Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaViestit
-
Ajatustenvirtaa matkalla etelään
Heitin repun ja matkalaukun auton perään ja hyppäsin itse rattiin. Kännykästä vielä yhteys auton stereoihin ja Spotifyn lista soimaan. Nyt kun olin yksin menossa, valitsin soittolistoista sen josta löytyivät kaiken muun lisäksi ne juustoisimmat guilty pleasure -biisit ja korneimmat ysärihelmet. Paheensa kullakin. Ah, ajattelin tyytyväisenä, kun eka kappale lähti soimaan. Matka ja päivä ei voi alkaa kovin huonosti jos Spotifykin arpoo ensimmäiseksi When Is The Futuren.
— We live in a dream, keeping visions alive. It’s just a reflection… hoilasin mukana kun käänsin auton maantielle.
Oli aikainen aamu ja vielä pimeää. Tietysti jos olisin ollut oikein fiksu, olisin lähtenyt illalla myöhään tai mennyt junalla. Olisi ollut vähempi riski hirvikolarille, kun tälläkin välillä niitä hirviä kuitenkin oli ihan omiksi tarpeiksi. Kyllähän sunnuntai-iltana junia kulki vielä aika myöhään Seinäjoelle, että olisi päässyt toki kotiin vaikka Helsingin-reissu sattuisikin venymään. Olin iloinen ja innoissani Disobey-viikonlopusta. Olin ollut siellä ekan kerran viime vuonna ja tykännyt tapahtumasta.
— Don’t you worry, they won’t find my body. I want you to know, I found peace in another world…
Ihme ettei tämäkään kappale räjäyttänyt kyynelkanavia. Kimmo oli tämän kappaleen vinkannut taannoin, mutta monien varoitusten kera, että on harvinaisen synkeä sanoitukseltaan ja että jos vähänkään epäilyttää, niin ei kannata kuunnella. No, harvinaisen kaunis kappale se oli kyllä myös, iski heti sen verran kovaa että päätyi soittolistalle ja kun ei se nähtävästi itkettänytkään, niin miksipä ei. Se oli sitten jännä, joskus alkoi itkettää ihan jostain pikkujutusta mutta sitten tällaisen biisin kuunteleminen on niinkuin ei mitään. Tai ainakin melkein niinkuin ei mitään. Minä en enää olisi halunnut itkeä isää ja Jarnoa, vaan eipä minulta kysytty kun se vyöryi päälle.
Harri oli ollut niin kultainen kun viimeksi tämä osui kohdalle. Hän suhtautui minun leskeyteen niin kovin mutkattomasti. Hyvä tietysti niin. Olin kysynyt häneltä, että eikö häntä tosiaan haitannut olla se numero kakkonen, se joka lohduttaa kun itken edellistä miestä ja se joka tietää että jos Jarno olisi elossa, minä olisin hänen kanssaan. No ei kuulemma. Harri oli sanonut ainakin kolmekymmentä kertaa näiden parin kuukauden aikana, ettei hän ollut kuolleelle mustasukkainen. Lisäksi Harri oli viimeksi tokaissut, että hän tietää että hänellä on yksi täysin lyömätön valttikortti Jarnoon nähden: hän on elossa. Olin tuijottanut vähän aikaa mutta sitten oli alkanut naurattaa, vaikka asia olikin aika makaaberi. Harri oli siinä asiassa aivan oikeassa, kyllä se kieltämättä etu on.
— Det gör ont, men gå ändå. Du kan alltid vända om…
Mutta voi miten olin onnellisessa asemassa kuitenkin, kun vertaa Heliin. Olin edelleen niin tyytyväinen itseeni että olin saanut lopulta kysyttyä häneltä oliko jokin vialla. Se vain oli aina niin vaikeata puuttua asiaan, joka ei varsinaisesti minulle kuulunut enkä edes aina tiennyt että oliko jotakin vialla vai kuvittelinko vain omiani. Tosin Helin käytös oli ollut niin ilmiselvän poikkeuksellista, että pakkohan sen takana oli jotakin olla.
Ymmärsin Heliä hyvin, pystyin samaistumaan hänen tilanteeseen ja kyllähän se kipeää teki henkisesti. Vaikeinta oli vain kuunnella toisen surua, kun itsellä ei ollut ratkaisua eikä oikein edes lohdun sanoja. Olin tietoisesti vältellyt näitä vähätteleviä kliseitä, kuten ”Kyllä se siitä” tai ”Aika parantaa haavat” tai ”Maailma on miehiä puolillaan, uutta matoa koukkuun vain”. Vaan kun nämä jätti pois, en keksinyt kauheasti muutakaan sanottavaa. Onneksi sentään jotakin ja Heli sai purettua sydäntään. Uskoin vakaasti että se oli hyvä asia, vaikka minä en ollutkaan mikään ammattiterapeutti.
Pitäisköhän joskus vinkata Helille siitä Alihuovilan Jukasta? Tai ei ehkä vinkata, mutta jotenkin… tuoda yhteen. Tosin sillä oli exänsä kanssa pari lasta, taisi olla viikonloppuisä siis. Eikä paljon minkään näköinenkään, vaikka oli kyllä ihan kiva tyyppi kun oppi tuntemaan. Tai kuka nyt mistäkin piti. Ehkä ei kuitenkaan.
— We’re all living in Amerika, Amerika ist wunderbar. We’re all living in Amerika, Amerika, Amerika…
En minä ollut mikään rokkari, mutta jostain syystä Rammstein ja Nightwish osuivat. Sitä moni aina hämmästyi, kun kuulemma eivät pitäneet minua lainkaan sellaisena tyyppinä, joka olisi piitannut raskaammasta musiikista. Siinähän eivät pitäneet, kumpikin oli kuitenkin tietyllä tapaa melodista musiikkia. Ja varsinkin vanha, Tarja Turusen aikainen Nightwish oli hienoa. Ei se ehkä ollut mitenkään uraa uurtava ajatus yhdistää oopperalaulu heviin, mutta se vain toimi.
— I’m in the mood for fun. Life has begun. I feel the naked sun…
Kaarsin auton parkkihalliin ja ongin reppuni takakontista. Matkalaukku saisi jäädä sinne vielä, en tarvinnut sitä tänään toimistolla. Rautatieaseman läpi kulkiessani ostin H&H Delistä mukaan patongin aamupalaksi. Toimistolla iski ensimmäisenä vastaan kahvin tuoksu ja työkaverit tervehtivät iloisesti.
— Terveisiä Seinäjoelta, sanoin heille. -
Ihmissuhdekiemuraisten kerhoilta
— Mennäänkö tuonne tallinvintille? ehdotin Helille. — Siellä ei varmaan oo ketään kun Camillakin on siirtänyt tavaransa pois.
Heli haki autostaan kahvitermarin, minä otin Salierin suitset mukaan ja kiipesimme tallitupaan. Voi tätä sydänsuruisten tallia, mietin. Heli ja Outi! Tosin en ollut ihan varma mikä Outia vaivasi, sydänsurut olivat ihan oma selitykseni. Jos se oli Oskari, niin olivatko Camilla ja Oskari oikeasti vain kämppiksiä eli murehtiko Outi turhaan? Tosin Oskari vaikutti niin hiljaiselta ja ujolta, että minkäänlaisessa seurustelusuhteessa hän olisi varmasti lähinnä perässävedettävä kivireki. Tietenkin se saattaisi jollekin rempseälle naiselle sopiakin, että mies oli hiljainen. Camillasta ei ihan tällaista vaikutelmaa välttämättä saanut, muttei kyllä Outistakaan. Vaikka mikäpä minä olin tietämään.
— Ei mulla kyllä oo mitään varsinaista neuvoa tai apua sun tilanteeseen, sanoin Helille kun istuimme alas kulahtaneelle sohvalle.
— Ei se mitään, ei varmaan kellään oo. Ja onhan tää nyt oikeasti ihan typerää, kun miettii. Sultakin on mies kuollut niin ei tää oo mitään siihen verrattuna.
— Älä aattele noin. Kukin suree sitä mitä eteen tulee, vakuutin. — Ei siitä tulis mitään jos pitäisi valita yksi maailman kauhein asia ja sais surra vaan sitä.
— En mä edes tiedä mitä mä toivoin ja miksen mä saanut ikinä tehtyä mitään. Vaikka ei siitä kai olis mitään apua ollut. Jos Eetu ja Nelly on pitkäänkin seurustelleet.
— Voi kuule, se aloitteen tekeminen on niin satumaisen vaikeeta, varsinkin jos ei oo ihan varma että mitä toinen ajattelee, puhuin hyvin vahvasti omasta kokemuksestani.
— Ehkä parempi etten kuitenkaan saanut aikaiseksi, kun se nyt on varattu.
