[OskariOsallistuja]

Kesän pihattolaaset

Kissi ja Nintendo lomalla
Line Psitsashy/dA

[OskariOsallistuja]

Hannabyn esteet

Jaskan selässä tunsi olevansa paljon kauempana maasta kuin Kissin selässä, vaikka ei Jaska sen suurempi ollutkaan. Sen taisi tehdä hevosen asenne tai jokin aura. Jaska oli niin varma itsestään. Se oli aina niin ryhdikäs. Sen selässä muistin, että olin itsekin joskus ollut samanlainen silloin, kun ratsastin hyvällä hevosella, omalla hevosella. Sellaisina hetkinä tiesin niin tarkasti, mitä olin tekemässä, että en joutanut miettimään itseäni ja olemistani.

Nyt tuntui niin kovin samanlaiselta taas kuin silloin joskus. Alex oli melkein juossut yleisön puolelle heti, kun oli huomannut, ettei sijoitu, mutta minulla on yhä mahdollisuus. Hänellä oli kamala hikinen kypäräkampaus. Hänkin katsoi suoraan minua ja Jaskaa. Nauroi. Rutisti kädet rintaansa vasten edelleen nyrkkiin puristettuina, kun lakkasi tuulettamasta minun ja Jaskan sijoituksen puolesta. Minäkin nauroin vähän, kun katsoin häntä, hänen selkäänsä takovaa Eiraa ja Milania, joka taputti käsiään. Jaskan suitsiin oli kiinnitetty ruusuke, ja minä, muka kouluratsastaja, olin ansainnut sen Hannaby Hanami Weekin pääesteluokasta Jaskan kanssa.

Kun seisoimme siinä, minä ja melko vieras hevoseni, tiesin, että yksi tärkeä osa elämästäni oli nyt ohitse. Olin rakastanut kouluratsastusta yli kaksikymmentä vuotta lähes samalla tavalla kuin jalkapalloa. Minusta ei ollut siihen enää. Luopuminen tuntui kuitenkin sillä hetkellä siedettävältä. Esteratsastus ei ollut kouluratsastusta, mutta sitäkin tehtiin lähes yhtä hienojen hevosten kanssa ja edes samoissa paikoissa kuin kouluratsastusta. Se vaati kylmempiä hermoja, mutta pienempää millintarkkuutta. Voisin harrastella edelleen mitä tahdoin, mutta oli aika vaihtaa oma laji kokonaan toiseksi.

Alex muodosti sormillaan sydämen ja oli puhaltavinaan sen minua ja Jaskaa kohti. Ojensin käteni ja olin ottavinani sen kiinni. Nauroimme sekunnin verran ennen kuin käännyin viemään Jaskaa pois, ja minä ajattelin, että mitähän isä mahtaa sanoa, kun kerron hänelle muuttuvani niin perinpohjaisesti toisenlaiseksi.

Hannaby Hanami Weekin sunnuntai.

[OskariOsallistuja]

Läski

”Toi on kyl tosi läski”, Hello huomautti.
Pärisytin hänelle huuliani. ”Se on tiine.”
”Läski sä oot, vai mitä?” Hello kysyi hellästi Kissiltä ja silitti sen kaulaa niin että karvoja pirisi tuulessa. ”Antaako Osku sulle liikaa ruokaa? Voi je, sun pienet nivelet pian napsahtaa.”

Katselin Kissiä, joka käveli kaikessa rauhassa vierelläni. Se oli kyllä iso. Pyöreä. Se oli niin valtava, että teki häjyä edes kävelyttää sitä, mutta liikuntaa se silti kaipasi. Tarhassa se ei enää mennyt kauas heinäkasalta, eikä sillä tuntunut olevan mitään haluja lähteä karsinastaan. Silti sen katse oli kirkas ja korvat hörössä aina kun näin sen. Se ei koskaan kieltäytynyt rapsutuksista, ei vaikuttanut tylsistyneeltä eikä varsinkaan masentuneelta. Se oli vain ihan järkyttävän kokoinen.

Hello oli halunnut mukaan maastolenkille siitä huolimatta, että olin sanonut meneväni kävellen. Sekään ei ollut häntä haitannut, että olin kieltänyt ottamasta Typyä mukaan. Typy ei ollut Kissin paras kaveri, ja vaikka ne eivät yrittäneetkään toistensa kimppuun tai muuta dramaattista, en kaivannut Kissin elämään nyt mitään ylimääräistä stressiä. Halusin vain, että se kävelisi vähän: pihattoaitauksen takareunaan ja takaisin edes. Se ei olisi sitä huvittanut, mutta silti se suostui minun mielikseni. Hitaasti me kyllä etenimme.

”Kuvittele jos se punttaa sen vauvan sillon kun kaikki on Hanameilla”, Hello naurahti hetken kuluttua ja kurkisti minua Kissin kaulan alta kävellessämme.
”Eikä punttaa”, sanoin saman tien, mutta katsoin Kissiä vielä oikein kunnolla otsa rypyssä.

Joo, ei se vielä varsoisi. Sen vatsa levisi vielä sivullepäin, eikä ollut laskeutunut. Pian se kyllä synnyttäisi, mutta ei vielä. Eikä tosiaankaan silloin, kun minä olin Hanamissa. Eikä varsinkaan silloin, kun oikeastaan ihan kaikki hevosenkäsittelytaitoiset Camillaa lukuun ottamatta olivat siellä. Se saisi pidätellä vaikka tahdonvoimalla, mutta varsoa se ei saanut. Vaikka ihan turha huoli se oli. Ei sillä ollut vahatippoja, ja vatsa tosiaan kasvoi sivullepäin, vaikka olikin kamalan epämukavan näköinen.

”Mieti nyt”, Hello hymyili. ”Kuka siinä on sitte kätilönä?”
”Ei se tee mitää varsaa vielä. Usko jo. Ja jos kävis yhtään mitään, Camilla on täällä.”
”Mitä jos se synnyttäis yöllä?”
”Oo ny jo hiljaa. Jos niin kävis niin mä varmaan kuolisin ja mun ruumis jouduttaisiin lennättämään Ruotsista tänne.”
”Mä luulen kuitenkin että sun ruho tuotas ennemminkin laivalla… Kai siellä on jotain kylmiöitä raadoille.”

Pysäytin Kissin ja tunnustelin sen vatsaa. Se oli aika pehmeä vielä. Varsan liikkeitä ei tuntenut paksujen talvilapasten ja Kissin läpi. Tai ehkä varsa nukkui: Kissihän oli tuuditellut sitä uneen hitaassa käynnissään jo hyvän aikaa. Kuolleeksi en sitä pelännyt, koska vastahan olin tunti sitten irvistellen katsellut haassa, miten jokin varsan uloke, varmaan kavio tai polvi, venytti Kissin mahaa tosi ilkeän näköisesti useaan otteeseen, kun varsa liikkui ja venytteli. Siitä tulisi varmaan tosi soma varsa, ja varmaan ehtisin kiintyä siihen ennen kuin se vieroitettaisiin ja se lähtisi isän luokse.

Mutta mitä jos se tosiaan syntyisi Hanamin aikaan tänne takatalveen, kun kaikki olivat poissa? Nelly olisi kotona… Mutta Nelly ei mene yöllä huvin vuoksi talliin. Eetu oli värvännyt Hellon Hopiavuoreen Nellyn seuraksi, ja Hello saattaisi mennäkin tarkastamaan Kissin tilannetta, jos pyytäisin. Mutta mitä sitten? Hello menisi talliin tukka pystyssä, yöhousuissaan, viltti toogana yllään, ja voi Luoja, jos Kissi silloin synnyttäisi. Jotain olisi mennyt vikaan, eikä varsa tulisi ulos. Eläinlääkärille voisi soittaa, mutta totuus oli, että tällaisessa paikassa lääkäri ehtisi paikalle seuraavana päivänä, jos silloinkaan. Jonkun olisi pakko tehdä jotain, ja kuka muka osaisi tehdä mitään? Camilla pärjäisi, mutta hän olisi meillä nukkumassa. Hello varmaan pyörtyisi, kun varsa olisi synnytyskanavassa väärin päin. Sen takajalka pilkistäisi ulos ja liikkuisi kunnes hiljalleen liike hiipuisi… Hello hakisi Nellyn… Nelly ei osaisi tehdä mitään…

”Käännytään takas”, sanoin niin kuin se olisi ehdotus, mutta käänsin Kissin jo vaivalloisesti.
”Tuliks sun huono olo?” Hello kysyi kasvojani tutkaillen.
”Ei. Musta vaan alko tuntuun, että ehkä mä en lähde tänä vuonna kuitenkaan sinne Hanameille.”

Hellon silmät räpsyivät Kissin kaulan alla, mutta sitten hän suoristautui näkymättömiini. Hänen käsivartensa läpsähti hevoseni leveän selän päälle ja paksuun villahanskaan verhottu käsi alkoi rapsutella hevosen harjanjuurta. Kissi käveli sinnikkäästi mutta hitaasti takaisinpäin vierelläni Hellon tukemana tai Helloa tukien.

”Ai sikskö susta tuntuu siltä kun sä nyt oikeasti luulet että tää synnyttää?” Hello kysyi vakavalla äänellä.
”No joo! Ite sä pistit sen ajatuksen mun päähän.”
”Kuule, sähän sanoit ettei tää synnytä vielä.”
”Mistä sen koskaan tietää…”
”Ei tää synnytä. Ja mä takaan ja vakuutan, että mä suojelen näitä molempia mun hengellä jos vaikka alienit laskeutuis tänne ja säikäyttäis tän niin että tää vahingos synnyttäis.”
”Mitä säkään tiedät hevosten synnytyksestä”, mutisin, mutta olin heti rauhallisempi.
”En mitään, mutta kyllä mä yhden synnyttäjän hengissä pidän vaikka väkisin yhden Hanamin ajan. Pistän sit varsalle rusetin kaulaan kun sä tuut. Se on mun lahja sulle. Synttärilahja. Kaikista sun tulevista synttäreistä ikinä. Tai oikeestaan se on sekä multa että Sintiltä.”

Pudistin päätäni. No okei. Pitäisi nyt vain muistaa, ettei se Kissi synnyttäisi yhtään mitään velä hetkeen. Sitä paitsi Hello oli varmasti tosissaan ja pitäisi Kissiä ainakin silmällä. Jos jotain synnyttämiseen viittaavaa ilmenisi, voisin aina jättää Jaskan Ruotsiin, kisat kesken ja lentää Vaasaan. Siitä ajaisi kolmessa vartissa tänne, jos painaisi kaasua niin kuin hädän tullen painetaan.

[OskariOsallistuja]

Tulip Carnival

Me olimme kaukana sellaisista prosenteista, joita olin Ukon kanssa joskus saanut. Silti tiesin, että nyt tuli onnistuminen, kun tervehdin tuomaria viimeksi radan päätteeksi. Vaikka oltiin isoissa kisoissa, annoin vakavan ratsastajaminän pudota heti. Hymy pyrki pakosta huulille. Taputin Kissin kaulaa, kun se käveli rentona ja hikisenä poispäin ihmisten silmien alta, ja etsin samalla katseellani tuttuja kasvoja yleisöstä. Alex ei siellä ollut, eikä Milan, koska kumpikin ratsastaisi saman luokan, ja Ilona oli tietenkin kotona. Etsin siitä huolimatta ja löysin Eiran. Hän näytti minulle nyrkkiään voitonmerkiksi ja naamani meinasi revetä. Nyökkäsin olevani samaa mieltä ennen kuin kilpalenttä jäi taakse ja muiden hevosten ja ihmisten hyörinä nielaisi meidät.

Kun sain laskeutua alas Kissin selästä, jalat tuntuivat keitetyltä Spagetilta. Nojasin hevoseni kaulaan raskaasti kun me kävelimme syrjemmälle. Kun joku vihelsi, katsoin sinne kuin automaattisesti, vaikka maailma oli sumea ja jäsentymätön. Kaukana, ylhäällä, Tetriksen selässä, jossain korkealla istui Alex, joka katsoi minua kulmakarvat kohollaan ja pää etukenossa kallellaan. Nyökytin hervottomasti ja näytin ensin peukkua ja sitten voitonnyrkkiä, kun livuin Kissin kanssa yhä kauemmas. Alex nosti molemmat kätensä ilmaan niin että valkoiset hansikkaat loistivat ja katosi sitten ihmisten ja hevosten mereen.

Korvissa soi, ja monta tuntia muistan kuin ne olisivat olleen irrallisia kuvia. Kissi on jokaisessa kuvassa, joten olin kai sen kanssa iltaan saakka. Harjasin sitä ainakin tosi pitkään. Joko katsoin sen jalkoja tosi kauan ja huolellisesti tai tosi monta kertaa, koska tuntuu kuin olisin katsellut niitä tuntikausia niin kuin jotain televisio-ohjelmaa Jossain vaiheessa minulla oli ruusuke, mutta en tiedä, mihin se on nyt joutunut. Se ei ollut voittoruusuke, ei toinen, ei kolmaskaan, mutta sijoitus se yhtä kaikki oli. Se oli yksi ainoa yksittäinen sijoitus, mutta silti se oli merkki parhaasta suorituksestamme niin kauan kuin muistan: merkki yhdestä suorituksesta, jonka oli määrä kertoa se, jatkaisimmeko me kilpailemista enää koskaan.

Illasta muistan enemmän. Olimme syömässä jossain hienossa paikassa, ihan koko poppoo. Laseja sai nostella. Erityisesti Eiraa juhlittiin, mutta olin liian onnellinen omasta puolestani voidakseni olla ihan täysillä mukana. Jossain vaiheessa olin suostutellut Alexia niin kauan, että hän päätti lähteä kanssani baariin vielä yksille. Niistä yksistä tuli kahdet ja kolmet ja viidet. Esteratsastuspäivänä heräsin Alexin huoneesta pää kipeänä. Hän nukkui vieressäni epämukavan näköiset farkut jaloissaan ja puhalsi pahanhajuista kuolaista ilmaa nenänsä alla roikkuvien paksujen meksikolaisennäköisten tekoviiksiensä alta. Vessassa peilistä näkyi kalpea ja sänkinen tyyppi, jonka silmännurkissa oli rähmää ja suun ympärystässä ja leuassa huulipunaa.

[OskariOsallistuja]

Kompromissi

Iskällä oli ollut taas mielipiteitä. Niiden seurauksena Hopiavuoren hevostallin suulissa kyyhötti joku ihme Jaska, jonka kanssa iskällä oli tuorein bromance. Se, että nostin satulan Jaskan selkään sen kuopiessa maalattiaa, oli monen kompromissin ansiota. Tai no eiväthän ne ihan kompromisseja olleet. Oikeastaan Jaskan esiintyminen suulissa oli sen ansiota, että olin kerrankin sanonut iskälle vastaan ja saanut pitää pääni.

Iskä oli ollut sitä mieltä, että kun kerran aioin jatkaa kilparatsastusta Tulip Carnivalin menestyksen buustaamana, Kissin juuri alkanut äitiysloma tuli ihan idioottimaiseen kohtaan. Siitä olin samaa mieltä, mutta sille ei voinut mitään. Iskän ratkaisu tähän ongelmaan oli ollut Jaska. Minut oli raahattu suurin piirtein suoraan lentokentältä Lahteen katsomaan sitä. Ratkaisu ei ollut vaikuttanut ollenkaan huonolta. Jaska oli juuri sellainen hevonen, jolla olisin tahtonut ratsastaa, mutta kun olin jumissa Kissin kanssa ja mennyt kehittämään tunteita sitä kohtaan. Jaskan läsnäolon osalta iskän ratkaisu siis oli ollut hyvä. Siihen kuitenkin oli sisältynyt se, että Kissi olisi mennyt meille kotiin, koska olihan se isän tamma ja sen varsa isän kasvatti. Se olisi saanut palata muka sitten joskus, eli todennäköisesti ei koskaan, joten olin lyönyt välittömästi jarrut pohjaan. Kissistä oli tullut minun hevoseni, enkä aikonut luopua siitä, vaikka saisin kymmenen Jaskaa tilalle. Nyt siis satuloin Jaskaa, mutta koska olin kieltäytynyt koko Jaskasta näillä ehdoilla, Kissi oli paikalla myös: värjötteli omassa tarhassaan inhoamassa takatalvea yhtä paljon kuin minäkin.

