Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Eläinvauvoja
“Mitäs faija?” virnistin Noalle, jonka ilmeestä näki, että hän oli saanut vastata siihen kysymykseen jo ihan tarpeeksi monta kertaa. Siitä huolimatta mies hymyili tervehdykseksi, kun liityin hänen seuraansa Flidan karsinalle.
“Mitäs tässä, kauhulla katon kun skidit kasvaa”, rastapää hymähti ja keskittyi sitten taas seuraamaan karsinan tapahtumia. Kävelin miehen vierelle ja kurkkasin myös sisään. Flida seisoi paikallaan kuin itse lempeys, kun isompi varsoista ruokaili. Pienempi lepäili karsinan nurkassa silmät ummessa.
“Pitää tsiigaa, et molemmat saa ruokaa ja antaa sit korviketta, jos Flida ei pysty handlaamaan molempia”, Noa selitti. Nyökkäsin. Jostain syystä mieleeni tuli se päivä, kun siskoni Katin lapset olivat syntyneet ja yhtäkkiä isosiskoni olikin muuttunut äidiksi. Hänkin oli saanut kaksoset. Vaikkei varsoja ehkä kuitenkaan voinut ihmisvauvoihin verrata, huomasin Noassa kuitenkin samanlaisen muutoksen, kun hän katseli varsojaan ylpeydellä ja lempeästi hymyillen.
“Mulla ei oo aavistustakaan siitä, miten noista kasvaa oikeita hevosia”, tunnustin. En ollut koskaan ennen edes nähnyt pieniä varsoja. Ratsastuskoululle, jossa myös entinen vuokrahevoseni oli asunut, hevoset olivat tulleet vasta, kun ratsukoulutus oli vähintään aloitettu.
“Ei mullakaan”, Noa naurahti, muttei vaikuttanut kuitenkaan hermostuneelta, “onneks sentään Eetu ja muut tietää.”
“Joko niillä on nimet? Jääks Päivänsäde ja Menninkäinen?” Ainakin kaikki tallilla jo tunsivat varsat niillä nimillä.
“Katotaan nyt… “, Noan kulmat kurtistuivat. Arvasin, mitä mies ajatteli, enkä halunnut sanoa sitä ääneen. Ehkä olisi parempi odottaa, että ainakin ensimmäinen vikko oli kulunut.“Mites TT-skabat?”, Noa vahtoi aiheesta toiseen vähintään yhtä kuluneeseen.
“Kun yhtestä pääsee, niin seuraavat on jo tulossa ja Oskari piti taas kunnon rääkin eilen”, huokaisin. Onneksi sentään toinen meistä oli motivoitunut…
“Sä et kuulosta kauheen innostuneelta”, mies huomautti.
“No joo, vähän meinaa turnausväsymys iskeä, mut eiköhän se taas tästä”, vakuutin. Sitä samaa olin toistellut itselleni koko viikon.
“Mut hei kotikisat seuraavaks”, rastapää muistutti.
“En tiiä onks se ihanaa vai kamalaa et ne on täällä”, vastasin rehellisesti. Toisaalta oli hauskaa, kuinka muutkin pääsivät intoilemaan tulevista osakilpailuista, mutta samaan aikaan tuttujen kasvojen näkeminen katsomossa jännitti vielä enemmän. Ainakin se, ettei tällä kertaa tarvitsisi matkustaa toiselle tallille, oli ehdoton bonus, vaikka toisaalta se tarkoitti myös sitä, että kilpailuja edelsi tavallista enemmän hulinaa ja valmisteluja.“Mä mietin, voiks noiden varjolla lintsata talkoista”, Noa vinkkasi varsojen suuntaan, kun mainitsin, että Eetu oli puhunut estekaluston ja kouluaitojen huollosta talven jäljiltä talkoovoimin. Hellon suusta sellaista kommenttia olisikin voinut odottaa, mutta rastapää osallistui yleensä mielellään yhteisiin projekteihin. Kaksosvarsoista huolehtiminen oli varmasti väsyttävää hommaa…
“Tai sit sä voit päivystää täällä ja patistaa kaikki varsojenkyttääjät pesemään kouluaitoja ja mitä niitä hommia nyt oli”, virnistin rastapäälle, joka vastasi hymyyni.
“Tai sit kaikki on jo siinä vaiheessa niin kyllästynyt noihin varsoihin, että jengi valitsee mielummin kouluaitojen pesemisen”, Noa vastasi ja saattoi kuulostaa hieman toiveikkaalta. Katselimme kuinka pienempi varsoista lähestyi vuorostaan Flidaa. Isompi oli jo lopettanut ruokailun ja tamma oli saanut hetken hengähtää. Flida näytti suhtautuvan kuitenkin kaikinpuolin kärsivällisesti myös pienempään varsaan, vaikka vaalealla olikin kova kiire päästä alkuun.
“Voiks näihin muka kyllästyä”, huokaisin ja Noa vain pudisteli hymyillen päätään.“Mistä muusta ihmiset puhuu kuin varsoista tai kisoista?” naurahdin, kun hiljaisuus oli jatkunut vähän liian pitkään.
“Säästä?” Noa ehdotti hartioitaan kohauttan.
“Aika tylsää. Eiks sulla olis mitään kuumia juoruja?” virnistin takaisin, vaikka tiesin, ettei Noa ollut mikään juroukello. Mies oli kuitenkin hetken hiljaa ja näytti miettivän.
“Mulle tuli mieleen yks juttu…” rastapää aloitti. Kohotin kulmiani kysyvästi.
“Tää on vähän herkkä aihe, niin tästä ei saa sit huudella eteenpäin”, mies jatkoi.
“Okei, selvä juttu”, vakuutin, enkä yhtään osannut aavistaa mitä rastapää meinasi. Miehen suupielen nykiminen kuitenkin hieman pilasi muuten dramaattista vaikutelmaa. Noa selvästi nautti siitä, että sai pitää minua jännityksessä.“Musta tuntuu, et Loimu on lihonnut!” Noa lopulta paljasti. Sekunnin murto-osan katsoin Noaa täysin ilmeettömästi ja repesin sitten nauramaan. Mitä tahansa olinkin odottanut, niin en tätä.
“Skandaali!” puuskahdin ja Noakin hekotteli.
“Mut voiks käärmeet muuten oikeesti lihota?” tiedustelin aidosti uteliaana. Käärmeiden hoitamisesta tiesin vielä vähemmän kuin varsojen hoitamisesta. En osannut edes kuvitella lihavaa käärmettä.
“Tottakai voi. Tuu vaik tsiigaan Loimua”, Noa ehdotti.
“Mä luulin et sä keksit koko jutun”
“En mä nyt tälläsestä asiasta valehtele…”
“Voiks se olla raskaana?”
“ Ei, luojan kiitos…” Noan kasvoilla oli käväissyt kauhistunut ilme, kun hän ehti miettiä asiaa. -
Sotasuunnitelma
tapahtui alkuviikosta TT-osakilpailun jälkeenIlman Oskaria olisin varmaan antanut koko Tie Tähtiin -kilpailuiden olla ja palannut asiaan lähempänä seuraavaa osakilpailua, mutta valmentaja Susi otti roolinsa edelleen tosissaan.
“Mä vähän analysoin sitä sun rataa ja mulla ois muutama pointti, mihin voidaan keskittyä seuraavaksi”, mies aloitti. Istuimme kahdestaan tallivintillä, sillä siellä sai yleensä olla rauhassa. Oskari oli ehdottanut, että suunnittelisimme seuraavia valmennuksia etukäteen hieman tarkemmin nyt, kun Hannaby Hanami Week myös lähestyi ja Eetu oli lähdössä sinne Jussin kanssa suoraan seuraavan Tie Tähtiin -osakilpailun jälkeen. Kun Oskari kaivoi esiin ruutuvihkon, jonka sivu oli täytetty tiiviisti kirjoitetuilla muistiinpanoilla, meinasin huomauttaa, että mies saattoi ottaa kilparatsastajaleikkini hieman liian vakavasti. Tajusin kuitenkin jättää sen sanomatta, vaikka sillä hetkellä olisinkin kaivannut valmentaja Suden sijasta enemmän sitä Oskaria, jolle olisin voinut kitistä kurjista kisoista ja jota ehkä uskaltaisin ottaa kädestä kiinni uudestaankin.
“Siis tää alkuhan meni tosi hyvin. Pysähdys on tosi siisti ja sit ravi lähtee hyvin. Jos sä laittaisit rinnakkain videot siitä ekasta osarista ja tästä, niin niistä kyl näkee kehityksen”, Oskari selosti samalla, kun tiirasimme videota miehen puhelimen näytöltä. Marshall oli nakittanut Niklaksen kuvaamaan katsomosta käsin oman ratansa lisäksi myös meidän muiden radat. Vaikka kuva silloin tällöin hieman heilahtelikin, sentään taustalta ei kuulunut Ilveksen veljesten selostusta toisin kuin ensimmäisen osakilpailun videoista. Ynähdin jotain sen merkiksi, että kuuntelin.
“Sit tää menee vielä hyvin ja tässä tulee tää käyntiin siirtyminen ja sit tän jälkeen käy jotain”, mies sanoi ja pysäytti videon.
“Se eka laukannosto oli tosi huono”, tiesin heti mitä Oskari tarkoitti, “verkassa Jussi oli jotenkin yllättävän tahmee – varmaan kun oli ollut niin pitkä matka – niin varmistelin vähän liikaa, et se laukka nousee.”
“Joo, tästä näkee, et sulla menee aikaa saada se koottua ja toi eka voltti ei oo tasapainossa. Huomaatsä sit mitä täs tapahtuu?”
“Sit tulee se kolmikaarinen. Mä vaan yritin varmistaa, ettei se vahingossa vaihda laukkaa…”
“Sä otat sen laukan melkeen kokonaan pois. Joku vähemmän rehti hevonen ois tiputtanut jo raviin. Onneks sieltä tulee se keskilaukka…”Oskari jatkoi puhumista, pysäytteli videota ja vilkuili silloin tällöin muistiinpanojaan. Miehen vasemman käden sormet olivat hakeutuneet otsan hiussuortuville ja pyörittelivät niitä ennemminkin keskittyneesti kuin epävarmasti. Oskari istui niin lähellä, että huomasin, kuinka mies tuoksui hevosilta ja suhkusaippualta, joka oli varmasti jotain sport-merkkistä. Ja juuri tämän takia en pärjännyt kisoissa, koska en osannut keskittyä
.
