Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Romanttinen jätskireissu (14.05.2019)
Hello nauroi minulle, kun taistelin Uunon varusteiden kanssa. Olinhan minä valjastanut ravihevosia, mutta siitä oli melkein kymmenen vuotta! Eikä Hellon huumaava tuoksu auttanut asian kanssa yhtään, vähemmästäkin tärisyttää. Mutta itsepä olin ajautunut tähän tilanteeseen. Olisin ihan hyvin voinut kysyä vaikka koiran lääkäri kustannuksista tai vaikka siitä kummallisesta soittimesta, josta Saku kertoi. Mutta ei, piti mennä möläyttämään, etten osaa valjakkoajoa ja haluaisin, että Hello näyttäisi mallia.
Onneksi olin nopea oppimaan ja sain toisella puolen aisaremmin sidottua: takaa, edestä, edestä, edestä ja takas taakse. Viivyttelin silti pidempään, koska pelkäsin menettäväni itsehillintäni, jos Hello tulisi liian lähelle. Valmistuttuani hyppäsin kärrin oikeaan reunaan ja katselin, kun Hello irrotti Uunon ja kiersi taakse. “Mitä?!” Äännähdin, kun hän työnsi minut vasempaan laitaan ja istui paikalleni.
“Sun piti viedä mut ajelulle eikä toisin päin”, Hello sanoi nauraen minulle. Taas.En tiedä mikä tarve Hellolla oli kosketella minua, vaikka se olikin tönäisyjen ja törkkimisen muodossa. Liekö tekee sitä kaikkien kanssa, jotkut ihmiset vain ovat sellaisia. Ja eihän siinä, siinäpä yrittää töniä, voinpahan antaa samalla mitalla takaisin.
“Saat viedä minut auttamattoman romanttiselle ajelulle”, Hello totesi antaessaan ohjat minulle. Katsoin häntä pitkään ja mietin: ’Vai romanttiselle ajelulle, no kyllähän se onnistuu.‘ Tottakai tiesin, että hän pilaili, sanoi ääneenkin vain vitsailleensa, mutta äänensävy antoi hieman eri kuvan.Hello halusi jätskille ja kertoi minun olevan hänen prinssi ja suuri sankari, kun kuljettaisin hänet kioskille. “Niin, se romanttinen kärryajelu”, sanoin, koska aikoisin maksaa potut pottuina. “Siinä me kyllä ajettaisiin kohti auringonlaskua viilenevässä illassa.”
“Niinkö?” Hello katsoi minua silmät suurina.
“Voi kyllä, meillä olisi viltti hartioiden päällä ja pitäisin kättä tässä, että se riittää meidän ylle”, sanoin kun nostin toisen käteni Hellon ympäri.
“Meidän uljas hevonen ei kyllä varmaan kiemurtelisi noin”, Hello sanoi nauraen, kun Uuno kaarteli suoralla tiellä huonon ohjauksen takia. “Annas ku näytän”, hän jatkoi painautuen lähemmäs yltääkseen ottaa käsistäni kiinni. Hetken aikaa olimme ihan vierekkäin, kunnes Hello jätti ohjaamisen taas minulle ja siirryin kauemmas hänestä.Pysähdyimme päätien varressa olevalle jäätelökioskille ja tottakai Hello otti suurimman mahdollisen annoksen: Kaksi jäätelöpalloa, pehmistä ja strösseliä päälle. Olinko ehkä vähän kateellinen, kun itse kehtasin ottaa vain yhden pikku pallon. Ei minulla ollut käteistä mukana, kortti ei kelvannut enkä viitsinyt toisen laskuun ottaa enempää.
“Haluatko maistaa tätä, tää on tosi hyvää!” Hello kehui syödessään annostaan. Olisinhan minä halunnut maistaa, mutta tyydyin toteamaan, että omani oli oikein hyvää.Jäätelöt syötyämme kärryttelimme peltoteillä, jossa uskalsi pyytää vähän jo vauhtiakin Uunolta. Ei me ravia kovempaa menty, mutta siinäkin oli jo menoa kerrakseen. Pian olimmekin tulleet takaisin tallille, vaikka olisin mieluusti ajellut vielä Hellon kanssa. Jutellut koirista ja kuunnellut, kuinka hän iloitsi saamastaan romanttisesta kärryajelusta ja pelastavasta sankarista, joka vei hänet jäätelökioskille.
-
Mä vaa mietin..
“Ei tuntunu kyllä mikää kivalta ilman sua”, Hello lopetti, johon Alma hieman kiusaantuneena tokaisi, ettei hän ollut ikävöinyt minua. Miksi olisikaan, hän tuntuu karttavan minua edelleen.
“Mulla ainaki oli sua niin kova ikävä”, Hello korjasi nauraen ja katsoi niin vietävän suloisena, että unohdin miksi olin tupaan edes tullut ja totesin, että kyllähän kahvi maistuisi.En ollut vielä saanut vieroitettua itseäni sokerista, joten kaivoin kaappeja, mutta en löytänyt edes makeutusainetta. En kehdannut kysyä, mistä niitä löytyisi saatikka jättää juomatta, joten jäin haahuilemaan pöydän vierelle kuuman kupin kanssa. Yllättäen Hello repäisi minut istumaan viereensä. “Hei, varohan nyt, meinasit saada kuumat kahvit päälles. Kyllä sä voit pyytää nätistiki”, sanoin hymyillen hänelle. Ehkä liiankin leveästi.
“No teeppäs nyt tilaa, että muutki mahtuu. Alva tulehan tänne istumaa”, Hello pyysi paljon nätimmin, osoittaen ylitseni vieressäni olevaa tuolia.Siinä sitten istuttiin, kylki kyljessä, minä, Hello ja Alva, vaikka olisi siellä ollut enempiki tilaa. Enkä tiedä mikä Hellolla oli, kun se koko ajan tökki minua. Ja sai lähes aina minut säpsymään kohti Alvaa, joka puolestaan reagoi minun kosketukseen. Onneksi lopulta Inari kyseli muiden suunnitelmista ja sai Helloon eloa. Kunnes lähtiessään hän pörrötti hiuksiani. En tajunnutkaan kuinka paljon olin kaivannut sitä tunnetta, kun toinen ihan huomaamatta tekee niin.
Hello syytti minua viimeisten kahvien juomisesta ennen kuin kiiruhti pois, mutta se ei ollut syy siihen, mitä tein seuraavaksi. Nousin ylös, annoin koskemattoman kuppini Eetulle kertoen, että se on mustaa ja en ollut maistanutkaan sitä ja lähdin Hellon perään.
“Hello hei”, aloitin, mutta loput sanat juuttui taas kurkkuun.
“Heeei, et kai sä suuttunu? Tottahan se oli, kyllähä sä otit vikat kaffit”, Hello nauroi, kun näki minut hieman kiusaantuneena.
