[Sonja T.Valvoja]

(Eräs oman elämänsä supersankari unohti ilmoittaa ratsukkonsa niihin Aihkian jousiammuntakisoihin ja luokkahan on nyt täynnä jo ettei tässä mihinkään Lappiin lähdetäkään… nii.)

Viikon ensimmäinen maanantai
— Turvoksiishan tämoon ja lämmin, muttei sanoottavasti aro, tuumasi eläinlääkäri Mortin jalasta. — Tästä on nyt paha mennä sanomahan näin käsikopeloolla jotta jänne vai ei. Voi olla jotakin ihan tilapäästäkin, mutta katto ny viikko pelkällä kävelytyksellä ja tarhaamisella. Täällä nua tarhat kumminkin on asianmukaaset. Otat sit taas yhteyttä, jos se ei viikossa tokene tai menee paheemmaks.

Mortin karsinan ympärille oli kerääntynyt melkein koko talliporukka kuuntelemaan diagnoosia. Tietenkin: kaikilla oli varmasti hypännyt sydän kurkkuun nähdessään eläinlääkärin auton tallinpihassa.

— Sulta jää nyt väliin ne viikonlopun kisat siellä Enontekiössä, sanoi aina niin käytännöllinen Marshall ensimmäisenä.
— Joo, huokaisin. — En tosin ollut ehtinyt vielä edes ilmoittautua sinne. Ei ole nyt sulle kakkoskuskia reissuun.
— No, ei se haittaa. Tärkeämpää että saat Morttisi kuntoon.
— Joo, toivotaan ettei se ole mitään vakavaa.

Se hyvä puoli asiassa kuitenkin oli, ettei tässä nyt mitään niin kauhean vakavaa jäänyt välistä. Tuo ratsastusjousiammunta oli ihan vain sellainen epävirallinen harrastus meille ja jos joihinkin kisoihin ei päässyt, ei se ollut mikään katastrofi. Enemmän harmitti Mortin puolesta, että se oli kipeä ja hevosenomistajalla on tietenkin aina se pelko, että mitä jos se onkin jotakin vakavampaa. Sen verran olin googlaillut itse, että jännevamma ei nykyään tarkoittanut välttämättä loppuiän kävelytystä tai teurastuomiota. Niihin oli hoitokeinoja ja minua lohdutti suuresti se, että Mortti oli kouluratsu, ei estehevonen.

Kaivoin silti puhelimen ja näpyttelin Harrille viestiä Mortin kuulumisista. Tosin Kanadassa elettiin vasta aamuyötä, joten en odottanut vastausta ainakaan muutamaan tuntiin. Hetken mielijohteesta kirjoitin myös Anssille, että näin kävi ja en nyt ollutkaan lähdössä viikonloppuna Lappiin. Sieltä tuli pahoitteluiden jälkeen kaksi kysymystä: A. pitääkö varautua siihen että haluankin Salierin takaisin ja B. mahtaisinko olla viikonloppuna tulossa Tampereelle.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Jäi loppu puuttumaan huonon copypasten takia vissiin

[Sonja T.Valvoja]

Mitä jos vahingossa möläytän?
Harjasin Morttia karsinassa samalla kun Nelly notkui ovella ja juttelimme juuri päättyneestä valmennustunnista. Se oli koostunut ihan perusasioista, askellajien hiomisesta, herkistelystä ja sen semmoisesta. Aivan viimeiseksi tehtäväksi Nelly oli antanut laukanvaihtosarjan. Olin pyörtyä satulaan, koska sarjavaihdot kuulostivat aina joltain kamalan vaikealta, vaikkei niissä oikeasti ollut mitään niin äärimmäisen hankalaa, kun hevonen oli oikeasti koottuna ja tasapainossa. Ja se olikin mennyt niin hyvin, että olin pyörtyä toistamiseen, mutta onnesta, en kauhusta. Siihen oli hyvä lopettaa tunti, sillä minusta ainakin tuntui kuin leijuisin edelleen muutaman tuuman maanpinnan yläpuolella pelkästä siitä riemusta, että osasin laskea kolmeen.

— Hei, odotas vähän, sanoin Nellylle kesken lauseen kun näin Eetun marssivan käytävää pitkin. — Eetu kuule! Ihan semmosta vaan, että mä en ole nyt lauantaina tulossa tallille, Mortilla on silloin vapaapäivä muutenkin, joten loimitus ja tarhaus ihan normisti. Ja heinät. Mä laitan ruuat etukäteen valmiiksi.
— Tämoon selevä, kuittasi Eetu.

— Jaa sä pidät oikein tallivapaapäivän, Nelly tokaisi naurua äänessään.
— Joo, Tampereella ajattelin käydä, sanoin.
— Kuulostaa kivalta. Onks jotakin erikoisempiakin suunnitelmia?
— Ei, vastasin vähän yksikantaan ja käännyin mukamas tarkoituksella harjaamaan Mortin takaosaa, että sain käännettyä kuumottavat posket piiloon. — No, kavereita ajattelin nähdä, yritin saada ääneni kuulostamaan sopivan huolettomalta, mutta sanat tuntuivat tulevan ulos teennäisinä.

— Jaa ootsä Tampereelle menoos? huikkasi Janna oli selkeästi kuullut keskustelunpätkän kun asteli Paahtiksen karsinaa kohti. — Sää et olekaan siällä pitkää aikahan käynytkään, vai mitä?
— No kävin mä sen Salierin viemässä sinne pari viikkoa sitten, huomautin ja yritin miettiä jotakin toista puheenaihetta, pois Tampereesta ja Salierista ja kohta ne varmaan kysyisivät Anssistakin ja sitten minä menisin vahingossa möläyttämään, että joo, pitäisihän se Anssikin tavata.

— Mites meillä oli ne ensi viikon valmennukset? Keskiviikkona? Kun perjantaina pitää lähteä sinne Lapinreissulle, keksin nopeasti.

[Sonja T.Valvoja]

(Minä en pääse tästä aihepiirista ylitse nyt lainkaan 😀 )

Mitäs me jousiampujat, osa 3
Ne Aihkian kisat alkoivat uhkaavasti koputella ovella ja minulle alkoi tulla stressiä niistä. Jousella kyllä osasin ampua, sitä olin käynyt treenailemassa. Ratsailta en ollut kuitenkaan ampunut kuin ihan muutaman kerran. Niinpä me päätimme panna pystyyn pienimuotoiset treenit Hopiavuoren pellolla. Saimme oikean taulun lainaan ja Eetu tuli siirtelemään meille vanhoja olkipaaleja, joista saimme hyvän taustavallin, etteivät ohimenneet nuolet lentelisi ihan mihin sattuu.

Marshall piti komentoa meille, vaikka ratsasti itsekin Hakrallaan. Alkuverryttelyjen jälkeen alkoi varsinainen treenaus.
— Ota vähän hitaammin, Janna, että ehdit nokittaa ja tähdätä kunnolla!
— Mutta kun tämoon niin kiarroksilla, Janna voihkaisi kieltämättä pirteän Paahtiksen satulassa.
— Pidätä sitä istunnalla. Tarvitset kuitenkin ampumista varten keskivartalon tiukkana, istu samalla liikettä vastaan. Mutta älä… No niin siis, ei kuitenkaan liikaa vastaan, koska sitten Paahtis pudottaa raville, kuten juuri näimme.

— Sinä voisit ottaa vähän reippaammin. Tämä ei ole koulurata, täällä ei ratsasteta koottua laukkaa, Marsh kommentoi minulle.
— Niin mutta kun…
— Annat mennä vain, hyvin se menee.

