Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Uusi harrastus
Otosonmäen yläkoulun piha oli autio lukuunottamatta sitä teiniporukkaa, joka oli mopoineen kerääntynyt rinkiin pihan perälle, piiloon ohikulkijoiden katseilta. Minusta oli aina ollut huvittavaa, kuinka iltaisin koulunpihalla notkujat olivat juuri niitä, jotka päivisin viihtyivät koulussa kaikkein vähiten. Niinpä en ollut yllättynyt, kun tunnistin jo kaukaa Sannin, joka erottui poikajoukon keskeltä. Edelläni K-marketin kulmilta asti reippaasti kävellyt tuulipukuinen nainen näytti vilkuilevan joukkoa paheksuvasti. Ehkä jollakulla porukasta saattoi olla tupakka kädessä ja kyllähän nuoret välillä keksivät jotain tyhmää, mutta enimmäkseen he olivat kuitenkin täysin harmittomia. Eikä Otsomäellä varsinaisesti ollut ylitarjontaa paikoista, joissa iltaisin voisi aikaa viettää.
Näin tuulipukuisen naisen astuvan sisälle korkean ikkunattoman rakennuksen ovesta. Oven yläpuolella oli töhritty kyltti, josta erotti vain vaivoin sanat “Otsonmäen monitoimihalli”. Se oli varsin kunnianhimoinen nimi pienelle liikuntasalille, joka oli yläasteen ja lukion vieressä. Pääasiassa siellä kai pidettiin koulun liikuntatunteja, mutta koulun jälkeen siellä järjestettiin lapsille urheilukerho sekä sähly- ja koripallotreenejä. Hallin kellariin oli rakennettu kuntosali, jonka kausikortti ei maksanut juuri mitään. Kaiken tämän olin tietenkin lukenut hallin 2000-luvun alkuun jämähtäneiltä nettisivuilta. Samoilta sivuilta olin myös huomannut, että keskiviikkoisin ja sunnuntaisin Otsonmäen kansanopisto järjesti monitoimihallilla avoimen tason liikuntatunteja: ei mitään trendikkäitä uusia konseptitunteja, vaan perinteistä aerobikkia, kuntojumppaa ja zumbaa. Tänään alkamassa oli myös syksyn ajan kestävä joogakurssi, jonka takia hallille suuntasinkin.
“… ja se Mäkisen poikakin siellä rööki huulessa. Onneks meidän Antti ei mokomassa porukassa roiku”, tuulipukuinen nainen vaahtosi, kun astuin sisään naisten pukuhuoneeseen.
“No niinpä… Mä olin näkevinäni siellä sen Miskankin. Se oli meidän Sannan kanssa samalla luokalla. Niin mukava ja kohtelias poika, mutta nyt se on niin huonossa seurassa”, joku peremmällä pukuhuoneessa vastasi.“Öh.. moi”, mutisin, kun tajusin kaikkien huomion kääntyneen minuun, “kai tää on oikea paikka? Siis sille joogakurssille?”
“On, on. Sä taidatkin olla uusi täällä?” viimeisimpänä äänessä ollut nainen vastasi hymyillen. En tiennyt, tarkoittiko “täällä” joogaryhmää, monitoimihallia vai Otsonmäkeä. Nyökkäisin.
“Sä voit jättää tavarat tänne naulakkoon ja kun toi edellinen tunti loppuu, niin sit päästään tonne saliin”, nainen osoitti ovea, jonka läpi kuului vaimeasti lattarirytmit, “muista laittaa puhelin äänettömälle!” Nyökkäsin uudestaan. Ripustin takkini naulakkoon ja istuin penkille lähelle ovea. Näpersin rullatun joogamaton reunaa ja odotin, että kello tulisi puoli kahdeksan. Muut naiset rupattelivat iloisesti keskenään, mutta Mäkisen poika huonoine seuroineen oli jo unohtunut.Espoossa asuessani olin käynyt joogassa säännöllisen epäsäännöllisesti. Vähintään joka syksy olin ostanut kausikortin jollekin trendikkäälle salille, mutta muutaman viikon jälkeen muu elämä oli ajanut harrastusten edelle niin, että joogamatto oli saanut jäädä odottamaan seuraavaa inspiraatiota. Tällä kertaa uskoin, että motivaationi kestäisi kuitenkin pidempään. Ainakin toivoin, että jooga auttaisi minua myös ratsastajana ja jotenkin maagisesti tarpeeksi alaspäin katsovia koiria tehtyäni pystyisin istumaan Jussin selässä paremmin.
Joogakurssia ohjasi nelikymppinen Aune, jolla oli punaiseksi värjätyt hiukset ja pehmeä ääni. Tunti eteni rauhalliseen tahtiin ja vaikka edellisestä kerrasta olikin aikaa, aurinkotervehdykset palautuivat mieleeni varsin pian. Kun kukaan vieressä ei tehnyt edistyneitä käsilläseisontoja, oli paljon helpompaa keskittyä omaan harjoitukseen ja kokea, että se riitti. Otsonmäen joogapiireissä tunsin itseasiassa olevani aika hyvä, vaikkei jooga tietenkään ,ikään kilpailu ollut, kuten ohjaajat aina muistuttivat. Siitä huolimatta en osannut olla vilkuilematta, mitä muut tunnilla olijat tekivät ja saatoin tuntea vähän tyytyväisyyttä, kun huomasin, kuinka sain tehtyä jostain asanasta haastavamman version kuin naapurini. Tunnin lopuksi lattialla silmät suljettuna maatessani kiitin itseäni siitä, että olin tullut paikalle ja tehnyt harjoituksen. Se tuntui taas yhdeltä askeleelta lähemmäksi sitä, että voisin tuntea oloni kotoisaksi Otsonmäellä.
“Kiitos kaikille osallistumisesta! Ensi viikolla taas samaan tapaan. Ryhmässä on vielä paikkoja jäljellä, joten ens kerralla voitte houkutella jonkun kaverinkin vielä mukaan”, Aune lopetti tunnin hymyillen.
-
Valmentaja Metsärinne
“Noa, haluutsä ratsastaa Jussilla?” huokaisin rastapäiselle miehelle kaataessani kahvia vaaleansiniseen posliinimukiin. Peitin kädellä haukoitukseni kuin istahdin pöydän ääreen ja siirsin syrjään Ilkan, joka lojui pöydällä puoliksi luettuna. Edellinen ilta oli mennyt vähän pitkäksi ja enkä vieläkään ollut aivan hereillä, vaikka olinkin nukkunut melkein puoleen päivään.
“En mä kyl voi, eikä varmaan Eetukaan tykkäis”, Noa vastasi, eikä näyttänyt olevan erityisen pahoillaan. Ilmeisesti muut Hopiavuorelaiset eivät hinkuneet Eetun orin selkään yhtä kovasti kuin Eira. Jos tyttö olisi ollut tallilla, niin tänään olisi voinut olla hänen onnenpäivänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jussin selkään nouseminen tuntui raskaalta. Eetu oli kuitenkin halunnut viedä Nellyn jonnekin vapaapäivänsä kunniaksi, joten olin luvannut hoitaa orin liikuttamisen tänäänkin. Välillä tuntui, että Eetun oli nykyään vähän liian helppoa luistaa omista liikutusvuoroistaan. Yleensä en pitstänyt sitä ollenkaan pahakseni, sillä tykkäsin ratsastaa Jussilla. Sentään tänään Eetu toivottavasti tekisi jotain hauskaa, eikä käyttäisi aikaa Hopiavuoreen tai naapurin talkoisiin osallistumiseen.“Mä en millään jaksais mennä ratsastamaan, mut kun mä lupasin”, marisin ja puhaltelin kahvia, jotta se jäähtyisi nopeammin.
“Oliks rankka ilta?” Noa naurahti varmaan huomattuaan harvinaisen meikkaamattoman naamani ja tummat silmänaluset. En ollut jaksanut vaivautua laittamaan muuta kuin ripsiväriä ja kulmakarvat. Ilman niitä tunsin näyttäväni alienilta, joten niistä en tinkinyt edes tällaisena päivänä.
“No oli! Hitto, että olikin kiire. Mä vastailin vielä vikoihin tiketteihin joskus aamuneljän jälkeen. Miten kaikilla asiakkailla voi olla niin helvetin monta ongelmaa aikaan”, haukottelin. Niin, nykyisessä elämässäni pitkäksi venähtänyt ilta tarkoitti tietokoneen edessä vietettyjä tunteja, jotka eivät olleet mitään herkkua, mutta ainakin niistä sai hyvät lisät. Ei se silti aivan sen arvoista ollut.
“Ai sä teit töitä?” Noa naurahti hieman epäuskoisesti. Nyökkäsin ja hörppäsin sopivasti jäähtynyttä kahviani. Tietenkin olin tehnyt töitä.“Pliis Noa, tuu pitämään mulle seuraa. Muuten mä varmaan nukahdan pystyyn ja putoon. Sä voit vaikka huudella motivoivia lauseita maneesin katsomosta jos haluut”, mutristin huuliani ja räpyttelin silmiäni, vaikkei Noa kyllä ollut tippaakaan sellaista tyyppiä, johon vastaavat temput tehosivat, enkä kyllä tosissaan yrittänytkään.