Jaska ei ollut millään lailla niin kuin Kissi. Sen etukaviot viuhuivat vähän väliä, kun sen piti näyttää Cozminalle, millaisia urhoja tässä ollaankaan. Kielsin sitä miljoonannen kerran ja ojensin sille kuolaimet suoraan suun alle. Siihen se vastasi nostamalla päänsä ylös, ja se oli tosi ylös sitten se.

”Mä voin vielä palauttaa sut”, mutisin sille ja vedin sitä sen typerästä ratsuharjasta niin että se laski taas päänsä. ”Naama. Kiitos. Hyvä poika. Lopeta jo sen sorkan kanssa.”

Tiesin, että kun satuloinnista vääntämisestä päästäisiin, alkaisi kiva vaihe. Ratsastus. Sen ajatuksen voimalla ohjasin Jaskan pään alas vielä kolme kertaa, jotta sain niskahihnan korvien taakse ja leukahihnan kiinni. Turpahihnan olin nakannut menemään heti kun ratsu oli tänne tullut. Jaskasta näki, että sillä oli mennyt joku tosi kovakätinen viimeiset vuodet. Suitsinnan jälkeen päästin sen irti ja talutin maneesiin. Sentään se tuli sinne perässä ja asettui paikalleen keskelle, vaikka ravasikin koko matkan kävelyvauhtia sieraimet levällään ja niska köyryssä. Selkäännousussa se ei pelleillyt ja antoi kerätä ohjatkin käteen asti rauhassa.

Jo Jaskan lämmittelyravi oli kivaa. Tuntui kuin olisin ajanut viimeisen vuoden pienellä kinneriautolla, jolla ei päässyt moottoritiellä ohittamaan, ellei tie ollut tyhjä Lapualle asti. Nyt olin saanut alleni ihan toisenlaisen menopelin, jonka suuri moottori karjahteli ja joka kiihtyi turbon avulla saman tien niin että selkä painautui syvälle penkkiin.

”Mä oon ollu liikaa Alexin kanssa”, tunnustin Jaskalle kesken ravin, mutta se ei vastannut. Työtä tehdessään se keskittyi alusta loppuun asti hommiinsa.

Tällaisella hevosella minä osasin ratsastaa. Tällaisella hevosella minä halusin ratsastaa. Tuntui ihanalta, kun oli suunnitelma. Tiesin, mitä tehdä. Ymmärsin Jaskaa. Käsitin, että sen halvahko hinta johtui siitä, miten surkea ratsu se muka oli. Sen surkeus puolestaan johtui selkäongelmista, jota ei ollut havaittu, ja sen selkäongelmat johtuivat sen suusta. Kun sitä ratsasti äärimmäisen hellästi tavallisella omppukuolaimella, se meni kuin unelma, vaikka oli tietenkin hyvin jäykkä kyljistä ja selästä. Huomenna Jaskalla olisi hammaslääkäri, ylihuomenna kunnon hieroja ja sitten kevyen taluttelun lepopäivä. Viikon päästä sillä pääsisi kokeilemaan kunnolla ratsastamista, mutta tunsihan sen käteen, että se oli erinomainen hevonen ja minulle yhtä sopiva kuin Ukko oli ollut.

”Sitä mä vaan Jaska ihmettelen”, juttelin maneesin hiljaisuudessa, jottei Jaska niin epäileväisesti kyttäisi ovelle, ”että mistä mulle kerääntyy hevoset, joilla on kaikkein typerimmät nimet. Mä en tiedä, kumpi sun nimistä on edes rumempi. Jaska vai Big in Japan. Onneksi sä et sentään ole Tiny Kitten Kisses.”

[OskariOsallistuja]

Heti Rahkamaan Fannin jälkeen
Käkiharjujen kisaviikonloppu 2.-3.3.2024

”Mä myyn sut mustalaisille”, Alex uhkasi sormi ojossa, kun ratsasti minua kohti Käkiharjujen maneesin suunnasta. Jaaha, hänen suorituksensa oli nyt ohi, eikä se ilmeisesti ollut mennyt putkeen. Nyt ei tarvinnut enää olla kateell — siis ei tarvinnut enää jännittää.

Vilkuilin varmuuden vuoksi ympärilleni. Alex osasi olla niin nolo joskus: päästeli suustaan kaikenlaista. Vaikka hän ei varsinaisesti tarkoittanut pahaa, hän loukkasi jotakuta ihmistä tai ihmisryhmää suurin piirtein kolmesti tunnissa. Käkiharjujen tunnelmallisessa pihassa kävi kisojen vilinä ratsukoiden tullessa ja mennessä maneesiin ja sieltä takaisin. Kukaan ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan Alexia pöyristynyt ilme kasvoillaan. Huh. Ehkä hän ei ollutkaan sanonut viimeisintä tölväisyään niin äänekkäästi kuin olin luullut.

”Mä en tajua miten mä annoin sun raahata mut tänne”, pienikokoinen ratsastaja jatkoi marmatustaan suuren hevosensa selässä, vaikka aukoi jo kypäränsä hihnaa. Se ei suostunut aukeamaan, joten Alex puri äkäisesti ratsastushanskaansa ja veti sen hampaillaan kädestään, jotta sai kypäränsä avattua. Saman tien sekä kypärä että hanska lensivät minua kohti, mutta onneksi osasin odottaa sitä ja sain ne kiinni. ”Mä en kestä että mä pilaan viikonloppuni sillä että mä tuun tänne häviämään…”

Tetris, joka oli ihan liian suuri ratsu Alexille, oli hikinen koululuokkansa jäljiltä. Luonteeltaan se oli kuitenkin Alexille täydellinen: ei hötkyillyt lentävän kypärän takia eikä muutenkaan. Olisin halunnut sanoa sen emännälle, että nyt alas sieltä, että saadaan hevoselle loimi. Plusasteita oli pari, mutta vaikka viima ei käynyt tallipihassa, kyllä Tetris siinäkin säässä hikisenä vilustuisi ja menisi jumiin. Alexia oli kuitenkin turha hoputtaa. Jos komentaisin häntä, hän juurtuisi yhä syvempään satulaan, eikä kiusallaankaan tottelisi. Kun hän sai paasata ja touhuta omaan tahtiinsa, lopulta hän tuli itse alas nopeammin kuin mitä olisi milloinkaan käskemällä tullut.

Tetris pärskähti ja ravisteli itseään, kun sai loimen ylleen. Ilmeisesti luokka ei sitten mennytkään niin penkin alle kuin Alex esitti, kun hän ei ottanut satulaa pois loimen alta: löysäsi vain satulavyötä. Olisin halunnut olla iloinen Alexin ja Tetriksen puolesta, mutta en pystynyt ihan aidosti. Oma hevoseni oli jo pakattu traileriin: me sijoittuisimme jälleen ihan hännille. Oli kova työ päästää Alexin papatus toisesta korvasta ulos samaan aikaan kun se tulvi toisesta sisään, kun häviöputki painoi niskasta ryhtiä kumaraan.

”Mikä siinä radassa meni niin pieleen sitte?” kysyin siinä vaiheessa, kun Alex piti pienen hengitystauon.
”Kaikki”, hän ilmoitti napakasti. ”Rahkamaan se Fanni on meidän edellä.”
”Siis — hä? Te pidätte kakkossijaa?”
”Jees indeedios.”
”Ja se on paskasti sun mukaan — oota — about prosentin huonommin meni kun sillä Fannilla ja sä oot hermona?”
”Mä oon aina ollu parempi kun joku Rahkamaan Fanni!” Alex tokaisi, ja taas minun oli varmistettava, ettei kukaan kuullut sellaista lausuntoa.

Meinasin vastata jotain, mutta loin katseeni kiltisti alaspäin: pitelemiini Tetriksen ohjiin. Hengitin kerran syvään, että saisin pidettyä suuni kiinni. Sitten ojensin Alexille hänen hevosensa ohjat. Lopputalven sulavat lumikasat ja kaljuina törröttävät koivut näyttivät yhtäkkiä tosi rumilta, ja olisin halunnut lähteä ajamaan kotiin.

”Mihin sä nyt meet?” Alex huhuili perään hevosensa viereltä.
”Kahville”, sanoin olkani ylitse potkiskellen pikkukiviä matkallani maneesille.
”Tuoksä mullekki?”
En. Hae itse. On siinä ihme kaveri kun kehtaa valittaa prosentin erosta johonkin Rahkamaan Fanniin, kun meikäpoika ei sijoittuisi edes kahdenkymmenen parhaan joukkoon. Taaskaan.
”HÄ?”
”Joo joo.”

Alex ja Tetris sijoittuivat toisiksi — heti sen Rahkamaan Fannin jälkeen.
Ruusuke: EQP.

[OskariOsallistuja]

Oskari ja Kissi Tulip Carnevaleilla. Tässä lienee meneillään viimeiset lämmittelyhypyt, mutta kukaan ei saanut Oskarista kunnollisia kuvia itse kilpailusuorituksen aikana.

Linet Starsnip/dA, muokattu
Isompi kuva

[OskariOsallistuja]

Pörröharja

Kiva.

Oli mennyt jo varmaan tunti, mutta Kissi näytti rölliltä. Sen harja oli ollut aluksi minipienellä letillä, mutta se oli kiristänyt liikaa ja pärvönnyt, kun jouhet olivat niin lyhyitä. Nyt se oli ylhäältä sykeröillä, joita ei ollut mitään järkeä jatkaa alas asti, koska nekin näyttivät räjähtäneiltä. Sitä paitsi todennäköisesti nekin kinnaisivat, kun laittaisin sen venyttämään niskaansa.

Että tosi kiva.

Niin se vain oli, että saataisiin mennä Tulip Carnivaleille tukka auki. Kissillä ei vain ollut niin montaa ja niin pitkiä harjajouhia. Minun sorminäppäryytenikin oli olematonta. Mitä jos valelisin Kissin harjaan Eri-Keeperiä ennen kisaviikkoa ja ajaisin koko roskan pois sitten kotona? Ainakaan omalla iholla se liima ei nimittäin kirvellyt tai haitannut, jos sitä menisi vähän harjanjuureen. Mutta pitäisikö sekään terävänlyhyitä jouhia paikoillaan? Se nyt vasta olisikin ihan tuplakiva, jos liimajouhet törröttäisivät tuolla tavalla, enkä voisi niille yhtään mitään. Sitä temppua kun ei voinut kokeilla etukäteen, ja kisapaikalla olisi sitten kiva keksiä, millä saisin ajettua koko liimaisen tukan millin sängelle.

Vielä mahdollisesti kivempi asia olivat minun omat hiukseni. En ollut saanut mentyä parturiin vieläkään. Tallilla koko kuontalon sai työnnettyä pipoon piiloon vielä kun oli periaatteessa talvi, vaikka lämpöasteita oli tänäänkin kahdeksan. Tulip Carnivaleilla se ei kävisi. Voi vitsit, miten upeaa olisi mennä nuttura niskassa kaljulla hevosella. Seuraavana prinsessa Oskari ja Tiny Kitten Kisses. Oskari has had some health issues but she’s okay now. Tosi hienoa. Eihän se olisi minun osaltani ollut kuin varata parturiaika, mutta sekin oli niin kamalaa, kun vieras ihminen kosketteli päätä. Toisaalta keittiösaksilla tehty kampaus jäisi kypärän alle piiloon, niin että nyt voisi keskittyä murehtimaan Kissiä.

Silloin ohitsemme syvemmälle suuliin purjehti Nelly. Moikkasin nyökkäämällä, mutta hän pysähtyikin.
”Miten suloinen trulli!” Nelly ihasteli.
”Ei kun mä mietin, miten tän harjan saa kisoissa”, selitin ennen kuin rekisteröin lausunnon vitsiksi.
”Ei Sintti kun sä. Tässä sulle muna.”

Otin hölmistyneenä vastaan Kinder-munan, jonka Nelly kaivoi taskustaan. Hän otti jo muutaman askeleen kauemmas, mutta peruutti ne sitten takaisin. Ilmeisesti muillakin oli pitkät piuhat kuin minulla, koska pakitettuaan Nelly loi katseensa Kissin harjaan.

”Mä sanoisin että leikkaa sille semmonen tasanen ratsuharja”, Nelly tuumi. ”Et sä oikein muuta voi.”
”En mä halua”, mutisin ja työnsin Kinder-munan taskuuni rikkoutumaan.
”Ei se kyllä noin voi siellä reissussa olla.”
”Joo mut tää on tästä edestä lyhyempi kun tosta keskeltä. Jos mä leikkaan sen kaiken näin lyhyeksi, niin se nousee vielä enemmän pystyyn.”
”Niin se taitaa kyl olla…”

Kissi seisoi yhtä rauhassa paikallaan kun koko letitysten sarjan ajan. Nelly katsoi sen niskaa silmät sirrillään. Kun katsoin itsekin, huomasin typerien sykeröiden purkautuneen aina vain lisää.

”Et sä noin kyllä mee minnekään”, Nelly sanoi joko Kissille tai minulle.
”Onko kiellettyä, vaarallista tai epäeettistä liimata hevosen harja alas?” kysyin, koska se tuntui olevan ainoa vaihtoehto, vaikken ollutkaan sitä alun perin tosissani ajatellut.
”Riippuu millä. Ei se kiellettyä oo millään, mutta riippuu liimastakin että onko vaarallista. Mä koettaisin ensin kuitenkin vaikka sokerivettä. Sillon ei ihan välttämättä joudu ajaa koko harjaa alas kesää vasten, vaikka voi olla ettei jouhet siitäkään tykkää.”
”Luulis että siitä tulis sokerivedellä vaan jäykempi ja hirveämpi…”
”Saispa hevosille hiustenpidennyksiä. Susta sais tarpeeksi karvaa Kissin harjaan.”

Meinasin vastata jotain, mutta päädyinkin kääntymään kärsivällisesti seisoskelevaa Kissiä kohti. Joo, se ainakin oli päätetty nyt, että minä leikkaisin hiukset tänään heti kotiin päästyäni.

”Arvaa kuka vois muute tietää, mitä siihen voi laittaa!” Nelly kysyi iloisena.
”No? Sonja ja Marshall? Mä luulen, että mä tiedän melkeen yhtä monta kisakikkaa ja silmänkääntötemppua… Mitkään ei auta…”
”Ei! Kun Niklas. Luulis, että sillä olis tiedossa jotain ihmisten aineita, jotka ei olis vaarallisia hevoselle kerran käytettynä. Ja sais varmasti pitää ton harjankin.”
”Nii joo se on muute parturi”, muistin, mutta ajattelin omia hiuksiani enkä hevosen.
”Sit saat luovuttaa ja vaikka liimata ton, jos sillä ei oo mitää ainetta tai taikasauvaa tohon. Mutta nyt mä meen jakaan nää loput pääsiäismunat noille trulleille. Pitää noiden muualta tulleidenkin oppia, että täälläpäin ei pääsiäisnoidat virvo, vaan trullit trullittelee ja vasta tänä viikonloppuna. Nii ja kai sä tuut Poolanmettän pääsiäisvalakialle? Pasi on menossa talutusratsuksi ja Skotti vetämään kärryjä ja tarvis muitakin taluttajia kun mut.”
”Noita — no — katotaan. Jos ei muita tuu tarpeeksi niin mä tuun. Mä soitan nyt sille Niklakselle kun mä oon ratsastanu ja katotaan.”

Niin meni Nelly menojaan. Kissin sykeröt olivat hetki hetkeltä rumemmat. Se ei itse ollut moksiskaan, mutta haisteli Kinder-munaa taskustani, kun pyöritin sen sotkuisia sykeröitä auki. Päätin olla vaivaamatta Kissin harjalla enempää mieltäni tänään, koska Niklas saattaisi ihan hyvin sittenkin olla velho tai trulli ja keksiä jotain. Sitä paitsi vaikka Kissillä oli maailman rumin ja hirvein ja ohuin pörröharja, olihan se muuten ihan söpö. Ehkä se saataisiin Tulip Carnivaliin mennessä siihen kuntoon, ettei se herättäisi negatiivista huomiota räjähtäneisyydellään. Positiivisen puolelle sen olemusta ei saisi kuitenkaan venytettyä muiden kiiltävien ratsujen rinnalla, mutta toivottavasti luokat menisivät putkeen. Sitten kukaan ei kehtaisi ainakaan ikinä hirnua pörröharjaiselle hevoselle nimeltään Tiny Kitten Kisses.

