[Sonja T.Valvoja]

Status-update erikseen:
Sonja lähtee joulunalusviikolla 21.12.21 kolmeksi viikoksi Torontoon Harrin luo ja palailee sieltä loppiaisen jälkeen 12.1.22. Mortti on tämän aikaa lomalla, mutta sillä on joku random-hoitaja (ellei joku Hopiavuoren porukasta ilmoittaudu vapaaehtoiseksi), joka pitää huolen ettei työnarkomaani tylsisty liikaa.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 12
Istuimme Marshallin, Anicen ja Santun kanssa kuin tatit katsomossa, kun Grigori ratsasti kentälle.
— Niin tuo on se sama hevonen, minkä kanssa sä ratsastit torstaina sen interin? kysyin samalla kun rapistelin ryttyyn painunutta käsiohjelmaani.
— Joo, Stanimir.
— Se on hieno hevonen, sanoin ja katsoin sen tietoja tarkemmin käsiohjelmasta. — Hetkinen, onko se siis orlovravuri? Tässä lukee että orlov.
— Kyllä se on. Ei sitä koskaan olla ravuriksi edes aiottu, pelkkä ratsu se on ollut varsasta lähtien. Mutta nyt hiljaa, isä aloittaa.

Tuijotimme silmä kovana Grigorin ratsastusta. Tai no, minä tuijotin sitä hevosta. Se oli yhden sortin unelmahevonen. En osannut sanoa mikä siinä niin viehätti, mutta olin kiinnittänyt huomiota siihen jo aiemmin, kun Marsh sillä ratsasti. Siinä oli jotakin, jotakin… Ehkä vähän jotain samaa kuin Mortissa, huomasin. Niillä oli samankaltainen ilme ja olemus. Ei vaikea, ei tulinenkaan, ei varsinaisesti edes haastava. Hain ja hain mielessäni sopivaa adjektiivia enkä keksinyt. Jotenkin siitä tuli mieleen että hevonen katsoi ihmistä samalta tasolta, että se ei ollut automaattisesti nöyrä, mutta taipuisa kuitenkin jos ihmisen kanssa kemiat kohtasivat. Oliko se nöyryys sitten puoliveristen ominaisuus, en tiennyt. Monet puoliveriset näyttivät kyllä juurikin nöyriltä, Salierikin, kun taas esimerkiksi Mortissa oli enemmän… en tiedä, ehkä sitä voisi sanoa luonteeksi. Ehkä Stanimirinkin kohdalla oli näin.

Olin niin ajatuksissani, että säpsähdin kun aplodit räjähtivät. Olin tuijottanut ratsukkoa ja nähnyt erityisen hienot siksakit, piaffit ja passaget, mutten oikein tajunnut niitä. Marsh ja Anice hurrasivat kun tulokset tulivat valotaululle näkyviin: 84,500 %. Se oli kova tulos ja yhdyin aplodeihin täydestä sydämestäni.

— Oli hyvä suoritus, sanoi Marsh. — Stanimir ei ole helppo ratsastettava, osan siitä tekee se rotu ja rakenne, mutta sitten kun kaikki on kohdillaan niin se on… miten sitä sanotaan? Vaikea voittaa.

Oletin Marshallin ja Anicen haluavan lähteä verryttelyalueelle onnittelemaan Grigoria, mutta eivät he. Grigorilla oli joka tapauksessa kiire, koska hänellä olisi vielä yksi hevonen luokassa, Oliver. Jäimme siis jännittämään vielä.

— Nyt pitää sitten jännittää vielä huominen finaalikin. Ei paha!

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 11
Perjantai-iltana olivat ne illalliset kilpa-areenan ravintolatiloissa. Nähdäkseni sinne olivat tulossa jotakuinkin kaikki, sillä kenen kanssa ikinä olikaan asiasta puhuttu, kaikki sanoivat hankkineensa itselleen illalliskortin ja koko seurue oli tulossa myös. Niinpä sitten hankin minäkin. Yksin ei tarvinnut olla, sillä Marshall vanhempineen tulivat sinne myös. Heillä oli nyt omaakin juhlimisen aihetta, sillä torstaina Marsh oli voittanut nyt sitten vaativassa A:ssa ja Grigori sijoittunut interissä toiseksi hienoilla prosenteilla. Niille kannatti kilistelläkin.

Ei sillä että Kozloveita seuraksi olisi tarvittu. Olimme vasta alkumaljoja siemailemassa ennen pöytään asettumista, kun huomasin tutun hahmon lähistöllä. En ehtinyt kääntää katsettani edes pois kun Adrian huomasi minut, nosti kättään tunnistamisen merkiksi ja lähti tulemaan kohti. Pahus! Juuri näin ei pitänyt käydä. Mietin sekunnin sadasosan pitäisikö yrittää ujuttautua Marshin kainaloon ja esittää olevamme pariskunta. Santtu ainakin oli liian nuori ja Grigori taas liian vanha sekä liian selvästi Anicen puoliso. Mutta Marsh-raukka joutuisi kyllä pahasti yllätetyksi, jos nyt äkkiä ja ilman mitään vinkkiä tarrautuisin hänen käsipuoleensa. Ja muutenkin… Esitys ei olisi ehkä kovin uskottava jos toinen ei tiennyt edes juonta.

Vaan mitäpä väliä sillä oli, jos törmäsin Adrianiin uudestaan. En minä mitään ollut hänelle luvannut enkä lupaisi vastakaan, mutta jos hän halusi tulla vaihtamaan pari sanaa, niin tokko se ketään haittaisi. Tervehdin hymyillen eikä hän viitannut mitenkään siihen, että olin keskiviikkoiltana lähtenyt vähän puolisalaa. Jotta minunkaan ei tarvitsisi siihen puuttua, esittelin Adrianin muulle seurueelle. Kozlovit saivat ajatella mitä halusivat Adrianista, voisin aina vedota siihen että mies oli puolituttu jo entuudestaan. Ei se mikään varsinainen vale ollut.

Kuten olin arvellut ja salaa niin toivonutkin, Grigori ja varsinkin Anice ottivat small talkin haltuunsa eikä mitään noloa hetkeä tullut. Siinä samalla selvisi paljon myös siitä, mitä softaa Adrian oli täällä esittelemässä. Olihan siitä olut keskiviikkona puhetta, mutta muistikuvat olivat rahtusen huterat. Nyt minun ei tarvinnut kysellä ihan kaikkea uudestaan.

Kun oli aika siirtyä pöytiin, Adrian kumartui vaivihkaa puoleeni ja kysyi saksaksi, että mahtaisiko hän saada minusta pöytäseuraa, sillä hänellä ei seuralaista tai edes seuruetta ollut. Mietin sekunnin ja sanoin sen käyvän. Adrian tarjosi minulle käsivartensa herrasmiehen tavoin.

Jatko-osa löytyy blogista.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Jatko-osa

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 10
Istahdimme pienen ravintolan pöytään Santun kanssa. Tuntui ihanalta istahtaa alas, sillä Louvre toden totta kävi jalkojen päälle vaikkemme olleet edes yrittäneet kiertää siellä kuin valikoituja kohteita. Ajattelin kauhulla sitä hetkeä, kun pitäisi taas nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Lisäksi meillä molemmilla oli ostoksia kannettavana. Louvren museokaupat olivat nimittäin oivia paikkoja ostaa tuliaisia ja joulun lähestyessä myös lahjoja.