Ja niin menikin! Tai ainakin sain osumat tauluun vaikkeivät ne olleet lähelläkään kymppiä. Noa ratsasti minun jälkeeni Flidalla, jolla silläkin tuntui olevan ylenmäärin menohaluja. Viimeisimpänä Marsh ratsasti radan itse ja teki parhaan tuloksen, tosin Noa hävisi vain niukasti.

Pellon reunaan, turvalliseen sektoriin alkoi kerääntyä katselijoita. Eetu oli tietenkin jäänyt vahtimaan ettemme me ampuisi toisiamme. Kai se oli Niklas, joka kertoi tallissa muillekin, että pellolla olisi tämmöistä menossa, sillä talliporukkaa valui sinne. Marshallin hyvä, hallittu suoritus kirvoitti yleisöstä jo muutamia kannustushuutoja.

— Ja sitten uusi kierros, Janna aloittaa taas! huudahti Marsh, kun oli hakenut nuolensa.

Janna lähti radalle päättäväisen näköisenä ja suoritus oli tarkka vaikka edelleen myös vauhdikas. Yleisö innostui jo taputtamaan. Paahtis ei reagoinut metelöivään yleisöön millään tavoin, mutta se oli oletettua sillä Janna oli kisannut tammansa kanssa melko ahkerasti ja Paahtis oli varmasti tottunut. Itse asiassa kukaan hevosista ei korviaan juuri lotkauttanut yleisön takia. Rautahermo-Mortti nyt ei hätkähtänyt isompiakaan, Hakrakin oli varmasti hyvin koulutettu ja Flida oli niin kiltti ja rauhallinen.

Sitten tuli minun vuoroni ja ammuin mielestäni ihan unelmaradan, ei ihan niin hyvä kuin Jannalla, mutta omalle tasolleni vähintään kelvollinen. Tuuletin maalilinjan jälkeen, niin että olin pudota satulasta.
— Hyvä Sonja! huikkasi seuraavana vuorossa oleva Noa.
— Oliks siellä joukkuekisaa? Meillähän alkaisi tässä olla varsinainen ammattilaistiimi kasassa, heitin takaisin.
— Hopiavuoren Häjyt ratsastaa jälleen! Nehän kyllä taisivat olla puukkojunkkareita ne häjyt, mutta kai niiltä jousiammuntakin olisi sujunut…

[Sonja T.Valvoja]

Meanwhile in Canada: ratsastustunti
Harrin kasvot ilmestyivät tietokoneen näytölle samalla kun hän ojensi kättään korjatakseen kameran asentoa.
— Noni. Moi. Kuuluu, näkyy?
— Joo kuuluu ja näkyy, moi vaan, kulta. Mitäs sinne kuuluu?
— Mitäs tääl, arska paistaa ja on lämmintä.
— Voi kiitti, tuon mä just halusinkin tietää, minä voihkaisin. — No ei vaan, poutaa täälläkin on ollut mutta lämmöstä ei juuri voi puhua eikä aurinkokaan ole suuremmin näyttäytynyt.
— Muttei viel tartte talvirenkaita miettiä?
— No ei ihan vielä. Kohtahan sekin sesonki alkaa.
— Ai vitsi, mun tarttee kans kysellä että mikä täällä on meno noiden renkaiden kanssa, että onks täällä minkä sortin lakeja ja mitä yleensä ees käytetään.

Minä kohautin paljonpuhuvasti harteitani. En oikeasti tiennyt näistä mitään, minäkään.
— Ehkä se autovuokrafirma osaa kertoa tai jopa vaihtaa jos on tarvis.
— Ehkä nii.
— Mutta hei, mites se hevostalli? Ja tunti? Miten meni? Millainen paikka oli? Löysitkö sä niitä ratsastusvarusteita itsellesi?
— Siis joo, olin, kävin, löysin ja tosiaan eka tunti oli eilen. Yksityistunti, niinku kirjotin. Se vaikutti ihan järkeenkäyvältä paikalta kun me siellä Sharonin kanssa käytiin viikolla. No, Sharon talutti mut sen paikan omistajan tykö ja sanoi, että tää on yksi suomalainen, joka haluis vähän tutustuu, tulisi ehkä ratsastaan tänne. Se omistaja kierrätti mua sit pitkin siellä ja esitteli tallia ja hevosia ja paikkoja ja kyseli samalla, että mitä mulla olisi varsinaisesti toiveissa ja miten paljon oon ratsastanut ja niin edelleen. Mä kuulostin varmaan ihan riemuidiootilta.
— Ai miten niin?
— No ku en mä osaa tätä hevosterminologiaa englanniksi. Se sentään auttoi, kun tiesin mitä kouluratsastus on englanniksi. Se kato jäi mieleen niistä olympialaisista, kun katottiin, että dressage. Ja saatoin osata lausua sen jotenkin sinne päin oikein, että se Jennifer, se tallinpitäjä, ymmärsi mitä mä tarkoitan.
— Oi voi. Miten se tunti sitten meni?
— No kohtuullisesti, me pidettiin pieni terminologiakatsaus ennen sitä tuntia. Vähän se kyllä silti oli hakemista, kun ei siellä hevosen selässä sit muistanut kaikkia sanoja, niin tuli sit näitä että these things I’m holding in my hands, kun piti ohjista puhua.

Nauroin ääneen ja Harri nauroi myös.
— Se opettaja ymmärsi kyllä ja selitti aina. Mut se täällä esimerkiks on, että hevosta ei saa, tai tarvi, laittaa ite kuntoon tuntia varten. Vähän silleen hirvitti, kun toinen vaan tuo vieraan hevosen noin vaan tallista, että siino, kipua selkään. No, se hevonen kyllä oli ihan kiltti ja kiva.
— Millainen? pistin väliin.
— Iso ja kirjava tai vähän semmonen kuin Arlek oli, paljon valkoista jaloissa ja sit valkoista karvaa vähän siellä täällä muuallakin. Ruskea muuten.
— Rautias siis.
— Semmonen kumminkin. Se oli mun mielestä vähintään yhtä korkea kuin Salieri, voi olla että jopa korkeampikin ja vähän massiivisempi. Mut aika kiva ratsastaa.
— Mites se hyppääminen, mitä viestissä kerroit?
— Eihän se nyt ollut kuin pari maassa olevaa puomia ja sitten yksi semmoinen pikkueste. Kauheesti se opettaja kehui mun ratsastusta noin muuten, se ainakin kolme kertaa kysyi että niin vuodenko vaan olit ratsastanut. Yritin parhaani mukaan selvittää, että vähän reilun vuoden ja useamman kerran viikossa ja aina jonkun opettajan valvovan silmän alla ja että hevonenkin oli hyvä. Et ihan kivaa oli, ens viikolla on taas varattuna tunti.

[Sonja T.Valvoja]

Anssi Ironen
* 45 v (s. 1976)
* Ulkoisesti pitkä, suhteellisen hoikka, urheilullinen
* Tummanvaaleat, lyhyet hiukset, harmaat silmät, kapeat kasvot
* Asuu Kangasalla
* Ratsastaa Lakkaman Simon tallilla = kouluratsastaja
* Salierin vuokraaja syyskuusta 2021 alkaen, kun Salieri siirtyi Simon tallille
* Ei omaa päiväkirjaa, kirjoittelee satunnaisesti (ehkä) sinne tänne
* Ei varsinaisesti Hopiavuoren ohikulkija, mukana lähinnä vain Sonjan ja Salierin kautta
* Töissä ICT-alalla Tampereella

Lyhyt historia-katsaus
Anssi tapasi Sonjan loppukesällä 2021. Sonja oli pohtinut elämäänsä kahden hevosen kanssa ja ilman Harria, ja mennyt mainitsemaan tästä myös Simolle. Simo tuntee kaikki ja tietää kaiken, niinpä hänellä oli tiedossa Anssi, oma valmennettavansa, joka kaipasi hyvälaatuista ratsua ainakin talveksi. Että jos Salieri voisi tulla Simon tallille ja Anssille vuokralle? Pitkän miettimisen ja edestakaisin vatkaamisen jälkeen Sonja totesi sen olevan ehkä hyvä vaihtoehto.
Ennen Salieria Anssilla oli vuokralla laadukas pv-tamma, jolla hän juuri siirtymässä PSG-luokkiin, mutta se loukkasi tapaturmaisesti jalkansa ja on sivussa ainakin yhden varsan ajan. Vamman paranemisesta ei ole takeita, mutta Anssi ei mielellään ajattele tätä vielä.

