[Sonja T.Valvoja]

29.1.: Takaisin yläasteella

Olimme palailemassa Harrin kanssa kotia kohti Vaasan suunnasta kun totesimme olevamme nälkäisiä. Ehdotin että jos kävisimme hakemassa Runoista pizzat matkaan ja söisimme ne kotona. Otsonmäki oli kuitenkin matkan varrella niin se kävisi kätevästi. Runoin pizzat olivat ihan kelpo mättöpizzoja. Harrille ehdotus sopi, hänellä ei ollut mitään satunnaista roskaruuan syöntiä vastaan.

— Meilla vaha ruuhka. Puoli tunti mene, sanottiin Runoin kassalla. Vilkaisimme toisiamme ja totesimme sen olevan ihan ok. Harri tilasi pekonipizzan, minä oman erikoiseni eli tomaattia, mozzarellaa ja ananasta. istuimme pieneen pöytään odottamaan pizzojen valmistumista.

En kiinnittänyt mitään huomiota takanamme olevaan seuraavaan asiakkaaseen, joka tilasi myös pari pizzaa mukaan. Vasta kun hän jäi tuijottamaan minua, havahduin. Jotenkin tutunoloinen…
— Hei, sähän oot Sonja! nainen huudahti.

Ääni kertoi loput. Se oli Heidi, yläasteaikojen luokkakaveri. Se typerin kovis koko luokalta ja se oli sentään jo paljon sanottu, sillä niitähän meidän luokalla riitti. Heidi ja Hanna ja Jenni, se oli se tyttökolmikko joka eniten minua haukkui. Nynny, koska en tupakoinut. Hikke, koska pärjäsin koulussa. Kermaperse, koska perhe oli varakas. Paskatahra, koska harrastin hevosia. Opettajien lellivauva, olevinaan muita parempi, pappa-betalar, landepaukku jonka nenä oli kuin Estonian keulavisiiri.

— No kato Heidi, sanoin kohteliaasti mutta niin viileällä äänensävyllä kuin suinkin pystyin.

Heidi istahti samaan pöytään niinkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa. Totta oli että muut pöydät olivat täynnä, mutta olisi seissyt sitten, perkele. Esittelin kuitenkin Harrin miesystävänäni. Heidi korjasi sukunimensä Roudankydöstä Korhoseksi. Hän oli siis mennyt naimisiin, mitä ilmeisimmin, mutta sormusta ei ollut, joten liekö eronnutkin.

Tein muitakin havaintoja Heidin pulputtaessa kuulumisiaan. Vaikka olisin miten objektiivisesti tahansa yrittänyt tarkastella (mitä siis todellakaan en tehnyt), hän näytti… kulahtaneelta. Kasvoilla näkyi jo uurteita, silmäpussit olivat selkeät, iho jotenkin kelmeä ja roikkui jo leuan alla. Hiukset hapsottivat jonkinlaisella poninhännällä, latvat olisivat kaivanneet leikkausta, juurikasvu värjäämistä. Kiitin oikeastaan onneani, että olin itse siistissä meikissä ja tyylikkäissä vaatteissa enkä suinkaan tallilta tulossa.

— Siis siitä on niin kauheen kauan kun ollaan nähty viimeks! Heidi pajatti. — Varmaan silloin yläasteella kai ja siitä on jo kakskyt vuotta. Aattele, niin paljon aikaa! Sähän taisit mennä lukioon, eiks ni? Mä menin sinne kauppaopistoon ja luin itteni merkonomiks. Mä muutin just tänne Otsonmäelle kun tääl on vähän edullisemmat asunnot ku Vaasassa. Siellähän mä asuin monta vuotta, mut siel on niin kauheen kallista asua tiäksä. Oon töissä tossa K-kaupassa ny täällä, sain siirron Vaasasta. Mut hei, mitä sulle kuuluu?
— No, mä tosiaan kävin lukion Seinäjoella. Sen jälkeen mä menin Tampereelle teknilliseen korkeakouluun, valmistuin ohjelmistotekniikan diplomi-insinööriksi. Oon asunut Tampereella siitä asti, mut nyt viime syksynä muutin tohon Seinäjoen puolelle kun rakennutin omakotitalon sinne mun vanhalle kotipaikalle.
— Missä sä oot töissä?
— Mul on oma firma Tampereella tai ei se varsinaisesti sillai kokonaan oma oo, mutta oon osakkaana siinä. Ohjelmistofirma. Oon siellä projektipäällikkönä tätä nykyä. Sen takia mulla on Tampereella kakkosasunto, selitin tarkoituksellisen huolettomasti.

Ja kyllähän Heidin naama vähän venähtikin vaikka hän sitä yritti peittää. Hah, niele siitä. Heidi ei antanut sen lannistaa vaan kertoi lapsistaan, joita oli kaksi kappaletta Otsonmäen ala-asteella. Yksinhuoltaja, kuten olin arvellutkin ja voi miten se oli kuulemma rankkaa. Hymyilin vinosti ja mutisin väliin ”niin” ja ”jaa”. Kun Heidi kyseli minun vapaa-ajanvietostani, kerroin että lasten sijaan minulla oli oma hevonen. Että ihan kilpailinkin sillä (jätin kertomatta sen että oli osallistunut Salierilla tasan kaksiin kisoihin ja nekin molemmat oman tallin pikkukisoja). Salaisesti olin vahingoniloinen ja tyytyväinen, näemmä se karma joskus osuu oikeaankin osoitteeseen.

Harri ei varsinaisesti puuttunut keskusteluun, mutta katsoi minua välillä hieman kummeksuen. Kun olimme saaneet pizzamme ja starttasin auton Runoin pihasta, Harri kysyi varovasti:
— Mitä toi äskeinen oikein oli?
— Jaa mikä niin? kysyin vaikka oikeastaan tiesin mitä Harri tarkoitti.
— Sä kuulostit vähän… no, rehentelevältä tai sillai… emmä tiä oikein. Et sä yleensä tollai puhu.
— Heidi oli tosiaan yläasteella samalla luokalla ja se ja sen kaverit… no, ne haukkui mua koko sen kolme vuotta. Ja kaikenlaista muutakin kiusaa ne keksi.
— Ahaa, Harri tuumasi ja vaikeni. Hän ei sanonut että olin alhainen ja ilkeä, mutta tiesin sen oikein hyvin itsekin. Eikä hävettänyt pätkääkään.

[Sonja T.Valvoja]

Ma 27.1.
Katselin Helin touhuja Salierin ja Nuoskan kanssa, kun olin piipahtanut tallilla vaikka Salierilla olikin vapaapäivä tänään. En sitten tainnut tulla sanoneeksi että Salieri lienee koiriin tottunut, ainakaan se ei ole koskaan mitenkään erityisesti reagoinut niihin täällä tai Lempäälässä tai jos maastossa tuli joku vastaan. Ylipäänsä harva asia saa Salierin tolaltaan, mutta hyvähän se on Nuoskaankin totuttaa ja siihen että koira tulee ihan iholle.

Heli toi Salierin takaisin tallille kun oli tyytyväinen tulokseen. Loimitimme sen yhdessä ja minä vein sen tarhaan. Rapsutin Dipsiä ohimennen ja ensimmäistä kertaa myös Rocky tuli itsenäisesti kosketusetäisyydelle. Rockyn omistajasta en oikein ollut saanut minkäänlaista käsitystä, hiljainen tuntui olevan eikä mikään varsinainen päivänsäde, mutta osuimme tallille yhtä aikaa harvakseltaan. Ja kerrankos hevonen oli omistajaansa mukavampi… Ja pätee myös itseeni, Salieri on taatusti helpommin lähestyttävä ja sosiaalisempi kuin minä!