— Niin no…Heli purkasi sydäntään kahvikuppi kädessään. Minä kuuntelin ja puhdistin samalla Salierin suitsia. Tulikin pitkästä aikaa oikein kunnolla putsattua, kun ei ollut kiire mihinkään. Minun kävi sääliksi Heliä. Ei se mitenkään outo ajatus ollut, että joku olisi Eetuun ihastunut. Eetu oli kuitenkin järkevä, rauhallinen mies, jalat maassa -tyyppi ja päälle päätteeksi ihan kivan näköinenkin, jos tuollaisesta sattui pitämään. Ja lopultahan se ulkonäkö oli viimeinen merkitsevä asia, jos kemiat sattuivat muuten kolahtamaan tai ainakin itsellä oli näin.
— Mut ehkä tää tästä, Heli onnistui taikomaan valjun hymyn kasvoilleen kun olimme jutelleet pitkän tovin. — Mä vaan puhun itsestäni. Mites sulla ja Harrilla menee?
— Hyvin, vastasin epäröimättä, mutta ajattelin sitten olla rehellinen, kun kerran toinenkin oli ollut. — Pelkään pahoin että vähän liiankin hyvin.
— Ai mites se on mahdollista?
— Noku… No, tää nyt on ainakin ihan typerä juttu, mutta sitä vaan tuppaa unohtamaan että me oikeesti ollaan seurusteltu vasta pari kuukautta. Siihen nähden tää alkaa tuntua jo liian… jotenkin… vakavalta. Mä vaan mietin että kun me molemmat ollaan totuttu jo pitkään parisuhteeseen, yhdessä asumiseen ja semmoseen, niin jos me nyt sitten haetaan sitä ihan liian äkkiä, kun… no, olihan se kivaa asua yhdessä toisen kanssa ja niin edelleen…
— Ootteko te jo yhteenmuuttamista suunnittelemassa? Helin ilme oli epäuskoinen.
— Ei nyt sentään vielä, vaikka… No, molemmilla on kyllä jo toistensa asuntoihin avaimet. Siihen oli kyl ihan käytännön syyt miksi ne avaimet annettiin, mut ei oo sit kumpikaan pyytänyt niitä takasin.— Nii ja sit kun aattelee että tosiaan pari kuukautta vasta takana, niin ollaan tänäkin aikana törmätty kaikenlaiseen vaikeansorttisteen jo, kun molemmilla on vähän… historiaa, jatkoin. — Tietty se voi olla toisaalta ehkä hyväkin, kun ollaan saatu kaikenlaista selvitettyä keskenämme ja sillai ei oo mitään varsinaisia ongelmia jäänyt, mut jotenkin sitä sit aattelee että tästä jukoliste tulee ihan liian vakavaa ihan liian nopeasti kun kaikkee tämmöstä on jo joutunut käymään läpi tässä kohtaa.
— Eiks se oo ihan hyvä vaan että saa vaikeita asioita alta pois, ettei ne tuu sit yllärinä kolmen vuoden kuluttua? Heli arveli.
— Niin kai. Mähän sanoin että tää on oikeasti ihan typerä juttu. Mä haudon asioita liikaa. Mä oon aina ollut liian hyvä ajattelemaan. Ja varsinkin pelkäämään.
— Saaks udella että mitä kaikkea vaikeeta on sitten tullut vastaan?
— Kai sen nyt voi kertoakin kun näin avomieliseksi jo rupesin. No ekana tietty se, että välillä mulla on edelleen ihan hillitön ikävä entistä miestä. Musta se on tuntunut pahalta kun kuitenkin on jo uusi mies, mut Harri ottaa sen asian paljon rennommin. Onneks. Sit on ollut se, että kun mä oon vähän erakko ja välillä täytyy olla ihan kokonaan yksin vähän aikaa, ladata akkujaan tai muuten musta tulee ihan suohirviö. No, sitten Harriin iski mustasukkaisuus, pääosin kai siksi että sen exä petti sitä. Lähinnä Harri oli kauhuissaan siitä ite. Että onhan sitä siinä jo.
— No on, Heli myönsi.
— Olis varmaan pitänyt ottaa joku just armeijasta päässyt pojankloppi ni sillä ainakaan ei olis vielä mitään menneisyyden painolastia…
Heliä nauratti.Kahvi oli juotu, suitset puhdistettu ja koottu ja juttutuokio ohitse. Minulla oli hyvä mieli, Heli oli saanut puhuttua murheensa. Hänellä ei tainnut turhan paljon ystäviä olla, joten jos tästä nyt oli jotakin apua niin hyvä. Ja tokipa tuo itseänikin jollain tavoin helpotti, kun sai muotoiltua omat murheensa jotenkin järkevään muotoon ja kerrottua toiselle. Ehkä se tästä taas.
-
Viikko 7, 10.-16.2.2020
Ma: Nellyn valmennus (Sonja)
Ti: Kevyt taluttelulenkki (Sonja)
Ke: Kevyehkö ratsastus (Sonja)
To: Vapaa tai taluttelulenkki maastossa (Heli)
Pe: Kevyt maastolenkki tai kevyt ratsastus kentällä (Heli)
La: Juoksutus tai irtohypitys tai ratsastus (Heli)
Su: Vapaa— Joo, mä oon perjantain ja lauantain Hesassa, sanoin Helille satulahuoneessa kun tutkimme Salierin päiväkirjaa. — Siellä on Disobey Kaapelitehtaalla, meiltä lähtee firmasta sinne muutama muukin. Se on semmoinen hakkeri- ja tietoturvatapahtuma.
Tosiasiassa siitä oli tulossa melkoinen kaveripiirin kokoontuminen. Työpaikalta oli tulossa useampi, olimme päättäneet että firma kustantaa hotellit ja matkat, koska se kuitenkin oli ihan hyödyllinen töiden kannalta. Kimmo ja Tuomo olivat tulossa myös, ja Harrikin oli saanut omalta työnantajaltaan luvan lähteä. Meillä oli haaveissa ehtiä sunnuntaina käydä muutamassa museossa, kun nyt kerran Helsinkiin asti lähdettiin. Oli vain vaikeata valita, mihin kaikkialle menisi. Listalla oli ainakin Ateneum, Kiasma, HAM, kansallismuseo, valokuvataiteen museo ja luonnontieteellinen. Minulla oli myös pari kiinnostavaa kauppaa, missä pitäisi käydä, mutta livistäisin niihin joko perjantaina tai lauantaina, kun ohjelmassa olisi jotakin vähemmän kiinnostavaa.
Näistä en kuitenkaan Helille puhunut. Sen sijaan kävimme läpi viikon ohjelmaa, Helille jäisi torstain ja perjantain lisäksi myös lauantain liikutus. Sunnuntai oli vapaa, en kuitenkaan ehtisi Helsingistä kotiin enkä viitsinyt Heliä vaivata liian paljolla. Heli ja Salieri tulivat kuulemma hyvin toimeen keskenään ja olin vaistoavinani jotakin sen suuntaista että Heli ihan tosissaan taisi pitää Salierista ja siitä että sai ratsastaa sillä. Kiva juttu, vaikka olihan Salieri toki osaava hevonen. Inka olikin jo melkoisen pyöreä ja se liikkui arvokkaasti ja mahaansa varjellen.
Noin muuten Helillä tuntui olevan jotakin mielensä päällä, en vain tiennyt mitä enkä osannut edes arvella. En tiedä, pitäisiköhän kysyä? Jos Heli hyvinkin halusi purkaa sydäntään? Äh, se olisi tungettelua. Eikä se välttämättä ollut mitään työstressiä vakavampaa. Paitsi että kyllä työstressikin oli vakava asia, ei sitä kannattanut vähätellä. Minun pitäisi lähteä ratsastamaankin. Mutta jos kysyisi sitten ratsastuksen jälkeen, jos Heli oli silloin vielä tallilla. Tai huomenna. Vai pitäisiköhän sitä lainkaan? Jos taas kuvittelin omiani?
-
kirjoitettu Harrin näkökulmasta
Sekasauna
Nostin puhelimen käteeni ja laskin sen takaisin. Nostin ja laskin taas. Teki mieli laittaa Sonjalle viesti, ihan joku vain, kysyä miten menee tai sanoa että on ikävä. Niin kuin vähän olikin, mutta enemmänkin olin levoton ja sillä levottomuudella oli ruma nimi. Mustasukkaisuus.Sonja oli Sappeella työpaikkansa ohjelmistopuolen porukan kanssa, viettivät siellä suunnittelupäiviä mutta illalla kuulemma saunottiin ja syötiin ja pidettiin muuta hauskaa. Sonja oli lähettänyt pari kuvaa vuokramökistä: se ei ollut mikään nuhjuinen hirsitupa pirttikalusteilla vaan vaaleansävyinen, moderni ja suuret ikkunat, joista näkyi metsää ja kauempana ilmeisesti laskettelurinne. Sonja oli kirjoittanut että mökki oli niin nätti että sinne voisi jäädä asumaan.
