[SebastianOsallistuja]

Voi ihanaa, tää kuulostaa superhauskalta tapahtumalta! Mäkin kannatan arpomista kaikissa kohdissa, itseäni ainakin inspiroi enemmän kirjoittaa kun joku muu antaa ns. ainesosat, joista itse väsätään sitten oma tuotos. Ja tuo tulosten arpominen olis kanssa tosi makee juttu! Kuten ylempänä joku sanoikin, se helpottaisi tarinan kirjoittamista, kun osaisi kuvailla suoritusta paremmin.

Sebastian tuo muokanaan isosiskonsa Viivin ja äitinsä Nooran. Äidillä on jonkun verran ratsastustaustaa, mutta Viivillä ei yhtään paria talutustuntia lukuunottamatta. Meidät saa laittaa joukkueisiin miten sattuu, jännitystä vaan lisäisi jos Sebe joutuisi perhettään vastaan kilpailemaan! 😀

[SebastianOsallistuja]

Laidunfiiliksiä

Silmäni ovat kiinni. Kehoni rentoutuu aina vähän kerrallaan. Vaiennan ajatukseni kerta kerran jälkeen, kun ne yrittävät väkisin avata suutaan. Haluan, että on täysin hiljaista. Niin hiljaista, että kuulen hevosten nyhtävän ruohoa laitumen maalta. Niin hiljaista, että kuulen niiden hengityksen. Vihdoin pääkoppani tajuaa olla täysin hiljaa. Antaudun kuuloaistilleni, heittäydyn sen jalkoihin, annan sille kaiken huomioni. Täydellistä.

Kuulen sen. Kuulen vaimean tömähdyksen kavion iskeytyessä maahan. Hevonen vaihtaa paikkaa paremman ruohomättään toivossa. Ruoho havisee hiljaa askelten tahdissa. Hevonen hörähtää tyytyväisenä. Kuuluu rasahdus, kun uusi ruohotuppo revitään juuriltaan. Voimakas kesätuuli pyyhkäisee kasvoja. Uusi rasahdus, tällä kertaa kauempaa. Ja kolmas. Se jatkuu tasaisena kuin helminauha. Heinäsirkan kaukainen sirinä kantautuu korviin aivan laitumen rajalta. Ilmaa halkoo kimeä hirnahdus, maa tömisee. Joku hevosista laukkaa. Sen korskahdus kuuluu lähempää. Sitten uusi hirnahdus. Se kuuluu vielä lähempää. Turpakarvat kutittavat ihoa. En avaa silmiäni. Pehmeä turpa koskettaa käsivarttani, ensin varovasti tutkien ja sitten voimakkaammin, töytäisten. Hörähdys. Korskahdus. Ruoho narahtaa kavion alla. Töminää. Hevosen pieraisu. Töminä vaimenee, kunnes en enää kuule sitä. Jäljelle jää ainoastaan kesäruohon tuoksu, ehkä myös laimeasti se pierun haju. Avaan silmäni ja annan niiden nähdä kirkkaansinisen, pilvettömän taivaan yläpuolellani. Annan niiden katsoa pientä varsaa, jonka turpa viistää maata. Sen harja heiluu vienosti tuulessa, pörröttää sitä. Varsan pää nousee ylös ja se katsoo minua. Katsoo suoraan silmiin. Katsoo sieluun. Näkee lävitseni. Tietää aikeeni. En liiku. Se ei liiku. Tuijotamme aina vain.

[SebastianOsallistuja]

Hidas aamu

Kyllä se lapuanpoikakin puhua osaa

Olen jostain syystä jäänyt hengailemaan Eetun terassille juomaan kahvia Elm- siis sen Alman kanssa. Ja mä en edes pidä kahvista. Tai en ainakaan ennen pitänyt. Mulla on ilmeisesti ollut kokemusta vain tosi pahasta kahvista, koska tämä Eetun tuvassa keitetty ei ole lainkaan hullumpaa. Tai ehkä mulla on vaan niin hyvää seuraa, että se saa kahvinkin maistumaan paremmalta kuin yksin kylmässä ja pimeässä yksiössäni.

Alman ja mun keskustelu oli alkanut ensin Hopiavuoren hevosista, mutta se oli sitten ajautunut täysin pois raiteiltaan ja niinpä me nyt puhuttiin siitä, miten tyhmää on kun kukaan ei ole keksinyt itsestään täyttyvää kahvimukia. Mua nimittäin vähän himottaa hakea santsikupillinen, mutta enhän mä kehtaisi. Ei se olisi sopivaa ryystää pannua heti tyhjäksi, kun se Eetun tallityöntekijäkin on kuulema kohta tulossa kahvitauolleen.

Se tallityöntekijä ilmestyikin meidän seuraksi terassille jo hetken päästä. Camilla sen nimi taitaa olla. Kunpa muistaisin sen nimen nyt edes kymmenen minuuttia pidempään. Saatuamme alkuesittelyt pois alta Alma alkaa välittömästi kertoa innokkaana menneestä kesästään, ja minä ja Camilla kuunnellaan välillä nyökkäillen ja kahvia siemaillen. Mä en voi itsekään uskoa, että mä teen niin. Siis että juon kahvia kuin vanha tekijä. Munhan oli tarkoitus inhota kahvia!

Heti kun Alman puhetulvaan tulee sopiva tauko, Camilla alkaa kertoa meille sen vanhasta vuokrahevosesta Jästistä. Siitä tarjoutuukin mulle oiva tilaisuus kertoa omasta entisestä vuokrahevosestani Salamasta, jota joskus pienenä penskana tuli ratsastettua. Siitä en olekaan vielä hiiskunut sanaakaan kellekään Hopiavuoressa, en edes Eetulle.
”Harmittaa kyllä, etten oo ollut yhteydessä Jästin omistajiin viime aikoina. Olis kiva tietää, miten sillä menee nykyään.”
”Se on kyllä raastavaa, kun ei tiedä”, mä totean ja lasken tyhjän kahvikupin viereeni terassin lattialle, ”mä sain tietää viime syksynä, että Salama lopetettiin pari kuukautta sen jälkeen, kun näin sen viimesen kerran. Lopetin sen vuokraamisen siis jo reilu neljä vuotta sitten mut kyl se silti vähän kirpasi. Sillä ruunalla ois ollu kärsivällisyyttä jakaa vielä monelle ratsastajalle. Mut sellasta se elämä on. Toiset lähtee ja toiset jatkaa loppuun asti.”
Pitäähän mun myös vähän sivuten leuhkia Skotista muille. Ei siitä kyllä ihan hirveästi sanottavaa ole huimien kahden ratsastuskerran jälkeen, mutta silti. Kyllä Skotti ansaitsee maailman paras hevonen -tittelin, koska se on kuitenkin mun hoidokki. Ja oma hoidokki on aina paras.

Salamasta ja Skotista jutustelun jälkeen mua kutkuttaa alkaa kertomaan Taavin ja mun yhteiselämästä. Aina kun mä pääsen vauhtiin jutuissani, yhtäkkiä mieleen muistuu tuhatviisisataa eri asiaa, joista haluisin kertoa. Kai se johtuu siitä, että mulla on oikeasti ne tuhatviisisataa asiaa, joista en ole koskaan kertonut kellekään muulle kuin Taaville.
”Ootteko muuten ikinä heränny yöuniltanne siihen et teidän naamal räpeltää hiiri? Siis mä en tajua, mitä sinä yönä tapahtui. Olin juoksuttanu Taavia ennen nukkumaanmenoa mun hupparissa, koska se niin tykkää piiloutua mun huppuun. Mut ilmeisesti olin sit nukahtanu kesken kaiken, koska mä heräsin sen tuhinaan joskus kahdelta yöllä. Siinä se istu mun naamalla ja katto mua vähän kiukkuisena. Se vielä kusi mun sängylle mielenosotukseks ja löysin mä papanoitakin tyynyni alta. Sen jälkeen oonki tarkistanut aina kahteen kertaan et se on varmasti terraariossaan ennen kun meen nukkuun.”