“Jos sä oikeesti oot noin epätoivoinen. Mut mä en oo mikään Nelly sit, et turha odottaa mitään”, rastapää naurahti hieman päätään pudistellen. Yleensä kyllä viihdyin hyvin itseksenikin ja nautin siitä, kuinka sain uppoutua ajatuksiini tai keskittyä vain Jussiin. Tällä kertaa kuitenkin kun viimeisenä ennen nukkumaanmenoa olin saanut lukea, kuinka on osaamaton idiootti ja liudan sellaisia henkilökohtaisuuksia, joita en halunnut edes muistella, kaipasin ystävällisiä sanoja ja kannustavaa hymyä. Sen Noa kyllä ainakin osasi. Noa oli myös Hopiavuoren porukasta se, jonka kanssa tuntui olevan helpointa jutella. Kai se johtui siitä, että Noa tuli myös pääkaupunkiseudulta, eikä puhunut mitään outoa murretta. Miehelle ei tarvinnut selittää sitä, minne metro kulki tai miltä kello neljältä steissillä tuntui.“Missä päin sun kämppä olikaan?” Noa tiedusteli. Hän nojaili harjauspuomiin ja rapsutteli Jussin otsassa olevaa tähteä samalla, kun pistin oria ripeästi kuntoon.
“Aika lähellä paloasemaa. Ne sellaiset harmaat kerrostalot”
“Millanen mesta se on?”
“Ihan jees. Aika rauhallinen, eikä ne paloautotkaan haittaa, kun harvoin tuntuu tulevan mitään hälytyksiä.”
“Onks iso kämppä?”
“Joo, kolmio. Kelaa et mulla on jopa oma työhuone ja sauna!”
“Aika hulppeeta.”
“Ihan luksusta. Ja vuokrakin on vähemmän kuin siinä Tapiolan pienessä kaksiossa, jossa asuin ennen. Toki se oli ihan sen uuden metroaseman lähellä, mut silti.”
Ennen olin ollut sitä mieltä, että Espoossa oli ihan kohtuulliset vuokrat ainakin Helsinkiin verrattuna. Siihen verrattuna Otsonmäellä asuminen tuntui lähes ilmaiselta.“No, joko oot kotiutunut tänne?” Noa jatkoi keskustelua.
“Kyllähän tähän vois tottua, mut toisaalta.. En mä tiiä. Mulla on vielä kaks kuukautta aikaa päättää”, pohdin ääneen samalla, kun kaivelein Jusisn harjakorista kaviokoukkua.
“Miten nii?” mies kohotti kulmakarvojaan kysyvästi.
“Mun vuokrasoppari loppuu lokakuussa. Sit mä oisin vapaa lähtemään”, olin kääntänyt selkäni Noalle nostaakseni Jussin etukavion puhdistettavaksi.
“Ei kai tää nyt niin kamala paikka oo”, Noa naurahti. “Minne sä sit menisit?”
“Ei aavistustakaan”, huokaisin ja annoin Jussin laskea kavionsa takaisin maahan.
“Onhan tää erilainen kuin stadi, kyl mä sen tiiän, mut mikset sä sit jäis? Mikä kiire sulla on muualle?” Noa kysyi hyviä kysymyksiä, joihin en osannut vastata. Ehkä pelkäsin jääväni jumiin tänne, kun niin monta muutakin paikkaa oli vielä nähtävänä. Toisaalta jos vain päättäisin, että asuisin täällä vaikka vuoden, niin ehkä uskaltaisin vihdoinkin kotiutua. Voisin vähentää työvuoroja ja vaikka hankkia harrastuksen ja tutustua ihmisiin muuallakin kuin Hopiavuoressa.
“Tietääks Eetu?” Noa kysyi hieman varovaisesti ja tajusin, etten ollut vastannut miehelle mitään ääneen. Pudistin päätäni.
“En mä sille aio juoruta”, mies vakuutteli, “mutta oishan se reiluu sanoa jotain, jos sä meinaat lopettaa”
“Mä tiiän, mut kun just se tekee täst tosi vaikeeta. Mä tykkään Jussista ja Hopiavuoresta”, taputin orin kaulaa sanojeni vakuudeksi, “mut jos se on mun ainoo syy olla täällä, niin onks se ihan tyhmää?”
“Ei, jos se tekee su onnelliseks”, Noa ei joutunut edes miettimään vastausa. Niin yksinkertaista se miehen mielestä tuntui olevan.“No niin Outi. Kantapäät alas!”, Noan ääni kaikui maneesissa, kun ravasin Jussin kanssa pääty-ympyrällä katsomoa lähempänä olevassa päädyssä. Vaikka äänensävy koitti olla käskevä, kuului siitä läpi pidätelty nauru. Jussi ravasi eteenpäin laiskasti, mutta en saanut itsestäni irti tarpeeksi. Sentään silloin orin ravissa oli helpompi istua.
“Mun kantapäät on alhaalla”, huomautin katsomossa istuvalle Noalle, joka lähinnä selaili kännykkäänsä, eikä oikeasti ollut erityisen kiinnostunut ratsastuksestani, eikä se minua haitannut.
“Öö no tota… Kuvittele, että sulla on kahvikuppi pään päällä, vai mitä se Nelly aina sanoo”, mies nosti katseensa puhelimen ruudusta ja kanavoi sisäistä valmentajaansa.
“Hei toi oli hyvä”, vastasin ja nostin katseeni Jussin korvista. Sinne se aina vajosi, kun en keskittynyt, joten muistutus oli ollut ihan aiheellinen. Kehotin Jussia vähän reippaammin eteenpäin ennen kuin vaihdoin ympyrällä suuntaa, vaikka istuminen muuttuikin hankalammaksi.
“Nosta ne kädet sieltä etukaarelta. Siinä kyynärpäässä pitäs kai olla joku kulma”, Noa huikkasi hetken kuluttua.
“Sanooks Nelly noinkin?” vinoilin, vaikka teinkin työtä käskettyä.
“Ei, sen mä näin ihan itse”, Noa virnisti tyytyväisenä. Oikeasti se oli ollut todella hyvä neuvo, sillä jännittyessäni lukitsin kädet herkästi syliini ja silloin ohjastuntumasta tuli paljon kovempi ja joustamattomampi. Kun korjasin käsieni asennon, Jussikin tukeutui kuolaimeen taas tyytyväisemmin. Tuskin valmentaja Metsärinne aivan heti veisi Nellyn asiakkaita, mutta ainakin olin ratsastuksen jälkeen paljon paremmalla tuulella kuin ennen sitä. -
Maastoretki
Enää Jussin selässä ei jännittänyt, vaikka tänään oli taas uusi ensimmäinen kerta. Nimittäin ensimmäistä kertaa lähdin maastoon orin kanssa. En ollut erityisen innokas maastoilija, varsinkaan yksin ja uudessa paikassa. Syy ei todellakaan ollut se, etten olisi tykännyt maastossa ratsastamisesta, mutta minulla oli niin huono suuntavaisto, että pelkäsin aina eksyväni. Sama vika oli autolla ajaessa, minkä takia olinkin hermoraunio ratin takana, jos jouduin pois tutuilta reiteiltäni. Niinpä asetuin mielelläni Jussin kanssa pitkän jonon jatkoksi, kun Hello lähti johtamaan joukkoja ulos Hopiavuoren tutusta tallipihasta. Edelläni tummanruunikon, selvästi Jussia siromman puoliverisen selässä istui punatukkainen tyttö ja takanani tuli se vaaleatukkainen poika, jonka olin nähnyt myös Eetun estevalmennuksessa. Voikonvärinen hevonen oli jäänyt helposti mieleen.
Ilma oli kolea ja pilvinen, se tuntui jo selvästi syksyisemmältä kuin pari viikkoa sitten. Punaiset pihlajanmarjat hehkuivat puissa, mutta koivujen lehdet sinnittelivät edelleen vihreinä. Jussin käynti keinutti, kun ori asteli rauhallisesti eteenpäin jonossa hötkyilemättä tai hidastelematta. Toisin kuin kentällä keskittyessä, tällä kertaa sain vain nauttia kyydissä istumisesta. Välillä oli kai hyvä ottaa ihan rennosti, antaa ajatusten vaellella ja vain hengittää. Rauhallisesti etenevässä letkassa ei tarvinnut miettiä, minne oli menossa, kunhan vain seurasi muita. Vain silloin tällöin vilkaisin taakseni, nähdäkseni oliko Noa ja Flida isoine vatsoineen edelleen jonon hännillä.
Retken tarkoitus oli kai ollut tutustua Hopiavuoren lähimaastoihin, mutta jos minut olisi jätetty Pihlajamäkeen ja käsketty navigoida takaisin tallille, olisin varmasti jäänyt sille tielleni. Sen verran autopilotilla koko retki oli mennyt, enkä ollut painanut reittiä mieleeni erityisen hyvin. Ehkä seuraavalla kerralla sitten…
-
Kisakatsomo
Eetun talosta löytyi myös olohuone. Se oli kotoisa, eikä kovin suuri. Huonetta hallitsi ainakin tänään televisio, jonka ääreen joukko tallilaisia oli kokoontunut. Tuntui oudolta istua siinä Eetun sohvalla, peremmällä talossa, ensimmäistä kertaa. Talon keittiössä oli ikään kuin edelleen tallilla, mutta olohuoneessa tiedosti paremmin olevansa Eetun sekä tietenkin myös Jillan ja Noan kotona.
Istuin sohvannurkassa ja seurasin keskittyneesti televisiolähetystä. Noa istui vieressäni ja silitteli hajamielisesti Mielikkiä, joka oli levittäytynyt osin minun ja osin isäntänsä syliin. Kun Noa rapsutti koiraansa korvan takaan, sain varoa, ettei koiran piiskahäntä huiskaissut kahvikuppiani kumoon. Noan vieressä Hello torkkui ja hätkähti vain hetkeksi hereille, kun sohvan toisessa kulmassa viltin alle käpertynyt Nelly tökki tätä kärttyisesti ja käski keskittymään. Inari istui huoneen reunalla nojatuolilla, jalat syliin nostettuina. Kirja, jota tyttö oli lukenut, nojasi nyt unohtuneena tämän polviin. Eira istui lattialla nojaten Inarin nojatuoliin ja näpytteli puhelintaan hymyillen välillä itsekseen. Ruokasalista olohuoneeseen oli kannettu lisää tuoleja, joista lähimpänä minua istui Heli. Kuulin, kuinka hän laski askelia äänettömästi katse televisioruutuun liimattuna. Vain isäntä itse oli jossain muualla, hoitamassa asioita.
