[Sonja T.Valvoja]

En voinut sitten vastustaa kiusausta tuoda Anssia mukaan.
Kirjoitettu Anssin näkökulmasta

Minä vein hänen hevosensa ja naisensa
— Mä lähden tallille, huikkasin puolihuolimattomasti olkapääni taakse.

Tiesin että Johanna tuhahti sille hiljaa, niin kuin aina. Siitä oli käyty niin monta riitaa vuosien mittaan, etten jaksanut enää laskea. Ei Johannakaan jaksanut enää suoraa yhteenottoa aloittaa, mutta teki kyllä selväksi ettei siellä olisi tarvinnut joka päivä käydä.

— Tuut sitten ihmisten ajoissa takasin, hän sanoi metallista tyytymättömyyttä kirskuvalla äänellä. — Käyt kaupassa tullessasi.

En sanonut mitään. Tulisin kun tulisin. Lasten mekastus vaimeni kun vedin ulko-oven perässäni kiinni. Huokasin helpotuksesta päästessäni autoon asti turvaan taukoamattomalta kiljumiselta, höpötykseltä, sotkulta ja tunsin samalla häpeää. Millainen isä näin ajattelee? Suljin ajatuksen päättäväisesti pois ja käänsin auton nokan pihatielle.

Tallilla vallitsi normaali iltapäivän vilkas elämä. Hevosia talutettiin karsinoihin, niistä pois, kentälle, maneesiin, joku oli juuri menossa traileriinkin. Menin ensitöikseni rapsuttelemaan Salieria. Se suhtautui minuun ystävällisen uteliaasti. Mikä sanoinkuvaamaton onni, että sain tämän ratsuksi, edes vähäksi aikaa! Helppo, kiltti, tarpeeksi iso, tarpeeksi lahjakas, pitkälle koulutettu. Ei sellaisia joka oksalla istunut.

Samalla ajattelin Sonjaa enkä voinut estää pientä jännitystä kihelmöimästä vatsanpohjassa tai pientä hymyä nousemasta suupieleen. Olin ensin ajatellut, että pitäisin näppini erossa hänestä, kuitenkin oli ilmeisen onnellisesti varattu ja Salierin omistaja, mutta vanhat tavat istuivat tiukassa. Mikä luojan lykky, että se näytti kääntyvän hyvälle tolalle. Ehkä Sonjakin olisi vieteltävissä, kaikesta huolimatta. Hän oli juuri senkaltainen nainen, jonka piti kuvioissa mielellään vähän pidempäänkin. Ehkä jopa tämän kaksi vuotta kun se hänen miehensä oli pois…

Hymähdin itsekseni. Sitä Harria ei käynyt kateeksi. Minä vein hänen hevosensa ja naisensa.

[Sonja T.Valvoja]

Kuulumiset
Nelly oli höykyttänyt meitä kentällä niin että tunnin jälkeen todellakin tiesi urheilleensa. Morttikin oli hikinen. Vaan ratsastus oli mennyt hyvin ja Mortti liikkui taas innolla eteenpäin. Siitä olin iloinen. Laidunloman jälkeen Mortti oli muuttunut hieman tahmeaksi liikkumaan, mutta syyksi paljastui satula. Onneksi sentään se eikä mikään mystinen terveysongelma! Viis siitä, että kun uutta satulaa olin kokeilemassa, sopivimmaksi meille molemmille osoittautui se kuuden tonnin penkki, kallein mikä paikallisen liikkeen valikoimasta löytyi. Se oli kuitenkin vain rahaa ja tärkeintä oli se, että Mortti liikkui taas hyvin.

Lisäksi oli pakko myöntää, että kyllä elämä oli helpompaa kun oli vain yksi hevonen. Morttia kuivatellessani mietin, että varsinainen aivopieru aikanaan se Mortin hankkiminen oli, mutta toisaalta se kyllä sopi siihen kohtaan ihan hyvin. Mistä me tiesimme silloin, mitä tulee tapahtumaan vuoden päästä. Ja missään nimessä en kadu Mortin ostamista! Päinvastoin, se on erinomainen hevonen. Taputtelin sitä vielä lähtiäisiksi.

Kun astelin pihan poikki tupaa kohti, huomasin Anssin olleen samoissa puuhissa, sillä Whatsappista löytyi kuvaviesti valmennustunnin jälkeisistä tunnelmista. Salieri siinä seisoi karsinassaan loimi päällä ja mutusti jotakin Anssin kädestä, banaania varmaan. Hymyilin mielissäni. Ei se ehkä ollut suunnaton virhe antaa Salieri pois väliaikaisesti.

Tuvassa saatoin sitten esitellä tätä tuoreinta kuvaa kun muut kyselivät Salierin kuulumisia. Eihän Anssilla mitään raportointivelvollisuutta ollut, mutta aika usein tuli jotakin kommenttia ja kuviakin. Juttelimme me toki WA:ssa muutakin, mutta no, se nyt ei tähän kuulunut, sillä seuraavaksi kyseltiin myös Harrin kuulumisia. Harrin lähtö tuntui lopulta olevan aika iso juttu tietyllä tapaa. Ei Hopiavuoresta tai edes Otsonmäeltä ihan joka päivä lähdetty Kanadaan asti töihin.

— Harri on löytänyt kuulemma tiensä jo eräälle hevostallille siellä Toronton lähistöllä, kerroin. — Joku sen uusista työkavereista ratsastaa siellä kans ja tietysti Harri tarttui tähän, että jos se olisi fiksu talli, niin voisi alkaa käydä itsekin siellä. Saa sitten nähdä, että mitä käy kun se tulee takaisin, sillä se talli painottaa enempi esteratsastukseen ja mitä ne nyt pohjois-Amerikassa on, hunter-luokkia. Ja Harri on vähän jo innostunutkin hyppäämisestä! Ei, ei se sentään vielä lännenratsastuksesta ole innostunut. Sitä odotellessa tässä…

[Sonja T.Valvoja]

Jatkoa siitä mihin Salierin päiväkirjassa jäätiin. Aika paljon off-topicia.

Perjantaina 17.9.: Yksillä
Tarjoilija ohjasi minut ylätasanteella olevaan kahden hengen pöytään. Riisuin takkini ja istahdin odottamaan Anssia, joka oli lähettänyt vastikään Whatsappissa viestiä olevansa keskustorilla ja tulossa siis aivan piakkoin.

Olin vähän epävarma siitä, oliko minun nyt soveliasta olla edes täällä. Lähteä nyt drinkille kahdestaan vieraan miehen kanssa! Toisaalta: mitä pahaa siinä oli? Se olisi täydellisen hyväksyttävää, jos olisin Kimmon tai Tuomon kanssa ravintolassa iltaa viettämässä. Mutta Anssi ei ollut Kimmo eikä Tuomo, muistutti se pieni ääni, joka taisi olla omatunto vaikkei se kuulostanut yhtään Samu Sirkalta. Varmasti Harrikin käy uusien työ- ja ehkä muidenkin kaveriensa kanssa baarissa, vastasin pääni sisällä. Miksen minä sitten?

Se pieni ääni tuhahti ja jatkoi sarkastisesti:
— Niin no, tää Anssihan on just sun tyyppiä.
— Eikä ole!
— Ai ei vai? Pitkä, roteva, perushyvännäköinen muttei mikään adonis. Korkeakoulut käynyt, mielellään tekniikan alalta. Ei kaihda ulkoilmaharrastuksia. Sivistynyt, hyvätapainen, huumorintajuinen ja tietyllä tapaa lämminhenkinen. Semmoinen jonka kanssa sun on helppo jutella.
— No ei todellakaan ole mikään kaava tämä.
— Eipä. Muuten vaan kaikki sun elämäsi miehet on just samanlaisia. Isäs, Risto, Markus, mobbe Axel. Mikael, Jarno, Harri. Vladimirkin. Joiltain osin jopa Kimmo ja Tuomo.
— Ei! Ei se ole niin! Eikä isä ja Risto ole edes korkeasti koulutettuja.
— Ylioppilaita. Tekut ja maatalousoppilaitokset käytynä kuitenkin. Ei mitään elämämkoululaisia tai amislaisia.
— Enhän mä tiedä mitään Anssin kotioloista! Ei kaikki ukkomiehet pidä sormusta, tallilla varsinkaan. Tiedä vaikka olisi suurperheen isä!
— Ja välittäisitkö sä siitä?
— No ainakin siitä välitän etta mä en ole sinkku, vaikkei Harri olekaan täällä! Joten minä ainakaan en mitään aloitetta tee!
— Mutta jos Anssi tekee, niin kieltäydytkö muka?
— No se on saatana sitten sen ajan murhe!

