[Sonja T.Valvoja]

Heikko kohta

La 21.3.
Talutin Salieria juuri maneesin ovista ulos kun Camilla oli lähdössä lenkille Steffen kanssa. Ohjat kiristyivät äkkiä kun Salieri teki totaalistopin ja alkoi korskua vauhkona. Koska en ollut osannut varautua tällaiseen lainkaan, oli ihan vähällä ettei Salieri päässyt irti
— Mitä ihmettä… Noo poika, mikä nyt. Noo. Mikä nyt noin hermostuttaa…

Camilla ei huomannut tilannetta tai sitten ei pitänyt sitä mitenkään erikoisena, nosti vain kättään lähtiessään pihasta. Steffe steppaili virkkuna pää pystyssä. Salieri rauhoittui vähitellen kun valjakko katosi näköpiiristä.
— Mitä sä nyt tuolla tavalla, rauhoittelin Salieria. — Oothan sä Steffen nähnyt. Ja Camillan. Vai näitkö sä vaan jotain pieniä vihreitä miehiä jossakin?

Salieri ei vastannut, tietenkään. Välikohtauksesta ei kuitenkaan sen kummempaa tullut, joten ajattelin että se siitä. Kerrankos sitä hevonen jotakin säikähti. Vaikka Salieri kyllä harvemmin.

Ma 23.3.
Harjasin Salieria juuri suulissa kun Camilla oli taas menossa Steffen kanssa. Oli hyvä että Salieri oli molemmilta puolilta ketjuissa kiinni, koska se sai taas jonkin kohtauksen ja yritti hyppiä pystyyn. Onnistuin juuri ja juuri väistämään sitä niin etten saanut itse kaviosta. Mitä ihmettä ruuna oikein vauhkoontui noin, kun ei ole yhtään sen tapaista? Siirryin pääpuoleen rauhoittelemaan sitä ja kyllä se siitä taas tasaantui. Taas kun Camilla Steffensä kanssa katosi näkyvistä. Mitä kummanmoista sen päässä liikkui…

— Kuule, onks Salieri käyttäytynyt sun mielestä jotenkin eri tavalla? kysyin myöhemmin kun näin Camillan tallissa.
— Eeei… Camilla mietti vähän aikaa. — Ei ainakaan sillai että mä olisin huomannut mitään. Miten niin?
— Noku se nyt jo toistamiseen vauhkoontui kun se näki sut ja Steffen. Pelkääköhän se sit Steffeä?
— En kyl uskoisi. Mä talutan Steffen ulos tuosta päätyovesta jos en ole menossa suuliin enkä kyllä muista että Salieri olis omassa karsinassaan reagoinut siihen mitenkään.

Varmemmaksi vakuudeksi lähdimme Camillan kanssa katsomaan tarhassa pojottavaa Salieria. Se tuli heti aidalle notkumaan kun kutsuin ja ojensi kaulansa rapsutettavaksi. Otti vieläpä kauniisti leivänpalaset Camillan kädestä. Ei, Camilla ei selkeästikään ollut mikään ongelma.

Päätimme kokeilla saman tien mikä olisi reaktio Steffeen. Se oli tarhassaan joten Camilla haki sen nopeasti sieltä. Minä rapsuttelin Salieria tarhan aidalla kun Camilla toi oriinsa lähistölle. Salieria kiinnosti enemmän banaani. Menin kauemmas kun Camilla talutti Steffen tarhan aidan luo. Ori käyttäytyi ystävällisesti mutta kovin innokkaasti, Salieri puolestaan oli tyyni kuin kesäilta Saimaalla, niinkuin nyt vanhempi setämies-ruuna joka tervehtii nuorempaansa. Vaan ei merkkiäkään minkäänlaisesta pelosta tai vauhkoontumisesta tai ylipäänsä mistään. Puistin Camillalle päätäni. Olin luullut että Salierilla viirasi päässä, mutta nyt epäilin että se olin minä. Tai en minä toki kuvitellut niitä tilanteita.

Pe 27.3.
— Kuule Sonja, mitä jos se Salieri pelkää noita Steffen kärryjä? Camilla ehdotti, kun törmäsin häneen tallissa.
Mietin hetken aikaa. Voisiko olla? Kun Salieri ei yleensä mitään pelännyt, ei lapsia, ei autoja, ei tuulessa lepattavia muovipusseja (no niitä vähän, muttei tuolla tavalla vauhkoontumalla). Mutta en minä muitakaan vaihtoehtoja keksinyt yhtäkkiä.
— Nii, en tiedä. Kai se nyt on kärryjä nähnyt, mut kärryt oli perässä kummallakin kerralla kun se säikkyi.
— Voisi kokeilla mitä se niistä on mieltä?

Pakkasin takin taskut täyteen herkkuja. Salierille laitoin varmuuden vuoksi suojat jalkoihin ja suitset päähän. Tunsin itseni vähän typeräksi pannessani kypärän päähän. Ei kai Salieri nyt yksiä kärryjä pelännyt. Liina vielä kiinni niin olimme valmiit kohtaamaan koppakärryt, jotka Camilla toi pihalle. Talutin ruunan tallinovesta ulos.

Camilla seisoi kauempana pihalla kärryjen kanssa, kannatellen niitä aisoista. Hänen arvelunsa osui täysin oikeaan, Salieri nimittäin teki nelijalkajarrutuksen heti kun huomasi maailman pelottavimmat kärryt. Pidin tarkasti huolen etten antanut liinan kiristyä vaikka Salieri tanssahteli poispäin kärryistä. Tällä kertaa se kuitenkaan ei hyppinyt pystyyn, tekipähän vain muilla keinoin selväksi että kärryt on kamaluutta.

— Onks sulla aikaa seisoskella siellä niiden kärryjen kanssa? kysyin Camillalta. Tässä voisi mennä tovi. Camilla vastasi myöntävästi, joten aloin hissukseen rauhoitella Salieria ja talutella sitä edes takaisin. Kehuin sitä vuolaasti heti kun se rauhoittui, sitten houkuttelin sen vähän lähemmäs kärryjä. Tällä tavalla etenimme pihalla. Paikoillaan olevat koppakärryt eivät kai sitten olleetkaan kovin kamalat koska lopulta sain Salierin parin metrin päähän niistä jotakuinkin rentona. Taputtelin ja kiittelin sitä. Talutin Salierin vähän kauemmas kun Camilla lähti viemään kärryjä pois. Salieri vähän korskahti ja pyöritteli silmiään liikkuville kärryille, muttei sen pahemmin pelännyt, siksi kai kun kärryt olivat menossa pois päin.

— Mikähän sitä noissa kärryissä tolla tavalla risoo? pohdin Nellylle ääneen, Nelly näet oli osunut pihalle tämän kärryepisodin aikana ja olihan minun pitänyt selittää miksi olin täydessä mellakkavarustuksessa kiertämässä Salierin kanssa kehää kärryjen ympärillä. Olin todella yllättynyt tästä Salierin vauhkoilusta, koska ei se koskaan ollut säikkynyt mitään noin pahasti. Oli silläkin nähtävästi heikko kohtansa, yllättävää kyllä.

Nelly puisti päätään.
— Paha sanoa. Jos ne nyt vaan on sen mielestä jostain syystä liian kamalat. Tai sitten sillä on menneisyydessään jotakin huonoja kokemuksia joihin liittyy just kärryt. Tiedä mennä sanomaan. Mutta onko noita Skotin tai Uunon käyttämiä kärryjä koskaan pelännyt?
— Mä mietin täs sitä kans, mutta en ole varma että ollaanko koskaan osuttu samaan aikaan pihalle niiden kanssa? Eihän niillä nyt niin usein ajeta kuitenkaan.
— Nii, se on totta kyllä. Ja Camilla taas ajaa Steffen melkein päivittäin. Mutta aika hyvin sait sen jo lähelle tällä kertaa. Siitä on hyvä jatkaa. Seuraavalla kerralla jos on joku pitelemässä niitä aisoja, niin vois tarjota sille kädestään jotakin herkkuja, banaania vaikka. Tai sit voi käydä niin että joudut aloittamaan koko homman ihan alusta, että yksi kerta ei vielä riitä.

Nyökkäsin, hyvä että Nellyltä sai vähän neuvoja. En ollut mitenkään erityisen taitava näiden henkimaailman asioiden kanssa. Pitäisi ehkä kysellä Heliltäkin neuvoja, hän oli selkeästi perehtynyt tämmöisiin juttuihin ja niin näppärästi totutti Salierin Nuoskaankin. Tosin se oli varmasti helpompi tilanne, koska Salieri ei muutenkaan koiria pelännyt.

[Sonja T.Valvoja]

Hopiavuoren Whatsapp-ryhmästä:
Sonja: Onko siellä pihattoraksalla enää mitään tekemistä?
Eetu: Maalata pitäs, kuinni?
Sonja: Mulla on täällä kotona yksi nimeltämainitsematon mies, joka hyppii seinille kun ei pääse mihinkään ni että jos sille sais jotakin tekemistä ja mahdollisesti jopa ihmiskontakteja
Sonja: Ei pärski, joten olettaisin että on jotakuinkin terve, mitä nyt vaan hermoromahduksen partaalla
Eetu: Tua tänne vaan, laitetaan se töihin
Noa: Hienoa! Mä olinkin just menossa, kiva jos saa kaverin jeesimään
Sonja: Hyvä, on sit joku lapsenvahtina. Ja jos maalattava loppuu kesken, ni laittakaa se lantaa talikoimaan. Mä aion mennä PITKÄLLE maastolenkille Salierin kanssa. Yksin.
Noa: 😀

[Sonja T.Valvoja]

Tapahtuu universumissa, jossa on korona, muttei niin paha.

