Sonja T.

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 25 viestiä, 376 - 400 (kaikkiaan 903)
  • Julkaisija
    Viestit
  • vastauksena käyttäjälle: Eiran Instagram — päivitä hahmosi status! #8381

    Sonja T.
    Valvoja

    Adastellar
    ti 21.12. klo 17.38: Kuva isosta matkalaukusta, repusta ja käsilaukusta
    ”Pack light, they said. Never been good at it.”

    to 23.12. klo 05.46 (Toronton aikaa): Pimeä kuva, jossa näkyy vain kellotaulun numerot
    ”I didn’t sleep last night, I think. It was more like 9h coma. Now it’s 5.46 AM and I’m wide awake.”

    pe 24.12. klo 17.10 (Toronton aikaa): Kuva joulupöydästä kahdelle hengelle, ei juurikaan suomalaisten tunnistamia jouluruokia
    ”Christmas dinner in Canadian style. Merry Christmas!”

    su 26.12. klo 18.16 (Toronton aikaa): Kuva ravintolasta, pöydässä drinkit ja lattialla näkyy ostoskasseja
    ”Merry Boxing Day shopping”

    ma 27.12. klo 17.33 (Toronton aikaa): Kuvassa törkeän komea kimo lusitano-ori @Davenhill Dressage Training
    ”Never been so excited in my born days! This is Rojaparaiso, 15y.o IntI/II level Lusitano stallion, my lesson horse today. Actually he’s not normally used as a lesson horse but is the trainers’ own mount, been back in training only 2 months after a long break. I’ve ridden a stallion only once or twice in my life, Lusitano never (nor PRE) and never anything trained as high level as Roja.

    I suppose I was the worst rider that has sat on him but he was tolerant. Kind, really. Lots of movement, lots of uphill, super-sensitive and a total bliss. I actually tried something that might slightly resemble passage and piaffe. I can’t sleep the next night.”

  • vastauksena käyttäjälle: Pikkujouluiset glögikisat 2021 #8358

    Sonja T.
    Valvoja

    Oletan että meillä on team Pariisi!

    Mitäs me kilparatsastajat
    — Hyvä Santtuu! Jee!! huusin pellonreunalla kun yksilökilpailussa oli Santun ja Fifin vuoro. Fifi mennä tikutti kivannäköistä tölttiä ja glögimuki ei pahemmin läikkynyt.
    — Kylläpä sinä kannustat kovasti Santtua, tokaisi vieressä seisoskeleva Marsh.
    — Tajuatko sä mies, että toi ratsukko tuolla radalla on meidän tiimin ainoa mahdollisuus voittaa joukkuekisa? Tai edes pärjätä.

    Marsh tyrskähti, sillä sekä hänen että minun yksilösuoritukset eivät luvalla sanoen olleet sieltä ihan parhaasta päästä. Marsh oli pärjännyt paremmin, mutta minulla ei muki tuntunut pysyvän vaaterissa yhtään. Se oli yllättävän vaikeata yrittää pitää sitä mukia tasaisesti, vaikka Mortin askellajit eivät olleet edes sieltä pahimmasta päästä. Olin yrittänyt rohkeasti lähteä heti suoraan laukalla, mutta laukannostossa oli muki heilahtanut pahasti. Onneksi glögi ei ollut kuumaa, sillä muuten olisin polttanut sormeni.

    Marsh hieraisi leukaansa miettiväisen näköisenä.
    — Mitäpä luulet, onko tuota kuppia helpompi antaa toiselle alas- vai ylöspäin?
    — Mitä tarkoitat?
    — Niin sitä että missä järjestyksessä meidän kannattaisi ratsastaa, kun Fifi on niin paljon matalampi. Kannattaisi yrittää optimoida se helpoin siirto ratsukolta toiselle, että onko meidän helpompi ottaa Santulta vai antaa Santulle alaspäin.
    — Niin aivan, hyvä pointti. Enpä osaa kyllä sanoa…

    — Tästä kisasta saisi muuten muutamalla helpolla kikalla vielä haastavamman, Marsh totesi.
    — Jaa miten?
    — No vaikka että suoran radan sijaan olisi muutama käännös. Ihan vaikka tolpan kiertäminen tai sitten jokin pieni pujottelurata muutaman tolpan ympäri.
    — Mä luulen, että pari maapuomiakin lisäisi vaikeusastetta. Tai sitten sellainen täysimittainen trail-rata, muki kourassa.
    — Hei, nyt kyllä ette yhtään ala suunnitella mitään tuollaista, parkaisi Hello, joka oli ilmestynyt yhtäkkiä meidän taakse Skottiaan taluttaen. — Tää on just hyvä rata näin. Te olette ihan kauheita… Hello haki vähän aikaa tarpeeksi pahaa sanaa. — … kilparatsastajia!

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8357

    Sonja T.
    Valvoja

    Sonja käytti tilaisuuden hyväkseen ja toi Pariisista suuremman määrän kaikenlaisia herkkuja, joista saa kätevästi tuliaiset ja joululahjat useammallekin tutulle.

    Joulupukkia tuuraamassa: Harrin vanhemmat
    — Voi kauhia, kiitoksia, eihän sun olisi tarvinnut, Harrin äiti siunaili kun ojensin lahjakassia. — Tule peremmälle, siellä on kahvipöytä jo valmiina.
    — Siellä on muuten peuran lapapaisti kans, se pitää panna pakkaseen, huomautin.
    — Että oikein peuraa.
    — Itse ammuttu, totesin Harrin isälle samalla kun istahdin pöydän ääreen.
    — Jahah, no se vissiin alkaa niitä peuroja olla täälläkin sitten. Harvemmin niitä itse sai ammutuksi koskaan.

    Harrin äiti istahti pöytään myös ja huoahti.
    — Voi kun se Harri ei nyt edes jouluksi tule koto-Suomeen.
    — Ei sitä kannata noin kaukaa tulla vähäksi aikaa vaan, selitin jälleen kerran.
    — Ei tietenkään ja kauhiastihan ne lennotkin maksaa. Kyllä se kun tuolla lailla lähti sinne asti. Vaikka olihan se aikoinaan siellä Englannissakin.
    — Tuleehan se sieltä takaisin.
    — Mahtasitkos viedä sille pojalle pienen joululahjan, jos annan mukaas? Enhän mä nyt mitään kummemmpaa mutta villasukat neuloin.
    — Noin pieni ja kevyt lahja mahtuu kyllä hyvin mukaan. Mä luulen että Harri on iloinen niistä.
    — Vie nyt sitten kovasti paljon terveisiäkin samalla. Ja tuossa on sinullekin tuommoonen pieni lahja…

    Joulupukkia tuuraamassa: Ali-Huovila, naapuri
    — Hyvää joulua näin jo vähän etukäteen, sanoin ojentaessani lahjakassia ja kukkapukettia.
    — No voi maharoton, soot kovasti aikaases. Tuu sisähän siältä.

    Kopistelin kengistä enimmät liat rappuralliin ja astuin sisälle.
    — Älä niitä kenkiä siihen porstuahan jätä, soon niin kylymä. Otetahan ne tuanne sisähän. Kattos Eila kun Tähäristön flikka tuli käymähän.

    Seurasi ne tutut rituaalit siitä, että voi kun kiva että poikkesit ja voi kun meillä ei ole mitään tarjota, johon minä vakuutin vastaan ettei tarvitsekaan, juuri kahvipöydästä tullut. Isäntä johdatti salin puolelle vaikka minä olisin ihan mielelläni istunut vanhassa, kodikkaassa kyökissä. Istahdin salin sohvalle, jonka muistin niin hyvin jo lapsuudestani.

    Vanhaemäntä kaivoi kirjahyllystä suklaakonvehteja sohvapöydälle.
    — Siitä saa vähän suuta makiaaks. Jukka ei näkynny olevan kotona, se rytää nuatten kaupungin teiren kans, varmahan jossakin taas hiakoottamas.
    — Sen polanneterän kanssa tua näytti päivällä pihaast lähtevän.
    — No mutta se on hyvä, siellä on niin kauhean liukasta joka puolella.
    — No niinhän tua on. Onneksi on tua Jukka, eihän me päästäisi ittekkään eres postilaatikolle jos ei se olis hiakoottannu aina.

    — Niin soot sinne Kanaraan lähärös jouluksi, muistelivat Ali-Huovilat, kun selitin miksi olin näin aikaisin liikenteessä joululahjojen kanssa. — Maharatko kauankin olla siällä? Ja kuinkaas se sun kaveris siäl on pärjäänny? Vaikka tottahan koulut käynny ja kielitaitoonen ihiminen pärjää.

    Joulupukkia tuuraamassa: Anssi
    — Syöttekö hirvenlihaa? Mulla olisi tuossa yksi paisti pakkasessa, mutta ajattelin että kysyn eka että onko menekkiä.
    — Kyllähän meillä, Anssi sanoi vähän hämillisenä pyöritellen lahjakassia käsissään. — Mä nyt en vaan oikein tiedä kun… Lähinnä että mitä mä sanon kotona kun on ylimääräisiä lahjoja ja lihaa vielä…
    — No sanot niinkuin asia on. Että Salierin omistajalta jouluterveiset.
    — Niin no joo, totta. Kiitos kovasti näistä.

