Tämä aihe sisältää 419 vastaukset, 23 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Tallipäiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Myös tallin ulkopuoliset hahmot ja harrastajat voivat kirjoittaa tänne. Kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä.
-
Pysäköin autoni Audi e-tronin viereen tallin parkkipaikalla. No mutta, joku on rahoissaan, ajattelin. Olinhan minäkin harkinnut vakavasti e-tronia, mutta päätynyt kuitenkin vielä polttomoottorikäyttöiseen, tuttuun ja turvalliseen. Se on varmaan se uusi tyyppi, josta on puhuttu. Tai sitten joku on vaihtanut autonsa. Mutta kuka?
Todennäköisin vastaus käveli vastaan tallin käytävällä Eetun kanssa.
— Jaha, ja tässä meillon Sonja, Eetu sanoi. — Sonja omistaa sen mustan pualiverisen, Salierin, joka oli siä tarhasa.
— Elias Hilvan, tyyppi ojensi kätensä. Eliaksella oli just samanlainen hiustyyli kuin minulla: tukka pystyssä kuin olisi maailmanlopun nähnyt.
— Moro, Sonja Tähdistö, vastasin kädenpuristukseen.— Ootko Tampereelta lähtöisin? Elias kysäisi. Häkellyin hieman, mistä sellaista nyt voi päätellä kättelyn perusteella?
— En, oon täältä alunperin. Miten niin?
— No kun sanoit moro.
— No niinpähän taisin sanoa, naurahdin hämilläni. — Mutta mä nyt luulin että sitä käytetään ihan ympäri Suomen. Mut joo, guilty as charged, oon asunut kyl toistakymmentä vuotta Tampereella ja käyn siellä vieläkin likimain viikottain. Töiden takia.
— Ja mä luulin että se on jotain Tampereen murretta, Elias naurahti.Elias lähti paikalta, meni kai hevostaan hoitamaan. Nappasin Eetua hihasta kiinni nyt kun kerran tuli tilaisuus.
— Kuule, mä alan luulla että Salieri ihan oikeasti tarttis itselleen hoitajan. Kevät näyttää töissä pahuksen kiireiseltä ja mä varmaan joudun olemaan vähintään 2 päivää viikossa siellä Tampereella. Voi olla että tulee työreissujakin joitain. Outi ei taida Jussilta ehtiä mitenkään erityisen säännöllisesti Salieria ratsastamaan. Että jos tiedät jonkun niin vinkkaa kun mä en oikein taida tuntea ketään. Ei tartte olla mikään mestariratsastaja, mut ei ihan täys pällikään.
— Eipähän taira olla ny suorilta ketään tiarosa, mut mää laitan puskarariota rallattamahan. Ja mistä tuata tiätää jos joku täältäkin oliis kiinnostunnu. Heli esimerkiks, kuhan se Inka ny varsoo nii ei pääse sillä ratsastamahan. Sil vois olla sit aikaa. Eira ei taira ehtiä ny keväällä kö Inari lähtöö sinne reissuhun ni Uuno jää yksin Eiralle.
— Eira?
— Ni, Eira. Se ei oo yhtää hassumpi hevosen selijäs. Helihän on antannu sen ratsastaa Inkalla joitaki kertoja, tosin se itte on kyä siinä viäres kattoomas ja neuvoomas. Ei sitä Eiraa iliman valavontaa voi päästää selekähän, vaikka Salieri onki helepompi ku Inka. Ja taitaa se plikka olla vähä piänee Salierille. Mut joo, mää kyselen mut eiköhän näistä meirän tallityäntekijöistäki löyry ratsastajaa sille, jos ei muutoon. Oskari ny ainaki vaik se taitaa olla enempi esteratsastaja ja toki määki jouran jos tarves on.Se oli vale, mutta Eetu itse uskoi siihen todennäköisesti hyvin vakaasti. Tiesin oikein hyvin, koko talli tiesi, että Eetu itse ei ehtisi tekemään yhtään enempää töidensä lisäksi. Nyt kadutti, että olin ottanut asian edes puheeksi, koska Eetuhan liikuttaisi Salierin vaikka joutuisi nipistämään sen ajan yöunistaan. Niinkuin todennäköisesti joutuisikin. Mutta kun oli kerran mennyt jo lupaamaan niin totta kai Eetu pitäisi sanansa. Toivottavasti nyt löytyisi joku, vaikka sitten Eira, jos joku katsoisi sen perään.
— No jos se siihen menee niin mä maksan sit 20 prossaa enempi tallivuokraa. Kun teillä on Salierista enemmän työtä.
— Älä ny hullujas puhu, samaan vuakraan se menee.
— Ei mene, kuittasin nopeasti. — Mut katotaan sitä sit jos siihen tarttee mennä.En jäänyt kuuntelemaan mitä vastaväitteitä Eetu keksisi vaan sanoin meneväni hakemaan Salierin sisälle.
-
pieni yksityiskohta osui silmään: Töpseli saapuu vasta huomenna, eli 5. tammikuuta, Suomeen, joten ei ole ollut vielä eilen Hopiavuoressa 🙂 Elias kyllä on hyvin voinut kiireiltään kolmas päivä ehtiä käydä tallilla nopeasti sopimassa Eetun kanssa trailerin lainasta.
mutta, toivottavasti Salierille löytyy joku ratkaisu ! Elias ei tunne ketään potentiaalista vuokraajaa, mutta hätätapauksessa pystyy myös auttamaan jonkun verran kun ei töitäkään tällä hetkellä tee 😀
-
Sait Eetun kuulostamaan ihan Eetulta 😀 ! Ja murteen myyt mulle (eteläläiselle) kyllä ihan sata nolla.
Tykkään muutenkin lukea sun tekstejä, kun ovat niin selkeitä ja helppolukuisia. Oli myös kiva kun tartuit Eliakseen heti ensimmäisenä, vaikka pieni moka sattui. Ne kuuluu vähän asiaan ja niitä pitää vaan oppia sietämään. Tässä tapauksessahan moka on helppo korjata, jos haluaa ja jos se vain käy Sonjan mahdolliseen isompaan juoneen – sijoittaa tarinan vain tapahtumaan huomenna.
Mutta nyt kun tuli puheeksi, voihan olla, että Sonja vain luulee Eliaksen lähteneen hoitamaan hevosta. Tarinahan on Sonjan näkökulmasta ja on vain inhimillistä luulla ihmisen menevän heppaa hoitamaan tallilla kun ollaan. Todellisuudessa Elias on voinut kiirehtiä vaikka kauppaan, mikä sekin inhimillistä toki 😀 .
Oli miten oli, ei meillä niin tarkkoja olla ja tarina oli silti onnistunut 🙂 . Hyvä sä!
-
No mut hei, ei saa kirjoittaa tulevaisuudessa tapahtuvia juttuja kun minä luin sen Töpselin saapumisen Hopiavuoreen mutta unohdin ettei se ollutkaan vielä! No siis totta kai saa, mutta sitten on riskinä että käy näin 😀
Korjaan tuota tekstiä vähän, eihän Sonja tiedä mihin Elias siitä häipyy. -
Panen itsekin aina Sonjan tarinoista merkille Eetun puheen. Koska se on niin vanhojen ihmisten kieltä ja sekoittaa iloisesti Vaasan rannikon ja Seinäjoen alueen murrevariantteja, sitä on aivan uskomattoman vaikea jäljitellä. Minunkin, vaikka olenkin varastanut sen suoraan meidän momman puheesta! Olen huomannut, että välillä Eetu on Hopiavuoren tarinoissa kotoisin Lapista, välillä Itä-Suomesta, mutta ei sekään ole niin nuukaa, en välitä. 😀 Tosi läheltä menevä murre sen sijaan aina ilahduttaa minua. Samoin tykkään Sonjan mummon murteesta.
Mutta tästä tarinasta (Eliaksen kanssa käydystä dialogista) vasta olen haistavinani, että taidatkin tuntea murteita ja kielimuotoja paljon laajemmin. Sonja puolestaan ilmeisesti ei, tai ei ainakaan ajattele sellaisia.
Joo, Eetu kyllä ratsastaisi ihan varmasti Salierilla henkilökohtaisesti vaikka sitten yösydännä. Kun loin hänet, luulin ettei toista yhtä työnarkomaania olekaan… (…sitten sanoin tahdon nykyiselle työpaikalleni ja huomasin että on…) Muttaa kyllähän isäntä aina keinot keksii, ja niin kuin hän sanoi, onhan aina Oskari. Jos oikeasti haluat hakea ulkopuolista hoitajaa vaikka Keskustassa ja kommentoida hänen tarinoitaan, veikkaan kyllä että sieltäkin voisi löytyä hauska hahmo. Salieri on niin kiva kun sen kanssa voi kokeilla kaikkea, ja kun meillä on karsinapaikatkin täynnä, tässä voisi olla tila uudelle kirjoittajalle myös. Mutta hehe, Eirahan se olisi onnesta soikeana Salierin kaltaisesta hevosesta. :DD Pilaisihan se sen ilman valvontaa, mutta ai että, ei sitä flikkaa kestäisi enää kukaan kun se olisi niin leuhka.
Eetu kuulostaa muuten karsinavuokrineen ihan mun koirien hoitajalta. Poikain hoitaja istuu meillä joskus pitkiä iltoja tylsyyksissään (mulla ei ole telkkaria enkä voi antaa sille mun tietokonetta kun siinä on sen ja muiden arvosanat) ja on muka niin ettei tarvi kunnon palkkaa. Vaikka kyllähän sitä nyt mielellään maksaa, että voi rauhassa olla välillä poissa itse eikä tarvi yhtään huolehtia lemmikeistään!!
Oli kiva temppu ottaa Elias heti mukaan. (Tällä kertaa en kirjoita koko jaaritustani siitä, miten uutena on vaikea tulla ja miten tuntuu aina kivalta kun muut osoittavat että uudenkin kanssa halutaan leikkiä.)
*
Pian siihen onneksi tottuu, Elias, että kaikki yksityiskohdat eivät ole oikein. 😀 Hahmoja on niin monta, ettei joka asiasta voi pitää lukua. Onneksi kommenttisi osoittaa sinun heti huomaavan, ettei meillä tällaisiin suhtauduta niin vakavasti. Eihän kukaan muuten uskaltaisi leikkiä muiden hahmoilla, jos tämä ei voisi tapahtua Sonjan tarinassa 3.1. ja silti Eliaksen tarinassa vähän myöhemmin. :DD (Tietenkin aina yritetään osua oikeaan, mutta lyönpä vetoa että jokaissessa sosiaalisessa tarinassa on jokin virhe.)
-
Hienosti korkattu 2020 vuoden tallikirja, wohoo!!
Pakko sanoa miten mua alkoi huvittaa tuo morottelu, ja ylipäätään aina kun Sonjan tarinoissa puhutaan tampereesta (tai siis mansesterista, tottakai). Mä olen asunut siellä koko ikäni, ja se on mulle rakkain kaupunki mitä olla ja voi. Mitään vahvaa, siis oikeasti sitä kunnon tampereen murretta en puhu siitä huolimatta kun mun vanhemmat ei oo täältä kotoisin, mutta kyllä se siellä on ja kyllä sitä Sonjankin puheesta näkee 😀 Kassallakin kun olin töissä niin kyllä sitä morotettua tuli paljon luontevammin kuin muuten tervehdittyä.
Murteiden kirjoittaminen on kyllä usein tarinoiden suola! Siis siinä mielessä, että musta on ainakin paljon hauskempaa lukea tekstiä juuri sillä tavalla kuin kyseinen hahmo puhuu, kuin että pitäisi itse kuvitella murteet ja muut puhetyylit, vaikka se olisikin tuotu esiin että hahmo puhuu tietyllä tavalla. Se kuitenkin tuo niin paljon väriä ja elämää ja persoonaa hahmoon. Mulle itselleni on kauhean hankalaa uskoa, että jokainen ihminen puhuu samalla tavalla, ja siksi tarinat joissa jokainen hahmo puhuu tavalla joka on ehkä kirjoittajalle tutuin tai helpoin tuntuu, näihin verrattaessa, vähän.. Ohuilta? Koska nekään ei tietenkään ole huonoja eikä kaikkien tarvitse haluta nysvätä murteiden kanssa niin paljoa, ja ohuetkin letut on hyviä. 😀 mutta jos mulle annetaan vaihtoehto niin kyllä mä usein sen paksumman otan, ainakin ensin ennenkuin otan sitten sen ohuen.
Olipas taas erinomainen vertauskuva, mutta ehkäpä pointti tuli selväksi :DD kamalaaa, ei vissiin pitäis yrittää kommentoida mitenkään syvällisemmin näin puoliviideltä aamuyöstä.
-
-
Aamupäivän hiljaisuus
”Hei, tarviiks sä apua?” Huikkasin satulaa kantavalle Marshalille. Rastapäinen mies oli juuri pyrkimässä suulin ovista sisälle, sylissään satula ja harjakoppa. Mies pysähtyi ja katsoi minuun.
”Jos vaan… Kiitos” hän sanoi ja hymyili. Otin muutaman hölkkäaskeleen miehen luokse ja avasin hänelle oven.
”Mihin sä niitä meinaat?” Kysyin, mutta mies ei tainnut kuulla. Marshall pujahti ovesta sisälle ja minä menin perässä. Jätin suulin oven auki mennessäni ja jatkoin matkaa Marshallin ohi kohti varustehuoneen ovea.Varustehuoneessa Marhsall asetteli tavaroitaan paikoilleen ja minä pidin ovea auki.
”Mitä teille kuuluu? Nikkekö hän nyt oli kun halusi koiran?”
”Niklas, hyvää. Muuttolaatikoita on vielä purkamatta” Marshall jutusteli.
”No varmasti! Mä uskon sen, muuttaminen on aina raskasta.”
”Mm’m. Vaikka on kaksi muuttajaa, kahden ihmisen tavarat.”
”No joo. Jos sä tarviit apua ni varmasti joku Hoppiksesta tulee mielellään. Mä ainakin” hymyilin. Miehen silmät laajentuivat ja säikähdyksen saattoi nähdä hänen kasvoistaan. Ilme laantui kuitenkin nopeasti ja muuttui ystävälliseksi. Hän kiitti ja astui ulos varustehuoneesta.
”Haluisiksä tulla kahville? Eetu on keittäny ja se on ihan juomakelpoista” nauroin. ”Tähän aikaan ei hirveästi ole porukkaa, mutta kahvia silti on jokaiselle laskettu.”Keittiössä oli kuin olikin Eetu ja Mielikki. Eetu istui tuolillaan ja luki Ilkkaa. Mielikki makasi lattialla selällään. Kuuma kahvi höyrysi kupissa Ilkan vieressä.
”Kato kenet mä löysin tallista. Käy täällä joku tähän aikaan!” Hihkaisin. Marshall astui keittiöön minun jälkeeni. Eetu kääntyi katsomaan ja tervehti. Askelsin kaapille ja nostin sieltä kaksi mukia alas.
”Kahvi on tippunut ja maito on jääkaapissa. Tässä on sulle muki.” Yritin hymyillä ystävällisesti. Marshall otti kupin vastaan. Hän tuntui olevan huolestunut tai hämillään. Kaadoin kahvia kuppiini ja kävelin pöydän ääreen. Silitin Eetun selkää ohikulkiessani ja odotin, että Marshall sai kahvinsa.”Mitä sä teet täällä tähän aikaan? Yleensä näin aamupäivisin on tosi hiljaista” kysyin vastapäätä istuvalta rastapäältä. Nostin kupin molemmin käsin ilmaan ja puhalsin, jotta kahvi jäähtyisi.
”Saa meillä käydä mihin aikaan vaan” Eetu puuttui. ”Vaikka tähän aikaan on kyllä hiljaisin hetki…”-
Ai että miten haluaisin aina kehua kaikkia teitä joka ainoan kerran, kun pyydätte ketä tahansa mukaan leikkimään, mutta varsinkin kun uusia pyydetään heti kun mahdollista! Täällä kuitenkin kirjoittaa kaikenlaista sakkia ja osa (en tarkoita että just Marshall välttämättä) on just sellaisia, joille on oikeasti iso asia, kun joku tällä tavalla kääntyy koulun ruokalassa ja sanoo että hei, hohoi, täällä, me säästettiin sulle paikka. Osan on luontevaa tulla siihen istumaan ihan omin neuvoin, mutta toisille se olisi mahdotonta, eikä me voida koskaan tietää!
Aluksi dialogi hirvitti mua. 😀 Nelly on tarkkanäköinen muikkeli, mutta Marshall on yrittänyt pitää huolta siitä, että Niklasta pidetään kämppäkaverina. Sitten pääsin kauhun tunteistani kuitenkin eteenpäin lukemalla. Niin joo. Tosiaan. Kämppäkaveri. Senhän takia Nelly tosiaan kyselee Niklaksenkin asioista Marshallilta. Ja olihan Niklas varmasti heti pidetty heppu Hopiavuoressa, kun on niin kiltti, ilmeisesti vaatimatonkin, ja sosiaalisesti taitavan puolella. Niklas, kämppäkaveri, on tietenkin myös turvallinen aihe, kun aloittaa keskustelun vielä tosi tuntemattoman tyypin kanssa.
Mutta Marshallin reaktio avuntarjoukseen on mun silmiin tosi osuva. 😀 Se on hahmo, joka vaikuttaa vetäytyvältä, ja jolle on selkeästi vaikea tutustua uusiin. Ja sitten kun yks nuori emäntä olisi vielä kutsumassa itseään sen kotiin koheltamaan. :DD Ja reagoituaan Marshall palaa nopeasti omaksi hillityksi itsekseen, mikä minusta tässä vaiheessa sopii häneen myös hyvin!
Ja, taas, hienosti vedit tämän tallin uusimman röllihahmon ihmisten ilmoille, tai siis tuvan hiljaisuuteen, mutta kuitenkin kontaktiin ja tutustumaan. Se aivan varmana auttaa uuden hahmon kirjoittajaa saamaan hahmoaan vuorovaikutukseen, kun joku ns. avaa reitin sisään.
-
-
Kun jalkaongelmat vaivaa, mikä siihen neuvoksi?
Flidan kaappi oli..
No, tuota. Mitenhän sen sanoisi sillä tavalla mukavasti..?Aivan totaalisen räjähtänyt, sitä se oli. Huokaisin syvään ja rapsutin otsaani katsellessani sekaisin roikkuvia riimuja, naruja, purkkeja ja purnukoita. Vastahan pari viikkoa sitten muuan joulutonttu sen kävi siivoamassa, ja nyt se oli jo ihan yhtä paha kuin aikaisemminkin.
En pidä itseäni erityisen sotkuisena ihmisenä, mutten kyllä voi kehuskella olevani liiankaan täsmällinen tavaroiden paikoilleen laittamisessa..
Varustehuoneen ovi aukesi.
”Tsaukki”, tervehdin huoneeseen astunutta Marshallia. Venäläinen tuntui kotiutuneen varsin hyvin, sillä mies uskalsi aina vain rennommin liittyä joukkoon niin tuvassa kuin tallissakin. Edelleen hänet piti tupaan kutsua, mutta niin se tuntui menevän monien muidenkin kohdalla. Helilläkin kesti pitkään lämmetä ajatukselle, että sinne saa kävellä milloin vain ihan kutsumattakin. Marshall nyökäytti päätään kevyen hymyn kera ja kulki vuorostaan Arlekin kaapille.
”Mikä pössis? Joko Niklaksella on Mielikkiä ikävä?” kysyin naurahtaen ja tungin käteni Flidan kaapin syövereihin, aikeissani siistiä sitä. Edes vähän. Jos nyt vaikka aloittaisin edes laittamalla käyttämättömät riimunnarut ovessa olevaan koukkuun roikkumaan.
”Se ei muusta enää puhukaan”, Marshall vastasi hymyillen. ”Tykkäsi tosi paljon. Ja kiitos muuten, kun jaksoit vastailla kaikkiin niihin kysymyksiin.”
”Tietty. Mä voisin puhua Mielikistä vaikka vuoden, jos joku vaan kuuntelis.”
”Pitää pyytää Niklas uudelleen mukaan joku kerta siis”, Marshall sanoi naurahtaen ja otti kaapistaan mukaan pienen pussin, jossa näytti olevan epäilyttävän paljon piparminttuja.
”Pitää! Ja hei, tiedänpä ainakin yhden paikan mihin voin antaa Mielikin hoitoon jos ikinä tarvii.” Tarkoitin myös sitä, sillä se miten olin Marshallin nähnyt Arlekia hoitavan oli tarpeeksi kertomaan että eiköhän häneen voisi pikkukoirankin kanssa luottaa. Ja Niklas varmaan ilahtuisi, ainakin siihen saakka kunnes olisi hampaiden pesun aika…Kaapin siivoaminen sai kuitenkin jäädä, sillä olin luvannut auttaa Jesseä puomien kanssa maneesissa. Hän oli taas tulossa käymään sen lainahevosensa kanssa, ja avonaisesta tallin ovesta kuulin renkaiden rahinan enteilevän miehen saapumista. Astelin ulos kättäni kohottaen kun nuorempi sai auton parkkiin ja hyppäsi ratin takaa tottuneesti. Hän nyökäytti päätään ja siirtyi laskemaan trailerin lastaussiltaa. En tosiaan tiedä mitä taikoja Hopealinnan väki on tehnyt, mutta viimeaikoina olin huomaavinani jonkinlaista muutosta Jessen yleisessä olemuksessa. Hän ei vaikuttanut enää niin mahdottoman välinpitämättömältä kaiken suhteen, vaan mies oikeasti tuntui kuuntelevan ja osallistuvan keskusteluun kokoajan aktiivisemmin.
”Mikä pössis?” kysyin seisahtuessani trailerin vierelle seuraamaan, miten Jesse talutti mustan orin sen kyydistä.Varjo oli komistunut silmissä. Ensimmäisellä kerralla kun näin sen ori oli ollut aika tuhti, vähän samaa luokkaa kuin Flida. Nyt se oli oikeasti saanut lihasta sekä oli muutenkin timmimmässä kunnossa, joten selvästi Jesse oli tehnyt sen kanssa hyvää työtä.
”Mikäs täs”, Jesse vastasi ja taputti Varjon kaulaa. ”Voiks tän laittaa johonki karsinaa hetkeks?”
”Joo, Flidan karsina on tyhjä”, nyökkäsin ja johdatin Jessen talliin.
”Ai hei, maneesissa on muuten varmaan jengiä”, tajusin juuri kun Jesse päästi Varjon karsinaan. Hän vilkaisi minuun olkansa ylitse ja kohautti harteitaan.
”Ei haittaa, eiköhän me sinne ees pari estettä saada.”Marshall oli paennut Arlekin kanssa suomen kurjaa säätä maneesiin, eikä pitsikuvioinen hevonen paljoa välittänyt vaikka saavuimme viheltäen paikalle. Marshall päätti kuitenkin hiljentää ratsunsa käyntiin, eikä ihmekään, kai hän oletti että meillä oli jotain asiaa kun niin vain saavuimme paikalle.
”Haittaako jos rakennetaan pari estettä?”
Yllätyin, sillä olin jo melkein ehtinyt avata suuni kysyäkseni samaa. En ollenkaan ajatellut, että Jesse olisi itse sitä kysynyt. Yleensä siellä ollessaan olen saanut toimia hänen viestinviejänä, joten se oli varsin positiivinen yllätys.
”Ei, rakentakaa vain. Me olemme pian valmiita muutenkin”, Marshall vastasi. Niinpä yhteistuumin lähdimme Jessen kanssa kantamaan tolppia ja puomeja niille paikoille, joille Jesse ne halusi. Huolellisesti hän tarkisti vielä lopuksi, että välimatkat olivat varmasti sopivat, mutta huomasin hänen vilkuilevan siinä samalla uteliaana Marshallin suuntaan.”Huh, se on muuten ihan vitun kuuma”, nuorempi mies totesi lähtiessämme takaisin tallia kohti esteradan ollessa valmis. Suupieleni kaartuivat väkisin hymyyn, sillä arvasin hänen sanovan niin.
”On”, myönsin ja katsahdin häneen sitten merkitsevästi. ”Ja varattu. Ehkä.” Lisäsin, sillä en ollut asiasta yhtään varma.
”No varmaan, kaikki hyvännäköset on aina”, Jesse tuhahti. ”Mut mitennii ehkä?”
”Mulla on vaan sellanen viba”, totesin. Ennen Niklaksen tapaamista en ollut edes ajatellut koko asiaa, mutta olin aistivani rivien välistä jotain enemmän heidän välilleen kuin vain kämppiksinä olemista. Mutta saatoin tietysti olla väärässä, vaikka yleensä osuin näissä asioissa aika hyvin nappiin.
”Just. No ei se kattomista estä”, Jesse hymähti pienen virneen kera ja ryhtyi varustamaan Varjoa Flidan karsinassa.Maneesin hiljaisuuden täytti tasainen kavioiden kolmitahtinen rytmi, joka pysähtyi vain hetkeksi esteen ylityksen ajaksi. Seurasin katseellani Jessen ratsastusta muuten tyhjässä maneesissa. Hänen suunsa oli tiukka viiva ja katse oli jo seuraavassa esteessä vaikka edellisenkään yli ei oltu vielä päästy. Varjo hyppäsi mielestäni hyvin, paremmin kuin Flida varmasti ikinä pystyisi. Ei se edes pääsisi niin korkeita esteitä. Vaan eipä sillä, ei sen tarvitsisikaan. Ehkä, jos joku taitavampi sillä ratsastaisi, mutta meillä menee ihan hyvin Flidan kanssa näinkin. Tai, menee muuten, paitsi se sen ontuminen..
”Helvetti”, Jessen ärähdys keskeytti ajatukseni. Hän hiljensi Varjon suoraan laukasta käyntiin ja antoi asteittain pidempää ohjaa orille, joka kurotti päätään heti maata kohti.
”No?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen kun jatkoa ei näyttänyt muuten tulevan.
”No ei.. Mä vaan ratsastan taas ihan vitun huonosti”, nuorempi mutisi ja hieroi nenänvarttaan sormiensa välissä. Tuttu ele, joka kertoi että hänen ajatuksenjuoksunsa oli tuhat kertaa myllertävämpää kuin mitä ulkoapäin voisi arvella.
”Mm.. Ei sillä, että mun mielipiteellä olisi väliä, mutta musta se meni hyvin”, lähdin astelemaan keskemmälle maneesia jotta kuulisin kauempaakin mitä Jesse sanoo. Jos sanoo.
”Eihän yksikään puomi edes tippunut?” huomautin ja vilkaisin ympärilleni varmistaakseni sen. Olin oikeassa.
”Ei, mut ei se sitä vaadikaa”, hän pudisti päätään. Huomasin Varjon luimistavan ja heilauttavan päätään, jonka saatoin epäillä sen ratsastajan jännittymisestä. Jessekin tuntui huomaavan sen, sillä hän veti syvään henkeään ja pyöräytti harteitaan.
”Sun ei aina tarvii olla nii rankka itelles”, muistutin vähän pehmeämmällä äänensävyllä, joka sai Jessen vilkaisemaan minuun erikoinen ilme kasvoillaan, ennenkuin hän keräsi ohjat ja pyysi Varjon uudelleen raviin.”Eino pyysi jonkun sen tutun kengittään kaikki tallin hevoset viikonloppuna. Se on joku ravivalmentaja tai jotai, mut osaa kans sairaskengittää. Ihan siis sitä Flidan ontumista mietin..” Jesse kertoi ottaessaan Varjolta varusteita pois Flidan karsinassa.
”Meinaatko että olis siitä kiinni?” En ollutkaan ennen ajatellut, että vika voisi olla kengityksessä. Tai kaviossa, ennemminkin. Se voisi selittää miksi se katoaa ja tulee takaisin niin erikoisesti, ja ettei jalassa itsessään tunnu mitään normaalista poikkeavaa..
”Niin, no.. Ei se tässä tapauksessa enää haittaakaan tee. Olisin jokatapauksessa käyttänyt sitä klinikalla lähipäivinä, mutta toi tulee ehkä halvemmaksi..?” Tai niin voisin ainakin itselleni uskotella, sillä kuulemani mukaan sairaskengitys ei paljoa eläinlääkärin laskuille häviä..
”En tiiä, mut kantsii kokeilla. Sillä, kun meillä kans yks vanhempi hevonen ontuu ja Einon ratkasu oli siihen toi. Kuulemma on ennenki auttanu.” Jesse heitti fleeceloimen Varjon päälle ja lähti kantamaan sen varusteita pihalla odottavaa traileria kohti.
”Okei, jos annat sen numeron ennenkun lähet niin.. Hei, ei Flida edes ole vanha!”Jessen lähtiessä ajamaan takaisin Hopealinnaa kohti käännyin takaisin tallin puoleen ja kohotin puhelimen korvalleni. Kolme kertaa se ehti tuuttaamaan, ennenkuin rosoinen miesääni vastasi, esitellen itsensä Åke Holmersoniksi.
”Noa Metsärinne, päivää. Sain Hopealinnan suunnilta kuulla että te teette sairaskengityksiä? … Hyvä, mulla on kantava tamma joka on alkanut ontumaan, niin ajattelin… … Tänä viikonloppuna? Käy, juu. Tuota, onko mitään arvioita hinnasta, noin suuntaa antavaa edes? … Selvä, se sopii. Osoite on.. Joo, laitanko tähän numeroon? … Hyvä, kiitos paljon, nähdään sunnuntaina!”-
Myönnän nauraneeni ko luinki ”Huh, se on muuten ihan vitun kuuma”, enkä mitään sen suuntasta mihin mun ajatuksen juna oli ehtiny jo mennä xD
Ja kyllä, Mielikki on tervetullu Marshalin ja Niklaksen luo hoitoon koska vaan! Vaikka musta tuntuu että joku tietty venäläinen joutus nukkuun lattialla tai sohvalla, koska eihän ny Mielikki voi misään lattialla nukkua! t. Niklas
-
Hei Noahan on kotiutunut kaikkien näiden kuukausien jälkeen. :DD Hän ajattelee, että Marshall ”piti” kutsua, ja niinhän se menee monen muunkin kanssa, ennen kuin tupaan uskaltavat. Eli se tupaan tukkiminen on uusi normaali, vaikka aluksi se oli hämärän oloista hommaa Noan mielestä. 😀 Ihan hauska rivienvälijuttu!
Jessen muuttuminen sujuu musta ihanan luonnollisesti ja miellyttävään tahtiin. Joskus suljetussa keskustelussa angstasin, kuinka inhoan äkkimuutoksia, koska sitten joudun tekemään omiin tarinoihin kupruja. Nyt sait aikaan melko nopean muutoksen ja silti jäi kuulkaa kontaktimuovi ihan sileäksi tarinan päälle. Varjonkin muutos tuntuu olevan jonkinlainen symboli Jessen muutokselle. Molemmista on tullut ikään kuin terveempiä. Sitten koristelet nämä muutokset vielä sillä, että Noa huomaa ne ja jopa ihmettelee sitä miten Jesse avaa suunsa. Sekös outoa olisikin, ettei Jessen hyvin tunteva Noa huomaa mitään outoa, vaikka Jesse puhuu! Veikkaan, että olisin itse kämmännyt tässä kohtaa.
Vai on Noa niin tarkkanäköinen ihmissuhteissa, vaikka Marshallillahan on heeeei vaan kämppis. 😀 Jotenkin kesän perusteella (Noa kysyi Jesseltä, siis jääprinsessalta, tulkintaa ihmissuhteisiin) oletin, että ei olisi, mutta onhan ihmisissä useita puolia.
Saat lisättyä tähän vielä sujuvasti palasen Flidaakin, ja mielestäni se sitoo paremmin alun kaapinsiivouksenkin osaksi maneesiin painottuvaa tarinaa. Luulin, että Flidalla olisi vain jokin parin päivän pikku haaveri, mutta eipä näköjään. Lievästi kyllä ahdistaa, vaikka se onkin mielikuvitusheppa, kun odotan sitä varsaa niin kovasti. Ei kai ontumiseen kuolla voi kovin kesken…
Mitenhän Noan rahatilanne nyt muuten tämän kestää? Riittävätkö Alkon vuorot kaikkeen, kun vuokra on kuitenkin halpa, vai saako hän lisähommia. Ettei vain… Tarvitsisi… Etsiä mitään laitonta sivubisnestä… :DD
-
-
Aamupäivän hiljaisuus part 2
Jatkoa Nellyn postauksessa alkaneeseen kahvitteluun”hmh? Anteeksi, olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?” Marshall kysyi, ja katsoi vastapäätä istuvaa brunettea pudistettuaan ensin päätään kuin saadakseen levinneet ajatuksensa takaisin kasaan.
”Niin, kysyin vaan että mitä sä teet täällä tähän aikaan? Ku yleensä aamupäivät on niin hiljasia.” nainen esitti kysymyksensä uudestaan hymy suupielissään.
”..Suunnitelmiin tuli..pari muuttuvaa tekijää, niin oli parempi että tulen jo näin aamupäivästä.” rastapää selitti vähän ympäripyöreästi, ja liikutteli kahvikuppia pienellä liikkeellä käsissään edes takaisin pöytää pitkin.Ajatukset vaelsivat oikeastaan taukoamatta aikaisemmin äidiltä tulleessa tekstiviestissä, missä tuo varoitti etukäteen kuinka hän ja isä olivat tulossa käymään yllätysvierailulla. Venäläinen ei ollut varma kuvitteliko hän, vai oliko hän oikeasti jäänyt juuri tuijottamaan edessä olevalla tuolilla istuvaa Nellyä vähintäänkin sen näköisenä kuin voisi pahoin tai olisi nähnyt kummituksen. Tai sekä että.
Marshall keskeytti tahattoman tuijottamisensa siirtämällä katseensa kahviinsa, kuin arvioiden olikohan se jähtynyt tarpeeksi jotta sitä voisi juoda ilman että huikan jälkeen tuntuisi siltä kuin koko kurkku olisi tulessa. Mustana nautitun kahvin ikuinen ongelma.”Vaivaako joku mieltä? Sen kahvin pitäs olla ihan juomakelposta vaikka Eetu sen keittiki.” nainen heitti, samalla kun viimeisen kommentin aikana suupieleen kohosi virne ja tuo vilkaisi viereisellä tuolilla istuvaa miestä.
”Emmä ny niin huonua kahavia keitä. Ehkä kerra, mutta soli mittavirhe.. ” Eetu kommentoi muka loukkaantuneena ja nosti katseen edessään olevan lehden sivuilta Nellyyn.
”Eei. Kahvi on ihan hyvää.” venäläinen sanoi ennen kuin heitti lähes puolet kupin sisällöstä huiviinsa, ja käytti sen pienen hetken hyödyksi yrittämällä päättää mitä oikeasti vastaisi. ”…Äitini laittoi aamulla viestiä ja kertoi että hän ja isäni ovat tulossa yllätysvierailulle.”
”Aaa, mutta sehän on kiva. Vai? Asuuko sun vanhemmat kans Suomessa vai tuleeko ne kauempaaki?”
”mmh.. Sinänsä kiva joo. Ja ei, koko muu perhe asuu Venäjällä. Vanhempani lähtivät joulun jälkeen äitini vanhempien luo Englantiin, joten koska sieltä on helppo lehtää Helsinkiin.. miksikäs ei kävisi esikoisen luona kylässä.” Marshall hämmästyi jo itse kuinka avoimesti selitti asiasta. Jopa Eetun ilme näytti hieman yllättyneeltä, kun tähän saakka venäläinen oli kuitenkin ollut aika lyhytsanainen. Pistetään puheripuli pienen paniikin piikkiin. ”Haittaako jos otan toisen kupin?” mies kysyi, tajuttuaan kahvinsa kadonneen. Puheen sujuvaan kulkemiseen saattoi vaikuttaa jo ennen tätä nautitut 6kuppia kofeiinia…
”Joo, ota vaan!” Nelly ennätti jo sanomaan kun Eetu vasta sai suunsa auki että olisi sanonut kutakuinkin samoin. ”Sanoit että sinäsä kiva ko ne tulee? Niin onko teillä jotenki huonot välit tai jotai?” nainen lisäsi, uskoen että Marshall kyllä tietäisi itsekin että sai vapaasti vastata tai olla vastaamatta toisen kysymyksiin.
”Onneksi sellaisesta ei ole kyse, meidän perheellä on oikeastaan aina ollut hyvät välit. Sitä korostettiin jo pienestä saakka että perhe on tärkein.” venäläinen selitti hieman olkiaan kohauttaen palatessaan takaisin pöydän ääreen uuden kahvikupillisen kanssa.
”No mutta sitte ei pitäs olla mitään hätää, kerta perhe on tärkein.” nainen sanoi napakasti varman kuuloisena. ”Tuleeko ne sun vanhemmat käymään täälä tallillaki?”
”Tulee” rastapää sanoi lyhyesti, kääntäen katseensa Eetun suuntaan ”Jos se siis vain käy?” tokihan hän oli jo tuonut Niklaksen käymään mukanaan tallilla, mutta pieni epävarmuus iski heti kun tuo tajusi että olisi tuomassa pari vierasta lisää tallille. Ihan vain pyörimään ja katsomaan, eikä hoitamaan hevosta tai muutakaan tähdellistä.
”Tottaha toki se käy että ne tänne tuloo.” isäntä vastasi, räpytellen silmiään aavistuksen hämmentyneenä kun rastapää oli kysynyt lupaa vanhempiensa vierailulle tallille.Marshall nyökäytti päätään pienen hymyn kera ja hörppäsi jälleen kahvistaan. Ehkä hän oli jossain mielensä perällä pienesti toivonut että tallilla olisi ollutkin joku outo sääntö, kuinka useammasta vieraasta piti ilmoittaa x määrä päiviä etukäteen tai jotain. Minkä varjolla hän olisi voinut päivitellä isälleen että he eivät voikaan tulla hänen mukanaan tallille.
-
Kyllähän sinä aika ihmeidentekijä olet. En nyt uudestaan sitä vanhaa suitsuta, että et lannistunutkaan vaikka sanoin EI NÄIN, vaan rykäisit vain uutta tarinaa päälle niin kuin kuuluu. Tarkoitan nyt sitä, miten hienosti sait Marshallin suun auki. Ja tietenkin sitä, miten hieno jatko tämä on Nellyn tarinaan, ja miten paljon kaikkea uutta sisältöä tuotkaan jatkamalla juttua! Nyt päästään potentiaalisesti jopa juoruamaan tallilla isähommista. Nelly on nimittäin juorukello-Hellon bestis tai jotain. :DD
Hahmon puhuttaminen ei kuulosta vaikealta, mutta hahmoissa on eroja. Muistanet Hukkasuon Reitan. Siltä meni IRL-vuosia ennen kuin se oikeasti puhui kenellekään tarinassa, koska se on ihan hirveän mörkö ihminen. Marshall on vähäsen samaa sukua, vaikka onkin pohjimmiltaan sosiaalisempi. Ja tämän sukuiset heput on niiiiiin vaikea saada alkuun puhumisessa, jos ne laittaa paikkaan, josta ne eivät tunne valmiiksi edes yhtä tai kahta!! Tai jos niillä ei ole mukanaan kahdentoista kamarineidon sivuhenkilökokoonpanoa puhuttamassa niitä. Mutta kun alkuun on päästy, sitten se ihan luonnollisesti helpottaa. Pääsit tosi varhain alkuun. Nellyn kirjoittajalle olen sitä hokenutkin (hän on varmana jo kyllästynyt minuun), että miten hienosti sait Marshallin yhdeksi päähenkilöksi, vaikka hänen vanhojen tarinoidensa yksinäisyyden perusteella pelkäsin hänen jäävän sivuun muista. Olisinpa saanut itse mörköhahmoni samalla tavalla heti liikkumaan…
Nelly on kuitenkin hyvä hahmo simpukoiden avaamisessa. Moni on kirjoittanut sille sellaisen luonnollisen tajun ymmärtää, koska on hyvä sanoa ja mitä. Sehän on itse reipas ja sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa on helppo tuntea olonsa edes vähän rennommaksi. On ihan luonnollista, että hänelle Marshallkin avautuu ja jopa niin paljon, että se yllättää hänetkin! Nellyssä on jotain sellaista. Isäntäkään ei ole vaarallisimman tuntuinen hahmoista, vaikka on hänelläkin jyrkkiä ja välillä ahdasmielisiäkin mielipiteitä. Marshall on esimerkiksi jo kokenut Otsonmäen kaupan kassajonossa viistot katseet. Kai senkin nyt aistii, että isäntä on niitä harvoja otsonmäkeläisiä, jotka ainakin tässä venäläisyyshommassa on päättänyt antaa myös Marshallille mahdollisuuden olla ensisijaisesti yksilö.
Musta tarinan hellyyttävin kohta on se pikku yksityiskohta, kun Marshall kysyy, että haittaako jos ottaa toisenkin kupin kahvia. Siinä lyhyessä kohdassa on jotain samalla niin kohteliasta ja kunnioittavaa ja varovaista, mutta toisaalta myös rentoutumisen ilmaisu. Sillä tavalla, että Marshall kokee, että vielä pitää saada lupa, mutta toisaalta niin kiire ei ole poiskaan, etteikö voisi juoda toista kupillista.
Veikkaanpa, että jossain vaiheessa Marshall saa Nellystä kaverin itselleen. Nelly on kiva kaveri hahmona, koska se on pää auki joka paikassa ja yllyttää herkästi muutkin mukaansa ja tutustuttaa toisiinsa. Tarinan ulkopuolellakin Nelly on hyödyllinen hahmo kaverina, koska Nellyn kirjoittaja on aina valmis leikkimään!
-
Jee, sä leikit mun kanssa! En tajuu miten tästä voi olla näin ilonen :DD
Vaikka Isäntä ite jo kehu kamalasti, ja mun kehut saattaa kuullostaa toistolta, sanon ne silti B) . Mä tykkäsin ihan hirveesti kun a, leikit mun kaa b, Marsh tuntuu kotiutuvan oikeasti tosi hyvin c, hahmo pu-huu, eikä jäänyt yksinään mihinkään ja d, ehdottomasti siitä että Marshall juo kahvia. Mä en tiedä miksi, mutta viimeisin fakta mua vähän epäilytti. Mulle Marshall näyttäytyy ehkä enemmän tee-hahmona kuin kahvinjuojana. En osaa perustella mutta mulla on vaan sellanen fiilis 😀 . Ei sillä, että teen juojissa olisi jotain hullua tai väärää, ei toki! Teen juojat eivän vain juo kahvia.