Turvahevonen
Suin tarmokkaasti Salierin mustaa karvaa. Pölypilvi näkyi selvästi kirkkaassa auringonpaisteessa. Kumpi tässä oli pölyinen, suka vai Salieri? Salierilla oli kuitenkin ollut loimi päällä tallissa ja ulkona, sen sijaan harjoja en ollut pessyt toviin. Pitäisi, ajattelin, mutta ehtiihän sitä. Nyt en antaisi minkään murheen pesiytyä päähäni. Salieri siristeli silmiään auringossa ja kuunteli kun lepertelin sille harjatessani.

Olin niin keskittynyt Salieriin ja sen harjaamiseen, etten huomannut Outia, joka saapasteli tallista. Sen kuitenkin huomasin että Salieri nosti päätään ja höristi korviaan. Nostin kättäni tai siis oikeastaan sukaa Outille.

— Moro! Eiks oo ihana ilma?
— No on, kerrassaan. Vaikka toi tuuli on vähän kylmä, Outi sanoi ja tuli rapsuttelemaan Salieria. — Aiotko sä osallistua Salierin kanssa siihen TT-cupiin? Outin äänessä soinnahti innostus ja miksi ei, olin toki kuullut jo hänen ratsastavan Jussilla.

Huokaisin hiljaa mielessäni, kaikki olivat niin täynnä sitä TT:tä, ettei tallilla juuri muuta puhuttukaan. Ymmärsin toki että se oli iso juttu ja kun Hopiavuoressakin järjestettäisiin yksi osakilpailu. Sitä olin vähän miettinyt, jos voisi osallistua vain siihen ilman että osallistui kaikkiin osakilpailuihin. En ollut selvittänyt asiaa sen paremmin, kunhan vain ajattelin.
— En mä. Ei oo aikaa ja kun en mä tuosta kilpailemisesta muutenkaan niin perusta.
— Ai mutta etkös sä oo nyt kaikki viikot kuitenkin täällä? Ettet siellä Tampereella käy ollenkaan?
— No juu, muttei se töiden määrää oo vähentänyt yhtään. Nekin pitää tehdä.
— Ei oo korona sit vähentänyt töitä vielä?
— Pikemminkin päinvastoin, tiedätkö. Asiakkailla on kai hiljaisempaa niin ne on tajunneet että nyt olisi just sopiva hetki tehdä järjestelmäpäivityksiä ja kaikkea muuta. Ja parilta ihan uudeltakin asiakkaalta on tullut kyselyä, että mitäs jos me vaihdettais teidän järjestelmään, onnistuisko tänään.

Outia nauratti.
— Oon huomannut vähän samaa omissa hommissa. IT-osastot säätää nyt kaikkea kun ei ole täysi käyttäjäkuorma päällä ja sit ne on tukea vailla.

Rupattelin Outin kanssa Salieria varustaessani. Sain kuulla Oskarin valmentaneen häntä ja Jussia. Vilkaisin Outia hänen puhuessaan Oskarista: totta tosiaan, kasvoilla karehti vaivihkainen hymy tai mikä lie onnellisuus ollutkaan. Ääneenkin tuli erilaista lämpöä, jonka huomasi vain jos oli tarkka ja osasi etsiä sitä. Pidin tarkkaan huolen siitä, että oma naamani pysyi tismalleen peruslukemilla. En ollut vieläkään saanut mitään vihiä siitä että Camilla olisi Oskarille muuta kuin vain kämppis.

— Ootko maastoon lähdössä? Outi kysyi Salieria pidellen kun olin käynyt hakemassa kypäräni tallista.
— Mieli tekis, mutta ei nyt tänään. Mennään kentälle Tiituksen ja Ennin kanssa. Ja Santtu ja Fifi tulee kans. Tiitus haluaa varmuuden vuoksi kokeilla miten Enni toimii kentällä kun on enempi ratsukoita. Ajateltiin aloittaa kokeilut parin ruunan kanssa, niin ei järkytä prinsessan mieltä niin paljon. Toivottavasti.
— No mutta ettekö te ole maastoilleet Tiituksen ja Ennin kanssa jo?
— Juu, pariinkin kertaan, mut miten se sitten toimii kentällä kun Salieri ei olekaan siinä vieressä tai edellä vaan toisessa päässä kenttää.
— Jos sä et itse lähdekään kisaamaan, niin kyllä sun nyt pitäisi antaa Salieri mukaan turvahevoseksi noille nuoremmille, Outi virnisti.
— Pitäis olla varmaan kaksi Salieria, toinen Ennille ja toinen Lexille, naurahdin ja ponnistin pihalla satulaan.

[Sonja T.Valvoja]

Vastine Agnesin tarinaan

Auringonpaiste ja pikkupakkanen houkuttelivat suuntaamaan maneesin sijasta kentälle. Kevään ilmoista ei koskaan tiennyt, joten parempi nauttia silloin kun se sattui olemaan nätti. Mietin pitäisiköhän kuitenkin lähteä metsään, vaikka olin suunnitellut tänään tekeväni laukkatreeniä kentällä. Tunnollisesti lähdin kuitenkin taluttamaan Salieria kentälle.

Mutta sitten tuli vastaan Agnes Lexinsä kanssa ja pyysi jos lähtisin heidän kanssaan maastoon. Henkisestä selkärangasta kuului vain napsahdus kun se murtui: totta kai! Kyllä se kenttä tuossa pysyisi ja laukkatreenejä voi harrastaa huonommallakin ilmalla. Niin me suuntasimme hyvässä yhteisymmärryksessä pihasta pois.

— Oli kiva että lähdit, Agnes sanoi. — Lex on paljon rauhallisempi kun on toinen hevonen mukana. Toivottavasti me ei sotkettu teidän suunnitelmia ratsastuksen suhteen.
— Nää, ette mitenkään. Mä olin ajatellut että tekis laukkatreeniä mutta ehtiihän sitä. Ei maastolenkki ole koskaan väärin.

Agnes kysyi meidän valmentautumisesta ja tavoitteista. Tulin jotenkin kauhean hyvälle mielelle kun saatoin sanoa, että ihan huvikseni vain ratsastan ja tavoitteita ei ole, paitsi pitää Salieri hyväkuntoisena ja pirteänä. Agnes oli hämmästynyt: jos minä kerran ratsastin säännöllisesti Nellyn ohjauksessa ja juuri viime viikolla oli tallilla piipahtanut itse Lakkaman Simo meitä valmentamassa, niin hän ainakin oli kuvitellut meillä olevan enemmänkin tavoitteita. No, olihan niitä, mutta ne eivät liittyneet kilpailemiseen vaan itseni ja Salierin kehittämiseen.

Omista suunnitelmistaan Lexin suhteen Agnes kertoi että hän kyllä tähtäsi ihan vakavissaan kisakentille, mutta Lex oli vielä kovin nuori niin että tällä hetkellä he keskittyivät ihan vain treenaamiseen kotona ja satunnaisiin pikkukisoihin, ehkä, jotta ori saisi rutiinia kisaamiseen. Koulupuolelle hekin olivat suuntaamassa ja huomasin ajattelevani itsekseni, että jos sopivat kisat sattuisivat jonnekin lähistölle niin voisihan sitä lähteä itsekin mukaan. Lex saattaisi hyvinkin tykätä Salierista matkaseurana. Ainakin nyt Lex tuntui olevan rauhallisempi ja rennompi kuin mitä olin ikinä sitä nähnyt tallilla.

Agnes itse vaikutti puheliaammalta kuin olin osannut odottaa. Ehkä se oli hänelle helpompaa näin kahden kesken kuin tallilla monien kanssa. Hän kyseli kaikenlaista ja kertoi itsestään, kuinka hän oli asunut Yhdysvalloissa mutta eronnut sittemmin ja palannut takaisin Suomeen. Minäkin tulin kertoneeksi kaikenlaista, kuten sen että olin leski mutta että kuvioissa oli jo uusi mies, että minulla oli sukua Yhdysvalloissa ja olin ollut siellä syksyllä road tripillä ystäväni kanssa.

Töistäkin tuli puhuttua. Agnes kertoi hänellä olevan taustaa erilaisissa start-upeissa erilaisissa tehtävissä. Minä vastasin tietäväni jotakin niistä kuvioista, olinhan toistakymmentä vuotta seurannut erään start-upin kasvua ensin sivusta, sitten työntekijänä ja nyt osakkaana. Tietenkään nykyään ei voinut enää puhua varsinaisesta start-upista. Agnes kertoi olevansa tätä nykyä asiakkuuspäällikkönä Seinäjoen Autossa, jos tiesin liikkeen.
— Eikös se ole se joka myy Audia täällä? kysyin.
— Joo, Audi on yksi merkki mitä myydään ja merkkihuolto on kans sille, Agnes vahvisti.
— No sitten olen asiakas. Ostin nimittäin tuon oman Audini juuri sieltä viime kesänä. Vahinkohan se vähän oli, muttei ole kyllä ostos harmittanut.
— Miten voi auton ostaa vahingossa? Agnes ihmetteli.