    Joulupukkia tuuraamassa: kaverit
    — Ihanaa! Helena hihkaisi ja tutki säilykepurkin kylkeä. — Mitä tää on?
    — Ankanmaksasäilykettä ja se toinen on punasipulihilloketta. Hyvää paahtoleivän kanssa tai ihan vaikka silleen. Balsamico voi toimia mukana kans.
    — Oi että, kuulostaapa hyvältä. Jokos sulla alkoi joululoma?
    — Ei mulla vielä. Pitää tehdä kahden viikon työt ens viikolla maanantaina ja tiistaina, kun keskiviikkona lähtee se lento ja oon ollut tässä niin paljon pois.
    — Älä nyt sentäs.
    — No ei nyt ihan, mutta vähän pitää katsoa. Mites teillä?
    — Mulla alkoi joululoma tänään, sanoi Tuomo tyytyväisen kuuloisena. — Joulufriisi alkoi jo marraskuun puolivälissä, joten ei ole edes päivystystarvetta. Pidän kaksi viikkoa kun säästelin yhden viikon kesältä ja sit on toinen viikko plussia.

    Kimmo päästi jonkinlaisen hooh-äännähdyksen.
    — Mäkin toivoin kahta viikkoa lomaa, mutta eeeeiii… Viikon sain ja senkin vähän naukumalla. On kiireinen joulukuu ja tammikuu kans. Hyvähän se että on töitä, mutta vähemmälläkin kyllä tulis jouluna toimeen. Keskiviikko on eka lomapäivä ens viikolla. Ajattelin vanhempien luo mennä samalla kun vien Sonjan kentälle.

    Joulupukkia tuuraamassa: Vladimir
    Pysäköin autoni keltaisen kartanon pihaan. Lunta täällä ei juuri ollut, mutta tänään sentään pieni pakkanen ja aurinko paisteli pilvien lomasta. Puissa ja pensaissa oli vähäsen kuuraa ja kaikki näytti niin nätiltä, ainakin jos jätti huomiotta jään liukastaman maan. Nousin autosta, verryttelin vähän itseäni pitkän ajomatkan jäljiltä ja kiipesin sitten rappuset ylös soittamaan ovikelloa.
    — Sonja! Tervetuloa ja kiva kun pääsit tulemaan, Vova sanoi ja auttoi takin yltäni.

    Kaivoin laukustani lahjakassin, jossa oli samppanjapullo Ranskan-tuliaisten lisäksi.
    — Tässä sulle pieni tuliainen Ranskasta.
    — Voi kiitos, tosi kilttiä. Mulla on välillä vähän ikävä ranskalaisia ruokia.

    Juhlien alkuun oli vielä useampi tunti aikaa. Oletin että Vovalla olisi kiire järjestelyiden ja sen semmoisten kanssa, mutta päinvastoin. Keittiö oli pitopalvelun hallinnassa ja siihen ei sopinut puuttua. Paikat oli järjestetty jo aiemmin, joten istuimme kirjaston nojatuoleihin katselemaan hämärtyvää järvimaisemaa ja rupattelemaan kuulumisia.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #8345

    Sonja T.
    Valvoja

    Jälkilöylyt
    Laskin jouluisen lahjakassin Hopiavuoren tuvan pöydälle.
    — Tuossa olisi teille joululahjaa ja Pariisin-tuliaisia, sanoin Nellylle. — Purkillinen ankanmaksasäilykettä ja toinen purkillinen hillottua punasipulia. Klassinen ranskalainen yhdistelmä, menee paahtoleivän päällä tai jos oikein ranskalaiseksi haluaa, niin hankkii briossia.
    — Kiitos paljon, kuulostaa tosi hyvältä, sanoi Nelly ja nosti lahjakassin kaappiin. — Tämä täytyy säästää jouluksi. Mutta mennään katsomaan ne videot.

    Olohuoneen puolella Eira istui sohvalla läppäri sylissään.
    — Me katotaan Sonjan kanssa nyt sen kisaradat siellä Pariisissa, ilmoitti Nelly heti tomeralla äänellä. — Joten mene vaihteeksi keittiön pöydän ääreen.
    — Voisinko mä jäädä kans katsomaan niitä? Eiran ääni oli pyytävä.
    — No jos olet hiljaa. Vai mitä, Sonja?
    — Joo, sopii se.

    Aloimme ensin käydä läpi sitä tiistain vaativaa B:tä. Sen katsominen oli kyllä tuskallista, koska videolta näin niin selvästi sen, mitä en ollut tuntenut selkään. Tai olin, mutta olin tulkinnut sen väärin. Luulin Mortin olevan hermostunut tai kuuma ja siksi pidättelin sitä ja ratsastin muutenkin raskaammin kuin yleensä. Liikaa yrittämistä ja ihan oma virhe, myönsin sen suoraan.

    — Mua ihmetyttää se, että Mortti ei alkanut protestoida tuota, Nelly tuumi. — Häntä sillä on vähän levoton, mutta muuten se ei suuremmin rettelöinyt. Yllättävää, koska kotioloissa olisit kyllä saanut jyrkempää palautetta siltä.

    Nyökyttelin, sillä olin itse ihmetellyt samaa. Mortti ei ollut mikään anteeksiantavainen ratsu. Tosin olin kyllä jännittänyt niin kamalasti ja kun ei Mortti alkanut rettelöidä mitenkään isommin, niin jäivätkö sen hienovaraiset vihjeet ihan puhtaasti vain huomaamatta minulta? Ehkä.

    — Se mikä tästä radasta ja oikeastaan kaikista radoista on sanottava sulle plussaksi on se, että sä ratsastat niin tarkkaan nuo tiet aina. Paljon näkee sitä, että muuten ratsastus on ihan hyvää, mutta ne tiet mennään aina vähän miten sattuu. Puolivoltti on joku ihme kaari vähän sinne päin ja peruutus kaksi metriä oikeasta paikasta sivussa. Kotona siitä nyt vielä pääseekin kuin koira veräjästä, mutta kisoissa ei vaikka sitä kyllä sielläkin näkee.
    — Kato kun insinööri hanskaa geometriankin…
    — No vissiin niin, naurahti Nelly.

    Löytyi siitä ohjelmasta korjattavaa, siis sen kuolaimen takana olemisen lisäksi, johon Nelly ei puuttunut sen jälkeen kun asia oli todettu. Oli siinä kiitettävääkin, muutakin kuin vain tarkkaan ratsastetut tiet ja muu säntillisyys. Nelly oli aina tällainen: jos löysi moitittavaa, löysi kiitettävääkin eikä takertunut pelkästään niihin huonoihin asioihin. Ne tietysti todettiin, mietittiin mahdollinen syy ja korjaus, ja sitten jatkettiin eteenpäin ilman että se oli kenenkään mielestä maailmanloppu.

    Sitten kävimme sen vaativan A:n kimppuun. Siitä saatoin sentään olla ylpeä!
    — Mä en tiedä miten sä itsesi kokosit näiden päivien välissä, mutta mitä sä ikinä teitkin, niin muista se ja tee uudestaan. Tämä oli aivan toisennäköinen rata.
    — No, se oli kai Simon, Harrin ja yleisen periksiantamisen yhdistelmä.

    Nelly katsoi minua kummastuneena ja tiukkasi selitystä.
    — Mä soitin Simolle siinä illalla ja sain siltä palautetta ja jotakin ohjeita. Kuulemma hengittäminen esimerkiksi on ihan kannattava asia.
    — Se on, pisti Nelly väliin ja Eira tirskahti. — Ei ole naurun asia tämä, hän torui Eiraa sormi pystyssä mutta hymyili samalla itsekin.
    — Sitten mä juttelin Harrinkin kanssa ja se sai valettua muhun jotakin uskoa. Ja sitten mä vaan totesin, että sen ekan päivän jälkeen kukaan ei odota meiltä mitään että aivan sama miten se toka menee. Ei tartte varmistella.

    — Saako kysyä yhden asian? sanoi Eira varovasti.
    — No kysy pois.
    — Noi laukanvaihdot esimerkiksi, kun ne pitää tehdä tietyssä pisteessä, niin mistä se katotaan että missä kohtaa? Siis että jos pitää tossa C:n kohdalla vaihtaa, niin pitääkö se vaihtaa silloin kun hevosen pää on siinä C:ssä vai etujalat vai runko vai missä kohtaa? Jos siis haluaisi tehdä silleen täydellisesti. Vai riittääks se että joku kohta hevosesta on siinä C:n kohdalla?

    Minä ja Nelly aloimme selittää yhtä aikaa, vaikenimme molemmat mutta viittasin Nellyn jatkamaan.
    — Se on siinä kohtaa, kun ratsastaja on siinä pisteessä. Eli voisi sanoa että puolivälissä hevosta. Tosiasiassa esimerkiksi just laukannostoa ei kyllä voi ihan sentilleen vaatia just tietyssä kohdalla, mutta aika monta muuta asiaa kyllä voi.
    — Okei, kiitti.

