[Sonja T.Valvoja]

Tässä nyt oli ollut tätä kaikkea
Mylläsin vaatehuonettani läpi etsien sopivia vaatteita viikonlopun industrial-festareille. Siitä tuntui olevan ainakin puolitoista ikuisuutta, kun viimeksi oli ollut tilaisuus käyttää näitäkin vaatteita. Sovittelin erilaisia kokonaisuuksia. Musta nahkainen minihame ja tummanvioletti kauluspaita, toimii. Musta olkaimeton toppi, sen päälle musta pitsibolero, mustat suorat housut, mustat korkokengät. Nuo reisipituiset korkosaappaat menisivät sen minihameen kanssa kyllä, ei tarvitsisi niin varoa sukkahousujakaan. Vai pitäisikö erottua joukosta ja pukeutua tuohon hopeiseen minimekkoon? Jalkaan sitten maiharit, niin ei ole liian bilehile. Ja entäs sitten tuo selästä avoin toppi! Milloin minä viimeksi tätäkään olin käyttänyt? Pitsiboleron seurana olisi kyllä hyvä. Tämä oli sen genren keikka että paljasta ihoa ei tarvinnut suuremmin vältellä ja jos vanhat merkit paikkaansa pitivät, ei siellä kylmäkään ehtisi tulla.

Se hopeinen mekko tuntui väljältä päällä. Itse asiassa kaikki nämä vanhat vaatteet tuntuivat löysähköiltä. Se sai minut kaivamaan vaa’an kätköistään ja vaa’an lukema sai minut kiroilemaan. Ei minun tarvinnut sitä erikseen laskea, kun tiesin jo ihan muutenkin painoindeksin huitelevan siellä alipainon rajoilla. Kurkkua alkoi kuristaa ihan puhdaspiirteinen pelko.

Ei tätä. Ei taas tätä.

Kyllä minä sen tiesin, jos halusin oikeasti olla rehellinen itselleni, mutta itsepetos on petoksen lajeista viehkein. Syöminen oli taas ollut vähän sitä sun tätä. Koskaan en tuntenut itseäni nälkäiseksi eikä ruokahaluakaan juuri ollut noin yleisesti. Ei siis kai ihme jos syöminen sitten pääsi unohtumaan ja silloin kun sen muisti, ei oikein tehnyt mieli. Tässä nyt oli ollut tätä kaikkea. Parempiakin aikoja oli nähty, jos toki paljon huonompiakin.

Mahaakin kuristi, mutta sekään ei ollut nälkä vaan jokin pahoinvointi. No sehän tästä puuttuisikin, että alkaisin vielä oksentaa. Istuin sängynreunalle ja nojasin pään käsiini. Mieleen tulvahteli muistikuvia jostain kolmen vuoden takaa. Suru, synkkyys, viha ja sitten oli se kun energiat olivat ihan täysin lopussa. Kaikki liittyi kaikkeen, mutta kyllä siihen energisyyteen vaikutti ihan varmasti myös syömiset. Minä en halunnut sitä enää ikinä ja silti oltiin taas tässä.

Tiesin ihan hyvin milloin se oli alkanut: silloin kun Harri lähti. Yksikseen oli niin helppo jättää ateria tai pari välistä, kun oli muutakin tekemistä. Eikä varsinkaan ollut ketään kyselemässä, että olisiko nälkä ja mitä syötäisiin, parhaimmillaan pyytämässä valmiiseen pöytään. En minä mitään vakipanoa tarvinnut vaan huushollerskan.

Miten minä voin edes sinne Ranskaan lähteä tällaisessa kunnossa? Eihän minulla riitä voimat ja jaksaminen edes sinne asti pääsemiseen, saati sitten kilpailemiseen kunnolla. Eikä valmentautumiseen eikä valmistautumiseen eikä pyhä Sylvi yhtään mihinkään. Muistin vielä ne kerrat kun Salierin selkään nouseminen oli samanlainen suoritus kuin Mount Everestille kiipeäminen ja sinne päästyä huimasi hetken aikaa. Ja minä niin ehdin jo innostua siitä Ranskasta. Siellä kyllä söisin ihan kaiken.

Kaivoin kännykän taskusta käteen varmana siitä, että sieltä löytyisi apu. Mutta kuka? Kelle voisin soittaa tai edes lähettää viestiä, että auta? Harri oli töissä, äiti nukkui jo, Anssille en todellakaan kertoisi, kaverit olivat Tampereella kaikki, Markus ei… Ei kun tietenkin. Hyppäsin pystyyn ja ryntäsin alakertaan samalla huutaen Axaa mukaani. Äkkiä ulkovaatteet päälle ja puolijuoksua tihkusateen läpi Otavaan. Painoin ovikelloa pikaistuksissani kaksi kertaa ja huokasin päästä varpaisiin asti kun Markus avasi oven.
— Kuule, onks sulla hetki aikaa jutella? Mulla on maailma ja kaikki kaatumassa taas niskaan.
— Totta kai sulle aina on. Tuu periämmälle.

[Sonja T.Valvoja]

Maailma kutsuu
— Siis torellakin kannattaa lähtiä jos vaan kokee notta on jotakin saumaa! Janna hihkaisi innoissaan kun kyselin häneltä kokemuksia Paris SIM Eventing Weekiltä. Nyt nimittäin olisi tarjolla koulukisat samassa paikassa ja minulla kävi mielessä, että mitä jos…

— Ainakin noissa kenttäkisoossa se expo-alue oli kyllä ihan hanitoon. Siällä oli kaikkee maharollista ja palijo semmoostakin mitä ei olis osannu ikuna kuvitellakaan. Ja tosi erukkaita tarjouksia. Että autoon tilaa ja luattokortille kunnolla katetta, et karu.

Seuraavana uhrina oli Nelly.
— No kyllähän sä sen tiedät, ettei ne vaihtosarjat ole mikään ongelma Mortin kanssa, vaikka sä muuta yritätkin väittää. Eikä se puolipiruettikaan. Kova paikkahan se on tehdä debyyttinsä vaativassa A:ssa, mutta ei se sitä muuta mihinkään, ettettekö olisi ihan valmiit siihen. Ja olisihan se varmasti hyvää kokemusta teille.
— Ja ehdottomasti kannattaa kyllä ratsastaa kaksi luokkaa, kun kerran on sopivat. Se tiistain vaativa B toimii hyvänä harjoituksena sit seuraavan päivän luokkaan, niin olette sitten kunnolla iskussa sitä varten. Eikä se nyt ole mitenkään järkevää laittautua täältä asti Pariisiin yhden luokan takia.

