero oli vaikea. Harmi, että Jaska, ihan niin kuin Eetu sanoi, oli mukava hevonen.

”Mihin sä nyt meet?” Eira kysyi, kun nousin laittaakseni tyhjän kahvikupin tiskikoneeseen. Kai hänelle tuli jokin ahdistuskohtaus, kun hän ehti luulla, että minäkin lähtisin. Yleensä sellaisia tulee kuitenkin pienille lapsille siinä main, kun he menevät kerhoon, eikä nuorille naisille, kun vieras ja paljon vanhempi mies menee työpaikan taukokämpästä töihin.

”Talliin”, vastasin rauhallisesti.
”Saanks mäki tulla?”
”Siis talliin? Eira mä meen ajamaan traktorinkauhallisen lantaa pellonreunaan oottaan ja sitte mä ratsastan nopeen maastolenkin. Et sä halua niihin mukaan.”
”Mistä sä tiedät mitä mä haluan!”
”No kuule tuu vaan. Mutta mitään ihmeellistä ei oo luvassa.”
”Et sitte häiritte tuata poikaa”, Eetu käski ankarasti, kun Eira ponkaisi penkiltä. ”Ja kuppi tiskihin!”

Eira oli traktorin hytissä jo ennen kuin olin itse puolimatkassa koko hökötyksen luo. Jos mukana olisi ollut Alex, hän olisi vaatinut, että ahtaudun hytinnurkkaan litteäksi kuin rätti, koska hänhän olisi ainoa kuskivaihtoehto. Eira onneksi näytti järkeilevän, että hän on pienempi ja mahtuu siksi ahtautumaan olemattoman hytin ikkunaa vasten, vaikka ei hänkään sinne olisi sopinut. Kukaan normaali ihminen ei olisi halunnut huvikseen tulla mukaan liiskautuakseen tuollaiseen rakoon.

”Meneeks se Jaska sun iskälle?” Eira aloitti tenttaamisen suoraan korvaani heti kun vanha kone karjaisi itsensä käyntiin.
”Joo, senhän se on.”
”Kenet sä otat tilalle?”
”Hä? En ketään tietenkään. Mullahan on Kissi.”
”No kuka Jaskan kaa sit on?”
”En mä tiedä. Joku iskän työntekijä varmaan, ellei se sitten myy sitä kun ei se oo niin ihmeellinen kun joku Ramona oli.”
”Ai myykse sen?”
”En mä tiedä!”
”Paljo tommoset hevoset maksaa?”
”En mä tiedä sitäkään.”
”Mihinköhän se myy sen?”
”En mä tiedä edes myykö se sitä. Miksi sä oot niin äärettömän kiinnostunu yhtäkkiä Jaskastaa ja iskän hevoskaupoista — jaa.”

No niin justiinsa. Eira pyöräytti silmiään ja tuhahti. Olisi kai laittanut kätensä puuskaan, ellei olisi kaatunut päälleni, jos olisi irrottanut otteensa istuimen selkänojasta. Hän tyytyi noppaamaan minua otsaan, ja olisin kovastikin mielelläni tuupannut häntä, jos olisi ollut vaikka käsivarsi tarjolla, johon tuupata. Itselleenhän se Eira Jaskaa kärkkyi.

”Kuule Eira. Jaska on vähä eri paria sun kanssa…”
”Ai että mä oon paska ratsastaja!” Eira kiekaisi niin että korvaani vihlaisi.
”Et tappele mun kanssa tässä minihytissä kun mä yritän kaataa tätä paskaa tohon tästä!”
”Mä en oo paska ratsastaja. Sä oot ite vammanen ja silti menit sillä!”

Lantakauha roikkui ilmassa. Hitaasti käännyin katsomaan Eiraa. Hänen katseensa välähti kiukkuisesta kauhistuneeksi.

”Joo joo mä kävelen tallille”, Eira mutisi ja ryhtyi pusertumaan pois raostaan.
Teki mieli antaa hänen mennä. Hengitin oikein syvään nenän kautta.
”Mä en missään vaiheessa sanonu että sä olisit huono ratsastaja”, sanoin, ja Eira pysähtyi nypräämään omaa peukalonkynttään.
”Sanoippa.”
”Mä sanoin et te ootte eri paria. Jos sä jotenkin himoitset just Jaskaa, senku soitat mun isälle, mutta varmaan se sanoo saman kun mä. Ehkä ei sanokaan. Mä oon nyt kuitenkin aika paljon kattonu kun sä meet, ja sä tarvit aivan erilaisen hevosen. Vaikka sulle aivan tarjottais Jaskaa, mä toivoisin ettet sä huolis sitä.”
”Mä haluan puoliverisen…”
”No joo mutta — hei Jaska on aivan erilainen kun vaikka Kissi. Sekin olis parempi sulle. Ja ei, et saa Kissiä!”
”En mä ny olis — no mistä mä sitte muka löydän hevosen?”
”Ootsä edes ettiny?”
”No en.”
”Noni.”
”No kävelenks mä nyt tallille vai en sitte hä?”

En heittänyt Eiraa ulos hytistä, mutta sanoin, että suoraan korvaani ei saanut enää yhtäkään kertaa kuulua huutoa. Ajelimmekin suurimman osan lyhyttä paluumatkaa hiljaisuudessa — sikäli mikäli traktorin karjuntaa voi siis sanoa hiljaisuudeksi. Ikivanha vihreä hökötys ajettiin lippansa alle maneesin taa, ja yllätyksekseni Eira ei karannut sisälle murjottamaan, vaan kipitti haoille perässäni Jaskaa hakemaan. Hän oikein kysyi, voisiko taluttaa ennen kuin kaappasi hevosen haastaan. Tietenkin annoin luvan, vaikka Jaska oli levottomalla tuulella. Se, että Eira ja Jaska olivat eri paria, ei johtunut siitä, etteikö Eira olisi pärjännyt täällä tallilla, muiden silmien alla, Jaskan kaltaisen mahtavaa esittävän mutta oikeasti niin kovin hellyyttävän hevosen kanssa.

Tämän päivän ohjelmassa oli mennä reippaasti ja tehokkaasti, avata röörit, ja koska sen pystyisi hoitamaan myös maastossa, maastossa se hoidettaisiin. Lähetin Eiran hakemaan yleissatulan ja suitset, kun tutkin Jaskan kaviot ja pyyhkäisin pölyharjalla ihan puhdasta satulankohtaa. Sitten suitsittiin ja satuloitiin.

”Meinaatsä laukata jotain täysii vai?” Eira kysyi, kun lyhensin jalustinhihnoja monta reikää.
”En varsinaisesti”, vastasin.
”Sä oot ite sanonu että noiden pituus on hyvä sillon, kun tuntuu hyvältä ja sit vielä pidentää reiän!”
”No ei nyt maastossa. Mutta vaikka oliskin, niin nythän nää on aika optimaaliset”, vastasin ja törkkäsin kypäräni Eiran päähän niin kuin liikennekartioita törkitään toistensa päälle pois kerättäessä. ”Pistä takki päälle ettei oksat läimi. Kun oot ravannu sen lämpöseksi, paina Jätinkissankivelle ja takasin niin lujaa kun uskallat, ja mielellään ravia koko matka, tai edes suurin osa.”
”Ai mä?”
”Ei kun oho et sä ollukaan Inari. Ei kun just sä.”

Eira ei ennättänyt kääntyä tarpeeksi nopeasti irrottamaan Jaskaa suulin pielistä. Ehdin nähdä, että hän hymyili. Taas minut kohdatessaan hän oli kuitenkin taas oma nyrpeä itsensä, vaikka siinä hänellä oli jalkaa polkeva puoliverinen malttamattomana lähdössä hommiin, ihan niin kuin Eira unelmoi.

”Voitsä ottaa meistä kuvan Instaan?” Eira kysyi ojentaen puhelintaan.
”En mä osaa enää, ja vaikka osaisin niin silti en. Jos sä et millään halua sinne maastoon niin mä tarvin sen kypärän takasin–”
”Eiku mä meen, mee sä pois siitä jaloista pyörimästä kun mä käännän tätä ettei tää tuu sun päälle!”
”Ootte te sitte vaarallisia ja pelottavia.”
”Pää kii.”

Vaikka Eetu oli erikseen kieltänyt noin miljoona kertaa, Eira laittoi Jaskan ravaamaan jo tallipihassa. Vauhti oli kuitenkin aluksi hyvin rauhallista, niin kuin pitikin. Ennen kuin Eira ja Jaska katosivat hakojen lomaan, ehdin nähdä, kuinka ratsastaja vaati ratsunsa huomion itseensä hevosen jäätyä tuijottamaan liian epäluuloisena tyhjiä kottikärryjä. Harmi, että pian olisi Jaskan aika mennä kotiin. Vielä ehkä kurjempaa oli se, että siinä oli hevonen ilman ratsastajaa, ja sillä selässään ratsastaja ilman hevosta, eivätkä nuo kaksi olleet saumaton ratkaisu yhdessä. Kyllä minun pitäisi auttaa Eiraa etsimään jokin pieni tamma, jolla olisi loputtomasti rohkeutta ja sisua. Eetu takuulla inhoaisi sellaista asiakasta.

[OskariOsallistuja]

Hellon lapset

Koko muu sakki oli menossa sinne Power Truck Show’hun. Minuakin oli pyydetty, ja olisinpa hoksannut laskea, kuinka monta kertaa. En kuitenkaan ollut joutunut ihan niin kamalaan paikkaan, vaan Hellon portaille soittamaan ovikelloa.

”Osku!” Hello ilahtui oven avatessaan, niin kuin ei olisi muka tiennyt, että minä täältä olin tulossa.
”Moi.”
”Tuu nyt hyvä ihminen tupaan ettei mun ilmanlämpöpumpun tarvi viilentää koko kylää.”

En ollut koskaan ollut Hellon luona muuta kuin pihassa. Odotin ehkä jotain omituisempaa. Kuraeteinen oli pienen pieni, ja sen lattiaa peitti musta matto, jossa oli omituinen naisen siluetti ja teksti PULL THE LEVER KRONK! Kahdella seinällä oli ovi: punaisenruskea ulko-ovi ja lasinen väliovi. Yhdellä seinällä oli sulaketaulu, ja toiselle, ainoalle vapaalle miniseinälle oli kehystetty juliste, jossa luki PLEASE DO NOT LICK THE WALLS. Jätin kengät naisen siluetin päälle ja hiivin paljain jaloin läpsyttelevän Hellon perässä käytävän molemmin puolin olevien suljettujen ovien ohitse olohuoneeseen, jossa oli — ei niin mitään. Ei yhtään mitään. Ei mattoa. Yksi pieni sohva. Koirien pedit ja ikkunaverhot siellä oli, ja sohvalla istui tervehdykseksi nyökkäävä Milan. Okei. Outoa, mutta ei vielä liian outoa.

”Koirat sä nyt tunnet tietenkin”, Hello aloitti ohjeensa.
”Enkä tunne”, keskeytin heti. En tuntenut ylipäätään koko eläinlajia. Hellon koirien nimet tiesin ja olin silittänyt molempia, mutta miten minä ne muka tuntisin?
”Siis hä? Jepen ja Lallen?”
”No siis nimet joo.”
”Mikä sulla niistä muka on epäselvää?”
”No kaikki! Pitääks mun lenkittää ne? Millä mä jaksan pitää edes yhtä saatiko kahta kun jo Jeppekin on noin iso? Pitääks niiden kaa leikkiä? Mitä ne syö?”
”Kyllä mä nyt sen sulle kerron, mutta mä tarkotinkin että sä tiedät ketä ne on ja että ne on kilttejä. No okei. Toi on Jepen päiväsänky tuolla nurkassa, ja toi toinen on–”
”Jepen toinen sänky”, Milan huomautti sohvalta.
”No se kyllä on ainoa joka makaa Lalleron sängyssä, niin totta. Täällä kato tuu, keittiös, niin on niiden ruuat.”

Keittiö oli kivempi kuin olohuone. Se oli aika pieni, mutta pikkuinen pöytä sinne mahtui. Kaikki oli mustavalkoista. Tason päällä oleva kaakeliseinä näytti ihan shakkilaudalta, kun mustat ja valkoiset neliöt vuorottelivat. Ei outoa täälläkään — tai hetkinen. Katosta törrötti musta kattokruunu.

Kaikkein perimmäisessä kaapissa oli kaksi kymmenen litran sankoa täynnä nappuloita. Vihreässä oli Lalleron nimi ja vaaleansinisesä Jerusalemin. Sinisessä sangossa oli nappuloiden päällä desin mitta, ja Hello näytti, miten kauhoi sillä kuppeihin oikean määrän ruokaa. Kuulemma olisi ihan hyvä ruokkia koirat kerran päivässä, mutta kun Hellon koirat ruokittiin siitä huolimatta kahdesti. Pakkasessa oli jotain oksettavan näköisiä lihapullia, ja jääkaapissa koirille oli ihan oma hylly, jossa oli ihan normaaleja asioita raejuustosta ja jauhelihasta kurkkuun sun muuhun.

”Lallero on ahne ja tulee vaan syömään, mut Jeppe ei ota ennen kun sä sanot että saa ottaa. Jos sä et muista sanoa niin se vaan kuolaa eikä syö ja sitten Lallero syö senkin omat kun käännät selän niille… Ja se ei tarvi kyllä lisää ruokaa. Ai nii joo, anna kaks tämmöstä pilleriä Jepelle aamuruuassa, se on sen nivelravinne.”
”Mä unohdan ton”, tunnustin ja tunsin, miten hätääntyminen kasvoi kurkussani.
”Mä oon kirjottanu sen kaiken tähän näin, mä pistän tän tähän tän päälle niin sä voit kattoa sitä.”