“Sit tässä sä näytät siltä, että sä oot jo luovuttanut. Tossa menee helppoja pisteitä, kun toi siirtyminen myöhästyy niin pahasti. Jos sä oisit ratsastanut loppuun, niin voi olla, että sillä ois saanut sijan tai pari ylöspäin”, Oskarin analyysi jatkui.
Tyhmät virheet radalla olivat harmittaneet sunnuntaista asti, mutta nyt ne harmittivat vielä enemmän. Tuntui siltä, että Oskari oli pettynyt minuun. Poskiani kuumotti, eikä ollenkaan siitä samasta syystä kuin yleensä miehen seurassa. Oskari taisi huomata kiristyneenä ilmeeni.
“Kyl sä sit lopuks hymyilet nätisti”, mies hipaisi olkapäätäni ja hymyili sillä tavalla kuin aina huomatessaan, että oli tullut antaneeksi pelkkää kritiikkiä kritiikin perään. Katsoin miehen sinisiin silmiin hetken epäuskoisesti.
“Nätti hymy! Eiks siinä ollut enää mitään muuta positiivista”, puuskahdin.
Oskarin katse muuttui säikähtäneestä melkein närkästyneeksi, kun hän huomasi minun nauravan.
“No kyllä sä myös tosi kivasti taputat sun heppaa”, mies kuittasi sarkastisesti. Käytin hetken hämmenystä hyväkseni ja nappasin miehen vihkon itselleni.
“Tää vika kommentti ei kyl lue täällä”, huomautin silmäiltyäni käsinkirjoitetut rivit nopeasti läpi. Oskari koitti napata vihkonsa takaisin, mutta liu’uin penkillä kauemmaksi saadakseni lukea tarkemmin. Tunsin oloni yläasteikäiseksi.“Siis ethän sä ees sanonut näitä kaikkia kohtia”, tajusin tutkittuani sivua tarkemmin.
“No joo.. mä aattelin et osan voi jättää sit seuraavaan kertaan, kun ratsastat”
“Sä oot nähnyt ihan älyttömästi vaivaa”, jatkoin tutkittuani muistiinpanoja vielä hetken.
“Mulla oli vaan tylsä ilta”, Oskari selitteli, “mä vähän innostuin.”
“Ai vähän?” naurahdin.
“Joo, siel on vielä toinenkin sivu…”600 sanaa
-
Katsomossa
Oloni oli tuntunut samalla tavalla tyhjältä siitä lähtien, kun olin pysäyttänyt Jussin lopputervehdystä varten ja antanut sen sitten kävellä pois radalta pitkin ohjin. Jo siinä vaiheessa olin tiennyt, ettei tänään tarvinnut jännittää lopputuloksia samalla tavalla kuin viimeksi. Sen sijaan keskityin Jussiin, loppuverryttelyihin, orin harjaamiseen, varusteiden pakkaamiseen ja kaikkeen muuhun, mihin tallialueella sain aikani kulumaan. Lopulta löysin itseni notkumasta Nellyn ja Cozminan luota.
“… ja sit hitsi se keskikäynti. Siinä ei vaan tullus tarpeeks selkeetä siirtymistä”, nainen analysoi rataansa samalla kun harjasi kimoa hevosta. Irroittelin tamman suitsista valkoista ruusuketta leikkien edes hieman hyödyllistä.
“Ehitsä hakee jo sun arvostelun kansliasta?” kysyin hieman yllättyneenä.
“Ei kun mä arvailen vaan. Joko sä hait omas?” Nelly vastasi ja pudisteli valkoisia karvoja pois vaatteistaan. Hän oli käytännöllisesti vaihtanut tumman kisatakin huppariin, jossa karvat eivät niin haitanneet.
“Joo, mut en mä ees lukenut sitä läpi. Katon sit kotona, kuinka pahasti mokasin”, vastasin hieman synkästi.
“Hei, ei se teidän rata nyt mikään katastrofi ollut. Ja voitithan sä kuitenkin Jessen”, nainen lohdutti. Prosentin kymmenyksen ero oli lopulta jäänyt edukseni, mutta ei se sillä hetkellä voitolta tuntunut.
“Siis tää on ihan sairaan lapsellista, mut ois ollut kiva saada ruusuke”, tunnustin pyöritellen edelleen Nellyn ja Cozminan valkoista ruusuketta käsissäni. Nellylle kehtasin sentään sanoa, että minulla oli ollut tavoite, johon en ollut päässyt.
“Me voidaan mennä ostaan sulle lohdutustikkari”, nainen kuittaili, vaikka kiirehtikin sitten sanomaan, ettei tavoitteessani ollut ollut mitään lapsellista.Olimme juuri lähdössä kahville, kun Nellyn puhelin soi. Nainen vilkaisi puhelimen ruutua nopeasti ja viittoili sitten minulle, että voisin mennä edeltä. Varmaan Eetu soitti kysyäkseen miten oli sujunut, mietin kävellessäni maneesille. Mietin, kysyisikö isäntä sitä, miksi olin ratsastanut niin huonosti Jussilla, sillä kyllä Eetu varmasti tuloksia seurasi kotoa käsin. Edelleen ajatuksissani kipusin portaat ylös Tunturikoni ravintolaan, ostin kahvin ja korvapuustin ja haravoin katseellani ison ikkunan vieressä olevia pöytiä. Toivoin löytäväni jonkun tutun naaman, jonka seuraan kehtaisin istahtaa, sillä vapaita pöytiä ei ollut. Ilahduin, kun tunnistin Tiituksen, joka haarukoi kilpailijoille tarjottua lounasta seuraten keskittyneesti maneesin tapahtumia.
“Mikä luokka siel on menossa?” kysyin, kun istahdin miehen seuraan.
“Satanen alko just. Meidän ratsastajat ei oo viellä mennyt”, Tiitus raportoi. Olinkin toivonut, että näkisin Chain ja Jessen suoritukset, sillä muita osallistujia esteluokkiin Hopiavuoresta ei ollut lähtenyt. Puhaltelin mustaa kahvia viileämmäksi ja seurasin, kuinka vuorossa oleva ratsukko vaikutti lähestyvän radan loppua. Tummanruunikko hevonen laukkasi melko raskaan näköisesti ja kolauttikin lopulta sarjaesteen jälkimmäiseltä osalta puomin alas. Viereisessä pöydässä istuva seurue kohahti pettyneesti. Muistelin, että heistä ainakin osa oli Hallavan porukkaa. Tiitus ei vaikuttanut olevan juttutuulella, joten istuimme hiljaa ja katselimme luokan etenemistä, kunnes Nelly liittyi seuraan.“Joko ne meni?”
“Chai menee seuraavaksi ja sit Jesse”, Tiitus vastasi. Mies pysyi paljon paremmin kärryillä luokan etenemisestä kuin minä.
“Jes täydellinen ajoitus”, Nelly hymyili ja änkesi väliimme istumaan. Chai näytti jännittyneeltä odotellessaan Pondin kanssa omaa vuoroaan ja niin varmasti näytimme mekin seuratessamme silmä kovana, kuinka ratsukko sai lähtöluvan ja suuntasi ensimmäiselle esteelle.
“Vitsi, jos se sijoittuu tässäkin”, Nelly ehti juuri sanoa, kun Pond kolautti puomin alas etukaviollaan. Vaikka olinkin harmistunut siitä, kuinka olin hävinnyt Chaille omassa luokassamme, olin silti päättänyt toivoa samaa kuin Nelly.
“Ei taida sijoittua”, Tiitus huokaisi, kun Pond pudotti vielä toisenkin puomin. Sen jälkeen oli aika kääntää katseet Jesseen.521 sanaa
-
Outi – Jussi
-
Ei armoa
“Taas sä puristat sitä satulaa reisillä, etkä enää jousta lantiosta”, Oskari kommentoi ja viittoili minua luokseen. Tiesin kyllä, että olin unohtanut ne samperin jalat, kun olin keskittynyt korjaamaan ulko-ohjan tuntumaa, jottei Jussi asettuisi liikaa sisälle taivutuksen aikana. Siitä huolimatta olisin halunnut inttää vastaan tai näyttää vaikka keskisormea, sillä arvasin, että seuraavaksi joutuisin nostaman jalustimet Jussin kaulalle. Taas. En tiedä, olinko hehkuttanut Saga Isbergin valmennusta Oskarille liikaa vai oliko mies vain vihdoin jättänyt silkkihansikkaansa naulaan, mutta tänään hän ei antanut armoa tippaakaan. Toisaalta seuraava Tie Tähtiin -osakilpailukin lähestyi kovaa vauhtia ja tämä oli viimeinen valmennus ennen sitä.
“Miks mä en huomaa sitä?” puuskahdin ja pysäytin Jussin Oskarin eteen.
“Koska sä ajattelet vaan sitä avotaivutusta”, mies vastasi ja melkein hymyili, “vaikka sä siirrät sitä ulkopohjetta vähän taakse, niin minkään muun ei pitäis muuttua. Ota taas jalustimet pois.”
Sieltä se tuli. Se tuntui melkein rangaistukselta. Suustani saattoi karata huokaus, kun liu’utin jalkani pois jalustimista ja pyörittelin nilkkojani.
“Kato nythän sä istut siinä just niin kuin pitääkin. Se oikee asento alkaa jo jäädä lihasmuistiin”, Oskari kehui. Se ei ollut sellainen hyvänmielen kehu, jonka mies keksi hätäisesti silloin, kun oli ensin pitänyt luennon kaikista niistä virheistä, joita olin yhden pienen pääty-ympyrän aikana ehtinyt tehdä. Eron kyllä huomasi.“Sä näät, kun tästä menee tää linja…” Oskari astui lähemmäksi ja piirsi sormellaan ilmaan viivan melkein reittäni hipoen. Nyökkäsin.
“Ja sit kun sä pyydät Jussii tekee sitä väistöö niin, sun pitäs siirtää tätä jalkaa tänne”, mies jatkoi ilmaan piirtelyä.
“Ai näin?” kysyin ja liikutin pohjettani satulavyön taakse.
“Ei, kun nyt sä taas jännität sen reiden ja koukistat polvesta liikaa. Sun pitäs enemmän… Saaks mä näyttää?” Oskari katsoi minuun epävarmasti, kädet kesken liikkeen ilmaan jähmettyneinä ja minulta kesti hetken aikaa ymmärtää, että mies kysyi lupaa siirtää jalkani oikeaan asentoon.