Lupaan kyllä leikkiä, tää on kivaa 🙂 . Nellyä saa kyl riepottaa ja talutella just niin paljon kuin haluaa. Eikä se nyt niin paha oo, vaikka juorukello-Hellon kanssa kaveeraaki XD .
-
-
Asumisjärjestelyt
Siinä vaiheessa, kun etsin Camillaa Eetun komennuksesta näyttämään minulle minne lantakuorma viedään, tajusin meidän molempien, minun ja Eetun, olevan aika väsyneitä. Camilla ei ollut ollut poissa vielä montaakaan päivää, mutta jo aamun ensimmäiset tunnit tuntuivat raskailta ilman häntä. Hän teki paljon, nopeasti ja tehokkaasti, eikä ikinä valittanut. Samalla hän jutteli, vaikka aina minä en osannut vastata muuta kuin niin ja joo. Kun olimme siivonneet aamun karsinoita Eetun kanssa käytävän vastakkaisilla puolilla, työmäärä oli tuntunut kasvavan kolminkertaiseksi. Yleensä jaksoin päivän hyvin ja koomaamatta, mutta jotenkin jäin camillanhakureissullani lukemaan linimenttipullon kylkeä varustehuoneeseen. Sillä tavalla niin kuin vessassa luetaan shampoopullon kylkeä, kun puhelin jää matkasta: mitään ymmärtämättä, aikaa kuluttaakseni.
”Mitä se Oskari täällä haaveilee?” kysyi jo melko tuttu ääni.
Kun käännyin katsomaan yhdistetyn varuste- ja rehuhuoneen ovelle, näin ruskeat silmät ja piikikkään näköiset hiukset niiden päällä. Vaistomaisesti työnsin linimentin takaisin hyllylle ja ryhdistäydyin ihan niin kuin olisin ollut pahojani tekemässä. Samalla muistin, miten Sonja oli viimeksi minut täältä satulaa pesemästä löytäessään sanonut, ettei hänen aikanaan nyt asentoa tarvinnut ottaa.
”Mä vaan Camillaa… Tai siis…”
”Vai Camillasta”, Sonja myhäili, mutta vakavoitui sitten saman tien vilkaistuaan minua silmiin. Minun teki mieli hakata päätäni seinään tai jotain, vaikka tietenkin tiesin, ettei hän ollut tosissaan, ja osasi lopettaa härnäämisensä heti.
”No. Osaisinkohan mä auttaa tai joku muu?”
”En tiedä… Tiedätkö sä, mihin lanta ajetaan?”
”No sitä mä en kyllä tiedä. Ehkä Nelly..?”
”Joo. Kiitos.”Jotenkin en kehdannut mennä Eetua häiritsemään sillä asialla, ettei Camilla ollut tosiaankaan paikalla. Kävelin siis pihan poikki ja koputin oveen. Nelly taisi seurustella Eetun kanssa, joten olisi varmasti tuvassa heräämässä.
Hellon kysyvän näköinen naama puikahti esiin varovaisesti raottuvasta, hieman narisevasta ovesta. Hänellä kului inhimillisen sekunnin verran tunnistaa minut. Näin sen hänen naamastaan. Kun hän hoksasi, että minä olin koputtanut, ovi aukeni kunnolla ja hänen ilmeeensä muuttui kummeksuvasta normaalin tyytyväiseksi.
”Mä ajattelin että joku kauppaa taas vessapaperia tai jotain leirikoulukeksejä”, hän huokaisi. ”Mitä ihmettä sä koputtelet?”
”Onks Nelly kotona?”
”Onks Nelly”, Hello mutisi puoliääneen ennen kuin huusi olkansa yli: ”NELLY! Sua tultiin hakeen! Saat mennä ulos leikkiin mutta vaan tunniks! Sitte on ruoka! Nelly!”
Kun Nelly tuli, hän tuuppasi Helloa kylkeen niin että Hellon oli otettava tukea naulakosta. En osannut päättää, huvittuisinko vai paheksuisinko.Hello ei ole kauhean pieni. Minäkään en ole mikään kääpiö. Nellykin on ihan ihmisen kokoinen. Sellainen matkustajamäärä ei oikeasti mahdu traktorin hyttiin. Silti siellä sitä oltiin, ja vieläpä kuskina Hellon vaatimuksesta. Nelly ei ollut tiennyt, mihin lanta viedään, mutta Hello oli. Sen sijaan että Hello olisi vainenyt näyttämään, hän oli raahannut Nellynkin mukaansa. Kuulemma Nellynkin oli hyvä oppia nämä asiat. Tavallaan olin siitä kiitollinen, vaikka meillä olikin ihan hirveän ahdasta. Nelly osasi hillitä Helloa. Hellon puhetta Nellykään ei kuitenkaan osannut tulkita. Ilmeisesti Eetulla oli paljon peltoa. Osa lannasta meni niihin. Suuretkaan pellot eivät loputtomasti lannoitusta vetäneet, joten Hello osoitteli suurpiirteisesti eri ilmansuuntiin luetellen litannian sellaisten isäntien nimiä, jotka myös tahtoivat lantaa. Kuulemma siinäkin oli tarkka järjestys, mihin kuorma milloinkin kipattiin, jotta yhteen paikkaan ei tulisi liikaa. Siitä järjestyksestä en saanut yhtään kiinni, vaikka Hellolle se tuntui olevan selvä. Hello sanoi ainakin kahdesti, että liika lannoitus polttaa kaiken kasvavan pois ja valuu vesiin, niin että pitää olla tarkka.
Paluumatkalla oli aluksi hiljaista. Traktori ei hirveän kovaa kulje ja matkaa oli jonkin verran. Hiljaisella suoralla hiekkatiellä vaivuin melko nopeasti ajatuksiini. Koska en yrittänyt ratkaista mitään tiettyä ongelmaa tai keskittyä, ajatukseni liikuskelivat aika vapaasti. Tiedostin eläväni epäselvästi uudelleen kohtaamisen Sonjan kanssa ja toivovani että Camilla tulisi kotiin pian. Ajattelin sumeasti asumisjärjestelyitäni ja laskeskelin aikaa vuokranmaksupäivään.
”Noooooo?” Nelly kysyi ja herätti minut ajatuksistani.
”Ai mitä?”
”Ketä se Oskari kaipailee ja huokailee?”
”Oskari!”, Hello torui hilpeästi. ”Kai sä edes Camillaa kaipaat? Kaksinnaiminen on kuule–”
”No en!”
”Mitäs?”
”Ihan mietin että mistä mä löytäisin kämppiksen”, sanoin totuuden hiljentääkseni heidät. Ehkä kestäisin paremmin utelua raha-asioistani.Loppumatka oli paljon vähemmän tuskainen kuin se hetkellinen utelu. Nelly ja jopa Hello ehdottelivat ihan järkeviäkin ratkaisuja. Hello tunsi jonkun Allun, jolle kuulemma kämppis tekisi hyvää, ja tunsi toisena vaihtoehtona jonkun sellaisenkin, jolla olisi halpa kerrostaloyksiö tarjolla vuokralle. Nelly ehdotti, että kävisin katsomassa vanhan Meijerin asuntoa, joka oli kuulemma vetoisa ja Meijerin juhlatilan käytän aikana meluisa, mutta melkein ilmainen.
”Nii ja jos sä laitat Otsonmäen puskaradioon Facebookkiin ilmotuksen”, Nelly ehdotti.
”Ja voithan sä kysyä jos Eetu asentais lukon tallin vintille — sitä ei kuitenkaa kukaa käytä — se on muuten asumiskunnos mut siellä on tosi vähä ikkunoita”, Hello tuumi.
”Eiks Camilla oo sielä?” Nelly kysyi. ”Vai joko se löysi jonku uuden asunnon?”
”Hei! Sähän voisit muuttaa Camillan kanssa yhteen!” Hello sanoi, mutta ihan tosissaan ja kerrankin virnuilematta.
”No enkä voi”, torjuin heti.
”Mikset?”
”No varmaan se haluaa asua mun kanssa.”
”Miksei haluais? Syötsä räkää vai? Piereskelet? Semmosia hirveitä. Tuot vieraita naisia kotia? Miehiä! Elät kaksoiselämää salaa?”
”No en!”
”Et kai sä juopottele?”
”En juopottele.”
”Poltat tupakkaa, ja vieläpä sisällä.”
”En polta. Sitä paitsi eikö Camilla polta?”
”Polttaaks Camilla sisällä?”
”Ei kun ulkona — eiku älä viitti huudattaa mua.”Kun Hello painui suoraantraktorinhytistä melkein vauhdissa kahvinkeittoon ja Nellykin päätti jäädä lennosta tallille, ajoin traktorin maneesin taa suojaansa ihan yksin. Se nyt ei tietenkään ollut mikään vaarallinen tai monimutkainen operaatio: eipä siinä tarvinnut kuin suoraan taaksepäin peruuttaa ihan riittävän leveään suojaan, sammuttaa kone ja sulkea ovi.
Kuinkahan vaikea Camillan, ei kun kämppiksen kanssa olisi sopia tiskikoneentyhjennysvuoroista? Olikohan asuntoni otsonmäkeläisittäin kallis, kun vuokran, viisisataakaksikymppiä, puolittaisi ja olkkari, keittiö ja kylppäri olisivat yhteisiä? Mitenhän sähkölaskun kävisi, vai oliko sillä edes väliä, kun kaukolämmön ansiosta lasku oli tällä hetkellä kahdeksantoista euron luokkaa, koska en saunaakaan usein lämmitellyt? Miten yksi autopaikka jaettaisiin? …mitähän Camilla ajattelisi, jos uskaltaisinkin vihjailla jotain ylimääräisestä huoneesta?
Ajattelin mennä kahville. Muutkin olivat siellä. Yritin hidastella pihalla, jotta joku tulisi samaan aikaan sisälle ja tietäisin, voisinko avata oven vai pitikö koputtaa. Kukaan ei kuitenkaan tullut, joten aikani arvottuani päädyin livahtamaan sisään koputtamatta. Toivoin, että tuvassa olisi niin kova meteli, ettei kukaan huomaisi minua. Uskaltaisinkohan ottaa tällä kertaa sokeria kahviin? Uskaltaisinko kysyä Eetulta, miksi hän koki lannan ajamisen melkein päivittäin kevyemmäksi kuin sen varastoimisen asianmukaisesti paikallaan typötyhjänä traktorisuojan nurkassa seisovalle koskemattomalle siirtolavalle?
-
Suden hahmo on omalla tavallaan samaistuttava ja hellyyttävä – miten Sudesta ei voisi olla pitämättä, vaikka hänen ratsastussaappaansa ei ole nähnyt ikinä likaa. Mahtavaa on myös huomata, kuinka Susi kehittyy tarina tarinalta. Avaa itseään enemmän, puhuu joka kerran yhden sanan enemmän. Se kuinka hän uskoutautui Hellolle ja Nellylle. Ei Susikaan ole ihmistä kummallisempi. Odotan vielä vain innolla, mihin Suden tarina johtaa.
Ja hauskaa oli myös, miten tarrauduit Camillan kodittomuuteen. Se, että Susi pitää Camillaa potentiaalisena kämppiksenä. Itse olen ollut asian kanssa hieman solmukohdassa ja miettinyt, miten sen saisi hyvin selvitettyä, mutta tässä olisikin hyvä ratkaisu ja saisi uutta potentiaalia kirjoittamiseen!
-
-
Tarina, jossa on sinitakkinen mies (22.1.)
Niin tutun näköinen, niin kovin tutun näköinen mies hieroi peukalollaan ja etusormellaan kulmakarvojaan ja rutisti silmiään kiinni. Hänellä oli sininen takki, ja takin rinnassa oli leveät punaiset raidat. Sekin näytti ihan hirveän tutulta.
Olin kesällä kerran piipahtanut Hopiavuoren hevostallilla. Muistin, että tallin isäntä tapasi laskea katseensa ja kumartaa päätään aavistuksen hymyillessään, ja että olin pelännyt jonkin pienen koiran purevan minua nilkkaan. Sen koiran oli poiminut maasta mies, jonka tapana näytti olla säilyttää katsekontakti aavistuksen liian pitkään puhuessaan. Silläkin miehellä oli ollut rastat, mutta se ei ollut tuo sama. Tämän suupielet olivat kireät, ja se ele näytti vieraalta, vaikka olisin voinut vannoa nähneeni sivuprofiilin joskus aiemminkin.
Jännitys oli saanut minut tärisemään ja empimään ovella vain hetkeä aiemmin. Se oli salvannut hengitykseni ja saanut kurkkuni tuntumaan rutikuivalta. Sitä miestä katsellessani en voinut kuitenkaan olla hermostunut. Olisin halunnut muistaa, kuka hän oli. Kenellä oli punainen tukka, haltiamaiset korvat ja ankara ilme?
Päätin, että tämä mies oli kai tullut minua vastaan kaupassa joskus tai jotain sellaista. Varmasti kaikki otsonmäkeläiset olivat tulleet, vaikka olin vasta kesällä muuttanut Ievannevalle Ekun kanssa. Ehkä olin pannut tämän miehen merkille jonkin pikkuasian vuoksi. Hän saattoi olla katsonut minua ystävällisesti epäluuloisen silmiensiristelyn sijaan. Ehkä hän oli ollut tiellä, kun olin yrittänyt saada jotain hyllystä. Jossain olin hänet nähnyt. En minä kuvitellut. En ollut nähnyt kenenkään toisen lepuuttavan jalkaansa seisoessaan tuolla tavalla toisen edessä, pelkkä kantapää maassa, ja pyörittelevän nilkkaansa. Kävelin hänen luokseen, sillä minun täytyi löytää Eetu Hopiavuori, joka katsoi aina alaspäin hymyillessään. Jännitys palasi saman tien, kun muistin Eetu Hopiavuoren ja asiani.
”Anteeksi.”
Sinitakkinen mies kohotti katseensa ja kääntyi minua kohti. Hänen kellanruskeat silmänsä siristyivät, mutta eivät inhosta. Hänkin oli ilmeissesti huomannut minut joskus kaupassa.
”Mä etsin Hopiavuoren Eetua”, kerroin, nielaistuani ensin itsepäisesti virkkeeni alkuun pyrkineen phii-sanan.
Hänellä kesti ainakin sekunnin liian kauan vastata. Hän vilkaisi hiuksiani ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi rispaantuneisiin takinhihoihini, kun se vaelsi alaspäin. Hänkin oli huomannut minut joskus kaupassa.
”Luulen, että Eetu on isommassa tallissa. Tuolla”, hän sanoi niin venäläisellä aksentilla, että säpsähdin silkasta yllätyksestä ja osoitti peremmälle talliin.
”Kiitos, ph..” sanoin, enkä melkein muistanut sensuroida puhettani, koska kaikki ajatukseni olivat taas jännityksessäni ja siinä, mistä hänet tunsin.Hengitin syvään sisään, kun lähdin. Painoin sormenpääni yhteen. Irrotin ne taas. Tarkistin, että lapaseni olivat varmasti taskuissani vielä. Hieroin käsiä yhteen ja yritin ajatella, että viikon kuluttua tähän aikaan kävelisin tätä samaa käytävää pitkin jännittämättä. Pitäisi kestää vielä vähän aikaa.
Olin jo melkein tallin toisessa päässä, hänen osoittamassaan suunnassa, kun hän puhuikin vielä.
”Nitthan..?” hän sanoi hyvin epävarmasti. ”Buat… Paithon…?”
Pysähdyin ja käännähdin häntä kohti. Hänellä oli toinen käsi takkinsa taskussa ja hän katsoi minua kuin olisin äärimmäisen vaikea ristisanatehtävä. Olinko sittenkin pelannut jalkapalloa häntä vastaan? Hän vaikutti liian vanhalta, jotta olisi voinut pelata samoissa junnusarjoissa. Tunsinko hänet teatterilta? Hetkinen — ehkä tunsin hänet kirkosta? Oliko hän joku Ekun kavereista? Voisiko hän olla joku Markuksen kavereista?
”Nitthan Paithoonbuathong”, sanoin lopulta, ja melkein saman tien minulla välähti. En tuntenut häntä kirkosta sen paremmin kuin jalkapallostakaan. ”Khun Marshall Kozlov”, nimesin hänet tyytyväisenä, ja hän hymyili pienesti. Vastasin hymyyn, mutta en ollut varma, pitikö minun nyt ilahtua jälleennäkemisestä. En tuntenut Marshallia hyvin. Hukkasuolla hän oli vilkaissut minuun ehkä kahdesti. Siitä ei ollut kauaa, mutta samalla siitä tuntui olevan vuosisata. En ollut enää seitsemäntoista, enkä halunnut ajatella Hukkasuota, enkä varsinkaan —Käännyin nopeasti ja jatkoin matkaani jatkamatta keskustelua. Se oli ennen se. Lopeta.
Eetu Hopiavuori oli todella tallin toisessa osassa. Hän nosteli toisiin karsinoihin heinäverkkoja, toisiin pelkkiä heinäkasoja kottikärrystä, ja suoritti askarettaan omituisella hellyydellä, niin kuin työlleen omistautuneen hoitajan voi välillä nähdä hoivaavan potilaita Otsonmäen terveyskeskuksessa. Sitä oli melkein sääli keskeyttää. Samalla minun oli pakko. Tukehtuisin kieleeni mitään puhumatta, jos sydämeni vielä kauan hakkaisi näin kovasti. Halusin saada hänet heti kääntymään ympäri, jotta pääsisin kamalasta olostani.
”Hei? Olithan sä khu — siis Eetu? Tässä mä olen.”
”Ai! Hei. Sinoot se Paithoon — sinoot se Kinnasen poika.” Se ei ollut kysymys. Hän tiesi, että minä olin aivan satavarmasti se Paithoonbuathong, josta hän päätti käyttää tyttöystäväni ja hänen ukkinsa sukunimeä. Tuntui kummalliselta olla Kinnasen poika. Niin kuin en olisi enää minä.
”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, esittelin itseni ja puristin hänen kättään, joka oli leveämpi ja isompi kuin minun, ja ihan lämmin, vaikka vain minulla oli ollut lapaset.
”Sano vielä. Mikä soli?”
”Nitthan Chai Paithoonbuathong.”
”Tuota… Haittaasko sua olla Chai?”
”Ei. Mä olen aina Chai”, vakuuttelin hänelle nauraen ja annoin saman tien anteeksi koko Kinnasen jutun. Keuhkoni alkoivat tuntua normaalimmilta.
”Huh. On sulla meinaan aikamoonen nimi. Mutta Kinnasen faari sanoo jotta karsinoota sinä osaat siivota. Meillon yhyren miähen, tai no naisen, vajaus täs kuun viimeesellä viikolla, niin sen mittaanen homma olis tarjolla. Alakaen heti.”
”Kyllä mä, tai siis osaan mä tehdä mitä käsketään”, vakuutin, mutta päätin varmuuden vuoksi lisätä: ”paitsi jos pitää ratsastaa, sitten mä en osaa mitään!”
”Ei tarvitte kun siivota. Mutta ensi tarvittoo tulla tuanne tupahan. Mä näytän sulle nua Tiituksen ja Oskarin jokka täs on töis ja juarahan kaffit ennenku ruvetahan hommihin. Ja on Camillaki viälä täälä.”
”Vähä teillä on monta karsinaa, ja korkee katto täälä”, aloin höpöttää lähtiessäni kävelemään Eetun perässä niin kuin koira, enkä muistanut sanoa, että enhän minä kahvia juo. Ehtisi sen myöhemminkin sanoa. Tallista oli puhuttava heti, etten unohtaisi. Sanoin karsinoiden lisäksi pihasta, joka oli suuri, ja pihakoivusta, joka olisi kesällä varmasti kivan näköinen.Eetu Hopiavuori sen sijaan ei montaa sanaa sanonut. Panin puhuessani kuitenkin merkille kuitenkin hänen hymynsä. Sen, jota hymyillessään hän katsoo lattiaa. Se näytti tyytyväiseltä.
-
Vanhemmat mukaan tallille
Grigori ja Anice eivät osaa suomea. Jos seurassa on ei venäjää osaavia, kommunikoivat Englanniksi.”..Pitäisikö Niklaksen ajaa?” Grigori kysyi auton takapenkiltä ja kurtisti paksuja kulmakarvojaan. ”En ole unohtanut kuinka monta kertaa sinunkin autoasi on jouduttu korjaamaan.” mies lisäsi samalla kun kiskoi turvavyön rintansa yli ehkä liioitellun nopeasti kiinni vastakappaleeseen.
”Isä. Viime kerrasta on jo vuosia. Ja Niklas voi todistaa että en ole kolaroinut täällä kuin kerran, ja senki lopputulos oli vain pieni lommo.” Marshall vastasi silmäillen taustapeilin kautta isäänsä ja yritti tulkita hänen kasvoilla olevaan vakavaa ilmettä.
”Miksi musta tuntuu että ei kannata mainita niitä sun alkupään läheltä piti tilanteita?” pelkääjän paikalla istuva Niklas kysyi lähes kuiskaten virne suupielessään.
”..Ei, niitä ei mainita..” rastapää mutisi vastauksensa ja käynnisti auton. ”..Kiitos kun lähdit mukaan.”
”Ajattelin että tarvisit henkistä tukea. Tai jotaki. Ja..ties vaikka näkisin Mielikin samalla.” nuorempi lisäsi leveääkin leveämpi hymy kasvoillaan vain mainitessaan sen pienen koiran nimen.Tallin pihalle päästyä Marshall päätti parkkeerata auton maneesin seinustalla olevalle tilavemmalle parkkialueelle, koska tiesi että he tulisivat olemaan siellä hetken. Joten tuntui järkevämmältä jättää tallin edessä oleva alue niille jotka saattoivat tulla vain nopeasti pyörähtämään tallilla, ennen töitä tai muita kiireitä.
Mies lukitsi auton ovet perässään jo pelkästä tottumuksesta, vaikka oli huomannut että ainakaan tallilla ei kummemmin pidetty mitään ovia lukossa. Jopa tallin oven lukossa oli avain aina paikallaan että sen kuin käännät ja marssit sisään mikä tuntui oudolta. Etenkin kun kotipuolessa oli aina sellasia kausia kun tuntui että kaikki mikä ei oltu pultattu maahan tai seinään kiinni lähti jonku mukaan. Heidän tiluksilla ei sitä vaaraa onneksi pahemmin ollut, mistä tontilla pyörivät Kaukasiankoirat pitivät huolta.”Tämä onkin hieman pienempi paikka mitä se edellinen talli.” Anice totesi, katsoen Marshaliin päin hymy kasvoillaan samalla kun piti kiinni Grigorin käsipuolesta.
”Paljonko sanoit että täällä on hevosia? Ja kuinka moni niistä oli oreja?” Grigori kysyi hieman kulmiaan kurtistaen, kuin yrittäisi seinien läpi laskea tallin karsinamäärää.
”20. Ja joista 11 taitaa tällä hetkellä olla oreja.” rastapää vastasi nopean laskemisen jälkeen.
”hmh… Hyvin todennäköistä että pidemmällä tähtäimellä Arlekin on sopivampi tänne mitä Vsevolod. Ja no, sehän on sinun hevonen ja olet itse täällä joten..”
”Mhm, sillä minä perustelinkin sen kun pyysin teitä hakemaan Volyan kotiin. Ja muistaakseni se olit kyllä sinä joka puhui minut yli ottamaan Volya mukaani alunperin Arlekin sijaan. Koska halusit sille kisatuloksia Suomestakin.” Marshall kommentoi ehkä hieman liiankin pisteliään kuuloisena.
”Marshall. Grigori.” Anice sanoi rauhalliseen mutta jämäkkään sävyyn, siirtäen katsettaan miesten välillä hieman silmät sirillään.Vanhempi Kozlov oli ehtinyt avata suunsa sanoakseen jotain, mutta pysyi kuitenkin hiljaa vaimonsa hyvin lyhyen komennon jälkeen. Marshall pysyi hiljaa, painaen päänsä hieman alas kuin koira jota oli juuri toruttu ennen kuin avasi päätalliin vievän oven.
Niklas pysähtyi pieneksi hetkeksi ovea auki pitävän rastapään eteen, katsoen tuota jännittynyt ilme kasvoillaan. Äskeisessä lyhyessä keskustelussa Marshalin ja Grigorin välillä oli ollut nuoremman mielestä jotain minkä Marshall olisi ehkä voinutjättää sanomatta, vaikka kuinka pitikin paikkansa. Pidemmän miehen lähes kullanruskeista silmistä ja kasvojen kireästä ilmeestä huomasi että tuo oli itsekin tajunnut sen.
Marshall nappasi riimunnarun Arlekin ovessa olevasta koukusta sekä varmuuden vuoksi sujautti samassa naulassa roikkuvasta pussissa muutaman lahjuksen taskunsa pohjalle.”Huomaan että sen hevosen vanhat tavat pitävät myös täällä?” Grigori kysyi huomattuaan asian.
”Kyllä, enkä usko että sitä saa oikeasti kitkettyä pois. Parannushan sekin on että nyt selviää satunnaisella lahjomisella.” Marshall vastasi, onnistuen jättämään turhat piikittelevän sävyiset sanat pois. Kyllähän isä tiesi paremmin kuin hyvin kaiken Arlekin piparminttusodista.
”Tyhjää parempi.” mies sanoi olkiaan hieman kohauttaen, katsoen vaimonsa puoleen ”Sopiiko sinulle että odotat täällä sen aikaa kun haemme Marshalin hevosen tarhasta?”
”Emmeköhän me selviä sen aikaa Niklaksen kanssa.” nainen vastasi hymyn kera, katsoen hetken miesten perään ennen kuin käänsi katseen seuraansa jääneeseen Niklakseen. ”Pitäisikö meidän hakea vaikka Arlekin harjat valmiiksi tänne?”
”Miksei. Se.. Eh.. Satula? Huone on täälä päi.” mies sanoi hieman onnahtelevalla englannilla, koska mikä hitto oli edes oikea sana varustehuoneelle? No, kaikesta päätellen Anice kuitenkin ymmärsi mitä toinen oli tarkoittanut koska lipui miehen perässä kohti etäämpänä näkyvää ovea.Niklas avasi oven naiselle ja seurasi tuon perässä sisälle varustehuoneeseen, kaivellen muistiaan että mikä huoneen kaapeista kuulukaan Arlekille. Vai oliko ne kaapit nimettyjä? Mies katsoi hieman kysyvästi Anicea kun tajusi tuon katsovan häneen päin kuin odottaisi jotain. Perempänä huoneessa näkyikin pari tuttua kasvoa. Noan nimen muisti helposti jo sen takia että sitä nimeä ei kovin usein vastaan tullut, ja rastapäiden nimet tuntuivat aina painuvan mieleen paremmin…
”Hei, sä oot värjänny sun hiukset!” Niklas hihkaisi melkein kuin olisi bingossa ja saanut täyden rivin, kun tuo huomasi poikkeavuuden miehen ulkonäössä. Viime kerralla tuon rastat olivat olleet kokonaan ruskeat, mutta nyt niitä piristi latvoissa kirkkaan vihreä liukuvärjäys.
”No mutta terve! Ja joo, pitäähä sitä joskus lisätä vähä väriä elämään. Uus vuos ja uuet kujeet vai mite se meni.” Noa sanoi, heilauttaen hieman toisella kädellä rastojaan kuin lintu joka esitteli sulkiensa värikirjoa.
”Suoraan sanottuna passaa sulle just eikä melkee.” Niklas sanoi toista peukaloaan näyttäen ”Onko Mielikki täälä kans?” tuo lisäsi lähes silmät säkenöiden.
”Kiitti.” rastapää vastasi hymy leviten kasvoille kun toinen tiedusteli Mielikin perään. ”Se on sisällä. Ko Hello ja Nelly pyys maastoon mutta… kuka sun seurasa muute on?”
”Aivann.” mies sanoi päätään vähän nyökyttäen, vilkaisten vierelleen kun Noa kysyi seuralaisesta. Niklas tunsi kuinka kasvoja punoitti pelkästä nolostumisesta johtuen, kun tuo ikään kuin muisti taas Anice olemassaolon.Nainen oli seissyt selkä suorana kädet kevyesti ristissä edessään ja vain seurannut huoneessa käytyä keskustelua heitä keskeyttämättä, ymmärtämättä sanaakaan. Joku muu olisi saattanut ehkä olla hieman loukkaantunut kun vävypoika unohtaa vieraansa läsnäolon tuolla tavalla, mutta Anicea asia ei näyttänyt vaivaavan lainkaan. Vaaleiden hiuksien kehystämillä kasvoilla oli ennemmin huvittunut ilme.
”Anteeksi..” Niklas pahoitteli englanniksi, katsoen sitten takaisin Noaan ja.. Sonja! Sehän hänen seurassa olevan naisen nimi olikin. ”Jooo. Tää on Anice. Marshalin äiti. Se ei osaa Suomea mutta Englantia kyllä ko son puoliks britti. Ja nii, Marshall on tosiaan isänsä kaa hakemasa Arlekiniä sisähä. Sen vanhemmat tuli pikalomalle tänne.” mies selitti nopeasti pienien sivuraiteiden kautta.
Tämän jälkeen Niklas katsoi takaisin vieressään seisovaan naiseen ja esitteli vuorostaan Noan ja Sonjan hänelle. Saattoipa ohimennen myös tarkentaa että Noa oli se erään tietyn koiran omistaja. Huomio kääntyi kuitenkin nopeasti toiselta puolelta kuuluvaan ääneen kun joku avasi varustehuoneen oven, jolloin miehen katse seurasi ääntä kuin magneetti.
”Ja toi on Hello ja…Nelly?” Niklas jatkoi samaan esittelyyn tunnistaen Hellon nähtyään tuon tuvassa viime käynnillään. Kun taas Nellyn tunnistus oli ollut puhdas veikkaus, perustuen Marshalin kertomisiin.
”Olen Anice Kozlova, Marshalin äiti.” nainen esitteli itsensä, koska uskoi että huoneeseen tulleet Hello ja Nelly eivät olleet kuulleet sitä osaa Niklaksen puheesta. ”Mukava tavata teidät kaikki.” Anicen kasvoilla oli kevyt, suorastaan aurinkoinen hymy kun tuo siirteli katsettaan muiden välillä, painaen heidän nimet yhdistettynä kasvoihin tiukasti mieleensä.-
Tää on ihan tosi hyvin nidottu muiden tarinoihin ja on muutenki tosi sosiaalinen. Ihan tosi hyvin kirjotettu ja kiva kun tallissa on muitakin. Hyvä! Vähän nyt jännitän Marshallin ja tämän isän suhdetta, että tuleeko joku isompi soppa vai pysyykö se tällain piikittely-tasolla 😀 !
-
Voi Niklas ja Mielikki :DD Ihanaa kun joku on niin innoissaan siitä, tai siis miksi hei ei, Mielikkihän on paras. Mutta silti, mä pidän Niklaksesta ja se tuntuu niin symppikseltä kaverilta! Ja tietysti mä myös pidän siitä että Noa pääsi tähän mukaan, ja siitä että sen hurja hiusten värjäys huomattiin myös. Siitäkin pidän, että sä olet ihan selvästi lueskellut näitä juttuja läpi mitä on tapahtunut ennenkuin Marshall saapui Hopiavuoreen, tai ainakin silmäillyt sen verran hyvin että tiedät ettei ovia juuri turhaan lukita ja että avainkin on aina siinä toivottamassa kaikenmaailman hippiäiset tervetulleiksi 😀
Anicesta tulee nyt sellainen lämmin, mutta samalla sopivan jämpti kuva. Tiedä sitten, mitä kaikkea Marshallin ja Grigorin välillä on tapahtunut aikoinaan, jos on, mutta jo tämän perusteella voin luottaa Anicen olevan se joka saa kaksikon sopimaan ja pitää perheen kasassa. Tähän teit myös hyvän koukun johon muut voi tarttua, että kyllä mä sulle hattua nostan, miten mainioita nämä tarinat on ja miten sujuvasti ne tuntuvat juoneltaan etenevän!
-
Noa on kyllä löytänyt tekstistäsi tosi osuvia plussia. Varsinkin taustatietojen etsiminen on sellainen homma, jota ihailen. Sanotaan, että ennen kirjoittamista pitää tehdä tutkimustyötä, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa varmaan Hopiavuoren kahlaamista. On mullakin hahmoja, joiden vuoksi olen myllännyt vieraiden kielten kielioppeja, opiskellut vaikka minkä lajin teoriaa tai tutkinut vierasta tieteenalaa. Toisaalta on sellaisiakin, niin kuin monet virtuaalihahmoni: otan rennommin ja teen tutkimustyön vähän vasemmalla kädellä. En olisi itse löytänyt esimerkiksi lukitsemattomien ovien yksityiskohtaa, jos tulisin Hopiavuoreen nyt! Miksiköhän en aina viitsi nähdä vaivaa, vaikka just yksityiskohdat saavat mut itse uskomaan tarinaan? Panen ne aina positiivisesti merkille muidenkin jutuista.
Tässä todella on myös äiti avoinna tutustumiselle ja mahdollinen koukku. Syy, miksi en itse tarttunut siihen, on oma arkuuteni arvata. En tiedä Marshallin äidistä kerrassaan mitään muuta kuin että hän on lempeä, tasa-arvoinen perheen miesten kanssa ja puhuu englantia. En tiedä, miten eri tavalla hän suhtautuu erilaisiin ihmisiin. Selkeästi etenevä juonesi tuntuu vaaralliselta tällaisilla hetkillä. Jos kirjoitan äidin tykkäämään siitä, miten Hellolla on tapana yrittää olla suloinen ja flirttailla tädeille, meneekö lie juonesi pilalle, kun äiti onkin mielestäsi erilainen? Neutraalista kahville kutsumisesta ei varmaan menisi, mutta sellaisen tarinan olenkin jo kirjoittanut. 😀
Niklasta on jo nähty enemmän, joten hänen käytöstään osaa tietenkin ennustaa paremmin. Olen ennenkin sanonut, että olen aina tykännyt Niklaksesta ja jotenkin ”ollut hänen puolellaan”. Hän on oma harmiton, perusiloinen itsensä: hän vaikuttaa helpolta tyypiltä.
Tässä osoitat myös hellyyttävällä tavalla seuraavasi tallin nykyisiäkin tapahtumia. Haluaisin nostaa nyt esiin erityisesti Noan rastat. Foorumia aktiivisesti seuraavalle on selvää, mikä Noan ulkonäössä on muuttunut. Jonain päivänä muutos tulee kuitenkin olemaan jo niin vanha juttu, ettei kukaan muista sitä ilman mitään vihjettä. Yllätyin, kun referoit muutosta lyhyesti: tämä on taas sellainen yksityiskohta, jota en olisi itse hoksannut tehdä. Ehkä tarina kestää näin aikaa vähäsen paremmin. Ainakin kohtelet sillä hetkellä Noaa niin kuin omaa hahmoasi, niin kuin kuuluukin.
-
Paljastan että Anice ois vaan tykänny:D
Voisin pienet tiivistelmät kyllä näistä vanhemmista tehä tonne nysväämis osioon, että jos joku haluaa Anicea tai Grigoria tarinasaan riepotella.
-
-
Häjyt tuloo
Suulissa oli vaikka keitä. Eira harjasi Inkaa ja kuunteli Helin jotain juttua tosi haltioituneen näköisenä, mutta huomasi silti, kun kävelin parkkipaikan poikki. Nostin etusormeni suuni eteen sen merkiksi ettei hän, tai minut juuri sillä hetkellä huomannut Jilla sanoisi mitään. Molemmat käänsivätkin heti katseensa pois minusta.
Tiitus seisoi selkä minuun päin ja kuunteli, mitä suulin sisällä puhuttiin. Hän nojaili suulin oviaukon pieltä Inkan vieressä, mutta ei selkeästikään kuunnellut Heliä, vaan jotakuta toista. Aioin hypätä hänen niskaansa. Aioin kietoa käteni hänen ympärilleen, ja jalkani myös, ja hän säikähtäisi kunnolla.
Otin jo vauhtia. Kuulin kuitenkin, että keskustelu käytiin englanniksi. Eetu seisoi edempänä ja änkytti jotain hevosista rallienglannillaan, mutta eipä siitä paljoa muuta ymmärtänyt kuin että Jussista hän jotain leuhki. Mielessäni kävi ensimmäisenä, että Chai olisi siellä, mutta saman tien syytin itseäni nanosekunnin rasistiksi. Chai puhui suomea ilman minkäänlaista aksenttia, eikä ilmeisesti osannut englantia sitäkään vähää mitä Eetu.
Kun huomasin Marshallin ja toisen nenästä päätellen venäläisen miehen, vaihdoin kurssia kesken juoksun. Kyllä ne venäläiset tiedettiin. Marshall varmaan puukottaisi Tiden, jos saisi tietää, että hänellä oli poikaystävä. Itsestäni en ollut niinkään huolissani. Kyllä minä yhden Marshallin painimatsissa voittaisin.
Löin käteni Eetun olkapäille niin että läpsähti.
”Ai TÄÄLÄ te ootta!” huusin, jotta hän varmasti säikähtäisi.
”Perkele!” Eetulta pääsi samalla kun hän ihan vavahti.Väistin nauraen hänen kyynärpäätään, kun hän yritti iskeä minua mahaan sillä. Inka polki etujalkojaan maahan ja Heli veti Eiran olkapäästä pois sen läheltä ennen kuin ryhtyi itse rauhoittelemaan sitä. Suulin toisessa päässä oleva Jussikin tuijotti minua silmät suurina ja pää ylhäällä, mutta rauhoittui ilman Eetun apua.
Marshall mumisi sille nenästä päätellen venäläiselle jotain, jonka yksi ainoa sana oli mitään ihmisen kieltä, ja se sana oli Hello. Jo ennen esittelyäkin tiesin, että tässä oli Marshallin isä: päättelin sen tietenkin siitä, että äidin tapasin jo.
”Ja tässä on Grigori”, Marshall sanoi minulle englanniksi.
”Sun isäs”, vastasin suomeksi ja ojensin käteni tuuheakulmakarvaiselle miehelle. Hän puristi sitä ryhdikkäästi, ja minä sanoin kaksi ainoaa fraasia, jotka venäjäksi osasin. Ne olivat ”päivää” ja ”hauska tutustua”.Keskustelua oli hämmentävää seurata. Eiralla ja Helillä oli sivulla omat juttunsa, mutta Marshallin, hänen isänsä, Sonjan, Eetun, Noan ja Tiituksen englanninkielinen kombo oli huvittava. Eetulla oli ihan hirveitä vaikeuksia löytää oikeita sanoja ja ymmärtää venäläisten aksenttia. Noakin mietti joka virkettään kauan. Tiitus ja Jilla pärjäsivät hyvin korkealaatuisella turistienglannillaan, mutta Sonja puhui vaivattomammin kuin minä. Keskustelu koski tietenkin Arlekinia ja vähän Jussia. Eetu, se noloottelija, yritti korvat punaisina kääntää keskustelun Been ja Tiden menestykseen, kun Dressage Masters tuli puheeksi.
”Mulla on hyviä uutisia”, sanoin ensin suomeksi ja sitten kohteliaisuussyistä englanniksikin, kun Dressage Masters -keskustelu oli selkeästi ohi.
”No?” Eetu kysyi ilmeisen kiitollisena siitä, että puheenaihe vaihtuisi.
”Häjyt esiintyy Seinäjoella viikon päästä lauantaina.”
”Oi! Onpa kiva!” Sonja sanoi heti.
”Voisimma mennä joukolla kattomahan”, Eetukin innostui.
”Se olis kyllä ihan kivaa”, Jilla nyökäytti.Hymyilin Tidelle ilahtuneena kolmen muun reaktiosta, mutta hän ei näyttänyt tyytyväiseltä ja ylpeältä, niin kuin olin odottanut. Sen sijaan hän katsoi kulmat kurtussa ensin Sonjaa, joka selitti Marshallin isää varten englanniksi, että Häjyt on tanssimusiikkiorkesteri, ja sitten Eetua, joka puolestaan katsoi Noaa odottavasti.
”Joo voitas kyl käydä pyörähtääs”, Noa nyökytteli Eetulle, joten kiitin häntäkin hymyllä. Eira ja Helikin olivat kääntyneet puoleemme ja mumisivat jotain myöntävää.
”Mitä ihmettä?” Tide puuskahti silloin osin huvittuneena ja osin vähän ärsyyntyneenäkin ja käänsi katseensa minuun. ”Kyllä mä tiesin että sä tykkäät kaikesta oudosta folk- ja tanssimusiikista, mutta että se kaikki ootte innoissanne kun jotku Häjyt tulee soittaan humppaa ja tangoa!”Kaikki hiljenivät hetkeksi. Jopa Marshallin isä oli hiljaa, vaikka Tiden narina olikin ollut suomenkielistä. Purin huultani ja loin katseeni maahan. Hetken verran minua harmitti ihan hirveästi, mutta sitten yritin vain olla nauramatta.
”Ssssssshit”, Eira sihisi selkäni takana vain hieman kuiskausta kuuluvammin. Kun katsoin häneen, hänen silmänsä olivat suuret ja hän oli peittänyt suunsa toisella kädellään.
”Mitä!” Tide naurahti epävarmasti.
”Ei mitään, ei mitään”, yritin vakuutella hänelle kämmenet häntä kohti ojennettuina ja olin vähällä lisätä ”kulta”.
”Joo ei mitää muutaku et Häjyt on Hellon bändi!” Eira kiekaisi, vaikka olin jo toivonut, ettei kukaan sanoisi sitä Tidelle enää tämän jälkeen.Tide peitti suunsa molemmilla käsillään. ”Voi paska”, niiden takaa kuului. ”Hello…”
-
Tälläisiä Helloja mä en osaisi kirjoittaa. Osaisinpa, koska Hello on ihan mainio hahmo. Yksinkertainen ensisilmäyksellä, mutta onhan hän oikeasti ihan mielettömän syvällinen ja monimutkainen persoona. Hauska Hellon tarinoita on myös lukea, sillä niissä on niin omanlainen ja jotenkin freesi tunnelma aina vaan, enkä vielä ihan tiedä mistä se johtuu. Ehkä tästä erikoisesta, tosin onnistuneesta yhdistelmästä lapsellisuutta ja silti aikuismaista maalaisjärkeä? Rasistisuudestaan huolimatta :DD
Ei mulla muuta sen fiksumpaa, vaikka usein toivon että osaisinkin kommentoida vähän paremmin. Muttakun ei mulla nyt oo muuta sanottavaa kuin että mulla oli hauskaa tätä lukiessa, kirjoita lisää, niin ehkä se riittää? 😀
-
-
Ma 27.1.
