[OskariOsallistuja]

Hautaa jo ne unelmat

Hautaa jo ne unelmat, Oskari. Tästä ei tule enää mitään. Teit jo päätöksen. Lopeta. Luovuta. Et mene taas häviämään ja häpäisemään itseäsi. Nimettyihin kisoihin et mene. Anna Noeulin mennä Jaskalla. Päästä irti. Anna olla jo. Se on ohi jo.

Vaikka olin ajatellut moisia viisaita ajatuksia, olin silti ilmoittautunut Saura Summer Dressageen. Ei se nyt mikään iso kilpailu ollut, mutta nimetty kuitenkin. Vaatimattomasti luokkammekin oli PSG, mutta sen isompaa nolausta en kestäisi. Kaikki katsoisivat vaikeita luokkia. Kaikki ajattelisivat, että no niin, tuolla se nyt menee. Entinen kouluratsastaja. Oskari, joka ei osaa lopettaa, vaikka lopettaisi.

Kisapäivän koittaessa ajattelin Ukkoa ja pitelin Jaskaa Rihtniemen ratsutilalla. Jaska ei tainnut ajatella Ukkoa, koska eihän se sitä ollut edes tavannut. Sen sijaan se katseli ympärilleen, kuopi jalallaan maata ja oli muutenkin pörheä. Olisin halunnut olla samanlainen kuin se. En olisi halunnut olla hevonen, vaan olisin halunnut olla noin täynnä virtaa ja voimaa. Kun Jaska menisi tuolla, se onnistuisi tänään vain niin hyvin kuin minä. Silti kotiin lähtiessämme se olisi täysin tyytyväinen itseensä, suoritukseensa ja koko elämäänsä. Se ei muistaisi häviötämme, vaan näkemänsä tammat ja hienon reissun.

Vuoromme oli suurin piirtein puolessavälissä osallistujia. Lähdin lämmittelemään heti kun sain luvan. Yritin saada Jaskan rauhoitettua ja hakeutumaan kuolaimelle niin kuin kotona. Siinä ei mennyt kauaa. Olisin halunnut iloita siitä, että olimme valmiita nopeasti, mutta se tuntui vain puristuksena rinnan ympärillä. Minkä ihmeen takia menin pilaamaan tämän hevosen mahdollisuudet? Noeul oli kysynyt, saisiko lainata sitä. Miksen ollut antanut?

Kun oli meidän vuoromme mennä, pyyhin hikeä otsaltani ja silmieni alta. Riisuin kaikki ylimääräiset ajatukseni. Ne yrittivät kurotella meitä kohti vielä kun pyysin ravia, mutta komensin niitä. Pois. Annatte minun olla muutaman minuutin. Virhe on jo tapahtunut. Saatte vainota minua taas hetken kuluttua koko loppuelämäni.

Radalla purin hampaat yhteen, hengitin oikein syvään tervehtiessäni tuomaria ja nytkäytin hartiani taakse niin että yläselkä napsahti. Jaskan korvat odottivat ohjeita, vaikka ei niitä radalla äänen avulla tullutkaan. Pyysin ravia ja sain sitä, ja silloin nostin katseeni kunnolla.

Minä ja Jaska olimme mustan aukon reunalla. Se oli se sama väylä, jota olin mennyt monesti Ukon kanssa. Siellä ei kuulunut oman hengityksen ja hevosen kavioiden rahahduksien lisäksi mitään ääniä. Siellä ei nähnyt mitään, ei tuntenut mitään, eikä ollut mitään muuta kuin me ja meidän ratsastuksemme. Sen mustan aukon nimi oli flow. Tuijotin sitä kiinteästi ja pyysin Jaskalta pohkeillani vähän lisää. Vähän lisää jotain: vauhtia, volyymia. Meidän oli päästävä tuonne sisälle. En ollut nähnyt tuota aukkoa pitkään aikaan. Tiesin, että etenimme hätäisesti, mutta minun oli päästävä tuonne. Sitten, viimeinkin, me solahdimme sisään ja autuas tyhjyys ympäröi meidät.

Havahduin siihen, miten upeaa koottua laukkaa Jaska esitteli. Ehdin vain ajatella, että laukanvaihto, ja se tapahtui niin täsmällisesti kuin olisin ollut terve ja toimiva ihminen tämän upean hevosen selässä.

Kaikki loppui keskihalkaisijalle. Oliko se joutsenlaulu?

Oskari ja Jaska sijoittuivat Saura Summer Dressagessa PSG:ssa 2/21.

• Tätä vastausta muokkasi 8 kuukautta, 1 viikko sitten  Oskari.

[OskariOsallistuja]

Kisatakki

Harjasin varsaa, joka lepatti irtonaisena Kissin ympärillä. En olisi myöntänyt ikinä ääneen, että se oli hauska veikko, mutta olihan se. Sen kunnollinen harjaaminen oli rasittavaa puuhaa, mutta nyt oli onneksi tarkoitus vain sutia sitä eri harjoilla, jotta se antaisi sitten myöhemmin harjata yhä paremmin ja paremmin. Se halusi tietenkin tutkia suulissa kaiken, vaikka tuikin sen suuhun Camillan minulle pilkkomia porkkanoita minkä ehdin, mutta ellei sen uteliaisuutta laskettu, se ei ollut ollenkaan rasittava. Kissi sai samaan tahtiin porkkanaa kuin lapsensa, ja Eira, joka jostain ihme syystä halusi varsan hoitajaksi, harjasi Kissiä.

Siinä me vietimme aikaa puhumatta, vaikka oli tosi kuuma aamu. Oli ihan kiva olla. Varsakin oli kiva, ja vielä kivempaa oli, että pian se vieroitettaisiin ja se katoaisi elämästäni ikuisiksi ajoiksi. Ihan pian Kissi olisi taas minun.

Yhtäkkinen kirkaisu katkaisi meidän kaikkien puuhat. Se kuului kaukaa, mutta kovaa, eikä ollut kimeä kauhun kiljaisu, vaan terävämpi ja täynnä raivoa. Vilkaisin Eiraan, joka katsoi minua Kissin viereltä. Se olisi voinut olla Eiran raivokas sotahuuto, mutta hän oli ihan vieressäni.

”Mennään kattoon”, Eira sanoi heti ja irrotti Kissin suulin pielestä. En vastustellut, vaan lähdin perään, kun hän talutti Kissiä puolijuoksua karsinaa kohti tallin läpi. Varsa pomppi mukana iloisesti kuin olisi matkalla leikkimään. Se mahtui Kissin kanssa karsinaan enää vain juuri ja juuri, eikä touhu näyttänyt ollenkaan turvalliselta. Siellä ne saivat kuitenkin hetken vielä odottaa ennen laitumelle palaamistaan kun me tarkastaisimme kirkujan tilanteen.

Koska tallit olivat tyhjiä, jostain syvältä tulleen äänen looginen lähde oli satulahuone tai tallin vintti. Ehdin ennen Eiraa ovelle, sillä hän varmisti vielä, että Kissin ovi oli kunnolla kiinni. Avasin oven hitaasti. Yleensä olisin ehtinyt kuvitella ainakin viisi skenaariota, jotka toisella puolella olisivat voineet olla. Äänen kanssa yhteen sopiva Eira oli kuitenkin tällä puolella ovea, joten en keksinyt yhtäkään.

Ovea piti hieman työntää, jotta se avautui. Kun työnsin, joku haukahti raivoissaan, mutta onneksi ihmisen äänellä eikä Jerusalemin.

”Vittuako tuupit saatana?” satulahuoneesta kysyttiin ja ovi lennähti auki. Sen takaa paljastui punanaamainen Alex, joka yritti sulloa aivan liikaa Tetriksen tavaraa aivan pieneen kassiin.
”Mitä sä teet siellä?” Eira kysyi takaani, vaikka se oli ilmiselvää.
”No vittu!” Alex muotoili ja huitoi meitä kohti sormet levitettyinä niin kuin raivokkaat räpylät. ”Saata-NA”, hän lisäsi ja osoitti räpyläkäsillään terävästi pitkin lattiaa olevia romujaan.
”Älä kirva lasten aikana!” Eira rääkäisi niin kuin paraskin Eetu.
”Kenen vitun lasten?” Alex äyskäisi.
”No — Oskarin sitte! Mikä sun ongelma on?”
”Älä ärsytä sitä enempää”, varoitin Eiraa ja astuin sisään.
”Mä en enää ikinä lähde sun kanssa yhtään mihinkään!” Alex ilmoitti minulle kädet nyrkissä niin kuin hän olisi ollut pakkaamassa yksityiselle etelänlomallemme eikä koko joukkueen Power Jump -reissulle.
”Joo, mä ymmärrän”, mutisin sille, vaikka en yhtään ymmärtänytkään, miksi tämä oli muka minun syyni, ja kyykistyin Alexin hirvittävän suuren romukasan ääreen. ”Tuu Eira säkin kattoon. Kato Alex sä et tarvi näitä siellä.”
”Vitustako mä tiedän jos se vaikka piehtaroi siellä ja on sitte aiva paskassa just kisa-aamuna!”
”Eikä kun kato sä otat vaan tän ja noi. Sä voit hoitaa sen kokonaan näillä pari kertaa. Ja jos se oikeesti hommais jonkun kurapanssarin, niin sieltä voi ostaa tai meiltä lainatakin lisää harjoja.”
”Voi jeesus.”
”Miksi sä yrität saada mahtumaan kahta satulaakin?”
”Mitä jos se on aiva hermona siellä? Tasan en hyppää estesatulalla jos se on aiva hullu. Mä haluan tän, täs on niin hyvä mennä.”
”Sit sä otat pelkän sen.”
”Kaikilla muilla on oikea estesatula! En varmaan ota.”
”Kukaan ei kato sun satulaa. Mut jos sä haluat ensisijaisesti ton niin ota se, mut yhden vaan otat. Ja jos se onkin aiva hermona siellä, niin sitten sä harkitset et meetkö radan, kokeiletko ja keskeytätkö, vai ootko vaan poissa.”
”Mitä sä sit otat?”

Alexin tavaramäärä oli valtava. Potkaisin kevyesti satulatelineiden alla olevaa pakkaustani. Jaskan estesatula oli suojansa alla. En tykännyt siitä kömpelöstä astiasta, johon satulat yleensä tällaisilla matkoilla pakattiin, etteivät ne menisi rikki. Satulan pakkaamisen sijaan olin satuloinut putkikassin. Siellä oli Tetrikselle pari harjaa ja ihan muutama muu tavara, meidän molempien passit, ratsastussaappaani ja osin kypärän sisään tungettu kisapukuni. Niin ja silitysrauta. Paljoa muuta siellä ei ollutkaan. Olin kiinnittänyt satulavyön satulaan ja kassiin niin, ettei satulaa saisi otettua irti rikkomatta sitä, jos joku epärehellinen olisi vaikka tavaroitani käsitellessään tiennyt sen olevan rahan arvoinen.

”Aika vähä tavaraa”, Eira arvioi.
”Ei sinne koko omaisuutta oteta”, sanoin mielestäni ystävällisesti, mutta Alexin mielestä selkeästi en.
”Pakkaa mun kanssa kun kerran oot niin erinomainen joka asiassa!” hän äyskähti.
”Mulla on hevoset tuolla pienessä karsinassa! Eira, auta sitä.”
”Mä vien mieluummin ne hevoset takasin ulos…”
”Pärjääkköhän sä kun on se varsa ja kaikkea…”
”Kyllä mä kuule pärjään!”
”Voi äiti auta”, mutisin, kun Eira lähti.

Alex pyyhki käytännössä tyhjätyn varustekaappinsa pölystä sillä aikaa, kun nakkelin häntä kohti vuoren verran turhaa tavaraa. Aika suuri osa oli sellisia, joita hän ei tarvitsisi milloinkaan, ei arkenakaan. Toinen samanlainen läjä muodostui tavaroista, joita ei kannattanut edes ostaa omiksi vaan yhteisiksi. En viitsinyt kysyä, mihin Alex oli ajatellut tarvitsevansa esimerkiksi turkistyynyä satulavyöhön. Kisoissa. Tai elämässään. Se oli selvästi täysin käyttämätön, mutta sujahti siististi takaisin kaappiin. Sinne meni myös satulasaippua ja peräti pari erilaista pikku valjasrasvaa ja miljoona muuta asiaa. Ei tässä pyykille oltu lähdössä. Sain pidettyä suuni kuitenkin tiukasti kiinni, ja kun tavarakasa lattialla pientyi, Alex alkoi vihellellä.

”Sitte missä on sun kisavaatteet?” kysyin, kun lattialla oli enää mukaan otettavia tavaroita.
”Että mikä?”
”Sun kisa — missä on sun ratsastushousut? Ja takki?”
”Ei mulla oo semmosia”, Alex tuumi olkiaan kohauttaen.
”Että sadeloimen sä yritit pakata, mutta sulla ei oo muka kisakamoja? Mitä sä nyt meinaat? Meetsä vielä tänään yrittään ostaa jotkut ja rukoilet että ne sopii sulle kun et ehdi muokkauttaakaan niitä enää? Hä?”
”Älä nyt hermoa! Mä lainaan tietenkin Miikalta”, Alex kertoi ihan hyvällä tuulella.
”Sun veljeltä?”
”Jep.”
”Sun veljeltä, joka on paljon ohuempi kun sä, ja jolla on jotan metrin leveämmät hartiat kun sulla? Siltä lainaat? Kisatakin? Meinaat mahtua sen housuihin?”
”Mä oon lainannu niitä ennenkin.”
”Alex! Jos te meette molemmat uusintaan, te käytätte molemmat niitä kamoja samana päivänä! Melkein samaan aikaan! Miten sulla ei oo kisakamoja? Sä kisaat kaiken aikaa!”
”No vittu!” Alex tiuskaisi taas hermostuen. ”Mä en rupee ostaan mitään monen sadan kisatakkia jota mä käytän kolme kertaa elämässäni kun Miikalla on aiva hyvä takki mulle.”
”Että sä pistät ne monta sataa ennemmin bensaan kun sä ajat hakemaan ja viemään sitä takkia jatkuvasti jostain Tervajoen perämettästä, ja sitten oot kuitenkin ilman takkia kun sulla on ihan oikeat kansainväliset kisat? Voi mee ny!”
”Älä nyt vittu viisastele siinä yhtään! Tää on muutenkin syvältä perseestä koko homma ja koko kisa ja koko lähteminen! Haluutsä että mä rupeen itkeen?”
”Mä haluun että sä olisit hommannu edes oman takin!”
”Vittu!” Alex äyskäisi. ”Anna sun puhelin!”
”Miksi?”
”Milan ei tuu. Mä sanon sille että mä otan sen takin.”
”Okei. Nyt sä haluat kaksimetrisen miehen takin, johon on ommeltu joku serbian lippu vai hä? Ja oot huolissas, että joku kattoo millanen satula sulla on kun meet siellä teltta päällä.”
”No mä en nyt voi muuttua takiksi tässä!”

Ei, ei hän voinut takiksi muuttua, mutta oli minulla siinä hahmo. Alexin silmät kimmelsivät niin kuin hän alkaisi oikeasti pian itkeä. Mietin nopeasti kaikki realistiset takkivaihtoehdot läpi ja avasin sitten Eiran kaapin. Siellä, siististi henkarilla, oli Eiran takki. Se oli halpa, ohut, helposti nukkaantuva ja varmasti hirveän hiostava, mutta vain vähän liian iso Alexille. Jos sitä kuroisi ihan vähän vyötäröltä kasaan, se ei edes lepattaisi päällä.

”Koita tota. Ja sen jälkeen meet laitumille ja matelet että saat sen lainaan.”
”Joo…”
”Nellyllä voi olla tuvassa joku parempi.”
”Se nyt on ainaki liian iso mulle.”
”Niin kyllä onkin. Mut mä meen kahville niin saat rukoiltua Eiraa ilman että kukaan kattoo.”

[OskariOsallistuja]

Autio talli ja mun Doro

Sinulla on uusi viesti käyttäjältä shanettee_. Niin se sanoi. Se oli Instan kuva, joka sen sanoi. Vaikka en ollut vielä kertaakaan saanut Instan kuvaa itse auki, yritin liu’uttaa viestin heti esiin. Shanette oli viestinyt paljon viimeaikoina. Tietenkään tämäkään viesti ei auennut, joten katselin ympäriltäni apuja.

Talli oli tyhjä lukuun ottamatta Skottia, joka taisi odottaa sisällä Helloa. Kurkistin toiselle puolelle. Ei ketään. Varuste- ja rehuhuoneessa hurisi hiljainen ilmastointi, mutta katto ei narissut, joten kukaan ei ollut vintilläkään. Sipaisin Skotin turpaa matkallani suuliin, joka sekin oli tyhjä. On se nyt kumma. Etupihalla oli minun Camillan auto, jolla olin tullut Camillan mukana, Eetun auto, Nellyn, Hellon, Jannan, Eiran… Vaikka keiden autoja siinä oli! Tuvan ikkunoista ei nähnyt sisään, niin että kaikki olivat varmasti siellä sitten.

Viesti ei olisi niin kiireellinen, että menisin kaikkien aikana pyytämään Camillaa avaamaan sen ja vastaisin kaikkien uteluihin niin erinomaisen tärkeästä viestistä, että se piti nähdä heti. Olin sanonut meneväni hakemaan Jaskan, joten Jaskan minä hakisin. Ketään ei tullut vastaan matkalla hakaankaan, ja se taisi olla muuten ensimmäinen kerta, kun kävelin senkin matkan törmäämättä keneenkään.