Milan oli valahtanut makuuasentoon pienelle sohvalle, kun seurasin Helloa takaisin kohti eteistä ja vaatenaulakkoa. Jerusalemkin nousi jalkeille ja istui asiallisen näköisenä naulakon viereen. Siellä roikkui kaksi remmiä, jotka olivat kiinni kahdessa pannassa. Remmit olivat toki sellaisia yksinkertaisia nahkaisia, ja pannatkin helppoja pään ylitse pujotettavia. Jerusalemin oma oli musta ja huomaamaton, mutta Lallerolla oli jumalan tähden vaaleanpunainen panta, jossa oli rusetteja ja jotain timantin näköisiä! Tuollako sitä pitäisi kehdata viedä!

”Ne kyllä silleen pärjää, vaikket sä veisi niitä, mutta jos sä viitsit niin on se niille parempi saada liikuntaa.”
”Edelleen mä mietin, millä mä jaksan pitää…”
”Mun koiria?” Hello nauroi. ”Kato mun käsiä! Näillä ei pidellä mitään!”
Niin joo. Hellolla oli niitä kipuja.
”Onks sulla sitten joku life hack vai mitä ihmettä..?”
”On mulla life hack. Mä toivon että kaikki koiranomistajat käyttäis sitä.”
”Mikä se on?” kysyin kiinnostuneena.
”Mä oon kouluttanu mun koirat”, Hello sanoi vakavasti. ”Jos siitä nyt joku sitipupu juoksee niin karjase vaikka niille, mutta ei ne sua kyllä vedä.”

Vilkaisin Jerusalemia, joka istui ryhdikkäänä kuin poliisikoira. Joopa joo. En uskonut hetkeäkään, että se olisi muka koulutettu. Kai Hello nyt olisi Typynkin asiat hoitanut, jos kerran osasi hoitaa lihansyöjäpetojensakin asioita. Jerusalem ei kuitenkaan virkkanut mitään, eikä edes iskenyt silmää yhteisen huijauksen merkiksi. Se vain istui hetken, ja kun remmejä ei otettu naulastaan, se nousi ja jolkotti kynnet rapusuen takaisin olohuoneeseen. Kuulin, miten se lösähti Jerusalemin pesään tai Jerusalemin toiseen pesään. Ei kun päiväsänkyyn?

”Hei jos noi on jotain päiväpesiä niin missä ne nukkuu?” hoksasin kysyä.
”Sun kanssa tietysti”, Hello sanoi niin kuin se olisi jokin itsestäänselvyys.
”No eikä nuku!”
”Tietenkin nukkuu. Tai jos sä et uskalla nukkua meidän sängyssä niin sitten ne ei nuku sun kanssa, mutta jos sä meinaat olla siellä, niin ne on erinomaisen varmasti sun kanssa. Mä vaihdoin sinne lakanat ja kaikki.”
”Eiks se oo täynnä karvoja sitte?”
”Tietenkin on. Osku, siellä nukkuu kaks koiraa!”
”Just.”
”Tänne et niitä päästä”, Hello sanoi ja avasi yhden suljetuista ovista.

Jep. No niin. Siellä se oli. Kootun outouden huone. Hyvä että siellä mahtui liikkumaan edes vähän, mutta Hello astui sinne sisälle ja silitti ikkunan edessä tönöttävää järkyttävän suurta mustaa pianoa niin kuin elävää olentoa. Huone näytti varaston, kaatopaikan ja soitinkaupan risteytykseltä.

”Lallero on aivan hulluna noihin”, Hello selitti ja osoitti kahta rumaa kuivahtaneen näköistä jotain jättimäistä pilliä, joista toinen oli järkyttävän iso ja toinen vielä jättimäisempi. ”Se yrittää järsiä niitä, ja ne on aika kalliita… Kun se ei osaa käyttäytyä täällä, niin sen ei tarvi tulla. Jeppe ei muutenkaan tuu jos ei käsketä, mutta ei senkään nyt tarvi täällä huvikseen hengailla.”
”Tääkö on niinku joku sun… Kokoelma?” kysyin, vaikka olihan se.
”Joo tavallaan, tai siis tässä on nää mitä mä tarvin just nyt.”
”Just nyt? Sä tarvit just nyt — jotain tommosta laatikkoa.”
”Se on rumpu eikä laatikko, ja joo. Toi piano, nää kaks kitaraa ja sit noi ja toi on täällä koko ajan, mutta aika paljon on äitin ja iskän luona.”

Okei. En viitsinyt udella, miten yksi ihminen, jolla oli vain kaksi kättä, kaksi jalkaa ja yksi suu jolla soittaa, tarvitsi noin kahtasataa roinanpalaa, jotka taisivat kaikki siis olla soittimia. Ja miten niin montaa pystyi tarvitsemaan ”just nyt”?

”Nih”, Hello äännähti ja taputti pianoaan päälaelle ennen kuin irtautui siitä ja ohjasi minut pois aarrekammiostaan. ”Pitäskö mun kertoa vielä jotain?” hän mietti.
”Mä en oo koskaan hoitanut koiria”, mutisin tarkoittaen, että kerro kaikki mahdollinen.
”Kyllä sä pärjäät. Ne saa olla tossa takapihalla kun ne haluaa, mennä lenkille jos sä haluat, ja syödä aamulla ja illalla. Ei siinä muuta oo.”
”Niin kai sitten.”
”Ne on kilttejä”, Hello sanoi vielä painokkaasti ja katsoi minua vakaasti silmiin.

Pian jäin yksin pienelle sohvalle kahden koiran kanssa. Lentävä Lallero istui heti jalkoihini ja kallisti päätään niin paljon taaksepäin, että katseli minua naama ylösalaisin. Se oli hölmöimmän näköinen koira, jonka olin koskaan nähnyt. Silitin sen kaulaa, koska sen päälaki kerran oli polviani vasten, ja se näytti siltä kuin se olisi hymyillyt. Okei: vaikka Lallero oli karhun kokoinen koira, se nyt oikeastikin oli kiltti. Jerusalem oli paljon pienempi, susikoiran kokoinen ja vähän näköinenkin, mutta se oli kaikessa vakavassa sporttisuudessaan vaarallinen, vaikka sen kuono oli harmaa ja asento rento, kun se makasi pesässään. Ei tuntunut kauhean pahalta ajatukselta nukkua Lalleron kanssa samassa sängyssä, mutta Jerusalem voisi vaikka suuttua, jos yöllä liikkuisin ja koskisin siihen vahingossa.

”Mitä te haluatte tehdä?” kysyin lähinnä Lallerolta, kun se vain istui ja vahtasi jättikokoinen kieli noin metrin päähän valtavasta kidasta työntyneenä. ”Pitäiskö meidän leikkiä jotain? Eiks koirien kanssa leikitä niin et niille heitetään palloa? Onks täällä jossain pallo?”

Jerusalem nousi pesästään. Se haukotteli niin että vinkaisi. Se meni tonkimaan pientä koiranpään näköistä kankaista lasten lelulaatikon näköistä astiaa. Sieltä putosi pari pientä pehmolelua, mutta se ei piitannut niistä. Hetken kaiveltuaan se käveli laiskasti eteeni ja Lalleron suuresta kallosta välittämättä se pudotti syliini keltaisen tennispallon ja istui.

”Nytkö?” kysyin siltä.
Se katsoi vakavana palloa.
Kun viskasin pallon eteisen suuntaan, Lallero katseli läähättäen, miten Jerusalem käveli arvokkaasti kuin kissa, poimi pallon ja toi sen takaisin. Siitä puuttui kyllä kaikki leikin into ja riemu. Se teki sen velvollisuudesta.
”Tää ei vissiin oo kiva leikki. Pitäskö meidän sitte olla pihalla?”
Jerusalem istui kuin patsas, mutta Lallero käyttäytyi kuin olisi saanut sähköiskun. Se singahti ilmaan ja ryhtyi hyppimään ja vääntelehtimään villisti. Sen haukku oli mahtava ja silmät suurella. Okei, pihalla olo oli ilmeisesti suosittua. Se singahti tekemään ainakin neljä kunniakierrosta Hellon pienellä takapihalla heti, kun avasin oven. Jerusalemkin seurasi minua ovelle ja pysähtyi siihen.
”Öö… Saa mennä?” sanoin sille.
Sitten sekin ampaisi samaan vauhtiin kuin Lallero, törmäsi jättikokoiseen siskoonsa tahallaan ja niin ne kaatuivat mukkelis makkelis Jerusalemin leuat Lalleron löysässä kaulanahassa, mutta ei se sentään tappelemiselta näyttänyt. Kai Hellon lasten kanssa yhden yön pärjäisi, jos oikein yrittäisi.

[OskariOsallistuja]

Uusia ajatuksia

”Hei Milan, kuule…”

Biffe ja Milan näyttivät joskus niin kovin samalta. Koirista ja isännistähän sitä sanotaan, mutta noiden kahden tapauksessa se päti hevoseen ja isäntäänkin. Kun puhuttelin hevostaan suulissa harjaavaa isäntää, hevonen kääntyi samalla tavalla kuuntelemaan. Molemmat höristivät korviaan ja kallistivat päätäänkin juuri samaan aikaan sen merkiksi, että puhu.

”Mä ajattelin näitä sun opintoja ja kun sä puhuit et oot niin kiireinen –”
”Voitko puhua normaalisti?” Milan pyysi.
”Hö — no. Sä menet kouluun, eikö?”
”Joo.”
”Ja sanoit, että sulla on kiire sitten, eikö?”
”Joo?”
”Et ehdi olla joka päivä Biffen kanssa.”
”Joo..? Mä tiedän mun pitäisi myydä, mä ei halua. Se on mun kaveri vaikka me ei pärjätä enää kilpailussa. Älä saarnaat mulle, mä tiedän mä tiedän mä tiedän.”
”En mä ajatellu sanoa että sun pitäis myydä se.”

Milanin silmäkulmiin muodostui ryppyjä. Biffe puolestaan käänsi toisen korvansa epäileväisesti taaksepäin. Se kyllästyi odottamaan ja päätti hoputtaa Milania hommiin hivuttamalla päänsä hänen olkapäälleen muka hellästi ja kiskaisemalla sitten taaksepäin. Milan hätisti hevosensa nokan kauemmas niin kuin kärpäsen, mutta veti muutaman kerran harjalla sen kaulaa.

”Mitäpä jos antaisit sen vuokralle?”
”En mä halua antaa se pois. Kyllä mä haluan nähdä se monesti viikkona.”
”Miten olis semmonen puoliylläpitosysteemi?”

Kun Milanin silmät laajenivat ymmärtämisen merkiksi, Biffe katseli minua myös korvat taas höröllään. Tällä kertaa se laski päänsä isäntänsä olkapäälle ihan oikeasti ystävällisesti ja sai saman tien helliä taputuksia poskelleen.

”Sä varmasti saisit, miten se sanotaan, viedä eteen se!”
”Eteenpäin, mut ei–”
”Se ei ole kovin hyvä kyllä hypätä korkeat esteet, mutta mä luulen, että jos se itsevarmempi–”
”Ei kun ei! En mä meinaa että mä ottaisin sen!”
”Sitten te voisit — ai ei?”
”Ei.”
”En mä halua joku vieras menee sen kanssa. Mitä jos se joku hullu? Biffe on mun paras kaveri, en mä anna se kenelle joka voi vaikka –”
”Ei kun mulla on tässä mielessä yksi jonka sä tunnet. Se ei oo ennenkään tehny hevoselle pahaa, vaikka se on ratsastanu, noh, sanotaanko aika raa’alla hevosella.”

Mies ja hevonen, joilla molemmilla oli muuten saman värinen turkki, nostivat samaan aikaan päänsä torjuvasti ylös. Biffe reagoi vain siihen, mitä Milan teki, mutta näytti ihan kuin sekin olisi kuunnellut puhettani ja reagoinut siihen. Milan nyki hieman hevosen riimusta ja sai sen laskemaan päänsä. Sitten hän kiersi käsivartensa suojelevasti sen turvan ympärille niin kuin olisi pidellyt puudelia eikä puoliveristä.

”Kuka muka?” Milan kysyi suorastaan kylmän kuuloisesti.
”Eira.”

Laskin, että Milan ehti räpäyttää silmiään neljästi ja Biffe kahdesti. Sitten Milan alkoi nauraa. Hän pudisti päätään, rapsutti Biffen niskaa ja kääntyi takaisin sen puoleen jatkamaan harjaamista.

”Hyvä vitsi Oskari.”
”Okei, ei sitten, mutta mä mietin että miksi se on sun mielestä noin hauskaa.”
”Ai — ai herranjestas, sä olet tosissasi!” Milan hätkähti. Biffe korskahti.
”No tietenkin! Se on puhunu, että se tarvit puoliverisen.”
”Oskari oikeasti, älä viitti, se on pieni lapsi!”
”…se on täysi-ikäinen…”
”No ei ole! Onko? No ei ole.”
”On se vaan. Ja sillä menee hyvin. Mutta ei se mitää, mä vaan ajattelin — mutta kyllä se löytää vielä jonkun toisenkin hevosen vaikka ens kesälle.”

