[Sonja T.Valvoja]

Åland Weekin tuotoksiin menee tämä.

Ahvenanmaan kutsu
Sinne Ahvenanmaalle oli taas lähdössä koko talli tai ainakin puolet. Eetu, Oskari (!), Milan, Minja, Niklas, Marshall, Alex, Rasmus ja varmaan Jannakin lähtisi. Noeul, Chai, Ilona. Herramunjee, toivottavasti Iiro ja Maj eivät, koska sitten Aave ei pysy pöksyissään! Selasin nopeasti lähtölistat läpi, mutta Iiron nimeä ei siellä näkynyt. Helpotus.

Muuten lähtölistoilla oli paljon tuttuja nimiä. Kozloveita oli muitakin tulossa ja Royal Gardenista taas kattava edustus. Rizikin, tällä kertaa Kiaranin ratsuna. En voi kieltää, etteikö vähän tullut taas mieleen, että siellä Sveitsissä oli niin kivaa, että mitä jos… Kuukaudeksi vaikka valmentautumaan, ei olisi kovin paha juttu. Kozloveille olin puoliksi melkein jo luvannut lähteäkin jossain vaiheessa syksyä viikoksi tai pariksi ainakin. Pitäisi varmaan kysellä Marshilta ja Niklakselta olivatko he menossa sinne ja jos olivat, niin milloin. Tai osasinhan minä sinne jo reitin, voisin mennä itseksenikin kyllä.

Mutta takaisin Ahvenanmaan reissuun. Onneksi tälläkin kertaa vältyin siltä ”kuka mahtuu mihinkin kyytiin” -säädöltä kun saatoin ilmoittaa, että menen omia aikojani ja noukin Anssin ja Salierin matkalta mukaan. Auto oli huollettu jo, trailerikin kunnossa, lauttaliput, hotellit ja kaikki varattu, matkasuunnitelmakin alustavasti valmis ja matkaan oli vielä pari viikkoa aikaa. Ei tarvinnut hermoilla. Ja vielä kun Salieri ja Aave näyttivät matkustavan mukavan rauhassa keskenään, niin hätäkös tässä.

[Sonja T.Valvoja]

Täysi syy käyttäytyä kunnolla
Minä kuulin sen äänensävystä ja näin hartioiden asennosta, että Valja oli mustasukkainen vaikkei se sitä ääneen sanonut. Eikä mitään syytä oikeasti ollut, ei mitään sellaista, minkä Valja olisi tiennyt ja millä olisi enää mitään väliä. Kai se vain oli se, että kyseessä oli mies, jonka kanssa olin taas lähdössä Ahvenanmaan kisoihin. Nypin kynnensivustaani ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, antaa asian olla ja Valjan muhia omissa liemissään, vai nostaako kissa pöydälle. Valitsin jälkimmäisen taktiikan.

— Sä olet mustasukkainen, sanoin mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, koska en halunnut kuulostaa syyttävältä.

Valja ei sanonut ensin mitään, mutisi vain jotain, josta ei saanut selvää, mutta nyökkäsi lopulta varovasti päätään. Hyvä! Ainakin se myönsi sen.

— Kuule, ei sulla ole varsinaista syytä. Se Anssi on naimisissa oleva perheenisä.

Tämä tietysti oli maailman suurin valhe tai ei se valhe ollut, Anssi oli kumpaakin, mutta ei se millään tavoin estänyt mitään. Anssi teki mitä teki, mutta minä en sentään. Asia olisi toinen, jos minä olisin sinkku, silloin saattaisin sortuakin, mutta nyt ei tehnyt millään tavoin mieli.
Ja siinä mielessä puhuin ihan totta, että Valjalla ei syytä mustasukkaisuuteen ollut. Anssi oli herrasmies, ainakin jos vaimoa ei oteta lukuun, eikä hän flirttaillut edes minipienesti rivien välissä, kun tiesi että se oli epätoivottua. Olin tehnyt oman kantani selväksi: voidaan mennä kimppakyydillä, voidaan liikkua yhdessä, voidaan olla kavereitakin, ainakin jonkinlaisia, mutta edes verhottu ehdottelu ei ole ok. Luonnollisesti Anssilla oli erinomaisen hyvä syy käyttäytyä toivotunlaisesti, sillä mistäpä hän tiesi jos minä nokkiintuessani hakisin Salierin takaisin ja siinä meni kahden vuoden treeni ja kisahevonen sitten. En minä sitä ehkä tekisi, mutta suottapa sitä sanomaan ääneen.

— Vaikka eihän se tietysti mitään estä, jatkoin. — Mutta mä ja Anssi ollaan kuule ihan oikeasti vain kavereita. Ja lisäksi se tietää käyttäytyä kunnolla, koska siltä saattaisi lähteä hyvin äkkiä kilpahevonen alta, jos mä päättäisin hermostua sen käytökseen.

Tämä sai aikaiseksi sen kevyen naurahduksen, jonka olin halunnutkin. Ilmapiiri väljeni heti.

— Ja toivottavasti sä et mua epäile, vaikka mulla kyllä on vähän historiaa…
— En epäile. Mehän puhuimme nämä asiat jo kauan sitten. Anteeksi.
— Ei se mitään.

Olin tyytyväinen tilanteeseen. Valja oli hankalampi kuin Harri oli ollut, mutta nähtävästi osasi kuitenkin myöntää asioita ja tämäkin saatiin nyt kuntoon. Vähäsen ehkä kaivamalla ja halvoilla konsteilla, mutta ei parisuhteessa tyylipisteitä jaeltu.

[Sonja T.Valvoja]

Kun Aave elämänsä rakkauden kohtasi
Iiron kanssa juttu luisti heti ihan eri tavalla kuin Ilonan. Ilonalle piti keksiä kysymyksiä, joihin tämä kyllä sitten vastaili ja siitä saattoi saada keskusteluakin aikaiseksi, mutta Iirosta ei tarvinnut edes aluksi nyhtää vastauksia. Tietysti meillä oli yhteisiä puheenaiheitakin kyllä, Tampere ja TTY vaikka Iiro oli käynyt koulunsa vuosikymmenen minun jälkeen. Vaan mihinkäs se teekkarielämä olisi muuttunut tässä välillä? Ei yhtään mihinkään.

Ja nyt meillä oli yhteinen naurunaihekin: Aave oli nimittäin muistanut olevansa ori ja liehitteli Maj’ta oikein antaumuksella. Tavallisesti minua olisi nolottanut se, kun oma hevonen karjuu kurkku suorana tamman perään, mutta Iiroa asia vain nauratti. Jännä sinänsä, ettei Aave muiden tammojen perään ollut koskaan huutanut tuolla tavalla eikä tanssahdellut kaula ja häntä kaarella. Kyllä se tammat oli toki noteerannut, varsinkin kevätauringon lämmittäessä, mutta se oli huomattavasti hienovaraisempaa ja kohteliaampaa. Vissiin Maj oli kolahtanut täysillä.