“Moi! Eihän se Henri mennyt vielä? Kuulin Tiitukselta tallissa, että täällä olis kisakatsomo” naisen ääni käänsi kaikkien huomion olohuoneen ovelle.
“Ei oo, se on vasta seuraava. Tuu istumaan”, Heli vastasi ja taputti tyhjää tuolia vieressään. Nainen, jonka lyhyt ruskea tukka oli pöyhitty pystyyn, istui paikoilleen juuri ajoissa, kun edellinen ratsukko lopetti suorituksensa. Olin nähnyt hänet aiemmin vain vilaukselta tallilla. Hän kai omisti sen uuden mustan puoliveriruunan, joka oli muuttanut Hopiavuoreen aiemmin tällä viikolla.Henri Ruoste ja Rossetti ilmestyivät televisiokameran kuvaan ja huomasin puristavani kahvikuppia hieman tiukemmin. Vaikkei suorituksen suhteen ollutkaan suuria odotuksia, tunnelma huoneessa sähköistyi selvästi ja jopa Hello avasi silmänsä.
“Oijoi ei hyvin ala!” Heli voihkaisi ja nosti kätensä kasvoilleen.
“Nyt rauhassa vaan, ihan rauhassa vaan…” Nelly mutisi jostain viltin uumenista valmentajamaisella äänellä.
“Se oli sit siinä”, Eira hymähti.
“Kyllä tää on silti iso saavutus. Katsokaa kuinka rauhallisesti se ratsastaa silti”, nainen Helin vieressä kommentoi takaisin, mutta Eiran huomio oli jo kääntynyt takaisin puhelimeen.
“Kerrankin kouluradalla tapahtuu jotain”, Hello tokaisi ja sai osakseen monta murhaavaa katsetta. Vain Noa taisi naurahtaa miehen vitsille.Kisakatsomon jännitys oli jäänyt alkutervehdykseen, mutta Ruosteen suoritus seurattiin silti keskittyneesti loppuun asti.
“No nytkö mennään?” Hello tiedusteli heti, kun ratsukko oli ratsastanut lopputervehdykseen.
“Mun puolesta voidaan lähteä”, Noa vastasi. Mielikki kuuli taikasanan “lähteä” ja pinkaisi sylistä olohuoneen ovelle valonnopeudella.
“Mä haluaisin kattoa vielä ainakin Hesterin radan”, Inari mutisi.
“No mä meen sit sun puolesta. En jaksa tylsäillä täällä enää hetkeäkään”, Eira ilmoitti eiramaisen dramaattisesti ja kömpi lattialta ylös. Inarilla ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan. -
Outi Halme
päivitetty 20.12.2019Lähtee aattoaamuna 24.12. Espooseen, palaa takaisin Otsonmäelle 25.12. (ellei menetä hermojaan kotona aikaisemmin)
– Usein tallilla iltapäivisin, ratsastaa Jussilla silloin, kun Eetu ei ehdi
– Liikuttaa myös Salieria silloin tällöin, jos Sonjalla on kiireitä
– Asuu Otsonmäen paloaseman lähellä kerrostalossa, mutta harvoin liikkuu muualla kuin tallilla tai ruokakaupassa. Silloin tällöin voi törmätä myös juoksulenkillä lähimaisemissa.
– Tekee etätöitä IT-firman asiakastuessa, joustavat työajat ja paikat
– Käy joogatunneilla Otsonmäen monitoimihallilla kerran viikossaIhmissuhteet
– Eetuun suhtautuu edelleen vähän kuin esimieheen töissä, vaikka nykyään osaa ottaa jo rennommin
– Kavereita Noa, Sonja, Hello ja enimmäkseen Hellon kautta myös Nelly
– Jutteluväleissä muidenkin tallilaisten kanssa ja tutustuu mielellään uusiin ihmisiin
– Jostain syystä saattaa käyttäytyä oudosti Oskari Suden seurassa
– Muut kaverit ja perhe pääkaupunkiseudulla-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten
Outi Halme. Syy: Päivitetty ajantasalle
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten
-
Outi ja Jussi tulee myös mukaan 🙂
-
Se estevalmennus
Oli meidän vuoromme lähteä suorittamaan valmennuksen tehtävää. Nostin laukan pääty-ympyrällä ja siirsin katseeni ensimmäiselle esteelle. Jussi oli innoissaan. Se tuntui laukkaavan kuin vietereillä ja vastasi puolipidätteisiini lähinnä kärttyisällä hännänhuiskauksella. Siitä huolimatta ohjasin orin kohti punavalkoista pystyestettä. Tuuli vihelsi korvissa, kun Jussi kiihdytti ensimmäiselle esteelle. Ponnistus jäi hieman liian lähelle, mutta ori loikkasi silti punavalkoisten puomien yli teatraalisen ilmavaran kanssa. Sen mielestä se olisi kai kuulunut edelliseen valmennusryhmään, jossa estekorkeus oli ollut suurempi.
Ensimmäistä kertaa tehtävää ratsastaessani keskityin vain lähinnä selviytymiseen. Lämmittelyhyppyjen aikana olin meinannut pudota ja jäänyt Jussin kaulalle roikkumaan kahdesti, kun orin ilmavat hypyt olivat päässeet yllättämään. Niinpä minimitavoitteeni olikin vain pysyä kyydissä tehtävän ajan. Hyppy, käännös, hyppy, käännös, hyppy, käännös ja hyppy. Niin kauan kuin Jussi oli menossa kohti oikeaa estettä ja pääsi sen yli, olin tyytyväinen. Orin vauhti ja tarkkuutta vaativa tehtävä eivät sopineet erityisen hyvin yhteen, joten volttimme eivät olleet edes kananmunan muotoisia. Ennemminkin ne muistuttivat munakoisoja tai jotain muuta yhtä epämääräistä.
“Melekoista kaahaamista Outi!” Eetu nuhteli kentän laidalta tehtävän jälkeen, “vaikkei esteet oo kauhian korkiat, niin soot kuski ja ratsastat sitä hevosta. Voit tehrä isomman ympyrän tai vaikka kaksi, että lähestyminen on suora ja ympyrä on ympyrä.” Nyökkäsin Eetulle ja yritin tasata hengitystäni. Jopa neljän esteen rata oli yllättävän pitkä, jos ei muistanut hengittää sen aikana. Painoin Eetun palautteen mieleeni ja siirryin pois seuraavan ratsukon tieltä.
Oli vaikeaa yrittää saada Jussi pysymään käynnissä, kun odotimme omaa vuoroamme. Ori steppaili raviaskelia ja viskoi päätään, kun yritin pidättää sitä. Käsistä alkoi loppua voima, vaikkei vetokilpailusta tietenkään ollut mitään hyötyä. Yritin hengittää syvään ja istua syvemmälle satulaan. Hieman kateellisena seurasin, kuinka komea voikko suomenhevonen suoritti samaa tehtävää ketterästi ja säntillisesti. Sen ratsastajalla oli selkeästi homma paremmin hanskassa.
Toinen yrityksemme sujui paremmin. Vaikka Jussi menikin edelleen kovaa, pysyin itse rauhallisempana. Ensimmäisen hypyn jälkeen ratsastin orin suosiolla isommalle ympyrälle. Niinpä lähestyminen toiselle ympyrälle tuli huomattavasti suoremmin, joten Jussin oli helpompi ponnistaa esteen yli ja tehtävä jatkui hallitummin. Kolmannen esteen jälkeen käänsin orin kuitenkin taas hieman liian tiukasti vauhtiin nähden ja hyppy viimeiselle esteelle lähti todella sivusta. Vaikka ori pääsikin esteen yli leikiten, tiesin mokanneeni.
“Olisit vaan malttanut vielä sen viimesenkin, muuten se oli kelepo suoritus”, Eetu kehaisi. Hymyilin miehelle ja siirsin Jussin ravin kautta käyntiin, vaikka ori olisi mielellään lähtenyt uusintakierrokselle vaikka heti. Sen sijaan oli mustankirjavan puoliverisen vuoro, joka ylitti esteet vähän samaan tyyliin kuin Jussikin, kovaa ja korkealta. Siitä huolimatta ratsukko näytti pelaavan hyvin yhteen. Ehkä mekin Jussin kanssa jonain päivänä, mietin ja annoin orille pidempää ohjaa taputin sen kaulaa. Nojasin taaksepäin, kun ori meinasi jälleen pyrähtää raviin. Ainakin olin selvinnyt hengissä valmennuksesta. En vain tiennyt, kehtaisiko Eetu tallin vieraille tunnustaa, että se ruunikon värinen helikopteri oli hänen hevosensa.