Seuraavaksi yhytin Marshallin, jolla oli kokemusta hevosten kuljettamisesta pitkin Eurooppaa. Tai ainakin hänen isällään luulisi olevan ja kai Marsh nyt jotakin tiesi myös.
— Ei Euroopassa ole mitään niin kovin kummallista. Yleensä se temppu on saada ne hevoset ja kalusto EU-rajojen sisäpuolelle Venäjältä. Suomesta ei ongelma. Finnlines ainakin on hyvä laivayhtiö, joka kuljettaa Saksaan. Baltian läpi ei missään tapauksessa kannata ajaa.

Siinä sitä sitten oltiin, että pitäisikö tässä lähteä Ranskaan nyt seuraavaksi. Ei kukaan ainakaan sanonut ettei kannata ja liian vaikeata ja ihan turhaa. Oikeastaan aloin jopa pitää ideasta, ei niinkään kisojen takia, vaikka nekin varmasti olisivat hienot, vaan Ranskan takia. Jos kilpailee kahtena päivänä siellä ja sitten vaikka pitää pari päivää lomaa muuten vain, niin saattaisi ehtiä käymään Pariisissakin.

Mutta mistä minä kisahoitajan noidun? Tämä kuulostaa ihan sellaiselta reissulta että olisi hyvä olla joku toinen mukana, joku joka huolehtisi hevosesta kun minä huolehdin kaikesta muusta. Hitsi että Harri on pois, häntä olisi nyt todellakin tarvittu. Lähtisiköhän joku Hopiavuoresta, pohdin itsekseni, mutten keksinyt oikein ketään jolta viitsisi edes kysyä. Useimmat eivät pääsisi viikoksi reissuun töiden ja muiden takia, vaikka minä luonnollisesti maksaisin kaikki kustannukset.

[Sonja T.Valvoja]

Sori tästä off-topicista Hopiavuoren kannalta. Lopetan kohta tämän kuvion penkomisen täällä.

Jos se on sen sisko
Telegramiin napsahti viesti Helenalta.

Helena: Mikä sen Anssin sukunimi oli?
Sonja: Ironen, kuinka niin?

Helena kirjoitti pitkän aikaa, piti taukoa, kirjoitti taas.
Helena: Onks se sanonut mitään, että onko se sinkku vai eronnut vai mitä?

Kaivelin muistiani vähän aikaa, muttei tullut mieleen että asiasta olisi ollut puhetta ikinä. En toki ollut kysynyt itsekään mitään.
Sonja: Ei varmaan mitään tarkempaa
Sonja: Mä oletin jotenkin että jos lie eronnut. Tuommoiset yleensä on

”Tuommoisella” tarkoitin suht hyvännäköistä, fiksua, hyvässä työssä olevaa, kaikesta päätellen vähintään kohtuullisesti toimeentulevaa, sosiaalisesti riittävän taitavaa nelikymppistä miestä. Harvemmin sellaiset mitään ikisinkkuja olivat ja homouteenkaan en varsinaisesti uskonut, sattuneesta syystä.

Helena mietti taas, niin että aloin jo tuskastua. Mitä väliä sillä oli, mitä hän ajoi takaa? Sitten hän kirjoitti vihdoin.
Helena: Se ei välttämättä ole eronnut eikä edes vapaa

En ehtinyt reagoida asiaan mitään, kun Helenalta tuli screenshot ilmeisesti hänen Facebook-feedistään. Siinä oli valokuva, jossa lapsiperhe näytti olevan jossakin ulkoilemassa, sijaintitiedon perusteella Haralanharjulla, Kangasalla. Kuva oli pari viikkoa vanha, sen oli ottanut joku minulle tuntematon ihminen ja siihen oli tägätty kolme Irosta, Anssi, Johanna ja Aleksi. Näiden lisäksi siinä oli pari nuorempaakin lasta.

Helena: Tää tuli mun fiidiin yhden ex-kollegan kautta, se näyttäis olevan sen Anssin FB-kaveri

Minun pitäisi vastata jotakin Helenalle, mutten tiennyt oikein että mitä olisi pitänyt sanoa. Ensimmäinen ajatus oli pelkkä ”aha” ja sen jälkeen ei irronnut oikein mitään. En minä tiennyt mitä mieltä tästä pitäisi olla.

Sonja: No, jos toi tosiaan on sen vaimo ja lapset, niin eipä ole tullut puheeksi
Sonja: En kyllä ihmettele sinänsä…
Helena: Joo, mä ajattelin että ehkä sä haluat tietää tämän, jos et muuten vielä tiedä

Katselin sitä kuvaa tarkemmin. Anssi oli ihan itsensä näköinen, erehtymisen varaa ei ollut. Eikä tuollainen perhepotretti varsinaisesti antanut kuvaa eroperheestä. Kaksi lapsista oli pieniä, pienempi ihan taaperoikäinen mutta ainakin seisoi jo omilla jaloillaan. Isompi voisi olla suunnilleen Sofian ikäinen, kuuden vanha. Vanhin, Aleksiksi tägätty, oli varmasti jo koululainen. Johanna oli lyhyt, hieman pyöreä ja ruskeatukkainen, ei mikään suuren luokan kaunotar mutta sievänlainen.

Sonja: Mun täytyy sanoa, että nyt en oikein tiedä että mitä mun pitäisi tästä ajatella
Sonja: Meinaan että jos Anssi onkin naimisissa ja perheenisä
Sonja: Ainoo mitä tulee mieleen on vähän semmoinen ”aijaa ok”
Helena: Niin, mä sain vähän sen kuvan että se olis ollut aloitteellinen sun suhteen
Sonja: Aluks joo, mutta enpä mä paljon ole jarrutellut
Helena: Periaatteessa tän Anssin siis pitäis tietää mitä se on tekemässä, vaikka todennäköisesti sillä ei kyllä ole hajuakaan

Naurahdin lyhyesti Helenan lakoniselle kommentille ja lähetin nauravan emojin takaisin. Lisäksi kiitin asian jakamisesta, vaikka tästä nyt taisi tulla minulle ylimääräistä mietittävää.