— En minä tiedä mitä sille pitäisi tehdä, sanoin keittiönpöydän ääressä. — Pitäisköhän ne esitellä kunnolla toisilleen tai jotain. Tai sit yrittää pitää mahdollisimman kaukana toisistaan. Tai odottaa että noi hormonihöyryt tasaantuu ajastaan.
— Eihän se nyt vielä mitään kauheita orimaisuuksia ole esittänyt?
— No ei tai mistä mä tiedän kun ei ole aiemmin oria ollut. Mutta on se käsissä pysynyt aina, ettei se silleen mahdoton ole. Sitä mä en ymmärrä kyllä, että miksi just Maj, kun ei se ole tallin muiden tammojen perään koskaan vouhannut.
— No mutta onhan Maj hemaiseva tamma, Iiro naurahti.
— On on, mutta pitäisi tuon mun pahkirakastuneen oriin silti osata käyttäytyä…

[Sonja T.Valvoja]

Åland Weekin tuotoksia

Pyhä Sylvi, v. 2023
— Mun mielestä te voisitte osallistua siihen pyhään Yrjöön, tokaisi Nelly.
— Niin mut…
— Älä muttaile siellä. Sähän kehuit kisanneesi sitä jo siellä Sveitsissä ja Aavehan on kisannut korkeampaakin. Se on nyt sen verran hyvässä mallissa mun mielestä, että se voisi olla teidän aika debytoida sillä tasolla.
— Ootsä nyt ihan varma, että Aave on vielä valmis siihen?
— Mä sanosin jotta on.
— Suoraan kesälaitumelta tulleena?!
— No ei nyt ihan suoraan, oottehan te tässä jo treenanneet kuukauden päivät. Se loma teki Aaveelle hyvää. Mutta mehän voidaan kokeilla. Opettele sä ensi viikoksi se kisaohjelma ja saatte esittää sen mulle. Katotaan sitten miten Aave jaksaa sen läpi.
— No voi nyt…

Napsautin suuni kiinni. Nellyn päätä ei ihan helpolla käännetty ja toisaalta sillä oli vankka pointti, taas kerran. Mutta silti, silti!

Niinpä marssin toisen auktoriteetin pakeille kun sopiva tilaisuus sattui.

— Ei se nyt ihan huono ajatus ole, sanoi Marshall leukaansa hieraisten niin että melkein kuulin parransängen sihahduksen. — Aavehan osaa kyllä nämä asiat, ei se ole siitä kiinni.
— Niin osaa niin.
— Ja niin osaat sinäkin.
— No… niin, ainakin jotenkin. Mutta mitä olet mieltä siitä, että jaksaako Aave vielä koota läpi koko sen ohjelman?
— Ei mahdotonta. Jos Nelly on sitä mieltä, niin luottaisin hänen arvioonsa. Mutta testailkaa nyt etukäteen. Minäkin voin tulla katsomaan, että miltä se teidän pyhä Yrjö näyttää.

Niin siitä sitten tuli varsinainen koulukisojen kenraaliharjoitus. Nelly ja Marshall istuivat kuin tuomarit kentän laidalla katsomassa kun me puursimme läpi Åland Weekin kisaluokkaa. Videoivatkin sen vielä, niin että pääsin itsekin katsomaan miltä se näytti. Ja koska Aave tuntui jaksavan kantaa itsensä hyvin ohjelman läpi, niin sitten minä raapustelin kisailmoittautumiseen luokiksi vaativan A:n ja sen pyhän Yrjön. Huijarisyndrooma, here I am!

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Pilkkuvirhe!
• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Typo!

[Sonja T.Valvoja]

Se on ihan ok
— Mä kerroin susta nyt vihdoin ja viimein lapsille viikonloppuna, Valja sanoi yhtäkkiä, kun olimme Axan kanssa lenkillä pienessä tihkusateessa.
— Aha.

En keksinyt muutakaan sanottavaa kuin ”Aha”. Olihan se arvattavissa ja joskus sekin piti tehdä, mutta päällimmäinen ajatus oli ärsytys: joko nyt? Miksi jo nyt? Ja olisi ollut kiva tietää etukäteen, koska… No, en minä tiedä. Minä halusin pitää ne lapset ulkona tästä. Meillä meni kivasti Valjan kanssa, vaikka joka toinen viikko olimmekin erossa niin että vain viestittelimme toisillemme ja soittelimme joskus iltaisin. Ei se minua haitannut varsinaisesti. Minulla oli silloin hyvin aikaa itselleni ja Aaveelle ja kaikelle.

— Mitäs ne sanoivat siihen? kysyin kuitenkin.

Valja naurahti.
— Eivät kovin paljon mitään. Sonjushka oli arvannut sen jo pitkä aika sitten ja oli puhunut Maxin kanssa. Oikeastaan sanoivat vain että iskä hei, se on ihan ok.
— Ootko ihan varma, ettei tämä tullut nyt kuitenkin liian nopeasti?

Valja tarttui kädestäni kiinni.
— En tiedä. En usko. Olemmehan me jo neljä kuukautta olla yhdessä.
— Totta kyllä, sanoin. Ehkä se oli jo aika.
— Sonjushka muisti sinut ja Mortin yksistä kilpailuista. Hänellähän on valokuvakin teistä.
— Ai niin, sanoin niinkuin olisin muistanut mistä oli kyse. Vähän aikaa mietittyäni totesin, että sen täytyi olla jokin Tie Tähtiin -osakilpailuista silloin… silloin… Milloin se nyt oli? Mortti oli ja Harri oli ja… Pari vuotta sitten?

Sitten tuli se kysymys, mitä olin pelännyt jo pitkään.
— Haluaisitko joskus tavata lapseni? Ihan vaikka vain illallinen yhdessä, ei sen pidempää.

En. En halua, sanoisin jos kehtaisin muttei sitä voi. Tiesin ihan hyvin mihin ryhdyin kun Valjan kanssa aloin seurustella, joten ei tässä pitänyt olla mitään ihmeellistä, mutta silti. Olin neljä kuukautta saanut pitää illuusioni enkä halunnut rikkoa sitä. Vaikka ei kai siinä mitään, olivat aika samanikäisiä kuin Otavan kersat ja heidän kanssaan tulin kyllä toimeen. Olihan se toki eri tilanne, kun olin tuntenut ne molemmat vauvasta alkaen.

— No, ehkä mä voisin joskus tulla, sanoin.
— Kiitos. Se merkitsisi minulle hyvin paljon.

Minua vähän hävetti. Tietenkin lapset olivat tärkeitä Valjalle, tiesin sen ja he olivat osa hänen elämäänsä, todennäköisesti isompi osa kuin minä. Mutta että merkitsi paljon, että tapaisin lapset? Tarkoittiko se sitä, että Valja oli todellakin vakavissaan minun suhteeni? En sillä tavalla yllättynyt ajatuksesta, koska olin ollut huomaavinani sitä kyllä, mutta olihan tämä nyt taas yksi merkki siitä, kai.

[Sonja T.Valvoja]

Koska Alexin prätkään on vain mahdotonta olla vastaamatta mitään. Olen vähän pannut omiani sekaan, unohtakaa, jos yksityiskohdat mallin tai kuutioiden suhteen ei sovi.

Prätkä
Olin juuri ajanut auton parkkiin tallinpihalle kun pihaan kaartoi moottoripyörä. Ihan ehta moottoripyörä, katsoin oikein. Kuka täällä prätkällä ajaa? Eira? Ei kai nyt sentään. Marshall tuskin, mutta Niklas? Tuskin tai mistä minä tiedän. Hello? Ei Hello ollut kiinnostunut autoistakaan, joten olisiko pyöristä sitten? Lisäksi kuski näytti aika pieneltä pyöränsä kanssa. Joku vieras? Olipahan kuitenkin asiallinen sportti-Honda eikä mikään Harrikka, että olisi pitänyt miettiä oliko Seinäjoella joku Helvetin Enkelit -alajaos ja Eetu jättänyt väärälle taholle velkaa pystyyn…

Yllätys ei ollut oikeastaan iso, kun kypärän alta paljastui Alex. Olisihan se pitänyt arvata.

