[Sonja T.Valvoja]

11.3. valmennus
Simo oli luvannut tulla pitämään valmennuksen minulle ja Salierille, kun sattui muuten liikkumaan täällä Pohjanmaan suunnalla. Olin jännittynyt, koska oli melkein vuosi kulunut siitä kun Simo oli viimeksi valmentanut tai edes nähnyt meitä. Olisi mielenkiintoista kuulla mihin suuntaan olimme menneet ja mikä oli muuttunut, sillä kai nyt 9 kuukaudessa jotakin tapahtui. Itse sitä muutosta huomaa yhtä vähän kuin kynsien kasvamista ja voi olla että tätä nykyä meitä vakituisesti valmentava Nellykin on tullut sokeaksi sille muutokselle, kun niin usein meitä katseli.

Vanha kuhmuinen Land Rover ajoi tismalleen aikataulussa Hopiavuoren pihaan. Hymyilin auton nähdessäni. Simo ei olisi Simo, jos hän vaihtaisi autonsa johonkin toiseen. Eikä tuota Lantikkaa voisi edes myydä pois, sillä kaikki Suomen hevosihmiset morjestaisivat sitä autoa aina nähdessään. Saattaisi siinä uusi omistaja ihmetellä miksi kaikilla vastaantulevilla trailerikuskeilla on säännönmukaisesti lapa pystyssä.

— Moro! huikkasi Simo. — Tämäpä kodikkaan näköinen paikka, tarttee sanoa, hän jatkoi vaikka sateisen tuhruinen kevättalven masennussää ei tehnyt Hopiavuorelle oikeutta.
— Tervetuloa Hopiavuoreen. Mulla on Salieri jo valmiiksi varusteissa, niin että mennäänkö sit suoraan maneesiin?
— Se passaa, se passaa, sanoi Simo ja hyppi tasajalkaa. Vissiin pitkä ajomatka takana.

Talutin Salierin maneesiin ja heitin viltin pois sen selän päältä.
— No mutta, ruunahan on saanut massaa sitten viime näkemän, kommentoi Simo heti tullessaan taputtelemaan Salieria. Vanhaan tapaan hän tarkisti myös suitsinnan ja että varusteeet olivat muutenkin kunnossa. — Enkä tarkoita, että olisi lihava, ennemmin lihaksikas. Ootte tehneet muutakin ku ihmetelleet. Ja vissiin ruokinta on kuosis’ kans.
— Mä tiätsä epäilen että se on toi heinä. Salieri on vapaalla heinällä ja isäntä on niin tarkka heinän laadun suhteen, sen pitää olla enemmän kuin priimaa.
— Siinä on tolkun tallinpitäjä sit. Mut on muutonki tyytyväisen näköinen elämäänsä tää Salieri.

Simo käski tehdä alun verryttelyt omaan tahtiin, hän katseli sivusta puuttumatta asiaan. Salierilla ei ehkä ollut paras päivä tänään, se tuntui vähän tahmaiselta aluksi, mutta sain sen rivakoitumaan sopivalla verryttelyllä. Kun laukannostossa nousi vähän myös takapää, tiesin että se oli herännyt päiväuniltaan.

Kun Simo puuttui peliin, hän ensin ratsastutti läpi kaikki askellajit kokoamisineen ja lisäämisineen. Ensimmäisenä lähdimme työstämään ravia. Takaosa piti saada nopeammaksi ja työntämään paremmin. Ja minä olin kuvitellut että Salieri työskenteli niin moitteettomasti.
— Usko pois, tää on loppuviimeks’ tämmöinen perusvetelä ruuna, joka lintsaa aina kun sä vaan annat siihen mahiksen. Ohan se nytkin ihan ookoo, kyä tolla seiskoja sais, helpoista luokista ehkä jopa kasia, mutta jos parempaa haluu, pitää saada vähän enemmän meininkiä siihen takaosaan. Sää voit vaatia siltä enemmän, älä oo niin silkkihanska.

Siirtymisiä, siirtymisiä, siirtymisiä! Ne olivat Simon lempiasia maailmassa. Puolipidäte, enemmän pohjetta, istunnan korjaamista. Älä anna sen jäädä hitaaksi leijumaan, et sä pysty kantamaan koko hevosta, sinä päätät mitä tehdään ja missä tempossa. Hiki alkoi valua kypärän alta.

Laukkatyöskentelyn aluksi Simo mainitsi termin piruettilaukka. Olin pyörtyä, ei kai me nyt sellaista haluttu eikä osattu eikä tarvittu? Pidin kuitenkin mölyt mahassani. Kyllähän minä laukan osasin koota ja välillä menimme aika lyhyttäkin, mutta se mitä Simo vaati, oli vielä paljon kootumpaa. Ja kyllähän se onnistui aika kivasti, yllättävän hyvin jopa ainakin sen perusteella mitä itse ehdin katsoa maneesin peileistä. Simokin kehui. Herran pieksut, minä ja piruettilaukka!

Lopuksi Simo nousi itse Salierin selkään. Näytti siltä kuin Salieri ottaisi saman tien asennon. Nyt ei olekaan mamma selässä, nyt pitää olla tosissaan. Katselin haltioituneena miten taitava ratsastaja kaivoi Salierista ihan uusia vaihteita. Sieltä tuli sarjavaihdot, vähän huojuen mutta muuten puhtaasti, treenauksen ja rutiinin puutetta, Simo kommentoi. Sik-sakit toimivat myös oikein kivasti kun ratsastaja selässä ei sählännyt omien raajojensa kanssa. Vähän Simo leikitteli jonkin passagen kaltaisen kanssa myös ja jestas että Salieri näytti ihan oikealta kouluhevoselta.

— Nii kuka teitä on valmentannu täälä? Simo kysyi kun laskeutui satulasta alas.
— Nelly Jokikunnas, sanoin niinkuin asia oli. Simolla näytti vähän aikaa hakutoiminto raksuttavan, mutta sitten hän nyökkäsi tyytyväisen näköisenä. Ilmeisesti tiesi Nellyn.
— Hyvissä käsissä ootte olleet, näkee selvästi.

Tallinpihalla tuli Eetu vastaan sen näköisenä kuin olisi kahville menossa. Hän tuli käsi ojossa tervehtimään.
— Tässä onkin tallin isäntä itse.
— Hei, Eetu Hopiavuori.
— Simo Lakkama, esitteli Simo itsensä tarpeettomasti, sillä kaikki hevosihmiset tunsivat hänet joka tapauksessa, mutta Simo oli niin vaatimaton. Jos tiesikin olevansa iso nimi, ei tuonut sitä ilmi mitenkään eikä vaatinut erityisasemaa itselleen. Simo oli ratsastanut ihan tosissaan kilpaa 90-luvulla, pärjännyt kansainvälisilläkin kentillä, mutta sittemmin oli siirtynyt syrjään ja tätä nykyä oli valmentaja, ratsuttaja ja hevoskauppias eli hänellä oli sormet joka sopassa. Salierikin oli tullut Suomeen Simon kautta.

— Maistuusko kahavee? Siä saattasis tuvaas olla ja nopiaanha sitä keittää jossei o.

Simo lupautui heti, minä sanoin hoitavani Salierin ensin ja tulisin sitten myös. Tallilla kävi sipinä: oliko se oikeasti Lakkaman Simo? Mitä se täällä teki? Valmentamassako? Ketä?! Selitin että Simo oli ollut käymässä Pohjanmaalla muutenkin ja kävi vähän katsomassa minun ja Salierin perään. Ettei oltu ekaa kertaa Simon valmennuksessa, oli tuttu valmentaja jo Lempäälän ajoilta.

Keittöstä kantautui puheensorina. Eetu ja Simo olivat selkeästi päässeet jutun alkuun keskenään. Istahdin pöytään myös teekuppini kanssa. Puhe kääntyi valmentamiseen ja huomasin ehdottavani että joskus keväämmällä voisi järjestää ihan oikean kouluratsastusklinikan täällä, jos Simo suostuisi tulemaan toistamiseenkin Hopiavuoreen. Simo nyökytteli, toki, toki, onkos täällä sitten kovinkin monta kouluratsukkoa. Aloimme Eetun kanssa ynnätä ja olihan niitä: minä ja Salieri, Nelly ja Cozmina, Eetu voisi itsekin osallistua. Tiituksesta ja Ennistä ei ihan vielä tiennyt, mutta potentiaalisiksi osallistujiksi heidätkin voisi laskea. Elias Töpselinsä kanssa saattaisi olla kiinnostunut, Agnes ja Lex aika varmasti, Marshall ja Arlekin ehkä myös. Eetu tuntui innostuvan asiasta, totta kai sitä tallilla voisi tällaistakin Hopiavuoressa järjestää, pitäisi vain kysellä ihmisiltä jos oli kiinnostusta lähteä mukaan. Simon nimi saattaisi houkutella enemmänkin porukkaa paikalle, mutta olihan täällä kisatkin järjestetty.

[Sonja T.Valvoja]

Koska oli laiska sunnuntai eikä mitään tähdellistä tekemistä, päätin tallilla järjestää Salierin varustekaapin. Se kun oli päässyt taas räjähtämään ja viimeisin shoppailukierros sai sen pursuamaan ylitse. Joo, olisihan niitä suojia ja satulahuopia ollut, ihan käyttökelpoisia ja siistejä, mutta kun… Sen verran minussa oli materialistin vikaa, että kauniit asiat tekivät minut onnelliseksi.