Jossain vaiheessa Camillan on ihan pakko lähteä jatkamaan töitään, ja mä kiitän sitä hyvästä seurasta. Niinhän mä aina teen, kun joku jää juttelemaan. Se tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin kohteliaisuudelta. Mä ja Alma jäädään terassille istumaan ja katsellaan, kun Camilla katoaa talliin. Kohta pitäisi meidänkin siirtyä sinne, koska Uuno ja Skotti ei varmasti liikuttaisi itse itseään.

[SebastianOsallistuja]

//Mulla on tää tapahtuma kuitattu kahdessa osassa, ja tää toinen osa ei millään liity enää hevosiin, joten sen takia laitan sen nyt tänne kun en parempaakaan paikkaa keksi 😀

Yömaasto 6.7

Yökyläilemässä Hopiavuoressa 6.-7.7

Maaston jälkeen suurin osa porukasta on tunkenut keittiöön iltapalalle, jonka Eetu on meille ystävällisesti suostunut tarjoilemaan. Pöytä on jo täynnä eikä siihen mahdu istumaan, joten nappaan mukaani kupillisen vettä ja sämpylän ja hakeudun seinän viereen seisomaan. Yleensä mulla on sudennälkä ratsastuksen jälkeen, mutta ruokahalu vaan kummasti pienenee miltei olemattomaksi, kun pitäisi syödä vieraiden seurassa. Kai se on sivuoire jännityksestä, joka siitä tilanteesta koituu. Seuraan hajamielisenä pöydässä käytävää keskustelua.
”Mun mielestä ananas ei kyllä kuulu pizzaan.”
”Äitis ei kuulunu pizzaan, kun sua teki.”

Iltapalan jälkeen me ollaan kaikki ahdettu itsemme tallin vintille. Siellä on vähän kuumottavat oltavat, koska henkilökohtaista tilaa on niukasti. Eetu on kantanut meille muutaman lautapelin, joita saadaan kuulemma pelata – kunhan ei tulisi ruumiita tai merkittäviä omaisuusvahinkoja. Monopoly oli mennyt kuin kuumille kiville, se on nyt pystytetty vintin keskelle ja sen ympärillä on niin tiukka rinki, etten mä edes näe koko pelilautaa. Nappaan itselleni perinteisen korttipakan ja kysyn vähän arasti, olisiko joku halukas liittymään mukaan. Sainhan mä lopulta peliseuraakin; nyt me istuttiin ringissä minä, Noa, Nelly ja joku Hermanni, joka oli ollut meidän kanssa maastossakin. Se on meistä nuorin, mutta silti tosi äänekäs ja hemmetin hyvä pelaamaan ristiseiskaa.
”Jes! Voitto!” Se huutaa jo kolmannen kerran peräkkäin ja pullistelee hauislihaksiaan voitonriemuisena.
”Sä ihan varmasti huijaat jotenkin”, Noa tuhahtaa ja leväyttää korttinsa maahan.
”Varmaan piilotti loput korttinsa ton laukkunsa alle”, Nelly mumisee ja kurkottaa nostamaan Hermannin vierellä olevaa urheilulaukkua. Ja meidän kaikkien yllätykseksi sieltä löytyykin yksi herttakasi ja patakuutonen.
”HERMAN!” me huudetaan yhteen ääneen.
”Mut taidettiin just kutsua Monopolya pelaamaan.” Herman nappaa laukkunsa ja siirtyy meidän porukasta Monopolyn täyteen katsomoon. Mä kerään kortit takaisin pakkaan ja alan sekoittaa niitä uutta kierrosta varten.

”Kuka se niillä hevoskärryillä ajeleva nainen oikeen oli?” kysyn lyödessäni ruutuseiskan meidän pelipöydälle. ”Siis siellä maastossa.”
”Matilda. Ja Kerttu”, Noa vastaa ja lyö mun ruutuseiskan alle ruutukuutosen, ”etkö sä ole vielä tavannut sitä?”
”Ei oo tullu törmättyä.”
”Hei, sun pitää todellakin skarpata ton sun ihmispelon kanssa.”
”En mä ihmisiä pelk-”
”Sebastian, kyllä sen näkee jo päälle päin, mistä on kyse.” Noa tönäisee mua leikkisästi kylkeen ja hymyilee. ”Älä vaan sano, että sä pelkäät tyttöjäkin.”
”No en mä niitä pelkää. Pidän vaan, öö… siis olen vaan varuillani.”
Niinhän se oli. En mä nyt tyttöjä varsinaisesti pelkää, mutta en mä niiden seurassa oikein osaa rauhassakaan olla. Eikä se varmasti johdu ihastumisesta, koska mä tunnen oloni epämukavaksi ihan mun oman äitinikin seurassa. Mulle on tainnut jäädä päälle se tyttöbakteerivaihe päiväkodista.
”Sä oot jo aikuinen mies, herranjumala.” Nelly liittyy mukaan keskusteluun ja hymyilee voitonriemuisesti, kun heittää pöytään viimeisen korttinsa ja esittelee tyhjiä käsiään. ”Sun olisi aika totutella meidänkin läsnäoloon. Ja mä hei voitin.”
”No voi helvetti.” Noa katsoo kädessään olevaa viimeistä korttia ja huokaisee. ”Niinpäs teit.”
”Kyllä me Noa kuule tehdään nyt niin, että viedään toi Sebe muiden juttusille. Eihän se voi koko loppuelämäänsä vältellä tyttöjä.”
Nelly tarraa kiinni mun kyynärvarresta ja kiskoo mut kohti Monopoly-rinkiä. Keskustelu siellä alkaa olla kiihtynyttä ja voisin vannoa, että Hello heitti just jotakuta päähän pelinappulalla.

Nelly vetää mut viereensä ja sanoo jotakin kahdelle naiselle, jotka istuu Monopoly-katsomossa. Sitten ne nousevat ylös ja katsovat mua jotenkin tosi ahdistavan ystävällisesti. Niin kuin kauppatyöntekijä katsoo asiakasta, jota aikoo palvella. Tunnistan yhden heistä Irmaksi, tai siis Elmaksi, olin ollut sen kanssa joskus kahvilla Eetun tuvassa. Toinen taas näyttää siltä naiselta, joka ajoi niillä kärryillä. Matildahan se oli, kai? Vai oliko se sittenkin Malla?
”Moi Sebastian. Tosi kiva, kun pääsit tulemaan mukaan.” Elma sanoo katsoen mua iloisesti. Se on ainakin kymmenen senttiä pidempi kuin mä, en mä kehtaa katsoa sen silmiin näin alhaalta tuntematta itseäni joksikin pikkulapseksi.
”Samat sanat, Elma.”
”Alma”, se sanoo nauraen, ”ihan Alma vaan.”
Toinen nainen – se Malla? – vaikuttaa olevan vähän ujompi kuin tämä Alma. Hän kyllä hymyilee mulle, mutta ei oikein sano mitään. Mä ymmärrän häntä ihan hyvin, koska tää tilanne on kiusallinen mullekin.
”Matilda, tässä on Sebastian. Se oli nähnyt sun menevän Kertulla ja kyseli, kuka kärryjä ajoi”, Nelly kertoo muka vilpittömästi, mutta kyllä mä tiedän mitä se oikeasti yrittää. Hetken ajan toivon, että Noa tulisi pelastamaan mut pinteestä, mutta se on yhtynyt mukaan Monopoly-rinkiin ja ilmeisesti juuri päässyt mukaan uuteen kierrokseen. Hello, Tiitus ja pari tyttöä – edellisen, tuskallisen Monopoly-kierroksen pelaajat – ovat siirtyneet sivummalle kaivelemaan sipsipussia, jonka joku on tuonut vintille mukanaan.