“Joo ei, en mä sitä”, sanoin hieroen niskaani. Miks mä tänne tulin? Kertomaan Hellolle kuinka hyvännäköinen se oli, miten sen silmät tuikkii sen hymyillessä ja herättää mussa kaikenlaisia tunteita?
“No mitäs sä sit noin kiireesti mun perässä tulit?” Hän kysyi veikeästi. “Eiks sun tukkaan saa koskea, vai?” Hän jatkoi kurottaen pörröttämään hiuksiani uudelleen. Voi luoja kuinka lähellä hän oli ja olisin vain halunnut vetää hänet vielä lähemmäs. Ihan vähän lähemmäs, ihan hetkeks vaan..“Eiku tota valjakkoajoa mä vaa mietin..”
-
Kaksi haaveilijaa
Seuraava määränpää oli Kontola, jossa asui Oonan kolmas hevonen. Tai voiko sitä edes hevoseksi sanoa, kun kyseessä on 85 senttinen minishetlanninponi. Voi että minua nauratti, kun katselin kuinka reilu puol metrinen karvapallo kirmasi tarhassaan paljon isompien kaveriensa perässä. Olinhan minä nähnyt tammasta kuvia aiemmin, mutta eihän ne anna oikeutta itse otukselle. Se oli kyllä niin suloinen, ettei ollut tosikaan! Muistan kuinka Oona oli kertonut ihastuneensa tamman silmien välissä olevaan mustaan läikkään ja olihan se kyllä hassunkurisen näköinen.
”Leiaaa, tulehan tänne!” Kutsuin tammaa tarhan portilla. Se pysähtyi, kääntyi ympäri ja jäi katsomaan kuka sitä kutsui. ”Tule tule, emmie pahaa sinulle tee”, jatkoin pyytämistä. Jonkun aikaa sain neitiä maanitella, koska herkutkaan eivät sitä näemmä kiinnostaneet, toisin kuin muita tarhakavereitaan. Lopulta Leia kuitenkin töpsötteli itsensä luokseni. ”Voi jestas, mähän joudun konttaamaan, että saan tän narun suhun kiinni”, sanoin naureskellen, jouduin ihan oikeasti menemään polvilleni ja olin silti selvästi isompi kuin pikkuponi.
Talutin tamman ensimmäisenä karsinaansa, koska totesin, ettei tavallinen riimunnaru riittänyt millään meidän kahden välille. Hain juoksutusliinan varustehuoneesta ja laitoin sen tamman riimuun kiinni. ”No niin, nyt on parempi. Onhan tää ehkä vähän turhan pitkä sellaisenaan, mutta laitetaas se tosta noin ja noin”, höpötin ponille, joka tuijotti ehkä hieman kummissaan. Minkähän takia olin näin puheliaalla tuulella tänään, kummastelin mielessäni. ”No niin, lähdetääs sitten.”
Leia tuli tosi kiltisti kanssani maastoon. Meillä ei ollut mihinkään kiire, joten annoin tamman määrätä tahdin. Oona oli kertonut tammastakin jotain, se kuulemma oli sellainen taivaanrannanmaalari, joka saattaa jäädä haaveilemaan paikalleen tai tehdä jotain muuta erikoisuuksia. Ja kyllähän minä senkin sain huomata: Useaan kertaan tamma pysähtyi kesken ruohonleikkuun ja tuijotti eteensä. Muutaman minuutin annoin sen siinä miettiä syntyjä syviä, kunnes pyysin sitä eteenpäin. Ja nätisti se sitten lähtikin köpöttelemään eteenpäin.
”Olisi ollut tosi kiva ajella sun kanssa kyllä, mutta minen valitettavasti tiedä valjakkoajosta mitään”, huomasin taas höpöttäväni ponille. Mutta minkäs teet, oon ollut yksin koko päivän eikä oo ollut ketään kelle jutella. ”Eihän se kyllä ole kovin paljon erilaisempaa kuin ravihevosilla ajaminen”, jatkoin, kunnes hiljennyin ajatuksiini. Muistelin ajoreissua Hellon ja Skotin kanssa. Se oli ihan kivaa, kun näin jälkeenpäin asiaa miettii. Vaikka taisinkin olla vähän.. Kiusaantunut silloin. Parempikin niin, koska mitä jos olisin tehnyt jotain Hellon suuntaan! Sehä ois työntänyt mut kärrystä pois ja käskeny poistumaan koko Hopiavuoresta. Heräsin ikävästä ajatuksesta, kun rautiaan ponin tumma turpa hamusi polviani. ”No hei, nyt se taisinkin olla minä, joka katosin muihin maailmoihin”, sanoin hymyillen ponille. ”Oot sä kyllä niin söpö!”
-
Vuoroin vieraissa
Olin luvannut käydä liikuttamassa kaverini Oonan kahta hevosta, kun hän itse oli lähtenyt kolmannen kanssa Australiaan. Siis Australiaan ja melkeinpä pelkän valmennuksen perässä, ihan älytöntä! Eilisen päivän Kyösti oli saanut ottaa rauhallisesti, koska Oona oli treenannut sen kanssa ennen lähtöään. Mutta tänään Saku oli ystävällisesti lainannut autoaan ja pääsin ajamaan Loitsulaan, jossa Oona suokkeineen asui.
Olin nähnyt Kyöstin pari kertaa aiemmin, mutta epäilin, ettei se minua varmaan enää muistanut. ”Hei poika, tulehan tänne!” Hevosen punainen karva kiilsi kauniisti auringon valossa ja se antoi komean kontrastin orin mustille jaloille ja jouhille. Hetken ori katseli minua kuin mittaillen, mutta sitten se ravasi luokseni nähdessään minun heiluttelevan herkkupalaa kädessäni. ”Hyvä poika, tässä sulle palkkios”, kehuin hevosta ja annoin sille omenan puolikkaan. ”Jokos sulla on Oonaa ikävä, vai mitä? Eikö ollutkin aika epäreilua, että hän vei Likan sinne Ausseihin, kyllähän nyt ison pojan olisi pitänyt päästä kans!” Juttelin hymyillen hevoselle taluttaessani sen karsinaansa harjattavaksi. Eihän se nyt oikeasti edes tiennyt omistajansa olevan ulkomailla eikä se välttämättä edes kaivannut tätä, vastahan Oona oli reilu vuorokausi sitten täällä ollut.