Perhe
Anssi on naimisissa ja perheenisä. Vaimo Johanna on muutaman vuoden nuorempi, tällä hetkellä hoitovapaalla sairaanhoitajan työstään. Lapsia on kolme, 11-vuotias poika ja 6- ja 2-vuotiaat tyttäret.
Tämähän toki ei estä vehtaamasta Sonjan kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

En voinut sitten vastustaa kiusausta tuoda Anssia mukaan.
Kirjoitettu Anssin näkökulmasta

Minä vein hänen hevosensa ja naisensa
— Mä lähden tallille, huikkasin puolihuolimattomasti olkapääni taakse.

Tiesin että Johanna tuhahti sille hiljaa, niin kuin aina. Siitä oli käyty niin monta riitaa vuosien mittaan, etten jaksanut enää laskea. Ei Johannakaan jaksanut enää suoraa yhteenottoa aloittaa, mutta teki kyllä selväksi ettei siellä olisi tarvinnut joka päivä käydä.

— Tuut sitten ihmisten ajoissa takasin, hän sanoi metallista tyytymättömyyttä kirskuvalla äänellä. — Käyt kaupassa tullessasi.

En sanonut mitään. Tulisin kun tulisin. Lasten mekastus vaimeni kun vedin ulko-oven perässäni kiinni. Huokasin helpotuksesta päästessäni autoon asti turvaan taukoamattomalta kiljumiselta, höpötykseltä, sotkulta ja tunsin samalla häpeää. Millainen isä näin ajattelee? Suljin ajatuksen päättäväisesti pois ja käänsin auton nokan pihatielle.

Tallilla vallitsi normaali iltapäivän vilkas elämä. Hevosia talutettiin karsinoihin, niistä pois, kentälle, maneesiin, joku oli juuri menossa traileriinkin. Menin ensitöikseni rapsuttelemaan Salieria. Se suhtautui minuun ystävällisen uteliaasti. Mikä sanoinkuvaamaton onni, että sain tämän ratsuksi, edes vähäksi aikaa! Helppo, kiltti, tarpeeksi iso, tarpeeksi lahjakas, pitkälle koulutettu. Ei sellaisia joka oksalla istunut.

Samalla ajattelin Sonjaa enkä voinut estää pientä jännitystä kihelmöimästä vatsanpohjassa tai pientä hymyä nousemasta suupieleen. Olin ensin ajatellut, että pitäisin näppini erossa hänestä, kuitenkin oli ilmeisen onnellisesti varattu ja Salierin omistaja, mutta vanhat tavat istuivat tiukassa. Mikä luojan lykky, että se näytti kääntyvän hyvälle tolalle. Ehkä Sonjakin olisi vieteltävissä, kaikesta huolimatta. Hän oli juuri senkaltainen nainen, jonka piti kuvioissa mielellään vähän pidempäänkin. Ehkä jopa tämän kaksi vuotta kun se hänen miehensä oli pois…

Hymähdin itsekseni. Sitä Harria ei käynyt kateeksi. Minä vein hänen hevosensa ja naisensa.

[Sonja T.Valvoja]

Kuulumiset
Nelly oli höykyttänyt meitä kentällä niin että tunnin jälkeen todellakin tiesi urheilleensa. Morttikin oli hikinen. Vaan ratsastus oli mennyt hyvin ja Mortti liikkui taas innolla eteenpäin. Siitä olin iloinen. Laidunloman jälkeen Mortti oli muuttunut hieman tahmeaksi liikkumaan, mutta syyksi paljastui satula. Onneksi sentään se eikä mikään mystinen terveysongelma! Viis siitä, että kun uutta satulaa olin kokeilemassa, sopivimmaksi meille molemmille osoittautui se kuuden tonnin penkki, kallein mikä paikallisen liikkeen valikoimasta löytyi. Se oli kuitenkin vain rahaa ja tärkeintä oli se, että Mortti liikkui taas hyvin.

Lisäksi oli pakko myöntää, että kyllä elämä oli helpompaa kun oli vain yksi hevonen. Morttia kuivatellessani mietin, että varsinainen aivopieru aikanaan se Mortin hankkiminen oli, mutta toisaalta se kyllä sopi siihen kohtaan ihan hyvin. Mistä me tiesimme silloin, mitä tulee tapahtumaan vuoden päästä. Ja missään nimessä en kadu Mortin ostamista! Päinvastoin, se on erinomainen hevonen. Taputtelin sitä vielä lähtiäisiksi.

Kun astelin pihan poikki tupaa kohti, huomasin Anssin olleen samoissa puuhissa, sillä Whatsappista löytyi kuvaviesti valmennustunnin jälkeisistä tunnelmista. Salieri siinä seisoi karsinassaan loimi päällä ja mutusti jotakin Anssin kädestä, banaania varmaan. Hymyilin mielissäni. Ei se ehkä ollut suunnaton virhe antaa Salieri pois väliaikaisesti.

Tuvassa saatoin sitten esitellä tätä tuoreinta kuvaa kun muut kyselivät Salierin kuulumisia. Eihän Anssilla mitään raportointivelvollisuutta ollut, mutta aika usein tuli jotakin kommenttia ja kuviakin. Juttelimme me toki WA:ssa muutakin, mutta no, se nyt ei tähän kuulunut, sillä seuraavaksi kyseltiin myös Harrin kuulumisia. Harrin lähtö tuntui lopulta olevan aika iso juttu tietyllä tapaa. Ei Hopiavuoresta tai edes Otsonmäeltä ihan joka päivä lähdetty Kanadaan asti töihin.

— Harri on löytänyt kuulemma tiensä jo eräälle hevostallille siellä Toronton lähistöllä, kerroin. — Joku sen uusista työkavereista ratsastaa siellä kans ja tietysti Harri tarttui tähän, että jos se olisi fiksu talli, niin voisi alkaa käydä itsekin siellä. Saa sitten nähdä, että mitä käy kun se tulee takaisin, sillä se talli painottaa enempi esteratsastukseen ja mitä ne nyt pohjois-Amerikassa on, hunter-luokkia. Ja Harri on vähän jo innostunutkin hyppäämisestä! Ei, ei se sentään vielä lännenratsastuksesta ole innostunut. Sitä odotellessa tässä…

[Sonja T.Valvoja]

Jatkoa siitä mihin Salierin päiväkirjassa jäätiin. Aika paljon off-topicia.

Perjantaina 17.9.: Yksillä
Tarjoilija ohjasi minut ylätasanteella olevaan kahden hengen pöytään. Riisuin takkini ja istahdin odottamaan Anssia, joka oli lähettänyt vastikään Whatsappissa viestiä olevansa keskustorilla ja tulossa siis aivan piakkoin.