-
Ei ollenkaan syksyinen päivä
Vaikka sade vihmoi auton ikkunoihin, paloin innosta päästä tallille. Kun Eetu oli laittanut nimeni listalle tulevaan estevalmennukseen, olin ollut kauhuissani. Juurihan olin vasta uskaltautunut Jussin selkään! Saatuani sulatella ajatusta muutaman päivän, olin kuitenkin huomannut suunnittelevani, kuinka Jussin kanssa treenaisin ennnen valmennusta. Ensimmäistä kertaa pitkään minulla oli jokin päämäärä. Halusin oppia ratsastamaan Jussilla niin, ettei Eetun tarvitsisi hävetä, jos samaan valmennukseen tulisi myös tallin ulkopuolisia ratsukoita.Sade piiskasi edelleen tallipihaa, joten jätin autoni poikkeuksellisesti tallin viereen ja kipaisin sisään päätallin ovesta. Yleensä autoni oli vakiopaikallaan maneesin vieressä, kauimmaisessa ruudussa, joka oli aina vapaana, joten kuljin talliin suulin kautta. Nyt kuitenkin astuin sisälle toisesta ovesta. Ensimmäiset karsinat olivat tyhjillään, mutta niiden jälkeen käytävälle kurkki uteliaan näköinen läsipää. Tunnistin kyllä Sannin ponin Nanan. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ennen kuin uskalsin pysähtyä rapsuttamaan taskuilleni kurottelevan tamman otsaa. Kun herkkuja ei löytynytkään, tamma käänsi korvansa luimuun ja teki varsin selväksi, että rapsutukset riittivät. Kyllä poni ja omistajansa selvästi sopivat yhteen, mietin jatkaessani matkaa.
Hakiessani Jussin varusteita törmäsin Noaan varustehuoneessa. Mies istui jakkaralla tujottaen mitään näkemättä kädessään olevaa niskahihnaa. Harmahtava sieni, joka oli joskus ollut keltainen, oli puristettu toiseen nyrkkiin. Mielikki oli käpertynyt lattialle vanhan loimen päälle ja heilautti laiskasti häntäänsä pari kertaa ennen kuin heittäytyi huokaisten kyljelleen.
“Hei Mielikki!” tervehdin koiraa, joka oli sentään osoittanut huomanneensa olemassaoloni. Noa hätkähti.
“Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Miten menee?” yritin kysellä huolettomasti Noalta samalla, kun noukin Jussin varusteita mukaani. En voinut olla huomaamatta, kuinka huolestuneelta mies oli näyttänyt mietteissään.
“Kyllä tää tästä puhtaaksi tulee”, mies heilautti suitsia ja loihti kasvoilleen reippaan hymyn, “vaikka ei näitä voi kyllä Jussin suitsiin ees verrata.”
“Se vaatii vaan kovaa treeniä”, lähdin mukaan miehen vitsailuun.“Kaikki ok?” annoin Noalle vielä toisen mahdollisuuden ennen kuin lähdin satulahuoneesta, mutta mies vain kohautti olkiaan. En odottanutkaan, että mies olisi selittänyt sen enempää ja olin siitä salaa vähän huojentunut. Olin uskomattoman huono kuuntelemaan muiden murheita, sillä en ikinä keksinyt mitään järkevää sanottavaa.
“Äh.. väsyttää vaan. Ehkä se on tää syksy”, Noa keksi selityksen vielä ennen kuin ehdin lähteä.
“Ei nyt oo mikään syksy! Mä en oo yhtään valmis siihen”, parahdin. Olihan ulkona edelleen valoisaa ja vaikka kolea sadesää ja punertuvat pihlajanmarjat pihapuissa muistuttivat erehdyttävästi syksyä, halusin uskoa, ettei kesä ollut vielä tässä. Niinpä sykysinen Noa sai jäädä omaan rauhaansa, kun lähdin laittamaan Jussia kuntoon.Sade oli tauonnut juuri sopivasti, kun talutin Jussin ulos. Päätin suunnata kentälle protestina Noan sanoille. Vielä ei ollut syksy, joten vielä ei ratsastettu maneesissa!
“Sopiiko tulla?” huikkasin tuntemattomalle ratsukolle, joka käveli uraa pitkin pitkin ohjin. Hikiset läiskät hevosen kaulalla kielivät siitä, että ratsukon treeni oli jo takanapäin.
“Toki”, ruunikon selässä istuva mies vastasi lyhytsanaisesti.Tuuli ärhäkästi puissa, kun kipusin Jussin selkään. Toivoin, ettei uusi sadekuuro pääsisi yllättämään. Jalustimet olivat jo valmiiksi sopivan mittaiset, joten kiristettyäni satulavyön, siirsin orin käyntiin ja annoin sen kävellä pitkin ohjin. Alkukäyntien jälkeen lähdin taivuttelemaan Jussia kevyessä ravissa. Annoin orin ravata reippaasti pidemmin askelin, eikä minulla olisi ollut toivoakaan istua rennosti satulassa, joten oli parempi keventää. Niin Jussi pääsi liikkumaan rennommin, vakuuttelin itselleni. Eetun ääni takaraivossani kyllä huomautti, että ehkä yritin vain päästä helpommalla. Työskentelin ravissa vaihtaen suuntaa aina välillä. Muutaman kerran kokeilin lisätä ravia pitkällä sivulla ja Jussi liiteli kevyesti kentän poikki. En ollut ennen Jussia koskaan ennen ratsastanut yhtä hyvällä hevosella. Pikkuhiljaa uskalsin kokeilla orin kanssa enemmän ja enemmän, kun en enää ollut niin kauhuissani.
“Komea hevonen”, tuntematon mies tokaisi, kun siirsin Jussin takaisin käyntiin.
“Kiitos, se on Eetun. Mä vaan hoidan sitä”, vastasin hieman hengästyneenä. Pitäisi aloittaa taas lenkkeily.
“Sillä on näyttävä ravi. Ampan ravissa olis kyllä parantamisen varaa”, mies jatkoi arviointiaan ja puhui ilmeisesti omasta hevosestaan.
“Amppa näyttää myös kivalta”, vastasin häkeltyneenä, kun en muutakaan keksinyt. Ruunikko oli vähän matalampi kuin Jussi ja rakenteeltaan kevyempi.
“Entinen laukkuri, mutta kyllä tästä vielä hyvä tulee”, miehen kasvoilla häivähti hymyntapainen, kun hän taputti hevosensa kaulaa. Hymyilin miehelle. Hetken hengähdystauon jälkeen jatkoin Jussin kanssa työskentelyä laukkasiirtymisten parissa, enkä edes huomannut, milloin Amppa ja mies lähtivät kentältä.Ehdin laskeutua Jussin selästä juuri, kun suuret sadepisarat alkoivat taas putoilla taivaalta. Puolijuoksua talutin orin suuliin, missä riisuin siltä varusteet. Tänään Jussin kanssa oli sujunut hyvin. Ei täydellisesti, mutta kuitenkin niin, ettei lauantaina tarvitsisi hävetä, jos ori kulkisi samalla tavalla. Yritin olla miettimättä liikaa sitä, että suoraan laukkaamisen lisäksi pitäisi myös ylittää pari estettä. Siinä kuulemma Jussi oli kuitenkin hyvä ja luotin kyllä Eetun arvostelukykyyn sen suhteen, että pärjäisin valmennuksessa. Vaikkei mies niin minusta olisikaan välittänyt, niin omaa hevostaan hän ei varmasti riskeeraisi. Harjattuani Jussin, sujautin orin ruokakuppiin muutaman ylimääräisen leivänpalan. Näin ori pysyisi toivottavasti hyvällä tuulella lauantaihin asti.
-
Ensimmäiset askeleet
Jos tämä olisi ollut elokuva, olisin löytänyt satumaisen yhteyden Jussin kanssa heti ensiaskelien jälkeen. Ehkä hetken ori olisi testannut minua ja hypännyt jopa teatraalisesti pystyyn, mutta olisin tietenkin pitänyt pääni kylmänä. Lopulta Jussi olisi hörähtänyt ymmärtäväisesti, oppinut lukemaan ajatukseni ja liidellyt pian pitkin kenttää minun istuessa satulassa kuin olympiaratsastaja. Eetu olisi ihastellut, kuinka täydellisesti sovimme yhteen. Hän ei olisi koskaan nähnyt orin liikkuvan yhtä hienosti. Mutta tämä ei ollut elokuva, eikä jännityksestä jähmettynyt vartaloni osannut mukautua edes orin keinuttavaan käyntiin, kun Jussi käveli uralla pitkin ohjin. Huomasin kyllä, kuinka Eetu seurasi minua silmä tarkkana, mutta malttoi kuitenkin antaa aikaa totutella siihen, miltä satulassa istuminen taas tuntui.
Jussi oli seisonut jo suulissa Eetun harjattavana, kun olin tullut tallille. Niinpä Jussin kuntoon laitto oli sujunut ripeämmin kuin olin ajatellut. Olin liittynyt Eetun seuraan ja harjaillut Jussia vaitonaisena antaen Eetun hoitaa puhumisen. Tallinomistaja oli täyttänyt hiljaisuuden tuumimalla, kuinka syksy tulisi ihan pian, olihan hevoset haettu jo kesälaitumilla ja helleaaltokin hellittänyt. Tallissa riittäisi taas tekemistä aamusta iltaan, kun lähes jokainen karsina oli täytetty – ainoastaan yksi karsina odotti Alvan uutta hevosta. Kuulemma Kanadasta asti tämä Alva oli lähtenyt sellaista hakemaan. Miehen leppoisa jutustelu oli rauhoittanut mieltäni, kunnes oli ollut aika painaa kypärä päähän ja taluttaa Jussi ulos suulista.
Eetu oli auttanut minut Jussin selkään reippaasti. Jalkani olivat tuntuneet vanukkaalta ja hävetti, kuinka raskaasti olin tömähtänyt Jussin satulaan. Olin unohtanut, kuinka melkein huimasi, kun istui niin korkealla hevosen selässä. Eetu oli pitänyt Jussin ohjista vain näennäisesti kiinni, kun olin säätänyt jalustinhihnoja sopivan mittaiseksi. Metalliset soljet eivät olleet suostuneet tottelemaan täriseviä käsiäni. Kun vihdoin olin valmis, Eetu oli taputtanut Jussin kaulaa ja astunut kauemmaksi. Kuin näkymättömästä merkistä Jussi oli lähtenyt kävelemään rauhallisesti eteenpäin. Vaistomaisesti olin tarrannut orin lyhyestä harjasta kiinni ensimmäisten askelien ajaksi.