Katselin Helin touhuja Salierin ja Nuoskan kanssa, kun olin piipahtanut tallilla vaikka Salierilla olikin vapaapäivä tänään. En sitten tainnut tulla sanoneeksi että Salieri lienee koiriin tottunut, ainakaan se ei ole koskaan mitenkään erityisesti reagoinut niihin täällä tai Lempäälässä tai jos maastossa tuli joku vastaan. Ylipäänsä harva asia saa Salierin tolaltaan, mutta hyvähän se on Nuoskaankin totuttaa ja siihen että koira tulee ihan iholle.Heli toi Salierin takaisin tallille kun oli tyytyväinen tulokseen. Loimitimme sen yhdessä ja minä vein sen tarhaan. Rapsutin Dipsiä ohimennen ja ensimmäistä kertaa myös Rocky tuli itsenäisesti kosketusetäisyydelle. Rockyn omistajasta en oikein ollut saanut minkäänlaista käsitystä, hiljainen tuntui olevan eikä mikään varsinainen päivänsäde, mutta osuimme tallille yhtä aikaa harvakseltaan. Ja kerrankos hevonen oli omistajaansa mukavampi… Ja pätee myös itseeni, Salieri on taatusti helpommin lähestyttävä ja sosiaalisempi kuin minä!
Saapastelimme Helin kanssa tupaan norkoilemaan kahvin ja teen perään. Siellä oli hiljaista, joten juttelimme Salierista ja käytännön kuvioista:
— Mä oon tosiaan torstait ja perjantait pois, joskus lauantaitkin, mut se aina vähän riippuu. Yleensä mulla on maanantaina Nellyn valmennus, mut Nellyn aikataulujen mukaan voi olla että on viikonloppuna. Niinkuin nyt oli ja sen takia Salierilla on vapaapäivä, tosin sen kanssa vois käydä kevyellä maastokävelyllä. Joskus on keskiviikkonakin valmennus, sen jälkeen sit taas kevyempi päivä.
— Mitä jos sattuu jotakin? Heli murehti. — Voiks sulle soittaa kesken työpäivän?
— Totta kai voi! Mulla on ihan tavallinen toimistotyö ja oon tavoitettavissa kyl koko ajan. Tietysti jos jonkun tärkeän palaverin aikaan sattuu tavoittelemaan niin sit en ehkä vastaa välittömästi mut palaan kyllä asiaan heti kun pystyn.
— Nii ja keväälle on tiedossa ainakin yksi työreissu tai ei se vielä varma ole, mut todennäköinen, jatkoin kun muistin asian. — En tiedä vielä tarkkaan et milloin enkä sitäkään että kuinka pitkä, infoan siitä kyllä sit kun tiedän. Lontooseen, ettei sen kauemmas ja todennäköisesti viikko tai maksimissaan kaks. Mut mä kirjaan sen ylös kyllä siihen Salierin päiväkirjaan minkä sulle näytinkin.Siinä vaiheessa keskustelu katkesi yleiseen hälinään, kun muuta porukkaa tuli tupaan.
— Hei, siinä tiskipöydällä on focacciaa, kelle kelpaa. Joo, tänään leivottua, samalla vaivalla teki kaksi pellillistä kuin yhdenkin, niin aattelin tuoda tänne toisen. Että ottakaa pois.Ihmiset kiittelivät kovasti, mutta kuittasin sen sillä että kohteliasta tuoda joskus jotain itsekin kun minulle kelpasivat aina niin hyvin Jillan tarjottavat. Tässä keittiössä kuitenkin ruokittiin lähes päivittäin jonkinlainen määrä ihmisiä. Focaccia alkoi kiitettävällä vauhdilla hävitä pelliltä.
Tuoreimpien uutisten joukossa oli se, että Camilla oli muuttanut Oskarin luo. En sanonut siihen erikseen mitään, mutta jäin miettimään Outin taannoista kommenttia siitä että Hello oli väittänyt Camillalla ja Oskarilla olevan jotakin läheisempää tekemistä keskenään. Olin kuitannut sen pelkästään Hello-talkina, mutta näinköhän oli… Tosin Oskari oli kuulemma kysellyt kämppistä jo aiemmin, jakamaan vuokrakustannuksia. Ja Camilla oli punkannut tallinvintillä jo hetken aikaa, että ihan looginen järjestely kyllä. Ei heillä siis välttämättä mitään sen kummempaa ollut meneillään. Tai jos olikin, niin ei se minun asiani ollut sekään. Mitä lie sitten Outi ajatellut asiasta?
-
Kaiken kaikkiaan dialogit on tällä hetkellä sun vahvuus kirjoittajana. Ne etenee tosi luonnollisesti sisällöltään ja muodoltaan. Suurimmaksi osaksi ne on niin kuin opaskirjasta: dialogikappaleisiin ei saisi tukkia kuvausta (mitä itse teen), vaan sen pitäisi olla lähes kokonaan sitten dialogia. Sillä tavalla se on selkeämpää ja vähemmän raskaan näköistä. Lisäksi sun dialogit ovat tasapainossa kaiken muun kerronnan kanssa. Ne eivät veny kohtuuttomiksi, vaan katkaiset ne tarvittaessa. Lyhyissäkin tekstissä niitä on sopiva määrä, vaikka taustalta kuuluisi enemmänkin puhetta. Osaat keskittyä niissä olennaiseen, mikä taas lisää sitä selkeyttä, mutta samalla tuoda riittävästi yksityiskohtia, jotta niihin tulisi aitouden tuntu. Just sun dialogit tunnistaa myös telkkarisarjamaisesta tyylistä. Vaikka oikea ihminen änkyttää, sanoo vääriä sanoja ja miettii, telkkarissa sellaista ei jaksa katsella. Telkkarissa puhe on sujuvaa. Samalla osaat kuitenkin tuoda tekstiin jotain sellaisia kuvioita kuin hahmolle tyypillisiä sanoja, aiheita ja murteita, niin että dialogit eivät ole ollenkaan robottimaisia.
Tekisi mieli heittää sulle haaste, jotta halutessasi pääset myös kehittymään. (Täällä saa siis olla ihan vaan ja ainoastaan kirjottelemassakin, ei ole pakko kehittyä, mutta tämä on nyt ihan niin kuin varmuuden vuoksi. Tämä nimittäin tuntuu lukijasta niin ihanan vaivattomalta jo!) Sonjalla on kuuloaisti ja hän keskittyy kuulohavainnoissaan informaatiosisältöihin. Joku toinen hahmo voisi keskittyä vaikka äänenpainoihin tai tuulen suhinoihin sun muihin. Samoin Sonjalla on näköaisti ja sen suhteen hän keskittyy tapahtumiin, eikä vaikka siihen, miten joku pitää käsiään tai vaihtelee painoaan jalalta toiselle. Hänellä on vähän makuaistiakin, ainakin sen verran että hän vaivautuu itsekin tekemään ruokaa ja osaa halutaa tulla kahville. Mitä Sonja havainnoi tyypillisesti muilla aisteilla? Tai vaikuttaako joskus jokin ulkopuolinen tai hänen päänsisäinen tekijänsä joskus siihen, miten hän havainnoi näillä aisteilla?
-
-
Muistipeli
Pihattoprojekti oli varsinkin joulun alla jäänyt itse kultakin, koska kelit oli niin vaihtelevat ja juhlapyhä vei oman aikansa. Olin itsekin jotenkin unohtanut koko projektin, vaikka kyllähän rakennus on jo pitkään tönöttänyt kentän vieressä. Mutta uuden vuoden jälkeen siellä ollaan taas ahkeroitu, yhdessä ja erikseen. Olin tullut tänään auttamaan tallitöissä ja olin kuunnellut jo hetken aikaa, että joku oli tekemässä töitä pihaton parissa. Saatuani omat hommat valmiiksi, päätin mennä avuksi. Kuulin ainakin Noan äänen ja sen perusteella päättelin, että oli siellä joku muukin, koska tuskin hän itsekseen juttelisi. Juuri kun olin siirtymässä pihaton nurkan ohi, kuulin kuinka Eira kivahti jotain Eetusta ja kaveruudesta. Pysähdyin aloilleni ja kuulin kuinka Noa vastasi rauhalliseen tapaansa miettivänsä ja jatkoi jotain sen suuntaista, että Eira olisi ehkä ymmärtänyt väärin. Siitä tiesin, että minun oli parempi kävellä pois. Isoveljenä olen saanut oman osani siitä, kun olen kehdannut sanoa siskoni olevan väärässä enkä halunnut Eiran kiukkua päälleni, jos hän saisi tietää minun kuulleen mitään.
Niinpä pakitin muutaman askeleen, käännyin ympäri ja kävelin kohti tallia. Punapäinen rastapää talutti juuri jykevää hevostaan tallista ylös ja yritin muistella hänen nimeään. Tallille on tullut niin paljon uusia kasvoja, etten yksinkertaisesti pysy enää perässä, koska en pyöri täällä niin paljon kuin Susi tai Camilla. Ja niin töykeää kuin se ehkä onkin, minusta on parempi muistaa hoitamani hevosen nimi kuin sen omistajan. Onnekseni miehen isä oli taas hänen seurassaan, joten saatoin tervehtiä heitä yhteisesti ilman nimiä. He näyttivät menevän kentälle ratsastamaan ja miksikäs eivät menisi: Sää oli aurinkoinen ja olihan joku sen juuri käynyt lanaamassa kuntoon.
Jäin miettimään ratsastamista kävellessäni sisälle talliin. Olin vastikään kuullut, että Sonja oli hakenut Salierille ratsuttajaa omien kiireidensä takia, mutta en valitettavasti tarpeeksi ajoissa, koska Heli oli jo pestattu siihen. Toki voisin jotenkin ohimennen yrittää huomauttaa, että minäkin olisin käytettävissä, mutta miltä sekin vaikuttaisi? Sonja ei varmaan koskaan ole nähnytkään minun ratsastavan, koska täällä apujani ei ole tarvittu ja Oonaakaan en voi paljon auttaa pituuteni takia.
Minun pitäisi oikeasti saada oma ratsu, koska Beestä ei siihen ole vielä pariin vuoteen, mietin käydessäni karsinarivistöä läpi. Nyt kun nari on poissa, Uuno voisi tarvita toista liikuttajaa, mutta sen kanssa ei kovin kummoisia koulukiemuroita treenata. Sama homma Skotin kohdalla, sen kanssa kyllä perusotteet saa ylläpidettyä, mutta ei se taida osata edes pohkeenväistöä. Toki siinä vasta olisikin työmaa, opettaa työjuhdalle askelten pidennystä tai kuinka vastalaukka nostetaan. Nirrillä on oma ihmisensä ja sitä paitsi sekin on vielä varsa. Pysähdyin Ketkun karsinan eteen. Siinä olisi toinen työmaa, ei niinkään ettei hevonen osaisi, vaan ihan vaan kun se vihasi kaikkea mikä liikkui. Mutta tiesin, että Jillalla on ollut paljon töitä, joten hän ehkä voisikin kaivata liikuttajaa.
Siirryttyäni uuden tallin puolelle, pääsin treenaamaan muistipeliä uusien hevosten nimien kanssa. Vasemmalla ensimmäisenä oli tietty Typy, sitten heinäkarsina ja sen jälkeen Nana. Ah, sen teinitytön nätti welsh. Olen kuullut Eiran marisevan kyseisestä tytöstä monet kerrat ja vaikka Eiralla onkin tapana hieman ylireagoida, ei hän ihan väärässä ole kyseisestä ikätoveristaan. Arlekin olikin se jytky, jota venäläinen äsken talutti pihalle. Toisella puolen käytävää ensimmäisenä oli Ukko, se on Suden mahtaileva musta. Fifi oli karvainen islanninhevonen, jonka omistaja Santtu oli Noan tuttuja. Amppa oli entinen laukkuri ja sen kyllä huomasi orin viilettäessä tarhassaan. Töpseli.. Ensimmäisen kerran pää löi ihan tyhjää, joten merkitsin nimen ylös, jotta selvittäisin kenestä oli kyse. Rocky taisi uusin pilkkupeppu, sen verran muistin, mutta merkkasin senkin ylös tarkistaakseni asian.
-
Nyt on kyllä ollut hämmentävän paljon tulijoita, jee! Hyvin Tiitus ne muistaa. Välillä kun hevosten suuri vaihtuvuus häiritsee mua, ajattelen, ettei ne vielä oikeasti-oikeasti ole Hopiavuoressa ennen kuin olen todennut, että tämä tyyppi jaksaa kirjoittaa enemmän kuin sen yhden tarinan ja sopii tyyliltään sosiaaliseen tarinointiin. On ollut kiva huomata, että aika vähän meillä on näitä yhden-kahden tarinan kirjoittajia, ja että en ole ainoa joka halusi oppia just tämän toisten selkää rapsuttavan harrastustyylin. Mutta uusista tulijoista tuntuu varmasti tosi kivalta, kun joku noteeraa uudet tyypit ja hevoset heti. Musta ainakin olisi tuntunut, jos olisin ilmaantunut yhteisölliselle tallille tässä vaiheessa, kun porukkaa on jo. Vaikeahan tänne on muuten tulla, ja se jo tietenkin karkottaa osan kivasta tarinaväestä pois.
Vitsit kun Cozmina on niin pieni rimppakinttu: se taitaa olla ihan kiva ja herkkä kouluheppa nimittäin, ja olisi kivaa päästää Tiitus ratsastamaan tosissaan välillä. Ainahan on tietenkin Oskarin Ukko, mutta saattaa olla että Oskari suorittaa seppukun jos hänen hevosensa tekisi mitä tahansa väärää vieras ihminen selässään. Eikä Tiitus vielä Oskaria tunne. :/ Jussi puolestaan on parempi hyppäämisessä. Työhevosilla ei tosiaan paljoa tehdä: niillä on ihan fyysisiä rajoitteita ja kumpikin taitaa olla vieläpä vaatimattomiin kykyihinsäkin nähden ihan mahdottoman matalalle tasolle koulutettu.
Laitetaan tästä myös + 1p. pihattoon. 😀
-
-
Nyt tai ei koskaan
Cozminan valkoinen karva oli hiestä märkää kainaloiden ja ryntäiden kohdalta. Olin tullut maneesista ja sukinut tamman jokaisen karvan ojennukseen. Nyt heitin vaaleanpunaisen fleeceloimen hevosen selän päälle ja kumarruin tarkistamaan kaviot. Muutamalla pyyhkäisyllä sai kavioihin tarttuneet hiekat tippumaan hiljaisen tallin lattialle.
Suoristin selän ja heitin kaviokoukun harjakoppaan. Eetu käveli Jussin tallin ovista sisään. Huokaisin. Talli oli vuorokauden aikaan nähden yllättävän hiljainen. Tiesin, että Marshall oli piparminttu-hevosensa kanssa maneesissa ja Noa taisi hääräillä tuvan puolella. Tallissa ei ollut ketään muuta, kuin me kaksi.
”Hei Eetu” sanoin ja kuulin itsekin huolestuksen äänestäni.
”Hei Nelly.” Sama huoli kuului Eetun äänestä. Eetu käveli tallin käytävää hitaasti ja tuntui jännittyvän aina kun pääsi askeleen lähemmäs minua. Nostin käden Cozminan pepun päälle. Minua pelotti.
”Kuule.” Olin minä monta kertaa aikaisemminkin yrittänyt tästä puhua. Yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa. Kun olin kuullut Eiran juoruista. ”Minä tässä vaan… Tai siis.”Eetu pääsi luokseni. Hän jäi seisomaan askeleen päähän ja työnsi kätensä taskuihin. Olkapäät olivat korkealla ja katse kävi välillä kengissä ja välillä seinissä. Häntä hermostutti. Hengitin sisään. Rapsutin tammaa pepun päältä.
”Mä vaan mietin, että jos mä…”Hetken oli ihan hiljaista. Cozminan pärskähdys täytti tallin ja tamma vaihtoi painonsa toiselle takajalalle.
”Jos mä – saisin muuttaa suon luo. Ei oo pakko, mutta mä luulen että Masa homehtuu tohon ja se pitää varmaa siirtää. Mä voin kyllä lähtee pois johonkin toiselle parkkipaikalle, jos se häiritsee sua, onhan se rumakin.” Yritin täyttää tyhjän tilan välissämme ja puhua pälätin minkä kerkesin. Selkäni, olkapääni, käsivarteni ja varpaani jännittyivät. Minua pelotti. Miksi Eetu ei sano mitään?
Laskin käteni pois tamman päältä ja käänsin katseeni. En uskaltanut katsoa miestä silmiin. Hän varmasti ajaisi minut pois. Niin sen on oltava. Ei tästä mitään tulisi. Haluaisikohan Ekku Cozminan takaisin? Joutuisin myymään hevosen ja aloittamaan alusta jossain muualla. Minun tulisi ikävä tätä. Käteni puristui nyrkkiin. Työnsin sen hupparin taskuun.
Cozmina. Cozmina pitää laittaa karsinaan.
-
On siis Nellylläkin heikko kohta, vaikka hän on normaalisti niin reteä ja rempseä. Ehkä hän ei silloin olekaan, kun vastauksella on oikeasti hänelle väliä. Eetukin on oma rölli itsensä. Kun luin tätä, en itsekään tiennyt etukäteen, mitä hän mahtaisi vastata. Ja ai kuinka olisi ollut ihanaa kirjoittaa vaaleanpunaista rakkaustarinaa, mutta eihän meidän Eetu nyt ihan toimikaan sitten niin.
Kehun usein sitä, miten et kirjoita että ”olin hermostunut”, vaan kuvailet tunnetilaa tekemisen kautta. Samaa sanon nytkin. Jos haluat, sinulle taitaisi olla sopiva haaste kuvata joku kerta tunnetilaa harjoituksen vuoksi sisältäpäin. Mussa ainakin tuntuu ihan fyysisenä olona, kun olen vaikka ahdistunut tai mitä vaan. Tiedä taas sitten sopiiko se juuri tähän hahmoon: Nelly ei ole sellainen päänsä sisällä eläjä!
-
-
Valmistautumista
Sinänsä huvittavaa kuinka usein kun on varma jonkun asian lopputuloksesta, niin silti sitä tulee mietittyä jotain varasuunnitelmaa siltä varalta että mutta jos. Ja juuri tällä hetkellä Marshall teki juuri sitä, tasapainoillessaan jakkaran päällä letittämässä Arlekinin harjaa tottunein ottein ranskalaiselle letille. Jos, isä päättikin että Arlekin lähtee takaisin kotia. Mitä hän sitten tekisi? Saisiko hän kenties ottaa jonkun myyntiä varten koulutettavan hevosen sen tilalle? Jos saisi niin kenet?
“Mikset sää tee niitä..palloja tai niitä, mitä teit sillon Volyallekki ko menitte kisoihin?” Niklas uteli päätään kallistaen, nojatessaan takanaan olevaa seinää vasten ja heilutteli takin taskuihin sullottuja käsiään hieman puolelta toiselle.
“Arlekin harja on paksun lisäksi myös pitkä, joten niistä ei saisi niin siistejä. Volyalla taas oli ohut ja lyhyt harja, joten sille ei voinut kestävänä letityksenä oikein muuta tehdäkään.” Marshall vastasi ytimekkäästi hetken viiveellä, irroittamatta katsettaan tamman harjasta.
“Ahaa…Saanko mä joskus kokeilla väkertää jotaki? Ko ei tuo kai ny niiin paljo vaikiampaa voi olla mitä ihmisten hiusten laittaminen.”Rastapää vilkaisi nopeasti nuorempaan mieheen päin, hymyillen pienesti kun tunnisti tuon kasvoilla olevan ilmeen. Niklas selkeästi jo suunnitteli mitä kaikkea voisi ainakin yrittää toteuttaa Arlekin jouhilla.
“Ihan vapaasti. Muuta rajoitusta en anna kuin että saksia et käytä. Tai muutakaan vimpainta millä pystyisit lyhentämään jouhia.”
“..Mikä teisä venäläisisä on että teijän hiuksiin ei saa koskia?” Niklas sanoi äänensävyllä mistä suorastaan kuuli että miehen kasvoilla oli kiusoitteleva virne, kun tuo viittasi parin illan takaiseen hetkeen kun tuo oli tarjoutunut leikkaamaan toisen rastat.Marshall astui lopulta alas jakkaralta ja silmäili kättensä jälkeä hieman silmiään siristäen, melkein kuin tarkastelisi jotain suurempaakin taidemaalausta ranskalaisen letin sijasta. Lopulta tuo näytti hyväksyvän Arlekin kaulan vierttä kulkevan letin ja nappasi jakkaran toiseen käteensä ennen kuin suuntasi varustehuoneelle.
Nostaessaan satulaa telineestä toisella kädellään mies vilkaisi nopeasti kännykkänsä ruudulta kelloa. Hyvä. Aikaa oli vielä hyvin jäljellä varustamiseen sekä lämmittelyyn ennen kuin isä ja äiti tulisivat tallille.
Valuessaan takaisin varustehuoneen ovelle päin, huoneen ulkopuolelta kuuluva puhe sai Marshalin ajatukset harhautumaan jatkuvasta tulevan pohitimisesta ja murehtimisesta toisaalle mikä oli ihan tervetullutta. Jopa Arlekin oli alkuun tapojensa vastaisesti osoittanut mieltään yrittämällä kuopia lattiaa kun tuo oli havainnut omistajansa ajatuksien liitävän luotijunan nopeudella. Ja siitä johtuen mies oli räpiköinyt melkein kuin lentoon lähtevä sorsa edes takaisin kun ensin oli unohtanut harjat, sitten selvityssuihkeen, sen jälkeen kuminauhat ja ties mitä minkä takia oli rampannut edestakaisin varustehuoneen ja Arlekin väliä.“Mihinä tootta lähärös ko Arlekinin jouhekki ootta niin siististi letittänny?”
“Ei pihapiiriä kauemmas. Mutta ko Grigori pittää jonku tyyliin kokeen Marshille, niin sen pitää ratsastaa joku rata tai jotaki ja pittää tietenki varustautua sen mukaanki.. Niin sitte Grigori voi kattoa ja päättää Marshin ja Arlekin kohtalosta Suomessa.”Ensimmäisestä äänestä ei voinut erehtyä. Ei ehkä juuri äänen takia, mutta käytetyistä sanoista puhujan tunnisti välittömästi Eetuksi. Sitä seurannut Niklaksen vähän sinne päin vastaus nostatti väkisinkin pienen huvittuneen hymyn rastapään suupieliin, etenkin kun selitys oli loppua kohti vääntäytynyt hieman vitsiksi kun Niklas oli puhunut uhkaavaan sävyyn kuin vähintäänkin maailmanloppu olisi tulossa.
“..Tuo nyt on ehkä vähän väritetympi versio mitä itse olisin kertonut mutta..pääpiirteittäin noin.” Marshall kommentoi kun tuli lopulta käytävän puolelle.
“Vähän niinko jonkillaane näyttö? Niinko kouluisaki o, että näytettään ossaaminen?” vaaleahiuksinen mies sanoi pohtivaan sävyyn, yrittäessään muotoilla Niklaksen maalaamaa maailmanloppu versiota hieman selkeämpään muotoon.
“…Tuo on oikeastaan erittäin osuva kuvaus.” rastapää totesi hieman yllättyneen näköisenä. Miksei hän ollut koskaan onnistunut ajattelemaan asiaa noin yksinkertaisesti? “..Muuten.. Osaatko sanoa onko kenttä tai maneesi vapaana nyt tässä aamupäivän aikana?”
“Hmm.. Manneesi suattaapi olla tyhyjänä. Sonja lähti Salierin kaas maastohon ja Santtu meni Fifin kaas kentälle ko on tällääne sää. Nii ja pari muutaki taittaapi olla maastosa..” Eetu vastasi lähes sen näköisenä kuin tuo tekisi jonkunlaista hakua mielessään. Ihan kuin tuo olisi salaa iskenyt jokaiseen hevoseen seurantalaitteet joiden perusteella näki nopeasti missä mikäkin hevonen oli.
“Nii, ja onko Mielikki misä?” seinän vierellä kyykkyyn laskeutunut Niklas lähemmäs kuiskasi,, kuin lapsi joka ei halunnut keskeyttää vanhempien keskustelua, kasvoillaan hyvin toiveikkaan näköinen ilme.-
Hah, hiukka hymähdin tolle seurantalaitteelle! Eikä olisi edes ihan mahdoton ajatus, kun on kyse Eetusta 😀 Ja voi Niklasta, kun noin kyselee Mielikin perään. Mut ymmärrän kyllä täysin, kyllä minäkin eläintalouteen mennessä haluan aina päästä paijaamaan karvaisia asukkaita.
-
Muakin saattoi huvittaa seurantalaite. Kuulostaa ihan meidän isännältä… (Ihme hullu.) Eikä pelkästään se laite, vaan sen kuvailu: päänsisäiset haut ja sellainen.
Tykkään arvioida ja analysoida muiden hahmoja ihmisinä. Näitä kahta sinun hahmoasi olen analysoinut jo hyvän tovin ja aina paasaan siitä, mitä mieltä olen. No edelleen olen Team Niklas, mutta tässä tarinassa mun tekisi mieli jo vähän ravistella sitä. Niklas on tällä hetkellä iloinen ja vähän torvi, mikä on sinänsä hellyyttävää. Tässä se on kuitenkin jo hipomassa sitä maagista rajaa, joka erottaa ilahduttavan pöllön ja rasittavan miesvauvan. En puhu siitä, miten Niklasta ihan kuvataan lapsena lopussa, vaan ylipäätään häneen nyt kehittynyt lapsekas dramaattisuus ja Mielikin kaipaaminen ja alkeellisenkin heppatiedon puute ratsastusharrastuksesta huolimatta. Mikään yksittäinen asia näistä ei saisi mua ärsyyntymään ihmiseen, mutta kaikki yhdessä kyllä. Toisaalta tulkitsen myös, että Niklas tekee tätä vähäsen tahallaankin: ei hän kotona ole tuollainen pehmolelupoika, vaan ihan oikea ihminen! Ehkä Niklas on ennen saanut vierailta ihmisiltä pluspisteitä siitä, että on ottanut suloisemman roolin kuin oikeasti on. Marshallkin on kotona rauhallinen poikaystävä, mutta tallilla kyselyikäistä taaperoaan kaitseva isä. Ai että mitkä hermot hänellä on! :DD Joka tapauksessa musta on ihana seurata hahmojen kehittymistä ja muutosta. Tykkään näistäkin molemmista hahmoina, vaikka ihmisenä kaikissa, näissäkin on vikansa (ja pitää olla).
-
-
Elias ja Töpseli
Treeni Cozminan kanssa meni hyvin. Tamma taipui ja kuunteli hyvin, jaksoi toimia oikein päin. Koska treeni oli mennyt hyvin kentällä, olin ajatellut palkita Cozminan maastolenkillä. Hikeä oli kuitenkin kertynyt kainaloihin ja ryntäisiin sen verran, että näin paremmaksi hakea fleeceloimen lenkille mukaan. Sidoin tamman katokseen kiinni ja puolijuoksin avoimista ovista hakemaan Cozminan karsinan ovessa roikkuvan loimen. Vaaleanpunainen fleece löytyi helposti ja yhtä helposti sen sai heitettyä Cozminan selkään. Avasin ohjien solmun – kyllä, ei saa solmia ohjista ja olen täysin tietoinen tästä -, heitin ohjat kaulalle ja kiipesin satulaan. Kun käännyin kenttää kohti, näin ratsukon kävelevän kohti metsäreittiä.
Minun suunnitelmiini kuului alunperin lähteä kohti laitumia, mutta seura ei varmasti olisi pahitteeksi. Kehotin tamman raviin ja huusin ratsukon perään. Tummatukkainen mies käännähti hevosen selässä ja näytti keräävän ohjia. Kun pääsin puhe-etäisyydelle, hiljensin Cozminan käyntiin ja annoin ohjia.
”Moi, ootteko maastoon menossa? Saako tulla seuraksi?” kysyin ja katselin ratsukkoa. Hevosen muistelin olevan Töpseli tai vastaava, mutta miehen nimeä en saanut päähäni. Olimme törmänneet monesti kyllä tallilla, mutta oliko hän ikinä käynyt tuvassa? Kiristin hevoseni askelia, jotta pääsimme rinnakkain.
”Joo… Toki… Ei me pitkälle mennä – loppukäynnit vaan” mies vastasi ja ohjasi puoliverisensä tien vasempaan reunaan. En muistanut ulkoa, oliko hevonen ori vai ruuna, joten varmuuden vuoksi jätin turvavälin. Pohkeella työnsin Cozminan oikeanpuoleiseen uraan ja annoin tamman venyttää päätään. Töpseli hörähti.”Mekin treenattiin just. Tähdätään tulevan kesän kisoihin.” Katselin miehen reaktiota. ”Meitä ei vissiin oo esitelty? Mä oon Nelly” hymyilin niin ystävällisesti kuin osasin.
”Ei varmasti, ollaan me kuitenkin törmätty. Elias, Hilvan Elias.” Elias hymyili takaisin. Hän kiristi ohjia ja heitti lenkin toiselle puolelle hevosen kaulaa.
”Au, vau, ihan sukunimillä” naurahdin. ”Anteeksi, Jokikannas. Mä en oo tottunut esittäytymään ihan sukunimillä asti täällä. Mut joo. Jokikannas, mä valmennan paikallisia täällä – toki koulua pääsääntöisesti.” Hengitin sisään. ”Tässä on Cozmina, Prinsessahevonen jos on Eiraa uskominen.” Yritin keventää tunnelmaa ja nauroin hieman. Eliaksen suupielet nousivat myös ja hän tuhahti.
”Töpseli, puoliverinen ori. Me tähdätään kentälle ja ekat kunnolliset kisat on tulossa” Elias kertoi ja laski toista olkapäätään aavistuksen.
”Onpa kiva. Kova treenaus siis menossa.” Yritin rentoutua. Ei minua yleensä näin paljoa jännittänyt vieraiden kanssa. ”Ootteko viihtyny Hoppiksessa? Ainakin kahvia on aina tarjolla, sun pitää tulla joskus käymään tuvassa. Toki me hevoset hoidetaan kunnolla, mutta tuvassa pidetään myös tallilaisista huolta.” Nauroin hermostuneesti.
”Joo, niin kuulemma” Elias naurahti myös.Metsä oli lumen peitossa ja puut notkuivat pienestä lisäpainosta. Sää oli ollut pitkään leutoa, mutta viime päivinä oli satanut muutaman sentin lunta.
”Täällä on tosi nättiä tähän aikaan vuodesta. Onneks tuli vähän lunta edes, vaikka normaalisti täällä on paljon enemmän. Kai se pari senttiä on parempi kuin ei yhtään” rupattelin.
”Niin, on joo. Talvirenkaat piti vaihtaa takaisin kyllä. On ollu vähäluminen talvi kyllä.”
”On joo. Tosi jännää. Mut aina välillä tarvii olla vähemmän, että osaa arvostaa lumisuuttakin” hymyilin. ”Missä ne kisat muuten on? Ne mistä puhuit?” kysyin ja nyin samaan aikaan Cozminan loimea paremmin hevosen pepun päälle.-
Tallilla tapahtuu
(6.2)Suin tamman karvoja harjalla oikeaan suuntaan. Tänään Cozminalla oli vapaapäivä, mutta sai sitä silti näyttää nätiltä. Onhan Cozmina prinsessa – ainakin minun oma prinsessani.
Cozmina seisoi kolmella jalalla Jussin tallin käytävällä ja roikotti päätään. Kuulin kuinka toisen tallin ovi aukaistiin ja suljettiin. Kumarruin laskemaan harjan koppaan ja nostin samalla pienen pääharjan käsiini. Se näytti kyllä elähtäneeltä ja harjakset osoittivat jo melkein joka suuntaan. Eikä ollut ainoa harja. Jokainen pakissa oleva oli nähnyt parhaat päivänsä jo kuukausia, melkein vuosia sitten. Huokaisin. Lähtisikö Hello tai joku kanssani Seinäjoelle etsimään uutta harjasettiä?
”Ai moi, en nähnyt sua” hymyilin. Heli oli tullut toisen tallin ovista ja seisoi nyt muutaman metrin päässä Cozminasta. Kävelin tamman pään puolelle ja jätin riimunnarun ja hevosen Helin ja minun väliini. ”Mitä sulle kuuluu? Ei olla nähty hetkeen.”
”Ihan hyvää” Heli mutisi. Hetken kesti, että tajusin hänen jännittävän itseään. Olkapäät oli koholla ja naisen suu oli yhtenä viivana. Hän pujahti hevosen toiselta puolelta riimunnarun alitse ja kipitti tiehensä. Jäin kulmat koholla katselemaan hänen peräänsä.
”Mitä toi nyt oli?” kysyin. Cozmina ei osannut vastata. Kohautin olkiani ja vedin tamman päätä lähemmäs itseäni. Harja oikeassa kädessäni suin hevosen poskea.Seuraava tulija oli Tiitus.
”Moi, mitä teet” hän kysyi.
”Teen mun vauvvasta nättiä” hymyilin ja rapsutin Cozminaa niskasta. Hevonen pärähti ja heilutteli kaulaansa.
”Ainahan se on nätti” Tiitus vastasi ja nosti kätensä rapsuttaakseen tammaa.
”Kuule, mikä Helillä on? Se vaikutti olevan tosi outona… Siis et onkohan sillä kaikki okei?” kuiskasin hiljempaa. Tiitus nojautui aavistuksen eteenpäin ja kuunteli selvästi kiinnostuneena.
”En mä tiiä. Kuulemma oli tullut maastosta Eiran kanssa. Hello sano”, minua pitempi mies kumartui aina vaan lähemmäs.
”Onkohan Eira sanonu jotain? Jos se haukku Heliä tyylii Eetun nimissä?” kuiskasin. Pelkäsin, että joku kuulee.
”En todella tiedä. Toivottavasti ei, se ois kamalaa… Se ei oo kuulemma käyny tallillakaan ko tosi pikaseen” Tiitus tiesi kertoa.
”Onpa jännä…” sanoin nyt melkein ääneen ja otin askeleen taakse. ”Toivottavasti kaikki on okei ja selvii.”
”Toivotaan nii.” Tiitus nyökkäsi.
”Mutta. Onko kahvi jo tippumassa?” Sanoin ja vilkaisin kelloa ranteessani. ”On päiväkahvin aika.” Heitin pääharjan koppaan ja irrotin toisen pikalukollisen riimunnarun Cozminan riimusta.
”Ei nyt vielä, menee jonkin aikaa et kahvinkeitin edes ladataa. Saati et se keittyy” Tiitus naurahti. Hän veti toisen riimunnarun irti ja tarttui tammaa riimusta. ”Mä vien tän karsinaan, vie sä toi koppa” hän hymyili. Kiitin miestä hymyllä.—
Avasin satulahuoneen oven, harjakoppa toisessa kainalossani. Astuin kynnyksen yli ja olin melkein säikähtää.
”Uhh, moi! En osannu odottaa sua täällä tähän aikaa” naurahdin. Pahin säikähdys kerkesi melkein väistyä.
”Moi, anteeks ei ollu tarkotus säikäyttää” Outi hymyili. Hänellä oli sylissään suitset, joita mitä ilmeisemmin siisti pahimmista pölyistä ja lioista.
”En mä säikähtäny – melkein” hymyilin takaisin. Työnsin Cozminan harjakopan paikalleen ja käännyin Outin suuntaan.
”Kuule, tiiäksä mikä Helillä on? Se oli ihan outona äsken.” Hiljensin ääntäni.
”En, mutta mä tiiän että Camilla ja Oskari seurustelee salaa” nainen hymyili silmät kirkkaana.
”Mitä! Oikeesti? Vähän siistiä!” hihkaisin ja otin nopean askeleen Outin luokse. ”Mistä sä sen tiedät?”
Samassa Tiitus avasi satulahuoneen oven ja me molemmat käännyimme häneen.
”Mitä täällä tapahtuu? Mä luulin et sä sait sairaskohtauksen tai jotai” Tiitus sanoi.
”Ssshhs, laita ovi kii ja tuu tänne” huusin kuiskaten. ”Outilla on juoruja.”
”Uuu, siistii! Mä voin kertoo kans mitä mä tiiän jos sä kerrot!” Pitkä mies hiljensi ääntään, veti oven kiinni ja otti samaan aikaan muutaman pitkän askeleen meidän luokse satulahuoneen nurkaan. -
Ensimmäiseen tarinaan:
Taas on kiva, kuinka joku juoksee perään ja tunkeutuu toisen yksityiseen maastotarinaan, erityisesti kun kyseessä on aika uusi naama Hopiavuoressa! Nelly onkin just passeli tyyppi tähän, koska usein se osaa luonnostaan olla normaalisti myös vieraiden ihmisten kanssa. Johtuukohan lie luonteesta vai ammatista, mutta kuitenkin. 😀 Saatan olla välillä kateellinen hahmosta, mun omat kun on joko kivikasvoisia tai kaikessa levottomuudessaan ihan varmana ahdistavia.Toiseen tarinaan:
Vitsin juoruämmät Nelly, Outi ja Tiitus. 😀 Huvittavaa, että kun vähän jotain on ilmassa, niin sitten sihistään satularivistöjen välissä piilossa ja arvuutellaan. No ei: eikös varsinainen juoruaminen ole sitä negatiivisten juttujen levittämistä, eikä, heh, tiedonkulun edistämistä? 😀 Musta juorut ovat hyvä keksintö, että tieto Hopiavuoressa leviää. Varsinkin Heli on sellainen vähäsen ujo, että tallin puusilmäisimmät (…Eetu, Oskari…) eivät varmasti saisi tietää hänellä olevan huolia, jos eivät kuulisi sitä jostain, ja jostainhan juorun täytyy lähteä kiertämään. Nelly on sopiva aloittamaan, koska hän osaa ottaa silmän käteen ja katsoa, että toinen ei käyttäydy ihan normaalisti.Tässä toisaalta myös sosiaalisen tarinoinnin huonot puolet pääsevät vähän esittelemään itseään. Outi oli ainakin jossain välissä ihastunut Oskariin (Sonja taisi olla se, joka vauhditti tätä). En tiedä, mitä mieltä Outi on, mutta olisin saattanut itse kirjoittaa hänet pahalle päälle. 😀 Mutta hei, mehän tiedetään, ettei se ole niin justiinsa.
Tykkään ylipäätään tästä sun välillä koiranpentumaisesta harrastustyylistä. 😀 Ihanaa, että jaksat olla se, joka lyö etutassuja maahan ja heiluttaa häntää kuukaudesta toiseen. Mikäs ne muut koiranpennut saisikaan leikkimään välillä yhdessä kuin sellainen?
-
tykkäsin tästä jotenkin ihan hirmusesti 😀 tosi luontevasti kytketty Töpselin päiväkirjasta löytyvään tarinaan ! ja Eliaksen luonnetta on mun mielestä tässä tuotu esille tosi hyvin; hieman vielä varautunut keskustelukumppani uusien tuttavuuksien kanssa, mutta vastaa kyllä mielellään ja ei haittaa yhtään, vaikka Nelly höpöttelee vähän enemmänkin 😀 kai tätä on vielä jatkettava, ettei ihan tähän jää 😉
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten
Elias.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten
-
-
5. HELMIKUUTA 2020
Jatkoa Nellyn ‘Elias ja Töpseli’ -tarinaan
”Ootteko viihtyny Hoppiksessa? Ainakin kahvia on aina tarjolla, sun pitää tulla joskus käymään tuvassa. Toki me hevoset hoidetaan kunnolla, mutta tuvassa pidetään myös tallilaisista huolta,” Nelly jatkoi hetken kuluttua naurahtaen.
”Joo, niin kuulemma,” hymyilin takaisin ja käänsin katseen Töpseliin, joka nohevasti väisti pientä lumista kuoppaa. Tie kaarsi yhä syvemmälle metsään, jossa luminen maisema korostui yhä enemmän. Oli kivaa saada maastoreissulle seuraa, varsinkin kun ei tuntenut vielä juuri ketään täältä suunnalta.
”Täällä on tosi nättiä tähän aikaan vuodesta. Onneks tuli vähän lunta edes, vaikka normaalisti täällä on paljon enemmän. Kai se pari senttiä on parempi kuin ei yhtään,” Nelly rupatteli pienen hiljaisuuden jälkeen.
”Niin, on joo. Talvirenkaat piti vaihtaa takaisin kyllä. On ollu vähäluminen talvi kyllä.”
”On joo. Tosi jännää. Mut aina välillä tarvii olla vähemmän, että osaa arvostaa lumisuuttakin,” Nelly sanoi ja hymyili mun suuntaan. ”Missä ne kisat muuten on? Ne mistä puhuit?” nainen jatkoi korjatessaan kimon tamman loimea.
”Aa joo, ne on Ansamaassa. Otsonmäeltä pohjoisemmaksi, jos oikein muistan,” vastasin ja seurasin Nellyn loimenkorjausoperaatiota. Samalla alitajuisesti tsekkasin, että viltti oli pysynyt hyvin Töpselin pyllyn päällä. Ruunikko välillä vilkaisi Nellyn tammaa, Cozminako sen nimi nyt oli, mutta ei yllättäen reagoinut mitenkään erikoisella tavalla naisseuraansa.
“Eli saa ihan matkustaakin,” Nelly virkkoi ja jatkoi, “Onko nää teiän ekat kisat ?”
“Juu on. Me voitaisiin muuten kääntyä tässä takaisin,” sanoin kun huomasin, että tulimme isompaan risteykseen. Nelly nyökkäsi takaisin, ja käänsimme hevoset takaisin kotiin päin. “Vähän jännittää, että ilmotinkohan meiät liian aikaisin liian isoon luokkaan,” naurahdin hermostuneesti ja kurotin rapsuttamaan otsaa kypärän alta.
“En usko, varsinkin jos Töpselin kapasiteetti yltää reilusti korkeammalle,” Nelly hymyili. “Mihin luokkaan ilmottauduit ?”
“Kasikymppiin. Onhan se reilusti alle Töpselin kapasiteetin, kun hyppää metri kahtakymppiä, ja itekin oon hypänny korkeampia ratoja. Mutta kyllähän se aina vähän jännittää uudella hevosella,” selitin naiselle ihan ihmeissäni siitä, että avauduin epäilyksistäni puolitutulle. Nelly kuitenkin nyökytteli kiinnostuneen oloisesti ja kertoi omia kokemuksiaan kisajännityksestä.