Olin vähän epävarma siitä, oliko minun nyt soveliasta olla edes täällä. Lähteä nyt drinkille kahdestaan vieraan miehen kanssa! Toisaalta: mitä pahaa siinä oli? Se olisi täydellisen hyväksyttävää, jos olisin Kimmon tai Tuomon kanssa ravintolassa iltaa viettämässä. Mutta Anssi ei ollut Kimmo eikä Tuomo, muistutti se pieni ääni, joka taisi olla omatunto vaikkei se kuulostanut yhtään Samu Sirkalta. Varmasti Harrikin käy uusien työ- ja ehkä muidenkin kaveriensa kanssa baarissa, vastasin pääni sisällä. Miksen minä sitten?

Se pieni ääni tuhahti ja jatkoi sarkastisesti:
— Niin no, tää Anssihan on just sun tyyppiä.
— Eikä ole!
— Ai ei vai? Pitkä, roteva, perushyvännäköinen muttei mikään adonis. Korkeakoulut käynyt, mielellään tekniikan alalta. Ei kaihda ulkoilmaharrastuksia. Sivistynyt, hyvätapainen, huumorintajuinen ja tietyllä tapaa lämminhenkinen. Semmoinen jonka kanssa sun on helppo jutella.
— No ei todellakaan ole mikään kaava tämä.
— Eipä. Muuten vaan kaikki sun elämäsi miehet on just samanlaisia. Isäs, Risto, Markus, mobbe Axel. Mikael, Jarno, Harri. Vladimirkin. Joiltain osin jopa Kimmo ja Tuomo.
— Ei! Ei se ole niin! Eikä isä ja Risto ole edes korkeasti koulutettuja.
— Ylioppilaita. Tekut ja maatalousoppilaitokset käytynä kuitenkin. Ei mitään elämämkoululaisia tai amislaisia.
— Enhän mä tiedä mitään Anssin kotioloista! Ei kaikki ukkomiehet pidä sormusta, tallilla varsinkaan. Tiedä vaikka olisi suurperheen isä!
— Ja välittäisitkö sä siitä?
— No ainakin siitä välitän etta mä en ole sinkku, vaikkei Harri olekaan täällä! Joten minä ainakaan en mitään aloitetta tee!
— Mutta jos Anssi tekee, niin kieltäydytkö muka?
— No se on saatana sitten sen ajan murhe!

Päättäväisesti kieltäydyin kuuntelemasta sitä ääntä enää. Hullu se oli, vaikka se olin minä itse.

Tähyilin vaivihkaa ovelle. En halunnut vaikuttaa liian innokkaalta mutten joutua yllätetyksikään. Silti Anssi pääsi melkein yllättämään, sillä en ollut tunnistaa häntä. Vaatteet tietenkin olivat hyvin erilaiset kuin tallilla: suorat housut, villakankainen, hyvinistuva ja ryhdikäs takki. Sitten oli silmälasit. Enhän minä oikeasti ollut nähnyt häntä kuin ratsastusvarusteissa. Ei Anssi tallillakaan ollut mikään täydellisen nukkavieru tapaus, mutta silti tyylikkyys pääsi vähäsen yllättämään. Positiivisesti.

Anssi tervehti ja istui pöytään samalla kun tarjoilija tuli tuomaan menuja pöytään ja kyselemään juomatoiveita. Minua jännitti jollain tavalla, mutten antanut sen näkyä. Katsotaan mitä tästä nyt tulee. Jutun alkuun pääsimme heti, mikä sinänsä ei ollut yllätys. Anssin kanssa oli tosiaan helppo jutella ja jos ei muuta keksinyt, niin hevosista nyt ainakin.
— Eikö Salierilla ole mitään lempinimeä sitten? Anssi uteli.
— Ei, puistin päätäni. — En ole keksinyt sille mitään hyvää näiden vuosien aikana. Joku Sakke tai Saku tai semmoinen ei oikein kuulosta hyvältä ja… no, sit se on vähän jäänyt. Mä sanon aina Salieri. Tai joskus sanon Ukko tai Ukkeli, mutta ne on enemmän semmosia hellittelynimiä. Ja sit nekin jäi kun meidän tallille tuli yksi hevonen, jonka kutsumanimi oli oikeasti Ukko. Sen nimi oli muuten oikeasti Google Me, mua jaksoi aina huvittaa se.
— Google Me? Suden hevosia?
— Oskarin, joo.
— Ai sen, Olavin poika, eiks niin. Eiks se kisannut sillä?
— Kai, mutta sit se alkoi sairastella ja jouduttiin lopettamaan.
— Ai, ikävä juttu. Mikä sillä oli?
— Mä en oikein tiedä.

Ennen kuin edes huomasin, olin puinut läpi Ukon oireiston ja oikut. Anssi oli asiaankuuluvan huolestunut ja pahoillaan. Kyllä hän tiesi mitä se on kun hevonen haamusairastaa. Tästä puhe kääntyi luontevasti Anssin aiempaan ratsuun, joka oli loukannut jalkansa pahasti, lähtenyt varsalomalle ja palaisi, jos palaisi, joskus. Ennuste paranemiseen oli varauksellinen. Oli minun vuoroni olla pahoillaan, sillä Anssin kertoman mukaan se oli hieno tamma vaikken hevosta itseään tuntenutkaan.

Keskustelu soljui samaa tahtia illan kanssa. Söimme ja joimme muutamat viinilasillisetkin. Minulla ainakin oli hauskaa, sillä Anssi oli hyvää seuraa. Vähän liiankin hyvää, huomasin, kun tajusin Anssin flirttailevan minulle. Ei mitään vakavaa eikä painostavaa, voi olla pelkän viinin aiheuttamaa, selitin itselleni. Kerrankos sitä. Ja mitä nyt viaton flirtti, ihan kivaahan se oli. Eikä Anssilla sitä paitsi ollut sormusta.

Mutta minulla oli. Silti minulla ei ollut varsinaisesti mitään pientä flirttailua vastaan. Niin kauan kuin ei iholle yritä, siinä menee raja, vakuutin itselleni. Se oli sellainen selkeä asia, jonka voisi yksiselitteisesti kieltää. Hymyilin, nauroin, juttelin ja katsoin silmiin, osaan minäkin tämän leikin vaikka edellisestä kerrasta oli niin kauan. Tai ei niin kovin kauan, mutta kuitenkin. Se pieni ääni oli armeliaan hiljaa. Vissiin pari viinilasillista oli liikaa sille.

Väitän silti, että yllätyin pahemman kerran kun erotessamme Anssi suuteli. Tuosta noin vain. Tiedän että minun olisi pitänyt vetäytyä, riistäytyä irti, irrottaa Anssin varovainen ote, lyödä, huutaa, kirkua, mutta tosiasiassa oli ensin niin hämmästynyt, etten osannut tehdä mitään. Sitten en halunnutkaan, sillä luoja nähköön, tuntuihan se nyt hyvältä. Eihän se yksi suudelma nyt mitään ollut ja se jäisi ehdottomasti siihen. Antaa mennä nyt siis, tämän ainoan kerran.

(Draama eli spin-offien spin-offit jatkuu blogissa)

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Editointia, pitäisi enemmänkin muttei tästä tule mitään
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: lisätty linkki blogiin, muistinvirkistykseksi

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tämmöinen hölmö kysymyslista, alunperin tarkoitettu vähän hahmon kehittelyyn ja sen semmoiseen. Saa halutessaan varastaa.)

Välipala: kysymyspatteristo
Avioliittoja — Yksi ja se päättyi miten päättyi, kuten tunnettua on.

Kihloissa — Kolme: Jarno, Harri ja Jarnon edeltäjä

Onko joku itkenyt vuoksesi? — Tiedän ainakin muutaman, joka kuulemma on.

Lemmikkejä — Jos Morttia (ja Salieria…) ei lasketa lemmikeiksi, niin lainakoira Axa, joka saattaa jäädä minulle vähän pysyvämminkin.