Kun Nelly on omasta mielestään nähnyt tarpeeksi, se päästää mut vihdoin menemään ja alan etsimään itselleni nukkumapaikkaa yöksi. Meitä on niin monta, ettei me kaikki varmasti mahduttaisi vintin taukotuvan patjoille. Mun onnekseni kukaan ei ilmeisesti ole vielä varannut nukkumapaikkojaan, joten omin itselleni heti lähimpänä seinää olevan patjan. Se on mukavan rauhallinen nurkkaus, jossa ainakin saisin olla rauhassa Nellyltä. Käyn kyselemässä Eetulta peiton ja tyynyn perään, ja onneksi sellaiset löytyykin lainattavaksi. Saatuani sänkyni tuntumaan edes jotenkin mukavalta, kääriydyn peiton alle ja jään kuuntelemaan muiden naurua ja juttelua. Mua vähän huolettaa, miten Taavi pärjää kotona yön ilman mua. Toisaalta olinhan mä soittanut äidilleni ja pyytänyt sitä käymään ruokkimassa Taavin aamulla. On se kyllä silti aika orpoa yrittää nukahtaa ilman sen juoksupyörän vingutusta taustalla.

Havahdun hereille aikaisin aamulla. Aikaisen aamun määrittely ilman kelloa ei ole vaikeaa, koska kukaan muu ei ole hereillä mun lisäksi. Ihmisillä on selvästi ollut hauska yö, koska sipsinmurusia on heitelty ympäri huonetta ja Monopolykin on jäänyt levälleen vintin lattialle. Tajuan, että myös mun puhelin on jäänyt autoon tullessani tallille eilen. Mun on siis pakko nousta hakemaan kamoja autosta ja voisin vaikka pyörähtää suihkussakin, kun sellainen oli meidän käyttöön annettu.
On muuten aika perhanan vaikeaa hyppiä tavaroiden ja nukkuvien ihmisten yli kello kuudelta aamulla, mutta enpä ainakaan herättänyt ketään. Ulkona oli jo kuuma verrattuna tähän vuorokaudenaikaan, joten suihku tuntui ihan hyvältä ajatukselta. Päästessäni tupaan huomaankin ilokseni, että Eetu onkin jo keittiössä siemailemassa aamukahviaan. Hän vaikuttaa yllättyneeltä nähdessään jonkun yökyläilijöistä näin aikaisin hereillä.
”Huomenta tupaan”, huikkaan nopeasti, ”mä ajattelin lainata suihkua ihan vaan nopeesti.”
”Rauhassa ihan vaan”, Eetu vastaa tuttuun tapaansa rennosti ja lempeästi, ”suihku taitaapi muutenki lojua tyhyjänä juuri nyhten.”
Vietänkin suihkussa pidempään kuin oikeasti oli tarkoitukseni. Vaihdan päälleni puhtaan tankkitopin, jonka olin hakenut autosta aiemmin ja kuivaan vielä pikaisesti märkiä hiuksiani siniseen pyyhkeeseen. Astuessani ulos kylpyhuoneesta on oven taakse kerääntynyt jo melkoinen jono. Kaikki ovat liian väsyneitä sanomaan mitään, kukin vain odottaa vuoroansa silmät sirrillään.

Keittiössä Alma, Herman ja Matilda ovat jo kattamassa aamupalatarvikkeita pöydälle. Tai siis Alma ja Matilda kattavat ja Herman pelaa puhelimellaan jotain äänekästä peliä pöydän ääressä. Istun heidän seurakseen Eetun viereen ja kiitän naisia kattauksesta kurottaessani leipäkoria kohti. Ainakin jotkut osasivat käyttäytyä kuin herrasmiehen kuuluu.

[SebastianOsallistuja]

Yömaasto 6.7

Yökylässä Hopiavuoressa 6.-7.7

Hyttysiä, hurskautta ja Hellon karvaset koivet

Skotti näyttää väsyneeltä. Juuri niin väsyneeltä kuin uniltaan yömyöhään herätetty laiska työhevonen voi näyttää. Tarkistan vielä muutamaan kertaan, että satulavyö on varmasti tarpeeksi tiukalla. Ei todellakaan huvittaisi kierähtää Skotin kaltaisen tankin vatsan alle kaikkien edessä. Odotan, että kaikki ovat saaneet hevosensa valmiiksi ja että Eetu antaisi meille jonkinlaisen merkin, että nyt lähdetään. Pihaan on kerääntynyt jo aika monta muuta ratsukkoa riviin odottamaan. Mun oikealla puolella on Noa sen nätin irlannincobinsa kanssa. Skotin vasemmalla puolella seisoo pitkä, tummahiuksinen nuorimies pitäen kiinni kai jonkun suomenhevosen ohjista. Mikä sen nimi taas olikaan? Titta… Timppa?
”Sulla on kyllä komia hevonen siellä, Timo.” Miehen pää kääntyy meihin päin ja jotenkin musta tuntuu, että se ei ollut ihan varma, puhuinko mä sille. ”Asuuks se täällä Hopiavuoressa?”
”Ai Kyöstikö? See on vaan lainahevosena mulla.” Mies venyttää sanojaan jotenkin erityisen paljon ja kumartuu mun puoleen, ehkä hieman ääntään madaltaen. ”Se on muuten Tiitus.” Suljen suuni nolona ja keskityn jälleen tuijottamaan pölyisiä saappaankärkiäni.
Havahdun kärryjen kolinaan, joka pakottaa mut nostamaan katseeni ylös maasta. Näyttävä ruunikko tamma on valjastettu kärryjen eteen ja sen luona häärii nainen. Niitä me kai oltiin odotettu tämä koko aika, koska heti naisen kavuttua kärryjen kyytiin Eetu käskee meitä nousemaan satulaan.

Skotti kävelee niin hitaasti, että hetken ajattelen mun takana olevan Tiituksen hermostuvan ja jyräävän meidän päälle. Mutta Kyöstikään ei onneksi näytä sen nopeammin kulkevan. Liiskaan käsivarrelleni laskeutuneen hyttysen ja huokaisen raskaasti, kun kuulen ainakin sata muuta inisevän korvani vieressä. Skottia eivät hyttyset näytä vaivaavan tai sitten se on vaan yksinkertaisesti liian laiska hätistelläkseen niitä pois kimpustaan.

Eetu sallii meidän ottaa muutamia ravipätkiä leveällä metsäpolulla, onneksi vain muutamia. Skotin ravi ei nimittäin ole niin mieluisaa, että sitä haluaisi huvin vuoksi jatkaa sataa metriä pidempään. Kavioiden töminä tietä vasten kuulostaa maanjäristykseltä, kun hevosletka porhaltaa syvemmälle metsään. Me siirrytään vähän kapeammalle ja epätasaisemmalle pikkupolulle metsään ja tunnen, kuinka Skotti alkaa heti epäröidä. Sitä ei turhaan sanota norsuksi posliinikaupassa. Polku on vielä sen verran leveä, että kyllä se siitä ihan hyvin mahtuisi kulkemaan, mutta joudun silti antamaan sille vähän rohkaisevaa pohjetta. Parin minuutin henkisen valmistautumisen jälkeen Skotti viimein astuu Flidaisin perässä polulle ja jono saadaan taas liikkeelle.

”Nyt saavat halukkaat ravata uimapaikahalle tuonne puolentoistakilometreen päähän ja käydä vähän uimahassa. Muut voipi seurata minun peräässä käyntiä jatkaen”, Eetu ilmoittaa kovaan ääneen ja siitäkös riemu puhkeaa. Tiitus, minä, Hello ja kaksi muuta ratsukkoa ohitetaan muu jono ja nostetaan ravi niin nopeaan kuin vain pystytään. Hiekkatie on autio ja leveä, siinä on vähän liiankin paljon tilaa ravata ja hevoset – Skottia lukuunottamatta – alkavat pakostakin kisailemaan keskenään. Me Skotin kanssa pidetään perää niin hyvin kuin vaan kyetään.