Saapastelimme Helin kanssa tupaan norkoilemaan kahvin ja teen perään. Siellä oli hiljaista, joten juttelimme Salierista ja käytännön kuvioista:
— Mä oon tosiaan torstait ja perjantait pois, joskus lauantaitkin, mut se aina vähän riippuu. Yleensä mulla on maanantaina Nellyn valmennus, mut Nellyn aikataulujen mukaan voi olla että on viikonloppuna. Niinkuin nyt oli ja sen takia Salierilla on vapaapäivä, tosin sen kanssa vois käydä kevyellä maastokävelyllä. Joskus on keskiviikkonakin valmennus, sen jälkeen sit taas kevyempi päivä.
— Mitä jos sattuu jotakin? Heli murehti. — Voiks sulle soittaa kesken työpäivän?
— Totta kai voi! Mulla on ihan tavallinen toimistotyö ja oon tavoitettavissa kyl koko ajan. Tietysti jos jonkun tärkeän palaverin aikaan sattuu tavoittelemaan niin sit en ehkä vastaa välittömästi mut palaan kyllä asiaan heti kun pystyn.
— Nii ja keväälle on tiedossa ainakin yksi työreissu tai ei se vielä varma ole, mut todennäköinen, jatkoin kun muistin asian. — En tiedä vielä tarkkaan et milloin enkä sitäkään että kuinka pitkä, infoan siitä kyllä sit kun tiedän. Lontooseen, ettei sen kauemmas ja todennäköisesti viikko tai maksimissaan kaks. Mut mä kirjaan sen ylös kyllä siihen Salierin päiväkirjaan minkä sulle näytinkin.

Siinä vaiheessa keskustelu katkesi yleiseen hälinään, kun muuta porukkaa tuli tupaan.
— Hei, siinä tiskipöydällä on focacciaa, kelle kelpaa. Joo, tänään leivottua, samalla vaivalla teki kaksi pellillistä kuin yhdenkin, niin aattelin tuoda tänne toisen. Että ottakaa pois.

Ihmiset kiittelivät kovasti, mutta kuittasin sen sillä että kohteliasta tuoda joskus jotain itsekin kun minulle kelpasivat aina niin hyvin Jillan tarjottavat. Tässä keittiössä kuitenkin ruokittiin lähes päivittäin jonkinlainen määrä ihmisiä. Focaccia alkoi kiitettävällä vauhdilla hävitä pelliltä.

Tuoreimpien uutisten joukossa oli se, että Camilla oli muuttanut Oskarin luo. En sanonut siihen erikseen mitään, mutta jäin miettimään Outin taannoista kommenttia siitä että Hello oli väittänyt Camillalla ja Oskarilla olevan jotakin läheisempää tekemistä keskenään. Olin kuitannut sen pelkästään Hello-talkina, mutta näinköhän oli… Tosin Oskari oli kuulemma kysellyt kämppistä jo aiemmin, jakamaan vuokrakustannuksia. Ja Camilla oli punkannut tallinvintillä jo hetken aikaa, että ihan looginen järjestely kyllä. Ei heillä siis välttämättä mitään sen kummempaa ollut meneillään. Tai jos olikin, niin ei se minun asiani ollut sekään. Mitä lie sitten Outi ajatellut asiasta?

[Sonja T.Valvoja]

Ajelin tallille jännittyneenä. Helin oli tarkoitus tänään tehdä tuttavuutta Salierin kanssa ja minua jännitti mikä hän tykkäisi ruunasta. Tietenkin minulla on oma lehmä ojassa, pahasti, kun Salieri ihan oikeasti tarvitsisi pätevän liikuttajan niille päiville kun olen pois. Olen miettinyt mikä järki on yleensäkään pitää hevosta kun joudun töiden takia ramppaamaan toisella paikkakunnalla niin paljon ja että pitäisikö minun itse jotenkin tajuta antaa Salieri kokonaan ylläpitoon tai kenties myydä se. Ei! Se ei voi olla vaihtoehto, ei ikinä, järkevää tai ei. Mutta jos Heli ottaisi Salierin hoitaakseen, ei minulla olisi hätäpäivää. Eikä Salierillakaan, Heli on niin tarkka kaikesta ja varsin kelvollinen ratsastaja. Parempaa liikuttajaa tuskin löytäisin, ainakaan Hopiavuoresta.

Kävimme Helin kanssa läpi Salierin varustekaapin nyt ensimmäiseksi. Minä puhuin, puhuin ja puhuin. Heli halusi tietää kaikesta kaiken ja kyseli pienimmätkin yksityiskohdat: milloin käytän näitä ja tuota, jos menee kentälle riittääkö pintelit vai pitikö laittaa suojat, mihin reikään kiristän turpahihnan, saako kangilla mennä maastoon ja mitä jos on kylmä tai kuuma tai itikoita tai sataa tai tuulee tai…

Houkuttelimme Salierin tarhasta, että Heli pääsisi kokeilemaan sitä selästä käsin. Tavalliseen tapaan se oli vähän ihmeissään vieraasta ihmisestä harjaamassa, mutta toisaalta Heli ei niin kovin vieras kuitenkaan ollut. Ja Salierin käytöstapoihin saattoi yleensä vieraampikin ihminen luottaa. Eniten minua pelottavat ne hyvin harvat kerrat kun siihen iskee jokin pönttöpäisyys. Niitä ei osaa koskaan varoa tarpeeksi kun se muuten toimii kuin ihmisen mieli. Harvoin, jos koskaan se suoranaisesti rettelöi, yleensä sillä vain on syystä tai toisesta liikaa virtaa ja se sitten aiheuttaa tilanteita.

Kentällä Heli nousi Salierin selkään ja pyysi sen liikkeelle. Annoin heidän aluksi mennä kaikessa rauhassa enkä puuttunut sen kummemmin asioihin. Olin toki antanut muutaman vinkin ja varoituksen etukäteen, mutta muuten tyydyin seuraamaan sivusta miten yhteistyö alkoi sujua. Totesin mielihyvällä että Heli ratsasti eleettömästi ja nätisti ja Salieri vastasi kuuliaisesti. Toki Salieri on aika simppeli ratsastettava, mutta ei kuitenkaan mikään varsinainen automaatti. Minun pitää muistaa kertoa Helille muutama kikkakolmonen hankalien tilanteiden varalle, niitäkin tulee kyllä varmasti jossain vaiheessa eteen.

Heli kävi tunnollisesti läpi kaikki askellajit, siirtymät, kokoamiset, lisäykset, taivutukset, urat ja muut peruskuviot. Salieri alkoi löytää takaosansa kunnolla alle ja puski ponnekkaasti eteenpäin. Varoitin varmuuden vuoksi pitämästä liian kovaa tuntumaa, koska se takuuvarmasti tappaa enimmän eteenpäinpyrkimyksen. Salieri ei ole suustaan mitenkään superherkkä, sen sijaan pohkeelle se on hyvin kuuliainen. Tästä tulee helposti ajatus että ruuna karkaa käsistä kun se lähtee pohkeesta eteenpäin rivakasti, mutta on kuurompi pidättävälle ohjalle, ja sitten on houkuttelevaa ajatella että kevyt ohjastuntuma ei riitä. Ei Salieri mihinkään rynni, se on yleensä varsin kiltti ja kuitenkin kuulolla. Liian kova tuntuma taas saa aikaan sen että pohjeavutkaan eivät maistu ja ratsastaja huomaa istuvansa huonosti liikkuvan ja lievästi kärttyisän makkaran selässä. Keveys on päivän sana, muttei tarvitse pelätä pilaavansa koko hevosta, jos kehonhallinta ja avut eivät ole ihan Salzgeberin tasoa. Siis täydellinen tätihevonen!

— Täähän on kauhean kiva ratsastettava, Heli tuumi kun laskeutui satulasta. — Helpompi kuin Inka, ei oo niin säpäkkä.
— Niinhän se, sanoin tyytyväisenä hymyillen ja rapsuttelin Salieria. — Mun taidot ei riittäisi minkään kauhean vaikean hevosen ratsastamiseen. Tää on just hyvä harrastehevonen, kiltti ja leppoisa muttei laiska.
— Ei, ei tosiaan oo laiska muttei mikään ruutitynnyrikään.
— No, sä kadut tota lausuntoa kyl sen jälkeen jos tää on pari päivää vähemmällä liikutuksella…

[Sonja T.Valvoja]

Historian siipien havinaa: mitä tapahtuikaan pikkujouluissa
Koska sitä on täällä kyselty että miten se Harri ja Sonja nyt… En sitä silloin tajunnut kirjoittaa tänne, mutta laitetaan nyt tällainen pieni takauma.

Oman firman pikkujoulut 29.11.19
Pikkujoulujen jatkoilla tulin maininneeksi seuraavan päivän pikkujoulut, mikä tietysti poiki kysymyksen: mitkäs pikkujoulut ne ovat. Hymyilin salamyhkäisenä ja sanoin että menen sinne ihan vain avecina. Mitäs mitäs? No yksi miesihminen on pyytänyt minut mukaansa firmansa pikkujouluihin, kiertelin.