Sekä Milan että Biffe katselivat minua muka salaa sivusilmällä, kun peruutin takaisin talliin jatkamaan hommia. Eipä tämä ollut minulle mikään sydämen asia. Kunhan oli tullut mieleen — varsinkin kun Milan ei antanut valmentaa itseään, vaikka Biffestä olisi ollut niin kovin helppo saada enemmän irti. Eiraa oli tosi kiva valmentaa, ja samalla pääsisi näkemään, mitä Biffekin osaisi…

”Oskari hei!” Milan huhuili vielä, kun oli jo näkymättömissäni.
”No?” kysyin ja palasin avoimille oville. Ehkä sittenkin..?
”Mä ja Hello menen Power Truck Show, niin haluatko muuten–”
”En!” sanoin heti.
”Okei. Sitten sä hoidat koirat. Voit mennä Hellon luo hoitaa. Mä tiedän sulla ei ole mitään!”

[OskariOsallistuja]

Power Truck Show

Oli sellainen kiva aamu, kun sekä Camilla että Eetu olivat tallilla kanssani. Hevoset olivat päässeet ulos jo hyvissä ajoin, ja siivosin viimeisiä karsinoita. Koska talli oli tyhjä, kuuntelin musiikkia samalla korvanapeista. En muistanut koskaan tehneeni sellaista soittolistaa, mutta ilmeisesti olin. Oli ihan hyvä tutustua taas siihen, millaista musiikkia olin kuunnellut. Kaikki kappaleet kuulostivat siltä kuin olisin kuullut ne ensimmäisen kerran, ja täytyy sanoa, ettei minulla tainnut olla kovin hyvä saati monipuolinen musiikkimaku.

Kun näin yhtäkkiä silmännurkastani tumman vilahduksen, huitaisin sitä melkein talikolla refleksinomaisesti. Onneksi liike pysähtyi pieneen nykäisyyn, sillä vilahdus oli Alexin pää, joka kurottui karsinaan. Pää puhui.

”Hä?” kysyin samalla kun kaivoin napit korvistani.
”Lähde mun kanssa Power Truckiin”, Alexin pää käski.
”Tä?” kysyin seuraavaksi, koska enhän voinut kuulla oikein.
”Lähde mun kanssa Power Truck show’hun, vitun kuuro.”
”No en todellakaan lähde”, ilmoitin kantani. Kuulosti ihan sairaan tylsältä puuhalta, ja väsyttävältäkin.
”Haista paska sitte”, Alex tokaisi yhtä ilmeettömänä kuin oli koko ajan sen ollut ja vilahti näkyvistä.

Laitoin kuulokkeet takaisin ja jatkoin hommiani. Pudistin koko ehdotukselle kerran päätäni ja annoin sen luisua mielestäni. Varmaan joo, Power Truckiin…

Seuraavan kerran näin Alexin kahvitauolla. Hän istui pöydässä jo ja joi pillillä kahvia. Se oli hänen uusin villityksensä: väittää, että hänen hampaidensa kellastuminen johtui kahvista, vaikka hän samaan aikaan poltti ainakin askin verran tupakkaa päivässä.

”Lähde mun kaa Power Truckiin”, Alex sanoi kun kaadoin kahvia itselleni.
”Minkä takia mä lähtisin johonkin Power Truckiin?” kysyin ja istuin alas.
”Koska mä en halua yksin sinne. Tuu nyt.”
”Mä en halua ollenkaan sinne! Mikset sä kysy jotain ketä kiinnostaa jotkut rekat?”
”Koska mulla ei oo yhtäkään ystävää maailmassa”, Alex vastasi vieläkään ilme värähtämättä, vaikka tyrskähdin.
”Just joo.”

Alexhan tunsi suurin piirtein kaikki, vaikka ei siitä niin kauaa ollut, kun hän oli muuttanut tänne. Vaikka hänen kanssaan olisi käynyt Otsonmäen Ässässä, hän moikkasi ainakin kymmentä tyyppiä. Tyypit olivat useimmiten kaikki samanlaisia: minua kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhempia ja niin selvästi rekkamiehiä kuin rekkamies voi olla. Oli niitä moikkaltavia muunlaisiakin, mutta valtaosa oli sellaisia. Siitä sakista olisi varmasti löytynyt lähtijöitä.

”Mee sen sun Tuomon kaa”, ehdotin.
”Ei voi”, Alex vastasi puhuen hyvin nopeasti ja monotonisesti.
”Miksei?”
”Koska se on aivan vitun lapsellinen persenaama. Se olis vieny sen sen vitun paskan, joka siis rekkanakin tunnetaan, niin sinne, mutta se ei saanu sitä korjattua ajoissa ja nyt se on sitte siitä vihanen mulle.”
”Sitä vaan ärsyttää. Lepyttelet sitä vähän ja–”
”Mä en lepyttele yhtään ketään joka on noin vitun vammanen. Mä meen Power Truckiin kattoon miehiä.”
”Mä luulin et siellä katotaan rekkoja.”
”Joo, ja miehiä. Mä en tosiaankaan tarvi ketään Tuomoa sinne.”
”No mä en silti tuu.”

Kun palasin hommiin, mietin pihatolle meneviä heiniä Eetun auton peräle lastatessani, että olikohan Alex oikein totta yksinäinen. Pitäisiköhän sinne Power Truckiin oikeasti lähteä? En tosiaankaan halunnut, ja ihmisjoukot tuntuivat oikein erityisen väsyttäviltä tätä nykyä. Menisi koko viikonloppu pilalle. En kuitenkaan varmaan voisi lähettää häntä sinne yksin, jos oikeasti oli sellainen tilanne, ettei kukaan muka ollut lähdössä. Toisaalta Alex oli Alex… Vaikka hän lähtisi yksin, hän saisi suunsa auki ja löytäisi seuraa. Ja varmaan miehiäkin, jos Tuomon juttu oli muka oikeasti ohitse. Olisi aivan hirveää lähteä Power Truckiin, ja olisi vielä hirveämpää seistä tyhmänä vieressä, kun Alex paasaisi jotain autojargoniksi rekkamiesten kanssa.

Kun starttasin Eetun autoa, apukuskin puolen ovi aukeni. Sisään rysähti Alex niin kovalla voimalla kuin niin pieni ihminen voi rysähtää.

”Lähe Power Truckiin”, Alex sanoi taas.
”Mee pois mun autosta”, komensin.
”Tää on Eetun auto. Minja tuu vaan.”
”Tää tietenkin on kolmen ihmisen homma tää parin heinäpaalin vienti, mutta–”
”Hei”, Minja tervehti takaovesta ennen kuin istui.
”Mitä sä odotat?” Alex kysyi. ”Aja jo.”
”Kai te tiedätte et mä oon menossa vaan tohon pihatolle?” varmistin.
”Kai ny. Aja.”

Huokaisin ja matelin autolla varovaisesti suulin läpi. Alex puolestaan huokaisi merkitsevästi tallipihassa, mutta ei sentään käskenyt kaasuttamaan. Kun päästiin tarhojen väliin, painoin vähän enemmän kaasua. Taustapeilistä näin, miten Minja katseli ikkunasta niin kuin olisimme olleet oikealla ajelulla.

”Lähde–” Alex aloitti.
”En! Minja voisitsä mennä ton lapsenvahdiksi Power Truckiin?”
”En mä halua sinne”, Minja sanoi.
”En mäkään. Minkä takia sä sitten jankutat mulle etkä vaikka tolle?” kysyin Alexilta.
”Kyllä se on kysyny multakin jotain kakskytkaheksan kertaa”, Minja kertoi.
”Lähtekää!” Alex kuulutti painottaen oudosti ensimmäistä ja viimeistä tavua.
”Pyydä Helloa. Se menee aina kaikkiin outoihin juttuihin.”
”En! En todellakaan kehtaa liikkua sen kanssa missään ihmisissä!”
”Pyydä Noeulia.”
”En varsinkaan! Mä en osaa puhua englantia!”
”Miikaa.”
”Ei se tuu.”
”Milan–”
”Nyt sä vaan sanot kaikkien nimiä!”
”Hei mä tiedän”, Minja sanoi takapenkiltä. ”Nelly ja Eira vois lähtee.”
”No joo varmaan!” Alex puuskahti, mutta maiskautti sitten suutaan miettiväisesti. ”Itse asiassa ne voiskin lähtee… Hei Oskari?”
”No?” kysyin pahaa-aavistamattomana.
”Lähde Power Truck Show’hun!”

Sekalaisilla äänteillä tuotettu viestini oli, että ”mee ny jo”, vaikka ei sanoja sisältänytkään. Kirskautin käsijarrun päälle ja nousin nakkelemaan paalit pinoon pihaton pieleen iltaa ja seuraavaa aamua varten. Alexille ilmoitin, että hän kävelisi takaisin, mutta ei hän poistunut Eetun autosta. Ei edes sen vertaa, että olisi siirtynyt kuskiksi. Kun nostelin heinäpaaleja, hän nimittäin kapusi vaihdekepin ylitse salaa. Onneksi hän murjotti ihan hiljaa ajellessaan takaisin, eikä edes jättänyt minua pihatolle.

Kun join illalla viimeistä kahviani Nellyn ja Sonjan seurassa ennen kotiinlähtöä Camillaa odotellen, Alex paukahti Hopiavuoren tupaan. Meillä olikin ollut vähän liian mukavaa treenisuunnitelmiemme kanssa, niin että kai sen vain täytyi loppua.

”Ei!” sanoin ja osoitin Alexia oikein sormella, jotta hän pysyisi hiljaa Power Truck Show’sta.
”Et sä edes tiedä mitä mä meinasin sanoa”, Alex huomutti nuivasti.
”Kyllä mä kuule tiedän.”
”No mitä?”
”En mä sano sitä.”
”Eli et tiedä.”
”Sä aioit sanoa et lähde Power Truck Show’hun!” syytin.
Alex hymyili maireasti Nellyn pään ylitse. ”Ihanaa kun sä kysyit! Tietenkin mä lähden!”
”Älä viitti!” käskin ihan tosissani.
”No ei oikeesti. Mä sua tarvi siellä. Mä ja Nelly ja sit Pete ja yks Sami ja sen porukka ja sit jotain Tuomon kavereita mennään. Nii ja Camilla tulee.”
”Kai Camilla tietää et Camilla tulee?” varmistin, ja juuri silloin keittiöön kurkisti Camilla itse kengät jalassa.
”Mitä mä tiedän?”
”Kengät pois”, Nelly käski.
”Joo kai ny tietää”, Alex sanoi.
”En mä tuu sinne sisälle. Susi. Olisiksä valmis?”
”Joo.”
”Hyvä. Hei muuten, mä oon menossa noiden kaa Power Truckiin niin lähtekää tekin. Sonja? Susi?”
”En todellakaan!” sanoin vähän liian jyrkästi, ja Camillan naama venähti niin aggressiivisesta torjunnasta.
”Ton takia sulla ei oo tyttöystävää”, Alex kuiskasi avuliaasti, enkä ollut ihan varma, tarkoittiko hän tiuskaisuani vai sitä, etten halunnut Power Truck Show’hun.

[OskariOsallistuja]

Ydinporukka

Oskari ei muista enää, kuinka tapasi Miika Rossin ensimmäistä kertaa. Miikankin muistikuvat ovat hämärät, mutta sen hän muistaa, että Oskarilla oli letit päässään, siniset haalarit ja Miika oli päässyt livahtamaan vanhemmiltaan naapurista. Raja-aitaa lapsia ja koiria varten ei ollut vielä asennettu, ja vasta aidatun takapihan talosta muuttanut Miika ei tiennyt, ettei ojan ylitse ja pienen metsikön lävitse saanut mennä ilman äitiä tai isää.

Ojan ja metsikön toisella puolella leikki kuitenkin pieni lapsi penessä hiekkalaatikossa, vaikka Miika muistaakin tapauksesta vain ne letit, siniset haalarit ja äitinsä helpotuksen kun hänet lopulta löydettiin karkureissultaan. Se, että Oskarilla oli sininen traktori, punainen keltapyöräinen auto ja pieniä hevosia hiekkalaatikossa, on jo unohtunut, samoin kuin se, miten Oskarin autot sanoivat prrrr prrrr niin että räkä lensi, ja hevoset kopotikopoti.

”Hei”, olivat Miika Rossin ensimmäiset sanat Oskari Sudelle.
”Hei”, olivat Oskarin ensimmäiset sanat Miikalle.
”Mitä sä teet?”
”Mä leikin että tässä on kaivos.”
”Ai jaa?”

Miika hivuttautui vähän kerrallaan lähemmäs kädet sinisten housujensa taskuissa. Kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän kiskaisi Oskaria letistä. Ei Miika kai mitään pahaa ollut tarkoittanut, mutta kun toisella oli niin tosi pitkät hiukset, ettei sellaisia ollutkaan.

”Ai!”
”Mitä muka! Hei jos sulla on kaivos niin sä tarvit kuorrrma-auton”, Miika väitti ärrää pärisyttäen.
”Ei mulla oo.”
”Leikitään et tää on ton peräkärrrrry. Mä voin ajaa tällä. Hei mun iskällä on tän värinen auto.”
”Ai jaa? Mun iskällä on valkonen auto.”
”Ai on vai!”
”Joo ihan valkonen. Se on tuolla sivussa.”
”Hei mulla on valkonen polkupyörä kans. Nyt tää vetää tän kärryn siihen niin pistä sitä hiekkaa tohon.”
”Joo mut nää hevoset pelkäis niin sun pitää ajaa tuolta kauempaa.”
”Eiku oho.”