Sen aiheen parissa menikin kotimatka yllättävän nopeasti, kun yhtäkkiä tajusimme saapuvamme takaisin tallipihaan.
-
Pienestä se on aloitettava: ei kai ekoissa kisoissa uskalla heti mahdollisimman korkeita esteitä lentää! Eliashan on vasta kuitenkin tutustunut Töpseliinsä, joka on kuitenkin käyttäytynyt koko ajan niin kuin herrasmies, kuten tietenkin isäntänsäkin. Jännittäminenkin taitaa kuulua asiaan vielä kauan, ellei aina. Nellykin sen tietää, kilpaillut kun on. Onnea kisaan!
-
-
Komeita säitä
Taputin Salieria kaulalle. Kyllä siinä vain oli hyvä hevonen. Melkein niin kuin Jussi, mutta ei tietenkään ihan. Ajattelin, että miten mikään päivä voisi olla huono, kun sai elää tällaisten hevosten keskellä. No, Typy nyt oli alkanut käydä hermoilleni viimeaikoina, jos suoraan sanotaan, mutta sentään Jussin lisäksi oli Salieri ja Inka, jotka olivat erinomaisia hevosia, ja vieläpä joukko sellaisia, jotka olivat kivoja ja kilttejä, vaikka eivät olleetkaan puoliverisiä, niin kuin hevosen tulee olla. Eniten silmääni miellyttivät tietenkin ruunikot, mutta olihan musta hevonen silti aina musta hevonen. Salierinkin karva kiilsi ja —
Sonja keskeytti haaveiluni kiertämällä näkyviini Salierin toiselta puolelta ja ojentamalla satulaa minua kohti. Tartuin siihen ja nyökäytin kiitokseksi. Suulin läpi puhalsi kevääntuoksuinen tuuli ja olin juuri siivonnut koko tilan kaikesta irtoromusta, jota sinne kertyi. Kyllä siinä kelpasi hevostaan laittaa. Odotin, että saisin vielä suitsetkin satulan päälle: turha se oli kahta reissua satulahuoneeseen tehdä.
”Mikä isäntää hymyilyttää?” Sonja kysyi suitsien remmejä availlessaan.
”Komia päivä”, vastasin olkiani kohauttaen.
Sonja katsoi merkitsevästi ensin kohti parkkipaikkaa ja sitten vilkaisi minua ennen kuin keskittyi taas suitsiin. Niinpä niin. Yöllinen myrsky oli aika hyvin laantunut, mutta tihkusade, harmaus ja lutakoksi sulava lumi olivat kaukana komeasta päivästä.
”Nellykin oli hyvällä päällä valmennuksessa.”
”Nonni, soon hyvä!”
”Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella…”
”Mitä?”
”Ei mitään. Tässä. Kiitos avusta.”Nyökkäsin vielä kiitokset suitsistakin ja jätin Sonjan ja Salierin suuliin viedäkseni varusteet satulahuoneeseen. Sielläkin oli kaikki paikoillaan. Oskarin aloittamisen jälkeen satulahuone oli ollut minusta siistimpi kuin ennen, vaikka aina joutessani sitä olin yrittänyt järjestääkin. Kai sotkuinen vaikutelma johtui siitä, että moni ihminen pengasti joka päivä ihan liian pienessä tilassa…
Minun teki kovasti mieli luistaa hommistani ja mennä tupaan hetkeksi, kun kerran Nellykin oli jo valmis Sonjan ja Salierin kanssa. Hetken jo emminkin satulahuoneen ovella: eivät kai hevoset siihen menehtyisi, jos pitäisin vartin ylimääräistä vapaata..? Lopulta tartuin kuitenkin Typyn suitsiin. Minä en sitä petoa riimun varassa enää ikinä taluttaisi, ja jonkun se piti hakea sisälle kuivumaan ennen sen pävittäisiä harjoituksia, kun kerran Helloa ei vieläkään näkynyt. Oskaria puolestaan oli ihan turha lähettää sille asialle. Jäisi pian hevosen alle. Kunhan minä saisin teljettyä Typyn takomaan karsinansa ovea ja tarkastettua maneesin pohjan kunnon, kyllä minä sitten oikeaankin aikaan sinne kahville joutaisin. Ei sitä tallihommista niin vain luisteltu komeiden säiden takia.
Mutta ai kuinka pihalla todella tuoksuikin kevät, ja Typykin yritti purra vain pari kertaa!
-
Tämä on jotenkin sellainen teksti, että tästä ei Eetua tunnistaisi, ellei tietäisi! Kontrollifriikki isäntä, jolla koskaan mikään ei ole riittävän hyvin, aina on varaa parantaa, ainakin jos tallinpidosta on kyse. Ja nyt sitten vartti ylimääräistä vapaata, kupillinen (kuumaa) kahvia ja ties mitä hupsuttelua! Niin se maailma näyttää erilaiselta kun asiat on kunnossa ja tästä tekstistä tuli oikesti tosi hyvä mieli lukiessa. Enkä sano tätä siksi että Sonja mainittu ja Salieriakin kehuttiin.
-
-
Ihmissuhdekiemuraisten kerhoilta
— Mennäänkö tuonne tallinvintille? ehdotin Helille. — Siellä ei varmaan oo ketään kun Camillakin on siirtänyt tavaransa pois.
Heli haki autostaan kahvitermarin, minä otin Salierin suitset mukaan ja kiipesimme tallitupaan. Voi tätä sydänsuruisten tallia, mietin. Heli ja Outi! Tosin en ollut ihan varma mikä Outia vaivasi, sydänsurut olivat ihan oma selitykseni. Jos se oli Oskari, niin olivatko Camilla ja Oskari oikeasti vain kämppiksiä eli murehtiko Outi turhaan? Tosin Oskari vaikutti niin hiljaiselta ja ujolta, että minkäänlaisessa seurustelusuhteessa hän olisi varmasti lähinnä perässävedettävä kivireki. Tietenkin se saattaisi jollekin rempseälle naiselle sopiakin, että mies oli hiljainen. Camillasta ei ihan tällaista vaikutelmaa välttämättä saanut, muttei kyllä Outistakaan. Vaikka mikäpä minä olin tietämään.
— Ei mulla kyllä oo mitään varsinaista neuvoa tai apua sun tilanteeseen, sanoin Helille kun istuimme alas kulahtaneelle sohvalle.
— Ei se mitään, ei varmaan kellään oo. Ja onhan tää nyt oikeasti ihan typerää, kun miettii. Sultakin on mies kuollut niin ei tää oo mitään siihen verrattuna.
— Älä aattele noin. Kukin suree sitä mitä eteen tulee, vakuutin. — Ei siitä tulis mitään jos pitäisi valita yksi maailman kauhein asia ja sais surra vaan sitä.
— En mä edes tiedä mitä mä toivoin ja miksen mä saanut ikinä tehtyä mitään. Vaikka ei siitä kai olis mitään apua ollut. Jos Eetu ja Nelly on pitkäänkin seurustelleet.
— Voi kuule, se aloitteen tekeminen on niin satumaisen vaikeeta, varsinkin jos ei oo ihan varma että mitä toinen ajattelee, puhuin hyvin vahvasti omasta kokemuksestani.
— Ehkä parempi etten kuitenkaan saanut aikaiseksi, kun se nyt on varattu.
— Niin no…Heli purkasi sydäntään kahvikuppi kädessään. Minä kuuntelin ja puhdistin samalla Salierin suitsia. Tulikin pitkästä aikaa oikein kunnolla putsattua, kun ei ollut kiire mihinkään. Minun kävi sääliksi Heliä. Ei se mitenkään outo ajatus ollut, että joku olisi Eetuun ihastunut. Eetu oli kuitenkin järkevä, rauhallinen mies, jalat maassa -tyyppi ja päälle päätteeksi ihan kivan näköinenkin, jos tuollaisesta sattui pitämään. Ja lopultahan se ulkonäkö oli viimeinen merkitsevä asia, jos kemiat sattuivat muuten kolahtamaan tai ainakin itsellä oli näin.
— Mut ehkä tää tästä, Heli onnistui taikomaan valjun hymyn kasvoilleen kun olimme jutelleet pitkän tovin. — Mä vaan puhun itsestäni. Mites sulla ja Harrilla menee?
— Hyvin, vastasin epäröimättä, mutta ajattelin sitten olla rehellinen, kun kerran toinenkin oli ollut. — Pelkään pahoin että vähän liiankin hyvin.
— Ai mites se on mahdollista?
— Noku… No, tää nyt on ainakin ihan typerä juttu, mutta sitä vaan tuppaa unohtamaan että me oikeesti ollaan seurusteltu vasta pari kuukautta. Siihen nähden tää alkaa tuntua jo liian… jotenkin… vakavalta. Mä vaan mietin että kun me molemmat ollaan totuttu jo pitkään parisuhteeseen, yhdessä asumiseen ja semmoseen, niin jos me nyt sitten haetaan sitä ihan liian äkkiä, kun… no, olihan se kivaa asua yhdessä toisen kanssa ja niin edelleen…
— Ootteko te jo yhteenmuuttamista suunnittelemassa? Helin ilme oli epäuskoinen.
— Ei nyt sentään vielä, vaikka… No, molemmilla on kyllä jo toistensa asuntoihin avaimet. Siihen oli kyl ihan käytännön syyt miksi ne avaimet annettiin, mut ei oo sit kumpikaan pyytänyt niitä takasin.— Nii ja sit kun aattelee että tosiaan pari kuukautta vasta takana, niin ollaan tänäkin aikana törmätty kaikenlaiseen vaikeansorttisteen jo, kun molemmilla on vähän… historiaa, jatkoin. — Tietty se voi olla toisaalta ehkä hyväkin, kun ollaan saatu kaikenlaista selvitettyä keskenämme ja sillai ei oo mitään varsinaisia ongelmia jäänyt, mut jotenkin sitä sit aattelee että tästä jukoliste tulee ihan liian vakavaa ihan liian nopeasti kun kaikkee tämmöstä on jo joutunut käymään läpi tässä kohtaa.
— Eiks se oo ihan hyvä vaan että saa vaikeita asioita alta pois, ettei ne tuu sit yllärinä kolmen vuoden kuluttua? Heli arveli.
— Niin kai. Mähän sanoin että tää on oikeasti ihan typerä juttu. Mä haudon asioita liikaa. Mä oon aina ollut liian hyvä ajattelemaan. Ja varsinkin pelkäämään.
— Saaks udella että mitä kaikkea vaikeeta on sitten tullut vastaan?
— Kai sen nyt voi kertoakin kun näin avomieliseksi jo rupesin. No ekana tietty se, että välillä mulla on edelleen ihan hillitön ikävä entistä miestä. Musta se on tuntunut pahalta kun kuitenkin on jo uusi mies, mut Harri ottaa sen asian paljon rennommin. Onneks. Sit on ollut se, että kun mä oon vähän erakko ja välillä täytyy olla ihan kokonaan yksin vähän aikaa, ladata akkujaan tai muuten musta tulee ihan suohirviö. No, sitten Harriin iski mustasukkaisuus, pääosin kai siksi että sen exä petti sitä. Lähinnä Harri oli kauhuissaan siitä ite. Että onhan sitä siinä jo.
— No on, Heli myönsi.
— Olis varmaan pitänyt ottaa joku just armeijasta päässyt pojankloppi ni sillä ainakaan ei olis vielä mitään menneisyyden painolastia…
Heliä nauratti.Kahvi oli juotu, suitset puhdistettu ja koottu ja juttutuokio ohitse. Minulla oli hyvä mieli, Heli oli saanut puhuttua murheensa. Hänellä ei tainnut turhan paljon ystäviä olla, joten jos tästä nyt oli jotakin apua niin hyvä. Ja tokipa tuo itseänikin jollain tavoin helpotti, kun sai muotoiltua omat murheensa jotenkin järkevään muotoon ja kerrottua toiselle. Ehkä se tästä taas.
-
Ai vitsi minusta on tullut Sonjan fani, siis hänen ihmisenä. Olet luonut niin tosi kiltin ja hyvän hahmon. Oletinkin, että Sonja suitsisi vähän sitä, miten Heli vähättelee itseään ja ongelmiaan. Eikä Sonja hahmonakaan huonoksi jää. Vaikka hänellä on päällisin puolin hyvät lähtökohdat, hänellä on tarpeeksi ongelmia nykyisyydessään ja menneisyydessään, sekä tarpeeksi heikkouksia, jotta hän olisi kiinnostava hahmo.
Tykkään myös tarinan tasolla siitä, miten Sonja suhtautuu menneisyyteensä. Usein tulen lukeneeksi (ihan Oikeiden Kirjailijoidenkin tekmiä) hahmoja, jotka roikkuvat kaiken aikaa siinä Yhdessä Kamalassa Asiassa, joka tapahtui, mutta ei sellainen jättisurukaan oikean ihmisen elämässä vaikuta aktiivisesti ihan joka sekunti ja tule mieleen koko ajan, vaikka suru pitkään jatkuukin eikä koskaan unohdu kokonaan. Tulen lukeneeksi usein myös sellaisista hahmoista, jotka kamppailevat jotenkin voittaakseen menneisyytensä ja tarinan loppu onkin siinä, kun mennyt unohtuu ja esimerkiksi uusi rakkaus saapuu vanhan tilalle. Mä olen niin tosi iloisesti yllättynyt, kun Sonja ei kuulu kumpaankaan kastiin. Kaiken lisäksi hän tarjoaa mulle samastumispintaa just tässä asiassa: mä koen menneisyyden menetykset niin kuin Sonja, vaikka multa ei olekaan puoliso kuollut.
Joo, olen fiilistellyt tietenkin Sonjan ja Harrin juttua. Koska oi, se on ollut jännää ja ihanaa ja kaikkea, ja uusien ihmissuhteiden alkamisesta ja alun totuttelusta mä niiiiiiiiin tykkään. Vaikka hahmoille toivoo aina kaikkea hyvää, on samalla ihanaa, kun niillä ei menekään hyvin! Se tarkoittaa, että tarina jatkuu. Kun ongelmat loppuvat, tarina on ohi ja joudun hyvästelemään hahmot, sulkemaan kirjan ja se on lukemisessa kaikkein hirveintä. Haluan lukea niistä aamuista, kun pusutetaan ja paistetaan pannukakkuja, mutta välillä taas pitää olla jokin kamala (tai hahmon omassa päässä kamala) ongelma, jota työstää. Silloin ne pannukakkuaamut on mulle yhtä kiva palkinto kuin hahmoillekin. 😀
Totta kai Sonja tajusi, että Harri soitti silloin mustasukkaisuudesta. Olen vielä epävarma, kuinka kovaa se ottaa Sonjaa pannuun vai ottaako. Hän ei tosiaankaan vaikuta siltä tyypiltä, joka hirveästi valittaisi Harrista Helille tässä asiassa, vaikka se tosiasiassa nyppisi ihan kunnolla.
(Olen muuten Oskarista ihan samaa mieltä kuin Sonja. Toisaalta Oskari olisi kyllä helppokin. Sen voisi laskostaa aina vaatekaapin hyllylle kun sitä ei tarvitse ja ottaa sieltä sitten taas kun jonkun pitäisi vaikka ajaa nurmikko tai tiskata.)
-
Eetu toi jo hyviä pointteja Sonjan persoonasta ylempänä esille. Olen aina pitänyt Sonjan hahmosta – hänestä huokuu hyväntuulisuus ja kiltteys. Vaikka voidaan ajatella, että Sonjallakin on ollut rankkaa, hän ei anna niiden vaikuttaa toisia auttaessaan. Oli jonkun mielestä asiat suuria tai pieniä.
Tykkäsin duosta Outi ja Sonja, mutta myös duosta Heli ja Sonja. Ehkä kummassakin Sonja on saanut itselleen isosiskon roolin. Sonjalle toivoisin vain pelkkää hyvää ja olinkin jo aikoja sitten innoissani, kun Sonja ja Harri klikkasi. Innolla vain odotetaan, mihin suuntaan suhde lähtee!
-
Mun mielestä on ihanaa huomata, kuinka Sonja tuntuu löytäneen paikkansa talliporukassa. Naisesta on tullut se hyvä kuuntelija, jolle on yllättävän helppo puhua murheistaan. Kuten Eetu jo pohtikin, niin ehkä se johtuu ainakin osittain naisen taustasta. Sonja osaa suhtautua ihmisten murheisiin juuri sopivallla tavalla ja sanoa kannustavia asioita. Toisaalta Hopiavuoressa tuntuu olevan aika vahva juoruilun kulttuuri (johon kyllä allekirjoittaneenkin hahmo osallistuu :D), mutta Sonja ei ole sellainen joka puhuisi muiden yksityisiä asioita eteenpäin, vaikka muuten olisikin keskusteluissa mukana.
Ja mitä tulee Harri-kuvioon niin onhan se ollut aika täydellistä pitkään. Ei ihme, jos Sonjaa alkaa jo epäilyttämään, että asiat on liian hyvin. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan pariskunnan suhde etenee 🙂
-
-
Epätietoisuutta
Tapahtuu Ukon päiväkirjan tapahtumien jälkeen”Mä voin viedä nää pois”, sanoin en erityisesti kenellekään ja noukin Ukon varusteet syliini. Poimin myös turvaan Oskarin kypärän, joka oli vierähtänyt keskelle tallikäytävää. Ukon karsinalla oli tarpeeksi hälinää ilman minuakin. Eetu kyllä piti huolen Ukosta ja varmaan Oskaristakin. Olisin eniten hyödyksi, kun veisin karsinalta pois kaiken ylimäärisen, vaikka osa minusta olisikin halunnut jäädä siihen Oskarin viereen kuuntelemaan, mitä eläinlääkärillä oli sanottavana.
Päälimmäisenä mielessäni oli tietenkin huoli Ukosta, mutta huomasin, ettei se ollut ainoa asia, joka sai käteni tärisemään. Yritin jättää sen huomiotta, kun pyyhkäisin Ukon suitset ja satulan kostealla sienellä, irroitin hieman nihkeän satulahuovan ja nostin sen kuivumaan ja pudistelin pölyt Oskarin kypärästä ennen kuin asetin sen Ukon kaappiin. Panin merkille kuina hyvin hoidettuja Ukon varusteet olivat ja kaappikin oli siististi järjestyksessä. Siitä huolimatta en malttanut olla viikkaamatta muutamaa loimea vielä hieman huolellisemmin ja kääntelemättä pullojen ja purtiloiden etikettejä samaan suuntaan. Niin tein aina, kun olin hermostunut.
Puuhastelun lomassa huomasin käyväni läpi keskustelua, jonka olin käynyt Oskarin kanssa ennen eläinlääkärin saapumista. Erityisesti pohdin Oskaria ja Camillaa. Olin ajatellut, että jos vain kysyisin suoraan, voisin sen jälkeen antaa asian olla. Oskarin vastauksissa oli kuitenkin jotain, joka jäi vaivaamaan minua. Tietenkin loogisinta oli, että Oskari ja Camilla halusivat pitää töissä matalaa profiilia. Siksi Oskari oli kuulostanut melkein välttelevältä vastatessaan kysymyksiini.
Mutta mitä jos todellisuudessa noiden kahden välillä ei ollutkaan mitään sen suurempaa? Ehkä Camilla oli todellakin muuttanut Oskarin luo, koska se voitti tallin vintillä asumisen (miksi ihmeessä hän oli muuttanut sinne alunperinkään?). Ja ehkä Camilla ja Oskari vain viettivät tallilla yhdessä aikaa ja näyttivät käyvän normaaleja keskusteluja, koska he tekivät töitä yhdessä. Viimeinen ajatus taas synkisti mielialani. Vaikkei Oskari vielä seurustelisi Camillan kanssa, niin ainakin hän vaikutti viihtyvän naisen kanssa paremmin kuin muiden. Eikä asiaa ainakaan auttanut se, että vaadittiin hätätilanne, että osasin puhua Oskarille edes etäisen normaalisti. Jostain syystä aloin aina ajatella liikaa.
Yritin keksiä käsilleni lisää tekemistä, kun huomasin, että Nelly oli jo tuonut Jussin varusteet satulahuoneeseen. En tiedä olisiko Eetu huomannut eroa siinä, miten varusteet olivat paikoillaan, mutta minä huomasin. Ei niissä oikeasti mitään moitittavaa ollut, vaan enneminkin viivytelläkseni nappasin Jussin suitset ja pyyhkäsin ne uudestaan läpi ennen kuin paketoin ne siististi ja ripustin takaisin koukkuun. Sen jälkeen kaivoin Jussin kaapista puhtaan, tummansinisen satulahuovan, jonka vaihdoin satulan päälle nostetun viinipunaisen tilalle. Ei vanhakaan huopa vielä liian likaiselta näyttänyt, mutta tiesin, että se oli ollut käytössä jo pitkään.
Eetu, Oskari ja eläinlääkäri olivat edelleen Ukon karsinalla, kun lähdin tallista. Heilautin äänettömästi kättäni ja vain Eetu nyökkäsi takaisin osoittaen, että oli huomannut minun lähtevän. Oskari silitteli Ukon turpaa karsinan kaltereiden läpi ja tuijotti eläinlääkäriä mitäännäkemättömin silmin. Toivoin, että eläinlääkäri osaisi kerta, mikä Ukossa oli vikana ja kuinka sen voisi parantaa. Toivoin vielä enemmän sitä, että se todellakin olisi jotain minkä voisi parantaa. Lopulta kuitenkaan mikään ei ollut pahempaa kuin epätietoisuus. Silloin ei voinut vielä päättää, kannattiko ennemmin toivoa vain pelätä.
”Toivottavasti selviää, mikä Ukolla on. Jos tarviit jotain, niin mä autan mielelläni. Outi” naputtelin tekstiviestin jo autossa ja lähetin sen Tallityöntekijä Oskarille numeroon, joka oli nähtävillä tallin ilmoitustaululla. Tietenkin olin tallentanut sen puhelimeeni aivan niin kuin Camillan ja Tiituksen numerotkin siltä varalta, jos jotain sattuisi. Sulloin puhelimen taskuuni ja mietin, oliko viestin lähettäminen ollut sittenkin liian tungettelevaa. Eihän kyseessä varsinaisesti ollut mikään työasia. Päätin, etten pettyisi, jos Oskari ei koskaan vastaisi.
-
Voi miten tympeätä kun itse saa vihdoin kakaistua suustaan ulos edes vähän jotakin kysymyksentynkää jostakin tärkeästä mutta vaikeasta asiasta ja sitten toinen ei vastaakaan mitään selventävää ja jää ihan samanmoiseen epävarmuuden tilaan kuin ennemminkin. Tulee mieleen, että kannattiko nyt oikeasti edes avata suutaan. Outi-parka, kyllä se ilta menee puhelinta tuijottaessa. Ja Oskari-parka, naisia on kohta kaksin kappalein ja toinen ei tajua mitään.
-
Mä niiiiiin ymmärrän Outin ajatukset lopussa!
”Päätin, etten pettyisi, jos Oskari ei koskaan vastaisi.”
Oispa ihan oikeassa elämässä joskus noin helppoa, että vaan päättää ettei pety tai kärsi. Mulla on ollu vähän samantyyppinen tilanne ihastuksen kanssa kuin Outilla on nyt. Toivon todella, että Outin päätös pitää ja ettei hälle tule suruja ( vaikka niistä yleensä poikii kyllä tarinaa yks tai kaksi, jota mielelläni myös lukisin tietysti ) . Täältä ainakin tsemppihalit Outille vaikka se ei tykkäiskää haleista!!
-
Sonjahan sen sanoi: Oskari-parka, kun on naisia, mutta ei ymmärrystä. 😀 Mulla on Oskarin varalle suunnitelma, ja jos Outi ja/tai Camilla tulee kuulumaan Oskarin elämään muita tiiviimmin (Camilla oikeastaan kuuluu jo, kämppis kun on), mun täytyy varmaan paljastaa suunnitelma yksityisesti teille kahdelle. Se on nimittäin sen laatuinen, ettei ihan joka kirjoittaja halua pusertaa hahmoaan sellaisen trauman läpi. (Tulkaa kysymään: en tiedä keitä olette esim. Keskustassa.) Kaikille en halua vielä valitettavasti kertoa, että säilyy yllätyksiä.
Mutta ei ole salaisuus, että tällainen tarinointi viehättää juuri mua. Kaikkihan sen tietää, miten ihmissuhteet kaikissa muodoissaan on mulle lukijana suurempi seikkailu kuin mikään muu. Parasta on tietenkin sydänsuruihin ja parisuhteisiin liittyvät jutut. Musta onkin melkein sietämätöntä, että Outi-parka joutuu yrittämään niin kovasti: joutuu yrittämään jopa päättää, ettei se satu, vaikka Oskari ei vastaa.
Outi osoittautuu tässä tarinassa hieman rohkeammaksi kuin oletin. Aika hurja veto on laittaa tekstari toiselle noin vaan, vau. Onneksi hän uskaltaa, koska muuten hän ei pääsisi Oskarin lähelle. Mokasin tämän hahmoni kanssa siinä asiassa, että tein hänestä kaikessa ujoudessaan liian vaikeasti lähestyttävän. Aika ässä kirjoittaja olet, kun löysit sitä huolimatta reitin. Myös se oli mulle uutta tietoa (ja kauniisti satulahuoneeseen kirjoitettua), että Outilla ja Oskarilla on näinkin paljon yhteistä!
Sen sijaan Outin empaattisuutta osasin odottaa. 😀 Hän malttaa ajatella myös Ukkoa ja toivoa sen parasta. Toisen sortin hahmo suhtautuisi Ukkoon sivuseikkana, vaikka välittäisikin hevosista. Vähänpä Outi siitä tietää, mutta tie pikku Oskun sydämeen ei menekään vatsan kautta, vaan hevosen kautta.
-
-
Harjoituksia
Istuin maneesin katsomossa ja seurailin katseellani Eetua ja Jussia, joka ravasi pitkin uraa korvat höröllä. Maneesin toisessa päädyssä Sonja ratsasti Salieria suurella pääty-ympyrällä. Ratsukko näytti tasapainoiselta ja keskittyneeltä. Olin kääriytynyt Jussin vilttiin, sillä paikallaan istuessa tuli nopeasti kylmä. Siitä huolimatta jäin mielellänih katsomaan, kun Eetu hyppäsi Jussin kanssa. Ori oli ehdottomasti estehevonen, mutta minusta ei kunnon esteratsastajaa tulisi koskaan. Toisaalta se työnjakomme toimi varsin hyvin, kun Eetu sai keskittyä rauhassa treenaamaan kunnolla silloin, kun ehti hevosensa selkään. Vaikka rehellisesti sanottuna olisi Jussi kyllä jaksanut treenata enemmänkin.
Jussin kovien kääntely oven suuntaan paljasti tulijan jo ennen kuin maneesin ovelta kuului vaimea vihellys, jota seurasi saranoiden hiljainen narahdus.
”Mitä nyt?” Eetu kysyi kulmiaan kurtistaen ja pysäytti Jussin lähelle ovea valmiina hyppäämään alas orin selästä. Isäntä vilkaisi minua merkitsevästi, joten valmistauduin kaivautumaan ulos viltin alta ja ottamaan Jussin ohjat tarvittaessa.
”Ei mitään, mä vaan ajattelin tulla katsomaan. Jos se siis ei häiritse,” Oskari mutisi tuskin kuuluvasti. Eetu näytti hetken huojentuneelta, mutta sitten miehen ilme taas kiristyi. Isäntä ei edelleenkään pitänyt siitä, kun katsomossa oli väkeä, mutta pitihän sitäkin joskus treenata. Sen takia oli hyvä, että Oskari luikki vähin äänin katsomoon ja istui viereeni.”Miten menee?” hymyilin. Osasin keskustelumme vuorosanat ulkoa ja odotin, että Oskari mainitsisi jotain Ukon voinnista, vaikken kysynytkään sitä suoraan. Sen sijaan mies vain kohautti olkiaan.
”En mä keksinyt oikein muutakaan tekemistä, niin mä ajattelin et vois olla hyvä katsoa, kun joku muu treenaa,” mies vastasi kysymykseen, jota en edes kysynyt. Oskari oli tapansa mukaan ajoissa tallilla, vaikka iltatalliin oli vielä aikaa.
“Varmaan tylsää kattoo, mitä muut tekee, kun itse joutuu vaan oottaa, että Ukko paranee.” Onnittelin itseäni maailman itsestäänselvimmän asian toteamisesta ääneen.
”Jos se paranee”, Oskari huokaisi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Oskari sanoi jos eikä kun. En halunnut kiinnittää siihen enempää huomiota.
”Mä lupasin nostaa Eetulle puomeja jos tarvii”, yritin ohjata keskustelua johonkin toiseen suuntaan.
”Tarviiks sun yleensä?” Oskari kysyi katsellen tarkkaavaisesti Eetua, joka nosti juuri laukan Jussin kanssa.
”Ei, se on vaan mun tekosyy hengailla täällä”, virnistin. ”Pitäis varmaan hankkia uus harrastus.”Maneesin ovi kolahti taas. Kimolla tammalla oli kiire päästä sisälle.
“Mahtuuko sekaan?” Nelly huikkasi reippaasti.
“Joo, mä oon ainakin just lopettelemassa”, Sonja vastasi. Salieri oli saanut kävellä jo hyvän tovin pitkin ohjin. Eetukin murahti jotain ja siirsi Jussin takaisin raviin. Hän jäi selvästi odottamaan, että Nelly pääsi Cozminan selkään ennen kuin nosti uudelleen laukan Jussin kanssa.Pitkälle sivulle kasattu matalahko pystyeste oli juuri sopiva muutamalle lämmittelyhypylle. Jussin mielestä este olisi voinut olla haastavampikin.
“Jussin pitäs hypätä enemmän eteenpäin eikä ylös”, Oskari mutisi, mutten voinut olla varma, puhuiko hän enemmän itselleen kuin minulle.
“Sen pitäs yrittää vaikuttaa istunalla enemmän, eikä istuu noin passiivisesti, kun se lähestyy estettä.” mies jatkoi puoliääneen.
“Sitä varmaan jännittää”, totesin tarkkailtuani Eetua hetken. Hartioiden asento, tiukassa nyrkissä olevat ohjat ja viivaksi puristunut suu ainakin kielivät jotain sen suuntaista.
“Ai hyppääminen?” Oskari naurahti.
“Ei vaan ihmiset”, hymähdin. Oskari nyökytteli mietteliäästi. Muutaman lämmittelyhypyn jälkeen Eetu vaihtoi suuntaa ja siirtyi hyppäämään toista pystyä, josta tultiin kaarevalla linjalla lämmittelyesteelle, mutta toisesta suunnasta. Oskari laski äänettömästi laukkaskelia ennen lähestymistä.”Pelaatsä lentopalloa?” Oskari kysyi yllättäen hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Miten niin?”
”Sä vaan näytät siltä, että sä voisit.” Kohotin kulmiani Oskarin kysymykselle.
“Tai siis… Kun yleensä lentopalloilijat on pitkiä. Mä vaan aattelin, kun Camilla kerto, että sillä on joku lentopalloporukka, missä on muitakin tallilaisia. Se sano, et se kaipais vielä lisää pelaajia, niin mä ajattelin, et ehkä sua kiinnostais?”
”Kiva ajatus, mut pallopelit ei oo oikeen mun juttu…” vastasin hymyillen. Meitin, kuinka pitkään mies oli pohtinut koko harratusjuttua, enkä kehdannut sanoa, että se oli ollut vitsi.
“Ai, miks ei?”
“Liian monta liikkuvaa osaa. Mä oon just se tyyppi, joka saa pallon, panikoi ja tekee jotain tyhmää”, naurahdin ja Oskarikin virnisti. “Entä sä?”
“Mä oon pelannut futista”, mies vastasi. Tottakai Oskari oli jalkapalloiloija.
“Mitä?” Oskari oli selvästi huomannut ilmeeni. Jos olisimme istuneet maneesin katsomon sijasta baaritiskin ääressä, olisin voinut sanoa, että jostain syystä ihastuin aina jalkapalloilijoihin. Nyt vain pudistin päätäni.
“Ei mitään”, naurahdin, eikä Oskari selvästi kehdannut tivata uudestaan. “Mä mielummin katselen kuin pelaan.”
“Hellon mukaan Otsonmäelläkin on joukkue.”
“Mä luulen, että ne ottais sut sinne ilomielin”, hymyilin, vaikken tiennytkään Otsonmäen jalkapallon tasosta yhtään mitään. Uskalsin kuitenkin epäillä, ettei joukkueeseen olisi ainakaan liikaa tungosta.“Jos ehritte, niin tosta okserista putos puomi. Sitä vois samalla nostaa pari pykälää”, Eetu huikkasi Jussin selästä keskeyttäen jutustelumme. Kuulin Nellyn nauravan, vaikka hän näyttikin keskittyvän tiukasti siirtymisiin Cozminan kanssa. Oskari oli jaloillaan saman tien ja suuntasi okserin kimppuun. Miten en ollut kuullut puomin kolahdusta, mietin nolona.
“On siinä mulla puominnostaja”, Eetu pudisteli päätään vaikka hymyilikin hyväntuulisesti.
“Sori, mä oon näköjään tänään ihan hyödytön.”
“Ehkä mä palakkaan ton Suren sittenkin hoitajaks”, isäntä tokaisi edelleen pilke silmäkulmassa.
“Kai sä muistat, että se on jo sun palkkalistoilla. Mä istun täällä ihan hyvää hyvyyttäni”, kuittasin takaisin.
“Aivan, onhan se tärkeetä hommaa myös pitää se Jussin peitto lämpimänä”, Eetu myöntyi, vaikkai pudistelikin päätään ennen kuin keräsi Jussin ohjia taas tiukemmalle. Käärin lämmintä vilttiä tiukemmin ympärilleni. Oskari oli jäänyt seisomaan okserin vierelle odottamaan seuraavaa hyppyä.-
Ihan mahtava tarina, oikeesti! Tätä luki tosi mielellään ja oon kyllä niiiiiin kateellinen, että noin vain osaat laittaa monta hahmoa samaan tarinaan ilman, että tuntuisi jotenkin väkinäiseltä. Ja kyllä, naurahdin ääneen Eetun tokaisuille, varsinkin tolle viltin lämpimänä pitämiselle 😀
-
Mä tuun kehumaan samaa! Oon viimeaikoina jotenkin ihan hullaantunut aina vaan enemmän näihin arkisiin tarinoihin, siis just näihin tälläsiin joissa ei oo mitään hirveetä actionia kokoajan vaikka tapahtuukin eikä tylsääkään ehdi tulla. Siirtelit tosi hyvin kaikkia hahmoja, ja onhan se oikeesti aina ihan mielettömän hyvä saavutus kun saa useemman hahmon samaan tarinaan noin ongelmattomasti. Ja jokainen tuntui vielä ihan itselleen uskolliselta!
Eetun ja Outin välit ovat väkisinkin hyvät ja läheisetkin, kun miettii että he tekevät kuitenkin läheistä yhteistyötä Jussin ansiosta. Se näkyy siinä, miten Outi osaa arvella että Eetua jännittää, ja vieläpä syyn sille. Ja miten he voivat keskenään kuittailla toisilleen kuten tarinan lopussa, ilman että kumpikaan pahoittaa mielensä.
Tässä oli tosi hyvä tunnelma koko tarinan läpi, ja niinkun Tiituskin jo sanoi, niin tää oli oikeesti aika mahtava suoritus! 😀 -
Komppaan edellisiä kommentoijia! Tätä oli helppo ja hauska lukea. Tarina etenee mun mielestä koko ajan tosi hyvin, ja yksityiskohtia tuodaan kans esille tosi kivasti.
Tästä oikein huokuu sellainen kuiskuttelua katsomossa -tunnelma, joka on jotain iha omaa luokkaansa 😀 . Mä rakastan sitä, ko siitä tulee heti se tietty maisema esiin. Kavion kopse, putoilevat ja vähän rämisevät ovet ja muut, turpeen ja kakan hajun sekoitus, ne kirkkaat valot mutta silti hämärä katsomo. Ihan mun lempiasioita maailmassa 😀 !
-
Vitsi kun mun piti taas lähteä koiravahdiksi. (Mulla on taas kirjoituskaverina 7 2-viikkosta pentua jeeee!) Tässä oli heti mulle hyvä paikka kertoa just siitä, mistä oon haaveillut saavani kertoa: siitä, miten eri lailla just Eetu ja Oskari suhtautuu kilpailemiseen ja kilpailuun. Tässä on muitakin sellaisia virikkeitä, joiden takia alkoivat sormet syyhytä heti kun luin tämän. Onneksi mulla on nyt viikon loma töistä ja toi koirien vahtiminen ei ole mitään kokopäivähommaa: sen kun katsoo ettei emä makaa pieniä kuoliaaksi. Pääsen tähän siis ihan just käsiksi kun saan kirjoitusrauhan ja tämä ihmislauma lähtee täältä talosta töihinsä. (Ihme juttu: heti kun ne näkevät että yritän kirjoittaa tai tarkastaa kokeita, kaikilla on ihan hirveästi asiaa mulle! :DD)
Yritin analysoida tätä kehuttua monen henkilön liikuttelua, joka munkin mielestä menee hirveän hyvin ja tuntuu niin tosi aidolta. No ok, oikeasti yritin kopioida miten sen teet! Jaat ihmiset sektoreihin niin kuin mäkin tykkään tehdä: jonkun otat oman hahmon kaveriksi tärkeimmäksi päähenkilöksi, sitten on sivuhenkilö(t) (nyt Eetu) ja viimeisenä taustahenkilöt (nyt Nelly). Taustahenkilöt on niin kuin piirustuksenkin taustat: niillä voi lisätä syvyysvaikutelmaa ja esitellä vaikka mitä hienoja yksityiskohtia, vaikka ne eivät ole pääasia. Lisäksi vilinää lisää se, että puhe on myös niistä ihmisistä, jotka eivät ole juuri silloin paikalla.
Toinen juttu, joka tässä onnistuu hahmojen välisen työnjaon lisäksi, on hahmojen persoonan esitteleminen, ja tästä en saakaan yhtä tarkasti kiiinni miten sen teet. Se on jonkinlainen kombo puhetyyliä, puheen sisältöä ja puheen vastaanottajaa. Eihän Eetu ikinä vaikka Oskarille uskaltaisi tuolla lailla soittaa naamaa kuin Outille: Oskarihan voisi vaikka loukkaantua. Ehkä siitä Eetun sanailustakin intiimiä, jotenkin suloista ja tosi uskottavaa tekee just se, että ei maailmassa ole montaa ihmistä, jolle se uskaltaisi vinoilla. On Oskarikin suloinen Outin kanssa, mutta vielä tapansa mukaan melko pidättyväinen. Mutta ei se olisi pari viikkoa sitten vielä uskaltanut edes tuon vertaa! 😀 (Uskon muuten ihan sen, että Oskari mumisee itsekseen ratsastusohjeita muille. Se osaa paljon, noin triljoona kertaa enemmän kuin mä tietenkin, mutta ei ikinä huutelisi ohjeita ratsastajalle.)
-
-
Jousitytöt
”Mitä sä touhaat?”
Eetu tuli olohuoneeseen juuri väärällä hetkellä. Kyykötin television edessä johtosotkun keskellä ja yritin hymyillä sillä tavalla valloittavasti, että hän pitäisi minua kymmenen vuotta nuorempana ja viattomampana kuin oikeasti olen. Sohvalla odottavat Eira ja Oskari huomasivat sen: Eira nimittäin purskahti hillittömään nauruun ja Oskarikin hymähti. En antanut sellaisten pikkuseikkojen häiritä.
”Mä asennan tähän Pleikkaria”, kerroin totuudenmukaisesti.
”Sinet saa koskia siihen telkkariin iliman valavontaa.”
”Oskari vahtii mua”, vakuutin Eetulle. ”Eikö niin Oskari?”
”Joo — eiku ei! Miten niin vahdin?”
Eetu vain huokaisi ja poistui ruokailuhuoneen kautta keittiöön kolistelemaan. Ilmeisesti minulla oli sittenkin lupa kytkeä pelikonsoli telkkariin.Siitä oli sata vuotta aikaa kun viimeksi pelasin PlayStation kakkosella. Minulla oli banaanilaatikollinen pelejä mukanani, ja siksi olinkin niistä ajatellut luopua, kun enää ei tullut pelattua. Eira ihaili Kingdom Heartseja, kaikkia Tekken-pelejä ja muuta sellaista, mutta ohitin ne ja vuodesta -99 alkavat formulapelini nopeasti. Olin pelannut varsinkin formulaa ja Colin McRae -rallia Pleikkari ykkösellä niin paljon, etten jaksanut niitä enää, ja jossain välissä minulla oli ollut sietämättömän intensiivisiä Kingdom Hearts -vaiheita. Sen sijaan The Sims 2 Autiosaari oli varsin koskemattoman näköinen, koska olin pitänyt sitä jotenkin tosi tyttöjen pelinä, vaikka salaa olinkin tykännyt myös siitä. Pysähdyin vasta kun löysin Tombin. Vihasin sitä purukumitukkaista ukkelia. En ollut ikinä tajunnut, mitä siinä pelissä piti tehdä muuta kuin painia possujen kanssa ja ravata edestakaisin talossa, jonka jälkeen en päässyt eteenpäin. Mutta Tombi oli kuin portti toiseen ulottuvuuteen: sen alle olin varastoinut kaikki ne ykkösen ja kakkosen pelit, joista en ollut tykännyt. Itse Tombia vihasin liikaa, mutta kaivoin sen alta hyppysiini seuraavan kotelon, joka oli jokin kakkosen peli. Kannessa oli joku tavanomainen miekanheiluttelija.
”Pelataan tätä”, ehdotin, tai ennemminkin kerroin muille.
Oskari kohautti olkiaan.
”Mä haluan pelata tätä harrypotteria”, Eira inisi.
”Ei tosiaankaa pelata mitää tyttöjen harrypotteria. Sitä paitsi se on yksinpeli.”
”Mut me ollaan tyttöjä… Ai jaa — sä et vaan — seuraavaks sä sanot taas että–”
”En tasan pelaa mitää homojen harrypotteria. Ja sitten sä sanot että mä oon homo eiks nii.”
”Isäs oli.”