[OskariOsallistuja]

Ainakaan luovutusvoittoa emme anna

En täyttänyt enää vammaisratsastajan kriteereitä. Olin täyttänyt vielä vähän aikaa sitten, mutta silloin en ollut ollut siinä kunnossa, että olisin osannut tai pystynyt tekemään asialle yhtään mitään. Jos olisin osannut ja pystynyt, en olisi siltikään varmasti toiminut. Vaikka vammaisurheilija oli urheilija siinä missä kuka tahansa muukin urheilija, minun ratsastajan identiteettini taisi riippua osaksi siitäkin, keitä vastaan kilpailin. Vastustajani ei ollut nimittäin ennen ollut minä itse, niin kuin urheilijan kuului sanoa. Nyt se kuitenkin oli, tai oikeastaan toinen puoli ruumiistani, joka ei tehnyt osuuttaan niin kuin piti.

Seuraavaksi tärkeimmät vastustajat olivat kuitenkin nimiä osallistujalistoilla. Sellaiset sanat kuin Antonini, Käkiharju ja Reyes saivat minut puremaan hampaita vielä tiukemmin yhteen, tekemään vielä vähän lisää, yrittämään vielä hieman kovemmin. Olin tuntenut samanlaista outoa metallinmakuista tunnetta vain ihan pari kertaa, kun olin joutunut puolustamaan itseäni nyrkeillä. Se maku ja se tunne eivät kuuluneet hevostallille, hölkkälenleille ja salille, mutta niistä sai hullun voimat. Kilpailut olivat menneet surkeasti onnettomuuteni jälkeen ja olin valmis luovuttamaan Tulip Carnivalin todennäköisen häviön jälkeen, mutta en herran tähden yhtään aikaisemmin. Koska en ollut vetänyt sittenkään osallistumistani pois, minähän osallistuisin niin täydestä sydämestäni, ettei sellaista ole ennen nähty.

Kissikin sai minusta energiaa. Sen askel oli kauniimpaa kuin koskaan, vaikka en muuttanut mitään muuta kuin ratsastuksen tärkeintä asiaa: asennettani. Sen silmille laskeutui samanlaiset laput kuin minun silmilläni jo oli. Kun aloitin harjoittelun, en ensin välittänyt isästä, jos hän sattui olemaan paikalla Noeulin tai minun itseni takia. Sittemmin en enää muistanut koko isän olemassaoloa. Huomasin, että Kissin ravi oli reipas, kaunis, hyvänmallinen, ja kun se pysähtyi, se pysähtyi täsmälleen keskelle kenttää, täsmälleen tasajaloin ja yhtään ennakoimatta ja hidastelematta ensin. Se oli niin kuin pattereilla toimiva muovihevonen, josta katkaistiin virrat täsmälleen silloin, kun minun pohkeeni oli merkkinä pitämäni kirjaimella merkitsemättömän puomin kohdalla.

Olin ankara muovihevoselleni ja vaadin siltä paljon. Se päti kuitenkin vain ratsastamiseen. Kun hommat oli tehty ja liu’uin päivä päivältä ketterämmin ja jalat kipeämpinä alas Kissin selästä, se hinkkasi silmiään ja otsaansa rintaani. Annoin sen tehdä niin ja rapsuttelin sitä pitkään. Sellainen hikoilu mahtoi kutittaa. Kissi kuitenkin pärskähteli tyytyväisenä aina hetken hinkattuaan, eikä koskaan vastustellut töihin lähtemistä.

Toisina päivinä venyttelimme porkkanan- ja omenanpalojen avulla. Siitä Kissi piti. Sillä ei ollut jumeja tai muita ongelmia alun perinkään, mutta vimmainen treenaaminen vaati vimmaista venyttelyä ja varmistelua. Hierojaa en ollut kutsunut tämän projektin takia vielä, koska Kissi venyi yhtä paljon kummallekin kyljelleen ja hamuili helposti herkut suihinsa etujalkojensa välistäkin. Sen kaikkia jalkoja sai taivuttaa, eikä se värähdellyt tai väistynyt, vaikka sitä paineli sormillaan mistä kohdasta tahansa, ja voi miten paljon minä painelinkin.

Maaliskuun lopussa alkoi kaikesta vimmasta huolimatta väsyttää. Hevonen olisi jaksanut, mutta minä en. Menin silti tarhalle hakemaan ratsuani hommiin. Silloin Kissi juoksi portille ruman lyhyeksi nyrhitty ohkainen harja askelien tahdissa tutisten ja hörisi sieraimet suurina ja silmät pullistuneina niin kuin emänsä takaisin saava varsa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja vinosti, ja sulavalla hangella Kissiä seurasi paljon suurempi musta hevonen, sen varjo, melkein kuin Ukon haamu. Hieroin tammani naamaa melkein väkivaltaisesti, sillä olin vasta vähän aikaa sitten ymmärtänyt, että se rakasti sitä, ja otin hevosen varjoineen mukaani. Rauhallisten tapojensa vastaisesti Typy pärski ja tanssi ja olisi halunnut leikkiä. Ei se ollut enää hetkeen aikaan ollut minulle pelkkä ratsu, mutta voi millaisen ratsun minä kohta Tulip Carnivalissa ihmisille näyttäisin. Täältä me tulemme, Oskari Susi ja Tiny Kitten Kisses, emmekä me ainakaan luovutusvoittoa muille anna.

[OskariOsallistuja]

Luusereita yhdessä

Kissi oli mennyt hyvin juoksutuksessa. Se oli tasapainoinen, kaikki askellajit olivat puhtaita, ja se ei hidastellut toimiessaan pyyntöjeni mukaan. Ymmärsinhän minä, että vika huonoon kilpailumenestykseen oli minussa, mutta jotenkin olin silti toivonut, että löytäisin jotain epäpuhdasta hevosesta. Vaikka Kissi oli oikein mukava ja näppärä ratsu, minun oli silti helpompaa korvata se kuin itseni.

Vaikka hevosenomistajan kuuluisi olla onnellinen, kun ratsu on kunnossa ja hyvä, minusta tuntui ontolta kävelyttäessäni Kissiä maneesilta takaisin suuliin. Taputin sen kaulaa vielä mennessämmekin. Ei tuntunut vihaiselta. Tuntui väsyneeltä. Nyt taisi olla minun aikani luovuttaa. Kissille tulisi varsa, mutta sen jälkeen lieni sen aika jatkaa eteenpäin. Sillä olisi mahdollisuuksia vielä jonkun toisen ratsastajan kanssa, ja varsahan menisi isälle vieroituksen jälkeen. Koska en tahtoisi olla pelkkä valmentaja, minun aikani hevosihmisenä oli kai sitten määrä päättyä. Ajatus toivomisesta, yrittämisestä, taistelemisesta ja sitten yhä uudelleen ja uudelleen pettymisestä oli liian harmaa ja toivoton.

Suulissa näkyi liikettä. Kirosin hiljaa mielessäni. Ainahan siellä joku oli, mutta olisivatpa kaikki kerrankin olleet muualla. Minusta tuntui kuin olisin menossa aloittamaan Kissin hyvästelyn, enkä sen jalkojen kylmäystä. Katsoin hevostani jotain tukea saadakseni. Se näytti ihan rauhalliselta ja tyytyväiseltä: korvatkin kuuntelivat rennosti ennemminkin sivuille kuin suuliin. Hengitin oikein syvään ja otin viimeiset askeleet suulin hämäryyteen.

Kirkkaan auringonpaisteen jälkeen suulissa näkyi pelkkää mustaa. Hapuilin parkkipaikan puoleisen aukon reunoja, jotta löysin ketjut, joilla hevoset tavattiin kiinnittää. Kiinnittäisin Kissin vain toiselta puolelta. Lukkojen kiinnittäminen ja etenkin aukaiseminen oli edelleen vaikeaa.

”Hei”, sanoin liikkeelle suulissa samalla, kun sain kalastettua ketjun otteeseeni. Olisipa se Eetu, pliis ole Eetu. Eetu ei juttele eikä kysele, ellei itse mene oikein nyhtämään puhetta.
”Moi”, kuului kuitenkin naisen ääni. Kesti pari sekuntia ennen kuin se yhdistyi oikeaan nimeen ja kasvonpiirteisiin. Voi hitsi. Minja. Kiinnitin lukon ja yritin manata Minjan muuttumaan vaikka Alexiksi. Tyhjä suuli olisi paras vaihtoehto, mutta Alex oli edes niin tuttu, ettei meidän tarvitsisi rupatella. Minja ei kuitenkaan muuttunut miksikään.

Kun silmäni tottuivat hämärään, hahmotin Minjan harjaavan Liljaa. Suulin jonkinlaisen tukipuun muodostamalla orrella oli loimi, ja maassa makaavat mytyt tunnistin paksuiksi kuljetussuojiksi. Liljan hännässä oli pinteli.

”Kisoista tulossa?” kysyin ennen kuin hiljaisuudesta ehti tulla outoa.
”Joo”, Minja vastasi. Hän oli ilmeisesti ihan yhtä puhelias kuin minäkin.
”Miten meni?”

Minjasta pääsi niin syvä ja niin tiukasti huulten raosta päästetty huokaus, että ensin luulin Liljan hörähtäneen. Kissin korvatkin käännähtivät äänen suuntaan ennen kuin se ryhtyi tarkkailemaan taas rennosti parkkipaikkaa tai kuistilla nojailevaa Nellyä. Kumarruin tunnustelemaan hevoseni jalkoja.

”Ei kauheen hyvin”, Minja sanoi lopulta kireästi. ”Neljänkymmenen sentin luokka ja… No, ei menny hyvin.”
”Voi ny”, kommentoin rakentavasti. ”Mikä meni pieleen?” lisäsin kun tajusin, ettei repliikkiään voinut jättää sellaiseksi tyngäksi. Kissin oikean puolen jalat tuntuivat hyviltä. Ei nestettä. Ei ihmeellisiä kuumotuksia.
”En mä tiedä. Ehkä mä en jotenkin osaa ratsastaa enää. Tulip Carnival on tulossa ja mä ajattelin, että pitäisiköhän mun perua se ilmoittautuminen. Turhaa me mennään sinne asti häviämään, kun ei tää suju.”

Kiersin Kissin toiselle puolelle vähän niin kuin paremmin piiloon. Vilkaisin Minjaa samalla salaa. Hän oli hinkannut poskiaan tai silmiään ilmeisesti turhautuneena niin, että poskipäät olivat ihan punaiset. Tiesin, että minun kasvoni näyttivät samalta.

Tunnustelin Kissin vasemman takajalan huolellisesti ennen kuin sain päätettyä, mitä nyt kuului tehdä. Pitikö todeta, että voi harmi, vai tarjota jotain vertaistukea? Meistä kumpikaan ei osannut enää ratsastaa, mutta ilmeisesti Lilja oli hyvässä kunnossa niin kuin Kissikin. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

”Mä mietin samaa Tulip Carnivalista”, sanoin piilosta Kissin takaa.
”Ai että meidän pitäis perua ilmoittautuminen?” Minja kysyi epäuskoisena.
”Ei kun mun ja Kissin. Me ei olla saatu mitään järkevää tulosta myöskään aikaan sitten… No. Melkein vuoteen. Eikä ole Kissin syy.”
”No onhan teillä menny hyvin! Voittoja on tullu ja…”
”Joo: vuosi sitten. Menihän teilläkin paremmin, kun kuljitte siellä Trevorilla, vai mikä sen nimi olikaan.”

Minja naksutteli kieltään. Kissin vasen etujalkakin oli kunnossa, mutta siinä oli jokin naarmu. Ehkä siihen oli lentänyt kivi, enkä ollut huomannut jälkeä ennen juoksutusta. Rupeutunutkin se oli.

”Pitäisköhän meidän sitten olla yhdessä luovuttajia?” Minja kysyi yhtäkkiä jo ihan vähän hymyä äänessään.
”Se kyllä jakais sen päivittelyn, mikä siitä seuraa, kahteen osaan. Toinen vaihtoehto on ilmeisesti olla yhdessä häviäjiä, jos ei jotain ihmeellistä käännettä tapahdu.”
”Sekin vois toimia.”

Hinkkasin nenää, koska sinne oli lentänyt varmaan puoli kiloa Kissin karvaa pelkästään jalkojen koskemisen takia. Tavallaan tuntui hyvältä, ettei ollut ainoa luuseri. Ehkä oli ollut hyvä, ettei suuli ollutkaan ollut tyhjä.

[OskariOsallistuja]

Totoa Käkiharjuilla

”Mä ilmoittaudun Käkiharjujen kilpailuihin”, sanoin Alexille, kun harjasimme hevosia. Olin luvannut itselleni, etten sotkeutuisi kenenkään toisen treeni- tai kisakuvioihin enää hetkeen, vaan lepäisin, mutta niin vain Alex ja Tetris olivat tulossa mukaan ja saamaan vinkkejä, kun olin lähdössä ottamaan Kissin kanssa vähän tuntumaa oikeasta ratsastuksesta maneesin puolelle. Kaiken lisäksi minä olin ehdottanut, ei vaan vinkunut heitä mukaan, ei Alex. Hyvä nyt taas, Oskari. Hienosti levätty.
”Jaa”, Alex totesi. Hän joutui nousemaan varpailleen, että sai satulan nostettua suurin piirtein hevosensa selkään. Sitten hänen oli hypättävä hieman, jotta hän sai sen oikeaan kohtaan. Jakkaroita olisi ollut kyllä.
”Niin että. Ne olis toinen ja kolmas päivä. Nyt viikonloppuna siis.”
”Just.”
”Ja tänään voi ainakin vielä ilmoittautua. Se ilmoittautumislomake on mulla kännykäs auki.”
”Vitsi sä oot kyl reipas?”
”Siihen pystyy ilmottaa useemman kilpailijan samalla lomakkeella.”
”Mitä sä ajat takaa.”
”En mitää…”

Ehdin nähdä Alexin mulkaisun, mutta menin sitten vähän niin kuin piiloon Kissin eteen. Sillä oli niin pieni naama, ettei ollut tosikaan. Se tuntui yhä hevoselta, josta olin nähnyt joskus unta, eikä edes hyvällä tavalla. Onneksi minulla oli sen treenistä paljon selkeämpiä muistikuvia kuin oikeastaan mistään muusta. Olin melko varma, että tiesin, mitä olimme viime aikoina suurin piirtein tehneet. Jos se kaikki oli totta, meidän pitäisi pystyä kyllä kilpailemaan pienissä korkeiden luokkien kisoissa nyt. Jos taas se kilpailu menisi ihan okei, voisimme tähdätä johonkin isompaan vaikka keväällä tai kesällä. Ainakin Kissi näytti tosi hyväkuntoiselta. Järjestelmällinen läpiratsastus oli ainoa keino selvittää, oliko se oikeasti sellainen.

”Mä meen jo”, mutisin Alexille ja lähdin Kissin kanssa maneesille. Se oli sellainen kevyt talutettava: ei yhtään menossa hajujen tai vaistojensa perässä niin kuin… Niin kuin moni muu hevonen. Vaikka nyt moni isän hevonen. Ylipäätään moni hevonen ketään tiettyä tarkoittamatta! Maneesissa se kääntyi pää oven suuntaan ja seisoi paikoillaan, kun nousin selkään, vaikka Alex potkiskeli inhottavasti kengänpohjillaan maata tullessaan juuri silloin Tetriksen kanssa mukaan.

”Lämmittele se niin mä katon vähän tätä”, komensin Alexia.
”Eeei vittu ku mä oon niin tyhmä että mulle pitää erikseen sanoa että –” Alex alkoi marmattaa, mutta hiljainen höpötys hukkui nopeasti Kissini askeliin, kun liukenimme paikalta.