Leikkauksia — Vain pieniä, kuten kitarisat, poskiontelot, muutama luomi ja yksi hammas.

Tatuointeja — Ei ole.

Lävistyksiä — Ei ole tavallisten korvakorujen lisäksi. Teininä otatin napakorun kerran, mutta se päättyi tulehduksen jälkeen poistoon.

Muuttoja — Hymm, nyt pitää laskea. Lukion jälkeen Tampereelle ensin yksiöön, sitten kaksioon. Sitten muutimme Jarnon kanssa kolmioon, jonka jälkeen ostimme Muotialan kodin. Sitten Rautatienkadun kautta Orioniin, mutten tiedä oikein että pitäisikö se nyt lukea yhdeksi vai kahdeksi muutoksi. Suunnilleen samanaikaisia olivat kuitenkin. Sitten kerran oli 5 kuukauden työreissu Singaporeen, mutta se nyt ei ollut mikään virallinen muutto. Ai niin! Asuinhan yhden kesän myös Helsingissä kesätöiden vuoksi. Ei sekään virallinen ollut kyllä, niin että olisin vaihtanut kirjat Helsingin-osoitteeseen.

Suosikkiaine koulussa — Matikka, historia, kielet peruskoulussa ja lukiossa. Yliopistossa sitten ohjelmistotekniikka ja kielten valinnaiskurssit, joita hamstrasin melko tavalla. Siellä matikka muuttui suosikista inhokiksi.

Ensimmäinen työpaikka — Mikä lasketaan? No, teini-ikäisestä lähtien olin isän ja sedän maansiirtofirmassa töissä kesäisin, tein vähän kaikkea, toimistohommia, huoltoa ja sitten myös konehommia kun ikä ja taidot alkoivat riittää. Ja siinä sivussa sitten kaikkia maatilan töitä, mutta ne olivat sillä tavalla epävirallisia, en ole koskaan niitä kirjannut esimerkiksi CV:een. Ensimmäinen oman alan homma oli sitten tokan opiskeluvuoden jälkeen Nokialla koodarina.

Oletko koskaan ottanut lopputiliä? — Pari kertaa, kun olen vaihtanut työpaikkaa.

Autosi — Audi Q8, vm. 2019, tummanharmaa (Samurai Gray Metallic), 3 litran dieselillä ja automaattilaatikolla

Oletko koskaan ajanut moottoripyörällä? — Todellakin olen, itse asiassa löytyy prätkäkortti! Minulla oli muutama vuosi sitten oma pyörä, mutta myin sen pois kun ajattelin vaihtaa ja sitten jäi uusi ostamatta. Haaveilen uudesta pyörästä edelleen. Harri katseleen yhtä järkyttyneenä kuin Jarnokin aikoinaan. Ihme tyyppejä?

Oletko koskaan ollut lentokoneessa? — Vaikka kuinka monta kertaa. Edellisestä kerrasta on pari vuotta, se oli silloin kun kävimme Kimmon kanssa Yhdysvalloissa lomareissulla.

Voimabiisi — Helppo. Nightwishin Wish I Had An Angel

Paras vuodenaika — (melkein) Kaikissa on puolensa, mutta jos nyt pitää yksi valita niin loppukesä, kun illat alkavat pimetä ja pehmentyä, eikä ole enää niin kuuma mutta on lämmintä ja kosteata. Luonto kypsyy ja kääntyy kohti sadonkorjuuta.

Suosikkihedelmä — Omena. Vasta puusta poimittu, vielä kasteinen omena aurinkoisena, kenties vähän sumuisena syysaamuna.

Lempiväri — Vaihtelee tilanteen ja käyttökohteen mukaan, mutta violetti eri sävyineen on aika usein siellä kärkikahinoissa mukana.

Kahvi vai tee? — Tee. En juo kahvia kuin äärimmäisessä hädässä.

Kissa vai koira? — Ehkä se Axan myötä kallistuu koiraan, mutta haluan painottaa, etten missään tapauksessa dissaa kissoja! Ottaisin mielelläni oman kissankin.

Aamu vai ilta? — Riippuu ihan tilanteesta ja päivästä. Ehkä aamu kuitenkin.

Oletko koskaan ollut ambulanssissa? — Mietin ja mietin, mutten muista että olisin ollut.

Oletko koskaan luistellut? — Peruskoulussahan oli pakko, lukiosta en muista enää, ei välttämättä. Vissiin kai voimisteluharrastuksen takia liikunnanopettaja luuli että olen hyväkin luistelija. Voimistelu, taitoluistelu, sama asia tai sinne päin ainakin, right? Oikeasti olin luistimet jalassa vähän kuin bambi jäällä.

Oletko koskaan surffannut? — Joo, kokeillut kerran eräässä rantakohteessa. Ei ollut minun lajini tämäkään, koska en pysynyt edes sen laudan päällä, saati että olisin pystynyt seisomaan sillä. Tosin lopetin homman noin vartin jälkeen, siirryin rantatuoliin kirjan kanssa enkä kokenut jääväni mistään paitsi.

Oletko koskaan ollut risteilyllä? — Voi, monesti! Onko Suomessa muka ihmisiä, jotka eivät ole käyneet risteilyllä? Ja voi, Tukholmassa pitäisi kyllä käydä taas pitkästä aikaa.

Oletko koskaan lähes kuollut? — No tähän pitäisi varmaan sanoa että en. Fyysisesti. En ole ollut vakavasti sairas enkä vakavassa onnettomuudessa enkä edes lähellä semmoista. Jos on olemassa sellainen asia kuin henkinen kuolema, niin väitän että se on ollut kyllä lähellä.

Oletko koskaan ollut sairaalassa? — Noin niinkuin itse hoidettavana vain muutaman kerran, niiden mainittujen leikkausten yhteydessä, mutta silloinkaan en yötä ole ollut sairaalassa.

Viimeisin puhelu — Zoom-puhelu Harrilta.

Viimeisin viesti — Hah, sekin Harrilta, juteltiin yleisiä kuulumisia tässä TG:n välityksellä. Torontossa on kuulemma mukavan lämmintä ja Harri suunnitteli tänään käyvänsä keskustassa leikkimässä turistia. CN Tower oli listalla ainakin.

Viimeisin ottamasi valokuva — Perjantai-iltana otettu tunnelmakuva Tuulensuusta, kaksi kuohuviinilasia pöydällä hämärässä valaistuksessa.

[Sonja T.Valvoja]

Salieri lähtee siis pois nyt ainakin joksikin aikaa. En tiedä vielä tarkalleen että palaako se ja milloin. Päiväkirjan varmaan voi jäädä tänne? Eihän sitä tiedä jos joskus kirjoittelee Salierin kuulumisia.

Hei sitten, osa 2
Siellä se Salieri nyt sitten seisoi, uudessa karsinassa Simon tallissa. Se näytti siltä kuin olisi katsonut ympärilleen, todennut että jaa, tämmöinen paikka, taitaa olla tuttu ja sitten huomannut heinäkasan. Mortti olisi ollut epäluuloisempi, mutta aika nopeasti sekin heinänsä löytäisi. Minun teki mieli vielä kerran mennä karsinaan taputtelemaan Salieria.

Anssi seisoi siinä vieressä Salierin loimi sylissään. Puhuimme Salierista ja siitä että se tykkää banaaneista, millä tavoin se kannattaa verrytellä, mitä varusteita ja muita tarvikkeita löytyy pakkaamistani laatikoista, miten Anssi aikoo lähteä viemään sitä eteenpäin, mahdollisesti jopa kisasuunnitelmia, jos kaikki menee hyvin. Varoittelin vähän kisapaikkojen kuhinasta ja siitä, että viimeksi se kävi kovasti kierroksilla, kun ei se ole oikein tottunut. Sillä tavalla se poiki vain lisää puhetta: Anssi kysyi, minä kerroin, muistin uuden asian mikä piti sanoa, Anssi uteli lisää. Kyllä kaksi hevosihmistä löytää loputtomasti puhuttavaa. Ja Anssi oli niin innoissaan Salierista. Oli tainnut ruuna kolahtaa.