Olin ohimennen kysynyt saunomisesta, kun Sonja ei selvästikään vierastanut sekasaunomista, mutta ei kai nyt sentään työkavereiden kanssa. Kyllä vain! Sonja selitti, että jos joku ei sekasaunaan halunnut niin firman saunailloissa sitä porrastettiin niin ettei kenenkään tarvinnut jättää saunomatta. Ensin naiset saunoivat keskenään, sitten sekasauna ja kun naiset luovuttivat, jäi sauna miehille ainakin siihen asti jos joku naisista halusi uusintakierroksen. Naisilla oli kuulemma uikkarit tai bikinit saunassa, mutta no… Ei se mitään estänyt. Ja suihkussa nekin otettiin pois.
Mitäpä minä siihen voin sanoa? Sonja kuulosti siltä kuin se olisi ihan normaalia ja tavallista saunoa työkavereiden kanssa. Ei ollut eka kerta varmaan lainkaan. Ehkä siihen teekkaripiireissä tottui, toki minä sen tiesin että tekninen ala oli kovin miesvoittoista, ja olihan omissakin opiskelija-saunailloissa saunottu sekaisin. Mutta tämä jurppi nyt silti vaikka miten yritin itselleni perustella, ettei olisi tarvinnut.
Sonja oli kertonut, että hänellä oli ollut yksi mies Jarnon jälkeen, ennen minua. Ilmeisesti ei mikään varsinainen suhde, mutta samaan sänkyyn päätyneet kuitenkin. Sonja ei ollut kertonut enempää enkä minäkään kysellyt muuta kuin että oliko se tapahtunut siellä USA:n matkalla. Ei kuulemma. Eihän se minulle kuulunut oikeastaan. Mietin joskus että voisiko se olla joku työkavereista? Jarkko ja Sami olivat ne läheisimmät, Sonja oli näin kertonut kun olimme puhuneet Jarnon kuolemasta yhden artikkelin innoittamana. Samilla oli sormus ja perhe, mutta eihän se mitään estänyt. Hän oli ainakin uutena vuotena halannut Sonjaa. Jarkko sen sijaan oli eronnut ja siis yksinäinen, kai. Voisiko se olla siis Jarkko? Jos he olivat vain pitäneet kivaa keskenään, kaksi yksinäistä? Ja Jarkko on toimitusjohtajakin vielä, jos sillä nyt oli jotakin väliä.
Tai voisihan se olla tietysti joku talliltakin. Se Eetu ainakin oli vähän samaa ikää Sonjan kanssa, tosin hän ei ollut kyllä minusta yhtään Sonjan tyyppiä. Eetu kai seurustelikin sen valmentajan kanssa, mikä sen nimi oli, Nelly, mutta mitäpä minä oikeastaan tiesin? Olisiko se edes niin mahdotonta jos Sonja olisi vaikka kiinnostunut nuoremmista miehistä? Niitä siellä tallilla näytti riittävän ylen määrin. Sonja itse näytti niin nuorelta. Ja erittäin kuumalta ratsastushousuissa!
Otin taas sen puhelimen käteeni ja naputtelin viestin: ”mites siellä on illanvietto sujunut?”. Sonja oli ollut TG:ssä viimeksi puoli tuntia sitten. Tuijotin viestiruutua ihan kuin olisin sillä saanut Sonjan tarttumaan puhelimeensa ja vastaamaan minulle, mutta ei. Kului kaksi minuuttia, viisi minuuttia. Nousin tuolista ylös ja kävelin olohuoneeseen, istuin sohvalle mutta nousin taas ylös. Pysähdyin ikkunan eteen ja tuijotin ulos vaikken varsinaisesti nähnyt mitään. Oli paha olo, ihan fyysisestikin. Hengästytti mutta silti tuntui etten saanut tarpeeksi happea. Mahassa velloi ikävästi.
Viestin merkkiääni kuulosti niin kovalta, että säikähdin ja kännykkä putosi kädestä lattialle. ”Hyvin täällä on mennyt :)” Sonja kirjoitti. ”Voiks sulle soittaa? Ihan lyhyesti vaan” naputtelin ja lähetin viestin ennen kuin ehdin ajatella. Mitä minä nyt näin, miten minä tällaiseen sorrun? Ei se ollut Sonjan vika että olin niin mustankipeä etten saanut henkeä vedettyä. En minä halunnut syyllistää enkä vahtia enkä kontrolloida. Sitten puhelin soi. Sonja, tietenkin. Mitä minä nyt sanoisin?
-
Viikko 6, 3.-9.2.2020
Ma: Juoksutus tai ohjasajo (Sonja)
Ti: Läpiratsastus valmennusta varten (Sonja)
Ke: Nellyn kouluvalmennus (Sonja)
To: Vapaa tai taluttelulenkki maastossa (Heli?)
Pe: Kevyt maastolenkki tai kevyt ratsastus kentällä (Heli!)
La: Juoksutus tai irtohypitys (Sonja)
Su: Läpiratsastus maanantain valmennusta varten (Sonja)Raapustelin ensi viikon ohjelman Salierin päiväkirjaan niin että Helikin oli kartalla siitä mitä tapahtui. Heli oli ratsastanut Salieria jo muutaman kerran ja se oli sujunut hyvin. Kyllä tämä tästä vielä, ainakin siihen asti kunnes Heli taas voisi ratsastaa Inkallaan. Sitten pitäisi ravistaa hihasta jokin toinen ratkaisu, mutta siihen oli vielä aikaa. Turha siis murehtia vielä.
Ulkona oli suhteellisen nätti päivä, pikkupakkanen ja aurinko pilkahteli aina satunnaisesti pilvien lomasta. Ajattelin mennä maastoon vaikka ohjelman mukaan pitäisi olla koulutreenit. Voihan jotain juttuja testailla metsäpoluillakin eikä tässä mitään kisoja varten olla valmentautumassa että se ohjelman noudattaminen nyt niin noko-nuukaa olisi. Tuulettuu ainakin pää sekä minulla että Salierilla.
Toivoin salaa ettei kukaan saisi päähänsä tuppautua maastoon seuraksi. Talliporukalla oli taas menossa jotakin, mistä minä en tiennyt muuta kuin että ihmiset olivat outoja. Eetu oli outo, Nelly oli outo. Outi oli outo, johtuikohan se siitä Oskari-Camilla-jutusta vai jostain muusta. Camilla oli pois, mutta siitä kuului outoja juttuja, että olisi ravuria tuomassa Hopiavuoreen. Heli oli outo. Eira oli outo tai siis oudompi kuin tavallisesti. Minun teki mieli kiljua että yrittäkää ihmiset nyt olla normaaleja, mutta eihän sellaista tietenkään voinut mennä tekemään. En minä edes tiedä mistä se outo fiilis johtui. Pintapuolisesti kaikki oli ok ja tallilla asiat sujuivat ihan tavanomaisessa järjestyksessä. Niin että mitään valittamista ei pitänyt olla.
Onnistuin livahtamaan pihasta ilman että kukaan huomasi. Ainoastaan Eetulle kerroin mihin päin olen menossa ja milloin suunnilleen pitäisi tulla takaisin, siltä varalta että jotakin sattuisi. Yksikseen maastoilu oli aina tietenkin jonkinlainen riski, mutta niin kaikki oli, jos tarkkaan ajatteli. Ja Salieri kuitenkin oli umpijärkevä maastoratsu, vaikka sillä välillä oli omia mielipiteitä.
Maastolenkki sujui mainiosti. Kaunis ilma oli houkutellut poluille ja metsäteille muitakin ulkoilijoita, mutta Salieri ei ollut niistä millänsäkään. Se sai ansaitsemaansa ihailua ohikulkijoilta, kun pysähdyin auliisti juttelemaan ihmisten kanssa vaikken heitä niin tuntenutkaan.
— No mutta onkoos se Tähäristön flikka? kysyi eräs vanhempi rouva, joka oli lenkillä miehensä ja pienen terrierin kanssa.
— Oonhan mä, sanoin vähän hämilläni.
— Soot nii isääs näkööne, ehän mää muuten olis tunnistannukkaan. Mää olin samalla luakalla keskikoulusa silloin ja tää Martti oli vuatta vanhee, nii se oli sit sen vanhemman kans luakkakaveria, mikä sen nimi ny oli?
— Risto.
— Nii just, Ristoha se. Ja Reijo oli tää sun isääs, eiks vaa. Nii ja suruvvalittelut kö se niin meni kualemaan yllättäi, tottahan siitä kylillä puhetta oli.
— Kiitos vain, siitä on kohta kaksi vuotta.
— Nii se oli kahareksantoista. Ja sääkö ny asut siä vanahas kotopaikassas?
— Joo, muutin sille kesällä kun talo valmistui.Juttelimme vielä tovin kaikkea yleistä ja jatkoimme sitten matkaa omiin suuntiimme. Minulla ei ollut hajuakaan kuka tämä pariskunta oikein oli, isän koulukaveri ei sanonut paljon mitään. Kaikki tuntee apinan mutta apina ei tunne ketään. Harmi, olisi ollut ihan kiva jutella joskus paremmalla ajalla kun heilläkin selvästi oli muistoja isästä ja muutenkin vanhoista ajoista.