Tarjoilija toi kivennäisvettä ja kertoi päivän ruokalistan olevan kirjoitettuna liitutaululle kassan viereen. Kiitin ranskaksi ja aloin suomentaa Santulle ruokalistaa.
— Aaa, joku salaatti toi crudités. Sipulikeitto, gratinoitu tai jotain… Ankanmaksaterriini. Maalaispatee. Nämä ovat siis alkuruokia. Otetaan varmaan kolme ruokalajia, vai mitä? Pääruokia on sit päivän kala, pihvi ja ranskalaiset, kanaa ja jotakin porkkana-asiaa. Jälkiruokana on näköjään vain päärynägratiini tai sitten talon jäätelö.
— Mmm, mitähän sitä ottaisi…

Heti kun tämä kisamatka varmistui, panin sosiaalisen median töihin ja kyselin suosituksia varsinkin Pariisin ravintoloista. Entinen tiimiesimieheni Nokialta oli asunut nyt jo kymmenkunta vuotta Pariisin liepeillä ranskalaisen vaimonsa kanssa ja sain häneltä useampiakin hyvältä kuulostavia vinkkejä. Parhaalta vaikutti tämä missä nyt olimme: ”Tää on suht lähellä Louvrea, mutta turistit ei löydä sinne eikä kaikki paikallisetkaan kun se on semmosella hämärän näköisellä sisäpihalla, jonne pitää osata erikseen mennä. Bistro-tyyppinen, tarjoilee suht perinteistä ranskalaista ja kaikki on ollut tähän mennessä hyvää. Torstait on crêpe-päiviä.”

Tein tilauksen meille molemmille, sillä puhuin auttavaa turistiranskaa. Minä otin terriiniä, päivän kalan ja päärynägratiinin. Santtu halusi saman alku- ja jälkiruuan, mutta pääruuaksi hän valitsi kanan. Tilasin itselleni myös lasillisen talon viiniä.

— Sä olit kyllä oikeassa, se Mona Lisa oli vähän pettymys, Santtu naurahti.
— Joo, onhan se vähän pieni.
— Jotenkin sitä kuvitteli että se olisi tosiaan isompi, mutta on nyt nähty kuitenkin.
— Se on hieno maalaus, mutta sitä ei ehdi koskaan katsoa pitkään, kun sen edessä on aina kauhea ryysis. Vaikka koko museossa ei olisi muuten ristin sielua, niin Mona Lisan huoneessa on kymmeniä ihmisiä.

Santtu naurahti.
— Sä oot käynyt Pariisissa aiemminkin? Siis muutenkin kuin eilen vaan.
— Joo, kolme kertaa. Yksi oli työreissu, kaksi muuta ihan lomamatkoja, tosin ne oli vähän lyhyitä, pidennettyjä viikonloppuja vain. Mutta Louvressa on tullut käytyä tosiaan parikin kertaa ennen tätä.

Alkuruoka tuli pöytään, sitä ankanmaksaterriiniä paahtoleipien päälle viipaloituna. Se ei ehkä näyttänyt maailman houkuttelevimmalta annokselta, mutta ankanmaksan kanssa ei voinut mennä pahasti vikaan, mikäli minulta kysyi.
— Mä en ole varmaan koskaan syönyt ankanmaksaa, Santtu tunnusti ennen kuin haukkasi leipäänsä.
— No kerta se on ensimmäinenkin.

Ruoka todettiin hyväksi, sillä kaikki annokset kirvoittivat kehuja. Välillä unohdin miten paljon pidin ranskalaisista ravintoloista, niistä yksinkertaisista, usein edullisistakin paikoista, joista sai muutamaa suhteellisen konstailematonta annosta, mutta jotka olivat sitten herkullisia. Täytyy muistaa kiittää ex-pomoa erinomaisesta vihjeestä.

— Pitäisköhän meidän lähteä takaisin sinne areenalle? Santtu kysyi kun pääsimme ulos ravintolasta.
— Kyllä se varmaan hyvä olisi, sanoin salaa tyytyväisenä siitä, että hän ei ehdottomasti halunnut katsomaan Eiffel-tornia. Sinne oli kuitenkin muutaman kilometrin kävelymatka. Ei siis pitkä, mutta Louvren jälkeen minulle ainakin liikaa. Ja olihan Mona Lisa ja Seine nyt ainakin näytetty.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 9
Havahduin tokkuraisena turhan aikaisin aamulla. Kesti hetken verran muistaa, missä olin, miksi ja miksi päätä jomotti ja suussa maistui kissanpissa. Huolimatta hivenen kärsineestä olosta hymyilin kuitenkin itsekseni kun muistikuvat eiliseltä alkoivat palailla. Sitten pitikin sytyttää yöpöydän valo ja tarkistaa että olin omassa hotellihuoneessani. Kyllä. Huokasin helpotuksesta kun näin oli. Joku järki oli sentäs ollut matkassa.

Nousin ylös hamuamaan särkylääkettä, vesipulloa ja eiliseltä jäänyttä välipalapatukkaa, jonka mutustelin lääkkeen painikkeeksi. Sitten kaivauduin vielä peittojen alle torkkumaan hetkeksi. Nukahdin uudestaan lähes saman tien.

Illallinen Santun ja Kozlovien kanssa oli onnistunut. Anicelta ja Grigorilta sain kukkakimpun ja riimun. Olin yllättynyt ja iloinen, se oli kaunis ele. Jotenkin kukat tekivät illallisesta vielä juhlavamman. Erityisen iloinen olin siitä etteivät he olleet unohtaneet Santtuakaan, hänkin sai kukkien lisäksi Fifilleen sopivan riimun. Anice kertoi riimujen olevan hänen itse tekemiään. Se oli hieno ja tuplasti hienompi kun oli käsintehty. Arvostan aina sitä että joku osaa ja viitsii tehdä jotakin käsillään.

Kozlovit lähtivät aikaisin nukkumaan, sillä heillähän olisi kaikilla edessä kisapäivä. Santtukaan ei valvonut myöhälle, sillä olimme sopineet että hän hoitaisi Mortin niin että minä saisin vapaapäivän. Minä siirryin ravintolasta baarin puolelle juomaan muutaman drinkin vielä ruuan ja samppanjan päälle. Baarissa kävi vilinää, siellä oli tietenkin muita ratsastajia, valmentajia, hoitajia ja muita, jotka kisaratsukoiden mukana liikkuivat. Sen lisäksi siellä oli expo-alueen myyjiä ja edustajia ja tietenkin myös ihan niitä, jotka nyt muuten vain sattuivat yöpymään tässä hotellissa eivätkä tienneet ratsastuskilpailuista mitään.

Harva minut tunnisti ainakaan suoraan. Sen se tekee kun ratsastusvaatteiden sijaan päällä on pikkumusta ja korkeat korot. Päivän voittaja tai ei, yksin ei tarvinnut istua. Liihottelin seurasta ja seurueesta toiseen, flirttailin vähän jos sattui olemaan sopiva tilanne ja toivoin puolihuolimattomasti ettei flirtti osuisi kenenkään tutun puolisoon. Vaan ei sillä kai väliä, jos vähän juttelin ja siirryin sitten muualle.

Paitsi sitten se illan viimeinen, minkä hän edes sanoi nimekseen? Adrian joku. Saksasta, ei ratsastanut mutta oli siellä expo-alueella esittelemässä ja myymässä jotakin ohjelmistoja, jos oikein muistin. En tiedä hymyilinkö vai irvistinkö, kun mielessä kävi ajatus että jahah, taas. No, eipä siinä, mukava tyyppi, oli kiva jutella pidemmänkin aikaa, mutta toivoin jotenkin etten törmäisi häneen uudestaan.