Päättäväisesti kieltäydyin kuuntelemasta sitä ääntä enää. Hullu se oli, vaikka se olin minä itse.

Tähyilin vaivihkaa ovelle. En halunnut vaikuttaa liian innokkaalta mutten joutua yllätetyksikään. Silti Anssi pääsi melkein yllättämään, sillä en ollut tunnistaa häntä. Vaatteet tietenkin olivat hyvin erilaiset kuin tallilla: suorat housut, villakankainen, hyvinistuva ja ryhdikäs takki. Sitten oli silmälasit. Enhän minä oikeasti ollut nähnyt häntä kuin ratsastusvarusteissa. Ei Anssi tallillakaan ollut mikään täydellisen nukkavieru tapaus, mutta silti tyylikkyys pääsi vähäsen yllättämään. Positiivisesti.

Anssi tervehti ja istui pöytään samalla kun tarjoilija tuli tuomaan menuja pöytään ja kyselemään juomatoiveita. Minua jännitti jollain tavalla, mutten antanut sen näkyä. Katsotaan mitä tästä nyt tulee. Jutun alkuun pääsimme heti, mikä sinänsä ei ollut yllätys. Anssin kanssa oli tosiaan helppo jutella ja jos ei muuta keksinyt, niin hevosista nyt ainakin.
— Eikö Salierilla ole mitään lempinimeä sitten? Anssi uteli.
— Ei, puistin päätäni. — En ole keksinyt sille mitään hyvää näiden vuosien aikana. Joku Sakke tai Saku tai semmoinen ei oikein kuulosta hyvältä ja… no, sit se on vähän jäänyt. Mä sanon aina Salieri. Tai joskus sanon Ukko tai Ukkeli, mutta ne on enemmän semmosia hellittelynimiä. Ja sit nekin jäi kun meidän tallille tuli yksi hevonen, jonka kutsumanimi oli oikeasti Ukko. Sen nimi oli muuten oikeasti Google Me, mua jaksoi aina huvittaa se.
— Google Me? Suden hevosia?
— Oskarin, joo.
— Ai sen, Olavin poika, eiks niin. Eiks se kisannut sillä?
— Kai, mutta sit se alkoi sairastella ja jouduttiin lopettamaan.
— Ai, ikävä juttu. Mikä sillä oli?
— Mä en oikein tiedä.

Ennen kuin edes huomasin, olin puinut läpi Ukon oireiston ja oikut. Anssi oli asiaankuuluvan huolestunut ja pahoillaan. Kyllä hän tiesi mitä se on kun hevonen haamusairastaa. Tästä puhe kääntyi luontevasti Anssin aiempaan ratsuun, joka oli loukannut jalkansa pahasti, lähtenyt varsalomalle ja palaisi, jos palaisi, joskus. Ennuste paranemiseen oli varauksellinen. Oli minun vuoroni olla pahoillaan, sillä Anssin kertoman mukaan se oli hieno tamma vaikken hevosta itseään tuntenutkaan.

Keskustelu soljui samaa tahtia illan kanssa. Söimme ja joimme muutamat viinilasillisetkin. Minulla ainakin oli hauskaa, sillä Anssi oli hyvää seuraa. Vähän liiankin hyvää, huomasin, kun tajusin Anssin flirttailevan minulle. Ei mitään vakavaa eikä painostavaa, voi olla pelkän viinin aiheuttamaa, selitin itselleni. Kerrankos sitä. Ja mitä nyt viaton flirtti, ihan kivaahan se oli. Eikä Anssilla sitä paitsi ollut sormusta.

Mutta minulla oli. Silti minulla ei ollut varsinaisesti mitään pientä flirttailua vastaan. Niin kauan kuin ei iholle yritä, siinä menee raja, vakuutin itselleni. Se oli sellainen selkeä asia, jonka voisi yksiselitteisesti kieltää. Hymyilin, nauroin, juttelin ja katsoin silmiin, osaan minäkin tämän leikin vaikka edellisestä kerrasta oli niin kauan. Tai ei niin kovin kauan, mutta kuitenkin. Se pieni ääni oli armeliaan hiljaa. Vissiin pari viinilasillista oli liikaa sille.

Väitän silti, että yllätyin pahemman kerran kun erotessamme Anssi suuteli. Tuosta noin vain. Tiedän että minun olisi pitänyt vetäytyä, riistäytyä irti, irrottaa Anssin varovainen ote, lyödä, huutaa, kirkua, mutta tosiasiassa oli ensin niin hämmästynyt, etten osannut tehdä mitään. Sitten en halunnutkaan, sillä luoja nähköön, tuntuihan se nyt hyvältä. Eihän se yksi suudelma nyt mitään ollut ja se jäisi ehdottomasti siihen. Antaa mennä nyt siis, tämän ainoan kerran.

(Draama eli spin-offien spin-offit jatkuu blogissa)

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Editointia, pitäisi enemmänkin muttei tästä tule mitään
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: lisätty linkki blogiin, muistinvirkistykseksi

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tämmöinen hölmö kysymyslista, alunperin tarkoitettu vähän hahmon kehittelyyn ja sen semmoiseen. Saa halutessaan varastaa.)

Välipala: kysymyspatteristo
Avioliittoja — Yksi ja se päättyi miten päättyi, kuten tunnettua on.

Kihloissa — Kolme: Jarno, Harri ja Jarnon edeltäjä

Onko joku itkenyt vuoksesi? — Tiedän ainakin muutaman, joka kuulemma on.

Lemmikkejä — Jos Morttia (ja Salieria…) ei lasketa lemmikeiksi, niin lainakoira Axa, joka saattaa jäädä minulle vähän pysyvämminkin.

Leikkauksia — Vain pieniä, kuten kitarisat, poskiontelot, muutama luomi ja yksi hammas.

Tatuointeja — Ei ole.

Lävistyksiä — Ei ole tavallisten korvakorujen lisäksi. Teininä otatin napakorun kerran, mutta se päättyi tulehduksen jälkeen poistoon.

Muuttoja — Hymm, nyt pitää laskea. Lukion jälkeen Tampereelle ensin yksiöön, sitten kaksioon. Sitten muutimme Jarnon kanssa kolmioon, jonka jälkeen ostimme Muotialan kodin. Sitten Rautatienkadun kautta Orioniin, mutten tiedä oikein että pitäisikö se nyt lukea yhdeksi vai kahdeksi muutoksi. Suunnilleen samanaikaisia olivat kuitenkin. Sitten kerran oli 5 kuukauden työreissu Singaporeen, mutta se nyt ei ollut mikään virallinen muutto. Ai niin! Asuinhan yhden kesän myös Helsingissä kesätöiden vuoksi. Ei sekään virallinen ollut kyllä, niin että olisin vaihtanut kirjat Helsingin-osoitteeseen.

Suosikkiaine koulussa — Matikka, historia, kielet peruskoulussa ja lukiossa. Yliopistossa sitten ohjelmistotekniikka ja kielten valinnaiskurssit, joita hamstrasin melko tavalla. Siellä matikka muuttui suosikista inhokiksi.

Ensimmäinen työpaikka — Mikä lasketaan? No, teini-ikäisestä lähtien olin isän ja sedän maansiirtofirmassa töissä kesäisin, tein vähän kaikkea, toimistohommia, huoltoa ja sitten myös konehommia kun ikä ja taidot alkoivat riittää. Ja siinä sivussa sitten kaikkia maatilan töitä, mutta ne olivat sillä tavalla epävirallisia, en ole koskaan niitä kirjannut esimerkiksi CV:een. Ensimmäinen oman alan homma oli sitten tokan opiskeluvuoden jälkeen Nokialla koodarina.

Oletko koskaan ottanut lopputiliä? — Pari kertaa, kun olen vaihtanut työpaikkaa.

Autosi — Audi Q8, vm. 2019, tummanharmaa (Samurai Gray Metallic), 3 litran dieselillä ja automaattilaatikolla

Oletko koskaan ajanut moottoripyörällä? — Todellakin olen, itse asiassa löytyy prätkäkortti! Minulla oli muutama vuosi sitten oma pyörä, mutta myin sen pois kun ajattelin vaihtaa ja sitten jäi uusi ostamatta. Haaveilen uudesta pyörästä edelleen. Harri katseleen yhtä järkyttyneenä kuin Jarnokin aikoinaan. Ihme tyyppejä?