Ollakseni perusteellinen kaivoin koko varustekaappini sisällön ulos, jaoin ne ryhmiin ja punnitsin tarkoin jokaisen tavaran tarpeellisuuden, ennen kuin se päätyi takaisin kaappiin. Ei ihminen eikä hevonen määräänsä enempää suojia tai satulahuopia tarvitse ja säilytystilakin on rajallinen. Ehjä ja hyväkuntoiset, mutta minulle tarpeettomat tavarat laittaisin kiertoon. Lempäälässä olin hankkiutunut lähes kaikesta ylimääräisestä hevostavarasta eroon siten, että olin jättänyt tavarat satulahuoneeseen pahvilaatikossa ja laatikon kyljessä luki yksinkertaisesti ”Saa ottaa”. Olin kysynyt Eetulta jo, voisiko täällä tehdä samoin. Ei hänellä mitään sitä vastaan ollut kun lupasin, etten jätä niitä lojumaan varustehuoneeseen ikuisiksi ajoiksi. Saa sitten nähdä millainen menekki täällä on.

Sain seuraa Agnesista, joka järjesteli omaa varustekaappiaan kuntoon myös. Oli kuulemma muuttopäivänä vain lykännyt tavarat mitenkuten kaappiin eikä ollut ehtinyt sen paremmin järjestellä. Ja uusia varusteitakin oli hankittu. Sen verran katselin sivusilmällä Agnesin, tai siis Lexin varustekasaa, että kattava ja kallis näytti olevan. Nielin siis kysymykseni siitä, olisiko hänellä kenties tarvetta jollekin Salierin second-hand-kasasta.

Eipä siinä muuta tullut juuri puhuttua, Agnes ei vaikuttanut kovin puheliaalta ja minä puolestani en oikein keksinyt mitään, mistä olisi voinut jutella. Tai olisihan sitä tietysti voinut kysellä kaikenlaista, jos ei muusta niin Lexistä. Läsipäisen oriin nimi oli jäänyt mieleen, sen päämerkki oli varsin erikoisen näköinen ja muutenkin se oli toki näyttävä hevonen.

— Kiinnostaisiko sua lähteä maastoon Lexin kanssa tässä iltapäivästää? kysyin lopulta.
— Kiitti mutta joku toinen kerta ehkä, Agnes vastasi. — Pitäisi ratsastaa kentällä tänään vähän kevyemmin.
— Okei. Tykkään ite maastoilla aika paljon, mut Eetu on aina rauhallisempi kun lähden metsään jonkun kanssa enkä yksikseni.
— Joo, voihan sitä sattua kaikenlaista, Agnes tuumasi ylimalkaisesti. — Vaikka olishan se kiva joskus lähteä maastoon jonkun toisen kanssa. En tunne vielä näitä reittejä täällä, hän lisäsi selvästi keskustelevampaan sävyyn.
— No niitähän riittää kyllä. Mut katotaan joku toinen kerta.

— — — —
Olin juuri lähdössä hakemaan Salieria tarhasta kun Tiitus tuli vastaan Enniään taluttaen. Siinä vasta kaunis tamma, sanoo ihminen, jonka sydämessä on erityinen paikka voikoille hevosille.
— Et kuule sattuisi olemaan maastoon lähdössä? Tiitus ehti kysyä ensin.
— No kuule kyllä, meinasin kysyä sulta just ihan samaa.
— Kiva juttu. Ajattelin että voisi käydä vähän kokeilemassa miten Enni käyttäytyy maastossa, mutta sitä varten tarttee kyllä jonkun turvaratsukon. Ja kun Salieria nyt ei järkytä mikään, niin se olisi varmasti hyvä siihen hommaan.
— No se on.
— Ei varmaan mitään pitkää lenkkiä tehdä kuitenkaan. Ja katsoo nyt miten tuo Enni edes suhtautuu moiseen, huonossa tapauksessa jää lenkki hyvin lyhyeen, tiedä jos vaikka ei suostu lähtemään pihasta mihinkään. Tällä tuntuu välillä olevan vähän mielipiteitä.

— — — —
Kyllä se Enni pihasta pois lähti Salierin perässä, ei siinä ollut ongelmaa. Ensin se tuntui varsin hermostuneelta, steppaili ja säpsyi, mutta kulki kuitenkin eteenpäin, ei tehnyt mitään totaalistoppia. Kun Salieri ei lähtenyt yhtään sellaiseen mukaan, niin Ennikin rauhoittui aika pian. Tiitus taputteli sitä rauhoittavasti ja tamma vaikutti selvästi rennommalta. Minä puolestani kyselin ummet ja lammet Ennistä. Samalla puheeksi tuli tallin toinen uusi tulokas eli Lex. Tiitus kertoi Ennin tulevan samalta kasvattajalta.

— Onks Enni ja Lex jotain samaa sukua sitten?
— En mä itse asiassa tiedä. En tiä Lexin vanhempia edes enkä muista ulkoa Enninkään sukua, Tiitus tunnusti.
— Mä vaan aattelin kun molemmilla on aika ison merkit ja molemmat tuntuu vähän säpäköiltä, että jos tulisi suvusta.
— Nii, ei se kai mikään mahdottomuus ole.

Ravasimme metsäpoluilla ja kevyt vesisade ropisi Salierin ratsastusloimen pintaan. Eilisen nätti pikkupakkanen oli muuttunut taas lämpimämmäksi ja sateisemmaksi. Suomen kevät oli raivostuttavaa aikaa kun ikinä ei tiennyt millaista säätä oli luvassa ja talvisia takapakkeja tuli jatkuvasti. Vain kuran määrä oli vakio: paljon. Sattumalta Salierilla ja Ennillä oli jaloissaan samanväriset Sokan suojat, vaaleanpunertavat, mutta tämän lenkin jälkeen ei niiden pohjaväriä paljon erottanut kaiken liejun alta. Hymähdin itsekseni, kuranruskea olisi minkä tahansa kauden hittiväri, ei suinkaan vaaleanpunainen.

[Sonja T.Valvoja]

Ajattelin tarttua tähän teinidraamaan, ensimmäistä kertaa ikinä kai. Yksityiskohdissa on pientä joustoa muihin teksteihin nähden, toivottavasti se on ok asianosaisille.

Talutin Salierin karsinaansa. Jussia ei tallissa näkynyt, ehkä ja toivottavasti Eetu oli löytänyt jonkun jäähdyttelemään ja hoitamaan sen. Hän oli kävellyt tosi vaivaisen näköisesti maneesilta pois sen ilmalentonsa jälkeen enkä uskonut lainkaan että ei sattunut sen pahemmin. Kunhan nyt ei ollut sattunut oikeasti pahasti. Eetu oli takuulla niitä ihmisiä, joka vasta avomurtuman saatuaan pyytäisi pari laastaria.

— Mites Fifi jakselee? kysyin naapurikarsinassa hevostaan satuloivalta Santulta. Santtu ei vastannut mitään ja vilkaisin häntä tarkemmin. Yleensä Santtu sentään vastasi jotakin vaikkei suuremmin puhelias ollutkaan. Hevosista oli tietysti helppo puhua. Ennen kuin ehdin kysyä mitään enempää, alkoi satulahuoneesta kuulua huutoa. Ovi oli kiinni niin en saanut selvää sanoista enkä tunnistanut metelinpitäjiä.
— Mitä tuolla on menossa? älähdin ääneen. En osoittanut kysymystä kellekään erityisesti, mutta Fifin karsinasta kuului vastaus:
— Se on Eira.

Katsoin Santtua ihmeissäni. Eira oli Eira, mutta ei se minun tietääkseni tuollaista meteliä yksikseen pitänyt.
—… ja Sanni, tarkensi Santtu.
— Jaha.

Olisihan se pitänyt arvata, että tietenkin se oli meidän pikkuneiti päivänsäde. Huokaisin itsekseni. Olin muutaman kerran joutunut itsekin Sannin kielenkäytön uhriksi, kun Nanan karsina oli miltei vastapäätä Salieria ja Sanni pyöri tallilla päiväsaikaan samoin kuin minäkin. Ihmettelin miksi Eetu ei koskaan puuttunut tytön käytökseen muita kohtaan, mutta ehkä Sanni ei Eetulle tai Eetun kuullen avannut sanaista arkkuaan.

Eira marssi ulos satulahuoneesta ja samaa kyytiä Santun luo. Santtu kysyi mitä Eira oli sanonut, Eira vastasi haukkuneensa Sannin pystyyn. Ha, ihan oikein sille, ajattelin mielessäni. Ilmeisesti Sanni oli hyökännyt Santun kimppuun ja Eira oli käynyt läksyttämässä sen siitä hyvästä. Kuten sanottu, Eira oli Eira, mutta välillä sillä oli vankka pointti tekemisissään.

— Se oli ihan oikein, sanoin Eiralle. — Vaikka tuskin se Sanni siitä tokenee.

Eira vilkaisi minua hieman ihmeissään. Emme yleensä jutelleet sen enempiä, moikkasimme kun satuimme vastakkain ja ei sitten juuri muuta.
— No joo mut ei sen ämmän tartte Santulle rähjätä. Ei kellekään, mut erityisesti ei Santulle, Eira julisti.

Nyökkäsin. Santtu oli ujo ja vähän kömpelö ihmisten kanssa, mutta kiltti ja sympaattisen oloinen poika. Minunkin myötätunto oli sataprosenttisesti Santun puolella.
— Ehkä siitä Sannista vielä joskus ihminen kasvaa, valikoin sanani tarkoituksellisen alentuviksi, koska olin kuullut satulahuoneen oven käyvän ja askelten tulevan kohti.

— Haista sinä ämmä paska, Sanni sihahti hampaidensa välistä. Hän oli selvästi kuullut lausahdukseni.
— No tuu toki vähän lähemmäs, heitin takaisin.
— Haha, olipa hauska vitsi, jatkoi Sanni sähinäänsä ja asteli ovea kohti kiukkuisin askelin.
— Ei sitä vitsiksi ollut tarkoitettukaan, huikkasin Sannin perään. Hän tuhahti vain mennessään ovesta ulos.