— Ei kai sillä Aittosalon Harrilla oo jotakin tekemistä sen asian kanssa? Sami kysyi.
— No sehän se, naurahdin ja taisin vähän punastuakin. Olinko tosiaan niin ennalta-arvattava? — Ne on Writionin Tampereen toimiston pikkujoulut, Harri pyysi mut mukaansa sinne.
— Okei! Niillä on sitten ihan avecilliset pikkujoulut? Minne meette?
— Joo, kuulemma on tapana että kutsu on avec. Eka mennään teatteriin, mä en nyt muista että mikä se esitys oli, mut sen jälkeen on sit ruokatarjoilut siellä teatterissa.

— Onks se Harri yötä sit Tampereella? Sami kysäisi noin ohimennen. — Mä sain sen käsityksen siellä sun synttäreillä että se asuisi Seinäjoella.
— Nii se asuukin. Sillä on hotelli varattuna siksi yöksi. Mä lupasin sille sunnuntaina kyydin takas Seinäjoelle kun oon ite kuitenkin menossa sinne.
— Kuis sää olit sen sinne sun synttäreille kutsunnu? Sami jatkoi.
— No me ollaan täs nyt syksyn mittaan pidetty yhteyksiä jonkin verran, kun törmäsin siihen kesällä Seinäjoella ja todettiin että asutaan molemmat siellä. Mähän sanoin jo silloin Noctan keikan jälkeen et se on tosi hyvä tyyppi ja on edelleen.
— Meinaaksää sitä meille töihin houkutella?
— Kyl mulla on kuule ihan henkilökohtaiset intressit…

Writionin pikkujoulut 30.11.19
Harri odotti lupauksensa mukaisesti teatterin ovella. Jätimme takit narikkaan ja minä vaihdoin nopeasti korkokengät jalkaan. Harri katsoi minua hymyillen ja kehaisi punaista mekkoani. Palautin kehun, hän näytti itsekin oikein komealta kauluspaidassa ja pikkutakissaan. Kohteliaasti hän tarjosi minulle käsivartensa kun lähdimme ylös parvelle.

Teatteriesitys oli varmasti ihan hyvä, mutta keskittymiseni siihen oli vähän heikonsorttista. Ajatukset sotki tuo vieressä istuva mies, joka oli niin lähellä (ne parven istuimet ovat aikas kapeat) mutta silti juuri sen tuuman verran liian kaukana että olisin uskaltanut koskettaa. Vatsassa lepatteli perhosia ja tunsin itseni ujoksi kuin teinityttö ensimmäisillä treffeillä. Minua nauratti tämä, hyvänen aika, miltei nelikymppinen nainen ja näin sekaisin miehen takia. Ei se katso ikää.

Esityksen loputtua oli ruokatarjoilu teatterin ravintolassa. Harri esitteli minua työkavereilleen, monet tunnistivat ainakin meidän tuotteen nimen, jotkut firman, joidenkin nimet muistin itsekin eri projekteista, joissa oli tehty yhteistyötä. Solahdin siis mutkattomasti porukkaan eikä tosiaan ollut valittamista: ruoka oli hyvää, pöytäseurue oli hauska ja Harri oli niin kohtelias ja huomaavainen.

Illallisen jälkeen virallinen osuus oli ohitse, mutta muutamat meidänkin pöytäseurueesta suunnittelivat lähtevänsä jatkoille Ilonaan tai Ilvekseen tai jonnekin. Sanoin Harrille että minulle käy kaikki, paitsi kotiin lähteminen. Niin päädyimme Ilonaan muutaman Harrin työkaverin ja heidän puolisoidensa kanssa. Ilta oli sen verran nuori ettei meidän tarvinnut jonottaa sinne edes sisään. Otimme muutamat juomat ja istuimme vähän hiljaisemmassa looshissa juttelemassa. Illan kuluessa kuitenkin työkaverit häipyivät omille teilleen ja me Harrin kanssa lähdimme tanssilattialle. Oli iloinen yllätys, että Harri halusi tanssia, jotenkin tuntuu siltä että tanssivat miehet ovat harvassa.

Aloitteen tekeminen oli silti niin kamalan vaikeata. Onnekas sattumus eli tanssilattialla toikkaroinut sivullinen sitten kirjaimellisesti tönäisi asioita oikeaan suuntaan eli minut Harrin syliin. Vahingossa toki ja sittenkin piti vähän dramatisoida horjahdusta. Sitten Harri piti minusta kiinni ja minulla ei todellakaan ollut mitään sitä vastaan. Niin yksinkertaista se lopulta oli.

Tanssimisesta ei sen jälkeen tullut tietenkään enää mitään, joten siirryimme ensin baaritiskille ja sitten Harrin hotellin aulabaariin, jossa oli yllättävän hiljaista. Saimme istua siellä rauhassa kahden. Lopulta siellä tuli valomerkki ja meidän oli lähdettävä pois. Harri saattoi minut asunnolleni, vaikka matkaa oli vain sata metriä. Olimme molemmat sitä mieltä, että siinä alaovella on kuitenkin parempi erota, ei vielä tässä vaiheessa yötä yhdessä. Harri suuteli viimeisen kerran ja hymyili minulle lähtiessään.

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, vaikka sitten aamuyöllä, joten jo hississä kirjoitin kavereiden TG-ryhmään uutiset kaikessa lyhykäisyydessään: ”Nyt se aloite tuli tehtyä ja mulla on miesystävä <3 Ette varmaan yhtään arvaa kuka…” En odottanutkaan että kukaan vastaisi siihen puoli kolmelta, näkevät sitten aamulla. Ei silti mennyt kuin vartti kun puhelin piippasi viestin merkiksi, mutta se oli Harri: ”Kiitos tästä illasta, ihana. Nähdään huomenna!” Saatoin sulaa ihan pikkuisen.

Dagen efter 1.12.
Sunnuntai meni pumpulissa leijuen. Kävimme brunssilla, sen olimme sopineet jo aiemmin, ja iltapäivällä lähdimme kohti Seinäjokea. Sovimme että tulisin heti huomenna Harrin luona käymään, kun olisimme saaneet työpäivän päätökseen.

En lähtenyt Harrin luota suoraan kotiin vaan ajattelin poiketa mummun luona. Olihan minulla uutisia kerrottavana. Mummu näki sen naamasta heti:
— No mikäs sitä flikkaa ny noi hymyylyttää?
— Koita huviksesi arvata, sanoin ja hymyilin entistä leveämmin.
— Jotakuta miähenpualta veikkaasin ensteeks, mutten tiärä julukiaako sitä.
— Kuule kyllä julkeaa, varsinkin kun oot ihan oikeassakin vielä.

Mummu puhkesi sydämelliseen hymyyn.
— No se sentähän o hiano uutine! Mikäs tää on miähiään tää uusi heila? Vai onko se se Harri siältä synttärijuhuliist?

Olin aivan ihmeissäni. Mistä kummasta mummu sen voi tietää?
— Sehän se on vaan mistä sä sen keksit että justiin siitä on kyse?
— Kyllähän tuan ny silimällään näki, ku osaas vähä kattoo, mummu sanoi pilke silmäkulmassa. — Ja lisääks moon laskennu yhyteen yks ynnä yks ja siit ny yleensä tuloo kaks. Kun sää oot muakin käynny niin usiasti kattoomas ja aina sama tarina, jotta käviit kahavilla tuttuus kans tai jotta oot lähärössä näyttämmään jotaki luantopolokua sille.
— No joo, ehkä siihen ei tarvita tosiaan mitään selvännäkijää. Tässä on vähän kumpikin miettinyt jo pari kuukautta että mitenköhän olisi, kiinnostaisiko toista vai ei ja olisiko sopiva aika vai ei. Kun Harrikin on eronnut reilu vuosi sitten.
— Niihän ne tuanikääset varmahan tahtoo olla että toisella kiarroksella, josseivät ihan ikisinkkuja ole. Mut jos sää nuaremmakses laittaasit teetä tulemahan, tua kaapis on jotaki nisua. Saat sitte siinä juaressa kertoo kaiken siitä Harrista. Kovastihan soli komia siä juhulissa, tootta varmasti silimänmukaane pari.