Oletko koskaan ollut lentokoneessa? — Vaikka kuinka monta kertaa. Edellisestä kerrasta on pari vuotta, se oli silloin kun kävimme Kimmon kanssa Yhdysvalloissa lomareissulla.

Voimabiisi — Helppo. Nightwishin Wish I Had An Angel

Paras vuodenaika — (melkein) Kaikissa on puolensa, mutta jos nyt pitää yksi valita niin loppukesä, kun illat alkavat pimetä ja pehmentyä, eikä ole enää niin kuuma mutta on lämmintä ja kosteata. Luonto kypsyy ja kääntyy kohti sadonkorjuuta.

Suosikkihedelmä — Omena. Vasta puusta poimittu, vielä kasteinen omena aurinkoisena, kenties vähän sumuisena syysaamuna.

Lempiväri — Vaihtelee tilanteen ja käyttökohteen mukaan, mutta violetti eri sävyineen on aika usein siellä kärkikahinoissa mukana.

Kahvi vai tee? — Tee. En juo kahvia kuin äärimmäisessä hädässä.

Kissa vai koira? — Ehkä se Axan myötä kallistuu koiraan, mutta haluan painottaa, etten missään tapauksessa dissaa kissoja! Ottaisin mielelläni oman kissankin.

Aamu vai ilta? — Riippuu ihan tilanteesta ja päivästä. Ehkä aamu kuitenkin.

Oletko koskaan ollut ambulanssissa? — Mietin ja mietin, mutten muista että olisin ollut.

Oletko koskaan luistellut? — Peruskoulussahan oli pakko, lukiosta en muista enää, ei välttämättä. Vissiin kai voimisteluharrastuksen takia liikunnanopettaja luuli että olen hyväkin luistelija. Voimistelu, taitoluistelu, sama asia tai sinne päin ainakin, right? Oikeasti olin luistimet jalassa vähän kuin bambi jäällä.

Oletko koskaan surffannut? — Joo, kokeillut kerran eräässä rantakohteessa. Ei ollut minun lajini tämäkään, koska en pysynyt edes sen laudan päällä, saati että olisin pystynyt seisomaan sillä. Tosin lopetin homman noin vartin jälkeen, siirryin rantatuoliin kirjan kanssa enkä kokenut jääväni mistään paitsi.

Oletko koskaan ollut risteilyllä? — Voi, monesti! Onko Suomessa muka ihmisiä, jotka eivät ole käyneet risteilyllä? Ja voi, Tukholmassa pitäisi kyllä käydä taas pitkästä aikaa.

Oletko koskaan lähes kuollut? — No tähän pitäisi varmaan sanoa että en. Fyysisesti. En ole ollut vakavasti sairas enkä vakavassa onnettomuudessa enkä edes lähellä semmoista. Jos on olemassa sellainen asia kuin henkinen kuolema, niin väitän että se on ollut kyllä lähellä.

Oletko koskaan ollut sairaalassa? — Noin niinkuin itse hoidettavana vain muutaman kerran, niiden mainittujen leikkausten yhteydessä, mutta silloinkaan en yötä ole ollut sairaalassa.

Viimeisin puhelu — Zoom-puhelu Harrilta.

Viimeisin viesti — Hah, sekin Harrilta, juteltiin yleisiä kuulumisia tässä TG:n välityksellä. Torontossa on kuulemma mukavan lämmintä ja Harri suunnitteli tänään käyvänsä keskustassa leikkimässä turistia. CN Tower oli listalla ainakin.

Viimeisin ottamasi valokuva — Perjantai-iltana otettu tunnelmakuva Tuulensuusta, kaksi kuohuviinilasia pöydällä hämärässä valaistuksessa.

[Sonja T.Valvoja]

Salieri lähtee siis pois nyt ainakin joksikin aikaa. En tiedä vielä tarkalleen että palaako se ja milloin. Päiväkirjan varmaan voi jäädä tänne? Eihän sitä tiedä jos joskus kirjoittelee Salierin kuulumisia.

Hei sitten, osa 2
Siellä se Salieri nyt sitten seisoi, uudessa karsinassa Simon tallissa. Se näytti siltä kuin olisi katsonut ympärilleen, todennut että jaa, tämmöinen paikka, taitaa olla tuttu ja sitten huomannut heinäkasan. Mortti olisi ollut epäluuloisempi, mutta aika nopeasti sekin heinänsä löytäisi. Minun teki mieli vielä kerran mennä karsinaan taputtelemaan Salieria.

Anssi seisoi siinä vieressä Salierin loimi sylissään. Puhuimme Salierista ja siitä että se tykkää banaaneista, millä tavoin se kannattaa verrytellä, mitä varusteita ja muita tarvikkeita löytyy pakkaamistani laatikoista, miten Anssi aikoo lähteä viemään sitä eteenpäin, mahdollisesti jopa kisasuunnitelmia, jos kaikki menee hyvin. Varoittelin vähän kisapaikkojen kuhinasta ja siitä, että viimeksi se kävi kovasti kierroksilla, kun ei se ole oikein tottunut. Sillä tavalla se poiki vain lisää puhetta: Anssi kysyi, minä kerroin, muistin uuden asian mikä piti sanoa, Anssi uteli lisää. Kyllä kaksi hevosihmistä löytää loputtomasti puhuttavaa. Ja Anssi oli niin innoissaan Salierista. Oli tainnut ruuna kolahtaa.

— Mä meinasin että olisin kutsunut sut illalla lasilliselle, mutta sullahan on pitkä kotimatka, Anssi sanoi vähän niinkuin huokaisten.
— Mä kyllä jään tänne Tampereelle yöksi, sanoin ajattelematta sen kummemmin.
— Ihanko totta! No, lähtisitkö sitten jonnekin, ihan vaan yhdelle vaikka? Tämä on musta niin hieno asia että tuntuu sopivalta vähän juhlistaa, niin sillä tuli mieleen, Anssi kuulosti innostuneelta.
— No kyllähän mä voisin, ei siinä…

Mitä muutakaan tekemistä minulla olisi illalla?

[Sonja T.Valvoja]

(Paahtiksen päiväkirjan viimeisimmän inspiroimana tämmöinen nopea)

Mitäs me jousiampujat, osa 2
— Enontekiöllä? tuijotin Jannaa epäuskoisena.
— Niin.
— Se on vielä kauempana kuin se Kuusamo oli. Riittääks edes 12 tunnin ajo suuntaansa?
— Yhyreksän ja pual, katoin Google Mapsista jo. Plus tauot plus traileri.
— Eli se 12 tuntia voi olla aika lähellä totuutta.
— Joo.

Janna kaiveli puhelimestaan kisakutsun näytti sitä minulle. Kyllähän se ihan houkuttelevalta vaikutti. Epävirallinen toki, mutta eipä varmaan meidänkään suoritukset minkään virallisen määritelmän mukaan kovin kummoisia olisi. Olinhan minä käynyt ampumassa ja aloin tulla hyvin sinuiksi oman jouseni kanssa jo, mutta Mortin selästä en ollut ampunut kovinkaan montaa kertaa. Tietenkin sen voisi ottaa harjoittelun kannalta, sillä muuten niitä harjoittelutilaisuuksia ei niin kovin paljon ollut.

Lappi… Se keväinen Kuusamon-reissu TT-cupin tiimoilta oli jäänyt mieleen kaikin puolin positiivisena. Kuusamo nyt ei ehkä vielä ihan Lappia ollut vaan rajamaita. Hienoja maisemia siellä silti oli ollut jo ja Enontekiö olisi varmasti taas toisenlaista. Kai. Mistäpä minä tiesin kun minun Suomen-tuntemukseni päättyi Ouluun. Ja koska Harri oli Torontossa, ei minun tarvinnut kysyä keltään lupaa tai mielipidettä tai aikataulujakaan. Axan sai mukaan kun vain otti.