Hetken aikaa siinä kaivettiin. Traktorissa oli kyllä kauha, mutta sillä oli hidasta kaivaa hiekkaa laudanpätkälle, josta Miika oli tehnyt peräkärryn punaiseen autoon. Hiekkaa piti laittaa käsinkin kyytiin, että kuorma saatiin valmiiksi. Sitten auto pörisi tiehensä varovasti hevosten ohi, etteivät ne pelänneet, ja kuorma vietiin yhä kiihtyvällä vauhdilla toiseen reunaan. Ei haitannut, vaikkei lautaa saanut oikeasti autoon kiinni. Olihan se kuitenkin leikisti kiinni.

”Onks teillä koiraa?” Miika kysyi, kun auto palasi peräkärryineen.
”Ei… Mutta meillä on hevosia.”
”Ai. Minkä nimisiä ne on?”
”Senna, Ama, Emppu, Lasssse”, Oskari luetteli välillä ässiä painokkaasti sihautellen.
”Mun setä on Lasse!”
”Hei mullaki on setä! Mut sen nimi ei oo kyllä Lasssse.”
”Mikä sen nimi on?”
”No Tapio tietenkin.”

Lauta täytettiin taas, mutta molemmat pojat näyttivät kyllästyvän itseään toistavaan leikkiin siinä vaiheessa. He ryhtyivät laittamaan hevosia jonoon hiekkalaatikon reunalle, kokojärjestykseen tietenkin. Ne olivat villihevosia sittenkin, ja ne piti siirtää jonossa uuteen paikkaan syömään. Miika olisi halunnut, että isoin hevonen olisi ollut niiden johtaja, mutta Oskari halusi välttämättä, että eräs pienempi ja ruskeampi hevonen määräisi, mihin lauma kulki. Miikan mielestä isoin ja voimakkain ori sopi johtajaksi, mutta Oskari halusi, että laumaa johtaisi tamma, joka olisi ovelin. Lopulta sekin leikki unohtui.

”Mikä sun nimi on?” Miika kysyi, kun hevoset pudoteltiin yksi kerrallaan takaisin laatikkoon maanjäristyksessä.
”Ilona”, Oskari sanoi ja noppasi mustavalkoisen hepan niin pitkälle, että molemmat nauroivat.
”Hei Ilona haluutsä juosta kilpaa!”
”Joo!”

Pojat eivät sinä päivänä kuitenkaan juosseet kilpaa, eivätkä leikkineet mitään muutakaan. Sillä hetkellä metsiköstä ilmestyi nimittäin Dimexeihin pukeutunut mies, joka karjaisi: ”MIIKA-MATIAS!”

”Se on mun iskä”, Miika sanoi iloisesti.
Oskari vilkutti Miikan iskälle, mutta Miikan iskä vain painoi nyrkkinsä lanteilleen ankaran näköisenä.
”Mun pitää vissiin mennä kotia, mutta mä tuun taas huomenna ja hei mä tuon mun rrrrralliauton.”
”Hei oota oota!” Oskari huusi kun Miika oli jo ampaissut matkaan.
”No?”
”Minkävärinen se ralliauto on?”
”Sininen tietenkin! Säkin saat sitte ajaa sillä!”

Sitten Miika lähti. Seuraavana päivänä hänen isänsä saattoi hänet takaisin Oskarin luo ojan ylitse ja metsikön läpi. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Sen jälkeen Miika tuli jo ilman isää, mutta tuli joka päivä kuitenkin, ellei ollut sairaana. Muutaman vuoden kuluttua Miika raahasi mukanaan Alexandraa, joka itki ja rääkyi pienimmästäkin syystä, ja sitten Miikan toiseen naapuriin muuttikin Shanette, joka kuljeksi vuosia Miikan jälkeen paikalle samalla tavalla kuin Miikakin oli tullut. Päiväkerhosta löytyivät vielä Eero, Anniina, Ville ja Joonas. Niin muodostui Oskarin ensimmäinen oma ydinporukka.

[OskariOsallistuja]

Siinä hän nyt oli.

Jostain kumman syystä en saanut oltua hymyilemättä.

Shanette Raukko seisoi ihan vieraan tallin ovella, nojasi itseään ja päätäänkin sen karmiin ja hymyili myös niin että hampaat loistivat.

Olin nähnyt hänet vuosien varrella vain ohimennen. Tuntui kuin olisin viestinyt Instassa jollekin keksitylle hahmolle tai tekoälylle ja nyt yhtäkkiä se tekoäly olikin ruumiillistunut tuohon oven pieleen. Tuntui tosi erikoiselta. Läimäytin itseäni henkisesti. Sano hei. Kävele. Ääliö.

Kävelinkin, mutta niin kuin pitkän uimisen jälkeen vedestä noustessani.
”Hei”, Shanette henkäisi.
”Hei.”

Hyvä nyt taas Oskari. Sano jotain. Sano ihan mitä tahansa. Sano, että kiva sää, tai kysy vaikka että onko hän valmis. Tai että missä on hevonen. Sano nyt hyvä ihminen jotain.

Shanette puri huulensa viivaksi niin että ne valkenivat ja alkoi sitten nauraa. Niin nauroin minäkin.

”Emmä tiiä mitä mä odotin”, hän hekotti. ”Mä jotenkin asennoiduin niin ettet sä edes oo oikea ihminen.”
”Kuule sama.”
”Odota vähän niin mä pääsen tästä yli. Mä näytän sulle vaikka sen hevosen sillä aikaa. Hei kiva toi sun takkisysteemi. Tai siis takki. Tää on Pablo, toi on Emma, tää Anki, se on lännenratsu, tuolla on Sebe ja tässä…”

Minut johdatettiin epätasaisesti kimoutuneen hevosen luo. Se oli vielä nuoren oloinen, ja sen nimi oli Lumikki. Olin kuvitellut, että se oli Shaneten, mutta kuulemma ei sittenkään. Se oli Shanetella toistaiseksi, vaikka loppuun asti, mutta ei silti hänen omansa. Se oli ujo tamma, joka ei halunnut ottaa kontaktia minuun. Shanettea se pukki, kun sitä satuloitiin. Se oli vähän tankin mallinen niin kovan tasoiseksi kuin sen huhuttiin olevan.

”Harmi ettet sä voinu ottaa sitä sun hevosta”, Shanette harmitteli. Olin tullut vain muka valmentamaan, eli oikeasti hetkeksi hengailemaan niin, että oli edes jotain tekemistä turvana jos puheenaiheet loppuisivat.
”Sillä on kiire Noe- tai siis toisen ratsastajan kanssa kun ne ei oo… Niillä on ekat kisat.”
”Ja sä et mee, koska?”
Naputin etusormella ohimoani.
Shanette nyökytti alahuuli osaaottavasti törröllään ja kulmat kurtussa. Olihan tästä puhuttu. Siksi en mennyt, että jokin vaijeri oli varmasti pysyvästi irronnut aivoistani, enkä pärjännyt enää.

Siirryimme kentälle. Olin kai tottunut tosi hyvälle Hopiavuoressa, kun tämä kenttä näytti niin möykkyiseltä. Kyllä siinä maata pitkin menisi, mutta jos tulisin tänne estekisoihin ja kenttä olisi tuon näköinen, vetäytyisin heti luokasta. Mikään voitto ei ollut niin merkityksellinen, että maksaisin siitä hyvän ratsun jalat. Shanette ei kuitenkaan kai pitänyt kenttää minään, kun kiipesi tyytyväisenä satulaan. Näin hymykuop — siis että hänellä oli hyvä positiivinen asenne. Joo. Tyytyväinen asenne ja jeesus vie ohkaiset sormet ja ranteet. Siis ohjien pitelemistä varten. Varmaan sai annettua tosi hienostuneita ohjasapuja. Lopeta jo se vahtaaminen ja anna toisen lämmitellä ilman että pällistelet suu auki. Etkä pyörry.

Olin ihan poikki sen valmennuksen jälkeen. Pääsin autolle polvet tutisten ja mietin, että mikä ihme minua vaivasi. Olihan se Shanette söpö likka ja kaikkea, mutta oli niitä söpöjä likkoja maailma täynnä, niin että rauhoitutaanpa sitten taas. Käynnistin auton, enkä enää vilkuillut tallin ovelle. Sen sijaan pysäytin vielä ennen tielle pääsemistä, koska kännykkään tuli viesti, mutta se oli Camillalta. Olihan niitä söpöjä likkoja juu maailma täynnä, mutta vain tämä yksi oli niin hullu, että lähetti minulle monta viestiä joka päivä.

”Oskari rauhottuu”, komensin ja nakkasin puhelimen takapenkille asti olkani ylitse. Ei tämä nyt kolarin ajamisen arvoista ollut. Kotiin siitä.

[OskariOsallistuja]

Ylösnousemus

Power Jumpista selvittiin oksennellen. Alexilla oli mennyt ihan sairaan lujaa ja hän oli jatkanut baariin törttöilemään. Kukas sinne muukaan oli raahattu mukaan, kuin minut, reppana? Alex oli sössöttänyt tarvitsevansa lihaksen mukaan suojakseen, jos joku äityy vaikka käpälöimään liiaksi. Selväähän se kuitenkin on, että vaikka Alex on vain säären mittainen, hän suojelisi minua käpälöitsijöiltä eikä toisin päin. Joka tapauksessa olin lähtenyt pakotettuna mukaan, ja joka tapauksessa olin oksentanut yhdeksän (9!) kertaa heti kotimatkan alussa.

Kun oksentaa vaikka mansikkamehua, ei tee enää ikinä mieli mansikkamehua. Oksensin esteratsastusta, sekalaisia paukkuja, loputtomasti oluita ja tyhjää vatsaa sekä hiipuvaa jännitystä, ja sitä kesti kaksi vuorokautta. Kolmantenakin oli vielä aika häjy olo. Neljäntenä kuitenkin suoritin ylösnousemuksen, koska Camilla kapusi kanssani samaan sänkyyn ja tuki selkänsä seinään niin että pystyi potkaisemaan minut sängystäni. Kuulemma huoneessani ja jo koko talossa haisi ruumiilta.

Niin menin talliin, enkä oksentanut kertaakaan, vaan jatkoin siitä, mihin olin jäänyt. Piti tähdätä tulevaan, ja tuleva oli ollut silloin juuri tämä päivä. Oli Kultasaaren kilpailupäivä. Kultasaaren kilpailut olivat isoimmat esteratsastuskilpailut, jotka loppukesänä pidettiin, ja nyt oli niiden aika. Jaska oli hienossa kunnossa, ja vaikka Power Jumpista ei tullut ruusukkeita muuta kuin Eetulle ja Alexille, olin valmis yrittämään Jaskan kanssa uudelleen. Varsinaiseen treenaamiseen ei ollut ollut aikaa, mutta pienille fiksauksille oli. Minulla oli luottavainen olo, tai oikeastaan aika maaninen olo, kun valmistauduin lämmittelyyn. Meidän pitäisi tehdä vielä vähän enemmän, vielä vähän paremmin, pestä vielä vähän lisää Misangeja radalla ja olla vihdoinkin oikea ratsukko. Nyt Jaska, nyt näytät niille, nyt tänään. Anna minulle vielä tämä ruusuke, kun minusta ei kerran ole enää kouluratsastukseen.

[OskariOsallistuja]

Hautaa jo ne unelmat

Hautaa jo ne unelmat, Oskari. Tästä ei tule enää mitään. Teit jo päätöksen. Lopeta. Luovuta. Et mene taas häviämään ja häpäisemään itseäsi. Nimettyihin kisoihin et mene. Anna Noeulin mennä Jaskalla. Päästä irti. Anna olla jo. Se on ohi jo.

Vaikka olin ajatellut moisia viisaita ajatuksia, olin silti ilmoittautunut Saura Summer Dressageen. Ei se nyt mikään iso kilpailu ollut, mutta nimetty kuitenkin. Vaatimattomasti luokkammekin oli PSG, mutta sen isompaa nolausta en kestäisi. Kaikki katsoisivat vaikeita luokkia. Kaikki ajattelisivat, että no niin, tuolla se nyt menee. Entinen kouluratsastaja. Oskari, joka ei osaa lopettaa, vaikka lopettaisi.

Kisapäivän koittaessa ajattelin Ukkoa ja pitelin Jaskaa Rihtniemen ratsutilalla. Jaska ei tainnut ajatella Ukkoa, koska eihän se sitä ollut edes tavannut. Sen sijaan se katseli ympärilleen, kuopi jalallaan maata ja oli muutenkin pörheä. Olisin halunnut olla samanlainen kuin se. En olisi halunnut olla hevonen, vaan olisin halunnut olla noin täynnä virtaa ja voimaa. Kun Jaska menisi tuolla, se onnistuisi tänään vain niin hyvin kuin minä. Silti kotiin lähtiessämme se olisi täysin tyytyväinen itseensä, suoritukseensa ja koko elämäänsä. Se ei muistaisi häviötämme, vaan näkemänsä tammat ja hienon reissun.

Vuoromme oli suurin piirtein puolessavälissä osallistujia. Lähdin lämmittelemään heti kun sain luvan. Yritin saada Jaskan rauhoitettua ja hakeutumaan kuolaimelle niin kuin kotona. Siinä ei mennyt kauaa. Olisin halunnut iloita siitä, että olimme valmiita nopeasti, mutta se tuntui vain puristuksena rinnan ympärillä. Minkä ihmeen takia menin pilaamaan tämän hevosen mahdollisuudet? Noeul oli kysynyt, saisiko lainata sitä. Miksen ollut antanut?

Kun oli meidän vuoromme mennä, pyyhin hikeä otsaltani ja silmieni alta. Riisuin kaikki ylimääräiset ajatukseni. Ne yrittivät kurotella meitä kohti vielä kun pyysin ravia, mutta komensin niitä. Pois. Annatte minun olla muutaman minuutin. Virhe on jo tapahtunut. Saatte vainota minua taas hetken kuluttua koko loppuelämäni.