Joo, ei ehkä maailman aikuismaisin tapa reagoida asiaan, mutta hitto, miksi juuri minun pitäisi aina käyttäytyä korrektisti ja viimeisen päälle elegantisti? Santtu käänsi päätään pois päin Sannista peitelläkseen hymyään. Eira mulkoili ovesta poistuvan Sannin perään avoimen vihamielisenä, mutta kun rauhanhäiritsijä oli poistunut, hän kääntyi Santun puoleen.
— Tuu nyt niin mennään harjotteleen sitä harjotusravia!

Minä sain Salierin hoidettua ja heitin vielä sille loimen päälle. Ruuna nyhjäisi käsivarttani, se taisi olla lisäbanaaneja vailla, mutta se oli lahjusbanaaninsa jo saanut. Rapsuttelin sitä kaulasta ja leukapielestä ennen kuin maltoin lähteä. Pitäsiköhän vielä käydä sisällä kysymässä Eetun vointia…

[Sonja T.Valvoja]

Addictive as cocaine, twice as expensive
Sokka Luxuries lanseerasi uuden suoja-malliston ja kävin katsomassa uutuuksia verkkokaupan sivuilla. Nyt kun Nelly on saanut päähänsä hypyttää Salieria (ja minua, voi luojan tähden!) enemmän ja muitakin kauheita suunnitelmia on tässä, niin uudet suojat alkaisivat olla ihan tarpeen. Vanhat ovat jo rispaantuneet sieltä täältä. Periaatteessa ne ovat ihan toimivat ja ehjät kyllä vielä, mutta milloinkas sitä hevostarvikeostoksilla terve järki olisi voittanut?

Suojia oli tarjolla muutamassa eri värissä ja ennen kuin ehdin klikata ne perus-mustat ostoskoriin, havahduin miettimään että voisiko ja pitäisikö jotakin muuta välillä… Mustalle hevoselle sopii periaatteessa melkein mikä vain, mutta en ole ihan kuitenkaan vakuuttunut tummansinisestä ja ruskeasta mustan kanssa. Minusta sellainen yhdistelmä saattaa helposti näyttää vähän tunkkaiselta. Ratkaisin asian tietenkin sillä loogisimmalla vaihtoehdolla eli menin Pinterestiin surffailemaan hevoskuvia ja yritin bongailla mustia ratsuja, joilla olisi ruskeat varusteet. Ei se nyt niin hullulta näytä ja voisihan sitä ostaa varalle mustatkin suojat.

Kouluratsastuspuolella ihmiset ovat kovin traditionaalisia ja mustilla kouluratsuilla on poikkeuksetta mustat nahkavarusteet, kuten melkein kaikilla muillakin. Suojiahan niillä ei tietenkään ole kisoissa, mutta satula ja suitset kuitenkin. Radikaaleimmilla ratsastajilla näyttää olevan mustan takin sijaan jopa petroolinsininen frakki, joillain hevosilla peräti tummansininen korvahuppu. Ei mitään varsinaista väri-iloittelua. Estepuolella on enemmän variaatiota, näkyy ruskeaa nahkaa ja erivärisiä kisatakkeja.

Katselin pitkän aikaa kuvaa eräästä ratsukosta. Hevonen oli pikimusta, sillä oli ruskeat suitset, satula ja suojat. Ratsastaja oli sävy sävyyn pukeutunut ruskeaan takkiin ja kypärässäkin oli ruskeaa. Mahtoivatkohan myös saappaat olla hyvin tummanruskeaa nahkaa, en ole ihan varma, valaistus voi huijata… Hyvännäköinen kokonaisuus kaikkinensa, mutta kun olin juuri saanut menemään siivottoman summan rahaa mustaan koulusatulaan niin että se saa nyt kelvata.

Ai niin, helkkari, uusi kisatakki tosiaan! Entinen roikkui päällä, vanhahan se olikin. Kyllä se tammikuussa Hopiavuoren pikkukisoissa oli vielä mennyt, itse asiassa oli ollut oikein hyväkin kun olin saanut tungettua sinne alle paksut kerrokset vaatteita etten jäätynyt ulkokentälle ihan kokonaan. Sokallahan olisi noita takkeja, pitäisi vain osata päättää väri. Musta on se perinteinen, mutta tuo violetti kiinnostelisi kyllä myös. Royal red saattaisi olla ehkä se näyttävin valinta mustalle hevoselle, mutta ovatkohan nuo kultaiset koristeet jo hieman liian bling-blingiä? Takin väri voisi todella olla muutakin kuin musta, mutta se saisi sitten olla hillitty noin muuten.

Pakkaa sotki se, että olin netin syövereitä tonkiessani nähnyt kuvia ratsastajista vaaleanharmaassa takissa ja sekin näytti mahdottoman hyvältä. Erityisen paljon sitä näkyi käytettävän kimojen hevosten selässä, mutta olen varma että vaaleanharmaa toimisi Salierillakin. Ei se kouluratsastajan kisatakki oikein ole, vaikka ei sitä kai säännöissä ole kielletty ja olen minä muistaakseni nähnyt GP-tasolla vaaleanharmaita frakkejakin. Joku puristi saisi toki kohtauksen jo pelkästä ajatuksesta, mutta sehän ei ole minun ongelmani alkuunkaan. Jatkoin Pinterestin selaamista: ei, ei se vaaleanharmaa takki näytä yhtään huonommalta mustankaan hevosen selässä. Sokalta sellaista ei löydy, pitää käydä jostain muualta katsomassa.

Sokan verkkokaupassa houkutteli myös hienoja vaaleanpunaisen sävyisiä neopreenisuojia ja sävy sävyyn satulahuopia ja pinteleitä. Voi että, näyttäisi varmasti tosi hyvältä Salierilla! Juuri tuollainen oikea vaaleanpunaisen sävy, ei mikään ällöhempeä baby-pinkki vaan johonkin suuntaan murrettu, ohuempi, aikuisempi sävy. Ne vaaleanruskeat estesuojat sopisivat varmasti loistavasti tuon kanssa yhteen. Vaikka olisi siellä kyllä viileän pastellisien sävyisiä sinisiä ja vihreitäkin satulahuopia. Ja syvänvihreitä, miten upealta tuo smaragdinvihreä näyttäisi mustaa karvaa vasten. Kyllä sitä satulahuopia aina tarvitsee, niitä voisi pestä ja vaihtaa vähän useammin kuin nyt teen. Että olisi siis yksinomaan hyvä, jos niitä olisi vähän useampia kuin nyt on. Se yksikin vähän repsottaa saumasta, ommel päässyt purkautumaan.

Klikkasin parit erilaiset suojat ostoskoriin ja muutamia erivärisiä satulahuopia. Pinteleitä myös lähti tilaukseen, samoin patjoja. Ja otetaan nyt se musta kisatakkikin sitten, tulee samoilla postikuluilla. Sitä vaaleanharmaata takkia pitää katsoa jostain muualta ja joskus muulloin. Sitten vielä luottokortin tiedot ja tilaus sisään.

Harri huokaisi ja sulki läppärin oman työpöytänsä ääressä.
— Kai se työpäivä oli tässä tältä erää. Sori että venyi näin, mutta no, tiiät ite kun kaikki pitäisi olla valmista eilen ja vaatimuksia muutetaan tänään.
— Joo. Mä lopettelin jo pari tuntia sitten. Laitoin just puolen kuun palkan sileäksi tässä joutessani…

[Sonja T.Valvoja]

Talutin Salierin maneesiin, mutta jätin oven vielä perässäni auki, Outi ja Jussi olivat nimittäin tulossa sinne myös. Muita maneesissa ei ollutkaan juuri nyt ja kyllähän me kahdestaan sinne mahduimme. Eetu oli varoitellut, että nyt ei kannattaisi lähteä metsään. Lauantain tuuli oli saattanut kaataa puita poluille tai jättää konkeloita metsään, jotka voisivat kaatua pahimmassa tapauksessa jonkun päälle. Minua se ei haitannut, tänään oli joka tapauksessa tarkoitus vain ratsastaa Salierilla askellajit läpi ja kuulostella sen asioita huomista valmennustuntia silmällä pitäen.

— Kuis viikonloppu meni? kysäisin Outilta kun hänkin oli noussut ratsunsa selkään.
— Ei mitään niin erityistä. Tallilla roikuin ja tein yhden puolikkaan työvuoron kun ei ollut muutakaan tekemistä ja kysyivät. Että sitä samaa vanhaa oikeastaan. Mites sulla?
— No perjantaina olin Harrin ja yhden kaverin kanssa katsomassa Tampere-Talossa Carmenia ja lauantaina sit kummitytön kolmivuotissynttäreillä Mäntsälässä.
— Oi! Mitä annoit lahjaksi?
— Mä olin tällä kertaa tylsä täti ja olin pyytänyt vanhemmilta vinkkiä että mitä vaatteita se tarttis. Nea sai kuitenkin muilta tusinan verran uusia leluja eikä ton ikäinen ymmärrä vielä laskea lelujaan. Että ulkoiluhaalarin ja kumisaappaat sai.
— No mut sehän oli fiksu idea.
— Niin mustakin ja vanhemmat oli tyytyväisiä kun jäi niiltä kaupassakäynnin vaiva välistä.

Outi kyseli enemmänkin Neasta ja juhlista. Olihan siellä ollut menoa ja meininkiä vaikka nämä olivatkin ”aikuisjuhlat”. Paikalla oli vain perhe, mutta kun perheeseen kuului Jarnon vanhemman veljen kolme lasta, niin kyllä siinä seinät raikasivat. Lisäjännitystä lauantaihin toi se sää, sadehan oli pääosin vettä mutta tuuli oli todella kova ja teille kaatuvat puut ihan varteenotettava uhka. Pääsin kuitenkin Tampereelle asti ongelmitta, kun suurin osa matkasta oli moottoritietä. Tampereelta en jatkanut enää eteenpäin vaan jäin yöksi sinne ja vasta sunnuntain hyvässä kelissä ajelin kotiin.