Joo-o. Kevyt oli. Oli niin kuin unihevoseni. Kissi vaati hyvin keveää kosketusta ja kuunteli koko ajan ihan ensiaskelista asti. Joku, joka oli ratsastanut aina alkukäynneistä asti, joku päämäärätietoinen oli mennyt sillä. No hyvä nyt taas, Oskari, pikkasen omakehua tähän väliin: kuka muu sillä nyt olisi muka mennyt kuin sinä itse? Joo ihan sama — siis hevonen kulki virkeästi, laiskottelematta jo käynnissäkin, ja kun sen laittoi ihan tavalliselle pikku voltille, siitä tuli pyöreä, eikä sitä tarvinnut muuta kuin muistutella sisäpohkeella pysymään radallaan ja ohjata painoavuin. Kaula olisi varmaan nätimmin ruumista johdattamassa heti, kun ottaisi ohjat käsiin.

Ravi hevosella oli pienen pientä, kun oli tottunut ratsastamaan sellaisilla kuin — tai no ylipäätään ihan toisenlaisilla hevosilla, niin kuin vaikka joillain iskän hevosilla, vaikka oreilla. Olin varma, että kun olisi aika ryhtyä kokoamaan Kissiä paremmin lämmittelyn jälkeen ja tekemään oikeita töitä, ravi olisi kyllä ookoo. Sitä pitäisi vain ajaa tarpeeksi eteenpäin, ettei se pomppisi tällä tavalla illmaan niin kuin liian kireillä jousilla. Jalkojaan se ainakin nosteli ihan itsenäisesti ihan niin kuin se oli tehnyt unihevosenakin. Helppoja avaavia liikkeitä, niin kuin pohkeenväistöä, se ei moittinut, mutta kyllä tämä ravi sen heikkous oli.

Laukassa Kissi oli ketterä hevonen. Siinäkin liike suuntautui enemmän ylös kuin toivoisin, vaikka usein saikin painia ihan päinvastaisen ongelman kanssa. Laukanvaihdoissa se oli kuitenkin jokin suurmaisteri. Toista niin tarkkaa ei tainnut tässä tallissa ollakaan. Tai ihan kovin monessa tallissa ylipäätään. Kissi oli ihan toista luokkaa kuin — no jotkut, vaikka jotkut isommat. Vaikka perus isot puoliveriorit. Takaisin raville se siirtyi töksähtämättä, ja kun ihan vähän laski ohjaa alaspäin, se oikein työnsi selkäänsä ylöspäin. Jep, oli tällä joku ratsastanut. Ei kun siis olinhan minä tällä ratsastanut.

Koko ruumiini toinen puoli oli jäykempi kuin toinen. Jotenkin hitaampi. Jouduin keskittymään siihen paljon enemmän kuin olisin halunnut, ja huomasihan sen sokeakin, miten se vaikutti. Kissi oli varmaan tottunut siihen, raukka, mutta silti suoraan meneminen ja luotisuorassa pysyminen ihan missä tahansa askellajissa vaati ponnisteluja ja oli ihan kohtuuttoman vaikeaa ja kömpelöä. Kaikenlaiset taivutukset vasemmalle sujuivat, mutta oikealle taivuttaessani söin vahingossa huulteni sisäpinnat verille kun yritin saada jalan tottelemaan käskyjä. Kissillä oli kuitenkin pitkä pinna niin amatöörimäiseltä vaikuttavan ratsastajan kanssa.

”Hei”, Alex huhuili jostain kesken kaiken, kun värkkäsin ravissa Kissin askelta suuntautumaan hieman enemmän eteen.
”No?” murahdin hikisenä. Vitsit kun keskeytetään aina kun alkaa vähän sujua.
”Emmä tiiä, sä vaan ite halusit meidät mukaan että voit antaa vinkkejä, mut jos sulla on ny siinä…”
”Ai nii joo. No voi ny… No. Joo mä katon.”
”Ääh, ei tartte. Mee sä nyt vaan sen kaa. Sitä paitsi mä tiedän että meillä menee hyvin”, Alex virnisteli.
”Mistä sä muka tiedät sen?”
”Mä oon rakentanu sun sen treeniohjelman päälle Nellyn kaa ja me ollaan tehty hyvä tulos joka kisoissa, ja sijoituksia on tullu, eiks nii Tetriino?”

Alex taputti Tetristä tosi väkivaltaisesti ja hieroi sitten sen kaulaa koko pienen ruumiinsa painolla. Kissi olisi inhonnut tuollaista. Tetris näytti siltä kuin olisi hymyillyt, jos olisi osannut. Niin kuin tunnelin päästä muistin kisat, mutta en miljöötä. Isän autolla oli menty, muutamankin kerran. Alex ja ruusuke, nukkuva Alex, joka ikisellä matkalla nukkuva Alex…

”Eiks niin että meki ollaan kisattu?” kysyin varovaisesti siltä varalta, että se osa olisikin unta.
”Joo, ootte te yleensä ollu mukana.”
”Miten meillä on menny?”

Alexin suu puristui sellaiseen omituiseen myötätuntoiseen hymyilmeeseen, jossa hänen huulensa katosivat kokonaan. Pääkin oikein kallistui.

”Niinkö huonosti?” kysyin ja tunsin miten niskaa pisteli. Hyvä nyt taas Oskari, olisit pysynyt kotona. Hienosti häpäisty koko maine ihmisten ilmoilla. Häpäisit itsesi, häpäisit hevosesi, häpäisit —
”No sä oot kyllä ratsastanu aivan vitun ihmeellisiä ratoja”, Alex paukautti.
”Mitä mä oon sitten tehny?”
”Muistatsä miten Hello ratsastaa?”
”Niinkö huonosti!” älähdin niin että Kissi nytkähti allani. Voi ei oikeasti!
”No ei! Ei ei! Mut tiedäksä kun se haahuilee silleen ja kattelee maisemia…”
”Voi ei…”
”Ei mut hei Oskari. Älä nyt viitti, kun ne on kuitenkin ollu hyväksyttyjä suorituksia.”

Uuuu, hyväksyttyjä suorituksia, vau. Vaikka istuisin hevosen selässä pakkopaidassa silmät sidottuina ja ilman happea tai sielua, ratsastaisin hyväksytyn suorituksen. Ei vitsi mikä saavutus. Suden Oskari on käynyt vähän ratsastelemassa, vähäsen harrastelemassa kisoissa asti, no niin, saanut oikein hyväksyttyjä suorituksia, ai että!

”Oispa koulukisois totoa”, Alex kuului haaveilevan.
”Minkä takia?”
”Nyt olis täydellinen hetki lyödä vetoa sun puolesta. Vitsi mä oisin miljonääri. Arvaa mitä mä ostaisin. Mä ostaisin bemarin, ja sit semmosen kodin missä mä saisin sen bemarin lämmitettyyn talliin, ja sit kerran viikos siivoojan, tai ehkä kaks, ja mä en koskaan enää tekis ruokaa ite vaan söisin vaan ulkona ja–”

Alex jatkoi papattamistaan ja katseli maneesin kattoon. Hymy nousi huulilleni, mutta piilotin sen varmuuden vuoksi tuijottamalla Kissin ohutta harjanlirvaketta. Jos minua oli joskus pidetty kilparatsastajana, se maine oli nyt ainakin mennyt. Toisaalta olisiko minusta enää kilparatsastajaksi nytkään? Vaativa A nyt menisi Kissin kanssa, mutta ei näin jäykällä ruumiinpuoliskalla ratsastettaisi oikeiden ihmisten luokkia. Oliko sillä toisaalta ihan niin kauheasti väliä, kuin olin luullut? Minulla oli kiva hevonen tässä, ja vielä muutama ihminen, jotka puhuivat minulle niin kuin olisivat koko uneni ajankin pitäneet minua ajattelevana ja elävänä olentona.

[OskariOsallistuja]

Oskari ja Mehukatti

[OskariOsallistuja]

Valmentajanvaihdos

Jotenkin tallille lähteminen tuntui tallille paluulta. Tiesin ja ymmärsin, etten ollut ollutkaan poissa, mutta kaikki velvollisuudet tuntuivat ylivoimaiselta suorittaa. Tarvitsin yhä tallityöntekijän paikkaa, joka minulla ihme kyllä oli, vaikka en ollutkaan voinut suoriutua siitä millään mittapuulla hyvin: se oli siis jaksettava. Samoin tarvitsin välttämättä hevosen, joten vaikka isä suositteli Kissin laittamista vaikka ylläpitoon tai hänelle hetkeksi, se ei ollut vaihtoehto. Muusta piti kuitenkin karsia: ei valmennuksia ennen kuin jaksaisin paremmin.

Yhdestä projektista eroaminen tuntui kuitenkin aivan ylivoimaiselta, ja se projekti oli Typy. Hello ratsasti sillä itse, vaikka olinkin ajatellut, että juuri se osa olisi ollut unta. Muistin selkeästi vain siihen asti, kun olin saanut Typyn toimimaan itse ja Hello oli ryhtynyt opettelemaan kunnolla ratsastuksen perusteita. Siinä hän vain kuitenkin meni ympärilläni, Hello siis, ihan itse omalla Typyllään, kun katselin kentän keskeltä. Peruskomennot menivät vieläpä ihan mahtavan hienosti. Mitään lisättyä tai mitään kunnolla koottua en jaksanut kuitenkaan edes ajatella. Haluaisin nähdä, miten Typyn kehitys jatkuisi, mutta en jaksaisi. Olisi helpompaa, jos olisi toinen ratsastaja: joku ihan vähän taitavampi ja tarkempi.

”Eihän nyt heilu?” Hello kysyi keskittyneesti, kun kääntyi lävistäjälle ja ravasi suoraan minua kohti. Hän tarkoitti, että nythän Typy kulkee luotisuoraan: se oli ollut tämän päivän tavoite. Olin jo sanonut, että tämä olisi viimeinen kerta vähään aikaan, kun sekaantuisin Hellon ja Typyn ratsastukseen.
”Kyllä se vaan mutkittelee”, sanoin, koska mutkittelihan se. ”Älä tuijota sitä harjaa. Katsot sinne minne menet. Mitä varten toi sun takajal… Toi sun oikea jalka illottaa tuolla lailla? Eikä kun nyt sä puristat sitä taas heti polvilla niinku se olis keinuhevonen.”
”Tää on tämmönen positiivinen valmennus”, Hello nauroi.
”Mee Hopiavuoren Ritvalle jos sä semmosta haluat.”
”Mä itse asiassa ajattelin kysyä sitä… Siksi aikaa.”
”Joo. Se on hyvä apu sulle. Vasen ohja löpsöttää nyt.”
”No enpähän enää purista polvilla…”
”Puristatpa.”

Typy oli aikuistunut kovasti. Vaikka Hellon ratsastus oli kovin epätarkkaa siitä huolimatta, että hän yritti selkeästi parhaansa, ei se varmaan ollut hevosesta mukavinta mahdollista ratsastusta. Silti Typy sieti sitä uskollisesti. Välillä sen häntä veivasi ärtyneesti, mutta toisaalta välillä sillä näytti olevan suorastaan kivaa Hellon kanssa. Olisipa sillä vain ratsastaja, jolla oli taitoa, vähän parempi kehonhallinta kuin Hellolla ja sinniä yrittää tarpeeksi, ehkä hermoja hyppäämiseenkin… Ratsastaja, joka olisi mielellään vähän pienempi kuin Hello, eikä pelkäisi haasteita.

Sellainen ratsastajahan meillä muuten oli tällä tallilla. Hän oli ihan kyvykäs, joskin vielä ainakin kilpailuissa kovin kokematon. Hänellä oli voitontahtoa enemmän kuin muilla yhteensä, mutta ei hevosta, jolla kilpailla. Toisaalta en kyllä itse missään tapauksessa tekisi yhteistyötä sen ratsastajan kanssa. Nyt Typy oli kuitenkin putoamassa jonkun toisen käsiin… Se voisi tehdä Typylle hyvää…

”Hello kuule”, sanoin epäröiden. Vedin kumilenkin hiuksistani ja raavin päänahkaani. Olisi pakko ajautua mahdollisimman pian sinne parturiin.
”No?”
”Mitä mieltä sä oot jos joku muukin valmentautuis Typyllä? Vähän niin kun sillä lailla vakavissaan. Vaikka niin kun kisat mielessä. Se vois kehittyä vielä nopeemmin.”
”Sä kuulostat siltä että sulla on joku suunnitelma. No. Anna tulla sitte.”

Keräsin kaikki hiukset uudelleen tiiviisti päätä myöten. Ensin kieputtelin venynyttä, alun perin Camillan omaa hiuslenkkiä niiden ympärille pari kertaa. Sitten rutistelin hiukset mahdollisimman pienelle ja näkymättömälle nutturalle ja vedin hiuslenkkiä mitenkuten niiden päälle pitämään ne poissa näkyvistä. Vedin vielä hupun niiden peitoksi, jottei kukaan muukaan näkisi niitä. Koko sen ajan harkittuani olin yhä varma siitä, että ajatukseni Typyn uudesta ratsastajasta voisi olla ainakin kokeilemisen arvoinen.

”No?” Hello hoputti ja lähti uudelleen ravaamaan minua kohti. ”Nyt ei muute heilu”, hän mutisi.
”Edelleen heiluu, ja se johtuu siitä että sun jalka on edelleen tolleen ja se väistää sitä, ja sitten sä korjaat omituisesti ohjalla. Se on kohta vino se koko hevonen.”
”No hyvä et meillä on sit tää toinen ratsastaja. Joka on Nelly?”
”Ei kun Eira.”
”Joo varmaan!”
”No ei sitten. Kunhan ajattelin.”

Hello mutisi itsekseen mennessään ohitseni. Puheesta kuului muutaman kerran sana Eira, mutta muusta ei saanut oikein selvää. Typyn ravi näytti laiskalta, ja sen takajalat näyttivät vain laahautuvan sen mukana. Käskin Hellon laittaa hevosensa moottorin käyntiin, ja jotain ryhtiä siihen touhuun tulikin. Sitten piti jo muistuttaa päästämään Typy käyntiin. Hello oli tainnut huolehtia itsestäänkin edes jonkin verran paremmin, kun jaksoi ravata Typyllä kunnolla noinkin kauan.

Kävelin loppukäyntejä Typyn ja Hellon vierellä ja yritin antaa palautetta parhaani mukaan. En muistanut alkuunkaan, mitä olin käskenyt heidän viime aikoina tehdä, vai olinko lie käskenyt mitään. Sen takia viimeisten kunnollisten jatkovinkkien koostaminen tuntui oikein erityisen hankalalta. Viimeksi tämä oli tuntunut tältä silloin, kun olin teininä opettanut naapurin muksuja ratsastamaan, kun olin kerännyt rahaa luokkaretkeen. Hello kuitenkin näytti kuuntelevan, niin että kai epävarmat suunnitelmani kuulostivat ainakin hänestä kohtalaisen järkeviltä.

Kun Hello oli kävelyttänyt Typyä mielestään tarpeekseen, hän humpsahti alas satulasta noin vain kesken käynnin. Teki mieli sanoa, että noin vain pilataan se kova työ, jonka minä ja Milan teimme, jotta Typy pysyisi paikallaan selkäännousun ja satulasta laskeutumisen ajan. En ehtinyt, koska Hello puhui jo maata koskettaessaan.

”Mä en maksa sille mitään jos se ratsastaa mun hevosella.”
”Kelle?”
”No sille Eiralle. Elikkä keksipä, millä mä houkuttelen sen ilmaiseksi.”

Niin se taisi olla. Eiran ensimmäinen vastaus tähän ehdotukseen olisi, että anna viiskymppä, niin ratsastan. Onneksi olin jo tainnut alitajuisesti keksiä hänelle paremman motivaattorin ryhtyä toimeen, sillä niin nopeasti se päähäni pälkähti. Sanoin sen heti ääneen.

”Tulip Carnival.”
”Niin että mitä sanoit syönees?”
”Se on semmonen iso kisa. Periaatteessa sekä Typy että Eira olis ihan valmiita helppoihn luokkiin, ja niihin kisoihin mennessä Hopiavuoren Ritva tai vaikka Nelly sais Eiran ja Typyn toimimaan kyllä yhdessä.”
”No voi jeesus. Eiks sitten joku pikkukisa kävis? Tervajoellahan on ainakin kesällä se–”
”Voithan sä koettaa, mutta kyllä sä tiedät että Tulip Carnival saa Eirassa semmosen oikean vaihteen päälle.”
”Totta toiki. Vitsi se maksaa varmaan aiva sikana mennä sinne ja mähän sen Eirankin joudun sitten–”
”Onhan sulla rahaa. Mä tiedän että sä oot pihipuntari. Sitä paitsi ajoissa katot kaiken valmiiksi.”