”Jaska”, kutsuin hiljaa portilta.
Hevonen nosti päänsä ja jäi tuijottamaan minua turpa pitkällään.
”Tuu”, komensin yhtä hiljaa.
Jaska pudisti päätään, hirnahti pienesti ja käänsi sitten minulle takapuolensa etupää keveänä.
”Jaskapoika”, huhuilin edelleen ääni rauhallisena, vaikka teki mieli paiskata hevosta kengällä. Tuntui kuin se olisi tönöttänyt tuolla tahallaan, että kestäisi mahdollisimman kauan hakea se, ratsastaa, hoitaa se kuntoon ja sellaista kaikkea ennen kuin pääsisin lukemaan viestini.

Aave kyllä tuli portille. Eetu oli opettanut sen hyvälle alkukesästä, kun hinkkasi siihen aurinkorasvaa niin kuin mielipuoli. Aina sai rapsuja ja rakkautta ylitsevuotavaisesti, kunhan tuli, ja tottahan Aave tuli.

”Mee hakeen toi tänne”, ehdotin Aaveelle ja rapsutin sen otsaa.
Aave ei totellut, vaan huokaisi ja jäi levollisena portille.
”Jaska tuu! Mulla on porkkanaa. Namia! Aave syö kaikki!”

Onneksi Jaska ei ollut yhtä fiksu kuin vaikka Typy, joka haistoi bluffin Hopiavuoren peltoalan takareunalta asti. Se käänsi päänsä, tuijotti hetken ja pikakäveli sitten portille.

”Nyt sä et sitte ikinä enää tuu, kun mulla ei ookkaa mitää”, totesin sille kun otin sen kiinni ennen kuin se ehti käpälämäkeen. Yritin tehdä jonkin mentaalisen muistiinpanon siinä paikassa: Jaskalle pitää ottaa nameja taskuihin tästä eteenpäin. Porkkanaa se ei saisi, kun en osannut leikata tai katkaista niin kovia, mutta keksisin jotain muuta.

Herkkujen puutteesta huolimatta menimme suuliin sulassa sovussa ja näkemättä vieläkään ristin sielua koko markilla. Jaskalla oli muka jano, joten raahasin sille vesisangonkin ennen kuin ryhdyin harjaamaan. Se joi pitkään ennen kuin kaatoi suurimman osan vedestä meidän jaloillemme. Onneksi oli ratsastussaappaat, niin ei tarvinnut lähteä vaihtamaan sukkia pikku hulahduksesta.

Kahvilla sitä oli tosiaan oltu koko kylän voimin. Kun satuloin ja katselin etupihalle, kuistin ovi heilahti auki. Sieltä tuli ensimmäinen ihmisaalto: Camilla, Nelly, vauva kopassaan Nellyn mukana, Alex, Minja, keitä kaikkia. Vilkaisin Jaskaa: oliko se sillä tuulella, että siirtyisimme syrjään saadaksemme olla rauhassa, vai jaksaisiko se mahdolliset tervehdykset? Jaska näytti ihan tyytyväiseltä ja seurasi tulijoita katseellaan kiinnostuneena. Joo, ei tarvinnut vetäytyä.

”Camilla, houkottelin joukon etumaisen pysähtymään samalla kun kalastin kännykän takataskusta.
”Mitä?”
”Voisitko sä avata mun viestin?”
”Joo — jaa, Shanettepa pistää sulle nykyään melkein joka päivä –”, Camilla jutteli niin kuin kodin yksityisyydessä, mutta katsoi sitten täsmälleen samaan aikaan korva pitkällä kuuntelevaa Alexia kuin minäkin satuin katsomaan.
Alexin silmät välähtivät. ”Kuka Shanette?” hän kysyi.
”Yks hevostuttu”, kerroin Camillan pään ylitse.
”Et sä vaan ennen oo ikinä kestään sen nimisestä puhunu”, Alex muisteli. ”Eihän Minja oo?”
”En mä tiiä. Ei kai mun aikana.”
”Menkää nyt siitä ennen kun Jaska kyllästyy teihin”, Camilla hätyytti, vaikka Jaska oli vieläkin ihan tyytyväinen ja olisi halunnut katsoa Nellyn vauvaa.
”Oho, joo”, Alex myöntyi heti. Olin tainnut hetkeksi unohtaa, ettei hän ollut Eira tai Hello. ”Me mennään Minjan kaa maastoon niin sitä vaan että olisiksä halunnu tulla kans? Tai siis te?”
”Vois kyllä Pasilla lähtee jos te kerkeette oottaan tunnin”, Camilla mietti.
”Entä Oskari?” Alex kysyi.
”Emmä tänään voi kun mun on pakko treenata. Jos te meette loppuviikosta kans niin sit mä tuun.”
”Selvä pyykkönen. Mennäänks Minja kattoon laitumelle siks aikaa et Camillaki ehtii? Hei, otetaan toi paskakärry ja talikko sinne kans, niin Eetun ei…”

Alex jutteli taukoamatta kaikotessaan. En olisi tohtinut lähteä Minjan kanssa maastoon kahdestaan ilman Alexia, mutta Alexin oli varmaan helppo lähteä ilman muitakin. Tarvittaessa hän pystyi täyttämään joka ainoan hiljaisen sekunnin puheellaan.

”Joo”, Camilla sanoi omituisesti sisäänhengityksen aikana vaihdeltuaan hetken vielä painoa jalalta toiselle sen näköisenä kuin olisi ensin aikonut sanoa jotain muuta. Sitten hän vain lähti. Puhelimeni oli sananvaihdon aikana muuttunut mustaksi näytöltään, mutta aukesi sormenjäljellä viestiin asti.

shanettee_
Voitasko hypätä joskus yhdessä? Mulla olis heti huomenna esim maneesivuoro jos kiinnostelee

Kirjoitin ja korjasin vastausta pitkään. Ensin siinä luki Poi, sitten Oui, sitten Oikww, ja niin edelleen. Jaska kuopaisi pari kertaa, mutta odotti joka kirjaimeen kuluvan ajan muuten tosi kärsivällisesti.

oskarisusi
Oikeestaan mulla ei oo hevosta pian kun jaskalla menee hetken toinen
Ennen pj on enää viimeistelyä ja yleensä teen ne yksin

Saman tien tuli viesti takaisin. Onneksi en ollut ehtinyt sulkemaan sovellusta ja näyttöä.

shanettee_
Onko se toinen menos johonkin tiettyyn sillä

oskarisusi
Komia dfrtrrsssge
Komia dressage
Pjb jälkwwn

Siinä vaiheessa luovutin. Olisikohan minun hommattava seuraavaksi sellainen Doro? No ei tosiaan. Hyvä nyt, Oskari, mene joo julkiselle paikalle ja vedä Doro taskusta, teepä niin, ei tarvi paljoa viestejä odotella tytöiltä — miltä tytöiltä?

”Joo”, sanoin Jaskalle, joka huokaili, ja silitin sen otsaa lyhyesti. ”Mennään. Viimesiä hyppyjä viedään.”

Kentällä lämmittellessäni tunsin, miten puhelimeen tärähti kaksi viestiä. Ensimmäistä hyppyä aloittaessamme tuli kolmas. Vaikka Jaska yritti hypätä upeasti ja oikein näyttää, miten hyvin se oli valmiina Power Jumppiin, minä en tehnyt muuta kuin mokaillut, kun yritin lukea viestejäni telepaattisesti tai muuta sellaista. Ainakin ajatukseni olivat ihan väärässä paikassa: eivät hienossa ratsussani, joka venyi viimeisille suurille harjoitusesteilleen niin kuin olisi oikeasti siivekäs, eikä edes tulevissa koulutreenikuvioissa.

[OskariOsallistuja]

Komia Dressage

”Meetsä?”
”En.”

Alex kysyi sitä puhelin ojossa, ja heti otsikkokuvasta olin tiennyt, mikä tässä oli kyseessä. Komia Dressage oli tapahtuma, johon isäkin lainasi tilojaan. Se oli hänen ja muiden tervajokisten hevostallinisäntien yhteinen päähänpinttymä. Hulluutta, sanon minä, mutta niin tosi vaikuttavaa hulluutta…

Jaska pärskähti niin, etten ehtinyt tuntea kauaa sydänsurua sen vuoksi, etten voinut olla enää kouluratsastaja. Taputin sen kaulaa hellästi. Turha hermostua, kaveri. Meillä oli vielä hetki aikaa harjoitella Power Jumpiin ja aioin hukuttaa itseni siihen.

Vaikka teimme selkeästi lähtöä jo satuloidun ja suitsitun Jaskan kanssa, Alex ei ymmärtänyt häipyä. Tuoltako itsekin näytin, kun olin yrittänyt pakottaa häntä ja Tetristä kilpailemaan? Varmasti.

”Päästä Eira sitte meneen Jaskalla”, Alex käski.
”En.”
”Mikset?”
”Se menee Typyllä. Se ei jaksa kahta. Ja vaikka jaksaiskin…”
”Niin?”
”Mä ehdotin jo, että Noeul menee. Se on muutenkin iskän lemmikki, eikä se pääse Equadorilla kun iskä aivan varmasti menee sillä itse.”

Päästin Jaskan riimustaan ja vain lähdin kohti kenttää. Jaskan isojen askelten narskeen ohella kuulin kuitenkin myös toiset sellaiset askeleet, jotka eivät olleet minun. Ai että oli muuten ärsyttävää kipitystä, kun muutenkin harmitti.

”Noeul? Hei. Hei! Odota nyt. HEI!”
”No?”

Jaskasta näki, että odottelu ja jatkuvat keskeytykset tympäisivät sitä. Tosi hienoa, jos nämä viimeiset harjoitukset alkaisivat mennä päin seiniä. Tosi hienosti provosoiduttu Alexista, Oskari, onnea.

”Miten sä et nyt itte mee koittaan kun se on tossa noin lähellä? Miten sä ny Noeulin paat? Eiks sua yhtää niinku ärsytä että se kilpailee ja sä sitte et voi?”

Joo ei kyllä yhtään ärsyttänyt. Ei kyllä miltään tuntunut, että melkein naapurissa oli iso kisa, jonne tuli isoja nimiä. Hymyilytti oikein, kun ajatteli, että Noeul oli taitava ratsastaja ja saattaisi viedä niistä kisoista ruusukkeen ja kymppitonnin, jotka kuuluivat minulle. Minulle ja Ukolle. Ai että oli ihanaa. Ja samalla tiesin, että tein oikein. Olisin voinut väittää, ettei Jaska jaksa niin tiheää kilpailemista, ja pitää sen kotona. Olisin pystynyt estämään Noeulia menemästä koko kisoihin, eikä kukaan olisi huomannut, että tein sen ilkeyttäni tai kateuttani. Jaska ei olisi pannut pahakseen. Mutta entä jos joku olisi tehnyt niin minulle? Entä jos olisin itse nuori ratsastaja ja asuisin vaikka kotona vielä? Isä ilmoittautuisi kisoihin ja sanoisi, että onpa kiva mennä kun on hevosia: mistäs sulle Oskari saatas?

”Kyllä mua ärsyttää niin että tukka lähtee päästä, joten voitko antaa mun olla tunnin rauhassa?”
”Jaha. No. Just. Okei…”
”Vai oliko sulla vielä muuta?”
”No en mä nyt sitte tiiä, viittinkö mä pyytää sua kattoon mua ja Tetristä, jos sulla on paska fiilis koko hommasta…”
”Mä mietin sitä. Mut kysy nyt varmuuden vuoksi ainakin Nellyltä ja ehkä iskältä.”

Kun pääsin kentälle ja Jaskan selkään, katselin alkukäynneissä loppukesää tallipihassa. Tuuli kovasti, mutta onneksi esteet oli laitettu kaiken maailman painoilla kunnolla pystyyn nyt kun niitä ei purettu joka välissä. Tunsin olevani oikeilla urilla. En ollut vielä pystyny päästämään irti kouluratsastushaaveista ja Komia Dressage nosti ne taas täysillä pintaan. Kuitenkin ymmärsin, että niin kuin kaikki suru, lopulta tämäkin laimenisi. Ensi vuonna tähän aikaan olisin taas paljon onnellisempi kuin nyt, kun ratsastaisin tässä ja katselisin noita samoja koivuja ja peltoja. Toivoin koko särkyneellä sydämelläni, että Noeul pystyisi tekemään Jaskan kanssa parhaansa.
Komia Dressage

[OskariOsallistuja]

Estehyppyjä telkkarissa asti

”Musta tuntuu et mun nahka irtoo”, huokaisin ja valahdin sohvalle Camillan viereen.
Hän nuuhkaisi minua suurieleisesti. ”Ei se ainakaan liiasta suihkussa hankaamisesta johdu.”
”Ei johdu ei.”
”Mistä sun nahka nyt erityisesti irtoo?”
”Naamasta. Ja varmaan takapuolesta kun ratsastin niin tosissani…”
”Se kisako sen nahan irrottaa?”
”Joo.”
”Kerro lisää.”

Power Jump oli Camillalle vain ”se kisa”. Hän ei paljoa ratsastuskilpailuista piitannut, mutta ymmärsi silti hyvin, että minä yritin kovasti pärjätä. Tuntui kuitenkin siltä kuin olisin lähtenyt jotenkin takamatkalta. Voi jos siellä pitäisi ratsastaa jokin erityisen vaikea tie: se olisi sitten siinä. Mitä paremmin sain varsinaiset hypyt sujumaan, sitä heikommalta kaikki muu tuntui. Jaskakaan ei tuntunut ihan omalta. Vaikka Kissikin oli jossain vaiheessa ollut minulle vieraan oloinen, olisin toivonut, että saisin kilpailla silti sillä. Se oli kuitenkin sellainen aulis tamma, aina minun puolellani. Jaska tuntui etäisemmältä, vaikka periaatteessa se oli voimakkaampana ja itsepäisempänä enemmän sen kaltainen, jollaisen ratsun olisin halunnutkin. Sitä paitsi ulkomaille reissaaminen oli vaikeaa. Milan oli ilmoittanut, ettei tulisi mukaan, joten olin pelkästään Alexin varassa siellä. Mitä sitten, kun Alexilla menisi minuun hermo? Kisapaidassa oli ihan sairaan pienet, lähes olemattomat napit. Kuka ne sulkisi, kun en itse osannut? Mitä jos aamupalaksi olisi vain sellaista ruokaa, jota en osannut syödä, ja mitä jos Jaskakin saisi väärää ruokaa ja sairastuisi?

”Mitkäs noista kaikista huolista on turhia?” Camilla kysyi vuodatukseni jälkeen.
”No ne napit. Ehkä joku laittaa ne jos Alex ei.”
”Ja?”
”Mitä ja? No joo se ruoka-asia. Mä voin mennä kauppaan sitte.”
”Ja?”
”Ne muut on kyllä ihan aiheellisia huolia.”
”Jaska tulee kipeeksi kotonakin, jos on tullakseen. Sitten teillä olis vaan hukkareissu, jos se sairastelis siellä. Sä puolestas oot asunu tallilla viime ajat, ja itse asiassa aina syntymästäs lähtien, joten sä oot valmistautunut niin hyvin kun sä tässä tilanteessa voit. Jaska on paras hevonen sulle, jonka sä tässä vaiheessa voit saada mukaan. Eli?”
”Eli?”
”Eli älä vänise ja anna se limsakuppi tännepäin. Ja siivoo Mehukatin paska-astia.”

Nyökyttelin itsekseni ja ojensin Camillalle kokislasin keittiön tuolilta, jota hän näköjään piti tänään sohvapöytänään. Televisiosta näytettiin raveja lähes äänettömällä, ja Mehukatti makasi televisiopöydällä peittäen ruudun oikean alanurkan. Kaikki oli aika hienosti: hienommin kuin koskaan. Minulla oli monta erilaista ystävää. Kun halusin persuksille potkimista, tulin tällä tavalla Camillan puheille. Milanilta sai loputonta sympatiaa. Alex ja Hello olivat sellaisia, ettei heistä oikein tiennyt, mitä sai, mutta Hello osasi olla halutessaan tosi herttainen ja jotenkin äidillinen, ja Alex puolustaisi minua vaikka tekisin murhan. Pitkä matka oli kuljettu siitä, kun mietin, halusiko kukaan minua Hopiavuoren hevostallin tuvan ääreen, mutta olihan niistä ajatuksista jo vuosia.

”Katsotko sä sitten sitä kisaa telkkarista?” kysyin Camillalta.
”Hä? Ai sitä kisaa. Joo katon. Haluutsä sen nauhalle vai?”
”Eiku mä ajattelin vaan.”
”Susi”, Camilla sanoi melkein hellästi.
”No?”
”Mee siivoon se hiekkalaatikko. Se haisee tänne asti.”
”Joo joo.”
”Varmaan mä jättäisin katsomatta kun äijä menee hepalla estehyppyjä kisoissa oikeen telkkarissa asti.”

[OskariOsallistuja]

Vielä yksi askel

Jos tuntuu, että siihen vois mahtua vielä puoli askelta, siihen mahtuu vielä yks askel. Sitä Rossin Miika hoki, kun valmensi esteratsastusta. Olin kuullut sen nuorempana häneltä itsekin monen monta kertaa, kun olin satunnaisesti hypännyt, ja viimeaikoina olin päässyt hokemaan sitä itsekin.

Eira ratsasti Jaskalla aina silloin tällöin, niin kuin tänäänkin. Ensimmäiset kerrat olivat olleet pelkkiä lyhyitä lämmittelyitä ja pari harjoitusestettä ennen kuin ratsastin itse. Oli ollut kuitenkin aika myöntää kaksi asiaa. Ensinnäkin Eirasta oli tullut taitava ratsastaja. Toisekseen koin itse näkeväni kentän sivusta Jaskasta sellaisia asioita, joita en nähnyt selästä, enkä edes jonkun videoitua omaa ratsastustani. Olin antanut Eiralle ohjeet, joten työni oli seuraavaksi vain tarkkailla.