Radalla purin hampaat yhteen, hengitin oikein syvään tervehtiessäni tuomaria ja nytkäytin hartiani taakse niin että yläselkä napsahti. Jaskan korvat odottivat ohjeita, vaikka ei niitä radalla äänen avulla tullutkaan. Pyysin ravia ja sain sitä, ja silloin nostin katseeni kunnolla.

Minä ja Jaska olimme mustan aukon reunalla. Se oli se sama väylä, jota olin mennyt monesti Ukon kanssa. Siellä ei kuulunut oman hengityksen ja hevosen kavioiden rahahduksien lisäksi mitään ääniä. Siellä ei nähnyt mitään, ei tuntenut mitään, eikä ollut mitään muuta kuin me ja meidän ratsastuksemme. Sen mustan aukon nimi oli flow. Tuijotin sitä kiinteästi ja pyysin Jaskalta pohkeillani vähän lisää. Vähän lisää jotain: vauhtia, volyymia. Meidän oli päästävä tuonne sisälle. En ollut nähnyt tuota aukkoa pitkään aikaan. Tiesin, että etenimme hätäisesti, mutta minun oli päästävä tuonne. Sitten, viimeinkin, me solahdimme sisään ja autuas tyhjyys ympäröi meidät.

Havahduin siihen, miten upeaa koottua laukkaa Jaska esitteli. Ehdin vain ajatella, että laukanvaihto, ja se tapahtui niin täsmällisesti kuin olisin ollut terve ja toimiva ihminen tämän upean hevosen selässä.

Kaikki loppui keskihalkaisijalle. Oliko se joutsenlaulu?

Oskari ja Jaska sijoittuivat Saura Summer Dressagessa PSG:ssa 2/21.

• Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 4 viikkoa sitten  Oskari.

[OskariOsallistuja]

Kisatakki

Harjasin varsaa, joka lepatti irtonaisena Kissin ympärillä. En olisi myöntänyt ikinä ääneen, että se oli hauska veikko, mutta olihan se. Sen kunnollinen harjaaminen oli rasittavaa puuhaa, mutta nyt oli onneksi tarkoitus vain sutia sitä eri harjoilla, jotta se antaisi sitten myöhemmin harjata yhä paremmin ja paremmin. Se halusi tietenkin tutkia suulissa kaiken, vaikka tuikin sen suuhun Camillan minulle pilkkomia porkkanoita minkä ehdin, mutta ellei sen uteliaisuutta laskettu, se ei ollut ollenkaan rasittava. Kissi sai samaan tahtiin porkkanaa kuin lapsensa, ja Eira, joka jostain ihme syystä halusi varsan hoitajaksi, harjasi Kissiä.

Siinä me vietimme aikaa puhumatta, vaikka oli tosi kuuma aamu. Oli ihan kiva olla. Varsakin oli kiva, ja vielä kivempaa oli, että pian se vieroitettaisiin ja se katoaisi elämästäni ikuisiksi ajoiksi. Ihan pian Kissi olisi taas minun.

Yhtäkkinen kirkaisu katkaisi meidän kaikkien puuhat. Se kuului kaukaa, mutta kovaa, eikä ollut kimeä kauhun kiljaisu, vaan terävämpi ja täynnä raivoa. Vilkaisin Eiraan, joka katsoi minua Kissin viereltä. Se olisi voinut olla Eiran raivokas sotahuuto, mutta hän oli ihan vieressäni.

”Mennään kattoon”, Eira sanoi heti ja irrotti Kissin suulin pielestä. En vastustellut, vaan lähdin perään, kun hän talutti Kissiä puolijuoksua karsinaa kohti tallin läpi. Varsa pomppi mukana iloisesti kuin olisi matkalla leikkimään. Se mahtui Kissin kanssa karsinaan enää vain juuri ja juuri, eikä touhu näyttänyt ollenkaan turvalliselta. Siellä ne saivat kuitenkin hetken vielä odottaa ennen laitumelle palaamistaan kun me tarkastaisimme kirkujan tilanteen.

Koska tallit olivat tyhjiä, jostain syvältä tulleen äänen looginen lähde oli satulahuone tai tallin vintti. Ehdin ennen Eiraa ovelle, sillä hän varmisti vielä, että Kissin ovi oli kunnolla kiinni. Avasin oven hitaasti. Yleensä olisin ehtinyt kuvitella ainakin viisi skenaariota, jotka toisella puolella olisivat voineet olla. Äänen kanssa yhteen sopiva Eira oli kuitenkin tällä puolella ovea, joten en keksinyt yhtäkään.

Ovea piti hieman työntää, jotta se avautui. Kun työnsin, joku haukahti raivoissaan, mutta onneksi ihmisen äänellä eikä Jerusalemin.

”Vittuako tuupit saatana?” satulahuoneesta kysyttiin ja ovi lennähti auki. Sen takaa paljastui punanaamainen Alex, joka yritti sulloa aivan liikaa Tetriksen tavaraa aivan pieneen kassiin.
”Mitä sä teet siellä?” Eira kysyi takaani, vaikka se oli ilmiselvää.
”No vittu!” Alex muotoili ja huitoi meitä kohti sormet levitettyinä niin kuin raivokkaat räpylät. ”Saata-NA”, hän lisäsi ja osoitti räpyläkäsillään terävästi pitkin lattiaa olevia romujaan.
”Älä kirva lasten aikana!” Eira rääkäisi niin kuin paraskin Eetu.
”Kenen vitun lasten?” Alex äyskäisi.
”No — Oskarin sitte! Mikä sun ongelma on?”
”Älä ärsytä sitä enempää”, varoitin Eiraa ja astuin sisään.
”Mä en enää ikinä lähde sun kanssa yhtään mihinkään!” Alex ilmoitti minulle kädet nyrkissä niin kuin hän olisi ollut pakkaamassa yksityiselle etelänlomallemme eikä koko joukkueen Power Jump -reissulle.
”Joo, mä ymmärrän”, mutisin sille, vaikka en yhtään ymmärtänytkään, miksi tämä oli muka minun syyni, ja kyykistyin Alexin hirvittävän suuren romukasan ääreen. ”Tuu Eira säkin kattoon. Kato Alex sä et tarvi näitä siellä.”
”Vitustako mä tiedän jos se vaikka piehtaroi siellä ja on sitte aiva paskassa just kisa-aamuna!”
”Eikä kun kato sä otat vaan tän ja noi. Sä voit hoitaa sen kokonaan näillä pari kertaa. Ja jos se oikeesti hommais jonkun kurapanssarin, niin sieltä voi ostaa tai meiltä lainatakin lisää harjoja.”
”Voi jeesus.”
”Miksi sä yrität saada mahtumaan kahta satulaakin?”
”Mitä jos se on aiva hermona siellä? Tasan en hyppää estesatulalla jos se on aiva hullu. Mä haluan tän, täs on niin hyvä mennä.”
”Sit sä otat pelkän sen.”
”Kaikilla muilla on oikea estesatula! En varmaan ota.”
”Kukaan ei kato sun satulaa. Mut jos sä haluat ensisijaisesti ton niin ota se, mut yhden vaan otat. Ja jos se onkin aiva hermona siellä, niin sitten sä harkitset et meetkö radan, kokeiletko ja keskeytätkö, vai ootko vaan poissa.”
”Mitä sä sit otat?”

Alexin tavaramäärä oli valtava. Potkaisin kevyesti satulatelineiden alla olevaa pakkaustani. Jaskan estesatula oli suojansa alla. En tykännyt siitä kömpelöstä astiasta, johon satulat yleensä tällaisilla matkoilla pakattiin, etteivät ne menisi rikki. Satulan pakkaamisen sijaan olin satuloinut putkikassin. Siellä oli Tetrikselle pari harjaa ja ihan muutama muu tavara, meidän molempien passit, ratsastussaappaani ja osin kypärän sisään tungettu kisapukuni. Niin ja silitysrauta. Paljoa muuta siellä ei ollutkaan. Olin kiinnittänyt satulavyön satulaan ja kassiin niin, ettei satulaa saisi otettua irti rikkomatta sitä, jos joku epärehellinen olisi vaikka tavaroitani käsitellessään tiennyt sen olevan rahan arvoinen.

”Aika vähä tavaraa”, Eira arvioi.
”Ei sinne koko omaisuutta oteta”, sanoin mielestäni ystävällisesti, mutta Alexin mielestä selkeästi en.
”Pakkaa mun kanssa kun kerran oot niin erinomainen joka asiassa!” hän äyskähti.
”Mulla on hevoset tuolla pienessä karsinassa! Eira, auta sitä.”
”Mä vien mieluummin ne hevoset takasin ulos…”
”Pärjääkköhän sä kun on se varsa ja kaikkea…”
”Kyllä mä kuule pärjään!”
”Voi äiti auta”, mutisin, kun Eira lähti.

Alex pyyhki käytännössä tyhjätyn varustekaappinsa pölystä sillä aikaa, kun nakkelin häntä kohti vuoren verran turhaa tavaraa. Aika suuri osa oli sellisia, joita hän ei tarvitsisi milloinkaan, ei arkenakaan. Toinen samanlainen läjä muodostui tavaroista, joita ei kannattanut edes ostaa omiksi vaan yhteisiksi. En viitsinyt kysyä, mihin Alex oli ajatellut tarvitsevansa esimerkiksi turkistyynyä satulavyöhön. Kisoissa. Tai elämässään. Se oli selvästi täysin käyttämätön, mutta sujahti siististi takaisin kaappiin. Sinne meni myös satulasaippua ja peräti pari erilaista pikku valjasrasvaa ja miljoona muuta asiaa. Ei tässä pyykille oltu lähdössä. Sain pidettyä suuni kuitenkin tiukasti kiinni, ja kun tavarakasa lattialla pientyi, Alex alkoi vihellellä.

”Sitte missä on sun kisavaatteet?” kysyin, kun lattialla oli enää mukaan otettavia tavaroita.
”Että mikä?”
”Sun kisa — missä on sun ratsastushousut? Ja takki?”
”Ei mulla oo semmosia”, Alex tuumi olkiaan kohauttaen.
”Että sadeloimen sä yritit pakata, mutta sulla ei oo muka kisakamoja? Mitä sä nyt meinaat? Meetsä vielä tänään yrittään ostaa jotkut ja rukoilet että ne sopii sulle kun et ehdi muokkauttaakaan niitä enää? Hä?”
”Älä nyt hermoa! Mä lainaan tietenkin Miikalta”, Alex kertoi ihan hyvällä tuulella.
”Sun veljeltä?”
”Jep.”
”Sun veljeltä, joka on paljon ohuempi kun sä, ja jolla on jotan metrin leveämmät hartiat kun sulla? Siltä lainaat? Kisatakin? Meinaat mahtua sen housuihin?”
”Mä oon lainannu niitä ennenkin.”
”Alex! Jos te meette molemmat uusintaan, te käytätte molemmat niitä kamoja samana päivänä! Melkein samaan aikaan! Miten sulla ei oo kisakamoja? Sä kisaat kaiken aikaa!”
”No vittu!” Alex tiuskaisi taas hermostuen. ”Mä en rupee ostaan mitään monen sadan kisatakkia jota mä käytän kolme kertaa elämässäni kun Miikalla on aiva hyvä takki mulle.”
”Että sä pistät ne monta sataa ennemmin bensaan kun sä ajat hakemaan ja viemään sitä takkia jatkuvasti jostain Tervajoen perämettästä, ja sitten oot kuitenkin ilman takkia kun sulla on ihan oikeat kansainväliset kisat? Voi mee ny!”
”Älä nyt vittu viisastele siinä yhtään! Tää on muutenkin syvältä perseestä koko homma ja koko kisa ja koko lähteminen! Haluutsä että mä rupeen itkeen?”
”Mä haluun että sä olisit hommannu edes oman takin!”
”Vittu!” Alex äyskäisi. ”Anna sun puhelin!”
”Miksi?”
”Milan ei tuu. Mä sanon sille että mä otan sen takin.”
”Okei. Nyt sä haluat kaksimetrisen miehen takin, johon on ommeltu joku serbian lippu vai hä? Ja oot huolissas, että joku kattoo millanen satula sulla on kun meet siellä teltta päällä.”
”No mä en nyt voi muuttua takiksi tässä!”

Ei, ei hän voinut takiksi muuttua, mutta oli minulla siinä hahmo. Alexin silmät kimmelsivät niin kuin hän alkaisi oikeasti pian itkeä. Mietin nopeasti kaikki realistiset takkivaihtoehdot läpi ja avasin sitten Eiran kaapin. Siellä, siististi henkarilla, oli Eiran takki. Se oli halpa, ohut, helposti nukkaantuva ja varmasti hirveän hiostava, mutta vain vähän liian iso Alexille. Jos sitä kuroisi ihan vähän vyötäröltä kasaan, se ei edes lepattaisi päällä.

”Koita tota. Ja sen jälkeen meet laitumille ja matelet että saat sen lainaan.”
”Joo…”
”Nellyllä voi olla tuvassa joku parempi.”
”Se nyt on ainaki liian iso mulle.”
”Niin kyllä onkin. Mut mä meen kahville niin saat rukoiltua Eiraa ilman että kukaan kattoo.”

[OskariOsallistuja]

Autio talli ja mun Doro

Sinulla on uusi viesti käyttäjältä shanettee_. Niin se sanoi. Se oli Instan kuva, joka sen sanoi. Vaikka en ollut vielä kertaakaan saanut Instan kuvaa itse auki, yritin liu’uttaa viestin heti esiin. Shanette oli viestinyt paljon viimeaikoina. Tietenkään tämäkään viesti ei auennut, joten katselin ympäriltäni apuja.