Hiekkamontulle päästyämme Hello kertoo oikein opettavaiseen tapaan, miten hevoset pitää laittaa kiinni ja että veteen ei sitten uiteta hevosen kaviotakaan. Mutta eihän kukaan jaksanut kuunnella sen saarnaa loppuun. Mä kiitän onneani, että laitoin uimahousut collegehousujeni alle ja viskaisen housuni yhdessä hupparini ja t-paitani kanssa hiekkamontun rannalle. Ne kaksi muuta, jotka tulivat meidän kanssa montulle, juoksevat pusikkoon. Naiset. Tiitus on jo ehtinyt veteen ennen mua ja on kadonnut kauemmas rannasta. Mä kävelen varovasti rantaveteen koittaen sitä varpaallani.
”Hitto miten kylmää!” mä totean itsekseni ja kahlaan sen verran syvemmälle, että vesi ulottuu polviin saakka. Katselen, kuinka ne kaksi naista astuvat mun perässä veteen kiroillen samaa kuin minäkin.
”Äh, en mä uskalla.”
”Kyllä sä nyt uskallat, Nelly. Kato ny, ei tää oo paha!”
”No helppo sun on sanoo Camilla! Mä olen herkkä kylmälle!”
”Sebastian, sano nyt tolle jotain.”
Hämmennyn joutuessani mukaan keskusteluun, mutta kai sitä on pakko asiaan jotain kommentoida.
”Joo, kyllä tässä ainakin seistä voi.”
”Nii, siinäs kuulit. Tuu vaan.”
”Tiituksella täytyy kasvaa joku talviturkki, kun se noin vaan uskalsi sukeltaa menemään.”
Astun hytisten vielä syvemmälle, kunnes jäätävä vesi ulottuu mun vyötärölle asti. Ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä tapahtuu, lennän turvalleni vedenalle. Taisin mä kiljaistakin. Vaistomaisesti mä räpiköin pintaa kohden tarttuen ensimmäiseen pelastavaan oljenkorteen ja helpotuksen tunne valtaa mut, kun saan tartuttua vedenalaiseen keppiin tai puuhun tai johonkin. Päästyäni takaisin pintaan kauhukseni tajuan, ettei se ollut mikään tukki vaan Hellon jalka. Ja vielä karvanen sellanen.
”Mitä helvettiä!” mä huudahdan yllättyneenä ja osin myös järkyttyneenä. Päästän irti Hellon jalasta välittömästi ja uin varmuuden vuoksi vähän kauemmas. Vierelläni seisovat Camilla ja Nelly taitavat pidättää naurua epämääräisistä tyrskähtelyistä päätellen.
”Sähän oot alkanu tuttavalliseks, lapuanpoika”, Hello räkättää selvästi tyytyväisenä jekkuunsa. Mun tekisi mieli heittää Hello hauenruuaksi pari metriä syvemmälle, mutta hillitsen itseni ja alan pian itsekin nauraa kömmähdykselleni. Ei nyt olisi aikaa alkaa murjottamaan. Ja nyt vesi ei tunnu enää yhtään niin kylmältä, kun siihen joutui sukeltamaan kertaheitolla.

Nousen vedestä ensimmäisenä ja tajuan, että mähän unohdin mun pyyhkeen autoon. Hitto. Niinpä nappaan hupparini ja käytän sitä kuivauspyyhkeenä. Kyllä mä t-paidalla selviäisin. Kietaisen märän hupparin vyötärölleni ja asetan ratsastuskypärän takaisin päähän. Tieltä alkaa kuulua ääniä merkkinä siitä, että Eetu ja muut ovat kirineet meidät kiinni. Hello ja muut juoksevat mun perässäni hevosten luokse ja alkavat hätäisesti pukea ylleen edes jotain vaatetta.
”Mun housut kastuu totaalisesti ja kaikki luulee, että oon kussu housuun”, Nelly valittaa kiskoessaan ratsastushousuja jalkaansa.
”Eihän sul oo mitään hätää, sen kus pyydät Eetulta jotkut farmarihousut jalkaan tallilla”, Tiitus ehdottaa nauraen.

Kun Eetu on saanut koko porukan taas kasaan, matka jatkuu mulle täysin uutta polkua pitkin takaisin tallia kohti.
”Täälä on sitte otsojen valatakunta eli laulakees pois vaan”, Eetu hekottaa hevosten pärskiessä yhteen ääneen.
”Ootko sä nyt ihan varma, että toi on hyvä idea?” Tiituksen ääni kuuluu takaani ja hän ei todellakaan vaikuta ilahtuneelta ajatuksesta.
”Hei kamoon jätkät, mites olis Hopiavuoren kuoron ensiesiintymisen aika!” kuuluu Nellyn ääni jostain takaa. Mä olen ihan pihalla, että mitkä otsot ja mikä kuoro. En ehdi sen enempää miettimään, kun mun korviin kantautuu jotain ihme mörinää. Hetken olen varma, että nyt me ollaan astuttu väärälle reviirille ja vihainen karhu odottaa meitä polun keskellä.
”Oiiii maaaaamme Suooomi synnyinmaaaaaaa!”
Tajuan hyvin pian, että se on Hello eikä mikään karhu.
”Näin siinä käy, kun antaa Hellon valita biisin…”
”Mut onhan tää parempi kuin se kerta, kun se yritti laulaa meille Justin Bieberii.”
”Autetaas sitä vähän.”
Koko metsä alkaa pian raikumaan Hopiavuoren ratsukoiden Maamme-lauluesityksestä ja karkottaa pois varmasti viimeisetkin otsot (ja kaikki muut kuuloaististaan välittävät). Mä en ole ikinä oikein tykännyt yhteislauluista, mutta olihan se lopulta pakko liittyä mukaan. Skottia se ilmeisesti vähän ihmetytti, koska sen korvat kääntyivät välittömästi taaksepäin mua kohti.
”Sori poika.”
Ja päästelen muuten oikeen kunnolla. Ei mulla voi mennä Helloa karseammin kuitenkaan.

Kun me vihdoin päästään takaisin Hopiavuoren talleille, on yö jo hämärtymään päin eikä auringonlaskuakaan enää näy. Onneksi sentään eteensä vielä näkee. Porukka on laulanut äänensä niin käheäksi, että nyt ilmassa ei kuulu lainkaan keskustelua. Kaikki taitavat vaan odottaa, että koska päästään tallin lämpöön. Tallin edessä me laskeudutaan satulasta ja mä hoidan Skotin kuntoon ennen kuin vien sen sisälle. Ori ei selvästi pane pahakseen, että saa palata takaisin karsinaansa jatkamaan keskeytyneitä uniaan.

[SebastianOsallistuja]

On se niin vaikeeta

Kyllä se siitä

”Joku kakara kerran luuli mua kyborgiksi, kun kävelin kaupungilla tän jalan kanssa.”

Noa ja minä ollaan istuttu tässä tallin nurkalla Skotin kanssa jo jonkun aikaa. Meidän keskustelu alkaa pikkuhiljaa sujumaan, ja uskallan jopa esittää kysymyksiä pelkän vastaamisen sijaan. En tajua, miten en aiemmin ollut huomannut Noan tekojalkaa. Olisi varmaan kannattanut pitää ne silmälasit päässä, niin olisin huomannut sen. En kuitenkaan kehtaa vielä oikein kysyä, miksi hänellä on sellainen – sen voisi kysyä sitten, kun tunnetaan toisemme vähän paremmin tai jos hän itse vapaaehtoisesti toisi asian esille. En halunnut vaikuttaa tungettelevalta.