Jaskalla taisi olla lieviä isotteluongelmia, joita en ollut ennen huomannut. Eira oli minua kevyempi, eikä Jaska halunnut ottaa pidätteitä oikein tosissaan, vaikka ihan nätisti ja napakasti ne tulivatkin. Ei ollut kuitenkaan mitään syytä huolestua. Eira tiesi olla päästämättä Jaskaa esteelle ennen kuin se menisi hänen ohjeidensa mukaisesti. Jonkinlainen väsytystaistelu se oli, mutta lopulta ratsukon osapuolet olivat samaa mieltä vauhdista. Jo sitä kaahaamista ja keskustelua oli jännä seurata. Isompien, aikuisempien ratsastajien kanssa Jaska ei ollut koskaan kokeillut, saisiko se mennä mielensä mukaan. Eira oli sen mielestä pelkkä pikkutyttö. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, millaiset ihmiset olivat ratsastaneet sillä ennen minua.

Rauhoittunut ja taas hyväntuulinen Jaska laukkasi rennosti vielä yhden laajan kaaren. Eiran naamasta näki, milloin hän aikoi oikeasti viedä hevosen esteelle, ja sellainen vaihteenvaihto täytyi tuntua Jaskallekin asti. Se lyhensi kuitenkin askeltaan, kun komennettiin. Eira päästi sen ponnistamaan liian kaukaa siitä huolimatta, että se eteni ihan rauhassa ja hallitusti. Meinasin huutaa kentälle kommentin. Jos tuntuu siltä, että… Eira ehti kuitenkin karjaisemaan jo ennen minua.

”JOO JOO”, kentältä kuului, vaikka en ollut mitään sanonutkaan, joten näytin vain peukaloa.

Seuraava hyppy oli silti ihan yhtä hätiköity. Sillä kertaa huusin perään. Jos tuntuu siltä, että siihen mahtuis vielä puoli askelta…

”Joo mä tiedän mä tiedän, mä yritän!” Eira huusi takaisin ja näytti purevan hampaansa yhteen niin että olisi voinut kuulua kirskahdus.

Jaskan hermoissa ei ollut vikaa. Se teki niin kuin käskettiin. Eira puolestaan hyppi ensimmäisiä kertoja sen kokoisia. En muistanut enää kunnolla, miltä tuntui, kun pääsi hyppäämään isoja ensimmäisen kerran. Ainakin ne tuntuivat tulevan paljon lähemmäs ja paljon nopeammin kuin pienet esteet, niin että Eiran hätäily oli ihan ymmärrettävää. Jaskalle nämä esteet eivät kuitenkaan olleet valtavan suuria, niin että mitään tuhoja ei päässyt käymään, vaikka Eira harjoittelikin.

Kolmas yritys näytti ensin tosi hyvältä. Jaska lähestyi estettä kaikessa rauhassa ja lyhensi askeltaan. Eira päästi sen lähemmäs. Jos tuntuu et siihen mahtuu vielä puoli askelta… Ja sitten askeleen verran liian lähelle. Meinasin tukehtua omaan sylkeeni kun unohdin, miten nielaistaan. Jumalan kiitos Jaska kuitenkin ponnisti ketterästi melkein pystysuoraan. Se nousi ilmaan kuin hidastettuna, kun minä painoin kynnet poskiini ja rukoilin, ettei se kaatuisi taaksepäin. Sen tilalla välkkyi Ukon kuva kuin hologrammi, ja välillä Kissi, joka säikähti jotain aseen tai auton pakoputken pamahduksen kaltaista ääntä, jonka melkein muistin ja ymmärsin. Ratsukko oli kuitenkin onnistumassa! Sitten Eira irtosi satulasta niin kuin painovoima olisi lakannut vetämästä häntä maata kohti.

Juoksin jo kun Eira vielä leijui jäädytetyn näköisesti ilmassa. Oikeasti ei kuulunut kai muuta kuin tuulen rauhallista huminaa ja Eiran kirkaisu, kun hän tavoitteli otetta satulasta, mutta jostain muistosta kantautui sairaalamaista tasaista piippailua. En tiedä, montako askelta oikeastaan juoksin, mutta en kovin montaa ennen kuin vaihdoin suuntaa. Jaska laskeutui esteeltä notkeasti kuin kissa, ja Eira oli yhä kallellaan sen selässä. Hänen toinen jalkansa oli jalustimessa ja molemmat kädet olivat löytäneet Jaskan harjan. Yritin ehtiä kiertämään hevosen edelle ja ottamaan sen kiinni, mutta siinä samassa Eira heilautti itsensä kunnolla satulaan ja hidasti Jaskan käyntiin. Sydän hakkasi pelosta, ei muutaman askeleen juoksemisesta.

”Paska”, kuulin selkeästi kentältä.
”Niin on, kun säikytti mut noin kovaa!” myönsin aika hapettomasti.
”No ei tää! Kun mä!”
”Hä?”
”Mä en tajua miten mä en yhtäkkiä käsitä missä se paskaeste on kun mä oon aina käsittäny! Ja oon mä joskus ratsastanu isoillaki hevosilla että ei oo nyt siitä kiinni! Oota mä yritän vielä.”
”Hä!”
”Vai meenksmä heti suoraa alusta?”
”Hä — et! Ootsä ihan kunnossa siellä?”
”No joo joo? Vähä horjahdin kun oon puusilmä paska.”

Seurasi sellainen outo hetki, kun minä tuijotin Eiraa, Eira minua ja Jaska heilutteli kuolainta suussaan niin että kilinä kävi. Tosi on, että ei tuollaista pikku horjahdusta olisi pitänyt pahana omalla kohdallaan. Minun pitäisi kuitenkin heti saada tietää, millainen vakuutus Eiralla oli, ja ymmärsikö hän nyt varmasti, että hevosten kanssa saattoi murtua luita tai tapahtua pahempaakin.

”Niin että mitä?” Eira kysyi kulmakarvat kohotettuina. ”Alusta vaan vai?”
”Joo — tai — joo”, höngin. Hyvä nyt taas, Oskari. ”Alota vaan alusta.”
”Ja sun ei tartte saarnata nyt yhtää tästä”, Eira mäkätti ihan omana itsenään, kun ravasi kohti ensimmäistä estettä tehdäkseen pari ympyrää. ”Ottaa jo valmiis pää — hei voisko noihin kahteen laittaa vaikka jotkut kartiot tonne sivuun nyt eka että mä näen jotain?”

[OskariOsallistuja]

Ensivuoden Power Jump

Jaska tavoitteli hiuksiani huuliensa väliin, kun puhdistin sen etukaviot. Se oli oiva ratsu, mutta ei minun omani. Yritin ajatella tätä vuotta kivana välivuotena. Ensivuonna keksisin jotain uutta. Voisin varmaan jatkaa Kissillä hiljalleen, tai sitten kokonaan jollain toisella hevosella, esteratsulla. Jaskan kaltainen hevonen menisi minulla hukkaan.

Kaikessa rauhassa nostin satulan ratsuni selkään. Sen olemuksessa ei värähtänyt karvakaan vastalauseeksi. Se olisi halunnut rapsutuksia. Sillä tavalla se kaulaansa venytteli ja päätään kallisteli. Paarmat olivat kai kupanneet sitä laitumilla. Raaputin sitä hetken aikaa etujalkojen välistä, vaikka en satuloinnin aikana niin tavannutkaan tehdä. Orin vaaleanpunainen ylähuuli hamusi ilmaa.

Jostain matalalta kuuluva huokaus sai minut säpsähtämään, mutta Jaska ei ollut millänsäkään. Se oli kai kuullut tulijan jo kauan sitten. Kurkistin sen kaulan alta nähdäkseni, kuka niin syvään huokaili.

”Terve Eira.”
”Moi…”

Jaa. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun Eira ei ollut juttutuulella? Mitään ei ainakaan tapahtunut. Hän katseli kynsiään ja huokaisi taas. Otin naulasta Jaskan suitset ja tavoittelin kiireettömästi kuolaimet otteeseeni. Aina välillä oli hankalaa saada niistä kiinni, kun ne roikkuivat ilmassa, mutta onneksi ei ollut kiire. Vaikka ilta oli jo pitkällä, oli vieläkin hieman liian lämmin. Mitä kauemmin tässä menisi, sitä viileämpää ehtisi tulla. Mitä viileämpää olisi, sitä järkevämmän treenin uskaltaisin Jaskalla tehdä ilman pelkoa lämpöhalvauksesta tai muusta hauskasta.

Jaskalla oli jo suitset, kun Eira alkoi puhua. Suitsiminen ei ollut mikään nopea prosessi nykyään. Rapsuttelin Jaskaa lisää siitä hyvästä kohdasta kaulan alla, kun kerran jouduin jäämään vielä paikalleni.

”Nii sä meet sit Power Jumppiin…” Eira mutisi niin hiljaa, että jouduin pyytämään häntä toistamaan, mitä hän sanoi.
”Jaa — joo.”
”Nii… Ai ku kiva ku jokku pääsee ylipäätään johki…”

Suljin silmät hetkeksi, etten pyöräyttäisi niitä. Ai että Eiran olisi pitänyt päästä Power Jumppiin — ja ai että hän ei päässyt muka ikinä minnekään, vaikka oli kilpaillut tänä kesänä enemmän kuin minä Jaskalla. Kun tarve pyöräyttää silmiä väistyi, jouduin seuraavaksi purra poskiani, etten olisi raivostuttanut Eiraa hymyilemällä, tai mikä pahempaa, naurahtamalla.

”Sunko tekis mieli Power Jumppiin?” kysyin mahdollisimman neutraalisti.
”Joo… Tai kyllä mä tiedän että vaikka mulla olis hevonenkin, niin en mä…”
”Mm.”
”Tai siis Typy on suokki ja kuitenkin me ollaan metriä vasta menty…”

Eira jatkoi jaaritteluaan. En osannut sanoa, yrittikö hän kerjätä minulta Jaskaa vai ei, mutta vaikka olisi yrittänytkin, olisin tavallaan ymmärtänyt. Power Jump ei ollut minulle mitään, kun vertasi isoihin kouluratsastuskisoihin. Voi jos olisin joutunut jättämään vaikkapa Dressage Mastersin väliin Eiran ikäisenä — siinä ei olisi huokailu ja itsesääli riittänyt. Olisin lukittautunut asuntooni kuukaudeksi ja vihannut maailmaa. Vaikka elämä olikin vuoden mittaan kolhinut enemmän kuin pystyisin antamaan anteeksi, olin silti etuoikeutettu.

”Mä en usko, että sä saat Power Jumppiin hevosta tänä vuonna enää, mutta hei Eira–”
”No?”
”– jos se yhtään piristää niin sä voisit lämmitellä Jaskan tänään ja hypätä sillä pari.”

Hetkeksi Eira mykistyi silmät suurina. Sitten hän pomppasi ylös. Olin näkevinäni itseni hänen asemassaan silloin, kun isän lempitamma Ramona oli vielä nuori ja sain kilpailla sillä yhden kerran. Eiran ilme ei onneksi muuttunut, vaikka en saanut oltua hymyilemättä.

”Ai oikeesti?” Eira kysyi silmät kimmeltäen.
”Miksikäs ei.”
”No eikä! Ai oikeesti saan?”
”Jos sä vaan kerkeet.”
”Joo! Tai siis — on mulla nyt hetki aikaa tässä.”

Vaikka Eira tavoitteli jotain coolin väliinpitämätöntä nuottia, hän oli hyvin pikaisesti Jaskan pääpuolessa ja taputti sen kaulaa innostuneesti. Nakkasin vielä viimeiset harjasangosta hutiin osuneet harjat paikoilleen ja irrotin ratsun toiselta puolelta, kun Eira melkein tärisi toisella puolella. Jaska reagoi vain heiluttelemalla hetken epävarmasti korviaan ja vilkaisemalla minua kysyvästi ennen kuin lähti seuraamaan Eiraa kentälle.

”Mee vaan”, mutisin hevoselle, vaikka se oli jo suostunut lähtemään, ja kävelin perässä. Ehtisin harjoitella Power Jumppiin seuraavalla kerralla kokonaan itse. Eiralle se yksi lämmittelyratsastus ja pari estettä merkitsivät paljon enemmän kuin täydellinen treeni merkitsisi tänään minulle.

Kentällä nuori ratsastaja kapusi ratsuni selkään samalla kun minä kiipesin aidalle istumaan. Välähdyksenomaisen hetken aavistin, miksi joku haluaa olla valmentaja tai vaikka isä, mutta sitten se tunne katosi. ”Kunnollista käyntiä eikä mitään lontimista!” kajautin kentälle, ja Eira hymyili niin että melkein kaikki hampaat näkyivät.
”Ensvuonna mä meen kyllä Power Jumppiin!” Eira huusi vastaan täynnä tuttua energiaansa.
”Varmasti meet! Mutta naama sinnepäin minne oot menossa äläkä huutele siellä mulle vaan ratsasta!”

[OskariOsallistuja]

Stalker

Punainen täppä kiusasi. En osunut sovelluksen kuvakkeeseen. Onneksi sen sai pois näkyvistään myös sillä, että pyyhkäisi näyttöä niin, että näin vain soittamiseen ja viestin lähettämiseen tarkoitetut suurennetut kuvakkeet kellonajan alla. Kello näytti puoltapäivää: sitä, kun pääsisi tallille. Oli helpottavaa osata katsoa itse edes digitaalista kelloa taas, vaikka tavallisen seinäkellon ymmärtäminen ja tulkitseminen ei ollutkaan helppoa saati luotettavaa. Rannekelloakin pidin tavan vuoksi, sillä se oli niin pieni, että siitä ei saanut mitään selvää enää. En ollut suostunut Camillan ylipuhumisyrityksistä huolimatta vaihtamaan älykelloon, josta ajan näkisi digitaalisena. Tämä kello oli isänisän, ja vaikka se oli vanha, se oli edelleen hieno.

Osasin ajaakin taas, mutta se vaati niin älyttömästi keskittymistä, että mieluummin odotin tällaisina päivinä Camillaa ja menin kyydissä. Jos en jaksaisi olla yhtä kauaa tallilla, pystyisin kävelemään kotiin. Sitä paitsi Camillan kyydissä oli helppo olla. Hän ei udellut kaikesta samalla tavalla kuin Alex, eikä varsinkaan lyhyillä matkoilla polttanut tupakkaa autossa. Rahisuttelin sorakäytävää pitkin hänen perässään ja istuin etupenkille. Hän peruutteli autoa tarkoituksellisen hitaasti, mutta ei onneksi tarjonnut apua, kun taistelin turvavyön kiinni. Pieni ihmeellinen tyytyväisyys läkähti rinnan kohdalla, kun onnistuin. Kyllä tämä tästä. Mistä sen tiesi, vaikka osaisin vuoden päästä voidella myös paahtoleivän kovan ruisleivän lisäksi.

”Mulla on joku täppä”, kerroin Camillalle ja ojensin puhelintani ennen kuin hän pääsi pihasta.
”Se pitää kattoa nyt heti? No näytä. Jaa Instassa. Ja tän saa avata nyt?”
”Joo.”
”Sulla on viesti”, Camilla sanoi ja näytti sitä sivua, josta olin joskus saanut Instan suorat viestit auki painamalla lähettäjän profiilikuvaa.
”Avaa se.”
”Siinä on”, Camilla sanoi ja pudotti puhelimen syliini sen sijaan että olisi odottanut käsi pitkällä, että saan sen tukevasti hyppysiini. ”Se on joltain tytöltä…”

Shanette Raukko oli itse pikkuruisessa profiilikuvassaan vaaleat hiukset jollain nutturakampauksella. Olin taannoin vilkaissut joidenkin peruskoulusta tuttujen ihmisten naamoja somessa, joten samaa profiilikuvaa Instassa yhä käyttävä Shanette oli helppo tunnistaa. Se, mistä Alex aina varoitteli, ei ollut vain huhua. Kun stalkkaa toista omalla profiilillaan, sekä Insta että Facebook suosittelevat stalkkaajaa stalkatulle kaveriksi. Hieno homma. Olisi pitänyt käyttää Alexin stalkkausprofiilia. Se oli aika uskottava ja julkaisi aforismeja.

”Mitä sä näytät noin kauhistuneelta?” Camilla kysyi kulmat kurtussa, vaikka katsoikin tietä. ”Kiristääkö joku sua sun huumeveloista?”
”Hä! Ei mulla oo huumevelkoja!”
”No ei nyt oikeasti. Saiksä Susi jonkun törkyviestin taas?”
”En…”
”Vaan?”
”No en mä lukenu tätä vielä.”
”Ja silti näytät tolta?”

Selostin Camillalle stalkanneeni Shanettea vähän somessa samalla kierroksella kun olin klikkaillut aikani kuluksi auki muidenkin profiileja. Kerroin Alexin ammattimaisemmista stalkkausvinkeistäkin. Camilla vain tuhahti, mutisi pilkallisesti jotain stalkkausprofiilista ja sanoi sitten, että turha olla huolissaan. Totta. Avasin Shaneten lähettämän viestin.

Moi!
Mä näin sut Tulip Carnevaleilla ja

Näit Tulip Carnevaleilla? Mistä? Miksi?

Carnevaleilla ja ajattelin piruuttani laittaa nyt viestin vaikka eihän me olla oikeesti nähty kun viimeksi yläasteella.

Okei. Miksi??

Oli vaan kiva huomata, että sä oot edelleen hevoshommissa, kun

Tietenkin olen! Miksi se oli kivaa?

kun olit sillon joskus niin varma, että susta tulee ratsastaja tai jalkapalloilija. Mullakin on nykyään hevonen

Mikä hevonen? Onko se kilpahevonen? Täytyy olla, kun haluat kertoa siitä minulle.

nykyään hevonen, jolla haaveilen kilpailevani.