[Sonja T.Valvoja]

Uuden vuoden lupaukset
Vähän myöhässä mutta ei kai sitä lasketa? Joten tässä ovat uuden vuoden lupaukset mallia 2020:

1. Lue 15 uutta kirjaa.
Aihe ja tyyli vapaasti valittavissa mutta 15 uutta kirjaa pitää lukea. Etten aina jumita niissä vanhoissa. 15 kirjaa vuodessa on ehkä aika vähän, muttei nyt ahnehdita enempää.

2. Katso 12 uutta leffaa.
Sama juttu kuin kirjoissa, kun tykkään niin jumittaa niissä vanhoissa tutuissa (ja kiistämättä hyvissä). Uusi leffa per kuukausi, ei kuulosta pahalta.

3. Käy 12 museossa.
Kun se Harri kerran meni sen museokortin minulle ostamaan niin pitäähän sitä käyttää. Museo kuukaudessa, noin keskimäärin. Harrista saa varmasti seuraa, syytä ainakin olisi.

4. Osallistu Salierilla kisoihin.
No tämä tuli jo tehtyä Hopiavuoren helpossa A:ssa. Voisi EHKÄ osallistua joihinkin toisiinkin.

5. Käy 2 valmennuksessa tallin ulkopuolella.
Välillä on ihan hyvä saada uusia näkökulmia asioihin.

6. Kierrätä/hankkiudu muuten eroon vähintään 20 kirjasta.
Tiedän, tekee kipeää, mutta 20 kirjaa ei ole maailmanloppu. Varmasti hyllyssä on niitä jotka vain… no, ovat siellä.

7. Mene salille. Käy salilla.
Ei ole niin paha kuin luulet. Saliohjelmasta kysy Kristalta. Mahdollisesti joku kehonhuolto tms. Tai jotain.

8. Syö säännöllisesti.
Ei ole mahdotonta ja takana on hyvä putki. Pidä se.

[Sonja T.Valvoja]

Salieri pörräsi tohkeissaan kun laittelin sille maastoilukamoja. Lauantaina oli ollut kisat, eilisen se oli saanut huilata ja tänään ajattelin tehdä letkeän maastolenkin. Arkeen palataan sitten huomenna.
— Ei kai sulle oo noussut vapaapäivä päähän kun noin höyryät siinä? juttelin Salierille. — Vai nousiko sulle ne koulukisat päähän kun niin pääsit näyttämään kaikille miten hieno oot? Juu, olet. Mut oos ny paikoillas hetki et saan nää suojat. Sit vois mennä jos Outi ja Elias on valmiina.

Outilla oli Jussin kanssa sama suunnitelma eli kevyt maastolenkki. Toivottavasti Jussi ei ollut yhtä paineissaan kuin Salieri vaikka sekin oli lauantaina kisannut ja oletin että eilisen saanut viettää tarhaillen kuten Salierikin. Eetu oli nakittanut Eliaksen Töpselinsä kanssa meidän seuraan tutustumaan paikallisiin maastoihin. Minua aina jaksoi naurattaa salaa oriin lempinimi. Töpseli. Se kuulosti huvittavalta, vähän kuin pieni possu. Se oli kyllä ihan sopiva sinänsä, jos oriin ”ristimänimi” kerran oli Cablegram.

Töpseli kyllä näytti vähän pieneltä Salierin ja Jussin vierellä. Se oli kymmenkunta senttiä matalampi kuin nämä meidän hongankolistajat. Muuten se sitten ei niille hävinnytkään, se oli roteva ja lihaksikas hevonen. Minä tosin kuvittelin aina kenttäratsut aika erityyppisiksi, hoikiksi vaikkakin lihaksikkaiksi, vähän niinkuin maratoonarit. Vaan mitäpä minä tiesin kenttäratsastuksesta tai kenttäratsuista?

— Jokos sä oot Salierille hoitajaa löytänyt? Outi kysäisi kun pääsimme tallinpihasta pois.
— Heli saattoi vähän kiinnostua asiasta kun se Inka on tiineenä. Sovittiin että jos se kokeilisi Salieria tällä viikolla. Olis kokeiltu jo aiemmin mutkun oli noi kisat.
— Ai mutta sehän olisi kiva! Kun Heli kuitenkin on tuttu ratsastaja ja varmasti sekin arvostaisi ratsastusmahdollisuutta kun Inkalla ei pysty.
— Se olis tosiaan. Helille uskaltais Salierin jättää ihan huoletta.
— Mites ne esteharjoitukset on menneet?

Nelly oli saanut jotenkin inspiroitua minut harjoittelemaan hyppäämistä sen ensimmäisen (ja yllättävän hyvin menneen) estetunnin jälkeen. Olihan se toki hyvää vaihtelua, varsinkin kun Salieri tykkäsi. Emme me vieläkään mitään korkeita hypänneet, mutta Nelly kehitteli vaikka minkälaisia jumppasarjoja ja pieniä radantapaisia. Pakko se on myöntää, että ei se hyppääminen ollut lopulta niin vastenmielistä kuin olin aina kuvitellut. Mutta silti Nelly kaivoi minusta omituisia piirteitä esiin, hänen kannustamanaan olin niihin koulukisoihinkin osallistunut ja selvinnyt hengissä.

— Ihan kivastihan ne. Salieri hyppää hyvin ja mielellään, ja mäkin onnistun roikkumaan kyydissä suurimman osan ajasta.
— Treenaatko sä hyppäämistäkin? Elias havahtui. — Mulla oli jotenkin sellainen käsitys että ratsastaisit pääasiassa koulua.
— No joo, pääasiassa ratsastankin, mutta Nellyn silmien alla hyppäänkin välillä. Mä en oo ite niin välittänyt esteistä mut Salieri suoriutuu niistä ihan nätisti. Ja se tykkää hypätä.
— Ootsä koskaan maastoesteitä kokeillut sillä?
— Herran jumala, en!

Outi nauroi päin näköä.
— Noin sä muistaakseni sanoit esteistäkin. Että varo vaan. Salieri varmaan rakastais niitäkin.
— No mä olen sanojen syönnin Suomen mestari vuosimallia 2019, mutta en mä silti maastoesteitä aio kokeilla.
— Ai, no höh, Elias sanoi. — Tossa yks tuttu kyseli peruutuspaikalle osallistujaa, se pitää alkeistason treenin maastoesteillä.
— Jaa nyt vai? Täällä on talvi tai ainakin jokin talvenkaltainen olosuhde.
— Maneesissa se on. Se rakentaa sinne muutamia pieniä kiinteitä esteitä. Se olis Ilmajoella, ettei ees sinänsä kaukana.
— Et ite mene sinne Töpselin kanssa?
— En tiä, saatan mennäkin. Mut sinne mahtuis kyl pari ratsukkoa vielä ihan hyvin. Se valmennus on kyllä tarkoitettu ihan aloittelijoille, että välttämättä se ei oo niin sopiva mulle ja Töpselille, mut toisaalta vois vähän käydä silti kokeilemassa. En oo vielä päättänyt.

Kyselin Eliakselta tästä valmennuksesta ja valmentajasta enemmänkin. En sano että kiinnostaisi, mutta… Jos Eliakseen oli luottamista, se maastoestevalmennus ei ihan kauheasti eroaisi tavallisesta estevalmennuksesta. Vauhti vain olisi kovempi, vähemmän teknisiä sarjoja ja esteet tietenkin kiinteitä. Ja jos Eliaskin olisi lähdössä sinne ja minulla on kahden hevosen koppi kyllä ja Audikin on jo sisäänajettu joten sillä voisi koppia vetääkin… En kyllä.

