[Sonja T.Valvoja]

Vain tämän kerran
Se oli iltapäivää, kun Valja soitti, mikä on aika poikkeuksellista. Syykin selvisi.
”Kuule, töissä on nyt pienimuotoinen ongelma menossa. Katastrofi oikeastaan. En minä tätä muuten pyytäisikään sinulta, mutta voisitko mitenkään viedä Sonjushkan tallille puoli viideksi? Hän on nyt kotona, sieltä pitäisi hakea. Minä kyllä haen hänet sitten kotiin myöhemmin.”

En tiennyt ensin mitä sanoa. Tietenkin minä voisin viedä hänet, eihän minulla tässä nyt mitään muutakaan ollut niin tähdellistä, mutta eri asia oli että halusinko. Olin tehnyt Valjalle selväksi tai ainakin yrittänyt tehdä, etten halua varsinaisesti minkäänlaista asemaa lasten elämässä, ei ainakaan vielä. Olin vain isän uusi naisystävä, joku jonka on kerran tai pari nähnyt ja josta voi isän kanssa puhua nimellä ja tietäen kenestä puhutaan, mutta ei sitten muuta.

”Tiedän ettet halua puuttua lasten elämään, mutta voisitko nyt tämän kerran? En pyytäisi tätä, jos olisi jokin toinen vaihtoehto, mutta mä en pääse nyt itse mitenkään.”

Minusta tuo oli vähän halpamaista. ”Tämän kerran”. ”Ei muuta vaihtoehtoa”. Vedin omasta pakastani sen halpamaisimman kortin:
”Mutta entäs lasten äiti? Eiks se voi?”

Linjan päästä kuului huokaisu.
”Ei kuulemma voi, ei ole paikkakunnalla.”

En tiedä olinko se vain minä ja minun ennakoluulot, mutta mietin oliko tuo totta. En siis Valjaa epäillyt valehtelijaksi, mutta tämän ex-vaimon kanssa oli nyt syksyn mittaan alkanut tulla silloin tällöin kaikenlaisia pieniä hakauksia. Ei mitään isoa eikä epäilyttävää, mutta sellaista jouston puutetta, ei yhtäkkiä ollutkaan paikkakunnalla, ei voinut sitä eikä tätä, vaikka kesällä olivat suunnitelmien muutokset ja yllätykset saatu hoidettua jouheasti. Toki kesä oli kesää ja lomaa ja sellaista, mutta epäluuloinen ihminen yhdisti tämän siihen milloin minut oli esitelty lapsille ja että pikkuriesat olivat alkaneet sen jälkeen. Tiedä sitten oliko kyseessä sattuma.

Niin minä sitten suostuin, vähän pitkin hampain ja vannotin itseäni, että tämä on tosiaan vain tämä yksi kerta. Seuraavalla kerralla sanon ”ei” heti. Ja kyllä Valja tiesi hyppineensä rajojen ylitse. Seuraavana päivänä soitti kukkalähetti ja kohta ovelleni ilmestyi suuri kukkakimppu, pitkiä violetteja ruusuja. Violetti oli ollut aina se ruusu, joita Valja minulle osti, jo siellä Nizzassa ikuisuus sitten. Mukana oli kortti, jossa luki yksinkertaisesti ”Kiitos ja anteeksi”. Se tuntui vähän ehkä ylimitoitetulta siihen nähden, ettei minun tosiaan tarvinnut tehdä muuta kuin hakea pikku-Sonja kotoaan ja viedä tallille. Hän osasi itse ottaa kaiken tarvittavan mukaan ja kaikin tavoin tarvitsi ainoastaan sen autokyydin, ei mitään muuta huolenpitoa.

[Sonja T.Valvoja]

Koirakin on parempi lapsenlikka
Taas kerran Hopiavuoren keittiönpöydän ääressä puhuttiin kisajuttuja. Joku meni mainitsemaan uuden sarjan, Merri Dressage ja Jumping Tourin, jonka ensimmäinen osakilpailu olisi tulossa koht’siltään. Että onko joku menossa ja mihin luokkaan ja pitäisikö ja keitä muita sinne on jo ilmoittautunut. Bongasin osallistujalistoilta tuttuja nimiä Royal Gardenista enkä ollut pahemmin edes yllättynyt.

— En mä sinne lähde, sanoin kun joku sitä minulta erikseen kysyi. — Joo, olisihan siellä tuo pyhä Yrjö, mutta mä nyt skippaan kuitenkin. Aave saa olla vähän kevyemmällä noiden edellisten kisojen jälkeen, mutta tuossa myöhemmin syksyllä lähden ehkä Kozloveille parin viikon tehotreeniin. Riippuen, että miltä siellä sitten tuntuu, niin vois miettiä jotain yksittäisiä kisoja vielä loppuvuodeksi, jos löytyy jotakin fiksua. Ja sit joulun ajan pidetään ihan puhdasta lomaa.

Ja sitten toisaalle:
— Ei, en mä usko että Anssi ja Salieri olis lähdössä tuonne. Siellä on vähän huonosti luokat, ainakin ne Tour-luokat. Kun ne ei ole vielä pyhää Yrjöä startanneet ja vaativaan B:hen ne ei voi osallistua kun ovat kisanneet A:ta jo. Mutta ei Salieri taida vielä olla ihan sillä tasolla, että se selviäisi tuosta Prix St Georgesta.

Elli opi oppinut jo kävelemään ja juoksemaankin ja se mennä vipotti pitkin keittiötä ja olohuonetta ja mekasti mennessään. Janna ja Rasmus yrittivät rauhoitella, mutta aika tavalla turhaan. Koirien kanssa Elli osasi olla yllättävän nätisti, ei kiusannut yhtään niitä. Ja toisaalta Hopiavuoren koirat olivat tottuneet Elliin. Axan kanssahan ei ollut ongelmia, sillä se oli ollut Otavassa jo silloin kun Sofia oli ihan pieni eikä Laurikaan suuri ollut. Axa kantoi Ellille lelun toisensa perään ja sai aina ilahtuneen vastaanoton.
— Tiitta, sanoi Elli kun Axa ojensi sille epämääräisen vaaleanpunaista purulelua.

— Minen ymmärrä notta mitä varten ihimiset sanoo notta se vauvavuasi olisi jotenkin raskas, huokasi Janna kahvikuppinsa ääressä. — Vauvahan on joulukinkun kokoonen ja pysyy kohtuuhyvin paikoillaan. Saattaa tua nyt valavottaa, jos huanosti sattuu, muttei sen perässä tarvi juasta ja olla pelastamassa aina joka paikasta. Mutta sitten tää taaperovaihe… Janna huokasi taas, muttei toivottomana vaan vähän melkein humoristisesti.
— Sun tarttee palkata toi Sonjan Axa teille töihin kun metsästyskausi loppuu, sanoi Nelly katsellessaan parivaljakon touhuja. — Toinen tuo leluja ja toinen kiittää ja molemmat on kauheen tyytyväisiä.
— Se on se kun koirakin on parempi lapsenlikka kuin mä, heitin ja sain aikaiseksi kollektiivisen naurunhyrinän.