Oho! Shanette kävi ahkerasti ratsastustunneilla. Onpa hienoa, että hän pääsee kilpailemaan.

Kun mä en sillä lailla tunne ketään hevosihmisiä, niin ajattelin kysyä sulta, että voisitko suositella mulle jotain valmentajaa?

En tunne ketään valmentajia. En ainakaan ketään, josta olisi apua esteratsastuksessa. Mikset kysy Miikalta? Kaikkihan Miikan tuntevat.

”No?” Camilla hoputti.
”Se haluaa että mä suosittelen sille valmentajaa”, lyhensin viestin pääajatuksen.
”Aha. Se on tästä jostakin? Onpa sattuma.”
”Sekin on lähtöisin Tervajoelta, niin emmä tiedä onkse kauhee sattuma”, myönsin. Kai minäkin olisin Shaneten asemassa ottanut yhteyttä joko naamasta tuttuun Oskari Suteen, johon en ollut pahoissa väleissä, ellen kehtaisi soittaa Rossin Miikalle.
”No kai sä voisit valmentaa sitä?” Camilla tuumi ja kääntyi jo Hopiavuoren hevostallin pihaan.
”Ei kun se haluaa hypätä esteitä.”
”Aa. No hö.”
”Mä sanon sille että mä en tunne ketään, kysyy Miikalta. Tai voin mä kysyä iskältä tietääkö se jonkun.”
”Voi Susi sua”, Camilla hymyili vähän niin kuin äiti, mikä tapahtui kerran vuosituhannessa.

Koska viestin kirjoittamiseen kuluu minulta yhä vuosisata, laitoin kännykän taskuun. Vastaisin sitten myöhemmin. Ei valmentajan löytyminen olisi tästä iltapäivästä kiinni. Jos Alex olisi paikalla, pitäisi kysyä, voisiko hänen stalkkausprofiilillaan selvittää, minkälainen hevonen Shanetella oli, missä se asui, oliko sillä kilpailtu ennemmin ja oliko se hyvä. Kai sitä nyt täytyisi vähän vilkaista ja selvittää, jos kerran minun ja Kissin kohtalo olisi esteratsastus sen jälkeen, kun sen varsa häipyisi viimein isän luo.

[OskariOsallistuja]

Kesän pihattolaaset

Kissi ja Nintendo lomalla
Line Psitsashy/dA

[OskariOsallistuja]

Hannabyn esteet

Jaskan selässä tunsi olevansa paljon kauempana maasta kuin Kissin selässä, vaikka ei Jaska sen suurempi ollutkaan. Sen taisi tehdä hevosen asenne tai jokin aura. Jaska oli niin varma itsestään. Se oli aina niin ryhdikäs. Sen selässä muistin, että olin itsekin joskus ollut samanlainen silloin, kun ratsastin hyvällä hevosella, omalla hevosella. Sellaisina hetkinä tiesin niin tarkasti, mitä olin tekemässä, että en joutanut miettimään itseäni ja olemistani.

Nyt tuntui niin kovin samanlaiselta taas kuin silloin joskus. Alex oli melkein juossut yleisön puolelle heti, kun oli huomannut, ettei sijoitu, mutta minulla on yhä mahdollisuus. Hänellä oli kamala hikinen kypäräkampaus. Hänkin katsoi suoraan minua ja Jaskaa. Nauroi. Rutisti kädet rintaansa vasten edelleen nyrkkiin puristettuina, kun lakkasi tuulettamasta minun ja Jaskan sijoituksen puolesta. Minäkin nauroin vähän, kun katsoin häntä, hänen selkäänsä takovaa Eiraa ja Milania, joka taputti käsiään. Jaskan suitsiin oli kiinnitetty ruusuke, ja minä, muka kouluratsastaja, olin ansainnut sen Hannaby Hanami Weekin pääesteluokasta Jaskan kanssa.

Kun seisoimme siinä, minä ja melko vieras hevoseni, tiesin, että yksi tärkeä osa elämästäni oli nyt ohitse. Olin rakastanut kouluratsastusta yli kaksikymmentä vuotta lähes samalla tavalla kuin jalkapalloa. Minusta ei ollut siihen enää. Luopuminen tuntui kuitenkin sillä hetkellä siedettävältä. Esteratsastus ei ollut kouluratsastusta, mutta sitäkin tehtiin lähes yhtä hienojen hevosten kanssa ja edes samoissa paikoissa kuin kouluratsastusta. Se vaati kylmempiä hermoja, mutta pienempää millintarkkuutta. Voisin harrastella edelleen mitä tahdoin, mutta oli aika vaihtaa oma laji kokonaan toiseksi.

Alex muodosti sormillaan sydämen ja oli puhaltavinaan sen minua ja Jaskaa kohti. Ojensin käteni ja olin ottavinani sen kiinni. Nauroimme sekunnin verran ennen kuin käännyin viemään Jaskaa pois, ja minä ajattelin, että mitähän isä mahtaa sanoa, kun kerron hänelle muuttuvani niin perinpohjaisesti toisenlaiseksi.

Hannaby Hanami Weekin sunnuntai.

[OskariOsallistuja]

Läski

”Toi on kyl tosi läski”, Hello huomautti.
Pärisytin hänelle huuliani. ”Se on tiine.”
”Läski sä oot, vai mitä?” Hello kysyi hellästi Kissiltä ja silitti sen kaulaa niin että karvoja pirisi tuulessa. ”Antaako Osku sulle liikaa ruokaa? Voi je, sun pienet nivelet pian napsahtaa.”

Katselin Kissiä, joka käveli kaikessa rauhassa vierelläni. Se oli kyllä iso. Pyöreä. Se oli niin valtava, että teki häjyä edes kävelyttää sitä, mutta liikuntaa se silti kaipasi. Tarhassa se ei enää mennyt kauas heinäkasalta, eikä sillä tuntunut olevan mitään haluja lähteä karsinastaan. Silti sen katse oli kirkas ja korvat hörössä aina kun näin sen. Se ei koskaan kieltäytynyt rapsutuksista, ei vaikuttanut tylsistyneeltä eikä varsinkaan masentuneelta. Se oli vain ihan järkyttävän kokoinen.

Hello oli halunnut mukaan maastolenkille siitä huolimatta, että olin sanonut meneväni kävellen. Sekään ei ollut häntä haitannut, että olin kieltänyt ottamasta Typyä mukaan. Typy ei ollut Kissin paras kaveri, ja vaikka ne eivät yrittäneetkään toistensa kimppuun tai muuta dramaattista, en kaivannut Kissin elämään nyt mitään ylimääräistä stressiä. Halusin vain, että se kävelisi vähän: pihattoaitauksen takareunaan ja takaisin edes. Se ei olisi sitä huvittanut, mutta silti se suostui minun mielikseni. Hitaasti me kyllä etenimme.

”Kuvittele jos se punttaa sen vauvan sillon kun kaikki on Hanameilla”, Hello naurahti hetken kuluttua ja kurkisti minua Kissin kaulan alta kävellessämme.
”Eikä punttaa”, sanoin saman tien, mutta katsoin Kissiä vielä oikein kunnolla otsa rypyssä.

Joo, ei se vielä varsoisi. Sen vatsa levisi vielä sivullepäin, eikä ollut laskeutunut. Pian se kyllä synnyttäisi, mutta ei vielä. Eikä tosiaankaan silloin, kun minä olin Hanamissa. Eikä varsinkaan silloin, kun oikeastaan ihan kaikki hevosenkäsittelytaitoiset Camillaa lukuun ottamatta olivat siellä. Se saisi pidätellä vaikka tahdonvoimalla, mutta varsoa se ei saanut. Vaikka ihan turha huoli se oli. Ei sillä ollut vahatippoja, ja vatsa tosiaan kasvoi sivullepäin, vaikka olikin kamalan epämukavan näköinen.

”Mieti nyt”, Hello hymyili. ”Kuka siinä on sitte kätilönä?”
”Ei se tee mitää varsaa vielä. Usko jo. Ja jos kävis yhtään mitään, Camilla on täällä.”
”Mitä jos se synnyttäis yöllä?”
”Oo ny jo hiljaa. Jos niin kävis niin mä varmaan kuolisin ja mun ruumis jouduttaisiin lennättämään Ruotsista tänne.”
”Mä luulen kuitenkin että sun ruho tuotas ennemminkin laivalla… Kai siellä on jotain kylmiöitä raadoille.”

Pysäytin Kissin ja tunnustelin sen vatsaa. Se oli aika pehmeä vielä. Varsan liikkeitä ei tuntenut paksujen talvilapasten ja Kissin läpi. Tai ehkä varsa nukkui: Kissihän oli tuuditellut sitä uneen hitaassa käynnissään jo hyvän aikaa. Kuolleeksi en sitä pelännyt, koska vastahan olin tunti sitten irvistellen katsellut haassa, miten jokin varsan uloke, varmaan kavio tai polvi, venytti Kissin mahaa tosi ilkeän näköisesti useaan otteeseen, kun varsa liikkui ja venytteli. Siitä tulisi varmaan tosi soma varsa, ja varmaan ehtisin kiintyä siihen ennen kuin se vieroitettaisiin ja se lähtisi isän luokse.

Mutta mitä jos se tosiaan syntyisi Hanamin aikaan tänne takatalveen, kun kaikki olivat poissa? Nelly olisi kotona… Mutta Nelly ei mene yöllä huvin vuoksi talliin. Eetu oli värvännyt Hellon Hopiavuoreen Nellyn seuraksi, ja Hello saattaisi mennäkin tarkastamaan Kissin tilannetta, jos pyytäisin. Mutta mitä sitten? Hello menisi talliin tukka pystyssä, yöhousuissaan, viltti toogana yllään, ja voi Luoja, jos Kissi silloin synnyttäisi. Jotain olisi mennyt vikaan, eikä varsa tulisi ulos. Eläinlääkärille voisi soittaa, mutta totuus oli, että tällaisessa paikassa lääkäri ehtisi paikalle seuraavana päivänä, jos silloinkaan. Jonkun olisi pakko tehdä jotain, ja kuka muka osaisi tehdä mitään? Camilla pärjäisi, mutta hän olisi meillä nukkumassa. Hello varmaan pyörtyisi, kun varsa olisi synnytyskanavassa väärin päin. Sen takajalka pilkistäisi ulos ja liikkuisi kunnes hiljalleen liike hiipuisi… Hello hakisi Nellyn… Nelly ei osaisi tehdä mitään…

”Käännytään takas”, sanoin niin kuin se olisi ehdotus, mutta käänsin Kissin jo vaivalloisesti.
”Tuliks sun huono olo?” Hello kysyi kasvojani tutkaillen.
”Ei. Musta vaan alko tuntuun, että ehkä mä en lähde tänä vuonna kuitenkaan sinne Hanameille.”

Hellon silmät räpsyivät Kissin kaulan alla, mutta sitten hän suoristautui näkymättömiini. Hänen käsivartensa läpsähti hevoseni leveän selän päälle ja paksuun villahanskaan verhottu käsi alkoi rapsutella hevosen harjanjuurta. Kissi käveli sinnikkäästi mutta hitaasti takaisinpäin vierelläni Hellon tukemana tai Helloa tukien.

”Ai sikskö susta tuntuu siltä kun sä nyt oikeasti luulet että tää synnyttää?” Hello kysyi vakavalla äänellä.
”No joo! Ite sä pistit sen ajatuksen mun päähän.”
”Kuule, sähän sanoit ettei tää synnytä vielä.”
”Mistä sen koskaan tietää…”
”Ei tää synnytä. Ja mä takaan ja vakuutan, että mä suojelen näitä molempia mun hengellä jos vaikka alienit laskeutuis tänne ja säikäyttäis tän niin että tää vahingos synnyttäis.”
”Mitä säkään tiedät hevosten synnytyksestä”, mutisin, mutta olin heti rauhallisempi.
”En mitään, mutta kyllä mä yhden synnyttäjän hengissä pidän vaikka väkisin yhden Hanamin ajan. Pistän sit varsalle rusetin kaulaan kun sä tuut. Se on mun lahja sulle. Synttärilahja. Kaikista sun tulevista synttäreistä ikinä. Tai oikeestaan se on sekä multa että Sintiltä.”

Pudistin päätäni. No okei. Pitäisi nyt vain muistaa, ettei se Kissi synnyttäisi yhtään mitään velä hetkeen. Sitä paitsi Hello oli varmasti tosissaan ja pitäisi Kissiä ainakin silmällä. Jos jotain synnyttämiseen viittaavaa ilmenisi, voisin aina jättää Jaskan Ruotsiin, kisat kesken ja lentää Vaasaan. Siitä ajaisi kolmessa vartissa tänne, jos painaisi kaasua niin kuin hädän tullen painetaan.

[OskariOsallistuja]

Tulip Carnival

Me olimme kaukana sellaisista prosenteista, joita olin Ukon kanssa joskus saanut. Silti tiesin, että nyt tuli onnistuminen, kun tervehdin tuomaria viimeksi radan päätteeksi. Vaikka oltiin isoissa kisoissa, annoin vakavan ratsastajaminän pudota heti. Hymy pyrki pakosta huulille. Taputin Kissin kaulaa, kun se käveli rentona ja hikisenä poispäin ihmisten silmien alta, ja etsin samalla katseellani tuttuja kasvoja yleisöstä. Alex ei siellä ollut, eikä Milan, koska kumpikin ratsastaisi saman luokan, ja Ilona oli tietenkin kotona. Etsin siitä huolimatta ja löysin Eiran. Hän näytti minulle nyrkkiään voitonmerkiksi ja naamani meinasi revetä. Nyökkäsin olevani samaa mieltä ennen kuin kilpalenttä jäi taakse ja muiden hevosten ja ihmisten hyörinä nielaisi meidät.

Kun sain laskeutua alas Kissin selästä, jalat tuntuivat keitetyltä Spagetilta. Nojasin hevoseni kaulaan raskaasti kun me kävelimme syrjemmälle. Kun joku vihelsi, katsoin sinne kuin automaattisesti, vaikka maailma oli sumea ja jäsentymätön. Kaukana, ylhäällä, Tetriksen selässä, jossain korkealla istui Alex, joka katsoi minua kulmakarvat kohollaan ja pää etukenossa kallellaan. Nyökytin hervottomasti ja näytin ensin peukkua ja sitten voitonnyrkkiä, kun livuin Kissin kanssa yhä kauemmas. Alex nosti molemmat kätensä ilmaan niin että valkoiset hansikkaat loistivat ja katosi sitten ihmisten ja hevosten mereen.

Korvissa soi, ja monta tuntia muistan kuin ne olisivat olleen irrallisia kuvia. Kissi on jokaisessa kuvassa, joten olin kai sen kanssa iltaan saakka. Harjasin sitä ainakin tosi pitkään. Joko katsoin sen jalkoja tosi kauan ja huolellisesti tai tosi monta kertaa, koska tuntuu kuin olisin katsellut niitä tuntikausia niin kuin jotain televisio-ohjelmaa Jossain vaiheessa minulla oli ruusuke, mutta en tiedä, mihin se on nyt joutunut. Se ei ollut voittoruusuke, ei toinen, ei kolmaskaan, mutta sijoitus se yhtä kaikki oli. Se oli yksi ainoa yksittäinen sijoitus, mutta silti se oli merkki parhaasta suorituksestamme niin kauan kuin muistan: merkki yhdestä suorituksesta, jonka oli määrä kertoa se, jatkaisimmeko me kilpailemista enää koskaan.

Illasta muistan enemmän. Olimme syömässä jossain hienossa paikassa, ihan koko poppoo. Laseja sai nostella. Erityisesti Eiraa juhlittiin, mutta olin liian onnellinen omasta puolestani voidakseni olla ihan täysillä mukana. Jossain vaiheessa olin suostutellut Alexia niin kauan, että hän päätti lähteä kanssani baariin vielä yksille. Niistä yksistä tuli kahdet ja kolmet ja viidet. Esteratsastuspäivänä heräsin Alexin huoneesta pää kipeänä. Hän nukkui vieressäni epämukavan näköiset farkut jaloissaan ja puhalsi pahanhajuista kuolaista ilmaa nenänsä alla roikkuvien paksujen meksikolaisennäköisten tekoviiksiensä alta. Vessassa peilistä näkyi kalpea ja sänkinen tyyppi, jonka silmännurkissa oli rähmää ja suun ympärystässä ja leuassa huulipunaa.

[OskariOsallistuja]

Kompromissi

Iskällä oli ollut taas mielipiteitä. Niiden seurauksena Hopiavuoren hevostallin suulissa kyyhötti joku ihme Jaska, jonka kanssa iskällä oli tuorein bromance. Se, että nostin satulan Jaskan selkään sen kuopiessa maalattiaa, oli monen kompromissin ansiota. Tai no eiväthän ne ihan kompromisseja olleet. Oikeastaan Jaskan esiintyminen suulissa oli sen ansiota, että olin kerrankin sanonut iskälle vastaan ja saanut pitää pääni.