Ihmettelin pitkin iltaa, että mitä minun pitäisi tuntea, koska en tuntenut oikein mitään. En ollut raivoissani, en edes ärsyyntynyt eikä tämä mikään shokki ollut. En ollut oikeastaan edes suuremmin yllättynyt. Kummallista, olisin nyt luullut edes yllättyneeni siitä, että vakipano paljastuukin perheenisäksi. En kyllä ole koskaan miettinyt, että mitä muuta Anssin elämään kuuluu hevosten, töiden ja minun lisäksi. Se ei kai vain kiinnosta tarpeeksi. Eikä minulla nyt ole varsinaisesti pokkaa tuomitakaan Anssia, sillä yhtä lailla itsekin seikkailin kielletyillä sivupoluilla. Ja sehän Anssi minullekin on: kielletty seikkailu eikä mikään mahdollisesti tuleva romanttinen suhde. Ehkä juuri siksi tämä on niin ”aijaa ok”.

Olin aluksi aivan varma, etten puhu Anssille mitään tästä, koska eihän se minulle kuulu jos hän ei sitä halua kertoa. Ja jos tuo Johanna Ironen onkin Anssin sisko vaikka? Tai veljen vaimo? Ja sitten hänen lapsensa. Ettei lainkaan Anssin vaimo ja lapset. Totuus ei ole aina sitä, miltä se ensinäkemältä vaikuttaa, mutta pitäisikö minun nyt kuitenkin kysyä?

Silti vielä illalla tuijotin pimeässä kattoa ja mietin niin että aivoissa savutti. Jos Anssi on naimisissa ja perheenisä, niin mitä minun sitten pitäisi tehdä? Ensimmäinen ajatus oli, että pitäisi lopettaa tämä koko juttu, koska… koska… En tiedä. Miksi pitäisi? Eihän se minun ongelmani ollut. Oikeasti en halunnut Anssista edes luopua, koska tämä on nyt yksinkertaisesti ollut kivaa. Miksi juuri minun pitäisi jotenkin suojella Anssin vaimoa ja lapsia? Kyllä Anssi löytää aivan varmasti muitakin naisia, jos niin haluaa, ei se ole minusta ja minun kieltäytymisestäni kiinni.

Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kysyisin tätä Anssilta? Lähtisikö hän, suuttuisiko hän, loppuisiko tämä meidän juttu siihen? Mistä minä tiesin, miten hän reagoisi ja mikä juttu tämä edes oli. Ja mikä oli minun osani siinä? Ei ei, kyllä se pitää kysyä, kävi miten kävi. Jos ei muuten niin tuon viimeisen takia, että tietäisin itse missä tässä oikein oltiin ja mentiin. Vuodet ja parisuhteet ovat opettaneet, että huonojen asioiden hautaaminen ei pidemmän päälle kannata ja epätietoisuuskin on ärsyttävää.

Huomennahan minä taas menen Tampereelle ja on tarkoitus nähdä Anssia, niin että tilaisuus tulisi nopeasti. Tämmöistä ei ihan halua Whatsapissa hoitaa.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 5 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: kootut selitykset

[Sonja T.Valvoja]

Tämäkin on varmaan tapahtunut ennen kaikkia draamoja. Minä nyt vain halusin kirjoittaa jotakin, missä voisi viitata Barnumin pöytätapoihin.

Ihan terve hevonen?
Mortti riekkui tarhassa kuin heikkomielinen. Se hyppi, loikkelehti, pukitteli ja sitten se heittäytyi maahan piehtaroimaan ja röhki ja örisi. Lievästi sai taas hävetä, koska se kuulosti enemmän joltain sikalaumalta kuin hevoselta. Kuvittelin jo paikkakunnan juorut: Hopiavuoren Eetu tarhaa villisikoja luvatta.

Onneksi sentään on hiekkatarhat, mutta tämän jälkeen hiekkaa saisi putsata korvienkin takaa. Katselin Morttia riimunnaru kädessäni tarhan aidalla enkä tiennyt että mitä tässä pitäisi tehdä. Itkeä vai nauraa, antaa ruunan möyhytä sydämensä kyllyydestä vai yrittää kutsua sitä luokse, ratsastamaankin pitäisi mennä. Ja jos se jatkaa tuota menoa vielä satulan alla, niin siitä tulee kaikkien aikojen rodeo-show!

— Ei tuo Morttikaan aina ihan terveeltä hevoselta vaikuta, naurahti Marshall taluttaessaan Barnumia tallille. Hän viittasi siihen keskusteluun, minkä olimme käyneet Barnumin ruokatavoista taannoin.
— Ei sen vian tartte iso olla kun se on päässä, heitin takaisin.

Käännyin taas katsomaan ruunaani, joka makasi nyt kyljellään ja kihnutti päätään nautinnollisesti maata vasten. Ihan kuin se olisi lukenut minun ajatukseni ja aikoisi varmistua siitä, että hiekkaa todellakin olisi korvantakusia myöten.

Heikompi sielu olisi jo säikähtänyt, että nyt Mortilla on jokin kohtaus tai ainakin ähky, mutta minä en ollut suuremmin huolissani. Ei Mortti vaikuttanut kipeältä tai kajahtaneelta, sitä nyt vain riehututti.

— No niin apina, malttaisitkos vihdoin tulla tännekin, rupattelin sille aidalta. Mortti nosti päätään, kokosi jalkansa ja ponnistautui pystyyn. Vielä ennen luokse tulemista se ravisteli itsensä niin perusteellisesti, että tunsin hiekanjyväsiä kasvoillani. Loimi oli toisella kyljellä ja näytti siltä, että pesu olisi enemmän kuin tarpeen.

— Sä olet kyllä ihan mahdoton, sanoin Mortille kun napsautin riimunnarun kiinni. — Tässä siivoamisessa menee taas tunti. Ruuna katseli minua otsaharjansa takaa enkä tarvinnut paljonkaan mielikuvitusta, että olisin voinut kuvitella sillä peräti ilkikurisen ilmeen. Miksei näitä hetkiä saa ikinä kameralla kuvattua? Nytkin muistin kännykän vasta kun oli liian myöhäistä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tapahtunut joskus viime viikolla, ennen kaikkia draamoja. Ei tässä silleen mitään asiaa ole.

Vieroitusoireita tuvasta
— Tuukko kahaveelle, jos mä menen keittämähän? Eetu kysyi kun olin saanut Mortin suittua ja loimitettua. — Tai no sä nyt et kahvetta jua, mutta saa sitä tupahan tulla muutoonkin.
— Kiitos mutta en ehdi tällä kertaa. Mulla on vieraita kotona, niin en viitsi viipyä ylimääräistä, vastasin. Eetulle saattoi sanoakin tämän ilman että hän lähtisi esittämään mitään jatkokysymyksiä niistä vieraista. Tai vieraasta. Olipahan vain yksi vieras, jolla oli parin päivän työreissu Seinäjoelle asiakkaan luo ja josta ei viitsinyt koko maailmalle huudella…

Kävelin vielä varustehuoneeseen kun piti puhdistaa varusteet, kirjoittaa päivän kuulumiset päiväkirjaan ja yleisesti vähäsen istahtaa. Nelly oli pitänyt meitä taas tiukilla. Ihan hyvä vain, siitä minä Nellylle maksoinkin. Hiljaisesta hetkestä tosin sai vain haaveilla, sillä varustehuoneessa kävi vilinä kun ihmiset toivat ja veivät varusteitaan. Tervehdin ystävällisesti tallin uusia tulokkaitakin, Aamua ja Jumia ja kerroin heille Eetun terveiset siitä, että tuvassa olisi kahvia ainakin kohta.

