Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
28.07.2019 – Yllättävä paluu arkeen
Jännitin ihan mielettömästi. Enkä oikein tajua miksi, koska olinhan minä hakenut Been jo kolmesti näyttelyihin ja useammin harjoittelemaan juoksutusta ja kerran käytin sen pesullakin, kun se oli hankkinut komean kurakerroksen sateisen päivän jälkeen. Mutta kai se on jotenkin vain ajatus siitä, että nyt se haettiin sieltä ihan virallisesti pois – pysyvästi. Oli ollut tavallaan vapauttavaa, kun ei tarvinnut joka päivä olla Been kanssa tekemisissä. Kyllä, mä tiedän, tiedän olevani aivan hirveä ihminen, kun olen iloinnut sitä, ettei tarvitse nähdä tai tehdä oman hevoseni kanssa mitään. Mutta nyt minua oikeastaan jopa pelottaa, että onko tämä kuukauden vapaus muuttanut varsan niin suuresti, ettei se enää kunnioita minua senkään vertaa, että lähtisi kiltisti pois.
Ja mitä vielä, Bee oli ensimmäisten joukossa norkoilemassa loppuun kulutetun laitumen portilla, kun jutellen kävelimme Hellon, Oonan, Nikan ja sen ainoan ulkopuolisen kanssa, jonka nimeä en nyt millään muista. Ja Eetukin tietysti oli mukana, vahtimassa ettemme teloneet itseämme tai hevosia. Bee seisoi kiltisti aloillaan, kun pujotin sille sen riimun päähän ja napsautin narun siihen kiinni. Se oli Hello, joka joutui tekemään töitä, että sai entisestään pulskistuneelle Makelle riimun. Oonan Raikulikin heitteli muutaman kerran päätään, mutta rauhallisesti höpöttäen Oona jatkoi orin silittämistä ja lopulta sai riimun orille.
Kun olimme kaikki saaneet omat hevosemme kiinni, Eetu avasi laitumen portin ja lähdimme yksi kerrallaan pois. Tai se oli tarkoitus, mutta tämän nimettömänä pysyneen naisen Pottu-varsa oli sitä mieltä, että sen pitäisi päästä ensimmäisenä ja varsa kiilasi minun ja Been väliin – kirjaimellisesti. Onneksi olen pitkä, koska saatoin helposti pitää Been narusta kiinni samalla, kun toisella kädellä pidin suomenhevosvarsaa ryntäistä, ettei se pääsisi eteenpäin.
”Pottu perkele”, kuului hampaiden välistä tiukkastu komento, kun nainen tuli hevosensa perässä. ”Anteeksi, tää on tosi noloa.”
”Ei kuule mitään, ihan tyypillistä varsan menoa”, naurahdin, kun päästin suomenhevosen läpi omistajansa otettua sen takaisin hallintaansa. ”Menkää te vaan ensin, Beellä ei näemmä ole kiire minnekään.”Muita kommelluksia ei käynytkään, vaan Beekin tuli niin mallikelpoisesti kanssani tallille asti. Ihmettelin ihan ääneen varsan käytöstä: ”Mikähän sulla on, et ottanut kierroksia edes siitä, että Pottu tunki väliin.” Bee vain tuhahti ja käänsi päänsä toiseen suuntaan. Tarkistettuani varsan läpikotaisin mahdollisten vekkien, ötökänpuremien tai muiden jälkien varalta, sain todeta, että se oli loistokunnossa. ”Oot kyllä vähän ehkä lihonut”, naurahdin taputtaen varsaa pyöreän mahan kohdalta. ”Heti huomenna aloitetaan sitten tiukka treeni- ja laihdutuskuuri!” Jälleen pärskähdys, mutta nyt Bee käänsi päänsä minua kohti ja työnsi sen syliini. Valtava lämmin tunne täytti kehoni ja tunsin kuinka silmiä vetisti, joten suljin ne, ettei ne alkaisi vuotaa. Halasin pientä päätä ja tiesin, etten voisi koskaan luopua varsasta. En, vaikkei se koskaan työntäisi päätä samalla tavoin syliin tai vaikka se olisi tyypillinen itsepäinen ja hankala itsensä.