Iskä oli ollut sitä mieltä, että kun kerran aioin jatkaa kilparatsastusta Tulip Carnivalin menestyksen buustaamana, Kissin juuri alkanut äitiysloma tuli ihan idioottimaiseen kohtaan. Siitä olin samaa mieltä, mutta sille ei voinut mitään. Iskän ratkaisu tähän ongelmaan oli ollut Jaska. Minut oli raahattu suurin piirtein suoraan lentokentältä Lahteen katsomaan sitä. Ratkaisu ei ollut vaikuttanut ollenkaan huonolta. Jaska oli juuri sellainen hevonen, jolla olisin tahtonut ratsastaa, mutta kun olin jumissa Kissin kanssa ja mennyt kehittämään tunteita sitä kohtaan. Jaskan läsnäolon osalta iskän ratkaisu siis oli ollut hyvä. Siihen kuitenkin oli sisältynyt se, että Kissi olisi mennyt meille kotiin, koska olihan se isän tamma ja sen varsa isän kasvatti. Se olisi saanut palata muka sitten joskus, eli todennäköisesti ei koskaan, joten olin lyönyt välittömästi jarrut pohjaan. Kissistä oli tullut minun hevoseni, enkä aikonut luopua siitä, vaikka saisin kymmenen Jaskaa tilalle. Nyt siis satuloin Jaskaa, mutta koska olin kieltäytynyt koko Jaskasta näillä ehdoilla, Kissi oli paikalla myös: värjötteli omassa tarhassaan inhoamassa takatalvea yhtä paljon kuin minäkin.

Jaska ei ollut millään lailla niin kuin Kissi. Sen etukaviot viuhuivat vähän väliä, kun sen piti näyttää Cozminalle, millaisia urhoja tässä ollaankaan. Kielsin sitä miljoonannen kerran ja ojensin sille kuolaimet suoraan suun alle. Siihen se vastasi nostamalla päänsä ylös, ja se oli tosi ylös sitten se.

”Mä voin vielä palauttaa sut”, mutisin sille ja vedin sitä sen typerästä ratsuharjasta niin että se laski taas päänsä. ”Naama. Kiitos. Hyvä poika. Lopeta jo sen sorkan kanssa.”

Tiesin, että kun satuloinnista vääntämisestä päästäisiin, alkaisi kiva vaihe. Ratsastus. Sen ajatuksen voimalla ohjasin Jaskan pään alas vielä kolme kertaa, jotta sain niskahihnan korvien taakse ja leukahihnan kiinni. Turpahihnan olin nakannut menemään heti kun ratsu oli tänne tullut. Jaskasta näki, että sillä oli mennyt joku tosi kovakätinen viimeiset vuodet. Suitsinnan jälkeen päästin sen irti ja talutin maneesiin. Sentään se tuli sinne perässä ja asettui paikalleen keskelle, vaikka ravasikin koko matkan kävelyvauhtia sieraimet levällään ja niska köyryssä. Selkäännousussa se ei pelleillyt ja antoi kerätä ohjatkin käteen asti rauhassa.

Jo Jaskan lämmittelyravi oli kivaa. Tuntui kuin olisin ajanut viimeisen vuoden pienellä kinneriautolla, jolla ei päässyt moottoritiellä ohittamaan, ellei tie ollut tyhjä Lapualle asti. Nyt olin saanut alleni ihan toisenlaisen menopelin, jonka suuri moottori karjahteli ja joka kiihtyi turbon avulla saman tien niin että selkä painautui syvälle penkkiin.

”Mä oon ollu liikaa Alexin kanssa”, tunnustin Jaskalle kesken ravin, mutta se ei vastannut. Työtä tehdessään se keskittyi alusta loppuun asti hommiinsa.

Tällaisella hevosella minä osasin ratsastaa. Tällaisella hevosella minä halusin ratsastaa. Tuntui ihanalta, kun oli suunnitelma. Tiesin, mitä tehdä. Ymmärsin Jaskaa. Käsitin, että sen halvahko hinta johtui siitä, miten surkea ratsu se muka oli. Sen surkeus puolestaan johtui selkäongelmista, jota ei ollut havaittu, ja sen selkäongelmat johtuivat sen suusta. Kun sitä ratsasti äärimmäisen hellästi tavallisella omppukuolaimella, se meni kuin unelma, vaikka oli tietenkin hyvin jäykkä kyljistä ja selästä. Huomenna Jaskalla olisi hammaslääkäri, ylihuomenna kunnon hieroja ja sitten kevyen taluttelun lepopäivä. Viikon päästä sillä pääsisi kokeilemaan kunnolla ratsastamista, mutta tunsihan sen käteen, että se oli erinomainen hevonen ja minulle yhtä sopiva kuin Ukko oli ollut.

”Sitä mä vaan Jaska ihmettelen”, juttelin maneesin hiljaisuudessa, jottei Jaska niin epäileväisesti kyttäisi ovelle, ”että mistä mulle kerääntyy hevoset, joilla on kaikkein typerimmät nimet. Mä en tiedä, kumpi sun nimistä on edes rumempi. Jaska vai Big in Japan. Onneksi sä et sentään ole Tiny Kitten Kisses.”

[OskariOsallistuja]

Heti Rahkamaan Fannin jälkeen
Käkiharjujen kisaviikonloppu 2.-3.3.2024

”Mä myyn sut mustalaisille”, Alex uhkasi sormi ojossa, kun ratsasti minua kohti Käkiharjujen maneesin suunnasta. Jaaha, hänen suorituksensa oli nyt ohi, eikä se ilmeisesti ollut mennyt putkeen. Nyt ei tarvinnut enää olla kateell — siis ei tarvinnut enää jännittää.

Vilkuilin varmuuden vuoksi ympärilleni. Alex osasi olla niin nolo joskus: päästeli suustaan kaikenlaista. Vaikka hän ei varsinaisesti tarkoittanut pahaa, hän loukkasi jotakuta ihmistä tai ihmisryhmää suurin piirtein kolmesti tunnissa. Käkiharjujen tunnelmallisessa pihassa kävi kisojen vilinä ratsukoiden tullessa ja mennessä maneesiin ja sieltä takaisin. Kukaan ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan Alexia pöyristynyt ilme kasvoillaan. Huh. Ehkä hän ei ollutkaan sanonut viimeisintä tölväisyään niin äänekkäästi kuin olin luullut.

”Mä en tajua miten mä annoin sun raahata mut tänne”, pienikokoinen ratsastaja jatkoi marmatustaan suuren hevosensa selässä, vaikka aukoi jo kypäränsä hihnaa. Se ei suostunut aukeamaan, joten Alex puri äkäisesti ratsastushanskaansa ja veti sen hampaillaan kädestään, jotta sai kypäränsä avattua. Saman tien sekä kypärä että hanska lensivät minua kohti, mutta onneksi osasin odottaa sitä ja sain ne kiinni. ”Mä en kestä että mä pilaan viikonloppuni sillä että mä tuun tänne häviämään…”

Tetris, joka oli ihan liian suuri ratsu Alexille, oli hikinen koululuokkansa jäljiltä. Luonteeltaan se oli kuitenkin Alexille täydellinen: ei hötkyillyt lentävän kypärän takia eikä muutenkaan. Olisin halunnut sanoa sen emännälle, että nyt alas sieltä, että saadaan hevoselle loimi. Plusasteita oli pari, mutta vaikka viima ei käynyt tallipihassa, kyllä Tetris siinäkin säässä hikisenä vilustuisi ja menisi jumiin. Alexia oli kuitenkin turha hoputtaa. Jos komentaisin häntä, hän juurtuisi yhä syvempään satulaan, eikä kiusallaankaan tottelisi. Kun hän sai paasata ja touhuta omaan tahtiinsa, lopulta hän tuli itse alas nopeammin kuin mitä olisi milloinkaan käskemällä tullut.

Tetris pärskähti ja ravisteli itseään, kun sai loimen ylleen. Ilmeisesti luokka ei sitten mennytkään niin penkin alle kuin Alex esitti, kun hän ei ottanut satulaa pois loimen alta: löysäsi vain satulavyötä. Olisin halunnut olla iloinen Alexin ja Tetriksen puolesta, mutta en pystynyt ihan aidosti. Oma hevoseni oli jo pakattu traileriin: me sijoittuisimme jälleen ihan hännille. Oli kova työ päästää Alexin papatus toisesta korvasta ulos samaan aikaan kun se tulvi toisesta sisään, kun häviöputki painoi niskasta ryhtiä kumaraan.

”Mikä siinä radassa meni niin pieleen sitte?” kysyin siinä vaiheessa, kun Alex piti pienen hengitystauon.
”Kaikki”, hän ilmoitti napakasti. ”Rahkamaan se Fanni on meidän edellä.”
”Siis — hä? Te pidätte kakkossijaa?”
”Jees indeedios.”
”Ja se on paskasti sun mukaan — oota — about prosentin huonommin meni kun sillä Fannilla ja sä oot hermona?”
”Mä oon aina ollu parempi kun joku Rahkamaan Fanni!” Alex tokaisi, ja taas minun oli varmistettava, ettei kukaan kuullut sellaista lausuntoa.

Meinasin vastata jotain, mutta loin katseeni kiltisti alaspäin: pitelemiini Tetriksen ohjiin. Hengitin kerran syvään, että saisin pidettyä suuni kiinni. Sitten ojensin Alexille hänen hevosensa ohjat. Lopputalven sulavat lumikasat ja kaljuina törröttävät koivut näyttivät yhtäkkiä tosi rumilta, ja olisin halunnut lähteä ajamaan kotiin.

”Mihin sä nyt meet?” Alex huhuili perään hevosensa viereltä.
”Kahville”, sanoin olkani ylitse potkiskellen pikkukiviä matkallani maneesille.
”Tuoksä mullekki?”
En. Hae itse. On siinä ihme kaveri kun kehtaa valittaa prosentin erosta johonkin Rahkamaan Fanniin, kun meikäpoika ei sijoittuisi edes kahdenkymmenen parhaan joukkoon. Taaskaan.
”HÄ?”
”Joo joo.”

Alex ja Tetris sijoittuivat toisiksi — heti sen Rahkamaan Fannin jälkeen.
Ruusuke: EQP.

[OskariOsallistuja]

Oskari ja Kissi Tulip Carnevaleilla. Tässä lienee meneillään viimeiset lämmittelyhypyt, mutta kukaan ei saanut Oskarista kunnollisia kuvia itse kilpailusuorituksen aikana.

Linet Starsnip/dA, muokattu
Isompi kuva

[OskariOsallistuja]

Pörröharja

Kiva.

Oli mennyt jo varmaan tunti, mutta Kissi näytti rölliltä. Sen harja oli ollut aluksi minipienellä letillä, mutta se oli kiristänyt liikaa ja pärvönnyt, kun jouhet olivat niin lyhyitä. Nyt se oli ylhäältä sykeröillä, joita ei ollut mitään järkeä jatkaa alas asti, koska nekin näyttivät räjähtäneiltä. Sitä paitsi todennäköisesti nekin kinnaisivat, kun laittaisin sen venyttämään niskaansa.

Että tosi kiva.

Niin se vain oli, että saataisiin mennä Tulip Carnivaleille tukka auki. Kissillä ei vain ollut niin montaa ja niin pitkiä harjajouhia. Minun sorminäppäryytenikin oli olematonta. Mitä jos valelisin Kissin harjaan Eri-Keeperiä ennen kisaviikkoa ja ajaisin koko roskan pois sitten kotona? Ainakaan omalla iholla se liima ei nimittäin kirvellyt tai haitannut, jos sitä menisi vähän harjanjuureen. Mutta pitäisikö sekään terävänlyhyitä jouhia paikoillaan? Se nyt vasta olisikin ihan tuplakiva, jos liimajouhet törröttäisivät tuolla tavalla, enkä voisi niille yhtään mitään. Sitä temppua kun ei voinut kokeilla etukäteen, ja kisapaikalla olisi sitten kiva keksiä, millä saisin ajettua koko liimaisen tukan millin sängelle.

Vielä mahdollisesti kivempi asia olivat minun omat hiukseni. En ollut saanut mentyä parturiin vieläkään. Tallilla koko kuontalon sai työnnettyä pipoon piiloon vielä kun oli periaatteessa talvi, vaikka lämpöasteita oli tänäänkin kahdeksan. Tulip Carnivaleilla se ei kävisi. Voi vitsit, miten upeaa olisi mennä nuttura niskassa kaljulla hevosella. Seuraavana prinsessa Oskari ja Tiny Kitten Kisses. Oskari has had some health issues but she’s okay now. Tosi hienoa. Eihän se olisi minun osaltani ollut kuin varata parturiaika, mutta sekin oli niin kamalaa, kun vieras ihminen kosketteli päätä. Toisaalta keittiösaksilla tehty kampaus jäisi kypärän alle piiloon, niin että nyt voisi keskittyä murehtimaan Kissiä.

Silloin ohitsemme syvemmälle suuliin purjehti Nelly. Moikkasin nyökkäämällä, mutta hän pysähtyikin.
”Miten suloinen trulli!” Nelly ihasteli.
”Ei kun mä mietin, miten tän harjan saa kisoissa”, selitin ennen kuin rekisteröin lausunnon vitsiksi.
”Ei Sintti kun sä. Tässä sulle muna.”

Otin hölmistyneenä vastaan Kinder-munan, jonka Nelly kaivoi taskustaan. Hän otti jo muutaman askeleen kauemmas, mutta peruutti ne sitten takaisin. Ilmeisesti muillakin oli pitkät piuhat kuin minulla, koska pakitettuaan Nelly loi katseensa Kissin harjaan.

”Mä sanoisin että leikkaa sille semmonen tasanen ratsuharja”, Nelly tuumi. ”Et sä oikein muuta voi.”
”En mä halua”, mutisin ja työnsin Kinder-munan taskuuni rikkoutumaan.
”Ei se kyllä noin voi siellä reissussa olla.”
”Joo mut tää on tästä edestä lyhyempi kun tosta keskeltä. Jos mä leikkaan sen kaiken näin lyhyeksi, niin se nousee vielä enemmän pystyyn.”
”Niin se taitaa kyl olla…”

Kissi seisoi yhtä rauhassa paikallaan kun koko letitysten sarjan ajan. Nelly katsoi sen niskaa silmät sirrillään. Kun katsoin itsekin, huomasin typerien sykeröiden purkautuneen aina vain lisää.

”Et sä noin kyllä mee minnekään”, Nelly sanoi joko Kissille tai minulle.
”Onko kiellettyä, vaarallista tai epäeettistä liimata hevosen harja alas?” kysyin, koska se tuntui olevan ainoa vaihtoehto, vaikken ollutkaan sitä alun perin tosissani ajatellut.
”Riippuu millä. Ei se kiellettyä oo millään, mutta riippuu liimastakin että onko vaarallista. Mä koettaisin ensin kuitenkin vaikka sokerivettä. Sillon ei ihan välttämättä joudu ajaa koko harjaa alas kesää vasten, vaikka voi olla ettei jouhet siitäkään tykkää.”
”Luulis että siitä tulis sokerivedellä vaan jäykempi ja hirveämpi…”
”Saispa hevosille hiustenpidennyksiä. Susta sais tarpeeksi karvaa Kissin harjaan.”

Meinasin vastata jotain, mutta päädyinkin kääntymään kärsivällisesti seisoskelevaa Kissiä kohti. Joo, se ainakin oli päätetty nyt, että minä leikkaisin hiukset tänään heti kotiin päästyäni.

”Arvaa kuka vois muute tietää, mitä siihen voi laittaa!” Nelly kysyi iloisena.
”No? Sonja ja Marshall? Mä luulen, että mä tiedän melkeen yhtä monta kisakikkaa ja silmänkääntötemppua… Mitkään ei auta…”
”Ei! Kun Niklas. Luulis, että sillä olis tiedossa jotain ihmisten aineita, jotka ei olis vaarallisia hevoselle kerran käytettynä. Ja sais varmasti pitää ton harjankin.”
”Nii joo se on muute parturi”, muistin, mutta ajattelin omia hiuksiani enkä hevosen.
”Sit saat luovuttaa ja vaikka liimata ton, jos sillä ei oo mitää ainetta tai taikasauvaa tohon. Mutta nyt mä meen jakaan nää loput pääsiäismunat noille trulleille. Pitää noiden muualta tulleidenkin oppia, että täälläpäin ei pääsiäisnoidat virvo, vaan trullit trullittelee ja vasta tänä viikonloppuna. Nii ja kai sä tuut Poolanmettän pääsiäisvalakialle? Pasi on menossa talutusratsuksi ja Skotti vetämään kärryjä ja tarvis muitakin taluttajia kun mut.”
”Noita — no — katotaan. Jos ei muita tuu tarpeeksi niin mä tuun. Mä soitan nyt sille Niklakselle kun mä oon ratsastanu ja katotaan.”

Niin meni Nelly menojaan. Kissin sykeröt olivat hetki hetkeltä rumemmat. Se ei itse ollut moksiskaan, mutta haisteli Kinder-munaa taskustani, kun pyöritin sen sotkuisia sykeröitä auki. Päätin olla vaivaamatta Kissin harjalla enempää mieltäni tänään, koska Niklas saattaisi ihan hyvin sittenkin olla velho tai trulli ja keksiä jotain. Sitä paitsi vaikka Kissillä oli maailman rumin ja hirvein ja ohuin pörröharja, olihan se muuten ihan söpö. Ehkä se saataisiin Tulip Carnivaliin mennessä siihen kuntoon, ettei se herättäisi negatiivista huomiota räjähtäneisyydellään. Positiivisen puolelle sen olemusta ei saisi kuitenkaan venytettyä muiden kiiltävien ratsujen rinnalla, mutta toivottavasti luokat menisivät putkeen. Sitten kukaan ei kehtaisi ainakaan ikinä hirnua pörröharjaiselle hevoselle nimeltään Tiny Kitten Kisses.

[OskariOsallistuja]

Ainakaan luovutusvoittoa emme anna

En täyttänyt enää vammaisratsastajan kriteereitä. Olin täyttänyt vielä vähän aikaa sitten, mutta silloin en ollut ollut siinä kunnossa, että olisin osannut tai pystynyt tekemään asialle yhtään mitään. Jos olisin osannut ja pystynyt, en olisi siltikään varmasti toiminut. Vaikka vammaisurheilija oli urheilija siinä missä kuka tahansa muukin urheilija, minun ratsastajan identiteettini taisi riippua osaksi siitäkin, keitä vastaan kilpailin. Vastustajani ei ollut nimittäin ennen ollut minä itse, niin kuin urheilijan kuului sanoa. Nyt se kuitenkin oli, tai oikeastaan toinen puoli ruumiistani, joka ei tehnyt osuuttaan niin kuin piti.