“Aletahan hommiin sit”, Eetun käsky kuului kentän laidalta tarpeeksi monen käyntikierroksen jälkeen. Lihakset muistivat päätä nopeammin, kuinka ohjat kerättiin tuntumalle ja pohkeilla heräteltiin hevosta ottamaan takaosaa tehokkaammin mukaan. Kyllähän Jussista heti huomasi, että se oli astetta parempi hevonen. Se osasi tarjota sitä, mitä pyysinkin, vaikka apuni olivat vain ujosti kysyvät, eivät millään tavalla määrätietoiset. Ei se todellakaan täydellistä ollut. Kun unohduin vain istumaan kyydissä, Jussi kulki pää pystyssä ja takajalat tallissa. Silti pieni hymy taisi lipsahtaa kasvoilleni, kun vähän kerrallaan uskalsin ratsastaa huolellisemman kulman tai taivuttaa pyöreämmän voltin. Kuulemma Jussi teki juuri niin kuin siltä pyysin. Seuraavaksi pitäisi vain pyytää enemmän.
Juuri, kun alkoi sujua, Eetu käski nostaa ravin. Tein Jussin kanssa lyhyitä siirtymisiä, joiden aikana istuin niin monta askelta kuin pystyin ja siirsin sitten orin takaisin käyntiin. Aluksi kestin vain muutaman askeleen ennen kuin huomasin puristavani reisillä satulaa ja painamalla käteni Jussin harjaan satulan etukaaren tuntumaan. Jussi oli paljon helpompi siirtää raviin kuin houkutella takaisin käyntiin. Siirtymisiä tehdessäni tulin miettineeksi Inaria, jota olin nähnyt tallilla nyt harvemmin. Tuntuikohan hänestä, että veisin häneltä hevosen, jos alkaisin ratsastamaan Jussilla enemmän? Horjahdin hieman satulassa. Ainakaan Inari ei ollut tippaakaan liioitellut Jussin ravin vaikeutta.
“Oo varovaanen kun nostat laukan. Se näyttää aika virkiältä nyt”, Eetun varoitus tuli sekunnin sadasosan liian myöhään, kun Jussi jo ampaisi liikkeelle. Siirtymiset olivat saaneet orin kuumenemaan ja häntä huiskien se oli odottanut lupaa lähteä.
“Älä jää vetämähän. Istu alas vaan”, mies ohjeisti eikä enää nojaillut aitaan niin rennon näköisesti, kun taistelin orin kanssa pääty-ympyrällä. Jokainen laukka-askel tuntui heittävän minut ainakin metrin ilmaan. Sinnikkäästi yritin rentoutua satulassa ja vähän kerrallaan sain laukasta paremmin kiinni. Lopulta löysin Jussin jarrut ja pystyin säätelemään laukkaa ympyrällä pienemmäksi ja taas suuremmaksi. Kun annoin orin jatkaa pääty-ympyrältä pitkälle sivulle, kevensin istuntaani ja annoin orin venyttää askeltaan. Kavioiden rummuttaessa kentän pintaa ja tuulen piiskatessa kasvojani mietin, kuinka voisin oppia taas nauttimaan tästä.
“Oikeen mukasvastihan se kulki” Eetu totesi ja taputti Jussin kaulaa tullessaan kävelemään orin vierelle. En voinut olla aivan varma, puhuiko mies minulle vai hevoselleen.
“Mä en varmaan pääse huomenna ylös sängystä”, hymyni muuttui irvistykseksi, kun vasen pohkeeni kramppasi. Irrotin jalkani jalustimesta ja yritin venyttää sitä parhaani mukaan selästä käsin.
“Se helepottaa sitten seuraavalla kerralla”, mies tuumasi silmää vinkaten.
En oo moneen vuoteen piirtänyt käytännössä yhtään mitään, mutta erään värittämisestä kertovan blogipostauksen ansiosta innostuin kokeilemaan pitkästä aikaa 😁 -
Koska aina voi olla töissä
Laura: I’m having a killer migraine! Is anyone able to help with today’s shift???
Outi: Take it easy. I’ll take care of it today @laura
Alex: Don’t u have any life @outi? IIRC you’re having the next weekend too
Outi: So it seems @alex. If you want, you can take the shift
Alex: Hell no! I’m going back to sleep lolOlin melkein osannut odottaa Lauran viestiä nähtyäni eilen hänen postaamansa drinkkikuvan Instagramissa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun jollekulle iski migreeni juuri sunnuntaiaamuna ja varsinkin Lauralla oli töissä vähän sellainen maine. Sunnuntain palkka kyllä kelpasi, joten ei minua haitannut tuurata, vaikka olinkin lupautunut tekemään myös Alexin seuraavan viikonlopun päivystysvuorot. Niiden vuorojen ansiosta vältin kuitenkin kätevästi Hopiavuoren perheviikonlopun ilman että jouduin keksimään huonoja tekosyitä. Olisi ollut kiusallista mennä tallille yksin, kun muut toivat mukanaan puoli sukuaan, mutta en vain ollut keksinyt ketään, kenet olisin halunnut kutsua. Kavereitani en voinut edes kuvitella Otsonmäelle. Olisi vaatinut pienen ihmeen, että heidät olisi saanut poistumaan kehä kolmosen ulkopuolelle, eikä hevosleirit oikein kuuluneet heidän tyyliinsä. Isä asui nykyään suurimman osan vuodesta Berliinissä, tietenkin töiden takia. Kati taas vietti idyllistä perhe-elämäänsä Kirkkonummella Antin ja kaksosten kanssa. Tänä kesänä hankittu kultaisennoutajan pentu kruunasi sen kliseen, josta siskoani aina piikittelin. Äiti taas… No mieluummin jätin hänet kutsumatta.
Sälekaihtimilla peitetyn ikkunan edessä seisoi sähköllä toimiva työpöytä, jonka korkeutta sai säädettyä nappia painamalla. Työtuoli pöydän edessä oli väriltään kulahtaneen vihreä. Olin saanut sen vanhalta toimistolta ilmaiseksi, kun siellä oli uusittu huonekaluja. Avasin pöydällä lojuvan läppärin, enkä vaivautunut kiinnittämään sitä ulkoiseen näyttöön, jonka pintaan oli ehtinyt kertyä pölykerros. Näytön ja läppärin lisäksi pöydällä oli vain sinikantinen ruutuvihko ja kuulakärkikynä. Kun kone aukesi, kävin nopeasti läpi saapuneet viestit. New Yorkissa kello tuli vasta viisi aamulla, laskin mielessäni. Ei ihme, että vielä oli hiljaista.
Pyörähdin tuolin kanssa ympäri kohti vastakkaista seinää, jonka viereen avaamattomat muuttolaatikot oli kasattu siististi rinnakkain. Siinä ne seisoivat nyt kolmatta kuukautta koskemattomana. Tähän mennessä laatikoiden purkaminen ei ollut tuntunut tärkeältä ja olin jo melkein päättänyt, että ne saisivat odottaa siinä, kunnes lähtisin Otsonmäeltä. Olihan vuokrasopimus voimassa vain lokakuun loppuun. Itse asiassa olin itse halunnut tehdä sopimuksesta määräaikaisen. Vielä muuttaessani kuvittelin, että puolessa vuodessa kyllä keksisin, mitä haluaisin tehdä. Toistaiseksi en kuitenkaan ollut kokenut valaistumista.
Olin yllättynyt, kuinka helppoa oli ollut vain lähteä. Työpaikkani seurasi mukana sinne minne läppärikin ja vanhan vuokrasopimuksen irtisanomiseen oli vaadittu vain yksi sähköpostiviesti. Viikon kuluttua muuttofirma oli pakannut huonekalut siististi pakettiautoon ja loput omaisuudestani oli mahtunut helposti vaaleanharmaan Mersun takapenkille. Ei mennyt montaakaan tuntia, kun seisoin uuden vuokra-asuntoni ovella ja kättelin aurinkoisesti hymyilevää ja silmin nähden huojentunutta naista. Vuokra-asuntoni omistaja oli päälle viisikymppinen Leena, jonka lapset olivat lähteneet maailmalle jo aikoja sitten. Hän halusi muuttaa Seinäjoen keskustaan uuden miesystävänsä luo. Siellä kuulemma kaikki oli niin paljon lähempänä. Otsonmäen asunto ei vain tahtonut mennä kaupaksi. Ei kukaan halunnut asua niin lähellä paloasemaa, kun valinnanvaraakin oli, hän oli tuskaillut puhelimessa. Minua ei paloasema häirinnyt.
Valitsin lopulta Otsomäen kaikkien samanlaisten pikkukylien joukosta naiivisti lapsuudenmuistojeni takia. Isovanhemmillani oli ollut kesämökki jossain täällä lähellä, mutta en muistanut tarkalleen missä. Olin käynyt siellä vain muutaman kerran, kun isä oli malttanut pitää lomaa töistä. Äiti ei koskaan tullut mukaan. Hän sanoi aina, ettei sietänyt mökkielämää keskellä ei mitään, mutta luulen, että appivanhemmat olivat ne, joiden kanssa äidillä oikeasti oli ongelmia. En vain tajunnut sitä silloin pienenä. Äidin poissaolo taisi tehdä reissuista erityisesti niin hauskoja. Isä poti huonoa omaatuntoa siitä, että oli aina töissä, joten hän hemmotteli meidät piloille, kun sai siihen mahdollisuuden. Saimme valita kaupasta uudet lelut ja lapata irtokarkkipussit täyteen, kun äiti ei ollut vahtimassa. Otsonmäen mökillä valvoimme myöhään, kävimme retkillä läheisessä metsässä, eikä pakastimesta ollut koskaan jäätelö loppu. Ehkä siksi Otsonmäki oli tuntunut täydelliseltä pakopaikalta, kun olin miettinyt, minne lähden.