— Kyllähän mä oikeastaan voisin harkita, sanoin Jannalle. — Kannattaisi varmaan miettiä jotakin kimppakyytisysteemiä, mutta mistähän saisi semmoisen auton, mihin menisi kolme hevosta, kolme ihmistä, muutama koira ja tavarat? Tai neljä hevosta ja neljä ihmistä, jos Marsh ottaa molemmat hevosensa ja Niklaksen mukaan.
— Marshallilla on vissihin joku tuttu, jolta vois saara lainaan isomman hevosauton, Janna tiesi kertoa.
— Ai, se olisi kauhean hyvä juttu kyl. Mulla periaatteessa on kortti ajaa isompaakin ajoneuvoa, mutta käytännössä en ole kyllä koskaan tuommoista isoa hevosautoa ajanut. Vähän hirvittää lähteä kokeilemaan hevoset kyydissä, mutta jos nyt on isoa suoraa tietä, niin ehkä siitä selviäisi. Tai sit vaan kahdella traikulla…

[Sonja T.Valvoja]

Uusi mies?
Siinä me nojailimme aitaan, minä ja pitkänhuiskea mies ja katselimme Morttia ja Salieria, joista jälkimmäinen oli juuri vasta tuotu takaisin tarhaan. Minusta tuntui kuin koko talliporukka vuorollaan kävelisi juuri tänne suuntaan tallista ja ihan varmasti tunsin jok’ikisen katseen selässäni: ”No onko sillä Sonjalla jo uusi mies kierroksessa?”

Ei ollut. Se oli Anssi, joka oli tullut taas ratsastamaan Salierilla. Vähän hölmöä tällainen, mutta kun kerran sopi kuvioihin ja aikatauluihin, niin mikä ettei. Eipähän ainakaan saanut sikaa säkissä, kumpikaan. Minä olin saanut päätökseni kypsyteltyä lopultakin.

— Mä luulen että voisin tuoda Salierin ens viikonloppuna Kangasalle, sanoin Anssille.

Anssi vilkaisi minua. Hän ei ihan juuri hymyillyt, mutta silti ilmeestä pystyi havaitsemaan selvän ilon.
— Sä olet nyt sitten päättänyt että jätät itsellesi vain tuon Mortin?

Huokaisin kevyesti. Ei se helppo päätös kuitenkaan ollut.
— Joo. Kaikki järkisyyt puhuu sen puolesta, katsoi sitä mistä kulmasta tahansa. Ja tässä on nyt viikon verran saanut leikkiä kahden hevosen yksinhuoltajaa, niin kyllähän sitä selviää mutta aika työlääksi se kävisi ajan mittaan.
— Ymmärrän. Mä oon tietysti iloinen tästä omasta puolestani. Salieri on hyvä hevonen ja se on tuntunut tosi hyvältä ratsastettavalta tässä kun oon kokeillut sitä. Oon tosi innoissani että saan sen ratsastettavakseni. Ja muutenkin. Se on kiva hevonen.

Oli sentään hyvä huomata, että joku toinenkin arvosti Salieria. Sekin rauhoitti mieltä, että varsinaisesti Salieri menisi Simon vastuulle, joka sitten vuokraisi sitä Anssille, tai minkälaisen sopimuksen nyt tekisivätkään. Minun suuntaan vastuussa olisi Simo.

— On tuo sun Morttisikin hieno hevonen, Anssi katkaisi ajatukseni. — Eihän se kauheasti puoliverisestä eroa jos sitä yksikseen katselee, mutta tossa Salierin rinnalla kyllä huomaa eron. Se on jollain tavoin… no, en tiiä. Jalompi kai.
— Sano vaan että kolhompi, naurahdin. — Niin mä ainakin ajattelen.
— En mä nyt oikein sanoisi että kolhompikaan.

Anssi kysäisi varovasti kierrellen, että miten minulla oli mennyt. Olihan hänellä tiedossa tämä tarina, miksi olin yhtäkkiä yksin kahden hevosen kanssa. Ja olihan hän tavannutkin Harrin. Sinänsä toisen huoli lämmitti. Sanoin että toistaiseksi olin ihan kasassa pysynyt. Olin viestitellyt jotakin Harrin kanssa lähes joka päivä, muutama puhelukin oli puhuttu. Lisäksi pari ystävääni Tampereelta oli tullut käymään enkä ollut toistaiseksi ollut lainkaan yksinäinen. Ja olihan minulla Axa. Että ihan hyvin meni.

Kun Anssi oli lähtenyt, minun piti mennä etsimään Eetua ja irtisanomaan Salierin vuokrasopimus. Se lähtisi ensi viikolla, mutta maksaisin toki tallivuokran irtisanomisajalta. Mitenköhän sitä osaisi olla ilman Salieria?

[Sonja T.Valvoja]

Pitihän tämä sitten kirjoittaa, tietenkin. Ei siitä niin kovin hyvä tullut, mutta kaikkien miljoonan version jälkeen mennään nyt tällä. Pateettista, eh?

Pe 3.9.: hei sitten
Kello 04.15 ulkona oli vielä säkkipimeää. Hotellin pihan valot heiluivat tuulessa, joka kylmänkosteana tunkeutui vaatteiden alle. Minibussi seisoi oven edessä odottamassa niitä muutamaa raukkaa, joilla oli nimenomaan tänä kalseana aamuna aikainen lento.

Se oli varmaan seitsemäs kerta jo sinä aamuna, kun sanoin:
— Mun tulee ikävä sua.

Seitsemännen kerran Harri vastasi:
— Nii munkin sua.

Olin pelännyt romahtavani sinä aamuna ihan täydelliseen itsesääli-ikäväitkuhysteriaan, mutta ei irronnut kyyneltäkään, kun painauduin Harrin pikkutakkia vasten viimeisen kerran. Tuntui vain siltä, etten haluaisi päästää ikinä irti, koska sitten Harri lähtisi. Muuten olin vieläkin lievän ihmeissäni siitä, että nyt oltiin tässä. Tästä oli puhuttu niin paljon ja kauan, ettei sitä oikein tahtonut uskoa todeksi, että nyt oltiin tässä nimenomaisessa hetkessä.

Harri päästi irti minusta ja kumartui rapsuttamaan hihnassa olevaa Axaa. Axa heilutti innokkaasti häntäänsä tai oikeastaan koko takaosaansa, niinkuin aina. Voi sitä, ei se tiennyt että Harri lähtisi. Harri puheli sille sillä tietyllä äänensävyllä, joka oli vähän samanlainen kuin millä puhutaan pikkuvauvalle, muttei kuitenkaan ihan. Axa oli päässyt vähän Harrinkin ihon alle.

Niinkuin olikin. Kun Harri suoristi selkänsä, hän sanoi puoliksi huokaisten:
— Mun tulee ikävä Axaakin. Mut ehkä siitä on sulle seuraa, nii ettei talo oo iha tyhjä.
— Niin. Orion tuntuisi tosi tyhjältä ilman tätä härvääjää. Mutta kyllä se tuntuu tyhjältä ilman suakin.

Harri veti minut vielä viimeisen kerran syliinsä, vaikka muut matkustajat olivat menneet jo bussiin ja kuljettaja katseli kelloaan. Kun hän siitä hellitti, sen tiesi että se oli nyt ihan viimeinen kerta. Minulla oli paha olo, sellainen joka tulee kun yhdistetään ikävä, suru, herätys kesken unien, huono syöminen ja se kun ei oikein saa happea.

— Mee sä vielä nukkumaan, Harri sanoi ja silitti hellästi minun poskeani. — Sun tulee kylmä täällä ulkona.
— Hyvää matkaa, sanoin pala kurkussa.

Vielä se viimeisistä viimeisin suukko otsalle. Silmissä poltteli jo. Jäin seisomaan pihalle ja nostin kättäni vielä Harrille kun pikkubussi kaartoi pihasta pois. Rekisteröin taas kylmän tuulen, mutta Axa piti viedä lyhyelle pissilenkille. Onneksi se kyykähti lähimmän ruohotupsun luo ja oli sen jälkeen aivan valmis menemään takaisin sisälle. Minä pyyhin kyyneleitä poskiltani ja kuljin miltei puolijuoksua hotellin tyhjän aulan läpi hisseille, omaan kerrokseen ja huoneeseen lukkojen taakse piiloon itkemään ja oksentamaan.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: päivämäärätieto

[Sonja T.Valvoja]

Jäähyväiset
Ei se mikään yleisömenestys ollut. Eetu, Marshall, Niklas, Noa ja Janna istuivat keittiön pöydän ääressä kahvia hörppimässä. Oskari ja Camilla olivat käyneet kahvilla, nielaisseet palasen omenapiirakkaa, kiittäneet, sanoneet Harrille, että hyvää matkaa ja nähdään toivottavasti sitten joskus, ja häipyneet takaisin töihinsä. Muutenkin tunnelma oli vähän väkinäinen, sillä kuka nyt olisi varsinaisesti iloinen siitä, että Harri häipyy maasta pariksi vuodeksi. Moni varmaan ajatteli minuakin ja että miltä se minusta tuntui, mutta olihan Harrista tullut varsin kiinteä osa talliperhettä. Siksi olisi kuvitellut että enemmänkin porukkaa olisi siunaantunut paikalle jäähyväiskahveille.