Vaikka oli todella kaunis ilma, en viitsinyt lähteä yksin maastoon ratsastamaan. Kyöstikin on vielä nuori ja koska en ole sen kanssa aiemmin ratsastanut, ei todellakaan olisi fiksua lähteä testaamaan, päästäänkö ehjin nahoin kotiin. Niinpä menimme kentälle tekemään erilaisia liikkeitä. Aluksi harjoittelimme askelluksia, ihan keski- ja harjoituskäynnistä ja ravista lähtien. Sen jälkeen pysähdyksiä ja siitä peruutukseen ja suoraan nosto raviin. Oona oli varoittanut, että Kyösti kyllästyy helposti, joten tiesin tehdä koko ajan uusia juttuja. Seuraavaksi teimme sulkutaivutuksia ja pari takaosankäännöstä, mitkä molemmat onnistui tosi hyvin. Kyösti todella oli kehittynyt viime näkemältä, kun olin katsomassa sen ja Oonan harjoittelua.
Kolmen vartin treenin jälkeen vein Kyöstin karsinaansa, purin siltä varusteet ja harjasin sen läpikotaisin. ”Sä kyllä melkein tarvisit pesua, mutta mä tiedän, ettei se ole sun lempipuuhaa, joten en lähde edes kokeilemaan. Saat siis tyytyä tähän viilentävään loimeen ja kunhan oon hoitanut sun varusteet puhtaaks, saat mennä takas pihalle.” Putsattuani kuolaimet ja pyyhittyäni nahkaosat silmämääräisesti siistiksi, laitoin varusteet paikoilleen ja vein orin tarhaansa. Sen jälkeen lähdin ajamaan toiselle tallille, jossa Oonan kolmas hevonen asusti.
-
Tiitus lähtee Been kanssa mukaan, jos jälkimmäinen ryhmä toteutuu. Plus hän voi myös jättää tulematta, jos ulkopuolisia tulijoita on enempi (:
-
Jatkoa tallipäiväkirjan puolelta
Kulta löytyi
Myöhemmin illalla Saku tuli käymään kämpälläni. ”Mä taisin löytää sun kullan”, hän totesi melkein ensimmäisenä.
”Jaa, en kyllä tiennyt mulla sellaista olleen”, totesin leikilläni, toivoen mielessäni, ettei mies ollut tosissaan.
”Se sun kultas opettaa musiikkia ja soittaa jopa didgeridoota.”
”En mä tiedä kuka soittaa didg.. Mikä olikaan.”
”Nii että eräs tallin pörröpää omistaa didgeridoon”, Saku sanoi ja tiesin pelin menetetyksi. Vaikka en todellakaan tiennyt, kuka olisi soittanut noin outoa vekotinta.Saku tiesi minun suuntautumisestani ja olikin näillä kulmin ainoa, mutta olisin silti mieluummin ollut puhumatta siitä hänen kanssaan. Myönnettyäni asian laidan totesin lopuksi, että homma on ohi, koska mies on varattu. Tyytyisin kaveeraamaan hänen kanssaan ja se siitä. Ei haaveiluja luennoilla, ei ikäviä ja täysin aiheettomia tuntemuksia, kun toinen pyörii rakkaansa kanssa.
”Meidän pitää lähtee terassille ja baarii sun kanssa, eiköhän sieltä sulle joku kulta löydetä”, Saku totesi, vaikka tiesikin tasan tarkkaan, ettei se ollut niin yksinkertaisesti. Ei mulle. -
Kultaa etsimässä
En ollut edes tosissani, kun heitin pojille aiemmin, että tulisivat käymään tallilla kanssani. Sen oli vain tarkoitus saada heidän ajatukset pois minusta, mutta hehän otti sen ihan tosissaan. Joten tultiin nyt sit poikien kanssa tallille ja tietenkin silloin oli lähes kaikki naisetkin paikalla. Ja hehän halusivat tosissaan tietää, kenestä haaveilin. Jokaisen tytön kohdalla he kysyivät: ”Oliks se toi, entä toi?”
”Hei vau, sen on oltava toi!” Rampe heitti nähdessään taas jonkun. ”Eihän se oo toi, eihän?”
”Kuinka niin, eikös sulla ollut juttua sen Linnean kanssa?” Kysyin kääntyessäni katsomaan kenestä Rampe puhui ja huomasin, että hän jäi lähes kirjaimellisesti kuolaamaan vanhemman Helmipuron perään. ”Annas nyt olla, toi on ihan liian fiksu sulle.”
”No eikä ole!” Rampe oli jo lähdössä Inarin luokse, mutta totesikin hölmistyneenä: ”Ai miten nii liian fiksu?”Menimme ensimmäisenä katsomaan Beetä, joka oli tarhassa, ihan niin kuin aina ennenkin. ”Beeee, tuus kattoo, sulle tuli vieraita!” Huutelin toivoen, että se edes tämän kerran tulisi heti. Ja niin se tulikin, koska se oli yksin tarhassaan ja sillä taisi olla tylsää. Katya olikin taluttanut Heraa juuri maastoa kohti ja hänkin sai kommentteja pikkukakaroilta, jotka olin tuonut katselemaan hevosia.
”Eiks hevoset maksa tosi paljon ja nehän syöki ku.. No, hevoset.”
”Ja sä vielä kysyit, että miten niin liian fiksu”, Saku nauroi kaverinsa kommentille.
”Joo, en tiedä enkä kyllä halua tietääkään paljon tää maksoi”, totesin ääneen. Mielessäni muistelin kirjeestä myös sen, että täti maksaa varsan kolme ekaa vuotta. Sillä oletuksella, että hoidan koulun kunnialla loppuun ja hankin töitä valmistuttuani.”Kato Saku, tuol on lehmäki!” Rampe huusi innoissaan, kun tulimme viimeiselle tarhalle. Saatettiin Sakun kanssa vain pudistella päätään, koska hän todellakin luuli Pasia sarvettomaksi lehmäksi.
”Kyllä se ihan hevonen on”, kerroin, kun laikukas poni tuli tarhan portille. ”Mitäs vauhtipappa, mites siekin oot ihan yksin tarhassas?” Niin tietty, Inari varmaan oli menossa Uunon kanssa jonnekin ja Hello.. Nii, Skotilla varmaan taas ajelulla Jillan kanssa. En antanut sille tutulle tunteelle enempää tilaa, vaan tokaisin pojille: ”Siinä oli heppakierros, vähän lyhyt se nyt oli, kun monet oli liikuteltavana jossain. Joko me sit lähettäis kotii?”
”Ai mitä, etkös sää pistäkkää meit töihi, keräämää paskaa ja mitä kaikkee tallil tehäänkää”, Saku kysyi mukamas harmissaan, kun ei pääseekään tekemään näitä.
”Joo siis ilman muuta, Eetu ja Camilla varmasti arvostais, jos käytäis vaikka viemässä lannat pois!””Eihän me nyt vielä voida minnekään lähteä, ku ei sitä sun kultaakaa oo löytyny!” Rampe tokaisi aivan liian kuuluvalla äänellä.
”Mitä mitä, onks Tidellä joku kulta?” Tunnistaisin tuon huolettoman äänen, vaikka se olisi vain kuiskaus vieressä.