Talli oli tyhjä lukuun ottamatta Skottia, joka taisi odottaa sisällä Helloa. Kurkistin toiselle puolelle. Ei ketään. Varuste- ja rehuhuoneessa hurisi hiljainen ilmastointi, mutta katto ei narissut, joten kukaan ei ollut vintilläkään. Sipaisin Skotin turpaa matkallani suuliin, joka sekin oli tyhjä. On se nyt kumma. Etupihalla oli minun Camillan auto, jolla olin tullut Camillan mukana, Eetun auto, Nellyn, Hellon, Jannan, Eiran… Vaikka keiden autoja siinä oli! Tuvan ikkunoista ei nähnyt sisään, niin että kaikki olivat varmasti siellä sitten.

Viesti ei olisi niin kiireellinen, että menisin kaikkien aikana pyytämään Camillaa avaamaan sen ja vastaisin kaikkien uteluihin niin erinomaisen tärkeästä viestistä, että se piti nähdä heti. Olin sanonut meneväni hakemaan Jaskan, joten Jaskan minä hakisin. Ketään ei tullut vastaan matkalla hakaankaan, ja se taisi olla muuten ensimmäinen kerta, kun kävelin senkin matkan törmäämättä keneenkään.

”Jaska”, kutsuin hiljaa portilta.
Hevonen nosti päänsä ja jäi tuijottamaan minua turpa pitkällään.
”Tuu”, komensin yhtä hiljaa.
Jaska pudisti päätään, hirnahti pienesti ja käänsi sitten minulle takapuolensa etupää keveänä.
”Jaskapoika”, huhuilin edelleen ääni rauhallisena, vaikka teki mieli paiskata hevosta kengällä. Tuntui kuin se olisi tönöttänyt tuolla tahallaan, että kestäisi mahdollisimman kauan hakea se, ratsastaa, hoitaa se kuntoon ja sellaista kaikkea ennen kuin pääsisin lukemaan viestini.

Aave kyllä tuli portille. Eetu oli opettanut sen hyvälle alkukesästä, kun hinkkasi siihen aurinkorasvaa niin kuin mielipuoli. Aina sai rapsuja ja rakkautta ylitsevuotavaisesti, kunhan tuli, ja tottahan Aave tuli.

”Mee hakeen toi tänne”, ehdotin Aaveelle ja rapsutin sen otsaa.
Aave ei totellut, vaan huokaisi ja jäi levollisena portille.
”Jaska tuu! Mulla on porkkanaa. Namia! Aave syö kaikki!”

Onneksi Jaska ei ollut yhtä fiksu kuin vaikka Typy, joka haistoi bluffin Hopiavuoren peltoalan takareunalta asti. Se käänsi päänsä, tuijotti hetken ja pikakäveli sitten portille.

”Nyt sä et sitte ikinä enää tuu, kun mulla ei ookkaa mitää”, totesin sille kun otin sen kiinni ennen kuin se ehti käpälämäkeen. Yritin tehdä jonkin mentaalisen muistiinpanon siinä paikassa: Jaskalle pitää ottaa nameja taskuihin tästä eteenpäin. Porkkanaa se ei saisi, kun en osannut leikata tai katkaista niin kovia, mutta keksisin jotain muuta.

Herkkujen puutteesta huolimatta menimme suuliin sulassa sovussa ja näkemättä vieläkään ristin sielua koko markilla. Jaskalla oli muka jano, joten raahasin sille vesisangonkin ennen kuin ryhdyin harjaamaan. Se joi pitkään ennen kuin kaatoi suurimman osan vedestä meidän jaloillemme. Onneksi oli ratsastussaappaat, niin ei tarvinnut lähteä vaihtamaan sukkia pikku hulahduksesta.

Kahvilla sitä oli tosiaan oltu koko kylän voimin. Kun satuloin ja katselin etupihalle, kuistin ovi heilahti auki. Sieltä tuli ensimmäinen ihmisaalto: Camilla, Nelly, vauva kopassaan Nellyn mukana, Alex, Minja, keitä kaikkia. Vilkaisin Jaskaa: oliko se sillä tuulella, että siirtyisimme syrjään saadaksemme olla rauhassa, vai jaksaisiko se mahdolliset tervehdykset? Jaska näytti ihan tyytyväiseltä ja seurasi tulijoita katseellaan kiinnostuneena. Joo, ei tarvinnut vetäytyä.

”Camilla, houkottelin joukon etumaisen pysähtymään samalla kun kalastin kännykän takataskusta.
”Mitä?”
”Voisitko sä avata mun viestin?”
”Joo — jaa, Shanettepa pistää sulle nykyään melkein joka päivä –”, Camilla jutteli niin kuin kodin yksityisyydessä, mutta katsoi sitten täsmälleen samaan aikaan korva pitkällä kuuntelevaa Alexia kuin minäkin satuin katsomaan.
Alexin silmät välähtivät. ”Kuka Shanette?” hän kysyi.
”Yks hevostuttu”, kerroin Camillan pään ylitse.
”Et sä vaan ennen oo ikinä kestään sen nimisestä puhunu”, Alex muisteli. ”Eihän Minja oo?”
”En mä tiiä. Ei kai mun aikana.”
”Menkää nyt siitä ennen kun Jaska kyllästyy teihin”, Camilla hätyytti, vaikka Jaska oli vieläkin ihan tyytyväinen ja olisi halunnut katsoa Nellyn vauvaa.
”Oho, joo”, Alex myöntyi heti. Olin tainnut hetkeksi unohtaa, ettei hän ollut Eira tai Hello. ”Me mennään Minjan kaa maastoon niin sitä vaan että olisiksä halunnu tulla kans? Tai siis te?”
”Vois kyllä Pasilla lähtee jos te kerkeette oottaan tunnin”, Camilla mietti.
”Entä Oskari?” Alex kysyi.
”Emmä tänään voi kun mun on pakko treenata. Jos te meette loppuviikosta kans niin sit mä tuun.”
”Selvä pyykkönen. Mennäänks Minja kattoon laitumelle siks aikaa et Camillaki ehtii? Hei, otetaan toi paskakärry ja talikko sinne kans, niin Eetun ei…”

Alex jutteli taukoamatta kaikotessaan. En olisi tohtinut lähteä Minjan kanssa maastoon kahdestaan ilman Alexia, mutta Alexin oli varmaan helppo lähteä ilman muitakin. Tarvittaessa hän pystyi täyttämään joka ainoan hiljaisen sekunnin puheellaan.

”Joo”, Camilla sanoi omituisesti sisäänhengityksen aikana vaihdeltuaan hetken vielä painoa jalalta toiselle sen näköisenä kuin olisi ensin aikonut sanoa jotain muuta. Sitten hän vain lähti. Puhelimeni oli sananvaihdon aikana muuttunut mustaksi näytöltään, mutta aukesi sormenjäljellä viestiin asti.

shanettee_
Voitasko hypätä joskus yhdessä? Mulla olis heti huomenna esim maneesivuoro jos kiinnostelee

Kirjoitin ja korjasin vastausta pitkään. Ensin siinä luki Poi, sitten Oui, sitten Oikww, ja niin edelleen. Jaska kuopaisi pari kertaa, mutta odotti joka kirjaimeen kuluvan ajan muuten tosi kärsivällisesti.

oskarisusi
Oikeestaan mulla ei oo hevosta pian kun jaskalla menee hetken toinen
Ennen pj on enää viimeistelyä ja yleensä teen ne yksin

Saman tien tuli viesti takaisin. Onneksi en ollut ehtinyt sulkemaan sovellusta ja näyttöä.

shanettee_
Onko se toinen menos johonkin tiettyyn sillä

oskarisusi
Komia dfrtrrsssge
Komia dressage
Pjb jälkwwn

Siinä vaiheessa luovutin. Olisikohan minun hommattava seuraavaksi sellainen Doro? No ei tosiaan. Hyvä nyt, Oskari, mene joo julkiselle paikalle ja vedä Doro taskusta, teepä niin, ei tarvi paljoa viestejä odotella tytöiltä — miltä tytöiltä?

”Joo”, sanoin Jaskalle, joka huokaili, ja silitin sen otsaa lyhyesti. ”Mennään. Viimesiä hyppyjä viedään.”

Kentällä lämmittellessäni tunsin, miten puhelimeen tärähti kaksi viestiä. Ensimmäistä hyppyä aloittaessamme tuli kolmas. Vaikka Jaska yritti hypätä upeasti ja oikein näyttää, miten hyvin se oli valmiina Power Jumppiin, minä en tehnyt muuta kuin mokaillut, kun yritin lukea viestejäni telepaattisesti tai muuta sellaista. Ainakin ajatukseni olivat ihan väärässä paikassa: eivät hienossa ratsussani, joka venyi viimeisille suurille harjoitusesteilleen niin kuin olisi oikeasti siivekäs, eikä edes tulevissa koulutreenikuvioissa.

[OskariOsallistuja]

Komia Dressage

”Meetsä?”
”En.”

Alex kysyi sitä puhelin ojossa, ja heti otsikkokuvasta olin tiennyt, mikä tässä oli kyseessä. Komia Dressage oli tapahtuma, johon isäkin lainasi tilojaan. Se oli hänen ja muiden tervajokisten hevostallinisäntien yhteinen päähänpinttymä. Hulluutta, sanon minä, mutta niin tosi vaikuttavaa hulluutta…

Jaska pärskähti niin, etten ehtinyt tuntea kauaa sydänsurua sen vuoksi, etten voinut olla enää kouluratsastaja. Taputin sen kaulaa hellästi. Turha hermostua, kaveri. Meillä oli vielä hetki aikaa harjoitella Power Jumpiin ja aioin hukuttaa itseni siihen.

Vaikka teimme selkeästi lähtöä jo satuloidun ja suitsitun Jaskan kanssa, Alex ei ymmärtänyt häipyä. Tuoltako itsekin näytin, kun olin yrittänyt pakottaa häntä ja Tetristä kilpailemaan? Varmasti.

”Päästä Eira sitte meneen Jaskalla”, Alex käski.
”En.”
”Mikset?”
”Se menee Typyllä. Se ei jaksa kahta. Ja vaikka jaksaiskin…”
”Niin?”
”Mä ehdotin jo, että Noeul menee. Se on muutenkin iskän lemmikki, eikä se pääse Equadorilla kun iskä aivan varmasti menee sillä itse.”

Päästin Jaskan riimustaan ja vain lähdin kohti kenttää. Jaskan isojen askelten narskeen ohella kuulin kuitenkin myös toiset sellaiset askeleet, jotka eivät olleet minun. Ai että oli muuten ärsyttävää kipitystä, kun muutenkin harmitti.

”Noeul? Hei. Hei! Odota nyt. HEI!”
”No?”

Jaskasta näki, että odottelu ja jatkuvat keskeytykset tympäisivät sitä. Tosi hienoa, jos nämä viimeiset harjoitukset alkaisivat mennä päin seiniä. Tosi hienosti provosoiduttu Alexista, Oskari, onnea.

”Miten sä et nyt itte mee koittaan kun se on tossa noin lähellä? Miten sä ny Noeulin paat? Eiks sua yhtää niinku ärsytä että se kilpailee ja sä sitte et voi?”

Joo ei kyllä yhtään ärsyttänyt. Ei kyllä miltään tuntunut, että melkein naapurissa oli iso kisa, jonne tuli isoja nimiä. Hymyilytti oikein, kun ajatteli, että Noeul oli taitava ratsastaja ja saattaisi viedä niistä kisoista ruusukkeen ja kymppitonnin, jotka kuuluivat minulle. Minulle ja Ukolle. Ai että oli ihanaa. Ja samalla tiesin, että tein oikein. Olisin voinut väittää, ettei Jaska jaksa niin tiheää kilpailemista, ja pitää sen kotona. Olisin pystynyt estämään Noeulia menemästä koko kisoihin, eikä kukaan olisi huomannut, että tein sen ilkeyttäni tai kateuttani. Jaska ei olisi pannut pahakseen. Mutta entä jos joku olisi tehnyt niin minulle? Entä jos olisin itse nuori ratsastaja ja asuisin vaikka kotona vielä? Isä ilmoittautuisi kisoihin ja sanoisi, että onpa kiva mennä kun on hevosia: mistäs sulle Oskari saatas?

”Kyllä mua ärsyttää niin että tukka lähtee päästä, joten voitko antaa mun olla tunnin rauhassa?”
”Jaha. No. Just. Okei…”
”Vai oliko sulla vielä muuta?”
”No en mä nyt sitte tiiä, viittinkö mä pyytää sua kattoon mua ja Tetristä, jos sulla on paska fiilis koko hommasta…”
”Mä mietin sitä. Mut kysy nyt varmuuden vuoksi ainakin Nellyltä ja ehkä iskältä.”