Helposti, totesin naurahtaen. Minun oli pitänyt vaihtaa isältä jäänyt Volvo uuteen, Volvoon tietenkin, mutta paikallisessa Volvo-liikkeessä oli vastassa niin vastenmielinen sovinistimyyjä, että jätin kaupanteon kokonaan sikseen. Tämä siitä huolimatta että olin jo nettisivujen perusteella suunnilleen päättänyt mallin ja varusteet. Mutta jos teknisiin kysymyksiin vastauksena oli vain naurahdus ja toteamus, ettei pikkurouvan kannattanut välittää niistä lisävarusteiden yksityiskohdista, niin vähemmästäkin näkee punaista. Marssin hyvin äkkiä ulos sieltä ja päätin poiketa naapurissa olleeseen autokauppaan ihan vain huvikseni. Sieltä sitten kävelin ulos takataskussa kauppakirja tuliterästä Audista.

— Siis miten voi olla tuollainen automyyjä vielä? Agnes puuskahti epäuskoisena.
— En todellakaan tiedä. En ole aiemmin moiseen törmännyt vaikka olen kyllä muutaman auton ostanut ja yksin silloinkin ollut liikkeellä. Luulin että olen joutunut johonkin piilokameraan, oli se niin perverssi tilanne.
— Kun meillä ei missään tapauksessa tuollaista katseltaisi…

Maastolenkillä aika lensi ja tulimme tehneeksi pitkän, mutta suhteellisen rauhallisen kierroksen ihan huomaamatta. Tallille palattuamme Eetu totesi jo olleensa vähän huolissaan meistä, muttei ollut viitsinyt vielä soitella perään kun olimme kuitenkin kahdestaan liikkeellä. Sanoin näyttäneeni Agnesille ja Lexille vähän maisemia ja polkuja, mihin Eetu nyökkäsi hyväksyvästi.

Illalla kotona muistin Agnesin maininnan Facebookista ja päätin etsiä hänet sieltä. Talliporukasta muutama oli päätynyt jo FB-kavereikseni, joten miksei Agneskin. Jos on tuoreeltaan muuttanut Seinäjoelle, niin ei varmaan mainittavasti ole kavereita ehtinyt vielä täältä löytää.

[Sonja T.Valvoja]

Sosiaalisesti rajoittunut
Se oli oikein kodikas koti-ilta. Tuli rätisi takassa ja lojuimme Harrin kanssa sohvalla, molemmat nenä kiinni kirjassa kuten yleensäkin. Pöydällä oli sipsikulho, mutta kumpikaan ei koskenut niihin, koska rasvaisilla sormilla ei sopinut tuhria kirjan sivuja. Olin nostanut jalat Harrin syliin ja Harri silitteli niitä vaivihkaa.

— Kuule, Harri sanoi yhtäkkiä.
— Mmm? ynähdin nostamatta katsetta kirjasta. Pitäisi varmaan takkaan lisätä puita, mutta ehtisihän sitä.
— Mitä varten sä aina sanot nii varmana, että sä oot huono ihmisten kanssa? Ettei sulla oo minkäänlaista sosiaalista silmää tai tunneälyä?
— No eihän mulla oo, sanoin nyt jo nostaen katseenkin kirjasta. Mitä ihmettä Harri oikein tarkoitti, faktahan tuo oli. Kaikki sen tiesivät, minä ehkä parhaiten.

— Ku mun mielestä se ei oo ollenkaan nii.
— Miten niin? protestoin lähes närkästyneeseen sävyyn.
— No, mä sanoisin että sä oot hyvinkin tarkka huomaamaan toisten ihmisten fiilikset. Et sä ehkä ole mikään ekstrovertti suupaltti, vaan enemmänkin tuommoinen sivusta tarkkailija, mut kun sä tunnut aina jotenkin vaistoavan muiden tunteet tai jos jotakin on vialla. Niinku nyt se mitä sä siitä Salierin liikuttajasta puhuit, kuka se nyt oli, että sillä jotakin murheita oli ja lopulta se sit sai ne kerrottua sulle.
— Se nyt oli niin selvä tapaus, se Heli jotenkin käyttäytyi niin eri tavalla tai jotenkin… Siitä vaan näki varmasti ihan kuka tahansa että nyt joku painaa.
— Nii mut ottiko kukaan muu asiaa puheeksi sen kanssa?
— Ei kai, en mä tiedä.

Mietin vähän aikaa mutta myönnyin sitten:
— No, ehkä se oli hyvä että mä sain kysyttyä siltä, saipahan purettua huoliaan vähän vaikkei musta varmaan mitään apua erityisesti ollut.
— Sun ny pitäis tietää että miten paljon siitä puhumisesta on apua ja aina parempi jos on joku kuuntelemassa.
— No juu, onhan se tietysti niinkin…
— Ja sit oli se Outin tapaus silloin joulun jälkeen, eikös sekin avautunut sulle huolistaan? Ja kun sä väitit että se olis johonkin mieheen ihastunut vaikkei myönnä ja on nyt ollut alamaissa kun tää asuu toisen naisen kanssa vai mikä kuvio se nyt oli.
— Niin no…

Harri jatkoi vielä muutamalla lisäesimerkillä. Kuulemma sekin oli osoitus jonkinlaisista sosiaalisista taidoista, että mietin niin kovasti tätä meidän suhdetta ja sitä miten hän minun leskeyteni koki. Eli suomeksi sanoen olin jatkuvasti jankkaamassa että eikö nyt mikään häiritse. Voihan sen niinkin nähdä toki.

Mutta kun ei se ollut niin! Minä olin aivan täysi pälli ihmisten kanssa, se oli huomattu niin monta kertaa siitä lähtien kun kouluun piti mennä. Aina hiljainen ja yksin, aina sanoi tai teki sen väärän asian, ei koskaan osannut sulautua joukkoon eikä siinä auttanut vaikka olisi kuinka ollut oikeanlaiset vaatteet ja tavarat. Ja lisäksi aina se erilainen. Se jonka äiti oli Helsingistä. Se joka valitsi pitkän matikan vaikka oli tyttö. Se lähes ainoa nainen siellä ohjelmistotekniikan koulutusohjelmassa. Se joka meni sanomaan ettei oikeastaan halunnut lapsia ehkä ikinä. Se joka ei halunnut lähteä humalaisen kuskin kyytiin vaan soitti isänsä hakemaan ja isä sitten soitti poliisit ja kellään ei ollut enää kivaa. Se joka yökerhossa jätettiin kesken hitaiden tanssilattialle yksin kun sanoi olevansa teekkari.

En minä osannut koskaan olla ihmisten kanssa sillä tavalla tavallisesti. Menin aina möläyttämään jotakin ärsyttävää tai typerää. Yleensä totuuden, mutta kun se totuus oli ärsyttävä ja typerä. Olisi pitänyt osata nyökkäillä ja antaa puheenvuoron lipua ohitse kun kyseltiin ammattia tai harrastuksia tai lastenhankintaa tai jotain muuta, tai sitten livauttaa pieni valkoinen valhe. Nykyään piti olla tarkka siviilisäädynkin kanssa, sillä leskeys oli takuuvarma keino jäädyttää kaikki keskustelu. Tosin nythän saatoin sanoa seurustelevani ja sitten istua käsieni päälle ettei kukaan nähnyt sormusta.

— Mut ootsä miettinyt koskaan asiaa niin päin, että mitä jos sun tunneälyssä ei silti oo mitään vikaa? Harri mietti ääneen. — Että jos se vika onkin muissa ihmisissä, yrittävät survoa sua erilaisiin muotteihin mihin sä vaan et sovi ja ovat ennakkoluuloisia.
— Kyllähän se mielessä on käynyt, mutta se on vähän itsekästä ajatella, että kaikki muut ihmiset maailmassa on lokeroivia taunoja ja itse on jotenkin fiksumpi ja parempi. Ja oikeastaan ei edes ole, koska sortuu itsekin säännönmukaisesti erilaisiin yleistyksiin ja stereotypioihin.
— Totta kai, ihmisiä tässä ollaan eikä kukaan ole toista parempi. Mutta kun ne on saaneet sut uskomaan, että sä olet jotenkin huono sosiaalisesti.
— No mut en mä oo hyväkään. Ja introvertti mä olen joka tapauksessa.
— Ei se tarkoita sitä, että sä olisit jotenkin huono ihmisten kanssa. Niinkuin mä sanoin niin et sä ole suuna päänä joka keskustelussa mukana ja sillä tavoin tutustu helposti muiden kanssa, mutta mä silti väitän että sulla on tarkka silmä ja vaisto ihmisten suhteen. Ja kun ainakin tätä nykyä sä osaat puhua näistä ja analysoida kaikenlaista, niin et sä ole ollenkaan mikään sosiaalisesti rajoittunut.