”Joo ei, kuha pelleilevät. Täs on Saku ja Rasmus, mun koulu- ja pelikavereit. Ja tää on Hello.” Miehet tervehtivät ja juttelivat jostain. Ihan kaikkea en rekisteröinyt, mutta oman nimen tunnistin. ”No nii, että kotiin siis?”
”Mitä sä höpötät, Hello just kutsu meidät kahville, ni eihä me nyt siitä kieltäydytä”, Saku sanoi katsoen minua hieman merkitsevästi.
”Joo ei tietenkää”, tokaisin ja lähdin heidän perässä tupaa kohti. Kuulin kuinka Saku ja Hello keskusteli jostain musiikkijutuista, enpä arvannutkaan, että olisivat tuttuja sen saralta. -
Hyvä ruoka, parempi mieli? (02.05.2019)
Olin tallissa, kun kuulin sen ulko-ovien käyvän. ”Syömään!” Eira toitotti mielestäni vähän liian kovaan, koska hevoset olivat kuitenkin jo tallissa. Vilkaisin käytävälle ja näin tytön aivan liian iso takki päällään ja sitäkin suuremmat crocsit jalassaan. ”Kenet sä oot ryöstänyt?” Nauroin ääneen, kun suljin Been karsinan ovea. Tyttö vain tuhahti käännähtäen kannoillaan työnsä tehneenä, koska muut tallilla olleet alkoivat lipua tupaa kohti. Vai että syömään, mietin hieman vastahakoisesti, mutta lähdin kiltisti muiden mukaan. Olin syönyt tukevasti ennen tallille tuloa, mutta eihän sitä kehdannut poiskaan jäädä.
”Meinasit sitten koko komppanian ruokkia vai?” Totesin Eetulle, kun katsoin ruokamäärää olkkarin pöydällä.
”No onhan meillä täällä aikamoinen porukka”, hän vastasi katsoessaan hymyillen ympärilleen. Niinhän täällä kyllä on, ajattelin kun itsekin tutkailin ketä kaikkia oli. Talon väki, Camilla, Matilda, Nelly. Joku lyhyt tukkainen nainen, Heliksi Eetu taisi häntä kutsua. Eira tietenkin, kun meidät syömäänkin kuulutti. Jakekin tuli kaiketi tyttärensä kanssa ja olihan Alvakin siellä, vähän piilossa vaan.Otin pari makkaraa, koska enempää en olisi jaksanut syödäkään ja istahdin ensimmäiselle näkemälleni vapaalle paikalle. Tottakai Hello oli siinä vieressä ja viskasi kaksi lisämakkaraa mun lautaselle. ”Hello, mitä sä teet?” Sanoin hänelle, mutta hän vain totesi, että pitäähän sitä työtä tekevän ihmisen syödä. ”Mä just söin enkä mä kyllä jaksa enää polkea kotiinkaan.”
”Höpö höpö, minähän voin sinut kotiin heittää, eihän noin komeaa kollia saa riuduttaa.” Niin hän tokaisi, tuosta noin vain, kuin se olisi päivän selvä asia. No ei se kyllä ollut, joten tyydyin mutustamaan makkaroitani, jotka eivät tuntuneet kyllä loppuvan lainkaan.Onneksi Hello oli tosissaan sen kyyditsemisen kanssa. En todellakaan olisi jaksanut polkea enää kotiin sellaisen mahan kanssa, joten vein pyöräni talliin tyhjään karsinaan ja kipaisin takaisin pihalle. Hetken ehdin jo iloita, koska pääsisin taas ajelulle Hellon kanssa – vaikka vain lyhyellekin. Mutta se tunne hävisi yhtä nopeasti kuin tuli, koska näin kuinka yksi punapää istui jo apukuskin paikalla. Kyllähän minä huomasin kuinka he kiehnäsivät olohuoneen sohvan nurkkauksessa, joten olisihan se nyt pitänyt tajuta, että lähtevät samaan osoitteeseen.
-
Pullaa, pullaa, pullaa
Hello oli pyytänyt minut mukaani maastoreissulle Soligtiin. Tai siis kai pyyntö oli kohdistettu kaikille tallilla olijoille, mutta lopulta se olin minä, joka hänen kanssaan sinne matkasi. Ja tulihan sinne myös Jake Dipsillään, mutta Eetun traileri oli kaksipaikkainen, joten hän oli ottanut oman auton ja trailerin. Mutta niin, siinä oltiin, minä ja Hello, ihan kahdestaan.
Hello halusi välttämättä pysähtyä kahdelle ABC:lle, vaikkei niiden välissä ollut matkaa paljon ollenkaan. ”Pullaa, pakko saada pullaa!” Jotain tällaista hän oli höpöttänyt hypätessään autosta ulos. Ensimmäisellä kerralla otin itsekin sämpylän, koska jännityksestä johtuen en ollut saanut aamupalaa alas kurkustani, joten stoppi oli tervetullut. Mutta jälkimmäisellä pysähdyksellä sanoin Hellolle, että mites nuo hevoset, ei niiden ole hyvä seistä trailerissa tällaisen takia. Sekin oli ihan totta, mutta lähinnä minua hävetti koltiaisen vilpitön rakkaus ja tarve saada lisää pullaa. Ja hän vielä kehtas ottaa ne henksa-alennuksella!
Itse maastoreissu oli kyllä mahtava kokemus! Onneksi olin käynyt tutustumassa Jussiin aikaisemmin, koska olisi ollut ehkä hieman riskaabelia lähteä ihan tuntemattomaan maastoon itselle tuntemattomalla ratsulla. Vaikka kyllähän sitä kaikki tekevät, kun käyvät issikkavaelluksilla tai ratsastuskoulun maastoiluissa. Ja olihan meitä iso porukka matkassa ja Eetukin oli kehunut Jussia maastovarmaksi hevoseksi. Ja niinhän se oli, se kulki nätisti Skotin vieressä ja pystyin kuuntelemaan linnun laulua, tuulen huminaa puiden latvoissa – sekä Hellon suloista höpötystä.
Hello kyllä huomautti kahdestikin, että Uuno olisi ollut paljon parempi, koska ”ei ole työhevosen voittanutta maastoilussa”, niin hän tarkalleen sanoi. ”Mutta enhän mä nyt voi toisten hevosia sillee lainailla”, sanoin takaisin. Hän tuijotti minua, sitten Jussia ja rupesi nauramaan katsoessaan taas minuun. ”Niin siis tähän mä sain Eetulta luvan!” Totesin ja aloin nauramaan itsekin, kun tajusin, että siinähän minä istuin toisen hevosen selässä.
”Eirakin olisi halunnut tulla mukaan, mutta”, Hello aloitti ja piti pienen tauon, ihan kuin miettiäkseen.
