[Sonja T.Valvoja]

Sonja ja Salieri lähtee myös ja jos löytyy lainahevonen, niin Sonja voi ratsastaa sillä niin Harri saisi Salierin.

[Sonja T.Valvoja]

Ma 12.10.20

Istuimme Harrin kanssa taas Hopiavuoren keittiön pöydän ääressä. Muut juttelivat, minä pyörittelin teemukia ajatuksissani ja Harri hörppi toista kahvikupillistaan eikä ehtinyt pahemmin ottaa osaa keskusteluun. Porukkaa tuli ja meni, seurue pöydässä vaihtui.

Harri nousi kaatamaan itselleen kolmatta kupillista ja ajattelin ohimennen, että pitäisi varmaan vihdoin hankkia Orioniin kahvinkeitin, ettei tuon tarvitsisi tulla Hopiavuoreen kahvin takia.
— Laitanks lisää tippumaan? Harri kysyi pöydässäistujilta. — Otin nimittäin pohjat.
— Ei varmaan tartte nyt just, Nelly sanoi vilkaistuaan kuppien tilanteen. — Meillä on kaikilla tässä nyt kupilliset ja moni ehti jo juoda ja lähtee. Laittaa sit lisää jos joku jää ilman, vai mitä?

— Mitäs teidän viikonloppuun kuului? Nelly kysäisi minulta ja Harrilta kun Harri palasi pöytään. — Ootte olleet niin hiljaisia kumpikin että onko muutto vienyt mehut?
— Eeei, vastasin vältellen ja vilkaisin Harria. — Ollaan se muutto saatu jo tehtyä, ehkä pitäis viellä järjestellä mutta noin muuten on aika valmista.

— Me käytiin lauantaina katsomassa yhtä hevosta, paljastin sitten kun pöydässä istui Nellyn lisäksi vain Eetu ja Outi. En halunnut tätä levitellä sen enempää.
— Ooo! kuului Outin ja Nellyn duo, Eetu tyytyi vain kohottamaan kulmiaan kiinnostuneena.
— Mitäs sä nyt? Et kai sä Salieria oo myymässä? Nelly kuulosti epäuskoiselta.
— En missään nimessä, torjuin ajatuksen heti. — Lakkaman Simo vaan soitteli viime viikolla yhdestä hevosesta, pyysi käymään katsomassa.
— Ootsä sit toista hevosta hommaamassa?
— Ei ei, en todellakaan. Se soitteli muuten vain, sanoi että olisi mulle sopiva hevonen, en tiedä mistä se sen oli keksinyt.
— Millainen hevonen se sit oli?

Mitä minä tähän voisin vastata? Että se oli lähes täydellinen? No ei sentään, ei täydellistä ollut olemassakaan, mutta jotenkin ymmärsin Simon kommentin siitä, että se olisi ihan minun hevonen. En tiedä mistä se tunne varsinaisesti johtui ja yritin ravistella itseäni, etten olisi saanut luoda sen puhelun perusteella minkäänlaista esivaikutelmaa siitä ja sen sopivuudesta minulle. Mutta kun se vain oli sellainen… Ja niin kaunis! Tietysti erilainen kuin Salieri, koska alitajuisesti vertasin sitä koko ajan Salieriin: miten Salieri toimisi, mitä se tekisi, miten se reagoisi.

— No, se oli semmoinen kymmenvuotias angloarabi-ruuna. Ihan fiksu tapaus, aika pitkälle koulutettu. Rigor Mortisista, jos sellainen ori sanoo mitään. Tää on syntynyt Saksassa ja Simo on tuonut Suomeen, luettelin.
— Se oli kyl tosi hieno hevonen, vaikka mä nyt en niistä silleen juur mitään ymmärrä, Harri jatkoi.
— Säkin kävin katsomassa?
— Joo, mä kokeilin ratsastaaki sillä, Harrin äänessä soinnahti pieni ylpeys.
— No, millainen oli?

Harri mietti vähän aikaa.
— Herkkä. Niinku Salieri on, varsinki jos vertaa ratsastuskoulun hevosiin, mut ehkä viel jollai tavoin enemmän. En osaa oikeen sen paremmin sitä selittää.
— Joo, se oli… herkkä, jatkoin Harrin analyysiä. — Halusi liikkua eteenpäin ja oli sillai aktiivinen ratsastaa. Kuunteli hyvin apuja kaikkinensa, mutta mielellään katseli aidantakuisia asioita. Ei tiätsä ole niin putkiaivo kuin Salieri.

Nelly oli innoissaan: oli kuulemma aina hyvä, jos hevosta ei tarvinnut erikseen patistaa liikkumaan. Ettei lainkaan huono siinä mielessä.

— Kouluratsu?
— Enimmälti joo, muttei kuulemma toivoton esteilläkään.
— No, meinaatko ostaa? Tai meinaatteko? Nelly kysyi.
— En tiedä, huokaisin. — En mä nyt oikeastaan toista hevosta tartte, et silleen, mut…

Olin miettinyt tätä nääntymiseen asti. Jos joskus elämässäni haluaisin toisen hevosen, se hetki olisi nyt ja Mortalis olisi se hevonen, en epäillytkään sitä. Ei sen kanssa nyt ihan suoraan kaikki natsannut yksiin, mutta ei paljon puuttunutkaan.

Mutta kun.

Minulla oli Salieri. Minä en tarvinnut kahta hevosta enkä edes tiennyt, halusinko uhrata niin paljon ajastani nimenomaan hevosiin. Mortalisista ei olisi Harrin hevoseksi, hieman liian pieni ja aika paljon liian vaativa. Kannattaisiko minun jättää sitten Salieri enemmän Harrille? Ei! Niin paljon olin Salierin kanssa tehnyt töitä, yrittänyt viedä sitä eteenpäin, saada sitä paremmaksi. Harrin kanssa se taantuisi väistämättä, koska Harri ei vielä osannut itsekään hirveästi mitään. Joten ei.

Mutta kun.

Se oli liian hieno hevonen, että olisin voinut sanoa suorilta ei kiitos.

— No ei kai siinä, kyllä Hopiavuoresa tilaa o tässä kohren nyt taas, Eetu sanoi. Tiesinhän minä sen, osasin laskea hevoset ja karsinat kyllä. Harmi sinänsä, olisipa Eetu sanonut että nyt ei tänne otettu yhtään ylimääräistä hevosta, niin siihen olisi loppunut minun haihatteluni toisen hevosen perään.

Tallilta lähtiessä teki mieli käydä vielä kerran rapsuttamassa Salieria. Tunsin itseni jengipetturiksi, kun tällä tavoin haaveilin vieraista hevosista. Ehkä pitäisi antaa olla ja ilmoittaa Simolle, että kiva heppa, mutta en nyt ota sitä ylläpitoonkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Syysprinssi
Kaivelin hyräillen Salierin kaapista sen varusteita kun Janna tervehti ovelta.
— Moro, kajautin iloisesti takaisin. — Ootko menossa vai tulossa?
— Tuloos, Janna vastasi. — Ratsastin just Paahtiksen tosa kentällä. Mut säpä kuulostat ilooselta.
— Ai kuinka niin?
— No ku hyräälit ja muutonki.
— Ei tässä nyt mitään niin ihmeellistä kai… tuumin vähän aikaa. — Niin no, töissä menee hyvin. Sain järjestettyä vähän uusia kuvioita. Pääsen eroon ikävistä hommista tässä jossain vaiheessa syksyä.
— No mut soon hyvä asia.
— Niin mustakin.

Enempää en Jannan kanssa jäänyt juttusille vaan lähdin satulan ja suitsien kanssa kohti Salierin karsinaa. Mietin mielessäni Jannan havaintoa iloisuudesta ja mikä ettei: kyllähän sitä kannatti olla tyytyväinen, että sai työasiat järjestettyä mieleiselle tolalle. Sitä en ollut Jannalle sanonut, että jossain vaiheessa syksyä, kun tilanne olisi sopiva, jäisin tekemään vain puolikasta työviikkoa. Se tiesi lisää vapaa-aikaa Salierille ja kaikelle muulle kivalle.

Parin sadepäivän jälkeen aurinko pilkisteli pilvien seasta ja sai ruskan värit hehkumaan. Suuntasin kentän sijaan maastoon, koska viime aikoina maastoilu oli jäänyt vähän vähemmälle. Salieri vaikutti tyytyväiseltä ratkaisuun, mutta toisaalta se nyt oli tyytyväinen yleensä aina. Myös sänkipelto houkutteli ja laskeskelin mielessäni, että jos tänään tekisin reippaamman laukkatreenin, huomenna pitäisi olla sitten kevyempi päivä, kenties jopa kokonaan vapaata. Perjantaina olisi sitten taas Nellyn valmennus.

Kun palasimme tallille, Salieri oli hikinen ja likainen.
— Missä te ootta käyneet rypemässä? Arlekinia taluttava Niklas kysyi ja pysähtyi varmuuden vuoksi oikein katsomaan mahaansa myöten kuraista Salieria. — On siinä sulla jynssäämistä.
— Joo on, muttei se haittaa. Me käytiin vaan vähän tuolla pellolla laukkailemassa. On niin pehmeää ja savista, että jälki on sit tän näköistä. Mut kivaa oli.
— Ei Harri sit tänään lähtenyt tänne? Niklas kysäisi.
— Se on vähän niinkuin sairaslomalla. Teloi eilisiltana nilkkansa niin saa luvan ottaa nyt vähän rauhallisemmin.
— Voijje, käviks pahastikin?
— Nee, se mitään pahempaa, venähti tai nyrjähti vaan vähän. Sen verran kuulemma tänään vielä tuntui että tietää jotakin sattuneen eilen, niin ei sitten lähtenyt tallille.

Eetun ja Nellyn keittiössä jokainen erikseen tuntui kyselevän Harrin perään. Ei se sinänsä ihme ollut, kyllähän Harri oli tosi usein mukana tallilla, vaikkei ratsastanutkaan läheskään joka kerta. Aina sille jotakin pientä taskia löytyi tehtäväksi ja siinähän tuo oppi sitten kerta kerralta enemmän. Olin tainnut tulla kouluttaneeksi hevosmiehen itselleni ihan vahingossa.

Juttelimme pöydässä istujien kesken kaikkea yleistä ja tyhjensimme samalla omenapiirakkavuokaa, jonka olin tuonut. Olin vasta viikonloppuna tuonut edellisen piirakan, mutta leivonnaisten menekki täällä oli hyvä ja oli kiva tuoda jotakin vastineeksi muiden vieraanvaraisuudesta. Leivoin sitä paitsi tätä nykyä aika usein, koska kotonakin asusteli yksi makeanhimoinen pullahiiri. Samalla teki sitten isomman satsin ja toi tallille osan, kun se kerran otettiin kiitollisena vastaan.

Sain juuri teekuppini tyhjäksi, kun taskuun työnnetty puhelin värisi. Näytössä luki ”Simo Lakkama” ja ihmettelin sekunnin murto-osan mielessäni, että mitä kumman asiaa Simolla voisi olla. Kiiruhdin kuistille puhumaan.

Simo ei malttanut alkutervehdyksien jälkeen höpistä ylimääräisiä kuulumisia vaan täräytti heti suoraan:
— Mullois sulle hevonen.
— Mmitä?!

Enhän minä nyt herran tähden ollut toista hevosta hankkimassa, hyvä kun sain ratsastettua ja hoidettua edes tuon yhden.

— Nii, tuli kesällä yksi tuammone ruuna ja mää oon kattellu että mitä sille pitäis oikein teherä ja nym mää sen vasta tajusin että se olis ihan sun hevonen.
— Miten niin?
— No siihen mulla ei ole mitään loogista perustelua, minkä sää niälisit. Siitä vaan tulee semmoinen fiilis.
— Niin mut…
— En mää sitä sulle oo väkisin tyrkyttämässä, mutta jos pyörit joskus täällä suunnassa, niin käy toki kattomassa.

Jos nyt myöntyisin, sortuisin kaikkien aikojen itsepetokseen: ihan vain käyn katsomassa, en hankkimassa lainkaan. Nämähän lupaukset aina pettivät. Mutta silti, silti… Simo ei ikinä tämmöistä soitellut, ylipäänsä hän pitäytyi aina vain asiassa ja jos hänen mielestään se hevonen oli kuin minulle tehty, niin pakko siinä jotakin perää oli olla. En halunnut silti myöntää edes itselleni että kiinnostus oli herännyt.

— No millainen hevonen se on?
— Kymmenvuatias ruuna, angloarabi, se on aika…
— Ei.
— Mitä ei?
— Mä en lähde ollenkaan täysiverisiä edes katsomaan. Ne on kaikki sekopäitä.
— Höpö höpö. Totta kai ne on sekopäitä jos ne sellasiksi opetetaan. Jos ei, ne on harvinaisen järkeviä käyttöhevosia. Ja tää olis just sellanen, energinen kyllä muttei mikään sekopää.
— Joo mut silti…
— Tämä ei ole sekopää, lupaan sen. Ei tietysti mikään laiskurikaan, mutta ehrottomasti järkevä ja käsiteltävissä.
— No okei, kerro lisää, antauduin.
— Nii, olin sanomassa että tän suku on aika paljolti enkkua, ihan hyviä ratsupuolen oreja on käytetty. No, se enkku näkyy rakenteessa kyä, ei oo mikään arabityyppinen rimpula. Asialliset jalat ja muutenkin, ihan on ratsuhevosen näköinen.
— Miten korkea?
— Ei oo virallista mittaa mutta oma arvio on että päälle 165:n. Sanosin että riittää sulle.

Kyselin kaiken mieleentulevan: millaiset askellajit, miten koulutettu, oliko terve, repikö loimiaan ja mitä ikinä tulikaan mieleen. Se kuulosti puhelimessa ihan sellaiselta Simon hevoselta: vähintään perus-ok ratsuhevonen, enempi koulupuolelle muttei toivoton esteilläkään. Avoimesti Simo kertoi että hevonen oli myyty pikkuvikaisena eikä kuulemma soveltuisi esteille, mutta hän ei ollut löytänyt jaloista tai mistään muualtakaan mitään kummempaa vikaa tai vaivaa. Oli kuvattukin eikä kuvissa ollut mitään ihmeellistä, niin että hän oli sillä varovasti hypännytkin ilman ontumisia tai muita ongelmia.

Lopulta innostuin siitä hevosesta oikeasti niin paljon että lupasin tulla viikonloppuna katsomaan. “Ihan vain katsomaan”, vannotin enemmän itseäni kuin Simoa. Harrin kanssa oli tarkoitus käydä Tampereella joka tapauksessa niin se menisi siinä samalla ja ottaisin Harrinkin mukaan. Saa nähdä mitä Simo tai hevonen tuumaisi siihen, jos yrittäisin aloittelijaa lykätä selkään.

Puhelun päätyttyä jäin kuistin tuolille istumaan ja tuijottamaan metsänrajaa. Oli herännyt epäluulo, sillä tämä sattui nyt pikkuisen liian hyvään saumaan. Miten Simo tiesi soittaa juuri nyt, kun olin hankkimassa itselleni lisää vapaa-aikaa, kun rahapuolella oli väljyyttä, kun Harri oli innostunut ratsastamisesta niin että olin jo haikaillut ohimennen jo toista ratsua maastoon (kerran! Vain kerran!) ja Hopiavuoressakin oli tyhjiä karsinoita? Oliko joku kertonut Simolle? Ei, ei se voinut olla niin. Harri oli ainoa joka tiesi toistaiseksi noista työ- ja rahakuvioista, niin ja tietenkin Hopiavuoren asioista, mutta Harri ei taas tuntenut Simoa. Ehkä se vain oli sattuma.

Tietenkin tämä koronatilanne on voinut viedä Simolta asiakkaita ja ostajia, hoksasin. Jos luu on jäämässä jakajan käteen ja tarvitaan äkkiä ostaja jollekin hevoselle niin siinä kohtaa Simo muisti minut. Ehkä se hevonen ei olekaan niin ”minun oloinen” kuin Simo väitti. Ei se tietysti mitään maksa jos sitä käy katsomassa, sittenpähän sen näkee millainen otus on kyseessä.

Vaikka en minä kyllä toista hevosta ota sitten niin millään. Minulla on jo maailman paras Salieri.

[Sonja T.Valvoja]

Ei ihmisen hommaa
Ajatuksettomasti nypin kynnensivua, siinä oli pieni kuiva repale. Revin sen irti. Toisesta sormesta löytyi samanlainen, rapsuttelin sitäkin aikani kuluksi. Kahden seuraavan sormen reunoilla olikin ruvet jo muistona edelliskerroista. Huokaisin, pitäisi lopettaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Miksi nämä pakkomielteet eivät koskaan liity mihinkään hyödylliseen, kuten vaikka kynsinauhojen rasvaamiseen tai salaatin syömiseen?

Istahdin illalla Harrin eteen lattialle.
— Hieroisitko vähän mun hartioita? Ne on niin taas jumissa.
— Toki.
— Auts! Älä noin kovaa.
— Sori, ne taitaakin olla tosi kipeät.

Harri jatkoi varovaisemmin. Eihän hän mikään ammattilainen ollut, mutta vähän kuitenkin sai lihakset vertymään ja veren kiertämään. Puhumattakaan siitä että se tuntui mukavalta, ainakin jos ei sattunut.

— Mahtaakohan sulla kulta olla stressiä vähä liiaksi asti?
— Mistä sä niin päättelet?
— Tästä niskasta ja ku sä oot taas nyppinyt kynsiäskin. Sä et tainnut tehä sitä lomalla ollenkaan.

Teki mieli tokaista, että kyökkipsykologi Aittosalo taas vauhdissa, mutta ei Harri välttämättä väärässä ollut, kun tulin ajatelleeksi asiaa. Itse asiassa kaikkea muuta: en tosiaan ollut lomalla nyppinyt kynsinauhojani. Muutenkin se oli vähän taannehtiva harrastus, nyt taas pahemmin pinnalla kuin aikoihin.

Se ei ollut uutinen, että olin stressaantunut. Tämä projektin vetovastuu vei mehut. Eipä minulle itselleni tullut kuitenkaan mieleen yhdistää kynsinauhojen repimistä ja jumiutuvia hartioita työkuvioihin. Tarvittiin ulkopuolinen huomaamaan sekin. Puhuin kyllä Harrille aika vähän näistä työasioista, sillä tämä projekti kilpaili tietyiltä osin Harrin työnantajan kanssa, mutta ehkä Harrille ei tarvinnut erikseen alleviivata töiden kuormittavuutta. Ehkä hän huomasi sen itsekin, että olin väsynyt, lyhytpinnainen ja päätäkin särki usein.

Että näin kun miettii, niin ei tilanteen huomaamiseen tosiaan tarvita mitään erityistä shamaania tai edes ajatustenlukijaa. Itsehän sitä toki on omalle tilanteelleen aivan sokea. Voisi olla aika tehdä asialle jotakin kun nyt kerran tähän on tultu.

— Se on tiätsä varmaan nuo projektimanagerin hommat. Aattelin että hoidan tän projektin valmiiksi ja totean sen jälkeen, ettei ole mun juttuni. Tai itse asiassa oon sanonutkin töissä jo, ettei musta proikkaria tule.
— Ja ton pitäis kestää jouluun asti ainakin? Sanoit muistaakseni nii.
— Joo, plus lisäprojektit, joita se nähtävästi poikii, sanoin ja olin vähän aikaa hiljaa kun mietin seuraavaa siirtoa. — Mä taidan sanoa seuraavassa palaverissa, että alkavat etsiä toista vetäjää tuolle projektille. Mä haluan palata takasin koodiapinaksi.
— Et sä ollut tech lead etkä varsinainen rivikoodari?
— No sitä mä tarkotin, mutta koodariksi joka tapauksessa. Ei tää projektin veto ole ihmisen hommaa. Ajattele, mä en ole tiätsä edes koskenut koodiin sen jälkeen kun palasin lomalta! Kaikki aika menee kaikkeen muuhun ja mä onneton kuvittelin aluksi ettei se olis niin paha, että voisin koodata enimmän osan päiviä ja hoitaa ton projektinjohdon siinä sivussa, mut kyllä se on ihan kokopäiväduuni. Ja se ei oo sitä mitä mä haluan tehdä.

[Sonja T.Valvoja]

Ruskaa 20.9.20
Se valkotukkainen oli taas Hopiavuoressa, nähtävästi tyyppi koulutti Typyä. Korjaus: hän ja Oskari kouluttivat Typyä. Tai ainakin he käsittelivät sitä, juoksuttivat ja muuta. Ihan hyvä, sillä Typyn tapakasvatus oli melko tavalla retuperällä. Itsehän pyrin pysyttelemään mahdollisimman kaukana kipakasta tammasta. Mutta kun katselin sitä kentällä valkotukkaisen kanssa, ei Typy vaikuttanut juurikaan kipakalta. Välillä siitä tuli mieleen eksynyt pikkutyttö.

Ilmeisesti se valkotukkainen oli siis jonkinlainen ratsuttaja. Sen olin saanut selville että hänen nimensä oli Milan, Milan joku, sukunimi oli mennyt vähän ohitse. Milan Mihailovitsh ehkä. En ymmärtänyt vieläkään mistään mitään. Milan oli niin kohtelias, sillä tavalla luontevasti, joka ei saanut toista tuntemaan oloaan vaivautuneeksi. Silti Eetu vihasi Milania edelleen ja moni muukin tallilla tuntui välttelevän häntä. Minä en vältellyt vaan tervehdin nähdessäni. Ei minulla ollut mitään syytä olla olematta kohtelias, tiedä sitten mihin majesteettirikokseen mahdollisesti syyllistyin.

Katselin sivusta kun Harri puki Salierille varusteita. Harri tosiaan roikkui taas Hopiavuoressa. Hän oli aloittanut aikuisten alkeiskurssin lähiseudun tallilla, muttei oikein viihtynyt siellä. Ensinnäkin hän oli ryhmän ainoa mies. Ei se sinänsä mikään yllätys ollut, mutta kuulemma ryhmän naisratsastajat tekivät itseään tykö vähän turhan kärkkäästi ja opettajakin alleviivasi tarpeettoman usein sukupuolta.

Toinen harminaihe oli opetus sinänsä tai Harrin mukaan sen puute. Minä ehkä saatoin olla syypää siihen, sillä korostin niin kovasti aina istunnan merkitystä. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiesin että istunnan virheet pahimmillaan olivat perustavanlaatuisia esteitä parempaan ratsastukseen pyrittäessä ja ne olivat piinallisen vaikeita korjata. Ohjista voi päästää, pohkeet voi irrottaa kyljistä kokonaan, mutta istuntaa ei pääse pakoon, ei ratsastaja eikä hevonen. Olin saarnannut tätä varsin laveasti ja ilmeisesti saarna oli uponnut hedelmälliseen maaperään, koskapa Harri marmatti ettei ratsastuskoulunopettajalle tuntunut olevan mitään väliä sillä miten oppilaat roikkuivat satulassa kunhan nyt suunnilleen oli nenä menosuuntaan. Ymmärrän, ratsastuskoulun peruja ne minunkin istuntaongelmani olivat alkujaan.

Niin että Harri ratsasti kerran viikossa Salierilla minun komennossani.

Välillä, niin kuin tänään, harmittelin ettemme päässeet maastoon kaksin. Aurinko paistoi ja ruska tarjoili parastaan, mutta kun ei ollut kuin yksi hevonen. Jussia en kehdannut pyytää maastoratsuksi toistamiseen, vaikka Eetu varmasti olisi sen antanutkin, enkä oikein osannut ajatella kuka muu olisi halukas lainaamaan hevostaan satunnaisesti. Ei kai kukaan, varsinkaan tällaisena päivänä, jolloin kaikki joilla vähänkin oli järkeä päässään suuntasivat itse metsälenkille.

[Sonja T.Valvoja]

Iskä?
(kirjoitettu Harrin näkökulmasta)

Jaa, että haluaisinko omia lapsia? Sonja vain kysäisi. Näin kyllä ilmeestä, että nyt oltiin vaarallisella alueella. Toisella puolella on allikko, toisella puolella oja mutten tiedä kummin päin ja kumpaa kannattaisi välttää. Taktikoida ei oikein voinut, niin että olisi vastannut sen mukaan mitä Sonja halusi, koska en tiennyt. Epäilen Sonjan tehneen tämän tahallaan. Halusi kai varmistaa, että kertoisin sen oikean mielipiteeni.

Luulisi tietysti, että liki 37-vuotias nainen olisi jo tehnyt lapsia, jos niitä halusi. Joten pitäisikö minun nyt vastata ei, en halua lapsia koska haluan Sonjan? Vaan se on aina kahden kauppa ja jos Sonjan edellinen mies ei ollut lapsia halunnut eikä Sonjakaan sitten tarpeeksi, että olisi lähtenyt sen takia kävelemään suhteesta. Ja enhän minä tiennyt miten kipeä keskustelu ja päätös se mahdollisesti oli ollut. Jos Sonja nyt sitten halusi lapsia, uuden miehen kanssa, niin tässä alkaisi olla kohta kiire noin iän puolesta.

Minä olin aina ajatellut haluavani olla isä. Kaksi tai kolme lasta, omakotitalo maalta, hyvä työpaikka ja viisas vaimo. Miksei vaikka myös se perhefarmari ja koira, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Ei siinä minusta mitään pahaa ollut. Nyt se kaikki oli käden ulottuvilla, ihan tuossa keittiönpöydän toisella puolella. Ehkä.

Hannan kanssa ei oikein koskaan tullut mieleen jälkikasvun hankkiminen. En tiedä mikä siinä mätti, mutta Hanna ei istunut siihen omakotitalo-haaveeseen yhtään. Tai ehkä sitä ajatteli, että sitten joskus, joskus kun… jotakin. En voi väittää, että olisin arvannut siinä suhteessa käyvän niinkuin sitten kävi, koska en todellakaan arvannut. Jokin oli vain harannut vastaan ja ehkä onneksi niin.

Tunnustan, että eron jälkeen alitajunnassa vilahteli aikomus, että jes, nyt etsin sellaisen naisen, jonka kanssa perustan sen haaveilemani perheen. Mies ei siinä suhteessa vanhene niin nopeasti, mutta se nainen, sen pitäisi olla nuorempi. Kun uuden suhteen etsiminen ei tuntunutkaan niin helpolta eikä edes hyvältä idealta, tuli mieleen että mikä pakko. Ehkä minusta ei koskaan tulekaan isää ja ehkä se on ihan ok. Elämä nyt vain ei mene niin kuin suunnittelee ja käsikirjoittaa. Ennustelin jopa eläväni yksin lopun ikääni.

Ja sitten törmäsin Sonjaan. Ei sekään ihan sopinut käsikirjoitukseen, sillä Sonja on ehkä vähän liian vanha niiihin lapsisuunnitelmiin. Saako naisesta edes sanoa näin, mutta niin se vain on. Eikä sillä kuitenkaan ole pienintäkään merkitystä! Ei niin minkäänlaista! Mä haluan Sonjan ja lapsia tai Sonjan ilman lapsia, mutta Sonjan joka tapauksessa. Paitsi että, tarkkaan ajatellen, jos Sonja nyt ilmoittaa haluavansa lapsia heti (ikä! Se ikä!), niin saattaa kyllä pukata rimakauhua. Vaikka… olisi vaikea sanoa ei.

Mutta siinä se Sonja istui ja odotti vastausta. Selkeä ei tai selkeä kyllä asiaan, joka ei ollut yhtään selkeä.

— Saanks mä vastata etten tiiä?
— Et, Sonja ravisti päätään.
— Noku mä en tiiä. Tai ehkä vois sanoa, että kaikki vaihtoehdot käy. Ihan oikeesti.
— Ihan oikeesti?
— Nii. Periaatteessa mulla ei olis mitää omia lapsia vastaan, mahollisesti jopa nopeallaki aikataululla, koska täs alkaa tulla ikä vastaan. En tiä olisko se fiksua, mutta kaikki elämässä ei aina oo, selitin ajatuksiani. — Mutta ei se oo mulle mikään kynnyskysymys, mä oon ihan tyytyväinen ilmankin. Jos sä et haluu lapsia, niin mä pidän mieluummin sut ku lähen ettimään jostain jotain toista naista.

Olin tyytyväinen sanavalintaani siitä, että pidän mieluummin Sonjan kuin mahdolliset kuvitteelliset lapset. Eihän Sonja tällaista voisi vastustaa, eihän?
— Että sä et sitten viiskymppisenä katkeroidu siitä, että sulla olisi voinut olla lapsia mutta mun takia ei ole jos mä en niitä halua?
— Jos sä nyt sanot, ettet haluu lapsia, ni se on ihan mun oma päätös että mä oon sun kanssa. Emmä voi sulle katkeroitua siitä et sä olit rehellinen. Tai voisin tietysti, mut se olis ihan helvetin typerää ja mä tykkään ainakin kuvitella, etten mä olisi ihan niin typerä.

Sonja hymyili, väittäisin että selkeän helpottuneena.
— Hyvä jos näin, sillä mä en ole koskaan kiinnostunut lasten hankinnasta. Ei jotenkin… nappaa. Enkä mä edes tiedä pystyisinkö mä saamaan omia lapsia. On ollut erinnäisiä ongelmia teini-ikäisestä alkaen.

Sieltä se tuli. Se oli sitten minä ja Sonja, sisäinen romantikkoni lisäsi loppuun vielä sanat ”toivottavasti ikuisesti”.

[Sonja T.Valvoja]

Ajatuksenvirtaa: raha
Hahmotin asiat aina paremmin, jos sain ne itse kirjoittaa käsin. Nyt raapustin numeroita allekkain, talouden tulot ja menot. Piti katsoa missä oikeasti mennään, kun olimme tekemässä radikaaleja muutoksia elämään.

Harri oli ilmoittanut maksavansa oman osuutensa Orionin kuluista, hän ei kuulemma ala siivelläeläjäksi. Hyvä että siitä ei tarvinnut erikseen riidellä. Olen tyytyväinen siihenkin, ettei minun tarvinnut edes ottaa asiaa puheeksi itse, vaan sen teki Harri. Pisteet siitä, hän on näemmä tervepäinen yksilö myös ja jopa raha-asioissa. Pelkäsin etukäteen vähän juuri sitä, sillä eri planeetoilta olevat käsitykset rahasta ja kuluista ja niiden jakamisesta voisivat tehdä paljonkin hallaa.

Harrin nykyinen asunto on kysymysmerkki. Hän itse heitti idean sen vuokraamisesta. Kannatan tätä lämpimästi, sillä nyt ensin vuokratulo kattaisi lainanlyhennykset ja vastikkeet, ja kun laina on maksettu, se tuottaisi riihikuivaa rahaa. Lisäksi se olisi sitten olemassa sitä varten, jos meillä menevät sukset ristiin. Toki siinä on vuokranantajan puolelta varmaan puolen vuoden irtisanomisaika, mutta sen kanssa nyt vain pitää elää.

Henkilökohtaisella tulopuolella asiat näyttivät varsin hyviltä. Sijoitukset tuottivat jopa yllättävän hyvin. Tietenkin ne laskisivat, jos tästä saadaan aikaiseksi maailmanlaajuinen lama. Ne oli kuitenkin hajautettu mahdollisimman hyvin, joten jos ihan täydellistä rahoitusmarkkinoiden tuhoa ei tule, niin hillitöntä hätää ei luulisi olevan. Ja jos näin taas kävisi, niin tässä olisi käsissä suurempiakin ongelmia sitten.

Se mitä varsinaisesti ynnäilin oli palkkatuloni ja miten sen poistuminen vaikuttaisi talouteen. Ei se olisi katastrofi, selviäisin ihan kelvollisesti ilman ilman sitä, olettaen tietenkin että sijoitusten tuotot eivät laske radikaalisti. Varsinaisesti en kuitenkaan halunnut luopua työpaikastani (projektinjohtotehtävistä kylläkin, ei ollut minun juttuni kun aikaa tärvääntyi kaikenlaiseen muuhun paitsi koodaamiseen), mutta mieleeni oli loman aikana tupsahtanut ajatus osa-aikaisuudesta, ehkä jopa 50% työaika. Jäisi enemmän aikaa kaikelle kivalle, kuten Salierille. Pudotus palkassa ei olisi niin dramaattinen kuin kuvittelisi, koska palkan laskiessa laski myös veroprosentti. Säästöpuolelle tulisi ehkä jopa Tampereen asunto, sillä jos en tarvitsisi sitä, voisin vuokrata senkin tai vaikka myydä kokonaan pois.

Paitsi etten kyllä raaski luopua siitä Tampereen asunnosta, ajattelin pureskellen kynän päätä ajatuksissani. Tampere on edelleen kotipaikka, se toinen kotikaupunki. Toisinaan on ihan äärettömän kätevää kun sielläkin on asunto ja parkkipaikka ihan keskustassa. Se on oivallinen paikka kaupunkitukikohdalle. Nyt vielä yhteen muuttaessa se saattaisi osoittautua entistä tärkeämmäksi, että pääsen sinne välillä viettämään laatuaikaa yksikseni. Mutta ei siitä tarvitsisi luopua ainakaan toistaiseksi, ei numeroiden valossa näyttänyt siltä.

Sitten oli se yksi asia vielä, joka ei liittynyt rahoihin lainkaan paitsi että liittyi sittenkin. Melkein kaikki liittyi aina lopulta rahaan. Luulen ja toivon että Harri on tajunnut sen jo aiemmin, mutta pakko se silti on selvittää. Hermostutti. Kuitenkin iso asia kyseessä ja voi lopulta pilata koko parisuhteen jos olemme kovinkin eri linjoilla. Niin minä sitten paukautin ruokapöydässä Harrille päin näköä, että halusiko tämä lapsia a. heti, b. joskus vai c. ei ikinä.

[Sonja T.Valvoja]

Maastossa
Seisoin epävarmana suulissa pitelemässä kiinni Jussin ohjista.
— Ootsä nyt ihan varma tästä? kysyin kolmannen kerran Eetulta.
— Tokko sää sitä Jussia yhyrellä maastoreisulla pilaamahan eherit, ni että meettä nyv vaan. Kylä sää sen kans pärijäät.

Kiva että joku luotti, kun itse en ollut yhtään niin varma. Siitä oli niin kauan kuin olin ratsastanut jollain muulla hevosella kuin Salierilla etten edes muistanut kenellä ja milloin. Ja Jussi oli ori vielä kaiken päätteeksi! Mutta Salieria talutti Harri, johon ei ollut luottamista vaikka aika hyvin hän jo ratsastikin ottaen huomioon että oli ollut keväällä ensimmäistä kertaa ikinä hevosen selässä. Tämä maastolenkki oli kuulostanut tosi hyvältä idealta siihen asti kunnes piti oikeasti nousta vieraan hevosen selkään ja lähteä.

— Otetaanko alkulämmittelyt kuitenkin tossa kentällä niin pääset vähän juonesta kiinni Jussin kanssa? kysyi Nelly Cozminansa takaa.
— Joo, otetaan vaan, henkäisin.

Talutimme hevoset kentälle. Jussin satula tuntui olevan aivan taivaissa asti, vaikkei se teknisesti ollutkaan Salieria korkeampi. Selkään päästyäni vahdin silmä kovana Harria ja Salieria, mutten löytänyt mitään vikaa selkään nousussa tai valmistautumisessa. Itse toki unohdin säätää jalustimet sopivaan mittaan. Ne olivat ehkä Outin jäljiltä, liekö hänellä lyhyemmät jalat vai oliko vain tottunut ratsastamaan vähän lyhyemmillä jalustimilla kuin minä, en tiennyt. Enkä tiennyt sitäkään, missä Outi oli piileksinyt viime ajat, koska ei häntä tallilla näkynyt. Siksi Jussi olikin vähän liikutuksen tarpeessa ja Eetu oli kuulostanut suoranaisen kiitolliselta kun oli tarjonnut Jussia minulle maastoratsuksi.

Jussin askel oli keinuvampi kuin Salierin, ehkä myös isompi. Se oli ensimmäinen ero. Satulakin oli vähän erilainen vai olikohan Jussi vain leveämpi, koska asentokin tuntui hiukan erilaiselta. Kyllä tämä tästä, ajattelin, sillä Jussi tuntui olevan ihan kuulolla.