Nousin sängystä ja raotin ikkunaverhoja. Aurinko pilkisteli pilvien raoista. Tänään minä menisin Pariisiin!

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 8
Koko ilta sen voiton jälkeen oli yhtä härdelliä. Tutut ja tuntemattomatkin huikkailivat onnitteluita missä vain liikuinkin. Jouduin poseeraamaan kameroiden edessä Mortin kanssa. En tiedä mistä Santtu kaivoi jonkin kosteuspyyhkeen, jolla hän nopeasti sipaisi puhtaaksi Mortin suupielet ja ryntäiltä muutaman tahran. Samalla hän huitaisi ratsastustakkini hihasta pois jonkin roskan, oikaisi Mortin korvahupun ja oli sivussa ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Joku toimittajakin halusi esittää muutaman kysymyksen. Onneksi vaativa A oli näissä karkeloissa suhteellisen vähäpätöinen luokka, joten toivorikkaita toimittajia ei ollut enempää.

Santtu hoiti Mortin huolellisesti sen jälkeen kun olimme päässeet eroon kaikista ylimääräisistä. Minä roikuin karsinan ovella juttelemassa sekä Santulle että Mortille. Olin vieläkin aivan pyörällä päästäni, mutta ah, niin tyytyväinen itseeni ja Morttiin ja koko maailmaan. Hoin vieläkin itselleni, ettei tämä voinut olla totta, mutta ruusuke karsinan ovessa kertoi muuta.

Sovimme Santun ja Marshallin kanssa menevämme illalliselle hotellin ravintolaan. Marshallin vanhemmat kutsuin mukaan myös. Olinhan tavannut heidät Hopiavuoressa kertaalleen ja täällä jutellut enemmänkin heidän kanssaan, sillä molemmat kilpailivat huomenna.

Vasta hotellihuoneessani, kun piti valmistautua illallista varten, avasin puhelimeni ja luin kaikki viestit. Niitähän nimittäin riitti! Kaikki, siis aivan kaikki olivat halunneet onnitella. Hymyilin puhelimelleni. Jaettu ilo oli kaksinkertainen ilo, niinhän nuo sanovat ja se on ihan totta.

Harri oli lähettänyt kuvan samppanjapullosta ja lasista sen vieressä. Hän kertoi hankkivansa huomiseksi krapulan, mutta että oli sen arvoista. Nelly oli floodannut kymmeniä viestejä ja mitä pidemmälle luin, sen sekavammiksi viestit kävivät. Ymmärtäähän sen, sillä kyllä valmentajan nimi vilahteli aina jossakin. Hopiavuoressa oli muutenkin ollut melkoinen juhlahumu päällä kaikkien kynnelle kykenevien katsoessa streamia. Eilisen jälkeen kukaan ei uskaltanut odottaa erityisesti mitään eivätkä Marshallinkaan suoritukset tänään antaneet aihetta suurempiin aplodeihin ja sitten minä menen ja niittaan koko luokan. Hopiavuoren Whatapp-ryhmässä kävi kuhina myös, siellä asiaa kommentoivat ja onnittelivat kaikki nekin, jotka eivät olleet kisoja katsoneet suorana tai edes ihan tarkkaan tienneet, mistä oli kyse.

Simon viesti nauratti, jos nyt en olisi nauranut silkasta onnesta ja tyytyväisyydestä jo muutenkin: ”Ehkä sun olis sittenkin kannattanut jättää tän päivän luokka väliin, niin olis muillakin ollut mahiksia :D”

Kaverit olivat onnitelleet, varsinkin kun Helena oli tehnyt miehillekin selväksi, että 83 % on aivan huipputulos kouluratsastuksessa. Ja olihan voitto tietysti aina voitto. Äidiltä tuli pitkä rivi ruusu-emojeita. Anssin olin pyytänyt olemaan viestittelemättä ennen kisoja, vetosin siihen että halusin keskittyä rauhassa ja hän olikin ollut hiljaksiin, vaikka usein päivittäin jotakin kirjoittelimme. Nyt hän rikkoi hiljaisuuden onnittelemalla ja kehumalla meidän suoritustamme. Sekin lämmitti mieltä, sillä Anssi tiesi mistä puhui. Tiesin senkin, ettei hän kehunut vain imarrellakseen vaan että me olimme tehneet todellakin hyvän ohjelman.

Markukselta tuli onnitteluviesti myös koko Otavan väen puolesta. Lisäksi hän vihjaisi, että Lauri ja Sofia aikoivat askarrella minulle onnittelukortit, jotka minun pitäisi hakea heti kun kotiutuisin. Sitten oli viestejä Vladimirilta, Pauliinalta, Sailalta ja monelta muultakin vanhalta tallitutulta.

Vilkaisin kelloa ja totesin, että viestejä selatessa oli mennyt niin paljon aikaa, että minun piti kiirehtiä, jos aioin ehtiä sovittuna aikana ravintolaan. Riisuin ratsastusvaatteet ja tänään jätin ne kasoiksi lattialle. Nyt ei ollut enää väliä, urakka oli ohitse. Kävin nopeassa, mutta perusteellisessa suihkussa. Meikiksi riitti kosteusvoide, kulmageeli, ripsiväri ja huulipuna, sillä minä aioin säteillä tänään itse.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 7
Siinä vaiheessa kun viimeinen pysähdys osui aivan nappiin, tasapainoon ja jalat tasan, mikäli nyt perstuntumalla pystyin jotakin päättelemään, tiesin että olimme tehneet vähintään kelvollisen suorituksen. Tai itse asiassa olimme tehneet ihan hemmetin hienon suorituksen, ainakin siihen nähden että se oli ensimmäinen vaativa A meille ikinä kisakentillä. Halasin Mortin kaulaa ratsastaessani pois kentältä ja saatoin tirauttaa muutaman onnen tai helpotuksen kyyneleenkin, sillä nyt se oli ohitse eivätkä eilisen haamut olleet jääneet kummittelemaan.

Olin löytänyt jostain täksi päiväksi zenin. Minä mokasin jo eilen, joten tänään ei voisi käydä enää huonommin, ainakaan kovin paljon huonommin. Jos kävisi, se todennäköisesti johtuisi sitten jo jostain muusta kuin minusta. Tänään oli kaikki pelissä ja oli turha varmistella. Käsijarru pois päältä vain! Simon neuvoja noudattaen olin ainakin yrittänyt muistaa hengittää ja ratsastanut rohkeasti eteen. Mortti oli rauhallisempi kuin eilen, mutta sillä oli edelleen paukkuja jäljellä ja se tuntui verryttelyssä todella hyvältä. Saatoin hymyillä vielä ennen radalle ratsastamista Santun muistutukselle hengittämisestä.

Heti radalta päästyäni jouduin kuolain- ja varustetarkastukseen. Sekin oli uutta näin isoissa kisoissa, että varusteet ja hevonen todella tarkistetaan radan jälkeen ihan niin kuin olympialaisissa. Stewardi pyyhkäisi valkealla liinalla Mortin suupielet ja kyljet nähdäkseen, oliko niissä verta. Olisipahan painajainen joutua tässä vaiheessa hylätyksi. Mutta onneksi niin ei käynyt, stewardi nyökkäsi että puhdasta on, saa mennä.