Kun kenttäratsastusaihe oli saatu kaluttua loppuun, Outi kysyi Harrin kuulumisia. Vastasin niinkuin asia on eli muuten hyvin mutta töissä tuppaa olemaan kiirettä molemmilla ja se yrittää ikävästi haitata muuta elämää. Elias näytti hieman kysyvältä, joten selitin tämän Harrin olevan miesystäväni.
— Ootko sä sitten töissä kuitenkin jossain? kuului Eliaksen seuraava kysymys. — Kun sä olet päivisin tallilla kuitenkin, niin aattelin ettet oo.
— Pieni firma niin on hyvin vapaat työajat. Ei oo juuri väliä missä ja milloin työnsä tekee kunhan tekee. Siks mä käyn yleensä just päivällä tallilla, se katkasee kivasti työpäivän.
— Ai mut miks sä sit käyt Tampereella kuitenkin viikottain? Mä ainakin kuvittelin että sä töiden takia siellä, huomasi Outi.
— No se on osittain oma valinta, mut loppuviikosta on suurin osa noista tärkeistä palavereista joissa on kivempi olla paikan päällä. Samalla näkee työkavereitakin ettei ihan mökkihöperöksi tule. Nyt sit uhkasivat vielä yhen projektin vetovastuulla, niin se varmaan lisää sitä tarvetta olla Tampereella. Jotkut asiat on edelleen helpompia hoitaa naamatusten kuin netin kautta.

Jatkoimme juttelua töistä, hevosista ja kaikesta muustakin. Elias ei tuntunut lainkaan niin hiljaiselta kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Se oli ihan kiva juttu, taitaisi sekin asiintua talliporukkaan ajan mittaan. Mutta se kenttäratsastusvalmennus jäi vähän kaihertelemaan, sillä jos kerran kyse on ihan vauvatason harjoittelusta, niin…

[Sonja T.Valvoja]

— Kuule, voisitko sä viedä mut tallille tänään? Mä en oikein mielelläni ajaisi noiden lääkkeiden jälkeen, sanoin Harrille päivällä. Migreeni oli iskenyt eilisiltana suhteellisen voimallisesti ja vaikka nyt juuri ei särkenyt, kiitos lääkkeiden, eikä olo ollut lääketokkurainenkaan, en halunnut ajaa jos ei ollut pakko. Better safe than sorry, sanoisi äiti ja olisi oikeassa.
— Totta kai voin, Harri lupautui heti. — Jos vain uskallat antaa autos mulle.
— No joudut ajamaan illalla Tampereelle tuolla, en mä vielä illallakaan varmaan uskalla rattiin ite.
— Niin, totta. No oothan sä siinä vieressä, eiköhän se onnistu.

———
— Onpa se upea eläin, Harri henkäisi kun hain Salieria tarhasta. — Hevoset nyt muutenkin on, mutta onhan tää nyt hieno, hän jatkoi ja uskaltautui silittämäänkin Salieria.
— Haluatko ratsastaa sillä? kysyin pilke silmäkulmassa.
— No tota…
— Se oli vitsi. Pitäis olla kypärä ja toisenlaiset kengät nyt ainakin.

— Tarviiks joku kypärää lainaan? kuului käytävältä. Se oli Noa.
— Ei varsinaisesti nyt heti mutta ehkä joskus. Tässon… Jaa mut sähän tapasitkin Harrin siellä synttäreillä.
— Hyvinkin totta, Noa sanoi ja tervehti Harria. — Sonja on päättänyt vihdoin esitellä sullekin Salierin, vai?
— Joo, nyt sattui sopiva hetki lähteä mukaan. Kehuin just että on kyllä hieno hevonen tämä.
— Onhan se, ei voi kieltää.
— Mites se Flidan jalka? kysäisin Noalta.
— No huomenna tulee yks kengittäjä katsomaan sitä, katotaan jos joku sairaskengitys auttais siihen.
— Okei, toivotaan parasta.

Maneesissa oli muitakin mutta sopu sijaa antaa. Salieri on onneksi helppo hevonen porukassakin eikä se ruunana yleensä ärsytä suuremmin ketään muutakaan. Outi moikkasi Jussin selästä Harrille, jonka olin paimentanut katsomon puolelle istumaan. En tiedä tunnistiko Harri Outia kypärä päässä ja ratsastusvaatteet päällä, kun oli tämän kerran nähnyt juhlavaatteissa, meikit naamassa ja kaikin puolin suittuna.

Tänään oli lähinnä jumppatunti, ratsastin paljon erilaisia siirtymiä, jonkin verran taivutuksia, voltteja ja muita kuvioita. Minusta tuntui että Salieri oli parhaimmillaan tällaisen pikkunysväyksen kanssa. Se hakeutui ihan itse tuntumalle ja tuntui kaikin puolin rennolta ja pehmeältä, vaikka silti voimakkaalta. Tämä sama tunne oli hyvin usein silloin kun valmentajalta sai kehuja muodosta tai kokoamisesta tai jostakin muusta. ”Pidä toi” sanoi Nelly aina.

Porukkaa väheni maneesissa ja lopulta siellä oli meidän lisäksi vain Oskari ja Ukko. Eetu oli käynyt korjaamassa Harrinkin jo pois, sanoi vievänsä kahville. Siitä vain, lupasin tulla perässä kun lopettaisin ja saisin Salierin hoidettua. Harri kuitenkin tunsi jo Eetun, Nellyn, Outin, Noan ja Camillan ainakin ulkonäöltä joten hänet uskalsi päästää tupaan. Varsinkin kun Harri oli sosiaalisesti taitavampi kuin säkillinen soraa, joka taas kuvasi aika hyvin minua.

Tuvasta kuului leppoisa puheenpulputus kun kopistelin kengät pois eteisessä. Kukaan tuskin oli siis saanut puukosta. Harri istui pöydän ääressä talon suurin kahvikuppi edessään ja Hello istui häntä vastapäätä. Hello selitti jotakin opiskeluistaan, Harri kuunteli tarkkaavaisesti ja kysyi välillä jotakin. Hain itselleni teetä ja istahdin Harrin viereen, mutten puuttunut sen ihmeemmin heidän keskusteluunsa. Outilta ja Nellyltä kyselin viikonlopun kuulumisia ja kerroin itse että lähtisimme käymään Satakunnassa huomenna Harrin ja parin kaverin kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Marshall-raukkaa revitään nyt joka suuntaan, mutta tulivain inspiraatio kirjoittaa tämmöinen keskustelunpätkä, niinkuin minä aina.

Suvakki
Sain juuri väistöharjoitukset sujumaan niin hyvin että saatoin olla tyytyväinen. Eiköhän se riittäisi tälle päivälle, ajattelin ja annoin Salierin ravata vapaammassa muodossa. Loppujäähdyttelyt vielä tekisin maneesissa, kun ulkona pyyhki tuuli suoraan pohjoisnavalta (tai ainakin siltä se tuntui) eikä se suuremmin houkutellut. Ja näin aamusta päivin maneesissa ei ollut edes ruuhkaa.

Juuri kun sain tämän ajatuksen muodostettua, joku tietenkin vihelsi ovelta. Käänsin Salierin kauemmas ovesta vaikka se ei juurikaan säikkynyt tulijoita ja menijöitä. Tulija oli Marshall Arlekininsa kanssa, toiset aamuvirkut tänään.
— Moi, voiko tulla? Marshall kysyi ovelta.
— Totta kai voi, mä oon lopettelemassa tässä vähitellen eikä Salieri muutenkaan hermostu toisista hevosista.
— Kiva, tuo tuuli on tänään hyvin kylmä.
— Niin on, yleensä mäkin teen loppukäynnit ulkona mutta nyt ei kyl huvita yhtään.

Marshall kiristi tammansa satulavyön ja nousi selkään. Ratsastimme vähän aikaa eri suuntiin, mutta sitten Marshall käänsi Arlekinin kentän poikki ja tuli minun ja Salierin rinnalle.
— Mä en koskaan huomannut kysyä, mutta miksi sun äitisi puhuu venäjää? Marshall kysäisi.
— Se on oopperalaulaja ammatiltaan, vastasin.
— Niin, sen hän kyllä tuli kertoneeksi, mutta miten tämä liittyy venäjänkielen taitoon?
— Ah, äännähdin. Eipä se tietenkään kaikille ollut selvää mikä yhteys näillä kahdella asialla oli. — Oopperalaulajat opiskelevat muutamaa vierasta kieltä, noin niinkuin perusteet ainakin. Useimmat oopperathan lauletaan vieraalla kielellä. Italia ainakin kuuluu opintoihin ja olisikohan saksakin, venäjästä en ole varma, mutta äiti on opiskellut venäjää kyllä jonkin verran. Niin ja tietenkin laulanut venäjänkielisiä oopperoita.
— Jevgeni Oneginin?
— Siinäkin, varmaan useampaan kertaan.
— Se taitaakin olla ainoa venäläinen ooppera jonka tiedän, Marshall naurahti.
— Lienee sieltä kuuluisimmasta päästä.