Skotti on vihdoin hyväksynyt julman kohtalonsa siitä, että ruokaa ei ole tulossa, joten se hamuilee hiuksiani vähemmän lempeästi isolla turvallaan.
”On varmaan aika raskasta kävellä ympäriinsä tollanen jalassa kiinni. Mä olen sen verran kömpelö, että varmaan kaatuisin ensimmäiseen vastaantulevaan kuralätäkköön sen kanssa.”
Noa nauraa kommentilleni ja pudistaa päätään.
”Vaatihan se totutteluu aluksi, mutta kyllä se siitä sit. Ja ei se oikeestaan oo painavakaan.”
”Mut silti. Mä todella arvostan sua, kun kuitenkin jaksat olla sen kanssa täällä. Siis en tarkoita, että se olis jotenkin huono asia… vaan että kun sä jatkat vaikeuksista huolimatta. Pääset niistä yli.”
”Kiitos.” Noa siirtää katseensa maahan, mutta näen, että hän hymyilee yhä. ”Toi merkitsee paljon.”

Tallin suunnalta alkaa kuulua kiivaan keskustelun ääniä. Kaivan silmälasit taskustani ja asettelen ne päähäni. Kuulen Noan huokaisevan, kun tallista astuu ulos kaksi tyttöä, toinen taitaa olla Eira äänensävystä päätellen.
”Helmipuron siskokset, Eira ja Inari. Niillä on varmaan taas joku tappelu Eiran ihastuksesta. Mä vähän säälin Inaria, kun se joutuu kestämään kaikki sen siskon hölmöilyt.”
Nyökkään ja jään tuijottamaan siskoksia, kun ne kävelevät kohti tarhoja. Sitten tajuan, että ne varmasti näkevät meidät tässä nurkalla ja ajattelevat meidän salakuunnelleen niitä. Kiiruhdan seisomaan yrittäen hätistellä Skottia mun kimpusta, mutta se on jo liian myöhäistä. Inari katsoo meidän suuntaan ja vaikenee Eiran jatkaessa kiihtynyttä papatustaan. Meidän katseet kohtaavat puolivahingossa. Siitä jää vähän kiusallinen olo, olisi ehkä pitänyt vaan esittää, etten huomannut heidän tuloaan lainkaan.
”Mä taidan viedä Skotin takaisin sisälle”, sanon nopeasti vilkaisemattakaan Noan suuntaan, ”nähdään.”
Lähden taluttamaan Skottia pikavauhtia takaisin talliin, mutta eihän se onnistu, kun Skotti haluaa itse edetä metrin tunnissa, joten mun on pakko hidastaa. Eihän tällaista isoa työhevosta voi oikein perässäkään kiskoa ilman, että lihakset revähtäisivät loppuelämän ajaksi.

[SebastianOsallistuja]

Lapsi on terve kun se inhoaa koululiikuntaa

Koululiikunta. En taida tuntea yhtäkään ihmistä, joka ei olisi traumatisoitunut sen johdosta. Onneksi nyt aikuisena sitä ei tarvitse enää sietää, vaan ne muistot voi jättää sinne mielen perukoille kansioon, jonka olen nimennyt otsikolla ”Unohda nämä, kiitos”. Eivätpä ne silti sieltä koskaan unohtuneet.

Yksi klassisimmista mokista tapahtui mulle seiskaluokan pesäpallotunnilla. Mulla oli sinä aamuna ollut kriisi sen suhteen, mitkä housut laitan päälle. Halusin niin hirveästi laittaa rakkaat mustat teinifarkkuni, mutta tiesin, että opettajat eivät tykänneet farkkujen käytöstä liikuntatunnilla ja ne aika usein johtivat vihaisiin Wilma-merkintöihin. Oli pakko löytää toiset housut, jotka olisivat mukavat, kivannäköiset ja samalla kuitenkin liikuntaan sopivat (eli sellaiset, joita minulla ei ollut). Jostain ihmeen syystä päädyin mustiin joogahousuihini, sellaisiin todella löysiin, joissa ei ollut edes kunnon vyötä ja lahkeet liehuivat kuin mitkäkin lakanat. Mutta ainakaan niistä opettaja ei voisi valittaa.

Pesäpallo on muuten todella pirullinen laji joogahousut päällä, koska siinä täytyy juosta tosi paljon. Ja mä inhoan juoksemista. Oikeastaan inhoan kaikkea sellaista liikuntaa, johon liittyy pallo, kiekko tai maila. Hyvin pian huomasin, että ne housut oli maailman surkein valinta sille tunnille. Niiden vyötärönauhaa joutui vähän väliä kiristämään ja kiskomaan ylös enkä mä pystynyt keskittymään peliin ollenkaan niiden takia. Kun lopulta tuli mun vuoro lyödä palloa, oli pakko vaan purra hammasta ja toivoa, että housut pysyy jalassa. Pallo lensi ylös, sitten putosi alas ja mä löin mailalla eteen niin kovaa kuin säälittäviltä hauislihaksiltani vaan kykenin. Se oli oikeasti hyvä lyönti. Yllätyin itsekin, kuinka pitkälle se pallo meni. Ylpeydestä säihkyen mä otin oikein kunnon vauhdit hiekkakentän pohjasta ja pinkaisin juoksuun.
Sitten se tapahtui.
Ne helvetin housut.
Tunsin ilmavirran reisien kohdalla ja hetken pelkäsin, että mun housut oli päässeet ratkeamaan. Mutta hyvin pian mulle valkeni, että tapahtui jotain vielä pahempaa. Olin juuri päässyt ykköspesän kohdalle, kun pari tyttöä mun takana alkoi nauramaan kovaan ääneen. En tiedä, miten ihmeessä en huomannut sitä jo aikaisemmin, mutta mun joogahousut roikkuivat miltei nilkoissa ja sateenkaarikuvioiset bokserini vilkuttivat iloisesti ulkomaailmalle. Ilmeisesti yhtäkkinen juoksuspurttini sai jo valmiiksi löystyneet housuni valahtamaan lopullisesti alas. Kiskaisin ne takaisin ylös yrittäen esittää, että mitään ei tapahtunut, mutta eihän sitä voinut noin vaan unohtaa, kun porukka jatkoi nauramista vielä pelin loppuun asti. Ja muistanhan mä sen tunnin yksityiskohtaisesti vielä kuusi vuotta myöhemminkin…

Vaikka mä mainitsinkin inhoavani liikuntaa, johon liittyy palloja, on mulla silti jonkinlainen vetovoima palloja kohtaan olemassa. Kuten esimerkiksi silloin kerran ala-asteella, kun harjoiteltiin pesäpallolyöntejä rinnakkaisluokan kanssa. Meidät jaettiin ryhmiin, joista yksi ryhmä jäi lyömään palloa ja toiset jäivät kentälle ottamaan palloa vastaan. Kukaan ei ollut kovin halukas menemään aivan kentän eteen kiinniottajaksi, ja mulle selvisi hetken päästä, minkä takia. Se nimittäin sattuu, kun pesäpallo osuu täydestä vauhdista suoraan leukaan. Olin onnekas, että se ei osunut vaikka päähän tai silmään. Ongelma oli, että varsinkaan tytöistä yksikään ei saanut lyötyä palloa korkealle vaan se lensi usein vaakatasossa päin ensimmäistä uhriaan. Eli minua. Sen tunnin jälkeen en enää ikinä suostunut menemään alle kahdenkymmenen metrin päähän lyöjästä.