-
18.07.2019 – Näyttelymenestys
Vaikkei sitä uskoisikaan, niin Bee saavutti juuri Finest Foal – tittelin! Varsojen näyttelyarviointi antaa hieman anteeksi nuoren iän mukaista käytöstä, mutta enemmän minun on kiittäminen orin kasvattajaa, joka ystävällisesti on vienyt sitä niihin. Tai siis kyllähän minäkin mukana olen ollut, mutta esittämisen on hoitanut kasvattaja, Bee kun tuppaa minun kanssa käyttäytymään vähän miten sattuu. Taidamme jättää viralliset näyttelykehät ainakin joksikin aikaa, mutta harjoittelua pitää edelleen jatkaa, koska haluan kyllä viedä Been vielä aikuisenakin näyttämään itseään.
-
Metsälenkillä
Nukuin levottomasti viime yön ja heräsin aivan liian aikaisin. Yritin kyllä saada unen päästä vielä kiinni, siinä kuitenkaan onnistumatta, joten ei auttanut kuin nousta ylös keittämään kahvia. Syötyäni kahden kupillisen kanssa yhden paahtoleivän, puin juoksuvaatteet päälle, laitoin napit korviin ja lähdin kirpeään aamuun lenkille. Musiikki pauhasi ja keskitin kaikki voimani siihen, etten miettisi yhtään mitään. En Beetä, en eilistä kohtausta enkä varsinkaan sitä, mikä sen oli lopulta aiheuttanut.
Normaalisti olen juossut Seinäjoen tai tallin suuntaan, mutta nyt jostain syystä olin lähtenyt Poolanmetsää kohti. Olinhan minä huomannut olevani eri reitillä, kun Kyrönjoen silta oli enää vain kaksi puoliksi lahoa lautaa, mutta en ollut rekisteröinyt sitä pysähtyäkseni. Edes käytännössä olemattomiin kaventunut polkukaan ei saanut minua pysähtymään – hidastamaan kyllä – mutta kun näin punakeltaisen puomin, tajusin missä olin. Kyltissä luki isoilla kirjaimilla pääsy kielletty ja sen molemmin puolin oli pieni hiekkatie, toinen pää katosi metsään ja toinen jatkui mutkitellen toiseen suuntaan.
Kävelin metsän suuntaan, jossa entinen hiekkatie nousi pian paljon jyrkemmin ylös ja sai katsoa tarkkaan, mihin jalkansa laittoi tai saisi vielä katkaistua koipensa. Muistan kuinka Hello toi minut tänne reilu kuukausi sitten. Silloin oli yö ja metsä oli todella pimeä. Ei se mikään valopallo nytkään ollut, mutta näki siellä silti paremmin. Ja kun vihdoin pääsin kipuamaan viimeisen nyppylän yli, pääsin isolle aukiolle, josta näki ehkä koko Otsonmäen ja paljon muuta.
Lähdettyäni taivas oli harmaan pilvipeiton takana, mutta se oli kipuamisen aikana alkanut repeillä ja kirkas aurinko pilkisti sen takaa saaden kaiken näyttämään vielä paremmalta. Istahdin samalle kivelle katsomaan, kuinka aurinko herätti luonnon niin maagisella tavallaan. Olin ottanut napit korvistani päästyäni ylös ja nyt vasta muistin sammuttaa kelloni treenitallennuksen. Otin puhelimeni ottaakseni kuvan maisemasta ja huomasin, että Hellolta oli tullut useampi viesti.
Ensimmäisenä minuun iski pelko, että Hello olisi oikeasti pahasti kipeä. Sitten tajusin, ettei hän olisi voinut kirjoittaa niin virheettömiä viestejä, jos olisi samassa kunnossa kuin viimeksi. Seuraava ajatukseni vihlasi sydäntäjuuria myöten, koska olin kehdannut epäillä hänen syitä kiireelleen. Olin kävellyt näiden ajatusten kanssa jonkun matkaa alas, kunnes vasta tajusin laittaa hänelle vastausta.