“Anna mennä vaan”, vastasin ja hymyilin, kun tavoitin Oskarin katseen. Se oli joku Oskarin juttu, enkä aivan tajunnu sitä, mutta siitä huolimatta yritin silti parhaani mukaan kunnioittaa miehen rajoja. Välillä kuitenkin unohdin.Oskari painoi lempeästi vasemmalla kädellään reittäni alaspäin ja työnsi toisella säärtäni taaemmaksi. Maneesissa oli viileää, mutta poskiani kuumotti. Oskarilla oli kädessään tummansiniset sormikkaat, jotka olivat melkein samaa sävyä ratsastushousujeni kanssa.
“Tälleen sen pitäis pysyä vaikka sä liikutat sitä”, miehen käsi lepäsi edelleen reidelläni, kun hän ohjasi jalkani takaisin normaalille paikalleen.
“Ja sit kun sä käytät pohjetta…” mies painoi käsillään jalkaani Jussin kylkeä vasten. Meinasin säpsähtää, kun ori otti askeleen sivulle.
“Niin, että se jalka pysyy tolla tavalla rentona vaikka sä tekisit mitä”, Oskari summasi ja astui askeleen taaksepäin. Jalka saattoi olla rento, mutta muuten tunsin oloni aivan päinvastaiseksi, kun muistutin itseäni taas siitä, miten hengitettiin normaalisti. Oppitunti oli joka tapauksessa ohi.Yritin keräillä ajatuksiani samalla, kun keräilin Jussin ohjia takaisin tuntumalle. Vältin katsomasta Oskaria, kun kehotin Jussin käyntiin ja takaisin uralle. Kun mies jäi selkäni taakse, huomasin hymyileväni Jussin korville vähän samalla tavalla kuin sinä yhtenä iltana Kyrönjoen varressa, kun olin tarttunut Oskarin käteen ja mies oli puristanut sitä lähes huomaamattomasti.
“Katse eteen ja niska suoraks”, valmentaja Susi muistutti ja lähes samaan hengenvetoon käski sain käskyn siirtyä takaisin raviin. Seuraavan puolituntisen aikana ei ollut enää aikaa haaveilla.509 sanaa
-
Hyvä seura, parempi mieli
“Ei muuta kuin tuulta päin”, Sonja naurahti ja ohjasi Salierin tallipihasta Vanhan Päätien suuntaan ja kohti Jätinhautuumaata. Siitä oli pikkuhiljaa muodostunut se vakiomaastoreitti, jonne oli helppo suunnata, eikä tänään tehnyt mieli lähteä seikkailemaan tuntemattomammille poluille.
“Mut jos alkaa sataa kaatamalla, niin sit tehään kyl täyskäännös takasin”, vastasin hieman nyrpeänä. Tihkusateinen sää ei ollut sitä, mitä olin toivonut, mutta ei se ennalta sovittua maastoretkeä sentään estänyt. Sonjan hi-tech ulkoilutakki tosin näytti huomattavasti mukavammalta kuin keltainen, nitisevä sadetakki, jonka olin heittänyt kevyen tallitakkini päälle.“Kiva, kun sä maltoit lähteä maastoilemaankin”, Sonja virnisti. Olin ansainnut pienen piikittelyn, sillä edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää aikaa. Nainen oli kyllä ihan oikeassa siinä, että viime aikoina olin Jussin kanssa lähinnä treenannut Tie tähtiin -kilpailuita varten.
“Tekee ihan superhyvää. Varsinkin, kun oon ihan jumissa sen Saga Isbergin valmennuksen jälkeen”, irvistin. Vierailevan valmentajan pitämä istuntatreeni tuntui todellakin kaikkialla kropassa.
“Sä oot kyl treenannut ahkerasti.”
“Joo, tuntuu vähän siltä, et on pakko”, vastasin Sonjan hymyyn hieman väkinäisesti, “tietenkin mä oon iloinen siitä, kun eka kisa meni niin hyvin, mut nyt tuntuu, et on hirveet paineet pärjätä myös seuraavassa. Ja kaikki muutkin treenaa yhtä kovaa.”
“Just ton takii musta ei ois kisaamaan ollenkaan”, Sonja pudisteli päätään, “eka jännittäis selviikö ollenkaan radasta ja sit jos sattuis pärjäämään, niin sit pitäis vielä todistaa, ettei se ollut vahinko.”
“No joo sellainen fiilis mullakin on. Ja sit vielä kun Jussi on lainahevonen…”
“Eetuhan on susta ja Jussista vaan ylpeä. Vitsi oisit nähnyt, kuinka se seurasi tuloksia täällä sillä aikaa kun te olitte kisoissa. Oli outo näky, kun se vilkuili puhelintaan kesken hommien”, Sonja paljasti. Eetua harvoin näki kännykkä kourassa kesken töiden, jos kyseessä ei ollut hätätilanne.
“Musta tuntuu, et oon ominut sen hevosen ihan kokonaan. Tälläkin viikolla oon mennyt Jussilla melkeen joka päivä, kun Eetu on vaan sanonut, et joo joo. Kylhän sä tiiät, kuinka se pistää muut aina etusijalle”, sanoin ääneen sen ajatuksen, joka oli vaivannut minua viime aikoina.
“Kuule näin hevosenomistajana voin kertoa, et välillä on tosi kivaa saada vaikka viikko taukoa siitä omasta hevosesta, vaik se ois kuinka kiva ja rakas”, Sonja vakuutteli.Tihkusade oli tauonnut, mutta harmaat pilvet roikkuivat sitkeästi taivaalla. Hevosten elkeistä huomasi, että ne tiesivät tutun ravipätkän alkavan pian. Sonja ratsasti edelle ja antoi Salierin siirtyä raviin. Nainen näytti siltä, että hän sai pidellä ruunaa ihan tosissaan, kun etenimme leveää hiekkatietä. Jussi ravasi yllättävän letkeästi, vaikka välimatka kaveriin edellä kasvoi kasvamistaan. Kun Sonja ja Salieri pääsivät pienen ylämäen päälle, ratsukko jäi odottamaan meitä.
“Sori, tällä tuntuu vieläkin olevan vähän vauhti päällä”, Sonja kuulosti hieman hengästyneeltä.
“Se on sit vissiin toipunut hyvin siitä ähkystä? Ainakin se näyttää ihan omalta iloiselta itseltään”, virnistin ja ratsastin Jussin taas Salierin vierelle. Harvoin Salieri sillä tavalla korvat tötteröllä viipotti jättäen meidät jälkeensä.“Joo, onneks se ähky meni lopulta niin nopeesti ohi. Mut sen kyllä taas huomas, ettei tälle sovi lomailu ollenkaan. Usko pois, se on nyt jo tasaantunut, mut ei oo hetkeen hirvittänyt yhtä paljon, kun sillon, kun piti vapaiden jälkeen nousta ekaa kertaa taas selkään”, Sonja nauroi.
“No tuliko kevätjuhlaliikkeitä?” kysyin uteliaana.
“Eii oikeestaan. Ennemminkin ois tehnyt mieli ottaa ilo irti siitä, kuinka kivasti tää sillon liikku. Oikein sai muistutella itteään, että kevyesti piti mennä”, nainen kertoi ja taputteli ruunan kaulaa leveästi hymyillen.
“Se on kyllä hyvä, et kaikki on nyt kunnossa. Ähkykään ei välttämättä oo mikään pikkujuttu”, vakavoiduin.
“Niin, onneks se meni ohi. Ois ihan kamalaa, jos se ei oiskaan parantunut tai jos ei edes tietäis mikä on vikana.” Sonja huokaisi ja tiesin, että nainen tarkoitti Ukkoa.
“Se on kyl ihan hirveetä, jos joutuu vaan elämään epätietoisuudessa. Ukko parka, kun se ois niin hieno hevonen”, näpersin Jussin harjaa satulan etukaaren edestä puhuessani.
“Ootsä kuullut mitään siitä?” nainen kysyi enemmän huolestuneesti kuin uteliaasti.
“Ei niistä ekoista labroista kai selvinnyt oikein mitään ja nyt pääsiäisen takia saattaa mennä pidempään, et tulee lisää tuloksia. Mut ainakin sen pitäis olla varmaa, ettei se mitään tarttuvaa oo, kun Ukko on ainoo joka oireilee edelleen”, vastasin sen, minkä olin Oskarilta kuullut.“Mites Oskari?” Sonja uteli ja tiesin, ettei kysymys liittynyt ihan pelkästään vain Ukon vointiin.
“Huolissaan se tietenkin on”, vastasin jättäen kysymyksen muut merkitykset huomiotta.
“Ootsä jutellut sen kans paljon?” nainen jatkoi ja näin hänen ilmeestään, että hän tiesi kokeilevansa kepillä jäätä.
“Jonkin verran”, tyydyin vastaamaan olkiani kohauttaen, vaikka tiesin, että Sonjan seurassa oli täysin turhaa yrittää esittää välinpitämätöntä. Nainen oli aivan liian tarkkanäköinen, jotta sellainen esitys olisi mennyt läpi.
“No?”
“Me käytiin yks ilta kahvilla. Tai siis mä sain houkuteltuu sen ulos, niin haettiin takeaway kahvit K-marketista ja mentiin sit tohon Kyrönjoen rantaan kävelemään, vaik olikin ihan sairaan kylmä”, päädyin paljastamaan.
“Sehän kuulostaa romanttiselta”, Sonja hymyili tietäväisesti.
“Ei ne nyt mitkään treffit ollut!” kiirehdin korjaamaan. “Mä lupasin tsekkaa mitä sille kuuluu, vaik lopulta me lähinnä puhuttiin vaan siitä, kuinka paska valikoima siinä meidän pienessä K-marketissa on. Mä en kyl ota siitä yhtään selvää. Pelkään, et oon sen mielestä yhtä ärsyttävä kuin joku Hello, kun roikun sen seurassa, mut sit toisaalta taas kun käveltiin, niin se vaikutti kyl viihtyvän. Tai siis ei sil ainakaan ollut mikään kiire lähtee, kun käveltiin sieltä joelta viel aika lähelle paloasemaa ja jäätiin siihen seisoskelemaan. Mä sanoin, et asun aika lähellä ja jos se haluu, niin voin heittää sen kotiin, kun kello oli aika paljon, mut se sano, et oikeestaan se mielummin juoksee, kun sillä oli lenkkaritkin jalassa”, käänsin katseeni Jussin korviin ja tunsin poskieni kuumottavan. Näköjään tänään avauduin Sonjalle kaikista asioista, joita olin viime aikoina pyöritellyt mielessäni.
“No et sä mitenkään oon yhtä ärsyttävä kuin Hello”, Sonja nauroi, mutta vakavoitui sitten. “En mäkään väitä ymmärtäväni sen Suden sielunelämää yhtään sen paremmin, mut kuulostaa siltä, ettei se sua ainakaan ihan täysin vihaa.”