Katsoin Harria epäröiden, epäuskoisena. Johan tässä maailman perusteet järkkyivät. Ettäkö minä en olisi se stereotyyppinen nörtti, joka ymmärsi jotakin ainoastaan tietokoneiden sielunelämästä? Toisaalta Harrilla oli kyllä ihan relevantteja perusteluita ja havaintoja… Ja Harri itse oli näissä asioissa aika tarkkanäköinen, ei suinkaan mikään typerys. Mutta että silti. Tätä piti nyt vähän sulatella, ihan tältä istumalta en suostuisi uskomaan.

[Sonja T.Valvoja]

So-called Corona crisis eli muutamia puheluita
Harrille:
— Mitähän sitä tarttis… Täällä ny vähän kaikkea on. Voita ehkä ja munia ja jos tarttet jotakin jogurttia tai rahkaa tai semmosta. Vissyä jos haluat.
— Ei tartte. Otavan kellari on puolillaan perunoita ja muita juureksia. Ja pakasteessa on lihaa kyl. On on, muutakin kuin hirveä. Nautaa on ainakin ja sorsaa, saattaa olla joku possunpalanenkin vielä. Ei se oo ongelma, saahan sitä jauhettua. Totta kai mulla on lihamylly.
— No pyykinpesuaine on vähän vähissä, sitä voisit. Jotakin hajusteetonta ja nestemäistä, värillisille sopivaa. Ja hammastahnaa, jos siellä on sitä Pepsodentin White Cocoa.
— En mä nyt keksi muuta. Joo, nähään pian. Mus.

Helille:
— Mä en oo nyt siellä Tampereella ollenkaan, sun ei tartte ratsastaa Salieria tänään. Enkä mä tiä milloin oon menossakaan seuraavan kerran, me siirryttiin ihan kokonaan etätyömoodiin, varmuuden vuoksi ja epävarmuuden välttämiseksi.
— Niin no meillä on hyvä, kun voi tehdä etänä oikeastaan kaiken. Sun on vähän toista. Ai jaa? No mut sehän olis hyvä jos sais opetustakin hoidettua verkon kautta. Niin tietysti, mut tää on toivottavasti ohimenevää ja poikkeustilanne.
— Juu, kyllä määkin tallille tuun. Eetuhan on hankkinut sinne jo ne isot pänikät käsidesiä joka nurkkaan ja luultavasti se ajaa aivastelijat talikon kanssa mäkeen sieltä. En mä sitä niin murehdi kun en mä kuulu riskiryhmään eikä tallilla nyt niin lähikontaktissa olla kuitenkaan.
— Ei ei, se peruuntui kokonaan… Tai ei oo tietoa yhtään että milloin sinne vois mennä. Ei nyt huhtikuussa ainakaan. Oltiin suunniteltu Harrin kans vähän lomaa sen reissun yhteyteen, mut ei nyt sit.

Samille ja Jarkolle:
— Joo mä pysyttelen täällä, ei mulla oo mitään syytä poiketa Tampereella kun ne hevosmessutkin peruttiin. Ne olis olleet huhtikuun alussa. Ei täällä etelä-Pohjanmaalla ole ollut vielä kuin kaksi tartuntaa mut tän päivän tietoja on päivittynyt vähän huonosti.
— En mä mökkihöperöidy, Harri nimittäin tulee tänne. Päätettiin että ollaan täällä nyt sen verran ku tarttee. Kivempi olla evakossa kaksin kuin yksin ja enempi tilaa täällä. Tuskin, etänähän sekin on ollut ja täällä paljon kuitenkin.
— Juu, ei mulla hätää täällä oo. Teillä siellä on vähän eri asia, Samilla varsinkin. Joo, ehkä se kannattaa, kyl kai tää firma nyt selviää vähän aikaa vaikka sä olisitkin lapsenvahtina. Hamstraa nyt sit vaippoja sille nuoremmalle.

[Sonja T.Valvoja]

11.3. valmennus
Simo oli luvannut tulla pitämään valmennuksen minulle ja Salierille, kun sattui muuten liikkumaan täällä Pohjanmaan suunnalla. Olin jännittynyt, koska oli melkein vuosi kulunut siitä kun Simo oli viimeksi valmentanut tai edes nähnyt meitä. Olisi mielenkiintoista kuulla mihin suuntaan olimme menneet ja mikä oli muuttunut, sillä kai nyt 9 kuukaudessa jotakin tapahtui. Itse sitä muutosta huomaa yhtä vähän kuin kynsien kasvamista ja voi olla että tätä nykyä meitä vakituisesti valmentava Nellykin on tullut sokeaksi sille muutokselle, kun niin usein meitä katseli.

Vanha kuhmuinen Land Rover ajoi tismalleen aikataulussa Hopiavuoren pihaan. Hymyilin auton nähdessäni. Simo ei olisi Simo, jos hän vaihtaisi autonsa johonkin toiseen. Eikä tuota Lantikkaa voisi edes myydä pois, sillä kaikki Suomen hevosihmiset morjestaisivat sitä autoa aina nähdessään. Saattaisi siinä uusi omistaja ihmetellä miksi kaikilla vastaantulevilla trailerikuskeilla on säännönmukaisesti lapa pystyssä.

— Moro! huikkasi Simo. — Tämäpä kodikkaan näköinen paikka, tarttee sanoa, hän jatkoi vaikka sateisen tuhruinen kevättalven masennussää ei tehnyt Hopiavuorelle oikeutta.
— Tervetuloa Hopiavuoreen. Mulla on Salieri jo valmiiksi varusteissa, niin että mennäänkö sit suoraan maneesiin?
— Se passaa, se passaa, sanoi Simo ja hyppi tasajalkaa. Vissiin pitkä ajomatka takana.

Talutin Salierin maneesiin ja heitin viltin pois sen selän päältä.
— No mutta, ruunahan on saanut massaa sitten viime näkemän, kommentoi Simo heti tullessaan taputtelemaan Salieria. Vanhaan tapaan hän tarkisti myös suitsinnan ja että varusteeet olivat muutenkin kunnossa. — Enkä tarkoita, että olisi lihava, ennemmin lihaksikas. Ootte tehneet muutakin ku ihmetelleet. Ja vissiin ruokinta on kuosis’ kans.
— Mä tiätsä epäilen että se on toi heinä. Salieri on vapaalla heinällä ja isäntä on niin tarkka heinän laadun suhteen, sen pitää olla enemmän kuin priimaa.
— Siinä on tolkun tallinpitäjä sit. Mut on muutonki tyytyväisen näköinen elämäänsä tää Salieri.

Simo käski tehdä alun verryttelyt omaan tahtiin, hän katseli sivusta puuttumatta asiaan. Salierilla ei ehkä ollut paras päivä tänään, se tuntui vähän tahmaiselta aluksi, mutta sain sen rivakoitumaan sopivalla verryttelyllä. Kun laukannostossa nousi vähän myös takapää, tiesin että se oli herännyt päiväuniltaan.

Kun Simo puuttui peliin, hän ensin ratsastutti läpi kaikki askellajit kokoamisineen ja lisäämisineen. Ensimmäisenä lähdimme työstämään ravia. Takaosa piti saada nopeammaksi ja työntämään paremmin. Ja minä olin kuvitellut että Salieri työskenteli niin moitteettomasti.
— Usko pois, tää on loppuviimeks’ tämmöinen perusvetelä ruuna, joka lintsaa aina kun sä vaan annat siihen mahiksen. Ohan se nytkin ihan ookoo, kyä tolla seiskoja sais, helpoista luokista ehkä jopa kasia, mutta jos parempaa haluu, pitää saada vähän enemmän meininkiä siihen takaosaan. Sää voit vaatia siltä enemmän, älä oo niin silkkihanska.

Siirtymisiä, siirtymisiä, siirtymisiä! Ne olivat Simon lempiasia maailmassa. Puolipidäte, enemmän pohjetta, istunnan korjaamista. Älä anna sen jäädä hitaaksi leijumaan, et sä pysty kantamaan koko hevosta, sinä päätät mitä tehdään ja missä tempossa. Hiki alkoi valua kypärän alta.

Laukkatyöskentelyn aluksi Simo mainitsi termin piruettilaukka. Olin pyörtyä, ei kai me nyt sellaista haluttu eikä osattu eikä tarvittu? Pidin kuitenkin mölyt mahassani. Kyllähän minä laukan osasin koota ja välillä menimme aika lyhyttäkin, mutta se mitä Simo vaati, oli vielä paljon kootumpaa. Ja kyllähän se onnistui aika kivasti, yllättävän hyvin jopa ainakin sen perusteella mitä itse ehdin katsoa maneesin peileistä. Simokin kehui. Herran pieksut, minä ja piruettilaukka!

Lopuksi Simo nousi itse Salierin selkään. Näytti siltä kuin Salieri ottaisi saman tien asennon. Nyt ei olekaan mamma selässä, nyt pitää olla tosissaan. Katselin haltioituneena miten taitava ratsastaja kaivoi Salierista ihan uusia vaihteita. Sieltä tuli sarjavaihdot, vähän huojuen mutta muuten puhtaasti, treenauksen ja rutiinin puutetta, Simo kommentoi. Sik-sakit toimivat myös oikein kivasti kun ratsastaja selässä ei sählännyt omien raajojensa kanssa. Vähän Simo leikitteli jonkin passagen kaltaisen kanssa myös ja jestas että Salieri näytti ihan oikealta kouluhevoselta.