— Mitä ne prosentit oli? kysyin Santulta heti kun pääsin tarkastuksesta ja jalkauduin satulasta. — Mä en kuullut kunnolla sitä kuulutusta.
— 83 ja jotain prosentin osia päälle.
— Mitä?
— 83 prosenttia, Santtu sanoi naurahtaen äimistyneelle kysymykselleni. — Mä katoin noita tuloksia puhelimella, siellä on reaaliaikaisesti päivittyvät tuloslistat netissä. Seuraavalla on vain 80 prosenttia. Sä menit kirkkaasti kärkeen.

Painoin käden suulleni, vaikka valkoinen ratsastushanska ei ollut lähellekään puhdas kämmenen puolelta.
Ei. Voi. Olla. Totta.
Siis olihan se hyvä rata, tiedän, mutta että näin hyvä? Oikeasti? Ei luoja, tajusin samalla että sijoittuisin myös. Olin neljänneksi viimeinen ratsastaja niin että vaikka kaikki loput menisivät minun edelle, olisin kuitenkin vähintään neljäs. Neljäs, neljäs! Ja 83 prosenttia, kyllä tuollaisen lukeman takia kannatti ulkomaille asti lähteä.

— Tajuaksä että mä olen vähintään neljäs? sanoin Santulle.

Tämä nyökytteli samalla kun kiinnitti suojia Mortille.
— Niin olet. Niin että onneksi olkoon, se kaikki jännittäminen kannatti, Santun äänessä kaikui selvä innostus. — Mutta sä voit voittaakin, riippuu siitä miten nuo muut ratsukot pärjäävät.

Nielaisin. Voitto tai edes sen mahdollisuus ei tullut mieleenkään. Minun tarkoituksenanihan oli vain olla mokaamatta kovin pahasti.

Muutama ohikulkija huikkaili jo onnitteluita, varmaan ihan vain niiden hyvien prosenttien takia. Ei tässä nyt vielä voittajaa uskaltanut julistaa, koska ratsukoita oli muutama jäljellä. Leveästi hymyilevä Marsh saapasteli meidän luo. Häntä ei melkein tunnistanut kisavaatteissa, mutta sama se varmaan oli kenen tahansa kanssa. Ei kotona arkena käytetty puhtaanvalkeita ratsastushousuja ja napakasti istuvaa kisatakkia tai muutenkaan oltu niin viimeisen päälle puunattuja.

— Pozdravljaju! huikkasi hän jo kaukaa onnittelut. — Ratsastit sitten järjettömän hyvän ohjelman, hän jatkoi suomeksi.
— Kiitos, se tuntui menevän kyllä tosi hyvin, mutten meinannut uskoa että noin hyvät prosentit tulisi.
— Se oli todella hieno ohjelma, Marshall toisti. — Rento. Näyttävä. Sä voitat. Käkiharju ratsasti äsken vähän päälle 60 prosenttia. Hän meni just minun edelle.

Hymyilin Marshallille, sillä nimenomaan hänen kehunsa ja onnittelunsa tuntuivat tällä hetkellä kaikkein arvokkaimmilta. Hän sentään oli nähnyt radan livenä ja oli ratsastanut itsekin. Harmillista, että hänen ja Hakran suoritus ei ollut sujunut lähellekään niin hyvin kuin meidän. Olin sanonut muutaman lohduttavan sanan, mutta Marsh oli kuitannut sen lyhyesti sanoen että näin tänään, sellaista sattuu. Ei mitään samanlaista omassa huonommuudessa vellomista kuin minulla eilen. Ehkä se kisarutiini teki sen.

— On siinä vielä pari muuta ratsukkoa jäljellä, sanoin vaatimattomasti.
— Sinä voitat.

Santtu lähti taluttelemaan Morttia verryttelyalueelle, jossa oli vielä viimeinen ratsukko odottamassa vuoroaan ja muita hevosia jäähdyttelemässä. Minä ja Marsh suuntasimme katsomon reunalle katsomaan kahta viimeistä kilpailijaa. Nyt alkoi oikein tuntua siltä kuin joka ainoa sisäelin pyörisi itsensä ympäri. Päähän eksyi vaivihkainen ajatus: ”Entä jos mä voitan… entä jos menen voittamaan koko luokan…”

Sund ratsasti ulos ja kuuluttaja ilmoitti tuloksen, 65 prosenttia, joka tällä hetkellä riitti 16. sijaan. Marshall vilkaisi minua pukaten kyynärpäällään. Kyllä, minä osasin laskea. Minä olisin vähintään toinen. Se ei tuntunut todelliselta.

Viimeinen ratsukko ratsasti radalle ja heti ohjelman alkupuolella hevonen säikähti jotakin, liekö sitten kameramies, kukkalaite vai näkikö se yleisössä jotakin. Ratsastaja sai hevosensa rauhoittumaan, mutta yhtä kaikki se oli iso virhe, vaikkakaan ei tahallinen.

— Se meni siinä. Sä voitat, Marshall sihisi minulle. — Nyt mennään hakemaan hevonen, palkintojenjako on kohta.

Onneksi oli Marsh neuvomassa, koska minähän en olisi pystynyt tekemään yhtään mitään järkevää. Korvissa kaikui kuulutus viimeisen ratsukon prosenteista ja sijoituksesta eikä mennyt kärkeen. Santtu oli kuunnellut kuulutuksia toisella korvalla myös ja toi kiireesti Mortin minun luokseni kun näki meidät. Marsh punttasi minut selkään ennen kuin tajusin itse edes mitään. Ainoa mitä pystyin varsinaisesti ajattelemaan oli että eihän näin voi käydä, kun kaiuttimista kuulutettiin luokkavoittajaksi “Sonia Tadistou et Mortalis, de Finlande”.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin epätoivon tiellä, osa 6
Luokan jälkeen olin paennut hotellihuoneen suojiin. Santtu sai hoitaa Mortin, osasihan hän ja sen takia oli mukana. Sanoin vain että hän voi käydä syömässä ravintolassa illallisen huoneen laskuun.

— Ei se nyt mun mielestä NOIN huonosti voinut mennä, valitin Simolle Zoomissa. Simo oli luvannut katsoa suoritukseni läpi ja antaa palautetta puhelimitse. Palautteen tarpeessa toden totta olin nyt. 60,9 % ja 22. sija! Olin likipitäen itkun partaalla pettymyksestä.

— Joks sää oot itte nähny tuan vireon omasta ratsastuksestasi? Simo kysyi.
— En ole vielä.
— No, sittem mää kerron miten asia on: Mortti oli luotiviivan takana suurimman osan ajasta.
— Täh? Miten se nyt niin? Kun eihän se nyt ikinä semmosta.
— Sää pitelit sitä vähäl liikaa.
— No kun se oli ollut vähän kuumana verryttelyssä. Ja mua jännitti. Ihan kamalasti.
— Sen näki kyl ja jos ei olis nähny niin olis arvannut kumminkin. Muutenhan tua oli semmonen perusnätti ohjelma, pikkasen ehkä pisteet on alakanttiin, mutta torennäkösesti ne tuomarit rokotti siitä luotiviivasta.
— Pitäsköhän mun nyt jättää se huomisen kisaluokka väliin? sanoin ihan tosissani.