Ihan sama juttu jalkapallossa. Joka kerta se pallo halusi välttämättä tulla mun luo. Ja mä en todellakaan halunnut, että se tulisi metriä lähemmäksi. Koska siellä missä pallo, siellä myös pelaajat. Se on tosi ahdistavaa pitää palloa hallussa, koska siinä joutuu vääjäämättä kaikkien pelaajien huomion keskipisteeksi ja kaikki tietysti haluaa sen pallon itselleen hinnalla millä hyvänsä. Minä nohevana poikana keksin siis luovan ratkaisun ongelmaan: aina kun pallo alkoi uhkaavasti lähestyä, juoksin sitä karkuun. Jostain syystä mun joukkuekaverit eivät oikein arvostaneet mun tehokasta itsepuolustustaktiikkaa, mutta tulipa ainakin vältettyä parit ruhjeet ja vammat siinä samassa.

Ehkä sille on syynsä, miksi meikäläisestä on tullut niin kovin varovainen ihminen nykyään…

[SebastianOsallistuja]

On se vaan niin vaikeeta

Siinä me sitten oltiin kuin kaksi tattia. Minä ja Skotti. Pitelen Skotin riimunarusta tiukasti kiinni, vaikka siihen ei oikeasti olisi tarvetta, koska eihän se meidän Skotti minnekään lähtisi muutenkaan. Tai niin Hello oli sanonut. Mä en vielä luota sen sanoihin ihan sataprosenttisesti. Katselen, kuinka Skotti nyppäisee viimeisen jäljellä olevan ruohotupon tallin nurkalta ennen kuin se tuhahtaa pettyneenä ja siirtyy kerjäämään multa lisää ruokaa. Meidän oli tarkoitus lähteä kävelemään maastoon, mutta enhän mä ollut uskaltanut, koska kentällä oli Eetu ja joku toinen mulle entuudestaan tuntematon ratsukko treenaamassa. En ole koskaan ennen nähnyt sitä täälläpäin, joten sen täytyy olla joku ulkopuolinen ratsastaja. Ja eihän se nyt olisi sopivaa meidän mennä sellaisen osaavan tyypin keskittymistä häiriköimään. Sen takia mä nyt istun tässä tallin nurkalla Skotin kanssa, kuivahtaneen kesäruohon ja hiekan pistellessä takamustani inhottavasti.

Skotin pää tunkeutuu syliini vaatien, että nyt joko lähdetään sinne maastoon tai etsit hevosellesi lisää syötävää. Hieron oriin otsaa lempeästi sormiani pyöritellen ja vilkuilen kentän suuntaan. Koska täältä nurkalta näkyy hädin tuskin kolmasosa kentän pinta-alasta, ratsukosta näkyy vain vilahdus silloin tällöin. Luovutan ja tungen silmälasini hupparin taskuun. Nojaan päätäni taaksepäin ja suljen silmäni. Skotti alkaa hamuilla taskuani uteliaana. Se varmaan ajatteli mun laittaneen sinne herkun silmälasien sijasta. Mikä hölmö.

En tiedä, olenko nukahtanut tai jotain, mutta yhtäkkiä havahdun siihen, että Skotti nykii riimunarua. En ole koskaan avannut silmiäni niin nopeasti. Jos Skotti nyt pääsisi karkuun, maineeni olisi kertaheitolla pilalla ja Eetu vähintään seivästäisi mun pääni heinähangolla. Eteeni on ilmestynyt uhkaava varjo. Aurinko häikäisee silmiin niin pahasti, etten pysty erottamaan, onko se ihminen vai vaan Skotti.
”Varmaan eka kerta, kun näen jonkun ottavan aurinkoo tallin takana. Moi Sebastian.”
Tajuan tuijottavani tummatukkaista, ainakin kuusimetristä miestä, joka puolestaan katsoo mua ja nauraa. Skotti on huomannut tulijan ensimmäisenä ja tunkee päätänsä nyt hänen syliinsä yrittäen epätoivoisesti etsiä jotakin purtavaa.
”Joo, tässähän me vaan-”
”Joo joo, en mä pahalla tarkottanu”, mies kiirehtii sanomaan ja pörröttää Skotin harjaa. ”ajattelin vaan, että jos sä kaipaat seuraa.”
Nyökkään vastaukseksi, koska en keksi mitään muutakaan. En kehtaa myöntää, etten muista hänen nimeään. Mutta jos hän todella jäisi tähän meidän kanssa hengaamaan, mun olisi pakko kysyä sitä kuitenkin jossain vaiheessa.

Mies istuu viereeni tallin seinää vasten ja Skotti näyttää pettyneeltä.
”Miten sulla on menny täällä Hopiavuoressa? Oot vielä aika tuore kasvo kuitenki.”
”Hyvin kai”, vastaan lyhyesti, kun en parempaankaan ujoudeltani pysty. ”kunhan totuttelen vaan.” Alan nyprätä Skotin riimunarua kädessäni. Mulle iskee aina pakkomielle tehdä jotain käsilläni, kun puhun. Kai se on joku tapa helpottaa jännitystä.
”Sellasta se on aina aluksi. Ihan sama juttu, kun mä tulin tänne ekaa kertaa Flidaisin kanssa. Nimi on muuten Noa.”
Huokaisen helpotuksesta. Ei mun tarvitsekaan kysyä hänen nimeään toista kertaa. Alan toistamaan nimeä Noa päässäni. Niin tapahtuu aina, kun törmään johonkin erikoisempaan nimeen. Sekin on joku ihan outo tapa, joka mulle on jäänyt. Noa kuulostaa todella kivalta nimeltä. Skotti luovuttaa etsintänsä Noan suhteen ja alkaa vihjaavasti taas nykiä riimunarua. Se on bongannut kauimmaisen tarhan laidalla olevan, säälittävän pienen ruohoisen kohdan.
”Tota…” tunnen itseni yhtäkkiä hyvin hermostuneeksi, koska ensinnäkään en osaa ylläpitää keskustelua järkevästi ja toiseksi Skotti näyttää jo niin tylsistyneeltä, että pelkään sen oikeasti kohta kiskovan mua pitkin tallipihaa. ”kiitos, että sä tulit meidän seuraksi tähän.”
Kiitos? Ihan oikeasti Sebe, kiititkö sä just Noaa siitä, että se istui sun seuraksi epämukavalle hiekkanurmelle, joka pistelee ilkeästi housujen läpi? Se olisi varmasti mielellään jossakin aivan muualla, jos ei olisi nähnyt sua istumassa tässä kuin joku pikkulapsi hiekkalaatikolla.
”Mä olin muutenkin pienen levähdyksen tarpeessa. Ja pakko myöntää, että oot just löytäny seudun parhaimman auringonottopaikan.”
Hymyilen vähän Noan kommentille. Jos olisin yhtään enemmän sosiaalisempi, uskaltaisin vetää lisää vitsiä aiheesta ja täten luoda keskustelulle luonnollisen tavan edetä. Mutta kun en ole.
”Kuka se Flidais muuten on?”
”Aivan, joo. Se on mun yksäri täällä. Sellanen nätti irlannincobi.”
”Irlannincobit on ihania”, totean jo paljon rennommin. Noa vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, jonka kanssa voisi oikeastaan tulla ihan hyvin juttuun. Olihan meillä nyt jo joku syy jutella: Flidais.

[SebastianOsallistuja]

Kuulostaapa hauskalta! Kyllä mä taidan Sebastianin ilmoittaa mukaan Skotin kanssa yömaastoon. Ja yökylään hei tietty tullaan kanssa! On jo aikakin, että Sebe luopuu mukavuusalueestaan ja tutustuu talliporukkaan hauskanpidon merkeissä. En malta odottaa, mitä kaikkea porukka keksii tehdä tähän tapahtumaan liittyen. 😀

[SebastianOsallistuja]

Onko olemassa muuten jotain aikaisinta päivämäärää, kun voi tuotoksensa lähettää tästä tapahtumasta? Mietin vaan, että kun jos kirjoittaa tarinan jo nyt ja myöhemmin mukaan ilmoittautuukin lisää porukkaa eikä niitä sitten ehdi vaikka tarinaansa sisällyttämään. 😀 Vai onko se niin tarkkaa sitten loppujen lopuksi?