    Kun video ja rata oli puitu läpi, Nelly napsauttu telkkarista virran pois ja nojautui sohvalla taaksepäin.
    — Mä muistan itse kun katottiin tota kisaa suorana, niin ihan meni kylmät väreet pitkin selkää kun katsoi sun ratsastusta. Mutta se siitä, ne on nyt ohitse ja teillä on taas rahtusen verran enempi kokemusta. Mitäs seuraavaksi sitten?
    — No nyt on tässä tämä joululoma, Mortti saa lomailla ja mä lähden sinne Torontoon. Mutta sitten tammikuussa voisi alkaa katsoa taas valmentautumista ihan tosissaan. Kisoja en ole vielä suunnitellut, maalis-huhtikuussa voisi miettiä jotakin pienempiä kisoja lämmittelyksi. Toukokuussahan on se Hannaby Hanami Week ja sit kesällä viimeistään kai alkaa Seppele Cup. Että jos jotakin niistä miettisi. Sitten oli Kozlovien kanssa vähän puhetta, että jos haluan, niin voisin tulla Mortin kanssa jossain vaiheessa pariksi viikoksi valmentautumaan heille. Anicehan ainakin valmentaa aktiivisesti ja Grigorikin kai ehkä jonkin verran.

    Se mitä jätin sanomatta oli se, että mahdollisuuksia viikon tai parin aktiivivalmennukseen olisi enemmänkin. Simolle pääsisi aina ja Pariisissa olin tutustunut useampaankin keski-eurooppalaiseen valmentajaan, jotka voisivat hyvinkin toivottaa minut tervetulleeksi. En viitsinyt Nellylle tästä mainita mitään, kun en tiennyt miten hän suhtautui siihen, että valmennettavansa kävi muiden opissa. Simosta Nelly ei ollut koskaan sanonut mitään, mutta harvakseltaan Simo kävikään valmentamassa ja toisaalta Simo oli tuttu minulle jo pidemmältä ajalta. Nämä tämmöiset uudet valmentajat saattoivat olla ihan toinen juttu eikä minun nyt tehnyt mieli pahoittaa suoraan Nellyn mieltä.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #8335

    Sonja T.
    Valvoja

    Tiedän: olen harrastanut hieman epärealistisia aikatauluja, ihan näin nopeasti ei maata/merta pitkin pääsisi Pariisista Otsonmäkeen, mutta olen sanonut sen aiemminkin että logiikka on yliarvostettua. Ja voihan tämä olla tapahtunut esmes. huomenna.

    Pariisin tiellä, viimeinen osa
    Marsh sammutti auton Hopiavuoren pihassa ja huokaisi ajatuksettomasti.
    — Se oli sitten semmoinen reissu. Nyt sitten hevosten ja tavaroiden purkuun.

    Kömmimme kaikki hieman puutuneina ulos autosta. Eetu ja Camilla olivat ilmestyneet ovenpieleen kuullessaan auton ajavan pihaan.
    — Jaha, solis sitten maailmanmatkaajat kotiintuneet. Hyvinkös meni reissu?

    Eetun tuttu puheenparsi lämmitti mieltä. Oli se sentään hyvä olla takaisin kotona. Santtu kysyi varovasti, että voisiko hän käydä nopsasti tervehtimässä Fifiä, tulisi sitten kyllä takaisin auttamaan hevosten ja tavaroiden purkamisessa ja voisi hoitaa Mortinkin vielä viimeisen kerran. Annoin tietenkin luvan, sillä olisihan se ollut suorastaan julmaa kieltää. Santtu lähti puolijuoksua pihattoa kohti. Tiesin että hän kaipasi jo Fifiään, siitä oli ollut puhetta matkalla ja olisin minä sen arvannut muutenkin.

    Aikaahan siihen meni ennen kuin kaikki hevoset ja tavarat oli purettu ulos. Tavaraa nimittäin riitti, kolmen hevosen varusteet, kahden ratsastajan ratsastusvermeet, kaikki muut reissussa tarvittavat kamat ja sitten paluukuormassa oli vielä kasoittain tuliaisiakin. Myönnän että itseltä ainakin karkasi mopo vähän käsistä noiden ostosten suhteen, kun tiesi että kaikkea ei tarvitse ahtaa yhteen matkalaukkuun vaan autossa on paluumatkalla tilaa. Ja se suurin ostos ei vielä tähän kuormaan edes ehtinyt: menin nimittäin ostamaan Mortille uuden satulan, ihan mittatilauksena tehdyn. Mortin selästä oli tehty 3D-malli sitä varten ja hyvä ettei myös minun takamuksesta. Satula tulisi vasta ensi vuoden puolella, kun olisivat saaneet sen valmistettua.

    Santtu oli purkanut Mortin kuljetuskamoista, harjannut sen nopeasti ja loimittanut uudestaan ulkoilua varten. Sitten hän talutti Mortin tarhaan, napsautti riimunnarun irti ja kääntyi sulkemaan porttia.
    — Se oli nyt sitten varmaan viimeinen kerta kun hoidan Morttia, sanoi Santtu ojentaen samalla riimunnarua minulle. Mortti ei malttanut jäädä heinäkasalleen vaan ravaili kaula ja häntä pystyssä pitkin aidanviertä. Se teki muutaman puolinaisen hypyntapaisen ja pysähtyi sitten kihnuttamaan poskeaan etujalkaa vasten.
    — Ainakin ennen seuraavaa kertaa, vastasin hymyillen. — Kiitos tosi paljon että lähdit mukaan hoitajaksi. Mä en olisi selvinnyt ilman.

    Santtu yritti vähätellä omaa osuuttaan, mutta katkaisin sen saman tien.
    — No okei, olisin ehkä saattanut selvitä, mutta huonosti kuitenkin. Että parempi näin. Mennäänkö vielä tupaan vai onko sulla kiire kotiin?

    Tuvassa oli koolla sekalaista porukkaa. Nellyä ei näkynyt ja kysyessäni Eetu sanoi hänen olevan jossain kauempana valmentamassa, mutta että tulisi kyllä iltaan mennessä takaisin kotiin. Harmittelin mielessäni etten voisi jäädä illaksi tänne, mutta tiesihän Nelly jo kaikkein tärkeimmät seikat. Muut kyllä halusivat tietää meidän Pariisin-reissusta aivan kaiken, mutta minä jätin enimmän puhumisen Santulle ja Marshallille, kun hän vihdoin saapui tupaan hevoset hoidettuaan. Nyt just ei jaksanut käydä kaikkea läpi ja piti vähän aikaa mutustella itsekin asioita, ennen kuin niistä jaksoi kertoa muille.

    Näin tuvan ikkunasta kun Markuksen Pajero kääntyi tallinpihalle. Olin pyytänyt hänet hakemaan minut, sillä oma autoni oli kotipihassa kun en halunnut jättää sitä lojumaan Hopiavuoren pihaan koko reissun ajaksi. Kysyin tarvitsiko Santtu kyytiä kotiin, sanoin muille heit ja että nähdään taas huomenna ja riensin ulos. Markus oli noussut autosta ja ennen kuin ehdin oikein tajuta miksi hän avasi takaoven, kohti syöksyi valkoruskea salama. Ehdin kyykistyä sen verran että Axa miltei hyppäsi syliini. Se oli niin innoissaan että hännänheilutus oli muuttunut koko koiran heilutukseksi ja vastoin tapojaan se lipoi naamani märäksi.

    — Voi tyttö, mullakin on ollut ikävä sua!

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8332

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 13
    Minä pidin sen ison hevosauton ajamisesta. Se oli niin tukeva, korkea ja suuntavakaa, että meno oli jouhevaa, tasaista ja näki hyvin muun liikenteen yli. Erilaisia teknisiä herkkujakin siinä oli, kameroita, parkkitutkia, kaistavahteja ja mitä kaikkea muuta, mistä en varsinaisesti tiennyt mitään mutta jotka tekivät ajamisesta helppoa.

    Aamulla oli ollut aikainen lähtö ja aurinko oli vasta nousemassa kun saavuimme Belgian puolelle. Marsh istui etupenkillä ja kommentoi välillä jotakin navigaattorin antamista ohjeista, mutta muuten autossa oli hiljaista. Radio soi hiljaisella.

    Marsh karaisi kurkkuaan.
    — No miltäs nämä ensimmäiset kansainväliset kisat tuntuivat?

    En mitenkään voinut estää leveää hymyä leviämästä naamalle. Olihan tämä tuntunut alunperin yhdeltä niistä vähemmän fiksuista älynväläyksistäni, mutta seuraavan tilaisuuden tullen lähtisin varmasti uudestaan.
    — Aivan mahtavalta, sanoin enkä välittänyt hillitä äänestäni kuultavaa innostusta. — On ollut kaikkinensa tosi hieno reissu, mä olen iloinen että lähdin tänne. Vaikka olisin kyllä tuntenut oloni monta kertaa vähän varmemmaksi, jos olisin ikinä käynyt edes hevosenhoitajana tämmöisissä kisoissa. En olisi ollut niin pihalla kaikesta.
    — Tietenkin se olisi auttanut, jos olisi ollut aiemmin mukana tällaisella kisareissulla, mutta nyt on koettu tämä kuitenkin. Ja hyvinhän se meni.
    — Kyllä, ehdottoman hyvin. Enkä tarkoita pelkästään sitä keskiviikon voittoa, vaikka hieno juttuhan sekin oli. Sulle kuuluu kyllä iso kiitos siitä, että lähdit tänne myös, oli joku neuvomassa ja tukena.
    — Ei mitään, ihan mielelläni otin teidät mukaan ja kiva ettei tarvinnut yksikseen lähteä. Kyllähän sekin olisi tietysti onnistunut, mutta kivempi mennä aina porukalla.
    — Niin että jos seuraavaa koulukisaa on kiikarissa, niin kerro toki, naurahdin.