Toisesta päästä kuului pärskähdys, joka saattoi olla naurua tai jotakin paheksumista.
— No torellakaan et jätä! Mää käsken sen Kozlovin potkia sua perseelle jos meinaat viä pualella sanallakaan tuammosta.
— Mutta jos mä mokaan senkin?!
— Sittes sää mokaat. Ei siihen maailma kaaru. Mutta jottet sää mokais, niin hengitä nyt ensteks siä satulassa. Se auttaa kummasti. Anna enemmän ohjaa niin ettet ratsasta käsijarru päällä ja rohkeesti eteen vaan. Jos se lähtee käsistä niin sitten se lähtee, muttem mää usko että lähtis.
— Ainakaan pahasti, mutisin.
— Niin. Nämä on vaan ratsastuskisat. Ja kyä se kato siitä, eihän teillä ole minkäänlaista rutiinia viä tähän hommaan.

Simo ei sanonut lainkaan sitä, mitä itse ajattelin: että olin paska ratsastaja, joka kuvitteli itsestään liikoja ja jolla oli liian hyvä hevonen, jonka vain pilasin. Tiesin minä ettei se oikeasti ollut näin, mutta se pieni ääni istui silti sitkeästi olkapäällä ja kuiskutteli kaikenlaista pahaa korvaani. Miksi onkaan niin helppo uskoa kaikkea huonoa itsestään?

Huolimatta Simon rohkaisevista ja luottavaisista sanoista valvoin silti yömyöhään ja pyörittelin kaikkea mahdollista mielessäni. Että voisinpa jotenkin teleportata itseni pois ja siirtyä ajassa taaksepäin sen verran että jättäisin sen kisaosallistumisen tekemättä. Ei tarvitsisi selittää koko maailmalle, että se meni nyt näin huonosti. Puhelimeen oli tullut viestejä, mutten halunnut lukea niitä. En varsinkaan mitään, mitä oli kirjoitettu Hopiavuoren Whatsappiin tai mitä Nelly oli sanonut.

Sen sijaan näpyttelin Harrille viestin: ”Voiko sulle soittaa nyt?” En ehtinyt kuin henkeä vetää kun puhelin kilisi jo vaativasti. Harri oli varmaan odottanut viestiä tai jotakin koko päivän.

Siinä puhelussa meni kauan, mutta jotenkin Harri sai valettua minuun uskoa siitä, että huominen oli uusi päivä ja että yksi epäonnistuminen ei ollut maailmanloppu. Eikä se sitä paitsi ollut epäonnistuminen, olipahan vain vähän tavanomaista ponnettomampi suoritus ja muut olivat olleet tosi hyviä. Ja että eka kertahan se oli ulkomailla kansainvälisissä kisoissa, niin että jos jännittikin niin sille oli todella hyvät syyt olemassa.

Puhelun loputtua totesin että kello oli lähemmäs yksi paikallista aikaa ja minulla oli nälkä. Se nälkä oli hyvä merkki, se antoi toivoa. Onneksi hotellin alakerrassa oli pieni evästiski auki vuorokauden ympäri ja saatoin kipaista hakemassa itselleni croissantin ja hedelmillä lastatun leivoksen. Ah, Ranska.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 5
Me olimme nyt oikeasti siellä. Pariisissa. Osallistumassa kansainvälisiin kisoihin. Se ei tahtonut millään upota minun ajukoppaani, joten annoin olla, hämmästelin vain. Olimme tulleet eilen ja olin talutellut Morttia eilen iltasella, että vertyisi matkan päätteeksi. Se oli selvinnyt matkasta hyvin, syönyt, juonut ja tuntui olevan kaikin puolin kunnossa. Se oli sentään hyvä.

Tänä aamuna olin ratsastanut Mortilla kevyesti ulkokentällä, vaikka olikin melko kylmä ja aina välillä ropsautti pienen kuuron vettä. Santtu seurasi tunnontarkasti kentän reunalla meidän puuhia pidellen lämmintä loimea sylissään valmiina heittämään sen Mortin selkään heti kun tulisin alas selästä. Ratsastuksen jälkeen Santtu oli talutellut Morttia vielä.

Nyt oli vuorossa se jännittävä juttu: kisa-areenaan tutustuminen! Kukin ratsukko vuorollaan sai käyttää kymmenen minuuttia areenalla kuten parhaiten halusi. Olin kysellyt tähän vinkkejä Nellyltä, Marshallilta ja ylipäänsä kaikilta, jotka jotakin kilparatsastuksesta tiesivät ja nyt minulla oli pläni. Ratsastaisin kentälle kuten suoraan alkutervehdykseen, mutta käynnissä tai korkeintaan rauhallisessa ravissa, ohjat löysinä niin että Mortti saisi katsella ympärilleen. Tekisin pysähdyksen keskelle, kuten ohjelmassa oli ja sen jälkeen kiertäisin koko kentän tehden muutamia yksinkertaisia kuvioita. Katsoisin läpi kaikki sivustat kaiken erikoisen varalta ja seurailisin Mortin reaktioita, jos se löytäisi jotakin pelottavaa.

Meidän vuorolla katsomossa oli jotakin liikehdintää, henkilökuntaa tekemässä viimeisiä valmisteluita, muutama katsojakin, ilmeisesti kai heitä, jotka eivät vielä huomenna ratsastaisi. Hyvä vain, eipä ollut ihan tyhjä halli. En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että Morttia ei tuntunut häiritsevän mikään. Se oli kyllä maailman itsevarmin hevonen! Hyvä sekin, sillä tällä hetkellä minä tunsin oloni kaikkea muuta kuin itsevarmaksi. Yritin kuitenkin olla rauhallinen ainakin, rentokin jos vain suinkin pystyin, koska eipä tämä nyt panikoimalla tästä paranisi ja siitä hermostuisi Morttikin.

— Miltäs tuntui? kysyi uloskäynnin luona norkoillut Santtu, joka seurasi meitä kuin hai laivaa joka paikkaan.
— Hyvältä, täytyy sanoa. Ei Mortti tuntunut mitään erityisesti pelkäävän tai edes katselevan.
— Kiva juttu. Vienkö Mortin karsinaansa? Santtu kysyi kun jalkauduin ja hän otti ohjat.
— Vie vain.

Kävelin itse toisella puolella ja jäin karsinan ovelle katsomaan kun Santtu riisui varusteet, harjasi Mortin ja lopuksi puki sille vielä loimen ja suojat jalkoihin yöksi. Ympärillä pyöri paljon ihmisiä ja kielten sekamelska oli melkoinen. Suomen sanoja kuuli aina silloin tällöin, ranskaa toki paljon, englantia myös, saksaakin. Sitten oli italiaa, ruotsia, venäjää ja joitain, joita en tunnistanut. Kenties hollantia tai flaamia.

Illalla hotellihuoneessa huokaisin syvään ja ajattelin Harrin sanoja, ettei pahemmin voi käydä kuin huonosti. Eikä tämä nyt niin kauhean huonosti edes alkanut, jos areenaan tutustumisesta voi jotakin päätellä. Huomenna oli suuri päivä ja ylihuomenna vielä suurempi.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 4
Katselin autonikkunasta ohitse soljuvaa maisemaa samalla kun Marshall ajoi. Keli oli plussan puolella ja aurinko pilkisteli välillä pilvien raosta, mutta muuten maisema oli aika väritön. Peltoja oli paljon, metsää vähemmän ja sekin oli tätä keskieurooppalaista lehtimetsää. Kesällä tämä olisi ollut todella paljon kauniimpaa seutua.