Moni kysyi tietysti Mortin jalasta että mitä sille kuului. Onneksi saatoin sanoa sen olevan ihan kunnossa ja ratsastin sillä jo aivan normaalisti. Tietyllä tavalla lämmitti ihmisten huoli siitä, mutta niin se aina oli täällä: murheet ja ilot jaettiin ainakin jos ne halusi jakaa. Tutummat kyselivät Harrin ja Salierin kuulumisia. Hyväähän niille molemmille kuului. Olin saanut Kanadasta jopa muutaman kuvan Harrista hevosen selässä. Se hevonen oli varsin komea ja Harri kertoi että se oli vähän niinkuin jo hänen vakiratsunsa. Puhelimesta löytyi muutama uusi kuva Salieristakin.

Mietin hetken että pitäisikö sittenkin mennä tupaan, vähäksi aikaa istumaan ja kertomaan kuulumisia, kun niitä kaikki jossain vaiheessa joka tapauksessa kyselivät. Ja voisin noita kuvia näyttää, niitä kaikki halusivat aina nähdä. Kävelin silti autolle moikaten vielä Inaria, joka käveli vastakkaiseen suuntaan, autolta tallia kohti. Sanoin hänellekin, että tuvassa olisi tuoretta kahvia kohta. Vielä autoon istuessani mietin, että pitäisikö nyt kuitenkin…

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä sama off-topic jatkuu nyt vain. Hopiavuoren kanssa hyvin vähän mitään tekemistä, mutta luulen että ihmisiä kuitenkin tämä draama kiinnostaa ja täältä se löytyy paremmin kuin blogista.)

Ostetaan moraalinen selkäranka
To 14.10.21
— Se jalkahan ei missään vaiheessa ollut kipeä, turvoksissa vaan. No, se turvotuskin katosi silloin maanantain kuluessa jo eikä ole tullut takaisin, joten mulla on tässä nyt taas täysin terve hevonen viettämässä viikon saikkua. Ei siinä mitään vikaa tunnu olevan, joten mä ratsastin Mortin tänään varovasti kentällä. Katotaan miltä se kinttu näyttää huomenna, sen mukaan joko vapaata tai jotakin pientä ja lauantain se saa taas olla vapaalla, kun mä lähden käymään Tampereella.

Harri kertoi vuorostaan omasta ratsastustunnistaan ja kaikesta siitä, mikä oli toisin rapakon toisella puolella. Suurin uutinen oli se, että hän oli menossa jo kisoihin ja vieläpä hyppäämään! Kyseessä oli jotkin isommat kisat, joissa oli paljon hunter-luokkia monelle eri tasolle. Sieltä löytyi sitten Harrillekin pari sopivaa luokkaa ja tallilta lähti sinne iso lauma hevosia ja ratsastajia, opettaja mukaan lukien, niin ettei tarvinnut yksin mennä. Ja minä sanoin sen ääneenkin, että tällainen ”tyyliesteratsastus” ei varmasti ollut lainkaan hullumpi ajatus, sillä vaikka hyppykokemusta ei juuri ollut, pohjatyöt sileällä oli tehty huolellisesti.
— Joo, sitä se opettajakin oikeestaan sano. Täällä kyl muutenkin kannustetaan kisaamaan tosi nopeesti, Harri kertoi. — Ja se on tehty helpoks. Maksat vaa kisalisenssin, valikoit sopivan luokan ja sit toi talli hoitaa hevoset paikalle. Ei tartte ite käytännössä muuta kuin hankkiutua kisapaikalle ajoissa. Siellon oikeesti kuulemma jopa talutusluokkia, et ihan pienetkin pääsee kisaamaan, et se alkaa täällä ihan polvenkorkusesta.

Oli tosi kiva kuulla Harrin ääntä taas vaihteeksi ja nähdä tutut kasvot, vaikka sitten vain tietokoneen näytöllä. Ja siis ihan oikeasti tosi kiva, kaikesta huolimatta. Ihmettelin vähän itseäni, sillä olin jotenkin odottanut että räjähtäisin kauheaan katumus-häpeä-itkuun Harrin nähdessäni tai että ainakin tuntuisi pahalta. Tai että morkkis iskisi välittömästi nyrkillä palleaan ja menisin tunnustamaan Harrille kaiken, kaiken! Tai ainakin omatunto alkaisi soimata pahemman kerran. Tai että tuntisin edes jotakin.

Mutta ei. Vaikka kuinka yritin kaivella, niin ei inahdustakaan siihen suuntaan että hävettäisi. Harrin näkeminen ja ajatteleminen sai aikaan vain positiivisia tunteita, toki myös kaipauksen. Voi kuinka hän olikin rakas! Silti en tippaakaan katunut sitä, mitä Anssin kanssa oli tullut puuhattua. Enhän minä tuntenut itseäni edes huonoksi ihmiseksi. Tämä ei käynyt järkeen sitten mitenkään.

Samalla jokin pieni ääni huuteli, että eihän se ollut Harrilta mitenkään pois, mitä minä tein täällä. Minä tiesin tilanteen, että kaksi vuotta erossa. Anssi tiesi tilanteen myös ja jos hän alkaisi haikailla jotakin pidempää suhdetta, niin omapahan oli ongelmansa. Ei tule tapahtumaan. Vaikka eihän se nyt oikeasti niin mene, että tämä olisi nyt ihan ok ja järkevän ihmisen toimintaa, kun ei kerran oltu sovittu mitään.