Takaisin tallille päästyämme aloin purkaa Salieria varusteistaan. Hyräilin samalla tuoreinta korvamatoa vaikka se ei juurikaan sopinut päivän tunnelmaan. Kappaleen sanat olivat synkeät mutta melodia oli kiva ja enpä minä sitä laulamaan alkanut.
— Mitäs sä täällä hyräilet? huikkasi Tiitus käytävältä.
— Kunhan hyräilen vain, hymähdin. — Tulin just maastosta ja oli kivaa.
— Joo, siellä on mukava keli vaihteeksi kun ei sada sammakoita vaakasuoraan.
— Jeps. Mitäs Beelle kuuluu?
— Mitäs se, osaa käyttäytyä enimmän osan ajasta ja tässä vaiheessa se suunnilleen riittääkin. Satulaan oon alkanut vähitellen totuttaa sitä.Hevosten kuulumisia vaihtaessa menikin tovi. Mietin tohtisinko kysyä Tiitukselta jotakin tallilaisten tilanteesta, että mitä täällä oli oikein menossa, mutta annoin sitten olla.
-
29.1.: Takaisin yläasteella
Olimme palailemassa Harrin kanssa kotia kohti Vaasan suunnasta kun totesimme olevamme nälkäisiä. Ehdotin että jos kävisimme hakemassa Runoista pizzat matkaan ja söisimme ne kotona. Otsonmäki oli kuitenkin matkan varrella niin se kävisi kätevästi. Runoin pizzat olivat ihan kelpo mättöpizzoja. Harrille ehdotus sopi, hänellä ei ollut mitään satunnaista roskaruuan syöntiä vastaan.
— Meilla vaha ruuhka. Puoli tunti mene, sanottiin Runoin kassalla. Vilkaisimme toisiamme ja totesimme sen olevan ihan ok. Harri tilasi pekonipizzan, minä oman erikoiseni eli tomaattia, mozzarellaa ja ananasta. istuimme pieneen pöytään odottamaan pizzojen valmistumista.
En kiinnittänyt mitään huomiota takanamme olevaan seuraavaan asiakkaaseen, joka tilasi myös pari pizzaa mukaan. Vasta kun hän jäi tuijottamaan minua, havahduin. Jotenkin tutunoloinen…
— Hei, sähän oot Sonja! nainen huudahti.Ääni kertoi loput. Se oli Heidi, yläasteaikojen luokkakaveri. Se typerin kovis koko luokalta ja se oli sentään jo paljon sanottu, sillä niitähän meidän luokalla riitti. Heidi ja Hanna ja Jenni, se oli se tyttökolmikko joka eniten minua haukkui. Nynny, koska en tupakoinut. Hikke, koska pärjäsin koulussa. Kermaperse, koska perhe oli varakas. Paskatahra, koska harrastin hevosia. Opettajien lellivauva, olevinaan muita parempi, pappa-betalar, landepaukku jonka nenä oli kuin Estonian keulavisiiri.
— No kato Heidi, sanoin kohteliaasti mutta niin viileällä äänensävyllä kuin suinkin pystyin.
Heidi istahti samaan pöytään niinkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa. Totta oli että muut pöydät olivat täynnä, mutta olisi seissyt sitten, perkele. Esittelin kuitenkin Harrin miesystävänäni. Heidi korjasi sukunimensä Roudankydöstä Korhoseksi. Hän oli siis mennyt naimisiin, mitä ilmeisimmin, mutta sormusta ei ollut, joten liekö eronnutkin.
Tein muitakin havaintoja Heidin pulputtaessa kuulumisiaan. Vaikka olisin miten objektiivisesti tahansa yrittänyt tarkastella (mitä siis todellakaan en tehnyt), hän näytti… kulahtaneelta. Kasvoilla näkyi jo uurteita, silmäpussit olivat selkeät, iho jotenkin kelmeä ja roikkui jo leuan alla. Hiukset hapsottivat jonkinlaisella poninhännällä, latvat olisivat kaivanneet leikkausta, juurikasvu värjäämistä. Kiitin oikeastaan onneani, että olin itse siistissä meikissä ja tyylikkäissä vaatteissa enkä suinkaan tallilta tulossa.
— Siis siitä on niin kauheen kauan kun ollaan nähty viimeks! Heidi pajatti. — Varmaan silloin yläasteella kai ja siitä on jo kakskyt vuotta. Aattele, niin paljon aikaa! Sähän taisit mennä lukioon, eiks ni? Mä menin sinne kauppaopistoon ja luin itteni merkonomiks. Mä muutin just tänne Otsonmäelle kun tääl on vähän edullisemmat asunnot ku Vaasassa. Siellähän mä asuin monta vuotta, mut siel on niin kauheen kallista asua tiäksä. Oon töissä tossa K-kaupassa ny täällä, sain siirron Vaasasta. Mut hei, mitä sulle kuuluu?
— No, mä tosiaan kävin lukion Seinäjoella. Sen jälkeen mä menin Tampereelle teknilliseen korkeakouluun, valmistuin ohjelmistotekniikan diplomi-insinööriksi. Oon asunut Tampereella siitä asti, mut nyt viime syksynä muutin tohon Seinäjoen puolelle kun rakennutin omakotitalon sinne mun vanhalle kotipaikalle.
— Missä sä oot töissä?
— Mul on oma firma Tampereella tai ei se varsinaisesti sillai kokonaan oma oo, mutta oon osakkaana siinä. Ohjelmistofirma. Oon siellä projektipäällikkönä tätä nykyä. Sen takia mulla on Tampereella kakkosasunto, selitin tarkoituksellisen huolettomasti.Ja kyllähän Heidin naama vähän venähtikin vaikka hän sitä yritti peittää. Hah, niele siitä. Heidi ei antanut sen lannistaa vaan kertoi lapsistaan, joita oli kaksi kappaletta Otsonmäen ala-asteella. Yksinhuoltaja, kuten olin arvellutkin ja voi miten se oli kuulemma rankkaa. Hymyilin vinosti ja mutisin väliin ”niin” ja ”jaa”. Kun Heidi kyseli minun vapaa-ajanvietostani, kerroin että lasten sijaan minulla oli oma hevonen. Että ihan kilpailinkin sillä (jätin kertomatta sen että oli osallistunut Salierilla tasan kaksiin kisoihin ja nekin molemmat oman tallin pikkukisoja). Salaisesti olin vahingoniloinen ja tyytyväinen, näemmä se karma joskus osuu oikeaankin osoitteeseen.
Harri ei varsinaisesti puuttunut keskusteluun, mutta katsoi minua välillä hieman kummeksuen. Kun olimme saaneet pizzamme ja starttasin auton Runoin pihasta, Harri kysyi varovasti:
— Mitä toi äskeinen oikein oli?
— Jaa mikä niin? kysyin vaikka oikeastaan tiesin mitä Harri tarkoitti.
— Sä kuulostit vähän… no, rehentelevältä tai sillai… emmä tiä oikein. Et sä yleensä tollai puhu.
— Heidi oli tosiaan yläasteella samalla luokalla ja se ja sen kaverit… no, ne haukkui mua koko sen kolme vuotta. Ja kaikenlaista muutakin kiusaa ne keksi.
— Ahaa, Harri tuumasi ja vaikeni. Hän ei sanonut että olin alhainen ja ilkeä, mutta tiesin sen oikein hyvin itsekin. Eikä hävettänyt pätkääkään. -
Ma 27.1.
Katselin Helin touhuja Salierin ja Nuoskan kanssa, kun olin piipahtanut tallilla vaikka Salierilla olikin vapaapäivä tänään. En sitten tainnut tulla sanoneeksi että Salieri lienee koiriin tottunut, ainakaan se ei ole koskaan mitenkään erityisesti reagoinut niihin täällä tai Lempäälässä tai jos maastossa tuli joku vastaan. Ylipäänsä harva asia saa Salierin tolaltaan, mutta hyvähän se on Nuoskaankin totuttaa ja siihen että koira tulee ihan iholle.Heli toi Salierin takaisin tallille kun oli tyytyväinen tulokseen. Loimitimme sen yhdessä ja minä vein sen tarhaan. Rapsutin Dipsiä ohimennen ja ensimmäistä kertaa myös Rocky tuli itsenäisesti kosketusetäisyydelle. Rockyn omistajasta en oikein ollut saanut minkäänlaista käsitystä, hiljainen tuntui olevan eikä mikään varsinainen päivänsäde, mutta osuimme tallille yhtä aikaa harvakseltaan. Ja kerrankos hevonen oli omistajaansa mukavampi… Ja pätee myös itseeni, Salieri on taatusti helpommin lähestyttävä ja sosiaalisempi kuin minä!