”Ei ole. Nyt pelataan tätä kun tän saa kaksinpelille.”Työnsin levyn hieman raksuttavan Pleikkarin sisään ja vilkaisin Oskaria. Hänen katseensa vihtoi vieläkin minusta Eiraan, eikä hän hymyillyt. Sen sijaan hän nojasi vakavana, hartiat jäykkinä sohvan selkänojaan sen näköisenä kuin itse rippikuvassani valokuvaajalla nojasin tuolin selkänojaan. Sellaista oli kamala katsoa. Se oli kuin ihminen, joka ei olisi koskaan istunut tuolissa, yrittäisi esittää näytelmässä istumista.
”Oskari”, minun oli sanottava.
”No?”
”Ei me riidellä.”
”En mä luullukkaa”, Oskari väitti, vaikka hänen hartiansa ja ryhtinsä rentoutuivat heti.
”Hyvä. Koska äiti ja isi rakastaa sua joka tapauksessa. Äiti ja isi on vaan tuntenu toisensa niin jumalattoman kauan, liian kauan jos multa kysytään, että ne puhuu välillä toisilleen eri lailla kun muille.”
”Mä en oo kyl ton äiti”, Eira tuhahti.
”Mä tarkotinki et sä oot se isä. Sulla kasvaa viikset.”
”Haista! Mä pelaan ykkösohjaimella. Sä aina paussitat kumminki.”
”Se on Nintendossa se paussitus.”
”Silti. Mä pelaan ykkäsohjaimella.”En viitsinyt nousta ylös lattialta. Rapukävelin nojaamaan sohvaa selälläni Oskarin ja Eiran väliin. Tarjosin kakkosohjainta Oskarille, mutta hän teki kädellään torjuvan eleen. Eira sen sijaan tarttui empimättä ykkösohjaimeen ja painoi New Game.
Tajusin heti miksi olin hylännyt sen pelin Tombi-osastolle. Se oli ylhäältä päin kuvattu seikkailupeli, jossa pikselisistä ukkeleistamme erottui vain kädet. Ihan tuli ensimmäiset Sonicit mieleen. Vastustajat ampuivat meitä kohti jousipyssyillään, mutta nuolten kantama oli mitätön. Kun heidät tappoi, sai aseita, joita pikku ukkelit kantoivat käsissään. Olisin halunnut miekan, mutta Eira otti sen, joten jouduin ottamaan itse jonkin oudon ohuen viivan, joka osoittautui myöhemmin jousipyssyksi. Onneksi sillä pystyi myös lyödä.
Pelin surkeudesta huolimatta minulla oli mukavaa. Eira potkaisi minua kahdesti lujaa kylkeen kun kuoli. Kuulemma molemmat kerrat olivat minun syytäni, kun olin jarruttanut mapin liikkumista olemalla liian kaukana Eirasta. Oikeasti se oli Eiran itsensä vika. Pusikoita hakkaamalla saattoi löytää rahaa, ja koska Eira oli niin malttamaton etenemään, minä jouduin hakkaamaan niitä yksin ja Eira oli koko ajan mapin etureunalla valmiina kuolemaan ensimmäisiin nuoliin.
”Tuolla on jotain jousimiehiä”, Oskari mumisi ensimmäiset sanansa pitkään aikaan.
Minun oli vilkaistava hänen ilmettään. Olin jo oikeastaan unohtanut hänen olevan paikalla, koska hän oli niin hiljaa. Hän oli kuitenkin ilmeisesti myötäelänyt peliä koko ajan. Hän tuijotti telkkaria etukenossa, kyynärpäillään polviinsa nojaten, eikä edes vilkaissut minua.
”Eira varo”, Oskari jatkoi samalla hiljaisella mutta omituisen kiihkeällä äänellä.
”Jousimiehiä!” Eira parahti pilkallisesti. ”Vai jousimiehiä! Mua mitkää jousitytöt tapa.”
”Jousitytöt”, tyrskähdin.
”Jousitytöt!” Eira vahvisti. ”Mä pistän teitä, jousitytöt! Nyt kuolee jousitytöt!”Eira ei ollut ihan tosissaan uhitellessaan vastuksille, vaikka pelasikin selvästi voittaakseen koko pelin. Sellainen uhoaminen ei ollut hänen tapaistaan. Jousimiehet, tai jousitytöt, oli vieläkin yhtä helppo tappaa kuin pelin alussa. Nuolia sateli harvakseltaan, aina tietyssä tahdissa ja vain lyhyen matkan päähän, joka kerta samaan suuntaan. Oskari sen sijaan oli ihan tosissaan. Hän jännitti käsivarsiensa lihaksia niin että välillä olkapäät vavahtivat. Allu oli samanlainen haamupelaaja: ei halunnut itse pelata muka rallipelejä, mutta vaihtoi painoaan puolelta toiselle ja kallisteli muutenkin huomaamattaan, kun katseli jonkun muun pelaavan.
”Hello! Sä jarrutat taas!”
”Sori! Oskari, pelaa sä vähä aikaa, mulla on nälkä.”
”Emmä–”En kuunnellut Oskarin vastaanväitteitä, vaan nakkasin ohjaimen hänen syliinsä. Hän tarttui siihen ensin löyhästi ja silmät suurina, taas luonnottoman hyvässä ryhdissä ja kävelytti hahmoa eteenpäin. Nousin ja lähdin keittiöön: mitäpä minä siitä piittaisin, vaikka Oskari tappaisi minut sillä välin. Peli oli muutenkin huono. Eira kuitenkin näytti ottavan sen sen verran tosissaan, että saattaisi potkaista Oskariakin, eikä vain minua.
Kun palasin olohuoneeseen pientä voileipäpinoa kantaen, tunnelma siellä oli ihan eri. Oskari oli hivuttautunut sohvan nurkasta lähemmäs televisiota. Molemmat pelaajat istuivat sohvan reunalla vieretysten, reisi reittä vasten, suut tiukkoina viivoina. Vaikka en olisi vilkaissutkaan televisioon, olisin tiennyt jo kaksikon jännittyneistä niskalihaksista, että nyt taisteltiin jonkinlaista loppuvastusta tai välibossia vastaan.
”Hello!” Eira tiuskaisi, kun kävelin hänen edestään.
”Mee ny…” Oskarikin sanoi, mikä tuntui minusta ihan hirveän huvittavalta.
”Joo joo! Mä vaan kävelen!”
”Kävele perseeseen siitä edestä sitte!”Molemmat pelaajat olivat kuin lentoon lähdössä. Haukkasin leipää. Televisioruudulla ei ollut mitään mielenkiintoista nähtävää. Nuolia esittävät viivat lentelivät ja pienten neliömäisten hahmojen pikku kädet viuhtoivat. Sen sijaan Eirassa ja Oskarissa oli katselemista. Tunsin omituista kateutta kun Eira kirosi hiljaa ja pukkasi Oskaria kipeän näköisesti kyynärpäällään kylkeen. Vielä omituisemmalta tuntui kun Oskari vastasi tuuppaamalla Eiraa olkapäällään vähemmän kipeästi mutta yhtä lailla hieman aggressiivisesti. Hörppäsin Eetun äidin viinimarjoista tekemää mehua ja hymyilin. Ei minusta varsinaisesti liian pahalta tuntunut. Olisin kai vain halunnut olla Eiran ainoa isoveli, vaikka en ollut pitkään aikaan Noan takia ollutkaan. Olin kuitenkin tainnut lohduttaa itseäni sillä, että minä olin ollut siihen asti ainoa, jota Eira kehtasi lyödä ja potkia niin kuin omaa veljeään.
”Vieläkö te pelaatta!” kuului kesken omituisen raskaiden ajatusteni eteisen oviaukolta.
”Pää kii”, Eira vastasi hermostuneena, mutta minä nitkutin itseni risti-istunnassa sen verran vinoon, että pystyin katsomaan tulijaa sohvan selkänojan ylitse.
”Tää on tää meidän Osku sellanen gamer, ettei se anna vuoroo kellekkää muulle”, väitin Eetulle, jolla oli hieman lunta harteillaan.
”Te ootta tuhlannu koko päivän tuvas”, Eetu huomautti.
”OSKARI! SE OLI MUN MIEKKA!” Eira torui ja löi Oskaria nyrkillä reiteen niin että siitä kuului oikein iskun ääni. Se taisi sattua enemmän minuun kuin Oskariin.
”Eihän me olla oikeesti pelattu kun jotain puoltoista tuntia”, huomautin Eetulle.
”No mutta keskellä päivää, valoosan aikana! Menkää pihalle. Illalla pelatahan vasta.”
”PAUSSI POIS”, Eira komensi, kun Oskari oli ilmeisesti heti aikonut totella Eetua.
”Eetu sano–” Oskari aloitti.
”Se jäkättää aina jostain. Älä kuuntele sitä. Paussi pois.”Näin miten Oskari katsoi Eetua olkansa yli kuin koira, joka odotti lupaa ryhtyä syömään. Eetu hymyili hänelle väsyneesti ja nyökytti sitten hieman. Oskari kääntyi salamana takaisin pelinsä puoleen, nousi sen verran että sai taitettua säärensä alleen, ja painoi sitten starttia. Eetu palasi eteiseen riisumaan takkiaan ja kuului sitten tömistelevän ja kolistelevan taas keittiössä. Kuului sieltä viheltelyäkin, joskin hyvin epävireistä.
”Jes! Oh yees, hyvä Jousitytöt!” Eira tuuletti vapautuneesti kun peli, tai ainakin taso, oli voitettu. Hän nosti kämmenensä kohti Oskaria, joka läpsäytti siihen hyvin varovaisen läpsyn. Ajattelin heti, että olisin itse kyllä lyönyt kovempaa. Eira ei ole lasista tehty, vaikka onkin pieni. Läpsäytettyään Oskarikin puristi toisen kätensä nyrkkiin ja suoritti pienen, lähes huomaamattoman tuuletuksen tai muun jes-eleen, tosin vain rintansa korkeudella. Sitten hän vilkaisi minua ja yritti olla yhtäkkiä taas ihan tosi ilmeetön ja vakava, vaikka oli juuri hymyillyt niin että hampaat näkyivät.
”Siivotkaa jälkenne, jousitytöt”, komensin Eiraa ja Oskaria.
Oskari oli jo luisumassa kohti lattiaa kerätäkseen pelit pahvilaatikkoon, mutta Eira ei.
”Mä en kuule oo sotkenu, niin mä en siivoo”, Eira totesi.
”Sä oot ollu osallisena sotkemisessa”, väitin.
”Mä en oo levittäny yhtäkää peliä.”
”Ootpa. Levitit noi kaikki paskat tasohyppelyt tonne.”
”No ne mä kerään. Sit mä meen ratsastaan. Sä levitit, sä keräät, Hello!”
”Ei ole reilua!” ilmoitin ja melkein jo huusin Eetulle, että äiti, komenna Eiraa. ”Mä kytkin pleikkarin! Mä oon osani tehny. Nyt sä siivoat.”
”Mä siivoan”, Oskari sanoi ja noukki levyjä laatikkoon sekalaiseen järjestykseen.
”Eira voi siivota kans.”
”En tasan! EETU! HELLO SOTKEE ja pakottaa mut siivoon!”
”Hello älä sotke ja pakota Eiraa siivuamahan”, kuului keittiöstä tympääntyneesti ja monotonisesti.
”EETU! Eira ei tee mitää vaikka se pelas eniten!”
”Eira, siivua säki vähä jottei Hellon tarvitte yksin kun soot kerta pelannu eniten!” kuului taas keittiöstä ja Oskaria alkoi naurattaa.
”MÄ EN OLE SOTKENU EDES!”
”Ihan sama! Minen ole teirän äiti! Selevittäkää välinnä ja laattia tyhyjäksi!”
”NELLY!” Eira karjaisi sen kuultuaan ihan tosissaan ja palavan raivoissaan, juuri niin kuin äitiä huudetaan, enkä voinut kuin nauraa. Eira, joka oli ollut aidosti raivoissaan, alkoi myös nauraa hillittömästi ja valahti lattialle auttamaan Oskaria, joka hekotti myös. Laskin leivän loppuni mehulasin päälle, tarkastin ettei Mielikki ollut paikalla ja kyykistyin auttamaan itsekin. Kai Eiralla adoptioveljiä sai olla, jos hän kuitenkin tappeli minun kanssani eniten.”Irrotanks mä tän koko pleikkarin ja vien äspeeärrälle?” huhuilin vielä keittiöstä kuuluvien äänten suuntaan.
”Ei tarvitte viälä tänäehtoona”, Eetun ääni sanoi suoraan sohvan takaa. Hän istui ähkäisten kahvikupillisen kanssa Eiralta vapautuneelle paikalle sohvalle pelilaatikon eteen ja kaiveli laatikkoa. ”Oi Lemmings… Tony Hawk…” hän mutisi mielissään kaivellessaan ykkösen ja kakkosen pelejä, mutta hylkäsi ne. ”Worms… Muistaksä Hello kun mä voitin sua ja Allua tässä koko aijjan?”
”Se johtu siitä että sulla piti olla aina se pirun sudden death -luuserimode päällä ja mun madot sattu aina olemaan missä sattuu…”
”Eipähän. Hei — paa tää ja nää”, Eetu sanoi Eiralle tökkien häntä varpaallaan selkään ja ojentaen samalla pikkulasten Buzz-peliä ja kolmea ohjainta. ”Nelly! Outi! Tulukaa pelaamahan hetkeksi apinapeliä!”
”Mitä!”
”Apinapeliä!”
”Apinamitä?”
”Tulukaa pelaamahan mun ja näiren kans apinapeliä pleikkarilla!”Eira retuutti PlayStationia liian ronskisti ohjaimia vaihtaessaan, mutta ei se haitannut. Nousin lattialta ja ojensin hänelle käteni. Vaikka minä voisin maata koko päivän sohvalla pelaamassa vanhoja pelejä, Eira ei voinut tai kasvaisi samanlaiseksi veltoksi olennoksi kuin minä. Eetu oli ihan oikeassa: pihalla oli ilta jo hieman hämärtymään päin, mutta sää oli lämmin ja sopiva maastoiluun.
-
Ajattelin tarttua tähän teinidraamaan, ensimmäistä kertaa ikinä kai. Yksityiskohdissa on pientä joustoa muihin teksteihin nähden, toivottavasti se on ok asianosaisille.
Talutin Salierin karsinaansa. Jussia ei tallissa näkynyt, ehkä ja toivottavasti Eetu oli löytänyt jonkun jäähdyttelemään ja hoitamaan sen. Hän oli kävellyt tosi vaivaisen näköisesti maneesilta pois sen ilmalentonsa jälkeen enkä uskonut lainkaan että ei sattunut sen pahemmin. Kunhan nyt ei ollut sattunut oikeasti pahasti. Eetu oli takuulla niitä ihmisiä, joka vasta avomurtuman saatuaan pyytäisi pari laastaria.
— Mites Fifi jakselee? kysyin naapurikarsinassa hevostaan satuloivalta Santulta. Santtu ei vastannut mitään ja vilkaisin häntä tarkemmin. Yleensä Santtu sentään vastasi jotakin vaikkei suuremmin puhelias ollutkaan. Hevosista oli tietysti helppo puhua. Ennen kuin ehdin kysyä mitään enempää, alkoi satulahuoneesta kuulua huutoa. Ovi oli kiinni niin en saanut selvää sanoista enkä tunnistanut metelinpitäjiä.
— Mitä tuolla on menossa? älähdin ääneen. En osoittanut kysymystä kellekään erityisesti, mutta Fifin karsinasta kuului vastaus:
— Se on Eira.Katsoin Santtua ihmeissäni. Eira oli Eira, mutta ei se minun tietääkseni tuollaista meteliä yksikseen pitänyt.
—… ja Sanni, tarkensi Santtu.
— Jaha.Olisihan se pitänyt arvata, että tietenkin se oli meidän pikkuneiti päivänsäde. Huokaisin itsekseni. Olin muutaman kerran joutunut itsekin Sannin kielenkäytön uhriksi, kun Nanan karsina oli miltei vastapäätä Salieria ja Sanni pyöri tallilla päiväsaikaan samoin kuin minäkin. Ihmettelin miksi Eetu ei koskaan puuttunut tytön käytökseen muita kohtaan, mutta ehkä Sanni ei Eetulle tai Eetun kuullen avannut sanaista arkkuaan.
Eira marssi ulos satulahuoneesta ja samaa kyytiä Santun luo. Santtu kysyi mitä Eira oli sanonut, Eira vastasi haukkuneensa Sannin pystyyn. Ha, ihan oikein sille, ajattelin mielessäni. Ilmeisesti Sanni oli hyökännyt Santun kimppuun ja Eira oli käynyt läksyttämässä sen siitä hyvästä. Kuten sanottu, Eira oli Eira, mutta välillä sillä oli vankka pointti tekemisissään.
— Se oli ihan oikein, sanoin Eiralle. — Vaikka tuskin se Sanni siitä tokenee.
Eira vilkaisi minua hieman ihmeissään. Emme yleensä jutelleet sen enempiä, moikkasimme kun satuimme vastakkain ja ei sitten juuri muuta.
— No joo mut ei sen ämmän tartte Santulle rähjätä. Ei kellekään, mut erityisesti ei Santulle, Eira julisti.Nyökkäsin. Santtu oli ujo ja vähän kömpelö ihmisten kanssa, mutta kiltti ja sympaattisen oloinen poika. Minunkin myötätunto oli sataprosenttisesti Santun puolella.
— Ehkä siitä Sannista vielä joskus ihminen kasvaa, valikoin sanani tarkoituksellisen alentuviksi, koska olin kuullut satulahuoneen oven käyvän ja askelten tulevan kohti.— Haista sinä ämmä paska, Sanni sihahti hampaidensa välistä. Hän oli selvästi kuullut lausahdukseni.
— No tuu toki vähän lähemmäs, heitin takaisin.
— Haha, olipa hauska vitsi, jatkoi Sanni sähinäänsä ja asteli ovea kohti kiukkuisin askelin.
— Ei sitä vitsiksi ollut tarkoitettukaan, huikkasin Sannin perään. Hän tuhahti vain mennessään ovesta ulos.Joo, ei ehkä maailman aikuismaisin tapa reagoida asiaan, mutta hitto, miksi juuri minun pitäisi aina käyttäytyä korrektisti ja viimeisen päälle elegantisti? Santtu käänsi päätään pois päin Sannista peitelläkseen hymyään. Eira mulkoili ovesta poistuvan Sannin perään avoimen vihamielisenä, mutta kun rauhanhäiritsijä oli poistunut, hän kääntyi Santun puoleen.
— Tuu nyt niin mennään harjotteleen sitä harjotusravia!Minä sain Salierin hoidettua ja heitin vielä sille loimen päälle. Ruuna nyhjäisi käsivarttani, se taisi olla lisäbanaaneja vailla, mutta se oli lahjusbanaaninsa jo saanut. Rapsuttelin sitä kaulasta ja leukapielestä ennen kuin maltoin lähteä. Pitäsiköhän vielä käydä sisällä kysymässä Eetun vointia…
-
Arvaa kuka on Eiran uusi idoli. 😀 No Sonja. Sanni saattaa olla toista mieltä siitä mitä Sonja sanoi, mutta Eiran mielestä se oli ihan varmasti maailman älykkäintä ja nokkelinta.
Sonja on harkitseva ja aikuinen tyyppi, mutta hänen harkitsemattomuuttaan ja letkautuksiaan päästään kuitenkin todistamaan jo toista kertaa. En tosiaankaan lue tätä mitenkään ristiriitaisena asiana hänen persoonaansa nähden. Kyllä sitä vähäsen pinna meinaa palaa rauhallisemmillakin ja tekee mieli sanoa jopa lapsille välillä suorat sanat. Välillä tulisi itsekin ihan varmasti tokaistua jotain nokkavaa ja loukkaavaa, jos ei ammatti sitoisi aika hyvin kieltä. 😀
Ihanaa että sekaannuit soppaan! Tässä on yhteisöllinen kirjoittaminen taas parhaimmillaan ja tämä toimii musta täydellisenä esimerkkinä siitä miten pienet ristiriitaisuudet ei haittaa yhtään kun kirjoittaminen ja inspiraatio pitää aina laittaa kaiken edelle. Olisin halunnut kirjoittaa myös Eiran näkemyksen, mutta ylppärit alkavat tiistaina tietenkin mun opetettavalla aineella ja mun hyvin ja ajoissa hommansa hoitaneet abit ovat palauttaneet minulle kuluneen viikon aikana kaksitoista (!!!) itsenäistä kurssisuoritusta (viimeiset EILEN), joita ilman eivät saa kirjoittaa, ja jotka jonkun on pakko arvioida. 😀 Alkaa olla aika kortilla ja kyyneleet poskilla iltaisin kun tästä yrittää selviytyä. Sivuan kyllä myöhemmin sitä, miten ainakaan Sonja ei ole Eiran mielestä paska. 😀
-
Hyvä kun tartuit, tee niin jatkossakin!!<3 Niinkuin Eetukin jo sanoi, pieniä päällekkäisyyksiä ja ristiriitoja tulee aina, mutta ei se haittaa, niiden kanssa pystytään elämään ja sovittelemaan ne omiin tarinoihin tarvittaessa!
Voi Sonja, mä voin kuvitella hyvinkin sen koittamassa jutella Santulle. Karsinanaapureina väkisinkin tulee jotain höpistyä, musta se on ainakin hiiirvittävän outoa ja kiusallista laittaa hevosia samaan aikaan valmiiksi jos ei yhtään juttele. Hevoselle molemmat juttelee kuitenkin, niin miksei sitten toisilleen 😀 Varsinkin kun ne hepat on ihan sairaan hyvä ja helppo puheenaihe! Santtu onneksi vähintäänkin kohteliaisuuttaan vastaa, vaikka muuten jännittäisikin. Ja jännityskin helpottaa sitten ajan kanssa, uskaltaisin vaikka lotota että pikkuhiljaa hänenkin tapaiselleen hiirulaiselle elämä on helpottunut Hopiavuoressa kaikkien muiden mukavien ansiosta, paitsi Sannin tietenkin 😀
Haista sinä ämmä paska
No tuu toki vähän lähemmäs
MITÄ :DDD Ai hitsi tulee ihan ala-aste mieleen, tälläset oli ihan parhaimpia ownauksia ja muistan elävästi miten se toinen meni aina niin hämilleen että vaan poistui paikalta. Niin taisi käydä nytkin Sannin kanssa. Minkähänlainen teräväkieli Sonja on oikein nuorilla päivillään ollut, kun noin näppärästi ja hetkeäkään epäröimättä kuittasi takaisin 😀 Henkinen yläfemma Sonjalle tämän kunniaksi, vaikka eihän nuorempiaan saisi kai kiusata, mutta jos nyt vähän kumminkin…. -
Yritin etsiä tätä tarinaa, kun luin Eiran tekstin, mutta enpä tajunnut täältä sitten katsoa ennen Noan kommenttia! No, kommentoidaan sitten edes nyt.
Sonja on kyllä aika terävä sanoissaan näköjään myös 😅 Ja varmasti myös yksi Eiran idoleista tätä nykyä. Mä oon ihmetellyt samaa, että miksi Eetu ei ole sanonut Sannista mitään, mutta luulen, että koska ne eivät ole ihan hirveästi tekemisissäkään, ei ole tullut edes tilaisuutta. Ja ponistaan Sanni kuitenkin huolehtii parhaalla mahdollisella tavalla, mikä taitaa Hopiavuoren isännälle olla melko painava asia vaakakupissa myös. Ehkei se halua uskoa, että Sanni olisi oikeasti sellainen, mitä puhutaan? 🤔
Sekaannu ihmeessä jatkossakin teinidraamaan! Hauskaa, että muutkin saa näistä jutuista uutta pontta kirjoittamiseen ja erilaisia tekstejä aikaan.
-
-
Ei saatana. Kännykän näytölle ponnahti ilmoitus uudesta meilistä, joku vahvistusviesti näyttelyosallistumisesta. ”Kiitos ilmoittautumisesta PKK-näyttelyihin 15.3.2020!” viestistä näkyi esikatselussa. Avasin sen ja luin sitä epätoivoisena eteenpäin, mitä helvettiä? Yhdistelin palasia mun päässä ja tajusin että oon ilmottanut viinipäissäni Lexin näyttelyyn eilen illalla. Jep jep. Lex ei ollut parhaimmillaan vieraissa paikoissa ja näyttelyt olisi alle viikon päästä. Toki oli mahdollista että luokat olisikin täynnä eikä me mahduttaisi mukaan, siitä taisi joku maininta siellä kutsusivulla olla. On the bright side, kesään ja ekoihin startteihin ei ollut pitkä aika, joten oria pitäisi tosissaan alkaa totutella kisapaikkojen hälinään.
”Ottaako maitoa?” jonkun ääni katkaisi mun vallattomana vipeltävän ajatuksenjuoksun. Se oli Noa, joka piteli hymyillen käsissään täysmaitopurkkia ojennettuna mua kohti.
”Joo, kiitti” vastasin vähän nolostuneena, miten olin vajonnut täysin omiin ajatuksiini seurassa? Noa kaatoi hitaasti maitoa vähän kulahtaneeseen, ikealaiseen kuppiini kunnes viittasin kädelläni että riitti. En mä edes normaalisti lehmänmaitoa käyttänyt vaan kauramaito, mut en mä sellaista kehdannut kylässä alkaa penätä. Tuskimpa täällä edes iKaffea olisi ollut. Noa istahti mun kanssa keittiönpöydän ääreen ja hörppäsi kupistaan. Mies oli kutsunut mut kahville tupaan kun olin kuulemma niin poissaolevan näköinen että kuppi kuumaa tekisi terää.
”Mikäs sut on noin apeeks saanut, oot ihan darrasen näköinen” Noa kysyi suoraan mutta lempeästi naureskellen. Siitä jotenkin säteili sellainen rauhoittavan ystävällinen fiilis.
”No siis, krapulaahan tässä” vastasin lyhyesti ja katsoin miestä silmiin pieni hymy huulillani. Ei mulla oikeesti ollut ees huono olo, mitä nyt vähän päätä jomotteli. Noa naurahti hyväntahtoisesti mun vaikeroivalle vastaukselle jota olin yrittänyt hymyllä peitellä.
”Pare ettet sä mee ratsastaa tänään” Noa sanoi sellaisella isämäisellä painokkuudella ja huolenpidolla. Kuulosti ihan Eetulta.
”Joo ei kyl varmaan kantsi, Lex ei varmaan arvosta punkunkäryistä mutsia”
”Camilla kyl varmaan voi sen ainaki juoksuttaa””Emmä oikeen tiedä, Lex varmaan on ihan ok vaikka olis vapaalla tänään” vastasin kierrellen. Oikeastihan Lexille tekisi hyvää päästä liikkumaan mutta en mä kehdannut muita vaivata mun krapulan takia. Kuulin miten ulko-ovi kolahti ja joku asteli sisään. Ei montaa sekuntia mennyt ja tuvan ovesta asteli isäntä itse sisään. Eetu tervehti meitä ja sanoi tulleensa vaan hakemaan lisää pultteja, ilmeisesti pihaton parissa se hääräsi taas. Mies ei myöskään Noan suostutteluista huolimatta jäänyt kahville, vaan paineli samalla tarmolla ulos mitä oli tupaan astellut sisäänkin. Naurahdimme Noan kanssa kun ulko-ovi kävi ja katsoimme ikkunasta miten isäntä paineli takaisin pihattotyömaalle.
Juttelimme Noan kanssa pitkän tovin, pääosin hevosista. Sain kuulla että se kaunis mustavalkoinen tamma joka mullekin hörisi ekana päivänä oli nimeltään Flida. Noa kertoi silmät loistaen miten Flida pian varsoisi, ja miten upealla orilla se olikaan astutettu! Vaikka mies oli selkeästi todella innoissaan varsasta, huomasin että tämän äänessä oli kuitenkin pientä epäilystä.”Mä voin jeesata varsan kanssa sitten jos tarviit” tarjouduin omaksikin ihmetyksekseni. Mitä? Mullahan oli omat kädet enemmän kuin täynnä Lexin kanssa. Joku Noan sympaattisessa olemuksessa sai mulle jonkun äidinvaistomoden päälle ja halusin tuputtaa omaa apua. Toisaalta, olin Peterin tilalla käsitellyt ja kouluttanut lukuisia varsoja joten se ei ollut mulle mitenkään vierasta puuhaa.
”Mä pidän tän muistis” Noa hymyili mulle. Mulle jäi sellainen kutina miehen hymystä, että se piti tarjousta vaan kohteliaana eleenä.
”Eiku oikeesti, pyydät vaan ni autan kyl. Oon aikoinaan aika paljon varsojen kans puljannu” jatkoin tarjoustani vähän jopa inttämällä.
En tiedä miksi aloin todistella taitojani, eihän Noa ollut mitenkään kyseenalaistanut mua! Ja olin myös vahingossa möläyttänyt ehkä liikaakin, en mä ollut valmis kertomaan jenkeistä tai Peteristä puolitutuille. Sen tarinan kertomisessa menisi puoli päivää. Noa ei onneksi kysellyt enempää vaan kiitteli vain tarjouksesta ja lupasi tulla nykimään hihasta. Käänsin keskustelun pois hevosista ja kyselin Otsonmäestä ja millaista täällä oli asua. Noan kanssa oli helppo puhua, en tiedä oliko se sen koko olemus vai mikä. Loppujen lopuksi olin kuitenkin tyytyväinen että se oli kutsunut mut kahville vaikka olin aluksi empinyt, en halunnut tuppaantua toisen vaivoiksi. Mun vaikutelma Hopiavuorella pyörivästä porukasta alkoi muotoutua aina vaan paremmaksi, muutamaa kiljuvaa teiniä lukuunottamatta täällä kävi ihan mukavaa porukkaa. Varmasti sopeutuisin joukkoon jossain kohtaa ja voisin käydä kahvilla ihan kursailemattakin.
-
Olet saanut hyvin kiinni Noankin hahmosta, minun mielestäni on oikein tunnistettava Noa. Ja muutenkin tosi kiva tarina, arkinen, mutta sitähän se elämä on, arkea. Erityisesti tykkäsin noista kaikista pienistä yksityiskohdista, jotka saa tekstin elämään ja näyttämään aidolta. Köykäinen darra, Eetulta kuulostava Noa, edestakaisin tohottava Eetu, vieraalle hörisevä Flida ja kiljuvat teinit, listatakseni muutaman suosikeistani.
-
Tarinaan liittymätön kommentti; Agnesin profiilikuva on ihan mielettömän suloinen!!
En tiedä onnistuitko vaan puolivahingossa vai tarkoituksella, kun jätit mainitsematta mitä Noa joi. Kahvista tietysti puhuttiin, mutta pelkästään kuppina luonnehdittu juotava jätti hyvän sauman hahmouskollisuudelle, Noa kun ei kahvia juo. Tosin haluan uskoa että teit sen ihan tietoisesti, sen verran hyvin sä olet perillä näistä Hoppiksen moooonimutkaisista kuvioista jo tähän mennessä!
Minä oma-alotteisesti annan tästä yhden lisäpisteen pihattoprojektiin, luulisin että mulla on mun kuukausipiste käytettävissä! 😀 Tää pihatto on melkeen Hopiavuoren ”torilla tavataan”- tyylinen, aina kun siitä on maininta niin jonkun pitää mainita, että hei, pihatto mainittu!
Noa varmasti kertookin Flidasta sellaisella innolla, ettei toista. Mielikistä myös. Eläimiään hän rakastaa ja kokee olevansa niille elämänsä velkaa, vaikka tietenkään hän ei muille ehdointahdoin kerro miksi hän on niille velkaa. Niinkuin Sonjakin sanoi, niin onhan Noa ihan tunnistettavissa. Välillä mua huolettaa, kun tein sellaisen peruskiltin jantterin, että miten tylsä se oikeasti on ja onko siinä muille kirjoitettavaa. Onneksi näyttää olevan, sillä Noa tuntuu olevan helposti lähestyttävissä (jota tavoittelinkin) ja sille on helppo jutella ja miksei avautuakin. Hyvä niin, sitä mä toivoinkin. Eli ihanaa, kiitos, kun otit sen Agnesin tarinaan mukaan!
Sen verran mä natseilen, että pidä silmällä millä tavalla Agnes muita ihmisiä kutsuu. Pääsääntöisesti hänellä on ”se” käytössä, joka on suomalaiselle ihan ok, ihan ymmärrettävää 😀 mutta lopussa vilahti myös ”hän”, joka sekoittaa pakkaa pikkuisen lukijan näkökulmasta. Ei mikään iso juttu, mutta ihan selkeyden ja johdonmukaisuuden vuoksi on hyvä pitää vain toisesta kiinni. 🙂
-
Oi se kauhun- ja innostuksensekainen olo, kun on oikeasti ilmoittanut lemmikkinsä ekaan näyttelyyn (tai no ekoihin mihin tahansa kisoihin). Toisaalta odottaa jännityksellä. Toisaalta pelkää kämmäävänsä kunnolla.
Parasta Agnesin lisäksi on silti Noa ja Eetu, eikä näyttelyt. Eetu on niin kodikas ja uskottava sivuhenkilö, kun se touhaa pultteja hakemaan, ja Noa puolestaan on hyvä hahmo tutustuttaa omaan hahmoonsa päästäkseen eteenpäin. Lisäksi Noan kautta aika moni hahmo saa sanottua todellisiakin tunteitaan, niin kuin vaikka krapulan. Kai siitä aistii, ettei se tuomitse tai suutu mistään. Hepoistakin sen kanssa luulisi olevan helppo puhua, kun se ei sotkeennu liiaksi muiden asioihin, ja on niin aidosti kiinnostunut varsinkin omasta hevosestaan ja realistisesti itsekin sekä innoissaan että kauhuissaan varsasta. Luulenpa, että Noa taitaa ihan oikeasti tarvita vielä Agnesin apua varsan kanssa.
Sulla on ihana rauhallinen kerrontatyyli, joka sopii mun lempiaiheeseen: arkeen. Ihan hampaattomaksi kertojasi Agnes ei silti heittäydy, vaan osaa kertoa rauhallisesta sävystä huolimatta välillä kärkevinkin sanavalinnoin.
Annan tästä myös yhden pisteen pihattoon. Lisäksi Noan ja Sonjan kommentista tulee kummastakin yksi piste. Noa antoi myös ekstrapisteen. Näin saadaan neljä pistettä pihattoon.
-
-
Vieraan sedän tapaus Hopiavuoressa
”Vai mitä Oskari?” kysyin ihan ajatuksissaan haahuilevalta Oskarilta kiskaistessani tuvan oven auki. En ollut puhunut varsinaisesti mistään, mutta sudenpoika oli niin kiva saada kauhistumaan välillä.
”Mitä?”
”Että se on nyt sit sovittu. Eiks niin?”
”Mikä?”
”Älä nyt enää ala yhtään–”Olin aikonut huudattaa sitä poikaa sanomalla, että juurihan hän oli lupautunut Seinäjoelle homobaariin, mutta keittiöstä kuuluikin jonkun vieraan sedän ääni Eetun ja Sonjan äänien lisäksi.
”Mitä–” Oskari aloitti.
”Hys!” kuiskasin ihan liian kovaa ja yritin kuunnella.Jaaha. Isillä ja äitillä oli siellä jotain aikuisten ihmisten vieraita. Ja kun Eetulla on aikuisten ihmisten vieraita, pitää osata käyttäytyä. Hän muistuttaa siitä usein etukäteen kaikkia joita vain kehtaa torua ja uhkailla, mutta katsoo aina eniten minua ja Eiraa. Varmaan ihan aiheesta. Yleensä kuitenkin tunnistan Eetun oikeiden ihmisten vieraat, mutta tämän sedän ääni oli minulle ihan tuntematon.
”Kuka?” kysyin Oskarilta äänettömästi.
Oskari vain tuijotti kohti olohuonetta ja kuunteli suu vähän auki keittiön puhetta, joka koski hevosia tietenkin. Sitten hän suoristi ihan varoittamatta selkänsä ja käveli keittiöön, mikä ei ole ollenkaan normaali juttu niin aralle pikkuiselle vieraiden setien ollessa paikalla. Menin perässä. Hulluhan minä olisin, jos vielä jäisin yksin eteiseen urkkimaan Oskarinkin lähdettyä.”No ettei se ole Oskari!” se setä sanoi.
”Minähän se”, Oskari sanoi kainosti kuin olisi vieraskorea Eira, mutta tarttui empimättä vieraan sedän käteen ja puristi sitä reippaasti.
”Mitäs sille isälles kuuluu?” vieras setä kysyi.
”Hyvää, hyvää. Sillä on Ramona kisakunnossa ja…”Oskari puhui epätavallisen paljon. Se oli silti vähän. Hyvin nopeasti hän osoitti minua ja sanoi, että olen Ilves, kun ei kai kehdannut enää mennä vieraan sedän ja Eetun ja Sonjan väliin keskustelussa. Nostin vieraalle sedälle kuppia, johon olin juuri kaatanut kahvia. Vieras setä sanoi olevansa Simo joku. Nyökytin sellaiselle lausunnolle ja sanoin meneväni muka päivittämään Hopiavuoren nettisivuja Eetun puolesta, vaikka oikeasti aioin mennä katsomaan Jillan Netflixistä Luciferia. Kyllähän noita Simoja riitti ja keittiössä oli ihan liikaa porukkaa. Ja sudenpoikakin oli kummallisen puhelias.
Vain neljäsosajaksollinen Luciferia oli kulunut, kun kuulin sen jonkun Simon tekevän lähtöä eteisessä. Odotin kunnes ovi sulkeutui, koska minähän olin muka töissä. Laahustin hetken kuluttua keittiöön utelemaan, kukas se sellainen Simo oli ollut ja mitä se meillä edes teki.
En ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Oskari tarttui käsivarteeni kummallisella kaksikäpäläisellä pihtiotteella niin kuin olisi kotka eikä susi. Hän ravisti minua hieman, puristi voimakkaasti ja näytti kiljuvan sisäisesti niin, että vain vähän pihinää kantautui hänen nenänsä kautta ihmiskorviin.
”Oskari! Kyllä sun pitäis viedä mut ensin edes muutamille treffeille”, toruin ja odotin, että hän punastuisi.
”Se oli Lakkaman Simo!” Oskari kuiskasi niin kuin en olisi mitään vihjailevaa koskaan sanonutkaan.
”Joo mä kuulin.”Oskari katsoi minua niin että minun olisi ilmeisesti pitänyt tietää, kuka oli joku Lakkaman Simo, joka näkyi juuri pakittavan parkkipaikalta ihan hirveällä autonrämällä. Sonja ja Eetu puolestaan katsoivat Oskaria saman näköisinä, vaikka kaikkihan minun käsivarsiani aina lopulta päätyivät lääppimään. Silloin Oskari päästi irti ja töksäytti menevänsä hommiin.
Sellainen oli vieraan sedän tapaus Hopiavuoressa.
-
Oi miten kiva että otit koppia tuosta minun tekstistä! Varsinkin kun alkuperäinen idea oli pelkkä valmennusteksti (tai aivan alkuperäisin tarina ajalta ennen Hopiavuorta) ja mielestäni tuo Eetun ymppääminen tekstiin oli vähän väkisin tehty lisäosa. Ja siis totta kai Oskari tuntee Simon isänsä kautta, hevospiirit on pienet ja tietenkin kaikki tuntee kaikki. Loistava oivallus kyllä, ei tullut itselleni mieleenkään, koska jos olisi, olisin kyllä sotkenut Oskarin tarinaan myös jotenkin.
Mutta minulla on teoria Hellosta! Olen sitä jotenkin aavistellut aikaisemminkin muista teksteistä, mutta nyt sain sille jonkinlaisen sanamuodon. Nimittäin: kismittääkö Helloa kuitenkin vähän se, että hän on joistain asioista aivan pihalla, kuten tässä tapauksessa lähes legendaarisesta kouluvalmentajasta? Kun ensin hän on tässä välinpitämätön: joo, meen katsomaan telkkua enkä ole YHTÄÄN kiinnostunut mistään Simoista, mutta sitten kuitenkin heti kun tämä on häipynyt, tullaan urkkimaan että kuka ja miksi. Eli ei olekaan yhtään niin välinpitämätön kuin antoi ymmärtää olevansa. Ja harmittaako Helloa sitten kuitenkin jotenkin kun kaikki muut tietävät kuka on Lakkaman Simo ja olettavat että hänkin keikahtaisi ihastuksesta selälleen ja ei ole oikeasti aavistustakaan kuka semmoinen on kun saa Oskarinkin liki puheliaaksi?
Jos (kun?) Hellolle joskus selviää kuka ja mikä Simo tämä on, todennäköisesti hän sanoo ettei asia paljon jaksa liikuttaa tai ehkä hän lyö asian leikiksi jollain tavoin (vaikka Oskarin kautta: totta kai kiinnostaa mies jolle Oskari puhuu vapaaehtoisesti), mutta onko siellä taustalla kuitenkin jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne ja harmistus siitä, että on pihalla asioista, jälleen kerran, se erilainen ja vääränlainen?
-
-
Varustekatsaus
”Hei Sonja, mun oli pakko selvittää Ennin ja Lexin sukulaisuus, että kiitos vaan”, tervehdin naista, joka harjaili Salieria käytävällä.
”Ole hyvä vaan, mitäs selvisi?”
”Ne ei oo yhtään sukua keskenään”, naurahdin, koska sen selvittämiseen jouduin soittelemaan useammankin, vastaajan mielestä ehkä hieman oudonkin puhelun.
”Okei, olisihan se kyllä ollutkin aikamoinen sattuma, että sukulaiset päätyisi samalle tallille.”
”Joo. Äläkä kysy mistä tiedän, mutta Lex on vaan vähän herkkähipiäinen niin kuin isänsä. Enni taasen peri omaltaan vahvan luonteen. Ja no onhan sekin herkkä, sen huomasin jo ekana päivänä.”Jatkoin matkaa Jussin tallin puolelle tarkistamaan Ennin karsinan. Se oli aluksi majoitettu päätallin puolelle, mutta sittemmin Been karsina oli siivottu ja tamma siirtyi siihen. Ovessa oli edelleen Been nimikyltti, jossa näkyi orin hammasrivistö, kun sen kerran osoitti mieltään jouduttuaan talliin liian aikaisin. Jouduin räpyttelemään, ettei silmäni alkaisi vuotaa valtoimenaan ikävän ottaessa minut valtaansa. Silitin nimikylttiä viimeisen kerran ennen kuin otin sen irti.