Pohdin sitäkin vaihtoehtoa, että jos minä olen vain kostamassa Harrille tuota Toronton-komennusta, mutten saanut itseäni kiinni siitä. Entä mustasukkaisuus, olinko minä kostamassa sitä? Harrin puheessa vilisi naisten nimiä aina kun tuli puhe hevosista ja ratsastamisesta. Naispuolisen kollegansa mukana hän oli tiensä sinne tallillekin heti löytänyt. No, se ei ollut mitenkään ihmeellistä. Hyvin naisvaltainen lajihan tämä oli niin siellä kuin täälläkin. Enkä minä nyt oikein pitänyt itseäni mustasukkaisena tyyppinä ja toisekseen jos aikoi olla mustasukkainen, niin kannattaisi varmaan ensin pitää huoli omasta käytöksestä eikä lähteä hyppimään kukasta kukkaan heti kun ensimmäinen tilaisuus tuli.

Niin että minä en taas vaihteeksi ymmärtänyt yhtään mitään itsestäni. Toisaalta olin jopa tyytyväinen asiantilaan, sillä nalkuttava omatunto on viheliäistä seuraa. Nythän kaikki oli hyvin, vai mitä? Ainakin niin kauan kuin Harri ei saisi tästä tietää, sillä sitä minä en halunnut edes ajatella.

[Sonja T.Valvoja]

(Eräs oman elämänsä supersankari unohti ilmoittaa ratsukkonsa niihin Aihkian jousiammuntakisoihin ja luokkahan on nyt täynnä jo ettei tässä mihinkään Lappiin lähdetäkään… nii.)

Viikon ensimmäinen maanantai
— Turvoksiishan tämoon ja lämmin, muttei sanoottavasti aro, tuumasi eläinlääkäri Mortin jalasta. — Tästä on nyt paha mennä sanomahan näin käsikopeloolla jotta jänne vai ei. Voi olla jotakin ihan tilapäästäkin, mutta katto ny viikko pelkällä kävelytyksellä ja tarhaamisella. Täällä nua tarhat kumminkin on asianmukaaset. Otat sit taas yhteyttä, jos se ei viikossa tokene tai menee paheemmaks.

Mortin karsinan ympärille oli kerääntynyt melkein koko talliporukka kuuntelemaan diagnoosia. Tietenkin: kaikilla oli varmasti hypännyt sydän kurkkuun nähdessään eläinlääkärin auton tallinpihassa.

— Sulta jää nyt väliin ne viikonlopun kisat siellä Enontekiössä, sanoi aina niin käytännöllinen Marshall ensimmäisenä.
— Joo, huokaisin. — En tosin ollut ehtinyt vielä edes ilmoittautua sinne. Ei ole nyt sulle kakkoskuskia reissuun.
— No, ei se haittaa. Tärkeämpää että saat Morttisi kuntoon.
— Joo, toivotaan ettei se ole mitään vakavaa.

Se hyvä puoli asiassa kuitenkin oli, ettei tässä nyt mitään niin kauhean vakavaa jäänyt välistä. Tuo ratsastusjousiammunta oli ihan vain sellainen epävirallinen harrastus meille ja jos joihinkin kisoihin ei päässyt, ei se ollut mikään katastrofi. Enemmän harmitti Mortin puolesta, että se oli kipeä ja hevosenomistajalla on tietenkin aina se pelko, että mitä jos se onkin jotakin vakavampaa. Sen verran olin googlaillut itse, että jännevamma ei nykyään tarkoittanut välttämättä loppuiän kävelytystä tai teurastuomiota. Niihin oli hoitokeinoja ja minua lohdutti suuresti se, että Mortti oli kouluratsu, ei estehevonen.

Kaivoin silti puhelimen ja näpyttelin Harrille viestiä Mortin kuulumisista. Tosin Kanadassa elettiin vasta aamuyötä, joten en odottanut vastausta ainakaan muutamaan tuntiin. Hetken mielijohteesta kirjoitin myös Anssille, että näin kävi ja en nyt ollutkaan lähdössä viikonloppuna Lappiin. Sieltä tuli pahoitteluiden jälkeen kaksi kysymystä: A. pitääkö varautua siihen että haluankin Salierin takaisin ja B. mahtaisinko olla viikonloppuna tulossa Tampereelle.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Jäi loppu puuttumaan huonon copypasten takia vissiin

[Sonja T.Valvoja]

Mitä jos vahingossa möläytän?
Harjasin Morttia karsinassa samalla kun Nelly notkui ovella ja juttelimme juuri päättyneestä valmennustunnista. Se oli koostunut ihan perusasioista, askellajien hiomisesta, herkistelystä ja sen semmoisesta. Aivan viimeiseksi tehtäväksi Nelly oli antanut laukanvaihtosarjan. Olin pyörtyä satulaan, koska sarjavaihdot kuulostivat aina joltain kamalan vaikealta, vaikkei niissä oikeasti ollut mitään niin äärimmäisen hankalaa, kun hevonen oli oikeasti koottuna ja tasapainossa. Ja se olikin mennyt niin hyvin, että olin pyörtyä toistamiseen, mutta onnesta, en kauhusta. Siihen oli hyvä lopettaa tunti, sillä minusta ainakin tuntui kuin leijuisin edelleen muutaman tuuman maanpinnan yläpuolella pelkästä siitä riemusta, että osasin laskea kolmeen.

— Hei, odotas vähän, sanoin Nellylle kesken lauseen kun näin Eetun marssivan käytävää pitkin. — Eetu kuule! Ihan semmosta vaan, että mä en ole nyt lauantaina tulossa tallille, Mortilla on silloin vapaapäivä muutenkin, joten loimitus ja tarhaus ihan normisti. Ja heinät. Mä laitan ruuat etukäteen valmiiksi.
— Tämoon selevä, kuittasi Eetu.

— Jaa sä pidät oikein tallivapaapäivän, Nelly tokaisi naurua äänessään.
— Joo, Tampereella ajattelin käydä, sanoin.
— Kuulostaa kivalta. Onks jotakin erikoisempiakin suunnitelmia?
— Ei, vastasin vähän yksikantaan ja käännyin mukamas tarkoituksella harjaamaan Mortin takaosaa, että sain käännettyä kuumottavat posket piiloon. — No, kavereita ajattelin nähdä, yritin saada ääneni kuulostamaan sopivan huolettomalta, mutta sanat tuntuivat tulevan ulos teennäisinä.

— Jaa ootsä Tampereelle menoos? huikkasi Janna oli selkeästi kuullut keskustelunpätkän kun asteli Paahtiksen karsinaa kohti. — Sää et olekaan siällä pitkää aikahan käynytkään, vai mitä?
— No kävin mä sen Salierin viemässä sinne pari viikkoa sitten, huomautin ja yritin miettiä jotakin toista puheenaihetta, pois Tampereesta ja Salierista ja kohta ne varmaan kysyisivät Anssistakin ja sitten minä menisin vahingossa möläyttämään, että joo, pitäisihän se Anssikin tavata.