Saapastelimme Helin kanssa tupaan norkoilemaan kahvin ja teen perään. Siellä oli hiljaista, joten juttelimme Salierista ja käytännön kuvioista:
— Mä oon tosiaan torstait ja perjantait pois, joskus lauantaitkin, mut se aina vähän riippuu. Yleensä mulla on maanantaina Nellyn valmennus, mut Nellyn aikataulujen mukaan voi olla että on viikonloppuna. Niinkuin nyt oli ja sen takia Salierilla on vapaapäivä, tosin sen kanssa vois käydä kevyellä maastokävelyllä. Joskus on keskiviikkonakin valmennus, sen jälkeen sit taas kevyempi päivä.
— Mitä jos sattuu jotakin? Heli murehti. — Voiks sulle soittaa kesken työpäivän?
— Totta kai voi! Mulla on ihan tavallinen toimistotyö ja oon tavoitettavissa kyl koko ajan. Tietysti jos jonkun tärkeän palaverin aikaan sattuu tavoittelemaan niin sit en ehkä vastaa välittömästi mut palaan kyllä asiaan heti kun pystyn.
— Nii ja keväälle on tiedossa ainakin yksi työreissu tai ei se vielä varma ole, mut todennäköinen, jatkoin kun muistin asian. — En tiedä vielä tarkkaan et milloin enkä sitäkään että kuinka pitkä, infoan siitä kyllä sit kun tiedän. Lontooseen, ettei sen kauemmas ja todennäköisesti viikko tai maksimissaan kaks. Mut mä kirjaan sen ylös kyllä siihen Salierin päiväkirjaan minkä sulle näytinkin.Siinä vaiheessa keskustelu katkesi yleiseen hälinään, kun muuta porukkaa tuli tupaan.
— Hei, siinä tiskipöydällä on focacciaa, kelle kelpaa. Joo, tänään leivottua, samalla vaivalla teki kaksi pellillistä kuin yhdenkin, niin aattelin tuoda tänne toisen. Että ottakaa pois.Ihmiset kiittelivät kovasti, mutta kuittasin sen sillä että kohteliasta tuoda joskus jotain itsekin kun minulle kelpasivat aina niin hyvin Jillan tarjottavat. Tässä keittiössä kuitenkin ruokittiin lähes päivittäin jonkinlainen määrä ihmisiä. Focaccia alkoi kiitettävällä vauhdilla hävitä pelliltä.
Tuoreimpien uutisten joukossa oli se, että Camilla oli muuttanut Oskarin luo. En sanonut siihen erikseen mitään, mutta jäin miettimään Outin taannoista kommenttia siitä että Hello oli väittänyt Camillalla ja Oskarilla olevan jotakin läheisempää tekemistä keskenään. Olin kuitannut sen pelkästään Hello-talkina, mutta näinköhän oli… Tosin Oskari oli kuulemma kysellyt kämppistä jo aiemmin, jakamaan vuokrakustannuksia. Ja Camilla oli punkannut tallinvintillä jo hetken aikaa, että ihan looginen järjestely kyllä. Ei heillä siis välttämättä mitään sen kummempaa ollut meneillään. Tai jos olikin, niin ei se minun asiani ollut sekään. Mitä lie sitten Outi ajatellut asiasta?
-
Ajelin tallille jännittyneenä. Helin oli tarkoitus tänään tehdä tuttavuutta Salierin kanssa ja minua jännitti mikä hän tykkäisi ruunasta. Tietenkin minulla on oma lehmä ojassa, pahasti, kun Salieri ihan oikeasti tarvitsisi pätevän liikuttajan niille päiville kun olen pois. Olen miettinyt mikä järki on yleensäkään pitää hevosta kun joudun töiden takia ramppaamaan toisella paikkakunnalla niin paljon ja että pitäisikö minun itse jotenkin tajuta antaa Salieri kokonaan ylläpitoon tai kenties myydä se. Ei! Se ei voi olla vaihtoehto, ei ikinä, järkevää tai ei. Mutta jos Heli ottaisi Salierin hoitaakseen, ei minulla olisi hätäpäivää. Eikä Salierillakaan, Heli on niin tarkka kaikesta ja varsin kelvollinen ratsastaja. Parempaa liikuttajaa tuskin löytäisin, ainakaan Hopiavuoresta.
Kävimme Helin kanssa läpi Salierin varustekaapin nyt ensimmäiseksi. Minä puhuin, puhuin ja puhuin. Heli halusi tietää kaikesta kaiken ja kyseli pienimmätkin yksityiskohdat: milloin käytän näitä ja tuota, jos menee kentälle riittääkö pintelit vai pitikö laittaa suojat, mihin reikään kiristän turpahihnan, saako kangilla mennä maastoon ja mitä jos on kylmä tai kuuma tai itikoita tai sataa tai tuulee tai…
Houkuttelimme Salierin tarhasta, että Heli pääsisi kokeilemaan sitä selästä käsin. Tavalliseen tapaan se oli vähän ihmeissään vieraasta ihmisestä harjaamassa, mutta toisaalta Heli ei niin kovin vieras kuitenkaan ollut. Ja Salierin käytöstapoihin saattoi yleensä vieraampikin ihminen luottaa. Eniten minua pelottavat ne hyvin harvat kerrat kun siihen iskee jokin pönttöpäisyys. Niitä ei osaa koskaan varoa tarpeeksi kun se muuten toimii kuin ihmisen mieli. Harvoin, jos koskaan se suoranaisesti rettelöi, yleensä sillä vain on syystä tai toisesta liikaa virtaa ja se sitten aiheuttaa tilanteita.
Kentällä Heli nousi Salierin selkään ja pyysi sen liikkeelle. Annoin heidän aluksi mennä kaikessa rauhassa enkä puuttunut sen kummemmin asioihin. Olin toki antanut muutaman vinkin ja varoituksen etukäteen, mutta muuten tyydyin seuraamaan sivusta miten yhteistyö alkoi sujua. Totesin mielihyvällä että Heli ratsasti eleettömästi ja nätisti ja Salieri vastasi kuuliaisesti. Toki Salieri on aika simppeli ratsastettava, mutta ei kuitenkaan mikään varsinainen automaatti. Minun pitää muistaa kertoa Helille muutama kikkakolmonen hankalien tilanteiden varalle, niitäkin tulee kyllä varmasti jossain vaiheessa eteen.
Heli kävi tunnollisesti läpi kaikki askellajit, siirtymät, kokoamiset, lisäykset, taivutukset, urat ja muut peruskuviot. Salieri alkoi löytää takaosansa kunnolla alle ja puski ponnekkaasti eteenpäin. Varoitin varmuuden vuoksi pitämästä liian kovaa tuntumaa, koska se takuuvarmasti tappaa enimmän eteenpäinpyrkimyksen. Salieri ei ole suustaan mitenkään superherkkä, sen sijaan pohkeelle se on hyvin kuuliainen. Tästä tulee helposti ajatus että ruuna karkaa käsistä kun se lähtee pohkeesta eteenpäin rivakasti, mutta on kuurompi pidättävälle ohjalle, ja sitten on houkuttelevaa ajatella että kevyt ohjastuntuma ei riitä. Ei Salieri mihinkään rynni, se on yleensä varsin kiltti ja kuitenkin kuulolla. Liian kova tuntuma taas saa aikaan sen että pohjeavutkaan eivät maistu ja ratsastaja huomaa istuvansa huonosti liikkuvan ja lievästi kärttyisän makkaran selässä. Keveys on päivän sana, muttei tarvitse pelätä pilaavansa koko hevosta, jos kehonhallinta ja avut eivät ole ihan Salzgeberin tasoa. Siis täydellinen tätihevonen!
— Täähän on kauhean kiva ratsastettava, Heli tuumi kun laskeutui satulasta. — Helpompi kuin Inka, ei oo niin säpäkkä.
— Niinhän se, sanoin tyytyväisenä hymyillen ja rapsuttelin Salieria. — Mun taidot ei riittäisi minkään kauhean vaikean hevosen ratsastamiseen. Tää on just hyvä harrastehevonen, kiltti ja leppoisa muttei laiska.
— Ei, ei tosiaan oo laiska muttei mikään ruutitynnyrikään.
— No, sä kadut tota lausuntoa kyl sen jälkeen jos tää on pari päivää vähemmällä liikutuksella… -
Historian siipien havinaa: mitä tapahtuikaan pikkujouluissa
Koska sitä on täällä kyselty että miten se Harri ja Sonja nyt… En sitä silloin tajunnut kirjoittaa tänne, mutta laitetaan nyt tällainen pieni takauma.Oman firman pikkujoulut 29.11.19
Pikkujoulujen jatkoilla tulin maininneeksi seuraavan päivän pikkujoulut, mikä tietysti poiki kysymyksen: mitkäs pikkujoulut ne ovat. Hymyilin salamyhkäisenä ja sanoin että menen sinne ihan vain avecina. Mitäs mitäs? No yksi miesihminen on pyytänyt minut mukaansa firmansa pikkujouluihin, kiertelin.— Ei kai sillä Aittosalon Harrilla oo jotakin tekemistä sen asian kanssa? Sami kysyi.