Seuraavaksi tärkeimmät vastustajat olivat kuitenkin nimiä osallistujalistoilla. Sellaiset sanat kuin Antonini, Käkiharju ja Reyes saivat minut puremaan hampaita vielä tiukemmin yhteen, tekemään vielä vähän lisää, yrittämään vielä hieman kovemmin. Olin tuntenut samanlaista outoa metallinmakuista tunnetta vain ihan pari kertaa, kun olin joutunut puolustamaan itseäni nyrkeillä. Se maku ja se tunne eivät kuuluneet hevostallille, hölkkälenleille ja salille, mutta niistä sai hullun voimat. Kilpailut olivat menneet surkeasti onnettomuuteni jälkeen ja olin valmis luovuttamaan Tulip Carnivalin todennäköisen häviön jälkeen, mutta en herran tähden yhtään aikaisemmin. Koska en ollut vetänyt sittenkään osallistumistani pois, minähän osallistuisin niin täydestä sydämestäni, ettei sellaista ole ennen nähty.

Kissikin sai minusta energiaa. Sen askel oli kauniimpaa kuin koskaan, vaikka en muuttanut mitään muuta kuin ratsastuksen tärkeintä asiaa: asennettani. Sen silmille laskeutui samanlaiset laput kuin minun silmilläni jo oli. Kun aloitin harjoittelun, en ensin välittänyt isästä, jos hän sattui olemaan paikalla Noeulin tai minun itseni takia. Sittemmin en enää muistanut koko isän olemassaoloa. Huomasin, että Kissin ravi oli reipas, kaunis, hyvänmallinen, ja kun se pysähtyi, se pysähtyi täsmälleen keskelle kenttää, täsmälleen tasajaloin ja yhtään ennakoimatta ja hidastelematta ensin. Se oli niin kuin pattereilla toimiva muovihevonen, josta katkaistiin virrat täsmälleen silloin, kun minun pohkeeni oli merkkinä pitämäni kirjaimella merkitsemättömän puomin kohdalla.

Olin ankara muovihevoselleni ja vaadin siltä paljon. Se päti kuitenkin vain ratsastamiseen. Kun hommat oli tehty ja liu’uin päivä päivältä ketterämmin ja jalat kipeämpinä alas Kissin selästä, se hinkkasi silmiään ja otsaansa rintaani. Annoin sen tehdä niin ja rapsuttelin sitä pitkään. Sellainen hikoilu mahtoi kutittaa. Kissi kuitenkin pärskähteli tyytyväisenä aina hetken hinkattuaan, eikä koskaan vastustellut töihin lähtemistä.

Toisina päivinä venyttelimme porkkanan- ja omenanpalojen avulla. Siitä Kissi piti. Sillä ei ollut jumeja tai muita ongelmia alun perinkään, mutta vimmainen treenaaminen vaati vimmaista venyttelyä ja varmistelua. Hierojaa en ollut kutsunut tämän projektin takia vielä, koska Kissi venyi yhtä paljon kummallekin kyljelleen ja hamuili helposti herkut suihinsa etujalkojensa välistäkin. Sen kaikkia jalkoja sai taivuttaa, eikä se värähdellyt tai väistynyt, vaikka sitä paineli sormillaan mistä kohdasta tahansa, ja voi miten paljon minä painelinkin.

Maaliskuun lopussa alkoi kaikesta vimmasta huolimatta väsyttää. Hevonen olisi jaksanut, mutta minä en. Menin silti tarhalle hakemaan ratsuani hommiin. Silloin Kissi juoksi portille ruman lyhyeksi nyrhitty ohkainen harja askelien tahdissa tutisten ja hörisi sieraimet suurina ja silmät pullistuneina niin kuin emänsä takaisin saava varsa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja vinosti, ja sulavalla hangella Kissiä seurasi paljon suurempi musta hevonen, sen varjo, melkein kuin Ukon haamu. Hieroin tammani naamaa melkein väkivaltaisesti, sillä olin vasta vähän aikaa sitten ymmärtänyt, että se rakasti sitä, ja otin hevosen varjoineen mukaani. Rauhallisten tapojensa vastaisesti Typy pärski ja tanssi ja olisi halunnut leikkiä. Ei se ollut enää hetkeen aikaan ollut minulle pelkkä ratsu, mutta voi millaisen ratsun minä kohta Tulip Carnivalissa ihmisille näyttäisin. Täältä me tulemme, Oskari Susi ja Tiny Kitten Kisses, emmekä me ainakaan luovutusvoittoa muille anna.

[OskariOsallistuja]

Luusereita yhdessä

Kissi oli mennyt hyvin juoksutuksessa. Se oli tasapainoinen, kaikki askellajit olivat puhtaita, ja se ei hidastellut toimiessaan pyyntöjeni mukaan. Ymmärsinhän minä, että vika huonoon kilpailumenestykseen oli minussa, mutta jotenkin olin silti toivonut, että löytäisin jotain epäpuhdasta hevosesta. Vaikka Kissi oli oikein mukava ja näppärä ratsu, minun oli silti helpompaa korvata se kuin itseni.

Vaikka hevosenomistajan kuuluisi olla onnellinen, kun ratsu on kunnossa ja hyvä, minusta tuntui ontolta kävelyttäessäni Kissiä maneesilta takaisin suuliin. Taputin sen kaulaa vielä mennessämmekin. Ei tuntunut vihaiselta. Tuntui väsyneeltä. Nyt taisi olla minun aikani luovuttaa. Kissille tulisi varsa, mutta sen jälkeen lieni sen aika jatkaa eteenpäin. Sillä olisi mahdollisuuksia vielä jonkun toisen ratsastajan kanssa, ja varsahan menisi isälle vieroituksen jälkeen. Koska en tahtoisi olla pelkkä valmentaja, minun aikani hevosihmisenä oli kai sitten määrä päättyä. Ajatus toivomisesta, yrittämisestä, taistelemisesta ja sitten yhä uudelleen ja uudelleen pettymisestä oli liian harmaa ja toivoton.

Suulissa näkyi liikettä. Kirosin hiljaa mielessäni. Ainahan siellä joku oli, mutta olisivatpa kaikki kerrankin olleet muualla. Minusta tuntui kuin olisin menossa aloittamaan Kissin hyvästelyn, enkä sen jalkojen kylmäystä. Katsoin hevostani jotain tukea saadakseni. Se näytti ihan rauhalliselta ja tyytyväiseltä: korvatkin kuuntelivat rennosti ennemminkin sivuille kuin suuliin. Hengitin oikein syvään ja otin viimeiset askeleet suulin hämäryyteen.

Kirkkaan auringonpaisteen jälkeen suulissa näkyi pelkkää mustaa. Hapuilin parkkipaikan puoleisen aukon reunoja, jotta löysin ketjut, joilla hevoset tavattiin kiinnittää. Kiinnittäisin Kissin vain toiselta puolelta. Lukkojen kiinnittäminen ja etenkin aukaiseminen oli edelleen vaikeaa.

”Hei”, sanoin liikkeelle suulissa samalla, kun sain kalastettua ketjun otteeseeni. Olisipa se Eetu, pliis ole Eetu. Eetu ei juttele eikä kysele, ellei itse mene oikein nyhtämään puhetta.
”Moi”, kuului kuitenkin naisen ääni. Kesti pari sekuntia ennen kuin se yhdistyi oikeaan nimeen ja kasvonpiirteisiin. Voi hitsi. Minja. Kiinnitin lukon ja yritin manata Minjan muuttumaan vaikka Alexiksi. Tyhjä suuli olisi paras vaihtoehto, mutta Alex oli edes niin tuttu, ettei meidän tarvitsisi rupatella. Minja ei kuitenkaan muuttunut miksikään.

Kun silmäni tottuivat hämärään, hahmotin Minjan harjaavan Liljaa. Suulin jonkinlaisen tukipuun muodostamalla orrella oli loimi, ja maassa makaavat mytyt tunnistin paksuiksi kuljetussuojiksi. Liljan hännässä oli pinteli.

”Kisoista tulossa?” kysyin ennen kuin hiljaisuudesta ehti tulla outoa.
”Joo”, Minja vastasi. Hän oli ilmeisesti ihan yhtä puhelias kuin minäkin.
”Miten meni?”

Minjasta pääsi niin syvä ja niin tiukasti huulten raosta päästetty huokaus, että ensin luulin Liljan hörähtäneen. Kissin korvatkin käännähtivät äänen suuntaan ennen kuin se ryhtyi tarkkailemaan taas rennosti parkkipaikkaa tai kuistilla nojailevaa Nellyä. Kumarruin tunnustelemaan hevoseni jalkoja.

”Ei kauheen hyvin”, Minja sanoi lopulta kireästi. ”Neljänkymmenen sentin luokka ja… No, ei menny hyvin.”
”Voi ny”, kommentoin rakentavasti. ”Mikä meni pieleen?” lisäsin kun tajusin, ettei repliikkiään voinut jättää sellaiseksi tyngäksi. Kissin oikean puolen jalat tuntuivat hyviltä. Ei nestettä. Ei ihmeellisiä kuumotuksia.
”En mä tiedä. Ehkä mä en jotenkin osaa ratsastaa enää. Tulip Carnival on tulossa ja mä ajattelin, että pitäisiköhän mun perua se ilmoittautuminen. Turhaa me mennään sinne asti häviämään, kun ei tää suju.”

Kiersin Kissin toiselle puolelle vähän niin kuin paremmin piiloon. Vilkaisin Minjaa samalla salaa. Hän oli hinkannut poskiaan tai silmiään ilmeisesti turhautuneena niin, että poskipäät olivat ihan punaiset. Tiesin, että minun kasvoni näyttivät samalta.

Tunnustelin Kissin vasemman takajalan huolellisesti ennen kuin sain päätettyä, mitä nyt kuului tehdä. Pitikö todeta, että voi harmi, vai tarjota jotain vertaistukea? Meistä kumpikaan ei osannut enää ratsastaa, mutta ilmeisesti Lilja oli hyvässä kunnossa niin kuin Kissikin. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

”Mä mietin samaa Tulip Carnivalista”, sanoin piilosta Kissin takaa.
”Ai että meidän pitäis perua ilmoittautuminen?” Minja kysyi epäuskoisena.
”Ei kun mun ja Kissin. Me ei olla saatu mitään järkevää tulosta myöskään aikaan sitten… No. Melkein vuoteen. Eikä ole Kissin syy.”
”No onhan teillä menny hyvin! Voittoja on tullu ja…”
”Joo: vuosi sitten. Menihän teilläkin paremmin, kun kuljitte siellä Trevorilla, vai mikä sen nimi olikaan.”

Minja naksutteli kieltään. Kissin vasen etujalkakin oli kunnossa, mutta siinä oli jokin naarmu. Ehkä siihen oli lentänyt kivi, enkä ollut huomannut jälkeä ennen juoksutusta. Rupeutunutkin se oli.

”Pitäisköhän meidän sitten olla yhdessä luovuttajia?” Minja kysyi yhtäkkiä jo ihan vähän hymyä äänessään.
”Se kyllä jakais sen päivittelyn, mikä siitä seuraa, kahteen osaan. Toinen vaihtoehto on ilmeisesti olla yhdessä häviäjiä, jos ei jotain ihmeellistä käännettä tapahdu.”
”Sekin vois toimia.”

Hinkkasin nenää, koska sinne oli lentänyt varmaan puoli kiloa Kissin karvaa pelkästään jalkojen koskemisen takia. Tavallaan tuntui hyvältä, ettei ollut ainoa luuseri. Ehkä oli ollut hyvä, ettei suuli ollutkaan ollut tyhjä.

[OskariOsallistuja]

Totoa Käkiharjuilla

”Mä ilmoittaudun Käkiharjujen kilpailuihin”, sanoin Alexille, kun harjasimme hevosia. Olin luvannut itselleni, etten sotkeutuisi kenenkään toisen treeni- tai kisakuvioihin enää hetkeen, vaan lepäisin, mutta niin vain Alex ja Tetris olivat tulossa mukaan ja saamaan vinkkejä, kun olin lähdössä ottamaan Kissin kanssa vähän tuntumaa oikeasta ratsastuksesta maneesin puolelle. Kaiken lisäksi minä olin ehdottanut, ei vaan vinkunut heitä mukaan, ei Alex. Hyvä nyt taas, Oskari. Hienosti levätty.
”Jaa”, Alex totesi. Hän joutui nousemaan varpailleen, että sai satulan nostettua suurin piirtein hevosensa selkään. Sitten hänen oli hypättävä hieman, jotta hän sai sen oikeaan kohtaan. Jakkaroita olisi ollut kyllä.
”Niin että. Ne olis toinen ja kolmas päivä. Nyt viikonloppuna siis.”
”Just.”
”Ja tänään voi ainakin vielä ilmoittautua. Se ilmoittautumislomake on mulla kännykäs auki.”
”Vitsi sä oot kyl reipas?”
”Siihen pystyy ilmottaa useemman kilpailijan samalla lomakkeella.”
”Mitä sä ajat takaa.”
”En mitää…”

Ehdin nähdä Alexin mulkaisun, mutta menin sitten vähän niin kuin piiloon Kissin eteen. Sillä oli niin pieni naama, ettei ollut tosikaan. Se tuntui yhä hevoselta, josta olin nähnyt joskus unta, eikä edes hyvällä tavalla. Onneksi minulla oli sen treenistä paljon selkeämpiä muistikuvia kuin oikeastaan mistään muusta. Olin melko varma, että tiesin, mitä olimme viime aikoina suurin piirtein tehneet. Jos se kaikki oli totta, meidän pitäisi pystyä kyllä kilpailemaan pienissä korkeiden luokkien kisoissa nyt. Jos taas se kilpailu menisi ihan okei, voisimme tähdätä johonkin isompaan vaikka keväällä tai kesällä. Ainakin Kissi näytti tosi hyväkuntoiselta. Järjestelmällinen läpiratsastus oli ainoa keino selvittää, oliko se oikeasti sellainen.

”Mä meen jo”, mutisin Alexille ja lähdin Kissin kanssa maneesille. Se oli sellainen kevyt talutettava: ei yhtään menossa hajujen tai vaistojensa perässä niin kuin… Niin kuin moni muu hevonen. Vaikka nyt moni isän hevonen. Ylipäätään moni hevonen ketään tiettyä tarkoittamatta! Maneesissa se kääntyi pää oven suuntaan ja seisoi paikoillaan, kun nousin selkään, vaikka Alex potkiskeli inhottavasti kengänpohjillaan maata tullessaan juuri silloin Tetriksen kanssa mukaan.

”Lämmittele se niin mä katon vähän tätä”, komensin Alexia.
”Eeei vittu ku mä oon niin tyhmä että mulle pitää erikseen sanoa että –” Alex alkoi marmattaa, mutta hiljainen höpötys hukkui nopeasti Kissini askeliin, kun liukenimme paikalta.

Joo-o. Kevyt oli. Oli niin kuin unihevoseni. Kissi vaati hyvin keveää kosketusta ja kuunteli koko ajan ihan ensiaskelista asti. Joku, joka oli ratsastanut aina alkukäynneistä asti, joku päämäärätietoinen oli mennyt sillä. No hyvä nyt taas, Oskari, pikkasen omakehua tähän väliin: kuka muu sillä nyt olisi muka mennyt kuin sinä itse? Joo ihan sama — siis hevonen kulki virkeästi, laiskottelematta jo käynnissäkin, ja kun sen laittoi ihan tavalliselle pikku voltille, siitä tuli pyöreä, eikä sitä tarvinnut muuta kuin muistutella sisäpohkeella pysymään radallaan ja ohjata painoavuin. Kaula olisi varmaan nätimmin ruumista johdattamassa heti, kun ottaisi ohjat käsiin.

Ravi hevosella oli pienen pientä, kun oli tottunut ratsastamaan sellaisilla kuin — tai no ylipäätään ihan toisenlaisilla hevosilla, niin kuin vaikka joillain iskän hevosilla, vaikka oreilla. Olin varma, että kun olisi aika ryhtyä kokoamaan Kissiä paremmin lämmittelyn jälkeen ja tekemään oikeita töitä, ravi olisi kyllä ookoo. Sitä pitäisi vain ajaa tarpeeksi eteenpäin, ettei se pomppisi tällä tavalla illmaan niin kuin liian kireillä jousilla. Jalkojaan se ainakin nosteli ihan itsenäisesti ihan niin kuin se oli tehnyt unihevosenakin. Helppoja avaavia liikkeitä, niin kuin pohkeenväistöä, se ei moittinut, mutta kyllä tämä ravi sen heikkous oli.

Laukassa Kissi oli ketterä hevonen. Siinäkin liike suuntautui enemmän ylös kuin toivoisin, vaikka usein saikin painia ihan päinvastaisen ongelman kanssa. Laukanvaihdoissa se oli kuitenkin jokin suurmaisteri. Toista niin tarkkaa ei tainnut tässä tallissa ollakaan. Tai ihan kovin monessa tallissa ylipäätään. Kissi oli ihan toista luokkaa kuin — no jotkut, vaikka jotkut isommat. Vaikka perus isot puoliveriorit. Takaisin raville se siirtyi töksähtämättä, ja kun ihan vähän laski ohjaa alaspäin, se oikein työnsi selkäänsä ylöspäin. Jep, oli tällä joku ratsastanut. Ei kun siis olinhan minä tällä ratsastanut.