Hello pureksi tyhjää tai omia hampaitaan vähän aikaa. Näin, miten hän oli jo kovaa vauhtia päätymässä houkuttelemaan Eiran ratsastamaan isojen kisojen voimalla. Tuntui kuin Hellon pääkoppa olisi ollut lasia ja olisin voinut katsella, miten aivosolut valmistelivat päätöstä.

”Mä kuulin että sä meinaat leikata ton sun tukan”, Hello sanoi yhtäkkiä juuri ennen kuin pysähdyimme suuliin.
”Keltä?”
”No pikkulinnuilta. Mä sanoisin, että älä leikkaa. Siitähän tulis tosi siisti heviletti tosi nopeeta.”
”Totta. Miksköhän mä edes harkitsin leikkaamista, kun mä oon kuitenkin tämmönen true hevari?”
Hello hörähti. Minä hymyilin.
”Mä meen nyt hetkeksi sisälle. Mua väsyttää taas.”
”Joo. Mä pyydän sitä Eiraa kun mä löydän sen… Jos se nyt edes suostuu.”

Suostuisi Eira. Kävelin tupaa kohti tyytyväisenä kädet syvällä taskuissa. Vaikka Eira olikin vähän Eira, hänen kanssaan Typylle kävisi hyvin. Se ei ainakaan taantuisi, vaikka huilaisin ylimääräisistä hevoshommista pitkäänkin. Jos joskus olisin riittävän voimakas jatkamaan tätä projektia, saisin jatkaa juuri tästä, mihin jäinkin. Sitä paitsi olisi aika hienoa nähdä Typy siellä Tulip Carnivalissa.

[OskariOsallistuja]

1. Unessa mikään ei tunnu miltään

Olavi Suden tarina
2. Iskä on tässä

Meiltä ajoi Hopiavuoren hevostallille alle puoli tuntia, kun painoi kaasua, eikä vain meinannut. Kesti niin kauan, että pääsin katsomaan lastani, joka oli soittanut niin hädissään, että oli kuulostanut enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. Ymmärsin, että ruumiillista hätää hänellä ei voinut olla, koska olisihan joku soittanut ambulanssin, mutta hätääntynyt hän oli. Ensimmäinen ajatukseli oli ollut, että Sintti oli luonut varsansa, mutta ei Oskari järkyttyisi sellaisesta niin pahasti.

Hopiavuoren hevostallilla on aina väkeä. Päättelin, että missä tahansa poikani oli ollutkin, joku oli hänet löytänyt ja mitä luultavimmin toimittanut tupaan. Hölkkäsin siis ensimmäisenä kuistin raput ylös ja koputin karkeaan oveen. Jaksoin vain hädin tuskin odottaa, että emäntä tuli avaamaan oven.

”Hei. Onko Oskari täällä sisällä?” sanoin emännälle, Nellylle, joka astui heti pois tieltäni ovensuusta.
”Se on tossa olkkarissa. Mä en oo aivan varma että mikä sen on.”

En tainnut jättää kenkiäni kauhean siivosti riviin muiden kanssa, kun rymistelin Nellyn osoittamaan suuntaan. Olohuoneen sohvasta näkyi ensimmäisenä selkämys. Sillä istui kalpea Eetu Hopiavuori ja pari muuta ihan yhtä valkoista ihmistä keskellään muhkurainen vilttiin kääritty hahmo: minun ainoa poikani.

”Oskari!” kutsuin ja melkein heittäydyin polvilleni lattialle vilttihahmon eteen.

Viltin sisältä katselivat pälyilevät silmät, jotka olivat katkenneista verisuonista melkein kirkkaanpunaiset. Vilttikäärö avautui hiukan ja ohkaiseksi kuihtunut käsi tarttui pikaisesti omaani.
”Iskä”, Oskari vinkaisi.
”Iskä on tässä”, vakuutin niin kuin pienelle lapselle. ”Mitä kävi?”

Oskari aukoi suutaan, mutta katse ei ollut sellainen eloton niin kuin se oli kuukausia ollut. Vaikka hän ei saanut puhuttua, hän näytti mykistyneeltä, ei mykältä. Hengähdin helpottuneena. Tiesin varmasti, mistä oli kyse.

”Ei oo kuule mitään hätää”, sanoin hitaasti, mahdollisimman rauhallisesti ja nyökyttelin päätäni.
”Mä en muista mitään”, Oskari kuiskasi kimeästi. ”Mä en tajua miten mä oon tääl — nyt on yhtäkkiä tal — iskä?”
”No?”
”Mikä vuosi… Miks kaikki – tai mitä mun hiuksille kävi?”
”Kaikki on aivan hyvin ja kaikelle on selitys.”
”On vai?”
”On.”

Oskari peitti vaarallisenpunaiset silmät toisella kädellään ja piti toisella yhä minusta kiinni. Hän veti vapisevasti henkeä kuin rauhoittuakseen. Käden alta kyyneliä alkoi valua hänen jo valmiiksi raidallisia poskiaan pitkin.

”Tuata nuan”, Hopiavuoren Eetu äännähti. ”Mä luulen jotta nämä päriää kaharen täs. Mennähän me vaikka… Johonki. Mennähän kaffille tuanne.”
”Joo”, sellainen vaalea tyttö sanoi.
Niin me jäimme kahden, vaikka emme olleetkaan todella yksin. Keittiöstä kuului vaimeaa muminaa.

Kesti tosi kauan ennen kuin Oskari rauhoittui sen verran, että näytti saavan happea vaivattomammin. Kerroin hänelle mahdollisimman vähän: tuskin hän osiinä tilassa pystyi käsittelemään sitäkään. Hän muisti, että oli ottanut Sintin, jota kutsui yhtäkkiä Kissiksi, mutta epäili sen jälkeen nähneensä vain unta: unia ennen kaikkea kilpailemisesta, ratsastamisesta ja treenisuunnitelmista, mutta myös Alexista, Ilonasta, Camillasta, Hellosta, harmaasta kissanpennusta nimeltään Mehukatti…

”Mä just ja just muistan että ne on ehkä olemassa”, Oskari päätti kuiskaten esittämänsä selityksen.
”Sä oot paniikissa”, kerroin hänelle. ”Mä luulen, että sä muistat, kun sun aivot saa vähän levähtää.”
”Mut onhan ne olemassa?”
”Ilona ja kissa ja kaikki? On ne kuule olemassa. Kyllä sä muistat ne hetken päästä kunnolla.
”Mun nenä on ihan tukossa.”
”Vähemmälläkin itkemisellä.”
”Ja kurkkuun sattuu.”
”Aivan varmasti sattuu.”
”Ja mua väsyttää. Ja pyörryttää.”
”No sen asian hoitamisesta me alotetaan. Mitä jos sä pukisit ja lähtisit mun kanssa kotiin lepäämään muutamaksi päiväksi?”
”Ai sun kotiin?”
”Niin. Meille kotia.”
Oskari empi hetken ennen kuin vastasi ihan hiljaisella kuiskauksella: ”enkö mä asu enää Camillan kanssa?”
”Asut”, sanoin hänelle heti ja hän näytti rentoutuvan pari astetta.
”Mä haluan sinne kotiin. Ja nukkua.”
”Sitten mä vien sut sinne kotiin. Mä en usko että sä oot ihan ajokunnossa itse.”
”En. Ja mun kurkkuun sattuu. Ja mua pyörryttää.”
”Joo, sä kerroit.”
”Enkä mä yhtään muista mitä se eläinlääkäri sanoi. Kun täällä oli siis eläinlääkäri.”
”Joo. Mä tiedän että oli. Kyllä se selviää myöhemmin, mitä se sanoi.”
”Missä se Ilona sitten on? Tai Alex?”
”En mä tiedä. Kyllä ne jossain on. Ne on ihan olemassa.”
”Onko Camilla kotona?” Oskari vielä murehti.
”En mä tiedä yhtään.”
”Voisiksä soittaa ja kysyä onko? Sitte mä en halua mennä sinne jo se ei oo.”
”Voin mä soittaa. Odotaksä siinä hetki aikaa kun mä soitan sille ja sitten Noeulille että hoitaa Sinttiä vaikka pari päivää että sä voit huilia?”
”Mitä jos mä en muista sitäkään, tai musta tuntuu että mä oon ehkä –”
”Noeulia? Kyllä sä senkin muistat kun sä rauhoitut.”
”Joo. Mua väsyttää tosi lujaa.”
”Niin väsyttää. Mä soitan nyt Camillalle.”
”Miksi?”
”Että onko se kotona. Koska sä et halua mennä kotiin jos Camilla ei oo kotona. Jos se ei oo, niin sä tuut meille kotia.”
”Joo. Soita sille.”

Oskari jäi keinuttelemaan itseään sohvan reunalle. Jotain psykologia hän olisi tarvinnut ja akuutisti, mutta hermostuisi taatusti vielä lisää, jos sanoisin heti sellaista. Poika oli kamalassa kunnossa, mutta olin varma, että tästä koituisi ainoastaan hyvää.

[OskariOsallistuja]

Unessa mikään ei tunnu miltään

Pitelin hevosta. Se oli kahdelta puolelta kiinni, mutta silti pitelin sitä riimusta. Suulin katolta pisaroi vettä, ja sen hevosen turvalla oli tummemman ruskeita, melkein mustia läikkiä, kun pisaroita oli osunut siihen. Yksi pisara putosi poskelleni, kun katsoin ylöspäin. Se vieri kohti leukaa ennen kuin pyyhkäisin sen villahanskaan, joka ei ollut millään lailla samanlainen kuin oma nahkakintaani, jonka sormien alta oli jo kulunut karvavuorauskin pois. Tämä kinnas oli sininen, minun lempisiniseni. Joku oli selvästi tehnyt sen itse. Otin sen peittämällä kädelläni uudelleen riimusta kiinni. Jokin syyhän siihen oli, että olin tässä pitämässä kiinni.

Olin Hopiavuoren hevostallin suulissa. Se oli tuttu paikka. Seinien koukuista roikkui vähän sitä sun tätä. Oli aika hämärää. Tai oikeastaan varsinaisesti olin hieman suulin ulkopuolella. Parkkipaikan puolella. Siellä oli tutun näköisiä autoja soralla. Paitsi että soraa peitti lumikerros. Sulava, tamppautunut lumikerros.

Yritin hidastaa hengitystäni tarkoituksella, kun tunsin sydämeni muljuvan inhottavasti ennen kuin se räjähti kiitolaukkaan. Katsoin hevosta, jota pitelin turhan takia. Se oli tuttu. Sen nimi oli Kissi. Olin vastikään hankkinut sen. Tuijotin sen sieraimia, joista se puhalteli ilmaa rauhallisesti hengitellessään. Yritin hengittää samaan tahtiin, koska maailma uhkasi mustua reunoiltaan. Tunnustelin sen sinistä riimua sinisten, vieraiden lapasteni läpi.

Unessa mikään ei tunnu miltään. Näen, kuulen, jopa haistan, mutta mikään ei tunnu sormissa, käsissä, yhtään miltään. Riimu oli litteä. Se oli sen verran karhea, että kun liu’utin lapasen verhoamaa kättäni edestakaisin siitä kiinni pidellen, liike ei ollut täysin sulavaa. Lapasen sisäpuoli tuntui pehmeältä. Kudos oli harvaa: kun nipistin kynsilläni riimua, etusormi ja keskisormi luikersivat lapasen kudosten lomasta esiin. Niitä vasten riimu oli kyllä sileämpi, mutta silti sellainen hieman aaltoileva pinnaltaan kuin nylonriimut tapaavat olla.

Olin varmasti hereillä, mutta niin kuin unessakin, olin vain ilmestynyt tähän, tämän hevosen eteen. En varmasti, en takuuvarmasti ollut kävellyt tähän. En ollut herännyt aamulla, syönyt aamupalaa, käynyt suihkussa, en ollut mitään. Tässä minä kuitenkin olin. Tuo hevonenkin oli oikea. Vähän aikaa sittenhän olin taluttanut sen karsinaansa ensimmäisen kerran. Se asui tuolla tallissa. Minä olin töissä tuossa tallissa.

Joku kosketteli hevoseni ruumista, kun pitelin sen päätä. Tuttu mies. Eläinlääkäri. Ahaa: Kissille tehtiin jonkinlaista ostotarkastusta. Miksi vasta nyt? Tänään se ei ollut minulle tullut. Siitä täytyi olla jo päiviä. Varmaan jo yli viikon verran. Sairaskaan se ei ollut. Ei ei: ensimmäiset kilpailut olivat takana ja… Miksi maassa oli lunta?

Yritin olla ajattelematta lunta. Yritin katsoa ainoastaan hevosta, eläinlääkäriä ja suulia. Takova sydämeni teki minulle tosi inhottavan, heikon olon. Oksettavan olon. Hengitin suun kautta ja tosi manuaalisesti. Päästin irti hevosesta ja vedin hanskat käsistäni, koska sormia alkoi poltella. Piponkin kiskoin pois.

Hyvä etten pyörtynyt. Pipon alta tursusi ylimääräisiä hiuksia. Tunsin ne, kun suin niitä hädissäni. Korvat peittyivät niihin. Ne ylsivät olkapäille. Ei, vaan ylikin. Kasvot tuntuivat normaaleilta, vaikkakin kylmiltä kuumien käsien alla. Perännyin nojaamaan selkääni suulin seinään ja valuin kyykkysilleni, kun pelkkä seinän tuki ei auttanut.

Jostain kaukaa kuin veden alta eläinlääkäri kysyi, olenko kunnossa. Oletko Oskari ihan kunnossa. Oskari. Luojan kiitos. Olin tulossa hulluksi, mutta olin yhä Oskari. Minkä takia hiuksistani olisi sitten saanut yhtäkkiä palmikon?

Sain pysyteltyä kasassa, joskin vain kyykkysilläni, kunnes eläinlääkäri lähti. Yksi vieras sininen lapanen oli pudonnut hevosen kavioiden eteen maahan. Lumi suli sen ympärillä ja kasteli sitä niin, että se oli jo reunoiltaan musta. Kaivoin vapisevin käsin puhelimen, joka oli takataskussa, niin kuin sen kuuluikin. Kun iskä vastasi, hän kysyi, miten Sintti ja sen syntymätön varsa voivat, mutta itkin jo puhelun yhdistyessä niin kovasti, etten pystynyt sanomaan yhden yhtä sanaa. Iskällä täytyi olla jokin selitys kaikelle tälle. Jollakulla täytyi olla.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi kertoo

Ensimmäinen sana

”Pelkää.”

Se oli ihan selvä, joskin kovin hiljaiseen ääneen lausuttu sana. Se oli ensimmäinen sana, jonka kuulin poikani huulilta kuukausiin.

”Mitä sä sanoit?” yritti pyrkiä suustani väkisin, mutta pidin sen sisälläni. Katsoin mitään sanomatta Equadoria, josta poika puhui.

Hevonen ei pelännyt. Se katsoi suoraan eteenpäin suulin lipan alla, suoraan parkkipaikalle. Sen koko olemus oli sulkeutunut, mutta se ei säpsynyt, ei ollut kauhuissaan, ei ollut oikeastaan yhtään mitään. Oskari seisoi sen pääpuolessa käsi ojossa, eikä hevosella näyttänyt olla aikomustakaan nuuhkaista tarjottua kättä. Mietin, olivatko minun poikani ja tuorein hevoseni milloinkaan oikeastaan tavanneet tallilla, vaikka periaatteessa heidän olisi luullut näkevän toisensa joka päivä.

”Ei se taida pelätä”, sanoin pojalle ihan niin kuin olisi jokapäiväistä, että hän puhui taas.
Salaa toivoin vastausta. Väittäisipä poika vaikka vastaan. Ei väittänyt. Lopetin turhan odottamisen ja tartuin satulaan nostaakseni sen hevosen selkään. Oli aika ratsastaa itse taas pitkästä aikaa. Noeul oli tehnyt erinomaista työtä, ja nyt pitäisi päästä itse kartalle viimeisimmistä käänteistä ja muutoksista, jotta voisi suunnitella harjoituksia eteenpäin.