Laitettuani uuden kyltin Ennin karsinan oveen, menin tarkistamaan varustekaapin tilanteen. Varustehuone alkoi olla ääriään myöten täynnä, koska useammalla asukkaalla oli todella paljon varusteita. Varsinkin loimia, ihan niin kuin Ennilläkin. On sadeloimi, talliloimi, toppaloimi, ulkoloimi, ratsastusloimi heijastimella ja ilman sekä toppavuori sadeloimen alle ja ties mitä. Ja toinen on satulahuovat, yhdelläkin hevosella on pelkästään viisi eri väristä estehuopaa!
Ennillä sentään on aika inhimillisesti tavaraa, pois lukien ne loimet. Sillä on vain yksi satula, siihen koti- ja kisakäyttöön omat huovat täysin ymmärrettävästä syystä, kuten myös kahdet suitset ja riimut, kotiin ja näyttelykäyttöön. Perussetti harjoja ja sieniä sekä hikiviila.
”Hei, täähän on näppärä! Miten en tajunnutkaan tällaisen olemassaoloa Been kanssa”, sanoin ääneen katsoessani tamman juoksutusvyötä. Sitten muistin Sonjan poistotavarat, laitoin Ennin vyön ja muutaman muun varusteen takaisin ja siirryin tonkimaan pahvilaatikkoa.Ei siellä mitään vyötä ollut enkä tohtinut hamstrata hyvän näköisiä pinteleitä tai satulahuopiakaan talteen, koska täti luultavasti varustaa Been päästä häntään asti. Toisaalta tää ois kyllä hieno Been ruskean satulan alla, mietin hypistellessäni mustaa satulahuopaa.
”Löytyykö mitään?” Sonja kysyi ja sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Satulahuopa putosi käsistäni ja meinasin kaataa koko laatikon yrittäessäni estää huopaa putoamasta lattialle. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää.”
”Ei – täs mitään, oma vika. Ei mulla oikeasti oo tarvetta milleen näille”, takeltelin yrittäessäni tasata hengitystäni. ”Ennillä on kamat omasta takaa ja Beekin on muiden varustettavana.”
”Mut toi musta näyttäis hyvältä Been selässä”, Sonja hymyili.
”Niin se kyl näyttäis, mut..” vastasin laittaen huovan takaisin laatikkoon.
”Sovitaanko, että otat sen, jollei kukaan oo sitä loppuviikkoon vienyt?”
”Sovittu!”
”Ja nyt kahville, Eetu meni juuri keittämään sitä.”-
Hevosihmiset! Mikä niitä vaivaa! Ja koiraihmisiä! On varustetta varusteen perään. Jotkut jopa käyttää niitä kaikkia. Ja koiranomistajaväki katsoo mua tuomiten, kun mulla on yksi panta ja yksi remmi per koira, yhteinen vesikippo ja yhteinen ruokakippo ja that’s it. Veikkaan, että hevosihmiset olisivat kuitenkin vielä hullumpia. Mitenhän Hopiavuoressakin suhtauduttaisiin johonkin muhun, jonka hevosella olisi yksi satula, yksi huopa, yhdet suitset, pari riimua, naru, pölyharja, kumisuka ja kaviokoukku? Toisaalta tälläpäin onkin ihan yleinen hiljainen sopimus, että tallilla on ihan yleiseen käyttöön esim. juoksutuskamoja ja muuta varustetta ihan siksi, ettei vähäiset silytystilat ole heti täynnä. 😀
Odotin, että kuka tonkii ekana Sonjan jättämää laatikkoa. Tiituksen tonkimissyyt ovat ihan ymmärrettäviä. Hän ei kuitenkaan hirveästi vielä omista, ja opiskelijana ei edes saa varmaan irti ihan kaikkia hienoja juttuja, joita melkein tarvitsisi mutta ei kumminkaan ihan. Saatoin ehkä odottaa silmät kiiluen, onko meillä täällä joku hamsteri, joka ottaisi vaikkei tarvitsisi… 😀
-
-
Ne on aika ääliöitä molemmat
Miehen hommaKävelin loskassa Fifillä ratsastavan Santun vierellä ja hymyilin. Sää ei ollut kaunis, eikä koronaviruksen takia ilmassa leijuva koulunen sulkemisen uhka kuulostanut hyvältä, mutta ainakin minulla oli Herman, ja se oli parempaa kuin moisten pikkuasioiden äkillinen järjestyminen olisi ollut. Silitin Fifin kaulaa kävellessäni ja hypähtelin hieman. En suotta vaivautunut katselemaan taakseni, vaikka Herman oli jättäytynyt Typyn kanssa jälkeemme. Hän juttelin nimittäin Sannille, enkä halunnut Sannin kuvittelevan leuhkassa päässään, että katsoin muka huolissani häntä.
Uunon tarhan luona tervehdin hevostani sipaisemalla senkin turpaa. Se notkui tietenkin portilla, niin kuin aina. Siinä oli parhaat mahdollisuudet saada herkkuja ja rapsutuksia, ja siitä pääsi ensimmäisenä illalla sisäänkin kaurojensa ääreen. Uuno oli lihava ja isopäinen. Kurtistin kulmiani, mutta jatkoin matkaa sanomatta mitään. Sanni aina sanoi, että se oli nolo hevonen, mutta ei minulla muutakaan hevosta ollut. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut vaihtaa sen Jussiin ja hypätä kilpaa. Toisaalta Jussi ei kuitenkaan ollut Uuno…
”Mitähän ne juttelee?” Santtu kysyi, kun olimme jo tallipihassa. Hänellä ei ollut tapana varsinaisesti pitää yllä small-talkia sen enempää kuin juoruillakaan, joten ehkä hän pohti ääneeen.
”Herman sanoo suorat sanat, tietysti”, sanoin hymyillen Santulle. Tietenkin hän sanoisi. Hermanin tehtävä on puolustaa minua, sillä olenhan heikko nainen, ja tietenkin olin kertonut hänelle siitä taannoisesta kerrasta, kun Sanni oli räyhännyt minulle ja Santulle ja Sonjakin oli ainakin melkein sanonut sitä paskaksi ämmäksi.
”Eiks Herman oo kuitenki Sannin kaveri..?” Santtu kysyi epäröiden ja pysäytti Fifin, joka jäi mutustelemaan kuolaimiaan.
”So? Mitä sitte?” Otin Fifin ohjasta kiinni, vaikka Santtu kyllä tasan olisi päässyt pois sen selästä ilmankin. Hän laskeutuikin satulasta paljon sulavammin kuin minä jonkun jätti-Uunon satulasta.
”No ei kai mitää…”
”Niin.”
”Eksä sitte yhtää ajattele että…”
”Mitä?”
Santtu kohautti olkiaan ja lähti viemään Fifiä talliin. Hänellä oli ihmeellinen himo harjata hevosia aina sisällä.
”Mi-tä?” kysyin uudestaan Jussin tallin puolella. Joskus Santtua piti vähän painostaa puhumaan.
”Eks sä ja Herman, tai siis eiks Herman oo, tai siis mitä jos Herman ja Sanni–”
”Älä puhu hulluja.”Santtu pysähtyi katsomaan minua, vaikka Fifin karsinalle oli vielä monta askelta. Tuuppasin häntä käsivarresta kävelemään ja pyöräytin silmiäni. Santtu-parka oli varmaan altis median vaikutuksille. Telkkariohjelmissa petettiin toisia minkä ehdittiin ja löydettiin uusi puoliso kerran kuussa. Ei kyllä oikeassa elämässä sellaista voinut olla. Oikeassa elämässä miehen homma oli puolustaa tyttöystäviään kaikkia ämmiä vastaan, pilkkoa puita, käydä töissä ja käsitellä tyttöystäviensä puolesta kaikkia vaarallisia hevosia. Niin kauan kun tyttöystävät olivat kunnolla, eli eivät suotta epäilleet miehiä ämmien vokottelusta, kasvattivat lapset, siivosivat, kokkasivat ja ratsastivat vain poneilla ja just ja just puoliverisillä, kaikki päättyi aina hyvin, eli kuolema heidät erotti.
”Mitä sä muuten meinaat että se sanoo sille suorat sanat?” Santtu kysyi Fifin karsinasta ja oikein kurkisti kalterien välistä minua.
”Kuinka niin?” kysyin Santun kypärältä, jota pitelin kuin Hamlet pääkalloa kuuluisassa monologissaan.
”Et kai sä oo sanonu sille, tai ooksä siis sanonu sille siitä kun mä, tai siis kun Sanni siellä satulahuoneessa–”
”No en tosiaan oo sanonu”, tuhahdin. ”Tai sanoin mä sen että se oli taas paska ämmä ja mä huusin sille ja Sonjaki sano että se on ääliö.”
”Sonja ei kyllä tainnu sanoa että ääliö…”
”No ajatteli ainaki. Mä ajattelin muute et musta tulee diplomi-insinööri. Tietenki mä jään sit kotiin lasten kaa mut kuitenki.”
”Ai jaa?”
”Eiks sulla oo matikka joku kasi tai joku muu ylihyvä? Niin sä opetat mua. Herman ei voi kun sillä on joku kutonen, ja Inari on vielä noin triljoona vuotta ulkomailla nii sit ku se tulee on niin myöhäistä jo ettei musta tuu ikinä mitää.”-
Hhhhhyh, mä en oo ikinä ikinä tykännyt näistä miesten ja naisten jutuista. Miehet tekee niin ja naiset näin ja sen on oltava niin koska on aina ollutkin. Voi Eira, kun vaan tietäisit paremmin! Tai oikeastaan, mun mielestä Eira tietääkin. Eikai se muuten olisi niin etevä aseen kanssa, tiedä autoistakin, ja vaikka mitä muuta mitä voisi kirjata ”äijien” jutuiksi. Mutta samaan aikaan se esittää vähän tyhmää, melkeen voisin sanoa perus blondia, joka tykkää omaksua sellaisen barbimaisen leiman. Nätti ja vähän vajaa, sellainen naisen kuuluukin olla ja siitä pojat tykkää.
Onneksi mä tiedän että sä kirjoittajana tiedät paremmin eikä mun tarvii ikinä vauhkoontua tästä sen enempää, vaikka vähän tekiskin mieli käskeä joku läksyttään Eiraa että heeeeeiii muuta nyt hyvä ihminen sun ajattelumaailmaa 😀Mulla on nyt ollut kauhee kiire, pallotellut töiden ja koulun välillä, nyt tottakai mä oon kipeäkin (kai se on nyt se saatanan korona) ja mun vuokraheppa on ähkyoireillut viikonlopun yli, tänään taas niin voimakkaasti että huomenna sitä kuskataan Viikkiin heti aamusta, niin tähän kurjuuteen on kiva saada lukea tarinaa jossa oma hahmo esiintyy. Santtu varsinkin, kun siitä mulla on kovin huoli ollut. Halusin niin kovasti kirjoittaa sen tarinaa uudelleen jotta se saisi enemmän ihmisiä ympärilleen, ja tämän tapaisten tarinoiden ansiosta voin vähän huokaista helpotuksesta ja todeta, että oikeilla raiteilla ollaan. Että vielä se ei ole ihan menetetty tapaus 😀
Välillä kanssa tuntuu että sä kirjoitat Santun reploja paremmin kuin mä ite 😀 Saat sen kuulostaan ihan iteltään ja tekeen asioita just niinkun se tekisikin.
Lupaan ottaa tästä koppia, jos nyt en tähän tautiin kuolla kupsahda parin viikon sisällä :’D
-
-
Tiitus, koronan uhri 1
Ilman Helloa en olisi kiinnittänyt edes huomiota Tiituksen aivastukseen. Vähän väliähän tallissa joku aivasti, oli sitä kiinantautia tai ei. Vaikka kuinka yritin ostaa hyvää heinää, ainahan ne vähän pölisivät. Ja puru. Ja hevoset. Pikku aivastus oli siis niin tavallinen ääni, etten edes tajunnut sitä. Siivosin vain karsinaa vastapäätä Tiitusta.
Aivastuksen jälkeen kuului kuitenkin muutama äänekäs juoksuaskel.
”Herranjumala”, kuiskattiin Hellon äänellä, ja sitten ”voi piru!” kun hän meinasi liukastua tunkeutuessaan niin nopeasti karsinaan, jota Tiitus siivosi. Rysähdystä ei kuulunut: ilmeisesti Tiitus siis kuitenkin sai hänestä kopin.”Ootsä kipee!” Hello kysyi niin kireästi, ettei lauseessa kysyvää nuottia ollut ollenkaan.
”No en!” Tiitus yritti vakuuttaa, mutta taisi itsekin tietää, että turhaan.
”Sä aivastit!”
”Mun nenää kutitti.”
”Herranjumala! Sulla on kuumetta!”
”Kai nyt mun otsa on lämmin jos mä siivoan pipo päässä!”
”Sun niskassaki on kuumetta!”
”Mulla on takki ja huivi! Älä koskettele mun hikistä niskaa!”
”Nyt sisälle!”
”Mä oon Hello töissä. Mitä jos sä menisit hetkeksi vaikka–”
”MENE! Sisälle. Sä oot kipee. Sussa on korona. Sun pitää huilata.”Siirryin karsinasta seuraavaan. Aloin pelätä, että joutuisin tosiaan siivoamaan kaikki karsinat loppuun yksin. Hello riippui Tiituksen takinkauluksissa sen näköisenä, että pelkäsi Tiituksen oikeasti kaatuvan kohta kuolleena karsinan lattialle. Sellaisessa tilassa Hello on hämmentävän päättäväinen. Ja suorastaan vaarallinen, jos häntä yrittää rauhoitella. Hän ei paljoa elämästä turhia huolehdi tai välitä pikkuseikoista, mutta ihmisiään hän suojelee ja varjelee. Veikkaanpa, että jos Jätinmetsästä lönköttelisi vielä susia näin salakaatojenkin jälkeen ihmisiä häiritsemään, Hello kävisi niidenkin kimppuun vaikka paljain käsin aika monen tallilaisen puolesta. Minäkin olisin siis hänen käsissään kuin kuiva risu, jos hän kokisi minun uhkaavan Tiituksen henkeä komentamalla hänet töihin, kun hän Hellon mielestä oli selkeästi kuolemaisillaan.
Tiitus-raukka yritti mutista Hellolle puoliääneen yhtä ja toista lupausta ja suostuttelua, jotta saisi hänet lähtemään. Aluksi Hellokin vastaili niin hiljaa, etten kuullut, mutta mitä ahdistuneemmaksi hän muuttui, sitä kovempaa hän puhui.
”Ei oo leikkimisen asia tämä”, oli ensimmäinen hyvin vakavasti sanottu Hellon kommentti, jonka kuulin.
Tiitus mutisi siihen jotain.
”Ei ole allergiaa! Mene sisälle! Mä siivoan nää loppuun.”
Taas mutinaa.
”Enkä ole. Isäs oli riskiryhmää kun sua teki. Sitä paitsi mitä väliä sillä on? Jos sä oot kipee, mäki oon joka tapaukses jo.”
”…tartutat muita”, loppui Tiituksen kommentti, jonka alkua en kuullut.Hello veti henkeä. Siivosin karsinaa ja mietin, aikoikohan hän mahdollisesti huutaa, ja kuinka kovaa. Sellainen ei ollut kyllä Hellon tapaista ollenkaan. Onneksi hän ei kuitenkaan ihan huutanut.
”Etkö sä nyt käsitä että mä en halua enää elää jos sä kuolet”, Hello sanoi niin myrkyllisesti ja hyytävästi kuin ihminen vain voi. Minunkin ihokarvani nousivat pystyyn. Kuului omituinen hillitty tömähdys ja sen jälkeen vihaisia loittonevia conversen läpsähdyksiä tallin lattiaa vasten. Kun kurkistin käytävälle, näin Tiituksen irrottautuvan seinästä, jota vasten Hello oli ilmeisesti hänet raivoissaan tuupannut.
”Eetu”, Tiitus kutsui hetken päästä.
”No?”
”Voinko mä pitää mun kahvitauon nyt?”
”Joo?”
”En mä muuten kun… Hello vissiin oikeesti luulee että mä kuolen.”
”Oo sitte varovaanen.”
”Kuinka niin?”
”Se yrittää ihan varmahan juattaa sulle kuumaa mehua. Tai siis ei yritä vaan juattaa. Se kaataa sen vaikka suppilolla kiahuvana sun kurkkuhun.”Se oli Hopiavuoren ensimmäinen koronatapaus, vaikka todennäköisesti se olikin pelkkä pölyaivastus. Hello kulki kuitenkin joka tauolla tuvassa Tiituksen perässä vilttiä ja mehua tyrkyttäen, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan että Tiituksen oli muutenkin kuuma. Vaikka huolehti Hello muistakin, joskaan ei ihan samalla volyymilla. Noa todella joutui Hellon viltittämäksi niin tiukasti, ettei päässyt kapalostaan enää omin avuin pois, ja Eira puolestaan löi Helloa avokämmenellä poskelle kun tämä koetti hänen oletettua kuumettaan yllättäen ja ilman lupaa. Omasta terveydestään Hello puolestaan ei tuntunut niin kauheasti välittävän.
-
”Enkä ole. Isäs oli riskiryhmää kun sua teki.”
Ehkä hauskin juttu, mitä oon hetkeen lukenut! :—-D
-
Ai luoja mä jo pelästyin, että ootko sä työntänyt Tiituksen pakkokaranteenin ton otsikon perusteella! Mutta et sentään 😀 Ja vitsit naureskelin ton vikan kappaleen melkein joka jutulle, varsinkin Noa-wrapille xD
-
Eih, mäkin sain kyllä kivat naurut tästä! :DD Hello on niin symppis hahmo omalla tavallaan ja omassa hölmöydessään.
Eniten tykkäsin tässä siitä, ettei tätä tarinaa kerrottu päähenkilöiden näkökulmasta. Sait ovelasti ujutettua tähän Eetun mukaan kertojaksi, jolloin tekstiin avautui aivan uusi ulottuvuus, ja jolloin tämän kertojan ajatuksia ja mielipiteitä sai myös sanottua päähenkilöiden repliikkien lisäksi. Jokaisen hahmon tunnetila välittyy niin hyvin, vaikka tällaista pakettia voisi olla vaikeakin pitää koossa.
-
-
Oispa kisahevonen
Tapahtuu koronattomassa universumissa, jossa edelleen järjestetään ratsastuskisoja.
Tuvassa vallitsi kotoisa tunnelma, kun Hopiavuoren väki söi lounastaan. Eetu lusikoi lihasoppaansa kulmat keskittyneesti kurtussa, kun taas Nelly, Noa ja Hello vaikuttivat uppoutuneen innokkaaseen keskusteluun ruuan jäähtyessä lautasilla.
“Ota sitä ruokaakin, jos tahrot”, Eetu tarjosi tapansa mukaan kohteliaasti huomattuaan minut.
“Kiitos, mut mä söin jo kotona”, hymyilin ja keskityin sitten kaatamaan kuppini täyteen höyryävää kahvia. Kerrankin se oli tuoretta, eikä sitä tarvinnut heti keittää lisää. Tyytyväisenä istahdin pöydän ääreen Eetua vastapäätä ja yritin päästä kärryille siitä, mistä tänään puhuttiin. Pian selvisi, että kaikki kuhisivat tulevista Tie Tähtiin -kilpailuista.Nelly kertoi jo ilmoittautuneensa. Mielestäni nainen hermoili aivan turhaan, sillä he olisivat varmasti Cozminan kanssa upea ratsukko. Hello tiesi juoruta, että myös Tiitus oli ilmoittautunut mukaan joukkueeseen. Olin lukevinani rivien välistä, ettei mies ollut pelkästään iloinen siitä, että Tiitus oli käytännössä muuttanut tallille Ennin saavuttua Hopiavuoreen. Olisin minäkin ollut innoissani, jos olisin saanut niin upean ylläpitohevosen käyttööni, etten voinut syyttää Tiitusta siitä, että hän tuntui todellakin viettävän tallilla lähes yhtä paljon aikaa kuin Eetu. Noakin liittyi keskusteluun mainitsemalla, että jopa Jesse harkitsi Hopiavuoren joukkueeseen liittymistä. Se olisikin mielenkiintoista, mutta sentään Jesse oli varsin taitava ratsastaja…
Tovin kuluttua tuvan ovi kävi uudestaan ja tulija varasti hetkeksi huomioni. En voinut estää pientä hymyä nousemasta kasvoilleni, kun Oskari astui sisään. Hiljaista tervehdystä tuskin kuuli, kun mies yritti olla keskeyttämättä. Sivusilmällä seurasin, kuinka Oskari potki kengät jalastaan, ripusti takin naulaan ja haroi nopeasti pipon litistämiä ruskeita hiuksia takaisin ojennukseen.
“…ja sit voidaan teettää t-paidat ja mä tietenkin sävellän kannustuslaulun. Lisäksi me tarvitaan Hopiavuoreen vaakuna. Ja teemavärit. Sitten voidaan tehdä sellainen banneri”, Hello paasasi. Mies oli kovaa vauhtia tekemässä itsestään itseoikeutetusti Hopiavuoreen joukkueen – tai joukkueiden – fanikerhon virallista johtajaa. Eetu pudisteli päätään samalla, kun Nelly lisäsi vettä Hellon myllyyn heittelemällä ilmaan aina vain villimpiä ideoita.“Vitsit kun olis hauska päästä mukaan. Olispa mullakin oma hevonen”, huokaisin sen kummemmin ajattelematta, sillä kisainnostus oli päässyt salakavalasti tarttumaan minuunkin. Olisihan se hauskaa päästä mukaan jännittämään ja olemaan osa Hopiavuoren joukkuetta. Huomasin jälleen kerran ajattelevani hieman kateellisena erityisesti Tiitusta ja tämän satumaisen upeaa uutta ylläpitohevostaan.
“Mä otan sut Cozminan kisahoitajaks ilomielin”, Nelly lupasi välittömästi. Ainakin pääsisin kisamatkoille, vaikken itse kilpailisikaan.
“Ehkä mä ilmoittaudun mielummin vapaaehtoiseks sellaselle, jolla ei oo kimoa hevosta”, virnistin. Olin aikanaan oppinut aivan kantapään kautta, kuinka mukavaa oli ollut puunata kimoa tammaa kisakuntoon kevätkaudella lumien sulaessa. Muuten Nellyn ehdotuksessa kisahoitajaksi ryhtymisestä ei ollut mitään vikaa.“Kelepaako Jussi?” Eetun kysymys tuli yllättäen. Huomasin, kuinka muiden katseet singahtivat ensin Eetuun ja sitten minuun. Jopa Hello oli ainakin sekunnin hiljaa.
“Siis voisinko mä osallistua Jussilla?” varmistin, että olin ymmärtänyt Eetun kysymyksen oikein.
“Jos se vaan kelepaa”, Eetu toisti naama vakavana. Ilmeisesti mies oli aivan tosissaan.
“Tottakai! Jos se vaan sopii… Ja siis koulua. En mä mitään esteitä uskalla” yritin saada puhekykyni takaisin. Ehkä jos olisin ehtinyt harkita asiaa pidempään, olisin tajunnut saman mahdollisuuden itsekin, mutten ollut varma olisinko silloinkaan kehdannut ehdottaa sitä itse Eetulle.
“Selevä! Mä ilimotan, että sä oot joukkueessa”, isäntä kolautti kahvikuppinsa pöytään kuin kokousnuijan sen merkiksi, että asia oli sillä selvä.“Mihin luokkaan sä meinaat osallistua?” Oskari avasi suunsa ensimmäistä kertaa pöydän ääreen istuttuaan. Noa ja Hello olivat siirtyneet olohuoneen puolelle ja virittelivät kovaäänisesti jotain peliä käyntiin. Pleikkari oli ilmeisesti sittenkin saanut luvan jäädä Eetun uhkailuista huolimatta.
“En mä nyt niin pitkälle ehtinyt ajatella… Varmaan joku helppo”, vastasin ja loin kysyvän katseen ensin Eetuun ja sitten takaisin Oskariin.
“Kyllä te siinä aassa pärjäätte, bee on varmaan liian helppo”, nuorempi miehistä esitti arvionsa hetken mietittyään.
“Jussi menee kyllä vaativankin”, Eetu huomautti hieman kireästi. En tiedä kokiko isäntä, että Oskari tässä arvosteli hänen hevostaan, eikä niinkään kyseisen hevosen hoitajaa.“ET SÄ VOI OTTAA SITÄ, SE ON MUN HAHMO!” olohuoneesta kaikuva Hellon rääkäisy vei hetkeksi kaikkien huomion, eikä keskustelua sen jälkeen jatkettu.
“Reita tuo sen Pondin varmaan kohta tänne. Sille on karsina valamiina, mutta tarkista vielä, että kaikki on kunnossa”, isäntä käytännössä passitti Oskarin takaisin töhin. Sen jälkeen hän mutisi jotain toimistohommista ja suuntasi olohuoneeseen kasvoillaan sellainen ilme, kuin isällä, jonka on mentävä laittamaan nahistelevat kakarat takaisin ruotuun.
“Mistä vetoa, että toi pleikkari lähtee vielä ennen vappua”, virnistin Oskarille samalla kun kuivasin vielä viimeisen tiskatun kahvikupin. Oskari hymyili, mutta ei sanonut mitään. Kiirehdin hieman, että ehdin miehen kanssa samaa matkaa takaisin talliin, sillä olin menossa ratsastamaan Jussilla.“Kyllä säkin vaativaa voisit mennä, jos vaan treenaisit”, Oskari totesi, kun olimme kävelleet puhumatta pihan poikki.
“Ai niinkö luulet? vastasin hieman yllättyneenä. Nyt pitäisi tietenkin alkaa treenata vähän suunnitelmallisemmin ja toivoin, että Eetulla olisi aikaa pitää minulle tunti tai pari ennen ensimmäistä osakilpailua.
“Jos haluu treenaa tavoitteellisesti, niin tarvii valmentajan”, Oskari totesi aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. Miehen ilme paljasti, että hän taisi kaivata kilparatoja tai ainakin tavoitteellisuutta yllättävän paljon Ukon ollessa edelleen sairaslomalla. Mahtoi olla tylsää seurata vierestä, kun puolet tallista alkoi valmistua Tie Tähtiin -koitoksiin.
“No haluutsä alkaa?” heitin kysymyksen Oskarille vitsillä.Samaan aikaan pihaan kaartoi vieras auto, joka veti perässään traileria. Siinä täytyi olla Reita ja Pond, josta Eetu oli maininnut aikaisemmin.
810 sanaa
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten
Outi Halme. Syy: sanamäärä lisätty TT:tä varten
-
Saitpas tehtyä niin luonnollisen ja hienon tekstin tähän aiheeseen! Ja tungit vielä niiiiin monta hahmoa mukaan ilman, että se oli vain nimien luettelemista. Itsellä aina ongelma sen kanssa, kun kovasti haluaisin ottaa muiden hahmoja, mutta sitten saan ehkä niukin naukin yhden tai kaksi mukaan ja nekin on mallia ”tervehdin henkilöä X” ja se siinä. Ja vielä oot niin hienosti huomioinut niin Nellyn hermoilun kuin Tiituksen tallilla asumisen sekä vielä uuden hevosen saapumisenkin! Ja mainitaan vielä loppuun, että eniten kyllä tykkäsin Hellosta fanikerhon johtajana 😀 Se on niin oma ittensä!
-
No oispa! Hopiavuoressa en ole huomannut hahmojen välillä mitään hierarkiaa sen mukaan, onko heillä oma hevonen, tai millainen hevonen, mutta silti mun käy Outia aina tasaisesti sääliksi. Se tekee niin paljon Jussin eteen, ja silti kaikki sen kisatouhut sun muut ovat jotenkin alisteisia Eetun suunnitelmille, vaikka Eetu ei taida edes nähdä yhtä paljon vaivaa hevosensa eteen kun on tallia ja kaikkea. Tarinan ulkopuolellahan on selvä asia, että Outilla on etuajo-oikeus Jussiin, mutta eihän se tarinassa niin selvää ole. Taitaa olla aika suosionosoitus Eetulta, että hän antaa oman hevosensa, maailman tärkeimmän hevosen, koko kevääksi pois. TT-skaba on pitkä ja rankka: ei siinä paljoa kenttää samalla kilpailla. 😀 Vai onkohan Eetukin myös käytännöllinen? Kun muut reissaavat joukkueena kisoissa ja valmennuksissa ja Camillakin varmaan kilpailee ravihevosensa kanssa, ajatelleeko isäntä, että jonkun on oltava kotimiehenäkin eikä hän kuitenkaan pääsisi itse kilpailemaan. Kuulemma hän kuitenkin toivoo pääsevänsä edes joihinkin kisoihin mukaan.
Herttaisinta musta tässä silti on kaikki muut hahmot ja se, miten luonnollisia niiden touhut on. Ne tekee ja toimii just niin kuin niiden persoonaan sopii. Meinasin kirjoittaa, että erityisesti lihakeittoa syövä Eetu, sitten meinasin vaihtaa että ei kun erityisesti joukkueita fanittava Hello, ja ei kun varovainen Oskari — mutta ne kaikki on niin omia itsejään, etten osaa valita ketään.
Luulen tiedätkö, että Hellolta tulee vielä hieno merkki tai banneri kaikille osallistuville hepoille ja hahmoille. Ei siitä varmaan ihan yhtä hienoa tule kuin TT-ruusukkeet on, mutta joka tapauksessa.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten
-
Sulakkeet
”Ei sulla oo tässä mitään muuta vikaa kun sulake on menny”, Eira mumisi polvillaan tallin parkkipaikan rapakossa, ylävartalo autoni kuskin puolen jalkatilassa. ”Mähän sanoin että aiva turhaa sä sitä konepelliä auot.”
”Isot pojat korjaa autoja silleen et ne aina nostelee konepelliä ja räplää siellä jotain”, sanoin Eiralle, joka suoristi selkänsä ja istui kantapäidensä päälle.
”Isot pojat tietää kattoa ensin sulakkeet kun pyyhkijöiden moottori nyt harvemmin on rikki kun sulakkeet menny”, Eira tuhahti ja nosti jotain pientä ja keltaista minun näkyvilleni. Se näytti vähän palapelinpalan ja legopalikan jälkeläiseltä. ”Meet tän kaa Otsonmäen Akkuun ja Renkaaseen ja pyydät näitä. Nää maksaa jotain pari euroo paketti mut niitä vissiin saa sieltä yksittäinkin. Ainaki ennen sai.”
”Mä en edes tienny että autossa on sulakkeet”, sanoin jotain sanoakseni ja otin keltaisen palikan vastaan. Se oli vähän läpinäkyvä muovisesta osastaan. Ja niin kaunis, ettei sen uskoisi olevan niin arkinen asia, kuin auton rikkoutunut sulake.
”No ylläri”, Eira äännähti ivallisesti, mutta pyrkikin sitten hätäisesti jaloilleen niin kuin olisi nähnyt käärmeen auton alla.Minäkin säikähdin sellaista hosumista. Tarkastin automaattisesti ympäristön, vaikka en tiennyt, mitä vaaraa etsin. Eira kirosi hyvin hiljaisesti ja aika kiltillä kirosanalla ja siirtyi taakseni samalla maanisesti polvistaan rapaa pyyhkien ja hiuksiaan asetellen.
”Mitä?” kysyin, kun vaaraa ei näkynyt.
”Herman!” Eira sihisi, ”oo nyt hiljaa!”
”Herman! Terve!” huusin Hermanille, ja Eira löi minua nyrkillä olkavarteen niin että ähkäisin.
”Sä oot kyllä niin paska ihminen! Toivottavasti sä ajat rekan alle kun et nää ilman pyyhkijöitä!”Minua pahoinpideltyään Eira veti kuitenkin hymyn kasvoilleen ja nauroi niin kuin meillä olisi ollut muka ihan kauhean hauskaa. Hän kumartui tarkistamaan kuvajaisensa autoni likaisesta sivupeilistä ja lähti sitten kädet ojossa kohti Hermania.
”Tiesiksä Herman että autos on sulakkeet?” kysyin Hermanilta keltaista sulaketta näyttäen, ja Eira käännähti katsomaan minua niin murhaavasti, että päätin olla sanomatta enää yhtään mitään.
”Tietenkin tiesin”, Herman naurahti.
”Mä en ainakaa tienny”, Eira kimitti, tarttui Hermanin käsivarteen ja halasi sitä. ”Hellon pyyhkijät lakkas toimimasta niin se näytti mulle samalla kun otti yhen semmosen irti. Vitsi siellä on monta niitä nuppeja, mitä ne nyt oli?”
”Sulakkeita”, Herman sanoi hitaasti ja selkeästi niin kuin jollekulle vieraskieliselle opetetaan uutta sanaa.
”Niin sulakkeita! Onneks sä osaat kaikkee autojuttuja Herman! Mä ajattelin että me voitas tänään mennä mopoilemaan, mut et sitte aja niin lujaa kun mä pelkään!”Tuijotin Eiran ja Hermanin loittonemista kohti tupaa ja tajusin lopulta loksauttaa suuni kiinni. Mitä tuo nyt oli olevinaan? Tungin rikkinäisen sulakkeen taskuuni ja lähdin itse vastakkaiseen suuntaan, kohti tallia. Eira, hiekkamontun itsesuojeluvaistottomin hurjapääkö oikeasti jaksoi esittää päivittäin pelkäävänsä Hermanin virittämättömän mopon matelevassa kyydissä? Päätin lähteä maastoon Skotilla, koska kaikki oli omituista: Eiran omituisuuden lisäksi kävi kuhina jostain ihme kisoista, ja Tiituskin oli niin omistautunut uudelle tyttöystävälleen, ei kun hevoselleen, ettei hänestäkään ollut enää mitään iloa vaikka hän ei ollut vieläkään kuollut koronaansa. Onneksi oli aina Skotti, jolla oli sen hitaasta vauhdista huolimatta kiva laukata sulavilla hiekkamontuilla. Kaipasin yhtäkkiä Sebastiania, lapuanpoikaa. Hän olisi voinut ratsastaa Skotilla ja minä Uunolla, ja olisimme voineet pitää hiekkamontturallin piirinmestaruuskilpailut.
-
Kisahoitaja (487 sanaa)
”Sä teit mitä?” Hello kysyi toistamiseen, kun olin kertonut ilmoittaneeni Ennin Kalla CUPiin.
”Joo, se oli puoliks vähän niin kuin vahinko”, yritin puolustella, vaikka ei minun ole mitään puolusteltavaa.
”Miten sä voit vahingossa ilmoittautua kisoihin?”
”No siis mä tein sen lomakkeen valmiiks, kun mun oli tarkoitus odottaa ylihuomisten kisojen ohi. Että tietäis onko meistä edes mihinkään ja vähän arvioida, oisko se TT:n helppo A sittenkään sula mahdottomuus. Ni sit.. mä lähetin sen.”
”Lähetit? Vahingossa?!”
”No niinhän mä just sanoin. Miksi se sua noin kauhistuttaa?”
”No no..” hän aloitti hiljentyen hetkeksi miettimään, minkä ihme selityksen käytökselleen keksisi, ”Et ees kysyny onks se mulle ok! Mitä jos mulla olis ollu menoa silloa?”
”Kultarakas, vaikka oletkin tärkeä, niin..” aloitin, mutta Hello keskeytti minut.
”Anteeksi mitä?! Nytkö sä sanot, etten mä ookaan sun tärkein ihminen, tärkein asia – sun maailmankaikkeus?! Ettäs kehtaat!”Ja niine sanoineen Hello marssi ulos satulahuoneesta ja odotin hänen paiskaavan ovenkin mennessään, mutta hän jättikin sen sepposen selälleen. Jäin hölmistyneenä paikalleni Ennin puoliksi hoidetut suitset käsissäni enkä vieläkään ymmärtänyt tarkalleen mitä juuri tapahtui. Samalla Outi tuli sisään lähes yhtä ihmettelevä ilme kasvoillaan.
”Mikäs Hellolle tuli?”
”Sen kun tietäisi, jos ihan totta puhutaan.”
”Hän viipotti tuulispäänä pihalle ja vaan puhisi moikkaukseeni.”
”Mä vaan kerroin sille, että ilmoittauduin Kalla CUPiin, ni se lähti ihan henkseleistä.”
”Onpas erikoista. Tai no..” Outi sanoi ja laittoi Jussin satulan ja suitset paikalleen.
”Mitä?”
”Eihän se mulle kuulu ja mistä mä mitään tietäisin”, hän aloitti, mutta ei sanonut enempää.
”No kerro nyt kun alotitkin jo.”
”No siis sähän oot aikalailla asunu tallilla sen jälkeen, kun Enni saapui.”
”Nii?”
”Nii, että ootko miettiny, jos Hello on vaikka mustis?”
Tyrskähdin ensin nauruun, koska ajatus oli ihan hölmö. Mutta sitten näin Outin ilmeesti, että hän oli ihan tosissaan. Lopetin nauramisen, koska mietittyäni asiaa tarkemmin, tajusin, ettei se enää ollutkaan niin hauska ajatus.
”Ei hitto, oot ihan oikeessa.” En muista milloin olisin viimeksi ollut oikeasti vaan Hellon kanssa. Siinä on aina ollut joko tallilainen tai hevonen mukana tai ollaan laitettu varusteita kuntoon.Outi oli siirtynyt putsaamaan Jussin satulan kuraläikkiä ja itse sain Ennin suitset valmiiksi.
”Kiitos, en oikeesti ollut edes tajunnut koko asiaa.”
”Eipä mitään.”
”Hei niin joo, nyt kun vihdoin muistin! Mä ja Agnes ollaan lähdössä maanantaina Sjöholmaan koulukisoihin, niin olisit sä lähtenyt meidän kisahoitajaks?”
”Ai, oikeesti?”
”No siis sähän oot ollu Jussin kisamatkoilla sen hoitajana, joten susta ois oikeesti enemmän kuin hyötyä.”
”Joo, siis tottakai.”
”Hei kiitti ihan hirveesti! Entä onko sulla menoa torstaina?” Kysyin lähinnä vitsillä.
”Öö, sillo tais olla Oskarin tappotunti luvassa”, nainen vastasi hymyillen, ”kun pitää itsekin sinne Tie Tähtiin -kisaan treenata. Mitäs sulla sillo?”
”No sillon ois tosiaan se Kalla CUP *, mutta.. Ehkäpä mä koitan onneani ja kysyn, josko Hello leppyis, kun pyydän sitä mukaan. Ties mitkä bannerit ja kisapaidat ja muut vermeet se kerkee sinnekin parin päivän sisällä väsäämään.”
”Joo, voi jestas mitä kaikkee hän on meidän TT-tiimeillekin on jo suunnittelut!” Outi sanoi nauraen.
”Jep, se on niin Helloa kun vaan voi olla.”* Ajatusmoka, vip olikin torstaina 26. päivä ja itse kisa vasta 28, mutta mennään nyt tällä 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten
Tiitus. Syy: Ajatusvirhe kisapäivän suhteen
-
Musta on kyllä niin ihanaa, kuinka Tiitus on niin innossaan Ennistä 🙂 Ehkä tosiaan Been jälkeen uuden hevosen kanssa tuntuu siltä, että asiat sujuu niin hyvin, että sitä voi puolivahingossa ilmoittautua vaikka mihin kilpailuihin. Mun mielestä on myös mielenkiintoista, ettei Tiitus vaikuta erityisen kunnianhimoiselta tai innokkaalta kisaajalta, mutta siitä huolimatta mies osallistuu vaikka mihin hienoihin tapahtumiin.
Ja toi Outin ”en nyt haluaisi puuttua, mutta puutun sittenkin” hetki on ihan mainio! 😀 Vaikkei Outi ikinä tunnustaisi olevansa juoruilija, niin jotenkin se vaan sattuu olemaan aika usein paikalla oman lusikkansa kanssa hämmentämässä…
-
Mikä sitä ukkelia riepoo? Siis Helloa. Miksi ihmeessä se käyttäytyy niin kuin viisivuotias, vaikka on yleensä vahva itsenäinen nainen, niin kuin itse sanoo? Voi Hello. Sillä täytyy olla jotain muuta meneillään, ja kaikki nyt vain sattuu kaatumaan Tiituksen niskaan. Mutta onneksi Tiitus ei enää pelkää Hellon joka naskahdusta, niin kuin aluksi pelkäsi. Aluksi ajattelin, että Hello vain draamailee, mutta kun se vielä Outinkin nähden oli vihainen, niin…
Mutta onneksi Outi paitsi uskaltaa puuttua, on myös tarkkasilmäinen. 😀 Ei se Tiituskaan ole niin herkkävaistoinen ajatuksenlukijapoikaystävä, että omin voimin ottaisi jostain Hellosta selvää.
Musta on ihanaa, että olet ilmoittanut tarinassa näistä sun kisajutuista. En ole kauheasti tarinassa ehtinyt reagoimaan niihin, mitä nyt vähän Hellolla aloittanut uuden jutun rakentamista, mutta siis muuten. Mä olen ihan itse oikeasti täällä jännittänyt esimerkiksi niitä harjoituskisoja Tiituksen ja Agnesin puolesta, ja vähäsen oikeasti tuntui harmitusta Tiituksen tuloksen takia, ja tietenkin Agnesista ja Lexistä olin ylpeä. 😀 Mutta ei joka kerta voi voittaa. Ja nyt on jännityksestä otettu pahin terä pois, niin Kalla-cup ja TT-cup luulisivat menevän paremmin tämän kenraaliharjoituksen jälkeen. 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten
-
Tapahtuu universumissa, jossa on korona, muttei niin paha.
Turvahevonen
Suin tarmokkaasti Salierin mustaa karvaa. Pölypilvi näkyi selvästi kirkkaassa auringonpaisteessa. Kumpi tässä oli pölyinen, suka vai Salieri? Salierilla oli kuitenkin ollut loimi päällä tallissa ja ulkona, sen sijaan harjoja en ollut pessyt toviin. Pitäisi, ajattelin, mutta ehtiihän sitä. Nyt en antaisi minkään murheen pesiytyä päähäni. Salieri siristeli silmiään auringossa ja kuunteli kun lepertelin sille harjatessani.Olin niin keskittynyt Salieriin ja sen harjaamiseen, etten huomannut Outia, joka saapasteli tallista. Sen kuitenkin huomasin että Salieri nosti päätään ja höristi korviaan. Nostin kättäni tai siis oikeastaan sukaa Outille.
— Moro! Eiks oo ihana ilma?