Ei elämä Otsonmäellä ollut tietenkään alkanut niin kuin olin haaveillut. Oli varsin ankeaa asua pikkukylässä tuntematta ketään, eikä minua kukaan tullut ovelta hakemaan, joten oli helppo vain hautautua töihin. Viime aikoina Otsonmäki oli kuitenkin alkanut tuntua ihan siedettävältä. Vihdoin tein muutakin, kun tuijotin läppäriäni odotellen, että päivät kuluisivat. Sinä päivänä, kun näin Hopiavuoren mainoksen lähikaupan ilmoitustaululla, olin joutunut tappelemaan harvinaisen hankalan asiakkaan kanssa koko iltapäivän, eikä se ollut ensimmäinen kerta sillä viikolla. Puoliksi tosissani olin uhannut irtisanoutua, mikäli joutuin saman kaverin kanssa tekemisiin vielä kerran sillä viikolla. Hopiavuori mainosti vuokrattavia tallipaikkoja, mutta hetken mielijohteesta olin päättänyt soittaa mainoksen alalaidasta löytyvään numeroon kysyäkseni, tarvittiinko tallilla apukäsiä. Kerrottuani itsestäni Eetu oli todennut ystävällisesti, ettei tallityöntekijälle ollut tarvetta, mutta hevosenhoitajalle olisi kyllä tarvetta. Kaipasin kipeästi jotain muuta kuin nykyinen elämäni, joten sovimme tapaamisen seuraavalle sunnuntaille. Vasta vietettyäni aikaa Hopiavuoressa tajusin, kuinka yksinäinen olin ollut muuton jälkeen. Ja ehkä jo ennen sitäkin.
Katselin muuttolaatikoita mietteliäänä. Osa laatikoista näytti siltä, että ne olivat kulkeneet kellarista kellariin muuttokuorman mukana monta vuotta. Ehkä ne olisivat joutaneet suoraan kaatopaikalle, kun en ollut kaivannut niiden sisältöä enää pitkään aikaan. Huokaisin ja nousin tuolilta. Valikoin reunimmaisen ruskean pahvilaatikon ja istahdin lattialle sen viereen. Sisältä paljastui nipuittain papereita, lähinnä vanhoja tenttejä ja luentomuistiinpanoja, joiden näkeminen kirpaisi. Olin räpiköinyt kauppiksessa kaksi vuotta ennen kuin olin antanut periksi. Luultavasti vanhempani olivat edelleen pettyneitä ratkaisuuni. Kati oli ollut meistä se parempi sisko. Hän oli valmistunut arkkitehdiksi, mennyt naimisiin diplomi-insinöörin kanssa ja antanut äidille lapsenlapset, joita tämä niin kovasti oli kaivannut. Itse olin ajelehtinut ja tehnyt pelkkiä huonoja päätöksiä elämässäni. Sen olin saanut kuulla jälleen kerran, kun olin kertonut muuttaneeni Otsonmäelle. Lykkäsin koko laatikon sisältöineen roskiin menevien pinoon ja siirryin seuraavan kimppuun. Sieltä löytyi laukkuja ja kenkiä, jotka eivät todellakaan olleet enää muodissa. Mietin, mistä löytäisin lähimmän kierrätyslaatikon.
Outin sekalaisia tavaroita, luki viimeisessä laatikossa äitini siistillä käsialalla. Se oli ajalta, jolloin olin muuttanut pois kotoa, eikä sitä ollut sen jälkeen avattu. Revin irti pakkausteipin laatikon päältä uteliaana. Päällimmäisenä lojui pari kirjaa, joiden olemassaolon olin täysin unohtanut. Nappasin käteeni Liisan seikkailut ihmemaassa ja selailin sitä hetken. Onnea uudelle ylioppilaalle, Outille! Toivoo, kummitäti Niina, luki kirjan sisäkannessa. Siirsin kirjan säilytettävien tavaroiden pinoon ja jatkoin laatikon tutkimista. Seuraavaksi käteeni tarttunut yläasteaikainen kaverikuva sai minut irvistämään. Olisipa joku kertonut, kuinka naurettavilta näytimme parhaan kaverini Sanden kanssa hiukset keltaiseksi blondattuina ja liikaa meikkiä naamallamme. Pyörittelin kuvaa hetken käsissäni ennen kuin päätin säästää sen. Kirjojen alta, sanomalehteen kääritystä mytystä paljastui mummilta saamani posliininen yksisarvinen. Muistin, kuinka olin pitänyt sitä liian lapsellisena ja halunnut heittää sen roskiin. Nyt asetin koriste-esineen varovaisesti työpöydälleni ennen kuin jatkoin laatikon penkomista.
Laatikon pohjalta löysin pienen vaaleanpunaisen valokuva-albumin. Tunnistin sen heti. Olin saanut sen entisen vuokrahevoseni omistajalta läksiäislahjaksi. En enää muistanut, minne Erika oli Barbin kanssa Espoosta lähtenyt. Sen kyllä muistin, että olin ollut pitkään vihainen Erikalle, vaikka nykyään hänen ratkaisunsa olikin helpompi ymmärtää. Olinhan minäkin täällä, kaukana poissa. Avasin albumin ja ensimmäinen kuva sai hymyn huulilleni. Valokuvassa istuin kimon puoliverisen selässä ja näytin kameralle sinistä ruusuketta. Se oli kotitallillamme järjestetyistä harjoituskilpailuista, eikä mikään iso juttu, mutta silti tunsin edelleen vähän ylpeyttä, kun katsoin kuvaa. Olihan se kuitenkin ensimmäinen ruusuke, jonka olin Barbin kanssa voittanut.
Selailin albumia eteenpäin ja muistin jokaisen kuvan elävästi. Barbi laitumella, Barbi tallissa, Barbi harjauspuomilla ja monta kuvaa, joissa istuin Barbin selässä. Yhden kuvan tilanne nauratti edelleen. Kuvassa makasin kentän hiekassa ja pidin edelleen sinnikkäästi Barbin ohjista kiinni, vaikka niin oli kielletty aina tekemästä. Takanamme näkyi okseri, josta puomit olivat sinkoilleet sinne tänne. Olin yrittänyt hypätä ennen Barbia ja päätynyt maahan, kun tamma oli päättänyt tehdä äkkipysähdyksen. Jarrutus oli mennyt pitkäksi ja tamma oli jyrännyt esteen kumoon niin täydellisesti kuin vain oli mahdollista. Jälkikäteen olin harmitellut vain sitä, että Erikan laukaisu oli ollut hieman myöhässä. Olisihan siitä ilmalennosta saanut paljon komeamman kuvan.
Puhelimen hälytysääni palautti minut takaisin työhuoneeseen. Suljin valokuva-albumin ja nousin kankeasti lattialta. Yksi asia kuvissa jäi kuitenkin pyörimään mieleeni. Jokaisessa kuvassa, jossa olin Barbin kanssa, näytin onnellisemmalta kuin olin muistanut. Toki näytin myös nuorelta ja tyhmältä viisitoistavuotiaalta, mutta onnellisuudesta ei voinut erehtyä. Kymmenessä vuodessa olin muuttunut paljon, enkä välttämättä edes parempaan suuntaan. Mietin, voisinko kuitenkin löytää jotain siitä ihmisestä, jota katsoin kuvista, jos nousisin Jussin selkään. Ehkä se tosiaan olisi kuin pyörällä ajaminen, kuten Inari oli sanonut. Jos vain uskaltaisin, niin ehkä kaikki menisikin ihan hyvin.
Käynnistettyäni tietokoneen ja vastattuani postilaatikoissa odottaviin tiketteihin avasin hevostarvikeliikkeen nettisivut. Jos meinasin ottaa ratsastuskypärän mukaan tallille ensi viikolla, sellainen pitäisi käydä ensin ostamassa.
-
Tää oli munkin mielestä hyvin kirjoitettu tarina epämiellyttävästä aiheesta ja tuli tosi paha mieli Helin puolesta. Oli kuitenkin hienoa, kuinka Heli uskalsi pitää puolensa ja arvostaa itseään enemmän kuin tavaroitaan siten, että hän pääsi pois tilanteesta, vaikka puhelin ja laukku jäikin hotelliin. Kaikki ei välttämättä pystyisi olemaan niin rohkeita, vaikka tuskin Heli mitään tietoista päätöstä siinä teki.
Musta tuntuu, että toistelen vaan samoja juttuja kuin Eetu jo edellä, mutta Keijutyttö (tai sateenkaarinainen <3) oli kyllä mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Vaikka hahmo olikin erikoinen, niin onnistuin kirjoittamaan siitä todella uskottavan, kertomalla tarpeeksi taustatarinaa, eikä se jäänyt pelkäksi nimeksi. Ehkä me tavataan Lilja-Maaria joskus myöhemminkin. Ja Eetu on kyllä sellainen tallinomistaja, jolle asiakkaat ei oo pelkkiä asiakkaita ja se on kyllä Eetussa ihailtavaa. Onneksi Heli uskalsi soittaa ja pyytää apua.