Oskari asettui tielleni kuin vahingossa. Hänen selkänsä oli suora, kun hän seisoi minun ja hevoseni välissä, käsi edelleen hevosta kohti ojennettuna, mutta hipaisemattakaan sen kylkeä. Kun yritin väistää, kiertää poikani, hän liikahti uudelleen väliimme. Satula luiskahti käsistäni, mutta kiirehdin nostamaan sen niin kuin olisin vain ollut kömpelö. Oskari oli niin väärässä hevosesta kuin olla ja saattoi, yhä yhtä puhumaton kuin pihan kivet, mutta kommunikoi: esti minua satuloimasta hevosta selkeästi tahallaan.

”Mitä sä poika meinaat?” kysyin niin kuin olin kysynyt, kun Oskari oli vielä pieni enkä ymmärtänyt hänen kulloistakin touhuaan.

Kommunikointi loppui siihen. Poikani käveli hevoseni pääpuoleen taas ja irrotti ratsun sinnikkäästi ketjuistaan, vaikka se näkyi olevan vaikeaa. Equador katseli edelleen parkkipaikalle niin kuin se olisi ollut sokea. Oskari katsoi Equadorin ohitse — sama ilme silmissään kuin hevosella. Sama ilme kuin aina. Annoin satulan liukua takaisin maahan jalkojeni juureen.

Matkani Hopiavuoren hevostallille oli tainnut olla ratsastamista ajatellen turha. Hämärä alkoi jo laskeutua, enkä tiennyt, miksi poikani talutti satuloimattoman hevoseni kentälle, tai edes koska hän mahtaisi tuoda sen takaisin. Mielessäni oli kuitenkin jo jotain ihan muuta, joka oli tulevia ratsastusharjoituksia paljon tärkeämpää.

Mitä ilmaisematonta pelkoaan minun ainoa poikani projisoi uusimpaan hevoseeni?

[OskariOsallistuja]

Säyseä ja rauhallinen

Oskari ei huomannut itse, ettei puhunut enää. Hän oli keskittänyt ajatuksensa jo kauan ratsastamiseen, ja se alkoikin sujua. Kuitenkin samaa tahtia kun ratsastustaito koheni kohti sitä, mitä se oli joskus ollut, Oskarin sisäinen maailma supistui hänen huomaamattaan.

Puhe oli ensimmäinen, joka katosi, ja sen ihmiset huomasivat. Kun ilmeet lakkasivat näkymästä Oskarin kasvoilla, sen huomasi vain osa hänen päivittäin tapaamistaan ihmisistä. Ilmeet taisivat olla Oskarin vahvin yhteys ulkomaailmaan, koska niiden loppumisen myötä hän jäi yksin — ainakin melkein.

Sintti pysyi Oskarin rinnalla, mutta toisaalta senhän oli pakko. Se oli Oskarin hevonen. Ei se välttämättä olisi edes halunnut lähteä, sillä Oskari kohteli sitä hyvin ja ratsasti sitä koko ajan tarkemmin. Olavi Suden vastustuksesta huolimatta Oskari ryhtyi myös hyppäämään sillä, lienikö mies sitten itsepäinen vai eikö enää ymmärtänyt mitä isänsä sanoi. Kouluratsastus oli silti yhä Oskarin ja Sintin laji. Vaikka Oskari ei enää kirjoittanutkaan treenisuunnitelmaansa ja raporttia sen toteutumisesta pikkutarkasti ylös, jonkinlainen suunnitelma hänellä silti täytyi olla, koska treeni näytti määrätietoiselta ja ratsukko kehittyi hämmentävän nopeasti.

Mitä tutummalta Oskarin keho alko tuntua hänestä itsestään, sitä vaikeampaa oli ottaa selvää ulkomaailmasta. Oskari yritti kertoa pakollisilla psykologin vastaanotoillaan siitä, miten hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kultakalamalja. Hän näki ulos, mutta tiesi kaiken olevan vääristynyttä: hieman erilaista ja vaikeaselkoisempaa kuin ennen. Hän kuuli muut, mutta niin puuroisesti, ettei jaksanut enää ymmärtää kaikkea. Ennen kaikkea hän kuuli kultakalamaljassaan kuitenkin oman hengityksensä, ja vähitellen ahtaasta maljasta alkoi loppua happi.

Vähä vähältä Oskari alkoi tuntea kuinka hänen kultakalamaljansa likaantui. Samean lasin läpi oli yhä vaikeampaa saada selvää äänistä, väreistä ja muodoista. Välillä joku tuntui pyyhkäisevän lasia puhtaammaksi, mutta silloinkin se oli viiruinen ja vääristävä. Tätä Oskari ei kuitenkaan kertonut enää psykologille, sillä hän oli väsynyt yrittämään jo kauan sitten.

Oskari ei itse koskaan huomannut, miten lakkasi ajattelemasta. Hän meni hevostallille kuin robotti, havahtui eloon hevosensa kanssa ja ajautui sitten takaisin henkilökohtaiseen valkoiseen kohinaansa, jossa eli. Hän ei tiennyt istuvansa kotona sohvalla tuntikausia tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Oskarilla ei kuitenkaan ollut surullisia tai itsetuhoisia ajatuksia. Oskarilla ei ollut enää mitään ajatuksia. Hän oli säyseä, rauhallinen ja kenen tahansa talutettavissa ihan mihin tahansa.

[OskariOsallistuja]

Työnkuva

Siinä me olimme, kaksi lukutaidotonta, minä ja Eetu, sen paperin kimpussa. Meitä ympäröi kerrankin ihan tyhjä keittiö, mutta ei koko tupa tyhjä ollut. Hello soitti pianolla sitä Painajainen ennen joulua -stop-motion -elokuvan laulua ja hoilasi sitä innosta kirkuvalle Ellille erilaisilla hassuilla äänillä naapurihuoneessa. Ainakin Janna tai Rasmus oli myös paikalla. Lopulta Eetu kohotti ryppyotsaisen katseensa paperista, jonka olin ojentanut.

”En minä käsitä mitä täs sanotahan”, hän totesi.

Minä käsitin, vaikka en pystynytkään lukemaan niin pitkiä tekstejä. Camilla oli kertonut. Käteni olivat olleet siitä asti ihan kylmät ja tunnottomat. Olin toki aavistellut jotain tällaista joka kerta, kun olin saanut Kelalta postia.

Eetu kääntyi kannoillaan paperi kourassa. Seurasin häntä ruokailuhuoneeseen, jota ei koskaan käytetty syömiseen. Janna piti kiinni Ellin niskasta, jotta pikkutyttö pysyisi Hellon vieressä pianotuolilla kaatumatta. Hellon lauluun kuului näköjään hassujen lauluäänten lisäksi myös erilainen hassu ilme jokaiselle laulavalle hahmolle. Suoraan sanoen Elli näytti arvostavan niitä paljon enemmän kuin musiikkia.

”Hello”, Eetu keskeytti, mutta Hello ei reagoinut. ”Mitä täs lukoo?”
”Minä voin vilikaasta”, Janna sanoi kättään paperia kohti ojentaen, kun Hello ei tehnyt elettäkään.

En ehtinyt estääkään, enkä ole varma, olisinko jaksanut estää, vaikka olisin ehtinytkin. Ihan sama kai se oli. Jannan kulmat menivät samaan tiedonhaulliseen kurttuun kuin Eetun aiemmin. Sitten hänen silmänsä suurenivat ja hän pyöräytti niitä lukiessaan. Suusta pääsi eiramainen kielen naksahdus kitalakea vasten ja sitten huokaus.

”Joo ei tämoo tottakaa”, Janna mutisi.
Niinpä.
”Mitä sinä ny on?” Eetu kysyi taas.
”Kelan lääkärien mukahan sinoot Oskari työkykyynen ja sun etuuret loppuu ny”, Janna sanoi minulle ja kylmiä käsiäni pisteli taas, vaikka paperin viesti oli jo minulle tuttu. ”Siinä lukoo käytännös jotta mee töihin, äläkä uraja, kun sinoot kerran aiva terve.”
”Mitä!” Hello sihahti, lopetti soittamisen kesken kaiken ja nappasi paperin Jannalta. ”Eipähän. Eiku… Kyllä! Voi ny Jeesus mä sanon!”

Olisi pitänyt ottaa joku mukaan. Camilla tai Ilona. Edes Alex. Eetu katsoi minua, mutta ei arvioiden niin kuin työnantaja, joka mietti, mihin pystyin. Ei edes pohtien niin kuin työnantaja, joka mietti, miten sanoa, ettei hänen yrityksensä ollut mikään suojatyöpaikka. Olin tullut eroamaan virallisesti työpaikastani, koska tähän työhön en todellakaan tällä hetkellä pystynyt, mutta Eetu katsoi minua niin kuin meidän isä silloin kun avasin silmiäni ensimmäisiä kertoja sairaalalla onnettomuuden jälkeen. Siinä oli mukana huolta ja jotain perheenjäseneen kohdistuvaa lämpöä.

”Ei siinä sitte auta”, Eetu sanoi lopulta.
Niinpä. Olisin vain halunnut itse sanoa, että lopetan, ettet joutuisi antamaan potkuja.
”Meirän pitää kattella Noeul jotta mä voin sanoa, jotta sä tuut nyt takaasin.”
Niinpä. Niinp — eiku ei!
”Mä olin kyllä ajatellu että saamma orottaa sua vielä kauan aikaa, kun et sinä oikiasti siinä kunnos oo, mutta keksitähän jotaki sellaasia hommia jokka sopii sulle. Kattotahan sitte sitä mukaa lisää kaikkia kun paranet. Minä luulen, kuule, jotta jos sullen sopii, niin laajennetahan vähän sun tyänkuvaa niin voisit mennä maalaten nua ikkunanpiälet täältä tuvan sisältä. Ne pitää pakkaasella maalata vasta. Mutta aivan ensi mennähän ny kahaville. Ja sulatetahan pullia. Pitäähän sitä ny juhulia, jotta…”

Eetu puhui enemmän kuin varmaan ikinä minun aikanani. Tiesin, että kyllä hänellä järki juoksi. Hän tiesi, ettei minusta olisi hyötyä, ja ettei tämä ollut mikään juhlapäivä. Kai hän tarvitsi yksinäisyyttä hetken aikaa, kun lähti hakemaan pullia pakkasesta. En viitsinyt seurata. Jäin mielummin Jannan ja Hellon tuijotettavaksi. Onneksi Elli kuitenkin pelasti minut kirkaisemalla, hakkaamalla pianon koskettimia ja sitten Helloakin saaden näin Hellon jatkamaan soittamista. Janna kurkotti vapaalla kädellään puristamaan minua ranteesta ja hymyili myötätuntoisesti. En väistänyt, vaikka en pitänyt siitä, että minuun koskettiin.

[OskariOsallistuja]

Robotit

Näin jälkikäteen ajatellen lopetin yrittämisen ehkä viime viikon maanantaina. Siitä on yli viikko. Tietoisesti sitä en tehnyt, mutta viikonlopun aikoihin en enää muistanut, koska olin viimeksi tuottanut puhetta. Se vain jäi. Ei kai minulla ollut asiaa, tai ehkä asia oli niin tyhmää, että muut jaksoivat kuunnella vain noin puolet ennen kuin puhuivat päälle omaa asiaansa. Sujuihan se kaikilta muilta niin paljon kätevämmin.

En osaa sanoa, koska laitoin paukut kaikkeen muuhun. Juoksemiseen. Ratsastamiseen. Varmaan juuri siinä viikonlopun aikoihin. Silloin Nelly ainakin nojasi yhtäkkiä aitaa, kun ratsastin Sintillä. Hän oli hiipinyt siihen, tai sitten en ollut enää niin tarkkaavainen kuin ennen. Muistan, etten jaksanut tervehtiä, mutta silti Nelly ryhtyi omin päin valmentamaan ihan niin kuin olisi ollut meidän isä.

Ohjeita oli tullut. En muista enää, mitä kaikkea. En olisi varmaan pystynyt vastaamaan niihin mitään, vaikka olisin yrittänytkin, mutta en yrittänyt. Korvissa surisi itsestäänselvyyksiä istunnasta ja vasemman puolen pohjeavuista, mutta sitten Nelly sanoi, että hidasta. Ratsasta vaikka kuinka hitaasti, kunhan vain ehdit tehdä kaiken. Siitä se lähtee.

No ei se lähtenyt. Sade kasteli ensimmäisenä hartiat, reidet, Sintin harjan ja takapuolen. Se näytti sumulta, mutta ilmassa oli ihan liikaa vettä. Ohjat lipsuivat, ja minä hidastin ja hidastin, jotta ennätin tuntea Sintin liikkeet allani, antaa sille avut, reagoida sen ratkaisuihin, keskittyä. Madellen suoritettu laukkakahdeksikko toimi ja vaihdot osuivat aika hyvin paikoilleen keskelle. Ne olivat kauniita, ainakin viime aikoihin verrattuna. Nelly hymyili. En vastannut siihenkään.

Sitten olimme pitkään hiljaa. Matelin kentällä Sintin kanssa ja vaatteeni päästivät vedet läpi. Kehotin jokaista lihasta erikseen tottelemaan, kun pyysin hevosta taipumaan. Tuntui kuin olisin antanut käskyn sihteerilleni, joka olisi vienyt sen puhtaaksikirjoitettavaksi, mistä se olisi toimitettu painoon, jonka jälkeen posti olisi vienyt sen toimistoon, josta se olisi annettu talonmiehelle, joka olisi lukenut siitä, että ulko-oven lukko ei toimi. Lukon vaihto kesti vuosia sillä tavalla, mutta toisaalta se sentään tapahtui. Sintti taipui hallitusti, kauniisti. Vasemmalle taivuttaminen oli helpompaa, koska oikea puoleni jaksoi pitää huolta ulkopuolesta niin kuin ennenkin.

Sitten Nelly sanoi hitaasti ja epäröiden, että näytämme Sintin kanssa robotilta. Tiesin sen: oli turha pahastua. En vastannut mitään. Nelly kuitenkin jatkoi. Miksi en muuttaisi heikkouttani vahvuudeksi? En olisi ehkä osannut kysyä, mitä hän tarkoitti, vaikka olisin yrittänyt, mutta en edes yrittänyt. Hän kertoi itse. Miten olisi, Oskari: kür-luokka ja futuristinen robottiteema.

Niin, miten olisi, Oskari? Näin vasta silloin, että Nellynkin tukka oli vääntömärkä ja roikkui hänen poskillaan. Ripsistä varisi vesipisaroita poskille niin kuin pikku kyyneliä. En vastannut, vaan jatkoin ratsastamista vielä hetken Nellyn katsellessa mietteliäänä. Sitten hoidin Sintin talliin kuivumaan. En saanut itse loimen kaikkia solkia kiinni.

Kun käperryin tuvassa sohvan pimeimpään nurkaan kuivumaan ja lämpiämään, Nelly pudotti syliini mitään sanomatta vanhan iPod Nanon. Se oli pinkki. Hän elehti, että laittaisin kuulokkeet korviini, ja nekin olivat pinkit. Sellaiset korvan sisään työnnettävät, mutta onneksi puhtaat. Niistä soi Skrillexiä.

https://www.youtube.com/watch?v=eOofWzI3flA

[OskariOsallistuja]

Kaikkihan vilkaisevat joskus vanhoja koulukavereitaan? Ei kai siitä haittaakaan olisi, jos painaisin tuota nimeä, kun Facebook kerran ehdotti? Ei minua kyllä sillä tavalla kiinnosta. Emmi Lahti. Menköön missä menee, tehköön mitä tekee, enpä ole koko tyypistä joutunut kärsimään sataan vuoteen. Hei, tämäkin näyttää tutulta. Anna Susanna Mäkinen? Ei meidän alueella kai ollut ketään Mäkisiä — paitsi että tuo on varmaan mennyt muuten naimisiin. Tietenkin on.

Napautin auki Anna Susanna Mäkisen profiilin. Tummat silmät, tumma tukka, ilme kuin jokin haisisi pahalta hänen nenäänsä. Susanna Selín, se tuon tyypin nimi oli ollut. Kaksikymmentäkaksi yhteistä kaveria. Joo, Esa, Mika, ketä näitä nyt oli, en minä heidänkään kanssa tekemisissä ollut, mutta kunhan olin pitänyt heidät Facebookin kaverilistalla… Ihan ookoo-tyyppejähän he olivat. Susannan listalla oli kyllä vaikka keitä muitakin, joiden kaveri en ollut, mutta jotka tunsin.