— Mä meinasin että olisin kutsunut sut illalla lasilliselle, mutta sullahan on pitkä kotimatka, Anssi sanoi vähän niinkuin huokaisten.
— Mä kyllä jään tänne Tampereelle yöksi, sanoin ajattelematta sen kummemmin.
— Ihanko totta! No, lähtisitkö sitten jonnekin, ihan vaan yhdelle vaikka? Tämä on musta niin hieno asia että tuntuu sopivalta vähän juhlistaa, niin sillä tuli mieleen, Anssi kuulosti innostuneelta.
— No kyllähän mä voisin, ei siinä…

Mitä muutakaan tekemistä minulla olisi illalla?

[Sonja T.Valvoja]

Eetua komppaan siinä, että uuden hahmon ensimmäiset tekstit ovat minulle tosi mielenkiintoisia ja tärkeitäkin. Niistä saa jonkinlaisen mielikuvan hahmosta ja siitä, että miten se mahtaa toimia omissa tarinoissa. Jumi ei vaikuta siinä mielessä kovin helpolta, mutta ehkä se vain on tätä uutuudenjännitystä? Ainakaan Jumin esittely ei antanut ymmärtää, että kyseessä olisi kauhean ujo, epäsosiaalinen ja introvertti hahmo.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on jotenkin tosi ihana vastine Jannan tekstiin! Ja osuin näemmä oikeaan siinä että Marsh tosiaan osaa arvostaa Jannan luottamusta, kun on osannut jo etukäteen arvella ettei Jannan tausta ole sieltä helpoimmasta päästä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on taas niitä tekstejä, jotka saa minut hengittelemään vähän aikaa, vähän samaan tapaan kuin aikanaan ne Noan spinnarin flash-backit sen ”edellisestä elämästä”, auto-onnettomuudesta ja sen sellaisesta. Kun omasta elämästä huumearki on mahdollisimman kaukana eikä sitä ole koskaan itse joutunut kokemaan eikä oikein ajattelemaankaan, että mitä se merkitsee käytännössä siinä elävälle lapselle, niin sellaisen lukeminen on aina tietyllä tapaa järkyttävää. Tässä se onneksi on vähän jo etäännytettynä, se ei tapahdu Jannalle nyt vaan Janna muistelee vanhoja.

Minusta on tosi hyvä että Janna sai kakaistua näitä asioita edes vähän ulos, vaikka eihän tässä tietysti ole varmaan vielä kaikki. En ole varma mitä Marshall on tästä mieltä, että joutuu tämmöisiä kuuntelemaan, mutta joskus ne vain tuodaan eteen, halusi tai ei. Marsh kuitenkin on fiksu ja omalla tavallaan empaattinenkin tyyppi, joten hän osannee lopulta arvostaa sitä, että Janna pystyi purkamaan edes hänelle edes osan epävarmuuttaan.

Jannaa tekisi mieli halata ja sanoa että kaikki järjestyy, vaikkei oikeasti olisi yhtään varma siitä. Jos tässä nyt aletaan spekuloida, että millainen äiti Jannasta tulisi, niin hänestä voisi tulla super-hyvä äiti, koska oikeasti miettii sitä äitiyttään eikä toista vanhoja malleja selkäytimestä, koska tiedostaa niiden vanhojen mallien vahingollisuuden. Tietenkin hänestä voisi tulla super-epävarma äiti tai super-suojelevainen äiti, mutta ei ainakaan super-paskaa äitiä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on hyvin tyypillistä Helloa (tai Eiraa tai Chaita tai…): riemastuttava teksti sinänsä, mutten oikein tiedä että mitä siitä voisi sanoa, jos jotakin pitäisi yrittää analysoida. En osaa. En ole kyllä koskaan väittänytkään osaavani, mutta silti. Jotenkin sinä saat nämä tekstit aina lähtemään jonnekin maatakiertävälle radalle ja minä jään ihan huuli pyöreäksi, että ai, sinne se meni, kato tommonenkin on mahdollista.

Sarkastinen Hello on kyllä parasta, mutta niin on kyllä Eirakin. Kuka muka saa ratsastettua hevosensa jumiin kulmaan? Ja ”Oota nyt kun toi yks on tommonen”. Kyllä se dialogi sinultakin onnistuu, varsinkin nuo tuommoiset kertalaukaisut, joissa ei sanota paljon mitään ihmeellistä, mutta jotka naurattavat silti.

Joo ei, ei irtoa tämän parempaa nyt kuin että kiitos taas kerran.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä juonenkäänne ei silleen ollut suuri yllätys, koska sitä tuolla edellä oli jo pedattu, mutta pääsi se silti vähän yllättämään, että oikeasti se sitten tapahtui vaikkei varsinaisesti tarkkoja suunnitelmia ollutkaan vielä, vain muutama haikailu lähinnä ja semmoista ”ehkä jos” -puhetta. Rasmus on tässä ihana (vaikka minä en ole vieläkään päässyt ylitse siitä työkaveriudesta, mutta se on minun henkilökohtainen pakkomielteeni). Jannan puolesta kuitenkin toivon todella-todella kovasti, että Rasmuksesta ei paljastu miksikään nilkiksi, joka ei sitten oikeasti halunnutkaan sitä isyyttä ja perhe-elämää. Tietenkin sellaisesta saa paljon mielenkiintoista, joskin hieman inhottavaa kirjoitettavaa ja luettavaa. Minulle Janna on kaikessa yritteliäisyydessään kuitenkin Hopiavuoren hahmoista se, jonka haluaisi säästää kaikelta pahalta, mutta myönnän kyllä että sellaisen kirjoittaminen on peritylsää.

Ja siksi tuosta lopusta tuli taas se kiusaantunut kiemurtelufiilis, että eiii, mitä ihmettä varten Janna meni nyt isälleen tuon kertomaan. Jannan isää ei ole näkynyt kuvioissa pitkään aikaan ja minä olin melkein jo unohtanut koko isän olemassaolon. Nyt sitten se palasikin mukaan taas! Että heti kun Jannan elämässä tapahtuu jotakin mullistavaa, isä on heti ajatuksissa mukana. Isällä on siis väliä Jannalle, vaikkei Janna välttämättä niin haluaisi. Tämä nyt taas on vähän minun omia tulkintojani asiasta ja voin olla ihan väärässäkin. Jään kyllä tosi innoissani odottamaan jatkoa siihen, että miten Jannan isä reagoi uutiseen ja mitä mieltä Janna on siitä, että meni nyt tämän paljastamaan, ilmeisesti vähän hetken mielijohteesta kuitenkin.

[Sonja T.Valvoja]

Allekirjoitan Jannan kommentin, Camillan tarinoita on kiva lukea. Allekirjoitan myös Noan kommentin, erityisesti siitä, että tässä on eri Camilla nyt äänessä kuin mitä hahmot tallilla näkee. Minulle ei ole ihan täysin selvää, kuka tämä Leo varsinaisesti on, ilmeisesti joku Camillan menneisyydestä eikä minulle ole ihan selvää sekään, että mikä Leo on nyt Camillalle. No, oli mikä oli, niin näitä keskusteluja on kiva kyllä lukea ja vähän toivon, että Camilla kuuntelisi Leoa vähän tarkemmin eikä teilaisi niitä ajatuksia, että vois jutella jollekulle muullekin tai jotakin… Camilla on tosi pitkälle sellainen ”ei tartte auttaa” -tyyppi, se ollaan huomattu, mutta yleensä just nämä tyypit jossain vaiheessa kaikkein eniten sitä apua tarvitsevat.