— Mä olen itsekin opiskellut vähän venäjää, sanoin kun keskustelu hiljeni. — Tosin ihan vaan huvikseni, en siksi että tarttisin sitä töissä tai missään.
— Ihanko totta? Marshall kuulosti yllättyneeltä, ilahtuneeltakin.
— Joo, tosin taidan olla tällä hetkellä aika ruosteessa kun en ole käyttänyt sitä aikoihin. Pitäisi ehkä jatkaa opintoja jossain.
— Vy mozhete praktikovat russkij jazyk so mnoj!
— Ne ponimaju, sanoin nauraen, vaikka melkein ymmärsinkin Marshallin sanoneen että voisin treenata sitä hänen kanssaan.

Tallissa Salieria hoitaessani mietin Eetua ja Marshallia. Se nuori poika, jota Eetu silminnähden vihasi oli aksentista päätellen venäläinen tai ainakin itäeurooppalainen. Olin epäillyt Eetulla olevan jotain hampaankolossa ulkomaalaisia vastaan tai ainakin venäläisiä. Se ei olisi mitenkään poikkeuksellista maalaispaikkakunnilla. Sen sijaan Marshalliin Eetu suhtautui ihan kuin keneen tahansa eikä tämän venäläisyys tuntunut olevan Eetulle minkäänlainen ongelma, joten ulkomaalaisviha ei ollut ehkä nyt se selitys.

Välillä olen miettinyt, että oliko Inari oikeassa siinä että kun täältä pääsi pois, ei takaisin kannata palata. Ei pelkästään juorujen takia vaan myös tuon sitkeän pelon kaikkea vierasta kohtaan. Minua oli kiusattu pikkukylän ala-asteella ihan vain siksi että äiti oli Helsingistä ja osittain ruotsinkielinen. Svenska-talande bättre folke. Välillä siitä sai kuulla vieläkin, vähän toisin sanakääntein toki mutta ajatus taustalla oli sama. Viimeksi nyt Harrin vanhemmat olivat kuulleet juoruja. Marshallia kävi ihan oikeasti sääliksi, venäläinen ja olen melko varma että se Niklas ei ollut pelkkä kämppäkaveri.

Huokaisin ajatuksissani. Miksi ihmiset eivät käsittäneet että samanlaisia ihmisiä ne ulkomaalaisetkin olivat? Jopa venäläiset. Eivät he poikenneet suomalaisista mitenkään: oli kivoja ja ystävällisiä, oli tympeitä ja epäkohteliaita, oli lainkuuliaisia ja oli rikollisia. Ihmisiä, ei pyhimyksiä, ei paatuneita. Omat kokemukseni venäläisistä olivat samanlaisia kuin muistakin. Töiden kautta oli tullut muutamia vastaan, hommat hoituivat heidän kanssaan siinä missä muidenkin. Marshallista ei toistaiseksi ollut pahaa sanottavaa, ihan ok tyypiltä vaikutti. Niin ja sitten oli Vladimir, Vova. Miten pitkä aika siitäkin oli, 15 vuotta? Mitähän sillekin kuului? No, kuului mitä kuului, minä en lähde exiäni stalkkaamaan. Tai voiko sitä sanoa edes exäksi, kesäkissa. Miten minä nyt tämmöistä muistelin?

— Mitä sä niin syvään huokaat? Ei kai ratsastus nyt niin huonosti mennyt?

Nelly pääsi taas melkein säikäyttämään.
— Ei sentäs, hyvin se ratsastus meni. Mietin tässä vaan syntyjä syviä. Treenailtiin niitä väistöjä tänään ja sain mielestäni Salierin kulkemaan oikein kivasti tai ainakin selkään se tuntui hyvältä, puhuin melkein hengästymiseen asti kun sain jotain muuta mietittävää.
— Kiinnostaisko sua huomenna tunti? Mulle tuli yks peruutus niin voisin pitää.
— Oon huomenna Tampereella, et ei valitettavasti käy.
— Ok, pidetään sit siitä maanantaista kiinni.
— Juu.

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary
Otteita päiväkirjasta 5.1.2020

Laiska sunnuntai, joka ei tunnu sunnuntailta, koska huominen on vielä vapaapäivä, loppiainen. Kivat nämä pitkät vapaat, mutta mielellään sitä palaa taas töihinkin. Olisi tarkoitus nyt tammikuussa pitää tekniikan porukan kesken suunnittelupäivät, katsotaan yhdessä mitä kaikkea on luvassa keväällä ja kuka ne tekee. Saa nähdä joudutaanko taas rekrytointihommiin. Lisäksi pitäisi katsoa vähän noita työhyvinvointijuttuja ja vastaavia.

Täällä kotona leivoin korvapuusteja pitkästä aikaa. Harrilla on huomenna nimpparit (kätevää muuten kun nimipäivä on loppiaisena, aina vapaapäivä riippumatta mille viikonpäivälle osuu!) ja lupasin tuoda pullaa, kun on pyytänyt vanhempansa kans kahvilla käymään siinä päivällä. Harri kokkaa ihan mielellään, mutta leipomisessa ei kuulemma loista. No, onneksi ne puustit onnistuivat tällä kertaa, ei tarvinnut ostaa kaupasta pakastepuusteja ja väittää niitä itsetehdyiksi.

Kävin tietysti tallilla, vaikka Salierilla olikin vapaapäivä tänään ja sitten tuli lähdettyä Outin luo auttamaan sitä lipaston kokoamisessa. Outi oli saanut joululahjaksi jonkin Ikean lipaston ja luovuttanut heti alkuunsa sen kokoamisen kanssa. Ei minullakaan ole Ikean huonekaluista kokemuksia, mutta kyllä se nyt ohjeiden avulla ja muutamalla kirosanalla saatiin kasattua. Outillekin vein pussillisen korvapuusteja kun kuitenkin tuli leivottua ylenmäärin niitä.

Outi tuli kertoneeksi perheestään ja joulustaan ja siitä että hänen veli on kuollut muutama vuosi sitten. Tiedän toki että kaikki suomalaiset sukutarinat eivät ole todellakaan niitä onnellisia ja harmonisia, mutta silti se jotenkin jäi kaivelemaan mieltä. Varsinkin se veljen kuolema. Ehkä siksi että kyseessä on kuitenkin tutuksi käynyt ihminen. No, itsellä ei sisaruksia ole, joskus toivon että olisi, mutta onhan Markus sentään. Läheisten kuolemasta on taas omakohtaista kokemusta, vähän liiankin kanssa. Minä niin toivoin että olisin osannut sanoa jotain muutakin kuin ”oon pahoillani” mutta kun en osannut. Enkä osaa vastakaan sanoa mitään muuta.

Outin äidille sen sijaan voisi olla muutama sana sanottavana, Outi nimittäin kertoi äitinsä siivonneen kaikki veljen tavarat pois pian kuoleman jälkeen ja että edes valokuvaa ei ole näkyvillä. No, kukin tietysti suree tavallaan, mutta silti tuo haiskahtaa tämmöisen kyökkipsykologin nokkaan siltä että hän yrittää vältellä tapahtunutta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ja sehän ei pidemmän päälle toimi, sanoisi terapeutti.

Minulta kysyttiin taannoin, että mitä antaisin ohjeeksi tai joksikin sellaiseksi ihmiselle, jolta on joku läheinen kuollut enkä osannut siihenkään vastata mitään. Jos olisin rehellinen, sanoisin että hei, tää on uskomatonta paskaa ja pakoon et pääse. Jos yrität, tulet todennäköisesti sotkeneeksi asiat kahta pahemmiksi. Ajan mittaan se suru ja muu hälvenee, mutta että miten kauan siihen menee niin se riippuu henkilökohtaisista tekijöistä x, y ja z, mahdollisesti muutamasta muustakin, joita kukaan ei oikein tiedä. Tämä on vain kärsittävä pohjia myöten. Että sori. Niin ja jos budjetti antaa myöten niin anna lakimiehen hoitaa viralliset asiat ja mene itse jollekin ammattilaiselle juttelemaan. Äläkä yritä esittää urheaa, pärjääminen on perseestä, yksin pärjääminen varsinkin. Siinäpä sitä on elämänohjetta kerrakseen, tosin tästä ei kyllä saa mitään ihanan pinkkiä motivaatiolause-sisustustaulua tehtyä.