    Marsh nauroi myös.
    — Ja tässä meillä on se ratsastaja, joka sanoi ettei hermot kestä kilpailemista. No, tosiasiassa nyt on joulutauko hevosten kanssa. Ne saavat lomailla jonkin aikaa. Ihan heti ei siis päästä uudestaan kisareissulle.
    — No sama täällä, Mortti saa huilata myös ja mäkin lähden jouluksi sinne Torontoon, etten olisi edes samalla mantereella, jos johonkin pitäisi lähteä.
    — Ai niin, sinulla on se reissu tulossa. Kerrohan Harrille terveisiä sitten.
    — Totta kai.

    Kun keskustelu uhkasi kuivua, huikkasin takapenkille:
    — Mitäs Santtu, mitäs sä tykkäsit näistä kisoista ja hoitajan hommista?
    — Joo, voin lähteä uudestaankin hoitajaksi, Santtu sanoi ja me kaikki nauroimme. — Kiitos että otit mut mukaan, vaikkei mulla ole kokemusta sitäkään vähää. On ollut tosi hieno kokemus ja jo ihan pelkästään se, että pääsi katsomaan noita kilpailuita. Enhän mä ole koskaan nähnyt noin vaikeita kouluratsastusluokkia livenä kuin mitä täällä.
    — Mortinkin kanssa näytit tulevan hyvin toimeen, Marsh kysyi tai oikeastaan totesi vain.
    — Joo, se on kiva hevonen. Aluksi mua kyllä suorastaan pelotti, kun se on jotenkin niin… iso, ainakin Fifiin verrattuna, ja täysiverinen ja kaikkea. Että miten mä pärjään sen kanssa. Mutta sehän on ihan kiltti.
    — No sehän on ihan asiallinen hoidettava. Mutta asiasta toiseen: haluatko sä tästä viikosta työtodistuksen? Mä voin semmoisen kyllä kirjoittaa sulle. Meinaan että jos joskus tarvii todistaa että olet ollut hevosenhoitajana isoissa kisoissa.
    — No joo, miksei.

    Sitten minun piti oikeasti miettiä että mitä kirjoittaisin siihen todistukseen, ettei siitä tulisi aivan täydellisen epäuskottavaa ylistystä. Se olisi vaikeata, sillä Santtu oli hoitanut oman tonttinsa enemmän kuin erinomaisesti. Muistan joskus jonkun huippuratsastajan sanoneen, etteivät kilparatsastajat pitkälle pötkisi ilman hevosenhoitajia ja nyt olin ihan varma siitä.

  • vastauksena käyttäjälle: Tilannetopic #8331

    Sonja T.
    Valvoja

    Status-update erikseen:
    Sonja lähtee joulunalusviikolla 21.12.21 kolmeksi viikoksi Torontoon Harrin luo ja palailee sieltä loppiaisen jälkeen 12.1.22. Mortti on tämän aikaa lomalla, mutta sillä on joku random-hoitaja (ellei joku Hopiavuoren porukasta ilmoittaudu vapaaehtoiseksi), joka pitää huolen ettei työnarkomaani tylsisty liikaa.

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8319

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 12
    Istuimme Marshallin, Anicen ja Santun kanssa kuin tatit katsomossa, kun Grigori ratsasti kentälle.
    — Niin tuo on se sama hevonen, minkä kanssa sä ratsastit torstaina sen interin? kysyin samalla kun rapistelin ryttyyn painunutta käsiohjelmaani.
    — Joo, Stanimir.
    — Se on hieno hevonen, sanoin ja katsoin sen tietoja tarkemmin käsiohjelmasta. — Hetkinen, onko se siis orlovravuri? Tässä lukee että orlov.
    — Kyllä se on. Ei sitä koskaan olla ravuriksi edes aiottu, pelkkä ratsu se on ollut varsasta lähtien. Mutta nyt hiljaa, isä aloittaa.

    Tuijotimme silmä kovana Grigorin ratsastusta. Tai no, minä tuijotin sitä hevosta. Se oli yhden sortin unelmahevonen. En osannut sanoa mikä siinä niin viehätti, mutta olin kiinnittänyt huomiota siihen jo aiemmin, kun Marsh sillä ratsasti. Siinä oli jotakin, jotakin… Ehkä vähän jotain samaa kuin Mortissa, huomasin. Niillä oli samankaltainen ilme ja olemus. Ei vaikea, ei tulinenkaan, ei varsinaisesti edes haastava. Hain ja hain mielessäni sopivaa adjektiivia enkä keksinyt. Jotenkin siitä tuli mieleen että hevonen katsoi ihmistä samalta tasolta, että se ei ollut automaattisesti nöyrä, mutta taipuisa kuitenkin jos ihmisen kanssa kemiat kohtasivat. Oliko se nöyryys sitten puoliveristen ominaisuus, en tiennyt. Monet puoliveriset näyttivät kyllä juurikin nöyriltä, Salierikin, kun taas esimerkiksi Mortissa oli enemmän… en tiedä, ehkä sitä voisi sanoa luonteeksi. Ehkä Stanimirinkin kohdalla oli näin.

    Olin niin ajatuksissani, että säpsähdin kun aplodit räjähtivät. Olin tuijottanut ratsukkoa ja nähnyt erityisen hienot siksakit, piaffit ja passaget, mutten oikein tajunnut niitä. Marsh ja Anice hurrasivat kun tulokset tulivat valotaululle näkyviin: 84,500 %. Se oli kova tulos ja yhdyin aplodeihin täydestä sydämestäni.

    — Oli hyvä suoritus, sanoi Marsh. — Stanimir ei ole helppo ratsastettava, osan siitä tekee se rotu ja rakenne, mutta sitten kun kaikki on kohdillaan niin se on… miten sitä sanotaan? Vaikea voittaa.

    Oletin Marshallin ja Anicen haluavan lähteä verryttelyalueelle onnittelemaan Grigoria, mutta eivät he. Grigorilla oli joka tapauksessa kiire, koska hänellä olisi vielä yksi hevonen luokassa, Oliver. Jäimme siis jännittämään vielä.

    — Nyt pitää sitten jännittää vielä huominen finaalikin. Ei paha!

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8313

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 11
    Perjantai-iltana olivat ne illalliset kilpa-areenan ravintolatiloissa. Nähdäkseni sinne olivat tulossa jotakuinkin kaikki, sillä kenen kanssa ikinä olikaan asiasta puhuttu, kaikki sanoivat hankkineensa itselleen illalliskortin ja koko seurue oli tulossa myös. Niinpä sitten hankin minäkin. Yksin ei tarvinnut olla, sillä Marshall vanhempineen tulivat sinne myös. Heillä oli nyt omaakin juhlimisen aihetta, sillä torstaina Marsh oli voittanut nyt sitten vaativassa A:ssa ja Grigori sijoittunut interissä toiseksi hienoilla prosenteilla. Niille kannatti kilistelläkin.

    Ei sillä että Kozloveita seuraksi olisi tarvittu. Olimme vasta alkumaljoja siemailemassa ennen pöytään asettumista, kun huomasin tutun hahmon lähistöllä. En ehtinyt kääntää katsettani edes pois kun Adrian huomasi minut, nosti kättään tunnistamisen merkiksi ja lähti tulemaan kohti. Pahus! Juuri näin ei pitänyt käydä. Mietin sekunnin sadasosan pitäisikö yrittää ujuttautua Marshin kainaloon ja esittää olevamme pariskunta. Santtu ainakin oli liian nuori ja Grigori taas liian vanha sekä liian selvästi Anicen puoliso. Mutta Marsh-raukka joutuisi kyllä pahasti yllätetyksi, jos nyt äkkiä ja ilman mitään vinkkiä tarrautuisin hänen käsipuoleensa. Ja muutenkin… Esitys ei olisi ehkä kovin uskottava jos toinen ei tiennyt edes juonta.

    Vaan mitäpä väliä sillä oli, jos törmäsin Adrianiin uudestaan. En minä mitään ollut hänelle luvannut enkä lupaisi vastakaan, mutta jos hän halusi tulla vaihtamaan pari sanaa, niin tokko se ketään haittaisi. Tervehdin hymyillen eikä hän viitannut mitenkään siihen, että olin keskiviikkoiltana lähtenyt vähän puolisalaa. Jotta minunkaan ei tarvitsisi siihen puuttua, esittelin Adrianin muulle seurueelle. Kozlovit saivat ajatella mitä halusivat Adrianista, voisin aina vedota siihen että mies oli puolituttu jo entuudestaan. Ei se mikään varsinainen vale ollut.

    Kuten olin arvellut ja salaa niin toivonutkin, Grigori ja varsinkin Anice ottivat small talkin haltuunsa eikä mitään noloa hetkeä tullut. Siinä samalla selvisi paljon myös siitä, mitä softaa Adrian oli täällä esittelemässä. Olihan siitä olut keskiviikkona puhetta, mutta muistikuvat olivat rahtusen huterat. Nyt minun ei tarvinnut kysellä ihan kaikkea uudestaan.