Puhelimen navi kehotti pysyä suoraan menevällä kaistalla. Olimme lähestymässä Kölniä ja Düsseldorfia, mutta ajaisimme niistä ohitse kohti Belgian rajaa. Voi Köln! Olin käynyt siellä kerran, vuosia vuosia sitten. Se oli jäänyt mieleen, hieno kaupunki. Nyt siellä olisi varmaan joulumarkkinat, mutta meillä oli kiire Pariisiin ja hevoset kyydissä, niin ei voinut suunnata sinne fiilistelemään. No, jokin toinen kerta sitten…

— Tarvitsisiko pitää toinen tauko vielä ennen kuin mennään Belgian puolelle? Marsh kysäisi.
— Kai sitä voisi, jos olet sitä mieltä, vastasin.

Santtu ei sanonut erityisesti mitään, myönteli vain että hänelle käy miten vain.
— Jospa mä katon jonkun taukopaikan jostakin Aachenin nurkilta, sanoin ja aloin selata kännykkääni.

Löysin sopivan ja tiedotin sinne olevan vielä kolmen vartin ajomatka. Saattoi siihen mennä vähän enemmänkin aikaa, koska hevosauton kanssa matkanteko ei ollut niin vauhdikasta kuin optimistinen Google Maps oletti. Samalla puhelimeen napsahti Whatsapp-viesti Anssilta. Hän kyseli mitä kuului ja missä olin menossa. Naputtelin takaisin, että hyväähän tänne, toistaiseksi kaikki oli sujunut ongelmitta ja tässä juuri köröteltiin kohti Aachenia ja Belgian rajaa. Sain takaisin päin Salierin kuulumisia ja lyhyen säätiedotuksen: kylmää on. Juttelimme siinä kaikkea muuta yleistä, Saksasta, matkustamisesta, hevosista, tulevista kisoista, mitä nyt ikinä tuleekaan mieleen.

Sitten Anssi kirjoitti jotakin pidemmän aikaa.
”Mun ei ehkä pitäis sanoa tätä, mutta mun on vähän ikävä sua”

Teki mieli valittaa ääneen, mutten viitsinyt. Olisi kuitenkin pitänyt keksiä jokin selitys sille. Suljin hetkeksi silmäni ja hengitin tavallista syvempään. Ikävä? No, niin minunkin oli. Vaan kun oli olemassa monenlaista ikävää. Oli sitä missä kaivattiin vain toista ihmistä, josta nyt oli tullut tietyllä tapaa läheinen. Lisäksi saattoi olla ihan vain ikävä sitä fyysistäkin läheisyyttä. Ja sitten oli sitä ikävää, johon sekoittui haave, toive tai muu aikomus jostakin romanttisemmasta. Sitä ei kuitenkaan käynyt selvittäminen Whatsappissa, että mistä tässä oli nyt kyse. Pelkäsin jälkimmäistä, vaikka itse kyllä podin ensimmäistä ja toista laatua.

Mitä tähänkin nyt vastaisi? Jotain kuitenkin piti ja yritin muotoilla viestiä, mutta pyyhin ne kaikki pois:
”Toivottavasti se ei ole sellaista ikävää, että sä haluaisit jotakin pysyvämpää suhdetta”
”harmi juttu tietysti, mutta muistathan sä että tän ei pitäisi olla mitään vakavaa”
”Minunkin on vähän ikävä sua ja sun läheisyyttä”
”Et kai sä vaan ole jotenkin rakastunut? Niin just ei pitänyt käydä”

Lopulta kirjoitin vain lohduttavasti:
”Kyllä me vielä nähdään :)”

Lopun matkaa vihasin itseäni. Mikä ihmeen päänsilittäjä minun piti olla? Ja miksi nyt just kun piti yrittää keskittyä kisoihin?

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 3 (kai)
— Enhän mä osannut edes kuvitella että se striimataan verkkoon suorana. Siis jumalauta aaargh!

Harri nauroi tietokoneen ruudulla.
— No älä ny, sehän on hyvä. Mäkin näen sen sit vaikken paikan päälle pääsekään. Jääköhän siitä jotakin tallennetta mihkään vai pitäskö mun yrittää ottaa ainakin sun ratsastuksesta video jollaki… mikä screencapture-systeemi nyt vois toimia, en tiä.
— En tiedä kyllä yhtään. Voisihan se olla hyvä, varmuuden vuoksi.
— Mä varasin jo omaan työkalenteriin sille kohtaa slotin, että oon varattu, tähän kohtaan ei sovi yhtään työpalaveria enkä oo tavoitettavissa, sori. Joks sä oot jakanu tota saittia muillekin?
— No totta kai. Hopiavuoressa tietysti tiedetään kun Marsh siitä meni mainitsemaankin alunperin. Äidille laitoin sen kans. Sekin uhkasi katsoa vaikka se mun luokka ratsastetaankin yöllä Australian aikaa. Kaverille tietysti kans ja sille Anssillekin kerroin. Otavalaiset aikoo panna pystyyn oikein kisastudion kuulemma, kunhan ei olisi jo sihijuomat jäissä.
— No mut onhan se tosi hieno juttu että starttaat kansainvälisissä kisoissa.
— Niin mut… No joo, onhan se tietty. Jännittää kyllä kamalasti.
— Me kaikki pidetään sulle peukkuja, Harri vakuutti. — Ja eihän pahemmin voi käydä kuin hullusti.
— Ei niin, mutta silti.
— Joo mä tiiän.

— Mut hei, tosi hyvää matkaa sulle. Tai teille kaikille tietysti, Harri sanoi kun olimme lopettelemassa. — Niinku isä sanois, ni menkä hyvällä onnella.
— Joo, kiitti. Eiköhän se tästä.

Suljin Zoomin ja tunsin itseni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Ei sen kai pitänyt ihme sinänsä olla, sillä sen oli jo silloin TT-cupin aikaankin huomannut, että Harri otti koppia aina kun minulla alkoi kierrokset nousta liiaksi. Näemmä Harrin rauhoittava vaikutus toimi netinkin välityksellä, ainakin jotenkin. Voi kunpa hän silti olisi voinut olla mukana!

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 2
— Tiistain ja keskiviikon lähtölistat on muuten tulleet, tiedotin Marshallille tallinkäytävällä.
— Joo niin on. Ja muidenkin päivien listat myös. Miten sinulla on ne luokat?
— Tiistai ja keskiviikko, molempina päivän vika luokka ja molemmissa vielä aika loppupäässä.
— Okei. Katsoin jo että minä ratsastan Hakralla keskiviikon vaativassa A:ssa aika alkupäässä.

Niin totta, eka kerta ikinä sekin että ratsastin oikeasti tallikaveria vastaan! Kilpailimme kumpikin keskiviikon International-luokassa. Olimme kyllä monta kertaa treenanneet kaksin Marshin kanssa ja katsoneet toinen toistemme ratsastusta, joten Marsh ei tuntunut niinkään kilpailevalta ratsastajalta vaan edelleen ihan tallikaverilta. En ehtinyt kuitenkaan sitä nimenomaista asiaa sen enempää ajatella, sillä minua jännitti jo ihan tarpeeksi se ensimmäinen vaativa A ikinä. Noin teoriassa ei pitäisi, koska olin valmistautunut niin hyvin kuin vain mahdollista, mutta näissä asioissa järki jäi aina toiseksi.