Niin kuin Shanette. Hei — hänen profiilikuvassaan oli hevonen!

Napautin seuraavaksi Shanette Raukon profiilin esiin. Kahdeksantoista yhteistä kaveria. Muun muassa Alexandra Tiederberg. Voi vitsi, hyvä nyt taas Oskari — varmaan pyysin vahingossa Shanettea kaveriksi! Ei kun en, ei hätää, en kyllä ollut pyytänyt. Shanettekin näytti aika samanlaiselta kuin silloin sata vuotta sitten, mutta toisin kuin Selínin Susanna, ei kun siis Mäkisen, Raukon Shanette oli paitsi vaalea, myös aina ihan kiva. Hänen kanssaan olin joskus ihan jutellutkin. Susannan kanssa en, ellei lasketa sitä, kun kysyin koulun ruokalassa, mikä hänen ongelmansa mahtoi olla, kun hän oli nakannut klimpin puuroa päähäni…

Meitä oli ollut ala-asteen luokalla kaksikymmentäneljä. Olin ollut kuusi vuotta kahdenkymmenenkolmen saman lapsen kanssa joka päivä aamusta iltaan, mutta kun ala-aste loppui, en ollut ollut tekemisissä muiden kuin jalkapalloa pelaavien kanssa. Sitten sekin loppui, kun siirryin toiseen joukkueeseen. Yläasteella meitä oli ollut kaksitoista, enkä minä niistäkään yhdestätoista tuntenut enää kuin Ylösen Eemin ja Ilveksen Artun, jotka pelasivat Otsonmäen joukkueessa.

Muistin kuitenkin hyvin monta noista naamoista, joita Facebook minulle tarjoili. Susanna oli kamala ja kulki Emman, Tainan ja Kristan kanssa. Krista kuulemma varasteli, mutta tiedä sitten, oliko se totta vai ei. Shaneten kaveri oli ollut se hiljainen tyttö — nimi taisi olla Neea. Minä olin Eemin, Artun, J-P:n ja Villen kanssa välitunnilla. Se yksi Lindakin siinä oli aluksi, mutta jotain sekavaa siinä tapahtui. Hän luuli, että minä seurustelen C-luokan Varpusen Katrin kanssa, ja jotenkin se oli niin iso ongelma, että Linda ei ollut enää meidän kanssa. Tiedä sitten, inhosiko hän Katria, vai mitä siinä oli. Anttia minä inhosin varmaan eniten, enkä kyllä vieläkään tulisi toimeen. Ihme apina.

Oli se hienoa aikaa. Olimme niin isoja ja aikuisia henkilöitä, kun yläasteella saimme ruokavälkällä mennä Siwaan, jos palasimme ajoissa seuraavalle tunnille. Jotenkin oli ihan erilaista mennä sinne koulusta kaverien kanssa kuin normaalisti isän kanssa. Joka päivä sinne oli sitten mentävä ostamaan limsaa tai karkkia. Hallintiellä keulittiin mopoilla koulun jälkeen, paitsi Eemi ei, kun hänen isänsä uhkasi ikuisella kotiarestilla ilman mahdollisuutta ehdolliseen, jos hän jäisi kiinni Hallintieltä. Eemi oli jäänyt kiinni jo tupakasta, mutta ei hän oikeasti edes polttanut: kunhan oli esittänyt. Ei ollut huolta huomisesta, paitsi ehkä enkun sanakokeista, mutta mitäpä niistäkään, kunhan läpi pääsi. Illalla ei ollut muuta pakollista kuin jalkapalloa, ja sinnekin meni mielellään, kun sai mennä ja tulla Eemin ja Artun kanssa samaa matkaa.

Voisinpa palata yläasteelle. En varmaan tekisi mitään toisin, mutta voisin elää sitä huoletonta ja hirvittävää elämää taas hetken.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi kertoo

”Kakstoistatuhatta”, sanoin varmasti ja läpsäytin Equadorin väliaikaisen karsinan kaltereita käteeni aiemmin työnnetyllä satulasepäin mainoslehtisellä. Se sai Equadorin nyökäyttämään päätään, vaikka se ei ollut reagoinut aiemmin mihinkään vilinään ympärillään kiireisessä tallissa. Ojensin sitten käteni Sofia Olegovnaa kohti käteltäväksi.

”Viisitoista”, Sofia Olegovna huokaisi kovin voimattomasti suhteessa siihen, kuinka reipas ja varma oli ollut vielä ennen Åland Weekendin kisojen alkamista. Hänkin ojensi kättään, mutta ei ihan tarttunut omaani. Kuroin kuitenkin matkan umpeen ja kättelin. Kaksitoista, viisitoista, sama se. Kuitenkin tuohon hevoseen uppoaisi tuhansia ja tuhansia vielä. Ei kolme lisätonnia missään tuntuisi enää tässä konkurssissa.

Niin Equador vaihtoi omistajaa: muutamalla sanalla kiireisessä tallissa kaiken hyörinän, pakkaamisen ja metelin keskellä. Se ei itse tainnut tietää siitä mitään, sillä se tuijotti silmät lasittuneina heinäverkkonsa suuntaan kohdistamatta kuitenkaan katsettaan yhtään mihinkään. Se oli lopussa.

Koska Noeul ei suostunut vielä tulemaan meille Equadorin luokse, Equadorin oli mentävä Noeulin luokse. Se hoitui onneksi kävelemällä Forcefulin karsinalle, jonka ääressä Eetu Hopiavuori pakkasi hevosensa vähäisiä tavaroita pois. Karsinapaikasta sovittiin samalla tavalla kuin hevosen myynnistä, eikä sen suurempia rituaaleja tarvittu. En osannut sanoa, kuinka kauan Equador viipyisi, mutta lopulta sen tie veisi varmasti meille kotiin, koska olihan meillä paremmat puitteet kuin Hopiavuoressa. Nyt luovuttanut eläimeni tarvitsi kuitenkin hevoskohtaista huomiota, jota se ei meillä saisi.

Seuraavaksi sovin kyydistä. Tiederbergin likan ajamaan hevosautoon mahtui vielä, niin etten joutunut tekemään edes mutkaa Hopiavuoren kautta tällä kertaa. Alex oli tupakalla piilossa parkkipaikan nurkassa, kun lupasi ottaa ylimääräisen hevosen kyytiinsä vapaalle paikalle. Olisin halunnut samalla kertaa kehottaa häntä lopettamaan tupakoinnin, mutta hän oli aikuinen jo, niin että saarnaaminen ei ollut enää sopivaa.

Muutaman tunnin kuluttua saattelin uuden hevoseni matkaan. Sen silmät piti peittää meidän Oskarin hupparilla, jotta se suostui kävelemään lastaussiltaa pitkin autoon, ja silloinkin se vapisi ja värisytteli lihaksiaan. Kun vedin hupparin pois sen naamalta, se ei kuitenkaan reagoinut mitenkään siihen, että se oli joutunut autoon taas. Se tuijotti eteensä samalla tavalla kuin karsinassakin, eikä reagoinut sen paremmin minun rapsutukseeni kuin Tetriksen kiihtyneeseen mölinään vierellään. Equadorilla, reppanalla, oli mukanaan muuttokuormassaan vain oma nahkariimunsa, jossa kiiltävään laattaan oli kaiverrettu sen nimi. Jopa sen riimunaru oli lainattu Tetrikseltä.

Ennen kuin Equador lähti uuteen elämäänsä Hopiavuoren väen mukana, etsin käsiini vielä Oskarin ja Noeulin. Keräsin pojat auton vierelle ja puristin kummankin olkapäätä samaan aikaan: Oskaria vasemmalla kädelläni ja Noeulia oikealla.

”Mä oon ylpeä teistä”, sanoin pojilleni painokkaasti.
Oskari alkoi huojuttaa itseään sanojani vältellen.
”Sinä, jatka treeniä niinku tähänkin asti. Tällä hetkellä muut oppii helpommin kun sä, mutta säpäs oot sitkeämpi kun ne. Kato nyt miten hienosti nytkin meni. Ja sinä, pidä mun hevosesta huolta yhtä hyvin kun pidit Sintistäkin. Oskarin on aika saada se takasin, mutta sehän ei johdu susta. Mä tuun kattomaan teitä heti kun mä palaan Suomeen tolta kisareissultani.”

[OskariOsallistuja]

Olavi Suden valmennus 16.9.
x

Meidän isä oli tekemässä Noeulin ja Sintin kanssa kentällä jotain, mutta kun oli hieno sää ja olin suunnitellut jo aamusta harjoittelevani vielä Typyn kanssa Åland Weekendiä varten, niin sinne sitten menimme sekaan. Ei Hopiavuoressa kenttiä varailtu, ja mahtuihan sinne.

Koska aikaa ei ollut hukattavaksi ja koska kaikki ratsastus on joko kouluttamista ja treeniä tai niiden purkamista, heti alkukäynneistä lähtien vaadin Typyltä hyvää ja reipasta kävelyä. Hello jankutti vähän väliä, että Typy on vielä vauva, mutta ei se mikään vauva ole. Herkkä ja nuori se on, mutta ei sitä voinut enää varsana kohdella. Sitä paitsi Typy tykkäsi, kun sillä oli selkeät ohjeet, ja nytkin se tiesi jo itsekin, että minun kanssani kävellään heti alusta pitäen oikein, kulmiin asti ja suorilla niin suoraan kuin hevonen kolmiulotteisena kappaleena voi.

Jo käynnissä sisäpuoli, oikea puoli, alkoi tuntua puutuneelta. Minun oikea puoleni. Ei Typyn. Hengitin oikein tosi syvään, jotta saisin hapen kulkemaan ja hartiat rentoutumaan. Jännittäminen aina pahensi tunnetta. Jalustimet heilahtelivat nilkkojeni vieressä vapaina, kun venytin jalkojani oikein pitkäksi. Puutuminen tuntui korvasta varpaan kärkiin asti, mutta ehkä se väistyi ihan vähän. Typy joka tapauksessa käveli kunnolla. Paitsi että isän mielestä ei kävellyt.

”Oskari!” isä huhuili. Katsoin häntä nopeasti. Noeul ja Sintti ravasivat hänen ympärillään.
”Se on käyrä tänne sisällepäin!”

No niin taisi ollakin. Johan sen näki selästäkin, että kaula oli aavistuksen kiertynyt sisälle. Koetin ensiavuksi ottaa ulko-ohjan paremmalle tuntumalle. Se pakkasi liukua voimattomista sormistani heti, kun en tarkkaillut sitä. Siirsin velton tuntuista sisäpohjetta ihan vähän eteenpäin. Ainakin etupuoli suoristui. Takapääkin tuntui ihan hyvältä. Hitsit, kun ei ollut peilejä.

”Vieläki on banaani”, isä sanoi.
”Mun — mun — mä en osaa enää!” huusin takaisin, vaikka olisin halunnut sanoa enemmän. Että anna minun olla. Kyllä minä helposta luokasta selviytyisin. Kyllä minä sen verran jaksaisin ratsastaa. Minä olin vammainen, minä en voinut pystyä enää samaan kuin ennen.
”Osaatpa!” isä huudahti heti takaisin ja nosti kädet eteensä niin kuin pitelisi ohjia itsekin. ”Jos sä et tähän hätään saa korjattua oikeaa puolta, korjaa vasempaa! Irti se pohje sen kyljestä ja vähän taaksepäin! Hellitä ohjista, ei sen tuntuman tartte olla tollanen, mieti jos sulla olis itsellä rautaa suussa ja joku vetäis toista suupieltä.”

Murahdin jotain isän suuntaan, mutta nostin kuitenkin valahtaneen ryhtini taas suoremmaksi. Jos et saa korjattua oikeaa, korjaa vasenta. Kompensoi. Irrotin tarkasti vähäisenkin pohkeen paineen Typystä. Vasemman lonkan sai avattua kunnolla, joten keskityin siihen. Hölläsin ohjaa niin, ettei sen tuella kyllä enää hevosta kunnolla koottaisi. Keskityin antamaan tasaiset pohjeavut Typylle muistutukseksi, jotta se kävelisi kunnolla, ja kas, hevoseni oli luotisuora. Vilkaisin isää saadakseni varmistuksen. Isä nyökkäsi ja ryhtyi luennoimaan jotain Noeulille.

Se oli se hetki. Valmistauduin Åland Weekendiin ja sain isältä yhden neuvon, jota moni valmentaja ei olisi ikinä antanut. Sillä hetkellä taisin uskoa ensimmäisen kerran, että minun kilpailuni eivät olleet vielä kilpailtu. Ratsastaminen ei olisi ehkä enää koskaan helppoa, mutta onneksi olin valmis näkemään vaikka viisin verroin vaivaa.

Pelkkä raviin siirtyminen ilman hyppäystä vaati valtavasti keskittymistä, mutta suorat Typy ravasi niin suorana kuin kolmiulotteinen kappale voi. Volteilla se taipui yhtä kauniisti kuin ennenkin, vaikka vasempaan kierrokseen volttien tekeminen tuntuikin oikealla puolellani ihan hirveältä rääkiltä. Se oli silti sitä hyvää kipua. Kentälle virtasi muitakin, mutta en malttanut kiinnittää huomiota muihin kuin minuun ja Typyyn. Minulla oli kuitenkin vasen puoli ruumista, joka toimi erinomaisesti. Nyt ei tarvitsisi muuta kuin olla niin hyvä, että pärjäisin lopulta puolikkaana kokonaisille.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi kertoo.
Sijoittuu Åland Weekendiin, vaikka on julkaistu etukäteen.

Hevosreppana

Equadorin tunnisti kaukaa. Jos pelkkiin nuoriin hevosiin verrattiin, se oli komein ori siinä tallipihassa. Kehitin kasvoilleni nopeasti ystävällisen hymyn, kun kävelin sen ja sitä pitelevän naisen luokse Noeul perässäni hölkäten. Pojan oli hyvä oppia yhtä sun toista hevosista. Ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja muutenkin tulevaisuutta ajatellen.

”Päivää”, tervehdin Equadorin pitelijää.

Hevosta pitelevällä naisella oli pitkät tummat hiukset. Ihan suorat. Otsatukka oli paksu ja täsmällisen suoraksi leikattu. Tummanruskea väri ei voinut olla purkista, vaan sen täytyi olla hänen omansa. Kun aurinko osui naisen kutreihin, näytti kuin jotkut yksittäiset hiukset olisivat olleet kultalankaa. Marja-Tertulla, Oskarin äidillä, oli ollut täsmälleen samanväriset hiukset, mutta hieman kiharat. Muuta yhteistä kahdella naisella ei ulkonäössään ollutkaan.

”Päivää. Olavi Susi?” nainen varmisti ja hymyili yhtä kohteliaasti kuin minäkin yritin. Se ei ollut aitoa, ilahtunutta hymyä, mutta niin kuului hymyillä. ”Sofia Olegovna”, nainen sanoi, kun nyökkäsin ja vahvistin, että tässä todella olin minä, joka olin sopinut katsovani Equadoria nyt ennen sen kilpailusuorituksia Åland Weekendissä.
”On se komea”, sanoin hyväksyvästi ja nyökäytin kohti hevosta, vaikka se pätikin vain pintapuolisesti. Komeahan se oli. ”Tässä on Noeul, mun hevosenhoitaja.”
”Päivää”, Noeul sanoi suomeksi kuultuaan nimensä.

Equador ei ollut sellainen kuin minun Ramonani: se ei loistanut kuin tähti. Sen hohto oli himmeämpää, niin kuin helmen hohtoa, ja se piili jossain pinnan alla. Se tuntui huokuvan sitä, mitä se voisi olla minun käsissäni. Se riiputti päätään alistuneena yrittämättäkään katsella ympäristöään. Sen emäntä piteli riimunarua käsivarren mitan päässä itsestään niin kuin olisi ollut koko ajan varuillaan. Mitään pelättävää Equadorissa ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Sen silmissä ei ollut mitään eloa enää.