Tuun niin pian ku pystyn, oon just mettäs.
-
Täähän vaikuttaa jo tosi hyvältä! Sen verran korjaan, että Oonan vanhemmat ottaisin pois leirikisasta, koska molemmat ovat olleet aina hevosten kanssa, kunnes vasta tänä vuonna siirtyneet niistä ”eläkkeelle” 😀
Talutusta kaipaavalle kisaajalle voisin tarjota myös Oonan Rinnaa, vaikka se onkin vähän laiska hyppäämään liian matalia esteitä.. Että jos ei haittaa, ettei se välttämättä oikeasti hyppää, niin saa lainata! Ja tämä tosiaan vain, jos ratsastaja haluaa taluttajan, muuten Rinna ei luultavasti liiku minnekään 😀
Myös Elli on käytettävissä ja se kulkee, vaikka olisi osaamattomampi kulkija. Toki eihän osallistujia kovin montaa jää, mutta jos tuleekin enemmän tai joku haluaa jommankumman tammoista ratsukseen, niin siitä vaan.
edit. Enkä todellakaan tarkoita, että pitää joka paikkaan Oonan hevoset saada mukaan! Että ihan vaan siltä varalta, jos tulee tarvetta saada lisää ratsuja eikä muita liikene.
-
Jatkoa Been päiväkirjasta.
Tai lisää epäonnistumisia (14.07.2019)
Hetken rauhoittumisen jälkeen vein Been takaisin laitumelle ja katsahdin puhelimeen. Ei vieläkään vastausta. Kello oli toki jo aika paljon ja ehkä hänellä on huomenna aikainen aamu ja on mennyt jo nukkumaan. Minulla oli edelleen ilkeä puristava tunne kurkussa ja rinnassa ja tiesin, että se pitäisi vain päästää ulos, mutta en halunnut. En halunnut mennä kotiin vellomaan kamalissa ajatuksissani, koska siitä tulisi vain pahempaa jälkeä.
Soitin laitumen laidalla Hellolle, mutta hän ei vastannut. Ei, vaikka annoin puhelimen tuutata aivan liian monta kertaa. Joo, okei, se on vaan nukkumassa, ei tässä oo mitään syytä hätääntyä, yritin rauhoitella itseäni. Se, ettei se vastaa typerään kuvaviestiin tai suoraan kysymykseen tai edes iltaiseen soittoon, ei tarkoita, että se olisi jossain – jonkun kanssa. Mutta ajatukset ehti jo muodostua päässäni. Mitä jos hän onkin se, jolla on aina kiire? Jos hänellä onkin aina joku veruke, miksei kerkeä käymään kahvilla tai halua yöksi seuraa tai..
Sitten se paheni. Sydän jyskytti kuin yrittääkseen päästä ulos rinnastani ja hiki valui ohimoilta, vaikka ilta oli jo viilennyt. Seuraavaksi alkoi vapina ja hengitys vaikeutui. En voinut enää mitään, joten rojahdin alas ja yritin selviytyä.
Kun vihdoin sain hengitettyä melko normaalisti enkä vapissut, katsoin puhelulokia. Kohtaus oli tuntunut ikuisuudelta, vaikka ei se kestänyt kuin reilun vartin. Lisäksi huomasin, että Hello oli soittanut minulle. Ja laittanut viestinkin. Tai oikeastaan neljä, jos nuo kaksi epämääräistä hymiöviestiä lasketaan. Oloni oli edelleen hieman sekava enkä tiennyt mitä tehdä. Halusin, että Hello olisi tässä, että hän halaisi minua ja kertoisi kaiken olevan hyvin. Mutta hänellä oli joku työjuttu huomenaamulla, joten jouduin olemaan yksin. Niinpä istuin paikallani vielä ainakin vartin kunnes aloin taas vapista hikoilun ja edelleen kylmenevän ilman takia. Joten nousin ylös, sanoin Beelle hyvää yötä ja lähdin tallin kautta kotiin.