— Olet prätkän hankkinut, totesin kun Alex sai pyöränsä sammutettua. — Vai onko toi ollut sulla jo pidempäänkin?
— Ei ole, just ostin.
— Kiva. Mikä toi on?
— Hondan CBR Fireblade, sanoi leveästi hymyilevä Alex, hyvä ettei taputtanut pyöräänsä. Ymmärsin.
— Paljon kuutioita?
— Tuhat. Ei se kannata mitään ihan nuhapumppua hankkia.
— No ei. Mulla oli aikanaan kans CBR, mutta se oli vaan 600-kuutioinen. Eka pyörä kato. Hayabusastahan mä haaveilin, mutta sillä olisi tapattanut itsensä.
— Hayabusa olis kiva! Ei vaan ollut nyt sopivaa oikein kaupan, niin ostin tän.

Samaan aikaan Ilona oli ajanut autollaan pihaan ja pysäköinyt sen Alexin pyörän toiselle puolelle.
— Toi nössö ei uskaltanut tulla kyytiin, Alex naureskeli ja nyökkäsi Ilonan suuntaan. — Mä sitä kävin hakemassa mukaan.
— No ei sitä voi moittia, jos ei ole ajovarusteita.
— No joo kai, mutta olis se nyt tämän matkan voinut tulla…

Ilona mutisi jotakin hulluista kaahareista ja lähti tallia kohti.
— Vielä mä sen saan kyytiin, usko pois.

Olin sanoa, että minä voisin tulla mielelläni kyytiin, mutta oikeasti olisin halunnut ajaa itse. Sitä en kehdannut sentään ehdottaa. Illalla kuitenkin huomasin selailevani pyörien myynti-ilmoituksia. Nyt syksyä kohti niitä saisi ehkä hyväänkin hintaan kun ihmiset myivät kesäpyöriään pois. Talvisäilytys ei ollut ongelma täällä maalla, tilaa oli. Valja pyöritteli päätään, muttei sanonut mitään. Minun kohtalonani on kai miehet, jotka pitävät moottoripyöräilyä hengenvaarallisena harrastuksena. Eihän Jarnokaan ollut ikinä suostunut kyytiin edes.

[Sonja T.Valvoja]

Vihannes
Näin ikkunasta miten Ilona asteli tupaa kohti Oskari vanavedessään. Kirosin hiljaa mielessäni. Just nyt kun olin saanut teeveden mukiin ja siivilän sinne! Huljutin siivilää raivoisasti, vaikka tiesin ettei se mitään auttaisi. Tee otti aikansa valmistua, mutta nyt oli hätätilanne. Kun väri oli edes vähän sinne päin, nostin siivilän pois ja hörppäsin liian kuumaa ja liian laihaa juomaani. Pahus.

En tiennyt kumpi oli pahempi, se että Oskari oli koomassa vai se että Oskari oli tallilla. Silloin kun Oskari oli koomassa, kaikki olivat vähän huolissaan siitä, mutta toisaalta Oskari itse oli turvallisesti siellä sairaalassa. Nyt kukaan ei ollut juurikaan huolissaan, kun Oskari oli elossa, hereillä ja tallilla, mutta ongelma olikin Oskari itse.

Minä en vieläkään tiennyt, mitä sille oli käynyt, muuta kuin ilmeisesti lyönyt päänsä. Siis aivovamma tai jokin tällainen. Se liikkui, muttei kovin hyvin. Se puhuikin, ei kovin hyvin kyllä sitäkään. En tiedä mitä Oskari tiesi tai muisti. Sanoin ”moi” aina nähdessäni, kuten olin aiemminkin tehnyt, mutten tiennyt tiesikö Oskari kuka minä olin. Ukkoa olin kuullut sen haikailevan ja mahaa kivisti ajatella että oliko joku kertonut Oskarille, miten Ukon kävi.

Suomeksi sanottuna: Oskari oli enemmän tai vähemmän vihannes enkä minä tiennyt, miten vihannesten kanssa oltiin. Pitikö puhua, hiljaa, kovaa, hitaasti, yksinkertaisesti, normaalisti? Pitikö auttaa vai antaa selvitä itse? Ei Oskari ainakaan apua pyytänyt, mutta näin aina välillä sivusta, että apua olisi kyllä tarvittu. Ilona auttoi aina. Minä en pitänyt ihmisistä, joiden kanssa en tiennyt miten olla. Ja jos en pitänyt jostain ihmisestä, pyrin välttelemään tätä.

— Mun täytyy lähteä tästä, sanoin Noalle, joka vielä haudutti omaa teemukillistaan. — Menoa illalla ja unohdin ihan kokonaan, myöhästyn kohta, selitin hätäisesti. Oskari oli istunut pöydän ääreen eikä puhunut mitään, mutta se oli silti liian outo minun makuuni.

[Sonja T.Valvoja]

Itkupilli
En tiedä mikä itkupilli minusta oli tulossa. Olisi nyt luullut, että minäkin olisin tähän mennessä saanut itkeä ihan omiksi tarpeiksi ja vähän muidenkin. Vuosi sitten Jannan ja Rasmuksen yllätyshäissä olin tihistänyt kyyneltä silmäkulmastani ihan salaa, mutta sen nyt saattoi panna sen piikkiin, etten ollut osannut arvatakaan, että ristiäisten lisäksi häitä vietettäisiin.

Mutta jostain syystä liikutuin ihan kyyneliin asti Niklaksen ja Marshallin häissäkin. Se oli jotenkin niin… liikuttavaa, en muuta sanaa keksi, nähdä kaksi läheiseksi päässyttä tuttua vihittävän. Ja varsinkin kun tiesi tai ainakin arvasi, että näin heteronormatiivisessa yhteiskunnassa ei homona eläminen ollut varmastikaan sitä kaikkein helpointa. Kovin pitkään Niklas ja Marsh olivatkin esittäneet kämppiksiä.

Eivätkä nämä häätkään välttämättä kaikkea täydelliseksi tehneet. Tein omia havaintojani esimerkiksi siitä, että Kozlovit kyllä olivat täydestä sydämestään mukana. Anice kyynelehti vuolaasti vaikkei tainnut ymmärtää suomenkielisestä vihkiseremoniasta tuon taivaallista. Ja väitän, että jotakin saattoi vähäsen kiillellä Grigorinkin silmäkulmassa.

Mutta he tuntuivat olevan tilaisuuden ainoa appipariskunta. Kukaan ei esitellyt itseään Niklaksen äidiksi, isäksi, siskoksi, sedäksi, serkuksi tai miksikään. Muutamia ystäviä oli, kuten Niklaksen bestman, mutta varsinaista sukua ei. Ei se välttämättä mitään tarkoita. Eihän minunkaan isä ole elossa ja äiti asuu toisella puolella maapalloa (vaikka kyllä hän häihin tulisi, jos kutsuttaisiin) ja jos sitten ei muuta lähisukua juuri ole. Onhan näitä syitä vaikka tietysti se panee vähän miettimään, että miespari, niin että jos ei vanhemmille tädeille moinen kelpaa. Ja mistä sen tietää, onko asia ollut mikään läpihuutojuttu Kozlovienkaan puolella, mutta sen verran mitä olen seuraillut asioita, niin ainakin tätä nykyä Anice ja Grigori hyväksyvät Niklaksen perheeseensä sataprosenttisesti.

Niin tai näin, yritin kuivailla silmiäni niin etten pilaisi silmämeikkiäni, kun vihkijä kysyi Marshallilta ja Niklakselta, että tahtoivatko he ja toki he tahtoivat.