[Sonja T.Valvoja]

Vahingossa hyvä tulee, mutta vain kerran vuodessa
Kimmosta ei saanut ikinä hyvää valokuvaa. Tai joskus onnistui salaa ottamaan jonkinlaisen semisiedettävän kuvan, mutta aina, ihan joka kerta kun paljastin, että kuvaan häntä ja käskin pysymään paikoillaan tai siirtymään parempaan paikkaan tai katsomaan sinne tai tänne tai edes hymyilemään, hän meni ihan kamalaksi. Jotenkin Kimmo onnistui aina kuromaan niskansa lyhyeksi takakenoon, asentonsa jäykäksi ja teennäiseksi eikä se hymykään koskaan näyttänyt luonnolliselta tai edes hyvältä. Salakuvissa oli sitten asettelu tai jokin muu pielessä, kun ei vahingossa hyvää saa kuin ehkä just… vahingossa. Kerran vuodessa.

Minulla oli vaihteeksi kaupunkiviikonloppu. Aaveella oli pari ihan puhdasta lepopäivää, Valjalla lapset, Axa nuohosi Riston ja Markuksen kanssa metsällä, niin minä päätin lähteä käymään Tampereella. Kimmon kanssa sitten saimme päähän lähteä Espooseen. Emmassa oli päättyvä ranskalaisen taiteilijan näyttely, jota oli kovasti mainostettu radiossa pitkin kesää. Se oli kyllä melkoinen pettymys, mutta museo muuten oli kyllä laaja ja siellä oli paljon muutakin nähtävää. Onneksi, koska olisi voinut ehkä harmittaa laittautua pitkän matkan päästä paikalle ja sitten pettyä kokonaan.

Museossa oli muutamia kivoja paikkoja, missä olisi voinut ottaa ehkä hyvänkin kuvan Kimmosta, luontaisessa ympäristössään, kuten hänelle veistelin. Mutta ei, niistä kuvista ei kyllä tullut yhtään mitään. Muutamassa salakuvassa hän oli yhtä lailla epäedustavan näköinen, vain toisella tapaa. Toisia kamera ei vain rakasta, kuittasi Kimmo. Halusin väittää vastaan, sillä aina silloin kerran vuodessa sattui onnistumaan. Ja kaverikuvissa, joita kyllä aika harvoin otimme, hän osasi kyllä hymyillä ihan kauniisti.

Sitten kun istuimme syömässä museovisiitin jälkeen, Kimmo esitteli puhelimestaan muutaman kuvan, jotka oli ottanut minusta. Paria hän oli ohjannut, mutta joukossa oli muutama sellainen, jonka hän oli ottanut salaa tai ainakin niin etten minä ollut huomannut. Ja jestas, ne olivat ihan kivoja! Kimmo vähän vähätteli, että pelkkiä kännykkäräpsyjä, mutta tiesimme kyllä molemmat, ettei nykyisissä kamerapuhelimissa kuvien onnistuminen jäänyt tekniikasta kiinni. Mutta koska Kimmo kuvasi myös digijärkkärillä, niin tietysti puhelin tuntui siihen verrattuna kevytkuvaamiselta, ei oikealta. Ja ehkä hänellä oli sitten paremmin silmääkin niille kuville ja kuvaustilanteille. Minähän en ole koskaan varsinaisesti loistanut (kuva)taiteellisilla ominaisuuksillani.

[Sonja T.Valvoja]

Åland Weekendin tulokset ovat tulleet ja tämä liittyy niihin, tietenkin. Minä vielä unohdin lähettää nuo muutamat tuotokseni ja silti kävi näin…

Ei toi oo mun
En ymmärtänyt alkuunkaan sitä, miten ihmeessä olin koululuokkien puolella kolmantena vedonlyöjien suosikkilistalla. Olinhan tietysti voittanut viimeksi vaativan A:n, mutta tänään se vaativa A meni… no, ei nyt suoranaisesti penkin alle, 65 % on ihan kohtuullinen prosenttilukema ja luokka oli tosi tasainen. Voittajalla ei ollut kuin reilu 4 prosenttiyksikköä enemmän, karvan alle seitsemäänkymmeneen jäi. Mahtoivat vedonlyöjät kuitenkin repiä hiuksia päästään kun tämä melkein-ennakkosuosikki taipui sijalle 17. Toisaalta, pesinhän minä sillä 17. sijallani Kiaranin, Melinan, Lucianon, Eetun, Noeulin ja Anssin ja Salierin. Milan oli Biffellä parempi.

Hopiavuorilaisilla meni muutenkin vähän heikosti. Toki kaikki ymmärtääkseni saivat ihan ehjät suoritukset ja saavutus se sekin on, mutta sijoituksilla ei juhlittu. Se, että Oskari ratsasti helpossa B:ssä Typyllä 65 % ja oli ensimmäinen sijojen ulkopuolella, oli varmasti yhden sortin voitto kyllä hänelle. Itse asiassa ruusukkeita tuli vain kaksi, Marsh ja Stanimir olivat viidensiä GP Specialissa tosi hyvillä prosenteilla ja sitten se Prix St Georgen voitto, jonka minä nappasin Aaveen kanssa. Kun sitten sunnuntainakaan ei Hopiavuoreen sijoituksia tullut, niin ne oli ruusukkeet siinä sitten, minulla ja Marshallilla.

Ja minä olin ollut niin huolissani siitä pyhästä Yrjöstä! Vaikka Nelly sanoikin, ettei siinä vielä mahdottomia vaadita. Puolipiruetteja, laukanvaihtoja, peruutus, taivutuksia, kyllähän ne kaikki meiltä sujuvat ja vähitellen Aaveellekin alkaa karttua voimaa ja lihaksistoa niin että se selviää niistä kauniisti. Tuomarikommenteissa oli muutamia niin kehuvia lausahduksia, että punastuttaa ihan.

Ei silti pidä takertua pelkästään niihin kehuihin. Eivät ne prosentit, 70 % ja rapiat, vielä mitkään huikean hyvät olleet ja parantamisen varaa jäi. Niitä kuitenkin murehtisin vasta Nellyn kanssa kotona, kun jatkaisimme harjoittelua. Lauantai-illan gaalassa kelpasi taas kerran nostella samppanjalasiaan voiton kunniaksi.

Melkein parasta näissä kisoissa on nämä iltagaalat. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, juhlatunnelmaa ja parasta tietysti on se kun saa pukeutua hienosti. Eikä ihmisaran introvertinkään tarvitse nykyään enää murehtia sitä sosiaalista puolta juhlissa. Tunsin jo tosi monia niistä tyypeistä, jotka näissä kisoissa aina kiersivät, niin että kevyttä small talkia saattoi heittää melkein kelle tahansa. Jos ei omaa porukkaa ollut, niin saatoin aina tuppautua Kozlovien tai Rosenbergien seuraan.

Toki nykyään Anssi kiersi paljon samoja kisoja Salierin kanssa ja Anssihan oli täydellinen iltaseuralainen: pitkä, komea, osasi käyttäytyä, osasi pukeutua, hyvää seuraa. En tiedä olisiko minun pitänyt tuntea itseni jotekin hämilliseksi tai varuillaanolevaksi, kun meillä kuitenkin oli vähän toisenlaista historiaa Anssin kanssa, mutta päätin etten aio. Minun mielestäni tilanne oli selvä ja olimme Anssin kanssa samalla sivulla asioiden suhteen. Moni kyllä varmaan luuli meitä pariskunnaksi, niinkuin aina jos mies ja nainen liikkuvat yhdessä, mutta se taas ei ollut minun ongelmani. En aikonut alkaa huutaa kaikille, ettei toi oo mun. Eikä Anssin ollut pakko minun kanssani roikkua, mutta ei hänellä näyttänyt olevan mitään sitä vastaankaan.

[Sonja T.Valvoja]

Hevoskauppias Tähdistö?
En ollut kuullut Harrista mitään sen jälkeen kun hän oli hakenut loputkin tavaransa Orionista heinäkuun alussa. Ei sillä, ei tarvinnut enkä halunnutkaan. Se oli ollutta ja mennyttä. Olin pitkän aikaa miettinyt some-kanaviani ja lopulta päätynyt poistamaan Harrin FB-kavereistani. Siitä nyt ei mitään erillistä ilmoitusta toiselle lähtenyt, niin että en tiennyt oliko hän edes huomannut sitä. Jos oli, niin sai minun puolestani ajatella mitä halusi. Instagramini oli edelleen julkinen, mutta sielläkään nyt en mitään henkilökohtaisuuksia jakanut, niitä arkisia kuvia vain. En tiedä seurasiko Harri Instaani, mutta sama se jos seurasi. Tänään siellä oli kuva vesisateisesta pellosta, josta oli juuri eilen ehditty puida ohra.

Ja Valjan kanssa meni niin hyvin. Olin nyt tavannut sitten ne lapsetkin. Pikku-Sonja, Sonjushka oli teini-iän kynnyksellä oleva, ujonlainen, hontelo tyttö, mutta hän syttyi kyllä kun pääsimme puhumaan hevosista. Hän oli juuri siirtymässä poneista pois ja uusi vuokrahevonen oli pienehkö tilastotamma, siro ja hyväliikkeinen. En tiedä mikä minuun meni kun lupasin joku kerta tulla katsomaan hänen hevostaan isänsä kanssa.

Max oli muutaman vuoden nuorempi, alakouluikäinen. Hän muistutti kovasti Valjaa, voisin kuvitella Valjan olleen aivan samannäköinen lapsena. Max ei ollut niinkään ujo, mutta puhua höpötti asioita, joita en varsinaisesti ymmärtänyt. Yritin välillä esittää tarkentavia kysymyksiä, mutten tullut vastauksista yhtään sen viisaammaksi. Max oli aloittanut koripalloharrastuksen nyt syksyllä ja oli kovin innoissaan siitä. Sen lisäksi hän soitti pianoa ja viulua ja pelasi shakkiakin, vaikka valitti että kotona sisko aina voitti hänet.

Että ihan ookoo, mutta toivoin kuitenkin silti vaivihkaa, ettei minun tarvitsisi ainakaan vielä kauhean paljon viettää aikaani lasten kanssa. Se oli raskasta, imi energiaa ja olin sen illallisen jälkeen kotona tosi nääntynyt vaikken ollut tehnyt mitään. Eikä minua ollut vielä häirinneet lainkaan ne Valjan lapsiviikot, jolloin olin yksikseni kotona. Viihdyin yksin hiljaisuudessani ja saatoinhan aina mennä käymään Otavassa, jos alkoi rassata.

Sitten eräänä iltana, kun istuin yksikseni työhuoneessa tietokoneen ääressä surffaten sitä sun tätä, tuli Harrilta viesti ihan yllättäen. Sydän läpätti kun avasin sen, mitä kummaa Harri nyt…
”Vähän hölmö kysymys ehkä, mutta haluaisitko myydä Salierin, jos mä tarjoutuisin ostamaan sen?”

[Sonja T.Valvoja]

Koska onhan tähän nyt pakko vastata jotakin.

Pieni, karvainen ja kutiava
Teknisesti ottaen minulla olisi ollut vähän kiire, kun olin luvannut tulla tallilta suhteellisen aikaisin kotiin. Mutta kun näin Santun nojaavan hartiat lysyssä pihaton aitaan ja Fifiä ei näkynyt missään, tajusin että tänään oli se päivä. Kaikki kiireet loppuivat siihen.

Santulla oli ollut ongelmia Fifin kanssa niin kauan eikä niistä voinut syyttää sitä, etteikö Santtu olisi yrittänyt parastaan ihottuman hoidossa. Kuinka moni muu teini pesisi hevostaan päivittäin, klippaisi, rasvaisi, taluttaisi öisin, loimittaisi, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kaikki kesät, pitkälle syksyyn? Niinpä. Hevosen omistaminen ei ollut heikkohermoisten hommaa, se tiedettiin, mutta tällainen terveysongelma teki siitä hiuksianostattavaa painajaista. Ja mitäpä siitä, mutta kun se hevonen silti kärsi.

No, nyt Fifi oli sitten lähtenyt ja kuulemma sellaiseen paikkaan, jossa on vähemmän ötököitä ja parempi hoito. Mietin kyllä itsekseni, että millä tavalla muka voi vielä olla parempi hoito kuin mitä Santtu on tarjonnut, mutta en käynyt riitelemään asiasta. Toivotin mielessäni Fifille hyvää onnea tulevaisuuteen, toivottavasti se ihottuma todella helpottaisi. Ja kohta tulisi Santun uusi hevonen. Tihku ei ollut ihan sellainen, jonka olisin itse valinnut, mutta mukava, järkevä tamma joka tapauksessa ja minusta he olivat Santun kanssa aika mukiinmenevä pari. Saatoin vain toivoa sitäkin, ettei tamman mahahaavasta kehittyisi pahaa ongelmaa. Santtu oli varovasti puhunut siitä, että ehkä hän voisi jossain vaiheessa lähteä Tihkun kanssa kokeilemaan kilpailemista, muttei toki vielä. Piti ensin tutustua tammaan ja antaa senkin tottua uuteen kotiinsa.

Mutta nyt ei selkeästikään ollut iloisten kisasuunnitelmien aika, sen näki Santun ryhdistä jo kauas. Ja ymmärsihän sen. Olkoonkin että Fifi oli pieni, karvainen ja kutiava, oli se ollut Santun oma monta vuotta. Ei siinä lohduttanut ajatella uutta hevosta, kun ei se ollut sama asia.

Kävelin aidan viereen ja Flida käänsi päätään minun suuntaani niin että Santtukin huomasi minut.
— Fifikö on nyt haettu tänään? kysyin vaikka tiesin.

Santtu nyökkäsi vain ja jatkoi Flidan rapsuttelua.
— Onhan se surullista. Fifi oli niin suloinen.

Santtu tyytyi taas vain nyökkäämään enkä minä oikeastaan mitään vastausta odottanutkaan, kunhan puhuin lämpimikseni. Vähän ajan kuluttua Santtu sai kuitenkin suunsa auki:
— Mun tulee ikävä Fifiä, vaikka Tihku onkin tulossa.
— No varmasti tulee, ehtihän se sulla monta vuotta olla. Paljon oudompaa olisi, jos ei tulisi.
— Niin. Niin kai.

[Sonja T.Valvoja]

Tästä piti tulla Ålan Weekend -tuotos, muttei sitten tullutkaan. Sen takia tarinan alku ja loppu ovat ihan eri paria keskenään.

Hirviökärpäsiä
Se oli vieläkin hassua ja vähän outoa, ettei käynti ollut ongelma eikä mikään. Mortin kanssa siihen oli saanut tottua, että käyntiä piti hioa erityisen hyvin ja vähäänkin onnistumiseen tuli olla tyytyväinen. Jos se nyt meni suunnilleen nelitahtista käyntiä, niin se oli jo hyvä. Vitosen pisteet käyntiosuuksista oli tavoite, kutosen saattoi saada vahingossa ja seiskasta räjähti galaksit. Mutta hevonen oli se mikä se oli ja tiesin tämän jo hankkiessani sen. Nellykös se nyt sanoi, vai Simo, että Mortin kanssa ne pisteet piti tehdä ohjelman muissa osioissa. Helpolla silleen ei päässyt, kun sitä käyntiä piti treenata niin paljon, mutta samalla myös ihan kaikkea muuta kun niiden piti onnistua, koska siihen käyntiin ei ollut luottamista.

Niin että nyt osasin olla tosi tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että Aaveella oli kolme suhteellisen hyvää ja ennen kaikkea tasavahvaa askellajia. Ja voi että nautin aina sen selän pontevasta keinunnasta käynnissä! Mortin menetys harmitti vieläkin, mutta oli pakko tunnustaa etten välttämättä joutunut huonompaan tyytymään kun Aaveen sain.

Tänään Aaveen selkä keinui metsäpoluilla, kun olimme lähteneet rauhalliselle maastolenkille Marshallin ja Niklaksen kanssa. Aamulla oli satanut kaatamalla vettä, mutta nyt iltapäivästä aurinko paisteli jo kirkkaasti. Lämminhän ei enää ollut, mitä hädin tuskin kai kymmenen astetta ja tuttu viima oli saanut jo miltei talvista purevuutta. Olisi pitänyt ottaa se ratsastusloimi…

Niklas manasi samaa, mutta eri syystä. Barnumilla tuskin oli kylmä, mutta sen karva oli täynnä ylimääräistä elämää. En sitten tiedä pitikö se tosiaan paikkaansa, että hirvikärpäset suosivat tummia kohteita. Siltä se vähän vaikutti, sillä Stanimir ja Aave keräsivät paljon vähemmän hirvareita turkkeihinsa. Barnumilla niitä sen sijaan riitti ja aina joku osui Niklaksenkin niskaan.

— Ei jumankavita, taas menee yksi, Niklas manasi ja kaiveli niskaansa. Barnum heitti päätään ja otti muutaman sivuaskeleen, kun ohjat löystyivät.
— Älä päästä ohjia. Keskity, Marshall komensi.
— Mä lähren seuraavan kerran maastohon vasta kun on metrin hanki… mutisi Niklas kapinallisesti, mutta keräsi ohjat ja Barnum rauhoittui.
— Tiedättekö, mikä yksi hyvä puoli Aaveessa kaiken muun lisäksi on? kysyin.
— No?
— Kun se on ihan vaalea ihoaan myöten, niin arvaatteks miten helppo sen turkista on löytää kaikki hirvarit? Kun ne on mustia niin ne näkyy kilometrin päähän joka tapauksessa.

Niklas nauroi ja Marshallkin veti suutaan hymyyn.
— No en ole kyllä ikinä tuollaista seikkaa tullut miettineeksi. Mutta loogisesti ajatellen olet kyllä varmasti ihan oikeassa.
— Toi on kyllä ihan väärin. Mää saan kaivaa Barnumia läpihte täikamman kanssa aamuyähön asti ja mistä vetoa, että sittenkin joku hirviökärpänen mönkii vielä huomenna johonakin. Millähän tän sais blondattua…

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: kootut selitykset

[Sonja T.Valvoja]

Åland Weekin tuotoksiin menee tämä.

Ahvenanmaan kutsu
Sinne Ahvenanmaalle oli taas lähdössä koko talli tai ainakin puolet. Eetu, Oskari (!), Milan, Minja, Niklas, Marshall, Alex, Rasmus ja varmaan Jannakin lähtisi. Noeul, Chai, Ilona. Herramunjee, toivottavasti Iiro ja Maj eivät, koska sitten Aave ei pysy pöksyissään! Selasin nopeasti lähtölistat läpi, mutta Iiron nimeä ei siellä näkynyt. Helpotus.

Muuten lähtölistoilla oli paljon tuttuja nimiä. Kozloveita oli muitakin tulossa ja Royal Gardenista taas kattava edustus. Rizikin, tällä kertaa Kiaranin ratsuna. En voi kieltää, etteikö vähän tullut taas mieleen, että siellä Sveitsissä oli niin kivaa, että mitä jos… Kuukaudeksi vaikka valmentautumaan, ei olisi kovin paha juttu. Kozloveille olin puoliksi melkein jo luvannut lähteäkin jossain vaiheessa syksyä viikoksi tai pariksi ainakin. Pitäisi varmaan kysellä Marshilta ja Niklakselta olivatko he menossa sinne ja jos olivat, niin milloin. Tai osasinhan minä sinne jo reitin, voisin mennä itseksenikin kyllä.

Mutta takaisin Ahvenanmaan reissuun. Onneksi tälläkin kertaa vältyin siltä ”kuka mahtuu mihinkin kyytiin” -säädöltä kun saatoin ilmoittaa, että menen omia aikojani ja noukin Anssin ja Salierin matkalta mukaan. Auto oli huollettu jo, trailerikin kunnossa, lauttaliput, hotellit ja kaikki varattu, matkasuunnitelmakin alustavasti valmis ja matkaan oli vielä pari viikkoa aikaa. Ei tarvinnut hermoilla. Ja vielä kun Salieri ja Aave näyttivät matkustavan mukavan rauhassa keskenään, niin hätäkös tässä.

[Sonja T.Valvoja]

Täysi syy käyttäytyä kunnolla
Minä kuulin sen äänensävystä ja näin hartioiden asennosta, että Valja oli mustasukkainen vaikkei se sitä ääneen sanonut. Eikä mitään syytä oikeasti ollut, ei mitään sellaista, minkä Valja olisi tiennyt ja millä olisi enää mitään väliä. Kai se vain oli se, että kyseessä oli mies, jonka kanssa olin taas lähdössä Ahvenanmaan kisoihin. Nypin kynnensivustaani ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, antaa asian olla ja Valjan muhia omissa liemissään, vai nostaako kissa pöydälle. Valitsin jälkimmäisen taktiikan.

— Sä olet mustasukkainen, sanoin mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, koska en halunnut kuulostaa syyttävältä.

Valja ei sanonut ensin mitään, mutisi vain jotain, josta ei saanut selvää, mutta nyökkäsi lopulta varovasti päätään. Hyvä! Ainakin se myönsi sen.

— Kuule, ei sulla ole varsinaista syytä. Se Anssi on naimisissa oleva perheenisä.

Tämä tietysti oli maailman suurin valhe tai ei se valhe ollut, Anssi oli kumpaakin, mutta ei se millään tavoin estänyt mitään. Anssi teki mitä teki, mutta minä en sentään. Asia olisi toinen, jos minä olisin sinkku, silloin saattaisin sortuakin, mutta nyt ei tehnyt millään tavoin mieli.
Ja siinä mielessä puhuin ihan totta, että Valjalla ei syytä mustasukkaisuuteen ollut. Anssi oli herrasmies, ainakin jos vaimoa ei oteta lukuun, eikä hän flirttaillut edes minipienesti rivien välissä, kun tiesi että se oli epätoivottua. Olin tehnyt oman kantani selväksi: voidaan mennä kimppakyydillä, voidaan liikkua yhdessä, voidaan olla kavereitakin, ainakin jonkinlaisia, mutta edes verhottu ehdottelu ei ole ok. Luonnollisesti Anssilla oli erinomaisen hyvä syy käyttäytyä toivotunlaisesti, sillä mistäpä hän tiesi jos minä nokkiintuessani hakisin Salierin takaisin ja siinä meni kahden vuoden treeni ja kisahevonen sitten. En minä sitä ehkä tekisi, mutta suottapa sitä sanomaan ääneen.

— Vaikka eihän se tietysti mitään estä, jatkoin. — Mutta mä ja Anssi ollaan kuule ihan oikeasti vain kavereita. Ja lisäksi se tietää käyttäytyä kunnolla, koska siltä saattaisi lähteä hyvin äkkiä kilpahevonen alta, jos mä päättäisin hermostua sen käytökseen.

Tämä sai aikaiseksi sen kevyen naurahduksen, jonka olin halunnutkin. Ilmapiiri väljeni heti.

— Ja toivottavasti sä et mua epäile, vaikka mulla kyllä on vähän historiaa…
— En epäile. Mehän puhuimme nämä asiat jo kauan sitten. Anteeksi.
— Ei se mitään.

Olin tyytyväinen tilanteeseen. Valja oli hankalampi kuin Harri oli ollut, mutta nähtävästi osasi kuitenkin myöntää asioita ja tämäkin saatiin nyt kuntoon. Vähäsen ehkä kaivamalla ja halvoilla konsteilla, mutta ei parisuhteessa tyylipisteitä jaeltu.

[Sonja T.Valvoja]

Kun Aave elämänsä rakkauden kohtasi
Iiron kanssa juttu luisti heti ihan eri tavalla kuin Ilonan. Ilonalle piti keksiä kysymyksiä, joihin tämä kyllä sitten vastaili ja siitä saattoi saada keskusteluakin aikaiseksi, mutta Iirosta ei tarvinnut edes aluksi nyhtää vastauksia. Tietysti meillä oli yhteisiä puheenaiheitakin kyllä, Tampere ja TTY vaikka Iiro oli käynyt koulunsa vuosikymmenen minun jälkeen. Vaan mihinkäs se teekkarielämä olisi muuttunut tässä välillä? Ei yhtään mihinkään.

Ja nyt meillä oli yhteinen naurunaihekin: Aave oli nimittäin muistanut olevansa ori ja liehitteli Maj’ta oikein antaumuksella. Tavallisesti minua olisi nolottanut se, kun oma hevonen karjuu kurkku suorana tamman perään, mutta Iiroa asia vain nauratti. Jännä sinänsä, ettei Aave muiden tammojen perään ollut koskaan huutanut tuolla tavalla eikä tanssahdellut kaula ja häntä kaarella. Kyllä se tammat oli toki noteerannut, varsinkin kevätauringon lämmittäessä, mutta se oli huomattavasti hienovaraisempaa ja kohteliaampaa. Vissiin Maj oli kolahtanut täysillä.

— En minä tiedä mitä sille pitäisi tehdä, sanoin keittiönpöydän ääressä. — Pitäisköhän ne esitellä kunnolla toisilleen tai jotain. Tai sit yrittää pitää mahdollisimman kaukana toisistaan. Tai odottaa että noi hormonihöyryt tasaantuu ajastaan.
— Eihän se nyt vielä mitään kauheita orimaisuuksia ole esittänyt?
— No ei tai mistä mä tiedän kun ei ole aiemmin oria ollut. Mutta on se käsissä pysynyt aina, ettei se silleen mahdoton ole. Sitä mä en ymmärrä kyllä, että miksi just Maj, kun ei se ole tallin muiden tammojen perään koskaan vouhannut.
— No mutta onhan Maj hemaiseva tamma, Iiro naurahti.
— On on, mutta pitäisi tuon mun pahkirakastuneen oriin silti osata käyttäytyä…

[Sonja T.Valvoja]

Åland Weekin tuotoksia

Pyhä Sylvi, v. 2023
— Mun mielestä te voisitte osallistua siihen pyhään Yrjöön, tokaisi Nelly.
— Niin mut…
— Älä muttaile siellä. Sähän kehuit kisanneesi sitä jo siellä Sveitsissä ja Aavehan on kisannut korkeampaakin. Se on nyt sen verran hyvässä mallissa mun mielestä, että se voisi olla teidän aika debytoida sillä tasolla.
— Ootsä nyt ihan varma, että Aave on vielä valmis siihen?
— Mä sanosin jotta on.
— Suoraan kesälaitumelta tulleena?!
— No ei nyt ihan suoraan, oottehan te tässä jo treenanneet kuukauden päivät. Se loma teki Aaveelle hyvää. Mutta mehän voidaan kokeilla. Opettele sä ensi viikoksi se kisaohjelma ja saatte esittää sen mulle. Katotaan sitten miten Aave jaksaa sen läpi.
— No voi nyt…

Napsautin suuni kiinni. Nellyn päätä ei ihan helpolla käännetty ja toisaalta sillä oli vankka pointti, taas kerran. Mutta silti, silti!

Niinpä marssin toisen auktoriteetin pakeille kun sopiva tilaisuus sattui.

— Ei se nyt ihan huono ajatus ole, sanoi Marshall leukaansa hieraisten niin että melkein kuulin parransängen sihahduksen. — Aavehan osaa kyllä nämä asiat, ei se ole siitä kiinni.
— Niin osaa niin.
— Ja niin osaat sinäkin.
— No… niin, ainakin jotenkin. Mutta mitä olet mieltä siitä, että jaksaako Aave vielä koota läpi koko sen ohjelman?
— Ei mahdotonta. Jos Nelly on sitä mieltä, niin luottaisin hänen arvioonsa. Mutta testailkaa nyt etukäteen. Minäkin voin tulla katsomaan, että miltä se teidän pyhä Yrjö näyttää.

Niin siitä sitten tuli varsinainen koulukisojen kenraaliharjoitus. Nelly ja Marshall istuivat kuin tuomarit kentän laidalla katsomassa kun me puursimme läpi Åland Weekin kisaluokkaa. Videoivatkin sen vielä, niin että pääsin itsekin katsomaan miltä se näytti. Ja koska Aave tuntui jaksavan kantaa itsensä hyvin ohjelman läpi, niin sitten minä raapustelin kisailmoittautumiseen luokiksi vaativan A:n ja sen pyhän Yrjön. Huijarisyndrooma, here I am!

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Pilkkuvirhe!
• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Typo!

[Sonja T.Valvoja]

Se on ihan ok
— Mä kerroin susta nyt vihdoin ja viimein lapsille viikonloppuna, Valja sanoi yhtäkkiä, kun olimme Axan kanssa lenkillä pienessä tihkusateessa.
— Aha.

En keksinyt muutakaan sanottavaa kuin ”Aha”. Olihan se arvattavissa ja joskus sekin piti tehdä, mutta päällimmäinen ajatus oli ärsytys: joko nyt? Miksi jo nyt? Ja olisi ollut kiva tietää etukäteen, koska… No, en minä tiedä. Minä halusin pitää ne lapset ulkona tästä. Meillä meni kivasti Valjan kanssa, vaikka joka toinen viikko olimmekin erossa niin että vain viestittelimme toisillemme ja soittelimme joskus iltaisin. Ei se minua haitannut varsinaisesti. Minulla oli silloin hyvin aikaa itselleni ja Aaveelle ja kaikelle.

— Mitäs ne sanoivat siihen? kysyin kuitenkin.

Valja naurahti.
— Eivät kovin paljon mitään. Sonjushka oli arvannut sen jo pitkä aika sitten ja oli puhunut Maxin kanssa. Oikeastaan sanoivat vain että iskä hei, se on ihan ok.
— Ootko ihan varma, ettei tämä tullut nyt kuitenkin liian nopeasti?

Valja tarttui kädestäni kiinni.
— En tiedä. En usko. Olemmehan me jo neljä kuukautta olla yhdessä.
— Totta kyllä, sanoin. Ehkä se oli jo aika.
— Sonjushka muisti sinut ja Mortin yksistä kilpailuista. Hänellähän on valokuvakin teistä.
— Ai niin, sanoin niinkuin olisin muistanut mistä oli kyse. Vähän aikaa mietittyäni totesin, että sen täytyi olla jokin Tie Tähtiin -osakilpailuista silloin… silloin… Milloin se nyt oli? Mortti oli ja Harri oli ja… Pari vuotta sitten?

Sitten tuli se kysymys, mitä olin pelännyt jo pitkään.
— Haluaisitko joskus tavata lapseni? Ihan vaikka vain illallinen yhdessä, ei sen pidempää.

En. En halua, sanoisin jos kehtaisin muttei sitä voi. Tiesin ihan hyvin mihin ryhdyin kun Valjan kanssa aloin seurustella, joten ei tässä pitänyt olla mitään ihmeellistä, mutta silti. Olin neljä kuukautta saanut pitää illuusioni enkä halunnut rikkoa sitä. Vaikka ei kai siinä mitään, olivat aika samanikäisiä kuin Otavan kersat ja heidän kanssaan tulin kyllä toimeen. Olihan se toki eri tilanne, kun olin tuntenut ne molemmat vauvasta alkaen.

— No, ehkä mä voisin joskus tulla, sanoin.
— Kiitos. Se merkitsisi minulle hyvin paljon.

Minua vähän hävetti. Tietenkin lapset olivat tärkeitä Valjalle, tiesin sen ja he olivat osa hänen elämäänsä, todennäköisesti isompi osa kuin minä. Mutta että merkitsi paljon, että tapaisin lapset? Tarkoittiko se sitä, että Valja oli todellakin vakavissaan minun suhteeni? En sillä tavalla yllättynyt ajatuksesta, koska olin ollut huomaavinani sitä kyllä, mutta olihan tämä nyt taas yksi merkki siitä, kai.

[Sonja T.Valvoja]

Koska Alexin prätkään on vain mahdotonta olla vastaamatta mitään. Olen vähän pannut omiani sekaan, unohtakaa, jos yksityiskohdat mallin tai kuutioiden suhteen ei sovi.

Prätkä
Olin juuri ajanut auton parkkiin tallinpihalle kun pihaan kaartoi moottoripyörä. Ihan ehta moottoripyörä, katsoin oikein. Kuka täällä prätkällä ajaa? Eira? Ei kai nyt sentään. Marshall tuskin, mutta Niklas? Tuskin tai mistä minä tiedän. Hello? Ei Hello ollut kiinnostunut autoistakaan, joten olisiko pyöristä sitten? Lisäksi kuski näytti aika pieneltä pyöränsä kanssa. Joku vieras? Olipahan kuitenkin asiallinen sportti-Honda eikä mikään Harrikka, että olisi pitänyt miettiä oliko Seinäjoella joku Helvetin Enkelit -alajaos ja Eetu jättänyt väärälle taholle velkaa pystyyn…

Yllätys ei ollut oikeastaan iso, kun kypärän alta paljastui Alex. Olisihan se pitänyt arvata.

— Olet prätkän hankkinut, totesin kun Alex sai pyöränsä sammutettua. — Vai onko toi ollut sulla jo pidempäänkin?
— Ei ole, just ostin.
— Kiva. Mikä toi on?
— Hondan CBR Fireblade, sanoi leveästi hymyilevä Alex, hyvä ettei taputtanut pyöräänsä. Ymmärsin.
— Paljon kuutioita?
— Tuhat. Ei se kannata mitään ihan nuhapumppua hankkia.
— No ei. Mulla oli aikanaan kans CBR, mutta se oli vaan 600-kuutioinen. Eka pyörä kato. Hayabusastahan mä haaveilin, mutta sillä olisi tapattanut itsensä.
— Hayabusa olis kiva! Ei vaan ollut nyt sopivaa oikein kaupan, niin ostin tän.

Samaan aikaan Ilona oli ajanut autollaan pihaan ja pysäköinyt sen Alexin pyörän toiselle puolelle.
— Toi nössö ei uskaltanut tulla kyytiin, Alex naureskeli ja nyökkäsi Ilonan suuntaan. — Mä sitä kävin hakemassa mukaan.
— No ei sitä voi moittia, jos ei ole ajovarusteita.
— No joo kai, mutta olis se nyt tämän matkan voinut tulla…

Ilona mutisi jotakin hulluista kaahareista ja lähti tallia kohti.
— Vielä mä sen saan kyytiin, usko pois.

Olin sanoa, että minä voisin tulla mielelläni kyytiin, mutta oikeasti olisin halunnut ajaa itse. Sitä en kehdannut sentään ehdottaa. Illalla kuitenkin huomasin selailevani pyörien myynti-ilmoituksia. Nyt syksyä kohti niitä saisi ehkä hyväänkin hintaan kun ihmiset myivät kesäpyöriään pois. Talvisäilytys ei ollut ongelma täällä maalla, tilaa oli. Valja pyöritteli päätään, muttei sanonut mitään. Minun kohtalonani on kai miehet, jotka pitävät moottoripyöräilyä hengenvaarallisena harrastuksena. Eihän Jarnokaan ollut ikinä suostunut kyytiin edes.

[Sonja T.Valvoja]

Vihannes
Näin ikkunasta miten Ilona asteli tupaa kohti Oskari vanavedessään. Kirosin hiljaa mielessäni. Just nyt kun olin saanut teeveden mukiin ja siivilän sinne! Huljutin siivilää raivoisasti, vaikka tiesin ettei se mitään auttaisi. Tee otti aikansa valmistua, mutta nyt oli hätätilanne. Kun väri oli edes vähän sinne päin, nostin siivilän pois ja hörppäsin liian kuumaa ja liian laihaa juomaani. Pahus.

En tiennyt kumpi oli pahempi, se että Oskari oli koomassa vai se että Oskari oli tallilla. Silloin kun Oskari oli koomassa, kaikki olivat vähän huolissaan siitä, mutta toisaalta Oskari itse oli turvallisesti siellä sairaalassa. Nyt kukaan ei ollut juurikaan huolissaan, kun Oskari oli elossa, hereillä ja tallilla, mutta ongelma olikin Oskari itse.

Minä en vieläkään tiennyt, mitä sille oli käynyt, muuta kuin ilmeisesti lyönyt päänsä. Siis aivovamma tai jokin tällainen. Se liikkui, muttei kovin hyvin. Se puhuikin, ei kovin hyvin kyllä sitäkään. En tiedä mitä Oskari tiesi tai muisti. Sanoin ”moi” aina nähdessäni, kuten olin aiemminkin tehnyt, mutten tiennyt tiesikö Oskari kuka minä olin. Ukkoa olin kuullut sen haikailevan ja mahaa kivisti ajatella että oliko joku kertonut Oskarille, miten Ukon kävi.

Suomeksi sanottuna: Oskari oli enemmän tai vähemmän vihannes enkä minä tiennyt, miten vihannesten kanssa oltiin. Pitikö puhua, hiljaa, kovaa, hitaasti, yksinkertaisesti, normaalisti? Pitikö auttaa vai antaa selvitä itse? Ei Oskari ainakaan apua pyytänyt, mutta näin aina välillä sivusta, että apua olisi kyllä tarvittu. Ilona auttoi aina. Minä en pitänyt ihmisistä, joiden kanssa en tiennyt miten olla. Ja jos en pitänyt jostain ihmisestä, pyrin välttelemään tätä.

— Mun täytyy lähteä tästä, sanoin Noalle, joka vielä haudutti omaa teemukillistaan. — Menoa illalla ja unohdin ihan kokonaan, myöhästyn kohta, selitin hätäisesti. Oskari oli istunut pöydän ääreen eikä puhunut mitään, mutta se oli silti liian outo minun makuuni.

[Sonja T.Valvoja]

Itkupilli
En tiedä mikä itkupilli minusta oli tulossa. Olisi nyt luullut, että minäkin olisin tähän mennessä saanut itkeä ihan omiksi tarpeiksi ja vähän muidenkin. Vuosi sitten Jannan ja Rasmuksen yllätyshäissä olin tihistänyt kyyneltä silmäkulmastani ihan salaa, mutta sen nyt saattoi panna sen piikkiin, etten ollut osannut arvatakaan, että ristiäisten lisäksi häitä vietettäisiin.

Mutta jostain syystä liikutuin ihan kyyneliin asti Niklaksen ja Marshallin häissäkin. Se oli jotenkin niin… liikuttavaa, en muuta sanaa keksi, nähdä kaksi läheiseksi päässyttä tuttua vihittävän. Ja varsinkin kun tiesi tai ainakin arvasi, että näin heteronormatiivisessa yhteiskunnassa ei homona eläminen ollut varmastikaan sitä kaikkein helpointa. Kovin pitkään Niklas ja Marsh olivatkin esittäneet kämppiksiä.

Eivätkä nämä häätkään välttämättä kaikkea täydelliseksi tehneet. Tein omia havaintojani esimerkiksi siitä, että Kozlovit kyllä olivat täydestä sydämestään mukana. Anice kyynelehti vuolaasti vaikkei tainnut ymmärtää suomenkielisestä vihkiseremoniasta tuon taivaallista. Ja väitän, että jotakin saattoi vähäsen kiillellä Grigorinkin silmäkulmassa.

Mutta he tuntuivat olevan tilaisuuden ainoa appipariskunta. Kukaan ei esitellyt itseään Niklaksen äidiksi, isäksi, siskoksi, sedäksi, serkuksi tai miksikään. Muutamia ystäviä oli, kuten Niklaksen bestman, mutta varsinaista sukua ei. Ei se välttämättä mitään tarkoita. Eihän minunkaan isä ole elossa ja äiti asuu toisella puolella maapalloa (vaikka kyllä hän häihin tulisi, jos kutsuttaisiin) ja jos sitten ei muuta lähisukua juuri ole. Onhan näitä syitä vaikka tietysti se panee vähän miettimään, että miespari, niin että jos ei vanhemmille tädeille moinen kelpaa. Ja mistä sen tietää, onko asia ollut mikään läpihuutojuttu Kozlovienkaan puolella, mutta sen verran mitä olen seuraillut asioita, niin ainakin tätä nykyä Anice ja Grigori hyväksyvät Niklaksen perheeseensä sataprosenttisesti.

Niin tai näin, yritin kuivailla silmiäni niin etten pilaisi silmämeikkiäni, kun vihkijä kysyi Marshallilta ja Niklakselta, että tahtoivatko he ja toki he tahtoivat.

[Sonja T.Valvoja]

Minjaa käy vähän sääliksi tässä tekstissä. Toisaalta hän yrittää olla analyyttinen ja järkevä ja kaikkea semmoista, mitä aikuisilta ihmisiltä odotetaan, mutta samalla kuitenkin tekisi mieli vain itkeä ja olla surkea, kun kaikki on niin huonosti. Hyvin inhimillistä, hyvin samaistuttavaa.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa, Tihku, sinisilmäinen tamma!
En voi kuitenkaan olla huolestumatta siitä, että mitä tulevaisuudessa on luvassa. Tässä on pari tämmöistä pientä viittausta (”tamman äärimmäisen kuiva olemus”, ”jotenkin kireältä se näytti”, ainakin), että mitä jos kaikki ei olekaan kondiksessa? Tiedän, eihän reaalimaailmassa yleensä olekaan. Aina on jotain. Mutta kun näihin viitataan fiktiivisessä tekstissä, niin se voi tarkoittaa kahta asiaa: joko kirjoittaja on tosi tarkkanäköinen ja realistinen tai sitten luvassa on ongelmia.
Toisaalta olihan tässä hyvin lupaaviakin pätkiä. Tihku tuntui asettuneen taloksi aika nopeasti, ei jännittänyt enää ja muutamassa päivässä olemuskin näytti kirkkaammalta. Ehkä se tästä. Ehkä Santtu ei saa uutta sairastelijaa.

[Sonja T.Valvoja]

Eetun kirjoittaja on monta kertaa kommentoinut minun erilaisia suruja käsitteleviä tekstejäni, että on melko eleetöntä surun ja murheen kuvausta, ei mitään suurimittaista draamavollotusta, joka olisi hänelle vierasta. Olen ottanut ne aina kehuna ja nyt haluan panna kehun kiertoon. Santtu ei kanssa vollota ääneen ja paru koko maailmalle murheitaan, mutta surullinen on silti. Ja tähän on tosi helppo eläytyä, melkein nieleskelin itsekin palaa kurkustani tätä lukiessa.

Hei sitten Fifi, toivottavasti saat maailman parhaan uuden kodin (tai ainakin yhtä hyvän kuin Santtu tarjosi). Oikeasti olen salaa vähän innoissani, koska uusi hevonen tuo taas uusia juttuja Hopiavuoreen.

[Sonja T.Valvoja]

Minähän taannoin kommentoin, etten oikein pidä isä-Sudesta kun on itsevaltainen, kylmä ja epäempaattinen. No! Tässähän nyt sitten vedettiin ihan huolella matto alta, kun löytyyhän siitä tavattomasti empatiaa, tosin hevosta kohtaan. Eikä kyseessä ole se, että hän haluaisi pelastaa kaikki maailman kaltoinkohdellut hevoset vaan vain tämän ja ihan puhtaasti itsekkäistä syistä, mutta silti. Ja tulihan tässäkin selväksi, että vaikka hän tuntee ilmiselvästi sääliä Equadoria kohtaan (ja ihan syystäkin), on hän silti piinkova kauppamies ja hevoskauppias. Ei kaiva heti kahtakymmentä viittä kiloa taskusta ja sano, että siinä, hevonen tänne. Ovela hän on, sillä tavalla ovela että säästää hankintahinnassa todennäköisesti puolet alkuperäiseen pyyntiin nähden. Hintana on se, mitä tuossa lopussa sanottiin, Equador joutuu yrittämään vaikka säälittää.

[Sonja T.Valvoja]

Kas niin! Sitä Ukon käytöksen syytä ei muistaakseni koskaan kirjoitettu auki mihinkään. Se vain lopetettiin, vaikka ainakin minä kyllä osoitin sormella yhdestä tekstistä ylimalkaisen maininnan jostain varjostumasta, joka nyt piti olla ihan tasan harmiton. Oli muistaakseni niitä sormella osoittelijoita muitakin. Niin tai näin, tässä se nyt tuli: aivokasvain. Ei toki kauhea yllätys, ylläkirjoitetun huomioiden.

Sitten toisiin asioihin.
Minulla on vähän jotakin hampaankolossa isä-Sutta vastaan, ollut aina. Siinä on jotain, jotain… itsevaltaisuutta tai miksi sitä sanoisi. Tässä tekstissä se nyt ei silleensä näy ja toisaalta olen hirveän iloinen Noeulin puolesta, kun Olavi on ottanut sen tuolla tavalla siipiensä suojaan. Tarjoaa ihan työpaikkaakin, kun mistään muualta ei saa (paitsi Hopiavuoresta Oskarin sijaisuuden). Mutta sitten se toinen puoli, mitä Noeulkin tässä alleviivaa: viekö Noeul Oskarin paikan kaikin tavoin? Noeul on vienyt jo hevosen ja työpaikan, jotka kuuluivat Oskarille. Onko niin että kohta Oskarilla ei ole isää lainkaan kun Noeul vie senkin?
No, ei nyt tietysti mitenkään kirjaimellisesti ja ylidramatisoin nyt sanojani, mutta silti. Olavi tuntuu olevan vähän tällainen mutkat suoriksi vetävä, ehkä voisi sanoa (inho-)realistiksi, joka on sillä tavalla kyllä ihan kylmällä järjellä ajatellen oikeassa, mutta ei välitä missään välissä pysähtyä miettimään, että miltä Oskarista mahtaa tuntua. Tosin mehän emme ole vielä kovin paljon lukeneet Oskarin ajatuksia Noeulista ja sen nurkanvaltaamisesta, en ainakaan muista.

Mutta ori on komea ja kuulostaa mielenkiintoiselta paketilta. Mahdammeko saada sen Hopiavuoreen? (Olisi muuten TOSI ikävä temppu roikottaa tuollaista herkkupalaa täällä ja sitten todeta, että joo, ei tuu Hopiavuoreen. Ettäs tiedät 😀 )

[Sonja T.Valvoja]

Olen niin myöhässä omien kommenttieni kanssa, vaikka monesta tekstistä olisi jotakin sanottavaa, kun vain osaisi muotoilla ne ymmärrettävään muotoon. Mutta tähän on pakko panna kommenttia heti tai siis ”heti”, heti kun nyt ehdin vaikka luin tekstin jo vähän sen jälkeen kun se ilmestyi. Sillä onhan Sonja mainittu!
Santtu on isojen asioiden edessä tässä ja minä olen tosi-tosi otettu, että hän on ottanut Sonjan uskotukseen hevosenvaihtoasioiden kanssa. Koska Sonja ymmärtää kyllä, että joskus vaan on parempi panna vanha pois, niin että sillä on parempi olo, oli kyseessä sitten myynti tai lopetus. Ja Sonja ymmärtää senkin, että uutta hevosta kuitenkin tekee mieli. Siinä mielessä Santtu on iskenyt kyllä ihan hyvään hahmoon, vaikka olisi niitä muitakin sopivia uhreja varmasti ollut.

[Sonja T.Valvoja]

Snif. Tämä toki oli odotettavissa, mutta silti niin ikävää. Voi kun jotakin nyt ilmaantuisi. Tai ainakin Uuno löytäisi hyvän kodin.
Ikävästä teemasta huolimatta haistan tässä kuitenkin mahdollisuuden johonkin uuteen. Jos Uuno saa uuden kodin, niin sittenhän Eira olisi ilman hevosta. Ja Hopiavuoressa on on useampia hevosia ilman hoitajaa… Sonja esimerkiksi on sellainen kermaperse, että sille kelpaisi kyllä hyvinkin luotettava hoitaja, joka pitäisi Aaveen hengissä silloin kun hän itse on estynyt.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä häästoori kokonaisuudessaan on ihana ja kauhea, ja ajattelin alunperin kommentoida koko höskää sitten kun se on suunnilleen valmis. Osittain toki siksi, että tuo Tuula-teksti ei kirvoittaisi yhtään mitään muuta kuin kirosanoja ja minun täytyy vieläkin keräillä itseäni sen jäljiltä, koska on siinä nyt läpeensä paska ihminen. Eetu kirjoitti joskus, että jos hahmo tekee jollakin saralla jotakin hänen mielestään tosi väärin (silloin kyseessä oli pettäminen kun kuvioissa oli vaimo ja lapsia), niin hahmon osakkeet putoaa saman tien nollaan eikä siinä voi nähdä mitään hyvää. MÄ YMMÄRRÄN!! Mulle on aivan saamarin sama vaikka Tuula olisi kissanpoikia ja saimaannorppia pelastava aktivisti, joka vie vanhuksia ulkoilemaan vapaa-aikanaan ja kaikin tavoin muutenkin olisi erinomainen ihminen, mutta tämä Niklaksen kohtelu ja homofobia, niin siitä ei pääse ylitse. Se vain on minun silmissäni paska ihminen ja piste.

Mutta tämä. Tämä <3 Voi Anice. Olenkin saanut Anicesta kuvan sellaisesta maailmoja syleilevästä, lämminhenkisestä äitihahmosta, joka ottaa siipiensä suojaan kaikki sitä tarvitsevat. Muun muassa Sonjan, joka aina joskus sekin tarvitsee sitä, tosin ehkä vähemmän selkeästi. Tämä on kuitenkin niin paljon liikaa, että tässä nieleksii kyyneleitä vähän itsekin. Ihan totta. Niklas jos kuka tarvitsisi tuota juuri nyt. Marshallin ja Niklaksen lapsella on ehkä vain yksi mummi, mutta se mummi onkin ainakin kymmenen Tuulan arvoinen. Ja Niklaksella on maailman ihanin anoppi.

Ps. edelliseen tekstiin kommenttina, että osaa se Grigorikin olla vanha pehmo. Siihen kans sydän <3

[Sonja T.Valvoja]

Muahhah! Siinä on äiteellä varmasti kotona vastaamista kaikenlaisiin kivoihin kysymyksiin kun kaksoset palaavat ”viattomalta lomareissulta” kotio. Että kellä voi olla tyttöystävä ja kellä poikaystävä ja miksi. Erityisesti minua nauratti tuo Niklaksen selitys, ettei ole päivitetty tietoja vähään aikaan 😀

Muutenkin tosi kiva teksti. Nuo kaksoset ovat kyllä hupaisia tapauksia ja kirjoitat ne tosi hyvin, tai ainakin tähän asti olet kirjoittanut. Olen aika varma, että heistä saadaan vielä paljonkin hupia irti.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa Oscar! Tällähän pääsee Ellikin treenaamaan, jos Pasi osoittautuu liian haastavaksi.

[Julkaisija]

Viestit