Kun pääsin kentälle ja Jaskan selkään, katselin alkukäynneissä loppukesää tallipihassa. Tuuli kovasti, mutta onneksi esteet oli laitettu kaiken maailman painoilla kunnolla pystyyn nyt kun niitä ei purettu joka välissä. Tunsin olevani oikeilla urilla. En ollut vielä pystyny päästämään irti kouluratsastushaaveista ja Komia Dressage nosti ne taas täysillä pintaan. Kuitenkin ymmärsin, että niin kuin kaikki suru, lopulta tämäkin laimenisi. Ensi vuonna tähän aikaan olisin taas paljon onnellisempi kuin nyt, kun ratsastaisin tässä ja katselisin noita samoja koivuja ja peltoja. Toivoin koko särkyneellä sydämelläni, että Noeul pystyisi tekemään Jaskan kanssa parhaansa.
Komia Dressage

[OskariOsallistuja]

Estehyppyjä telkkarissa asti

”Musta tuntuu et mun nahka irtoo”, huokaisin ja valahdin sohvalle Camillan viereen.
Hän nuuhkaisi minua suurieleisesti. ”Ei se ainakaan liiasta suihkussa hankaamisesta johdu.”
”Ei johdu ei.”
”Mistä sun nahka nyt erityisesti irtoo?”
”Naamasta. Ja varmaan takapuolesta kun ratsastin niin tosissani…”
”Se kisako sen nahan irrottaa?”
”Joo.”
”Kerro lisää.”

Power Jump oli Camillalle vain ”se kisa”. Hän ei paljoa ratsastuskilpailuista piitannut, mutta ymmärsi silti hyvin, että minä yritin kovasti pärjätä. Tuntui kuitenkin siltä kuin olisin lähtenyt jotenkin takamatkalta. Voi jos siellä pitäisi ratsastaa jokin erityisen vaikea tie: se olisi sitten siinä. Mitä paremmin sain varsinaiset hypyt sujumaan, sitä heikommalta kaikki muu tuntui. Jaskakaan ei tuntunut ihan omalta. Vaikka Kissikin oli jossain vaiheessa ollut minulle vieraan oloinen, olisin toivonut, että saisin kilpailla silti sillä. Se oli kuitenkin sellainen aulis tamma, aina minun puolellani. Jaska tuntui etäisemmältä, vaikka periaatteessa se oli voimakkaampana ja itsepäisempänä enemmän sen kaltainen, jollaisen ratsun olisin halunnutkin. Sitä paitsi ulkomaille reissaaminen oli vaikeaa. Milan oli ilmoittanut, ettei tulisi mukaan, joten olin pelkästään Alexin varassa siellä. Mitä sitten, kun Alexilla menisi minuun hermo? Kisapaidassa oli ihan sairaan pienet, lähes olemattomat napit. Kuka ne sulkisi, kun en itse osannut? Mitä jos aamupalaksi olisi vain sellaista ruokaa, jota en osannut syödä, ja mitä jos Jaskakin saisi väärää ruokaa ja sairastuisi?

”Mitkäs noista kaikista huolista on turhia?” Camilla kysyi vuodatukseni jälkeen.
”No ne napit. Ehkä joku laittaa ne jos Alex ei.”
”Ja?”
”Mitä ja? No joo se ruoka-asia. Mä voin mennä kauppaan sitte.”
”Ja?”
”Ne muut on kyllä ihan aiheellisia huolia.”
”Jaska tulee kipeeksi kotonakin, jos on tullakseen. Sitten teillä olis vaan hukkareissu, jos se sairastelis siellä. Sä puolestas oot asunu tallilla viime ajat, ja itse asiassa aina syntymästäs lähtien, joten sä oot valmistautunut niin hyvin kun sä tässä tilanteessa voit. Jaska on paras hevonen sulle, jonka sä tässä vaiheessa voit saada mukaan. Eli?”
”Eli?”
”Eli älä vänise ja anna se limsakuppi tännepäin. Ja siivoo Mehukatin paska-astia.”

Nyökyttelin itsekseni ja ojensin Camillalle kokislasin keittiön tuolilta, jota hän näköjään piti tänään sohvapöytänään. Televisiosta näytettiin raveja lähes äänettömällä, ja Mehukatti makasi televisiopöydällä peittäen ruudun oikean alanurkan. Kaikki oli aika hienosti: hienommin kuin koskaan. Minulla oli monta erilaista ystävää. Kun halusin persuksille potkimista, tulin tällä tavalla Camillan puheille. Milanilta sai loputonta sympatiaa. Alex ja Hello olivat sellaisia, ettei heistä oikein tiennyt, mitä sai, mutta Hello osasi olla halutessaan tosi herttainen ja jotenkin äidillinen, ja Alex puolustaisi minua vaikka tekisin murhan. Pitkä matka oli kuljettu siitä, kun mietin, halusiko kukaan minua Hopiavuoren hevostallin tuvan ääreen, mutta olihan niistä ajatuksista jo vuosia.

”Katsotko sä sitten sitä kisaa telkkarista?” kysyin Camillalta.
”Hä? Ai sitä kisaa. Joo katon. Haluutsä sen nauhalle vai?”
”Eiku mä ajattelin vaan.”
”Susi”, Camilla sanoi melkein hellästi.
”No?”
”Mee siivoon se hiekkalaatikko. Se haisee tänne asti.”
”Joo joo.”
”Varmaan mä jättäisin katsomatta kun äijä menee hepalla estehyppyjä kisoissa oikeen telkkarissa asti.”

[OskariOsallistuja]

Vielä yksi askel

Jos tuntuu, että siihen vois mahtua vielä puoli askelta, siihen mahtuu vielä yks askel. Sitä Rossin Miika hoki, kun valmensi esteratsastusta. Olin kuullut sen nuorempana häneltä itsekin monen monta kertaa, kun olin satunnaisesti hypännyt, ja viimeaikoina olin päässyt hokemaan sitä itsekin.

Eira ratsasti Jaskalla aina silloin tällöin, niin kuin tänäänkin. Ensimmäiset kerrat olivat olleet pelkkiä lyhyitä lämmittelyitä ja pari harjoitusestettä ennen kuin ratsastin itse. Oli ollut kuitenkin aika myöntää kaksi asiaa. Ensinnäkin Eirasta oli tullut taitava ratsastaja. Toisekseen koin itse näkeväni kentän sivusta Jaskasta sellaisia asioita, joita en nähnyt selästä, enkä edes jonkun videoitua omaa ratsastustani. Olin antanut Eiralle ohjeet, joten työni oli seuraavaksi vain tarkkailla.

Jaskalla taisi olla lieviä isotteluongelmia, joita en ollut ennen huomannut. Eira oli minua kevyempi, eikä Jaska halunnut ottaa pidätteitä oikein tosissaan, vaikka ihan nätisti ja napakasti ne tulivatkin. Ei ollut kuitenkaan mitään syytä huolestua. Eira tiesi olla päästämättä Jaskaa esteelle ennen kuin se menisi hänen ohjeidensa mukaisesti. Jonkinlainen väsytystaistelu se oli, mutta lopulta ratsukon osapuolet olivat samaa mieltä vauhdista. Jo sitä kaahaamista ja keskustelua oli jännä seurata. Isompien, aikuisempien ratsastajien kanssa Jaska ei ollut koskaan kokeillut, saisiko se mennä mielensä mukaan. Eira oli sen mielestä pelkkä pikkutyttö. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, millaiset ihmiset olivat ratsastaneet sillä ennen minua.

Rauhoittunut ja taas hyväntuulinen Jaska laukkasi rennosti vielä yhden laajan kaaren. Eiran naamasta näki, milloin hän aikoi oikeasti viedä hevosen esteelle, ja sellainen vaihteenvaihto täytyi tuntua Jaskallekin asti. Se lyhensi kuitenkin askeltaan, kun komennettiin. Eira päästi sen ponnistamaan liian kaukaa siitä huolimatta, että se eteni ihan rauhassa ja hallitusti. Meinasin huutaa kentälle kommentin. Jos tuntuu siltä, että… Eira ehti kuitenkin karjaisemaan jo ennen minua.

”JOO JOO”, kentältä kuului, vaikka en ollut mitään sanonutkaan, joten näytin vain peukaloa.

Seuraava hyppy oli silti ihan yhtä hätiköity. Sillä kertaa huusin perään. Jos tuntuu siltä, että siihen mahtuis vielä puoli askelta…

”Joo mä tiedän mä tiedän, mä yritän!” Eira huusi takaisin ja näytti purevan hampaansa yhteen niin että olisi voinut kuulua kirskahdus.

Jaskan hermoissa ei ollut vikaa. Se teki niin kuin käskettiin. Eira puolestaan hyppi ensimmäisiä kertoja sen kokoisia. En muistanut enää kunnolla, miltä tuntui, kun pääsi hyppäämään isoja ensimmäisen kerran. Ainakin ne tuntuivat tulevan paljon lähemmäs ja paljon nopeammin kuin pienet esteet, niin että Eiran hätäily oli ihan ymmärrettävää. Jaskalle nämä esteet eivät kuitenkaan olleet valtavan suuria, niin että mitään tuhoja ei päässyt käymään, vaikka Eira harjoittelikin.

Kolmas yritys näytti ensin tosi hyvältä. Jaska lähestyi estettä kaikessa rauhassa ja lyhensi askeltaan. Eira päästi sen lähemmäs. Jos tuntuu et siihen mahtuu vielä puoli askelta… Ja sitten askeleen verran liian lähelle. Meinasin tukehtua omaan sylkeeni kun unohdin, miten nielaistaan. Jumalan kiitos Jaska kuitenkin ponnisti ketterästi melkein pystysuoraan. Se nousi ilmaan kuin hidastettuna, kun minä painoin kynnet poskiini ja rukoilin, ettei se kaatuisi taaksepäin. Sen tilalla välkkyi Ukon kuva kuin hologrammi, ja välillä Kissi, joka säikähti jotain aseen tai auton pakoputken pamahduksen kaltaista ääntä, jonka melkein muistin ja ymmärsin. Ratsukko oli kuitenkin onnistumassa! Sitten Eira irtosi satulasta niin kuin painovoima olisi lakannut vetämästä häntä maata kohti.

Juoksin jo kun Eira vielä leijui jäädytetyn näköisesti ilmassa. Oikeasti ei kuulunut kai muuta kuin tuulen rauhallista huminaa ja Eiran kirkaisu, kun hän tavoitteli otetta satulasta, mutta jostain muistosta kantautui sairaalamaista tasaista piippailua. En tiedä, montako askelta oikeastaan juoksin, mutta en kovin montaa ennen kuin vaihdoin suuntaa. Jaska laskeutui esteeltä notkeasti kuin kissa, ja Eira oli yhä kallellaan sen selässä. Hänen toinen jalkansa oli jalustimessa ja molemmat kädet olivat löytäneet Jaskan harjan. Yritin ehtiä kiertämään hevosen edelle ja ottamaan sen kiinni, mutta siinä samassa Eira heilautti itsensä kunnolla satulaan ja hidasti Jaskan käyntiin. Sydän hakkasi pelosta, ei muutaman askeleen juoksemisesta.

”Paska”, kuulin selkeästi kentältä.
”Niin on, kun säikytti mut noin kovaa!” myönsin aika hapettomasti.
”No ei tää! Kun mä!”
”Hä?”
”Mä en tajua miten mä en yhtäkkiä käsitä missä se paskaeste on kun mä oon aina käsittäny! Ja oon mä joskus ratsastanu isoillaki hevosilla että ei oo nyt siitä kiinni! Oota mä yritän vielä.”
”Hä!”
”Vai meenksmä heti suoraa alusta?”
”Hä — et! Ootsä ihan kunnossa siellä?”
”No joo joo? Vähä horjahdin kun oon puusilmä paska.”

Seurasi sellainen outo hetki, kun minä tuijotin Eiraa, Eira minua ja Jaska heilutteli kuolainta suussaan niin että kilinä kävi. Tosi on, että ei tuollaista pikku horjahdusta olisi pitänyt pahana omalla kohdallaan. Minun pitäisi kuitenkin heti saada tietää, millainen vakuutus Eiralla oli, ja ymmärsikö hän nyt varmasti, että hevosten kanssa saattoi murtua luita tai tapahtua pahempaakin.

”Niin että mitä?” Eira kysyi kulmakarvat kohotettuina. ”Alusta vaan vai?”
”Joo — tai — joo”, höngin. Hyvä nyt taas, Oskari. ”Alota vaan alusta.”
”Ja sun ei tartte saarnata nyt yhtää tästä”, Eira mäkätti ihan omana itsenään, kun ravasi kohti ensimmäistä estettä tehdäkseen pari ympyrää. ”Ottaa jo valmiis pää — hei voisko noihin kahteen laittaa vaikka jotkut kartiot tonne sivuun nyt eka että mä näen jotain?”

[OskariOsallistuja]

Ensivuoden Power Jump

Jaska tavoitteli hiuksiani huuliensa väliin, kun puhdistin sen etukaviot. Se oli oiva ratsu, mutta ei minun omani. Yritin ajatella tätä vuotta kivana välivuotena. Ensivuonna keksisin jotain uutta. Voisin varmaan jatkaa Kissillä hiljalleen, tai sitten kokonaan jollain toisella hevosella, esteratsulla. Jaskan kaltainen hevonen menisi minulla hukkaan.

Kaikessa rauhassa nostin satulan ratsuni selkään. Sen olemuksessa ei värähtänyt karvakaan vastalauseeksi. Se olisi halunnut rapsutuksia. Sillä tavalla se kaulaansa venytteli ja päätään kallisteli. Paarmat olivat kai kupanneet sitä laitumilla. Raaputin sitä hetken aikaa etujalkojen välistä, vaikka en satuloinnin aikana niin tavannutkaan tehdä. Orin vaaleanpunainen ylähuuli hamusi ilmaa.

Jostain matalalta kuuluva huokaus sai minut säpsähtämään, mutta Jaska ei ollut millänsäkään. Se oli kai kuullut tulijan jo kauan sitten. Kurkistin sen kaulan alta nähdäkseni, kuka niin syvään huokaili.