    Kun oli aika siirtyä pöytiin, Adrian kumartui vaivihkaa puoleeni ja kysyi saksaksi, että mahtaisiko hän saada minusta pöytäseuraa, sillä hänellä ei seuralaista tai edes seuruetta ollut. Mietin sekunnin ja sanoin sen käyvän. Adrian tarjosi minulle käsivartensa herrasmiehen tavoin.

    Jatko-osa löytyy blogista.

    • Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta sitten  Sonja T.. Syy: Jatko-osa
  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8303

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 10
    Istahdimme pienen ravintolan pöytään Santun kanssa. Tuntui ihanalta istahtaa alas, sillä Louvre toden totta kävi jalkojen päälle vaikkemme olleet edes yrittäneet kiertää siellä kuin valikoituja kohteita. Ajattelin kauhulla sitä hetkeä, kun pitäisi taas nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Lisäksi meillä molemmilla oli ostoksia kannettavana. Louvren museokaupat olivat nimittäin oivia paikkoja ostaa tuliaisia ja joulun lähestyessä myös lahjoja.

    Tarjoilija toi kivennäisvettä ja kertoi päivän ruokalistan olevan kirjoitettuna liitutaululle kassan viereen. Kiitin ranskaksi ja aloin suomentaa Santulle ruokalistaa.
    — Aaa, joku salaatti toi crudités. Sipulikeitto, gratinoitu tai jotain… Ankanmaksaterriini. Maalaispatee. Nämä ovat siis alkuruokia. Otetaan varmaan kolme ruokalajia, vai mitä? Pääruokia on sit päivän kala, pihvi ja ranskalaiset, kanaa ja jotakin porkkana-asiaa. Jälkiruokana on näköjään vain päärynägratiini tai sitten talon jäätelö.
    — Mmm, mitähän sitä ottaisi…

    Heti kun tämä kisamatka varmistui, panin sosiaalisen median töihin ja kyselin suosituksia varsinkin Pariisin ravintoloista. Entinen tiimiesimieheni Nokialta oli asunut nyt jo kymmenkunta vuotta Pariisin liepeillä ranskalaisen vaimonsa kanssa ja sain häneltä useampiakin hyvältä kuulostavia vinkkejä. Parhaalta vaikutti tämä missä nyt olimme: ”Tää on suht lähellä Louvrea, mutta turistit ei löydä sinne eikä kaikki paikallisetkaan kun se on semmosella hämärän näköisellä sisäpihalla, jonne pitää osata erikseen mennä. Bistro-tyyppinen, tarjoilee suht perinteistä ranskalaista ja kaikki on ollut tähän mennessä hyvää. Torstait on crêpe-päiviä.”

    Tein tilauksen meille molemmille, sillä puhuin auttavaa turistiranskaa. Minä otin terriiniä, päivän kalan ja päärynägratiinin. Santtu halusi saman alku- ja jälkiruuan, mutta pääruuaksi hän valitsi kanan. Tilasin itselleni myös lasillisen talon viiniä.

    — Sä olit kyllä oikeassa, se Mona Lisa oli vähän pettymys, Santtu naurahti.
    — Joo, onhan se vähän pieni.
    — Jotenkin sitä kuvitteli että se olisi tosiaan isompi, mutta on nyt nähty kuitenkin.
    — Se on hieno maalaus, mutta sitä ei ehdi koskaan katsoa pitkään, kun sen edessä on aina kauhea ryysis. Vaikka koko museossa ei olisi muuten ristin sielua, niin Mona Lisan huoneessa on kymmeniä ihmisiä.

    Santtu naurahti.
    — Sä oot käynyt Pariisissa aiemminkin? Siis muutenkin kuin eilen vaan.
    — Joo, kolme kertaa. Yksi oli työreissu, kaksi muuta ihan lomamatkoja, tosin ne oli vähän lyhyitä, pidennettyjä viikonloppuja vain. Mutta Louvressa on tullut käytyä tosiaan parikin kertaa ennen tätä.

    Alkuruoka tuli pöytään, sitä ankanmaksaterriiniä paahtoleipien päälle viipaloituna. Se ei ehkä näyttänyt maailman houkuttelevimmalta annokselta, mutta ankanmaksan kanssa ei voinut mennä pahasti vikaan, mikäli minulta kysyi.
    — Mä en ole varmaan koskaan syönyt ankanmaksaa, Santtu tunnusti ennen kuin haukkasi leipäänsä.
    — No kerta se on ensimmäinenkin.

    Ruoka todettiin hyväksi, sillä kaikki annokset kirvoittivat kehuja. Välillä unohdin miten paljon pidin ranskalaisista ravintoloista, niistä yksinkertaisista, usein edullisistakin paikoista, joista sai muutamaa suhteellisen konstailematonta annosta, mutta jotka olivat sitten herkullisia. Täytyy muistaa kiittää ex-pomoa erinomaisesta vihjeestä.

    — Pitäisköhän meidän lähteä takaisin sinne areenalle? Santtu kysyi kun pääsimme ulos ravintolasta.
    — Kyllä se varmaan hyvä olisi, sanoin salaa tyytyväisenä siitä, että hän ei ehdottomasti halunnut katsomaan Eiffel-tornia. Sinne oli kuitenkin muutaman kilometrin kävelymatka. Ei siis pitkä, mutta Louvren jälkeen minulle ainakin liikaa. Ja olihan Mona Lisa ja Seine nyt ainakin näytetty.

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8297

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 9
    Havahduin tokkuraisena turhan aikaisin aamulla. Kesti hetken verran muistaa, missä olin, miksi ja miksi päätä jomotti ja suussa maistui kissanpissa. Huolimatta hivenen kärsineestä olosta hymyilin kuitenkin itsekseni kun muistikuvat eiliseltä alkoivat palailla. Sitten pitikin sytyttää yöpöydän valo ja tarkistaa että olin omassa hotellihuoneessani. Kyllä. Huokasin helpotuksesta kun näin oli. Joku järki oli sentäs ollut matkassa.

    Nousin ylös hamuamaan särkylääkettä, vesipulloa ja eiliseltä jäänyttä välipalapatukkaa, jonka mutustelin lääkkeen painikkeeksi. Sitten kaivauduin vielä peittojen alle torkkumaan hetkeksi. Nukahdin uudestaan lähes saman tien.

    Illallinen Santun ja Kozlovien kanssa oli onnistunut. Anicelta ja Grigorilta sain kukkakimpun ja riimun. Olin yllättynyt ja iloinen, se oli kaunis ele. Jotenkin kukat tekivät illallisesta vielä juhlavamman. Erityisen iloinen olin siitä etteivät he olleet unohtaneet Santtuakaan, hänkin sai kukkien lisäksi Fifilleen sopivan riimun. Anice kertoi riimujen olevan hänen itse tekemiään. Se oli hieno ja tuplasti hienompi kun oli käsintehty. Arvostan aina sitä että joku osaa ja viitsii tehdä jotakin käsillään.

    Kozlovit lähtivät aikaisin nukkumaan, sillä heillähän olisi kaikilla edessä kisapäivä. Santtukaan ei valvonut myöhälle, sillä olimme sopineet että hän hoitaisi Mortin niin että minä saisin vapaapäivän. Minä siirryin ravintolasta baarin puolelle juomaan muutaman drinkin vielä ruuan ja samppanjan päälle. Baarissa kävi vilinää, siellä oli tietenkin muita ratsastajia, valmentajia, hoitajia ja muita, jotka kisaratsukoiden mukana liikkuivat. Sen lisäksi siellä oli expo-alueen myyjiä ja edustajia ja tietenkin myös ihan niitä, jotka nyt muuten vain sattuivat yöpymään tässä hotellissa eivätkä tienneet ratsastuskilpailuista mitään.

    Harva minut tunnisti ainakaan suoraan. Sen se tekee kun ratsastusvaatteiden sijaan päällä on pikkumusta ja korkeat korot. Päivän voittaja tai ei, yksin ei tarvinnut istua. Liihottelin seurasta ja seurueesta toiseen, flirttailin vähän jos sattui olemaan sopiva tilanne ja toivoin puolihuolimattomasti ettei flirtti osuisi kenenkään tutun puolisoon. Vaan ei sillä kai väliä, jos vähän juttelin ja siirryin sitten muualle.

    Paitsi sitten se illan viimeinen, minkä hän edes sanoi nimekseen? Adrian joku. Saksasta, ei ratsastanut mutta oli siellä expo-alueella esittelemässä ja myymässä jotakin ohjelmistoja, jos oikein muistin. En tiedä hymyilinkö vai irvistinkö, kun mielessä kävi ajatus että jahah, taas. No, eipä siinä, mukava tyyppi, oli kiva jutella pidemmänkin aikaa, mutta toivoin jotenkin etten törmäisi häneen uudestaan.

    Nousin sängystä ja raotin ikkunaverhoja. Aurinko pilkisteli pilvien raoista. Tänään minä menisin Pariisiin!