Työkuvioista noin yleisesti puhuttiin. Minua lukuunottamatta varmaan kukaan pöydässäistujista ei varsinaisesti ymmärtänyt mitä Harri käytännössä tekisi siellä ja miksi. Hän kuittasikin asian yksinkertaistaen, että hän meni sinne asiakkaalle auttamaan heitä uuden järjestelmän käyttöönotossa ja käytössä. Kaikki nyökyttelivät enkä ollut ihan varma, että ymmärsivätkö kaikki tätäkään. Ehkä kuitenkin sinne päin.

Silti kaikki suorastaan tuntuivat huokaavan helpotuksesta, kun Hello ja Eira kolistelivat eteisessä ja Eira selitti tohkeissaan jotakin Hellolle. Ajatella että olin joskus pitänyt molempia hermosahoina, sillä nyt he tuntuivat oikeastaan pelastavilta enkeleiltä. He olivat saaneet houkuteltua mukaan sen toisen uuden tyypin, Hannah’n. Harri oli ehtinyt tehdä hänenkin kanssaan tuttavuutta enemmän kuin minä, joten hän tervehti ystävällisesti ja siirtyi penkillä niin että Hannah mahtui penkin päähän istumaan.

Omenapiirakka alkoi huveta.

[Sonja T.Valvoja]

Sunnuntaina 29.8. tapahtunutta, vähän keskeneräiseksi jäänyt kun en osannutkaan kirjoittaa oikein mitään loppua)

Karvainen terapeutti
— Tääl olis näitä karjalanpiirakoita, ne pitäs syyä pois, Harri sanoi jääkaapilta.
— Se Anssi muuten vaikutti ihan ookoolta tyypiltä, hän jatkoi ihan toista asiaa juuri henkeä vetämättä välissä.

Olimme juuri tulleet tallilta. Se Anssi, Salierin ehkä kenties mahdollinen tuleva ratsastaja oli käynyt tänään Hopiavuoressa tutustumassa Salieriin noin kotiolosuhteissa. Tosiasiassa sain pidätellä itseäni, etten pitänyt hänelle kolmannen asteen ristikuulustelua. Olin vieläkin kahden vaiheilla tai siis oikeastaan tein sen ”viimeisen” ja ”varman” päätöksen noin kolme kertaa vuorokaudessa.

— Joo, olihan se, myönsin auliisti, sillä Anssi vaikutti paitsi hyvältä tyypiltä noin muuten (mikä perustelu ja kriteeri se muka oli!) niin myös hyvältä ratsastajalta. Tietenkin kun oli Simon opettama hyvin pitkälle ja maailman hevosihmisistä Simo oli se, johon eniten luotin. Jos Salieri menisi siis Simolle ylläpitoon ja Simo antaisi sen ratsastettavaksi Anssille, niin mikään paha ei voisi uhata minun kultapojuani.

Mutta silti.

— Mä en vieläkään tiedä mitä mä teen, voihkaisin ääneen Harrille. — Kun niinkuin periaatteessa sen pitäisi olla ihan ok ja se olisi jopa peräti hyvä vaihtoehto antaa Salieri Anssin ja Simon hoteisiin. Lähes kaikki järkiseikat puhuu sen puolesta. Mutta sitten taas… ääh. Kun ei millään raaskisi.
— Mikä siinä enite kanittaa? kysyi Harri samalla kun laski pöydälle lautasellisen lämmitettyjä piirakoita.
— Tunnepuoli tietysti. Jotenkin mä en halua luopua Salierista, se on liian tärkeä. Mutta en mä halua luopua Mortistakaan! Vaikkei se ole ollut mulla vielä vuottakaan enkä mä tiedä että miksi. Mä en ymmärrä miten mä oon näin kiinnittynyt Morttiin näin nopeasti.
— Jos se Mortti vaa o sun hevonen, niinku Simo väitti.
— En tiedä. Ehkä. Niinkus tiedät, niin mä en oikein ole näiden tämmöisten henkimaailman asioiden ystävä, mutta ehkä Simo oli jollain tavalla oikeassa. En mäkään sitä oikein rationaalisesti pysty perustelemaan. Että siinä mielessä Salierista olisi helpompi luopua, kun se on tuommoinen ”kaikki käy” ja ”mä tykkään kaikista” -tyyppi. Mutta en mä oikeasti voi Salierista luopua.

— Onks täs nyt vaa se, että Salieri oli sulla kaikkien vaikeiden aikojen aikana? Niinku sä oot kertonut, et tallilla kävit kuitenki aina, vaikka sit kaveries kyydillä ja se oli tärkee juttu?

Avasin suuni vastatakseni kieltävästi tai myöntävästi tai jotakin, mutta napsautin sen taas kiinni. Jouduin ihan tosissani haromaan ajatuksia kasaan. Että miten se nyt noin muka voisi olla, aivan naurettava idea ja totta kai se on noin, sehän nyt on ihan selvää. En ollut ikinä oikeastaan ajatellut tätä, kun olin vain niin varmana julistanut, että Salieri ei sitten ainakaan lähde mihinkään ikinä.

Saakutin tarkkasilmäinen Harri.

— Niin, sanoin kun en muutakaan keksinyt. — Ehkä siinä voi olla jotakin sellaista takana. En ole kyllä rehellisesti sanoen miettinyt tuolta kannalta. Siis kyllähän Salieri oli tosi tärkeä juttu silloin mulle. Voi olla että mä sitten sen takia suhtaudun siihen niin tunteella. Mutta onhan se tärkeä mulle edelleen!

[Sonja T.Valvoja]

Vielä viikko
En vieläkään oikein ymmärtänyt mihin aika ja koko kesä oli mennyt. Siis ihan totta, vastahan oli vielä lumenjäänteet maassa ja Harrin kanssa pohdimme sitä Torontoa, mutta se oli silloin vielä kaukainen juttu, puoli vuotta tai ainakin useampi kuukausi. Nyt oltiin tässä, että Harrin aikainen aamulento lähtisi ensi perjantaina.

Ensi viikolla olisi hyvästelykierrosten aika. Hopiavuoressa pitäisi käydä ja ajattelin että voisin panna viestiä WA-ryhmään, että tulkaa kahville päivänä x ja ajankohtana y, tarjolla omenapiirakkaa. Tulisivat sitten ne, jotka ehtisivät ja halusivat. Keskiviikkoiltana Harrin vanhemmat olivat tulossa meille illalliselle. Se oli se viimeinen ilta, sillä meidän lähtö olisi jo torstaina. Menisimme yöksi lentokenttähotelliin niin ettei tarvinnut ajaa yöllä. Sieltä olisi Harrin helppo siirtyä hotellin tarjoamalla kuljetuksella kentälle.

Kesän aikana olin päässyt pääasiassa ylitse niistä salatuista hylätyksi tulemisen ja tietynlaisen vihankin tunteista. Oli niin helppo sanoa toiselle, että mene vain ja odottaa kuitenkin samalla että tämä tajuaisi olla menemättä. Harri oli tunnustanut myös, että kun hän oli sanonut että jää sinä tänne, oli hän samalla hiljaa toivonut että tulisin mukaan. Parisuhdetestit feilasivat molemmin päin, onneksi pystyimme nyt jo tunnustamisen lisäksi nauramaan sille. Siihen oli tarvittu pitkiä keskusteluja eri sortin ammattilaisten kanssa ja paljon omaa ajatustyötä, puhumattakaan nyt siitä että Harrinkin kanssa asia piti käydä läpi pitkällisesti.