”Terve Eira.”
”Moi…”

Jaa. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun Eira ei ollut juttutuulella? Mitään ei ainakaan tapahtunut. Hän katseli kynsiään ja huokaisi taas. Otin naulasta Jaskan suitset ja tavoittelin kiireettömästi kuolaimet otteeseeni. Aina välillä oli hankalaa saada niistä kiinni, kun ne roikkuivat ilmassa, mutta onneksi ei ollut kiire. Vaikka ilta oli jo pitkällä, oli vieläkin hieman liian lämmin. Mitä kauemmin tässä menisi, sitä viileämpää ehtisi tulla. Mitä viileämpää olisi, sitä järkevämmän treenin uskaltaisin Jaskalla tehdä ilman pelkoa lämpöhalvauksesta tai muusta hauskasta.

Jaskalla oli jo suitset, kun Eira alkoi puhua. Suitsiminen ei ollut mikään nopea prosessi nykyään. Rapsuttelin Jaskaa lisää siitä hyvästä kohdasta kaulan alla, kun kerran jouduin jäämään vielä paikalleni.

”Nii sä meet sit Power Jumppiin…” Eira mutisi niin hiljaa, että jouduin pyytämään häntä toistamaan, mitä hän sanoi.
”Jaa — joo.”
”Nii… Ai ku kiva ku jokku pääsee ylipäätään johki…”

Suljin silmät hetkeksi, etten pyöräyttäisi niitä. Ai että Eiran olisi pitänyt päästä Power Jumppiin — ja ai että hän ei päässyt muka ikinä minnekään, vaikka oli kilpaillut tänä kesänä enemmän kuin minä Jaskalla. Kun tarve pyöräyttää silmiä väistyi, jouduin seuraavaksi purra poskiani, etten olisi raivostuttanut Eiraa hymyilemällä, tai mikä pahempaa, naurahtamalla.

”Sunko tekis mieli Power Jumppiin?” kysyin mahdollisimman neutraalisti.
”Joo… Tai kyllä mä tiedän että vaikka mulla olis hevonenkin, niin en mä…”
”Mm.”
”Tai siis Typy on suokki ja kuitenkin me ollaan metriä vasta menty…”

Eira jatkoi jaaritteluaan. En osannut sanoa, yrittikö hän kerjätä minulta Jaskaa vai ei, mutta vaikka olisi yrittänytkin, olisin tavallaan ymmärtänyt. Power Jump ei ollut minulle mitään, kun vertasi isoihin kouluratsastuskisoihin. Voi jos olisin joutunut jättämään vaikkapa Dressage Mastersin väliin Eiran ikäisenä — siinä ei olisi huokailu ja itsesääli riittänyt. Olisin lukittautunut asuntooni kuukaudeksi ja vihannut maailmaa. Vaikka elämä olikin vuoden mittaan kolhinut enemmän kuin pystyisin antamaan anteeksi, olin silti etuoikeutettu.

”Mä en usko, että sä saat Power Jumppiin hevosta tänä vuonna enää, mutta hei Eira–”
”No?”
”– jos se yhtään piristää niin sä voisit lämmitellä Jaskan tänään ja hypätä sillä pari.”

Hetkeksi Eira mykistyi silmät suurina. Sitten hän pomppasi ylös. Olin näkevinäni itseni hänen asemassaan silloin, kun isän lempitamma Ramona oli vielä nuori ja sain kilpailla sillä yhden kerran. Eiran ilme ei onneksi muuttunut, vaikka en saanut oltua hymyilemättä.

”Ai oikeesti?” Eira kysyi silmät kimmeltäen.
”Miksikäs ei.”
”No eikä! Ai oikeesti saan?”
”Jos sä vaan kerkeet.”
”Joo! Tai siis — on mulla nyt hetki aikaa tässä.”

Vaikka Eira tavoitteli jotain coolin väliinpitämätöntä nuottia, hän oli hyvin pikaisesti Jaskan pääpuolessa ja taputti sen kaulaa innostuneesti. Nakkasin vielä viimeiset harjasangosta hutiin osuneet harjat paikoilleen ja irrotin ratsun toiselta puolelta, kun Eira melkein tärisi toisella puolella. Jaska reagoi vain heiluttelemalla hetken epävarmasti korviaan ja vilkaisemalla minua kysyvästi ennen kuin lähti seuraamaan Eiraa kentälle.

”Mee vaan”, mutisin hevoselle, vaikka se oli jo suostunut lähtemään, ja kävelin perässä. Ehtisin harjoitella Power Jumppiin seuraavalla kerralla kokonaan itse. Eiralle se yksi lämmittelyratsastus ja pari estettä merkitsivät paljon enemmän kuin täydellinen treeni merkitsisi tänään minulle.

Kentällä nuori ratsastaja kapusi ratsuni selkään samalla kun minä kiipesin aidalle istumaan. Välähdyksenomaisen hetken aavistin, miksi joku haluaa olla valmentaja tai vaikka isä, mutta sitten se tunne katosi. ”Kunnollista käyntiä eikä mitään lontimista!” kajautin kentälle, ja Eira hymyili niin että melkein kaikki hampaat näkyivät.
”Ensvuonna mä meen kyllä Power Jumppiin!” Eira huusi vastaan täynnä tuttua energiaansa.
”Varmasti meet! Mutta naama sinnepäin minne oot menossa äläkä huutele siellä mulle vaan ratsasta!”

[OskariOsallistuja]

Stalker

Punainen täppä kiusasi. En osunut sovelluksen kuvakkeeseen. Onneksi sen sai pois näkyvistään myös sillä, että pyyhkäisi näyttöä niin, että näin vain soittamiseen ja viestin lähettämiseen tarkoitetut suurennetut kuvakkeet kellonajan alla. Kello näytti puoltapäivää: sitä, kun pääsisi tallille. Oli helpottavaa osata katsoa itse edes digitaalista kelloa taas, vaikka tavallisen seinäkellon ymmärtäminen ja tulkitseminen ei ollutkaan helppoa saati luotettavaa. Rannekelloakin pidin tavan vuoksi, sillä se oli niin pieni, että siitä ei saanut mitään selvää enää. En ollut suostunut Camillan ylipuhumisyrityksistä huolimatta vaihtamaan älykelloon, josta ajan näkisi digitaalisena. Tämä kello oli isänisän, ja vaikka se oli vanha, se oli edelleen hieno.

Osasin ajaakin taas, mutta se vaati niin älyttömästi keskittymistä, että mieluummin odotin tällaisina päivinä Camillaa ja menin kyydissä. Jos en jaksaisi olla yhtä kauaa tallilla, pystyisin kävelemään kotiin. Sitä paitsi Camillan kyydissä oli helppo olla. Hän ei udellut kaikesta samalla tavalla kuin Alex, eikä varsinkaan lyhyillä matkoilla polttanut tupakkaa autossa. Rahisuttelin sorakäytävää pitkin hänen perässään ja istuin etupenkille. Hän peruutteli autoa tarkoituksellisen hitaasti, mutta ei onneksi tarjonnut apua, kun taistelin turvavyön kiinni. Pieni ihmeellinen tyytyväisyys läkähti rinnan kohdalla, kun onnistuin. Kyllä tämä tästä. Mistä sen tiesi, vaikka osaisin vuoden päästä voidella myös paahtoleivän kovan ruisleivän lisäksi.

”Mulla on joku täppä”, kerroin Camillalle ja ojensin puhelintani ennen kuin hän pääsi pihasta.
”Se pitää kattoa nyt heti? No näytä. Jaa Instassa. Ja tän saa avata nyt?”
”Joo.”
”Sulla on viesti”, Camilla sanoi ja näytti sitä sivua, josta olin joskus saanut Instan suorat viestit auki painamalla lähettäjän profiilikuvaa.
”Avaa se.”
”Siinä on”, Camilla sanoi ja pudotti puhelimen syliini sen sijaan että olisi odottanut käsi pitkällä, että saan sen tukevasti hyppysiini. ”Se on joltain tytöltä…”

Shanette Raukko oli itse pikkuruisessa profiilikuvassaan vaaleat hiukset jollain nutturakampauksella. Olin taannoin vilkaissut joidenkin peruskoulusta tuttujen ihmisten naamoja somessa, joten samaa profiilikuvaa Instassa yhä käyttävä Shanette oli helppo tunnistaa. Se, mistä Alex aina varoitteli, ei ollut vain huhua. Kun stalkkaa toista omalla profiilillaan, sekä Insta että Facebook suosittelevat stalkkaajaa stalkatulle kaveriksi. Hieno homma. Olisi pitänyt käyttää Alexin stalkkausprofiilia. Se oli aika uskottava ja julkaisi aforismeja.

”Mitä sä näytät noin kauhistuneelta?” Camilla kysyi kulmat kurtussa, vaikka katsoikin tietä. ”Kiristääkö joku sua sun huumeveloista?”
”Hä! Ei mulla oo huumevelkoja!”
”No ei nyt oikeasti. Saiksä Susi jonkun törkyviestin taas?”
”En…”
”Vaan?”
”No en mä lukenu tätä vielä.”
”Ja silti näytät tolta?”

Selostin Camillalle stalkanneeni Shanettea vähän somessa samalla kierroksella kun olin klikkaillut aikani kuluksi auki muidenkin profiileja. Kerroin Alexin ammattimaisemmista stalkkausvinkeistäkin. Camilla vain tuhahti, mutisi pilkallisesti jotain stalkkausprofiilista ja sanoi sitten, että turha olla huolissaan. Totta. Avasin Shaneten lähettämän viestin.

Moi!
Mä näin sut Tulip Carnevaleilla ja

Näit Tulip Carnevaleilla? Mistä? Miksi?

Carnevaleilla ja ajattelin piruuttani laittaa nyt viestin vaikka eihän me olla oikeesti nähty kun viimeksi yläasteella.

Okei. Miksi??

Oli vaan kiva huomata, että sä oot edelleen hevoshommissa, kun

Tietenkin olen! Miksi se oli kivaa?

kun olit sillon joskus niin varma, että susta tulee ratsastaja tai jalkapalloilija. Mullakin on nykyään hevonen

Mikä hevonen? Onko se kilpahevonen? Täytyy olla, kun haluat kertoa siitä minulle.

nykyään hevonen, jolla haaveilen kilpailevani.

Oho! Shanette kävi ahkerasti ratsastustunneilla. Onpa hienoa, että hän pääsee kilpailemaan.

Kun mä en sillä lailla tunne ketään hevosihmisiä, niin ajattelin kysyä sulta, että voisitko suositella mulle jotain valmentajaa?

En tunne ketään valmentajia. En ainakaan ketään, josta olisi apua esteratsastuksessa. Mikset kysy Miikalta? Kaikkihan Miikan tuntevat.

”No?” Camilla hoputti.
”Se haluaa että mä suosittelen sille valmentajaa”, lyhensin viestin pääajatuksen.
”Aha. Se on tästä jostakin? Onpa sattuma.”
”Sekin on lähtöisin Tervajoelta, niin emmä tiedä onkse kauhee sattuma”, myönsin. Kai minäkin olisin Shaneten asemassa ottanut yhteyttä joko naamasta tuttuun Oskari Suteen, johon en ollut pahoissa väleissä, ellen kehtaisi soittaa Rossin Miikalle.
”No kai sä voisit valmentaa sitä?” Camilla tuumi ja kääntyi jo Hopiavuoren hevostallin pihaan.
”Ei kun se haluaa hypätä esteitä.”
”Aa. No hö.”
”Mä sanon sille että mä en tunne ketään, kysyy Miikalta. Tai voin mä kysyä iskältä tietääkö se jonkun.”
”Voi Susi sua”, Camilla hymyili vähän niin kuin äiti, mikä tapahtui kerran vuosituhannessa.

Koska viestin kirjoittamiseen kuluu minulta yhä vuosisata, laitoin kännykän taskuun. Vastaisin sitten myöhemmin. Ei valmentajan löytyminen olisi tästä iltapäivästä kiinni. Jos Alex olisi paikalla, pitäisi kysyä, voisiko hänen stalkkausprofiilillaan selvittää, minkälainen hevonen Shanetella oli, missä se asui, oliko sillä kilpailtu ennemmin ja oliko se hyvä. Kai sitä nyt täytyisi vähän vilkaista ja selvittää, jos kerran minun ja Kissin kohtalo olisi esteratsastus sen jälkeen, kun sen varsa häipyisi viimein isän luo.

[OskariOsallistuja]

Oon saattanut kasvaa viimein aikuiseksi, mutta mielikuvituslapset ja mielikuvituselukat yhdessä on musta sairaan söpö konsepti. 😀 Elli tietenkin on mun lempimielikuvituslapsi, koska siitä on saanut lukea niin paljon. Tämä tarina onkin paljon uskollisempi Ellille, sen persoonalle ja ennen kaikkea puhetyylille kuin ne jutut, joita mä kirjoitan. Jannan tarinoissa Elliltä puuttuu järjestelmällisesti konsonantit sen kovaäänisestä puheesta!

Tarinassa Ellin ja Brunon kohtaaminen on tosi ihanaa! Vitsi kun kerkeäisi piirtämään kuvan. Bruuno on niin iso möhkäle ja Elli niin pieni. Sekin on söpöä, miten ystävällisesti Joel suhtautuu Elliin, vaikka se on vielä aika vieras lapsi. Oikeassa maailmassa olisi jotakuta voinut hirvittääkin, vaikka ei tässäkään Joel päästä Elliä lähikontaktiin Brunon kanssa, vaikka se kuinka hepan luo yrittää. 😀

[Julkaisija]

Viestit