-
14.07.2019 – Epäonnistumisia seuraa onnistuminen
Hello ei tainnut arvostaa aiemmin lähettämääni kuvaa, koska hän ei ollut vastannut siihen mitään. No, olihan se kuva aika huono eikä tekstikään avannut kovin paljoa, mutta olishan sitä voinut kysyä mitä tarkoitin. Mutta eipä se mitään, eihän Hello aina vastaakaan. Onhan hän sentään itsenäinen vahva nainen, niin kuin hänellä oli tapana välillä sanoa. Hymähdin ajatukselle, koska muistin siitä Hellon naurun ja sitten minulle tulikin jo ikävä. Ei olla nähty muutamaan päivään kuin vilaukselta, kun mulla menee päivät töissä ja illat treeneissä. Ja kun mulla olis aikaa, niin Hello on töissä tai jossain muualla.
”Mulla ois huomenna vapaata koko päivä, voitaisko nähdä?” Laitoin hänelle, vaikka olisi ehkä pitänyt soittaa. Myöhemmin sitten, jos hän ei selväänkään kysymykseen vastaa. Olisihan mulla nytkin ollut ilta vapaata, mutta eilisen murehtimisen takia päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja juoksuttaa Beetä. En voinut noin vain luovuttaa, vaikka vähän harmittaa. Enkä mä nyt ihan hirveän huonoa työtä oo voinut tehdä, koska onhan Bee silti kasvanut. Hello ei näytä olevan paikalla, joten laitoin puhelimen pois ja lähdin hakemaan hevostani laitumelta.
No, eihän se juoksutus sujunut yhtään niin kuin Hevoskuiskaajassa tai edes kuten Hellolla Typynsä kanssa. Bee vain kiskoi liinaa, pysähteli milloin lystäsi ja nousi pystyynkin useammin kuin kerran. Jälleen ajatukseni alkoivat pyöriä samaa rataa kuin eilen: Ei musta ole tähän, teen jotain tai jopa kaiken väärin tai ehkä Bee on viallinen. Työnsin viimeisen ajatuksen heti romukoppaan, koska siitä ei todellakaan ollut kyse. Onhan se haastava, niinhän tätikin kertoi kasvattajan sanoneen, mutta kyllä se oppisi tavoille, kun sitä vain osaisi opettaa. Jos sitä osaisi opettaa, mietin huokaisten syvään.
”Sulla on hieno vauva.” Äkkinäinen puheen ääni sai minut säikähtämään ihan kunnolla, koska en uskonut kenenkään enää olevan tallilla. Saatikka että se olisi joku ulkomaalainen! Eetukaan ollut sanonut mitään, että olisi saanut uuden vuokraajan. Mutta eihän se minulle edes kuulu, joten tervehdin miestä. Ja automaattisesti sanoin perään, että voimme Been kanssa lähteä, koska kyllähän me kerkeämme myöhemminkin kokeilemaan uudelleen. Tai ehkä vain annan olla, melkeinpä sama se. Mutta sitten mies sanoi auttavansa minua, kun olin kertonut mitä meidän räpellys oli olevinaan.
Ja ennen kuin tajusinkaan, mies juoksutti varsaani kuin mikäkin konkari. Bee kulki nätisti eteenpäin vetämättä liinaa ja pysähtyessään mies vain päristeli kieltään, niin varsa jatkoi taas matkaa. Sitten hän kehui Beetä hyväksi tytöksi, jolloin hymy nousi kasvoilleni.
”Se on ori. Sen nimi on Bee.”