“No kiitos näistä lohduttavista sanoista”, nauroin. “Voidaanko mennä taas kovempaa?”
Halusin karistaa hetkeksi mielestäni Oskari Sudet, Tie Tähtiin -kilpailut ja kaiken muun, mikä häiritsi harmaasta tihkusateisesta päivästä ja hyvästä seurasta nauttimista. Sonjalle ei jäänyt paljoa sananvaltaa, sillä Salieria ei tarvinnut kahdesti käskeä, mutta tällä kertaa Jussi pysyi hyvin ruunan mukana.980 sanaa
-
Saga Isbergin kamalan ihana rääkki
“Ihan ekana, kuinka moni teistä venytteli ennen satulaan nousua? Rehellisesti sitten, yhtään ette valehtele. Käsi ylös se joka venytteli” Sagan kysymys sai meidät vilkuilemaan toisiamme. Nolona pidin käteni visusti satulan etukaaren tuntumassa, kun muistin, että venyttelyt olivat sinä aamuna jääneet väliin. Olisin halunnut selittää, että kyllä minä yleensä, mutta sinä aamuna oli tullut kiire. Todennäköisesti selitykset olisivat vain pahentaneet tilannetta. Saga pudisteli päätään, kun vain lopulta yksi käsi nousi ja sitten ainen patisteli meidät lämmittelemään. Mietin, oliko Saga aina aidosti niin pirteä vai pitikö hän yllä jotain roolia, kun hän käveli tarmokkaasti ympäri maneesia käsiään pyöritellen.
Valmennuksen alussa Saga oli käynyt läpi jokaisen ratsukon kanssa niitä asioita, joissa ratsastajan omasta mielestä olisi parantamisen varaa. Minun ja Jussin kohdalla se tarkoitti tietenkin istuntaani erityisesti ravissa. Saatoin irvistää itsekseni, kun nainen käski minun nostaa jalustimet Jussin kaulalle heti, kun aloitimme ravityöskentelyn. Se oli ihan yhtä hirveää kuin aina.
“Voiks tästä tehä jotenkin helpompaa?” vikisin, kun Saga seurasi keskittyneesti ratsastustani. Hänen tapansa näytti olevan keskittyä yhteen ratsukkoon kerrallaan.
“Istut vaan ja hengität”, nainen hymyili.
“Helpommin sanottu kuin tehty”, naurahdin hieman kärsivästi. Miksei kenelläkään ollut mitään ihmelääkettä tai taikatemppua, jolla siitä olisi tullut helpompaa? Toisaalta jo Eetu oli joskus todennut, että Jussin ravin oppi vain istumalla. Ei siinä mikään muukaan auttanut.
“Sä voit kuvitella, että suin lantio olisi kuin jumppapallo ja sun jaloista roikkuisi painot”, Saga yritti auttaa mielikuvalla. Toisin sanoen nainen halusi, että joustaisin enemmän lantiosta ja pitäisin jalkani pitkänä ja rentoina. Helpommin sanottu kuin tehty.
“Ja ota vaan satulan etukaaresta kiinni jos alkaa tuntumaan liian vaikealta”, valmentaja jatkoi ennen kuin siirtyi Agnesin ja Lexin kimppuun. Nyökkäsin ja mietin huvittuneena, kuinka huippuvalmentaja Ruska Svart oli antanut saman vinkin edellisenä päivänä. Selvästi myös kuusivuotiaalla valmentajalupauksellakin oli ollut hetkensä.Valmennuksen lopulla hiki valui noroina kypärän alta ja tiesin jo etukäteen, että seuravana aamuna saattaisi olla vaikeuksia päästä sängystä ylös. Muutkin valmennuksen osallistujat näyttivät olevan yhtä puhki, kun Saga antoi vihdoin luvan siirtyä kävelemään pitkin ohjin ja lähti sitten palautekierrokselle jokaisen ratsukon luo erikseen.
“Sä varmaan huomasit, että keskikropan hallinta on se, mikä pitää istunnan kasassa?” nainen kysyi päästyään luoksemme. Hän taputti Jussin kaulaa ja harppoi reippaasti orin pitkien askelien tahdissa.
“Joo huomasin”, vastasin ja tunsin sen totisesti myös vatsalihaksissani.
“Niitä sun kannattais treenata myös itsenäisesti, jos haluut kehittyä. Youtubessa on pari sellaista treeniä, jotka on helppo tehdä itsenäisesti vaikka iltaisin. Voin laittaa ne sulle tän valmennuksen jälkeen”, nainen lupasi. Uskalsin olettaa, ettei Sagan helpot vatsalihastreenit olisivat kaukana helposta. Sillä hetkellä tunsin kuitenkin oloni erittäin motivoituneeksi, joten annoin ilomielin naiselle numeroni, jotta hän voisi lähettää linkit WhatsAppin kautta.
“Mä huomaan kyllä sitten, jos sä et oo treenannut”, nainen hymyili pirullisesti vielä ennen kuin jatkoi matkaansa. Toivoin, että Saga Isberg nähtäisiin Hopiavuoressa valmentamassa vielä toistekin, mutta ei kuitenkaan liian pian…453 sanaa
-
Ruska Svartin erittäin vakava valmennus
Tänään Jussilla oli kevyempi päivä, joka yleensä tarkoitti rentoa lenkkiä maastossa, mutta tällä kertaa Chai oli saanut minut ylipuhuttua osallistumaan Ruska Svartin pitämään kouluvalmennukseen. Valmentaja itse oli tietenkin erittäin vakavasti otettava kuusivuotias, joka oli onneksi tykännyt ainakin prinsessahiuksistani. Ja olihan se tärkeää, että ennen seuraavaa Tie tähtiin -kilpailua yksikään valmentautumismahdollisuus ei jäänyt käyttämättä.
“Marshall letitti just Arlekin harjaa”, Nelly ilmestyi hymyssä suin raportoimaan suuliin, jossa laitoin Jussia kuntoon.
“Ihan oikeesti?” naurahdin ja nainen nyökytteli siihen malliin, että häntä oli pakko uskoa.
“Oisko munkin pitänyt?” kysyin Chailta, joka laittoi Pondia kuntoon samaisen puomin luona.
“Varmaan olis”, Chai tuumaili, “mutta vielä pahempi ois olla myöhässä, joten ei kannata enää.”
Aika usein Reita ja Ruska olivat jossain lähellä, kun Chai hääräsi Pondin kanssa. Nyt Ruska oli kuitenkin todennut, ettei valmentajan arvolle sopinut auttaa hevosten varustamisessa, joten tyttö oli taluttanut isänsä tupaan valmistautumaan. Olin kuullut Reitan muistuttavan, että keksiä ja mehua sai kuitenkin vasta valmennuksen jälkeen.Chain ja Marshallin lisäksi valmennukseen oli ilmoittautunut myös Fedora, jota en vielä tuntenut kovin hyvin, vaikka olinkin nähnyt hänet tallilla aina silloin tällöin. Ainakin naisella vaikutti olevan huumorintaju kohdallaan, kun hän oli lähtenyt mukaan – tai sitten joku oli unohtanut mainita, kuka valmentaja todellisuudessa oli. Talutimme hevosemme kentälle lämmittelyjä varten ja huomasin, kuinka Marshall vaikutti silminnähden iloiselta Fedoran vastatessa hänen venäjäksi esittämään kysymykseen sujuvasti samalla kielellä. Ehkä rastapää oli puheliaampi, kun pääsi käyttämään äidinkieltään.
Ruskan tarmokkuutta ei voinut kuin ihailla. Tyttö seisoi topakasti keskellä maneesia ja luetteli Reitan avustuksella nimiä ilmoittautumiskaavakkeina toimineista post it -lapuista. Vaikka olin itsekin ollut pienenä varsin määrätietoinen ja reipas, olisi vieraat aikuiset saattaneet silti jännittää edes vähän. Ruska sen sijaan ei ujostellut ollenkaan. Oli myös aika hellyyttävää, kuinka vakavasti Marshall suhtautui pieneen Ruskaan. Mies tuntui tietävän tasan tarkkaan, kuinka pienen tytön sai puolelleen toisin kuin Chai, jonka virnuilu alkoi pian käydä Ruskan hermoille.
Vaikka Jussi saikin kulkea lähes tulkoon pitkin ohjin koko valmennuksen, pidin huolta siitä, että tein Ruskan antamat tehtävät mahdollisimman tarkkaan. Ei suoraan ratsastaminen tai voltit mitään huonoja harjoituksia olleet, vaikkei Ruskan kommentit aina osuneetkaan ihan maaliin.
“Nii Outi, myötää kun valmentaja sanoo”, Chai virnuili Ruskan ohjeistettua minua myötäämään enemmän ulko-ohjasta, sillä poikakin näki, kuinka Jussi lönkötteli rennosti ravia käytännössä pitkin ohjin. Sitä Chain ei olisi kannattanut tehdä, sillä Ruska passitti pojan jäähylle kentän keskelle. Hetkellisessä lapsellisuudenpuuskassa näytin kieltä Chaille, kun Ruska ei sitä nähnyt. Sitten yritin taas keskittyä pitämään Jussin ravin reippaana samalla, kun pyysin sitä taipumaan ulkopohkeella.“Sitten laukataan”, Ruska ilmoitti kirkkaalla äänellä seuraavan tehtävän.
“Mitä laukataan?” kysyin automaattisesti ja sain vastaukseksi närkästyneen tuhahduksen ja käskyn siirtyä jäähylle kentän keskelle. Oli Chain vuoro virnuilla ilkikurisesti, sillä poika oli jo saanut palata muiden joukkoon.
“Laukataan TIETENKIN pitkät sivut”, Ruska sanoi oikein hitaasti ja selkeästi, että sellaiset idiootit kuin minä tajuaisivat, mitä piti tehdä. Sen jälkeen vapauduin jäähyltä ja sain myös osallistua laukkatehtävään. Jussi olisi halunnut päästä laukkaamaan vielä vähän enemmän ja vielä vähän kovempaa, mutta arvelin, että valmentajalta olisi tullut sanomista, jos olisin antanut orin kaahailla sellaista irroittelevaan laukkaa, mitä se oli yleensä pääsi menemään silloin, kun emme hinkanneet koulutreenejä.Laukkatehtävän jälkeen Ruska ilmoitti, että valmennus oli loppunut ja antoi vielä asiaankuuluvasti palautetta jokaiselle ratsukolle.
“Sä voit pitää satulasta kiinni, jos pelottaa laukkaaminen, vaikka hienosti se meni”, tyttö käveli luokseni ja hymyili kannustavasti.