”Mitä, säkö mietit jotain?” Sanoin tönäisten miestä kylkeen, koska hän sattui juuri tulemaan sopivalle etäisyydelle. Ei Hello pitänyt puheessaan miettimistaukoja, vaan aina hänen äänensä soljui taukoamatta.
”Niin, sen isä ei päästänyt”, hän vastasi lyhyesti ja hiljeni hetkeksi. Sitten hän jatkoi taas höpöttelyään.Olisimme päässeet laukkaamaankin, mutta olin vähän epävarma siitä, koska en ollut kertaakaan vielä laukannut Jussin kanssa. En kuitenkaan kehdannut sanoa siitä ääneen, koska kyllähän nyt ison miehen pitäisi osata laukata hevosella kuin hevosella. Hello onneksi ennätti kertomaan, että vaikka Skotin laukka on tasaista ja keinuvaa, se ei oikein etene mihinkään. Ja enhän minä nyt voinut kaveria jättää yksin, joten sillä verukkeella saatoin jäädä ravaamaan hänen kanssaan muiden laukatessa edellämme.
Vaadin saada ajaa sen pätkän, jolla Hellon rakkaat ABC-asemat oli, koska en halunnut taas pysähtyä niille. Mutta auta armias, kun toinen katsoo sinua kuin mikäkin koiranpentu alta kulmien ruskeilla silmillään. Olin aivan myyty ja halusin vain paijata hänen turkk – Tukkaansa! Ja ennen kuin tajusin, niin näinhän minä teinkin, irroitin oikean käden ratista ja pörrötin hänen kiharoita. Pelastaakseni itseni tilanteesta totesin vielä koiralle-juttelu-äänellä: ”Hyvä on, poika, mennään sitten.” Hello lähti leikkiin mukaan, haukahti ja läähätti nauraen.
-
Vihdoinkin selässä!
Tänään tuli tasan kolme viikkoa täyteen siitä, kun Bee saapui Hopiavuoreen. Ja muutama päivä enemmän siitä, kun olin itse polkenut tallille ensimmäistä kertaa, tervehtinyt Eetua ja saanut häneltä työpaikan. Ja sillä samaisella kerralla olin ihmeellisesti saanut myös luvan ratsastaa Jussilla, mihin en vain vieläkään ollut saanut aikaa (tai uskallusta) tehdä. Siitä on kuitenkin muutama kuukausi, kun olen viimeksi ollut hevosen selässä. Mutta nyt, tänään sen teen!
”Jussiiii, Juuusssiiii..” Huhuilin kuuluvalla äänellä puoliveristä sen tarhan laidalla. Voi vitsit, se on komea! Tuleekohan Beestä yhtä komea, kunhan se kasvaa. Tällaisia mietteitä päässäni pyöri, kun ruunikko ori ravasi näyttävällä askelluksella luokseni. Tarhan toinenkin asukki, kimo nuorukainen tuli myös laidalle kaverin perässä. ”Anteeksi, en vieläkään muista siun nimee”, tervehdin nuorempaa oria. ”Mutta kyllä, komia siekin olet!” Kehuin sitä antaen sille puolikkaan porkkanasta, jonka toinen pala oli jo mennyt isomman hevosen suuhun.
Hetken rapsuttelun jälkeen talutin Jussin suuliin: Olin oppinut sanan muilta tallilaisilta, mutta en vieläkään täysin ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Tiesin vain, että se oli Jussin tallin ja kentän välissä oleva katettu alue, jossa on näppärä hoitaa hevosta. Olin kerännyt harjat sekä varusteet siihen ennen hevosta, koska se ei kuitenkaan ollut minun enkä voinut tietää, että olisiko se minun kanssa yhtä rauhallisesti kuin omistajansa. Mutta olihan se kiltisti: Heti muutaman harjanvedon jälkeen se laski päänsä alas, hörähti oletettavasti tyytyväisenä ja ummisti silmänsä.
Varusteiden laiton yhteydessä Jussi heräsi kauneusuniltaan ja käänsi päätään minun suuntaan. ”Kyllä vain, pääset muistuttamaan mulle, miltä selässä näyttää”, sanoin hevoselle nauraen, koska se näytti siltä kuin olisi halunnut vielä nauttia harjaamisesta. ”Tulehan nyt, tästä tulee vielä kivaa!” Talutin hevosen kentälle, joka oli niin tiptop-kunnossa, että epäilin Eetun viettäneen siellä jälleen tovin jos toisenkin. Kiristin satulavyön, laskin jalustimet alas ja siirsin niitä useamman reiällisen alemmas, koska ne olisi muuten olleet liian lyhyet minulle.
Kuin pyörällä ajo, ei se niin vaikeaa ollut, vaikka olikin ollut vähän taukoa. Jussilla oli mukava käynti ja se tiesi mitä teki. Annoinkin sen mennä ihan omaan tahtiin, jotta tottuisin sen liikkeisiin ja osaisin istua oikein. Otin sitten ohjastuntuman ja pyysin Jussilta ravia. ”Ai kamala, mitä sie teet?” Nauroin hevoselle, koska olin odottanut sen ravilta jotain muuta. Meni reilu puolikas kierros ennen kuin löysin oikean rytmin ja pystyin keventämään samassa tahdissa.
Olisi tehnyt mieli kokeilla laukkaakin, mutta ajattelin, että aloitetaan ihan rauhassa. Hidastin Jussin käyntiin ja pistin sen tekemään erilaisia liikkeitä: pääty-ympyröitä, voltteja, pitkällä sivulla kolmikaarisen serpentiinin ja lopulta muutaman radan leikkauksen ravissa. Jäähdyttelyn Jussi sai tehdä pitkillä ohjilla ja kaulaansa venytellen. ”Hyyyvä”, kehuin hevosta taputtaen sitä kaulalle, ”kyllä mä tuun oikein mielellään uudestaankin sun selkään.”
-
29.04.2019 – Maastolenkillä
Aamulla oli lyhyt kääntyminen koululla ja illalla treenit, joten kerkesin hyvin tulla käymään tallilla siinä välissä. Eetu oli suostunut siirtämään Been pois Mörrin tarhasta, koska olin aivan varma, että minisuokki opettaisi kultapojuni muuten vielä pahemmille tavoille. Nyt Bee oli komean friisiläisnuorukaisen kanssa samassa tarhassa ja jos en ihan väärin muista, ne on suunnilleen saman ikäisiäkin. Musta karva kiilsi auringossa, kun Hera esitteli itseään huomatessaan minut tarhan portilla. En tiedä tuliko Bee mustasukkaiseksi vaiko mitä, mutta se tuli harvinaisen nopeasti luokseni, kun kutsuin sitä.