Sen vain haluan sanoa, että minun kirjoittamia keskusteluja on kehuttu aika moneen kertaan eri sanoilla, mutta kyllä niitä muutkin osaavat kirjoittaa! Nämä Camillan jutut ovat aina ihan mahtavia!

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on ihana! Se oli ensimmäinen ajatus tästä tekstistä. Ensinnäkin Flida on ihana ja tosi kiva että sitä on välillä kuvattu näinkin tarkasti. Myönnän että Flida on ollut minulle vähän persoonaton tietyssä mielessä, se on nätti, kiltti, karvainen möykky ja siinä se. Mutta nyt tuli sitten oikeastaan ihan roppakaupalla sillekin omia mielipiteitä ja kiinnostuksenkohteita eikä se ole enää yhtään niin karvamöykky, vaan… Flida.
Ja sitten tuo loppu, awww. No johan sitä samaa pohdintaa oli siellä spinnareiden puolella mutta eihän nämä tämmöiset asiat kertapohdinnalla ohi mene. Tämä on aina tämmöistä riipivää kun ei oikein tiedä ja minua jännittää ihan Noan puolesta, että uskaltaako ja rohkeneeko se ja jos sen tekee niin mikä on vastaus ja mitä siitä seuraa, ja jos ei uskallakaan, niin miten kauan se sitten sitä epätietoisuuttakaan kestää ja ja ja…

[Sonja T.Valvoja]

Haa, miten tämä on jäänyt kommentoimatta! Varsinkin kun sait Sonjan mukaan jotenkin niin omana itsenään. Siis Sonja jos joku tarttuu takuuvarmasti mahdollisuuteen kokeilla uutta autoa etukäteen, ennen kuin siellä on hevoset kyydissä. Tämä on muutenkin hyvä teksti siinä mielessä että vaikkei tässä kauheasti tapahdu mitään (ei se mitään, minusta tuntuu että minun teksteissä ei ikinä tapahdu mitään, paitsi spin-offeissa), niin kuitenkin saatetaan asioita paikoilleen vähän niinkuin meitä muita kirjoittajia varten. Helpompi lähteä miettimään tuota jousiammunta-kisaakin, kun nyt tietää että porukkaa on lähdössä ja iso auto on käytössä ja Niklas ei ole lähdössä ja ja ja…

[Sonja T.Valvoja]

Jos minä olisin Noa, olisin tämän visiitin jälkeen huolesta sairaana. Ihan kuin kaikki ei olisi ok, alkavaa muistisairautta veikkaisin ensimmäisenä, mutta voi toki olla muutakin. Sitten se sosiaalisen elämän puute, kun elämässä ei ole muuta kuin kaupassa käynti ja vanhempi ihminen vielä kyseessä. En tiedä miten vanha Noan äiti on, mutta oli mitä oli niin ei ihan nuorikaan. Voi voi.

Sitten tuo Chai-juttu, miten kamalaa se oikeasti on kun ei tiedä missä mennään. Että onko sitä vain hetken hairahdus, laastarisuhde (katson sinua, Hello!), vai oikeasti totta ja oikeaa ja iankaikkisesti aamen. Voi Noa, käy niin sääliksi, kun periaatteessa kaikki on ok, mutta ne isoimmat asiat ovat täynnä kysymysmerkkejä ja samalla oikein mikään ei ole ok.

[Sonja T.Valvoja]

Nyt on ihan pakko sanoa, että totta kai arvasit, koska tämä juonenkäänne oli sun syytä tai ansiota, miten haluaakin nähdä 😀 Anssista ei ollut tarkoitus tulla mitään muuta kuin Salierin EVM-vuokraaja, pari kertaa teksteissä mainittu nimi. Se Nokian insinööri -juttu oli vain alleviivaamassa sitä, että Sonja tunsi heti tietynlaista luottoa ja yhteenkuuluvuutta tämän vuokraajan kanssa. Ja sitten – SITTEN! – joku menee käkeämään, että haa, kato kun olis Sonjalle sopiva mies. Siitä se idea sitten lähti, myönnän että jotakin tämänsuuntaista oli kyllä suunnitteilla jo muutenkin, mutta eihän nyt yksi mies lisää sopassa ole mikään ongelma, eiku.

Hei, mihin Aamun kommentti katosi? Teinkö mä nyt jotakin, mikä sai sen häviämään? Saaks sen takasin jostakin?

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: ... help?

[Sonja T.Valvoja]

Tämä lienee nyt sopiva paikka selventää omaa(kin) kommentointia, vaikkei siihen ehkä puututtu.

Minun kommenttini ovat lähes aina selkäydinreaktioita, sitä mikä fiilis minulle ihmisenä tekstistä tulee. Ja se on puhtaasti minun oman pienen mieleni ja maailmankuvani tulos, yhdestä TOSI kapeasta ikkunasta huudettu kommentti. Jos siis kirjoitan ”Aaargh, kamalaa, ei noin!” niin se tarkoittaa ihan sitä, että tuo olisi minun reaktioni siihen, jos joku oikeassa elämässä tekisi niin kuin mitä on kirjoitettu. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että älä hyvä ihminen kirjoita tuollaista juonenkäännettä vaan oikeastaan jopa päinvastoin. Jos hahmo on tekemässä jotakin sellaista, jonka minä tuomitsisin puhtaana idiotismina, niin siitähän se paras draama tulee.

Niinkuin nyt tämä viimeaikainen vauvanvaatteiden hypistely, jota minä henkilökohtaisesti en todellakaan ymmärrä, mutta siitä huolimatta, tai oikeastaan juuri siksi, odotan tosi innolla jatkoa että mitä siitä koukusta mahdollisesti seuraa.

Tarkoitus ei ole ollut koskaan siis teilata ketään tai kenenkään juonenkäänteitä. Se että arvostelen Jannan tai jonkun muun toimintaa ja ideoita, ei tarkoita sitä, että arvostelisin tekstiä tai juonenkäänteen fiksuutta. Olen oikeasti pahoillani, että olen todellakin kirjoittanut välillä sellaisia kommentteja, joista tällaisen käsityksen voi saada, jos ei tunne tätä kommentointityyliäni (jota en tietenkään ole koskaan aiemmin selvittänyt missään, niin että mistäpä sen voisi tietää… hyvä minä).

[Sonja T.Valvoja]

Voi Hello-raukkaa, sääliksi käy vaikka toisaalta olihan se odotettua että tällaisissa fiiliksissä tarvotaan Tiden jälkeen. Vaikka vähän kyllä tyrskähdin tuolle laastarisuhteen hakemiselle, jo pelkälle idealle. Jännä kyllä se, että missään vaiheessa Hello ei haudo kostoa Tiitukselle, nimittäin että ajattelisi hankkivansa maailman ihanimman poikaystävän ja mennä keikuttelisi sen kanssa Tiden näköpiiriin. Toisaalta Hellolta nimenomaan saattaisi tällaista odottaakin, se on hyväsydäminen tyyppi.
Jotenkin minulla on kutina, että Hello ei ihan noin vain Tidestä pääse ylitse, nimittäin tuon Aamun kommentin innoittamana. Onko tässä nyt sitten Hopiavuoren on-offailijat luvassa vai mitä tästä tulee, sitä en osaa sanoa, mutta Ei Hello+Tiitus voi näin vain jäädä. Vai voiko?