Mies hymyili kömmähdykselleen ja kehui Beetä lisää. Tuntui taas pahalta, koska tuikituntematon käsittelee minun hevosta paremmin kuin itse olen pystynyt. Kun hän ojensi liinan takaisin minulle, Bee lopetti kävelemisen melkein heti. En viitsinyt edes yrittää, joten annoin sen olla.Jätin Milaniksi itseään kutsuneen miehen ratsastamaan hevosellaan ja vein Been suuliin. ”Mitäs luulet, haluaisitko sä lähteä Saksaan?” Juttelin varsalle, kun harjasin sen ruskeaa karvaa. Pelkkä ajatuskin Beestä luopumisesta puristi todella ikävästi rinnasta, joten lopetin harjaamisen ja halasin varsaa. Tunsin kuinka kurkkua kuristi, mutta en antanut sen vallata minua kokonaan, vaan nieleskelin ja hengitin hevosen tuoksua.
Jatkuu Tiituksen päiväkirjassa.
-
Karkuteillä
Olin juuri lähdössä viemään vettä hevosille, kun näin tallin pihalla tuntemattoman naisen. Olisin voinut ja ehkä halunnutkin jatkaa vain matkaa, mutta totesin, että olin kuitenkin ihan virallisesti työntekijänä tänään. Niinpä kysyin ympärilleen katselevalta ruskeahiuksiselta naiselta, että voisinko auttaa häntä. Hän kertoi etsivänsä Eetua, joten osoitin suulin suuntaan ja sanoin hänen olevan siellä.
Ajoin ensin tammalaitumelle, jossa suurin osa kaunokaisista mutusti rauhallisesti vihreää ruohoa. Paitsi tietenkin aina niin ihana Typy, joka jälleen kerran oli Kertun harjan kimpussa. Nappasin niistä ehkä hieman epäselväksi jääneen kuvan ja laitoin sen Hellolle kuvatekstillä Pitäskö Typy viiä käyttäytymiskouluun? Meinasin laittaa Typy ja Bee, mutta jätinkin omani pois. Katotaan nyt ainakin koulun alkuun asti, että lähteekö meidän homma rullaamaan yhtään parempaan suuntaan.
Tammojen jälkeen olin siirtymässä seuraavalle laitumelle, kunnes näin Raikulin. Ei siinä muuten mitään, mutta näin sen laukkaavan sellaisessa paikassa, missä sen ei todellakaan pitänyt olla. Se hamuili tyytyväisen oloisena koskematonta heinää, joten jätin ämpärit niille sijoilleen ja lähdin kävelemään varsaa kohti. Sitten korkeasta heinikosta nousikin punainen pää, joka kääntyi tuijottamaan samaista rautiasta hevosenalkua, joka kääntyi tuijottamaan takaisin.
”Hei Sebe, älä liiku. Koita pitää näköyhteys siihen, ni mä käyn hakemassa Eetun tallilta!” Punapää säpsähti hieman, mutta katsahti sitten minuun.
”Joo, mikäs tässä ollessa.”
Juoksin nopeasti tammalaitumelle jättämälleni mönkijälle ja ajoin sen kanssa tallille. Näin Eetun kentällä, joten suuntasin kulkuni sinne, hidastaen kuitenkin vauhtia, ettei Jussi säikähtäisi. Kerrottuani tilanteen Eetu laskeutui hevosen selästä alas, antoi ohjat ja kypärän Inarille ja hyppäsi minun kyytiin.Sebe ja Raikuli olivat edelleen kutakuinkin samoilla paikoilla kuin lähdettyäni pois. Ajoin mönkijän hieman lähemmäs, mutta tarpeeksi kauas, ettei sen ääni säikyttäisi varsaa karkaamaan enempää. Otimme mönkijästä muutamat narut mukaan ja kaksi oreille tarkoitettua vesiämpäriä tyhjennettyämme ne maahan. Lähinnä siinä toivossa, että Raikuli luulisi niissä olevan jotain herkkua. Eetu viittilöi minut kiertämään oikealta, kun hän meni vasemmalta puolelta ja antoi mennessään Sebelle yhden naruista.