— Nii kuka teitä on valmentannu täälä? Simo kysyi kun laskeutui satulasta alas.
— Nelly Jokikunnas, sanoin niinkuin asia oli. Simolla näytti vähän aikaa hakutoiminto raksuttavan, mutta sitten hän nyökkäsi tyytyväisen näköisenä. Ilmeisesti tiesi Nellyn.
— Hyvissä käsissä ootte olleet, näkee selvästi.

Tallinpihalla tuli Eetu vastaan sen näköisenä kuin olisi kahville menossa. Hän tuli käsi ojossa tervehtimään.
— Tässä onkin tallin isäntä itse.
— Hei, Eetu Hopiavuori.
— Simo Lakkama, esitteli Simo itsensä tarpeettomasti, sillä kaikki hevosihmiset tunsivat hänet joka tapauksessa, mutta Simo oli niin vaatimaton. Jos tiesikin olevansa iso nimi, ei tuonut sitä ilmi mitenkään eikä vaatinut erityisasemaa itselleen. Simo oli ratsastanut ihan tosissaan kilpaa 90-luvulla, pärjännyt kansainvälisilläkin kentillä, mutta sittemmin oli siirtynyt syrjään ja tätä nykyä oli valmentaja, ratsuttaja ja hevoskauppias eli hänellä oli sormet joka sopassa. Salierikin oli tullut Suomeen Simon kautta.

— Maistuusko kahavee? Siä saattasis tuvaas olla ja nopiaanha sitä keittää jossei o.

Simo lupautui heti, minä sanoin hoitavani Salierin ensin ja tulisin sitten myös. Tallilla kävi sipinä: oliko se oikeasti Lakkaman Simo? Mitä se täällä teki? Valmentamassako? Ketä?! Selitin että Simo oli ollut käymässä Pohjanmaalla muutenkin ja kävi vähän katsomassa minun ja Salierin perään. Ettei oltu ekaa kertaa Simon valmennuksessa, oli tuttu valmentaja jo Lempäälän ajoilta.

Keittöstä kantautui puheensorina. Eetu ja Simo olivat selkeästi päässeet jutun alkuun keskenään. Istahdin pöytään myös teekuppini kanssa. Puhe kääntyi valmentamiseen ja huomasin ehdottavani että joskus keväämmällä voisi järjestää ihan oikean kouluratsastusklinikan täällä, jos Simo suostuisi tulemaan toistamiseenkin Hopiavuoreen. Simo nyökytteli, toki, toki, onkos täällä sitten kovinkin monta kouluratsukkoa. Aloimme Eetun kanssa ynnätä ja olihan niitä: minä ja Salieri, Nelly ja Cozmina, Eetu voisi itsekin osallistua. Tiituksesta ja Ennistä ei ihan vielä tiennyt, mutta potentiaalisiksi osallistujiksi heidätkin voisi laskea. Elias Töpselinsä kanssa saattaisi olla kiinnostunut, Agnes ja Lex aika varmasti, Marshall ja Arlekin ehkä myös. Eetu tuntui innostuvan asiasta, totta kai sitä tallilla voisi tällaistakin Hopiavuoressa järjestää, pitäisi vain kysellä ihmisiltä jos oli kiinnostusta lähteä mukaan. Simon nimi saattaisi houkutella enemmänkin porukkaa paikalle, mutta olihan täällä kisatkin järjestetty.

[Sonja T.Valvoja]

Koska oli laiska sunnuntai eikä mitään tähdellistä tekemistä, päätin tallilla järjestää Salierin varustekaapin. Se kun oli päässyt taas räjähtämään ja viimeisin shoppailukierros sai sen pursuamaan ylitse. Joo, olisihan niitä suojia ja satulahuopia ollut, ihan käyttökelpoisia ja siistejä, mutta kun… Sen verran minussa oli materialistin vikaa, että kauniit asiat tekivät minut onnelliseksi.

Ollakseni perusteellinen kaivoin koko varustekaappini sisällön ulos, jaoin ne ryhmiin ja punnitsin tarkoin jokaisen tavaran tarpeellisuuden, ennen kuin se päätyi takaisin kaappiin. Ei ihminen eikä hevonen määräänsä enempää suojia tai satulahuopia tarvitse ja säilytystilakin on rajallinen. Ehjä ja hyväkuntoiset, mutta minulle tarpeettomat tavarat laittaisin kiertoon. Lempäälässä olin hankkiutunut lähes kaikesta ylimääräisestä hevostavarasta eroon siten, että olin jättänyt tavarat satulahuoneeseen pahvilaatikossa ja laatikon kyljessä luki yksinkertaisesti ”Saa ottaa”. Olin kysynyt Eetulta jo, voisiko täällä tehdä samoin. Ei hänellä mitään sitä vastaan ollut kun lupasin, etten jätä niitä lojumaan varustehuoneeseen ikuisiksi ajoiksi. Saa sitten nähdä millainen menekki täällä on.

Sain seuraa Agnesista, joka järjesteli omaa varustekaappiaan kuntoon myös. Oli kuulemma muuttopäivänä vain lykännyt tavarat mitenkuten kaappiin eikä ollut ehtinyt sen paremmin järjestellä. Ja uusia varusteitakin oli hankittu. Sen verran katselin sivusilmällä Agnesin, tai siis Lexin varustekasaa, että kattava ja kallis näytti olevan. Nielin siis kysymykseni siitä, olisiko hänellä kenties tarvetta jollekin Salierin second-hand-kasasta.

Eipä siinä muuta tullut juuri puhuttua, Agnes ei vaikuttanut kovin puheliaalta ja minä puolestani en oikein keksinyt mitään, mistä olisi voinut jutella. Tai olisihan sitä tietysti voinut kysellä kaikenlaista, jos ei muusta niin Lexistä. Läsipäisen oriin nimi oli jäänyt mieleen, sen päämerkki oli varsin erikoisen näköinen ja muutenkin se oli toki näyttävä hevonen.

— Kiinnostaisiko sua lähteä maastoon Lexin kanssa tässä iltapäivästää? kysyin lopulta.
— Kiitti mutta joku toinen kerta ehkä, Agnes vastasi. — Pitäisi ratsastaa kentällä tänään vähän kevyemmin.
— Okei. Tykkään ite maastoilla aika paljon, mut Eetu on aina rauhallisempi kun lähden metsään jonkun kanssa enkä yksikseni.
— Joo, voihan sitä sattua kaikenlaista, Agnes tuumasi ylimalkaisesti. — Vaikka olishan se kiva joskus lähteä maastoon jonkun toisen kanssa. En tunne vielä näitä reittejä täällä, hän lisäsi selvästi keskustelevampaan sävyyn.
— No niitähän riittää kyllä. Mut katotaan joku toinen kerta.

— — — —
Olin juuri lähdössä hakemaan Salieria tarhasta kun Tiitus tuli vastaan Enniään taluttaen. Siinä vasta kaunis tamma, sanoo ihminen, jonka sydämessä on erityinen paikka voikoille hevosille.
— Et kuule sattuisi olemaan maastoon lähdössä? Tiitus ehti kysyä ensin.
— No kuule kyllä, meinasin kysyä sulta just ihan samaa.
— Kiva juttu. Ajattelin että voisi käydä vähän kokeilemassa miten Enni käyttäytyy maastossa, mutta sitä varten tarttee kyllä jonkun turvaratsukon. Ja kun Salieria nyt ei järkytä mikään, niin se olisi varmasti hyvä siihen hommaan.
— No se on.
— Ei varmaan mitään pitkää lenkkiä tehdä kuitenkaan. Ja katsoo nyt miten tuo Enni edes suhtautuu moiseen, huonossa tapauksessa jää lenkki hyvin lyhyeen, tiedä jos vaikka ei suostu lähtemään pihasta mihinkään. Tällä tuntuu välillä olevan vähän mielipiteitä.

— — — —
Kyllä se Enni pihasta pois lähti Salierin perässä, ei siinä ollut ongelmaa. Ensin se tuntui varsin hermostuneelta, steppaili ja säpsyi, mutta kulki kuitenkin eteenpäin, ei tehnyt mitään totaalistoppia. Kun Salieri ei lähtenyt yhtään sellaiseen mukaan, niin Ennikin rauhoittui aika pian. Tiitus taputteli sitä rauhoittavasti ja tamma vaikutti selvästi rennommalta. Minä puolestani kyselin ummet ja lammet Ennistä. Samalla puheeksi tuli tallin toinen uusi tulokas eli Lex. Tiitus kertoi Ennin tulevan samalta kasvattajalta.

— Onks Enni ja Lex jotain samaa sukua sitten?
— En mä itse asiassa tiedä. En tiä Lexin vanhempia edes enkä muista ulkoa Enninkään sukua, Tiitus tunnusti.
— Mä vaan aattelin kun molemmilla on aika ison merkit ja molemmat tuntuu vähän säpäköiltä, että jos tulisi suvusta.
— Nii, ei se kai mikään mahdottomuus ole.