En ollut lopulta ottanut Harria mukaan Mäntsälään, vaikka olin sitä pitkään miettinyt. Sanoin kaikille niinkuin asia oli: en tuntenut itse olevani ihan vielä valmis moiseen. Siitä oli puhuttu lauantaina, koko Jarnon perhe oli sitä mieltä että se oli aivan täysin ookoo että minulla oli uusi mies ja sanoivat olevansa vieläpä iloisia siitä. Ei kuulemma näin nuorena kannattanut jäädä yksineläjäksi jos ei halunnut ja jos kerran hyvä mies tuli vastaan… Tätä en kuitenkaan Outille lähtenyt kertomaan.

— Niin mikä se Carmen oli? Ooppera? Outi kysyi kun olimme jo jäähdyttelemässä hevosiamme.
— Joo, ooppera. Tampereen oopperan tuotanto, esitettiin Tampere-Talossa.
— Onks Harri oopperaihminen kans?
— No en tiiä, mutta aika helposti sen sai houkuteltua mukaan sinne. Sit siellä oli se Kimmo, jos muistat sieltä mun synttäreiltä.

Outi mietti vähän aikaa.
— Se lyhyt ruskeatukkainen?
— Se just.
— Senkö kanssa sä siellä Amerikassa olit syksyllä?
— Joo. Mutta mä taidan olla valmis tän Salierin kanssa.

Jalkauduimme molemmat ja lähdimme taluttamaan hevosiamme kohti tallia. Salieri oli tuntunut hyvältä ratsastaa tänään, saatoin odottaa huomista valmennusta tyytyväisenä. Tallilla pyyhin Salierin nopeasti märällä sienellä ja jätin sen karsinaansa kuivumaan loimi päällä. Ei se ehkä välttämätöntä olisi ollut, koska klipattu hevonen ei näin kevyessä treenissä niin kovin ollut hionnut, mutta puhdas hevonen oli aina puhdas. Sitä samaa ei voinut sanoa minun varustekaapista, joka oli päässyt taas räjähtämään. Pitänee sekin siivota joskus kun saa aikaiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan tavallinen perjantaiaamu
Oli vielä pimeää kun räpyttelin silmäni auki. Haalin puhelimen käteeni yöpöydältä ja napsautin näyttöön valon: 5.51. Virallisesti puhelin herättäisi seitsemältä näin arkisin, mutta siitä oli varmaan taas viikkoja kun olin oikeasti herännyt vasta herätykseen. Venyttelin, haukottelin ja aloin heräillä hissukseen. Harri tuhisi vieressä vielä sikeässä unessa.

Vähän kuuden jälkeen olin valmis kohtaamaan uuden päivän ilman peittoa. Nousin ylös ja tassuttelin vessaan. Aamurituaalit olivat aina samat: vessaan, hampaiden pesu, kasvojen puhdistus, kosteusvoide, dödö, parfyymi. Sitten vaatteet päälle. Olin katsonut ne illalla jo valmiiksi olohuoneen puolelle, niin minun ei tarvinnut häiritä nukkuvaa Harria kolistelemalla makuuhuoneessa valot päällä. Ei Harri siitä käärmeissään olisi, mutta minulle uni oli suorastaan pyhää. Vilkaisin ulos ikkunasta tarkistaakseni sään. Kaupungin valot kiilsivät vesisateessa vai räntääkö mahtoi olla. Yh.

Menin takaisin vessaan meikkaamaan ja laittamaan hiukset. Kostutin hiukset märillä käsillä ja levitin niihin geeliä. Sillä konstilla talttui pahinkin aamukarva. Tavallisena päivänä, niinkuin tänään, meikki oli hyvin kevyt: lähes läpikuultava meikkivoide, puuteria jos jaksoi panostaa, poskipunaa. Kajal, ripsiväri, luomiväriä joskus, huulipuna.

Jos olisin kotona Orionissa, meikki jäisi tekemättä, sen sijaan kaivaisin keittiöstä jotakin aamupalaksi kelpaavaa. Nyt tarkistin että kaikki tarpeellinen oli repussa ja tungin farkkujen taskuihin puhelimen, kotiavaimet, lompakon ja toimiston avaimet. Kävin vielä suukottamassa Harria ennen lähtöäni. Hän oli jo puolittain hereillä ja mutisi jotakin. Poskeen jäi huulipunatahra, mutta kai se nyt sen verran peilistä katsoo ennen ulos lähtöään että pesee sen pois. Ai niin, piti jättää kakkosavain eteisen pöydälle, että Harri voi ottaa sen mukaansa jos lähtee päivällä jonnekin. Orionin avain Harrilla jo olikin ihan vakituisesti, mutta tänne ei vielä. Kai sitä voisi sanoa että pitää tuon itsellään, kun kuitenkin niin usein tulee minun kanssani tänne Tampereelle.

Alaovella avasin sateenvarjon. Tuuli tarttui siihen heti kun lähdin tarpomaan kohti rautatieasemaa. Ilma oli kylmä ja sateinen, väistelin isoimpia vesilätäköitä ja vedin hartiat kyyryyn. Rautatieasemalla oli tyypillinen aamuruuhka, ihmiset olivat tulossa ja menossa, pääasiassa menossa. Vilkaisin ohimennessäni infotaulua: siellä ei näkynyt myöhästymisiä. Hyvä aamu junailijoille siis. H&H Delissä louduin jonottamaan vähän aikaa, mutta niiden patongit ovat pienen odottelun arvoisia. Saatuani aamupalan (päätin hemmotella itseäni myös muutamalla macaron-leivoksella) kävelin tunnelia pitkin radan toiselle puolelle, sieltä ulos ja kohti toimistoa.

Vilautin avaimen ulko-oven lukijassa ja näppäilin avainkoodin. En jaksanut olla tänään urheilullinen ja nousta portaita vaan otin suosiolla hissin. Painettuani hissin kolmanteen hipaisin sormellani nappulan yläpuolella olevaa Koneen logoa, ihan kuin tarkistaakseni että se oli siinä vielä. Se oli kaiverrettu metallipaneeliin eikä sitä välttämättä huomannut, jos ei huomannut katsoa tarkkaan. Sormilla se tuntui paremmin. Ennen kuin hissi pysähtyi, vilkaisin vielä peiliin että naama ja tukka olivat edelleen kuosissa.

Avasin toimiston oven avaimella. Siellä oli jo valot päällä, joku oli ollut minuakin aikaisempi. Luultavasti Yasu, joka tuli usein aikaisin töihin. Ovella tuoksui jo kahvikin. Jätin takkini naulaan ja kävin hakemassa jääkaapista cola-tölkin. Kuten arvasin, Yasu oli jo pöytänsä ääressä tekniikan huoneessa. Toivotin hyvät huomenet ja vaihdoimme muutaman sanan muutenkin samalla kun minä kaivoin läppärin ja muut tykötarpeet repustani. Sihautin tölkin auki kun olin saanut kytkettyä näytöt kiinni ja virrat päälle. Ensimmäisenä avasin sähköpostin ja Slackin, siitä se uusi päivä taas starttaisi.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: pientä parantelua, tarttis enemmän muttei jaksa

[Sonja T.Valvoja]

(Mä en ikinä osaa päättää minkä ketjun perään mikäkin juttu kuuluisi, plus että jutut muuttuu pitkin kirjoittamista. Mutta tämä olkoon nyt täällä Sonjan spin-offissa tällä kertaa.)

Tallituvan tontut, osa 2
Tällä kertaa Heli houkutteli minut tallinvintille istumaan, rauhaan muilta uteliailta. Rojahdin kuhmuiselle sohvalle istumaan, Heli istui vastapäätä parhaat päivänsä nähneeseen nojatuoliin.
— No, nyt sulla selkeästi on jotakin mielen päällä, Heli sanoi. — Kun oot ollut niin omissa ajatuksissasi.

Huokasin ajatuksissani, varmaan sadannen kerran sen puhelun jälkeen. Heli oli oikeassa, valmennustuntiin olin sentään pystynyt keskittymään kun oikein pakotin itseni, mutta muuten en ollut lainkaan paikalla.
— Se on kuule vaikeeta olla leski, jolla on uusi suhde, sanoin.

Heli kohotti kulmakarvojaan.
— Mistä sä nyt tuollaista sait päähäsi?
— No kun anoppi soitteli tuossa… mietin vähän aikaa sanojani. Vai oliko Tuula anoppi enää? Mikä muukaan hän oli? Ex-anoppi ei oikein kuulostanut oikealta. — Siis Jarnon äiti. Siellä olis Mäntsälässä mun… tai meidän… kummitytön synttärijuhlat ens viikonloppuna, se on Jarnon veljentyttö. Kolmivuotias. Kutsui käymään siellä. Pitäis varmaan kun mä kuitenkin oon sen Nean kummitäti vaikka Jarnoa ei enää ookaan… Tai miksi sitä nyt sanoo kun ei kuuluttu kirkkoon mut kuitenkin… sekoilin sanoissani kun en oikein tiennyt miten ketäkin pitäisi nimittää.