Saimme yhteistuumin saarrettua Raikulin, joka lopulta kiinnostui Eetun ämpäristä niin paljon, että hän sai kiedottua narunsa orin kaulan ympärille. Sebe sai sidottua omasta narustaan varsalle riimua esittävän sekasotkun, joka kuitenkin ajoi asiansa. Sitten vasta tajusimme ihmetellä, miksi ori edes oli karkuteillä, joten kiiruhdin varsalaitumelle. Huokaisin helpotuksesta, koska näin lopun nelikon norkoilevan laitumen aitojen sisällä. Jopa Bee näytti nukkuvan roikkuen päällään Onnin pepun päällä.
Eetu ja Sebe tulivat Raikulin kanssa perästä ja laittoivat sen portista sisälle.
”Olikona muita karaannu?”
”Ei ollu, tuolla noi neljä seisoo.”
”No sittehä myö kierretähän lairun ympäri ettei ne karakaa.”
Niinpä minä ja Sebe kiersimme laitumen aidan viertä vastapäivään, kun Eetu meni myötäpäivään. Löysimme Seben kanssa katkenneen langan, josta Raikuli oli limbonnut itsensä ali.
”Jäätkö sinä tähän vahdiksi, ni mie kipaisen Eetun tykö ja haen tallilta korjaustarvikkeet.”Kerroin Eetulle, että Sebe jäi vahtimaan löytynyttä pakopaikkaa ja menisin itse hakemaan korjaustarvikkeet. Hän kertoi menevänsä päästämään poikaparan työpisteeltä ja jäisi itse sinne odottamaan. Suuntasin itse kulkuni tallille, josta keräsin tarvittvat työkalut ja palasin laitumelle, jossa näinkin Eetun seisoskelevan. Saatuamme paikan korjattua, Eetu totesi olevan päiväkahveen aika ja voisin sen jälkeen jatkaa vesiastioiden täyttöä.
-
Huhhuh, enpä osannut odottaa, että sä näin tarkasti oot kaiken suunnitellut, aplodit myös täältä päin!
Mun puolesta voidaan arpoa kaikki ihan hevosista lähtien, koska se tuo vaihtelua. Ja varsinkin tulokset olisi kiva saada arvottuna, mutta se tosiaan vaatii, että joukkueet on jo tiedossa. Saisi tosiaan varmasti enemmän inspiraatiota, kun voi kertoa kuinka ei saatu koko varsaa kiinni tai kuinka pujoteltiin kartiot niin täydellisesti kuin olla ja voi jajajaja.
Bee on käytettävissä kiinniotossa, jos se vaan kelpaa, kun ei ehkä ole sieltä helpoimmasta päästä. Paitsi toki sehän voi olla vieraskorea ja käyttäytyy vieraiden kanssa mallikelpoisesti 😀 Lisäksi Pöystilästä saa tarvittaessa useammankin varsan käyttöönsä, koska olisihan Oona ihan onnessaan, kun saisi tuoda näytille omia mussukoitaan plus varsoille tekisi hyvää, että muutkin niitä käsittelee. Raikuli ja Neia on jo tuttuja laitumilta, mutta Miekkonen ja Valo ovat uusia. Raikuli on toki hieman vilkas tapaus, mutta senhän voi tarvittaessa antaa osaavammalle porukalle tai jättää kokonaan pois.
Kouluratsastusosiossa kirjoitit kuudesta henkilöstä, joten olisi varmaan tarkoitus, että joukkueessa olisi ainakin sen verran tyyppejä? Eli vissiin muiden tyyppejä voi liittyä noihin kahteen ekaan joukkueeseen plus toivottavasti saadaan lisääkin tiimejä?
Tiitus tuo mukanaan pikkusiskonsa Tytin, joka on pikkutyttönä ratsastanut kolmisen vuotta shettiksillä, mutta sen jälkeen ei ole ollut hevosten kanssa tekemisissä. Oona tuo omat heppailija-vanhempansa, äitinsä Pihlan ja irlantilaisen isänsä Shanen, joka ymmärtää sujuvasti suomea, mutta puhuessaan käyttää paljon englantia. Oonan vanhempineen voi laittaa joukkueisiin ihan miten parhaiten sopii, mutta Tytti Tiituksen kanssa samaan. Lisäksi Oonan äiti voisi häärätä keittiössä!