[SebastianOsallistuja]

Mielikin minionit kuulostaa ihan täydelliseltä nimeltä meidän joukkueelle :DD Joukkueet näyttäis olevan ok minunkin osalta!

[SebastianOsallistuja]

Miten mä rakastankaan Hellon tapaa kuvailla jotain ihan lyhyttä hetkeä niin yksityiskohtaisesti, mutta kuitenkaan itsestäänselvyyksiä toistamatta! Hitto jos ei olis ite niin perinnefriikki että tarinan on pakko alkaa aamusta ja loppua iltaan 😀

Mä en nyt ihan varma ollut onko tässä kyse nivelreumasta vai jostain ihan muusta, mutta tässä tuli hyvin selvästi esille se miten Hellon vaiva vaikuttaa arkeen. Ihanaa että hän kuitenkin jaksaa kivusta huolimatta keitellä kahvia, tekstata Tiitukselle ja tehdä arjen juttuja! Mä olen diabeetikkona niin kateellinen Hellon kaltaisille ihmisille, jotenkin siihen omaan sairauteen vaan uppoaa ja ajattelee että ei tää kuitenkaan parane, elämä ei muutu paremmaksi vaikka mä jaksaisin tänään pyykätä ja lähteä ulos. :DD

Ja noi Hellon tekstarit on niiiin herttaisia! Mä tarviin just tollasen kumppanin, joka jaksais kattoa mun kanssa disneyleffoja ja laulaa Hakuna matataa aamuun asti :DD

[SebastianOsallistuja]

Niin syvällinen ja samaistuttava tarina Tiituksen ajatuksista! Mä sain vasta äskettäin itselleni kesyhiirivauvan, ja ite pohdin ihan samoja juttuja tällä hetkellä. Vaikka seurustelen sen kanssa joka päivä, tarjoan ruokaa, puhelen niin silti raukka vaikuttaa olevan hädissään aina, kun avaan terran kannen aikeissa ottaa sen syliin. Ja aina huoneeseen mennessä se juoksee takaisin piiloon mökkiinsä. Joskus mietin, että oliskohan pitänyt vaan ottaa muutama naarashiiri yhden uroksen sijaan, naaraat kun tuppaa olemaan energisempiä ja rohkeampia. Mutta koitan ajatella, että kyllä se luottamus syntyy sitten ajallaan, jos annan vaan aikaa. Joskus tulee ylämäkiä, joskus alamäkiä. Ikävä puoli lemmikinomistuksessa. Todella toivon, ettei Tiitus vielä luovuttaisi Been suhteen, ne kun on niin suloisia yhdessä!

[SebastianOsallistuja]

Mä voin kyllä hyvin uskoa sen, että kun Helloa pyydetään neuvomaan jossakin asiassa, niin siinä saa kyllä tehdä parhaansa että ymmärtää edes jotain! 😀

Toi patjalinnaideahan on just sikamakee! Monopolyn kuningas ja kuningatar saivat asua nyt omassa kiinteistölinnassaan ja elää herroiksi siellä. Harmi että se kohtasi loppunsa niin pian, meidän täytyy alkaa painostaa Eetua rakentamaan jokaiselle oma patjalinna sinne vintille :DD Oikea Hopiavuoren linnake!

[SebastianOsallistuja]

Menin katsomaan, näkyisikö muita missään ja näin jonkun punatukkaisen pojan seisovan Skotin kanssa.
”Moikka! Mä oon Alma!”, sanoin sille pojalle
Hän näytti vähän säikähtäneeltä, enkai minä vain nyt pelästyttänyt häntä!

Tää on kyllä niin hulvattoman hauska ja niin todentuntuinen kohtaus että oksat pois! 😀 Sebe on aina vähän sellainen omissa maailmoissaan elävä, että pakostakin jonkun tyypin ilmestyminen järkyttää – ja jos ne uskaltavat vielä noin pirteästi esittäytyäkin, niin kyllä siitä löytyy jo Seben painajaisen alkuaineet. Onneksi kuitenkin Alma meni ja jutteli rohkeasti sillekin eikä vaan ajatellut, että antaa sen olla yksin kun kerta haluaa. Hyvää siedätyshoitoa tälle Lapuan yksinäiselle sudelle :DD

Mäkin annan pisteet kuvauksesta pörröinen mies, nyt jäin vaan arvuuttelemaan kuka ihme kyseinen tyyppi on! Ei saa pitää vanhaa ihmistä jännityksessä tällä tavoin 😀

[SebastianOsallistuja]

Apuaaa miten tää tarina on jäänyt multa täysin huomaamatta!! Täytyykin alkaa skrollata ahkerammin näitä päiväkirjoja, jotta en varmasti missaa mitään!

Voi hitsi kun Eira ei saanut höynäytettyä Eetua 😀 Mä nauroin kohdassa, jossa Eira yritti keksiä menevänsä jonkun kanssa maastoon. Kuulostaa juuri niin samalta kuin mun oma pikkusisko tällä hetkellä, aina vänkäämässä eikä ikinä myönnä olleensa väärässä tai että valehtelee :DD

Taisi Tiitus ajatella, että Sebelle on hyvä tallikaste mennä Eiran kanssa vähän viettämään laatuaikaa. Toivottavasti Sebe on Eiran mielestä edes hitusen vähemmän ärsyttävä kuin muut, olishan se aika masentavaa olla vielä uusi tyyppi tallilla ja olla jo jonkun tallilaisen inhokkilistalla 😀 Toisaalta Sebe on muutenkin semmonen persoona, joka ei ihan hirveesti uskalla panna vastaan, joten Eiran taitaapi olla helpompi käsitellä hänenlaistaan softista…

[SebastianOsallistuja]

Tosi mukavaa saada lukea Heliltäkin tuoretta tarinaa! Katselin tuossa Inkan profiilia ja kyllähän se aivan upee tamma on. 😀 Kivan yksinkertaista ja selkeää kuvailua itse ratsastuksesta, mä joudun itse joskus ihan kujalle kun lukee porukan kisatarinoita, koska ne kirjoittaa niin ammattimaista hevossanastoa enkä yksinkertaisesti vaan tajua puoliakaan 😀

Isot onnittelut Helille ja Inkalle voitosta! Hieno ratsukko kyllä ootte 😉

[SebastianOsallistuja]

Eikä, Pienen pojan elämää oli oikeasti yksi mun lempparihiteistä kakarana! 😀 Kuuntelen sitä vieläkin sillon tällön ihan vaan vanhoja rakkaita muistoja vaaliakseni.

[SebastianOsallistuja]

Apua, mua naurattaa ajatus Hellosta ja Eirasta Eetun ikkunan alla 😀 Hellon persoona on just sellainen, jonka voisin kuvitella olevan rikostoveri näissä jutuissa. Toisaalta olis sille aika vaikea olla vihainenkin jo noiden supersöpöjen kiharoiden takia!

[SebastianOsallistuja]

Voi ei, mä pidätin henkeäni tuon koko puhelinkeskustelun ajan! Hello & Tiitus on ehdottomasti mun lempipari täällä ja mun sydäntä raastaa katsoa, mitä vastoinkäymisiä ja koettelemuksia heidän suhteessaan on. Onneksi tuo puhelun loppu oli niin ihana, se sai hymyn huulille ja olin pakahtua onnesta, ihanaa kun ne sai taas sovittua asiansa!

Mutta toi jatkuva viestien kyttääminen on kyllä pirullinen juttu. Sitä tuli nuorempana tehtyä todella paljon, onneksi(?) mä olen nykyään niin keskittynyt omiin juttuihin, että mä taidan olla se osapuoli, jonka vastausta saa odottaa koko päivän. 😀 Siinä vaan miettii kaikki kerrat, kun on tehnyt toiselle mahdollisesti väärin tai sanonut jotain tyhmää, kun ne ei vastaa viesteihin.