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8293

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 8
    Koko ilta sen voiton jälkeen oli yhtä härdelliä. Tutut ja tuntemattomatkin huikkailivat onnitteluita missä vain liikuinkin. Jouduin poseeraamaan kameroiden edessä Mortin kanssa. En tiedä mistä Santtu kaivoi jonkin kosteuspyyhkeen, jolla hän nopeasti sipaisi puhtaaksi Mortin suupielet ja ryntäiltä muutaman tahran. Samalla hän huitaisi ratsastustakkini hihasta pois jonkin roskan, oikaisi Mortin korvahupun ja oli sivussa ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Joku toimittajakin halusi esittää muutaman kysymyksen. Onneksi vaativa A oli näissä karkeloissa suhteellisen vähäpätöinen luokka, joten toivorikkaita toimittajia ei ollut enempää.

    Santtu hoiti Mortin huolellisesti sen jälkeen kun olimme päässeet eroon kaikista ylimääräisistä. Minä roikuin karsinan ovella juttelemassa sekä Santulle että Mortille. Olin vieläkin aivan pyörällä päästäni, mutta ah, niin tyytyväinen itseeni ja Morttiin ja koko maailmaan. Hoin vieläkin itselleni, ettei tämä voinut olla totta, mutta ruusuke karsinan ovessa kertoi muuta.

    Sovimme Santun ja Marshallin kanssa menevämme illalliselle hotellin ravintolaan. Marshallin vanhemmat kutsuin mukaan myös. Olinhan tavannut heidät Hopiavuoressa kertaalleen ja täällä jutellut enemmänkin heidän kanssaan, sillä molemmat kilpailivat huomenna.

    Vasta hotellihuoneessani, kun piti valmistautua illallista varten, avasin puhelimeni ja luin kaikki viestit. Niitähän nimittäin riitti! Kaikki, siis aivan kaikki olivat halunneet onnitella. Hymyilin puhelimelleni. Jaettu ilo oli kaksinkertainen ilo, niinhän nuo sanovat ja se on ihan totta.

    Harri oli lähettänyt kuvan samppanjapullosta ja lasista sen vieressä. Hän kertoi hankkivansa huomiseksi krapulan, mutta että oli sen arvoista. Nelly oli floodannut kymmeniä viestejä ja mitä pidemmälle luin, sen sekavammiksi viestit kävivät. Ymmärtäähän sen, sillä kyllä valmentajan nimi vilahteli aina jossakin. Hopiavuoressa oli muutenkin ollut melkoinen juhlahumu päällä kaikkien kynnelle kykenevien katsoessa streamia. Eilisen jälkeen kukaan ei uskaltanut odottaa erityisesti mitään eivätkä Marshallinkaan suoritukset tänään antaneet aihetta suurempiin aplodeihin ja sitten minä menen ja niittaan koko luokan. Hopiavuoren Whatapp-ryhmässä kävi kuhina myös, siellä asiaa kommentoivat ja onnittelivat kaikki nekin, jotka eivät olleet kisoja katsoneet suorana tai edes ihan tarkkaan tienneet, mistä oli kyse.

    Simon viesti nauratti, jos nyt en olisi nauranut silkasta onnesta ja tyytyväisyydestä jo muutenkin: ”Ehkä sun olis sittenkin kannattanut jättää tän päivän luokka väliin, niin olis muillakin ollut mahiksia :D”

    Kaverit olivat onnitelleet, varsinkin kun Helena oli tehnyt miehillekin selväksi, että 83 % on aivan huipputulos kouluratsastuksessa. Ja olihan voitto tietysti aina voitto. Äidiltä tuli pitkä rivi ruusu-emojeita. Anssin olin pyytänyt olemaan viestittelemättä ennen kisoja, vetosin siihen että halusin keskittyä rauhassa ja hän olikin ollut hiljaksiin, vaikka usein päivittäin jotakin kirjoittelimme. Nyt hän rikkoi hiljaisuuden onnittelemalla ja kehumalla meidän suoritustamme. Sekin lämmitti mieltä, sillä Anssi tiesi mistä puhui. Tiesin senkin, ettei hän kehunut vain imarrellakseen vaan että me olimme tehneet todellakin hyvän ohjelman.

    Markukselta tuli onnitteluviesti myös koko Otavan väen puolesta. Lisäksi hän vihjaisi, että Lauri ja Sofia aikoivat askarrella minulle onnittelukortit, jotka minun pitäisi hakea heti kun kotiutuisin. Sitten oli viestejä Vladimirilta, Pauliinalta, Sailalta ja monelta muultakin vanhalta tallitutulta.

    Vilkaisin kelloa ja totesin, että viestejä selatessa oli mennyt niin paljon aikaa, että minun piti kiirehtiä, jos aioin ehtiä sovittuna aikana ravintolaan. Riisuin ratsastusvaatteet ja tänään jätin ne kasoiksi lattialle. Nyt ei ollut enää väliä, urakka oli ohitse. Kävin nopeassa, mutta perusteellisessa suihkussa. Meikiksi riitti kosteusvoide, kulmageeli, ripsiväri ja huulipuna, sillä minä aioin säteillä tänään itse.

  • vastauksena käyttäjälle: Mortti #8292

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 7
    Siinä vaiheessa kun viimeinen pysähdys osui aivan nappiin, tasapainoon ja jalat tasan, mikäli nyt perstuntumalla pystyin jotakin päättelemään, tiesin että olimme tehneet vähintään kelvollisen suorituksen. Tai itse asiassa olimme tehneet ihan hemmetin hienon suorituksen, ainakin siihen nähden että se oli ensimmäinen vaativa A meille ikinä kisakentillä. Halasin Mortin kaulaa ratsastaessani pois kentältä ja saatoin tirauttaa muutaman onnen tai helpotuksen kyyneleenkin, sillä nyt se oli ohitse eivätkä eilisen haamut olleet jääneet kummittelemaan.

    Olin löytänyt jostain täksi päiväksi zenin. Minä mokasin jo eilen, joten tänään ei voisi käydä enää huonommin, ainakaan kovin paljon huonommin. Jos kävisi, se todennäköisesti johtuisi sitten jo jostain muusta kuin minusta. Tänään oli kaikki pelissä ja oli turha varmistella. Käsijarru pois päältä vain! Simon neuvoja noudattaen olin ainakin yrittänyt muistaa hengittää ja ratsastanut rohkeasti eteen. Mortti oli rauhallisempi kuin eilen, mutta sillä oli edelleen paukkuja jäljellä ja se tuntui verryttelyssä todella hyvältä. Saatoin hymyillä vielä ennen radalle ratsastamista Santun muistutukselle hengittämisestä.

    Heti radalta päästyäni jouduin kuolain- ja varustetarkastukseen. Sekin oli uutta näin isoissa kisoissa, että varusteet ja hevonen todella tarkistetaan radan jälkeen ihan niin kuin olympialaisissa. Stewardi pyyhkäisi valkealla liinalla Mortin suupielet ja kyljet nähdäkseen, oliko niissä verta. Olisipahan painajainen joutua tässä vaiheessa hylätyksi. Mutta onneksi niin ei käynyt, stewardi nyökkäsi että puhdasta on, saa mennä.

    — Mitä ne prosentit oli? kysyin Santulta heti kun pääsin tarkastuksesta ja jalkauduin satulasta. — Mä en kuullut kunnolla sitä kuulutusta.
    83 ja jotain prosentin osia päälle.
    — Mitä?
    — 83 prosenttia, Santtu sanoi naurahtaen äimistyneelle kysymykselleni. — Mä katoin noita tuloksia puhelimella, siellä on reaaliaikaisesti päivittyvät tuloslistat netissä. Seuraavalla on vain 80 prosenttia. Sä menit kirkkaasti kärkeen.

    Painoin käden suulleni, vaikka valkoinen ratsastushanska ei ollut lähellekään puhdas kämmenen puolelta.
    Ei. Voi. Olla. Totta.
    Siis olihan se hyvä rata, tiedän, mutta että näin hyvä? Oikeasti? Ei luoja, tajusin samalla että sijoittuisin myös. Olin neljänneksi viimeinen ratsastaja niin että vaikka kaikki loput menisivät minun edelle, olisin kuitenkin vähintään neljäs. Neljäs, neljäs! Ja 83 prosenttia, kyllä tuollaisen lukeman takia kannatti ulkomaille asti lähteä.

    — Tajuaksä että mä olen vähintään neljäs? sanoin Santulle.

    Tämä nyökytteli samalla kun kiinnitti suojia Mortille.
    — Niin olet. Niin että onneksi olkoon, se kaikki jännittäminen kannatti, Santun äänessä kaikui selvä innostus. — Mutta sä voit voittaakin, riippuu siitä miten nuo muut ratsukot pärjäävät.

    Nielaisin. Voitto tai edes sen mahdollisuus ei tullut mieleenkään. Minun tarkoituksenanihan oli vain olla mokaamatta kovin pahasti.

    Muutama ohikulkija huikkaili jo onnitteluita, varmaan ihan vain niiden hyvien prosenttien takia. Ei tässä nyt vielä voittajaa uskaltanut julistaa, koska ratsukoita oli muutama jäljellä. Leveästi hymyilevä Marsh saapasteli meidän luo. Häntä ei melkein tunnistanut kisavaatteissa, mutta sama se varmaan oli kenen tahansa kanssa. Ei kotona arkena käytetty puhtaanvalkeita ratsastushousuja ja napakasti istuvaa kisatakkia tai muutenkaan oltu niin viimeisen päälle puunattuja.