— Mites meillä oli ne ensi viikon valmennukset? Keskiviikkona? Kun perjantaina pitää lähteä sinne Lapinreissulle, keksin nopeasti.

[Sonja T.Valvoja]

(Minä en pääse tästä aihepiirista ylitse nyt lainkaan 😀 )

Mitäs me jousiampujat, osa 3
Ne Aihkian kisat alkoivat uhkaavasti koputella ovella ja minulle alkoi tulla stressiä niistä. Jousella kyllä osasin ampua, sitä olin käynyt treenailemassa. Ratsailta en ollut kuitenkaan ampunut kuin ihan muutaman kerran. Niinpä me päätimme panna pystyyn pienimuotoiset treenit Hopiavuoren pellolla. Saimme oikean taulun lainaan ja Eetu tuli siirtelemään meille vanhoja olkipaaleja, joista saimme hyvän taustavallin, etteivät ohimenneet nuolet lentelisi ihan mihin sattuu.

Marshall piti komentoa meille, vaikka ratsasti itsekin Hakrallaan. Alkuverryttelyjen jälkeen alkoi varsinainen treenaus.
— Ota vähän hitaammin, Janna, että ehdit nokittaa ja tähdätä kunnolla!
— Mutta kun tämoon niin kiarroksilla, Janna voihkaisi kieltämättä pirteän Paahtiksen satulassa.
— Pidätä sitä istunnalla. Tarvitset kuitenkin ampumista varten keskivartalon tiukkana, istu samalla liikettä vastaan. Mutta älä… No niin siis, ei kuitenkaan liikaa vastaan, koska sitten Paahtis pudottaa raville, kuten juuri näimme.

— Sinä voisit ottaa vähän reippaammin. Tämä ei ole koulurata, täällä ei ratsasteta koottua laukkaa, Marsh kommentoi minulle.
— Niin mutta kun…
— Annat mennä vain, hyvin se menee.

Ja niin menikin! Tai ainakin sain osumat tauluun vaikkeivät ne olleet lähelläkään kymppiä. Noa ratsasti minun jälkeeni Flidalla, jolla silläkin tuntui olevan ylenmäärin menohaluja. Viimeisimpänä Marsh ratsasti radan itse ja teki parhaan tuloksen, tosin Noa hävisi vain niukasti.

Pellon reunaan, turvalliseen sektoriin alkoi kerääntyä katselijoita. Eetu oli tietenkin jäänyt vahtimaan ettemme me ampuisi toisiamme. Kai se oli Niklas, joka kertoi tallissa muillekin, että pellolla olisi tämmöistä menossa, sillä talliporukkaa valui sinne. Marshallin hyvä, hallittu suoritus kirvoitti yleisöstä jo muutamia kannustushuutoja.

— Ja sitten uusi kierros, Janna aloittaa taas! huudahti Marsh, kun oli hakenut nuolensa.

Janna lähti radalle päättäväisen näköisenä ja suoritus oli tarkka vaikka edelleen myös vauhdikas. Yleisö innostui jo taputtamaan. Paahtis ei reagoinut metelöivään yleisöön millään tavoin, mutta se oli oletettua sillä Janna oli kisannut tammansa kanssa melko ahkerasti ja Paahtis oli varmasti tottunut. Itse asiassa kukaan hevosista ei korviaan juuri lotkauttanut yleisön takia. Rautahermo-Mortti nyt ei hätkähtänyt isompiakaan, Hakrakin oli varmasti hyvin koulutettu ja Flida oli niin kiltti ja rauhallinen.

Sitten tuli minun vuoroni ja ammuin mielestäni ihan unelmaradan, ei ihan niin hyvä kuin Jannalla, mutta omalle tasolleni vähintään kelvollinen. Tuuletin maalilinjan jälkeen, niin että olin pudota satulasta.
— Hyvä Sonja! huikkasi seuraavana vuorossa oleva Noa.
— Oliks siellä joukkuekisaa? Meillähän alkaisi tässä olla varsinainen ammattilaistiimi kasassa, heitin takaisin.
— Hopiavuoren Häjyt ratsastaa jälleen! Nehän kyllä taisivat olla puukkojunkkareita ne häjyt, mutta kai niiltä jousiammuntakin olisi sujunut…

[Sonja T.Valvoja]

Nämä Santun tekstit on jokaikinen kerta jotenkin niin… ihania. Ei varmaan ole eka kerta kun sanon tämän, mutta menköön nyt silti. En osaa ihan tarkkaan analysoida mikä niistä niin ihania tekee, mutta jos nyt yritän niin ainakin se miten Santtu näkee Fifin. Santtu rakastaa Fifiä ihan oikeasti ja hänellä on huono omatunto, kun Fifillä ei asiat ole hyvin. Lisääksi hän on ylpeä Fifistä ja heidän saavutuksistaan, vaikka moni ehkä ajattelisi, että nämä nyt ovat ihan vaatimattomia juttuja. Santtu ei kuitenkaan ajattele niin vaan tunnistaa sen, että tämmöiset pienet edistysaskeleet ovat oikeasti ihan merkittäviä. Santtu on kyllä vanhin teini-ikäinen, mitä tiedän 😀

Ja ettäkö mukaan Pariisiin? No totta kai, vaikken kyllä tullut ajatelleeksi että Santtu olisi ensimmäinen uhri pyydettäväksi mukaan. Erinomainen veto ja tarjous, kiitos siitä!

[Sonja T.Valvoja]

Sonja pysyy kaukana kaikista isä-aiheisista tapahtumista eikä ole tulossa edes noihin perus-kisaluokkiin.

[Sonja T.Valvoja]

Katos kun oli tämä jäänyt kommentoimatta! Olen kyllä lukenut tämän jo heti kun se julkaistiin, mutta jäänyt silti väliin vaikka olisihan minulla sanottavaakin.
Olen nimittäin todella ylpeä Jannasta, että se lähtee hakemaan apua tässä asiassa, vaikka minun mielestäni vähän väärästä päästä. Jos tämmöinen kyökkipsykologi pitäisi päästää vauhtiin, niin ensimmäisenä käsiteltäisiin Jannan lapsuutta ja sitä, miten hän näkee itsensä tulevana äitinä ja mitä pelkoja sen suhteen on. Niihinhän tuossa lopussa viitataan: elämän pelottavin tehtävä.