Ravasimme metsäpoluilla ja kevyt vesisade ropisi Salierin ratsastusloimen pintaan. Eilisen nätti pikkupakkanen oli muuttunut taas lämpimämmäksi ja sateisemmaksi. Suomen kevät oli raivostuttavaa aikaa kun ikinä ei tiennyt millaista säätä oli luvassa ja talvisia takapakkeja tuli jatkuvasti. Vain kuran määrä oli vakio: paljon. Sattumalta Salierilla ja Ennillä oli jaloissaan samanväriset Sokan suojat, vaaleanpunertavat, mutta tämän lenkin jälkeen ei niiden pohjaväriä paljon erottanut kaiken liejun alta. Hymähdin itsekseni, kuranruskea olisi minkä tahansa kauden hittiväri, ei suinkaan vaaleanpunainen.

[Sonja T.Valvoja]

Ajattelin tarttua tähän teinidraamaan, ensimmäistä kertaa ikinä kai. Yksityiskohdissa on pientä joustoa muihin teksteihin nähden, toivottavasti se on ok asianosaisille.

Talutin Salierin karsinaansa. Jussia ei tallissa näkynyt, ehkä ja toivottavasti Eetu oli löytänyt jonkun jäähdyttelemään ja hoitamaan sen. Hän oli kävellyt tosi vaivaisen näköisesti maneesilta pois sen ilmalentonsa jälkeen enkä uskonut lainkaan että ei sattunut sen pahemmin. Kunhan nyt ei ollut sattunut oikeasti pahasti. Eetu oli takuulla niitä ihmisiä, joka vasta avomurtuman saatuaan pyytäisi pari laastaria.

— Mites Fifi jakselee? kysyin naapurikarsinassa hevostaan satuloivalta Santulta. Santtu ei vastannut mitään ja vilkaisin häntä tarkemmin. Yleensä Santtu sentään vastasi jotakin vaikkei suuremmin puhelias ollutkaan. Hevosista oli tietysti helppo puhua. Ennen kuin ehdin kysyä mitään enempää, alkoi satulahuoneesta kuulua huutoa. Ovi oli kiinni niin en saanut selvää sanoista enkä tunnistanut metelinpitäjiä.
— Mitä tuolla on menossa? älähdin ääneen. En osoittanut kysymystä kellekään erityisesti, mutta Fifin karsinasta kuului vastaus:
— Se on Eira.

Katsoin Santtua ihmeissäni. Eira oli Eira, mutta ei se minun tietääkseni tuollaista meteliä yksikseen pitänyt.
—… ja Sanni, tarkensi Santtu.
— Jaha.

Olisihan se pitänyt arvata, että tietenkin se oli meidän pikkuneiti päivänsäde. Huokaisin itsekseni. Olin muutaman kerran joutunut itsekin Sannin kielenkäytön uhriksi, kun Nanan karsina oli miltei vastapäätä Salieria ja Sanni pyöri tallilla päiväsaikaan samoin kuin minäkin. Ihmettelin miksi Eetu ei koskaan puuttunut tytön käytökseen muita kohtaan, mutta ehkä Sanni ei Eetulle tai Eetun kuullen avannut sanaista arkkuaan.

Eira marssi ulos satulahuoneesta ja samaa kyytiä Santun luo. Santtu kysyi mitä Eira oli sanonut, Eira vastasi haukkuneensa Sannin pystyyn. Ha, ihan oikein sille, ajattelin mielessäni. Ilmeisesti Sanni oli hyökännyt Santun kimppuun ja Eira oli käynyt läksyttämässä sen siitä hyvästä. Kuten sanottu, Eira oli Eira, mutta välillä sillä oli vankka pointti tekemisissään.

— Se oli ihan oikein, sanoin Eiralle. — Vaikka tuskin se Sanni siitä tokenee.

Eira vilkaisi minua hieman ihmeissään. Emme yleensä jutelleet sen enempiä, moikkasimme kun satuimme vastakkain ja ei sitten juuri muuta.
— No joo mut ei sen ämmän tartte Santulle rähjätä. Ei kellekään, mut erityisesti ei Santulle, Eira julisti.

Nyökkäsin. Santtu oli ujo ja vähän kömpelö ihmisten kanssa, mutta kiltti ja sympaattisen oloinen poika. Minunkin myötätunto oli sataprosenttisesti Santun puolella.
— Ehkä siitä Sannista vielä joskus ihminen kasvaa, valikoin sanani tarkoituksellisen alentuviksi, koska olin kuullut satulahuoneen oven käyvän ja askelten tulevan kohti.

— Haista sinä ämmä paska, Sanni sihahti hampaidensa välistä. Hän oli selvästi kuullut lausahdukseni.
— No tuu toki vähän lähemmäs, heitin takaisin.
— Haha, olipa hauska vitsi, jatkoi Sanni sähinäänsä ja asteli ovea kohti kiukkuisin askelin.
— Ei sitä vitsiksi ollut tarkoitettukaan, huikkasin Sannin perään. Hän tuhahti vain mennessään ovesta ulos.

Joo, ei ehkä maailman aikuismaisin tapa reagoida asiaan, mutta hitto, miksi juuri minun pitäisi aina käyttäytyä korrektisti ja viimeisen päälle elegantisti? Santtu käänsi päätään pois päin Sannista peitelläkseen hymyään. Eira mulkoili ovesta poistuvan Sannin perään avoimen vihamielisenä, mutta kun rauhanhäiritsijä oli poistunut, hän kääntyi Santun puoleen.
— Tuu nyt niin mennään harjotteleen sitä harjotusravia!

Minä sain Salierin hoidettua ja heitin vielä sille loimen päälle. Ruuna nyhjäisi käsivarttani, se taisi olla lisäbanaaneja vailla, mutta se oli lahjusbanaaninsa jo saanut. Rapsuttelin sitä kaulasta ja leukapielestä ennen kuin maltoin lähteä. Pitäsiköhän vielä käydä sisällä kysymässä Eetun vointia…

[Sonja T.Valvoja]

Addictive as cocaine, twice as expensive
Sokka Luxuries lanseerasi uuden suoja-malliston ja kävin katsomassa uutuuksia verkkokaupan sivuilla. Nyt kun Nelly on saanut päähänsä hypyttää Salieria (ja minua, voi luojan tähden!) enemmän ja muitakin kauheita suunnitelmia on tässä, niin uudet suojat alkaisivat olla ihan tarpeen. Vanhat ovat jo rispaantuneet sieltä täältä. Periaatteessa ne ovat ihan toimivat ja ehjät kyllä vielä, mutta milloinkas sitä hevostarvikeostoksilla terve järki olisi voittanut?

Suojia oli tarjolla muutamassa eri värissä ja ennen kuin ehdin klikata ne perus-mustat ostoskoriin, havahduin miettimään että voisiko ja pitäisikö jotakin muuta välillä… Mustalle hevoselle sopii periaatteessa melkein mikä vain, mutta en ole ihan kuitenkaan vakuuttunut tummansinisestä ja ruskeasta mustan kanssa. Minusta sellainen yhdistelmä saattaa helposti näyttää vähän tunkkaiselta. Ratkaisin asian tietenkin sillä loogisimmalla vaihtoehdolla eli menin Pinterestiin surffailemaan hevoskuvia ja yritin bongailla mustia ratsuja, joilla olisi ruskeat varusteet. Ei se nyt niin hullulta näytä ja voisihan sitä ostaa varalle mustatkin suojat.

Kouluratsastuspuolella ihmiset ovat kovin traditionaalisia ja mustilla kouluratsuilla on poikkeuksetta mustat nahkavarusteet, kuten melkein kaikilla muillakin. Suojiahan niillä ei tietenkään ole kisoissa, mutta satula ja suitset kuitenkin. Radikaaleimmilla ratsastajilla näyttää olevan mustan takin sijaan jopa petroolinsininen frakki, joillain hevosilla peräti tummansininen korvahuppu. Ei mitään varsinaista väri-iloittelua. Estepuolella on enemmän variaatiota, näkyy ruskeaa nahkaa ja erivärisiä kisatakkeja.

Katselin pitkän aikaa kuvaa eräästä ratsukosta. Hevonen oli pikimusta, sillä oli ruskeat suitset, satula ja suojat. Ratsastaja oli sävy sävyyn pukeutunut ruskeaan takkiin ja kypärässäkin oli ruskeaa. Mahtoivatkohan myös saappaat olla hyvin tummanruskeaa nahkaa, en ole ihan varma, valaistus voi huijata… Hyvännäköinen kokonaisuus kaikkinensa, mutta kun olin juuri saanut menemään siivottoman summan rahaa mustaan koulusatulaan niin että se saa nyt kelvata.

Ai niin, helkkari, uusi kisatakki tosiaan! Entinen roikkui päällä, vanhahan se olikin. Kyllä se tammikuussa Hopiavuoren pikkukisoissa oli vielä mennyt, itse asiassa oli ollut oikein hyväkin kun olin saanut tungettua sinne alle paksut kerrokset vaatteita etten jäätynyt ulkokentälle ihan kokonaan. Sokallahan olisi noita takkeja, pitäisi vain osata päättää väri. Musta on se perinteinen, mutta tuo violetti kiinnostelisi kyllä myös. Royal red saattaisi olla ehkä se näyttävin valinta mustalle hevoselle, mutta ovatkohan nuo kultaiset koristeet jo hieman liian bling-blingiä? Takin väri voisi todella olla muutakin kuin musta, mutta se saisi sitten olla hillitty noin muuten.