Minua pelottaa toisinaan se että jos Harri onkin vain tällainen pakokeino, kiva laastarisuhde kaiken tämän surun vastapainoksi. Kyllä minä nyt väitän että on ihan oikeita tunteita Harria kohtaan, mutta sittenkin… Terapeutin kanssa olen jankannut tätä useammin kuin kerran nyt. Hänen mielestään se ei ole kovinkaan todennäköistä, on siihen ihan pätevät perustelutkin, mutta pelot eivät ole aina järjellä käsitettäviä. Tai sitten minä murehdin ja pyörittelen näitä ajatuksia ihan liikaa ainakin silloin tällöin. Mutta kun ei voi tietää.

Päivän plussat:
— Ne pullat ja niiden onnistuminen
— Oli kiva käydä jeesimässä Outia ja saada se lipasto kasaankin vielä
— Tallilla Oskarikin puhui mulle enemmän kuin pelkän ”moi”:n verran. Lauantainahan se jutteli hevosen selässä jo vaikka ja mitä, niin että tässä ollaan kohta ihan bestiksiä. Tai ainakin se tietää etten mä pure jos mulle puhuu. BTW, Outi ei välttämättä ole niin välinpitämätön Oskarin suhteen kuin se antoi ymmärtää kun vihjaisin asiasta. Kielto tuli vähän liian äkkiä ja vähän liian vakuuttavasti. Mutta ehkä Outi ei itsekään sitä vielä oikein huomaa.
— Harri, se istuu taas tuossa sohvalla ja näyttää siltä kuin olisi kuulunut siihen aina.
— Salieri, se se minun elämän ykkösmies nyt kuitenkin on.
— Mummun nuhakuume ei ollut mitään sen vakavampaa, on nyt jo ihan terve ja entisissä voimissaan. Se on vaan aina se, että kun päälle ysikymppinen sairastaa niin huoli on suuri.

[Sonja T.Valvoja]

Pysäköin autoni Audi e-tronin viereen tallin parkkipaikalla. No mutta, joku on rahoissaan, ajattelin. Olinhan minäkin harkinnut vakavasti e-tronia, mutta päätynyt kuitenkin vielä polttomoottorikäyttöiseen, tuttuun ja turvalliseen. Se on varmaan se uusi tyyppi, josta on puhuttu. Tai sitten joku on vaihtanut autonsa. Mutta kuka?

Todennäköisin vastaus käveli vastaan tallin käytävällä Eetun kanssa.
— Jaha, ja tässä meillon Sonja, Eetu sanoi. — Sonja omistaa sen mustan pualiverisen, Salierin, joka oli siä tarhasa.
— Elias Hilvan, tyyppi ojensi kätensä. Eliaksella oli just samanlainen hiustyyli kuin minulla: tukka pystyssä kuin olisi maailmanlopun nähnyt.
— Moro, Sonja Tähdistö, vastasin kädenpuristukseen.

— Ootko Tampereelta lähtöisin? Elias kysäisi. Häkellyin hieman, mistä sellaista nyt voi päätellä kättelyn perusteella?
— En, oon täältä alunperin. Miten niin?
— No kun sanoit moro.
— No niinpähän taisin sanoa, naurahdin hämilläni. — Mutta mä nyt luulin että sitä käytetään ihan ympäri Suomen. Mut joo, guilty as charged, oon asunut kyl toistakymmentä vuotta Tampereella ja käyn siellä vieläkin likimain viikottain. Töiden takia.
— Ja mä luulin että se on jotain Tampereen murretta, Elias naurahti.

Elias lähti paikalta, meni kai hevostaan hoitamaan. Nappasin Eetua hihasta kiinni nyt kun kerran tuli tilaisuus.
— Kuule, mä alan luulla että Salieri ihan oikeasti tarttis itselleen hoitajan. Kevät näyttää töissä pahuksen kiireiseltä ja mä varmaan joudun olemaan vähintään 2 päivää viikossa siellä Tampereella. Voi olla että tulee työreissujakin joitain. Outi ei taida Jussilta ehtiä mitenkään erityisen säännöllisesti Salieria ratsastamaan. Että jos tiedät jonkun niin vinkkaa kun mä en oikein taida tuntea ketään. Ei tartte olla mikään mestariratsastaja, mut ei ihan täys pällikään.
— Eipähän taira olla ny suorilta ketään tiarosa, mut mää laitan puskarariota rallattamahan. Ja mistä tuata tiätää jos joku täältäkin oliis kiinnostunnu. Heli esimerkiks, kuhan se Inka ny varsoo nii ei pääse sillä ratsastamahan. Sil vois olla sit aikaa. Eira ei taira ehtiä ny keväällä kö Inari lähtöö sinne reissuhun ni Uuno jää yksin Eiralle.
— Eira?
— Ni, Eira. Se ei oo yhtää hassumpi hevosen selijäs. Helihän on antannu sen ratsastaa Inkalla joitaki kertoja, tosin se itte on kyä siinä viäres kattoomas ja neuvoomas. Ei sitä Eiraa iliman valavontaa voi päästää selekähän, vaikka Salieri onki helepompi ku Inka. Ja taitaa se plikka olla vähä piänee Salierille. Mut joo, mää kyselen mut eiköhän näistä meirän tallityäntekijöistäki löyry ratsastajaa sille, jos ei muutoon. Oskari ny ainaki vaik se taitaa olla enempi esteratsastaja ja toki määki jouran jos tarves on.

Se oli vale, mutta Eetu itse uskoi siihen todennäköisesti hyvin vakaasti. Tiesin oikein hyvin, koko talli tiesi, että Eetu itse ei ehtisi tekemään yhtään enempää töidensä lisäksi. Nyt kadutti, että olin ottanut asian edes puheeksi, koska Eetuhan liikuttaisi Salierin vaikka joutuisi nipistämään sen ajan yöunistaan. Niinkuin todennäköisesti joutuisikin. Mutta kun oli kerran mennyt jo lupaamaan niin totta kai Eetu pitäisi sanansa. Toivottavasti nyt löytyisi joku, vaikka sitten Eira, jos joku katsoisi sen perään.
— No jos se siihen menee niin mä maksan sit 20 prossaa enempi tallivuokraa. Kun teillä on Salierista enemmän työtä.
— Älä ny hullujas puhu, samaan vuakraan se menee.
— Ei mene, kuittasin nopeasti. — Mut katotaan sitä sit jos siihen tarttee mennä.

En jäänyt kuuntelemaan mitä vastaväitteitä Eetu keksisi vaan sanoin meneväni hakemaan Salierin sisälle.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T..
• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Aikataulumoka korjattu

[Sonja T.Valvoja]

Tunnelmallinen teksti, pidin varsinkin tuosta ohjastamisen kuvailusta. Uskon tuon adrenaliiniryöpyn oikein hyvin, jotain sen suuntaista tulee vaikka vain katselisi telkkarista raveja ja hevoset kääntävät loppusuoralle… No, sen oikeastaan halusin vain sanoa että Sonja ainakin salassa hinkuaisi varmasti kärryille kyytiin, jos ei muusta syystä niin uteliaisuuttaan tai vauhdinhurman takia.

Ja vai että Oskari kiillottaa hammasharjalla kämppäänsä 😀

[Sonja T.Valvoja]

Minä olen vähän kaipaillut Noan spin-offeja! Noalla on rankka historia ja näissä tarinoissa se tulee konkreettisesti selväksi. Ja vaikka kyse onkin menneistä, niin se kuitenkin nivoutuu nykyisyyteen. Tämä uusin ei ole poikkeus.

Noin muuten tämä on minusta tosi upea teksti, tarkkaa, jopa brutaalia kuvailua. En tiedä miten totta se voisi olla, kun itselläni ei ole kokemusta riippuvuuksista tai päihteistä, mutta kai se noin voisi olla, tuolta se voisi tuntua.

[Sonja T.Valvoja]

Oi, ihana, ihana kuva! Kiitos tosi paljon, lisään taatusti sivuille tämän. Kun itse en osaa piirtää niin nämä ovat tosi arvokkaita minulle. Ja muutenkin ihana teksti lyhyydestään huolimatta. First things first eli uusi ratsu pitää totuttaa koiraan, sehän on aivan luonnollista

Mutta sellainen huomautus pitää sanoa että Salieri on ruuna.