— Minulla onkin torstaina se suurempi urakka, kaikki kolme luokkaa, sanoi Marsh.
— Joo, niin katsoin! Ja yksi vielä vieraalla hevosellakin, päivittelin.
— Ei se vieras hevonen ole. Olen ratsastanut sillä kyllä aiemminkin.
— No niin mä kyllä arvelinkin. Mä kyllä ajattelin että jos kävisin torstaina Pariisissa, siis ihan keskustassa. Shoppailemassa ja muuta, kun mun urakkahan on ohitse…

Tuvassa vedenkeitin napsahti ja nousin kaatamaan itselleni kuumaa vettä kuppiini. Noa ei ollut pöydän ääressä, mutta kysyin silti halusiko joku muukin teetä. Kaikilla oli kahvia, joten istahdin takaisin pöydän ääreen.
— Se on kahvinkulutus laskenut kolmanneksella sen jälkeen kun Harri lähti, Nelly naurahti. — Mitäs sille muuten kuuluu?
— Ihan hyvää. Se käy parikin kertaa viikossa ratsastustunneilla jos vain töiltään ehtii.
— No sehän on hienoa, ei pääse taidot rapistumaan reissussa! Oot kyllä koulinut siitä ihan kiitettävän hevosmiehen.
— Ei sitä paljon tarvinnut koulia, tuumasin. — Sitä olisi kuulemma jo lapsenakin kiinnostaneet hevoset, muttei se koskaan tullut lähteneeksi tallille.
— No hyvä että nyt sit. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
— Sitä harmittaa ihan hirveästi ettei se pääse tuonne Pariisiin mukaan.
— Ihan varmasti!

[Sonja T.Valvoja]

Rutiinien rikkomista
Tapahtunut lauantaina

— Jaa soletkin täällä? Et oo mennykään Tampereelle viikonlopuksi, Janna kommentoi nähdessään minut lauantaina Hopiavuoressa.

Oikeassahan hän oli sillä tavalla että olin jo pari kuukautta käynyt säännöllisesti Tampereella viikonloppuisin. Yleensä lähdin perjantaina alkuillasta tallilta palattuani ja tulin takaisin sunnuntaina niin, että ehdin vielä ihmisten aikaan tallilla käymään. Lauantain olin kokonaan pois. Mutta tänä viikonloppuna ei ollutkaan mitään syytä mennä Tampereelle. Kavereita en ehtisi nähdä, kun heillä oli pikkujouluja ja muuta menoa.

Ja Anssi oli sanonut, että hänellä on juuri tänä viikonloppuna myös kaikenlaista menoja perheen kesken, ettei ehdi minua tapaamaan. Ei kai siinä mitään, jos oli niin sitten oli. Olin silti vähän nyreä itsekseni, kun olin ehtinyt jo tottua siihen, että näimme kerran viikossa lauantai-iltana. Se oli hyvä rutiini ja nyt Anssi rikkoi sen.

Eihän Anssilla tietenkään ollut mitään velvollisuutta raivata minulle kalenteristaan aikaa. Siinä nyt vain oli se, että pari seuraavaa viikonloppua meni siellä Pariisissa, sitten olivat ne siirretyt itsenäisyyspäivän juhlat Kirkkonummella ja sitten olikin jo jouluviikko ja lento Kanadaan. Minä en näkisi Anssia kuin vasta joskus tammikuun puolivälissä! En minä sillä, että välttämättä tarvitsisikaan, mutta jollain tavoin se kuitenkin harmitti. Teki mieli panna viestiä takaisin, että pidä sitten tunkkisi, mutten minä nyt semmoista viitsi. Eihän se Anssin vika ole.

Paitsi jos Anssi valehtelee? Mitä perhemenoja muka ilta-aikaan olisi? Jos hänellä onkin joku toinen tai siis kolmas nainen kierroksessa? No, siinähän on, eihän sen pitäisi mikään ongelma minulle olla, mutta olisi siitä nyt sentään ollut kiva kuulla. Tietäisi mitä odottaa. No, mistä minä tämän nyt keksin? Olinko omistushaluinen, jopa mustasukkainen? Kielsin sen ehdottomasti, mutta olisin nyt vain halunnut tietää kun epätietoisuus oli sitä pahinta minulle.

Päätin olla ehdottomasti välittämättä koko asiasta ja tehdä sen sijaan jotakin tosi kivaa tänään. Harmi ettei täällä Seinäjoella ollut mitään kunnollista, mutta Ideaparkissa voisin käydä. Parhaassa tapauksessa saisin varattua ajan vaikka johonkin kasvohoitoon ja sitten voisin shoppailla jotakin. Illalla voisin lämmittää saunan ja paljun sitten kotona.

[Sonja T.Valvoja]

Ekoja kertoja
— Joko alkaa lennellä perhosia mahassa? kysäisi Nelly samalla kun istahti viereeni satulahuoneen penkille.
— Kyllä ne tässä kohtaa on jo jotakin isompaa kuin perhosia, totesin lakonisesti samalla kun tutkin ”Pakkaa nämä mukaan” -listaani, jolla oli pituutta jo kolmatta sivua.
— Talitinttejä?
— Suunnilleen, naurahdin.

Lähtöön oli viikko ja jännitys alkoi toden teolla pyrkiä pintaan. Se oli eka kerta niin monessa asiassa! Eka kerta ulkomaille hevosen kanssa. Eka kerta vaativaan A:han. Eka kerta näin isot kisat. Eka kerta Euroopassa ison hevosauton ratissa, olin näet luvannut ajaa osan matkoista, ettei koko ajourakka lankeaisi Marshille. Saksan autobahnit olivat kyllä tuttuja, mutta hevosauton ja hevosten kanssa asia oli sekin asia ihan eri kuin jos alla oli hyvin kulkeva henkilöauto. Ja mitenköhän se Mortti… Simo oli kyllä tuonut sen itse aikanaan Saksasta ja sanoi sen suhtautuneen pidempäänkin matkustamiseen ihan kivasti, ei ollut mitään ongelmia ilmennyt.

Ainoa mistä minun ei tarvinnut kantaa huolta, oli varmaan Santtu. Huolimatta siitä että hän oli niin nuori ja kisajutuissa minuakin kokemattomampi luotin siihen että terve järki ja harkinta kompensoisivat riittävästi. Eikä tarvinnut pelätä sitäkään, että Santtu katoaisi jonnekin hurvittelemaan päästessään pois vanhempien valvonnasta. Sen sijaan Santtu halusi lähteä perjantain välipäivänä Pariisin keskustaan leikkimään turistia ja minä lupasin lähteä mukaan oppaaksi, kuitenkin aioin Pariisiin itsekin. Tunsin kaupunkia jonkin verran ja pitihän sentään Mona Lisa käydä katsomassa Louvressa.

— Onhan sulla listalla mukana myös ensiaputarvikkeita Mortille, jos tulee jotakin haavaa tai muuta? Nelly kysyi kun näytin hänelle listaani.
— Joo on ja Marsh sanoi ottavansa jotakin perusjuttuja mukaan että saa hätätilassa kengät pois tai paikoilleen.
— Hyvä! Kaikkeen ei voi koskaan varautua, mutta aina voi yrittää. Mutta lähdetkö tupaan kahville? Tai teelle sun tapauksessa siis.