“Kiitos, kyllä tää välillä aika kovaa meinaa laukata”, vastasin nyökytellen. Joskus todellakin teki mieli napata kiinni satulasta, kun Jussi päätti lähteä. Onneksi tänään ei sentään ollut sellainen päivä. Sain Ruskalta myös kehuja ohjasotteestani. Mietin, tiesikö tyttö edes mitä se tarkoitti, sillä vuorosanat kuulostivat ulkoa opetelluilta, mutta hymyillen kiittelin silti kommenteista.“Mä meen vielä maastoon kävelemään. Haluuks kukaan mukaan?” huikkasin, kun Ruska oli lähtenyt maneesista isänsä Reitan kanssa. Kyllä vartin valmennus oli ollut ihan hyvä alku…
607 sanaa
-
Heidi Näyhön valmennus Auburnissa
Joskus olin haaveillut siitä, että minulla olisi oma hevonen ja se asuisi sellaisella tallilla kuin Auburn oli. Nyt kuitenkin tunsin olevani kaukana kotoa kun verryttelin Jussia vieraalla kentällä, jonka aidat hohtivat kevätauringossa virheettömän valkoisina ja kentän laidalla kohoavaan katsomoon oli kivunnut muutama utelias katsoja. Onneksi Tiitus oli lähtenyt Ennin kanssa myös mukaan valmennusreissulle, joten kentältä löytyi ainakin joku tuttu. Tunnistin myös Janna Kaajapuron, jonka lähtövuoro oli ensimmäisessä Tie Tähtiin -osakilpailussa ollut juuri ennen minua, joten olimme pyörineet verryttelyalueella samaan aikaan. Mietin, muistivatko muut, että olin voittanut ensimmäisen osakilpailun. Sen ajatteleminen lisäsi jännitystäni entisestään ja tunsin, kuinka jännitykseni oli tarttumassa myös Jussiin. Vieraassa paikassa se reagoi tunnetiloihini selvästi herkemmin kuin tutulla kotitallilla.
Kun alkuverryttelyt oli tehty ja valmentaja Heidi Näyhö alkoi jakamaan ohjeita. Muistin nähneeni naisen ainakin vilaukselta Dressage Masterseissa.
“Lähdetään tekemään avotaivutusta silleen kun se tulee siinä ohjelmassakin pitkää sivua pitkin ravissa”, nainen kajautti kuuluvasti tehtävän. Siirsin kuuliaisesti Jussin raviin ja yritin jatkaa hengittämistä samalla, kun yritin istua syvälle satulaan. Jos mahdollista, orin ravi tuntui tavallistakin pompottavammalta.
“Tää on osalle vieras paikka, joten pitäkää hevoset keskittyneenä teihin itseenne ja siihen, että nyt tehdään töitä. Sillä tavalla ne kyllä rentoutuu, kun ne huomaa, ettei tarvi kytätä jokaista kulmaa!” En nähnyt Heidiä juuri sillä hetkellä, mutta olin varma, että vinkki oli kohdistettu juuri meille. Yritin keskittyä entistä tarkemmin pyytämään Jussia kävelemään syvemmälle kulmiin niin kuin Oskari oli opettanut ja tekemään avotaivutukset lintsaamatta. Ei mennyt kauaakaan, tunsin Jussin ikään kuin pehmenevän ja sen askelen muuttuvan joustavammaksi. Samalla huomasin, että en ollut enää hetkeen miettinyt katsoja tai muita ratsukoita.Avotaivutuksen jälkeen jatkoimme samaan tyyliin myös muita tehtäviä tulevasta kouluohjelmasta, joihin Heidin antoi vinkkejä tuomarin näkökulmasta. Pidin naisen tyylistä valmentaa esimerkein ja mielikuvin ainakin huomattavasti enemmän kuin Helanderin Karon suorasanaisista kommenteista. Kun valmennus oli ohi, taputin tyytyväisenä Jussin kaulaa ja annoin orille pidempää ohjaa sen kävellessä rennosti eteenpäin. Koko reissu Auburniin tuntui sittenkin kaiken vaivan ja jännityksen arvoiselta.
313 sanaa
-
Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana
Tapahtuu Kun on edellisestä päästy tarinan jälkeenOskari nökötti suulin viereen nostetulla penkillä, puoliksi piilossa autonsa takana, kädet polvien ympärille kiedottuna. Penkille jäisi rapaisia kengänjälkiä, mietin samalla, kun lähestyin miestä hitaasti, sillä kannoin käsissäni kahta täpötäyttä kahvikuppia. Olimme juuri tullee kotiin valmennusreissulta Auburnista, kun tallilla oli alkanut hälinä, joka ei luvannut mitään hyvää. Tiesin, että paikalla oli ollut tarpeeksi auttajia ilman minukina, joten olin vain keskittynyt parhaani mukaan Jussiin, kunnes ori oli harjattu ja ruokittu, ja sen varusteet olivat siististi paikallaan. Sitten vasta suuntasin tupaan kuulemaan uutiset. Tietenkin se oli taas Ukko.
“Paska juttu”, tokaisin ja sain Oskarin nostamaan katseensa ja suoristamaan asentonsa aivan kuin hän olisi tehnyt jotain väärää. Miehen kasvoilla vilahtanut väkinäinen hymy katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Laskin sen silti tervehdykseksi.
“Haluutsä mustana vai maidolla?” tarjosin miehelle molempia mukanani tuomia kahvikuppeja. Oskari vain kohautti harteitaan, joten ojensin matokahvin miehelle ja istuin penkille hänen viereensä. Puhaltelin höyryävän kahvin mustaa pintaa ja ehdin miettiä, kuinka Oskarin takia olin melkein ollut valmis litkimään pahvinmakuista maitokahvia, jos mies olisi päättänyt valita sen toisen kupin.Tuijottelin vääristynyttä kuvajaistani Oskarin auton kyljestä, enkä keksinyt mitään sanottavaa. Olin kuullut Ukon tilanteesta jo kaiken olennaisen tuvassa. Tarkkailin myös sivusilmällä Oskaria ja yritin etsiä miehestä merkkejä siitä, että hän halusi minun lähtevän. En kuitenkaan osannut lukea miehen ilmettä. Sen sijaan huomasin, kuinka Oskari pyöritteli hetken kahvikuppia käsissään ja laskin sen sitten maahan jalkojensa juuren. Vaikka kevätauringossa saattoi jo hetken tuntua lämpimältä, kahvi jäähtyisi viileässä ulkoilmassa nopeasti. Jos liikahtaisin hieman, voisin vahingossa hipaista Oskarin jalkaa omallani, sillä penkki ei ollut kovin leveä. Tunsin tutun lepatuksen vatsani pohjassa, vaikka se tuntuikin täysin sopimattomalta juuri sillä hetkellä.
“Miten siellä Auburnissa meni?” Oskari kysyi yllättäen. Olin jo melkein unohtanut, että vielä aikaisemmin sinä päivänä olin ollut valmennusreissulla Jussin kanssa ja olin palanut halusta päästä kertomaan Oskarille kaikesta, mitä olin oppinut.
“Haluutsä muka oikeesti nyt jutella siitä?” vastasin epäuskoisesti. Vaikka olinkin kiitollinen siitä, että Oskari oli rikkonut hiljaisuuden, en uskonut, että Heidi Näyhön valmennuksen hehkuttaminen ainakaan parantaisi miehen mielialaa.
“Ihan kivasti se meni”, päädyin summaamaan, kun Oskari ei sanonut mitään.
“Sanokse jotain mistä mun pitäis tietää? Tai siis jos mä taas huomenna…” meis aloitti lannistuneella äännellä.
“Ei sun tarvi”, kiirehdin keskeyttämään. “Ei sun todellakaan tarvi nyt murehtia sitä valmennusjuttua. Jos susta ei tunnu, et sä haluut, niin ei sun tarvi.”
Oskari huokaisi. Jäin miettimään, sanoinko oikein vai väärin. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiesin, ettei motiivini valmennuksiin liittyen ollut missään vaiheessa liittynyt pelkästään ratsastukseen. Sen takia oli turhaa antaa Oskarin kiduttaa itseään kentänlaidalla väkisin.“Mulla on vaan niin hyödytön olo”, tukahtuneella äänellä sanotut sanat olisivat tuskin kuuluneet ellei niitä edeltävä hiljaisuus olisi ollut niin syvä. “Mä oon täysin hyödytön Ukolle, koska mä en tiedä, mikä sitä vaivaa. Ja mä oon ihan hyödytön sullekin…”
Pudistin päätäni, mutta Oskari oli painanut päänsä käsiinsä, eikä nähnyt elettäni. Nostin käteni laskeakseni sen miehen harteille, mutta epäröin hetken. Jos vieressäni olisi istunut lähes kuka tahansa muu, olisi lohduttava ele tullut aivan luonnostaan. Sydän takoen kiersin käteni Oskarin ympärille. Tunsin, kuinka mies jännittyi, muttei kuitenkaan ravistanut kättäni pois. Silitin peukalollani varovasti miehen olkaa.
“Et sä oo hyödytön, sulla on vaan tosi huono tuuri”, yritin lohduttaa lähes kuiskaten.Pikkuhiljaa Oskari rentoutui, enkä uskaltanut liikahtaakaan, vaikka asento alkoikin tuntua hankalalta. Kuulin kuinka tallin ovi kävi ja pian suulissa kaikuivat kevyet askeleet. Käänsin päätäni ja ehdin juuri ja juuri nähdä vilaukselta Camillan, joka samalla hetkellä kääntyi kannoillaan ja palasi takasi talliin. Tunsin oloni hirveäksi ihmiseksi, kun huomasin pienen voitonriemun läikähtävän sisälläni.
“Jos sulle tulee siitä parempi olo, niin kyl sä voit pitää sen valmennuksen huomenna”, aloitin, sillä minusta tuntui, että minun oli sanottava jotain. “Chai käski leikkiä mukana, kun Ruska – sen Reitan tyttö – haluu tulla pitämään valmennuksen. Mä en usko, että sä oot ainakaan hyödyttömämpi kuin se.”
Oskari ynähti. En tiennyt oliko se naurahdus vai ei.
“Tai jos sä haluut jotain muuta ajateltavaa, niin en mä tiedä… mennään vaik leffaan.”