— No sehän se, naurahdin ja taisin vähän punastuakin. Olinko tosiaan niin ennalta-arvattava? — Ne on Writionin Tampereen toimiston pikkujoulut, Harri pyysi mut mukaansa sinne.
— Okei! Niillä on sitten ihan avecilliset pikkujoulut? Minne meette?
— Joo, kuulemma on tapana että kutsu on avec. Eka mennään teatteriin, mä en nyt muista että mikä se esitys oli, mut sen jälkeen on sit ruokatarjoilut siellä teatterissa.— Onks se Harri yötä sit Tampereella? Sami kysäisi noin ohimennen. — Mä sain sen käsityksen siellä sun synttäreillä että se asuisi Seinäjoella.
— Nii se asuukin. Sillä on hotelli varattuna siksi yöksi. Mä lupasin sille sunnuntaina kyydin takas Seinäjoelle kun oon ite kuitenkin menossa sinne.
— Kuis sää olit sen sinne sun synttäreille kutsunnu? Sami jatkoi.
— No me ollaan täs nyt syksyn mittaan pidetty yhteyksiä jonkin verran, kun törmäsin siihen kesällä Seinäjoella ja todettiin että asutaan molemmat siellä. Mähän sanoin jo silloin Noctan keikan jälkeen et se on tosi hyvä tyyppi ja on edelleen.
— Meinaaksää sitä meille töihin houkutella?
— Kyl mulla on kuule ihan henkilökohtaiset intressit…Writionin pikkujoulut 30.11.19
Harri odotti lupauksensa mukaisesti teatterin ovella. Jätimme takit narikkaan ja minä vaihdoin nopeasti korkokengät jalkaan. Harri katsoi minua hymyillen ja kehaisi punaista mekkoani. Palautin kehun, hän näytti itsekin oikein komealta kauluspaidassa ja pikkutakissaan. Kohteliaasti hän tarjosi minulle käsivartensa kun lähdimme ylös parvelle.Teatteriesitys oli varmasti ihan hyvä, mutta keskittymiseni siihen oli vähän heikonsorttista. Ajatukset sotki tuo vieressä istuva mies, joka oli niin lähellä (ne parven istuimet ovat aikas kapeat) mutta silti juuri sen tuuman verran liian kaukana että olisin uskaltanut koskettaa. Vatsassa lepatteli perhosia ja tunsin itseni ujoksi kuin teinityttö ensimmäisillä treffeillä. Minua nauratti tämä, hyvänen aika, miltei nelikymppinen nainen ja näin sekaisin miehen takia. Ei se katso ikää.
Esityksen loputtua oli ruokatarjoilu teatterin ravintolassa. Harri esitteli minua työkavereilleen, monet tunnistivat ainakin meidän tuotteen nimen, jotkut firman, joidenkin nimet muistin itsekin eri projekteista, joissa oli tehty yhteistyötä. Solahdin siis mutkattomasti porukkaan eikä tosiaan ollut valittamista: ruoka oli hyvää, pöytäseurue oli hauska ja Harri oli niin kohtelias ja huomaavainen.
Illallisen jälkeen virallinen osuus oli ohitse, mutta muutamat meidänkin pöytäseurueesta suunnittelivat lähtevänsä jatkoille Ilonaan tai Ilvekseen tai jonnekin. Sanoin Harrille että minulle käy kaikki, paitsi kotiin lähteminen. Niin päädyimme Ilonaan muutaman Harrin työkaverin ja heidän puolisoidensa kanssa. Ilta oli sen verran nuori ettei meidän tarvinnut jonottaa sinne edes sisään. Otimme muutamat juomat ja istuimme vähän hiljaisemmassa looshissa juttelemassa. Illan kuluessa kuitenkin työkaverit häipyivät omille teilleen ja me Harrin kanssa lähdimme tanssilattialle. Oli iloinen yllätys, että Harri halusi tanssia, jotenkin tuntuu siltä että tanssivat miehet ovat harvassa.
Aloitteen tekeminen oli silti niin kamalan vaikeata. Onnekas sattumus eli tanssilattialla toikkaroinut sivullinen sitten kirjaimellisesti tönäisi asioita oikeaan suuntaan eli minut Harrin syliin. Vahingossa toki ja sittenkin piti vähän dramatisoida horjahdusta. Sitten Harri piti minusta kiinni ja minulla ei todellakaan ollut mitään sitä vastaan. Niin yksinkertaista se lopulta oli.
Tanssimisesta ei sen jälkeen tullut tietenkään enää mitään, joten siirryimme ensin baaritiskille ja sitten Harrin hotellin aulabaariin, jossa oli yllättävän hiljaista. Saimme istua siellä rauhassa kahden. Lopulta siellä tuli valomerkki ja meidän oli lähdettävä pois. Harri saattoi minut asunnolleni, vaikka matkaa oli vain sata metriä. Olimme molemmat sitä mieltä, että siinä alaovella on kuitenkin parempi erota, ei vielä tässä vaiheessa yötä yhdessä. Harri suuteli viimeisen kerran ja hymyili minulle lähtiessään.
Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, vaikka sitten aamuyöllä, joten jo hississä kirjoitin kavereiden TG-ryhmään uutiset kaikessa lyhykäisyydessään: ”Nyt se aloite tuli tehtyä ja mulla on miesystävä <3 Ette varmaan yhtään arvaa kuka…” En odottanutkaan että kukaan vastaisi siihen puoli kolmelta, näkevät sitten aamulla. Ei silti mennyt kuin vartti kun puhelin piippasi viestin merkiksi, mutta se oli Harri: ”Kiitos tästä illasta, ihana. Nähdään huomenna!” Saatoin sulaa ihan pikkuisen.
Dagen efter 1.12.
Sunnuntai meni pumpulissa leijuen. Kävimme brunssilla, sen olimme sopineet jo aiemmin, ja iltapäivällä lähdimme kohti Seinäjokea. Sovimme että tulisin heti huomenna Harrin luona käymään, kun olisimme saaneet työpäivän päätökseen.En lähtenyt Harrin luota suoraan kotiin vaan ajattelin poiketa mummun luona. Olihan minulla uutisia kerrottavana. Mummu näki sen naamasta heti:
— No mikäs sitä flikkaa ny noi hymyylyttää?
— Koita huviksesi arvata, sanoin ja hymyilin entistä leveämmin.
— Jotakuta miähenpualta veikkaasin ensteeks, mutten tiärä julukiaako sitä.
— Kuule kyllä julkeaa, varsinkin kun oot ihan oikeassakin vielä.Mummu puhkesi sydämelliseen hymyyn.
— No se sentähän o hiano uutine! Mikäs tää on miähiään tää uusi heila? Vai onko se se Harri siältä synttärijuhuliist?Olin aivan ihmeissäni. Mistä kummasta mummu sen voi tietää?
— Sehän se on vaan mistä sä sen keksit että justiin siitä on kyse?
— Kyllähän tuan ny silimällään näki, ku osaas vähä kattoo, mummu sanoi pilke silmäkulmassa. — Ja lisääks moon laskennu yhyteen yks ynnä yks ja siit ny yleensä tuloo kaks. Kun sää oot muakin käynny niin usiasti kattoomas ja aina sama tarina, jotta käviit kahavilla tuttuus kans tai jotta oot lähärössä näyttämmään jotaki luantopolokua sille.
— No joo, ehkä siihen ei tarvita tosiaan mitään selvännäkijää. Tässä on vähän kumpikin miettinyt jo pari kuukautta että mitenköhän olisi, kiinnostaisiko toista vai ei ja olisiko sopiva aika vai ei. Kun Harrikin on eronnut reilu vuosi sitten.
— Niihän ne tuanikääset varmahan tahtoo olla että toisella kiarroksella, josseivät ihan ikisinkkuja ole. Mut jos sää nuaremmakses laittaasit teetä tulemahan, tua kaapis on jotaki nisua. Saat sitte siinä juaressa kertoo kaiken siitä Harrista. Kovastihan soli komia siä juhulissa, tootta varmasti silimänmukaane pari. -
Uuden vuoden lupaukset
Vähän myöhässä mutta ei kai sitä lasketa? Joten tässä ovat uuden vuoden lupaukset mallia 2020:1. Lue 15 uutta kirjaa.
Aihe ja tyyli vapaasti valittavissa mutta 15 uutta kirjaa pitää lukea. Etten aina jumita niissä vanhoissa. 15 kirjaa vuodessa on ehkä aika vähän, muttei nyt ahnehdita enempää.2. Katso 12 uutta leffaa.