Harri sanoi olevansa pahoillaan siitä, että minulla kuulemma oli se vaikeampi osa. Minä olin se, joka jäi vanhaan elämään yksikseni, joten minä varmaan tuntisin sen yksinäisyyden paljon selkeämpänä. Hän taas meni aivan uusiin kuvioihin, jolloin ei ehtinyt niin paljon ajatella sitä yksinäisyyttä kun oli niin paljon kaikkea muuta ja uutta. Minä näin asian toisin päin. Minä jatkoin vanhaa tuttua elämää, sitä joka minulla käytännössä oli ennen Harria vaikka muuten olikin vähän jo vaikea muistaa elämää ennen kuin tapasin hänet täällä. Harrin elämä meni taas todellakin uusiksi: uusi maa, uusi kaupunki, uusi asunto, uusi työprojekti. Siinä olisi nieleskelemistä vähäksi aikaa. En lopultakaan tiedä kummalla tässä vaikeampi osa on, mutta sen tiedän että ihan helppoa ei ole kummallakaan.

Kaiken tämän jälkeen teimme kenties vähemmän perinteisen ratkaisun, jonka järkevyyden tai järjettömyyden näkee vasta myöhemmin. Ostimme sormukset ja siten päätimme kihlautua ”virallisesti”. Häitä tosin ei ole suunnitelmissa ainakaan kolmeen vuoteen, sillä tässä menee nyt ensimmäiset kaksi vuotta nyt tuon Toronto-projektin kanssa ja sitten lupasimme katsoa ainakin vuoden, että miltä vaikuttaa paluu Suomeen, arkeen ja yhteen. Ehkä kauemminkin, mutta vähintään sen vuoden verran.

Juhlistaisimme ensi viikolla siis jäähyväisten lisäksi kihlajaisia.

[Sonja T.Valvoja]

(Mä nyt kirjoitin Marshin puuttumaan asioihin, joihin se ei ehkä puuttuisi. Sori. Ja minua harmittaa se, etten tajunnut tehdä Salierille ja Mortille yhteistä päiväkirjaa alunperin, kuten Hakralla ja Barnumilla on.)

Se on hyvä hevonen
Tervehdin Marshallia tallissa kun hän oli taluttamassa Barnumiaan karsinaan. Barnum muistutti ulkoisesti Salieria, mutta oli vähän matalampi ja aika paljon kevyempi. Olin huvikseni selvitellyt tietoja sen rodusta, koska en ollut aiemmin kuullutkaan sellaisesta kuin venäjänratsuhevonen. Sen historia oli mielenkiintoinen, tsaarinajan jalo ratsu, joka onnistuttiin elvyttämään vielä vaikka se olikin lähes kadonnut maailman melskeissä. Tunsin aina kunnioitusta pitkää historiaa kohtaan ja katselin mustaa oria ihaillen. Sekin oli onneksi jo hieman muuttanut käsitystään minusta tai ei ainakaan välittömästi liimannut korviaan niskaan jos tulin lähelle.

— Oletteko tulossa vai menossa? kysyin Marshilta.
— Anteeksi?
— Niin että oletko menossa ratsastamaan vai tulossa ratsastamasta?
— Menossa vasta. Hain juuri tämän tarhasta. Ajattelin mennä kentälle kokeilemaan vähän esteitä. Vai oletko sinä menossa kentälle?
— Ei, ajattelin mennä maneesiin treenailemaan ihan sileällä, kuten yleensäkin, kerroin ja jatkoin Mortin sukimista käytävällä.

Juttelimme niitä näitä siinä hevosia harjatessamme. Ilmeni, että Mortilla ja Barnumilla on kovastikin yhteistä: molemmat tykkäävät työnteosta ja pitkät lomat saavat ne happamiksi. Työnarkomaaneja, naurahti Marshall.

Menin sitten kertomaan Marshallille sen, etten tiennyt vielä mitä tekisin nyt syksyllä kun jäisin hevosten kanssa kahden. Vaapuin vieläkin kahden vaiheilla, pärjäisinkö vai enkö. Kerroin senkin, että Salierille olisi periaatteessa tiedossa ylläpito ja ratsastus talveksi ja ehkä ensi kesäksikin. Se pääsisi hyvään ja varmaan paikkaan. Marshallilla itsellään oli kaksi hevosta nyt, mutta hänellä oli myös Niklas ja muutenkin hänen lähtökohtansa oli erilainen. Mikäli olin oikein ymmärtänyt, hän oli ollut miltei jopa ammattiratsastaja, jolle kaksi hevosta oli silkkaa vapaa-aikaa. Minä olin puhdas harrastelija.

— Haluatko neuvon? Marshall kysyi kun olin purkanut koko aisan hänelle ja talutimme ratsuja ulos.
— Anna tulla, sanoin uteliaana.
— Jos sinulla on kerran Salierille hyvä ylläpito tiedossa, mihin uskallat sen antaa, niin anna toki. Ei sellaisia tarjouksia liian usein tule vastaan. Ja jos tämä ratsastaja on kerran mielestäsi hyvä ja ratsastaa sen Simon valmennuksessa, niin Salierihan kehittyisi siinä samalla. Se on hyvä hevonen. Siinä on kapasiteettia. Se on hyvä hevonen myös Harrille alkeisratsuksi, mutta Harri menee pois. Se on tärkeä hevonen sinulle, mutta siellä se olisi hyvässä hoidossa ja sinä voisit keskittyä täysillä Morttiin. Vaikka voisitte jatkaa kisauraanne.

Vihdoinkin! Moni oli vain niin kohtelias eikä sanonut omaa suoraa mielipidettään tilanteesta, vaikka sellainen olisikin. Kunhan hymistelivät, että tee toki niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, vaikkei se ollut mikään ratkaisu. Lisäksi Marshall sanoi täsmälleen sen, minkä minä jo tiesin mutten halunnut tunnustaa itselleni.

— Kiitos, sanoin kun Marshall odotti selvästi jotakin vastausta. — Kiitos, ihan totta. Kiva että joku sanoo tuon ääneen. Sä olet oikeassa, tuo olisi ehkä se paras ratkaisu, mutta mun täytyy vähän silti vielä mutustella sitä. Mutta ehkä mä teen just noin.

Senhän sitten arvasi, että ratsastus meni ihan pieleen. En osannut keskittyä oikein mihinkään, kun perkasin läpi Salierin tilannetta. Ja sitten sen huomasi Morttikin, joka kävi kärttyisäksi. Hyvänlainen soppa tästäkin tuli sitten, mutta mikäpä ei maastolenkillä parantuisi, ajattelin. Ulkona piskotteli vähän vettä ja mietin josko pitäisi kaivaa jo ratsastusloimi, se kevyt ja vedenpitävä. Mortilla oli pintelitkin jalassa, ei kunnon suojat, niin että olimme aika kehnosti varustautuneet maastolenkkiä varten. Päätin kuitenkin, että ehkä selviäisimme yhdestä rauhallisesta maastoilusta ihan näinkin.

Kun palasimme tallille, olin tehnyt päätökseni ja aurinkokin paistoi taas. Marshall oli todellakin oikeassa enkä minä olisi todellakaan ensimmäinen tai ainoa hevosenomistaja, joka antoi hevosensa ylläpitoon ja vieraalle ratsastettavaksi. Herran tähden! Eihän kai kukaan olympiaratsastajistakaan itse omistanut kilpahevosiaan. Kyllä ne olivat muiden omistuksessa varsin usein. Mutta kyllä minä nyt vielä vähän tenttaisin Simoa siitä Anssista. Niin ja sehän oli luvannut tarvittaessa tulla tänne ratsastamaan Salieria, jos halusin. Ehkä pitäisi esittää kutsu…

Vaikka edelleen jokin tunne yritti huutaa väliin, että ei Salieria voi noin vain antaa pois.