Pakkaa sotki se, että olin netin syövereitä tonkiessani nähnyt kuvia ratsastajista vaaleanharmaassa takissa ja sekin näytti mahdottoman hyvältä. Erityisen paljon sitä näkyi käytettävän kimojen hevosten selässä, mutta olen varma että vaaleanharmaa toimisi Salierillakin. Ei se kouluratsastajan kisatakki oikein ole, vaikka ei sitä kai säännöissä ole kielletty ja olen minä muistaakseni nähnyt GP-tasolla vaaleanharmaita frakkejakin. Joku puristi saisi toki kohtauksen jo pelkästä ajatuksesta, mutta sehän ei ole minun ongelmani alkuunkaan. Jatkoin Pinterestin selaamista: ei, ei se vaaleanharmaa takki näytä yhtään huonommalta mustankaan hevosen selässä. Sokalta sellaista ei löydy, pitää käydä jostain muualta katsomassa.

Sokan verkkokaupassa houkutteli myös hienoja vaaleanpunaisen sävyisiä neopreenisuojia ja sävy sävyyn satulahuopia ja pinteleitä. Voi että, näyttäisi varmasti tosi hyvältä Salierilla! Juuri tuollainen oikea vaaleanpunaisen sävy, ei mikään ällöhempeä baby-pinkki vaan johonkin suuntaan murrettu, ohuempi, aikuisempi sävy. Ne vaaleanruskeat estesuojat sopisivat varmasti loistavasti tuon kanssa yhteen. Vaikka olisi siellä kyllä viileän pastellisien sävyisiä sinisiä ja vihreitäkin satulahuopia. Ja syvänvihreitä, miten upealta tuo smaragdinvihreä näyttäisi mustaa karvaa vasten. Kyllä sitä satulahuopia aina tarvitsee, niitä voisi pestä ja vaihtaa vähän useammin kuin nyt teen. Että olisi siis yksinomaan hyvä, jos niitä olisi vähän useampia kuin nyt on. Se yksikin vähän repsottaa saumasta, ommel päässyt purkautumaan.

Klikkasin parit erilaiset suojat ostoskoriin ja muutamia erivärisiä satulahuopia. Pinteleitä myös lähti tilaukseen, samoin patjoja. Ja otetaan nyt se musta kisatakkikin sitten, tulee samoilla postikuluilla. Sitä vaaleanharmaata takkia pitää katsoa jostain muualta ja joskus muulloin. Sitten vielä luottokortin tiedot ja tilaus sisään.

Harri huokaisi ja sulki läppärin oman työpöytänsä ääressä.
— Kai se työpäivä oli tässä tältä erää. Sori että venyi näin, mutta no, tiiät ite kun kaikki pitäisi olla valmista eilen ja vaatimuksia muutetaan tänään.
— Joo. Mä lopettelin jo pari tuntia sitten. Laitoin just puolen kuun palkan sileäksi tässä joutessani…

[Sonja T.Valvoja]

Talutin Salierin maneesiin, mutta jätin oven vielä perässäni auki, Outi ja Jussi olivat nimittäin tulossa sinne myös. Muita maneesissa ei ollutkaan juuri nyt ja kyllähän me kahdestaan sinne mahduimme. Eetu oli varoitellut, että nyt ei kannattaisi lähteä metsään. Lauantain tuuli oli saattanut kaataa puita poluille tai jättää konkeloita metsään, jotka voisivat kaatua pahimmassa tapauksessa jonkun päälle. Minua se ei haitannut, tänään oli joka tapauksessa tarkoitus vain ratsastaa Salierilla askellajit läpi ja kuulostella sen asioita huomista valmennustuntia silmällä pitäen.

— Kuis viikonloppu meni? kysäisin Outilta kun hänkin oli noussut ratsunsa selkään.
— Ei mitään niin erityistä. Tallilla roikuin ja tein yhden puolikkaan työvuoron kun ei ollut muutakaan tekemistä ja kysyivät. Että sitä samaa vanhaa oikeastaan. Mites sulla?
— No perjantaina olin Harrin ja yhden kaverin kanssa katsomassa Tampere-Talossa Carmenia ja lauantaina sit kummitytön kolmivuotissynttäreillä Mäntsälässä.
— Oi! Mitä annoit lahjaksi?
— Mä olin tällä kertaa tylsä täti ja olin pyytänyt vanhemmilta vinkkiä että mitä vaatteita se tarttis. Nea sai kuitenkin muilta tusinan verran uusia leluja eikä ton ikäinen ymmärrä vielä laskea lelujaan. Että ulkoiluhaalarin ja kumisaappaat sai.
— No mut sehän oli fiksu idea.
— Niin mustakin ja vanhemmat oli tyytyväisiä kun jäi niiltä kaupassakäynnin vaiva välistä.

Outi kyseli enemmänkin Neasta ja juhlista. Olihan siellä ollut menoa ja meininkiä vaikka nämä olivatkin ”aikuisjuhlat”. Paikalla oli vain perhe, mutta kun perheeseen kuului Jarnon vanhemman veljen kolme lasta, niin kyllä siinä seinät raikasivat. Lisäjännitystä lauantaihin toi se sää, sadehan oli pääosin vettä mutta tuuli oli todella kova ja teille kaatuvat puut ihan varteenotettava uhka. Pääsin kuitenkin Tampereelle asti ongelmitta, kun suurin osa matkasta oli moottoritietä. Tampereelta en jatkanut enää eteenpäin vaan jäin yöksi sinne ja vasta sunnuntain hyvässä kelissä ajelin kotiin.

En ollut lopulta ottanut Harria mukaan Mäntsälään, vaikka olin sitä pitkään miettinyt. Sanoin kaikille niinkuin asia oli: en tuntenut itse olevani ihan vielä valmis moiseen. Siitä oli puhuttu lauantaina, koko Jarnon perhe oli sitä mieltä että se oli aivan täysin ookoo että minulla oli uusi mies ja sanoivat olevansa vieläpä iloisia siitä. Ei kuulemma näin nuorena kannattanut jäädä yksineläjäksi jos ei halunnut ja jos kerran hyvä mies tuli vastaan… Tätä en kuitenkaan Outille lähtenyt kertomaan.

— Niin mikä se Carmen oli? Ooppera? Outi kysyi kun olimme jo jäähdyttelemässä hevosiamme.
— Joo, ooppera. Tampereen oopperan tuotanto, esitettiin Tampere-Talossa.
— Onks Harri oopperaihminen kans?
— No en tiiä, mutta aika helposti sen sai houkuteltua mukaan sinne. Sit siellä oli se Kimmo, jos muistat sieltä mun synttäreiltä.

Outi mietti vähän aikaa.
— Se lyhyt ruskeatukkainen?
— Se just.
— Senkö kanssa sä siellä Amerikassa olit syksyllä?
— Joo. Mutta mä taidan olla valmis tän Salierin kanssa.

Jalkauduimme molemmat ja lähdimme taluttamaan hevosiamme kohti tallia. Salieri oli tuntunut hyvältä ratsastaa tänään, saatoin odottaa huomista valmennusta tyytyväisenä. Tallilla pyyhin Salierin nopeasti märällä sienellä ja jätin sen karsinaansa kuivumaan loimi päällä. Ei se ehkä välttämätöntä olisi ollut, koska klipattu hevonen ei näin kevyessä treenissä niin kovin ollut hionnut, mutta puhdas hevonen oli aina puhdas. Sitä samaa ei voinut sanoa minun varustekaapista, joka oli päässyt taas räjähtämään. Pitänee sekin siivota joskus kun saa aikaiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

Kohtuus. Ja Hello. Voi herranpöksyt, että olin itsekin revetä tämän lukiessani. ”No mulla nyt valitettavasti on tässä kakskyt litraa mansikkarahkaa, halusit tai et!” ja ”Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää” on suosikkikohdat tästä, niihin sattumoisin kyllä kiteytyy koko teksti oikeastaan.

Noan kommenttia sivuten, minulla on myös tapana lukea ns. päässäni ääneen varsinkin Eetun ja muiden murteenpuhujien repliikkejä, vähemmän ehkä muiden. (Niin ja tietenkin itse kirjoittamani keskustelut, mutta se on ehkä vähän eri asia.) Sitten kun siihen lisää sen että olen tuota etelä-Pohjanmaan murretta tässä tutkiskellut niin se alkaa perhana vieköön suodattua omaan puheeseen. Siitä on muutama viikko kun yksi kaveri, jonka ekaa kertaa ikinä tapasin, kysyi että olenko kenties Pohjanmaalta kun puheenparsi viittaa sinne päin. Ei kuule, ihan oon uusimaalaista syntyperää ja tamperelainen tätä nykyä, mistä lie tarttunut tuommoinen nuotti puheeseen… Että kiitti vaan, Hopiavuori.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on jotenkin hitsin hyvä teksti. Hirmu arkinen, mutta hyvin tarkkanäköinen ja yksityiskohtainen (varmaan samaa sukua tuolle Camillan mainitsemalle realistisuudelle). Ja niinkuin tuo telcoihin varustautuminen, voin niin samaistua! Vyötäröstä ylöspäin kaikki on niin kuosissa ja sitten hyvä jos on edes kalsarit jalassa… Jos olisi puoliso tai kämppis samassa huushollissa, niin sekin olisi ohjeistettu pukeutumaan ja mielellään myös pysymään kaukana ja olemaan hiljaa.