Sama juttu kuin kirjoissa, kun tykkään niin jumittaa niissä vanhoissa tutuissa (ja kiistämättä hyvissä). Uusi leffa per kuukausi, ei kuulosta pahalta.3. Käy 12 museossa.
Kun se Harri kerran meni sen museokortin minulle ostamaan niin pitäähän sitä käyttää. Museo kuukaudessa, noin keskimäärin. Harrista saa varmasti seuraa, syytä ainakin olisi.4. Osallistu Salierilla kisoihin.
No tämä tuli jo tehtyä Hopiavuoren helpossa A:ssa. Voisi EHKÄ osallistua joihinkin toisiinkin.5. Käy 2 valmennuksessa tallin ulkopuolella.
Välillä on ihan hyvä saada uusia näkökulmia asioihin.6. Kierrätä/hankkiudu muuten eroon vähintään 20 kirjasta.
Tiedän, tekee kipeää, mutta 20 kirjaa ei ole maailmanloppu. Varmasti hyllyssä on niitä jotka vain… no, ovat siellä.7. Mene salille. Käy salilla.
Ei ole niin paha kuin luulet. Saliohjelmasta kysy Kristalta. Mahdollisesti joku kehonhuolto tms. Tai jotain.8. Syö säännöllisesti.
Ei ole mahdotonta ja takana on hyvä putki. Pidä se. -
Salieri pörräsi tohkeissaan kun laittelin sille maastoilukamoja. Lauantaina oli ollut kisat, eilisen se oli saanut huilata ja tänään ajattelin tehdä letkeän maastolenkin. Arkeen palataan sitten huomenna.
— Ei kai sulle oo noussut vapaapäivä päähän kun noin höyryät siinä? juttelin Salierille. — Vai nousiko sulle ne koulukisat päähän kun niin pääsit näyttämään kaikille miten hieno oot? Juu, olet. Mut oos ny paikoillas hetki et saan nää suojat. Sit vois mennä jos Outi ja Elias on valmiina.Outilla oli Jussin kanssa sama suunnitelma eli kevyt maastolenkki. Toivottavasti Jussi ei ollut yhtä paineissaan kuin Salieri vaikka sekin oli lauantaina kisannut ja oletin että eilisen saanut viettää tarhaillen kuten Salierikin. Eetu oli nakittanut Eliaksen Töpselinsä kanssa meidän seuraan tutustumaan paikallisiin maastoihin. Minua aina jaksoi naurattaa salaa oriin lempinimi. Töpseli. Se kuulosti huvittavalta, vähän kuin pieni possu. Se oli kyllä ihan sopiva sinänsä, jos oriin ”ristimänimi” kerran oli Cablegram.
Töpseli kyllä näytti vähän pieneltä Salierin ja Jussin vierellä. Se oli kymmenkunta senttiä matalampi kuin nämä meidän hongankolistajat. Muuten se sitten ei niille hävinnytkään, se oli roteva ja lihaksikas hevonen. Minä tosin kuvittelin aina kenttäratsut aika erityyppisiksi, hoikiksi vaikkakin lihaksikkaiksi, vähän niinkuin maratoonarit. Vaan mitäpä minä tiesin kenttäratsastuksesta tai kenttäratsuista?
— Jokos sä oot Salierille hoitajaa löytänyt? Outi kysäisi kun pääsimme tallinpihasta pois.
— Heli saattoi vähän kiinnostua asiasta kun se Inka on tiineenä. Sovittiin että jos se kokeilisi Salieria tällä viikolla. Olis kokeiltu jo aiemmin mutkun oli noi kisat.
— Ai mutta sehän olisi kiva! Kun Heli kuitenkin on tuttu ratsastaja ja varmasti sekin arvostaisi ratsastusmahdollisuutta kun Inkalla ei pysty.
— Se olis tosiaan. Helille uskaltais Salierin jättää ihan huoletta.
— Mites ne esteharjoitukset on menneet?Nelly oli saanut jotenkin inspiroitua minut harjoittelemaan hyppäämistä sen ensimmäisen (ja yllättävän hyvin menneen) estetunnin jälkeen. Olihan se toki hyvää vaihtelua, varsinkin kun Salieri tykkäsi. Emme me vieläkään mitään korkeita hypänneet, mutta Nelly kehitteli vaikka minkälaisia jumppasarjoja ja pieniä radantapaisia. Pakko se on myöntää, että ei se hyppääminen ollut lopulta niin vastenmielistä kuin olin aina kuvitellut. Mutta silti Nelly kaivoi minusta omituisia piirteitä esiin, hänen kannustamanaan olin niihin koulukisoihinkin osallistunut ja selvinnyt hengissä.
— Ihan kivastihan ne. Salieri hyppää hyvin ja mielellään, ja mäkin onnistun roikkumaan kyydissä suurimman osan ajasta.
— Treenaatko sä hyppäämistäkin? Elias havahtui. — Mulla oli jotenkin sellainen käsitys että ratsastaisit pääasiassa koulua.
— No joo, pääasiassa ratsastankin, mutta Nellyn silmien alla hyppäänkin välillä. Mä en oo ite niin välittänyt esteistä mut Salieri suoriutuu niistä ihan nätisti. Ja se tykkää hypätä.
— Ootsä koskaan maastoesteitä kokeillut sillä?
— Herran jumala, en!Outi nauroi päin näköä.
— Noin sä muistaakseni sanoit esteistäkin. Että varo vaan. Salieri varmaan rakastais niitäkin.
— No mä olen sanojen syönnin Suomen mestari vuosimallia 2019, mutta en mä silti maastoesteitä aio kokeilla.
— Ai, no höh, Elias sanoi. — Tossa yks tuttu kyseli peruutuspaikalle osallistujaa, se pitää alkeistason treenin maastoesteillä.
— Jaa nyt vai? Täällä on talvi tai ainakin jokin talvenkaltainen olosuhde.
— Maneesissa se on. Se rakentaa sinne muutamia pieniä kiinteitä esteitä. Se olis Ilmajoella, ettei ees sinänsä kaukana.
— Et ite mene sinne Töpselin kanssa?
— En tiä, saatan mennäkin. Mut sinne mahtuis kyl pari ratsukkoa vielä ihan hyvin. Se valmennus on kyllä tarkoitettu ihan aloittelijoille, että välttämättä se ei oo niin sopiva mulle ja Töpselille, mut toisaalta vois vähän käydä silti kokeilemassa. En oo vielä päättänyt.Kyselin Eliakselta tästä valmennuksesta ja valmentajasta enemmänkin. En sano että kiinnostaisi, mutta… Jos Eliakseen oli luottamista, se maastoestevalmennus ei ihan kauheasti eroaisi tavallisesta estevalmennuksesta. Vauhti vain olisi kovempi, vähemmän teknisiä sarjoja ja esteet tietenkin kiinteitä. Ja jos Eliaskin olisi lähdössä sinne ja minulla on kahden hevosen koppi kyllä ja Audikin on jo sisäänajettu joten sillä voisi koppia vetääkin… En kyllä.
Kun kenttäratsastusaihe oli saatu kaluttua loppuun, Outi kysyi Harrin kuulumisia. Vastasin niinkuin asia on eli muuten hyvin mutta töissä tuppaa olemaan kiirettä molemmilla ja se yrittää ikävästi haitata muuta elämää. Elias näytti hieman kysyvältä, joten selitin tämän Harrin olevan miesystäväni.
— Ootko sä sitten töissä kuitenkin jossain? kuului Eliaksen seuraava kysymys. — Kun sä olet päivisin tallilla kuitenkin, niin aattelin ettet oo.
— Pieni firma niin on hyvin vapaat työajat. Ei oo juuri väliä missä ja milloin työnsä tekee kunhan tekee. Siks mä käyn yleensä just päivällä tallilla, se katkasee kivasti työpäivän.
— Ai mut miks sä sit käyt Tampereella kuitenkin viikottain? Mä ainakin kuvittelin että sä töiden takia siellä, huomasi Outi.
— No se on osittain oma valinta, mut loppuviikosta on suurin osa noista tärkeistä palavereista joissa on kivempi olla paikan päällä. Samalla näkee työkavereitakin ettei ihan mökkihöperöksi tule. Nyt sit uhkasivat vielä yhen projektin vetovastuulla, niin se varmaan lisää sitä tarvetta olla Tampereella. Jotkut asiat on edelleen helpompia hoitaa naamatusten kuin netin kautta.Jatkoimme juttelua töistä, hevosista ja kaikesta muustakin. Elias ei tuntunut lainkaan niin hiljaiselta kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Se oli ihan kiva juttu, taitaisi sekin asiintua talliporukkaan ajan mittaan. Mutta se kenttäratsastusvalmennus jäi vähän kaihertelemaan, sillä jos kerran kyse on ihan vauvatason harjoittelusta, niin…
-
Hieno tunnelmapala, kuvat ja kaikki! Ja lisäksi sitten ne miljoona kysymystä (tai ainakin 3), jotka tästä heräsivät. Mistä oli keskusteltu isän kanssa? Miksi nuo kuvat oli annettu Marshallille? Miksi juuri nuo kuvat? Argh, miksei tämä ole Netflix, josta voi katsoa uuden jakson jos ei malta odottaa?!