-
Hellepäivä
Päivä oli niin kuuma, että t-paita liimautui selkään pelkästä istumisesta. Nökötin tuvan pöydän ääressä ja kuuntelin kuinka Eetu höpötteli enemmän kai kahvinkeittimelleen kuin minulle. Mies pohti ääneen tulevan viikonlopun perheleiriä ja mietti, olikohan sen kanssa sittenkin tullut haukattua liian iso pala. Jos en olisi lupautunut tekemään viikonloppupäivystystä töissä, olisin saattanut jopa tarjoutua auttamaan, sillä Eetu kuulosti stressaantuneelta. Sen sijaan tuijottelin hiljaa shortsien paljastamia valkoisia jalkojani, jotka eivät tänä kesänä olleet juuri aurinkoa nähneet. Tai edes solariumia.
“Kuulehan Outi, koskas sä sen Jussin selkähän nouset?” Eetu yllätti minut kysymyksellään. Hän teki sen ihan vain ohimennen ja samalla lykäten kupin höyryävää kahvia eteeni. Yritin kuumeisesti miettiä, mitä vastaisin. Pian kahvin seuraksi ilmestyi korvapuusti ruudullisella liinalla peitetystä kulhosta. Kuulemma ne olivat jonkun Sebastianin läksiäispullat ja podin vähän huonoa omaatuntoa siitä, että sellainen köllötteli lautasellani, vaikken Sebastiania ollut koskaan tavannutkaan. Eetu oli kuitenkin vakuuttanut, että jos onnistui nappaamaan pullan ennen Helloa, sen oli todellakin ansainnut. En ollut koskaan tavannut Helloakaan, mutta Hellon rakkaudesta pullaan olin kuullut sitäkin enemmän.
Siinä samassa tuvan ovi aukesi ja aivan kuin joku olisi lukenut ajatukseni, pörrötukkainen mies astui sisään ja pälyili ympärilleen epävarmana.
“Jilla on asioilla Seinäjoella”, Eetu osasi vastata pörröpään kysymykseen ennen kuin tämä edes esitti sitä. Selvästi rennompana mies lampsi peremmälle ja rojahti tuoliin pöydän toiselle puolelle. Kiitin Helloa hiljaa mielessäni siitä, että hän oli tullut juuri oikealla hetkellä.
“Sebe kertoi, että se toi mulle pullaa”, mies sanoi kauhoessaan pullia lautaselle.
“Kai se muutakin kertoi?” Eetu varmisti tarkkaillen Helloa huvittunut ilme kasvoillaan.
“No kertoi kertoi, mutta pullaa”, mies mutisi suu täynnä korvapuustia.Yläkerrasta kuului oven kolahdus ja pian Mielikki jolkotti portaita alas Noa perässään. Mies istui viereiselle tuolille ja tuoksui suihkunraikkaalta. Näissä olosuhteissa sen kyllä huomasi.
“Otatko Noa kahvetta?” Eetuu heilautti kahvipannua, josta oli juuri kaatamassa itselleen lisää.
“Ei pysty, liian kuuma”, Noa huokaisi.
“Hello?” kolmatta pullaa tavoitteleva mies pudisti päätään.
“Outi?”
“Mihin sitä riippuvuuksistaan pääsis”, naurahdin ja ojensin kuppiani lähemmäksi Eetua. Huomasin, kuinka Noan hymy hyytyi hetkeksi ja olin varma, että olin sanonut jotain tyhmää. Hörppäsin hätäisesti liian kuumaa kahvia.
“Saaks Mielikille antaa palan pullaa?” käänsin huomioni koiraan joka nökötti tuolini vieressä tuijottaen minua nappisilmillään.
“Sä saat antaa sille vaikka koko pullan, jos Noalta kysytään”, Hello nauroi ennen kuin Noa ehti edes vastata.“Kuka haluaa lähteä jäätelölle?” Hello tiedusteli, kun kahvit oli juotu.
“Hello, me just tuhottiin.. Tai siis sä just tuhosit vadillisen pullaa”, Noa huomautti.
“No mut jäätelö on eri asia ja mun pitää treenata viikonloppua varten Skotilla ajamista. Tarvin lisäpainoa kärryille. Siis ei millään pahalla”, mies lisäsi loppuun virnistäen.
“Ei tuolla tarvi olla kuin kaks minuuttia ulkona, niin kyllä varmaan jäätelö maistuu”, totesin. Kärryajelu kuulosti lähes yhtä hyvältä kuin jäätelö. Toivoin, että myös Noa lähtisi mukaan, sillä olisi ollut kiusallista joutua viettämään aikaa kahdestaan tuntemattoman ihmisen kanssa, vaikka toisaalta tuskin Hellon kanssa olisi hiljaisia hetkiä tullut.
“Napatkaahan se Inari mukaan, jos näätte sitä pihalla. Sillekin voisi jäätelö maistua”, Eetu huikkasi tiskialtaan ääreltä nostellessaan puhtaita kahvikuppeja kuivumaan, kun aloimme tekemään lähtöä. Mielikki oli jo innokkaimpana ovella odottamassa.“Ja Outi, ota ens viikolla kypärä mukahan, kun tuut!” mies lisäsi ennen kuin ehdin ovesta ulos Hellon ja Noan perässä.
-
Tervetuloa porukkaan! 🙂
Kuten muutkin on jo sanonut, niin Santtu on kyllä kiinnostava persoona ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten Santun elämä Otsonmäellä lähtee sujumaan. Itsekin ensimmäisenä mietin, kuinka tuo Otsonmäen teiniporukka Santun ottaa vastaan.
Mielenkiinnolla myös odotan sitä, kuinka Santun elämä hevonsenomistajana lähtee käyntiin. Hopiavuori on onneksi siitä kiva paikka, että jos Santtu vaan uskaltaa kysyä, niin isäntä tai melkein kuka tahansa muukin tallillainen on valmis auttamaan.
-
Voi Sanni!
Tää oli kyllä taas taattua laatua, mutta ekaa kertaa teksti ei mennyt mulla tunteisiin negatiivisesti vaan enemmänkin positiivisesti. Kyllähän sieltä Sannistakin löytyy pehmeä puoli, vaikka sitten vähän pakottamalla ja hyvin sannimaisesti osoitettuna.
Tuntuu siltä, että Sanni on kotiutunut yllättävän hyvin Otsonmäelle, vaikkei muutto välttämättä ollutkaan mieluinen asia. Kaveriporukka löytyi kuitenkin nopeasti ja Sanni vaikuttaa juuri sellaiselta tyypiltä, että vaikka hän olisi kuinka inhottava muille, niin omien kaverien puolta hän kyllä pitää. Tässä tarinassa myös mun mielestä kävi ilmi, kuinka Sannin kaverisuhde on kehittynyt tuon ”jengin” kanssa. Varsinkin Herman taiaa olla oikeasti ihan hyvä kaveri jo, koska tuskin Sanni ois muuten vaivautunut lähtemään perään.
Ja vitsit kun ois mielenkiintoista kuulla, mitä Sanni ja Herman on Eirasta jutellut keskenään!
-
Ihanaa kuulla taas Hermanin kuulumisia! Sanon samaa kuin Eetu, että olet kyllä kehittynyt kirjoittajana hienosti. On kiinnostavaa, kun Hermanin oppii tuntemaan tarina tarinalta paremmin. Se on vaikuttaa jotenkin kauniilla tavalla herkältä, mutta silti vahvatahtoiselta tyypiltä. Hermanin ja Eiran suhteessa sympatiat on melkein enemmän Hermanin puolella. Toivottavasti Eira osaa arvostaa sit, millaisen poikaystävän on saanut!
Mun mielestä on myös hienoa, kuinka suhteellisen lyhyellä tekstillä saat kerrottua kuitenkin niin paljon. Itse olen auttamaton jaarittelija ja välillä olisi kiva osata kirjotitaa ihan vain tällaisia pieniä tarinanpätkiä, joissa on kuitenkin tunnelmaa.
-
Mä kyllä luin tän tarinan heti kun se ilmestyi, mutta kommentoiminen vaan jäi kun ei ollut aikaa. Sen verran tunnelmallinen ja tunteita herättävä tää tarina kuitenkin oli, että halusin vaan päästä sanomaan sen tällleen mielummin myöhään kuin ei milloinkaan.
Oon aikasemminkin sanonut, että Noa on sellainen hahmo, jolle ei toivois mitään pahaa, joten on aina vähän kurjaa lukea, kun Noa kärsii. Saat Noan kokemukset kuulostamaan niin kovin todentuntuisilta ainakin tällaiselle tyypille, jolla ei ole minkäänlaista tietoa siitä, millaista esimerkiksi Noan vamman kanssa eläminen on ja mitä kaikkea siihen liittyy. Ylipäänsä mun mielestä on älyttömän mielenkiintoista lukea sellaista tarinaa, jossa käsitellään jotain sellaista, mistä ei esim. itse osaisi kirjoittaa.
Kuten ainakin Eetu jo mainitsi, niin tästä tarinasta huomaa sen, kuinka Noa on kotiutunut Hopiavuoreen ja se on kiva huomata. Tietenkin loppu jättää myös paljon odotettavaa! Heti tietenkin aloin spekuloimaan, näähdäänkö Hopiavuoressa jotain suurta kolmiodraamaa jossain vaiheessa 😀
ps. kiitos tän tarinan, päivänsäde ja menninkäinen on soinut mun päässä monta päivää
-
Mun mielestä tästä tarinasta kyllä huomaa sen, että oot lueskellut selvästi tarinoita, vaikket itse olekaan ehtinyt kauhesti kirjoitella. Aivan erityisesti ilahdutti se, kuinka Noa kyselee, miten Outilla meni estevalmennus, koska onhan se nyt aina kiva, kun oma hahmo mainitaan jonkun toisen tarinassa näin huomioonottavasti 🙂
Noa on sellainen tyyppi, jolle toivois pelkkää hyvää ja sen murheet työtilanteen kanssa on jotenkin ihan raastavaa luettavaa, vaikka Noa suhtautuukin siihen edelleen aika rennosti. Onneksi Eetu on niin kiltti ja ymmärtäväinen vuokranantaja, vaikka ei hänkään varmaan aivan loputtomiin jousta. Oon myös miettinyt, minkälaisia suunnitelmia Noalla on Flidan varsan varalle sitten, kun se syntyy. Ei tääkään tarina vielä oikein mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia paljastanut, mutta ehkei Noakaan vielä tiedä, mitä aikoo.