Koko ruumiini toinen puoli oli jäykempi kuin toinen. Jotenkin hitaampi. Jouduin keskittymään siihen paljon enemmän kuin olisin halunnut, ja huomasihan sen sokeakin, miten se vaikutti. Kissi oli varmaan tottunut siihen, raukka, mutta silti suoraan meneminen ja luotisuorassa pysyminen ihan missä tahansa askellajissa vaati ponnisteluja ja oli ihan kohtuuttoman vaikeaa ja kömpelöä. Kaikenlaiset taivutukset vasemmalle sujuivat, mutta oikealle taivuttaessani söin vahingossa huulteni sisäpinnat verille kun yritin saada jalan tottelemaan käskyjä. Kissillä oli kuitenkin pitkä pinna niin amatöörimäiseltä vaikuttavan ratsastajan kanssa.

”Hei”, Alex huhuili jostain kesken kaiken, kun värkkäsin ravissa Kissin askelta suuntautumaan hieman enemmän eteen.
”No?” murahdin hikisenä. Vitsit kun keskeytetään aina kun alkaa vähän sujua.
”Emmä tiiä, sä vaan ite halusit meidät mukaan että voit antaa vinkkejä, mut jos sulla on ny siinä…”
”Ai nii joo. No voi ny… No. Joo mä katon.”
”Ääh, ei tartte. Mee sä nyt vaan sen kaa. Sitä paitsi mä tiedän että meillä menee hyvin”, Alex virnisteli.
”Mistä sä muka tiedät sen?”
”Mä oon rakentanu sun sen treeniohjelman päälle Nellyn kaa ja me ollaan tehty hyvä tulos joka kisoissa, ja sijoituksia on tullu, eiks nii Tetriino?”

Alex taputti Tetristä tosi väkivaltaisesti ja hieroi sitten sen kaulaa koko pienen ruumiinsa painolla. Kissi olisi inhonnut tuollaista. Tetris näytti siltä kuin olisi hymyillyt, jos olisi osannut. Niin kuin tunnelin päästä muistin kisat, mutta en miljöötä. Isän autolla oli menty, muutamankin kerran. Alex ja ruusuke, nukkuva Alex, joka ikisellä matkalla nukkuva Alex…

”Eiks niin että meki ollaan kisattu?” kysyin varovaisesti siltä varalta, että se osa olisikin unta.
”Joo, ootte te yleensä ollu mukana.”
”Miten meillä on menny?”

Alexin suu puristui sellaiseen omituiseen myötätuntoiseen hymyilmeeseen, jossa hänen huulensa katosivat kokonaan. Pääkin oikein kallistui.

”Niinkö huonosti?” kysyin ja tunsin miten niskaa pisteli. Hyvä nyt taas Oskari, olisit pysynyt kotona. Hienosti häpäisty koko maine ihmisten ilmoilla. Häpäisit itsesi, häpäisit hevosesi, häpäisit —
”No sä oot kyllä ratsastanu aivan vitun ihmeellisiä ratoja”, Alex paukautti.
”Mitä mä oon sitten tehny?”
”Muistatsä miten Hello ratsastaa?”
”Niinkö huonosti!” älähdin niin että Kissi nytkähti allani. Voi ei oikeasti!
”No ei! Ei ei! Mut tiedäksä kun se haahuilee silleen ja kattelee maisemia…”
”Voi ei…”
”Ei mut hei Oskari. Älä nyt viitti, kun ne on kuitenkin ollu hyväksyttyjä suorituksia.”

Uuuu, hyväksyttyjä suorituksia, vau. Vaikka istuisin hevosen selässä pakkopaidassa silmät sidottuina ja ilman happea tai sielua, ratsastaisin hyväksytyn suorituksen. Ei vitsi mikä saavutus. Suden Oskari on käynyt vähän ratsastelemassa, vähäsen harrastelemassa kisoissa asti, no niin, saanut oikein hyväksyttyjä suorituksia, ai että!

”Oispa koulukisois totoa”, Alex kuului haaveilevan.
”Minkä takia?”
”Nyt olis täydellinen hetki lyödä vetoa sun puolesta. Vitsi mä oisin miljonääri. Arvaa mitä mä ostaisin. Mä ostaisin bemarin, ja sit semmosen kodin missä mä saisin sen bemarin lämmitettyyn talliin, ja sit kerran viikos siivoojan, tai ehkä kaks, ja mä en koskaan enää tekis ruokaa ite vaan söisin vaan ulkona ja–”

Alex jatkoi papattamistaan ja katseli maneesin kattoon. Hymy nousi huulilleni, mutta piilotin sen varmuuden vuoksi tuijottamalla Kissin ohutta harjanlirvaketta. Jos minua oli joskus pidetty kilparatsastajana, se maine oli nyt ainakin mennyt. Toisaalta olisiko minusta enää kilparatsastajaksi nytkään? Vaativa A nyt menisi Kissin kanssa, mutta ei näin jäykällä ruumiinpuoliskalla ratsastettaisi oikeiden ihmisten luokkia. Oliko sillä toisaalta ihan niin kauheasti väliä, kuin olin luullut? Minulla oli kiva hevonen tässä, ja vielä muutama ihminen, jotka puhuivat minulle niin kuin olisivat koko uneni ajankin pitäneet minua ajattelevana ja elävänä olentona.

[OskariOsallistuja]

Oskari ja Mehukatti

[OskariOsallistuja]

Valmentajanvaihdos

Jotenkin tallille lähteminen tuntui tallille paluulta. Tiesin ja ymmärsin, etten ollut ollutkaan poissa, mutta kaikki velvollisuudet tuntuivat ylivoimaiselta suorittaa. Tarvitsin yhä tallityöntekijän paikkaa, joka minulla ihme kyllä oli, vaikka en ollutkaan voinut suoriutua siitä millään mittapuulla hyvin: se oli siis jaksettava. Samoin tarvitsin välttämättä hevosen, joten vaikka isä suositteli Kissin laittamista vaikka ylläpitoon tai hänelle hetkeksi, se ei ollut vaihtoehto. Muusta piti kuitenkin karsia: ei valmennuksia ennen kuin jaksaisin paremmin.

Yhdestä projektista eroaminen tuntui kuitenkin aivan ylivoimaiselta, ja se projekti oli Typy. Hello ratsasti sillä itse, vaikka olinkin ajatellut, että juuri se osa olisi ollut unta. Muistin selkeästi vain siihen asti, kun olin saanut Typyn toimimaan itse ja Hello oli ryhtynyt opettelemaan kunnolla ratsastuksen perusteita. Siinä hän vain kuitenkin meni ympärilläni, Hello siis, ihan itse omalla Typyllään, kun katselin kentän keskeltä. Peruskomennot menivät vieläpä ihan mahtavan hienosti. Mitään lisättyä tai mitään kunnolla koottua en jaksanut kuitenkaan edes ajatella. Haluaisin nähdä, miten Typyn kehitys jatkuisi, mutta en jaksaisi. Olisi helpompaa, jos olisi toinen ratsastaja: joku ihan vähän taitavampi ja tarkempi.

”Eihän nyt heilu?” Hello kysyi keskittyneesti, kun kääntyi lävistäjälle ja ravasi suoraan minua kohti. Hän tarkoitti, että nythän Typy kulkee luotisuoraan: se oli ollut tämän päivän tavoite. Olin jo sanonut, että tämä olisi viimeinen kerta vähään aikaan, kun sekaantuisin Hellon ja Typyn ratsastukseen.
”Kyllä se vaan mutkittelee”, sanoin, koska mutkittelihan se. ”Älä tuijota sitä harjaa. Katsot sinne minne menet. Mitä varten toi sun takajal… Toi sun oikea jalka illottaa tuolla lailla? Eikä kun nyt sä puristat sitä taas heti polvilla niinku se olis keinuhevonen.”
”Tää on tämmönen positiivinen valmennus”, Hello nauroi.
”Mee Hopiavuoren Ritvalle jos sä semmosta haluat.”
”Mä itse asiassa ajattelin kysyä sitä… Siksi aikaa.”
”Joo. Se on hyvä apu sulle. Vasen ohja löpsöttää nyt.”
”No enpähän enää purista polvilla…”
”Puristatpa.”

Typy oli aikuistunut kovasti. Vaikka Hellon ratsastus oli kovin epätarkkaa siitä huolimatta, että hän yritti selkeästi parhaansa, ei se varmaan ollut hevosesta mukavinta mahdollista ratsastusta. Silti Typy sieti sitä uskollisesti. Välillä sen häntä veivasi ärtyneesti, mutta toisaalta välillä sillä näytti olevan suorastaan kivaa Hellon kanssa. Olisipa sillä vain ratsastaja, jolla oli taitoa, vähän parempi kehonhallinta kuin Hellolla ja sinniä yrittää tarpeeksi, ehkä hermoja hyppäämiseenkin… Ratsastaja, joka olisi mielellään vähän pienempi kuin Hello, eikä pelkäisi haasteita.

Sellainen ratsastajahan meillä muuten oli tällä tallilla. Hän oli ihan kyvykäs, joskin vielä ainakin kilpailuissa kovin kokematon. Hänellä oli voitontahtoa enemmän kuin muilla yhteensä, mutta ei hevosta, jolla kilpailla. Toisaalta en kyllä itse missään tapauksessa tekisi yhteistyötä sen ratsastajan kanssa. Nyt Typy oli kuitenkin putoamassa jonkun toisen käsiin… Se voisi tehdä Typylle hyvää…

”Hello kuule”, sanoin epäröiden. Vedin kumilenkin hiuksistani ja raavin päänahkaani. Olisi pakko ajautua mahdollisimman pian sinne parturiin.
”No?”
”Mitä mieltä sä oot jos joku muukin valmentautuis Typyllä? Vähän niin kun sillä lailla vakavissaan. Vaikka niin kun kisat mielessä. Se vois kehittyä vielä nopeemmin.”
”Sä kuulostat siltä että sulla on joku suunnitelma. No. Anna tulla sitte.”

Keräsin kaikki hiukset uudelleen tiiviisti päätä myöten. Ensin kieputtelin venynyttä, alun perin Camillan omaa hiuslenkkiä niiden ympärille pari kertaa. Sitten rutistelin hiukset mahdollisimman pienelle ja näkymättömälle nutturalle ja vedin hiuslenkkiä mitenkuten niiden päälle pitämään ne poissa näkyvistä. Vedin vielä hupun niiden peitoksi, jottei kukaan muukaan näkisi niitä. Koko sen ajan harkittuani olin yhä varma siitä, että ajatukseni Typyn uudesta ratsastajasta voisi olla ainakin kokeilemisen arvoinen.

”No?” Hello hoputti ja lähti uudelleen ravaamaan minua kohti. ”Nyt ei muute heilu”, hän mutisi.
”Edelleen heiluu, ja se johtuu siitä että sun jalka on edelleen tolleen ja se väistää sitä, ja sitten sä korjaat omituisesti ohjalla. Se on kohta vino se koko hevonen.”
”No hyvä et meillä on sit tää toinen ratsastaja. Joka on Nelly?”
”Ei kun Eira.”
”Joo varmaan!”
”No ei sitten. Kunhan ajattelin.”

Hello mutisi itsekseen mennessään ohitseni. Puheesta kuului muutaman kerran sana Eira, mutta muusta ei saanut oikein selvää. Typyn ravi näytti laiskalta, ja sen takajalat näyttivät vain laahautuvan sen mukana. Käskin Hellon laittaa hevosensa moottorin käyntiin, ja jotain ryhtiä siihen touhuun tulikin. Sitten piti jo muistuttaa päästämään Typy käyntiin. Hello oli tainnut huolehtia itsestäänkin edes jonkin verran paremmin, kun jaksoi ravata Typyllä kunnolla noinkin kauan.

Kävelin loppukäyntejä Typyn ja Hellon vierellä ja yritin antaa palautetta parhaani mukaan. En muistanut alkuunkaan, mitä olin käskenyt heidän viime aikoina tehdä, vai olinko lie käskenyt mitään. Sen takia viimeisten kunnollisten jatkovinkkien koostaminen tuntui oikein erityisen hankalalta. Viimeksi tämä oli tuntunut tältä silloin, kun olin teininä opettanut naapurin muksuja ratsastamaan, kun olin kerännyt rahaa luokkaretkeen. Hello kuitenkin näytti kuuntelevan, niin että kai epävarmat suunnitelmani kuulostivat ainakin hänestä kohtalaisen järkeviltä.

Kun Hello oli kävelyttänyt Typyä mielestään tarpeekseen, hän humpsahti alas satulasta noin vain kesken käynnin. Teki mieli sanoa, että noin vain pilataan se kova työ, jonka minä ja Milan teimme, jotta Typy pysyisi paikallaan selkäännousun ja satulasta laskeutumisen ajan. En ehtinyt, koska Hello puhui jo maata koskettaessaan.

”Mä en maksa sille mitään jos se ratsastaa mun hevosella.”
”Kelle?”
”No sille Eiralle. Elikkä keksipä, millä mä houkuttelen sen ilmaiseksi.”

Niin se taisi olla. Eiran ensimmäinen vastaus tähän ehdotukseen olisi, että anna viiskymppä, niin ratsastan. Onneksi olin jo tainnut alitajuisesti keksiä hänelle paremman motivaattorin ryhtyä toimeen, sillä niin nopeasti se päähäni pälkähti. Sanoin sen heti ääneen.

”Tulip Carnival.”
”Niin että mitä sanoit syönees?”
”Se on semmonen iso kisa. Periaatteessa sekä Typy että Eira olis ihan valmiita helppoihn luokkiin, ja niihin kisoihin mennessä Hopiavuoren Ritva tai vaikka Nelly sais Eiran ja Typyn toimimaan kyllä yhdessä.”
”No voi jeesus. Eiks sitten joku pikkukisa kävis? Tervajoellahan on ainakin kesällä se–”
”Voithan sä koettaa, mutta kyllä sä tiedät että Tulip Carnival saa Eirassa semmosen oikean vaihteen päälle.”
”Totta toiki. Vitsi se maksaa varmaan aiva sikana mennä sinne ja mähän sen Eirankin joudun sitten–”
”Onhan sulla rahaa. Mä tiedän että sä oot pihipuntari. Sitä paitsi ajoissa katot kaiken valmiiksi.”

Hello pureksi tyhjää tai omia hampaitaan vähän aikaa. Näin, miten hän oli jo kovaa vauhtia päätymässä houkuttelemaan Eiran ratsastamaan isojen kisojen voimalla. Tuntui kuin Hellon pääkoppa olisi ollut lasia ja olisin voinut katsella, miten aivosolut valmistelivat päätöstä.

”Mä kuulin että sä meinaat leikata ton sun tukan”, Hello sanoi yhtäkkiä juuri ennen kuin pysähdyimme suuliin.
”Keltä?”
”No pikkulinnuilta. Mä sanoisin, että älä leikkaa. Siitähän tulis tosi siisti heviletti tosi nopeeta.”
”Totta. Miksköhän mä edes harkitsin leikkaamista, kun mä oon kuitenkin tämmönen true hevari?”
Hello hörähti. Minä hymyilin.
”Mä meen nyt hetkeksi sisälle. Mua väsyttää taas.”
”Joo. Mä pyydän sitä Eiraa kun mä löydän sen… Jos se nyt edes suostuu.”

Suostuisi Eira. Kävelin tupaa kohti tyytyväisenä kädet syvällä taskuissa. Vaikka Eira olikin vähän Eira, hänen kanssaan Typylle kävisi hyvin. Se ei ainakaan taantuisi, vaikka huilaisin ylimääräisistä hevoshommista pitkäänkin. Jos joskus olisin riittävän voimakas jatkamaan tätä projektia, saisin jatkaa juuri tästä, mihin jäinkin. Sitä paitsi olisi aika hienoa nähdä Typy siellä Tulip Carnivalissa.

[OskariOsallistuja]

1. Unessa mikään ei tunnu miltään

Olavi Suden tarina
2. Iskä on tässä

Meiltä ajoi Hopiavuoren hevostallille alle puoli tuntia, kun painoi kaasua, eikä vain meinannut. Kesti niin kauan, että pääsin katsomaan lastani, joka oli soittanut niin hädissään, että oli kuulostanut enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. Ymmärsin, että ruumiillista hätää hänellä ei voinut olla, koska olisihan joku soittanut ambulanssin, mutta hätääntynyt hän oli. Ensimmäinen ajatukseli oli ollut, että Sintti oli luonut varsansa, mutta ei Oskari järkyttyisi sellaisesta niin pahasti.

Hopiavuoren hevostallilla on aina väkeä. Päättelin, että missä tahansa poikani oli ollutkin, joku oli hänet löytänyt ja mitä luultavimmin toimittanut tupaan. Hölkkäsin siis ensimmäisenä kuistin raput ylös ja koputin karkeaan oveen. Jaksoin vain hädin tuskin odottaa, että emäntä tuli avaamaan oven.

”Hei. Onko Oskari täällä sisällä?” sanoin emännälle, Nellylle, joka astui heti pois tieltäni ovensuusta.
”Se on tossa olkkarissa. Mä en oo aivan varma että mikä sen on.”

En tainnut jättää kenkiäni kauhean siivosti riviin muiden kanssa, kun rymistelin Nellyn osoittamaan suuntaan. Olohuoneen sohvasta näkyi ensimmäisenä selkämys. Sillä istui kalpea Eetu Hopiavuori ja pari muuta ihan yhtä valkoista ihmistä keskellään muhkurainen vilttiin kääritty hahmo: minun ainoa poikani.

”Oskari!” kutsuin ja melkein heittäydyin polvilleni lattialle vilttihahmon eteen.