Oskari kohotti katseensa niin nopeasti, että melkein säikähdin. Tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi siitä, kuinka lähellä miehen kasvot olivat omiani. Kiemurtelin penkillä kauemmaksi ja hörppäsin kylmää kahvia keksiäkseni käsilleni jotain tekemistä. Mies näytti ehkä… epäuskoiselta? Minusta tuntui, että olin onnettoman huono tulkitsemaan Oskari Suden ilmeitä ainakin sinä päivänä.“Älä nyt näytä tolta. Mä vaan koitin keksiä jotain piristävää. Sitä varten kai kaverit on?” virnistin. Yritin sysätä vatsassani vellovat tunteet syrjään ja käyttäytyä kuin normaali ihminen. Keräsin kahvikupit ripeästi mukaani ja lähdin takaisin tupaan, ennen kuin jäähtyneen kahvin pinta paljastaisi Oskarille, kuinka paljon käteni tärisivät sillä hetkellä.
-
Outi Halme – Jussi, HeA
Ikuisuusongelmana istunta erityisesti Jussin isossa ravissa, mutta parannettavaa myös laukan kontrolloinnissa eli siirtymisissä laukan sisällä esim. kootusta laukasta keskilaukkaan ja takaisin. -
Voittajan on helppo hymyillä
“Se meni tosi hyvin!” Oskari kehui ensimmäisenä, kun ratsastin Jussin ulos kentältä. Vasta sillä hetkellä huomasin, kuinka käteni tärisivät ja kasvoni olivat jämähtäneet väkinäiseen hymyyn, jota olin yrittänyt pitää yllä koko radan. Suustani karkasi pitkä huokaisu.
“Nytkö sä vasta muistit hengittää?” Nelly nauroi hieman hermostuneesti. Naisen omaan suoritukseen oli vielä aikaa, sillä olin lähtenyt luokkani toisena ja Nellyn vuoro oli vasta seuraavan luokan loppupuoliskolla.
“Musta tuntuu, etten mä muista siitä radasta mitään”, sain lopulta sanottua. Pitkän valmistautumisen jälkeen suoritus oli mennyt hetkesä ohi ja jäljellä oli enää lopputuloksen jännittäminen.
“Hello lupas, et Allu kuvaa kaikkien suoritukset”, Nelly lohdutti. Aavistin, että diiliin kuuluisi siinä tapauksessa myös äärettömän mielenkiintoinen kommenttiraita, mutta siitä huolimatta olin kiitollinen siitä, että pääsisin näkemään suorituksemme uudestaan. Eetuakin varmasti kiinnostaisi nähdä, miten Jussi oli mennyt.
“Se meni oikeesti tosi hyvin”, Oskari toisti uudestaan ja taputti Jussin kaulaa tyytyväisen näköisenä. Ori yritti päästä hankaamaan turpaansa miehen olkapäähän ja jätti jälkeensä kuolavanan, jota tämä tuskin huomasikaan. Hymyilin Oskarille, joka vastasi hymyyni ja tunsin perhosten palaavan vatsaani, vaikkei niillä ollutkaan mitään tekemistä kilpailujännityksen kanssa.
“Nyt vaan meet jäähdyttelemään ja sit vaikka lähet kävelemään ton maastolenkin. Mä pidän sut ajan tasalla tuloksista. Mulla on sellanen fiilis, että sun kannattaa odotella palkintojenjakoa”, valmentaja Susi jatkoi ja patisteli minut liikkeelle.Hevosten kävelytykseen osoitetulla mastopolulla tallialueella pauhaavista kuulutuksista ei saanut enää selvää. Olin palaamassa takaisin tallille päin, kun tunsin, kuinka kännykkä tärähti takin taskussa:
Valmistaudu palkintojenjakoon. Neljä jäljellä ja sä johdat edelleen.
—
Olin sullonut sinivalkoisen ruusukkeen reppuun, jotta en hypistelisi sitä naurettavasti koko automatkaa. Chai kävi yksityiskohtasesti läpi suorituksiaan Pondin kanssa. Reita ynähteli silloin tällöin jotain ratin takaa esittääkseen kiinnostunutta. Olin nähnyt peruutuspeilin kautta, kuinka mies pyöräytteli silmiään. Marshall näpräsi puhelintaan tuhahdellen.
“Siistii, että sä osallistuit sekä kouluun että esteisiin. Mun mielestä yhessäkin luokassa oli jo tarpeeksi jännittämistä”, kehuin Chaita, jonka hymy leveni.
“Siistii, että sä voitit”, poika vastasi takaisin ja nappasi taas yhen pienen, folioon käärityn suklaamunan pussista, joka oli ollut osa palkintoani. Olin tarjonnut niitä myös Reitalle ja Marshallille matkan aikana, mutta Chai oli verottanut pussin sisältöä reippaasti eniten.
“Niin munkin mielestä”, hymyilin ja pyöritin tyhjentyneen keltaisen foliokääreen pieneksi palloksi, “mut en ois kyl ikinä uskonut, et voittaisin. Meiltäkin mukana oli niin hyviä ratsastajia. Olin ihan varma, ettei mulla olis mahiksia jotain Agnesia tai Marshallia vastaan.”
Huomasin, kuinka rastapää kääntyi katsomaan takapenkille kuultuaan nimensä.
“Ihan ansaitusti sä voitit. Sä oot hyvä ratsastaja ja sulla on hyvä hevonen, mut ens kerralla sä et pääse enää yllättämään”, Marshall virnisti. Hän oli ollut silminnähden tyytyväinen toiseen sijaansa.
“Hyvä hevonen varsinkin! Jussi oli kyllä selvästi enemmän kotonaan siellä radalla kuin minä.” Olihan se ihan eri asia kilpailla Jussilla verrattuna ratsastuskoulun tuntihevoseen tai sellaisiin hevosiin kuin Lex tai Enni, jotka vasta harjoittelivat kilparatsun uraansa. Hiljaa mielessäni ajattelin, että suurin osa sinivalkoisesta ruusukkeesta kuului ehdottomasti Jussille.“Pond on kans ollut tuntihevosena, vaikka nyt se onkin mulla.. tai siis meillä”, Chai vilkaisi etupenkille Reitan suuntaan, joka haukotteli jo ennakkoon. Todennäköisesti hän arvasi, että tulossa oli ne samat jutut Riitan ratsastuskoulusta ja sen hevosista, jotka hän olu kuullut jo vähintään sataan kertaan. Minulle Hallavan vierailusta ja Chain ratsastuskoulujutuista tuli ihanan nostalginen olo. Innostuin jopa kertomaan Chaille enismmäisestä hoitoponistani, joka oli ollut pieni, lihava ja itsepäinen. Se oli ollut ratsastuskouluni ainoa poni vapaana, mutta olin halunnut päästä hoitajaksi niin kovasti, että olin kelpuuttanut senkin paremman puutteessa.
“Ja sit siitä tulikin sun lemppari”, Chai ennakoi loppuratkaisun aivan niin kuin kaikissa hevostarinoissa.
“Ei, kun mä vaihoin hoitoponia heti kun seuraava vapautui. Se poni päätyi jonkun toisen toiveikkaan riesaks”, tunnustin ja Chai nauroi.“Varo vaan, sä et kohta enää pääse siitä eroon, jos sä oot liian kiltti sille”, Reita supatti, kun olimme pysäköineet Hopiavuoren pihaan ja Chai oli jo poukkoillut avustamaan Marshallia hevosten purkamisessa.
609 sanaa
-
Kuulostaa hauskalta!
Outi Halme – Forceful
-
Karo Helanderin kouluvamennus
Huomasin eläneeni eräänlaisessa kuplassa kilpailuihin valmistautuessani. Melkein olin jo alkanut kuvitella, että olin oikea kilparatsastaja, kun olin harjoitellut, shoppaillut varusteita ja haaveillut tulevista kilpailuista. Kun talutin Jussia maneesiin, tunsin jännitykseni kasvavan. Ei sillä lopulta ollut merkitystä, kuinka Sonja oli vielä tallissa huikannut, että näytimme Jussin kanssa ihan oikealta kouluratsukolta ja epäilin, että Oskarikin oli oikeasti ollut liian kiltti minulle valmentaessaan. Agnesin juttujen perusteella Helanderin Karo oli toista maata. Taluttaessani Jussia sisälle Chain ja Pondin perässä, tunsin itsevarmuuteni jäävän maneesin ulko-ovelle. Sentään oli hyvä palata maanpinnalle kotona, eikä vasta radalla Hallavassa.“Sillä olis tosi hyvä ravi, jos sä vaan osaisit istua siinä”, Helander kommentoi. Purin hampaani yhteen ja yritin istua syvemmälle satulaan. Jussin ravi oli edelleen vaikeaa, vaikka sen kyydissä istumista olin mielestäni treenannut enemmän kuin mitään muuta.
“Hidastaminen on huijaamista!”, mies jatkoi ennen kuin edes huomasin, mitä tapahtui.
“Kevennä hetki ja istu sit uudestaan alas, jännittäminen ei auta ketään”, sain lopulta konkreettisen neuvon. Jostain syystä keventäminen tuntui luovuttamiselta, mutten uskaltanut olla tottelematta.Kun ehdin vilkaista muita ratsukoita, kaikki näyttivät hevostensa selässä yhtä tuskaisilta. Helanderin Karo oli ehdottomasti maineensa veroinen – tiukka, joskus kovasanainen, mutta selkeästi asiansa osaava. Ainakin minusta tuntui, että valmennuksen loppupuolella olin saanut Jussin liikkumaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin.
“Sit vielä lopuks halukkaat voi tulla kerran radan läpi. Kuka eka? Jos kukaan ei tuu, niin mä lähen kahville”, Karo hoputti, kun vilkuilimme kaikki epävarmana toisiamme. Lopulta Nelly oli se, joka lähti suorittamaan ensimmäisenä meidän muiden pysytellessä poissa tieltä parhaamme mukaan. Nelly ja Cozmina näyttivät tasapainoiselta parilta niin kuin aina. Olin iloinen siitä, etten joutunut kilpailemaan heitä vastaan, sillä ratsukko osallistuisi vaikeampaan luokkaan itse kilpailuissa. Nellyn jälkeen oli minun vuoroni – ei mitään suorituspaineita.
“Sulla on selkeesti hevonen, joka osaa kyllä, joten nyt sun pitää ite näyttää siltä, että sä tiedät mitä sä teet. Nyt ois mennyt helppoja pisteitä, kun ne laukkasiirtymät meni niin pitkäks.”
Hiljaa mielessäni onnittelin itseäni siitä, että olin edes muistanut radan, vaikka jännitys oli meinannut sumentaa aivoni. Mikään ei olisi ollut niin noloa, kuin ratsastaa väärin Karo Helanderin edessä, kun kilpailuihin oli enää pari päivää.