Toisaalta yhdestä vähän vähemmän vaikeasta, mutta silti mieltä painavasta asiasta voi olla helpompi aloittaa eli siitä, miten Janna pelkää hopiavuorelaisten reaktioita. Näin kun sitä maailmaa katselee täältä kaikkitietävän jumalan asemasta, niin siinä onkin kuulkaa pelkäämistä, ei Janna ihan turhan takia sitä mieti. Odotan kyllä ihan innolla, että minkälaista draamaa siitä saadaan aikaiseksi kun Janna vihdoin kertoo. Pakkohan se jossain vaiheessa on, viimeistään sitten kun alkaa housunnappi kiristää eikä voi enää valehdella, että kyllä tää turvotus Aktivialla lähtee… Sitä odotellessa!

[Sonja T.Valvoja]

Voi Noa! En tiedä muutakaan sanoa.
Nämä on kamalan vaikeita asioita kelle tahansa, saati sitten tällaisessa tilanteessa kuin mitä Noa ja Chai. Toinen haluaisi jotakin enemmänkin, toinen on peloteltu niin helvetinpelkoon tai mihin nyt onkaan, että on kyseenalaista uskaltaako se ikinä. Ja sitten ei ole ihan sitä omaa rauhaakaan ja Eetukin on outo ja ja ja… Voi Noa, toistamiseen. Kun noin hahmona Noalle toivoisi kaikkea hyvää ja happily ever after, mutta ei tämä siltä nyt oikein näytä, toisaalta ei siitä kauhean hyvää draamaa saisikaan. Silti jotenkin sitä vain toivoo että Chai pääsisi eroon solmuistaan, mutta ei sekään hyvältä näytä. Mutta olisihan se yllätys, jos tämä tarina saisi onnellisen käänteen. Niinku että VINK-VINK!! Argh.

[Sonja T.Valvoja]

Kylläpä nyt kaikki draama osuu taas samaan kohtaan kun Niklaskin teloo itseään. Ei minulla muuta sanottavaa ole kuin että huh ja toivottavasti ei käynyt pahasti, mutta taisi käydä kuitenkin. Voi Niklas-parkaa!

[Sonja T.Valvoja]

Onneksi Sonja ei tiedä näitä Eetun ajatuksia, koska sitten se ei enää pitäisi Eetusta. Nyt se olen vain minä joka vihaa Eetua. Tai siitä vihaamisesta nyt niin tiedä, mutta tekisi mieli kuitenkin todeta sille suureen ääneen että pölijä. Että hullu Nelly, kun käy terapeutilla eikä ottanut ihan tuosta noin vain annettuna lapsensa kohtukuolemaa, no just niin. Ja voi jos joku muu saa tietää, menee tallin maine ja kaikki. Tunnistan kyllä tämän ihmistyypin ja ne ovat juuri niitä, joiden takia MT-ongelmista täytyy pitää ääntä, etteivät ne ole harvinaisia eivätkä tee niistä kärsivästä ihmisestä auttamatta huonoa. Toisaalta Eetu varmasti tuntee Otsonmäen, niin pelko sinänsä voi olla aiheellinen, pienet paikkakunnat eivät välttämättä ole niin armollisia. Eli vaikka Eetu tuntuu kohtuuttomalta, niin ei se välttämättä ole sen kohtuuttomampi kuin moni muukaan.

Sitä kyllä jään odottamaan, että mitä ihmettä tuosta lopusta seuraa, kun Eetu haluaa soittaa Hellon puhelimella Hellon äidille…

[Sonja T.Valvoja]

Tästä tuli tasan 3 ajatusta ja vielä tässä järjestyksessä:
1. Iskä on hirviö.
2. Ei Uunoa!
3. Hyvä Eira!!

Eikä näiden jälkeen ole kauheasti juuri mitään lisättävää.

[Sonja T.Valvoja]

Rupsukka 😀 Ihana lempinimi oriilla!
Melkein jäi kommentoimatta tämä teksti kokonaan, sillä tässä on niin paljon kaikenlaista asiaa. Ensinnäkin siinä kerrotaan Rubista itsestään, tietenkin, mutta myös siitä miten Jumi kohtelee hevostaan, miten näkee sen, miten kokee ratsastamisen, mitä suunnittelee tulevaisuuteen ja mitä kaikkea muuta. Ja nythän tuo uuden ihmisen tapaaminenkin meni paremmin. Tämä on tosi kiva teksti just sen takia että se tarjoaa paljon tietoa ja siksi tosi arvokas meille muille kirjoittajille. Ihan vielä tästä ei löydy sellaista koukkua, joka tarjoilisi minulle tarina-idean suoraan lapaan, mutta jotakin voisi jo saada silti kehittymään…

[Sonja T.Valvoja]

Jos minulta kysytään, niin totta kai tämä kuuluu Hopiavuoren tarinaan! Onhan Steffe ollut Hopiavuoressa ja Camillaakin tässä sivuttiin sillä tavalla, että yleisö (tai ainakin minä) vaatii lisää tietoa Camillan menneisyydestä. Plus että et todellakaan voi jättää Steffen tarinaa vielä tähän.

[Sonja T.Valvoja]

Joskus jonkun toiseen vastaavaan tekstiin kirjoitin, että tykkään tällaisista kokoelmateoksista, joissa käydään nopeasti ja vähän listamaisestikin ne tärkeimmät seikat. Ja tykkään kyllä tästäkin, samasta syystä eli siitä että se kertoo nopeasti just ne pääkohdat. Täydellisessä Maailmassa (TM) meillä kaikilla olisi aikaa kirjoittaa joka päivä niistä hahmon tärkeistä tai vähemmän tärkeistä hetkistä ja asioista ja että mitä kuuluu, mutta no, ei kannata pahemmin pidätellä hengitystä sitä täydellistä maailmaa odottaessa.

Ja olihan tässä hirveästi kaikenlaista, mistä odotan vähän jatkoa, että mikäs kuvio tämä on! Petasit tosi monta juttua tässä vähän ohimennen. Eihän kaikista juonenkoukun aluista mitään tule, mutta osasta varmaan kyllä. Erityisesti arvostin Eiran tuomista mukaan ja sitä, miten Aamu Eiran näkee. Toinen on tuo veli, Jukkis, siitä nyt ainakin tuli mieleen että haluaisin kuulla enemmänkin, koska ilmiselvä perhedraaman alkuhan se siinä.

[Sonja T.Valvoja]

Aamu vei oikeastaan sanat suusta. Tässä on paljon hyvin helposti tunnistettavia asioita, paitsi itkeminen ja päänsärky psykologikäynnin jälkeen, myös tuo kierre, että jokin asia suututtaa vaikkei pitäisi ja sitten sekin alkaa suututtaa kun suututtaa vaikkei pitäisi. Hyvin, hyvin inhimillistä, mutta sellaisia asioita, joita ei kuitenkaan välttämättä tajua tuoda teksteihin.