-
Laidunfiiliksiä
Istuin orilaitumen vierellä ja katselin Been touhuamista. Varsa kirmaili ympäriinsä ja kiusasi laidunkavereitaan minkä kerkesi. En ole käynyt laitumella kovin usein ja nekin kaikki käytännössä työn merkeissä enkä ole ollut tekemisissä Been kanssa lähes ollenkaan. Mietin, minkälainen siitä on tullut saadessaan olla ihan vapaana muiden hevosten kanssa ilman suurempia ihmiskontakteja. Pieni pelon tunne hiipi kurkkuun, koska olihan se nyt tiedossa, että Bee edelleen testaili minua silloin tällöin. Joten kuinka pahasti se hyppii nenille, kun nyt haen sen tarhasta? Ja mitä jos se jatkuu? Jos en koskaan saa siitä yhtä asiallisesti käyttäytyvää kuin Eetun Jussi tai jopa Hellon Skotti? Toki Skotissa on omat kommervenkkinsä, mutta silti se on rauhallinen eikä pistä joka välissä vastaan.
Mitä jos vika onkin minussa? Ei mulla aiemmin ole ollut näin hankalaa hevosen kanssa ja niitä on kuitenkin ollut monia vuosien aikana. Ei ihan niin pieniä kuin Bee, mutta esimerkiksi nuoret ravurinalut ei paljon tuosta riiviöstä eroa. Mitä jos musta ei ookaan varsan kasvattamiseen? En kuitenkaan halua pilata hyvää hevosta, joten olisiko parempi antaa se ammattilaiselle? Ei mulla ole varaa palkata kouluttajaa, joten mun pitäisi kertoa tädille, ettei musta ole tähän. Pitäisi antaa Bee hänelle, hän saisi tehtyä siitä hienon kouluhevosen, jolla taitava ratsastaja pääsisi korkealle. Se olisi orillekin paljon parempi, se pääsisi antamaan itsestään enemmän.
Sitten minut valtasi suru, kun ajattelin Beestä luopumista. Osaahan se olla rasittava, mutta onhan siitä ollut myös iloa, meillä on ollut hauskaa ja ollaan kasvettu yhdessä. Ja mitä kaikkea voisimmekaan yhdessä saavuttaa, jos vain osaisin enemmän. Harmistuneena nousin ylös ja poistuin laitumelta, koska en enää yksinkertaisesti uskaltanut mennä hakemaan Beetä. Se vain pahentaisi oloani, koska olin jo kallistumassa sen suuntaan, että minun pitää luopua siitä.
En ole ihan varma täyttääkö tämä tehtävänantoa, mutta jotain sinne päin ainakin.
-
Yömaasto runoillen
Kuu möllöttää taivaalla,
joukko lähtee matkaan.Varsat laukkaa laitumella,
haluaisi päästä mukaan.Pelloilla hyvin näkyy,
metsässä ketä pelottaa?Käynti raviin kääntyy,
ethän kuitenkaan laukkaa.Kylmä on pulahdus,
oliko tämä virhe?Voi mikä unohdus,
kotiin jäi pyyhe!Labyrintissä karhut asuu,
muistathan kovaa laulaa.Tai ehkä nekin nukkuu,
pitäisikö olla hiljaa?Kaikki kotiin päästiin,
jäänyt kukaan matkalle.Ensin hevoset hoidettiin,
sitten mentiin tuvalle. -
Oijoi, onnittelut! Ja vielä niin kivan pätkänkin kerroit, varsinkin tuo kuinka Inkalle saa nyt antaa yhden porkkana palkinnoksi (:
-
Mun mies osaa lukea mun mielenliikkeitä (joskus liiankin) hyvin ja kun sain tämän luettua loppuun, hän kysyi että onko jotain käyny. Niin vahvasti tarina vaikutti muhun ja nyt vain haluaisin päästä halaamaan Eiraa tai edes itkemään omaa pientä pahaa oloa pois.