338 sanaa
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
Outi Halme.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
Hyvä päivä
“Moi! Mä tulin vaan nopeesti käymään. Laitan kahvia tulemaan”, huhuilin astuttuani sisään Hopiavuoren tupaan. Olohuoneesta kuului television vaimea ääni ja murahtava tervehdys, jonka oletin olevan peräisin Noasta. En tiennyt, oliko mies valvonut koko yön vai herännyt poikkeuksellisen aikaisin, mutta yleensä siihen aikaan Noaan harvemmin törmäsi. Asettelin valkoiset tennarini siististi seinustalle, ison muovikassin viereen ja ripustin takkini naulakkoon, jossa kerrankin oli tilaa. Seuraavaksi suuntasin kahvinkeittimen kimppuun. Huomasin hymyileväni itsekseni, kun jauhetun kahvin tuoksu leijui nenääni.
“Huomenta! Sähän oot oikeen aamuvirkku”, portaiden narina oli paljastanut jonkun saapuvan jo ennen kuin Nelly ilmestyi oviaukkoon kääriytyneenä pehmeän näköiseen aamutakkiin.
“Toivottavasti mä en herättänyt? Mä olin käymässä asioilla ja aattelin, et tuon vähän aamukahvipullaa samalla”, selitin ja heiluttelin S-marketin paistopisteen rapisevaa paperipussia kädessäni. Ajoitukseni kaupassa oli ollut täydellinen ja puustit olivat edelleen hieman lämpimiä. Niiden teollinen ulkonäkö kuitenkin paljasti, etteivät ne olleet peräisin Halmeen kotikeittiöstä ja hyvä niin – en todellakaan ollut mikään mestarileipuri.
“Ei kun hyvä vaan, että pääsin ylös sängystä”, Nelly hymyili ja alkoi laittamaan voileipätarvikkeita esille.
“Mä kyllä varmaan saisin hepulin, jos mun keittiöön ilmestyis joku hääräilemään tällä tavalla”, pohdin samalla, kun poimin tiskikoneesta kahvikuppeja pöydälle katettavaksi. Vaikka tunsinkin oloni nykyään yllättävän kotoisaksi Hopiavuoren tuvassa, en olisi itse voinut kuvitellakaan asuvani siinä talossa. Kyllä ihmisen piti aamukahvi saada aivan omassa rauhassa. Sanoin tämän ääneen myös Nellylle.
“Noa tais joskus heittää, että tää on tällänen Muumitalo. Mut oikeestaan on kivaa, kun on kahvia ja seuraa”, Nelly hymyili, “jos mä haluun olla rauhassa, niin tiedän, et parempi mennä kahvikupin kanssa tallivintille kuin jäädä tänne istumaan.”“Onks joku leiponut?” hennon kanelinen tuoksu, jota kahvi ei ollut vielä ehtinyt peittää, oli houkutellut olohuoneesta ensin Mielikin ja sitten Noan tuvan puolelle. Tai sitten mies oli kuullut nimensä ja päättänyt tulla katsomaan, mistä puhuttiin. Joka tapauksessa rastapää näytti siltä, kuin ei olisi nukkunut viikkoon. Ensin yötyöt, sitten lomautus ja kaiken päälle kellojensiirto olivat omiaan pistämään kenen tahansa vuorokausirytmin sekaisin.
“Kävin vaan kaupassa, mut tuskin täällä niin nirsoja ollaan…”
“Eiköhän noi oo tosta kadonnut ennen lounasaikaa”, Nelly ennusti.
“Joo, kaikki menee paitsi Eiran kokkaama safka”, Noa näytti värähtävän muistelleessaan kokemusta. Istahdin täyden kahvikupillisen kanssa Noan viereen ja olisin halunnut kuulla koko tarinan, mutta silloin tuvan ovi narahti ja Eetu, Camilla ja Oskari astelivat sisään. Keskityin hymyilemään nimenomaan Noalle, kun mies lupasi kertoa jutun loppuun joku toinen kerta.“Mitä sä Outi täällä? Mehän sovittiin, että mä hoiran Jussin tänään”, Eetu ihmetteli. Hän oli täyttänyt myös kahvikuppinsa ja istahti Nellyn viereen. Huomasin, kuinka isännän käsi hipaisi kevyesti Nellyn kämmenselkää, mikä sai naisen suupielen nousemaan entistä ylemmäs. Hymyilin kahvikupilleni, sillä arvelin, ettei Eetu halunnut muiden kiinnittävän huomiota hienovariseen hellyydenosoitukseen.
“Mä tulin vaan heittää pari juttua Jussin kaappiin samalla, kun oon muutenkin ollu liikkeellä”, huiskaisin kohti tuvan seinään nojaavaa muovikassia. Eetu kohotti kulmiaan kysyvästi suu täynnä ruisleipää.
“Mun piti ostaa itelleni uus kisatakki ja -housut, niin innostuin vähän”, punastuin. Olin sentään malttanut mieleni ja jättänyt Sokka Luxuriesin yleellisen takin tilaamatta, vaikka olinkin kuolannut sitä monta minuuttia. Sellainen takki olisi näyttänyt naurettavalta, kun kyseessä oli vain Tie tähtiin -kilpailut. Niinpä ylikalliin takin sijaan olin lopulta löytänyt tarpeeksi hyvin istuvan, mustan takin, kokopaikkaiset, korkeavyötäröiset valkoiset housut ja hanskat, joissa oli kauniit hopeaiset yksityiskohdat. Sen jälkeen olin saattanut kliksutella ostoskoriin hopeakoristeisen otsapannan ja valkoisen satulahuovan, jonka reunat oli koristeltu hopealangalla.
“Mä tiedän, että Jussilla on jo kaikki tarpeellinen, mut kun niissä on kultaiset koristeet”, selitin ongelman ytimen, vaikka tunsinkin sillä hetkellä oloni pikkutarkaksi niuhottajaksi. Huomasin Eetun hymyilevän huvittuneena. Sain kuulemma varustaa Jussin aivan miten halusin, kunhan varusteet vain sopivat hevoselle, eikä Eetu saisi tietää, mitä ne olivat maksaneet.
“Joka tapauksessa, hain ne tänään postiautomaatista ja aattelin tuoda suoraan tääne samalla matkalla”, päätin selitukseni pakatessani huovan ja otsapannan, joita olin nopeasti näyttänyt muille, takaisin muovikassiin.“Sä oot sit lähtenyt aikasin liikkeelle, kun nyt jo tänne ehdit”, Camilla huomautti, enkä osannut tulkita outoa sävyä naisen äänessä, joten päätin jättää sen huomiotta.
“Jouduin herätä taas aamuyöstä palaveriin meidän jenkkitiimin kanssa, koska tietenkin me mennään niiden eikä meidän toimistoaikojen mukaan. Nyt kun kaikki on etänä, niin jengi muistaa kutsua mutkin palavereihin”, selitin. Siksi olin myös meikannut aamuyöllä tavallista tarkemmin ja pukenut päälleni siistin, beigen silkkipaidan ja ripustanut kaulaani siron hopeaketjun viimeistelläkseni kokonaisuuden. Asun yläosa oli täysin eri maata tummansinisten polvista kuluneiden kotifarkkujeni ja oranssien villasukkien kanssa. Vyötäröstä ylöspäin näytin kuitenkin täysin toimistokelpoiselta.
“Ai siks sä näytät siltä, kuin sä olisit menossa työhaastatteluun”, Noa piikitteli.
“No melkein! Mun esimies lopettaa ens kuun lopussa, joten mä sain just tietää, että musta tulee meidän tiimin uus päällikkö”, päätin paljastaa tuoreet uutiset, joiden takia en ollut malttanut kömpiä enää takaisin sänkyyn, vaan oli ollut pakko keksiä jotain tekemistä. Nelly hihkaisi innoissaan ja Noa pörrötti veljellisesti hiuksiani, joiden siisti jakaus oli sen jälkeen mennyttä. Eetu ja Oskari toivottivat onnea lähes yhteen ääneen, joten myös Camillan oli loihdittava kasvoilleen hymy, vaikka muuten nainen oli istunut pöydän päässä hiiren hiljaa.
“Ihan samoja hommiahan mä siis teen, mutta nyt mä myös pyörittelen työvuorot ja hoidan ne vaikeimmat asiakkaat”, täsmensin, kun Eetu erehtyi käyttämään hienoa aikuisten sanaa ylennys.
“Voi olla, että kuukauden päästä en oo ihan yhtä iloinen, kun hommat alkaa ja vastuu kasvaa enemmän kuin palkka”, palautin myös itseni maanpinnalle.Töistä keskustelu siirtyi onneksi luontevasti takaisin hevosiin. Eetu mainitsi, että oli jutellut Oskarin kanssa Jussin ruokinnasta, joka saattaisi tarvita viilaamista nyt, kun ori oli kovemmalla käytöllä. Nelly innostui ja pyysi miehiä auttamaan myös Cozminan ruokinnan tarkistamisessa. Kaikki keinot oli otettava käyttöön ennen Tie tähtiin -kilpailuita! Nelly kertoi myös jännittävänsä Karo Helanderin tulevaa valmennusta, johon olin itsekin ilmoittautunut Jussin kanssa. Agnes oli ilmeisesti käyttänyt suhteitaan ja houkutellut nimekkään valmentajan Hopiavuoreen asti. Vilkaisin sivusilmällä Oskaria, ja harkitsin hetken mainitsevani jotain valmennusdiilistämme, mutta arvelin, ettei Oskari ehkä halunnut ottaa sitä puheeksi.
“Muut on varmaan ihan kyllästynyt kuuntelemaan näitä juttuja“, huomautin hyväntuulisesti, kun Nellyn monologi oli jatkunut muutaman minuutin. Noa ainakin näytti siltä, että alkaisi pian kuorsata puoliksi syöty pulla kädessään.
“Oho, sori. Mä vaan innostuin”, Nelly virnisti pahoitellen. Nainen ei onneksi keskeytyksestä loukkaantunut.“Miten sulla Camilla menee Steffen kanssa? Sonja ainakin kerto, että Salieri oli saanut hepulin sen kärryistä, mut ootko päässyt treenaamaan muutakin kuin pihalla seisomista?” hymyilin naiselle, joka oli istunut hiljaa lähes koko kahvitauon. Jostain syystä minusta tuntui, että Camilla oli suhtautunut minuun viime aikoina entistä viileämmin.
“Ai siis meillä? Ihan kivasti. Steffe on kotiutunut hyvin ja kyllä mä sen kanssa oon jo päässyt vetämään treenejä”, nainen vastasi hieman häkeltyneenä.