-
Halusin ihan ehdottomasti päästä mainitsemaan Sonjan mun kisakatsomotarinassa ja vasta myöhemmin tajusin, että Sonjahan saattaa olla vielä Tampereella, joten jännitin, että olikohan se mennyt pahasti ristiin sun suunnitelmien kanssa. Olin siis ihan erityisen ilahtunut, kun olit noteerannut tuon tarinan 🙂
Sanoin samaa jo viimeksi, mutta musta on ihanaa kuinka Sonjalla on olemassa taustatarina ja historia ennen Hopiavuorea ja se, että siihen kuuluu paljon muita hahmoja tekee siitä tosi uskottavaa ja aidon tuntuista. Vielä näistä hahmoista tai niiden suhteesta Sonjaan ei tiedä kovin paljoa, mutta toisaalta se vasta onkin mielenkiintoista. Mun mielestä jokaisesta sun tekstistä huokuu, että sulla on jo suunnitelmia Sonjan varalle ja siksi uusia tekstejä oikein jää odottamaan.
Tuo lopun päivän plussat kohta oli myös hauska ja tekee tekstistä jotenkin erityisen päiväkirjamaisen.
-
Ihan mahtavaa, että porukkaan on saatu noin aktiivinen tarinoija ja ihanaa, että oot jaksanut kirjoittaa, vaikka aika yksin oletkin tässä tarinoinut viimeaikoina. Sama virsi täälläkin suunnalla, että innolla kyllä luen tarinoita täältä foorumilta kun ehdin, mutta itse kirjoittelu ja kommentointi on harmittavasti jäänyt. Jotenkin se syksy on vain tälläistä aikaa… Sonja on kuitenkin todella mielenkiintoinen hahmo ja tarinoita on ihan joka kerta ilo lukea ja siten tutustua Sonjaan aina vähän paremmin. Musta tuntuu, että olet miettinyt Sonjan hahmon todella hyvin läpi taustatarinoineen kaikkineen ja se on aina tosi kiinnostavaa.
Mun mielestä Sonjasta tekee erityisen kiehtovan hahmon se, että vaikka se onkin Hopiavuoressa uusi, sillä on historiaa Otsonmäellä ja tuot sitä myös taitavasti esille erilaisten yksityiskohtien kautta. Tässä tairnassa se tietenkin tulee esille erityisen paljon, kun Sonja muistelee sukunsa historiaa. Nuo muistopuut kertovat hyvin konkreettisesti sen, että Sonjan sukua on ollut Otsonmäellä pitkään. Muistopuut ylipäänsä on aivan ihana idea!
Ihailen myös ihan todella paljon sitä, kuinka olet kirjoittanut Riston repliikit murteella. Se tuo heti tarinaan aimo annoksen lisää tunnelmaa. Mulle itselleni murteiden käyttö tairnoissa on todella vaikeaa, kun ne ei itselleni IRL ole mitenkään erityisen tuttuja, mutta tässä taas tuntuu että kaikki repliikit oli kirjoitettu todella luontevasti.
Mielinkiinnolla kyllä odotan, mitä Sonjan tulevaisuus tuo tullessaan 🙂 Eiköhän Outi ja Sonjakin jonain päivänä tallilla törmäile.
-
Kevinin tarinoita on kyllä kiva lukea. Mies vaikuttaa niin määrätietoiselta ja suoraviivaisesti, sellaiselta kunnon hevosmiehelt, joten on mielenkiintoista nähdä miten hänen ja Ampan suhde tästä kehittyy. Alku vaikuttaa ainakin lupaavalta.
Leila on myös aikamoinen hahmo! Odotan innolla että pääsen lukemaan näistä kahdesta enemmänkin ja ehkä oppimaan lisää myös Leilan taustoista. Ainakin vaikuttaa siltä, että Leila tulee olemaan ihan vakikasvo Keviniä ja Amppaa valmentamassa.
Olin jo ehtinyt kirjoittaa Kevinistä omaan tarinaan, mutta sitten aloin miettiä, voinko vielä kirjoittaa Keviniä ratsastamaan Ampalla Hopiavuoressa kun et ollut siitä itse kirjoittanut, mutta tää tarina vastaa passelisti mun kysymyksiin 😀
-
Ai kamala, kuinka pahasti Sannin tarinat menee mulla tunteisiin! Voin kyllä niin samaistua Eiraan, kun ärsyttää, että tollanen Sanni on tullut tallille ja pilannut kaiken. Toisin sanoen siis osaat kirjoittaa kyllä tosi uskottavaa ja tehokasta tekstiä, johon on helppo eläytyä (vähän liiaksikin). Mutta hyvän tekstin kuuluukin herättää tunteita 😀
Sanni on kyllä hahmona aivan omanlaisensa ja on hienoa, kuinka saat hahmon pysymään niin vahvasti mukana siinä, kuinka kuvailet ympäristöä ja muita hahmoja, kuten tässä esimerkiksi Noaa ja Mielikkiä. Niin suoraan ja häpeilemättä se ajattelee just niin kuin haluu muista hahmoista ja sitä on kyllä viihdyttävää lukea. Samanlaista tekstiä olis itse todella vaikeaa kirjoittaa.
Kuten Eetu jo mainitsi, niin on ihanaa, että Sannista löytyy myös jotain hyvää. Sannin ja Nanan suhteesta lukeminen on tosi mielenkiintoista ja se tuo hyvää tasapainoa siihen, kuina v-mäinen hahmo Sanni muuten oon (taas siis pelkästään vain hyvällä!). Samalla kun kerrot Nanasta myös enemmän, niin mun mielestä ainakin on koko ajan uskottavampaa ja jotenkin loogista, kuinka Sanni kyllä pärjää nuoren poninsa kanssa.
-
Ilman muuta kuvan saa lisätä myös Jussin sivuille, jos haluat! 🙂 Olisi kiva, jos merkkaisit piirtäjäksi Outi
-
Haha, tuo alku oli kyllä mainio. Vaikka arvasin, ettei se nyt ihan taida liittyä siihen, mikä ensimmäisenä tulee mieleen, niin enpä olisi odottanut, että koiranäyttelyistä oli puhe 😀
Tiitus ja Hello on kyllä mainio parivaljakko ja niin söpöjä yhdessä ja niistä voisi lukea vaikka kuinka. Mun mielestä on niin ihanaa, kuinka Hello yrittää olla hyvä ihminen ja hyväksyy sen, että Tiitus jännittää, eikä haluakaan kehään. Sit lopulta Hellon on kuitenkin pakko ihan vain vähän kuitenkin huijata Tiitusta ja tietenkin hän siinä onnistuu. Se on jotenkin niin suloista!
Ja mä haluaisin kyllä joskus kuulla tarinan Jerusalemin nimen takana! Tai en tiedä, onko se jo kerrottu, mutta omiin silmiin ei oo ainakaan osunut.
-
Jake vaikuttaa hauskalta hahmolta. Hänestä huokuu se, että hän on päässyt elämässään siihen pisteeseen, että hän tietää kuka on, eikä anna muiden mielipiteiden häiritä itseään tippaakaan! Muutenkin tarinasta huokui sellainen rempseä ja leppoisa fiilis, vaikka ehkä Jaken mietteissä oli havaittavissa vähän haikeuttakin.
Oli myös hauska, että olit linkittänyt tuon biisin mukaan!
-
Milan on kyllä tosi kiinnostava hahmo ja innostuin heti kun huomasin uudet tarinat, vaikka ehdinkin kommentoida vasta nyt.
Tässä tarinassa, kuten Milanin tarinoissa muutenkin, ehdottomasti viihdyttävintä on lukea dialogia. Ihailen sitä, miten luontevasti ja tyylikkäästi saat kirjoitettua Milanin vuorosanat siten, että siitä kyllä huomaa, ettei se aivan täydellistä suomea puhu, mutta ilman liioittelua tai turhaa alleviivausta. Oon siitä joka kerta aivan yhtä vaikuttunut. Mun mielestä on myös kiinnostavaa lukea, kuinka Milan havainnoi ympäristöään ja muita ihmisiä, koska se tapahtuu ihan vähän eri kulmalta, mutta kuitenkin jälleen kerran liioittelematta.
Mun mielestä oli myös aivan ihanaa lukea Eirasta tässä tarinassa. Se toi esiin Eirasta taas yhden, ainakin mulle ihan uuden puolen eli sen, kuinka ennakkoluuloton ja välitön Eira osaa olla. Samalla kun Eirasta muodostuu koko ajan monitahoisempi hahmo, siitä on myös aina vaan helpompi tykätä. Eira tuntuu suhtautuvan Milaniin uteliaasti ilman mitään ennakkoasenteita, mikä ei taida olla ihan tyypillistä Otsonmäellä ja mä veikkaan, että se tuntuu Milanista aika hyvältä. Eikä sekään haitaksi ole, että Milan niin auliisti lupaa, että Eira voisi joskus ratsastaa Biffellä, vaikka vähän luulen, että jos Eetu kuulisi siitä, niin Milanin pisteet eivät ainakaan nousisi.
Ja totta kai odotan uteliaana lisää vinkkejä siitä, mitä Eetun ja Milanin välillä on tapahtunut!