— No on, kerrassaan. Vaikka toi tuuli on vähän kylmä, Outi sanoi ja tuli rapsuttelemaan Salieria. — Aiotko sä osallistua Salierin kanssa siihen TT-cupiin? Outin äänessä soinnahti innostus ja miksi ei, olin toki kuullut jo hänen ratsastavan Jussilla.Huokaisin hiljaa mielessäni, kaikki olivat niin täynnä sitä TT:tä, ettei tallilla juuri muuta puhuttukaan. Ymmärsin toki että se oli iso juttu ja kun Hopiavuoressakin järjestettäisiin yksi osakilpailu. Sitä olin vähän miettinyt, jos voisi osallistua vain siihen ilman että osallistui kaikkiin osakilpailuihin. En ollut selvittänyt asiaa sen paremmin, kunhan vain ajattelin.
— En mä. Ei oo aikaa ja kun en mä tuosta kilpailemisesta muutenkaan niin perusta.
— Ai mutta etkös sä oo nyt kaikki viikot kuitenkin täällä? Ettet siellä Tampereella käy ollenkaan?
— No juu, muttei se töiden määrää oo vähentänyt yhtään. Nekin pitää tehdä.
— Ei oo korona sit vähentänyt töitä vielä?
— Pikemminkin päinvastoin, tiedätkö. Asiakkailla on kai hiljaisempaa niin ne on tajunneet että nyt olisi just sopiva hetki tehdä järjestelmäpäivityksiä ja kaikkea muuta. Ja parilta ihan uudeltakin asiakkaalta on tullut kyselyä, että mitäs jos me vaihdettais teidän järjestelmään, onnistuisko tänään.Outia nauratti.
— Oon huomannut vähän samaa omissa hommissa. IT-osastot säätää nyt kaikkea kun ei ole täysi käyttäjäkuorma päällä ja sit ne on tukea vailla.Rupattelin Outin kanssa Salieria varustaessani. Sain kuulla Oskarin valmentaneen häntä ja Jussia. Vilkaisin Outia hänen puhuessaan Oskarista: totta tosiaan, kasvoilla karehti vaivihkainen hymy tai mikä lie onnellisuus ollutkaan. Ääneenkin tuli erilaista lämpöä, jonka huomasi vain jos oli tarkka ja osasi etsiä sitä. Pidin tarkkaan huolen siitä, että oma naamani pysyi tismalleen peruslukemilla. En ollut vieläkään saanut mitään vihiä siitä että Camilla olisi Oskarille muuta kuin vain kämppis.
— Ootko maastoon lähdössä? Outi kysyi Salieria pidellen kun olin käynyt hakemassa kypäräni tallista.
— Mieli tekis, mutta ei nyt tänään. Mennään kentälle Tiituksen ja Ennin kanssa. Ja Santtu ja Fifi tulee kans. Tiitus haluaa varmuuden vuoksi kokeilla miten Enni toimii kentällä kun on enempi ratsukoita. Ajateltiin aloittaa kokeilut parin ruunan kanssa, niin ei järkytä prinsessan mieltä niin paljon. Toivottavasti.
— No mutta ettekö te ole maastoilleet Tiituksen ja Ennin kanssa jo?
— Juu, pariinkin kertaan, mut miten se sitten toimii kentällä kun Salieri ei olekaan siinä vieressä tai edellä vaan toisessa päässä kenttää.
— Jos sä et itse lähdekään kisaamaan, niin kyllä sun nyt pitäisi antaa Salieri mukaan turvahevoseksi noille nuoremmille, Outi virnisti.
— Pitäis olla varmaan kaksi Salieria, toinen Ennille ja toinen Lexille, naurahdin ja ponnistin pihalla satulaan.-
Ai vitsit kuinka nauratti toi prinsessan mielen järkkyminen 😀
-
Musta erityisen kauniita kohtia on se, kun Outi kysyy TT-cupista ja se, kun Outi puhuu Oskarista ja Sonja pitää naamansa peruslukemilla. Jouduin hetken miettimään, miksi kiinnitin huomion just näihin kohtiin, mutta se on äänensävyn kuvailu. Luen aina enemmän tai vähemmän analyyttisesti ja huomaamattanikin pidän silmällä asioita, joita en itse osaa vielä tehdä, joten siksi pysähdyin kaikilla lukukerroilla näihin kohtiin. Tykkään!
Tarinallisesti mua viehättää, kuinka Sonja jaksaa mennä turvahevosensa kanssa auttamaan prinsessahevosta. 😀 Se on niin kauhean kiltisti tehty, että tulen siitä hyvälle tuulelle. Ja kun Fifikin on siellä, ää, mikä pikku rölli kahden pitkäkoiven seassa. 😀 Tässä olisi kyllä aihetta sarjakuvamaiselle piirrokselle!
-
-
Olipa kerran Camilla ja korona
1 270 euroa. Hyvä, että kuukausittainen palkkani kattaisi tuon summan. Miinus siitä oli vuokra 260 euroa sekä Steffen tallipaikka. Auton bensat. Ruoka. Tupakka. Uusi tallitakki, sillä Steffe oli hieman innoissaan napannut takin kulmasta kiinni ja vetäissyt herkkujen toivossa. Kallishan takkihan ei ollut, mutta palvellut hyvin talven pakkaset. Suurin osa säästöistä oli mennyt auton veroihin ja vakuutuksiin, koska olin maksanut erät kerralla pois. Uusikaan se Audi ollut, mutta se palveli hyvin.Minulle oli jo luvattu keikkatöitä Viihdemaailma Ilonasta Seinäjoelta tutun kautta, mutta ei. Väliin iski mitä ihanin koronavirus eikä niitäkään töitä ollut tarjolla. Olisin vaikka pyhän kahvin avulla jaksanut pari rankempaa viikonloppua – päivät Hopiavuoressa ja yöt baaritiskin takana kaatamassa olutta. Olin jo kaksi kertaa ollut soittamassa Gunnarille, että tämä vastuu oli minulle liikaa. En voisi tarjota Steffelle sitä, mitä se tarvitsisi. Mutta en voinut myöntää Gunnarille. Hän oli antanut minulle yhden vastuun ja kyllä minun siitä pitäisi selviytyä. En ollut heikko.
Näinä hetkinä olisin kaivannut kolmea viinipulloa ja Hilmaa. Mutta oli korona ja kolmekuukautinen Riku Junior. Jos jotain hyvää tilanteessa oli: koronan ansiosta kaikki huhtikuun opetus- ja koelähdöt oli peruttu ja se antaisi minulle enemmän aikaa. Eikäpä minun työni olisi uhattuna, sillä hevoset tarvitsi ruokaa ja jonkun piti viedä ne pihalle.
Koronan lisäksi kaikki enää puhuivat Hopiavuoressa jostain ratsastuscupista, josta minulla ei ollut mitään hajua. Susi oli yrittänyt minulle selittää kilpailun idean ja miksi kaikki intoilivat siitä. Yritin olla kyselemättä liikaa, sillä miehen silmistä oli luettavissa, kuinka häntä harmitti, etteivät hänen ja Ukon nimet kiillelleet muiden nimien joukossa. Silmäni osuivat Jussilla kentällä ratsastavaan Outiin ja heitä valmentavaan Suteen. Outikin kai yritti piristää miestä jollain tapaa, vaikka enemmän minusta tuo ehkä muistutti miehen kiusaamiselta. Kuulin tupakkapaikalle asti, kuinka Outi iloisesti tirskui jotain Sudelle, ja tunsin, kuinka sisälläni jossain vihlaisi syvällä ja lujaa. Melkein jouduin pitämään kylmästä puupenkistä kiinni.
Sisään ja ulos. Susi on vain kämppis. Hyvä kaveri. Et voi kuvitella mitään romanttista hänestä. Etkä voi tuntea inhoa tai kateutta Outia kohtaan sen takia, että hän viihtyy Suden seurassa. Susi on aikuinen mies. Päättää itse, kenen seurassa viettää aikaansa.
Olin varmaan tulossa sekaisin. Tarvisin raitista ilmaa. Tumppasin tupakkini ja nousin penkiltä. Kiersin Skotin ja Pasin tarhan kautta. Pasi tuli iloisesti hörähtäen aidalle vastaan yksinään ja hymyilin vanhalle ruunalle. Kaivoin porkkanapalan taskustani ja tarjosin sen ruunalle. Napakasti ruuna nappasi herkun parempiin suihin.
”Sori rakkauspakkaus, mutta Steffe tarvitsee tänään liikuntaa”, naurahdin Pasille, joka totesi, ettei minulla ollut mitään muuta tarjolla, ja käänsi päänsä heinien joukkoon.
Steffen, Uunon ja Nirrin tarhan luona Uuno tuskin käänsi päätään päiväheinistään minua kohti, mutta Nirri ja Steffe vilkuilivat suuntaani kiinnostuneina. Steffe tuli portille vastaan ja oli valmiina lähtemään vaikka maailmaan ääriin. Sellainen se oli jokaisen kanssa. Hyväuskoinen tumpio. Nirri totesi, etten ollut hänen ihmisensä, joten käänsi mielenkiintonsa heinien pariin.Olin saanut valjastettua Steffen koppakärryjen eteen, ja orin pää pyöri kuin karuselli. Se oli täynnä energiaa aivan kuin ei olisi juuri paininut Nirrin kanssa koko aamupäivää. Paijasin oria harjan alta ja vilkuilin hieman ympärilleni, jos silmiini olisi osunut vaikka Serena. Ihan kuka vain, joka osaisi puhua muusta kuin tulevasta ratsastuscupista. Halusin vain kuulla jotain, joka ei liittynyt koronaan tai cupiin. Kumpikin aihe oli tallilla jo kulutettu loppuun.
Päästin Steffen irti ketjuista ja nappasin ohjakset käteeni. Vaikka yritin hieman toppuutella oria, se lähti jo innoissaan kävelemään eteenpäin. Hyppäsin nopeasti kärryjen kyytiin ja tajusin vasta, että kypärä unohtui. Enää ei ollut palaamista, sillä Steffe ei saisi enää pysähdytettyä eikä pihapiirissä näkynyt ketään, jota olisin voinut pyytää hakemaan sen puolestani. Lähdimme kohti Mäensisusta, mutta edessäni hahmottui ratsukko, joka oli matkalla samaan suuntaan.
”Hei, odotatko?” huikkasin puheääntä kovemmalla äänellä ja maiskautin Steffelle.
Ori pidensin askeltaan ja nosti pienen hölkän. Luojan kiitos. Se ei painanut kädelle vaikka energinen otus olikin.Tavoitimme nopeasti ratsukon ja tunnistin Hellon sekä Skotin. Hetkeksi päähäni ponnahti ajatus Steffen kääntämisestä ympäri, sillä en ollut varma, jaksaisinko tänään Hellon seuraa. Hellon kasvoilla oli sen kaltainen koiranpentuilme, jota en tunnistanut. Hän ei yrittänyt murjaista mitään vitsiä. Vain nyökkäsi vaisusti. Olisin halunnut kysyä, mikä miestä vaivasi, mutta en tiennyt, olinko sen kaltainen ihminen, jolle Hello halusi avautua.
”Ootko menossa Mäensisukseen päin?” kysäisin mieheltä.
”Joo. Missäs kypärä? Näkikö Eetu?” Hello kysäisi lyhyesti.
”Energiapommi-Steffe”, virnistin.
”Uskallatko päästää mua joskus ohjaksiin?” Hello katsoi minua minulle tutummalla pentuilmeellä.
”Tottakai, mutta ei sit ilman mua”, naurahdin vitsikkäästi äidillisesti osoittaen Helloa etusormellani ja positiivisesti yllättyneenä, sillä en ollut ensimmäisenä ajatellut, että Hello haluisi ohjastaa Steffeä.
”Sää voisit nauraa ja hymyillä useammin. Sopii sulle”, Hello hymähti ja taputti Skottia kaulalle.
”Ravia?” pudistin päätäni ja maiskautin myötäen ohjia samalla.
Steffeä ei tarvinnut käskeä kahta kertaa. Ei kyllä Helloa tai Skottiakaan.Vielä kun meillä olisi ne ravikilpakärryt.
-
Onhan se nyt rankkaa olla vähän ihastunut ja sitten toveri menee vokottelemaan ihan vääriä naisia, muka ”valmentaa” siellä. Mutta toisaalta, vaikka ei valmentaisikaan, tapahtuisikohan mitään? Äläpasko siellä missä syöt, tavataan kauniisti sanoa. Oikeassa elämässä seuraisin Camillaa ja Oskaria kauhuissani, koska en näkisi heidän edessään mitään mahdollisuuksia, pessimisti kun olen. Onneksi keksittyjen hahmojen hommia on oikeasti kiva seurata. Voihan joku onnistuakin muuttamaan kämppis- tai kaverisuhteen muuksi. Ja jos ei onnistu, ketään ei ihan oikeasti-oikeasti satu (vaikka täytyy olla muitakin kuin minä, joiden sydän jotenkin sympatiamurtuu joka kerta kun omalle hahmolle käy niin).
Viimeisenä kyllä olisin uskonut Camillan Hellon matkaan tarttuvan, tai toisinpäin. Vaikka yritän kirjoittaa Helloa tämän kevään aikana pikku hiljaa takaisin sellaiseksi kuin sen loin ennen kuin se lähti lentoon (on laiska, aika hiljainen, sanoo tyhmiä vitsejä vain omille ihmisilleen ja draamailee niiden kanssa leikisti, tykkää pullasta, huolehtii ihan omista asioistaan: ei missään nimessä jaksa olla mikään hyper silkkaa laiskuuttaan, ja osaa peruskäytöstavat vieraiden edessä), silti alkuperäishellolla ja Camillallakin on kohtia, jotka hiertävät. Camillahan on sellainen reipas, joka laittaa tapahtumaan. Hello on sellainen sohvalla makaava, joka ihmettelee miksi pitää nyt tehdä, kun huomennakin ehtii. Toisaalta näillä on ihan varmana enemmän yhteistäkin kuin Camilla tai Hello tietävät. Molemmat on äärettömän lojaaleita, kunnollisia, sisimmässään kilttejä ja pitävät itseään aika tavallisina ja ookoina tyyppeinä. Ja tietenkin molemmat tykkää ilmeisesti ravihevosista, joskin veikkaan että vähäsen eri syistä.
Joo, odotan että pääsen kirjoittamaan Steffestä. 😀 Olen hahmotellut jotain jo, mutta toistaiseksi mulla on ollut vaikeuksia sen oman hevoskohtaisen persoonan kanssa.
-
-
Pakko treenata
“Ehitsä auttaa mua ihan vähän?” Tiitus huikkasi satulahuoneen ovelta.
“Ihan vähäsen”, vastasin vilkaistuani kelloa. Olin luvannut laittaa Jussin Eetulle valmiiksi puoleen mennessä, mutta vielä ei ollut mikään kiire. Sitä paitsi melkein uskalsin luottaa siihen, ettei isäntä kuitenkin minuutilleen olisi odottamassa maneesissa, vaan saisin talutella Jussia hetken aikaa, ennen kuin mies ennättäisi paikalle. Yritin kuitenkin olla mahdollisimman säntillinen hevosenhoitaja hyvittääkseni Eetulle sen, että sain lainata hänen hevostaan Tie Tähtiin -kilpailuissa.
“Ei täs varmaan kauaa mee”, mies vakuutti, mutta ei näyttänyt ollenkaan varmalta. Niinpä ei auttanut kuin lähteä selvittämään, mikä katastrofi satulahuoneessa oikein odotti.
“Älä sit naura”, Tiitus mutisi hiljaa väistäessään oviaukosta, niin että pääsin sisälle. Sen jälkeen hen sulki oven ripeästi ennen kuin kukaan muu eksyisi paikalle.Katastrofin nimi oli Hello. Se istui jakkaralla keskellä satulahuonetta ja näytti nyrpeältä. Miehen pörröisistä, ruskeista hiuksista sojotti kuminauhoilla koottuja tupsuja sinne tänne. Hellon pää näytti vähän samalta kuin kampausnukke innokaan nelivuotiaan käsittelyn jälkeen.
“Tähänkö sä tarvit apua?” kysyin Tiitukselta ja yritin pitää naamani peruslukemilla. Katseeni poukkoili Hellon kuontalon ja Tiituksen punaisen naaman välillä.
“Mä en saa noita letityskumppareita pois, mutta toi ei anna mut käyttää saksia”, Tiitus nurisi.
“Mä en haluu kaljuja laikkuja”, Hello täsmensi.Jokainen, joka on joskus erehtynyt käyttämään kumilenkkiä hiuslenkin sijasta tietää, kuinka inhottavaa sellaista on irroittaa hiuksistaan. Ainakin, jos hiukset ovat samalla tavalla hieman kiharat ja karkeat kuin Hellolla ja kumilenkki on kieputettu hiustupsun ympärille säntillisesti niin monta kertaa kuin se ikinä vain on mahdollista.
“Hello, me tarvitaan sakset”, sain lopulta diagnosoitua. Olin varma, että Hellon vikinä oli kaikunut tallin puolelle asti, kun olin yrittänyt irroittaa yhtä tiukkaan takertuneista kumilenkeistä.
“Tide ei sit ainakaan leikkaa!”
“No mä leikkaan, jos Tide sillä aikaa kertoo, että mitä hittoa te oikein ajattelitte”, hymähdin. Tiitus oli kaivanut pienet, teräväkärkiset sakset satulahuoneen lääkekaapista ja ojensi niitä lauhkeasti minulle.
“Mä aattelin, et mun pitää opetella letittämään Enni ennen kisoja. Tai siis sähän autoit mua siinä viimeks, mut sit kun sulla on kans Jussi siellä, niin mä aattelin, et sä et varmaan ehdi, eikä mulla oikeen oo kisahoitajaa…”
“Onhan!”
“Niin siis Hello on mun kisahoitaja, mut sen letit on rumia ja sieltä sojottaa jouhia sinne tänne. Siks mä aattelin, et mun pitää harjoitella”
“Ja sä et harjoitellut Ennillä, vaan Hellolla, koska..?”
“Enniltä meni hermot, eikä se malttanu enää seistä paikallaan. Mä aattelin, et ois helpompi eka kokeilla jonkun sellaisen kaa, joka ymmärtää puhetta.”
Pudistelin päätäni, kun napsautin viimeisenkin kuminauhan poikki. Hello pörrötti huojentuneena vapautuneita hiuksiaan ja tunnusteli ilmeisesti sitten, ettei yhtään kaljua laikkua ollut vielä ilmestynyt.“Voisitsä nyt näyttää, miten mä teen sen?” Tiitus kysyi, kun olin jo lähtemässä.
“Hei, ei, seis! Mä en ainakaan enää suostu koekaniiniks”, Hello parahti.
Huokaisin syvään, mutta en voinut sanoa ei Tiituksen koiranpentukatseelle. En ollut tiennyt, että Tiitus osaa sellaisen tempun.
“Mä voin lainaa ihan tavallista ponnaria, niin se ei jää kiinni hiuksiin. Mulla pitäs tuolla kaapissa olla pari…” lupasin ja hieman vastahakoisesti Hello istahti takaisin jakkaralle. Tiitus ojensi muovista kampaa, johon oli kirjoitettu mustalla permanenttitussilla Skotti. Noh, ehkei Hello ollut niin tarkka…
“Eli eka sä kampaat nää hiukset…tai siis jouhet, et ei oo takkuja. Sit sä jaat sen harjan tasaisesti osiin, mut meille riittää nyt varmaan tää yks. Sit tästä vaan teet napakan letin ja laitat sen tälleen kiinni. Jos sä haluaisit, niin sä voisit myös käyttää neulaa ja lankaa tän kiinnittämiseen, niin se pysyi hyvin”
“Ei mitään neuloja!” Hello parahti ja oli jo hyppäämässä pystyyn uudestaan.
“Ei tietenkään, älä nyt heilu tolleen!”
“Mä vaan simuloin oikeeta hevosta”, mies mutisi, mutta istui sitten säyseästi taas paikoillaan ja pääsin jatkamaan oppituntia.Sonjan ilme oli näkemisen arvoinen, kun nainen pelmahti satulahuoneeseen tuoden Salierin varusteita. Tiitus oli juuri päässyt hyvään vauhtiin harjoittelun kanssa ja Hellon pää alkoi olla täynnä varsin mallikelpoisia pieniä sykeröitä.
“Se treenaa Tie Tähtiin -kisoja varten”, virnistin Sonjalle, joka oli pysähtynyt oviaukkoon yhtenä kysymysmerkkinä.
“Ne kisat on kyllä sekoittanut ihan kaikkien pään”, nainen puuskahti, mutta hänen kasvoillaan kareili huvittunut hymy. Mietin, mahtoiko häntä kyllästyttää se, ettei tallilla enää muusta puhuttukaan.“Ai niin, Eetu käski sanoa, että sä voit ratsastaa Jussilla alkukäynnit. Sillä oli vielä jotain akuuttia kesken pihattotyömaalla”, Sonja lisäsi. Vilkasin kelloani ja kirosin sitten mielessäni Tiituksen ja Hellon. Jos Eetu ei olisi jumittunut tapojensa mukaan töiden pariin, olisin ollut auttamattomasti myöhässä. Ei auttanut kuin lähteä puolijuoksua hakemaan Jussia tarhasta ja toivoa, että Eetun pihattorupeamaan menisi vielä ainakin vartti.
709 sanaa
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten Outi Halme.
-
Aaaaaaiii että mää nauroin tälle xD
Sä oot saanut kaikki kuulostamaan just eikä melkein omilta itseltään, vautsi!
-
Siis vitsi miten hauska ja hyvin kirjoitettu tarina! Sä kuvailit hahmoja loistavasti ja mun eteen piirtyi niin selkeä kuva Hellosta pää täynnä sykeröitä ja Tiituksen turhautunut olotila paistaa tekstistä läpi 😀 Ensin Enni ei jaksa seistä paikoillaan eikä letitys onnistu Hellonkaan päähän. En voi kun kehua, tää oli aivan huippu kiva stoori!
-
Tästä pitäisi saada kuva, ainakin tuosta alkutilanteesta. Tosi hauska ja multa saa henkisen pisteen aina kun joku uskaltaa tarttua Helloon, kun itselle se on niin hankala hahmo.
-
Hyviä uutisia!! Sain kuvan!! :DD (Sori, en millään kerkeä panostaa enempää just tänään, mutta oli ihan hirveän hauska.) Kiitos inspistä!
Kaikki muut on kehuneet samoja asioita jo, joita mulle tuli heti spontaanisti mieleen. Tämä on niin hauska ja kaikki on niin omia itsejään, ja kyllä, tasan voin kuvitella meiningin huoneessa. :DD
-
Mä en kestä tota Hellon ilmettä :DD Oli se hyvä, että ehdit nappaamaan kuvan!
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
-
Penkojaiset
”Täsä nää ny olis!” hihkaisin eteisestä. Kitkutin kengät jalastani ja vedin oven kiinni. Minulla oli kaksi pahvilaatikkoa sylissäni ja jouduin nojaamaan taakse, jotta sain toisen käden vapaaksi ovea varten.
”Mikkä nii?” Eiran ääni kysyi epäuskoisena keittiöstä.
”No ne vaatelaatikot!” Sonja vastasi puolestani.Kävelin ruokasaliin, jossa Noa auttoi minua laskemaan laatikot pöydälle. Hymyilin rastapäälle.
”Tässä on lakanoita, jotain vanhoja pyyhkeitä – vaikka hevosille ja…” osoitin toista laatikkoa. ”… tässä vaatteita.”
”JES! Onks sulla jotain mulle? Joku t-paita?” Hello kysyi.
”SÄ et TODELLAKAAN tarvii enempää t-paitoja!” Tiitus puuttui. Naurahdin sanaharkalle.
”Te ootte ko vanha pariskunta!” Eira halveksi.
”Noni, kaivakaa ny” ohjasin. ”Ne pyyhkeet menee oikeesti koirille tai hevosille.” Sonja ja Outi kaivoivat vuorotellen laatikosta vaatteita ja levittelivät niitä ilmassa. Eira katsoi kauempaa, samoin Heli. Istuin pöydän ääreen, Noan viereen.
”On siellä varmasti jotain sullekki” härnäsin. Pökkäsin Noaa kevyesti olkapäähän. Mies naurahti.
”Joo, joku hieno hame! No ei. Mut jonku pyyhkeen vois tarvita.”
”Mielikille?”
”Joo” Noa vastasi. Hän veti toista laatikkoa lähemmäs itseään ja kumartui sen ylle.”Hei, tää on kiva! Mikä tää on?” Outi nosti laatikosta puna-valkoraidallisen t-paidan ilmaan.
”Se on jostai Tokmannin alennuksesta tai jotain. Oon pitäny sitä ehkä kolme kertaa” vastasin olkia kohauttaen.-
Kyllä onkin muuten ollut hienoa, kun sulta on taas tullut tarinoita. Nelly on niin isossa osassa Hopiavuorta, ainakin mun kuvassa Hopiavuoresta, että kyllä on aina vähän orpo olo kun Nelly on muualla tai kiireisempi.. 😀 Sen lisäksi mä oon aina yhtä, no, vaikuttunut noin paremman sanan puutteessa, että miten hyvin sä rokkaat näitä lyhyempiäkin tarinoita. Musta on aina yhtä silmiä avaavaa nähdä jonkun tekevän lyhyt, silti täysin toimiva ja oikeasti hauskakin – niinkuin tämä – tarina! Sitä mä en itse osaa, mun on aina hiiirveä pakko saada tarina alusta loppuun- tyylillä tehtyä, ja sitten se venyy ja venyy eikä se ole edes hauska ja kaikki on huonosti :DD
Mutta tässäpä näkee miten tärkeetä ja hienoa sosiaalinen kirjoittaminen on, kun kokoajan oppii muilta ja kehittyy muiden mukana! Kiitos tästä, mun pitää varmaan haastaa itteeni kirjottaan myös lyhyempiä pätkiä varsinkin silloin, kun kirjoittaminen tuntuu hankalalta.
Saitpa muuten tähän hyvin upotettua monta hahmoa, eikä niistä yksikään tunnu mitenkään pakotetulta.
-
Vai ei Hello todellakaan tarvi enempää t-paitoja. 😀
Mä kuulen aivan tämän kohinan löytölaatikon ympärillä. Toivottavasti kaikki meni. Musta on kans muuton ainoa hyvä puoli, että tulee samalla tyhjättyä. Vaikka ei mulla muuta tyhjäämistä olekaan kuin alati paisuva kotikirjasto… Mutta Nelly pääsee vähällä! Muuttomatka oli aika lyhyt ja tavaraakaan ei yhteen asuntoautoon voi loputtomasti mahtua!Mitähän luulette, häiritseekö Noaa ja Jillaa tämä asumisjärjestely? Koska Eetun tuntien hän ainakin hyppii seinille ja murehtii, että häntä vihataan, kun hän päästää kaiken maailman asuntoautokulkijoita kotiinsa pitämättä mitään varsinaista perhepalaveria ensin Noan ja Jillan kanssa.
-
-
Sopivan kokoinen koira
Jossain oli kuulemma satanut lunta. Olin kuullut. Kun katseli Hopiavuoren keittiön ikkunasta tallipihalle, sitä ei olisi uskonut. Siellä oli nimittäin kevät. Aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka hirveän lämmin ei ollutkaan, ja Marshall ja Arlekin sekä Tiitus ja se hänen hevosensa — Enni! — niin Enni pyörivät leppoisassa laukassa kentän rinkiä. Muuten olisin ollut itsekin kentällä, katselemassa aidalta ja ottamassa oppia, mutta kun minulla oli sylissäni Mielikki.
Aluksi olin pelännyt, että se puree. Moni pikkukoira on yrittänyt purra minua. En ollut halunnut koskea siihen, enkä ollut edes kumartunut silittämään kun se oli kerran juossut Noalta kielloista huolimatta minun jalkoihini. Silloin olin toruja peläten kohdannut epävarmana Noan katseen. En olisi tiennyt mitä vastata, jos hän olisi sättinyt minua koiran silittämättä jättämisestä. Silloin kohtasin kuitenkin vain hymyilevät siniset silmät.
”Ei se tee mitää”, Noa oli vakuuttanut silloin käheällä äänellä, ja jostain syystä olin uskonut, vaikka kaikkihan niin sanovat.
Silloin, ensisilityksen hetkellä, meistä tuli Mielikin kanssa kavereita. Jos tulin tallille ilman Reitaa, kävin hakemassa sitä leikkimään. Aluksi heitin sille palloa aidatulla takapihalla ja hain sen useimmiten kuitenkin itse, koska Mielikki ei halua mennä pitkään heinään, jos se on yhtään märkää. Sitten sain pari kertaa taluttaa sitä tallin ympäri narussa, vaikka sitä Noa ei ole antanut minun enää tehdä, koska kuulemma koira vei minua enkä minä koiraa ja lyhyt kävely kesti ihan tuhottoman kauan. Se ei haitannut. Tulin edelleen heittämään palloa takapihalle, Mielikki hyppi syliini ja nuoli naamaani, ja Noa istui takakuistin portailla, kaiveli kynnenalustojaan ja hymyili. Mielikki oli sopivan kokoinen koira. Ja ihan samanvärinen kuin Chompoo oli ollut.
”Mitä meinaat tehdä tänään?” Noa kysyi Hopiavuoren keittiön pöydän toiselta puolelta ja herätti minut haaveistani.
Otin syyllisyydentuntoisena Mielikiltä pois kolmannen kinkunsiivun, jota olin yrittänyt sille syöttää, vaikka se taisi olla jo niin täynnä ettei edes kinkku meinannut mahtua. Kyllä minä tiesin, ettei toisten koiria saanut luvatta syöttää. Ja että vaikka kysyy luvan, saa antaa vain yhden siivun, eikä kolmea siivua ja kahta lihapullaa. Vaikka olisin minä keksinkin antanut, mutta kun se ei halunnut ottaa.
”Älä nyt näytä tolta niinku joku uhkais sua lyödä!” Noa naurahti.
”Mä taisin syöttää tätä aika paljo…”
”Mm, mutta mä kysyin vaan että mitä sä meinaat duunailla täs tänään?”Katsoin Mielikkiä. Se tuijotti minua ja nuolaisi huuliani saadessaan katsekontaktin. Pussasin sen poskea ja se yritti nuolla uudestaan. Mitä minä nyt muka tänään tekisin?
”En mä tiiä… Jos Reita tulee niin…”
”Niin te treenaatte tos kentällä?”
”Nii…”
”Ettet olis maastoon lähteny?”
”Ei sulla oo hevos — tai siis Flidahan on — vai voiks sillä ratsastaa?”
”Mä ajattelin et sä lähtisit sillä Pondilla messiin ku mä meen Mielikin kaa.”Aivoni alkoivat heti käydä ylikierroksilla. Pyysikö Noa minua kohteliaisuuttaan, tai koska en oikein vielä tuntenut ketään? Säälistä? Tuskin huvikseen ainakaan, koska enhän minä sillä tavalla oikeastaan mitään osaa, tai ole mielenkiintoista seuraa. Olisiko kohteliaampaa kieltäytyä vai myöntyä?
Eristin surisevat ajatukseni taaemmas tietoisuuteeni ja päätin ottaa selvää. Joskus on helpointa kysyä suoraan, tai ainakin melkein suoraan.
”Kyl mä tulisin… Mut haluaksä oikeesti mut sinne?”
”Miksen haluais?”
”Emmä tiedä…”
”Eiku tuu vaan. Sä et varmaan ihan hirveesti halua laukkailla, niin mä pysyn mukana täl”, Noa naurahti ja potkaisi hetkeksi oikean jalkansa esiin pöydän alta. Sen näkeminen vihlaisi vatsaani, niin kuin aina, mutta sain pidettyä irvistyksen poissa kasvoiltani.
”Jos mä sit tuun. Mä kysyn Reitalta eka saanksmä.”
”Miks?”
”Se on kuitenkin sen hevonen…”Meno jatkuu Pondin päiväkirjassa.
-
Vitsit tätä onnea, kun mulla alkoi viikon (siis viikon!!!) vapaa, ja oon saanu koko päivän vaan olla ihan rauhassa ja nyt mulla on aikaa lukea ja kommentoida täällä juttuja. Ja sit saan vielä aloittaa mun maratoonin tällä. Mä oon tehnyt nyt aika paljon aivotyöskentelyä sen suhteen, millainen kirjoittaja oon ja mihin mä haluan tähdätä. Tässä on yksi hyvä esimerkki siitä mitä mä tavoittelen; vaivatonta. Koska vaivattoman oloiselta tämä musta tuntuu, siis että tarina vaan rullaa eteenpäin sulavasti ja sille on selvä suunta, ja mä saan vaan nauttia yhtään miettimättä tai ihmettelemättä ylimääräisiä. Ja se on, mun mielestä ainakin, yksi hyvän kirjoittajan pääpiirteitä.
En ees tiedä miten tässä kävi näin, mutta musta saattaa olla jopa parempaa se, että Mielikki mainitaan jonkun tarinassa kuin Noa. Ehkä! Tai ehkä ne on aika 50/50, mutta kyllä mä itekseni niin tyhmänä aina hymyilen kun pieni rottakoira on päässyt jonkun tarinaan mukaan. On se aikamoinen otus se ! Kaikista ilosin taidan kuitenkin olla siitä, miten hyvä portti se on hahmoille tutustua toisiinsa. Onhan koirat oikeassakin elämässä, ja kuka nyt oikeasti tuollaista pientä lihapullia ja kinkkua rakastavaa pikku palleroa voi vastustaa?
Vaikka samalla se on Mielikin kirous, mitäs on niin söpö että kaikki ylisyöttää… 😀 Kohta Hopiavuoren koko porukka saa lähteä mukaan Mielikin laihdutuskerhoon, kun jokaista voi siitä kumminkin syyttää 😀
-
-
Miten päästä eroon tunteesta, jota ei ole sallittu tuntea?
Kello oli 4.50. Herätykseen oli vielä tunti aikaa. Pyörähdin ympäri ja suljin silmäni. Uni ei tullut. Tein peitosta itselleni makuupussin ja painoin pääni sisälle. En saanut tarpeeksi raikasta ilmaa. Sekään ei auttanut. Katsoin puhelinta. Ei mitään uutta. Instagramissa oli ne samat kuvat, joista olin jo eilen illalla tykännyt. Facebook oli täynnä karateenihaasteita. Iltalehti oli täynnä uutisia koronasta tai kuninkaallisista. Laitoin puhelimen pois. Suljin silmät. Steffen ravikärryt. Susi. TT-cup. Steffe. Korona. Oskari.”Äh, ei tästä tule mitään”, murahdin itsekseni ja heitin peiton sivuun.
Vedin aamutakkini päälle ja varovasti raotin ovea. Suden ovi oli vielä kiinni. Hän ei vielä hetkeen nousisikaan. Nappasin tallitakin taskusta askin ja sytkärin ja hiippailin takaovelle. Sytytin ensimmäisen tupakan. Sen jälkeen toisen. Ajatukseni aaltoilivat asiasta toiseen. Olimme eilen katsoneet Suden kanssa Rockyn. Olin purkanut muuttolaatikoitani ja löytänyt tavaroiden joukosta leffakokoelmani. En voinut sille mitään, että vilkaisin sohvan toisessa reunassa istunutta Sutta kaksi kertaa liian pitkään. En voinut sille mitään, että tunsin pistoksen sydämmessäni, kun mies kertoi meidän kokkaillessa ruokaa, että hän oli valmentanut Outia ja Jussia. Susi on hyvä kaveri. Mitä edes kilparatsastajasta ja räsyisestä ravivalmentajasta voisi tulla? Ei mitään. Sitäpä minäkin.Neljännen tupakan jälkeen olin todennut, ettei siinä ollut mitään järkeä. Hyppäsin auton rattiin ja kurvasin Hopiavuoren pihaan. Siellä uskaltaisin juoda kahvini rauhassa ja lukea aamunlehden. Eetukin heräisi pian. Eikä minun tarvitsisi pelätä herättäväni Sutta ja aiheuttavani takeltelellullani hämmennystä. Kahvi porisi jo tuvassa. Odotin näkeväni Eetun, mutta pöydässä istuikin Noa. Horjahdin säikähtäneenä ja sain juuri sopivasti tukea, etten ryskähtänyt lattialle.
”Yövuorosta tullut vai?” virnistin Noalle.
Eihän hän koskaan ollut tähän aikaan hereillä. Noa oli hereillä silloin kuin talli oli täynnä elämää.
”Jep, sää tulossa aamuvuoroon vai? Tai en edes kysy”, Noa naurahti.
Kaadoin itselleni kupin kahvia ja toista tarjosin Noalle.
”En minä. Pitäs untakin vielä saada”, Noa kieltäytyi ja osoitti teekuppiaan.
”Kiitos kuitenkin. Mites Flidan kanssa?” katsoin Noaa.
”Sen maha on kuin ilmapallo. Jos vain neulan tökkäisi, niin puhkeaisi. Ruokahalut sillä on kunnossa, mutta senhän sinä tiesit jo. Mites Steffe on kotiutunut?”
”Se on välillä ihan mahdoton. Kiltti kuin mikä, mutta niin energinen. Vaikka heittäisi 15 kilometrin juosten, se ei ole minään. Kodikseen se on kyllä Hopiavuoren ottanut. Uunoa se kiusaa minkä kerkeää, mutta jättiläinen ota tuollaista hoikkajalkaista nuorta tosissaan. Nirristähän onkin tullut ihan Steffen BFF. Tuntuu pahalta edes yrittää saada oria lenkille, koska se haluaisi Nirrin mukaan”, pyörittelin päätäni ja puhaltelin kahviini.
”Ehkä sun pitää ehdottaa Serenalle, että lähtee Nirrin kanssa kärryreissulle”, Noa hymähti.
”Ehkäpä. Ja Salierista oli paljastunut kärryrasisti!”Hevoset oli ruokittu, viety pihalle ja karsinat oli siivottu. Oli aamupäiväkahvien aika. Eetu oli sulattanut pakkasesta Jillan leipomia sämpylöitä. Lämmitin omani mikrossa ennen kuin Hello ryntäsi kahvipöytään kieli pitkällä sämpylöistä haaveillen. Nellykin oli herännyt ja istunut kahvipöytään. Eira juoksi sisälle Hellon kantareilla.
”Sisällä käyttäydytään samalla tavalla kuin tallissa! Tästä riittää jokaiselle. Hello, laita ne kaksi takaisin! Voit hakea lisää. Otitko Camilla kahvia?” Eetu kaiotti keittiön keskiössä, kun muut olivat istuneet keittiön pöydän äärelle.
”Antaisitko Eira jääkaapista maitoa?” Nelly kyseli ikkunan vierestä.
”Tulossa jo”, Sonja virnisti oviaukosta astuen tupaan sisään.
Tottuneesti hän nappasi jakkaran keittiön nurkasta ja asetti sen pöydän päähän.Siinä sitten päiviteltiin asioita. Suurimmaksi osaksi TT-cupista. Juttu keskeytyi, kun sisälle lompsi Outi. Kaikki tervehtivät naista. Outi oli huolitellun näköinen. Hänen ruskeat, harjatut suortuvat jakautuivat tasaisesti olkapäiden kummallekin puolelle. Ripsiväri korosti hänen vihreitä silmiään. Hänellä oli ratsastushousut jaloissaan ja tyköistuva pitkähihainen. Hän näytti ratsastajalta. Kilpailevalta ratsastajalta. Juuri sellaiselta, joka sopisi ratsupojan rinnalle. En tuntenut kateutta Outia kohtaan, mutta kun Susi astui tupaan sisään. Sisälläni huusi: Älkää koskeko. Se on minun. Huomasin, kuinka Outin katse osui Suteen juuri samalla tavalla kuin omani. Hieman ihailevasti. Haaveilevasti. Yritin vain parhaani mukaan peittää omani. Olin Suden kämppis. Hyvä kaveri. Työkaveri. Olin ravurin omistaja. Enkä haluaisi pilata mitään. Kaiken junnailun jälkeen Susi uskalsi jo puhua minulle kuin ihmisille. Nyt kun sanoisin, että olisin ihastunut häneen, hän ei söisi enää samaan aikaan kanssasi. Ei uskaltaisi hymyillä. Tulisi ulos huoneestaan vasta, kun tiesi minun lähteneen. Nielin mustasukkaisuuteni ja join kahvini rauhassa loppuun.
Heti astuttuani ulos ovesta sytytin tupakan ja astelin kohti tupakkapaikkaa. Agneskin oli jo saapunut tallille, ja vastasin hänen heilutukseensa. Olin jo odottanut, että saisin kirota rauhassa penkillä, mutta annoin olla. Rupattelimme Agnesin kanssa. Kyselin hänen ja Lexin valmennuksista, tulevasta TT-cupista, ratsastuksesta… Vaikka minulla menikin osa Agnesin käyttämistä termeistä ohi. Oli jotain kolmikiemuraisia kaariuria ja keskiravia. Agnes ainakin onnistui samaan ajatukseni pois Sudesta, joten kiitin häntä mielessäni siitä. Mieleni teki tokaista, että minunkin Steffe ravasi ja lujaa, mutta käskin itseni olla hiljaa. Minun piti pitää hyvä ensivaikutelma ihmisillä. Olihan minä työntekijänä täällä. Jos olisin vain ravihevosen omistaja, ei minun naamaani täällä todennäköisesti olisi kauaa katteltu.
”Hei, maneesia pitäisi laittaa kuntoon, hiekka tasoittaa ja niin edespäin!” Susi juoksi rinnalleni, kun kävelin kohti tallia.
”Meillä oli puhetta Eetun kanssa, että laitetaan illalla kuntoon. Mun pitää käydä vetämässä Steffen kanssa mäkitreeni”, virnistin Sudelle ja purin kieltäni.
Osa puhumastani oli totta, mutta Steffen mäkitreeni oli tuulesta tempaistua. Ehkä Susi ei epäilisi sanojani. Mistä hän tiesi, millaista treeniä ravureilla tehtiin?
”Voithan sää aloittaa vaikka satulahuoneesta. Siellä on tavarat hieman levällään jonkun jäljiltä”, huikkasin Sudelle kadoten tarhoja kohti Steffen riimunnaru kädessäni.
Sekään ei ollut totta. Harvoin satulahuone oli sotkuinen, mutta ehkä Susi vain pitäisi minua pilkunviilaajana. Pahempana kuin itseään.Nappasin Steffen mukaani tarhasta, joka katsoi minua hieman hämmentyneenä, kun lähdimmekin suoraan maastoon ilman kärryjä. Sujautin orille porkkananpalan taskustani ja hymähdin sille. Steffe keinui ojan ja minun välilläni, mutta varoi kuitenkin tulemasta kylkeeni. Pidin askeleeni pitkänä, jotta pysyin orin tahdissa. Kun olimme turvallisen välimatkan päässä Hopiavuoresta, kaivoin puhelimeni taskusta ja valitsin sieltä numeron, jonka nimeä tuijotin pitkään. Inari. Minulla oli ikävä naista ja minun olisi pakko puhua jollekin. Kaiuttimessa kuului vain ”tuuut, tuuut”, ja jännitin, vastaako minulle kukaan.