[Sonja T.Valvoja]

Se olisi tosi mielenkiintoista kyllä lukea, millaisen ensitutustumisen sinä olet kirjoittanut Salierille ja Helille! Niin että jos se on tuloillaan jo niin ei kai sen julkaisusta ole haittaa, vaikka se menisikin ristiin tämän kanssa.

Salierin koulutustaso on tällä hetkellä jotakin vaB:n luokkaa, koska Sonja ei sitä kummempaa hallitse. Salieri itse sen sijaan saattaa osata juttuja tätä korkeammiltakin tasoilta. Esteillä vähän sama juttu: Sonja ei tiedä miten paljon Salieri osaa hypätä, koska Sonjalle itselleen kaikki maapuomia korkeampi on potentiaalisesti vaarallista.

[Sonja T.Valvoja]

Komppaan Eetua tässä kommentissa: kiva ja luonnollisen oloinen tarina pienestä juttuhetkestä, mutta aika vakavasta aiheesta, ainakin noin Nellyn kannalta. Jotenkin luulen että homma ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen kuin Tiitus esittää, koska ihmissuhteet harvoin ovat yksinkertaisia.

[Sonja T.Valvoja]

Liityn ihastelijoihin, minäkin! Tuo kuva on aivan ihana ja tokihan noin hieno kuva ansaitsee oman tekstinsä. Tekstissä ihailen ennen kaikkea sitä, että se on varsin lyhyt ja ytimekäs, mutta siihen on pakattu tosi paljon asiaa, sekä faktaa että tunnelmaa.

[Sonja T.Valvoja]

Kommentoinpa nyt tätä Noankin kommenttia sitten kun kerran aloitin 🙂
Se ulkopuolinen blogi on vähän semmoinen ettei siitä välttämättä tarvitse tietää. Jos et lue, niin ei huolta. Varsinkin kun se nyt on vähän sellainen oman ajatuksenvirran suoltokanava, niin tekstitkään eivät ole vimosen päälle hiottuja (niin kuin ne nyt täälläkään olisivat, mutta blogissa vielä vähemmän) tai edes hyviä. Kaikki mikä liittyy Hopiavuoreen ja mitä täällä tarvitsee tietää, sen kirjoitan tänne. Välillä toki on viitteitä molempiin suuntiin, mutta niidenkään tietäminen ei ole oleellista sinänsä. Näissä minun teksteissä tuppaa aina olemaan sellaisia ulkopuolisia asioita, koska ei se elämä ole pelkkää hevostelua (ja miehiä, mitä se blogi käsittelee pääasiassa), mutta nekään eivät ole relevantteja asioita Hopiavuoren kannalta. Niinkuin nyt tuo taannoinen spin-off-päiväkirjamerkintä, jossa mainitsin mummun parantuneen nuhakuumeestaan. Se nyt oli Sonjalle yksi päivän positiivinen asia, joka piti päiväkirjassa mainita, vaikka sen paremmin täällä kuin blogissakaan ei ole mainittu mummua sanallakaan aikoihin, saati hänen terveydentilaansa.
Vaikka se on myönnettävä, että ehkä olisi pitänyt kirjoittaa se Harrin ja Sonjan suhteen alku tännekin vaikka se ei liity mitenkään Hopiavuoreen. Iso asia kuitenkin hahmon elämässä ja tarinassa ja nyt vähän hävettää etten tullut sitä ajatelleeksi…

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Ymmärrän kritiikin, varsinkin kun en ole itsekään tuohon lauseeseen tyytyväinen! Yksi suosikkivertauksistani on ”sosiaalinen/sosiaalisesti lahjakas kuin säkillinen soraa” ja se nyt piti välttämättä tähän saada ympättyä jotenkin, mutta kun Harri ei ole sellainen, niin sitten se piti kääntää toisin päin eikä se toimi niin. Täydellisessä maailmassa hioisin ilmaisua seuraavat kolme viikkoa, että saisin sen toimimaan mutta koska sellaista ei ole niin tällä on tultava toimeen.

[Sonja T.Valvoja]

Pakko kommentoida tähän Eetun kommenttiin, että epäilen kovasti kirjoittavani Sonjasta liian täydellistä. Ei se ole, mutta niiden huonompien puolien tuominen esiin ei toistaiseksi ole ollut niinkään helppoa niin sitä ei ole tullut juurikaan tehtyä. Yritän kovasti parantaa tapani eli huonontaa Sonjan tapoja!

Ja sitten on sanottava etten koskaan tajunnut että tuppukylässä nimeltä Otsonmäki voisi olla suomenruotsalaisia. Hups. Mutta joo, onhan siinä tietysti Vaasa ja rannikko lähellä. Ehkä se ruotsinkielisyys ei ollut se syy kiusaamiseen ja juoruihin vaan äidin helsinkiläisyys tai jotakin.

[Sonja T.Valvoja]

Varpaat on turvassa ja kiitos kovasti että tartuit tuohon koukkuun! Koska Salieri olisi tosiaan sitä liikuttajaa vailla, vaikka Eetu miten tahansa lupaisi kuun ja tähdet taivaalta (tietenkin ilman korotusta tallimaksuihin). Heli tämmöisenä puokki-tätinä oli oikeastaan se itsestäänselvin valinta kun Outi ei ehdi ja Eliaksesta ja Marshallista ei ihan vielä uskalla mennä sanomaan.

[Sonja T.Valvoja]

Hei eiii! Sonja tykkää Liekistä ihan oikeasti (ilman tonttulakkiakin), ne on vaan ne myrkkykäärmeet joista se ei niin välitä 😀

[Sonja T.Valvoja]

Liityn tähän kehujien kerhoon, siis todella, todella hyvää ratsastuksen kuvailua ja sitten vielä päälle päätteeksi olet saanut siihen ympättyä muutaman hahmonkin sekaan. Tosi kiva teksti kaikin puolin enkä sano tätä siksi että Sonjakin on mukana.

[Sonja T.Valvoja]

No mut hei, ei saa kirjoittaa tulevaisuudessa tapahtuvia juttuja kun minä luin sen Töpselin saapumisen Hopiavuoreen mutta unohdin ettei se ollutkaan vielä! No siis totta kai saa, mutta sitten on riskinä että käy näin 😀
Korjaan tuota tekstiä vähän, eihän Sonja tiedä mihin Elias siitä häipyy.

[Sonja T.Valvoja]

IHANAIHANAIHANA!!!
Siis oikeasti, aivan mahtavaa että olet ottanut Sonjan näin mukaan spin-offiin. Totta kai Sonja tulee avuksi kasaamaan huonekaluja, tuo vielä omat työkalutkin mukanaan. Ja siis aivan itsestään selvää että Sonja epäilee jonkun ns. normaaliutta jos tämä joku on nainut insinöörin. Itsepähän tietää 😀 Lisäksi tietenkin se on Sonja, jolta tarvittaessa löytyy hyvinkin paljon myötätuntoa läheisensä menettäneille, vaikkei se sitä tule itsestään ja varsinkaan pyytämättä tarjoamaan. Puhumattakaan nyt sitten niistä vaaleanpunaisista laseista. Olet kyllä saanut niin hyvin Sonjan vangittua noihin vuorosanoihin ettei voi kuin ihailla. Olen ihan fiiliksissä tästä ja leijun varmasti koko ensi viikon. Mistä täältä saikaan jaettua niitä papukaijamerkkejä…

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa takaisin minunkin puolesta!

Se mikä minun mieltäni lämmitti tässä melko lyhyessä ja hyvin arkisessa (voi, samaistun kyllä noihin pimeisiin päiviin ja siihen että tulee joka aamu miettineeksi että voisipa työt tehdä peiton alta kännykällä) tekstissä on Eetu. Me muut emme näe Eetun tätä puolta ja se tulee aina vähän yllätyksenä. Minulle Eetu on yksivakainen suomalainen mies, ei nyt suoraan juro mutta vähän jotain sen suuntaista, joka ei ylimääräisiä puhu eikä varsinkaan pussaa. Paitsi että pussaapas! Ja silittää ja muutenkin pitää huolta Nellystä.

[Julkaisija]

Viestit