”Mennääs vähän maastoilemaan”, sanoin varsalle kiinnittäessäni riimunnarua sen riimuun kiinni. ”Kyllähän sä oot söpö näissä sinisissä vermeissä, mutta pitäsköhän meidän hankkia jotkut toiset sulle.” Mietiskelin ääneen, kun varsa pomppi tyypilliseen tapaan vierelläni, takanani ja välillä edessä. Ehkä sitten, kun nämä jäävät pieneksi, koska miksi ostaa uusia, kun nykyiset on täysin toimivat. ”Hei, koitas nyt vähän asettua!” Komensin varsaa, joka vastasi pukittelemalla. Sain vetää narusta ihan tosissani, että varsa asettuisi edes jotenkin vierelleni.
Vaikka kuinka pysähtelin osoittaakseni kuka määrää, komensin, pyysin ja lopulta jopa maanittelin, Been meno oli samanlaista koko lyhyen lenkin ajan. Olihan se pari kertaa ihan nätisti: Silloin, kun se pysähtyi tuijottamaan oravaa ja pissaamaan. Muuten se hyppi ja pomppi, kuin.. Villivarsa kesällä. ”Niin, minkäs teet. Sä oot varsa, nyt on kaunis ilma ja kaikki on kivaa. Mutta oikeesti, voisitko edes yrittää”, jatkoin anelua, tuloksetta. Lopulta Bee pysähtyi, kääntyi ympäri ja pukkasi minua rintaan. Eihän sille voinut olla vihainen, vaikka se jatkoikin heti perään samanlaista antilooppikulkuaan.
”Mä taidan pistää sut Veronikan kouluun, kun et kerta minua tottele”, sanoin varsalla sukiessani sen kiiltävää karvaa maastolenkin jälkeen. Been pää pyöri sen kuunnellessa lintuja, pihalla leikkiviä koiria ja tarhassa kirmailevia hevosia. ”Ethän sä edes kuuntele mua!” Ruskea pää kääntyi kallellaan minua kohti, ori selvästi irvisti minulle. ”Sä oot kyllä yks maanvaiva.”
-
Kaduttaako? (30.04.2019)
Viesti ilmestyi puhelimen vihreälle ruudulle. Yläreunassa luki Riina Lehto ja sen vieressä oli aurinkolasipäisen naisen kuva. Kuvassa näkyi lyhyet hiukset, korkeat poskipäät ja viettelevä hymy. Riina ei omien sanojensa mukaisesti ole tyypillinen kaunotar, mutta kaunis hän silti on. Hän myös valittaa kuinka silmänsä ovat pienet ilman meikkiä, mutta kyllä niitä silti mielellään katseli, kun nainen makasi vierelläni pari päivää sitten.
Riina oli ensimmäinen ihastukseni. Kakkosluokalla, kun uskaliaimmat piti ihan kädestä kiinni ja muut tyytyivät istumaan lähekkäin. Me Riinan kanssa ei uskallettu kumpaakaan, mutta oltiin silti yhdessä! En voinut olla nauramatta ääneen, kun kerroin muistosta Riinalle ennen vastaamista kysymykseen.
“Kyllä, kaduttaa. Mun ei olisi pitänyt ottaa sitä kainaloon eikä todellakaan nojata häneen. Olisi vaan pitänyt pysyä aloillani ja levätä ikkunaa vasten. Mitähä muutki ajattelee ja kertooko ne jolleku.”
Riina kirjoittaa… ilmestyi puhelimen yläreunaan, kunnes viesti saapui: “Höpsö, älä tollasia mieti. Mitä sitte mitä ne miettii. Ja uskotko todella niiden juoruavan susta?” On erikoista, että Riina puhuu lähes täydellistä kirjakieltä, mutta kirjoittaessa hän käyttää samanlaista sanastoa kuin minä. En ymmärrä, miten hän pystyy siihen. Itsellä ainakin tarttuu asuinpaikan puhetavasta väkisinkin joitain sanoja mukaan, niin puheeseen kuin kirjoittamiseen.
“Niin, miksikäs ne juoruais, että siellä se jefupoika vaan halailee muita poikii. Koska asuvat tuppukyläs, jossa ei oo muutakaa!” Kirjoitin ärsytyksen vallassa. Että minua hävettää, taas! Sitten muistin. “Puhuhan se Helloki jostain lukion aikasest poikaystäväst”, kirjoitin Riinalle. Eikä Eira ainakaan ollut kummissaan siitä, joten hänen oli pakko tietää.
“Jos hän niin avoimesti puhui siitä, niin eiköhän muutkin jo tiedä. Joten tuskin sun tarvii asiaa miettiä sen enempää. Otat nyt ilon irti!” Riina kirjoitti. En ollut vielä kertonut hänelle kaikkea. Hänen kanssa vietetty hetki oli ihanaa, mutta kotimatka oli vielä enemmän. Perillä meitä odotti grilliruoka ja jälkkäriksi oli vastapaistettuja munkkeja. Sekä minulle kylmä suihku, kun huomasin Hellon halailevan punatukkaista kokkiamme ja sanoneen ikävöineensä tätä.
Kaduttaako? Ihan hitosti!
-
Edelleen Helsingissä
Jätin muun seurueen shoppailemaan ja suuntasin oman kulkuni metrolla kaverini luokse. Oltiin sovittu, että tavataan hänen lähellä olevalla terassilla ja juteltaisiin parin tuopin ääressä. Ollaan tunnettu Riinan kanssa alakoulusta lähtien eikä olla nähty melkein vuoteen. Mutta hän on niitä ystäviä, ettei haittaa vaikka välissä olisi yli kolme sataa kilsaa tai useampi kuukausi, pystymme silti jatkamaan juttua just siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja ollaanhan me WhattsApissa naputeltu viestiä melkein viikottain, mutta on se silti ihan eri asia jutella kasvotusten.
Ekan juoman jälkeen kerroin Riinalle matkalla sattuneesta kohtauksesta, joka ei ollut ensimmäistä laatuaan. ”Ei noita oo ollut ainakaan puoleen vuoteen”, sanoin hörpätessäni uudesta tuopista, ”mut on se silti aina yhtä rasittavaa.”
”Sentään siinä oli vieressä joku, joka sai sinut rauhoittumaan eikä käynyt pahemmin. Helloko se oli? Mikä ihmeen nimi se on?”
”En tiiä, kai sen oikea nimi on jotain muuta, en oo viel niin tarkkaan perehtynyt.”
”Vielä?” Riina kysyi merkitsevästi nostaen toista kulmaansa. ”Aiotko siis tutustua lähemmin vai”, hän jatkoi nauraen.
”No ei, en mä sitä tarkottan, se nyt vaan on tapa sanoa.” Mutta olinhan minä vähän ajatellut. Ehkä, en kai oikein tiedä, mitä olen ajatellut.