    — Pozdravljaju! huikkasi hän jo kaukaa onnittelut. — Ratsastit sitten järjettömän hyvän ohjelman, hän jatkoi suomeksi.
    — Kiitos, se tuntui menevän kyllä tosi hyvin, mutten meinannut uskoa että noin hyvät prosentit tulisi.
    — Se oli todella hieno ohjelma, Marshall toisti. — Rento. Näyttävä. Sä voitat. Käkiharju ratsasti äsken vähän päälle 60 prosenttia. Hän meni just minun edelle.

    Hymyilin Marshallille, sillä nimenomaan hänen kehunsa ja onnittelunsa tuntuivat tällä hetkellä kaikkein arvokkaimmilta. Hän sentään oli nähnyt radan livenä ja oli ratsastanut itsekin. Harmillista, että hänen ja Hakran suoritus ei ollut sujunut lähellekään niin hyvin kuin meidän. Olin sanonut muutaman lohduttavan sanan, mutta Marsh oli kuitannut sen lyhyesti sanoen että näin tänään, sellaista sattuu. Ei mitään samanlaista omassa huonommuudessa vellomista kuin minulla eilen. Ehkä se kisarutiini teki sen.

    — On siinä vielä pari muuta ratsukkoa jäljellä, sanoin vaatimattomasti.
    — Sinä voitat.

    Santtu lähti taluttelemaan Morttia verryttelyalueelle, jossa oli vielä viimeinen ratsukko odottamassa vuoroaan ja muita hevosia jäähdyttelemässä. Minä ja Marsh suuntasimme katsomon reunalle katsomaan kahta viimeistä kilpailijaa. Nyt alkoi oikein tuntua siltä kuin joka ainoa sisäelin pyörisi itsensä ympäri. Päähän eksyi vaivihkainen ajatus: ”Entä jos mä voitan… entä jos menen voittamaan koko luokan…”

    Sund ratsasti ulos ja kuuluttaja ilmoitti tuloksen, 65 prosenttia, joka tällä hetkellä riitti 16. sijaan. Marshall vilkaisi minua pukaten kyynärpäällään. Kyllä, minä osasin laskea. Minä olisin vähintään toinen. Se ei tuntunut todelliselta.

    Viimeinen ratsukko ratsasti radalle ja heti ohjelman alkupuolella hevonen säikähti jotakin, liekö sitten kameramies, kukkalaite vai näkikö se yleisössä jotakin. Ratsastaja sai hevosensa rauhoittumaan, mutta yhtä kaikki se oli iso virhe, vaikkakaan ei tahallinen.

    — Se meni siinä. Sä voitat, Marshall sihisi minulle. — Nyt mennään hakemaan hevonen, palkintojenjako on kohta.

    Onneksi oli Marsh neuvomassa, koska minähän en olisi pystynyt tekemään yhtään mitään järkevää. Korvissa kaikui kuulutus viimeisen ratsukon prosenteista ja sijoituksesta eikä mennyt kärkeen. Santtu oli kuunnellut kuulutuksia toisella korvalla myös ja toi kiireesti Mortin minun luokseni kun näki meidät. Marsh punttasi minut selkään ennen kuin tajusin itse edes mitään. Ainoa mitä pystyin varsinaisesti ajattelemaan oli että eihän näin voi käydä, kun kaiuttimista kuulutettiin luokkavoittajaksi “Sonia Tadistou et Mortalis, de Finlande”.

  • vastauksena käyttäjälle: Mortti #8286

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin epätoivon tiellä, osa 6
    Luokan jälkeen olin paennut hotellihuoneen suojiin. Santtu sai hoitaa Mortin, osasihan hän ja sen takia oli mukana. Sanoin vain että hän voi käydä syömässä ravintolassa illallisen huoneen laskuun.

    — Ei se nyt mun mielestä NOIN huonosti voinut mennä, valitin Simolle Zoomissa. Simo oli luvannut katsoa suoritukseni läpi ja antaa palautetta puhelimitse. Palautteen tarpeessa toden totta olin nyt. 60,9 % ja 22. sija! Olin likipitäen itkun partaalla pettymyksestä.

    — Joks sää oot itte nähny tuan vireon omasta ratsastuksestasi? Simo kysyi.
    — En ole vielä.
    — No, sittem mää kerron miten asia on: Mortti oli luotiviivan takana suurimman osan ajasta.
    — Täh? Miten se nyt niin? Kun eihän se nyt ikinä semmosta.
    — Sää pitelit sitä vähäl liikaa.
    — No kun se oli ollut vähän kuumana verryttelyssä. Ja mua jännitti. Ihan kamalasti.
    — Sen näki kyl ja jos ei olis nähny niin olis arvannut kumminkin. Muutenhan tua oli semmonen perusnätti ohjelma, pikkasen ehkä pisteet on alakanttiin, mutta torennäkösesti ne tuomarit rokotti siitä luotiviivasta.
    — Pitäsköhän mun nyt jättää se huomisen kisaluokka väliin? sanoin ihan tosissani.

    Toisesta päästä kuului pärskähdys, joka saattoi olla naurua tai jotakin paheksumista.
    — No torellakaan et jätä! Mää käsken sen Kozlovin potkia sua perseelle jos meinaat viä pualella sanallakaan tuammosta.
    — Mutta jos mä mokaan senkin?!
    — Sittes sää mokaat. Ei siihen maailma kaaru. Mutta jottet sää mokais, niin hengitä nyt ensteks siä satulassa. Se auttaa kummasti. Anna enemmän ohjaa niin ettet ratsasta käsijarru päällä ja rohkeesti eteen vaan. Jos se lähtee käsistä niin sitten se lähtee, muttem mää usko että lähtis.
    — Ainakaan pahasti, mutisin.
    — Niin. Nämä on vaan ratsastuskisat. Ja kyä se kato siitä, eihän teillä ole minkäänlaista rutiinia viä tähän hommaan.

    Simo ei sanonut lainkaan sitä, mitä itse ajattelin: että olin paska ratsastaja, joka kuvitteli itsestään liikoja ja jolla oli liian hyvä hevonen, jonka vain pilasin. Tiesin minä ettei se oikeasti ollut näin, mutta se pieni ääni istui silti sitkeästi olkapäällä ja kuiskutteli kaikenlaista pahaa korvaani. Miksi onkaan niin helppo uskoa kaikkea huonoa itsestään?

    Huolimatta Simon rohkaisevista ja luottavaisista sanoista valvoin silti yömyöhään ja pyörittelin kaikkea mahdollista mielessäni. Että voisinpa jotenkin teleportata itseni pois ja siirtyä ajassa taaksepäin sen verran että jättäisin sen kisaosallistumisen tekemättä. Ei tarvitsisi selittää koko maailmalle, että se meni nyt näin huonosti. Puhelimeen oli tullut viestejä, mutten halunnut lukea niitä. En varsinkaan mitään, mitä oli kirjoitettu Hopiavuoren Whatsappiin tai mitä Nelly oli sanonut.

    Sen sijaan näpyttelin Harrille viestin: ”Voiko sulle soittaa nyt?” En ehtinyt kuin henkeä vetää kun puhelin kilisi jo vaativasti. Harri oli varmaan odottanut viestiä tai jotakin koko päivän.

    Siinä puhelussa meni kauan, mutta jotenkin Harri sai valettua minuun uskoa siitä, että huominen oli uusi päivä ja että yksi epäonnistuminen ei ollut maailmanloppu. Eikä se sitä paitsi ollut epäonnistuminen, olipahan vain vähän tavanomaista ponnettomampi suoritus ja muut olivat olleet tosi hyviä. Ja että eka kertahan se oli ulkomailla kansainvälisissä kisoissa, niin että jos jännittikin niin sille oli todella hyvät syyt olemassa.

    Puhelun loputtua totesin että kello oli lähemmäs yksi paikallista aikaa ja minulla oli nälkä. Se nälkä oli hyvä merkki, se antoi toivoa. Onneksi hotellin alakerrassa oli pieni evästiski auki vuorokauden ympäri ja saatoin kipaista hakemassa itselleni croissantin ja hedelmillä lastatun leivoksen. Ah, Ranska.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #8374

    Sonja T.
    Valvoja

    Saakeli että minä repesin nauruun tuossa alussa. Hello joulupukkina! ”Soittava ja laulava pukki”, kukapa muu… Mutta saat kyllä Hellon kuulostamaan niin Hellolta tässä, että kateeksi käy. Nellyn myös, ei sillä. Että vaikka olet ollut kadoksissa pitkän aikaa, niin taidot on tallella ja teksti solahtaa Hopiavuoreen just eikä melkein! Ja Ean ja Gæsinkin olet napannut mukaan vielä.

    Sen paremmin en osaa tätä analysoida, mutta eiköhän Outi vielä solahda näppärästi takaisin Hopiavuoren elämään.

  • vastauksena käyttäjälle: Jannan pohdintoja #8369

    Sonja T.
    Valvoja

    Ihan ekana ajattelin, että hah, Janna otti Rasmuksen henkivartijaksi. Sillä mitä mieltä tahansa Nelly asiasta onkin, niin tuskin hän ns. vieraan läsnäollessa Jannan kimppuun hyökkää, vaikka ehkä tekisi mieli. Tässä ei puututa siihen, että tekikö Janna tämän tarkoituksella näin vai oliko se seurausta siitä, että Rasmus nyt vain sattui olemaan matkassa.