[Sonja T.Valvoja]

Burgundy ja tan
— Siis kuka järkijättöinen idiootti järjestää häät, joissa väriteemana on kaikista maailman väreistä just burgundinpunainen ja tan? mutisin pahantuulisena vaatekomerossani. Minun sinänsä ihan laaja vaatevarastoni ei ollut nyt pukukoodin kanssa yhtään yhteensopiva.

— Tästä ei tule mitään, ilmoitin Valjalle, joka istui makuuhuoneen nojatuolissa, koska olin pakottanut hänet muotinäytöksen makutuomariksi.
— Mutta eikö se valkoinen lyhyt mekko ollut ihan hyvä kun siihen yhdisti ne vaaleanruskeat sandaalit, vyön ja laukun?
— Nämä on häät! En mä voi valkoista kolttua panna kun mä en ole morsian.
— Kolt… Oh, je ne comprends pas… Minä en nyt kyllä rehellisesti sanoen ole varma, että päteekö tuo sääntö tässä häissä kun morsianta ei alunperinkään ole.
— Mut silti. Enkä mä halua sitä.
— No entä se kukkamekko? Kaunis. Ehkä ne ruusut nyt ei ihan burgundinpunaisia ole, mutta tummanpunaisia kuitenkin? Siihen ne samat asusteet? Kyllä ne minun mielestäni sopivat yhteen.
— Mnjääh… No, kai se on sillä mentävä kuitenkin.

— Haluatko pukea sen päällesi?
Kuulin äänestä että Valjalla oli tässä ehkä oma lehmä ojassa ja sulin saman tien ärtymyksestäni. Olihan se toki kaunis mekko, semmoinen vähän fiftarihenkinen. Ja varsinkin kun puki mekon alle tyllialushameen, joka levitti sen kellohelmaksi. Muotoja minulla ei pahemmin ollut, mutta tämä mekko istui onneksi silti.

— No niin, onks tää nyt hyvä? sanoin keimaillen vaatekomeron ovella.

Valja nousi tuolistaan ja pyöräytti minut ympäri lattialla niin että kellohelma hulmahti.
— Joo, kyllä sanon että hyvä. Oikein hyvä, hän sanoi hymyillen ja kiepautti minut syliinsä. — Oikein sopiva kesähäihin minusta, hän mutisi juuri ennen kuin painoi huulensa minun huulilleni, niin että jos olisinkin halunnut väittää vastaan, niin se ei olisi onnistunut. Ovela pirulainen, ajattelin ja hymyilin suudellessani.

[Sonja T.Valvoja]

Pieni jatko The Great Barbecue Feast 2023:een

Ultimaattinen parisuhdetesti
Kun se Hopiavuoren grilli(salaatti)fiesta oli saatu potkaistua käyntiin nopeammin kuin kukaan ehti sanoa ”Lallero pois kerjäämästä”, sain vuosisadan idean. Minähän pyytäisin Vladimirin tänne myös, lapsivapaaviikko hänellä näet ja joka tapauksessa minun pitäisi illalla mennä hänen luokseen. Kaikki nyökyttelivät hyväksyvästi kun kysäisin asiasta: juu juu, tänne vain kaikki, joille voisi kelvata grillisalaatti.

Tämä olisi se megaluokan parisuhdetesti, sillä vaikka Valja oli pari kertaa jo käynyt Hopiavuoressa, nämä tämmöiset epäviralliset grillibileet olivat aina jonkinasteista sekoilua alusta loppuun. Ja grillattavatkin olivat sitä mitä lähikaupasta sai, random-makkaraa, jauhoa noin puolet, ja oranssissa marinadissa lilluvaa grillimäiskettä. Ei todellakaan mitään riistaa tai vasikan ulkofilettä. Että nyt katsottaisiin miten paha snobi Valjasta kuoriutuisi! Mutta kun tämmöistäkin se minun elämäni aina joskus oli, ota tai jätä.

Hah. Valja näytti siltä kuin olisi ikänsä istunut Hopiavuoren terassin hieman kiikkerillä puutarhatuoleilla ja pisteli salaattia suuhunsa hyvällä halulla. Vähän olin huomaavinani, että lihatarjottavat eivät kovin suuressa määrin uponneet, muttei hän siitä mitään numeroa tehnyt. Lisäksi hän oli tuonut emännälle omasta pihastaan keräämänsä kukkakimpun, joka nyt koristi terassin pöytää. Nelly oli ollut niin ihastuksissaan kimpusta, että minun teki melkein mieli potkaista ensin Nellyä ja sitten Valjaa, mutta annoin olla.

Keskustelua Valja seurasi tarkasti, vaikkei itse juuri kommentoinut. Huomasin kyllä, että hän tuskin sai mitään selvää Eetun leviästä murteesta, mutta nyökkäili kohteliaasti samalla tavoin kuin muillekin. Noeulin kanssa hän puhui sujuvaa englantia, Marshallin kanssa kieli vaihtui venäjäksi, joten Hopiavuoren terassi alkoi kuulostaa kansainväliseltä lentokentältä, ainakin melkein. Kaiken kaikkiaan Valja tuntui sopeutuvan porukkaan ja kun ei hän jälkikäteenkään kommentoinut näistä grillibileistä mitään ihmeempää, niin parisuhdetesti voitiin katsoa läpäistyksi, vaikkei miesparka itse sitä tiennytkään.

[Sonja T.Valvoja]

Kuulo on aisteista viimeinen
Monet yrittivät tallilla ja varsinkin tuvassa pitää yllä iloista naamataulua, mutta kaikkien olkapäillä keikkui se Oskari-apina, toisilla isompi, toisilla pienempi, mutta aina se siellä oli. No, Ilona ei edes yrittänyt esittää mitään vaan muistutti lähinnä hautansa kadottanutta haamua. Ymmärsin, sillä vaikka Oskari oli hiljainen eikä tahallaan juuri kenenkään tielle eksynyt, oli porukassa silti Oskarin mentävä lovi. Olihan Oskari ollut Hopiavuoressa… niin mitä?

Kurtistelin otsaani ja mietin. Silloin kun minä toin Salierin tänne, Oskari ei vielä ollut töissä vaan hän tuli myöhemmin. Muistan kun tapasin hänet ekan kerran tallinpihalla. Minulla oli silloin Salieri ja se saattoi olla syksyä, mutta joko Harri oli kuvioissa? En muistanut. Tai siis, joo, kyllä varmasti oli, mutta joko me silloin seurustelimme ihan oikeasti? Ei välttämättä, en ollut ihan varma. Eli kyseessä olisi ehkä syksy 2019, muutama kuukausi sen jälkeen kun minä olin elokuussa tullut Hopiavuoreen.

Oskarilla oli silloin Ukko, Google Me. Se oli hieno ori ja sen nimikin vetosi nörttiin, niin ettei ihme jos se oli jäänyt mieleen. Mutta jossain vaiheessa Ukolle tuli jotain. Sehän oli tosi pitkään jotenkin puolitehoinen, ei oikein kunnossa mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löytynyt. Ja sitten kun se alkoi hyökätä varoittamatta kimppuun ja sekoilla muuten, en tiedä ihan tarkkaan kaikkia yksityiskohtia, niin Oskari lopulta päätti lopettaa sen. Ehkä se oli paras päätös, mutta voin kuvitella Oskarin mielessä pyörineen miljoona kertaa sanat: ”Mutta entäs jos se vielä kuitenkin…” Minulla ainakin olisi pyörinyt.

Outilla oli ollut jotakin tekoa Oskarin kanssa silloin alkuaikoina, vaikkei hän sitä ikinä ääneen suostunut myöntämään. Olihan Oskari valmentanut Outia ja Jussia joitain kisoja varten. Hetkinen, olikohan kyseessä TT-cup, vuotta aiemmin kuin minä ja Mortti osallistuimme siihen? En ollut ihan varma siitäkään, miten ei ihminen muista? Camilla ja Oskari sen sijaan taisivat olla ihan vain kämppiksiä, sitten lopulta, vaikka joskus olin epäillyt muuta. Välillä he kyllä muistuttivat vanhaa avioparia tallilla, muttei missään romanttisessa mielessä.

Mitä sitten Ilonan ja Oskarin välillä oli, en tiennyt ihan tarkasti. Toki Oskari valmensi Ilonaakin, että kenties sen takia Ilona oli niin maansa myyneen oloinen nyt. Ehkä Ilona oli vähän samanlainen kuin minä, joka etsi aina jonkinlaista isähahmoa tai muuta gurua, johon tukeutua ja oli sitten vähän eksyksissä, jos tällainen katosi kuvioista. Niinkuin minulla oli Simo, Nelly, Louis, Grigori ja jossain määrin ehkä Marshallkin. Jos nämä kaikki yhtäkkiä häviäisivät maailmasta, en todellakaan tietäisi mitä tehdä Aaveen kanssa.

Minua vähän ihmetytti se, että tosi moni kertoi käyneensä katsomassa Oskaria, vaikka hän oli edelleen koomassa. Se nyt oli ehkä ymmärrettävää, että Alex ja Ilona kävivät siellä, kun he kuitenkin olivat Oskarin ystäviä muutenkin, näin olin ainakin ollut ymmärtävinäni. Eetunkin vielä ymmärsi kun oma työntekijä oli kyseessä ja Nellyn. Niklaksen ja Hellonkin saattoi vielä arvata, mutta sitten kun kävi ilmi että Marshallkin oli käynyt sairaalassa, tuli minulle mieleen, että pitäisikö minunkin ja jos pitäisi, niin miksi. Rehellisesti sanoen en ollut ajatellut käyväni. Huolimatta näistä kaikista samalla tallilla vietetyistä vuosista en ollut koskaan jutellut Oskarin kanssa juurikaan mitään sen erityisempää. Tervehdimme kyllä toisiamme aina nähdessä, tietenkin, mutta aina kun keksin jotakin muuta sanottavaa, Oskari oli ehtinyt jo kadota. Ja minä masennuin aina sairaaloista.

Mietin asiaa pari päivää ja aivojen sopukoista nousi pari seikkaa esiin. Olinhan vastikään maininnut Vladimirille sanan ”talliperhe” enkä aikonut peruutella puheitani. Kyllä tämä oli talliperhe. Ja Oskari oli osa talliperhettä, ei siitä mihinkään päässyt. Lisäksi Oskari oli hoitanut minunkin hevosiani moitteettomasti ja ammattitaidolla jo monta vuotta. Eikö tässä ollut tarpeeksi syytä käydä sairaalassa, edes kerran? Ja toisaalta kun me emme todellakaan olleet Oskarin kanssa mitenkään läheisiä, niin ehkä siellä oli hyvä käydä nyt, kun toinen oli tajuton. Jos Oskari olisi hereillä, käynnistä voisi tulla kiusallinen. En minä tiennyt mitä olisin Oskarille puhunut ja tuskin häntään olisi osannut ylläpitää mitään harmitonta small-talkia. Kyllä, niin minä tekisin ja veisin mukanani jonkin kortin, johon kirjoittaisin ”Toipumisia, terveisin Sonja” tai jotain sellaista. Kun… jos Oskari heräisi, näkisi hän kortin ja tietäisi että minäkin olin käynyt.

Koputin huoneen oveen, mutta avasin sen odottamatta vastausta sen ihmeemmin. Oskari makasi sairaalasängyssä ja sängyn vieressä tuolilla istuva Ilona näytti peuralta ajovaloissa.

— Moi, sanoin Ilonalle.
— Ööö, moi, Ilona vastasi sen näköisenä kuin olisi jäänyt kaupassa kiinni näpistyksestä, vaikken ymmärtänyt että miksi. Kyllähän me kaikki tiesimme, että Ilona kävi usein Oskaria katsomassa. Sitten vasta huomasin Ilonan sylissä kirjan ja Ilona huomasi minun huomanneen.

— Mä luin tätä Oskarille ääneen, Ilona selitti vähän kuin häpeillen.

Muistikuvat jysähtivät mieleeni kuin taivaalta putoava siirtolohkare. Minäkin olin istunut sairaalasängyn vieressä ja lukenut ääneen. Luojan tähden, mikä se kirja oli? Jokin tietokirja, jostain kirjailijasta. Olisiko ollut Saima Harmajan elämänkerta? Hoitajat siellä saattohoito-osastolla olivat sanoneet, että kuulo on tiettävästi aisteista se joka kuolevallakin viimeisenä toimii. Sitä en muista, miksi minulla oli mukana juuri Saima Harmajan elämänkerta, mutta joka tapauksessa luin sitä Jarnolle ääneen vielä senkin jälkeen kun hänet oli nukutettu. Ja pidin kädestä kiinni. Ihan kuin Ilona nyt, vaikkei hän pitänyt Oskaria kädestä, mutta olisi voinut pitää.

Sain rykäistyä kurkkuun nousseen ahtaan tunteen pois ja hymyilin Ilonalle vähäsen.
— Se on hyvä. Mulle sanottiin kerran, että ihminen voi vielä kuulla vaikka…
Mietin vähän aikaa sanavalintojani, sillä en voinut puhua kuolevasta.
— … vaikka olisi tajutonkin.

Istuin sängyn toisella puolella olevalle tuolille ja kaivoin käsilaukusta tuomani kortin.
— Mä toin Oskarille kortin, sanoin. — Sit kun se herää, niin saa minunkin terveiset.

Ojensin kortin nähtäväksi Ilonalle. Olin löytänyt sellaisen kortin, jossa oli ihan Kissin näköinen hevonen. Tai ainakin samanvärinen. Se laukkasi laitumella vapaana. Ilona nosti kortin vieruspöydälle nojaamaan hevos-pehmolelua vasten. Ajattelin hetken että jos kertoisin Ilonalle Jarnosta, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Ilona ei ehkä haluaisi kuulla kuolemasta eikä varmaan Oskarikaan.

[Sonja T.Valvoja]

Onnellinen
Havahduin välillä ihmettelemään, olisiko minulla hevosta lainkaan kuukauden laidunloman jälkeen. Aave nimittäin otti orilaitumesta kaiken irti eikä lotkauttanut korvaansakaan, jos minä yritän kutsua sitä. Joskus kävelin ihan itse sen viereen laitumelle muodollisesti tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa, mutta oikeasti ihan vain rapsuttelemaan. Ei se paennut sentään, jatkoi vain syömistään, muttei sitä kiinnostanut ihminen tai edes sokeri. Se oli taantunut melkein villihevoseksi.

Aavetta ei haitanneet ne helteet. Siinä missä toiset hevoset olivat ihan rättejä ja tulossa tallin viileyteen pää viidentenä jalkana, Aave ei ollut moksiskaan. Vissiin kai ne aavikko-ominaisuudet potkivat esiin ja huomasin ajattelevani fysiikkaakin: lämpösäteilyhän imeytyi parhaiten mattamustaan pintaan ja huonoimmin kiiltävään ja vaaleaan, joka heijasti enimmän takaisin. Mahtoikohan se selittää ainakin osan Aaveen paahteenkestosta?

Sateet saivat minut epätoivoiseksi. Aave kyllä pärjäsi sadekelissäkin, mutta voi minkä näköinen se oli piehtaroituaan jossain sopivassa mutakuopassa! Katselin sitä, kun se antoi sadepisaroiden valua päälleen eikä se välittänyt muusta kuin ruohosta. Niin ja riekkumisesta, sillä sateella se oli aktiivisempi ja olisi mielellään riehunut muiden kanssa. Aina joku lähtikin mukaan leikkiin, mutta laidunkaverien innostus loppui kauan ennen kuin Aaveen. Melkoinen duracell-pupu. Mutta se oli selkeästi hevonen. Onnellinen.

[Sonja T.Valvoja]

Kun haluaa kaiken
Vaihtelu virkistää, sanovat ja ovat ihan oikeassa.

Viime viikolla ryvin sadekuuron jälkeisissä kuralätäköissä Axan perässä ja kaivelin karsinasta Aaveen tuoreita munkkeja lähettääkseni ne lanta-analyysiin, että tiedettäisiin mitä kannattaa madottaa. Tänään keinuin korkeakantaisissa narusandaaleissani ja kesäisessä kukkamekossa pitkin Nizzan kuumia katuja, tulossa Galeries Lafayettesta ja menossa aikaiselle päivälliselle kaupungin kuulemma parhaimpaan kala- ja äyriäisravintolaan. Ensi viikolla tonkisin taas puutarhassa niin että kynnenaluset ovat täynnä multaa ja mutaa. Sillä miksi valita jos voi saada kaiken?

Siksi kai se välillä oli ollut niin vaikeata miesten kanssa, kun minä halusin kaiken myös heiltä. Piti olla kiinnostunut kulttuurista, autoista, museoista, hevosenlannasta, kirjoista, koirankarvoista, designer-vaatteista, traktoreista, oopperasta ja industrialista. Tai ei ainakaan saanut teilata näistä yhtäkään, jos nyt ei ihan suoranaisesti itseä kiinnostanut, sillä minkäänlaista vähättelyä en kestänyt. Harri vähätteli lähinnä itseään aina välillä, että ei hän osaa eikä ymmärrä. Vladimiria vieläkin vähän epäilin liian fiiniksi vaikka toistaiseksi siihen ei ollut ilmennyt syytä. Siihen nähden mitä hänestä kuvittelin, hän oli osoittautunut jopa ihailtavan maanläheiseksi ihmiseksi.

Mustavalkoiseen asuun pukeutunut hovimestari ohjasi meidät pöytään, joka näytti olevan salin paras: ikkunan vieressä oleva kahden hengen pöytä, jonka ympärillä oli isoja huonekasveja niin, että se oli vähän katseilta suojassa. Epäilen Vladimirin varanneen tämän ihan tarkoituksella, kun kerran sanoi paikan olevan hänelle entuudestaan tuttu. Tästä oli se maanläheisyys kaukana, mutten minä valita.

Vasta illalla huvilalla huomasin Harrin lähettäneen viestiä. Hän on vihdoin saanut oman asuntonsa tyhjäksi ja olisi tulossa tässä joskus hakemaan tavaroitaan, jos sopii. Lähetin lyhyen viestin takaisin, jossa kerroin olevani nyt matkoilla, palaavani lauantaina, että sen jälkeen sopii. Jos pitäisi saada heti, voisi ottaa yhteyttä Markukseen. Toivoin salaa, että Harri haluaisi tavaransa aivan välittömästi, mutta eipä tietenkään: ensi viikko kuulemma sopii hyvin. Ja minä en millään välittäisi tavata Harria vaikka enää ikinä. Se luku oli elämässä loppu ja sillä hyvä.

[Sonja T.Valvoja]

Katastrofin ainekset kasassa
Istuin kukkaköynnösten varjostamalla terassilla ja kaivoin puhelimen shortsien taskusta. Hopiavuoren WA-ryhmässä ei ollut mitään uutta tietoa Oskarista. Huokaisin kevyesti. Mitähän sille oli mahtanut käydä? En tiennyt ihan tarkalleen, vain sen että Oskari oli löydetty kentältä tajuttomana, ambulanssi oli hakenut ja oli nyt sairaalassa, ilmeisesti tajuttomana edelleen. Se ei tiennyt hyvää. Nelly oli silloin illalla organisoinut Kissin-etsintäpartioita, mutta minä ehdin juuri kotoa Hopiavuoreen, kun tuli ilmoitus Kissin löytyneen, onneksi vahingoittumattomana. Mikä sen oli pelästyttänyt, kukaan ei tiennyt, mutta, no, hevoset. Ei sen tarvinnut olla mikään muovipussia kummempi asia.

Vladimir tuli sisältä ja laski lasit pöydälle. Pergolassa kävi viilentävä tuulenvire ja alas laaksoon oli aika hieno näköala, vaikka maisema alkoi vähitellen muuttua rehevän vihreästä lievän kuivuneeksi ja kulottuneeksi. Etelä-Ranskassa oli jälleen kuivuutta eivätkä satunnaiset ukkoskuurot parantaneet tilannetta. Näin kesäkuun lopulla lämpötila oli kuitenkin vielä siedettävissä lukemissa. Heinäkuussa tilanne olisi toinen. Ja onneksi huvilasta löytyi toimiva ilmastointi.

Lisäksi saatoin nyt hengittää kevyemmin, sillä Vladimirin vanhemmat olivat lähteneet tänään takaisin Pariisiin. Vladimir oli saanut käyttää kaiken suostuttelutaitonsa siihen, että oli saanut minut tänne samaan aikaan vanhempiensa kanssa. Alunperin hän ehdotti että viettäisimme kokonaisen viikon tai kenties kaksikin yhdessä hänen vanhempiensa kanssa täällä kesähuvilalla. Ja alunperin minä olin aivan varma, ettei tule mitään. Joo, loma etelä-Ranskassa kuulosti hyvältä, mutta että samassa talossa wannabe-appivanhemmat, joita et ole koskaan tavannut, niin minusta siinä on mahdollisen katastrofin ainekset kasassa. Tietenkin he voisivat olla ihan mukavia ihmisiä, mutta… Teimme kompromissin: tulimme tänne kolme päivää ennen kuin he lähtivät kotiinsa. Kolmesta päivästä nyt selviäisi vaikka löysässä hirressä, kai.

— Isä ja äiti pitivät sinusta kovasti, sanoi Vladimir istuessaan pitsimäiselle terassituolille. — Hermoilit ihan turhaan.
— Mistäpä sen silloin tiesi, että onko se turhaa vai ei. Mutta kiva olla täällä ihan kahdestaankin.

Ei se hermoilu ollut oikeastaan turhaa, sillä kyllä heidän kanssaan sai vähän olla tietyllä tapaa varpaillaan. Luulen itsekin että olin suoriutunut ihan kelvollisesti. Siunasin hiljaa mielessäni niin monia asioita, mitä olin oppinut: taide, ooppera, balettikin, kielet, historia, museot, politiikka, talous, tiedekin. En jäänyt keskusteluissa ihan paitsioon, oli aihe mikä tahansa, vaikka pitikin myöntää että esimerkiksi EU-politiikasta tai Ranskan taloustilanteesta en tiennyt yhtään mitään.

Aleksei muistutti jossain määrin Grigoria eikä vain siksi, että molemmat olivat parrakkaita ja puhuivat venäjää. Heidän olemuksessaan oli jotakin samaa, vähän turvallista, nallekarhumaista, jähmeää, mutta alta pilkahteli kuitenkin huumori ja hellyys, jälkimmäinen varsinkin vaimoa kohtaan. Hevosista Aleksei ei tiennyt juurikaan mitään.

Nina oli selkeästi ollut nuorena kaunotar ja oli vieläkin. Siro, elegantti, sopusuhtaiset kasvonpiirteet, joita eivät mitkään rypyt ikinä voisi peittää. Hänen kätensä liikkuivat eloisasti puheen mukana niinkuin ranskalaisilla yleensä, mutta aivan jotenkin erityisen hienostuneesti. Syykin taisi selvitä: hän oli tanssinut nuorena balettia. Tunsin itseni välillä kömpelöksi ja kolhoksi hänen rinnallaan. Ratsastustakin hän oli harrastanut ja ainakin esitti vaikuttunutta, kun kerroin kilpailleeni jo jollain tasolla kouluratsastuksessa. Hän itse sanoi ratsastaneensa lähinnä esteitä, koska siihen maailmanaikaan Ranskassa oli kuulemma hienoa hypätä, mahdollisimman korkeita tietenkin.

— Siis aivan todella, vanhempani olivat hyvin… impressed… sinusta, Valja aloitti uudestaan.
— No, se on kiva kuulla. Mitä he tarkalleen ottaen sanoivat?
— Että olet sivistynyt ja tyylikäs, erinomaista seuraa. Lisäksi he toivoivat, että menisimme syksyllä käymään Pariisissa heidän luonaan, he haluaisivat viedä sinut oopperaan katsomaan Don Giovannia. Ja sinä pelkäsit että olet jotenkin huono!

Don Giovanni Pariisin oopperassa! Olin vissiin läpäissyt jonkin testin. Hipaisin Valjan kättä. Katsoimme vähän aikaa toisiamme.
— Voisihan sitä harkita.

[Sonja T.Valvoja]

Åland Weekendiä taas.

Ahvenanmaan taika
Eihän tämä voi olla tottakaan, ajattelin, mutta niin se vain oli, että vaativan A:n voittajaksi kuulutettiin Sonja Tähdistö ratsullaan Gin Armjanin. Tämäkin luokka oli ollut ihan sairaan tiukka ja toiseksi tullut hävisi minulle vajaalla prosentin kymmenyksellä. Meni sentään 70 prosenttia rikki, muttei mitenkään suurella marginaalilla. Tuomarointi täällä oli kautta linjan tosi ankaraa ja vaikka nyt voitinkin, niin ei se silti vielä ihan hurraamisen arvoinen suoritus ollut meiltä. Parannettavaa jäi. Siitä huolimatta hymyilin kuin jakoavain kun Aaveen suitsiin kiinnitettiin tumma ykkösruusuke. Lisäksi luokkavoitosta sai sen verran rahaa, että se kuittasi ihan komeasti matkakulut ja tulipa vielä laivayhtiön lahjakorttikin.

Jossain mielen sopukoissa kutitteli tyytyväisyys, että olin pessyt Marshallin, Oskarin ja Anssinkin Salierin kanssa. Tosin en ehtinyt nähdä Anssin ja Salierin suoritusta, mutta kuulemani mukaan heillä olisi ollut isompiakin rettelöitä. Anssi oli äimänä eikä osannut sanoa syytä ongelmille, muttei herjennyt syyttämään Salieria. Hevonen on se mikä se on ja ratsastajan tehtävä on sopeutua kunkin päivän fiilikseen, kuulin Simon sanojen valuvan Anssin suusta.

Mutta oli minulla lisääkin syitä olla tyytyväinen. Vaativasta B:stäkin tuli kolmossija ja tiukka se sekin luokka oli. Ilman niitä laukkaohjelman ongelmia olisin ehkä jopa voittanut senkin luokan, mutta se nyt meni niin kuin se meni. Ruusuke ilahduttaa aina ja kuten sanottu, hevonen on se mikä se on. Taakse jäivät Chai Pondillaan, Oskari ja Kissi, Eetu ja Jussi (olipa muuten vaikea ajatella kilpailevansa samassa luokassa Eetun kanssa!) ja Alex Tetriksensä kanssa. Niin ja Ilona, mutten tiedä oliko oikein laskea Ilonaa mukaan, hänellähän kuitenkin oli suomenhevonen. Chai sentään oli kuudes ja viimeinen sijoittunut, että siitä luokasta lähti Hopiavuoreen peräti kaksi ruusuketta.

Mutta että kyllä iltagaalassa kelpasi meikäläisen kohotella samppanjalasiaan. Ahvenanmaa oli hyvä paikka näemmä: Mortin kanssa eka voittoruusuke oltiin haettu täältä ja nyt sama jatkui Aaveen selässä.

[Sonja T.Valvoja]

Kas niin! Sitä Ukon käytöksen syytä ei muistaakseni koskaan kirjoitettu auki mihinkään. Se vain lopetettiin, vaikka ainakin minä kyllä osoitin sormella yhdestä tekstistä ylimalkaisen maininnan jostain varjostumasta, joka nyt piti olla ihan tasan harmiton. Oli muistaakseni niitä sormella osoittelijoita muitakin. Niin tai näin, tässä se nyt tuli: aivokasvain. Ei toki kauhea yllätys, ylläkirjoitetun huomioiden.

Sitten toisiin asioihin.
Minulla on vähän jotakin hampaankolossa isä-Sutta vastaan, ollut aina. Siinä on jotain, jotain… itsevaltaisuutta tai miksi sitä sanoisi. Tässä tekstissä se nyt ei silleensä näy ja toisaalta olen hirveän iloinen Noeulin puolesta, kun Olavi on ottanut sen tuolla tavalla siipiensä suojaan. Tarjoaa ihan työpaikkaakin, kun mistään muualta ei saa (paitsi Hopiavuoresta Oskarin sijaisuuden). Mutta sitten se toinen puoli, mitä Noeulkin tässä alleviivaa: viekö Noeul Oskarin paikan kaikin tavoin? Noeul on vienyt jo hevosen ja työpaikan, jotka kuuluivat Oskarille. Onko niin että kohta Oskarilla ei ole isää lainkaan kun Noeul vie senkin?
No, ei nyt tietysti mitenkään kirjaimellisesti ja ylidramatisoin nyt sanojani, mutta silti. Olavi tuntuu olevan vähän tällainen mutkat suoriksi vetävä, ehkä voisi sanoa (inho-)realistiksi, joka on sillä tavalla kyllä ihan kylmällä järjellä ajatellen oikeassa, mutta ei välitä missään välissä pysähtyä miettimään, että miltä Oskarista mahtaa tuntua. Tosin mehän emme ole vielä kovin paljon lukeneet Oskarin ajatuksia Noeulista ja sen nurkanvaltaamisesta, en ainakaan muista.

Mutta ori on komea ja kuulostaa mielenkiintoiselta paketilta. Mahdammeko saada sen Hopiavuoreen? (Olisi muuten TOSI ikävä temppu roikottaa tuollaista herkkupalaa täällä ja sitten todeta, että joo, ei tuu Hopiavuoreen. Ettäs tiedät 😀 )

[Sonja T.Valvoja]

Olen niin myöhässä omien kommenttieni kanssa, vaikka monesta tekstistä olisi jotakin sanottavaa, kun vain osaisi muotoilla ne ymmärrettävään muotoon. Mutta tähän on pakko panna kommenttia heti tai siis ”heti”, heti kun nyt ehdin vaikka luin tekstin jo vähän sen jälkeen kun se ilmestyi. Sillä onhan Sonja mainittu!
Santtu on isojen asioiden edessä tässä ja minä olen tosi-tosi otettu, että hän on ottanut Sonjan uskotukseen hevosenvaihtoasioiden kanssa. Koska Sonja ymmärtää kyllä, että joskus vaan on parempi panna vanha pois, niin että sillä on parempi olo, oli kyseessä sitten myynti tai lopetus. Ja Sonja ymmärtää senkin, että uutta hevosta kuitenkin tekee mieli. Siinä mielessä Santtu on iskenyt kyllä ihan hyvään hahmoon, vaikka olisi niitä muitakin sopivia uhreja varmasti ollut.