-
Jos ei muita kuskeja löydy, niin Oonan voi ainakin laittaa. Voisin yrittää siitä(kin) kirjoittaa, yhtä tekstiä oon jo aloittanutkin!
-
Mäkin tykkäsin noista lippulapuista ja siitä kuin paljon otit muiden hahmoja mukaan, varsinkin mun Tiitusta, koska onhan se vaan niin kivaa, kun muut ottaa mukaan! Ja sit viel se, että hän lähti oikee pyörällä mukaa, kun ei heppaa liiennyt, vähänkö hän on ollu ystävällinen! Ja kyllähä tässäki ratsastamisen meininki saa vähän kateelliseksi, kun niin hyvin kuvailee sitä.
-
Höpö höpö, nehän on tietysti Mielikin minionit! Mähän oisin semmoseen tiimiin halunnut, mutta en viittin vaan nimen takia lähtee pyytelee lisää muutoksia 😀
-
Tiitus heittää Eiran ehdotukseen vastakommenttina PPP eli Pikkase Pähee Porukka, mutta Vähä Paree Joukkue kelpaa hänelle kyllä myös 😀
-
Hahaha, olipas hauska tarina ja vielä hauskempi kuva! On se hyvä, että tuollaiset hienot kouluratsutkin osaa vetää kunnolla lonkkaa.
-
Olipas soljuva tarina, jota oli tosi kiva lukea! Hienosti otettu useampi hahmo heti mukaan ja niiden kanssa onnistuttu mainiosti. Plus selvästi luettu aiempia tekstejä, koska tuo Inarin vastaus ”alatarhat päästä päähän” on melkein suora lainaus jostain tekstistä, vaikka en nyt tähän hätään sitä löytänytkään 😀
-
Voi Eira Eira, ei näemmä tyttö tiiä, että Pöystilästäkin käyään täällä ratsastamassa 😄 Onpas Jussi niin hienona, kun suitsetkin on tommoset kimaltelevat!
-
Ääää mikä ihaaaana vauva! Saanhan mä ottaa ton Been sivulle? Mitä laitan värittäjäks, linet tossa oliki jo mainittu. Mä laitoin sen Ellin tarinan kans jo päiväkirjaan, laitoin kirjoittajaksi Hellon, mut oisitko halun siihen jotaa muuta?
Loppuviikost mullaki ois vihdoin vapaata, niin yritän saada edes jotain sisältöä tänne aikaseks.
-
Hei vau, pohjapiirros saanut uuden ilmeen, vähänkö hieno! Ja toi on myös hyvä idea, ettei hevosta niin sanotusti oteta talliin ennen kuin siitä on joku tarina tehty. Tästä varmaan myös mainitset hakijalle, että tietää paikkansa varmistuvan vasta, kun ensimmäinen tarina on julki?
-
Kyllä mää ny mieleni pahoitin, kun oot tehny Tiituksesta noin vihaisen 😀
-
Hah, voi Milania minkä juttukaverin hän saikaan 😀 Toisaalta kuten Jessenkin tekstissä mainitsin, eihän Oona niin välitä vaikka toinen kommentoisi ja ihan kaikkea hänen puheista tarvitse ymmärtääkään.
-
Voi Jesse, Jesse, kunpa hän tietäisikin mitä Milan ja ainakin pari muuta miettii. Kyllähän he tykkäisi Jessen kanssa olla ja jutella, mutta kun toinen on mitä on, niin ikävä oravanpyörähän siitä tulee. Luultavasti Oonakin vaan pelästyttäisi hänet höpötyksellään, mutta toisaalta hän ei ehkä niin välittäisi, vaikka toinen olisi hiljaa.
-
Tosi kivasti huomioitu kaikki tammalauman jäsenet, koska onhan se nyt selvää, että ne kaikki tykkää Flidasta! Ja lopetus ihan paras, koska onhan sekin varmaa kuka tamman oikea bestis ok (:
