[Sonja T.Valvoja]

Haaveilemassa
Uuno oli ihan hillittömän kokoinen. Ei Salierikaan mikään poni ollut, mutta Uunon säkä tuntui keikkuvan taivaissa asti, niin etten tahtonut saada satulaa selkään. Ja massaa oli muutenkin. Satulakin oli isompi ja painavampi kuin Salierin. Ihmettelin miten Eira ja Inari selvisivät sen kanssa, kuitenkin olivat vähän minua lyhyempiä eivätkä muutenkaan mitään bodareita. Kilttiä silti heiltä lainata Uunoa maastolenkille, kun eivät itse päässeet. Ei tarvinnut ainakaan pelätä lainaratsun tekevän mitään äkkiliikkeitä, jotka koituisivat huolimattoman ratsastajan kohtaloksi. Saa sitten nähdä, tekisikö Uuno yhtään mitään muutakaan…

Kyllähän se heti tuli selväksi, että Uuno oli hitaampi kaikissa toimissaan kuin Salieri. Taluttaessakin se tuntui ensin venyvän pituutta pari metriä ennen kuin otti varsinaisesti askeleen perääni. Mutta nöyrä se oli, ja kiltti.
— Varsinainen teddynalle, kuiskasin sille kun rapsuttelin sitä poskesta. Miten voi hevosella on näin iso pääkin? Ja näin paljon karvaa?

Muut juttelivat kun ratsastimme jonossa, Harrikin. Minä olin pääasiassa hiljaa, koska piti keskittyä ratsastamiseen. Uuno oli niin… erilainen. Hieman raskaaksikin se kävi, sillä apujen piti olla paljon selkeämmät ja voimakkaamat kuin mihin olin tottunut. Askellajien erilaisuutta olin pelännyt etukäteen eniten, toki turhaan: eivät ne olleet lainkaan niin pahat kuin kuvittelin. Erilaiset nekin, tietenkin, mutta suht helposti istuttavissa. Aloin vähitellen nauttia olostani ihan oikeasti ja saatoin päästää ajatukset harhailemaan.

Leveällä osuudella edessäni ratsastivat Harri ja Niklas vierekkäin. He olivat löytäneet yhteisen puheenaiheen jostakin konsolipelistä.

— … siino erirotusia hevosia ja niitä voi kouluttaakin, Niklas kuului selittävän Harrille. — Marsh kyllä napisoo välillä jottei värit o oikeen niinkö pitäis ja että jotakin rotua ei vois kuvitella olevan villisä lännesä.
— Onks ne erirotuset hevoset sit erilaisia?
— On ne joo, erinäkösiä ja sit niillon erilaisia ominaisuuksia. Mää ratsastin aika pitkän aikaa täysiverisellä ja se oli tosi nopee verrattuna muihin. Sit se kyl ammuttiin alta. Nyt mulla on päähevosena sellainen ku Nokota. Piti ihan googlata että mikä se on, mutta on se ihan oikea rotu.

Katselin edessäni kulkevaa parivaljakkoa. Arlek oli Salieria korkeampi ja raskaampi, mutta Niklas oli lyhyempi ja hintelämpi kuin Harri. Hän näyttikin vähän pieneltä Arlekin selässä, ei sillä että minulla olisi varaa sanoa. Olin Uunon selässä varmasti melko surkuhupaisan näköinen. Harri ja Salieri taas olivat kuin toisilleen tehdyt. Yhden sortin sattuma sekin.

Miten kaikki oli mennytkin niinkuin elokuvissa? Löysin miesystävän ihan randomilla, etsimättä, tästä kuoriutuu ihan kehityskelpoinen ja ennen kaikkea innostunut hevosmies ja Salieri sattuu olemaan juuri sopiva ratsu hänelle. Ja sitten kun tämä käy selväksi, niin eikös hevoskauppias soita yllättäen ja pyytämättä, että hei, mulla olis sulle hevonen. Yhtäkkinen kylmä tuulahdus livahti läpi koko kropan: milloin ja mihin tämä hyvä onni loppuisi? Kiiruhdin muistuttamaan itseäni mummun kuolemasta, Salierin keväisestä ähkystä, koronasta ja muista pikkumurheista.

En tiedä mitä Uuno teki ja miksi, jonkinlaisen sivunykäyksen kuitenkin, joka sai minut horjahtamaan satulassa. Älähdin pelästyksissäni ääneen ja räpistelin takaisin tasapainoon. Niklas ja Harri kääntyivät katsomaan. Poskiani punotti ja toivoin etteivät miehet huomaisi sitä.

— Mitä kävi?
— Nää, ei paljon mitään. Mä olin vaan unohduin haaveilemaan liikoja. Että oma vika.

Kiitos, Uuno, ajattelin mielessäni. Juuri noin sitä pitää tehdä kun alan ajatella liikaa ja väärässä paikassa. Olisin ihan ansainnut pudotakin. Rapsuttelin sitä harjantyvestä kun käännyimme kohti tallia.

[Sonja T.Valvoja]

Eikö yksi riitä?
Puhelu oli lyhyt ja vakava. Kuulin Riston äänensävystä heti, että jotakin on vialla. Kun sitten laskin kännykän syliini, Harri tuli keittiöstä kyselemään että mitä on sattunut. Hänkin oli kai sen saman äänensävyn kuullut minun yksitavuisista vastauksistani.

— Mummu, vastasin mutten osannut heti jatkaa. Sydän jyskytti hitaasti mutta lujasti ja unohdin melkein hengittää.

— Mummu on joutunut sairaalaan. Aivoverenvuoto. Pitäis mennä katsomaan heti.

Harri sanoi sen ainoan oikean lauseen:
— Mä voin ajaa.

Se tuli hyvin luontevasti. Ei tarvinnut kysyä, ei sopia, ei päättää eikä säätää, vaan oli ihan itsestäänselvä asia että Harri tuli mukaan. Se oli hyvä. Minun oli vaikea päästä liikkeelle. Kädet olivat kihelmöivät ja tyydyin vain kietomaan villakangastakin ympärilleni, koska en saanut nappeja kiinni. Jalatkin olivat kuin jonkun toisen, mutta suostuivat sentään tottelemaan kun kävelin autolle.

Vakava, mutta muuten rauhallisen oloinen Harri avasi suunsa vasta kun lähestyimme Seinäjokea:
— Onks siellä kuin paha tilanne?
— On, sanoin totuuden, mitäpä sitä kaunistelemaankaan. — Kuulemma laaja vuoto, ei voida tehdä oikein mitään. Leikata kai periaatteessa voisi, mutta kukaan ei halua tehdä sitä, kun siinä on riskejä ja ei välttämättä auta. Plus että mummu on niin vanha jo.
— Eli käytännössä vaa saattohoidetaan?
— Nii.

Jotakin rusentui sisälläni kasaan kun näin mummun, mutta kyyneleitä ei tullut. Mummu oli tajuton, hengitys kuulosti tuskaisen rahisevalta. Hän näytti niin hauraalta, vanhalta ja pieneltä siinä sängyssä. Myötätuntoinen hoitaja selitti tilannetta, mutta kuulin vain hajanaisia sanoja, niin kuin massiivinen, morfiini ja Marevan. Istuin sängyn reunalla ja pitelin mummua siitä kädestä, jossa ei ollut kanyylia.

Yritin saada tunteistani kiinni, mutta se oli vaikeaa. Olin yllättynyt, mutten kuitenkaan: ysikymppinen todennäköisesti kuolee ennemmin kuin myöhemmin. Surullinen, mutten kuitenkaan: mummu oli valmis lähtemään. Tietyllä tapaa ehkä jopa huojentunut, mutten kuitenkaan: mummua tulisi ikävä. Epäuskoinen, mutten kuitenkaan: kaikki me joskus kuolemme ja jos mummun aika oli nyt, niin se oli. Ja sitten vitutti: miksi minä olin taas istumassa kuolinvuoteen ääressä? Eikö yksi kerta riittänyt?

Huolissanikin olin kaikesta, itsestäni, Ristosta, Markuksesta, lapsista, perinnöstä, hautajaisista, perunkirjoituksesta, perintöveroista, noin muutaman mainitakseni. Ainoa, josta en ollut sanottavan huolissani oli Harri. Piti olla joku tukipylväs.

Istuimme sairaalassa tunnin, pari, kuka näitä laskee. Mummu ei tullut tajuihinsa kuten ei kukaan odottanutkaan. Olimme juuri päässeet takaisin Orionin pihaan kun sitten tuli viesti, että mummu oli päässyt matkansa päähän. Yritin tunnustella, josko niitä kyyneleitä nyt jo tulisi, mutta ei. No, kai ne tulisivat sitten kun olisi aika. Harri kietoi kätensä harteilleni ja menimme sisälle sanomatta erityisesti mitään. Yhtäkkiä muistin mistä olimme mummun kanssa puhuneet kun olin viimeksi hänen luonaan käynyt.

— Kuule, mä ostan sen Mortalisin.

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Talvirenkaat

— Mihkäs sä oot oman autoos hukannu? isä kysyi astellessaan keittiöön vasta kun äiti oli kahdesti kutsunut kahville. Oli vissiin tullessaan vilkaissut ikkunasta parkkipaikalle kun tiesi että olin Sonjan autolla liikkeellä.
— En mä sitä mihkään oo hukannut, siellä se o Orionissa. Toi Audi vaa oli ny helpommi pihassa.
— Jokos oot talavirenkaat vaihtanna?
— Joo, vaihdettiin jo aikoja sit molempiin.
— Soon oikeen se, johan se alkaa olla liposta. Nii oli tuas ykski aamu, että…

— Ittekkö vaihroit renkaat? isä palasi rengasasiaan säästä puhumisen jälkeen.
— No Sonja ne vaihto, kerroin oli enkä viitsinyt lisätä että olin kyllä auttanut kantamalla renkaita. Äiti pusersi suutaan, muttei sanonut mitään. Isä hymisi vähän aikaa.

— Taitaa se Sonja olla aika ravakka emännänalku, isä totesi lopuksi, ilmiselvästi kuitenkin hyväksyvään, jopa tyytyväiseen sävyyn.
— Ohan se, ei se yleensä paljo apuja kaipaile, sanoin pieni ylpeyden läikähdys rinnassani. Olin tietyllä tapaa ihan oikeasti ylpeä siitä että Sonja oli ja uskalsi olla oma itsensä. Salaa olin vähän iloinen myös siitä, että sain välillä Sonjan avulla ravisteltua ihmisten käsityksiä, äidin varsinkin. Isälle tuntui olevan helpompi pala se, että poika vaihdatti autorenkaat naisystävällään.

— Onkos se Sonja mehtällä käynny? isä kysäisi. — Eikös se semmosta uhannu?

Äiti pyöritteli päätään, muttei vieläkään sanonut mitään.

— On se ajoporukas ollu, ei se ampumaan oo vielä uskaltanu ku sanoi että pitäis ehkä hankkia uusi ase.
— Sä et oo lähtenny mukaan?
— Pitäshän sun tietää, etten mä oo metsästyksestä kiinnostunu, naurahdin lyhyesti. Isä naurahti myös, kyllä hän sen tiesi monivuotisen kokemuksen perusteella.
— Hei, kun tuli puheeksi: haluatteko hirvenlihaa? kysyin kun muistin mitä olimme Sonjan kanssa puhuneet. — Meillä olis sitä vähä yli omankin tarpeen, voisin joku kerta tuoda.
— Voi, tottahan me! äiti innostui. — Se on niin ollu outoa täällä asuessa kun ei saakaan riistaa mistään. Kalliiksikin tulee ostaa lihat kaupasta, kun ei tua isääs oikein tykkä broilerista.
— No kö se ei maistu miltään, isä mutisi.
— Voi hitsi, olisitte sanoneet…

Ehkä äitikin huomaisi ettei metsästävä miniäntekele ollut välttämättä mikään huono asia.

[Sonja T.Valvoja]

KADONNUT KUVIOISTA, SAATTAA VILAHDELLA JOSKUS SONJAN SPINNAREISSA
Harri Aittosalo
* 40v (s. 1981)
* Ulkoisesti pitkä ja roteva, ruskeat lyhyet hiukset, ruskeat silmät ja leukaparta, silmälasit ainakin silloin tällöin
* Alunperin keski-Suomesta, mutta elämä on heitellyt Tampereelle, Lontooseen, muutamaan muuhunkin paikkaan ja viimeksi Seinäjoen kautta Orioniin ja sieltä Torontoon
* Ei ole omaa päiväkirjaa, mutta kirjoittelee satunnaisesti Sonjan päiväkirjaan
* Lähti syyskuun -21 alussa Torontoon töihin kahdeksi vuodeksi

Lyhyt historiakatsaus
Sonja ja Harri tapasivat joitain vuosia sitten työasioiden merkeissä. Kumpikin oli tuolloin tahoillaan naimisissa, mutta puolentoista viikon tiivis työrupeama yhdessä jätti molemmille ihan positiivisen mielikuvan toisesta noin kavereina.
Seuraavan kerran he tapasivat syyskesällä 2019 Seinäjoen Prismassa. Siinä vaiheessa Sonja oli leski ja Harri eronnut. Muutaman kuukauden tunnustelun ja jahkailun jälkeen kipinä roihahti. Tätä nykyä Harri asuu Sonjan kanssa Orionissa. Harri lähti työkomennukselle Torontoon syyskuussa 2021. Palaa parin vuoden kuluttua.
Sonja katkaisi suhteen kevätkesällä 2022, koska ei kestänyt yksinäisyyttä sitten lopulta.

Tie Hopiavuoreen
Harri oli alusta lähtien kiinnostunut hevosista ja kun tarpeeksi monta kertaa oli käynyt Sonjan kanssa tallilla, uskaltautui hänkin Salierin selkään. Se olikin menoa sitten ja tätä nykyä Harri käy melko usein Sonjan kanssa tallilla, vaikkei aina ratsastakaan.

Työt ja harrastukset
Työkseen Harri koodaa ja koordinoi. Hänen tiiminsä on hajallaan ympäri Eurooppaa ja etätyöt ovat olleet vakio jo kauan ennen koronaa. Työ ja työnantaja liittyy osittain samaan mitä Sonjan firma tekee (ts. Harrin työnantajalla käytetään Sonjan firman tuotetta).
Ratsastamisen lisäksi hän lenkkeilee ja käy silloin tällöin salilla vaikkei olekaan mikään himourheilija. Hän käy kerran viikossa myös pelaamassa höntsäsählyä.
Varsinaiset intohimon kohteet ovat kuitenkin historia ja kirjallisuus. Historian ajanjaksoista hänellä ei ole mitään erityistä suosikkia, kaikki viikinkiajasta lähtien kiinnostaa. Sotahistoria on ehkä se vähiten kiinnostava aihepiiri. Kirjoja Harri lukee ehkä jopa enemmän kuin Sonja (ja se on jo paljon se!) ja huonoina päivinä rakastaa kirjojaan enemmän kuin useimpia ihmisiä.

Luonne
Harri on rauhallinen, järkevä ja analyyttinen. Insinööritausta näkyy ajattelussa tai toisin päin. Hän on myös hyvin perehtynyt psykologiaan, kaikenlaisiin tunne- ja ihmissuhdejuttuihin, kiitos ruman avioeronsa. Yleensä hän ei tästä perhetymisestä paljon huutele, mutta varsinkin Sonja törmää siihen tämän tästä, kun Harri oikeasti osaa puhua näistä asioista eikä ole ihan pihalla.
Porukassa Harri on hyväntuulinen, sosiaalinen ja empaattinen kaveri, joka juttelee mielellään muiden kanssa. Varsinkin Sonjaan verrattuna hän on melkoinen ekstrovertti, mutta ei sellainen koko ajan itse äänessä oleva, rasittava tyyppi. Harri tulee oikein hyvin toimeen myös lasten kanssa. Tai siis itse asiassa lähes kenen kanssa tahansa, vaikka äiti saa välillä kiristelemään hampaita.

Nippelitietoa
* Yrittää säännöllisesti vähentää kahvinjuontia, siinä yleensä onnistumatta 6h pidempään (Sonja ei ymmärrä tätä, koska ei itse juo kahvia)
* Pitää kaikesta makeasta
* Kokkaa mielellään ja yleensä ihan hyvinkin, leipomista sen sijaan vihaa
* Vihaa myös tosi-tv:tä ja tv-mainoksia
* Ei ole koskaan omistanut minkäänlaista lemmikkiä, vaikka on hyvin eläinrakas, poislukien käärmeet
* Ei juurikaan kiinnostunut autoista tai muista koneista

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: status-update
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: status update
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Ikä päivittyi
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 5 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Suhde-update
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: statuspäivitys

[Sonja T.Valvoja]

Katkelmia elämästä

1.
— Ota tua rasu naamaltas. Ethä sä sen kans syämähä pysty.
— En mä ajatellut jäädä syömään tätä, saat sä molemmat. Ja pitää olla vähän varovainen sen koronan kanssa kun…
— Se o tua köökin pöytä suunnillehen metrin leviä, mummu sanoi sellaisella sävyllä, joka ei sietänyt vastalauseita. — Istu sä toisella pualella ja mä toisella, nii siino sen verta hajurakoo ku tarvitahan. Ja minen saa mitää selevää mitä sä sanot kun mä kuulen nii huanoosti. Huulilta vähä näköö lukia jotta mitä toinen puhhuu. Nua hoitajakkin saa huutaa meille krehjuille nialu oikoosenaan siältä rasun takaa eikä sittekää kukaa saa selevää mitä ne toimittaa.

Mummu köpitti keittiöön edellä. Kun olin laskenut leivoslaatikon pöydälle, otin maskin naamaltani ja tungin sen syvälle keittön roskikseen. Enpä ollut tuotakaan asiaa ajatellut vaikka olin kyllä huomannut että mummu kuuli paremmin kun puhui suoraan kohti. Luulin, että kyse oli vain siitä, että ääni tuli silloin suoraan kohti. Laitoin teeveden kiehumaan ja nostin kupit ja lautaset pöytään.

— Voi kun on koriat, miten nuata kehtaa eres syärä… mummu ihaili suklaaleivoksia, jotka nostin lautasille, yhden kummallekin.
— Lusikalla kimppuun ja ääntä kohti vaan, naurahdin. — Syötäväksi ne on tarkoitettu.

— No jokos nää ny oli hankittu perheenlissäyksen johorosta? mummu kysyi kun oli pyyhkinyt suupielistään viimeisetkin muruset ja nojasi tuolissa taaksepäin.
— Nää, älä nyt höpötä. En mä tiedä vielä mitä mä teen sen toisen hevosen kanssa. Kun periaatteessa se ei nyt oikein olis… Salieri rittää kyllä mulle ja meille. Mut en mä sitä sano etteikö se toinen hevonen olisi jäänyt vähän kaivelemaan. Se oli aika kiva.
— Älä ny luule jotta molisin usuttamas väkisten, mut tuntuu vaan notta tua sun hevoosen hankinta on vähä samallaasta ku miten jokkut miättii kersojen tekemistä. Jos sitä täyrellistä hetkiä orottaa vaa, ni sitähä saa orottaa. Että joskus soon paree ku tekee vaa eikä miäti liikoja. Ja helepommin siitä hevosesta eroon pääsöö ku mukuloosta, jos karuttamahan alakaa.

2.
— Mikä perkele siinä on ettei osu, puuskahdin harmistuneena kun katsoin luotien reikiä hirven kuvassa. — Miten tää näin vaikeaa on liikkuvaan maaliin?

Markus hymisteli vieressä sanomatta mitään.

Hän avasi sanaisen arkkunsa vasta kun pääsimme takaisin katoksille.
— Tää nyt ei oo varsinaista varusteurheilua, mutta tua isäs torrakko ei taira olla ihan sopiva sulle. Tukin vois vaihtaa, saisi olla inasen lyhyempi ja ehkä vähän korkiampi, mut voi olla että kokonaisuuressaan vähän toisellainen ase olisi paree.
— Niin mutta kyllähän mä tällä paikallaan olevaan tauluun osun ihan kohtuullisesti.
— Juu mutta se on se liike kun tarttee paremmin käteen istuvan aseen. Sä oot kumminkin lyhyempi ja hoikempi ko isäs oli ja varmaan lyhyemmät käretki. Ja taitaa olla vähä painavakin tua sulle.

Selkäytimestä nousi ensimmäisenä pinnalle puhdas vastenmielisyys. En minä isän vanhaa kivääriä voisi vaihtaa pois. Oli kyllä totta että se oli ehkä vähän kohlo, iso ja painava, mutta jos isä kerran oli sillä ampunut (ja ihan hyvin vieläpä), niin totta kai minäkin siihen pystyisin. Jos ei isänsä aseella osannut ampua, niin millä sitten? Ja mitä minä sitten tekisin isän aseelle, jos hankkisin toisen? Ei sitä myydäkään voisi, se oli kuitenkin… no, isän.

Markus ei puhunut asiasta kuin vasta kotimatkalla.
— Ehritkö maanantaina tulemaan radalle taas? Kun on ne epäviralliset harjootukset, niin vois kattoo jos joltain löytyis toisellaane ase lainaan, voisit kokeilla että miten käy.

Mutisin jotakin epäselvää, mutta lopulta lupauduin tulemaan. Tosiasiassa hävetti, kun olisihan minulla omakin ase. Jolla en osannut ampua.

3. pyhäinpäivä
Hämärä oli laskeutumassa vasta kun astelimme Harrin kanssa pitkin hautausmaan pääkäytävää. Ihmisiä oli silti paljon jo liikkeellä, samoilla asioilla kuin mekin: viemässä kynttilöitä haudoille. Jotkut vastaantulijat tervehtivät ja vastasin heille takaisin, mutten jäänyt sen enempää juttelemaan. Ei tehnyt mieli.

Pimenevässä illassa hautausmaa näytti hienolta satoine valopisteineen, jotka lepattivat kukin omaan tahtiinsa. Minulla oli kassissa kynttilä jokaiselle läheiselle ja sitten yksi vielä vietäväksi sankarihaudalle mummun veljen muistolle. Siitä tulisi neljä pientä valopilkkua lisää.

Harri kulki vierelläni hieman epävarmana siitä mihin piti kulkea, sillä vein hänet haudoille ensimmäistä kertaa. Hän oli kysynyt haluaisinko hänen lähtevän mukaan ja olin vastannut että jos hän niin halusi. Kumpikaan ei oikein suoraan tunnustanut, että olisi varsinaisesti halunnut. Jos kyseessä olisi vain isän ja vaarin hauta, olisin vienyt Harrin sinne jo paljon aiemmin. Se oli vain se Jarnon nimi hautakivessä, mikä oli estänyt.

Hiljaisuuden vallitessa viittasin kädellä kun piti kääntyä sen oikean rivin kohdalla. Oikean haudan Harrikin huomasi helposti. Kivi oli leveä ja koska kultaukset oli uusittu samalla kun siihen oli kaiverrettu isän ja Jarnon nimet, sukunimi näkyi selkeänä. Pysähdyimme molemmat katsomaan hautakiveä. Harri varmaan luki nimiä ja ynnäili vuosilukuja mielessään. Minä en oikein tiedä mitä ajattelin, kunnes aloin puuhata kynttilöiden kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja ja Salieri lähtee myös ja jos löytyy lainahevonen, niin Sonja voi ratsastaa sillä niin Harri saisi Salierin.

[Sonja T.Valvoja]

Ma 12.10.20

Istuimme Harrin kanssa taas Hopiavuoren keittiön pöydän ääressä. Muut juttelivat, minä pyörittelin teemukia ajatuksissani ja Harri hörppi toista kahvikupillistaan eikä ehtinyt pahemmin ottaa osaa keskusteluun. Porukkaa tuli ja meni, seurue pöydässä vaihtui.

Harri nousi kaatamaan itselleen kolmatta kupillista ja ajattelin ohimennen, että pitäisi varmaan vihdoin hankkia Orioniin kahvinkeitin, ettei tuon tarvitsisi tulla Hopiavuoreen kahvin takia.
— Laitanks lisää tippumaan? Harri kysyi pöydässäistujilta. — Otin nimittäin pohjat.
— Ei varmaan tartte nyt just, Nelly sanoi vilkaistuaan kuppien tilanteen. — Meillä on kaikilla tässä nyt kupilliset ja moni ehti jo juoda ja lähtee. Laittaa sit lisää jos joku jää ilman, vai mitä?

— Mitäs teidän viikonloppuun kuului? Nelly kysäisi minulta ja Harrilta kun Harri palasi pöytään. — Ootte olleet niin hiljaisia kumpikin että onko muutto vienyt mehut?
— Eeei, vastasin vältellen ja vilkaisin Harria. — Ollaan se muutto saatu jo tehtyä, ehkä pitäis viellä järjestellä mutta noin muuten on aika valmista.

— Me käytiin lauantaina katsomassa yhtä hevosta, paljastin sitten kun pöydässä istui Nellyn lisäksi vain Eetu ja Outi. En halunnut tätä levitellä sen enempää.
— Ooo! kuului Outin ja Nellyn duo, Eetu tyytyi vain kohottamaan kulmiaan kiinnostuneena.
— Mitäs sä nyt? Et kai sä Salieria oo myymässä? Nelly kuulosti epäuskoiselta.
— En missään nimessä, torjuin ajatuksen heti. — Lakkaman Simo vaan soitteli viime viikolla yhdestä hevosesta, pyysi käymään katsomassa.
— Ootsä sit toista hevosta hommaamassa?
— Ei ei, en todellakaan. Se soitteli muuten vain, sanoi että olisi mulle sopiva hevonen, en tiedä mistä se sen oli keksinyt.
— Millainen hevonen se sit oli?

Mitä minä tähän voisin vastata? Että se oli lähes täydellinen? No ei sentään, ei täydellistä ollut olemassakaan, mutta jotenkin ymmärsin Simon kommentin siitä, että se olisi ihan minun hevonen. En tiedä mistä se tunne varsinaisesti johtui ja yritin ravistella itseäni, etten olisi saanut luoda sen puhelun perusteella minkäänlaista esivaikutelmaa siitä ja sen sopivuudesta minulle. Mutta kun se vain oli sellainen… Ja niin kaunis! Tietysti erilainen kuin Salieri, koska alitajuisesti vertasin sitä koko ajan Salieriin: miten Salieri toimisi, mitä se tekisi, miten se reagoisi.

— No, se oli semmoinen kymmenvuotias angloarabi-ruuna. Ihan fiksu tapaus, aika pitkälle koulutettu. Rigor Mortisista, jos sellainen ori sanoo mitään. Tää on syntynyt Saksassa ja Simo on tuonut Suomeen, luettelin.
— Se oli kyl tosi hieno hevonen, vaikka mä nyt en niistä silleen juur mitään ymmärrä, Harri jatkoi.
— Säkin kävin katsomassa?
— Joo, mä kokeilin ratsastaaki sillä, Harrin äänessä soinnahti pieni ylpeys.
— No, millainen oli?

Harri mietti vähän aikaa.
— Herkkä. Niinku Salieri on, varsinki jos vertaa ratsastuskoulun hevosiin, mut ehkä viel jollai tavoin enemmän. En osaa oikeen sen paremmin sitä selittää.
— Joo, se oli… herkkä, jatkoin Harrin analyysiä. — Halusi liikkua eteenpäin ja oli sillai aktiivinen ratsastaa. Kuunteli hyvin apuja kaikkinensa, mutta mielellään katseli aidantakuisia asioita. Ei tiätsä ole niin putkiaivo kuin Salieri.

Nelly oli innoissaan: oli kuulemma aina hyvä, jos hevosta ei tarvinnut erikseen patistaa liikkumaan. Ettei lainkaan huono siinä mielessä.

— Kouluratsu?
— Enimmälti joo, muttei kuulemma toivoton esteilläkään.
— No, meinaatko ostaa? Tai meinaatteko? Nelly kysyi.
— En tiedä, huokaisin. — En mä nyt oikeastaan toista hevosta tartte, et silleen, mut…

Olin miettinyt tätä nääntymiseen asti. Jos joskus elämässäni haluaisin toisen hevosen, se hetki olisi nyt ja Mortalis olisi se hevonen, en epäillytkään sitä. Ei sen kanssa nyt ihan suoraan kaikki natsannut yksiin, mutta ei paljon puuttunutkaan.

Mutta kun.

Minulla oli Salieri. Minä en tarvinnut kahta hevosta enkä edes tiennyt, halusinko uhrata niin paljon ajastani nimenomaan hevosiin. Mortalisista ei olisi Harrin hevoseksi, hieman liian pieni ja aika paljon liian vaativa. Kannattaisiko minun jättää sitten Salieri enemmän Harrille? Ei! Niin paljon olin Salierin kanssa tehnyt töitä, yrittänyt viedä sitä eteenpäin, saada sitä paremmaksi. Harrin kanssa se taantuisi väistämättä, koska Harri ei vielä osannut itsekään hirveästi mitään. Joten ei.

Mutta kun.

Se oli liian hieno hevonen, että olisin voinut sanoa suorilta ei kiitos.

— No ei kai siinä, kyllä Hopiavuoresa tilaa o tässä kohren nyt taas, Eetu sanoi. Tiesinhän minä sen, osasin laskea hevoset ja karsinat kyllä. Harmi sinänsä, olisipa Eetu sanonut että nyt ei tänne otettu yhtään ylimääräistä hevosta, niin siihen olisi loppunut minun haihatteluni toisen hevosen perään.

Tallilta lähtiessä teki mieli käydä vielä kerran rapsuttamassa Salieria. Tunsin itseni jengipetturiksi, kun tällä tavoin haaveilin vieraista hevosista. Ehkä pitäisi antaa olla ja ilmoittaa Simolle, että kiva heppa, mutta en nyt ota sitä ylläpitoonkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Syysprinssi
Kaivelin hyräillen Salierin kaapista sen varusteita kun Janna tervehti ovelta.
— Moro, kajautin iloisesti takaisin. — Ootko menossa vai tulossa?
— Tuloos, Janna vastasi. — Ratsastin just Paahtiksen tosa kentällä. Mut säpä kuulostat ilooselta.
— Ai kuinka niin?
— No ku hyräälit ja muutonki.
— Ei tässä nyt mitään niin ihmeellistä kai… tuumin vähän aikaa. — Niin no, töissä menee hyvin. Sain järjestettyä vähän uusia kuvioita. Pääsen eroon ikävistä hommista tässä jossain vaiheessa syksyä.
— No mut soon hyvä asia.
— Niin mustakin.

Enempää en Jannan kanssa jäänyt juttusille vaan lähdin satulan ja suitsien kanssa kohti Salierin karsinaa. Mietin mielessäni Jannan havaintoa iloisuudesta ja mikä ettei: kyllähän sitä kannatti olla tyytyväinen, että sai työasiat järjestettyä mieleiselle tolalle. Sitä en ollut Jannalle sanonut, että jossain vaiheessa syksyä, kun tilanne olisi sopiva, jäisin tekemään vain puolikasta työviikkoa. Se tiesi lisää vapaa-aikaa Salierille ja kaikelle muulle kivalle.

Parin sadepäivän jälkeen aurinko pilkisteli pilvien seasta ja sai ruskan värit hehkumaan. Suuntasin kentän sijaan maastoon, koska viime aikoina maastoilu oli jäänyt vähän vähemmälle. Salieri vaikutti tyytyväiseltä ratkaisuun, mutta toisaalta se nyt oli tyytyväinen yleensä aina. Myös sänkipelto houkutteli ja laskeskelin mielessäni, että jos tänään tekisin reippaamman laukkatreenin, huomenna pitäisi olla sitten kevyempi päivä, kenties jopa kokonaan vapaata. Perjantaina olisi sitten taas Nellyn valmennus.

Kun palasimme tallille, Salieri oli hikinen ja likainen.
— Missä te ootta käyneet rypemässä? Arlekinia taluttava Niklas kysyi ja pysähtyi varmuuden vuoksi oikein katsomaan mahaansa myöten kuraista Salieria. — On siinä sulla jynssäämistä.
— Joo on, muttei se haittaa. Me käytiin vaan vähän tuolla pellolla laukkailemassa. On niin pehmeää ja savista, että jälki on sit tän näköistä. Mut kivaa oli.
— Ei Harri sit tänään lähtenyt tänne? Niklas kysäisi.
— Se on vähän niinkuin sairaslomalla. Teloi eilisiltana nilkkansa niin saa luvan ottaa nyt vähän rauhallisemmin.
— Voijje, käviks pahastikin?
— Nee, se mitään pahempaa, venähti tai nyrjähti vaan vähän. Sen verran kuulemma tänään vielä tuntui että tietää jotakin sattuneen eilen, niin ei sitten lähtenyt tallille.

Eetun ja Nellyn keittiössä jokainen erikseen tuntui kyselevän Harrin perään. Ei se sinänsä ihme ollut, kyllähän Harri oli tosi usein mukana tallilla, vaikkei ratsastanutkaan läheskään joka kerta. Aina sille jotakin pientä taskia löytyi tehtäväksi ja siinähän tuo oppi sitten kerta kerralta enemmän. Olin tainnut tulla kouluttaneeksi hevosmiehen itselleni ihan vahingossa.

Juttelimme pöydässä istujien kesken kaikkea yleistä ja tyhjensimme samalla omenapiirakkavuokaa, jonka olin tuonut. Olin vasta viikonloppuna tuonut edellisen piirakan, mutta leivonnaisten menekki täällä oli hyvä ja oli kiva tuoda jotakin vastineeksi muiden vieraanvaraisuudesta. Leivoin sitä paitsi tätä nykyä aika usein, koska kotonakin asusteli yksi makeanhimoinen pullahiiri. Samalla teki sitten isomman satsin ja toi tallille osan, kun se kerran otettiin kiitollisena vastaan.

Sain juuri teekuppini tyhjäksi, kun taskuun työnnetty puhelin värisi. Näytössä luki ”Simo Lakkama” ja ihmettelin sekunnin murto-osan mielessäni, että mitä kumman asiaa Simolla voisi olla. Kiiruhdin kuistille puhumaan.

Simo ei malttanut alkutervehdyksien jälkeen höpistä ylimääräisiä kuulumisia vaan täräytti heti suoraan:
— Mullois sulle hevonen.
— Mmitä?!

Enhän minä nyt herran tähden ollut toista hevosta hankkimassa, hyvä kun sain ratsastettua ja hoidettua edes tuon yhden.

— Nii, tuli kesällä yksi tuammone ruuna ja mää oon kattellu että mitä sille pitäis oikein teherä ja nym mää sen vasta tajusin että se olis ihan sun hevonen.
— Miten niin?
— No siihen mulla ei ole mitään loogista perustelua, minkä sää niälisit. Siitä vaan tulee semmoinen fiilis.
— Niin mut…
— En mää sitä sulle oo väkisin tyrkyttämässä, mutta jos pyörit joskus täällä suunnassa, niin käy toki kattomassa.

Jos nyt myöntyisin, sortuisin kaikkien aikojen itsepetokseen: ihan vain käyn katsomassa, en hankkimassa lainkaan. Nämähän lupaukset aina pettivät. Mutta silti, silti… Simo ei ikinä tämmöistä soitellut, ylipäänsä hän pitäytyi aina vain asiassa ja jos hänen mielestään se hevonen oli kuin minulle tehty, niin pakko siinä jotakin perää oli olla. En halunnut silti myöntää edes itselleni että kiinnostus oli herännyt.

— No millainen hevonen se on?
— Kymmenvuatias ruuna, angloarabi, se on aika…
— Ei.
— Mitä ei?
— Mä en lähde ollenkaan täysiverisiä edes katsomaan. Ne on kaikki sekopäitä.
— Höpö höpö. Totta kai ne on sekopäitä jos ne sellasiksi opetetaan. Jos ei, ne on harvinaisen järkeviä käyttöhevosia. Ja tää olis just sellanen, energinen kyllä muttei mikään sekopää.
— Joo mut silti…
— Tämä ei ole sekopää, lupaan sen. Ei tietysti mikään laiskurikaan, mutta ehrottomasti järkevä ja käsiteltävissä.
— No okei, kerro lisää, antauduin.
— Nii, olin sanomassa että tän suku on aika paljolti enkkua, ihan hyviä ratsupuolen oreja on käytetty. No, se enkku näkyy rakenteessa kyä, ei oo mikään arabityyppinen rimpula. Asialliset jalat ja muutenkin, ihan on ratsuhevosen näköinen.
— Miten korkea?
— Ei oo virallista mittaa mutta oma arvio on että päälle 165:n. Sanosin että riittää sulle.

Kyselin kaiken mieleentulevan: millaiset askellajit, miten koulutettu, oliko terve, repikö loimiaan ja mitä ikinä tulikaan mieleen. Se kuulosti puhelimessa ihan sellaiselta Simon hevoselta: vähintään perus-ok ratsuhevonen, enempi koulupuolelle muttei toivoton esteilläkään. Avoimesti Simo kertoi että hevonen oli myyty pikkuvikaisena eikä kuulemma soveltuisi esteille, mutta hän ei ollut löytänyt jaloista tai mistään muualtakaan mitään kummempaa vikaa tai vaivaa. Oli kuvattukin eikä kuvissa ollut mitään ihmeellistä, niin että hän oli sillä varovasti hypännytkin ilman ontumisia tai muita ongelmia.

Lopulta innostuin siitä hevosesta oikeasti niin paljon että lupasin tulla viikonloppuna katsomaan. “Ihan vain katsomaan”, vannotin enemmän itseäni kuin Simoa. Harrin kanssa oli tarkoitus käydä Tampereella joka tapauksessa niin se menisi siinä samalla ja ottaisin Harrinkin mukaan. Saa nähdä mitä Simo tai hevonen tuumaisi siihen, jos yrittäisin aloittelijaa lykätä selkään.

Puhelun päätyttyä jäin kuistin tuolille istumaan ja tuijottamaan metsänrajaa. Oli herännyt epäluulo, sillä tämä sattui nyt pikkuisen liian hyvään saumaan. Miten Simo tiesi soittaa juuri nyt, kun olin hankkimassa itselleni lisää vapaa-aikaa, kun rahapuolella oli väljyyttä, kun Harri oli innostunut ratsastamisesta niin että olin jo haikaillut ohimennen jo toista ratsua maastoon (kerran! Vain kerran!) ja Hopiavuoressakin oli tyhjiä karsinoita? Oliko joku kertonut Simolle? Ei, ei se voinut olla niin. Harri oli ainoa joka tiesi toistaiseksi noista työ- ja rahakuvioista, niin ja tietenkin Hopiavuoren asioista, mutta Harri ei taas tuntenut Simoa. Ehkä se vain oli sattuma.

Tietenkin tämä koronatilanne on voinut viedä Simolta asiakkaita ja ostajia, hoksasin. Jos luu on jäämässä jakajan käteen ja tarvitaan äkkiä ostaja jollekin hevoselle niin siinä kohtaa Simo muisti minut. Ehkä se hevonen ei olekaan niin ”minun oloinen” kuin Simo väitti. Ei se tietysti mitään maksa jos sitä käy katsomassa, sittenpähän sen näkee millainen otus on kyseessä.

Vaikka en minä kyllä toista hevosta ota sitten niin millään. Minulla on jo maailman paras Salieri.

[Sonja T.Valvoja]

Ei ihmisen hommaa
Ajatuksettomasti nypin kynnensivua, siinä oli pieni kuiva repale. Revin sen irti. Toisesta sormesta löytyi samanlainen, rapsuttelin sitäkin aikani kuluksi. Kahden seuraavan sormen reunoilla olikin ruvet jo muistona edelliskerroista. Huokaisin, pitäisi lopettaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Miksi nämä pakkomielteet eivät koskaan liity mihinkään hyödylliseen, kuten vaikka kynsinauhojen rasvaamiseen tai salaatin syömiseen?

Istahdin illalla Harrin eteen lattialle.
— Hieroisitko vähän mun hartioita? Ne on niin taas jumissa.
— Toki.
— Auts! Älä noin kovaa.
— Sori, ne taitaakin olla tosi kipeät.

Harri jatkoi varovaisemmin. Eihän hän mikään ammattilainen ollut, mutta vähän kuitenkin sai lihakset vertymään ja veren kiertämään. Puhumattakaan siitä että se tuntui mukavalta, ainakin jos ei sattunut.

— Mahtaakohan sulla kulta olla stressiä vähä liiaksi asti?
— Mistä sä niin päättelet?
— Tästä niskasta ja ku sä oot taas nyppinyt kynsiäskin. Sä et tainnut tehä sitä lomalla ollenkaan.

Teki mieli tokaista, että kyökkipsykologi Aittosalo taas vauhdissa, mutta ei Harri välttämättä väärässä ollut, kun tulin ajatelleeksi asiaa. Itse asiassa kaikkea muuta: en tosiaan ollut lomalla nyppinyt kynsinauhojani. Muutenkin se oli vähän taannehtiva harrastus, nyt taas pahemmin pinnalla kuin aikoihin.

Se ei ollut uutinen, että olin stressaantunut. Tämä projektin vetovastuu vei mehut. Eipä minulle itselleni tullut kuitenkaan mieleen yhdistää kynsinauhojen repimistä ja jumiutuvia hartioita työkuvioihin. Tarvittiin ulkopuolinen huomaamaan sekin. Puhuin kyllä Harrille aika vähän näistä työasioista, sillä tämä projekti kilpaili tietyiltä osin Harrin työnantajan kanssa, mutta ehkä Harrille ei tarvinnut erikseen alleviivata töiden kuormittavuutta. Ehkä hän huomasi sen itsekin, että olin väsynyt, lyhytpinnainen ja päätäkin särki usein.

Että näin kun miettii, niin ei tilanteen huomaamiseen tosiaan tarvita mitään erityistä shamaania tai edes ajatustenlukijaa. Itsehän sitä toki on omalle tilanteelleen aivan sokea. Voisi olla aika tehdä asialle jotakin kun nyt kerran tähän on tultu.

— Se on tiätsä varmaan nuo projektimanagerin hommat. Aattelin että hoidan tän projektin valmiiksi ja totean sen jälkeen, ettei ole mun juttuni. Tai itse asiassa oon sanonutkin töissä jo, ettei musta proikkaria tule.
— Ja ton pitäis kestää jouluun asti ainakin? Sanoit muistaakseni nii.
— Joo, plus lisäprojektit, joita se nähtävästi poikii, sanoin ja olin vähän aikaa hiljaa kun mietin seuraavaa siirtoa. — Mä taidan sanoa seuraavassa palaverissa, että alkavat etsiä toista vetäjää tuolle projektille. Mä haluan palata takasin koodiapinaksi.
— Et sä ollut tech lead etkä varsinainen rivikoodari?
— No sitä mä tarkotin, mutta koodariksi joka tapauksessa. Ei tää projektin veto ole ihmisen hommaa. Ajattele, mä en ole tiätsä edes koskenut koodiin sen jälkeen kun palasin lomalta! Kaikki aika menee kaikkeen muuhun ja mä onneton kuvittelin aluksi ettei se olis niin paha, että voisin koodata enimmän osan päiviä ja hoitaa ton projektinjohdon siinä sivussa, mut kyllä se on ihan kokopäiväduuni. Ja se ei oo sitä mitä mä haluan tehdä.

[Sonja T.Valvoja]

Ruskaa 20.9.20
Se valkotukkainen oli taas Hopiavuoressa, nähtävästi tyyppi koulutti Typyä. Korjaus: hän ja Oskari kouluttivat Typyä. Tai ainakin he käsittelivät sitä, juoksuttivat ja muuta. Ihan hyvä, sillä Typyn tapakasvatus oli melko tavalla retuperällä. Itsehän pyrin pysyttelemään mahdollisimman kaukana kipakasta tammasta. Mutta kun katselin sitä kentällä valkotukkaisen kanssa, ei Typy vaikuttanut juurikaan kipakalta. Välillä siitä tuli mieleen eksynyt pikkutyttö.

Ilmeisesti se valkotukkainen oli siis jonkinlainen ratsuttaja. Sen olin saanut selville että hänen nimensä oli Milan, Milan joku, sukunimi oli mennyt vähän ohitse. Milan Mihailovitsh ehkä. En ymmärtänyt vieläkään mistään mitään. Milan oli niin kohtelias, sillä tavalla luontevasti, joka ei saanut toista tuntemaan oloaan vaivautuneeksi. Silti Eetu vihasi Milania edelleen ja moni muukin tallilla tuntui välttelevän häntä. Minä en vältellyt vaan tervehdin nähdessäni. Ei minulla ollut mitään syytä olla olematta kohtelias, tiedä sitten mihin majesteettirikokseen mahdollisesti syyllistyin.

Katselin sivusta kun Harri puki Salierille varusteita. Harri tosiaan roikkui taas Hopiavuoressa. Hän oli aloittanut aikuisten alkeiskurssin lähiseudun tallilla, muttei oikein viihtynyt siellä. Ensinnäkin hän oli ryhmän ainoa mies. Ei se sinänsä mikään yllätys ollut, mutta kuulemma ryhmän naisratsastajat tekivät itseään tykö vähän turhan kärkkäästi ja opettajakin alleviivasi tarpeettoman usein sukupuolta.

Toinen harminaihe oli opetus sinänsä tai Harrin mukaan sen puute. Minä ehkä saatoin olla syypää siihen, sillä korostin niin kovasti aina istunnan merkitystä. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiesin että istunnan virheet pahimmillaan olivat perustavanlaatuisia esteitä parempaan ratsastukseen pyrittäessä ja ne olivat piinallisen vaikeita korjata. Ohjista voi päästää, pohkeet voi irrottaa kyljistä kokonaan, mutta istuntaa ei pääse pakoon, ei ratsastaja eikä hevonen. Olin saarnannut tätä varsin laveasti ja ilmeisesti saarna oli uponnut hedelmälliseen maaperään, koskapa Harri marmatti ettei ratsastuskoulunopettajalle tuntunut olevan mitään väliä sillä miten oppilaat roikkuivat satulassa kunhan nyt suunnilleen oli nenä menosuuntaan. Ymmärrän, ratsastuskoulun peruja ne minunkin istuntaongelmani olivat alkujaan.

Niin että Harri ratsasti kerran viikossa Salierilla minun komennossani.

Välillä, niin kuin tänään, harmittelin ettemme päässeet maastoon kaksin. Aurinko paistoi ja ruska tarjoili parastaan, mutta kun ei ollut kuin yksi hevonen. Jussia en kehdannut pyytää maastoratsuksi toistamiseen, vaikka Eetu varmasti olisi sen antanutkin, enkä oikein osannut ajatella kuka muu olisi halukas lainaamaan hevostaan satunnaisesti. Ei kai kukaan, varsinkaan tällaisena päivänä, jolloin kaikki joilla vähänkin oli järkeä päässään suuntasivat itse metsälenkille.

[Sonja T.Valvoja]

Iskä?
(kirjoitettu Harrin näkökulmasta)

Jaa, että haluaisinko omia lapsia? Sonja vain kysäisi. Näin kyllä ilmeestä, että nyt oltiin vaarallisella alueella. Toisella puolella on allikko, toisella puolella oja mutten tiedä kummin päin ja kumpaa kannattaisi välttää. Taktikoida ei oikein voinut, niin että olisi vastannut sen mukaan mitä Sonja halusi, koska en tiennyt. Epäilen Sonjan tehneen tämän tahallaan. Halusi kai varmistaa, että kertoisin sen oikean mielipiteeni.

Luulisi tietysti, että liki 37-vuotias nainen olisi jo tehnyt lapsia, jos niitä halusi. Joten pitäisikö minun nyt vastata ei, en halua lapsia koska haluan Sonjan? Vaan se on aina kahden kauppa ja jos Sonjan edellinen mies ei ollut lapsia halunnut eikä Sonjakaan sitten tarpeeksi, että olisi lähtenyt sen takia kävelemään suhteesta. Ja enhän minä tiennyt miten kipeä keskustelu ja päätös se mahdollisesti oli ollut. Jos Sonja nyt sitten halusi lapsia, uuden miehen kanssa, niin tässä alkaisi olla kohta kiire noin iän puolesta.

Minä olin aina ajatellut haluavani olla isä. Kaksi tai kolme lasta, omakotitalo maalta, hyvä työpaikka ja viisas vaimo. Miksei vaikka myös se perhefarmari ja koira, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Ei siinä minusta mitään pahaa ollut. Nyt se kaikki oli käden ulottuvilla, ihan tuossa keittiönpöydän toisella puolella. Ehkä.

Hannan kanssa ei oikein koskaan tullut mieleen jälkikasvun hankkiminen. En tiedä mikä siinä mätti, mutta Hanna ei istunut siihen omakotitalo-haaveeseen yhtään. Tai ehkä sitä ajatteli, että sitten joskus, joskus kun… jotakin. En voi väittää, että olisin arvannut siinä suhteessa käyvän niinkuin sitten kävi, koska en todellakaan arvannut. Jokin oli vain harannut vastaan ja ehkä onneksi niin.

Tunnustan, että eron jälkeen alitajunnassa vilahteli aikomus, että jes, nyt etsin sellaisen naisen, jonka kanssa perustan sen haaveilemani perheen. Mies ei siinä suhteessa vanhene niin nopeasti, mutta se nainen, sen pitäisi olla nuorempi. Kun uuden suhteen etsiminen ei tuntunutkaan niin helpolta eikä edes hyvältä idealta, tuli mieleen että mikä pakko. Ehkä minusta ei koskaan tulekaan isää ja ehkä se on ihan ok. Elämä nyt vain ei mene niin kuin suunnittelee ja käsikirjoittaa. Ennustelin jopa eläväni yksin lopun ikääni.

Ja sitten törmäsin Sonjaan. Ei sekään ihan sopinut käsikirjoitukseen, sillä Sonja on ehkä vähän liian vanha niiihin lapsisuunnitelmiin. Saako naisesta edes sanoa näin, mutta niin se vain on. Eikä sillä kuitenkaan ole pienintäkään merkitystä! Ei niin minkäänlaista! Mä haluan Sonjan ja lapsia tai Sonjan ilman lapsia, mutta Sonjan joka tapauksessa. Paitsi että, tarkkaan ajatellen, jos Sonja nyt ilmoittaa haluavansa lapsia heti (ikä! Se ikä!), niin saattaa kyllä pukata rimakauhua. Vaikka… olisi vaikea sanoa ei.

Mutta siinä se Sonja istui ja odotti vastausta. Selkeä ei tai selkeä kyllä asiaan, joka ei ollut yhtään selkeä.

— Saanks mä vastata etten tiiä?
— Et, Sonja ravisti päätään.
— Noku mä en tiiä. Tai ehkä vois sanoa, että kaikki vaihtoehdot käy. Ihan oikeesti.
— Ihan oikeesti?
— Nii. Periaatteessa mulla ei olis mitää omia lapsia vastaan, mahollisesti jopa nopeallaki aikataululla, koska täs alkaa tulla ikä vastaan. En tiä olisko se fiksua, mutta kaikki elämässä ei aina oo, selitin ajatuksiani. — Mutta ei se oo mulle mikään kynnyskysymys, mä oon ihan tyytyväinen ilmankin. Jos sä et haluu lapsia, niin mä pidän mieluummin sut ku lähen ettimään jostain jotain toista naista.

Olin tyytyväinen sanavalintaani siitä, että pidän mieluummin Sonjan kuin mahdolliset kuvitteelliset lapset. Eihän Sonja tällaista voisi vastustaa, eihän?
— Että sä et sitten viiskymppisenä katkeroidu siitä, että sulla olisi voinut olla lapsia mutta mun takia ei ole jos mä en niitä halua?
— Jos sä nyt sanot, ettet haluu lapsia, ni se on ihan mun oma päätös että mä oon sun kanssa. Emmä voi sulle katkeroitua siitä et sä olit rehellinen. Tai voisin tietysti, mut se olis ihan helvetin typerää ja mä tykkään ainakin kuvitella, etten mä olisi ihan niin typerä.

Sonja hymyili, väittäisin että selkeän helpottuneena.
— Hyvä jos näin, sillä mä en ole koskaan kiinnostunut lasten hankinnasta. Ei jotenkin… nappaa. Enkä mä edes tiedä pystyisinkö mä saamaan omia lapsia. On ollut erinnäisiä ongelmia teini-ikäisestä alkaen.

Sieltä se tuli. Se oli sitten minä ja Sonja, sisäinen romantikkoni lisäsi loppuun vielä sanat ”toivottavasti ikuisesti”.

[Sonja T.Valvoja]

Ajatuksenvirtaa: raha
Hahmotin asiat aina paremmin, jos sain ne itse kirjoittaa käsin. Nyt raapustin numeroita allekkain, talouden tulot ja menot. Piti katsoa missä oikeasti mennään, kun olimme tekemässä radikaaleja muutoksia elämään.

Harri oli ilmoittanut maksavansa oman osuutensa Orionin kuluista, hän ei kuulemma ala siivelläeläjäksi. Hyvä että siitä ei tarvinnut erikseen riidellä. Olen tyytyväinen siihenkin, ettei minun tarvinnut edes ottaa asiaa puheeksi itse, vaan sen teki Harri. Pisteet siitä, hän on näemmä tervepäinen yksilö myös ja jopa raha-asioissa. Pelkäsin etukäteen vähän juuri sitä, sillä eri planeetoilta olevat käsitykset rahasta ja kuluista ja niiden jakamisesta voisivat tehdä paljonkin hallaa.

Harrin nykyinen asunto on kysymysmerkki. Hän itse heitti idean sen vuokraamisesta. Kannatan tätä lämpimästi, sillä nyt ensin vuokratulo kattaisi lainanlyhennykset ja vastikkeet, ja kun laina on maksettu, se tuottaisi riihikuivaa rahaa. Lisäksi se olisi sitten olemassa sitä varten, jos meillä menevät sukset ristiin. Toki siinä on vuokranantajan puolelta varmaan puolen vuoden irtisanomisaika, mutta sen kanssa nyt vain pitää elää.

Henkilökohtaisella tulopuolella asiat näyttivät varsin hyviltä. Sijoitukset tuottivat jopa yllättävän hyvin. Tietenkin ne laskisivat, jos tästä saadaan aikaiseksi maailmanlaajuinen lama. Ne oli kuitenkin hajautettu mahdollisimman hyvin, joten jos ihan täydellistä rahoitusmarkkinoiden tuhoa ei tule, niin hillitöntä hätää ei luulisi olevan. Ja jos näin taas kävisi, niin tässä olisi käsissä suurempiakin ongelmia sitten.

Se mitä varsinaisesti ynnäilin oli palkkatuloni ja miten sen poistuminen vaikuttaisi talouteen. Ei se olisi katastrofi, selviäisin ihan kelvollisesti ilman ilman sitä, olettaen tietenkin että sijoitusten tuotot eivät laske radikaalisti. Varsinaisesti en kuitenkaan halunnut luopua työpaikastani (projektinjohtotehtävistä kylläkin, ei ollut minun juttuni kun aikaa tärvääntyi kaikenlaiseen muuhun paitsi koodaamiseen), mutta mieleeni oli loman aikana tupsahtanut ajatus osa-aikaisuudesta, ehkä jopa 50% työaika. Jäisi enemmän aikaa kaikelle kivalle, kuten Salierille. Pudotus palkassa ei olisi niin dramaattinen kuin kuvittelisi, koska palkan laskiessa laski myös veroprosentti. Säästöpuolelle tulisi ehkä jopa Tampereen asunto, sillä jos en tarvitsisi sitä, voisin vuokrata senkin tai vaikka myydä kokonaan pois.

Paitsi etten kyllä raaski luopua siitä Tampereen asunnosta, ajattelin pureskellen kynän päätä ajatuksissani. Tampere on edelleen kotipaikka, se toinen kotikaupunki. Toisinaan on ihan äärettömän kätevää kun sielläkin on asunto ja parkkipaikka ihan keskustassa. Se on oivallinen paikka kaupunkitukikohdalle. Nyt vielä yhteen muuttaessa se saattaisi osoittautua entistä tärkeämmäksi, että pääsen sinne välillä viettämään laatuaikaa yksikseni. Mutta ei siitä tarvitsisi luopua ainakaan toistaiseksi, ei numeroiden valossa näyttänyt siltä.

Sitten oli se yksi asia vielä, joka ei liittynyt rahoihin lainkaan paitsi että liittyi sittenkin. Melkein kaikki liittyi aina lopulta rahaan. Luulen ja toivon että Harri on tajunnut sen jo aiemmin, mutta pakko se silti on selvittää. Hermostutti. Kuitenkin iso asia kyseessä ja voi lopulta pilata koko parisuhteen jos olemme kovinkin eri linjoilla. Niin minä sitten paukautin ruokapöydässä Harrille päin näköä, että halusiko tämä lapsia a. heti, b. joskus vai c. ei ikinä.

[Sonja T.Valvoja]

Voi miten tunnistan tuon ”nyt se tekee eri tavalla ja hylkäsi mut” -ajatusmallin! Tai miksi sitä nyt oikein pitäisi nimittää. Sitä jotenkin odotti, että Eira innostuisi ja olisi tosi tyytyväinen siitä että saa tehdä omia juttujaan ja päättää asioista. Lisäksi odotin että kyllä Eira sen verran on aikuismainen ja järkevä, että olisi keksinyt jotakin fiksua tekemistä. Näiden sijaan tulikin jonkinlainen lässähdys kun koko tyttö jäikin vähän tyhjän päälle. Sinänsä virkistävä teksti siinä mielessä, että Eirasta tulee helposti sellainen vaikutelma, että se on päsmäröivä ja itsevarma ja tämmöistä, mutta oikeastihan se on kamalan epävarma.

[Sonja T.Valvoja]

Arvostan tässä ihan suunnattomasti tuota Nellyn tapaa toimia. Vaikkei tämä olekaan Nellyn kirjoittama teksti mutta voisin hyvin kuvitella tapahtuvaksi juuri noin. Tarkat summat paperille ja sitten ynnäämään että miten talous makaa. Toivottavasti Eetu osaa arvostaa sitä myös, vaikka Nelly tökkiikin herkkiä asioita. Mutta uskon kyllä että Eetu on tyytyväinen kun tarkemmin miettii asiaa: konkurssi ei uhkaa ja joku kertoi hänelle selkeät stepit siitä mitä pitää tehdä. Ja sitähän tuo loppukin alleviivasi, haetaan yksissä tuumin imuri ja imuroidaan sohva (nauratti kyllä tämä loppu”huipennus”) yhdessä eikä kumpikaan jää märehtimään asioita. Ja eihän Nelly tökkinyt mitään OIKEASTI Eetulle tärkeätä, kahvinkulutusta tai tallia. Erinomainen peliliike Nellyltä.

Kommentoit joskus minulle, että ilahdut siitä kun teksteissä ravistellaan konservatiivisia sukupuolirooleja. Kiitos samoin, näen sen tässä. Nelly on tässä se looginen, taloudellisesti ajatteleva osapuoli, joka ei pelkää olla ikävä ihminen (Jillan häätö ja ulosotto); Eetu taas pehmeämpi, ei halua olla hankala eikä varsinkaan aiheuttaa toisille ongelmia ja pahaa mieltä.

[Sonja T.Valvoja]

Ihana, katkera, surkea, valtavan rohkea Heli! En olisi ikinä, siis todellakaan kirjaimellisesti ikinä osannut nähdä tätä käännettä tulevaksi. Miten Heli edes pystyi tuohon? Mutta jotenkin kauhean hyvä että pystyi, koska tämä tilanne olisi muuten pysyvä patti (siitä tietysti saisi kovasti kirjoitettavaa aikaiseksi, mutta kivempi se näin on). Ja niin kauniisti kirjoitettukin vielä.

[Sonja T.Valvoja]

Mikäs Nellyä vaivaa, kun noin sosialisoi Ritvan kanssa? Aikaisemminhan Nelly on lähinnä vältellyt anoppikandidaattiaan, minkä Ritvakin varmaan lienee huomannut koska on noin jotenkin… ”ei tää varmaan kelpaa sulle, mutta”-mielialalla. Siitä en sitten ole varma, että onko Ritva oikeasti tarkkanäköinen Nellyn suhteen vai vain marttyyri, jäänee nähtäväksi.
Vai Nelly vain todennut että jos aikoo Eetun kanssa perheelliseksi ruveta, niin olisi kaikille osapuolille helpompaa jos hän tulee toimeen anoppinsakin kanssa?

[Sonja T.Valvoja]

Päivän pelastus naurujen muodossa. Todellakin päivän hyvä työ 😀

[Sonja T.Valvoja]

Voi Nelly-parkaa, ihan oikeasti. MEONT (mun elämä oli nyt tässä) -syndrooma on varmaan ihan tarpeeksi paha kun se iskee vauvan synnyttyä, mutta että kun se iskee jo ennen synnytystä, niin ei hyvältä näytä. Ja tämä on kyllä niin realistinen! Kun ärsyttää, niin kaikki on tietenkin huonosti. Jok’ikinen asia ottaa pattiin: Noan kolme hevosta, Sonjan suunnitelmat toisen hankkimisesta, harjapakki, varmaan väärin puusta pudonnut lehtikin.

[Sonja T.Valvoja]

Toi Jussin tarhakäyttäytyminen on minun mielestäni se paras palanen! Se on tosiaan supersöpö ja supersöpösti kuvailtu. Tai siis jos miettii tekstiä kokonaisuudessaan, niin saat paljon sanottua ja tehtyä vaikkei varsinaisesti ”tapahdukaan” mitään ja tekstikään ei ole romaanin mittainen. Mutta tämähän ei ole ensimmäinen sellainen teksti Outilta, etten voi väittää yllättyneeni.

Salaisesti sydäntä lämmittää myös se, että Sonjan tekstit on luettu tarkalla kammalla ja otettu mukaan tosi hyvin ja luontevasti. Ja Sonja tosiaan on juurikin se, joka asiaan tarttuu ja huomaa ja jaksaisi saarnata jaksamisen tärkeydestä.

[Sonja T.Valvoja]

Ei, Janna, ei! Hyi! Ei työkavereita. Kuormasta ei syödä.
(tosiasiassa tästä kuviosta saisi niin herkullista draamaa kyllä että odotan kyllä)

[Sonja T.Valvoja]

Ai hitsi mikä teinidraamakuvio tässä on kehittymässä! Mitä jos Herman ei tajuakaan että Sanni tajusi tuon olevan pilaa? Todennäköisesti ei kuitenkaan tajua ja mitä sitten? Ei mitään paineita Hermanin kirjoittajalle, mutta mutta… 😀
Tosin se tässä tekstissä jäi kaivelemaan, että Sannin mietiskelyt omasta elämästä jäivät nyt pahasti kesken. Olisi ollut ihan kiinnostavaa lukea, mitä Sanni meinaa tulevaisuudellaan tehdä. Epäilen vahvasti Sannin olevan realistisempi kuin Eira, jonka koko tulevaisuus pyörii sen ympärillä että saa varakkaan miehen tai jotakin (odotan kyllä että Eira kasvaa tästä tai muuten tekee mieli ravistella sitä vähän). Sannilla on varmasti hyvin vähän mitään unelmia ja haaveita, joten olisi todella mielenkiintoista lukea että mitä niiden tilalla on. Pohjaton kaivo?

Ja ehdottomasti hauskin kohta oli tuo ”Ei hätää, se menee ohi”. Se kuulostaisi kyllä niin Sannilta.

[Sonja T.Valvoja]

Jotenkin aina ihastuttaa kun ihmiset saa sidottua hahmojen työjuttuja tallipäiväkirjoihin. Tietenkin tallin ulkopuolinen elämä vaikuttaa tallillakin (ja päin vastoin), mutta jotenkin minä en ikinä saa niitä juttelemaan keskenään. Tämänkin alussa piti tsekata että hetkinen, tulinko minä nyt Paahtiksen päiväkirjaan vai Jannan omaan. Joku toinen voi olla toista mieltä, mutta minusta on kiva että asioita sekoitellaan vähän tällä tavalla.

Toisaalta tämän jälkeen tuntuu häiritsevältä kirjoittaa Sonjan työmurheista. Voi että, kun toinen rasittuu projektimanageroinnista ja koodissakin oli bugi… Ja sitten on niitä töitä, joissa on pahimmillaan kyse ihmishengistä, niinkuin Jannalla. Minun käy sääliksi Jannaa kyllä nyt.

[Sonja T.Valvoja]

”– sulla on taas hiiri siellä kaasun alla!” Taas? Tästä kyllä vaadin tarinan 😀 (ellei sitä ole jo, en kyllä muista että olisi). Muutenkin tässä nuo dialogit, vaikka lyhyitä, ovat tosi hauskat.
Minusta tuli vähän yllättäen Hello-fani. Sehän on hankkinut apua Typyn kanssa, ei se ole mikään idiootti. Ja samalla se sitten on mustasukkainen ja masentunut, kun oma hevonen toimii niin paljon paremmin toisten kanssa eikä itse osaa eikä ymmärrä. Kuka meistä ei olisi katsonut ja lukenut kersana liikaa Mustaa Oria, jossa hurja hevonen on vain yhden ihmisen, omistajansa, käsiteltävissä?

[Sonja T.Valvoja]

Ihana-ihana-ihana! Kiitos!

[Sonja T.Valvoja]

Kirjat mainittu, joten pakko kommentoida heti! Ja olihan se nyt ihana lukea toisen ihmisen kirjastokäynnistä ja kirjojen valinnasta. Hullu kuin äidiksi tullut on varmasti hyvä valinta, Sonja saattaisi lahjoittaa Vuoden Mutsin jos tulisi ajatelleeksi asiaa (ja kakkososan sitten kun vauvavuodesta on selvitty, ei se nimittäin vielä lopu vauvavuoteen vaan sitten sitä toukkaa pitää alkaa kasvattaa, kertovat ainakin näin). Toivottavasti Nelly löytää sisäisen lukutoukkansa uudelleen, rima ei onneksi ole kovin korkealla.

Ja äänikirjat ovat todellakin pahuutta!

[Julkaisija]

Viestit