[Sonja T.Valvoja]

Haa, miten tämä on jäänyt kommentoimatta! Varsinkin kun sait Sonjan mukaan jotenkin niin omana itsenään. Siis Sonja jos joku tarttuu takuuvarmasti mahdollisuuteen kokeilla uutta autoa etukäteen, ennen kuin siellä on hevoset kyydissä. Tämä on muutenkin hyvä teksti siinä mielessä että vaikkei tässä kauheasti tapahdu mitään (ei se mitään, minusta tuntuu että minun teksteissä ei ikinä tapahdu mitään, paitsi spin-offeissa), niin kuitenkin saatetaan asioita paikoilleen vähän niinkuin meitä muita kirjoittajia varten. Helpompi lähteä miettimään tuota jousiammunta-kisaakin, kun nyt tietää että porukkaa on lähdössä ja iso auto on käytössä ja Niklas ei ole lähdössä ja ja ja…

[Sonja T.Valvoja]

Jos minä olisin Noa, olisin tämän visiitin jälkeen huolesta sairaana. Ihan kuin kaikki ei olisi ok, alkavaa muistisairautta veikkaisin ensimmäisenä, mutta voi toki olla muutakin. Sitten se sosiaalisen elämän puute, kun elämässä ei ole muuta kuin kaupassa käynti ja vanhempi ihminen vielä kyseessä. En tiedä miten vanha Noan äiti on, mutta oli mitä oli niin ei ihan nuorikaan. Voi voi.

Sitten tuo Chai-juttu, miten kamalaa se oikeasti on kun ei tiedä missä mennään. Että onko sitä vain hetken hairahdus, laastarisuhde (katson sinua, Hello!), vai oikeasti totta ja oikeaa ja iankaikkisesti aamen. Voi Noa, käy niin sääliksi, kun periaatteessa kaikki on ok, mutta ne isoimmat asiat ovat täynnä kysymysmerkkejä ja samalla oikein mikään ei ole ok.

[Sonja T.Valvoja]

Nyt on ihan pakko sanoa, että totta kai arvasit, koska tämä juonenkäänne oli sun syytä tai ansiota, miten haluaakin nähdä 😀 Anssista ei ollut tarkoitus tulla mitään muuta kuin Salierin EVM-vuokraaja, pari kertaa teksteissä mainittu nimi. Se Nokian insinööri -juttu oli vain alleviivaamassa sitä, että Sonja tunsi heti tietynlaista luottoa ja yhteenkuuluvuutta tämän vuokraajan kanssa. Ja sitten – SITTEN! – joku menee käkeämään, että haa, kato kun olis Sonjalle sopiva mies. Siitä se idea sitten lähti, myönnän että jotakin tämänsuuntaista oli kyllä suunnitteilla jo muutenkin, mutta eihän nyt yksi mies lisää sopassa ole mikään ongelma, eiku.

Hei, mihin Aamun kommentti katosi? Teinkö mä nyt jotakin, mikä sai sen häviämään? Saaks sen takasin jostakin?

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: ... help?

[Sonja T.Valvoja]

Tämä lienee nyt sopiva paikka selventää omaa(kin) kommentointia, vaikkei siihen ehkä puututtu.

Minun kommenttini ovat lähes aina selkäydinreaktioita, sitä mikä fiilis minulle ihmisenä tekstistä tulee. Ja se on puhtaasti minun oman pienen mieleni ja maailmankuvani tulos, yhdestä TOSI kapeasta ikkunasta huudettu kommentti. Jos siis kirjoitan ”Aaargh, kamalaa, ei noin!” niin se tarkoittaa ihan sitä, että tuo olisi minun reaktioni siihen, jos joku oikeassa elämässä tekisi niin kuin mitä on kirjoitettu. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että älä hyvä ihminen kirjoita tuollaista juonenkäännettä vaan oikeastaan jopa päinvastoin. Jos hahmo on tekemässä jotakin sellaista, jonka minä tuomitsisin puhtaana idiotismina, niin siitähän se paras draama tulee.

Niinkuin nyt tämä viimeaikainen vauvanvaatteiden hypistely, jota minä henkilökohtaisesti en todellakaan ymmärrä, mutta siitä huolimatta, tai oikeastaan juuri siksi, odotan tosi innolla jatkoa että mitä siitä koukusta mahdollisesti seuraa.

Tarkoitus ei ole ollut koskaan siis teilata ketään tai kenenkään juonenkäänteitä. Se että arvostelen Jannan tai jonkun muun toimintaa ja ideoita, ei tarkoita sitä, että arvostelisin tekstiä tai juonenkäänteen fiksuutta. Olen oikeasti pahoillani, että olen todellakin kirjoittanut välillä sellaisia kommentteja, joista tällaisen käsityksen voi saada, jos ei tunne tätä kommentointityyliäni (jota en tietenkään ole koskaan aiemmin selvittänyt missään, niin että mistäpä sen voisi tietää… hyvä minä).

[Sonja T.Valvoja]

Voi Hello-raukkaa, sääliksi käy vaikka toisaalta olihan se odotettua että tällaisissa fiiliksissä tarvotaan Tiden jälkeen. Vaikka vähän kyllä tyrskähdin tuolle laastarisuhteen hakemiselle, jo pelkälle idealle. Jännä kyllä se, että missään vaiheessa Hello ei haudo kostoa Tiitukselle, nimittäin että ajattelisi hankkivansa maailman ihanimman poikaystävän ja mennä keikuttelisi sen kanssa Tiden näköpiiriin. Toisaalta Hellolta nimenomaan saattaisi tällaista odottaakin, se on hyväsydäminen tyyppi.
Jotenkin minulla on kutina, että Hello ei ihan noin vain Tidestä pääse ylitse, nimittäin tuon Aamun kommentin innoittamana. Onko tässä nyt sitten Hopiavuoren on-offailijat luvassa vai mitä tästä tulee, sitä en osaa sanoa, mutta Ei Hello+Tiitus voi näin vain jäädä. Vai voiko?

Erinomaisesti kirjoitettu tämä teksti myös oli, mutta se tuskin yllättää ketään. Minä en ole kaunokirjallisten tekstien ammattilainen, joten en osaa analysoida sen paremmin. Onpahan vain hyvä teksti, sellainen johon voi samaistua ihan kuka vain.

[Sonja T.Valvoja]

Aluksi en tajunnut varsinaisesti että mihin Janna viittaa tuossa toiseksi viimeisessä kappaleessa. Kun ne vauvajutut on olleet esillä toisaalla, niin kuvittelin jotenkin että se miettisi niitä ja ihmettelin kovin että mitä varten Niklas ja Marsh eivät sen paljastumisen jälkeen puhuisi Jannalle. Niin tämä teksti tuntui herättävän enemmän kysymyksiä kuin mihin antoi vastauksia.

Mutta hei, eihän kyse ollut vauvasta ollenkaan, kun luin tarkemmin ja ajatuksen kanssa tuon! Kannattaa kato lukea uudet tekstit aamukähmässä ja sitten miettiä koko päivä että mitä varten se nyt tuollaista. Tai sitten minä olen vieläkin niin järkyttynyt niistä Jannan vauvahaaveista. Mutta joo, olihan tuo nyt ihan looginen, että ensin tulee mieleen syksy ja talvi ja sitten äidin kuolinpäivä ja sitten ei välttämättä mennä niihin oma-vauva-ajatuksiin vaan siihen, että muut tallilla saa tietää millaisia vanhemmat oli.

Jos Janna seisoisi tuossa edessä, niin minä luultavasti sanoisin, että hei ketä muka kiinnostaa jonkun toisen vanhemmat ja eihän vanhempien perusteella nyt voi ketään tuomita, haloo, vähän järkeä nyt tähän. Ja samalla onnellisesti unohtaisin, että Janna on joutunut näistä vanhemmistaan kärsimään enempi-vähempi koko elämänsä. Jannaan todellakin on (lähes) koko elämän ajan lyöty tietty leima vanhempien takia ja tämmöinen pelko on tosi ymmärrettävä, oli siinä järkeä tai ei.

Niklasta tai Marshallia en kyllä näe kumpaakaan niin ahdasmielisenä että välittäisivät tästä, mutta Eetua onkin hyvä miettiä. Sen mielipiteistä eli ehdottoman, täydellisen, ylikäymättömän vihamielisestä suhtautumisesta huumeisiin onkin ollut jo puhetta. Jos tieto Jannan vanhemmista kantautuu Eetulle asti, jostain syystä, niin näkeekö Eetu sen ohitse ettei Janna ole vanhemmistaan huolimatta mikään nisti? Vai heilahtaako leimakirves saman tien? Kas siinä pulmaa kerrakseen.

Jahas, tästä kommentista katosi punainen lanka jo aikoja sitten, kunhan vain tuuttaan ulos mitä ajatuksia teksti nyt sattui herättämään…

[Sonja T.Valvoja]

Jopas, tätä en nähnyt tulevaksi. Janna haaveilemassa vauvasta! Just Janna, jolla on ihan tarpeeksi siinä, että selviää suunnilleen itsestään ja töistään, kumpikaan ei ihan sieltä helpoimmasta päästä. Tuohon työasiaan viitattiin jo tekstissäkin: pari tuntia lounaan jälkeen oli kuin siitä olisi viikko. Raskasta, raskasta.