Heli näytti siltä kuin ei olisi oikein käsittänyt mikä siinä se ongelma oli.
— Pitäis varmaan siis mennä käymään siellä. Eikä siinä mitään sinänsä, kivahan se on nähdä Neaa ja muitakin. Mutkun Tuula, se Jarnon äiti siis, kutsui Harrinkin sinne. Kun mä menin kertomaan sille joulun alla että on uusi miesystävä.
— Mitä ihmettä? Siis Jarnon äiti kutsui Harrin sinne perhejuhliin?
— Joo, juurikin näin. Siis varmasti Tuula oli ihan vilpitön, se on aina ollut semmonen tosi… en mä tiiä… välitön ja se oli tosi iloinen siitä kun kerroin että on uusi mies. Se jo silloin kutsui meitä käymään mut mä väistin että katotaan myöhemmin.
— Mitä Harri on mieltä asiasta? Vai ootko vielä kertonutkaan sille?
— Oon. Se sanoi heti että okei, voi hän lähteä mukaan.
— Aha.
— Siis mä en kestä näitä ihmisiä! Tuntuu että kaikille muille tää on ihan ok ja fine ja tosi hienoa, ja mä oon ainoo joka yrittää sanoa väliin että miten tää nyt näin voi mennä. Mun ex-anoppi ja kuulemma koko muukin perhe haluais nähdä mun uuden miehen. Ja mun uusi mies sanoo että se on ihan ookoo jos hän tulee mukaan tapaamaan mun kuolleen miehen perhettä. Että niinku mitä hemmettiä?

Heli salasi hymynsä.
— No mikä tässä sun mielestä nyt on edes se ongelma sitten?
— En mä tiedä. Minä, kai. Kun ei se tunnu kellekään muulle olevan minkäänlainen ongelma, mutta mun mielestä se nyt vaan ei ole oikein jotenkin… emmä tiä, sopivaa tai jotain viedä uutta miestä tapaamaan vanhan perhettä. Ainakaan näin nopeesti. Siis kyllä varmaan jossain vaiheessa, kun en mä nyt oikein voi enkä halua katkaista kaikkea yhteydenpitoa Jarnon vanhempiin ja veljiin ja tosiaan oon sen Nean kummitätikin.
— Mut jos vaan ottaisit Harrin mukaan sinne ja olisit tyytyväinen, että nää suhtautuu asiaan noin mutkattomasti? Vois kuvitella että tässä olisi helposti aihetta kaikenlaiseen vihanpitoon. Mieti nyt, Harri vois olla mustasukkainen jo pelkästään siitä että sut on kutsuttu sun kummitytön synttäreille, kun se on Jarnon veljentytär. Ja tää Jarnon perhe vois olla suutuksissa että sä oot kehdannut ottaa korvikkeen heidän kallisarvoiselle pojalleen ja että se ei nyt ainakaan ole tervetullut käymään, ikinä.

Huokasin taas.
— Nii. Taidat olla oikees. Tai siis ootkin varmaan. Mulla ittelläni tässä vaan suhtautumisongelma on. Mähän sanoin että mä ajattelen liikaa.

Rappusista kuului askeleita ja Tiituksen pää kurkisti ovesta.
— Mitäs täällä? Kova pajatus vaan kuului tuonne talliin, piti tulla katsomaan että kuka täällä pesii kun ei täällä ylhäällä yleensä ketään oo.
— Sonjalla on asiat vaan liian hyvin, Heli tokaisi. — Sitä se tuossa metelöi.

Minua nauratti Helin heitto. Oikeassahan se oli, mutta kun ei tämä silti ollut niin helppoa.

— No mut hei tulkaa tupaan, siellä on kahvia tarjolla, Tiitus sanoi. — Eetu sanoi ainakin menevänsä keittämään.
— Kiitti mut ehkä joku toinen kerta, sanoin. — Pitää alkaa lähteä kotiin tästä.
— Sama täällä, Heli sanoi. Todennäköisesti vain minä huomasin äänestä pienen vaisuuden kun tiesin sitä etsiä. Ei tainnut vieläkään olla haluja mennä samaan keittiöön Eetun ja Nellyn kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Ajatustenvirtaa matkalla etelään

Heitin repun ja matkalaukun auton perään ja hyppäsin itse rattiin. Kännykästä vielä yhteys auton stereoihin ja Spotifyn lista soimaan. Nyt kun olin yksin menossa, valitsin soittolistoista sen josta löytyivät kaiken muun lisäksi ne juustoisimmat guilty pleasure -biisit ja korneimmat ysärihelmet. Paheensa kullakin. Ah, ajattelin tyytyväisenä, kun eka kappale lähti soimaan. Matka ja päivä ei voi alkaa kovin huonosti jos Spotifykin arpoo ensimmäiseksi When Is The Futuren.

— We live in a dream, keeping visions alive. It’s just a reflection… hoilasin mukana kun käänsin auton maantielle.

Oli aikainen aamu ja vielä pimeää. Tietysti jos olisin ollut oikein fiksu, olisin lähtenyt illalla myöhään tai mennyt junalla. Olisi ollut vähempi riski hirvikolarille, kun tälläkin välillä niitä hirviä kuitenkin oli ihan omiksi tarpeiksi. Kyllähän sunnuntai-iltana junia kulki vielä aika myöhään Seinäjoelle, että olisi päässyt toki kotiin vaikka Helsingin-reissu sattuisikin venymään. Olin iloinen ja innoissani Disobey-viikonlopusta. Olin ollut siellä ekan kerran viime vuonna ja tykännyt tapahtumasta.

— Don’t you worry, they won’t find my body. I want you to know, I found peace in another world…

Ihme ettei tämäkään kappale räjäyttänyt kyynelkanavia. Kimmo oli tämän kappaleen vinkannut taannoin, mutta monien varoitusten kera, että on harvinaisen synkeä sanoitukseltaan ja että jos vähänkään epäilyttää, niin ei kannata kuunnella. No, harvinaisen kaunis kappale se oli kyllä myös, iski heti sen verran kovaa että päätyi soittolistalle ja kun ei se nähtävästi itkettänytkään, niin miksipä ei. Se oli sitten jännä, joskus alkoi itkettää ihan jostain pikkujutusta mutta sitten tällaisen biisin kuunteleminen on niinkuin ei mitään. Tai ainakin melkein niinkuin ei mitään. Minä en enää olisi halunnut itkeä isää ja Jarnoa, vaan eipä minulta kysytty kun se vyöryi päälle.

Harri oli ollut niin kultainen kun viimeksi tämä osui kohdalle. Hän suhtautui minun leskeyteen niin kovin mutkattomasti. Hyvä tietysti niin. Olin kysynyt häneltä, että eikö häntä tosiaan haitannut olla se numero kakkonen, se joka lohduttaa kun itken edellistä miestä ja se joka tietää että jos Jarno olisi elossa, minä olisin hänen kanssaan. No ei kuulemma. Harri oli sanonut ainakin kolmekymmentä kertaa näiden parin kuukauden aikana, ettei hän ollut kuolleelle mustasukkainen. Lisäksi Harri oli viimeksi tokaissut, että hän tietää että hänellä on yksi täysin lyömätön valttikortti Jarnoon nähden: hän on elossa. Olin tuijottanut vähän aikaa mutta sitten oli alkanut naurattaa, vaikka asia olikin aika makaaberi. Harri oli siinä asiassa aivan oikeassa, kyllä se kieltämättä etu on.

— Det gör ont, men gå ändå. Du kan alltid vända om…

Mutta voi miten olin onnellisessa asemassa kuitenkin, kun vertaa Heliin. Olin edelleen niin tyytyväinen itseeni että olin saanut lopulta kysyttyä häneltä oliko jokin vialla. Se vain oli aina niin vaikeata puuttua asiaan, joka ei varsinaisesti minulle kuulunut enkä edes aina tiennyt että oliko jotakin vialla vai kuvittelinko vain omiani. Tosin Helin käytös oli ollut niin ilmiselvän poikkeuksellista, että pakkohan sen takana oli jotakin olla.

Ymmärsin Heliä hyvin, pystyin samaistumaan hänen tilanteeseen ja kyllähän se kipeää teki henkisesti. Vaikeinta oli vain kuunnella toisen surua, kun itsellä ei ollut ratkaisua eikä oikein edes lohdun sanoja. Olin tietoisesti vältellyt näitä vähätteleviä kliseitä, kuten ”Kyllä se siitä” tai ”Aika parantaa haavat” tai ”Maailma on miehiä puolillaan, uutta matoa koukkuun vain”. Vaan kun nämä jätti pois, en keksinyt kauheasti muutakaan sanottavaa. Onneksi sentään jotakin ja Heli sai purettua sydäntään. Uskoin vakaasti että se oli hyvä asia, vaikka minä en ollutkaan mikään ammattiterapeutti.

Pitäisköhän joskus vinkata Helille siitä Alihuovilan Jukasta? Tai ei ehkä vinkata, mutta jotenkin… tuoda yhteen. Tosin sillä oli exänsä kanssa pari lasta, taisi olla viikonloppuisä siis. Eikä paljon minkään näköinenkään, vaikka oli kyllä ihan kiva tyyppi kun oppi tuntemaan. Tai kuka nyt mistäkin piti. Ehkä ei kuitenkaan.

— We’re all living in Amerika, Amerika ist wunderbar. We’re all living in Amerika, Amerika, Amerika…

En minä ollut mikään rokkari, mutta jostain syystä Rammstein ja Nightwish osuivat. Sitä moni aina hämmästyi, kun kuulemma eivät pitäneet minua lainkaan sellaisena tyyppinä, joka olisi piitannut raskaammasta musiikista. Siinähän eivät pitäneet, kumpikin oli kuitenkin tietyllä tapaa melodista musiikkia. Ja varsinkin vanha, Tarja Turusen aikainen Nightwish oli hienoa. Ei se ehkä ollut mitenkään uraa uurtava ajatus yhdistää oopperalaulu heviin, mutta se vain toimi.