Matkalla tallin ja pihan läpi Nelly kutsui muitakin kahvittelemaan. Hän myös esitteli minut tallin uusimmalle hevosenomistajalle, Ealle. Luulin kyllä ensin kuulleeni nimen väärin. Hänen hevosensa olinkin nähnyt jo, sellainen vaalea sinisilmäinen issikka, suloinen kuin mikä. Santtukin oli puhunut innoissaan tästä uudesta tulokkaasta, kun se oli toinen issikka tallilla ja oli kuulemma jo hyvää pataa Fifin kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Oi että. Noihin kisasuunnitelmiin ei oikein sovellu Hopiavuori kaikkineen eikä ehkä Niklaskaan, joten siinäpä Marshallilla pohdittavaa kerrakseen, että mitä uhraa ja minkä asian vuoksi.
Mutta voi että Stanimir on upea! Kuolasin sitä jo muutenkin (vähän siinä yhdessä tekstissäkin), mutta jos se jotenkin sattuisi katoamaan kisojen päätyttyä, Sonjalta kannattaisi kysyä asiaa 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Tällainen mystinen jouluhiippari on kyllä tervetullut (takaisin)!

[Sonja T.Valvoja]

No niin, tulihan sieltä se voittokin! Hopiavuoresta on kova tiimi kyllä, kaikkien epäonnistumisten jälkeen on pokattu pari luokkavoittoa. Kyllä kannatti lähteä Ranskaan asti. Eniten mieltä lämmittää tässä tarinassa kuitenkin Santtu ja sen ottaminen mukaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ei se ainakaan minua haittaa vaikkei niin paljon ehtisikään kirjoittaa! Tärkeintä on että tietää Santun olevan mukana, niin minä voin sitten kirjoittaa ainakin. Ja kyllä, huolimatta omasta kisastressistään Sonja on taatusti kiinnostunut issikkakisoistakin, kun ei niistä juurikaan mitään tiedä. Tuo Fifin ja Santun kuva on kyllä överisöpö <3

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on hyvä päivitys, kertoo tiiviisti mitä kotona on tapahtunut. Ja ai että miten minä hyrisen täällä itsekseni kun tunnistan tuon Aamun isän: aina on olemassa niitä tyyppejä, jotka ei vain osaa ottaa rauhassa ja jotka suorastaan kärsii sohvalla makaamisesta. Miten paljon tämä on kasvatusta, miten paljon persoonaa, mutta niin vain on. Kauhean hyvä kuitenkin kotirauhan kannalta että puurtaja pääsi takaisin töihinsä.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos, tämä oli aivan ihana lisäys! <3

[Sonja T.Valvoja]

Ei minuakaan se luettelomaisuus haittaa tässä. Tai itse asiassa en oikeastaan pidä tätä luettelomaisena vaan tässä on läjä hyvin lyhyitä tarinoita. Ne ovat tosi tiiviitä, mutta silti jokaisessa on vähän oma tunnelmansa ja omat asiansa. Olen joskus tehnyt vähän vastaavaa itsekin kun on ollut paljon pieniä ideanpoikasia, mutta mistään ei ole sitten lähtenyt isompi tarina eli kokonaan itsenäinen teksti purkautumaan.

Mutta vaikka tarinat ovat tosi lyhyitä, niin niissä kerrotaan tosi paljon kaikenlaista! Se miten Ea näkee varsinkin äitinsä ja miten tämä jättää vastaamatta, miten Ea ei kehtaa ottaa paljoa ruokaa kun eivät muutkaan. Tunnollinen tyttö, jääkuningatarmainen Eira, tölttiautomaatti Gæs ja varmaan ainakin miljoona muuta asiaa myös.

[Sonja T.Valvoja]

Joo ei todellakaan mitään anteeksipyyntöjä siitä että kirjoitat Chaista ja Noasta! Se on tällä hetkellä herttaisinta ja parasta mitä täällä on menossa ja jos sä/te lopettaisitte siitä kirjoittamisen, niin kuka sen tekisi, kysyn vaan?!
Olen Aamun kanssa samaa mieltä että tämä on suloinen tarina. En varmaan ensimmäinen sellainen, siinä mielessä ei kauheasti mitään uutta, mutta onpahan kuitenkin. Minun mielestäni tuo dialogi on aivan loistavaa, arkista, ihan tuommoista perusjuttelua (tai ei nyt ihan ”perus”, mutta kuitenkin) ja samalla kuulen päässäni sen ihan just niinkuin se ja koko tilanne menee. Tai ainakin minun mielessäni menee. Tunnelma on tosi leppoisa mutta samalla siellä taustalla on se tietty kutina.

[Sonja T.Valvoja]

”Jos mä oisin yhtään homompi ko mitä oon, mä varmaan oksentasin sateenkaaria ja paskoisin glitteriä.”
Tämä on taas näitä onelinereita, jotka voi keksiä ja sanoa vain Niklas! Se on todella hienoa, että Niklas rohkenee sanoa suoraan sen mitä ajattelee, harmi vain ettei siitä tunnu olevan paljon apua. Paljon vaikeampaa ovat ne vaivihkaiset vihjailut, joissa ei varsinaisesti sanota sitä mitä halutaan sanoa, mutta annetaan pikkuisen vähän niinkuin ymmärtää, että jospa nyt kuitenkin olisit edes pikkuisen hetero. Niihin on vaikea sanoa suoraan mitään.

Mutta eniten minun mieltäni tässä lämmittää Marshall. Toinen soittaa kello kolme aamuyöllä, kesken unien, että tulisitko hakemaan, neljän tunnin ajomatka. Mitä sanoo Marsh? Ei kysy, että miksi ja onks pakko ja voisko oottaa aamuun. Se sanoo heti että okei joo, mä puen ja keitän kahvia ja tuun.

[Sonja T.Valvoja]

Ihana, ihana kuva! Gæs on kyllä hemaiseva tamma.
Ja tekstikin on tosi herttainen, vaikka siinä taas viitataan noihin Santun perheoloihin, jotka periaatteessa kai ovat ihan ok, mutta sitten taas kumminkin tulee mieleen että se on vain pelkkää kulissia. Että oikeasti Santtu kaipaisi aikuisen läsnäoloa. Äiti on nyppinyt minua jo pidemmän aikaa ja paljon töitä tekevä isä ei siihen pysty sen enempää.

[Sonja T.Valvoja]

Aaargh, voi ei! Nyt ollaan taas sellaisissa aihepiireissä, että minun sympatiani ovat 10000% Niklaksen puolella. Ymmärrän hyvin että tekisi mieli polttaa ketjussa pari askia ja kenties lisäksi vetää helikopterikännit ihan vain pelkästä ketutuksesta. Tekisin niin varmaan itsekin ja voin kertoa että myös Sonja.
Jotenkin tässä tekstissä on vielä NIIN hyvin kuvattu nuo äidit ja tädit vihjailemassa, että vooooi kun se Niklas nyt tulisi järkiinsä ja löytäisi kunnon tytön ja tekisi lapsia. Minulta putoaa hiukset päästä pelkästä ärsytyksestä! Onneksi Niklas osaa kuitata edes tuohon perheväkivaltaepäilyyn, mutta noihin lapsenlapsi-haaveisiin on vaikea sanoa mitään, kun vastapuoli vain vihjailee eikä sillä tavalla sano suoraan, mutta antaa kuitenkin ymmärtää silleen vähän. Ikävät, kierot muorit!

Tosiasiassa minulla oli Sonjaan liittyen samankaltainen ajatusrepale olemassa, se vielä hakee muotoaan, mutta tästä sai hyvää lisäpotkua asian edistämiseen. Ehkä vielä joskus.

[Julkaisija]

Viestit