Henkilökohtaisesti en pysty samaistumaan Jannan ajatuksiin, en sitten mitenkään. Minä en vain ymmärrä tuommoista vauvanvaatteiden hypistelyä. En ymmärrä vauvahaaveita yhtään sen enempää kuin Sonjakaan, siinä mielessä Sonja on koko lailla minunkaltainen. Minusta olisikin ollut hauskaa ja kiinnostavaa lukea enemmän niistä tunteista, joita vauvanvaatteet herättivät Jannassa kun oikein piti päästä hipeltämään ja ostikin vielä vaikkei ole tarvetta. Läikähdys ei ole vielä kovin informatiivinen kuvaus.

Toinen juttu tässä kuviossa on Rasmus. En ole vieläkään nimittäin päässyt ylitse tuosta työpaikkaromanssista. Työpaikkaromanssi on itselle totaalisen nou-nou (kesätyötä vieraalla paikkakunnalla ei toki lasketa jne) ja minulla on koko ajan jonkinlainen pelko jossain nikamavälissä, että tässä ei nyt vaan käy hyvin. Ei siinä mitään, jos ala on sama ja vaikka ehkä vaikka jopa alihankkijalla tms, mutta että samalta työpaikalta löytyvä kumppani. Ei. Sit jos menee poikki, ollaan liemessä. Lähinnä pelottaa tässä Jannan takia, että mitä käy. Mä en luota tähän Rasmukseen.

Plus sitten lisäbonus: mitä tekee Nelly, jos Janna alkaa mahaa kasvattaa? Salaa kyllä epäilen, että Janna vielä järkiintyy tuosta, mutta saahan sitä spekuloida…

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: vielä tuli yksi asia mieleen

[Sonja T.Valvoja]

Voi, tätä olen odottanut kauan jo ihan senkin takia, että kun ei ole oikein tiennyt lähtikö Nelly lopullisesti. Olen vältellyt mainitsemasta Nellyä, kun en tosiaan tiennyt. Ja pelännyt vähän, että mitä Nellylle kuuluu, saadaanko seuraavaksi huonoja vai tosi huonoja uutisia. Et muuten usko miten pelotti lukea tätä.

Mutta Nelly on rohkea! Ja fiksukin. Joku toinen olisi siirtänyt vastuun käytöksestä muille: ”No mitäs oli niin sairaan ärsyttävä? Oma vika!” ”Menköön takasin sen Annikansa hoteisiin, jos se kerran on niin täydellinen, prkl.” ”Ja minähän en ainakaan pyydä anteeksi, kun multa tässä pitäisi anteeksi pyytää!”
Mutta ei Nelly. Se rehellisesti myöntää itselleen ja jopa muille, että nyt läikkyy ylitse ja väkivalta on ihan oma syy, ei kenenkään muun. Ja että siihen voi ja pitääkin hakea apua ja sitten oikeasti tekee sen. Hattu päästä ja purkka suusta, tähän ei ihan joka jantteri kykene, ei edes tarinahahmo.
Tosin jotenkin minun olisi ollut aika vaikea kuvitella jotakin toista ratkaisua. Se Nelly jonka minä luulen tuntevani olisi oikeasti tehnyt juuri näin. Niin että loppuviimeksi tämä oli hyvin nellymäinen ratkaisu, mutta saa sitä kai silti hehkuttaa toisen ihmisen tarinahahmoa? Edes vähän?

Jännittää kuitenkin se, että mitä Eetulle näiden käänteiden jälkeen kuuluu. Eetu on tosi kiltti, ei kiellä palaamasta ensin sohvalle ja sitten sänkyyn ja romantiikannälkäinen minä toteaisi, että Eetu taitaa oikeasti rakastaa Nellyä. Mutta onko näin? Onko, ihan oikeasti onko? Entä jos Eetu vain rakastaa sitä kuvitelmaansa rakkaudesta, kilttinä miehenä haluaa miellyttää ja ajattelee rakastavansa ja haluavansa toisen takaisin, mutta ei ikinä pysähdy ajattelemaan, että mitä oikeasti tuntee. No, nyt kyllä hypin vähän muiden kirjoittajien tonteilla näiden epäilyksieni kanssa, mutta pelottaa silti vielä silleen ihan pikkiriikkisen vähän (lue: odotan innolla seuraavia tekstejä, tilanteita, juonenkäänteitä).

[Sonja T.Valvoja]

Komppaan Camillaa tässä! Jotenkin ehkä vähän jopa yllätys, että Marshallista tosiaan löytyy se romanttinenkin, toisen huomioiva puoli. Se on aina olevinaan jotenkin niin… jäykkä ja järkevä, mutta ehkä se tallilla onkin ja sitten kotona Niklas näkee sen toisenkin puolen. Kelläpä meistä ei erilainen tilanne ja ympäristö kuorisi esiin aina rahtusen erilaista persoonaa? Muistan edelleen sieltä alkuajoilta, kun Marsh ja Niklas tupsahtivat Hopiavuoren hoodeille, samanlaisen tarinan mutta toisin päin: Niklas hommasi joulukuusen ihan vaan Marshallin takia ja teki sen vielä suunnilleen samalla tavalla, yllätyksenä.

Marshallin parisuhdekäsityksestä monella olisi kyllä opittavaa. Että vaikka elämä on täynnä kaikenlaisia suunnitelmia, töitä, tavoitteita ja harrastuksia, niin sille kumppanille pitäisi kuitenkin aina raivata tilaa ja kaistaa. Ah, toivottavasti Niklas osaa arvostaa tätä.

[Sonja T.Valvoja]

Häpeä, toden totta siihen varmaan pystyy jokainen samaistumaan. Ja sitten kuitenkin samalla se kärttyisä järjen ääni sanoo, että älä ole tyhmä. Ei kukaan huomannut mitään ja jos huomasikin, ei kukaan muista sitä 3 min kuluttua, koska kaikki vellovat niissä omissa asioissaan. Lisäksi kaikki tietävät kuitenkin ettei se hevosten kanssa aina putkeen mene. Mutta silti. ”Ne varmasti kaikki ajattelee että mä <insert something stupid here>”

Minusta tämä on jotenkin ihan älyttömän hyvin kirjoitettu, siis sen lisäksi että tilanne on niin tunnistettava. Sitä en osaa analysoida että mikä siitä niin hyvän tekee, mutta jokin… jokin…

[Sonja T.Valvoja]

“Mistä kohtaa?”
Ai jestas, tämä nauratti. Sitä aina sattuu ja tapahtuu hevosten kanssa, jos ei muuta niin puurot on pitkin pientareita. Eihän siinä mitään niin ihmeellistä sinänsä ole, on varmasti nähty kummallisempiakin tapauksia, mutta tosi hauskan tekstinpätkän sait siitä aikaiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

Awww, romantiikkaa <3 Olen tosi iloinen kyllä Jannan puolesta, että löytyi tuommoinen Rasmus ja mitä kaikkea. Voi niitä vaaleanpunaisia laseja, vaikka kuittaatkin ne tässä aika lyhyesti.

Minun mielestäni tällainen nopea ”tärkeimmät sattumukset pidemmältä ajalta” -tyyppinen kokoelmateksti on ihan hyvä välipala silloin kun käy näin, ettei vaan ehdi kirjoittaa niitä tekstejä silloin kun asia pitäisi noin niinkuin oikeasti olla kalenterissa.

[Sonja T.Valvoja]

Tässä taas viitataan Oskarin menneisyyteen, lapsuuteenkin ja siihen, että Oskari ei halua olla missään tekemisissä sen asian kanssa. Tai kenenkään, joka tietää hänestä… niin mitä? Kirjoitin jo aiemmin että minulla on teoria asiasta, tämä teksti sopisi siihen kyllä, mutten vielä taida uskaltaa paljastaa arveluitani asian tiimoilta.
Siksipä tämä teksti jäi kaivelemaan kovasti vaikka mitään kauhean erikoistahan tässä ei tapahdu. Sitä tavallista talliarkea vain. Minä en ole vieläkään tottunut noihin uusiin hevosiin kyllä.

[Julkaisija]

Viestit