— I’m in the mood for fun. Life has begun. I feel the naked sun…

Kaarsin auton parkkihalliin ja ongin reppuni takakontista. Matkalaukku saisi jäädä sinne vielä, en tarvinnut sitä tänään toimistolla. Rautatieaseman läpi kulkiessani ostin H&H Delistä mukaan patongin aamupalaksi. Toimistolla iski ensimmäisenä vastaan kahvin tuoksu ja työkaverit tervehtivät iloisesti.
— Terveisiä Seinäjoelta, sanoin heille.

[Sonja T.Valvoja]

Jatkoa Helin päiväkirjaan

Ihmissuhdekiemuraisten kerhoilta

— Mennäänkö tuonne tallinvintille? ehdotin Helille. — Siellä ei varmaan oo ketään kun Camillakin on siirtänyt tavaransa pois.

Heli haki autostaan kahvitermarin, minä otin Salierin suitset mukaan ja kiipesimme tallitupaan. Voi tätä sydänsuruisten tallia, mietin. Heli ja Outi! Tosin en ollut ihan varma mikä Outia vaivasi, sydänsurut olivat ihan oma selitykseni. Jos se oli Oskari, niin olivatko Camilla ja Oskari oikeasti vain kämppiksiä eli murehtiko Outi turhaan? Tosin Oskari vaikutti niin hiljaiselta ja ujolta, että minkäänlaisessa seurustelusuhteessa hän olisi varmasti lähinnä perässävedettävä kivireki. Tietenkin se saattaisi jollekin rempseälle naiselle sopiakin, että mies oli hiljainen. Camillasta ei ihan tällaista vaikutelmaa välttämättä saanut, muttei kyllä Outistakaan. Vaikka mikäpä minä olin tietämään.

— Ei mulla kyllä oo mitään varsinaista neuvoa tai apua sun tilanteeseen, sanoin Helille kun istuimme alas kulahtaneelle sohvalle.
— Ei se mitään, ei varmaan kellään oo. Ja onhan tää nyt oikeasti ihan typerää, kun miettii. Sultakin on mies kuollut niin ei tää oo mitään siihen verrattuna.
— Älä aattele noin. Kukin suree sitä mitä eteen tulee, vakuutin. — Ei siitä tulis mitään jos pitäisi valita yksi maailman kauhein asia ja sais surra vaan sitä.
— En mä edes tiedä mitä mä toivoin ja miksen mä saanut ikinä tehtyä mitään. Vaikka ei siitä kai olis mitään apua ollut. Jos Eetu ja Nelly on pitkäänkin seurustelleet.
— Voi kuule, se aloitteen tekeminen on niin satumaisen vaikeeta, varsinkin jos ei oo ihan varma että mitä toinen ajattelee, puhuin hyvin vahvasti omasta kokemuksestani.
— Ehkä parempi etten kuitenkaan saanut aikaiseksi, kun se nyt on varattu.
— Niin no…

Heli purkasi sydäntään kahvikuppi kädessään. Minä kuuntelin ja puhdistin samalla Salierin suitsia. Tulikin pitkästä aikaa oikein kunnolla putsattua, kun ei ollut kiire mihinkään. Minun kävi sääliksi Heliä. Ei se mitenkään outo ajatus ollut, että joku olisi Eetuun ihastunut. Eetu oli kuitenkin järkevä, rauhallinen mies, jalat maassa -tyyppi ja päälle päätteeksi ihan kivan näköinenkin, jos tuollaisesta sattui pitämään. Ja lopultahan se ulkonäkö oli viimeinen merkitsevä asia, jos kemiat sattuivat muuten kolahtamaan tai ainakin itsellä oli näin.

— Mut ehkä tää tästä, Heli onnistui taikomaan valjun hymyn kasvoilleen kun olimme jutelleet pitkän tovin. — Mä vaan puhun itsestäni. Mites sulla ja Harrilla menee?
— Hyvin, vastasin epäröimättä, mutta ajattelin sitten olla rehellinen, kun kerran toinenkin oli ollut. — Pelkään pahoin että vähän liiankin hyvin.
— Ai mites se on mahdollista?
— Noku… No, tää nyt on ainakin ihan typerä juttu, mutta sitä vaan tuppaa unohtamaan että me oikeesti ollaan seurusteltu vasta pari kuukautta. Siihen nähden tää alkaa tuntua jo liian… jotenkin… vakavalta. Mä vaan mietin että kun me molemmat ollaan totuttu jo pitkään parisuhteeseen, yhdessä asumiseen ja semmoseen, niin jos me nyt sitten haetaan sitä ihan liian äkkiä, kun… no, olihan se kivaa asua yhdessä toisen kanssa ja niin edelleen…
— Ootteko te jo yhteenmuuttamista suunnittelemassa? Helin ilme oli epäuskoinen.
— Ei nyt sentään vielä, vaikka… No, molemmilla on kyllä jo toistensa asuntoihin avaimet. Siihen oli kyl ihan käytännön syyt miksi ne avaimet annettiin, mut ei oo sit kumpikaan pyytänyt niitä takasin.

— Nii ja sit kun aattelee että tosiaan pari kuukautta vasta takana, niin ollaan tänäkin aikana törmätty kaikenlaiseen vaikeansorttisteen jo, kun molemmilla on vähän… historiaa, jatkoin. — Tietty se voi olla toisaalta ehkä hyväkin, kun ollaan saatu kaikenlaista selvitettyä keskenämme ja sillai ei oo mitään varsinaisia ongelmia jäänyt, mut jotenkin sitä sit aattelee että tästä jukoliste tulee ihan liian vakavaa ihan liian nopeasti kun kaikkee tämmöstä on jo joutunut käymään läpi tässä kohtaa.
— Eiks se oo ihan hyvä vaan että saa vaikeita asioita alta pois, ettei ne tuu sit yllärinä kolmen vuoden kuluttua? Heli arveli.
— Niin kai. Mähän sanoin että tää on oikeasti ihan typerä juttu. Mä haudon asioita liikaa. Mä oon aina ollut liian hyvä ajattelemaan. Ja varsinkin pelkäämään.
— Saaks udella että mitä kaikkea vaikeeta on sitten tullut vastaan?
— Kai sen nyt voi kertoakin kun näin avomieliseksi jo rupesin. No ekana tietty se, että välillä mulla on edelleen ihan hillitön ikävä entistä miestä. Musta se on tuntunut pahalta kun kuitenkin on jo uusi mies, mut Harri ottaa sen asian paljon rennommin. Onneks. Sit on ollut se, että kun mä oon vähän erakko ja välillä täytyy olla ihan kokonaan yksin vähän aikaa, ladata akkujaan tai muuten musta tulee ihan suohirviö. No, sitten Harriin iski mustasukkaisuus, pääosin kai siksi että sen exä petti sitä. Lähinnä Harri oli kauhuissaan siitä ite. Että onhan sitä siinä jo.
— No on, Heli myönsi.
— Olis varmaan pitänyt ottaa joku just armeijasta päässyt pojankloppi ni sillä ainakaan ei olis vielä mitään menneisyyden painolastia…
Heliä nauratti.

Kahvi oli juotu, suitset puhdistettu ja koottu ja juttutuokio ohitse. Minulla oli hyvä mieli, Heli oli saanut puhuttua murheensa. Hänellä ei tainnut turhan paljon ystäviä olla, joten jos tästä nyt oli jotakin apua niin hyvä. Ja tokipa tuo itseänikin jollain tavoin helpotti, kun sai muotoiltua omat murheensa jotenkin järkevään muotoon ja kerrottua toiselle. Ehkä se tästä taas.

[Sonja T.Valvoja]

Viikko 7, 10.-16.2.2020
Ma: Nellyn valmennus (Sonja)
Ti: Kevyt taluttelulenkki (Sonja)
Ke: Kevyehkö ratsastus (Sonja)
To: Vapaa tai taluttelulenkki maastossa (Heli)
Pe: Kevyt maastolenkki tai kevyt ratsastus kentällä (Heli)
La: Juoksutus tai irtohypitys tai ratsastus (Heli)
Su: Vapaa

— Joo, mä oon perjantain ja lauantain Hesassa, sanoin Helille satulahuoneessa kun tutkimme Salierin päiväkirjaa. — Siellä on Disobey Kaapelitehtaalla, meiltä lähtee firmasta sinne muutama muukin. Se on semmoinen hakkeri- ja tietoturvatapahtuma.

Tosiasiassa siitä oli tulossa melkoinen kaveripiirin kokoontuminen. Työpaikalta oli tulossa useampi, olimme päättäneet että firma kustantaa hotellit ja matkat, koska se kuitenkin oli ihan hyödyllinen töiden kannalta. Kimmo ja Tuomo olivat tulossa myös, ja Harrikin oli saanut omalta työnantajaltaan luvan lähteä. Meillä oli haaveissa ehtiä sunnuntaina käydä muutamassa museossa, kun nyt kerran Helsinkiin asti lähdettiin. Oli vain vaikeata valita, mihin kaikkialle menisi. Listalla oli ainakin Ateneum, Kiasma, HAM, kansallismuseo, valokuvataiteen museo ja luonnontieteellinen. Minulla oli myös pari kiinnostavaa kauppaa, missä pitäisi käydä, mutta livistäisin niihin joko perjantaina tai lauantaina, kun ohjelmassa olisi jotakin vähemmän kiinnostavaa.

Näistä en kuitenkaan Helille puhunut. Sen sijaan kävimme läpi viikon ohjelmaa, Helille jäisi torstain ja perjantain lisäksi myös lauantain liikutus. Sunnuntai oli vapaa, en kuitenkaan ehtisi Helsingistä kotiin enkä viitsinyt Heliä vaivata liian paljolla. Heli ja Salieri tulivat kuulemma hyvin toimeen keskenään ja olin vaistoavinani jotakin sen suuntaista että Heli ihan tosissaan taisi pitää Salierista ja siitä että sai ratsastaa sillä. Kiva juttu, vaikka olihan Salieri toki osaava hevonen. Inka olikin jo melkoisen pyöreä ja se liikkui arvokkaasti ja mahaansa varjellen.