”Haluatko koeratsastaa?” Sofia Olegovna kysyi. ”Satuloin jo valmiiksi.”
”Ilman muuta. Mun hevosenhoitaja ratsastaa tänään mun puolesta. Ei vanhan miehen selkä enää kestä…”
”Pöh pöh”, nainen sanoi heilauttaen sanani pois. ”Nuori mieshän te…”
Hymyilin, mutta nyökkäsin kuitenkin Noeulille, että ottaisi ohjat.

Bogårdin kenttä oli tyhjä, sillä olihan vielä hyvin aikaista kisoihin nähden, vaikka kauimpaa matkanneet olivatkin olleet paikalla jo aamusta asti. Kentän pohja näytti hyvältä. Equador sen sijaan ei. Sen korvat liimautuivat luimuun saman tien kun se ymmärsi, että nyt mennään töihin. Mutisin Noeulille hyvin hiljaa, että olisi äärimmäisen varovainen. Yhdenkään hevosen takia ei kannattanut heittää henkeään, eikä loukkaantua liian pahasti.

”Sillä on vähän pahoja tapoja”, Sofia Olegovna sanoi rupattelusävyyn. ”Ehkä kunnon kurilla…”
”Ehkä”, myöntelin, koska en voisi lopettaa väittelyä, jos siihen ryhtyisin.

Noeul pääsi hevosen selkään, vaikka ori näyttikin siltä, että voisi hypätä tasajaloin ilmaan ja ryhtyä rodeoesitykseen. Hevosen pää ei enää roikkunut elottomana. Se oli painunut alas, liian alas, ja se näytti välttelevän kuolaimia jo ennen kuin Noeulilla oli ohjat käsissään. Poikaparka, ensimmäistä kertaa kun teki mitään tällaista, katsoi minua saadakseen ohjeita.

”Mee vaan käyntiä kierros. Mä haluan nähdä sen kaikki askellajit rauhassa ensin.”

Sofia Olegovna katseli Equadoria ja Noeulia vierelläni. Kun ratsukko ohitti meidät ravissa, olin jo tehnyt päätelmäni ja päätökseni. Tuo hevonen oli ikäisekseen osaava, mutta sillä oli kuin olikin suu tai koko pää kipeä, ja niin selkäkin. Sillä ei ollut takana tarpeeksi voimaa, koska se yritti helpottaa oloaan pysymällä pitkänä.

”Ota se vaan kunnolla ohjalle ja kokoa se”, hevosreppanan emäntä komensi Noeulia englanniksi.
”Ei tarvi, Noeul”, kiirehdin sanomaan. Turha sitä hevosta oli rääkätä. ”Ota nätti laukka tuolta ja sitten mä haluan tunnustella, mitä sen jalat sanoo.”
”Mikset halua nähdä, mitä se osaa?” nainen kysyi peitellen harmistuksensa melko hyvin.
”Mä olen nähnyt siitä videoita. Mä haluan ennemminkin tietää, missä kunnossa se on ja millainen se on ratsastaa, ja mulla on jo paljon vastauksia niihin kysymyksiin.”

En ole eläinlääkäri, mutta minun asiantuntemukseni mukaan hevosella oli terveet jalat. Kun satula otettiin pois, myös selkä tuntui suoralta ja hyvältä, mutta lihakset olivat paikoin kireät ja paikoin oikeastaan krampissa. Päähänsä Equador ei olisi antanut koskea: ei edes silittä. Kun Sofia Olegovna antoi piiskansa viuhahtaa, sain katsoa nopeasti hevosen hampaat, jotka olivat yllätyksekseni ihan hyvät.

Kaksikymmentäviisituhatta oli periaatteessa pieni hinta sellaisesta kuin Equador, mutta todennäköisesti sen hoitoon saisi uppoamaan ensialkuun vähintään kymmenentuhatta lisää. Jos minä veisin tuon hevosen mukanani, se hoidettaisiin terveeksi asti ennen kuin sillä tehtäisiin enää mitään muuta. Joku muu saisi Equadorista heti valmiin ratsun kilpailuihin, mutta minä en sairaalla hevosella ratsastaisi metriäkään, eikä ratsastaisi kukaan palkollisenikaan. Oli aika siis neuvotella siitä, millainen hinta Equadorista oikeasti maksettaisiin, vai maksettaisiinko mitään.

”Mikä sen oikea hinta on?” kysyin Sofia Olegovnalta suoraan. Eläinlääkäri saisi tarkastaa sen jalat ennen kuin kauppoja tulisi, mutta jos mitään isoa ei löytyisi, kyllä tuosta olennosta voisi tulla vielä oiva ratsu.
”Kakskytviis mä siitä haluaisin”, nainen sanoi ja hymyili.
”Mutta mitä sä oikeasti siitä siis aiot saada?” kysyin yhä hymyillen.
Noeul piteli hevosta varovaisen näköisenä.
”Kakskytkaks.”
”Tehdäänpä näin”, ryhdyin hieromaan kauppoja, ”että saat siitä kakskymmentä, jos mä saan eläinlääkärin katsomaan sen tänään ja kaupat tehdään tänään.
”Mutta se kilpailee huomenna täällä”, nainen epäröi.
”Jos se kilpailee huomenna täällä ja sijoittuu, saat siitä edelleen kakskymmentä. Jos se menee alle tasonsa tai joutuu keskeyttämään, saat kaksitoista.”

Sofia Olegovnan hymy kuihtui pois. Ymmärsin, ettei hän ollut tyhmä, ei alkuunkaan, eikä sokea. Hän tiesi, ettei Equador voinut hyvin. Se voisi jaksaa suorittaa vielä huomisessa kilpailuissaan, mutta yhtä hyvin voisi olla, ettei sen menosta tulisi mitään. Matka oli selkeästi rasittanut sitä. Toisaalta jos Equador onnistuisi huomenna, en taatusti olisi ainoa, joka olisi kiinnostunut siitä tämän Åland Weekendin jälkeen. Siitä voisi saada hyvinkin Olegovnan pyytämät kaksikymmentäviisituhatta.

Ojensin kättäni, mutta nainen ei tarttunut siihen. Hän katseli sitä hyvän tovin ennen kuin palautti taas hymyn kasvoilleen. Hän oli itsevarma ja kaunis hymyillessään. Äskeisestä epäröinnistä ei ollut tietoakaan.

”Equador kilpailee huomenna”, nainen sanoi ystävällisesti. ”Mä otan teidän tarjouksen huomioon. Ellei sitten tule muita.”
”Kiitos”, vastasin yhtä ystävällisesti, ja viimein Equadorin emäntä tarttui käteeni ja puristi sitä — hyvästiksi, ei sopimuksen merkiksi. Sitten hän talutti pois Equadorin, joka seurasi pää polvissa ja silmät sameina.

Voisin lyödä vetoa aika paljosta, että tämän Åland Weekendin jälkeen tuo hevonen olisi minun enintään kahdentoistatuhannen euron hintaan. En löisi vetoa kaikesta — en Oskarista, en Ramonasta, en hengestäni — koska tapahtuuhan välillä ihmeitä. Löin kuitenkin vetoa Equadorista itsestään. Se ei onnistuisi huomenna, ei tuossa kunnossa. Sääli, että se joutuisi kuitenkin yrittämään.

[OskariOsallistuja]

Alexin loppuelämä

Videopuhelu. WhatsAppissa. Luuri hyppi ilmaan puhelimen näytön alareunassa. Oli ihan tosi vaikeaa saada siitä sormella kiinni, kun se ei voinut edes pysyä paikoillaan. Lopuksi taisin onnistua, kun kuului jokin outo ääni. Sitten ruudulla näkyi kolme kuvaa: minun naamani alareunassa ja sen päällä Alexin ja Ilonan kasvot.

”No kerro sit jo”, Ilona kehotti.
”No nyt mä voin kertoa”, Alex sanoi. Hän ei katsonut kameraan päinkään, koska ajoi samalla rekkaansa.
”Mitä?” kysyin, vaikka mitään tervehdyksiä ei ollutkaan vaihdettu.
”Olemme kokoontuneet tänään tänne”, Alex aloitti rauhallisella ja syvällä äänellä, ”kuulemaan harvinaisia uutisia eräästä monivaiheisesta ja jännittävästä tapahtumasta.”
”Sano jo”, Ilona käski. Hän makasi sängyllään selällään.
”Nyt kun olemme kaikki paikalla, kerron sen teille.”
”No?” ynähdin.

Alex niiskaisi ja hinkkasi sitten väkivaltaisesti pientä nenännykeröään.

”Vittu mä pääse tästä risteyksestä ikinä”, hän mutisi ja painoi ilmeisesti kaasua sitten hampaat irvessä. ”Niin!”
”Niin?” Ilona hoputti kyllästymistä äänessään.
”Mulla on punkki korvassa”, Alex sanoi.
”Missä kor — kor –?”
”No mun omassa korvassa! Tossa ihan luukulla. Mä tunnen sen kun mä laitan pikkurillin korvaan, ja se on kipee, mut mä en saa–”
”Hyi hitto!” Ilona parahti.
”Ei oo punkkia”, rauhoittelin Ilonaa, koska Alexhan oli jo ihan rauhallinen.
”Siis tasan on punkki. Mä katoin sitä äsken rahtaritilois peilistä.”
”Jos olis punkki, sä et — olis — noin — rauha — rauhas.”
”No joo muute”, Ilona myönteli. ”Jätkä on muka aivan rauhassa vaikka sillä on punkki korvassa.”
”No vittu! Oottakaa ku tulee seuraava levike niin mä näytän teille!”
”Mä en halua nähdä sun korvakäytävää ja sun saastaista vaikkua.”
”Nyt ei auta! Joko uskotte et mulla on punkki korvassa tai katotte ja uskotte!”
”Mikset ota pois?” kysyin varmuuden vuoksi.

Alex katsoi kameraan ja toi naamansa oikein lähikuvaan. Hän pyöräytti silmiään niin isosti kuin ihminen pystyi.

”Koska minä en yllä siihen itsenäisesti”, hän sanoi selvästi arktikuloiden. ”Ja kukaan rekkapena ei mun korvaa sorki.”
”Nii aattelit sit vaan viettää loppuelämäs punkki korvassa?” Ilona kysyi ja huokaisi.
”En! Vaan pelkästään laivalle asti ajattelin elää näin, kuulkaas pojat. Siellä on ihan varmaan jotain järkeviä, niinku naisia, jotka voi päästää kaivamaan korvaansa.”
”Miksei siis miehet käy?” Ilona ihmetteli.
”Ootsä nähny rekkamiehiä?” Alex kysyi. ”Ne on oikeita miehiä. Niiden sormet on yhtä paksut kun sun nilkat. Mähän repeen persereikään asti, jos ne työntää semmoset sormet mun korvaan.”
”Just. Eli sä oot niinku kaks päivää punkki korvassa siis?”
”En. Mä oon aamuyöllä laivas.”
”Selvä homma.”

En osannut sanoa paljoa mitään, kun aiheet vaihtuivat punkista järkevämpiin ja vähemmän järkeviin. Kuuntelin kuitenkin mielelläni. Tämä oli ensimmäinen aika elämässäni, kun minulle soiteltiin vähäpätöisiä asioita huvin vuoksi. Ensimmäistä kertaa joku halusi pitää yhteyttä, vaikka ei tarvinnut mitään, ja vaikka minulle ei ollut edes okeasti mitään asiaa.

[OskariOsallistuja]

Kissan nimi

Aamupäivä oli aika ihana. Pitkän aikaa oli ollut niin sateista, harmaata ja kylmää, että 19 asteen lämpö tuntui ihan uudelta kesältä, vaikka koivuissa olikin keltaista. Aurinko paistoi suoraan keittiön pöydän liepeille ja lämmitti minua. Kilpailut olivat vaatineet veronsa, joten Hello oli luvannut katsoa Typyn perään, jotta saisin nukkua. Nukkunut minä olinkin, yli yhteen asti, kännykkä poissa päältä ja ihan rauhassa.

Siinä se kännykkä nyt oli. Painoin virtanäppäintä pitkään. Osasin laittaa pin-koodin jo, mutta Camilla oli ottanut salasanan pois päältä, koska en meinannut saada sitä millään laitettua. Odotellessani laitteen käynnistymistä siemaisin mehua, jonka olin kaatanut itselleni aamupalaksi. Hyi. Appelsiinimehua. Camilla oli käynyt kaupassa viimeksi yksin. Vaikka hän oli kysynyt, mitä halusin, ja vaikka olin sanonutkin, niin sekamehu oli aika pitkä sana.

Kissa hinkkasi itseään siihen ainoaan sääreeni, joka oli lattialla sen ulottuvissa. Se osasi jo nousta takajaloilleen säärtäni vasten niin, ettei raapinut minua samalla. Sitä taitoa se nytkin esitteli ja naukaisi kimeästi. Se oli aika hiljainen kissa. Jari Litmanen oli ainakin maukunut koko ajan ja kovaan ääneen. Toisaalta olihan tämä kissa vielä aika pieni.

Nostin kissan syliini samalla, kun puhelin piti käynnistymisäänensä ja kysyi pin-koodia. Se oli 0000. En ollut koskaan vaihtanut sitä. Näkyviin tuli Ukon kuva. Se katseli siinä porkkanaa, jota heilutin kameran takana sille. Porkkanan varjoa näkyi sen nenänpielessä vähän. Tuntui kuin olisin ottanut sen kuvan vasta viime viikolla. Viestejä ei ollut tullut: kaikki oleelliset tiesivät, että nukuin.

Hörppäsin taas pahaa mehua. Minun kissallani oli vielä siniset silmät: niin vauva se oli. Ehkä niistä tulisi ruskeat sitten, kun se oli aikuinen. Jari Litmasellakin oli ollut —

Yhtäkkiä minä tiesin, mikä tämän kissan nimi oli. Se oli pitkä sana. Sanoin sen varovaisesti ääneen. En tiedä, kuinka hyvin se sujui, mutta kissa maukaisi. Minusta se oli selvä merkki. Kissalla oli nimi.

Kesti aika kauan avata WhatsApp. Painoin ensin vahingossa SubWay -appia ja sitten vielä onnistuin poistamaan Marble Masterin, mutta ihan sama, koska en minä sitä edes osannut pelata enää. Lopulta WhatsApp aukesi. Meidän ryhmäkeskustelumme kuvakkeena oli ryhmäkuva meistä kolmesta. Tai oikeastaan meidän kidoistamme. Alex oli tainnut vaihtaa sen, koska ei Ilona olisi rajannut kuvaa pelkkiin irvisteleviin suihimme.

Kirjoitin viestiä niin pitkään ja hartaasti, että kissa lähti raapimapuuhun istumaan ja mehuun laskeutui ainakin kaksi harsosääskeä. Lopulta viesti oli valmis.

Kisaan bimi on mehukstti.

Näin virheet, mutta lähetin sen silti. Jos olisin ryhtynyt korjaamaan, olisin joutunut aloittamaan alusta. Vastaukset tulivat saman tien.

Alex
Hä
Mitä vittua

Ilona
Onpa erikoinen nimi!

Alex
Mikä
HÄ
HÄ
HÄ
HÄ

Ilona
Oskarin kissan nimi on Mehukatti

Alex
Vitun mehukatti
Kenen vitun kissan nimi on mehukatti
Voi vittu mikä nimi
Tuuksä tänään tallille ollenkaa
Hä
Hä
Hä
Hä
Hå
Eiku hä
Hä

Ilona
Joo

Alex
Et sä kun toi
Vitun mehukattimies
Vastaa jo
Hä
Hä
Hä

En saanut kirjoitettua lähellekään niin nopeasti kuin Alex vaati. Lähetin ääniviestin, että en kyllä jaksa tänään.

Alex
Jaa
Me tullaan sit sinne
Pitää täs saatana edes ristiäiset pitää
Vitu mehukatti

Hymyilin puhelimelle ja sammutin näytön. Mehukatti naukaisi. Se istui raapimapuunsa huipulla ja heilutti hitaasti häntäänsä puolelta toiselle. Sen lempipaikka oli puun keskitasolla, koska se oli pehmeä ja riippumattomainen kohta. Kai sitä ärsytti, kun aurinko paistoi pelkästään ylätasanteelle, niin että sen piti olla sitten siellä.

[Julkaisija]

Viestit