”Joo joo, kunhan kiusaan. Mutta kyllähän sinun olisi jo aika katsella muita ihmisiä, sinä et oikein sovi olemaan yksin.”Riina tuntee minut liiankin hyvin, koska asia oli juuri näin. En viihdy kotona yhtään, jos siellä ei oo muita, joten kaikki aika menee koulussa, treeneissä tai tallilla, koska siellä on aina joku paikalla.
”Eikä sen hei tarvitse olla mikään loppuelämän rakkaustarina, voihan toisen kanssa olla ilman sen suurempia suunnitelmia tulevasta”, Riina jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Nii, oot ihan oikeassa. Oon vaa aina ajatellut, että miks oisit toisen kanssa, jos et sitä yhteistä tulevaisuutta varten. Mut ehkä se ois helpompaa, jos on vaa ja antaa asioiden mennä omalla painollaan.”
”Ja olethan sinä sellainen pakkaus, että kuka vain sinut haluaa, kun pääsee kunnolla tutustumaan!” Riina hymyili tuijottaen syvälle silmiini. ”Mitä jos käytäisiin minun luona? Voin muistuttaa kuinka olla ihan vaan ystävinä lähekkäin.” Hetken empimisen jälkeen kumosin kolmannen juomani loppuun ja lähdin hänen peräänsä.Paluumatkalla osasin olla rennommin eikä syynä ollut pelkästään kolme isoa kaljaa. En häiriintynyt siitäkään, että Hello torkahteli nojaillen välillä minuun ja välillä Jitan suuntaan. Se oli oikeastaan todella söpöä ja jotta hänen – sekä tietysti Jitan – olisi helpompi olla, nostin häpeilemättä käteni Hellon olkapäille. Sen jälkeen hän kaivautui kainaalooni, painoi kasvot kaulaani ja tuhisi tyytyväisenä. En jaksanut välittää etupenkillä istuvien katseista, joten suljin itsekin silmät ja nojasin pääni Hellon kiharoita vasten. Ne oli paljon mukavammat kuin ikkunalasi.
-
Muistojen matkalla (28.04.2019)
En vieläkään ollut ihan perillä siitä, kuinka olin päätynyt Noan auton takapenkille matkalle Helsinkiin. Enkä kyllä ymmärrä, minkä takia maailman pienin ihminen istui etupenkillä, kun minä, Hello ja toinen teini ahtauduimme taakse. Mutta en valita, mahtava päästä Hesaan! Voisin vaikka käydä moikkaamassa kavereita. Paitsi tietty, jos nimeltä mainitsemattomalla Hellolla on jotain muuta mun pään menoks, sehän mut tänne autoonki veti.
Ja nyt se istuu tossa vieressä, koska toinen älynväläys oli se, että toinen teini otti reunapaikan. Mun logiikka ois kyllä taas sanonut, että pikkulikka istuisi keskelle, mutta se on varmaan Hellon joku tuttu ja halus istuu sen vieressä. Tai pelkää minua, mistäs sitä tietää.
”Tideee, voisitko vähän nostaa sitä peppuas, että saan tän vyön kiinni.” Istuin jo muutenkin polvet suussa, mutta sain nostettua itseäni vähän, jotta Hello sai vietyä kätensä alleni. ”Noniin, nyt!”Siinä me siis istuimme, Hello melkein mun sylissä, siltä se ainakin tuntui. Saatoin haistaa hänen shampoon tuoksun, kun hän puhuessaan heilutti päätään. Siitä on varmaan kaksi vuotta, kun olin tällä tavoin lähekkäin jonkun kanssa. Se oli Birgitan kanssa. Tapasin hänet opiskellessani Ypäjällä, rakastuin ja muutimme hänen töiden myötä ympäri Suomea. Se oli mukavaa aikaa, koska joka kaupungista löytyi mullekin töitä hevostallilta.
Haistoin Hellosta myös jotain tuttua, naisen parfyymia. Se oli samaa, jota Birgitta käytti silloin, kun.. Sitten se iski: Paniikki. Mitä jos mä taas ihastun, rakastun, haaveilen yhteisestä tulevaisuudesta, mutta sitten käy niin kuin silloin. Ajatukset laukkasi päässä, tunsin kuinka hengitys salpaantui ja kuulin kuinka sydämeni hakkasi korvissa. Mun pitää päästä ulos!
Sitten tunsin käden reidelläni ja kohtauksen pahin piikki katosi. Se oli Hello, hän vaihtoi asentoaan ottamalla tukea minusta. ”Anteeks, täällä on vähän ahdasta, niin lainasin jalkaas”, hän sanoi hymyillen. Käsi lepäsi edelleen reidelläni. Suuta kuivasi ja tuntui, että joku olisi laittanut lämmityksen päälle.
”Vieläkö jaksatte vai pitäiskö Tampereella pysähtyy?” Noa kysyi kuskin penkiltä.
Jitta kertoi haluavansa vessaan ja itsekin köhin, ettei juotavakaan pahaa tekisi. Matka seuraavalle ABC:lle tuntui kestävän iäisyyden, mutta vihdoin pääsin ulos autosta ja saatoin hengittää kunnolla.Seuraava etappi oli onneksi lyhyempi ja pian olimme perillä Noan äidin luona. Hän hössötti samaan tapaan kuin mummuni aikanaan. Mummullakin oli aina keittiön pöytä täynnä pullaa ja muita leivoksia sekä tietenkin jäätelöä pakkasessa. Ikävöin mummua edelleen, vaikka hänen hautajaisista on melkein kymmenen vuotta. Se oli kaunis seremonia, kirkko oli ihan tupaten täynnä, koska kaikki rakastivat Irma-mummua.
”Ei teidän kauaa täällä tarvii olla, jos nyt kahvit juodaan”, Noa sanoi, kun minä, Jitta ja Eira olimme jääneet seisomaan keittiön oviaukkoon.Kahvihetki venyi, kuten odottaa saattoi, ja otin uuden palan kakkua. Alma totesi, että hän laittaa sitä minulle mukaan ja kehoitti ottamaan isomman palan. Punastuin, koska olihan se nyt vähän noloa sillä tavoin santsata. Paitsi Hellon mielestä, hän veteli varmaan jo neljättä satsiaan. Tytöt taasen taisivat huolehtivat enemmän linjoistaan, koska eivät ottaneet paljon mitään. Syötyämme Noa saattoi meidät asemalle, josta pääsisimme Kamppiin. Hän itse jäi äitinsä tykö ja tulisi hakemaan meidät myöhemmin kyytiin.
-
Kevättä rinnassa
Koulupäivän jälkeen kävin treenaamassa pallon heittoa Sakun ja Rasmuksen kanssa. Tekonurmikenttä oli vapautunut lumen otteesta, koska joku oli käynyt levittämässä kertyneet kasat pienemmiksi ja useampi aurinkoinen päivä oli tehnyt loput. Se oli silti vielä märkää sieltä täältä, sen huomasi, kun useamman kerran tuli maattua Rampen tai Sakun alla taklauksen jäljiltä.
”Vieläkös sitä haaveillaan kaunottarista”, Saku jatkoi aamupäiväisestä, kun en taaskaan saanut palloa kiinni.
”Nyt oikeesti, anna olla jo”, sanoin nauraen miehelle, vaikka tiesin, ettei hän jätä minua rauhaan.
”Mitä mitä mitä?! Onks Tiituksella joku kesäheila tiedossa?” Rampe tuli heti mukaan leikkiin.
”Joo, sillä meni molemmat tän päivän luennot ihan ohi, kun se vaan haaveili jostaa heppatytöst.”Pudistin päätäni ja ajattelin, etten kommentoi asiaa enää mitenkään. Viskasin tekonurmen hippusilla kuorruttuneen pallon kohti Sakua niin kovaa kuin käsistä vain lähti. Saku oli valmiina ja sai sen kiinni, mutta tärähdys oli selvästi aikamoinen.
”Noh noh, älä ny suutu, kyllä tässä muillakin on kevättä rinnassa”, Saku sanoi ravistellen pahemmin osuman ottanutta kättään.
”No niinpä, ootteko nähny sen Linnean? Se opiskelee sosionomiks kolmatta vuotta. Siis vautsi, siinä vasta pakkaus!” Rampe hehkutti. Hän oli siis oikeasti kiinnostunut kyseisestä naisesta, koska ei Rampe tiedä edes omista opiskeluistaan noin paljon. Sakukin kertoi jostain Kaisasta ja Emiliasta, kuinka hän on yrittänyt lämmitellä heitä jo jonkun aikaa, vaihtelevalla menestyksellä.Kuuntelin heidän juttuja pohdiskellen itsekseni. Siitähän se varmaan johtui, että tuli tuijoteltua sen Nellynkin huulia liian pitkään. Sitä paitsi, minkä takia tallilla pyörii niin paljon hyvännäköisiä ihmisiä? Eirakin on nätti, noin niiku tytöks, sehän on varmaan saman ikäinen kuin mun pikkusisko! Sitte siellä oli se yks punapää, sillä on kyllä laittoman paljon hiuksia! Ja onhan Eetukin kivan näköinen, mutta se on mun pomo, joten sen enempää en asiaa mietikään. Noallakin on niin kauniit silmät.
”Maa kutsuu Tiitusta, kuuleeko Tiitus?” Saku toitotti. ”Kato ny, taas se haaveilee jostaa.”
”Eiku just mietin, että teidän pitää tulla joskus mukaan tallille. Ja pähkäilin, että totisesti on kevättä rinnassa, siitähä tää kaikki johtuu.” -
Voi ku mie elättelinki ajatusta, että Tide ois Hellon mielestä se komeampi kollu, mutta tietenki Eetu veti pidemmän korren 😀 Vaikka kyllähä se Hello nyökytteli, kun Nelly sanoi Tidenki olevan komea, hmm…
Ai että, pakko alkaa heti kirjoittamaa tähän omaa versiota sekä jatkoa, sen verta mielenkiintoinen pätkä tässä!
-
Hyi Markusta! Okei, enhän minä edes tiedä, mitä mieltä Inari on miehen viimeisestä ajatuksesta, mutta mulla kyllä jäi epämiellyttävä fiilis tästä.
Mutta tekstin kuvailu oli tosi hyvä! Niin selvästi käy ilmi, ettei Markus tiedä eikä liiemmin kiinnostakaan tietää hevosista sen syvemmin. Mutta mitäpä mies ei naisen eteen tekisi..
-
Kehuin just ääneen miehelle, kuinka uskomatonta on, miten toinen pystyy kirjoittamaan näin elävästi niin erilaisten ihmisten tekstejä! Tästäkin pystyy oikeasti kuulemaan Milanin ”hoono soomi”-puhetavan, vaikka oikein kelpo suomea hän puhuukin.
-
Voi Eira Eira, mitähän kaikkea se on Tiituksesta kertonut 😀 Hyvä pätkä, saatoin nähdä sen tyynyn kuvan Eetun naamassa ja ihan kuin Camillankin naamalla olisi ollut hymy, kun hän mietti niitä liian uteliaita tai vaiteliaamman sorttisia tallilaisia.
-
Ai että, kyllä Make onkin varsinainen kettu, kun noin kuuntelee onko matkaaja hereillä vai voisiko sitä vaihtaa mukavampaan askellukseen. Tarina kietoutui hienosti ajamisen ja Eetun syvällisten pohdinnan välillä. Maken jutut oli hauskaa luettavaa, mutta kyllähän tästä lopulta jäi haikea fiilis Eetuksen takia. Vaikka hän hokee, että on onnellinen, niin minulle ainakin jäi silti tunne, että onkohan sittenkään. Ainakaan niin onnellinen kuin hän voisi olla, vaikka omistaakin hevostallin, koska kyllähän talon isännilläkin pitäisi olla se oma emäntä.
-
Tosi näppärä kuvaus harjoituksista ja myönnän, että aion varmana ryöstää tästä idean omallekin varsalle! Ihastuttava Hippa, jo nimikin tuo pakosti hymyn huulille.
-
”Iskin käteni otsaani miehen poistuttua näköpiiristä.”
Tää on jotenkin niin mahtava erilainen kuvaus tylsälle facepalmille! Naurahdin ääneen tälle, en oo ihan varma miksi.
ps. Jostain syystä luen tän topikin otsikon samalla tyylillä kuin lasten piirretyn ”Hertan maailma” 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 6 kuukautta sitten
Tiitus. Syy: Niii-kaan maaa-ill-maa
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 6 kuukautta sitten
-
Aaaaivan ihastuttava kuva! Ihan kuin näkisin Remuksesta, ettei se oikein arvosta kirkkaan punaisia varusteita saatikka bling-bling suitsia 😀
Myös tarina oli loistava kuvaus tyypillisestä shettisorista: pierupukit, keimailu tarhan neitokaisille ja yritys vastustella ratsastajan komentoja.
-
Nauroin ihan ääneen useampaankin kertaan, kuten veden kaatamisesta kaljuun päähän (joka ei olisi eka kerta) tai kun ei löytynytkään karkkia ja ihan turhaan tongittu laatikkoa. Ei jestas, tää on vaan niin aito teksti!
-
Siis ai että, toi Noan äiti, niiiiin ihana! Ja Eira into pinkeenä vähän isomman kaliiperin bensa-asemasta, niin tyypillistä hänelle! Voisin kommentoida melkein jokaista pikku-nippeliä, kun oot huomioinut kaiken mahdollisen, joten sanon vaan, että alusta loppuun asti älyttömän hyvä teksti!