Meitä oli kasassa melkoinen puoliverikavalkadi: Jussi, Salieri, Cozmina ja Lex. Niklas oli iskenyt silmää ja todennut ettei hän voi maastoon lähteä, koska Marshall ei pysty siellä vahtimaan hänen ratsastamistaan. Ymmärsin Marshallia hyvin. Melkein ehdotin Harrille, josko ottaisin Salierin Jussin vierelle riimunnarussa, mutten sitten kehdannut eikä se oikeasti olisi edes tarpeen.

Lähdimme porukassa kohti Jätinmonttua. Aurinko paistoi pilvien lomasta ja maisema oli miltei kesäinen, jos jätti huomioimatta puimurit, kellastuneet viljapellot ja aavistuksen ruskaa enteilevät kasvit metsässä. Juttelimme niitä näitä, vain Harri oli hieman hiljainen, mutta sen ymmärsi: olihan tämä ensimmäinen kerta ikinä maastossa Salierin kanssa. Tottahan sitä jännitti.

Jussin ravi oli huomattavasti haastavampi istua kuin Salierin, mutta aika nopeasti sentään löysin yhteisen sävelen keventämisen ja askelten kanssa. Se alkoi sujua enkä hölskynyt satulassa kuin perunasäkki. Aloin melkein jopa pitää Jussista jo näin lyhyen ratsastuksen jälkeen. Se ei lopulta poikennut Salierista niin kovin paljon ja oli yhtä järkeväkin tämän perusteella. En minä Salieria tietenkään vaihtaisi edes kymmeneen Jussiin, kiirehdin lisäämään mielessäni.

— Miltäs se Jussi tuntui? Nelly kysyi kun pääsimme tallinpihaan.
— Oletettua helpommalta. Vähän enemmän tarvii ehkä neuvotella eri jutuista kuin Salierin kanssa, muttei mikään mahdoton ollenkaan.
— No ruunat nyt tunnetusti on aina helpompia, voi olla ihan kiinni siitäkin.
— Nii. Aika kiva tuo Jussi oli ratsastaa. Mietin tässä, että milloinkohan viimeksi olen edes ratsastanut jollain toisella hevosella enkä muista kyllä.
— Se tekisi joskus ihan hyvää kokeilla muitakin hevosia, Nelly sanoi. — Saattaisi saada vähän uusia ideoita omansakin ratsastamiseen.
— Niin varmasti…

Harri osasi jo hoitaa Salierin ratsastuksen jälkeenkin. Pari asiaa hän tarkisti, mutta nekin oikeastaan turhaan. Minä olin taas paljon enemmän hukassa Jussin kanssa, mutta onneksi Eetu oli tallissa ja saatoin kysyä häneltä samaan tapaan kuin Harri, että mihin nämä suitset ripustettiin ja laitetaanko loimea päälle, kun on vähän hikinen. Banaaneja en Jussille tarjonnut, se oli outoa.

[Sonja T.Valvoja]

Vuosi myöhemmin
Kiemurtelin sängyssäni tuskastuneena. Ensin en löytänyt sopivaa asentoa, sitten oli hiki, sitten tuli kylmä. Mukavan viileiltä tuntuneet lakanat muuttuivat kuumiksi ja ahdistaviksi. Potkin peiton pois mutta varpaita alkoi taas palella. Ärsytti tällainen, kun tätä nykyä yleensä nukuin kuin torakka (en tiedä miten torakat nukkuvat, mutta mummu aina sanoo niin).

Nousin sängystä, sillä kohta Harrikin havahtuisi tähän ähräämiseen. En nähnyt pimeässä juurikaan mitään, mutta tuntuman perusteella osasin kulkea alakertaan ja terassin ovelle. Viileä ilma tulvahti vastaan ovesta. Se ei ollut kuitenkaan niin purevan kylmää kuin olin olettanut, itse asiassa se oli jopa melkein lämmintä. Ja kosteaa. Ja tuoksui hyvältä. Iski déjà vu: olen istunut täällä ennemminkin, samalla tavalla kosteassa, viileässä loppukesän yöilmassa kun en saanut unta.

Minun ei tarvinnut pinnistellä kovinkaan paljon, kun muistin sen ensimmäisen virallisen yön täällä uudessa kodissa, silloin kun kaikki tavarat oli siirretty ja paikoillaan, ja Salierin olin tuonut Hopiavuoreen. Se oli ehkä se viimeinen niitti: koti oli siellä missä hevonen oli. Muistelin päivämääriä ja tulin siihen tulokseen, että siitä oli kokolailla tasan vuosi. Ajatella.

Muistin edelleen miltä minusta oli silloin tuntunut. Olin seissyt uimahyppytornissa kymmenen metrin korkeudessa ja katsonut alas. Olin kiivennyt sinne vapaaehtoisesti ja nyt piti hypätä. Pelotti niin maan perusteellisesti. Laiha lohtu oli sentään se, että päätös oli tehty sekä järjellä että tunteella ja ennen kaikkea ihan itse. Mutta olin silloin vielä niin tiukasti kiinni vanhassa elämässä, että muutto tänne pelotti. Sitä oli vaikea tunnustaa itselleenkään. Mitään varsinaista syytähän ei ollut pelätä ja aina olisi voinut palata Tampereelle, jos olisin todennut ettei homma toimi. Vaan ei pelko kuuntele järkeä.

Miten lyhyeltä tämä vuosi tuntuikaan, vaikka ero siihen vuodentakaiseen oli oikeastaan valtava. Miten rikki minä olin silloin vielä ollut. Nyt sen vasta oikein huomasi ja tajusi, vaikka tuolloin olin ollut niin mukamas vahva jo. En ollut. Olin vain niin väsynyt siihen suruun ja murheeseen, että halusin päästä eroon siitä ja mennä eteenpäin, vaikka sitten väkisin. Ehkä se suuri muutos siinä kohdin oli hyvä idea. Kun räjäyttää päänulkopuolisen elämänsä lähes kokonaan uusiksi, vanhat surut jäävät hieman sivuun. Pakenemista, joku sanoisi, mutta minä olen toista mieltä. Ei se enää siinä vaiheessa ollut pakenemista vaan uuden elämän järjestämistä. Niin minä sen näin ja niin oli hyvä.

Joku lintu lauloi metsässä huilumaista, toistuvaa nuottiaan.

Hyvä siitä oli tullutkin, kyllä sen nyt kehtasi sanoa. Nukuin hyvin ja söin. En ollut yksinäinen, vaikka pelkäsin ehkä kaikkein eniten sitä että ystävät jäivät Tampereelle ja minulla ei olisi täällä ketään. Markus oli edelleen Markus, melkein-isoveli ja kun asuimme taas naapureina, yhteys palasi vanhaksi ja luottamukselliseksi. Hopiavuoressa oli tutuksi tullut talliperhe. Paikallisissa Ingress-piireissä olin tutustunut vähän paremmin muutamiin ihmisiin, joiden kanssa tuli vaivihkaa vietettyä aikaa muutenkin kuin vain pelatessa. Ja eiväthän ne Tampereen-kaverit mihinkään kadonneet! Ei Seinäjoki ole maailman ääri! Vasta pari päivää sitten lähtivät takaisin Tampereelle maalaisloman vietosta.

Ja Harri, ennen kaikkea Harri. Enpä olisi vuosi sitten arvannut, nauranut olisin jos joku olisi tullut kertomaan että minulla on vuoden päästä miesystävä. Ja vielä että kuka! Koko juttu oli niin uskomatton että teki mieli nipistellä itseään edelleen. Ei näin voi käydä ja silti kävi. Hymy pyrki ihan väkisin esiin kun mietin Harria ja meitä.

Tiedän ihan hyvin tämän olevan sitä ensimmäisten vuosien hormonihuumaa, molemmilla varmaan keskimääräistä pahempi kun edellisestä kerrasta on vuosikausia. Tiedän paljon muutakin, kuten vaikka sen että tässä ei olla ihan kersoja enää. Kummallakin on kokemusta pitkästä parisuhteesta ja kumpikin tietää omat ongelmansa siinä. Tiedämme aika paljon myös toisen ongelmista ja toistaiseksi niihin on löydetty ratkaisuja. Jos tässä vaiheessa on onnellinen ja siihen on olemassa ihan järkisyitäkin, niin ihan mahdottoman huonosti eivät asiat voi olla.

Jotenkin en edes hätkähtänyt, kun ajatusteni kohde ilmestyi terassinovelle kyselemään miksi minä täällä istuin keskellä yötä. Vastasin niinkuin asia on: en saanut unta ja tulin tänne haukkaamaan yöilmaa.
— Mikäs sua valvottaa nyt? Harri istahti viereeni terassin penkille.
— En varsinaisesti tiedä. Ellei sitten se, että siitä on aika tarkalleen vuosi kun mä muutin tänne virallisesti. Mutta senkin muistin vasta just äsken.

Kerroin siitä miten olin huomannut tulleeni vuoden takaisesta niin paljon eteenpäin, että kaikki oli ihan toisella tavalla nyt. En maininnut mitään siitä mikä Harrin osuus oli asioissa. Oletin hänen tietävän sanomattakin että se oli merkittävä. Sitä paitsi minulla oli päässä muhimassa pommi. Se johtui Outista, joka taannoin vitsaili jotakin asiasta ja siitä sen hautominen alkoi. Mietin kuumeisesti olisiko nyt sopiva aika pudottaa se. Ehkä. Ei se siitä jarruttelemalla paremmaksi tulisi.

— Pitäiskö meidän muuttaa ihan virallisesti yhteen? päästin suustani ja jäin pallea yhteenpuristuneena odottamaan reaktiota ja vastausta.
— Tännekö?
— Nii. Niin mä ainakin ajattelin.
— Ootsä varma?
— En. Mutta en mä varmaan koskaan olisi varma siitä, niin ajattelin sitten että miksei kokeilisi nyt heti. Onhan tämä siis tosi nopeasti, että jos sä et halua vielä niin mä ymmärrän kyllä, yritin pehmennellä sanomisiani.

Harri hapuili minun kättäni ja puristi sitä.
— Totta kai meiän pitäis muuttaa yhteen, hän sanoi naurahtaen. — Mä oon miettiny sitä itekin jo jonkin aikaa. En oo vaa uskaltanut ottaa puheeks. Pari juttuu pitää sopii, mut ei nyt aamuyöstä. Puhutaan niistä huomenna, jooko?

Tassuttelimme käsi kädessä takaisin makuuhuoneeseen. Tällä kertaa olin toiveikas: jospa saisin nyt unen päästä kiinni.

[Sonja T.Valvoja]

Rutiinien rikkomista
— Nyt suoristus ja puolen vaihto. Älä sohi siellä satulassa! Ei oo kiire. Jalat molemmin puolin normaalisti ja ohjat tasan, anna vaikka vähän höllää. Noin. Ja sitten taas sama, mut toiseen suuntaan eli voltti oikealle ja siitä jatkat sitten avoväistössä suoraa linjaa pitkin.

— Nyt meni hienosti! Sitten raviin ja kokeillaan sama kuvio ravissa.

Kypärän alta valahti hikipisara, en tiedä enää kuinka mones oli vaikka tänään ei ollut edes kuuma päivä. Salierikin alkoi hiota. Olimme kai molemmat vähän kesäkunnossa, kun Nellyn väistötreenit näin pukkasivat hien pintaan.

— Sehän meni todella hyvin. Kun me ei olla kisoissa nyt, niin ei ole väliä jos sä varmistelet ja otat aikaa kunnolla sille suoristamiselle, niin se menee hyvin. Seuraavalla kerralla se on jo paremmin lihasmuistissa ja menee nopeammin ja sitä seuraavalla kerralla sit taas vielä nopeammin.

— Se olis sitten tältä päivältä tässä, tähän on hyvä lopettaa. Nyt älä tuu selästä alas vaan lähde jäähdyttelemään tavalliseen tapaan mutta selästä käsin. Sit puolivälissä tai jossain nouset satulasta ja talutat Salierin takaisin.
— Mikäs juttu tämä nyt sitten on? kysyin.
— Sekoitetaan vähän Salierin pakkaa. Sä aina kuitenkin nouset satulasta pois kentällä tai maneesissa ja talutat sen pois ja jäähdyttelet taluttaen. Nyt näytetään sille, että toisellakin tapaa voi tehdä.

Tottelin Nellyn ohjeita ja lähdin pihasta löysin ohjin kiertämään meidän tavanomaisen jäähdyttelylenkin. Salieri ei tuntunut olevan millänsäkään moisesta rutiinien rikkomisesta, se nyt ei muutenkaan ollut monimutkainen luonne. Päinvastoin, taisi olla ihan yhtä putkiaivoinen kuin omistajansakin. Naurahdin itsekseni ajatukselle.

Tallinpihaan palattuani Eetu kuitenkin ryntäsi heti kyselemään että oliko jotakin sattunut. Hän oli nähnyt miten olin lähtenyt pihasta ratsain ja kun palasin taluttaen, ensimmäinen ajatus oli tietenkin että jotakin oli tapahtunut, olin pudonnut tai Salieri oli alkanut ontua tai pudottanut kenkänsä. Nauraen selitin, että ainoa mitä tapahtui oli se, että Nelly oli saanut idean. Ihan varmasti pätevä idea sinänsä, mutta siinä unohdettiin kaikista alati huolehtiva vahtikoira-Eetu. Nelly purskahti nauruun kun kerroin tapahtuneesta kahvipöydässä: juuri niin Eetua kuin olla ja mahtaa.

[Sonja T.Valvoja]

Käärmeenpesä
Heilautin jalkani Salierin selän ylitse toisen puolen jalustimeen.
— Mennäänkö sit? Janna kysyi Paahtiksen selästä.
— Ootatko hetken, pitää säätää näitä jalustinhihnoja. Nää on jotenkin hullusti…

Kun olin saanut jalustimeni ja hihnani kuntoon, lähdimme pihasta vanhalle päätielle ja kohti Mäensisusta, jossa Janna ei kertomansa mukaan ollut käynyt. Aurinko paistoi lämpimästi ja miksei olisi paistanutkin, olihan vasta elokuun alku. Täysi kesä siis vaikka ilmassa leijailikin jo syksynsävyinen kypsä tuoksu. Yhtäkkiä huomasin kaipaavani syksyä ja sadonkorjuuta aivan hillittömästi, vastapuidun pellon ja kypsän viljan tuoksua, puimurin perässä pyörivää pölypilveä ja sänkilaukkoja.

Menin mainitsemaan tästä Jannalle. Hän ilahtui sänkilaukka-mahdollisuuksista, vaikka epäilikin homman järkevyyttä. Paahtiksella saattaisi alkaa menojalka vipattaa vähän liiankin kanssa. Selkeällä reitillä vauhdikkaampi laukkaaminen onnistui kuulemma rauhallisena pysyvän kaverin kanssa ihan ongelmitta, mutta jos Paahtis pellolla tajuaisi, että ympärillä oli lääniä mennä mihin halusi, ei tiennyt pystyisikö sitä pitelemään mitenkään.

— Mites hankireeni? Onks täällä talavisin jotakin semmosta peltoa, johona vois ratsastaa jos on sellaanen järkevänsyvynen hanki?
— Joo, kyllä viime talvena ainakin Eetulla oli muutama lohko, missä sai ratsastaa. Ettei ollut mikään syysvilja alla tai nurmi. Tosin Eetulla ei taida syysviljoja ollakaan, kauraa vaan, mutta nurmea kyllä on.

— Sä tairat tiätää enemmänkin maanviljelystä, Janna sanoi kun olimme tovin jutelleet pelloista ja miksi syysviljan tai nurmen päällä ei kannattanut talvella suuremmin ratsastella.
— Mähän oon maatilan emäntä, naurahdin.
— Tä? Jaa oot vai? Mä kuvittelihin jotta sullois joku siisti sisätyä.
— No niin mulla oikeastaan onkin. Mulla nyt vaan on maatilan puolikas isän peruina. Serkkuhan sitä kyllä käytännössä viljelee. Mut kyllä mä tänä vuonna oon ajanut itsekin peltoja kun on ollut tarvis.
— Mitä sä sit noin muuten teet tyäkses?

Töistä riitti puhetta Pihlajamäelle asti, koska kysyin tietysti vastavuoroisesti Jannalta hänen työstään. Olin saanut käsityksen että hän olisi sosiaalialalla, mutta nyt selvisi tarkemmin että nimenomaan nuorisotyössä.

— Miten sä tuolle alalle päädyit alunperin? kysäisin, koska itselle se olisi kaikista aloista ehkä se viimeinen vaihtoehto teologisen lisäksi.

Janna jäätyi. Ei sitä huomannut hänestä mitenkään, vastauskin viipyi vain ehkä sekunnin. Asento ei muuttunut, hän ei tehnyt mitään ylimääräistä, epävarmuudesta kertovaa elettä eikä äänensävykään kavaltanut mitään. Mutta silti sen vain jotenkin tiesi. Tunsin miten poskia kuumotti, taisin tulla sohaisseeksi viattomuuksissani jotakin käärmeenpesää, joka ei minulle kuulunut.

— No, se tuntui musta kiinnostavalta ja semmosseelta, johona mä olisin hyvä.

”No se on hyvä jos tykkää työstään”, niin minun piti sanoa, se tylsä ja tavanomainen hymistely. En kuitenkaan ehtinyt kun Janna palautti kysymyksen.

— Sitä mä en muista, että mistä mä alunperin sain tekniikan päähäni, mutta konetekniikan opinnoista haaveilin yläasteella ja pääosan lukiostakin. Sen takia kai että oon koneiden kanssa ollut tekemisissä varmaan siitä lähtien kun opin kävelemään. Jotenkin se sit vaihtui tietotekniikaksi abivuonna. Eikä oo sinänsä kyllä tarvinnut katua.

Pidin tarkasti huolen, että loppuratsastuksen ajan puheenaiheet liikkuivat vain kevyillä ja vaarattomilla vesillä. Onneksi Janna ei mennyt totaalilukkoon vaan rupattelimme koko loppumatkan ilman että se oli yhtään väkinäistä. Sitten kun on tarpeeksi katuvainen ja häpeissään, tulee tehneeksi kaikenlaista muutakin typerää. Tällä kertaa lupasin ainakin harkita lähteväni Salierin kanssa mukaan jos vastaan tulisi tässä joskus syksyllä jokin kenttävalmennus. Korostin kuitenkin sitä, että me tarvitsisimme jonkin vauvatason valmennuksen, koska minun kokemukseni maastoesteiltä oli puhdas nolla. Janna vaikutti ilahtuneelta jo pelkästä mahdollisuudesta.

Tallinpihassa kiitin Jannaa maastoiluseurasta ja hän hymyili takaisin niin vilpittömästi että epäilin tehneeni virhetulkintoja metsäpolulla. Tai sitten en, mutta ainakaan Janna ei jäänyt kantamaan kaunoja. Tai ainakin hän osasi sitten näytellä hyvin.

[Sonja T.Valvoja]

Vaippoja en sitten vaihda
Ruokasali oli niin tuttu, ei ehkä yhtä tuttu kuin keittiö, mutta tuttu kuitenkin. Olin tullut tänne melkein vuosi sitten ja täällä oli istuttu monta kertaa. Mutta nyt kaikki oli toisin, tunnelma oli aivan ahdistunut ja väärä. Tulisinko aina muistamaan tämän hetken kun astun tähän huoneeseen? Oma vika tietysti, sitäkös olin lähtenyt tänne Nellyn perään, vaan kun en voinut jättää tulemattakaan. Nelly tarvitsi niin ilmiselvästi tukea, mutten ollut osannut sentään kuvitella näin suoraa avunpyyntöä.

— Nelly, aloitin. — Mitä tahansa sä päätätkin, niin se on sun päätös. Yksinomaan sun. Eetu ei oo raskaana, Eetu ei synnytä, Eetu ei imetä.

Jätin sanomatta sen, että todennäköisesti Eetu ei pysty lasta hoitamaankaan täysin tasaveroisesti. Olisi vaikeata, miltei mahdotonta kuvitella Eetun jäävän tallinpidosta vaikkapa isyysvapaalle tai lähtevän kesken aamutallin hoitamaan sairastunutta lasta. Eetu saattaa nähdä vauvan kaiken kirkastavana idyllin täydentäjänä, mutta totuus tulisi olemaan todennäköisesti paljon raadollisempi. Ja naiset tekevät suurimman osan kotitöistä, metatöistä ja lastenhoidosta. Isyys on edelleen vapaaehtoista. Sisäinen telaketjufeministini kolisteli taas vähän.

— Mut sä tiedät sen itsekin, että kummin tahansa sä päätät, niin se päätös on lopullinen ja sen kanssa on tultava toimeen. Jos sua yhtään lohduttaa niin ihan fiksut ihmiset on tehneet lapsia, että se ei oo maailmanloppu ainakaan kaikille. Mut ihan fiksut ihmiset on tehneet myös abortin, ei se oo huonon tai epäonnistuneen ihmisen merkki.

Toisaalta Eetu saattaisi osoittautua täydelliseksi isäksi, jos hän pystyisi jakamaan hoivaviettinsä ja tunnollisuutensa tallin ja lapsen kesken tasan. Pystyin melkein kuvittelemaan Eetun tallille vauva kantoliinassa tai lastenvaunuissa. Taaperon kanssa olisi vaikeampaa, mutta ehkä Eetu varaisi yhden karsinan lapselle, jossa se saisi leikkiä leluillaan turvassa ja iskä olisi aina vähintään huutomatkan päässä. Minua huvitti ajatus pellavapäisestä pikkumuksusta karsinassa, mutta onnistuin pitämään naamani peruslukemilla.

— Että sun on tehtävä se päätös itse. Epäkiitollista tässä on se, että ihan hirveitä aikoja ei miettimiseen voi käyttää. Mä en muista niitä viikkoja että mihin asti abortin saa tehdä, se kannattaa selvittää ihan vaan varmuuden vuoksi. Sä voit tietysti jutella Eetunkin kanssa tästä, jos haluat, mutta lopulta se on sun päätös ja sun kroppa ja oikeastaan sun elämä.

Nelly oli tuijottanut minua koko monologini ajan kuin minulla olisi avaimet johonkin korkeampaan viisauteen. Ikävä kyllä ei ollut. Toivottavasti osasin edes valita oikeat sanat tähän tilanteeseen. Sillä ihan mitä tahansa mieltä olin itse lapsista ja niiden hankkimisesta, tämä oli Nellyn päätös ja minun asiani ei ollut sotkeutua siihen.

— Mut jos sä tarvit jotaki apua tai tukea tai juttuseuraa tai muuta, niin mä oon käytettävissä. Vaippoja en tosin vaihda, siihen kyllä vedän rajan.

Nelly tyrskähti, kuten olin tarkoittanutkin.
— Kiitti. Kiitti, ihan oikeesti.

[Sonja T.Valvoja]

Lapset pilaa aina kaiken
Pysäytin Salierin keskelle tallinpihaa ja mietin. Kentällä olisi puomeja ja pieni ristikko. Janna oli juuri tulossa Paahtiksensa kanssa pois sieltä ja kysyi pitäisikö hänen kerätä puomit pois. Ravistin päätäni, mietin nyt vielä että tekisikö itse puomitreenin vai menisinkö maneesiin. Kummassakaan tapauksessa puomeista ei olisi haittaa. Päätin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassani ja suuntasin maneesiin.

Nelly oli pitänyt taannoin meille valmennuksen, ensimmäisen laidunloman jälkeen. Meillä oli olleet vähän kaikki asiat hukassa istunnasta alkaen, mutta kyllä se tästä taas alkaisi lutviutua. Nelly keskittyi ihan perusasioihin, kuten olin toiveenani esittänytkin. Kotiläksyjä saimme myös ja niitä treenaisimme tänään: suoruus, etuosan kontrollointi, siirtymiset, asetukset, taipumiset ja sen sellaiset.

Muuten valmennustunnin tunnelma oli ollut vähän jähmettynyt. Minä tiesin. Nelly tiesi että minä tiesin. Minä tiesin että Nelly tiesi että minä tiesin… Kumpikaan ei sanallakaan viitannut loppuviikon uutisiin. Meillä oli virtahepo maneesissa. Kohta Salierikin arvaisi että jotakin on vialla, ellei se ollut vaistonnut sitä jo. Lapset! Ne todellakin pilasivat kaiken, ihan jo pelkällä vihjeellä siitä että voisivat olla tuloillaan.

Yritin ravistella ylimääräisiä ajatuksia pois päästä ja keskittyä Salieriin. Sehän tässä kuitenkin tärkeintä oli.

[Sonja T.Valvoja]

Toi Jussin tarhakäyttäytyminen on minun mielestäni se paras palanen! Se on tosiaan supersöpö ja supersöpösti kuvailtu. Tai siis jos miettii tekstiä kokonaisuudessaan, niin saat paljon sanottua ja tehtyä vaikkei varsinaisesti ”tapahdukaan” mitään ja tekstikään ei ole romaanin mittainen. Mutta tämähän ei ole ensimmäinen sellainen teksti Outilta, etten voi väittää yllättyneeni.

Salaisesti sydäntä lämmittää myös se, että Sonjan tekstit on luettu tarkalla kammalla ja otettu mukaan tosi hyvin ja luontevasti. Ja Sonja tosiaan on juurikin se, joka asiaan tarttuu ja huomaa ja jaksaisi saarnata jaksamisen tärkeydestä.

[Sonja T.Valvoja]

Ei, Janna, ei! Hyi! Ei työkavereita. Kuormasta ei syödä.
(tosiasiassa tästä kuviosta saisi niin herkullista draamaa kyllä että odotan kyllä)

[Sonja T.Valvoja]

Ai hitsi mikä teinidraamakuvio tässä on kehittymässä! Mitä jos Herman ei tajuakaan että Sanni tajusi tuon olevan pilaa? Todennäköisesti ei kuitenkaan tajua ja mitä sitten? Ei mitään paineita Hermanin kirjoittajalle, mutta mutta… 😀
Tosin se tässä tekstissä jäi kaivelemaan, että Sannin mietiskelyt omasta elämästä jäivät nyt pahasti kesken. Olisi ollut ihan kiinnostavaa lukea, mitä Sanni meinaa tulevaisuudellaan tehdä. Epäilen vahvasti Sannin olevan realistisempi kuin Eira, jonka koko tulevaisuus pyörii sen ympärillä että saa varakkaan miehen tai jotakin (odotan kyllä että Eira kasvaa tästä tai muuten tekee mieli ravistella sitä vähän). Sannilla on varmasti hyvin vähän mitään unelmia ja haaveita, joten olisi todella mielenkiintoista lukea että mitä niiden tilalla on. Pohjaton kaivo?

Ja ehdottomasti hauskin kohta oli tuo ”Ei hätää, se menee ohi”. Se kuulostaisi kyllä niin Sannilta.