Noin muuten Helillä tuntui olevan jotakin mielensä päällä, en vain tiennyt mitä enkä osannut edes arvella. En tiedä, pitäisiköhän kysyä? Jos Heli hyvinkin halusi purkaa sydäntään? Äh, se olisi tungettelua. Eikä se välttämättä ollut mitään työstressiä vakavampaa. Paitsi että kyllä työstressikin oli vakava asia, ei sitä kannattanut vähätellä. Minun pitäisi lähteä ratsastamaankin. Mutta jos kysyisi sitten ratsastuksen jälkeen, jos Heli oli silloin vielä tallilla. Tai huomenna. Vai pitäisiköhän sitä lainkaan? Jos taas kuvittelin omiani?

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Sekasauna
Nostin puhelimen käteeni ja laskin sen takaisin. Nostin ja laskin taas. Teki mieli laittaa Sonjalle viesti, ihan joku vain, kysyä miten menee tai sanoa että on ikävä. Niin kuin vähän olikin, mutta enemmänkin olin levoton ja sillä levottomuudella oli ruma nimi. Mustasukkaisuus.

Sonja oli Sappeella työpaikkansa ohjelmistopuolen porukan kanssa, viettivät siellä suunnittelupäiviä mutta illalla kuulemma saunottiin ja syötiin ja pidettiin muuta hauskaa. Sonja oli lähettänyt pari kuvaa vuokramökistä: se ei ollut mikään nuhjuinen hirsitupa pirttikalusteilla vaan vaaleansävyinen, moderni ja suuret ikkunat, joista näkyi metsää ja kauempana ilmeisesti laskettelurinne. Sonja oli kirjoittanut että mökki oli niin nätti että sinne voisi jäädä asumaan.

Olin ohimennen kysynyt saunomisesta, kun Sonja ei selvästikään vierastanut sekasaunomista, mutta ei kai nyt sentään työkavereiden kanssa. Kyllä vain! Sonja selitti, että jos joku ei sekasaunaan halunnut niin firman saunailloissa sitä porrastettiin niin ettei kenenkään tarvinnut jättää saunomatta. Ensin naiset saunoivat keskenään, sitten sekasauna ja kun naiset luovuttivat, jäi sauna miehille ainakin siihen asti jos joku naisista halusi uusintakierroksen. Naisilla oli kuulemma uikkarit tai bikinit saunassa, mutta no… Ei se mitään estänyt. Ja suihkussa nekin otettiin pois.

Mitäpä minä siihen voin sanoa? Sonja kuulosti siltä kuin se olisi ihan normaalia ja tavallista saunoa työkavereiden kanssa. Ei ollut eka kerta varmaan lainkaan. Ehkä siihen teekkaripiireissä tottui, toki minä sen tiesin että tekninen ala oli kovin miesvoittoista, ja olihan omissakin opiskelija-saunailloissa saunottu sekaisin. Mutta tämä jurppi nyt silti vaikka miten yritin itselleni perustella, ettei olisi tarvinnut.

Sonja oli kertonut, että hänellä oli ollut yksi mies Jarnon jälkeen, ennen minua. Ilmeisesti ei mikään varsinainen suhde, mutta samaan sänkyyn päätyneet kuitenkin. Sonja ei ollut kertonut enempää enkä minäkään kysellyt muuta kuin että oliko se tapahtunut siellä USA:n matkalla. Ei kuulemma. Eihän se minulle kuulunut oikeastaan. Mietin joskus että voisiko se olla joku työkavereista? Jarkko ja Sami olivat ne läheisimmät, Sonja oli näin kertonut kun olimme puhuneet Jarnon kuolemasta yhden artikkelin innoittamana. Samilla oli sormus ja perhe, mutta eihän se mitään estänyt. Hän oli ainakin uutena vuotena halannut Sonjaa. Jarkko sen sijaan oli eronnut ja siis yksinäinen, kai. Voisiko se olla siis Jarkko? Jos he olivat vain pitäneet kivaa keskenään, kaksi yksinäistä? Ja Jarkko on toimitusjohtajakin vielä, jos sillä nyt oli jotakin väliä.

Tai voisihan se olla tietysti joku talliltakin. Se Eetu ainakin oli vähän samaa ikää Sonjan kanssa, tosin hän ei ollut kyllä minusta yhtään Sonjan tyyppiä. Eetu kai seurustelikin sen valmentajan kanssa, mikä sen nimi oli, Nelly, mutta mitäpä minä oikeastaan tiesin? Olisiko se edes niin mahdotonta jos Sonja olisi vaikka kiinnostunut nuoremmista miehistä? Niitä siellä tallilla näytti riittävän ylen määrin. Sonja itse näytti niin nuorelta. Ja erittäin kuumalta ratsastushousuissa!

Otin taas sen puhelimen käteeni ja naputtelin viestin: ”mites siellä on illanvietto sujunut?”. Sonja oli ollut TG:ssä viimeksi puoli tuntia sitten. Tuijotin viestiruutua ihan kuin olisin sillä saanut Sonjan tarttumaan puhelimeensa ja vastaamaan minulle, mutta ei. Kului kaksi minuuttia, viisi minuuttia. Nousin tuolista ylös ja kävelin olohuoneeseen, istuin sohvalle mutta nousin taas ylös. Pysähdyin ikkunan eteen ja tuijotin ulos vaikken varsinaisesti nähnyt mitään. Oli paha olo, ihan fyysisestikin. Hengästytti mutta silti tuntui etten saanut tarpeeksi happea. Mahassa velloi ikävästi.

Viestin merkkiääni kuulosti niin kovalta, että säikähdin ja kännykkä putosi kädestä lattialle. ”Hyvin täällä on mennyt :)” Sonja kirjoitti. ”Voiks sulle soittaa? Ihan lyhyesti vaan” naputtelin ja lähetin viestin ennen kuin ehdin ajatella. Mitä minä nyt näin, miten minä tällaiseen sorrun? Ei se ollut Sonjan vika että olin niin mustankipeä etten saanut henkeä vedettyä. En minä halunnut syyllistää enkä vahtia enkä kontrolloida. Sitten puhelin soi. Sonja, tietenkin. Mitä minä nyt sanoisin?

[Sonja T.Valvoja]

Viikko 6, 3.-9.2.2020
Ma: Juoksutus tai ohjasajo (Sonja)
Ti: Läpiratsastus valmennusta varten (Sonja)
Ke: Nellyn kouluvalmennus (Sonja)
To: Vapaa tai taluttelulenkki maastossa (Heli?)
Pe: Kevyt maastolenkki tai kevyt ratsastus kentällä (Heli!)
La: Juoksutus tai irtohypitys (Sonja)
Su: Läpiratsastus maanantain valmennusta varten (Sonja)

Raapustelin ensi viikon ohjelman Salierin päiväkirjaan niin että Helikin oli kartalla siitä mitä tapahtui. Heli oli ratsastanut Salieria jo muutaman kerran ja se oli sujunut hyvin. Kyllä tämä tästä vielä, ainakin siihen asti kunnes Heli taas voisi ratsastaa Inkallaan. Sitten pitäisi ravistaa hihasta jokin toinen ratkaisu, mutta siihen oli vielä aikaa. Turha siis murehtia vielä.

Ulkona oli suhteellisen nätti päivä, pikkupakkanen ja aurinko pilkahteli aina satunnaisesti pilvien lomasta. Ajattelin mennä maastoon vaikka ohjelman mukaan pitäisi olla koulutreenit. Voihan jotain juttuja testailla metsäpoluillakin eikä tässä mitään kisoja varten olla valmentautumassa että se ohjelman noudattaminen nyt niin noko-nuukaa olisi. Tuulettuu ainakin pää sekä minulla että Salierilla.

Toivoin salaa ettei kukaan saisi päähänsä tuppautua maastoon seuraksi. Talliporukalla oli taas menossa jotakin, mistä minä en tiennyt muuta kuin että ihmiset olivat outoja. Eetu oli outo, Nelly oli outo. Outi oli outo, johtuikohan se siitä Oskari-Camilla-jutusta vai jostain muusta. Camilla oli pois, mutta siitä kuului outoja juttuja, että olisi ravuria tuomassa Hopiavuoreen. Heli oli outo. Eira oli outo tai siis oudompi kuin tavallisesti. Minun teki mieli kiljua että yrittäkää ihmiset nyt olla normaaleja, mutta eihän sellaista tietenkään voinut mennä tekemään. En minä edes tiedä mistä se outo fiilis johtui. Pintapuolisesti kaikki oli ok ja tallilla asiat sujuivat ihan tavanomaisessa järjestyksessä. Niin että mitään valittamista ei pitänyt olla.

Onnistuin livahtamaan pihasta ilman että kukaan huomasi. Ainoastaan Eetulle kerroin mihin päin olen menossa ja milloin suunnilleen pitäisi tulla takaisin, siltä varalta että jotakin sattuisi. Yksikseen maastoilu oli aina tietenkin jonkinlainen riski, mutta niin kaikki oli, jos tarkkaan ajatteli. Ja Salieri kuitenkin oli umpijärkevä maastoratsu, vaikka sillä välillä oli omia mielipiteitä.

Maastolenkki sujui mainiosti. Kaunis ilma oli houkutellut poluille ja metsäteille muitakin ulkoilijoita, mutta Salieri ei ollut niistä millänsäkään. Se sai ansaitsemaansa ihailua ohikulkijoilta, kun pysähdyin auliisti juttelemaan ihmisten kanssa vaikken heitä niin tuntenutkaan.