Mutta Nelly on tässä just taas niin se Nelly, jonka minä luulen tuntevani: raivorehellinen sitten lopulta. Ei sinne terapiaan olla menty säästä puhumaan. Ja tuo Burger Kingin pirtelö, minulle tuli sama mieleen kuin Aamulle, että se tuntuu jonkinlaiselta toivonpilkahdukselta, normaalilta elämältä, joltain josta saa nauttia.

[Sonja T.Valvoja]

Eetua komppaan siinä, että uuden hahmon ensimmäiset tekstit ovat minulle tosi mielenkiintoisia ja tärkeitäkin. Niistä saa jonkinlaisen mielikuvan hahmosta ja siitä, että miten se mahtaa toimia omissa tarinoissa. Jumi ei vaikuta siinä mielessä kovin helpolta, mutta ehkä se vain on tätä uutuudenjännitystä? Ainakaan Jumin esittely ei antanut ymmärtää, että kyseessä olisi kauhean ujo, epäsosiaalinen ja introvertti hahmo.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on jotenkin tosi ihana vastine Jannan tekstiin! Ja osuin näemmä oikeaan siinä että Marsh tosiaan osaa arvostaa Jannan luottamusta, kun on osannut jo etukäteen arvella ettei Jannan tausta ole sieltä helpoimmasta päästä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on taas niitä tekstejä, jotka saa minut hengittelemään vähän aikaa, vähän samaan tapaan kuin aikanaan ne Noan spinnarin flash-backit sen ”edellisestä elämästä”, auto-onnettomuudesta ja sen sellaisesta. Kun omasta elämästä huumearki on mahdollisimman kaukana eikä sitä ole koskaan itse joutunut kokemaan eikä oikein ajattelemaankaan, että mitä se merkitsee käytännössä siinä elävälle lapselle, niin sellaisen lukeminen on aina tietyllä tapaa järkyttävää. Tässä se onneksi on vähän jo etäännytettynä, se ei tapahdu Jannalle nyt vaan Janna muistelee vanhoja.

Minusta on tosi hyvä että Janna sai kakaistua näitä asioita edes vähän ulos, vaikka eihän tässä tietysti ole varmaan vielä kaikki. En ole varma mitä Marshall on tästä mieltä, että joutuu tämmöisiä kuuntelemaan, mutta joskus ne vain tuodaan eteen, halusi tai ei. Marsh kuitenkin on fiksu ja omalla tavallaan empaattinenkin tyyppi, joten hän osannee lopulta arvostaa sitä, että Janna pystyi purkamaan edes hänelle edes osan epävarmuuttaan.

Jannaa tekisi mieli halata ja sanoa että kaikki järjestyy, vaikkei oikeasti olisi yhtään varma siitä. Jos tässä nyt aletaan spekuloida, että millainen äiti Jannasta tulisi, niin hänestä voisi tulla super-hyvä äiti, koska oikeasti miettii sitä äitiyttään eikä toista vanhoja malleja selkäytimestä, koska tiedostaa niiden vanhojen mallien vahingollisuuden. Tietenkin hänestä voisi tulla super-epävarma äiti tai super-suojelevainen äiti, mutta ei ainakaan super-paskaa äitiä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on hyvin tyypillistä Helloa (tai Eiraa tai Chaita tai…): riemastuttava teksti sinänsä, mutten oikein tiedä että mitä siitä voisi sanoa, jos jotakin pitäisi yrittää analysoida. En osaa. En ole kyllä koskaan väittänytkään osaavani, mutta silti. Jotenkin sinä saat nämä tekstit aina lähtemään jonnekin maatakiertävälle radalle ja minä jään ihan huuli pyöreäksi, että ai, sinne se meni, kato tommonenkin on mahdollista.

Sarkastinen Hello on kyllä parasta, mutta niin on kyllä Eirakin. Kuka muka saa ratsastettua hevosensa jumiin kulmaan? Ja ”Oota nyt kun toi yks on tommonen”. Kyllä se dialogi sinultakin onnistuu, varsinkin nuo tuommoiset kertalaukaisut, joissa ei sanota paljon mitään ihmeellistä, mutta jotka naurattavat silti.

Joo ei, ei irtoa tämän parempaa nyt kuin että kiitos taas kerran.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä juonenkäänne ei silleen ollut suuri yllätys, koska sitä tuolla edellä oli jo pedattu, mutta pääsi se silti vähän yllättämään, että oikeasti se sitten tapahtui vaikkei varsinaisesti tarkkoja suunnitelmia ollutkaan vielä, vain muutama haikailu lähinnä ja semmoista ”ehkä jos” -puhetta. Rasmus on tässä ihana (vaikka minä en ole vieläkään päässyt ylitse siitä työkaveriudesta, mutta se on minun henkilökohtainen pakkomielteeni). Jannan puolesta kuitenkin toivon todella-todella kovasti, että Rasmuksesta ei paljastu miksikään nilkiksi, joka ei sitten oikeasti halunnutkaan sitä isyyttä ja perhe-elämää. Tietenkin sellaisesta saa paljon mielenkiintoista, joskin hieman inhottavaa kirjoitettavaa ja luettavaa. Minulle Janna on kaikessa yritteliäisyydessään kuitenkin Hopiavuoren hahmoista se, jonka haluaisi säästää kaikelta pahalta, mutta myönnän kyllä että sellaisen kirjoittaminen on peritylsää.

Ja siksi tuosta lopusta tuli taas se kiusaantunut kiemurtelufiilis, että eiii, mitä ihmettä varten Janna meni nyt isälleen tuon kertomaan. Jannan isää ei ole näkynyt kuvioissa pitkään aikaan ja minä olin melkein jo unohtanut koko isän olemassaolon. Nyt sitten se palasikin mukaan taas! Että heti kun Jannan elämässä tapahtuu jotakin mullistavaa, isä on heti ajatuksissa mukana. Isällä on siis väliä Jannalle, vaikkei Janna välttämättä niin haluaisi. Tämä nyt taas on vähän minun omia tulkintojani asiasta ja voin olla ihan väärässäkin. Jään kyllä tosi innoissani odottamaan jatkoa siihen, että miten Jannan isä reagoi uutiseen ja mitä mieltä Janna on siitä, että meni nyt tämän paljastamaan, ilmeisesti vähän hetken mielijohteesta kuitenkin.

[Julkaisija]

Viestit