Erinomaisesti kirjoitettu tämä teksti myös oli, mutta se tuskin yllättää ketään. Minä en ole kaunokirjallisten tekstien ammattilainen, joten en osaa analysoida sen paremmin. Onpahan vain hyvä teksti, sellainen johon voi samaistua ihan kuka vain.

[Sonja T.Valvoja]

Aluksi en tajunnut varsinaisesti että mihin Janna viittaa tuossa toiseksi viimeisessä kappaleessa. Kun ne vauvajutut on olleet esillä toisaalla, niin kuvittelin jotenkin että se miettisi niitä ja ihmettelin kovin että mitä varten Niklas ja Marsh eivät sen paljastumisen jälkeen puhuisi Jannalle. Niin tämä teksti tuntui herättävän enemmän kysymyksiä kuin mihin antoi vastauksia.

Mutta hei, eihän kyse ollut vauvasta ollenkaan, kun luin tarkemmin ja ajatuksen kanssa tuon! Kannattaa kato lukea uudet tekstit aamukähmässä ja sitten miettiä koko päivä että mitä varten se nyt tuollaista. Tai sitten minä olen vieläkin niin järkyttynyt niistä Jannan vauvahaaveista. Mutta joo, olihan tuo nyt ihan looginen, että ensin tulee mieleen syksy ja talvi ja sitten äidin kuolinpäivä ja sitten ei välttämättä mennä niihin oma-vauva-ajatuksiin vaan siihen, että muut tallilla saa tietää millaisia vanhemmat oli.

Jos Janna seisoisi tuossa edessä, niin minä luultavasti sanoisin, että hei ketä muka kiinnostaa jonkun toisen vanhemmat ja eihän vanhempien perusteella nyt voi ketään tuomita, haloo, vähän järkeä nyt tähän. Ja samalla onnellisesti unohtaisin, että Janna on joutunut näistä vanhemmistaan kärsimään enempi-vähempi koko elämänsä. Jannaan todellakin on (lähes) koko elämän ajan lyöty tietty leima vanhempien takia ja tämmöinen pelko on tosi ymmärrettävä, oli siinä järkeä tai ei.

Niklasta tai Marshallia en kyllä näe kumpaakaan niin ahdasmielisenä että välittäisivät tästä, mutta Eetua onkin hyvä miettiä. Sen mielipiteistä eli ehdottoman, täydellisen, ylikäymättömän vihamielisestä suhtautumisesta huumeisiin onkin ollut jo puhetta. Jos tieto Jannan vanhemmista kantautuu Eetulle asti, jostain syystä, niin näkeekö Eetu sen ohitse ettei Janna ole vanhemmistaan huolimatta mikään nisti? Vai heilahtaako leimakirves saman tien? Kas siinä pulmaa kerrakseen.

Jahas, tästä kommentista katosi punainen lanka jo aikoja sitten, kunhan vain tuuttaan ulos mitä ajatuksia teksti nyt sattui herättämään…

[Sonja T.Valvoja]

Jopas, tätä en nähnyt tulevaksi. Janna haaveilemassa vauvasta! Just Janna, jolla on ihan tarpeeksi siinä, että selviää suunnilleen itsestään ja töistään, kumpikaan ei ihan sieltä helpoimmasta päästä. Tuohon työasiaan viitattiin jo tekstissäkin: pari tuntia lounaan jälkeen oli kuin siitä olisi viikko. Raskasta, raskasta.

Henkilökohtaisesti en pysty samaistumaan Jannan ajatuksiin, en sitten mitenkään. Minä en vain ymmärrä tuommoista vauvanvaatteiden hypistelyä. En ymmärrä vauvahaaveita yhtään sen enempää kuin Sonjakaan, siinä mielessä Sonja on koko lailla minunkaltainen. Minusta olisikin ollut hauskaa ja kiinnostavaa lukea enemmän niistä tunteista, joita vauvanvaatteet herättivät Jannassa kun oikein piti päästä hipeltämään ja ostikin vielä vaikkei ole tarvetta. Läikähdys ei ole vielä kovin informatiivinen kuvaus.

Toinen juttu tässä kuviossa on Rasmus. En ole vieläkään nimittäin päässyt ylitse tuosta työpaikkaromanssista. Työpaikkaromanssi on itselle totaalisen nou-nou (kesätyötä vieraalla paikkakunnalla ei toki lasketa jne) ja minulla on koko ajan jonkinlainen pelko jossain nikamavälissä, että tässä ei nyt vaan käy hyvin. Ei siinä mitään, jos ala on sama ja vaikka ehkä vaikka jopa alihankkijalla tms, mutta että samalta työpaikalta löytyvä kumppani. Ei. Sit jos menee poikki, ollaan liemessä. Lähinnä pelottaa tässä Jannan takia, että mitä käy. Mä en luota tähän Rasmukseen.

Plus sitten lisäbonus: mitä tekee Nelly, jos Janna alkaa mahaa kasvattaa? Salaa kyllä epäilen, että Janna vielä järkiintyy tuosta, mutta saahan sitä spekuloida…

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: vielä tuli yksi asia mieleen

[Sonja T.Valvoja]

Voi, tätä olen odottanut kauan jo ihan senkin takia, että kun ei ole oikein tiennyt lähtikö Nelly lopullisesti. Olen vältellyt mainitsemasta Nellyä, kun en tosiaan tiennyt. Ja pelännyt vähän, että mitä Nellylle kuuluu, saadaanko seuraavaksi huonoja vai tosi huonoja uutisia. Et muuten usko miten pelotti lukea tätä.

Mutta Nelly on rohkea! Ja fiksukin. Joku toinen olisi siirtänyt vastuun käytöksestä muille: ”No mitäs oli niin sairaan ärsyttävä? Oma vika!” ”Menköön takasin sen Annikansa hoteisiin, jos se kerran on niin täydellinen, prkl.” ”Ja minähän en ainakaan pyydä anteeksi, kun multa tässä pitäisi anteeksi pyytää!”
Mutta ei Nelly. Se rehellisesti myöntää itselleen ja jopa muille, että nyt läikkyy ylitse ja väkivalta on ihan oma syy, ei kenenkään muun. Ja että siihen voi ja pitääkin hakea apua ja sitten oikeasti tekee sen. Hattu päästä ja purkka suusta, tähän ei ihan joka jantteri kykene, ei edes tarinahahmo.
Tosin jotenkin minun olisi ollut aika vaikea kuvitella jotakin toista ratkaisua. Se Nelly jonka minä luulen tuntevani olisi oikeasti tehnyt juuri näin. Niin että loppuviimeksi tämä oli hyvin nellymäinen ratkaisu, mutta saa sitä kai silti hehkuttaa toisen ihmisen tarinahahmoa? Edes vähän?

Jännittää kuitenkin se, että mitä Eetulle näiden käänteiden jälkeen kuuluu. Eetu on tosi kiltti, ei kiellä palaamasta ensin sohvalle ja sitten sänkyyn ja romantiikannälkäinen minä toteaisi, että Eetu taitaa oikeasti rakastaa Nellyä. Mutta onko näin? Onko, ihan oikeasti onko? Entä jos Eetu vain rakastaa sitä kuvitelmaansa rakkaudesta, kilttinä miehenä haluaa miellyttää ja ajattelee rakastavansa ja haluavansa toisen takaisin, mutta ei ikinä pysähdy ajattelemaan, että mitä oikeasti tuntee. No, nyt kyllä hypin vähän muiden kirjoittajien tonteilla näiden epäilyksieni kanssa, mutta pelottaa silti vielä silleen ihan pikkiriikkisen vähän (lue: odotan innolla seuraavia tekstejä, tilanteita, juonenkäänteitä).

[Julkaisija]

Viestit