Mutta yksityiskohdista kun aloitettiin, niin pakko korjata sen verran että oikeassa maailmassa jenkkitelcot olisivat myöhään illalla. Aamuyöstä sitten on ne itä-Aasian ja Australian palaverit, mutta Australiaan voi telcoilla myös myöhään illalla/yöllä, jos ne siellä päässä ovat aamuvirkkuja ja itse iltavirkku. Tässä tarinassa se nyt sopii paremmin näin, kiinnitti vain huomiota.

[Sonja T.Valvoja]

Nyt on tykitystä! Se Hellon letittämis-tarina oli niin hauska, että olen lukenut sen useampaan kertaan (jos analysoida pitäisi enemmän niin jotenkin sanavalinnat erityisesti tekevät siitä niin huvittavan, sillä siinä ei ole sellaista yhtä suurta vitsiä lopussa eikä se tarina itsessään ole yksi iso vitsi vaan siinä on hyviä oivalluksia vaikka kuinka monta mutta niille ei jäädä naureskelemaan vaan tarina kulkee eteenpäin ja joo, minun pitäisi ehkä kirjoittaa tämä analyysi ennemmin sinne mutta menköön nyt) ja nyt sitten tämä.

En tiedä mistä päästä aloittaisin kommentit tähän, mutta sanotaan nyt ensin että Oskari on niin Oskari tässä tarinassa. Se on niin reppana, ettei sille voi olla kunnolla edes käärmeissään, ei edes Outi, vaikka hänellä olisi todellakin jo syytäkin olla hapan. Se Oskarin Mä mietin on edelleen ehkä hirveintä, mitä tänne on kirjoitettu! Mutta sitten se raasu tulee ja yrittää jopa puhua ja eihän sille voi olla vihainen. Se on kirjoitettu niin hyvin, sarkastisten vastausten nielemiset ja se miten lopulta alkaa itsestäkin tuntua ettei Oskarille voi olla kovin närkästynyt.

[Sonja T.Valvoja]

Tästä pitäisi saada kuva, ainakin tuosta alkutilanteesta. Tosi hauska ja multa saa henkisen pisteen aina kun joku uskaltaa tarttua Helloon, kun itselle se on niin hankala hahmo.

[Sonja T.Valvoja]

Hello Nellyn valmennuksessa? Siitä ei selvittäisi ilman henkilövahinkoja 😀

[Sonja T.Valvoja]

Mä mietin
Oskari! Ei näin. Ei todellakaan näin. En tiedä onko mitään pahempaa vastausta olemassakaan Outin viesteihin. Ehkä ihan jees.
Mutta no. Eipä Oskari tiedä mitä Outi miettii, helppo se täältä sivusta on huudella. Toinen on raukka niin ujo ja tuommoinen… mikä olisi sopiva termi, huonommuuttaan poteva. Ja päälle päätteeksi sitten vielä Ukon sairastaminen ja sen aiheuttamat huolet. Jotenkin siis kauhean samaistuttavaa tuo siis. Sääliksi käy, mutta Oskari on koko ajan ollut vähän sellainen hahmo, jota kohtaan tuntee enimmäkseen sääliä, varsinainen reppana. Mutta eniten tälläkin kertaa sääliksi käy Outia, ei sekään uutta kyllä ole.

[Sonja T.Valvoja]

Oi, tuli taas hyvä mieli kun Sonja ja Salieri mainittiin! Totta kai Sonja lähtee maastoon aina kuin vain voi, jos nyt ei ihan satu olemaan valmennustunti tuloillaan. Ja mistä arvasitkin että tuo Eiran ja Sannin kärhämään puuttuminen jäi kaivelemaan (en koskaan ehtinyt kirjoittaa sitä harmittelutekstiä siitä aiheesta, vaikka mielen päällä kävi).

[Sonja T.Valvoja]

Oi miten kiva että otit koppia tuosta minun tekstistä! Varsinkin kun alkuperäinen idea oli pelkkä valmennusteksti (tai aivan alkuperäisin tarina ajalta ennen Hopiavuorta) ja mielestäni tuo Eetun ymppääminen tekstiin oli vähän väkisin tehty lisäosa. Ja siis totta kai Oskari tuntee Simon isänsä kautta, hevospiirit on pienet ja tietenkin kaikki tuntee kaikki. Loistava oivallus kyllä, ei tullut itselleni mieleenkään, koska jos olisi, olisin kyllä sotkenut Oskarin tarinaan myös jotenkin.

Mutta minulla on teoria Hellosta! Olen sitä jotenkin aavistellut aikaisemminkin muista teksteistä, mutta nyt sain sille jonkinlaisen sanamuodon. Nimittäin: kismittääkö Helloa kuitenkin vähän se, että hän on joistain asioista aivan pihalla, kuten tässä tapauksessa lähes legendaarisesta kouluvalmentajasta? Kun ensin hän on tässä välinpitämätön: joo, meen katsomaan telkkua enkä ole YHTÄÄN kiinnostunut mistään Simoista, mutta sitten kuitenkin heti kun tämä on häipynyt, tullaan urkkimaan että kuka ja miksi. Eli ei olekaan yhtään niin välinpitämätön kuin antoi ymmärtää olevansa. Ja harmittaako Helloa sitten kuitenkin jotenkin kun kaikki muut tietävät kuka on Lakkaman Simo ja olettavat että hänkin keikahtaisi ihastuksesta selälleen ja ei ole oikeasti aavistustakaan kuka semmoinen on kun saa Oskarinkin liki puheliaaksi?
Jos (kun?) Hellolle joskus selviää kuka ja mikä Simo tämä on, todennäköisesti hän sanoo ettei asia paljon jaksa liikuttaa tai ehkä hän lyö asian leikiksi jollain tavoin (vaikka Oskarin kautta: totta kai kiinnostaa mies jolle Oskari puhuu vapaaehtoisesti), mutta onko siellä taustalla kuitenkin jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne ja harmistus siitä, että on pihalla asioista, jälleen kerran, se erilainen ja vääränlainen?

[Sonja T.Valvoja]

Olet saanut hyvin kiinni Noankin hahmosta, minun mielestäni on oikein tunnistettava Noa. Ja muutenkin tosi kiva tarina, arkinen, mutta sitähän se elämä on, arkea. Erityisesti tykkäsin noista kaikista pienistä yksityiskohdista, jotka saa tekstin elämään ja näyttämään aidolta. Köykäinen darra, Eetulta kuulostava Noa, edestakaisin tohottava Eetu, vieraalle hörisevä Flida ja kiljuvat teinit, listatakseni muutaman suosikeistani.

[Sonja T.Valvoja]

Maailmassa on helpompiakin asioita kuin sanoa tuo kriittinen lause Hellon kaltaiselle ihmiselle, mutta joskus sekin vain on tehtävä. Tiitusta käy vähän sääliksi. Ja minä en henkilökohtaisesti kestä, jos Hello lyö tämän leikiksi. Että vinkkiä sitten, täältä tulee pääkalloja ja sääriluita jos niin tekee! 😀 Tosiasiassa odotan kieli pitkällä jatkoa tähän.

[Sonja T.Valvoja]

Lupaava alku uudelle taipaleelle, kiva että saadaan uusi hevonen vanhalle hahmolle eikä aina vain uusia hahmoja uusine hevosineen (kivoja toki nekin, ei sillä). Pakko kommentoida Ennistä että on kyllä nyt niin nätti että Sonja on varmasti kateudesta vihreä. Mutta miten Tiitus tulee toimeen vaaleanpunaisten riimunnarujen kanssa? Lisäksi olen ihan varma että Ennin varusteissa on pakko olla glitteriä ja/tai muuta bling-blingiä 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa minunkin puolestani ja koppi otettu, kun noin selkeästi lähdit heti leikkimään minun kanssa 😀 Muutenkin toki kiva teksti, uuden tulijan epävarmuus välittyy hyvin. Ja jotenkin tulee Sonja mieleen kun ajattelee että voi hitsi, näin paljon porukkaa, älkää huomatko mua, älkää huomatko mua just nyt kun ei jaksais olla sosiaalinen.

[Sonja T.Valvoja]

Minäkin olen iloinen että Sanni ja Nana jatkavat täällä vielä, sillä Sanni on mielenkiintoinen hahmo, joskaan ei mitenkään helppo näin toiselle kirjoittajalle (tai ainakaan minulle). Siksi olen niin huonosti, jos lainkaan, ottanut Sannia omiin tarinoihini, sama toki koskee muitakin ”hankalia” hahmoja, kuten Eiraa ja Helloa. En lupaa sen suhteen mitään.

[Sonja T.Valvoja]

Hei hei, Bee! Jännityksellä jään odottamaan millainen korvaaja nuorukaiselle tulee.

[Julkaisija]

Viestit