“Kiva! Millasia treenejä te teette?” yritin jatkaa keskustelua ja sain vastaukseksi lauseen, joka sisälsi enemmän ravitermistöä kuin tuttuja suomenkielen sanoja.
“Mä en siis tiedä raveista mitään. Voitsä sanoo saman uudestaan suomeks”, pudistelin päätäni. Camilla huokaisi, mutta alkoi sitten selittämään ja päästyään vauhtiin nainen vaikutti olevan oikeasti innoissaan asiastaan. Ei tainnut olla helppoa olla ainoa ravihevosen omistaja ratsutallilla.Pitkäksi venähtänyt kahvitauko tuli päätökseensä, kun Camilla pyyhkäisi pullanmurut suupielestään, tyhjensi kahvikuppinsa ja nousi lähteäkseen. Yritin suhtautua lähinnä huvittuneesti siihen, kuinka nopeasti Oskari seurasi naisen esimerkkiä ja kiikutti kuuliaisesti kahvikuppinsa tiskialtaaseen ennen kuin kaksikko painui jatkamaan töitänsä Eetun seuratessa pian heidän perässään. Jäin vielä hetkeksi istumaan tupaan Nellyn ja Noan kanssa, joten rastapää pääsi jatkamaan tarinaansa siitä kerrasta, jolloin Eira oli kokannut koko porukalle hyväntahtoisesti ruokaa.
1163 sanaa
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten Outi Halme.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
Vihdoin! Kyllä tätä ehdittiinkin odottaa ihan koko tallin voimin (ja varmaan kauheet paineet kirjottaa, kun kaikki täällä kyttää, että koska se tapahtuu) 😀 Mutta kyllä sai ainakin mun mielestä odotus ihan arvoisensa päätöksen ja tarinat oli ihan tosi mukaansa tempaavat ja aidon tuntuiset.
Edelleen on kyllä pakko ihailla Noaa ja sen suhtautumista kokoa asiaan! Tykkään tosi paljon siitä, kuinka Noan päivä kerrallaan -asenne tulee tekstistä läpi, vaikka se olikin jännittävä ja hermoja raastava ja kyllä Noakin niitä samoja tunteita ehti kokea. On myös ihan selvää, kuinka Noa arvostaa ja tietää olevansa onnekas, kun on sellainen tallinpitäjä kuin Eetu, joka tietää miten toimia vähän yllättävässäkin tilanteessa.
Mut kamalaa, kun vieläkin joutuu jännittämään miten varsoille tästä eteenpäin käy. Tietenkin toivon sormet ja varpaat ristissä, että molemmat selviää ja pysyy terveinä ja kasvaa onnellisesti isoiksi hepoiksi.
-
Jännitin kyllä aika paljon sitä, miten Oskari suhtatutuu taas Outiin, mutta hyvinhän se meni. Mun mielestä on hauskaa, kuinka itse ajattelin, että Outi saa Oskarin pakotettua kävelylle ehkä kerran puhumaan jostain mistä sattuu, mutta niistähän tulikin säännöllinen juttu 🙂 Musta on tietenkin tosi kivaa, että Outi on vihdoin päässyt oikeasti jutteluetäisyydelle, vaikkei se aluksi helppoa ollutkaan. Ja onhan toi kädestäpitämisjuttu ja Oskarin morsetus tosi söpöä!
Musta tuntuu myös, että pikkuhiljaa alan päästä paremmin perille Oskarin sielunelämään, vaikka edelleen siihen liittyvät tarinat antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ilman Outin vaaleanpunaisia lasejakin Oskari on sellainen hahmo, jonka tarinaa seuraisin kyllä suurella mielenkiinnolla.
-
Voi Ukko-parkaa! Oon odottanut jo jonkin aikaa tarinaa, joka kertoisi, miten sillä menee, mut tätä en kyllä missään nimessä odottanut. Ei virtuaalihevoset yleensä sairastele ja jos sairasteleekin, niin yleensä se on sellaista, joka menee nopeasti ohi ja pian voi palata takaisin normaaliin. Pikku hiljaa tässä alkaa jo vähän pelottaa Ukon puolesta.
Ja tietenkin myös Oskari-parka! Epätietoisuudessa on varmaan kaikkein tuskaisinta elää ja samaan aikaan varmaan tietenkin mietityttää se, että kuinka kauan Ukon sairastelua voi katsella, kun Oskarilla kuitenkin tuntuu olevan omia tavoitteita. Eikä tilannetta varmaan auta yhtään se, kun puolet tallilaisista hulisee kisojen perässä ihan innoissaan nyt kun TT on käynnissä.
-
Hirvittää jo kyllä valmiiksi, millainen Alicen ja Sannin kohtaamisesta tulee 😀 En tiedä olisiko pelottavampaa, että kaksikko päätyisi ystäviksi kuin vihamiehiksi. Onneksi oma hahmo on aikuinen, joka toivottavasti voi seurata draamaa turvallisesti sivusta (ja ehkä pyöritellä vähän silmiään). Joka tapauksessa on kyllä kiinnostavaa päästä tutustumaan Aliciaan tarkemmin ja näkemään, millainen rooli sille tässä tarinassa löytyy. Erikoisen ulkonäön (ja ehkä myös vähän Sannin kyseenalaisen maineen) ei mikään ihme jos tyttö törmää Otsonmäellä ennakkoluuloihin.
-
Outi on tietenkin todella iloinen, että valokuvaaja ehti ikuistaa otoksen myös heidän suorituksestaan 🙂 Kiitos paljon!
Marshallin hidas aamu kuulostaa myös ihan täydelliseltä. Hyvin menneiden kisojen jälkeen onkin ihan oikeutettua vähän hemmotella itseään, vaikka samalla Marshall myös hoitaa velvollisuuksiaan.
-
Pakko nostaa esiin oma suosikki lausahdus ”Kohtuus ei ole suhteellista! Suhteellisuurentaju, solis kohtuullista!” Se vaan kuulostaa niin Eetulta!
Mun mielestä on myös ihan joka kerta yhtä ihanaa lukea tarinoita ihan vaan Hopiavuoren arjesta ja se on se mikä ainakin mun mielessä tekee Hopiavuoresta just Hopiavuoren 🙂
Ja kiitos Hello! Musta tuntuu, et tänään saattaa olla pakko tehdä vähän mansikkarahkaa iltapalaks…
-
Ei se Hellon rahka nyt niin huono idea ollut, jos se houkuttelee tupaan vierailemaan myös uusia kasvoja! Mun mielestä tartuit hienosti Hellon tarinaan ja sait mukaan hahmot ihan omina itsenään. Ei se tarinan pituus oo mikään itseisarvo, vaan mun mielestä olit tähän pätkään saanut mukaan oikeesti kokonaisen päivän, sosialisointia ja myös Fedoran omaa persoonaa tosi kivasti. Mä kyllä välillä kadehdin niitä, jotka saa tehtyä tälläisia kivoja, kokonaisia pikku tarinoita, kun omat tekstit venähtää aina niin pitkiksi.
Pakko vielä mainita, et kahvinkeitin oli porissut vihaisesti kuvastaa jotenkin täydellisesti mun jokaista aamua tällä viikolla 😀 Vaikka nyt kotona etäillessä aikataulut onkin vähän löysempiä, niin siitä huolimatta kellojen kääntäminen pistää aina arkirytmin ihan sekaisin. Fedoran tunnelmat kuulosti siis samaistuttavalta, vaikka itse kömminkin sängystä ylös vasta kasin enkä suinkaan aamu neljän aikoihin..
-
Kiva päästä lukemaan Noan kuulumisia pitkästä aikaa! Kuittaat kivasti monta pinnalla ollutta juttua, kuten esimerkiksi koronan ja pihaton valmistumisen ja tuot Noan sujuvasti tähän hetkeen niin, että sen on helposti voinut kuvitella elävän kaikessa rauhassa omaa elämäänsä kerrottiin siitä tarinoissa tai ei.
Mutta voi vitsit kuinka kauan Flida on jo ollut tiinenä! En oo varmaan koskaan odottanut virtuaalista varsaa näin hartaudella, kun yleensä ne putkahtaa maailmaan jo eilen, kun päättää että sellaiselle varsalle olisi tarve. Oon aina ollut tosi kärsimätön varsinkin omien hevosten ikääntymisen ja varsojen hankkimisen suhteen, mutta onhan tää nyt aika hauskaa oikeesti päästä vähän jännittämäänkin, että milloin ja millainen varsa sieltä tulee. Nyt onneksi alkaa jo lupaavasti näyttää siltä, että jossain vaiheessa odotus on ohi 😀
-
JES! Tulihan se vastaus sieltä 😀
Joka kerta kun lukee Oskarin tarinoita, niin toivoo vaan, että voisi kertoa sille, että se on ihan itse se, joka tekee elämästään aivan liian hankalaa. Jos se vaan vähän relais, niin maailma ei kaatuis niskaan, eikä kukaan sitä vihais. Ehkä tässä tarinassa Outi jotain vähän sen suuntaista yritti Oskarille vakuuttaa, vaikka mies on liian keskittynyt murehtimaan huomatakseen moista.
Ja voi luoja Chai on ärsyttävä 😀 Ei vaan, oikeesti on tosi kiva, kun otat noita ”uusia” hahmoja mukaan omiin tarinoihin ja esittelet sitä, miten ne tässä ympäristössä toimii. Mutta silti ei ihme, että Oskarin on pakko päästä pakoon. Oon myös iloinen, kun Hello on se, joka lukee tilanteen ja tarjoaa Oskarille hyvän tekosyyn. Oot onnistunut hyvin, kyllä korjaamaan laukalle lähtenyttä Helloa (josta koen kyllä pienen piston sydämessäni, koska se on liian helppo napata mukaan karikatyyrinä kun tarvii). On kiva nähdä kuitenkin Hellostakin tunneälykäs puoli tai vakavampi puoli, kuten muissa tarinoissa.
-
Mä ihailen sitä, kuinka hyvin sä osaat kirjoittaa oikeastaan jokaisessa tarinassa Camillan tunteista niin, että ne tuntuu jotenkin tosi aidoilta ja luontevilta pitkin tarinaa. On aika raastavaa (silleen hyvällä tavalla) lukea näitä varsinkin, kun tietää, että oma hahmo on mukana sekoittamassa soppaa. Mun mielestä oli myös tosi mielenkiintoista, kuinka Camilla vertaili itseään Outiin. En ollutkaan itse tajunnut, että naisia voi pitää monessa suhteessa melkeinpä toistensa vastakohtina, joten se oli jotenkin tosi mielenkiintoinen havainto.
Tässä on kyllä hyvän draaman ainekset ilmassa 😀