    Sitten seuraa rankkaa spekulaatiota! Nelly saattaa ehkä jopa osata arvostaa sitä seikkaa, että Janna ottaa näin asiakseen kertoa Nellylle ensimmäisenä (poislukien Marshall ja Niklas). Tämä siis siitä huolimatta, että Nellyn ensireaktio saattaa olla hyvinkin vihamielinen eikä Nelly välttämättä ota mitenkään avosylin vastaan tietoa Jannan raskaudesta. Mutta tunteitahan on monenlaisia aina liikkeellä ja Nellyllä varsinkin tässä tilanteessa.

    Mitä sitten tekstiin tulee, niin olen huono analysoimaan mitään (kaunokirjallisia) tekstejä, mutta jotenkin tämä tuntuu jotenkin… poikkeavalta. Se on hyvin selkeä ja raikas ja tosiaan erilainen kuin tavallisesti (en tarkoita, että aiemmat tekstisi olisivat epäselviä ja/tai tunkkaisia, koska eivät ole, mutta minulta on nyt adjektiivit hakusessa). En tiedä mitä olet tehnyt toisin ja oliko se vahinko vai kenties vain minun omassa päässäni, mutta tämä oli jotenkin tosi-tosi jouhea teksti lukea.

    Ja se mikä nauratti oli se, että ajattelin ensin että miten niin KAKSI pelottavinta sanaa, kolmehan niitä on: ”minä”, ”olen” ja ”raskaana”. Mutta kun pohjalaiselta kysyy, niin kaksi sanaahan siinä vain, ”minoon” ja ”raskaana”. Vähän niinkuin savolaiselta kysyisi että kuinka monta tavua on sanassa ”kolme” ja se vastaa ”kolome”.

  • vastauksena käyttäjälle: Vain Ean elämää #8366

    Sonja T.
    Valvoja

    Vitsit, Easta on muutenkin jäänyt tosi lämminhenkinen kuva ja tämä nyt vielä vain alleviivaa sitä. Tosin kyllähän sitä vahvasti tuodaan esille tuolla hahmon esittelyssäkin jo, ettei sen nyt niin pitäisi yllättää ketään. Mutta silti! Onhan toinen nyt kiltti kun käy naapurin vanhukselle kaupassa.

    Ja perheilta on hyvä idea, luulen että moni varmasti hyötyisi siitä ihan virtuaalimaailman ulkopuolellakin. Pizzaa, limpparia ja leffa, kuulostaa just sopivan rennolta. Ikävä tuo äiti, joka niistä luistaa, mutta onhan Ean äidistä saatu muutenkin jo hieman nuiva vaikutelma. Kiireinen business-woman. Onneksi sentään isä tuntuu olevan vähän toista maata. Silti tässä tekstissä on pääpiirteissään lämmin tunnelma, mutta se viilenee kyllä loppua kohti ihan selvästi.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8352

    Sonja T.
    Valvoja

    Siis mitä ihmettä Niklas 😀 ”Mää putosin sängystä aamuyöstä enkä jaksanut nousta”. Voi morjes. Ihana aamuhetki muuten kun ei ole huolen häivää eikä kiirettä mihinkään. Ja ihanaa myös se, että Niklas haluaa takaisin tallille ja hevosia palluttamaan ja ratsastamaankin ja että jos Marsh sattuisi hankkimaan vuoniksen niin Niklas voisi omia sen sitten. Tosi hieno juttu että palo hevosten pariin on säilynyt kaikesta huolimatta ja että Marsh on apuna, vaikka hänellä osittain vähän omat intressit onkin asian suhteen. Kuitenkin Marsh on tarpeeksi rehellinen itselleen myöntääkseen sen.

  • vastauksena käyttäjälle: Outin ajatuksia #8350

    Sonja T.
    Valvoja

    Ai niin, autokorjaamon Tuomo! Nostalgiaa, nostalgiaa, hyvä että joku vielä muistaa vaikka itsekin siihen tartuin silloin. (Uusille naamoille pari linkkiä, jos kiinnostaa enempi nuo Outinkin mainitsemat ikävät jutut. Ne liittyivät pääosin Heliin, mutta minäkin niitä kommentoin pari kertaa: 27.7.19, 4.9.19, 21.12.19 ja 30.12.19). Vaikka ei sillä, ei sitä Tuomoa varsinaisesti mielellään muistele, noin niinkuin hahmona…

    Tässäpä tuli nyt näitä Outin ja hänen perheensä kuulumisia kerrakseen. Että oikein loma-asuntoa on pykätty pystyyn sitten! Outia ei käy kateeksi sinänsä kuitenkaan, kun se on ihan yleismaailmallinen ilmiö että vanhemmat pitää lapsiaan aina ihan taaperoina, vaikka nämä olisivat miten vanhoja tahansa ja sitten sitä huomaa itsekin taantuvansa teini-ikäiseksi vanhempien seurassa. Kyllähän Outille pitäisi saada hevonen, jos ei muuta niin hoitohevonen nyt ainakin Hopiavuoresta. Harmi että se Salieri lähti pois nyt, siinähän olisi ollut jo vanha tuttu ratsu ja tiedä vaikka olisin usuttanut Outin kisaamaankin 🙂

  • vastauksena käyttäjälle: Gæs #8337

    Sonja T.
    Valvoja

    Aamu on vielä pikkuisen vieras tyyppi minulle, mutta silti tuntuu että olet saanut sen hyvin oikean oloiseksi tässä tekstissä. Jotenkin on tuntunut siltä, että nämä suunnilleen samanikäiset ja samaan aikaan Hopiavuoreen tulleet Aamu ja Ea olisivat hyvä parivaljakko ja tämä teksti nyt kyllä alleviivaa sitä. Muutenkin tämä on tosi lämminhenkinen ja tunnelmallinen tarina. Vähän Ea pohtii noita kenties synkempiä asioita tuossa lopussa, mutta niistä noustaan äkkiä takaisin taas positiivisen puolelle, kun Aamu ehdottaa ravia. Ea tuntuu jotenkin tosi positiiviselta tyypiltä tässä tarinassa ja itse asiassa vähän tuossa edellisessäkin. Kaikki ei ole täydellistä, koska milloin nyt olisi, mutta lasi on silti enemmän täysi kuin tyhjä.

  • vastauksena käyttäjälle: Gæs #8336

    Sonja T.
    Valvoja

    Herneet tuulenhuuhtomien korvien välissä! 😀
    Enpäs tiedä miksi tämä on jäänyt kommentoimatta, vaikka on niin kiva teksti. Tykkään noista pienistä yksityiskohdista, kuten islantilaisvillapaita tölttäävine issikoineen, taivaansininen riimu, kun ne tuovat semmoista tiettyä… miten minä nyt sanoisin, uskottavuutta tai jotakin. Eihän lukijan sinänsä tarvitse tietää että se riimu on nimenomaan taivaansininen, mutta se kuitenkin kertoo jotakin siitä riimusta ihan tarkkaan, ettei se ole vain pelkkä geneerinen riimu. En tiedä mikä siinä on, mutta minä ilahdun tällaisista aina tai ainakin silloin jos niitä yksityiskohtia ei ole ripoteltu tuskaksi asti, kuten itse mielelläni haluaisin aina teksteissäni tehdä.
    Ja ihana Gæs! Tästä tulee mieleen juuri sellainen ilkikurinen poni (joo tiedän, ei issikka ole poni), jolla on rutkasti pilkettä silmäkulmassa ja joka järjestelee kaikenlaisia kolttosia ehtiessään.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8330

    Sonja T.
    Valvoja

    Oi että. Noihin kisasuunnitelmiin ei oikein sovellu Hopiavuori kaikkineen eikä ehkä Niklaskaan, joten siinäpä Marshallilla pohdittavaa kerrakseen, että mitä uhraa ja minkä asian vuoksi.
    Mutta voi että Stanimir on upea! Kuolasin sitä jo muutenkin (vähän siinä yhdessä tekstissäkin), mutta jos se jotenkin sattuisi katoamaan kisojen päätyttyä, Sonjalta kannattaisi kysyä asiaa 🙂

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #8308

    Sonja T.
    Valvoja

    Tällainen mystinen jouluhiippari on kyllä tervetullut (takaisin)!

  • vastauksena käyttäjälle: Barnum ja Stanimir #8300

    Sonja T.
    Valvoja

    No niin, tulihan sieltä se voittokin! Hopiavuoresta on kova tiimi kyllä, kaikkien epäonnistumisten jälkeen on pokattu pari luokkavoittoa. Kyllä kannatti lähteä Ranskaan asti. Eniten mieltä lämmittää tässä tarinassa kuitenkin Santtu ja sen ottaminen mukaan.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #8291

    Sonja T.
    Valvoja

    Ei se ainakaan minua haittaa vaikkei niin paljon ehtisikään kirjoittaa! Tärkeintä on että tietää Santun olevan mukana, niin minä voin sitten kirjoittaa ainakin. Ja kyllä, huolimatta omasta kisastressistään Sonja on taatusti kiinnostunut issikkakisoistakin, kun ei niistä juurikaan mitään tiedä. Tuo Fifin ja Santun kuva on kyllä överisöpö <3

Esillä 25 viestiä, 376 - 400 (kaikkiaan 903)