[Sonja T.Valvoja]

Jotenkin aina ihastuttaa kun ihmiset saa sidottua hahmojen työjuttuja tallipäiväkirjoihin. Tietenkin tallin ulkopuolinen elämä vaikuttaa tallillakin (ja päin vastoin), mutta jotenkin minä en ikinä saa niitä juttelemaan keskenään. Tämänkin alussa piti tsekata että hetkinen, tulinko minä nyt Paahtiksen päiväkirjaan vai Jannan omaan. Joku toinen voi olla toista mieltä, mutta minusta on kiva että asioita sekoitellaan vähän tällä tavalla.

Toisaalta tämän jälkeen tuntuu häiritsevältä kirjoittaa Sonjan työmurheista. Voi että, kun toinen rasittuu projektimanageroinnista ja koodissakin oli bugi… Ja sitten on niitä töitä, joissa on pahimmillaan kyse ihmishengistä, niinkuin Jannalla. Minun käy sääliksi Jannaa kyllä nyt.

[Sonja T.Valvoja]

”– sulla on taas hiiri siellä kaasun alla!” Taas? Tästä kyllä vaadin tarinan 😀 (ellei sitä ole jo, en kyllä muista että olisi). Muutenkin tässä nuo dialogit, vaikka lyhyitä, ovat tosi hauskat.
Minusta tuli vähän yllättäen Hello-fani. Sehän on hankkinut apua Typyn kanssa, ei se ole mikään idiootti. Ja samalla se sitten on mustasukkainen ja masentunut, kun oma hevonen toimii niin paljon paremmin toisten kanssa eikä itse osaa eikä ymmärrä. Kuka meistä ei olisi katsonut ja lukenut kersana liikaa Mustaa Oria, jossa hurja hevonen on vain yhden ihmisen, omistajansa, käsiteltävissä?

[Sonja T.Valvoja]

Ihana-ihana-ihana! Kiitos!

[Sonja T.Valvoja]

Kirjat mainittu, joten pakko kommentoida heti! Ja olihan se nyt ihana lukea toisen ihmisen kirjastokäynnistä ja kirjojen valinnasta. Hullu kuin äidiksi tullut on varmasti hyvä valinta, Sonja saattaisi lahjoittaa Vuoden Mutsin jos tulisi ajatelleeksi asiaa (ja kakkososan sitten kun vauvavuodesta on selvitty, ei se nimittäin vielä lopu vauvavuoteen vaan sitten sitä toukkaa pitää alkaa kasvattaa, kertovat ainakin näin). Toivottavasti Nelly löytää sisäisen lukutoukkansa uudelleen, rima ei onneksi ole kovin korkealla.

Ja äänikirjat ovat todellakin pahuutta!

[Sonja T.Valvoja]

Ei hitto, nyt tuli aika täydellinen vastine!

Sanottakoon nyt heti alkuun että joku voisi ehkä paheksua tätä tarinaa ainakin hiljaa mielessään: eihän se ole juuri muuta kuin minun tekstin referointia. Ehkä niin, mutta ei siinä ole mitään pahaa minusta! Minun mielestäni on aina kiva nähdä se toinen puoli. Jos olen itse kirjoittanut jotakin jossa on toinen hahmo mukana, niin se lämmittää mieltä lukea toisen versio samasta tarinasta. Tiedänpähän sitten miten toinen osapuoli sen on kokenut ja se taas sitten auttaa jatkossa eteenpäin kun on jotakin osviittaa, että miten toinen hahmo näkee tilanteet. Ehkä se ei vie tarinaa sinänsä eteenpäin, muttei aina tarttekaan. Myönnän että lähdin kirjoittamaan tuota omaa tekstiäni jotakuinkin sokkona, sen perusteella mitä Jannan kuvauksessa hänestä lukee ja liikun siinä varsin helpoilla ja ennalta-arvattavilla reiteillä. Mutta tästä se lähtee!

Ja tulihan tässä uuttakin tietoa, tuo Jannan isän yhteydenotto. Jännityksellä odotan kehittyykö siitä jotakin ja jos, niin mitä. Tässä on muuten herkullinen asetelma: Sonjan syvästi rakasta, kaikin tavoin kunnollinen isä on kuollut, Jannan isä ei mutta Janna taas ei halua tietää tästä mitään. Sonja puolestaan antaisi toisen kätensä, Salierin ja Harrin, jos saisi isänsä takaisin. Että jos Janna ja Sonja päätyvät läheisempiinkin väleihin keskenään niin tässä on ainakin yksi ihmetyksen aihe varmasti (kirjoitan tämän tietoisesti tähän, muistilapuksi itsellenikin, etten unohda jos tarve tulee).

Se mitä jäin kaipaamaan, on se miten Janna näkee Sonjan ja mitä ajattelee tämän sanomisista. Että onko maatilanpuolikas ”oooh, kiinnostavaa” vai ”ai jaa, toihan on joku persiillään makaava valittava konservatiivi-juntti-tukiaismiljonääri” tai tekniikan valinta ammatiksi tosi tavanomaista vai tosi outoa, onhan Sonja nainen. Janna kuitenkin tuntuu olevan ainakin vähän samanlainen ihmisten tarkkailija kuin Sonjakin. Toisaalta, enpähän tehnyt sitä kyllä itsekään, tajusin just, että pitänee mennä treenaamaan…

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: teksti muuttui = kommentti muuttui

[Sonja T.Valvoja]

Eetu on osittain oikeassa tuossa asiassa, että minun olisi vähän vaikea vastata tähän, vaikka aina on tosi kiva että ihmiset ottavat Sonjaa tarinoihinsa ja yritän parhaani mukaan leikkiä mukana. Tässä tapauksessa sanottavat kyllä jää vähän vähiin. Tietenkin voisin kirjoittaa jonkin nopean dialogin, mutta totta puhuakseni olen vähän nääntynyt tästä case Nellystä, jossa palloa on pompotettu niin rankasti minulle (tai ainakin siltä tuntuu), että on vähän olevinaan takki tyhjä. Mutta tästä huolimatta aivoissa alkoi jo keittyä kasaan seuraava siirto, ei suora vastaus tähän vaan jotakin muuta.

Mutta kyllä Sonja on just se tyyppi, joka kiinnittää huomionsa tuollaiseen eikä anna hälinän viedä huomiota muualle, siinä osuit ihan oikeaan. Se on salaa aika empaattinen, oli kyseessä sitten hevoset tai vauvat, tai tässä tapauksessa hevostenomistajat ja tulevien vauvojen äidit. Ja varsinkin kun minäkin olen saanut Jannasta vähän sellaisen hyväntuulisen ja rempseänkin kuvan, niin sitten kun yhtäkkiä ollaankin mietteliäitä ja hiljaa, niin kyllähän Sonja takertuu semmoiseen kuin purkka tukkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kyllä on ihan ehdottomasti Sonja äänessä tässä. Ja hienosti onkin!

[Sonja T.Valvoja]

Tämä teksti herättää tunteita. Nimittäin raivon tunteita! Ai että minua sieppaa tuo verbi ”koodata” kun sillä tarkoitetaan jotakin viestittelyä!! Joo, tiedän että sitä käytetään tuossakin merkityksessä ja vissiin kai juuri pääkaupunkiseudulla ja/tai nuorempien keskuudessa ja siinä mielessä siis se on ihan oikea valinta tähän tarinaan, mutta silti minä näen verenpunaista koska päässäni halkesi verisuoni.

Eetun innoittamana jatkan myös tuosta Sasusta. Minä en tulkinnut Sasun hahmoa ihan noin kuin Eetu, mutta myönnän kyllä perustelut oikeiksi: mikähän tyyppi se oikein on Noalle ja muuten? Itseäni ehkä vähän kylmäsi, kun tulee joku tyyppi menneisyydestä ja Noan menneisyys on aika karu. Alkavatko historian haamut kummitella? Jos alkavat, alkavatko liiaksi?

[Sonja T.Valvoja]

Fine, tunnustan että olen perushetero ja jotenkin mukamas kuvitellut (sikäli kuin nyt olen asiaa sen kummemmin edes pohtinut) että bit tai homot olisivat jotenkin aikuisempia parisuhteissaan, että he olisivat jotenkin miettineet paremmin asioita, suvaitsevaisempia kaikin tavoin ja ja ja… Että he eivät riitele turhista pikkuasioista ja ovat kaikkinensa tällaisen arkisen pahan mielen yläpuolella. Juu, tyhmä kuvitelma, taidan luopua siitä. Tämä on tietenkin fiktiota, mutta tuo minun kuvitelmani se vasta fiktiota onkin.

Jännä asetelma sinänsä, nyt Tiitus on se murjottava osapuoli, joka kuulostaa lapsellisemmalta oikeastaan kuin Hello. Vaikuttavaa myös ”nähdä” Hello vaihteeksi vihaisena, ei ole niitä asioita joita siitä tulisi ensimmäiseksi mieleen. Kirjoitin jo tuolla aiemmin siitä, että se on monipuolinen hahmo ja tämä taas alleviivaa sitä (ainakin minun mielestäni). Ja tuo Tiituksen varmistus siitä, että Hellolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, voi vitsit.

Todella, todella uskottava, mukaansatempaava tarina. Dialogi on erinomaista ja aihevalinta kyllä niin osuva, ettei tottakaan.

PS. Jos tämä on sitä taannoin mainittua aivoripulia kun ei parempaakaan saa aikaiseksi, niin minä lopetan kirjoittamisen tähän…

[Julkaisija]

Viestit