Viltin sisältä katselivat pälyilevät silmät, jotka olivat katkenneista verisuonista melkein kirkkaanpunaiset. Vilttikäärö avautui hiukan ja ohkaiseksi kuihtunut käsi tarttui pikaisesti omaani.
”Iskä”, Oskari vinkaisi.
”Iskä on tässä”, vakuutin niin kuin pienelle lapselle. ”Mitä kävi?”

Oskari aukoi suutaan, mutta katse ei ollut sellainen eloton niin kuin se oli kuukausia ollut. Vaikka hän ei saanut puhuttua, hän näytti mykistyneeltä, ei mykältä. Hengähdin helpottuneena. Tiesin varmasti, mistä oli kyse.

”Ei oo kuule mitään hätää”, sanoin hitaasti, mahdollisimman rauhallisesti ja nyökyttelin päätäni.
”Mä en muista mitään”, Oskari kuiskasi kimeästi. ”Mä en tajua miten mä oon tääl — nyt on yhtäkkiä tal — iskä?”
”No?”
”Mikä vuosi… Miks kaikki – tai mitä mun hiuksille kävi?”
”Kaikki on aivan hyvin ja kaikelle on selitys.”
”On vai?”
”On.”

Oskari peitti vaarallisenpunaiset silmät toisella kädellään ja piti toisella yhä minusta kiinni. Hän veti vapisevasti henkeä kuin rauhoittuakseen. Käden alta kyyneliä alkoi valua hänen jo valmiiksi raidallisia poskiaan pitkin.

”Tuata nuan”, Hopiavuoren Eetu äännähti. ”Mä luulen jotta nämä päriää kaharen täs. Mennähän me vaikka… Johonki. Mennähän kaffille tuanne.”
”Joo”, sellainen vaalea tyttö sanoi.
Niin me jäimme kahden, vaikka emme olleetkaan todella yksin. Keittiöstä kuului vaimeaa muminaa.

Kesti tosi kauan ennen kuin Oskari rauhoittui sen verran, että näytti saavan happea vaivattomammin. Kerroin hänelle mahdollisimman vähän: tuskin hän osiinä tilassa pystyi käsittelemään sitäkään. Hän muisti, että oli ottanut Sintin, jota kutsui yhtäkkiä Kissiksi, mutta epäili sen jälkeen nähneensä vain unta: unia ennen kaikkea kilpailemisesta, ratsastamisesta ja treenisuunnitelmista, mutta myös Alexista, Ilonasta, Camillasta, Hellosta, harmaasta kissanpennusta nimeltään Mehukatti…

”Mä just ja just muistan että ne on ehkä olemassa”, Oskari päätti kuiskaten esittämänsä selityksen.
”Sä oot paniikissa”, kerroin hänelle. ”Mä luulen, että sä muistat, kun sun aivot saa vähän levähtää.”
”Mut onhan ne olemassa?”
”Ilona ja kissa ja kaikki? On ne kuule olemassa. Kyllä sä muistat ne hetken päästä kunnolla.
”Mun nenä on ihan tukossa.”
”Vähemmälläkin itkemisellä.”
”Ja kurkkuun sattuu.”
”Aivan varmasti sattuu.”
”Ja mua väsyttää. Ja pyörryttää.”
”No sen asian hoitamisesta me alotetaan. Mitä jos sä pukisit ja lähtisit mun kanssa kotiin lepäämään muutamaksi päiväksi?”
”Ai sun kotiin?”
”Niin. Meille kotia.”
Oskari empi hetken ennen kuin vastasi ihan hiljaisella kuiskauksella: ”enkö mä asu enää Camillan kanssa?”
”Asut”, sanoin hänelle heti ja hän näytti rentoutuvan pari astetta.
”Mä haluan sinne kotiin. Ja nukkua.”
”Sitten mä vien sut sinne kotiin. Mä en usko että sä oot ihan ajokunnossa itse.”
”En. Ja mun kurkkuun sattuu. Ja mua pyörryttää.”
”Joo, sä kerroit.”
”Enkä mä yhtään muista mitä se eläinlääkäri sanoi. Kun täällä oli siis eläinlääkäri.”
”Joo. Mä tiedän että oli. Kyllä se selviää myöhemmin, mitä se sanoi.”
”Missä se Ilona sitten on? Tai Alex?”
”En mä tiedä. Kyllä ne jossain on. Ne on ihan olemassa.”
”Onko Camilla kotona?” Oskari vielä murehti.
”En mä tiedä yhtään.”
”Voisiksä soittaa ja kysyä onko? Sitte mä en halua mennä sinne jo se ei oo.”
”Voin mä soittaa. Odotaksä siinä hetki aikaa kun mä soitan sille ja sitten Noeulille että hoitaa Sinttiä vaikka pari päivää että sä voit huilia?”
”Mitä jos mä en muista sitäkään, tai musta tuntuu että mä oon ehkä –”
”Noeulia? Kyllä sä senkin muistat kun sä rauhoitut.”
”Joo. Mua väsyttää tosi lujaa.”
”Niin väsyttää. Mä soitan nyt Camillalle.”
”Miksi?”
”Että onko se kotona. Koska sä et halua mennä kotiin jos Camilla ei oo kotona. Jos se ei oo, niin sä tuut meille kotia.”
”Joo. Soita sille.”

Oskari jäi keinuttelemaan itseään sohvan reunalle. Jotain psykologia hän olisi tarvinnut ja akuutisti, mutta hermostuisi taatusti vielä lisää, jos sanoisin heti sellaista. Poika oli kamalassa kunnossa, mutta olin varma, että tästä koituisi ainoastaan hyvää.

[OskariOsallistuja]

Unessa mikään ei tunnu miltään

Pitelin hevosta. Se oli kahdelta puolelta kiinni, mutta silti pitelin sitä riimusta. Suulin katolta pisaroi vettä, ja sen hevosen turvalla oli tummemman ruskeita, melkein mustia läikkiä, kun pisaroita oli osunut siihen. Yksi pisara putosi poskelleni, kun katsoin ylöspäin. Se vieri kohti leukaa ennen kuin pyyhkäisin sen villahanskaan, joka ei ollut millään lailla samanlainen kuin oma nahkakintaani, jonka sormien alta oli jo kulunut karvavuorauskin pois. Tämä kinnas oli sininen, minun lempisiniseni. Joku oli selvästi tehnyt sen itse. Otin sen peittämällä kädelläni uudelleen riimusta kiinni. Jokin syyhän siihen oli, että olin tässä pitämässä kiinni.

Olin Hopiavuoren hevostallin suulissa. Se oli tuttu paikka. Seinien koukuista roikkui vähän sitä sun tätä. Oli aika hämärää. Tai oikeastaan varsinaisesti olin hieman suulin ulkopuolella. Parkkipaikan puolella. Siellä oli tutun näköisiä autoja soralla. Paitsi että soraa peitti lumikerros. Sulava, tamppautunut lumikerros.

Yritin hidastaa hengitystäni tarkoituksella, kun tunsin sydämeni muljuvan inhottavasti ennen kuin se räjähti kiitolaukkaan. Katsoin hevosta, jota pitelin turhan takia. Se oli tuttu. Sen nimi oli Kissi. Olin vastikään hankkinut sen. Tuijotin sen sieraimia, joista se puhalteli ilmaa rauhallisesti hengitellessään. Yritin hengittää samaan tahtiin, koska maailma uhkasi mustua reunoiltaan. Tunnustelin sen sinistä riimua sinisten, vieraiden lapasteni läpi.

Unessa mikään ei tunnu miltään. Näen, kuulen, jopa haistan, mutta mikään ei tunnu sormissa, käsissä, yhtään miltään. Riimu oli litteä. Se oli sen verran karhea, että kun liu’utin lapasen verhoamaa kättäni edestakaisin siitä kiinni pidellen, liike ei ollut täysin sulavaa. Lapasen sisäpuoli tuntui pehmeältä. Kudos oli harvaa: kun nipistin kynsilläni riimua, etusormi ja keskisormi luikersivat lapasen kudosten lomasta esiin. Niitä vasten riimu oli kyllä sileämpi, mutta silti sellainen hieman aaltoileva pinnaltaan kuin nylonriimut tapaavat olla.

Olin varmasti hereillä, mutta niin kuin unessakin, olin vain ilmestynyt tähän, tämän hevosen eteen. En varmasti, en takuuvarmasti ollut kävellyt tähän. En ollut herännyt aamulla, syönyt aamupalaa, käynyt suihkussa, en ollut mitään. Tässä minä kuitenkin olin. Tuo hevonenkin oli oikea. Vähän aikaa sittenhän olin taluttanut sen karsinaansa ensimmäisen kerran. Se asui tuolla tallissa. Minä olin töissä tuossa tallissa.

Joku kosketteli hevoseni ruumista, kun pitelin sen päätä. Tuttu mies. Eläinlääkäri. Ahaa: Kissille tehtiin jonkinlaista ostotarkastusta. Miksi vasta nyt? Tänään se ei ollut minulle tullut. Siitä täytyi olla jo päiviä. Varmaan jo yli viikon verran. Sairaskaan se ei ollut. Ei ei: ensimmäiset kilpailut olivat takana ja… Miksi maassa oli lunta?

Yritin olla ajattelematta lunta. Yritin katsoa ainoastaan hevosta, eläinlääkäriä ja suulia. Takova sydämeni teki minulle tosi inhottavan, heikon olon. Oksettavan olon. Hengitin suun kautta ja tosi manuaalisesti. Päästin irti hevosesta ja vedin hanskat käsistäni, koska sormia alkoi poltella. Piponkin kiskoin pois.

Hyvä etten pyörtynyt. Pipon alta tursusi ylimääräisiä hiuksia. Tunsin ne, kun suin niitä hädissäni. Korvat peittyivät niihin. Ne ylsivät olkapäille. Ei, vaan ylikin. Kasvot tuntuivat normaaleilta, vaikkakin kylmiltä kuumien käsien alla. Perännyin nojaamaan selkääni suulin seinään ja valuin kyykkysilleni, kun pelkkä seinän tuki ei auttanut.

Jostain kaukaa kuin veden alta eläinlääkäri kysyi, olenko kunnossa. Oletko Oskari ihan kunnossa. Oskari. Luojan kiitos. Olin tulossa hulluksi, mutta olin yhä Oskari. Minkä takia hiuksistani olisi sitten saanut yhtäkkiä palmikon?

Sain pysyteltyä kasassa, joskin vain kyykkysilläni, kunnes eläinlääkäri lähti. Yksi vieras sininen lapanen oli pudonnut hevosen kavioiden eteen maahan. Lumi suli sen ympärillä ja kasteli sitä niin, että se oli jo reunoiltaan musta. Kaivoin vapisevin käsin puhelimen, joka oli takataskussa, niin kuin sen kuuluikin. Kun iskä vastasi, hän kysyi, miten Sintti ja sen syntymätön varsa voivat, mutta itkin jo puhelun yhdistyessä niin kovasti, etten pystynyt sanomaan yhden yhtä sanaa. Iskällä täytyi olla jokin selitys kaikelle tälle. Jollakulla täytyi olla.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi kertoo

Ensimmäinen sana

”Pelkää.”

Se oli ihan selvä, joskin kovin hiljaiseen ääneen lausuttu sana. Se oli ensimmäinen sana, jonka kuulin poikani huulilta kuukausiin.

”Mitä sä sanoit?” yritti pyrkiä suustani väkisin, mutta pidin sen sisälläni. Katsoin mitään sanomatta Equadoria, josta poika puhui.

Hevonen ei pelännyt. Se katsoi suoraan eteenpäin suulin lipan alla, suoraan parkkipaikalle. Sen koko olemus oli sulkeutunut, mutta se ei säpsynyt, ei ollut kauhuissaan, ei ollut oikeastaan yhtään mitään. Oskari seisoi sen pääpuolessa käsi ojossa, eikä hevosella näyttänyt olla aikomustakaan nuuhkaista tarjottua kättä. Mietin, olivatko minun poikani ja tuorein hevoseni milloinkaan oikeastaan tavanneet tallilla, vaikka periaatteessa heidän olisi luullut näkevän toisensa joka päivä.

”Ei se taida pelätä”, sanoin pojalle ihan niin kuin olisi jokapäiväistä, että hän puhui taas.
Salaa toivoin vastausta. Väittäisipä poika vaikka vastaan. Ei väittänyt. Lopetin turhan odottamisen ja tartuin satulaan nostaakseni sen hevosen selkään. Oli aika ratsastaa itse taas pitkästä aikaa. Noeul oli tehnyt erinomaista työtä, ja nyt pitäisi päästä itse kartalle viimeisimmistä käänteistä ja muutoksista, jotta voisi suunnitella harjoituksia eteenpäin.

Oskari asettui tielleni kuin vahingossa. Hänen selkänsä oli suora, kun hän seisoi minun ja hevoseni välissä, käsi edelleen hevosta kohti ojennettuna, mutta hipaisemattakaan sen kylkeä. Kun yritin väistää, kiertää poikani, hän liikahti uudelleen väliimme. Satula luiskahti käsistäni, mutta kiirehdin nostamaan sen niin kuin olisin vain ollut kömpelö. Oskari oli niin väärässä hevosesta kuin olla ja saattoi, yhä yhtä puhumaton kuin pihan kivet, mutta kommunikoi: esti minua satuloimasta hevosta selkeästi tahallaan.

”Mitä sä poika meinaat?” kysyin niin kuin olin kysynyt, kun Oskari oli vielä pieni enkä ymmärtänyt hänen kulloistakin touhuaan.

Kommunikointi loppui siihen. Poikani käveli hevoseni pääpuoleen taas ja irrotti ratsun sinnikkäästi ketjuistaan, vaikka se näkyi olevan vaikeaa. Equador katseli edelleen parkkipaikalle niin kuin se olisi ollut sokea. Oskari katsoi Equadorin ohitse — sama ilme silmissään kuin hevosella. Sama ilme kuin aina. Annoin satulan liukua takaisin maahan jalkojeni juureen.

Matkani Hopiavuoren hevostallille oli tainnut olla ratsastamista ajatellen turha. Hämärä alkoi jo laskeutua, enkä tiennyt, miksi poikani talutti satuloimattoman hevoseni kentälle, tai edes koska hän mahtaisi tuoda sen takaisin. Mielessäni oli kuitenkin jo jotain ihan muuta, joka oli tulevia ratsastusharjoituksia paljon tärkeämpää.

Mitä ilmaisematonta pelkoaan minun ainoa poikani projisoi uusimpaan hevoseeni?

[OskariOsallistuja]

Säyseä ja rauhallinen

Oskari ei huomannut itse, ettei puhunut enää. Hän oli keskittänyt ajatuksensa jo kauan ratsastamiseen, ja se alkoikin sujua. Kuitenkin samaa tahtia kun ratsastustaito koheni kohti sitä, mitä se oli joskus ollut, Oskarin sisäinen maailma supistui hänen huomaamattaan.

Puhe oli ensimmäinen, joka katosi, ja sen ihmiset huomasivat. Kun ilmeet lakkasivat näkymästä Oskarin kasvoilla, sen huomasi vain osa hänen päivittäin tapaamistaan ihmisistä. Ilmeet taisivat olla Oskarin vahvin yhteys ulkomaailmaan, koska niiden loppumisen myötä hän jäi yksin — ainakin melkein.

Sintti pysyi Oskarin rinnalla, mutta toisaalta senhän oli pakko. Se oli Oskarin hevonen. Ei se välttämättä olisi edes halunnut lähteä, sillä Oskari kohteli sitä hyvin ja ratsasti sitä koko ajan tarkemmin. Olavi Suden vastustuksesta huolimatta Oskari ryhtyi myös hyppäämään sillä, lienikö mies sitten itsepäinen vai eikö enää ymmärtänyt mitä isänsä sanoi. Kouluratsastus oli silti yhä Oskarin ja Sintin laji. Vaikka Oskari ei enää kirjoittanutkaan treenisuunnitelmaansa ja raporttia sen toteutumisesta pikkutarkasti ylös, jonkinlainen suunnitelma hänellä silti täytyi olla, koska treeni näytti määrätietoiselta ja ratsukko kehittyi hämmentävän nopeasti.

Mitä tutummalta Oskarin keho alko tuntua hänestä itsestään, sitä vaikeampaa oli ottaa selvää ulkomaailmasta. Oskari yritti kertoa pakollisilla psykologin vastaanotoillaan siitä, miten hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kultakalamalja. Hän näki ulos, mutta tiesi kaiken olevan vääristynyttä: hieman erilaista ja vaikeaselkoisempaa kuin ennen. Hän kuuli muut, mutta niin puuroisesti, ettei jaksanut enää ymmärtää kaikkea. Ennen kaikkea hän kuuli kultakalamaljassaan kuitenkin oman hengityksensä, ja vähitellen ahtaasta maljasta alkoi loppua happi.

Vähä vähältä Oskari alkoi tuntea kuinka hänen kultakalamaljansa likaantui. Samean lasin läpi oli yhä vaikeampaa saada selvää äänistä, väreistä ja muodoista. Välillä joku tuntui pyyhkäisevän lasia puhtaammaksi, mutta silloinkin se oli viiruinen ja vääristävä. Tätä Oskari ei kuitenkaan kertonut enää psykologille, sillä hän oli väsynyt yrittämään jo kauan sitten.

Oskari ei itse koskaan huomannut, miten lakkasi ajattelemasta. Hän meni hevostallille kuin robotti, havahtui eloon hevosensa kanssa ja ajautui sitten takaisin henkilökohtaiseen valkoiseen kohinaansa, jossa eli. Hän ei tiennyt istuvansa kotona sohvalla tuntikausia tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Oskarilla ei kuitenkaan ollut surullisia tai itsetuhoisia ajatuksia. Oskarilla ei ollut enää mitään ajatuksia. Hän oli säyseä, rauhallinen ja kenen tahansa talutettavissa ihan mihin tahansa.

[Julkaisija]

Viestit