[SebastianOsallistuja]

Eetu on aina niin symppis sen kahvijuttujen kanssa, kyllä Eiran olisi nyt kannattanut kuunnella, kun miespoloinen niin iloiselta kuulosti.

Sebellä on kyllä tainnut olla todellinen pakko tehdä vaikutus Eetuun, kun on kahviakin jäänyt juomaan! Tavallisestihan hän ei koskisi kahviin pitkällä tikullakaan, mutta eihän sitä nyt voi ilmaistarjoilusta kieltäytyä aina vaan, kun Eetu sitä niin kovin tuputtaa. Taisi olla kuitenkin ihan hyvää kahvia, kun sitä jäi noin mielellään tupaan nauttimaan. 😉 Niin ne ennakkoluulot vaan murenee, kun uskaltaa kokeilla.

Uuno-raukka on joutunut varmasti kovaan rääkkiin nyt kesällä, kun Eiralla ja Inarilla on enemmän aikaa tallilla puuhastella. Kyllä nyt oripoloisen pitäisi saada ainakin kaksisataa omenaa tästä hyvästä!

[SebastianOsallistuja]

Ihan mahtava tarina! Mä en kestä Allun ja Hellon dialogeja, ne on just niin veljesmäisiä 😀 Mä repesin täysin kohdassa hän sanoi että Jeppe on niin läski, ettei hän jaksa sitä millään nostaa, voi Jerusalem ja Skotti raukkoja! 😀 Täytyy kehittää joku akaattikotiloille suunnattu kesätreeniohjelma niille. Kyllä me vielä saadaan se rasva tirisemään!

Mun on ihan pakko nyt samaistua Alluun Tiituksen tapaamisen suhteen. Mä olen samanlainen, tässä juuri viime viikolla saavuin sukujuhliin ja serkulla sekä siskolla oli mukanansa uudet poikaystävät. En ollut koskaan ennen tavannut niitä, enkä mä loppupeleissä uskaltanut edes tervehtiä tai katsoa niiden kasvoja, joten en vieläkään tiedä miltä he edes näyttävät (ai että mä muka pelkäisin ihmisiä, pöh) . Ihan sama juttu siskon exän ja toisen serkun poikaystävän kanssa. Mä en vaan tajua, mikä siinä on niin vaikeeta saada sanotuksi edes jotain! Toisaalta voisihan sitä itsekin edes yrittää joskus ja olla piiloutumatta risaisten jättikuulokkeiden alle, jotka varmasti toimii aika selvänä ”älä puhu mulle” – varoitusmerkkinä… 😀

[SebastianOsallistuja]

Ensinnäkin vitsit miten upean kuvan oot tehny! Mulla alkaa itselläni sormet oikein kihisemään, kun nään muiden hienoja teoksia täällä – itse kun en voi nyt ainakaan viikkoon vielä tehdä yhtään mitään, kun oma piirtopöytä on kotona 😀

Hellon tuntien en usko, että hän kuuntelisi kovin vakavasti Matildan neuvoja Typyn tavoille opettamisesta… koska eihän se nyt NIIN justiinsa ole. Ja kun Skotin kanssa on nyt vähän puuhaillut, niin kyllä siitäkin aika nopeasti huomaa, että hemmoteltu pikkusöpöliinihän se on :DD

Luulin tarinan alussa, että Camilla olisi ehdottanut tulevansa sun mukaan maastoon ja hirvityin, kun tajusin ettei näin käykään 😀 Onneksi herrasmies Pekka tuli hätiin ennen kuin mitään ehti sattua ja jakeli kullanarvoisia neuvojaan. Ettei nyt vaan sattuis mitään. Ja tuollaiset treffit kyllä kelpaisi mullekin, kuka nyt ei haluaisi deittinsä kanssa kadota auringonlaskuun hevoskärryillä…?

[SebastianOsallistuja]

Taitaa johtua siitä, että kello on yksi yöllä, mutta mä nauroin perseeni rikki kun puhuitte donitseilla treenaamisesta. 😀 Mä olen sellanen keittiöurheilija, että varmaan tosissani käyttäisin donitseja frisbeenä ja hillomunkkeja tennispalloina.

Mä oon niiiiin kade siitä, miten hyvin sä saat kirjoitettua dialogeja. Siis ne etenee niin sujuvasti ja tuntuu niin todellisilta, että voisin kuvitella kuulevani ne jossain kadulla.

Mua harmittaa Tiituksen puolesta, koska halusi jakaa iloisen uutisen kavereiden kesken, mutta sitten yksi päättääkin alkaa draamailemaan ja kääntää asian ihan päinvastaiseksi. Mutta toisaalta yhdyn Sakun mielipiteeseen: ehkä on vaan loppujen lopuksi hyvä, että Tiitus pääsi Rasmuksesta eroon. Jääpä enemmän aikaa niille oikeille hyville ystäville!

[SebastianOsallistuja]

Se aito rehellisyys, joka Inarin ajatuksista tulee esille on samalla todella hienoa ja toisaalta vähän surullistakin. Erityisesti tekstin lopussa, jossa hän vertaa itseään Helloon ja kehuu itseään niin paljon paremmaksi ihmiseksi, päästi lukijan hetkeksi tuon kovin rationaalisena tunnetun naisen pään sisään. Että kyllähän se Helmipuron Inarikin oikeasti kokee niitä riittämättömyyden tunteita eikä olekaan ihan niin ”vahva” kuin antaa muiden ymmärtää. Eikä tarvitsekaan olla.

Tuli paha olo oikein Inarin puolesta, kun ajattelee olevansa niin kovin huono. Uskaltaisin väittää, että Inari on saanut lyhyessä elämässään jo aikaan paljon enemmän kuin vaikka minä itse. 😀 Mutta pakko se on myöntää, että olen ennen syyllistynyt samaan. Silloin, kun vielä aktiivisesti piirsin ja laitoin tekeleitäni näytille Instagramiin, sain aina (omasta mielestäni) kovin vähän tykkäyksiä. Katselin aina kateellisena jonkun kaverin piirtämää kuvaa, joka oli vähintään yhtä upea kuin omani, ja hän sai ainakin 500 tykkäystä enemmän. Tsekkailin myös usein muita saman genren artisteja, joiden piirrokset eivät olleet läheskään ”omaa tasoani” ja ne saivat silti kolminkertaisen määrän tykkäyksiä omaani verrattuna. Ja se pettymyksen tunne, kun oli käyttänyt 48 tuntia jonkun tietyn piirroksen tekemiseen ja sitä hädin tuskin huomataan, kun taas joku väsää pikaisen luonnoksen viidessä minuutissa ja löytyy heti trendaavimpien kuvien listalta. Jotenkin sitä vaan yritti nostaa omaa itsetuntoaan sillä, että pyrki löytämään mahdollisimman paljon virheitä muiden tekeleistä, jotta tuntisi olevansa hyvä. En tiedä, mistä johtuu, ihmisluonnosta kai. Piirustusharrastuksen lopetettuani se jotenkin helpotti ja nykyään voin olla vain iloinen siitä, jos kaverin työt saavat paljon huomiota ja kommentteja.

Vuorosanoja tai kommunikaatiota ei tajunnut ollenkaan kaivata tähän tarinaan; Inarin luonteeseen sopii juuri tällainen omiin ajatuksiin uppoaminen, erityisesti tällaisessa tilanteessa, kun opiskelusuunnitelmat eivät etene ja alkaa turhautua omaan itseensä. Tämä oli oikeasti hyvä teksti, jota oli mieluisaa lukea. 🙂

[Julkaisija]

Viestit