-
Voi miten tympeätä kun itse saa vihdoin kakaistua suustaan ulos edes vähän jotakin kysymyksentynkää jostakin tärkeästä mutta vaikeasta asiasta ja sitten toinen ei vastaakaan mitään selventävää ja jää ihan samanmoiseen epävarmuuden tilaan kuin ennemminkin. Tulee mieleen, että kannattiko nyt oikeasti edes avata suutaan. Outi-parka, kyllä se ilta menee puhelinta tuijottaessa. Ja Oskari-parka, naisia on kohta kaksin kappalein ja toinen ei tajua mitään.
-
Tämä on jotenkin sellainen teksti, että tästä ei Eetua tunnistaisi, ellei tietäisi! Kontrollifriikki isäntä, jolla koskaan mikään ei ole riittävän hyvin, aina on varaa parantaa, ainakin jos tallinpidosta on kyse. Ja nyt sitten vartti ylimääräistä vapaata, kupillinen (kuumaa) kahvia ja ties mitä hupsuttelua! Niin se maailma näyttää erilaiselta kun asiat on kunnossa ja tästä tekstistä tuli oikesti tosi hyvä mieli lukiessa. Enkä sano tätä siksi että Sonja mainittu ja Salieriakin kehuttiin.
-
Ainoa mitä osaan, voin ja haluan kommentoida tähän on <3
-
Tuommoiseen kohtaan jätit sitten kesken! Ymmärrän toki miksi, silti tässä pureskelee kynsiään että mitä nyt sitten seuraavaksi, mitä Nelly vastaa.
Mutta olen tosi iloinen, että Eetu sai vihdoin kakaistua ulos murheensa ja kysyttyä asiaa. Olisin melkein lyönyt vetoa ettei se onnistu. Pakeneminen on niin paljon helpompaa kuin puhuminen. Ja eihän tämäkään helppoa ollut, Eetun hermostuneisuus on niin käsinkosketeltavaa. -
Nellyn kommenttiin jonkinlaisena vastineena, että kirjoitin taannoin (hyvin, HYVIN toisenlaiseen tilanteeseen kylläkin) ettei se katso ikää. Ei ihastuminen eikä sydänsurut. Siihen ei auta ikä eikä elämänkokemus.
Severi on ihana hahmo, eihän tämä ole eka kerta kun se ilmestyy Heliä auttamaan, tosin tällä kertaa se apu on hyvin konkreettista. Tulee mieleen se mitä olen Sonjan historiasta kertonut ja hänen kavereistaan, jotka samalla tavoin tulivat vain ja toivat ruokaa tai muuta tullessaan sen ihmeemmin kyselemättä että saako ja voiko ja tarvitaanko. Edelleen: tilanne oli tietenkin erilainen, Sonjan kohdalla oli aivan päivänselvää että katastrofi on niskassa. Helin tilanne ei ole mitenkään selvä kun ei ulkopuolinen pääse hänen päänsä sisälle, joten Severi on itse vain lukenut tilanteen ja osannut päätellä että kaikki ei ole kondiksessa. Puuttuminen on vaikeaa jos suoraa avunpyyntöä ei tule, joten iso peukku tässä nyt Severille.
-
Tunnelmallinen teksti, pidin varsinkin tuosta ohjastamisen kuvailusta. Uskon tuon adrenaliiniryöpyn oikein hyvin, jotain sen suuntaista tulee vaikka vain katselisi telkkarista raveja ja hevoset kääntävät loppusuoralle… No, sen oikeastaan halusin vain sanoa että Sonja ainakin salassa hinkuaisi varmasti kärryille kyytiin, jos ei muusta syystä niin uteliaisuuttaan tai vauhdinhurman takia.
Ja vai että Oskari kiillottaa hammasharjalla kämppäänsä 😀
-
Minä olen vähän kaipaillut Noan spin-offeja! Noalla on rankka historia ja näissä tarinoissa se tulee konkreettisesti selväksi. Ja vaikka kyse onkin menneistä, niin se kuitenkin nivoutuu nykyisyyteen. Tämä uusin ei ole poikkeus.
Noin muuten tämä on minusta tosi upea teksti, tarkkaa, jopa brutaalia kuvailua. En tiedä miten totta se voisi olla, kun itselläni ei ole kokemusta riippuvuuksista tai päihteistä, mutta kai se noin voisi olla, tuolta se voisi tuntua.
-
Oi, ihana, ihana kuva! Kiitos tosi paljon, lisään taatusti sivuille tämän. Kun itse en osaa piirtää niin nämä ovat tosi arvokkaita minulle. Ja muutenkin ihana teksti lyhyydestään huolimatta. First things first eli uusi ratsu pitää totuttaa koiraan, sehän on aivan luonnollista
Mutta sellainen huomautus pitää sanoa että Salieri on ruuna.
-
Se olisi tosi mielenkiintoista kyllä lukea, millaisen ensitutustumisen sinä olet kirjoittanut Salierille ja Helille! Niin että jos se on tuloillaan jo niin ei kai sen julkaisusta ole haittaa, vaikka se menisikin ristiin tämän kanssa.
Salierin koulutustaso on tällä hetkellä jotakin vaB:n luokkaa, koska Sonja ei sitä kummempaa hallitse. Salieri itse sen sijaan saattaa osata juttuja tätä korkeammiltakin tasoilta. Esteillä vähän sama juttu: Sonja ei tiedä miten paljon Salieri osaa hypätä, koska Sonjalle itselleen kaikki maapuomia korkeampi on potentiaalisesti vaarallista.
-
Komppaan Eetua tässä kommentissa: kiva ja luonnollisen oloinen tarina pienestä juttuhetkestä, mutta aika vakavasta aiheesta, ainakin noin Nellyn kannalta. Jotenkin luulen että homma ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen kuin Tiitus esittää, koska ihmissuhteet harvoin ovat yksinkertaisia.
-
Liityn ihastelijoihin, minäkin! Tuo kuva on aivan ihana ja tokihan noin hieno kuva ansaitsee oman tekstinsä. Tekstissä ihailen ennen kaikkea sitä, että se on varsin lyhyt ja ytimekäs, mutta siihen on pakattu tosi paljon asiaa, sekä faktaa että tunnelmaa.
-
Kommentoinpa nyt tätä Noankin kommenttia sitten kun kerran aloitin 🙂
Se ulkopuolinen blogi on vähän semmoinen ettei siitä välttämättä tarvitse tietää. Jos et lue, niin ei huolta. Varsinkin kun se nyt on vähän sellainen oman ajatuksenvirran suoltokanava, niin tekstitkään eivät ole vimosen päälle hiottuja (niin kuin ne nyt täälläkään olisivat, mutta blogissa vielä vähemmän) tai edes hyviä. Kaikki mikä liittyy Hopiavuoreen ja mitä täällä tarvitsee tietää, sen kirjoitan tänne. Välillä toki on viitteitä molempiin suuntiin, mutta niidenkään tietäminen ei ole oleellista sinänsä. Näissä minun teksteissä tuppaa aina olemaan sellaisia ulkopuolisia asioita, koska ei se elämä ole pelkkää hevostelua (ja miehiä, mitä se blogi käsittelee pääasiassa), mutta nekään eivät ole relevantteja asioita Hopiavuoren kannalta. Niinkuin nyt tuo taannoinen spin-off-päiväkirjamerkintä, jossa mainitsin mummun parantuneen nuhakuumeestaan. Se nyt oli Sonjalle yksi päivän positiivinen asia, joka piti päiväkirjassa mainita, vaikka sen paremmin täällä kuin blogissakaan ei ole mainittu mummua sanallakaan aikoihin, saati hänen terveydentilaansa.
Vaikka se on myönnettävä, että ehkä olisi pitänyt kirjoittaa se Harrin ja Sonjan suhteen alku tännekin vaikka se ei liity mitenkään Hopiavuoreen. Iso asia kuitenkin hahmon elämässä ja tarinassa ja nyt vähän hävettää etten tullut sitä ajatelleeksi…- Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten Sonja T..
-
Ymmärrän kritiikin, varsinkin kun en ole itsekään tuohon lauseeseen tyytyväinen! Yksi suosikkivertauksistani on ”sosiaalinen/sosiaalisesti lahjakas kuin säkillinen soraa” ja se nyt piti välttämättä tähän saada ympättyä jotenkin, mutta kun Harri ei ole sellainen, niin sitten se piti kääntää toisin päin eikä se toimi niin. Täydellisessä maailmassa hioisin ilmaisua seuraavat kolme viikkoa, että saisin sen toimimaan mutta koska sellaista ei ole niin tällä on tultava toimeen.
-
JulkaisijaViestit