[Sonja T.Valvoja]

Snif. Tämä toki oli odotettavissa, mutta silti niin ikävää. Voi kun jotakin nyt ilmaantuisi. Tai ainakin Uuno löytäisi hyvän kodin.
Ikävästä teemasta huolimatta haistan tässä kuitenkin mahdollisuuden johonkin uuteen. Jos Uuno saa uuden kodin, niin sittenhän Eira olisi ilman hevosta. Ja Hopiavuoressa on on useampia hevosia ilman hoitajaa… Sonja esimerkiksi on sellainen kermaperse, että sille kelpaisi kyllä hyvinkin luotettava hoitaja, joka pitäisi Aaveen hengissä silloin kun hän itse on estynyt.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä häästoori kokonaisuudessaan on ihana ja kauhea, ja ajattelin alunperin kommentoida koko höskää sitten kun se on suunnilleen valmis. Osittain toki siksi, että tuo Tuula-teksti ei kirvoittaisi yhtään mitään muuta kuin kirosanoja ja minun täytyy vieläkin keräillä itseäni sen jäljiltä, koska on siinä nyt läpeensä paska ihminen. Eetu kirjoitti joskus, että jos hahmo tekee jollakin saralla jotakin hänen mielestään tosi väärin (silloin kyseessä oli pettäminen kun kuvioissa oli vaimo ja lapsia), niin hahmon osakkeet putoaa saman tien nollaan eikä siinä voi nähdä mitään hyvää. MÄ YMMÄRRÄN!! Mulle on aivan saamarin sama vaikka Tuula olisi kissanpoikia ja saimaannorppia pelastava aktivisti, joka vie vanhuksia ulkoilemaan vapaa-aikanaan ja kaikin tavoin muutenkin olisi erinomainen ihminen, mutta tämä Niklaksen kohtelu ja homofobia, niin siitä ei pääse ylitse. Se vain on minun silmissäni paska ihminen ja piste.

Mutta tämä. Tämä <3 Voi Anice. Olenkin saanut Anicesta kuvan sellaisesta maailmoja syleilevästä, lämminhenkisestä äitihahmosta, joka ottaa siipiensä suojaan kaikki sitä tarvitsevat. Muun muassa Sonjan, joka aina joskus sekin tarvitsee sitä, tosin ehkä vähemmän selkeästi. Tämä on kuitenkin niin paljon liikaa, että tässä nieleksii kyyneleitä vähän itsekin. Ihan totta. Niklas jos kuka tarvitsisi tuota juuri nyt. Marshallin ja Niklaksen lapsella on ehkä vain yksi mummi, mutta se mummi onkin ainakin kymmenen Tuulan arvoinen. Ja Niklaksella on maailman ihanin anoppi.

Ps. edelliseen tekstiin kommenttina, että osaa se Grigorikin olla vanha pehmo. Siihen kans sydän <3

[Sonja T.Valvoja]

Muahhah! Siinä on äiteellä varmasti kotona vastaamista kaikenlaisiin kivoihin kysymyksiin kun kaksoset palaavat ”viattomalta lomareissulta” kotio. Että kellä voi olla tyttöystävä ja kellä poikaystävä ja miksi. Erityisesti minua nauratti tuo Niklaksen selitys, ettei ole päivitetty tietoja vähään aikaan 😀

Muutenkin tosi kiva teksti. Nuo kaksoset ovat kyllä hupaisia tapauksia ja kirjoitat ne tosi hyvin, tai ainakin tähän asti olet kirjoittanut. Olen aika varma, että heistä saadaan vielä paljonkin hupia irti.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa Oscar! Tällähän pääsee Ellikin treenaamaan, jos Pasi osoittautuu liian haastavaksi.

[Sonja T.Valvoja]

Se on jollain tavoin tosi kiva (tai no kiva ja kiva, mutta kuitenkin), että Sonja ei ole ainoa, joka peilaa Oskarin tilannetta omaan menneisyyteensä, vaan että Janna tekee samaa. Vaikkei kummallakaan tietysti se menneisyys ole mitenkään erityisen hohdokas tai iloinen. Tosi inhimillistä Jannalta miettiä kuitenkin että mites hänen isänsä, kun sattuu törmäämään Suden Olaviin.
Minä olen sanonut sen aiemminkin muistaakseni, että näin ulkopuolinen haluaisi oikeastaan unohtaa koko Jannan isän. Janna on päässyt eteenpäin elämässään, on lapsi ja avioliitto ja hevonen ja kaikki hyvin, keskiluokkaista perhe-elämää kaukana huumearjesta. Olisi tosi houkuttelevaa ajatella, että sen isän voisi kokonaan unohtaa, koska Janna ei varsinaisesti halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Mutta se olisi liian helppo ratkaisu ja lisäksi epärealistinen, koska kyllä sillä isällä on väliä, vaikka Janna ehkä haluaisi ettei olisi. Niinkuin nyt tässä taas mietitään, että onko siitä omasta isästä lainkaan kunnolliseksi isäksi.

Ja toistan itseäni myös siinä, että Rasmus on ihana, vaikka tekisi mieli vähän ravistella sitä noista sanavalinnoista. Ei ole turhia ajatuksia eikä murehtiminen lopu vaikka miten käskisi.

[Sonja T.Valvoja]

Jestas että Niklas osaa manipuloida 😀
Joo, ikäväähän tuo tuommoinen valehtelu on ja vielä tuommoisen asian takia, mutta kyllä siinä nyt pyöritetään äiteetä sormen ympärille ihan urakalla. Tuommoisia vaivihkaisia lupauksia että katotaan tätä hevosasiaa tässä nyt, loppukesä taukoa (joo niin vissiin) ja mitä kaikkea. Minä ihan toivon, että Niklas saisi hoidettua asian läpi, kun kerran tuommoisen show’n pani sen puolesta pystyyn.

[Sonja T.Valvoja]

Jaaha, ihan niinkuin Noeulista olisi tulossa jotakin muutakin kuin vain kesäkissa! Tai miten mahtaa, mutta nyt sillä ainakin olisi lainahevonen Hopiavuoressa.
Mutta eniten tässä tekstissä ilahduttaa Eetu. Isäntä itse ei ole kovin usein äänessä täällä, mutta silloin kun on ja tekstissä käsitellään sitä, miten Eetu käsittelee hevosia ja ylipäänsä suhtautuu niihin, se lämmittää mieltä. Tässäkin tuo loppu: Eetu toteaa pahoittelevasti Kissille, ettei tämä nyt päässytkään laitumelle takaisin. Se on vain toteamus, ei mitään lässyttämistä, kuten moni muu tässä tilanteessa tekisi. Eetu kertoo hevoselle ja olettaa sen ymmärtävän, melkein ainakin. Siinä on jotakin… käyttäisin sanaa ”herttainen”, mutta se on ehkä liian imelä termi tähän.

[Sonja T.Valvoja]

Hei! Ei tämmöistä saa tehdä. Varmasti jossain pitää olla jokin laki tai asetus, joka KIELTÄÄ JÄTTÄMÄSTÄ TARINAA TÄLLAISEEN KOHTAAN! Ja varsinkin kun alla on se spinnareissa ollut tarina Milanista, jota en ole vielä kommentoinut, koska odotan mieluummin asialle jotakin ratkaisua (ja toivon että se ratkaisu ei ole 9 mm luoti).

[Julkaisija]

Viestit