— No mutta onkoos se Tähäristön flikka? kysyi eräs vanhempi rouva, joka oli lenkillä miehensä ja pienen terrierin kanssa.
— Oonhan mä, sanoin vähän hämilläni.
— Soot nii isääs näkööne, ehän mää muuten olis tunnistannukkaan. Mää olin samalla luakalla keskikoulusa silloin ja tää Martti oli vuatta vanhee, nii se oli sit sen vanhemman kans luakkakaveria, mikä sen nimi ny oli?
— Risto.
— Nii just, Ristoha se. Ja Reijo oli tää sun isääs, eiks vaa. Nii ja suruvvalittelut kö se niin meni kualemaan yllättäi, tottahan siitä kylillä puhetta oli.
— Kiitos vain, siitä on kohta kaksi vuotta.
— Nii se oli kahareksantoista. Ja sääkö ny asut siä vanahas kotopaikassas?
— Joo, muutin sille kesällä kun talo valmistui.

Juttelimme vielä tovin kaikkea yleistä ja jatkoimme sitten matkaa omiin suuntiimme. Minulla ei ollut hajuakaan kuka tämä pariskunta oikein oli, isän koulukaveri ei sanonut paljon mitään. Kaikki tuntee apinan mutta apina ei tunne ketään. Harmi, olisi ollut ihan kiva jutella joskus paremmalla ajalla kun heilläkin selvästi oli muistoja isästä ja muutenkin vanhoista ajoista.

Takaisin tallille päästyämme aloin purkaa Salieria varusteistaan. Hyräilin samalla tuoreinta korvamatoa vaikka se ei juurikaan sopinut päivän tunnelmaan. Kappaleen sanat olivat synkeät mutta melodia oli kiva ja enpä minä sitä laulamaan alkanut.
— Mitäs sä täällä hyräilet? huikkasi Tiitus käytävältä.
— Kunhan hyräilen vain, hymähdin. — Tulin just maastosta ja oli kivaa.
— Joo, siellä on mukava keli vaihteeksi kun ei sada sammakoita vaakasuoraan.
— Jeps. Mitäs Beelle kuuluu?
— Mitäs se, osaa käyttäytyä enimmän osan ajasta ja tässä vaiheessa se suunnilleen riittääkin. Satulaan oon alkanut vähitellen totuttaa sitä.

Hevosten kuulumisia vaihtaessa menikin tovi. Mietin tohtisinko kysyä Tiitukselta jotakin tallilaisten tilanteesta, että mitä täällä oli oikein menossa, mutta annoin sitten olla.

[Sonja T.Valvoja]

Olet saanut hyvin kiinni Noankin hahmosta, minun mielestäni on oikein tunnistettava Noa. Ja muutenkin tosi kiva tarina, arkinen, mutta sitähän se elämä on, arkea. Erityisesti tykkäsin noista kaikista pienistä yksityiskohdista, jotka saa tekstin elämään ja näyttämään aidolta. Köykäinen darra, Eetulta kuulostava Noa, edestakaisin tohottava Eetu, vieraalle hörisevä Flida ja kiljuvat teinit, listatakseni muutaman suosikeistani.

[Sonja T.Valvoja]

Maailmassa on helpompiakin asioita kuin sanoa tuo kriittinen lause Hellon kaltaiselle ihmiselle, mutta joskus sekin vain on tehtävä. Tiitusta käy vähän sääliksi. Ja minä en henkilökohtaisesti kestä, jos Hello lyö tämän leikiksi. Että vinkkiä sitten, täältä tulee pääkalloja ja sääriluita jos niin tekee! 😀 Tosiasiassa odotan kieli pitkällä jatkoa tähän.

[Sonja T.Valvoja]

Lupaava alku uudelle taipaleelle, kiva että saadaan uusi hevonen vanhalle hahmolle eikä aina vain uusia hahmoja uusine hevosineen (kivoja toki nekin, ei sillä). Pakko kommentoida Ennistä että on kyllä nyt niin nätti että Sonja on varmasti kateudesta vihreä. Mutta miten Tiitus tulee toimeen vaaleanpunaisten riimunnarujen kanssa? Lisäksi olen ihan varma että Ennin varusteissa on pakko olla glitteriä ja/tai muuta bling-blingiä 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa minunkin puolestani ja koppi otettu, kun noin selkeästi lähdit heti leikkimään minun kanssa 😀 Muutenkin toki kiva teksti, uuden tulijan epävarmuus välittyy hyvin. Ja jotenkin tulee Sonja mieleen kun ajattelee että voi hitsi, näin paljon porukkaa, älkää huomatko mua, älkää huomatko mua just nyt kun ei jaksais olla sosiaalinen.

[Sonja T.Valvoja]

Minäkin olen iloinen että Sanni ja Nana jatkavat täällä vielä, sillä Sanni on mielenkiintoinen hahmo, joskaan ei mitenkään helppo näin toiselle kirjoittajalle (tai ainakaan minulle). Siksi olen niin huonosti, jos lainkaan, ottanut Sannia omiin tarinoihini, sama toki koskee muitakin ”hankalia” hahmoja, kuten Eiraa ja Helloa. En lupaa sen suhteen mitään.

[Sonja T.Valvoja]

Hei hei, Bee! Jännityksellä jään odottamaan millainen korvaaja nuorukaiselle tulee.

[Sonja T.Valvoja]

Huh, kyllä jännitti lukea tätä tekstiä kun oli muistissa tuo ”traileri”. Että miten käy, hyvin vai huonosti, onko ne kuvat heitetty vihapäissään pöydälle, kun ei haluta kantaa niitä enää mukana. Mutta vaikka Grigorista oletkin jossain määrin kirjoittanut ankaranoloista hahmoa, tai ainakin minulle on jäänyt sellainen tunne, niin eihän se taida ollakaan niin paha. Tämä keskustelu tuntui ihan sopivalta Grigorin hahmolle, varsinkin kun alleviivasit vielä sitä että poikkeuksellista on. Ja ihan sataprosenttisen pehmoksihan se ei muuttunut, vaan totesi että ei hän kyllä Niklaksesta niin kovin pidä. Voi kun se menisi oikeassakin maailmassa aina näin hienosti!

[Sonja T.Valvoja]

Hieno tunnelmapala, kuvat ja kaikki! Ja lisäksi sitten ne miljoona kysymystä (tai ainakin 3), jotka tästä heräsivät. Mistä oli keskusteltu isän kanssa? Miksi nuo kuvat oli annettu Marshallille? Miksi juuri nuo kuvat? Argh, miksei tämä ole Netflix, josta voi katsoa uuden jakson jos ei malta odottaa?!

[Sonja T.Valvoja]

Voi miten tympeätä kun itse saa vihdoin kakaistua suustaan ulos edes vähän jotakin kysymyksentynkää jostakin tärkeästä mutta vaikeasta asiasta ja sitten toinen ei vastaakaan mitään selventävää ja jää ihan samanmoiseen epävarmuuden tilaan kuin ennemminkin. Tulee mieleen, että kannattiko nyt oikeasti edes avata suutaan. Outi-parka, kyllä se ilta menee puhelinta tuijottaessa. Ja Oskari-parka, naisia on kohta kaksin kappalein ja toinen ei tajua mitään.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on jotenkin sellainen teksti, että tästä ei Eetua tunnistaisi, ellei tietäisi! Kontrollifriikki isäntä, jolla koskaan mikään ei ole riittävän hyvin, aina on varaa parantaa, ainakin jos tallinpidosta on kyse. Ja nyt sitten vartti ylimääräistä vapaata, kupillinen (kuumaa) kahvia ja ties mitä hupsuttelua! Niin se maailma näyttää erilaiselta kun asiat on kunnossa ja tästä tekstistä tuli oikesti tosi hyvä mieli lukiessa. Enkä sano tätä siksi että Sonja mainittu ja Salieriakin kehuttiin.

[Sonja T.Valvoja]

Ainoa mitä osaan, voin ja haluan kommentoida tähän on <3

[Sonja T.Valvoja]

Tuommoiseen kohtaan jätit sitten kesken! Ymmärrän toki miksi, silti tässä pureskelee kynsiään että mitä nyt sitten seuraavaksi, mitä Nelly vastaa.
Mutta olen tosi iloinen, että Eetu sai vihdoin kakaistua ulos murheensa ja kysyttyä asiaa. Olisin melkein lyönyt vetoa ettei se onnistu. Pakeneminen on niin paljon helpompaa kuin puhuminen. Ja eihän tämäkään helppoa ollut, Eetun hermostuneisuus on niin käsinkosketeltavaa.

[Sonja T.Valvoja]

Nellyn kommenttiin jonkinlaisena vastineena, että kirjoitin taannoin (hyvin, HYVIN toisenlaiseen tilanteeseen kylläkin) ettei se katso ikää. Ei ihastuminen eikä sydänsurut. Siihen ei auta ikä eikä elämänkokemus.

Severi on ihana hahmo, eihän tämä ole eka kerta kun se ilmestyy Heliä auttamaan, tosin tällä kertaa se apu on hyvin konkreettista. Tulee mieleen se mitä olen Sonjan historiasta kertonut ja hänen kavereistaan, jotka samalla tavoin tulivat vain ja toivat ruokaa tai muuta tullessaan sen ihmeemmin kyselemättä että saako ja voiko ja tarvitaanko. Edelleen: tilanne oli tietenkin erilainen, Sonjan kohdalla oli aivan päivänselvää että katastrofi on niskassa. Helin tilanne ei ole mitenkään selvä kun ei ulkopuolinen pääse hänen päänsä sisälle, joten Severi on itse vain lukenut tilanteen ja osannut päätellä että kaikki ei ole kondiksessa. Puuttuminen on vaikeaa jos suoraa avunpyyntöä ei tule, joten iso peukku tässä nyt Severille.

[Julkaisija]

Viestit