-
Voi Camilla, kyllähän nyt tollasia tunteita saa tuntea! Vaikka luuleehan sitä itsekin, että ei mukamas saisi olla ihastunut työkaveriin tai kämppikseen tai kaveriin taitaitai. Mut kylläpä Oskarilla olisi vientiä, jos se pöhkö vaan näkis mitään! Ja mikähän soppa tästä kolmiodraamasta viel kehkeytyykään, toivottavasti nyy ees jotain eikä kaikki vaa pähkis omissa nurkissaan!
-
Mä ihailen sitä, kuinka hyvin sä osaat kirjoittaa oikeastaan jokaisessa tarinassa Camillan tunteista niin, että ne tuntuu jotenkin tosi aidoilta ja luontevilta pitkin tarinaa. On aika raastavaa (silleen hyvällä tavalla) lukea näitä varsinkin, kun tietää, että oma hahmo on mukana sekoittamassa soppaa. Mun mielestä oli myös tosi mielenkiintoista, kuinka Camilla vertaili itseään Outiin. En ollutkaan itse tajunnut, että naisia voi pitää monessa suhteessa melkeinpä toistensa vastakohtina, joten se oli jotenkin tosi mielenkiintoinen havainto.
Tässä on kyllä hyvän draaman ainekset ilmassa 😀
-
:(((
Ymmärrän. Ei se oikein sallittua ole olla työkaverin tai kämppiksen kanssa, vaikka ei sitä kukaan kiellä-kiellä. Niin kuin aiemmin kommentoin, se monimutkaistaa kaikkea niiiiiiiiiin paljon, sujui se tai ei. Hahmojen välisenä se on kuitenkin ihan hauska ajatus. He olivat kämppiksiähän on ihan kauhean kulunut klisee, mutta enpä olisi itse ikinä kirjoittanut sitä. :DD Kolmiodraamoista on tullut kirjoitettua, ja vaikka oikeassa elämässä nekin on kauheita, tykkään tietenkin tarinoissa ihan valtavasti.
Mutta aaaaa parasta on tarinoissa se vaihe, kun kukaan ei seurustele. Siitä on parasta kirjoittaa, ja ihan oikeastaan yhtä kivaa on lukea, vaikka Oskarin itsekeskeisyys ja omat ongelmat estävätkin sitä huomaamasta mitään. Mutta odotan, saako se lopulta tietää, koska voi pojat, siitä kauhusta mulla on kerrottavaa. 😀 Mutta ainakaan vielä ei ole sen aika.
Tässä tekstissä on kaksi juttua, joita haluaisin kehua. Ensimmäinen on Outin hahmo ja se, miten Camilla hänet näkee. Itse sorrun usein kirjoittamaan kilpakosijasta sellaisen syvän inhon ja kateuden läpi, ettei kertojahahmoni näe hänessä hyviä puolia. Camilla puolestaan on ollut ennenkin huolissaan siitä, ettei ole hyvä tai riittävä, ja että on korvattavissa, joten tottahan hän näkee Outin kaikki hyvät puolet ja vahvuudet ja vertaa niitä itseensä.
Toinen juttu on tämä Capulet ja Montague -asetelma, jonka Camilla luo mun mielestä samasta syystä: oman riittämättömyyden tunteensa takia. Onhan se totta, että hevosjutuissa Outissa ja Oskarissa on paljon samaa. Ja on just Camillalle tyypillistä nähdä vain se, eikä ollenkaan sitä, että tallin ulkopuolella hänellä itsellään ja Oskarilla onkin yhteistä. 😀 Camillan silmin hän ja Oskari ovat ihan eri rotua. Koska joo niinhän se menee että ravikansa ja ratsukansa on jotenkin ilmiriidassa keskenään. 😀
-
-
Mikään ei mene putkeen
”Camilla?”
Kuuntelin hetken vastausta vielä varmuuden vuoksi peittoa itseäni vasten puristaen, jos hän sattuisikin olemaan kotona ja tulemaan huoneeseeni. Koko asunto oli kuitenkin niin hiljainen, ettei hän ollut siellä. Ei kuulunut tavanomaista kahvinkeittimen proprotusta, eikä hänen villasukkiensa tassutusta, kun hän nousi sohvalta tekemään milloin mitäkin, vaikka muka vain rentoutui siinä.
Kun olin varma, ettei Camilla ollut kotona, uskalsin kiitää huoneestani vessaan ilman hupparia tai peittoa. Menin silti aika nopeasti, koska mitä jos hän tulisi kotiin? Tiesin, että vessan naulakossa oli juuri se hieman liian iso vihreä huppari, jonka tänään halusin. Silti pukeutumisessa meni kauan, vaikka tiesinkin tarkasti, mitä sellaisena päivänä ylleni halusin. Se ei ollut parhaimpia päiviäni, ja sellaisina kertoina tarvitsin löysiä mutta riittävän paksusta kankaista tehtyjä huppareita. Siltikään en ollut tyytyväinen siihen, mitä peilistä näin. Nostelin hiuksiani otsaltani vessan peilin edessä ja inhosin kaikkea: sillä kertaa erityisesti hiusrajaani. Sellaisten ajatusten kanssa on kuitenkin tultava toimeen, joten nypin hupparin mahdollisimman hyvään asentoon, pöyhin hiuksia sopivasti otsalle ja menin tekemään aamupalaa.
Edellisenä iltana oli katsottu Rocky. Kuvittelin, että meillä oli ollut ihan kiva ilta Camillan kanssa, mutta sitten hän oli painellut tiehensä omituisen aikaisin. Olin jo oppinut heräämään kahvin tuoksuun ja ilmeettömään huomenentoivotukseen, ja oloni omituisen oli levoton yksin. Istuin keittiön pöydän ääreen kasvot kohti olohuonetta, vedin jalat eteeni tuolille ja puristin polviani rintakehääni vasten. Leipää suussani katselin Rockyn muovikansia ja yritin muistella, mitä olin illalla sanonut, jotta hän oli lähtenyt niin varhain ja huomenia sanomatta. Olinko sanonut jotain omituista? Jotain leuhkaa se varmana oli kuitenkin. Jotain tosi snobimaista. Tai sitten en ollut puhunut tarpeeksi?
Ruumiillinen työ on parasta lääkettä kaikkeen yliajatteluun. Tallissa unohdin Camillahuoleni ja Rockyn. Juoksutin Pasin niin kuin Eetu oli komentanut, ja pesin kaikki Jussin tallin ruokakupit perusteellisesti. Sen jälkeen imuroin tallin vintin, ja siihen loppuivat hommani, enkä itse osannut edes keksiä lisää. Ajattelin, että uskaltaisin ehkä kahville.
Tuvassa oli kahvin lisäksi sämpylöitä, joita Sonja, Eira, Camilla ja Eetu Hellon johdolla voitelivat ja söivät. Siinä tohinassa en kehdannut kuin ottaa kahvia, nojailla tiskipöydän kulmaa ja seurata kuinka ensin Outi ja sitten Chai kolistelivat sisään ja liittyivät keskusteluun. Puheena oli Tie Tähtiin -cup, kuinkas muutenkaan, ja ai kuinka kaipasin kilpakenttiä. Kun Eira kutsui Outia tallin tähtiratsastajaksi selkeän ironiseen ja vihamieliseen sävyyn, Eetu katsoi kuitenkin Outia hymyillen ylpeänä kuin isä.
Uskalsin istua pöydän ääreen vasta, kun väki oli vähentynyt. Sonja istui ikkunan vieressä rupatellen vastapäätä istuvan Outin kanssa laidunhaaveistaan tälle kesälle. Outin vieressä Hello voiteli suurin piirtein kahdeksatta leipäänsä keskittyneenä ja nyökytteli välillä häntä vastapäätä, Sonjan vieressä istuvalle Chaille, joka toimitti silmät kiiluen jotain todella omituista ja virheellistä teoriaansa lisätystä ravista. Istuin Chain viereen suurimmaksi osaksi siksi, että en halunnut istua ainakaan Hellon vieressä.
Chain vieressä ei ollut yhtään sen mukavampaa. Hello sujautti keskusteluun jotain olemattomasta kilparatsastajan taustastani ja se sai Chain keskittämään heti koko huomionsa minuun. Hän kyseli kaikkea tosi omituista hevosista — kuten että olivatko mustat hevoset minusta pelottavampia kuin muut — eikä osannut ollenkaan istua paikallaan.
”Vai mitä oot mieltä Oskari?” Niin hän kysyi aina teorioidensa välillä. Niin sanoessaan hän aina pukkasi minua olkapäällään käsivarteen ja nauroi. Hän teki sen sillä tavalla löysästi, että hänen hiuksensa kutittivat aina välillä poskiani, kun hän kallistui niskastaankin minua kohti. Inhosin sitä joka kerta enemmän. Hän tuoksui omituisesti Axelta ja mansikalta, enkä halunnut olla niin lähellä häntä, että olisin tiennyt sen.”Vai mitä oot mieltä Oskari?” Chai kysyi yhdenkin kerran, kun oli sanonut Sonjalle, Outille ja Hellolle, että hänen äitinsä mielestä Salierissa olisi piru, kun sillä on kerran valkoista vain jaloissa eikä yhtään päässä, niin hänen äitinsä oli sanonut. Samalla hän pukkasi minua taas.
”En mä tiedä”, sanoin siihen, kiersin käsivarteni ympärilleni ja yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Tunsin Hellon tarkkaavaisen katseen pöydän toiselta puolelta, enkä halunnut kohdata sitä. En kaivannut mitään huomauttelua. ”En mä oikeen usko piruihin. Ja Salieri on kuitenkin aika kiltti.
”Mä en oo kyllä kuullu mitään tommosesta että mustassa hevosessa on piru jos sillä on — miten se menikää?” Outi yritti sanoa, ja minä tuijotin pöytää.
”Että jos mustassa hevosessa on valkosta jaloista mutta ei päässä, niin piru pääsee menemään siihen sisään mutta ei koskaan ulos”, Chai lateli, mutta hänen äänensä oli naurua täynnä, joten en osannut sanoa uskoiko hän siihen lopulta itse vai ei.
”Sama pätee sit suhun, Chai”, Hello täräytti. ”Mä arvasin heti että sua riivaa joku.”
”Mä oon ihan kiltti!” Chai vakuutti ja levitteli käsiään niin, että tuli sohaisseeksi minua rintakehään ja Sonjaa ilmeisesti naamaan tai muuten vain kovemmalla voimalla, koska jatkoi: ”oho anteeksi anteeksi!” Sonjan suuntaan.
”Sinäkö kiltti!” Hello nauroi. ”Kun sohit tolleen koko ajan!”
Yritin heti hakea Hellon katsetta, jotta voisin levitellä hänelle silmiäni. Nyt et kiinnitä enempää huomiota minuun!
”Mitä mä sohin..?”
”Sä löit just Sonjaa turpaan”, Hello informoi ja osoitti Sonjaa voiveitsellä, mutta puhui niin ystävällisesti, että Chai nauroi, liitti kätensä yhteen kasvojensa eteen ja kumarsi hieman Sonjan suuntaan pyytäen uudelleen anteeksi.
”Mä voin olla kömpelö mut kiltti kuitenki”, Chai vakuutti Hellolle. ”Vai mitä oot mieltä Oskari?”
”Hei Oskari”, Hello sanoi kovaan ääneen ennen kuin Chai ehti tuupata minua taas.
”No?” kysyin varovaisesti ja halasin itseäni. Pelkäsin, että sieltä tulisi jokin kamala huomautus, vaikka olinkin tyytyväinen, että hän oli pysäyttänyt Chain.
”Eiks Eetu sanonu äsken jotain et sun pitää mennä maneesiin? Mitä sä vielä kuppaat siinä, laiskimus?”Hymyilin Hellolle kiitollisena. Hän nyökkäsi ihan aavistuksen, ja siitä tiesin hänen pelastaneen minut tarkoituksella. Oli ihanaa päästä ulos! Pihalla juoksin kiinni Camillan ja tunsin oloni vapautuneeksi, kun kukaan ei tuuppinut ja kosketellut. Tai kysellyt, kumpi mielestäni voittaisi hyppykisan, Cozmina vai Ukko.
”Hei, maneesia pitäisi laittaa kuntoon, hiekka tasoittaa ja niin edespäin!” sanoin Camillalle tyytyväisenä onnistuneesta paostani.
Camilla oli kuitenkin niin erikoinen, että hän palautti minut heti aamun epävarmoihin tunnelmiini. Kuulemma hänen piti hevostaan treenata — jossain mäkitreenissä — vaikka Otsonmäellä ei edes ole mäkiä. Eikä hän pyytänyt minua mukaan, vaikka olin kuvitellut suhteemme olevan valmis mäkitreeneille.
”Ahaa…”
”Voithan sä aloittaa vaikka satulahuoneesta”, Camilla hymyili sellaisella väärällä tavalla pirteästi. ”Siellä on tavarat hieman levällään jonkun jäljiltä.”
”Okei. Jos mä sit meen sinne.”Pidin selkäni suorana ja hymyilin vastaan tulevalle Nellylle matkallani satulahuoneeseen. Suljetun oven takana venyttelin rintalihaksiani kädet selkäni takana ja pyyhin satulahuonetta katseellani. Minusta se oli ihan siisti… Olin siivonnut sen itse edellisaamuna… Yskin kyynärtaipeeseeni, vaikka en sairas ollutkaan. Camilla ei kyllä ollut niin tarkka, että olisi oikeasti ollut sitä mieltä, että siivoamani huone oli sotkuinen. Varmuuden vuoksi kääntelin kuitenkin Helosan-purnukan etiketti oikein päin hyllylle ja lakaisin lattian, jossa oli muutama kauranjyvä.
En ymmärtänyt, miksen yhtäkkiä kelvannut. Siis mäkitreeniin tai edes siivoamaan satulahuonetta riittävän hyvin. En keksinyt mitään erityistä, mitä olisin sanonut väärin edellisiltaisen leffan aikana. Ehkä syynä oli yleinen olemukseni? Pörrötin irvistäen hiuksiani typeränmuotoisen hiusrajani päälle ja nyin vihreää hupparia parempaan asentoon. Ei se kyllä ulkonäköasia tosiaankaan ollut. Ketä muuta kuin minua muka oikeasti kiinnosti, miltä näytin? Tällaisina pahoinakin päivinä pukeuduin löllöihin huppareihin vain itseni takia, koska en itse kestänyt itseäni. Olin varma, etteivät muut nähneet minussa mitään ihmeellistä. Kyllä se vain niin oli, että olin eilen sanonut jotain snobimaista. Olikohan Camilla luullut minun nyrpistelevän nenääni elokuvalle silloin, kun olin pimeässä laittanut suuhuni vahingossa kirpeän vadelmakarkin luullen sitä salmiakkiautoksi?
Päätin mennä ihan itsekseni laittamaan maneesia kuntoon. Otin suuulista kottikärryt, haravan, talikon, lapion ja ties mitä, ja kolisuttelin niiden kanssa pihan poikki. Vihelsin maneesin ovella siltä varalta, että joku olisi ollut siellä, mutta eipä siellä ketään näkynyt.
Paitsi että siellä olikin ratsastajia ihan kaksin kappalein.
Ja minä olin juuri tullut sisään kauhealla rytinällä.
Jussi ja Outi katsoivat minua kysyvän näköisinä ja korvat pystyssä molemmat, tai ainakin Outi oli kysyvän näköinen ja Jussi korvat pystyssä. Sen sijaan pieni Nana säntäsi maaneesin poikki sellaisella voimalla, että aluksi en osannut kuin lyödä molemmat käteni suun eteen ja haroa sitten sitä kohti käsilläni ihan niin kuin olisin voinut kaukaa ovelta tarttua sen ohjiin. Vasta monen sydämenlyönnin jälkeen ymmärsin toimia.
Sanni oli rohkea likka. Kun pitelin pärskivää Nanaa ohjista ja pyytelin tuhannetta kertaa anteeksi, hänen äänensä ei edes vapissut rodeoesityksestä huolimatta, kun hän sätti minua. Hän kutsui minua vaikka millä nimillä, ja olin samaa mieltä jokaisesta. Kun hän lopulta puuskahti menevänsä ulos pois kaiken maailman amatöörimäisten hevostallin siivoojien luota, jotka eivät osaa edes paskaa talikoida pelottelematta hevosia, pyysin vielä kaksi kertaa anteeksi ja siirryin sitten luettelemaan samaa pahoittelujen ja itsesyytösten litanniaa seuraavaksi Outille.
”Hei, Oskari, se nyt oli vaan vahinko”, Outi sanoi lempeästi.
”Niin kun mä en osaa taas tehdä mitään oikein”, puuskahdin ennen kuin ehdin estää itseäni ja seurasin miten Jussi kuopi maneesin pohjaa.
”Kuule, jos sä nyt siitä valmennushommasta vieläkin–”
”Mitä?”
”Eiku — mistä sä puhut?”Nostin katseeni Outiin. Hän lepuutti käsiään satulan etukaarella ja piteli ohjista löyhästi. Sekin vielä. Olin ehtinyt unohtaa, että Outikin oli närkästynyt, kun en ollut sanonut suoraan mitään siihen valmennusjuttuun.
”Lupaaksä sanoa sitten heti jos mä valmennan väärin?” kysyin Outilta.
”Joo joo”, hän vakuutteli ja vaikutti empivän hieman. ”Pinky promise”, hän sitten naurahti, ironisesti selkeästi, ja ojensi minulle kättään pikkurilli ojossa.
Epäröin hetken ojentaa oman sormeni, mutta puristin sitten nopeasti hänen pikkusormeaan omallani ja naurahdin niin että minun oli yskäistävä kyynärtaipeeseeni.
”Mutta minkä takia sä nyt meinaat ettet sä muka osaa tehdä mitään oikein?” Outi vielä kysyi ja kokosi jo ohjia paremmin käsiinsä.
”Mä ja Camilla vaan”, aloitin aikeinani sanoa jotain ympäripyöreää, mutta silloin maneesin ovelta kuului huhuilua.
”Susi? Ooksä täällä?”
”Täällä mä oon!” vastasin Camillan äänelle ja hymyilin Outille ennen kuin kävelin Camillaa vastaan. Olin ehkä saanut anteeksi, mitä ikinä olinkaan tehnyt, kun Camilla oli kuitenkin lopulta aineellistunut maneesiin.-
JES! Tulihan se vastaus sieltä 😀
Joka kerta kun lukee Oskarin tarinoita, niin toivoo vaan, että voisi kertoa sille, että se on ihan itse se, joka tekee elämästään aivan liian hankalaa. Jos se vaan vähän relais, niin maailma ei kaatuis niskaan, eikä kukaan sitä vihais. Ehkä tässä tarinassa Outi jotain vähän sen suuntaista yritti Oskarille vakuuttaa, vaikka mies on liian keskittynyt murehtimaan huomatakseen moista.
Ja voi luoja Chai on ärsyttävä 😀 Ei vaan, oikeesti on tosi kiva, kun otat noita ”uusia” hahmoja mukaan omiin tarinoihin ja esittelet sitä, miten ne tässä ympäristössä toimii. Mutta silti ei ihme, että Oskarin on pakko päästä pakoon. Oon myös iloinen, kun Hello on se, joka lukee tilanteen ja tarjoaa Oskarille hyvän tekosyyn. Oot onnistunut hyvin, kyllä korjaamaan laukalle lähtenyttä Helloa (josta koen kyllä pienen piston sydämessäni, koska se on liian helppo napata mukaan karikatyyrinä kun tarvii). On kiva nähdä kuitenkin Hellostakin tunneälykäs puoli tai vakavampi puoli, kuten muissa tarinoissa.
-
-
Huoltotoimenpiteitä
Oli pakko ihailla ammattikengittäjiä, sitä miten he jaksoivat kengittää monta hevosta yhden päivän aikana ja vieläpä päivästä toiseen. Sekä useimmiten vielä useamman hevosen peräkkäin. Etenkin nuorempana Marshall oli katsonut silmät ihailusta säkenöiden kun heidän vaki kengittäjä oli yhden päivän aikana käynyt läpi parhaimmillaan sen kymmenen hevosta, pitäen välissä vain sen mittaisia taukoja mitä työntekijöillä oli mennyt uuden hevosen hakemiseen.
Mies pyyhkäisi otsaa hanskan kämmensyrjällä, jatkaen uusien naulojen hakkaamista Arlekin etukavion läpi. Tämä oli ainoa hetki jolloin hän halusi kirota tamman vahvan kaviomateriaalin alimpaan helvettiin, naulojen lyöminen tuntui samalta kuin yrittäisi paukuttaa niitä betoniharkkoon. Luojan kiitos kesä lähestyi kovaa kyytiä niin kengät voisi taas jättää kokonaan pois.
Arlekin seisoi tuttuun tapaansa silmät puoliummessa käytävällä, liikutellen korviaan hieman suuntaan jos toiseenkin kun jostain päin tallia kuului ääniä. Tällä hetkellä se kuunteli harjansa kimpussa olevaa Niklasta, joka seisoi jakkaralla sen kaulan kohdalla ja selitti Marshalille varsin innokkaasti siitä kuinka oli saanut sovittua tapaamisen jonkun koirakasvattajan kanssa.“Se on siis kasvattanu niitä jo… en ny muista mistä vuodesta asti mutta monta vuotta jo kuitenki. Niin oon sen kaa jo jonku aikaa viestitelly ja kysyny ummet lammet rodusta, koiriin liittyen muutenki, sen kasvattamis jutuista niinku mihin se kasvattajana tähtää ja sitä rataa.”
“.. Hyvä. Paras tapa löytää se oikea rotu on kun on yhteydessä rotujen kasvattajiin, eikä usko pelkästään siihen mitä wikipedia kertoo.”
“Kyllä mä kato kuuntelen mitä sä mulle yrität sanua. Ainaki väillä. Mutta siis niin. Se ei iha alkuun kauhiasti innostunu siitä ko kerroin että mulla ei oo oikiastaan yhtään taustaa koirien kaa, ko se mietti että jos mulla tulee just jotaki ongelmia pennun kouluttamisen kanssa tai muuta että miten sellasesa tilanteesa pärjään. Niin se vaikutti heti huojentuneelta ko kerroin että asun sellasen tyypin kaa yhesä jolla kuitenki on tosi vahva tausta koirien kaa, että ko teillä on niitä laumanvartijoita ja jotaki vinttikoiria.”
“Kaukasiankoiria ja borzoita. Mutta roturyhmät meni oikein..”
“Hyvä, en siis iha omiani sille selittäny. Mutta sovittiin tosiaan että ny ens viikonloppuna kävisin niillä kyläsä tutustuun paikan päällä niihi koiriin, niin paremmin näkisin että millasia ne on että onko se rotu sellanen mikä vois olla mulle sopiva. Toivo että säki tulisit, ko kerran asutaan yhesä.”Marshall taittoi viimeisen naulanpään kotkauksen alulle ennen kuin laski Arlekin jalan alas ja suoristi selkänsä. Että kengitysasento laittoiki selän koville. Mies siirtyi seisomaan hevosen viereen siten että näki tuolilla tasapainoilevan Niklaksen.
“..Niin nyt tulevana viikonloppuna? Minä päivänä tarkemmin ja missä tämä kasvattaja asuu?” rastapää kysyi hieman kulmiaan kurtistaen.
“Lauantaina. Ja Vaasasa. Ei sun siis pakko oo lähtä, ko sulla on seuraavana päivänä ne kisakki..”
“Ei, kyllä se onnistuu. Jos vain voidaan lähteä jo aamusta liikkeelle, niin minulle jää kyllä illalle sen verran aikaa jäljelle että voin katsoa että Arlekin on ok ja kaikki tavarat on varmasti valmiina aamuksi. Äläkä näytä noin yllättyneeltä. Minun vuoroni tehdä jotain sinua varten. Eli jos se on että käymme kasvattajan luona tutustumassa rotuun mikä sinua oikeasti kiinnostaa, niin sitten käymme siellä. Etenkin kun se on helposti järjesteltävissä minunkin osaltani.”
“No.. Joo, mutta ko sulla on se valmennuski vaan pari päivää ennen ite kisaa niin se ois voinu tehä liian tiukkaa sun aikatauluun..”
“Niin on. Mutta se vain helpottaa asiaa. Torstaina valmennus, seuraavana päivänä jotain kevyttä, perjantaina ehtii ratsastaa taas paremmin ja lauantaina en aikonut muutenkaan kuin lyhyesti juoksuttaa Arlekinin läpi jotta näen että se liikkuu hyvin… Pitäisi ehkä palkata sinut letittämään Arlekin sunnuntaina.” Marshall sanoi, kierrettyään Niklaksen kanssa samalle puolen hevosta ja katsoi kaulaa pitkin kulkevaa lettiä minkä nuorempi mies sai juuri valmiiksi. “Siirry hetkeksi vaikka hännän kimppuun, voit samalla letittää sen niin että se on pois edestä kun siirryn seuraavaksi takajalan kimppuun.”Niklas nosti toisen käden otsalleen kuin armeijassa tavattiin tehdä, ennen kuin laskeutui jakkaran päältä ja kiikutti sen seinän viereen pois jaloista pyörimästä. Päästyään takaisin hevosen vierelle, mies nosti toisen käden sen lautaselle ja taputti sitä kevyest,i ennen kuin jätti käden pehmeää karvaa vasten ja liu’utti sitä hevosta pitkin samalla kun siirtyi sen taakse. Jonka jälkeen rauhallisin ottein alkoi selvittämään hännän jouhia.
Marshall silmäili hetken Niklaksen perään kun tuo siirtyi Arlekinin luo, hymyillen hieman tyytyväiseen sävyyn, kun nuorempi muisti mitä piti tehdä kun siirtyi hevosen taakse seisomaan. Vaikka Arlekin tuskin olisi muuta kuin hätkähtänyt äkillisestä taakse siirtymisestä, mutta hevosten kanssa piti silti muistaa tietyt asiat. Ihan sama kuinka luotettavia ne olivat. Rastapää venytteli selkäänsä, ja pyöritteli hartioitaan samalla kun siirtyi takaisin Arlekin toiselle puolelle.“Oliko Arlek irrotanu kengän vai?” Nelly pysähtyi käytävällä, oltuaan selvästi matkalla varustehuoneeseen.
“..hmh? Eei. Sen kaviot on kasvanu jo sen verran ja kengätkin hiljalleen siinä kunnossa että kengitän sen läpi torstain valmennusta ja sitä sunnuntain osakilpailua varten.”
“Aaa. Niin sä osaat kengittää enemmänki? Vai?”
“..No..Joo.” Marshall myönsi lyhyesti, kyykistyen kengityspakin puoleen ja keräsi essunsa taskuihin oikeat työkalut valmiiksi. “Tai siis. On minulla kengittäjän pätevyys, joten taidoiltani pystyn useimpien hevosten kaviot vuolla ja kengittää. Mutta en ole erikoistunut mitenkään sen pidemmälle, että minulla olisi välttämättä tarvittavaa tietoa tai taitoa lähteä sellaista hevosta kengittämään jolla on isompia asentovirheitä tai muita mitkä pitäisi ottaa huomioon..”
“Ahaa, eli jos Cozmina onnistuu hukkaan kenkänsä tarhaan niin voin nykiä sua hihasta?” nainen kysyi pienen virneen kera.
“Voit. Toki, en ole varma löytyykö minulta valmiiksi sopivaa kenkää Cozminalle. Mutta jos sinulta löytyy oikean kokoinen, niin ei se iso työ ole muokata ja laittaa paikoilleen… Oletko menossa muuten ratsastamaan?” Marshall uteli vuorostaan.
“Joo, meinasin että vähän treenaillaan jotain juttuja sitä Helanderin valmennusta varten nii ei ihan tehtäs ittestämme pellejä sielä.” nainen vastasi hieman jännittynyt hymy kasvoillaan.
“Sitä vaaraa tuskin on.” mies sanoi pienen rohkaisevan hymyn kera “Olen nähnyt kun ratsastat, joten hyvin se tulee menemään.”
“Kiitti.” Nelly vastasi lyhyesti, jatkaen lopulta matkaansa varustehuoneelle.
“Moi Nelly, onnea ratsastuksiin.” Niklas huikkasi rennosti leveä virne suupielessään.
“Moi Nikke, ja kiitti.” nainen vastasi hieman rennommin hymyillen ennen kuin katosi varustehuoneeseen.Marshall paranteli hanskojen tuntumaa käsissään, siirtyen takaisin Arlekin vierelle ja kumartui ottamaan kiinni sen etujalasta. Tamma nosti jalkansa ylös miltei kuin nappia painamalla minkä jälkeen mies otti sen taas tukevasti reisiensä väliin, napaten samalla essun taskussa olleet tongit toiseen käteensä ennen kuin kumartui ja alkoi tottunein ottein katkomaan teräviä naulanpäitä.
-
Koirakasvattajan jälkeläisenä ja toisen polven kasvattajana kiinnitän taas heti huomiota siihen, että olisivatpa kaikki koiran hankkijat niin kuin Niklas! Ei haittaa, vaikka koira tulisi ekaksi koiraksi, tai oikeastaan mikään ei haittaa, kun siitä kertoo rehellisesti. Mä olen huomannut, että joskus kyselijä ei tiedä rodusta mitään, ja joskus se saattaa olla tuskastuttavaa, mutta yleensä ei haittaa. Kasvattaja kertoo. Oikeasti ärsyttävää on valehtelu. Yleisimmät valheet on ”joo joo me osataan, tää on meidän yhdeksästoista koira” ja ”joo me etitään näyttelykoiraa”. Usein tunnutaan luulevan, että kasvattajat haluavat kuulla nämä jutut. No eikä halua. Kasvattaja haluaa tietää, kuinka paljon osaat, jotta osaa tukea just sille tyypille sopivan pennun. Ja se haluaa tietää näyttelysuunnitelmista, että antaa lupaavimman pennun sinne ja kotikoiraksi sopivan toisaalle, jotta se oikea näyttelyihminenkin saa siitä koirastaan irti sen mitä haluaa. 😀 Niklas taitaa olla sisäistänyt tämän ja saisi varmaan kasvattajalta kuin kasvattajalta pennun, kun on niin ihanan avoin.
Eipä sitä varmaan kukaan ensimmäisenä oleta, että nuori sälli niin kuin Marshall, osaisi kengittää. Tietenkin sitä ajattelee, että on hevoselta irronnut vain kenkä. En syytä yhtään Nellyä. 😀 Ja jos olisin Marshall, en kauheasti taidoistani huutelisi edes. :DD Niin kuin hän sanoo, kengittäminen on raskasta hommaa, ja pian saattaa käydä että väkeä on jonossa ruinaamassa palveluksia. 😀
Ihanaa kun Nelly on väleissä myös Marshallin kanssa. Niklaksen kanssa ystävystymistä en epäillyt hetkeäkään, kun Niklas on vähäsen sellainen hörsköttäjä, joista Nelly taitaa luonnostaan pitää. 😀 Mutta Marshallin ja Nellyn juttelu on myös ihanan vaivatonta.
-
-
Hyvä päivä
“Moi! Mä tulin vaan nopeesti käymään. Laitan kahvia tulemaan”, huhuilin astuttuani sisään Hopiavuoren tupaan. Olohuoneesta kuului television vaimea ääni ja murahtava tervehdys, jonka oletin olevan peräisin Noasta. En tiennyt, oliko mies valvonut koko yön vai herännyt poikkeuksellisen aikaisin, mutta yleensä siihen aikaan Noaan harvemmin törmäsi. Asettelin valkoiset tennarini siististi seinustalle, ison muovikassin viereen ja ripustin takkini naulakkoon, jossa kerrankin oli tilaa. Seuraavaksi suuntasin kahvinkeittimen kimppuun. Huomasin hymyileväni itsekseni, kun jauhetun kahvin tuoksu leijui nenääni.
“Huomenta! Sähän oot oikeen aamuvirkku”, portaiden narina oli paljastanut jonkun saapuvan jo ennen kuin Nelly ilmestyi oviaukkoon kääriytyneenä pehmeän näköiseen aamutakkiin.
“Toivottavasti mä en herättänyt? Mä olin käymässä asioilla ja aattelin, et tuon vähän aamukahvipullaa samalla”, selitin ja heiluttelin S-marketin paistopisteen rapisevaa paperipussia kädessäni. Ajoitukseni kaupassa oli ollut täydellinen ja puustit olivat edelleen hieman lämpimiä. Niiden teollinen ulkonäkö kuitenkin paljasti, etteivät ne olleet peräisin Halmeen kotikeittiöstä ja hyvä niin – en todellakaan ollut mikään mestarileipuri.
“Ei kun hyvä vaan, että pääsin ylös sängystä”, Nelly hymyili ja alkoi laittamaan voileipätarvikkeita esille.
“Mä kyllä varmaan saisin hepulin, jos mun keittiöön ilmestyis joku hääräilemään tällä tavalla”, pohdin samalla, kun poimin tiskikoneesta kahvikuppeja pöydälle katettavaksi. Vaikka tunsinkin oloni nykyään yllättävän kotoisaksi Hopiavuoren tuvassa, en olisi itse voinut kuvitellakaan asuvani siinä talossa. Kyllä ihmisen piti aamukahvi saada aivan omassa rauhassa. Sanoin tämän ääneen myös Nellylle.
“Noa tais joskus heittää, että tää on tällänen Muumitalo. Mut oikeestaan on kivaa, kun on kahvia ja seuraa”, Nelly hymyili, “jos mä haluun olla rauhassa, niin tiedän, et parempi mennä kahvikupin kanssa tallivintille kuin jäädä tänne istumaan.”“Onks joku leiponut?” hennon kanelinen tuoksu, jota kahvi ei ollut vielä ehtinyt peittää, oli houkutellut olohuoneesta ensin Mielikin ja sitten Noan tuvan puolelle. Tai sitten mies oli kuullut nimensä ja päättänyt tulla katsomaan, mistä puhuttiin. Joka tapauksessa rastapää näytti siltä, kuin ei olisi nukkunut viikkoon. Ensin yötyöt, sitten lomautus ja kaiken päälle kellojensiirto olivat omiaan pistämään kenen tahansa vuorokausirytmin sekaisin.
“Kävin vaan kaupassa, mut tuskin täällä niin nirsoja ollaan…”
“Eiköhän noi oo tosta kadonnut ennen lounasaikaa”, Nelly ennusti.
“Joo, kaikki menee paitsi Eiran kokkaama safka”, Noa näytti värähtävän muistelleessaan kokemusta. Istahdin täyden kahvikupillisen kanssa Noan viereen ja olisin halunnut kuulla koko tarinan, mutta silloin tuvan ovi narahti ja Eetu, Camilla ja Oskari astelivat sisään. Keskityin hymyilemään nimenomaan Noalle, kun mies lupasi kertoa jutun loppuun joku toinen kerta.“Mitä sä Outi täällä? Mehän sovittiin, että mä hoiran Jussin tänään”, Eetu ihmetteli. Hän oli täyttänyt myös kahvikuppinsa ja istahti Nellyn viereen. Huomasin, kuinka isännän käsi hipaisi kevyesti Nellyn kämmenselkää, mikä sai naisen suupielen nousemaan entistä ylemmäs. Hymyilin kahvikupilleni, sillä arvelin, ettei Eetu halunnut muiden kiinnittävän huomiota hienovariseen hellyydenosoitukseen.
“Mä tulin vaan heittää pari juttua Jussin kaappiin samalla, kun oon muutenkin ollu liikkeellä”, huiskaisin kohti tuvan seinään nojaavaa muovikassia. Eetu kohotti kulmiaan kysyvästi suu täynnä ruisleipää.
“Mun piti ostaa itelleni uus kisatakki ja -housut, niin innostuin vähän”, punastuin. Olin sentään malttanut mieleni ja jättänyt Sokka Luxuriesin yleellisen takin tilaamatta, vaikka olinkin kuolannut sitä monta minuuttia. Sellainen takki olisi näyttänyt naurettavalta, kun kyseessä oli vain Tie tähtiin -kilpailut. Niinpä ylikalliin takin sijaan olin lopulta löytänyt tarpeeksi hyvin istuvan, mustan takin, kokopaikkaiset, korkeavyötäröiset valkoiset housut ja hanskat, joissa oli kauniit hopeaiset yksityiskohdat. Sen jälkeen olin saattanut kliksutella ostoskoriin hopeakoristeisen otsapannan ja valkoisen satulahuovan, jonka reunat oli koristeltu hopealangalla.
“Mä tiedän, että Jussilla on jo kaikki tarpeellinen, mut kun niissä on kultaiset koristeet”, selitin ongelman ytimen, vaikka tunsinkin sillä hetkellä oloni pikkutarkaksi niuhottajaksi. Huomasin Eetun hymyilevän huvittuneena. Sain kuulemma varustaa Jussin aivan miten halusin, kunhan varusteet vain sopivat hevoselle, eikä Eetu saisi tietää, mitä ne olivat maksaneet.
“Joka tapauksessa, hain ne tänään postiautomaatista ja aattelin tuoda suoraan tääne samalla matkalla”, päätin selitukseni pakatessani huovan ja otsapannan, joita olin nopeasti näyttänyt muille, takaisin muovikassiin.“Sä oot sit lähtenyt aikasin liikkeelle, kun nyt jo tänne ehdit”, Camilla huomautti, enkä osannut tulkita outoa sävyä naisen äänessä, joten päätin jättää sen huomiotta.
“Jouduin herätä taas aamuyöstä palaveriin meidän jenkkitiimin kanssa, koska tietenkin me mennään niiden eikä meidän toimistoaikojen mukaan. Nyt kun kaikki on etänä, niin jengi muistaa kutsua mutkin palavereihin”, selitin. Siksi olin myös meikannut aamuyöllä tavallista tarkemmin ja pukenut päälleni siistin, beigen silkkipaidan ja ripustanut kaulaani siron hopeaketjun viimeistelläkseni kokonaisuuden. Asun yläosa oli täysin eri maata tummansinisten polvista kuluneiden kotifarkkujeni ja oranssien villasukkien kanssa. Vyötäröstä ylöspäin näytin kuitenkin täysin toimistokelpoiselta.
“Ai siks sä näytät siltä, kuin sä olisit menossa työhaastatteluun”, Noa piikitteli.
“No melkein! Mun esimies lopettaa ens kuun lopussa, joten mä sain just tietää, että musta tulee meidän tiimin uus päällikkö”, päätin paljastaa tuoreet uutiset, joiden takia en ollut malttanut kömpiä enää takaisin sänkyyn, vaan oli ollut pakko keksiä jotain tekemistä. Nelly hihkaisi innoissaan ja Noa pörrötti veljellisesti hiuksiani, joiden siisti jakaus oli sen jälkeen mennyttä. Eetu ja Oskari toivottivat onnea lähes yhteen ääneen, joten myös Camillan oli loihdittava kasvoilleen hymy, vaikka muuten nainen oli istunut pöydän päässä hiiren hiljaa.
“Ihan samoja hommiahan mä siis teen, mutta nyt mä myös pyörittelen työvuorot ja hoidan ne vaikeimmat asiakkaat”, täsmensin, kun Eetu erehtyi käyttämään hienoa aikuisten sanaa ylennys.
“Voi olla, että kuukauden päästä en oo ihan yhtä iloinen, kun hommat alkaa ja vastuu kasvaa enemmän kuin palkka”, palautin myös itseni maanpinnalle.Töistä keskustelu siirtyi onneksi luontevasti takaisin hevosiin. Eetu mainitsi, että oli jutellut Oskarin kanssa Jussin ruokinnasta, joka saattaisi tarvita viilaamista nyt, kun ori oli kovemmalla käytöllä. Nelly innostui ja pyysi miehiä auttamaan myös Cozminan ruokinnan tarkistamisessa. Kaikki keinot oli otettava käyttöön ennen Tie tähtiin -kilpailuita! Nelly kertoi myös jännittävänsä Karo Helanderin tulevaa valmennusta, johon olin itsekin ilmoittautunut Jussin kanssa. Agnes oli ilmeisesti käyttänyt suhteitaan ja houkutellut nimekkään valmentajan Hopiavuoreen asti. Vilkaisin sivusilmällä Oskaria, ja harkitsin hetken mainitsevani jotain valmennusdiilistämme, mutta arvelin, ettei Oskari ehkä halunnut ottaa sitä puheeksi.
“Muut on varmaan ihan kyllästynyt kuuntelemaan näitä juttuja“, huomautin hyväntuulisesti, kun Nellyn monologi oli jatkunut muutaman minuutin. Noa ainakin näytti siltä, että alkaisi pian kuorsata puoliksi syöty pulla kädessään.
“Oho, sori. Mä vaan innostuin”, Nelly virnisti pahoitellen. Nainen ei onneksi keskeytyksestä loukkaantunut.“Miten sulla Camilla menee Steffen kanssa? Sonja ainakin kerto, että Salieri oli saanut hepulin sen kärryistä, mut ootko päässyt treenaamaan muutakin kuin pihalla seisomista?” hymyilin naiselle, joka oli istunut hiljaa lähes koko kahvitauon. Jostain syystä minusta tuntui, että Camilla oli suhtautunut minuun viime aikoina entistä viileämmin.
“Ai siis meillä? Ihan kivasti. Steffe on kotiutunut hyvin ja kyllä mä sen kanssa oon jo päässyt vetämään treenejä”, nainen vastasi hieman häkeltyneenä.
“Kiva! Millasia treenejä te teette?” yritin jatkaa keskustelua ja sain vastaukseksi lauseen, joka sisälsi enemmän ravitermistöä kuin tuttuja suomenkielen sanoja.
“Mä en siis tiedä raveista mitään. Voitsä sanoo saman uudestaan suomeks”, pudistelin päätäni. Camilla huokaisi, mutta alkoi sitten selittämään ja päästyään vauhtiin nainen vaikutti olevan oikeasti innoissaan asiastaan. Ei tainnut olla helppoa olla ainoa ravihevosen omistaja ratsutallilla.Pitkäksi venähtänyt kahvitauko tuli päätökseensä, kun Camilla pyyhkäisi pullanmurut suupielestään, tyhjensi kahvikuppinsa ja nousi lähteäkseen. Yritin suhtautua lähinnä huvittuneesti siihen, kuinka nopeasti Oskari seurasi naisen esimerkkiä ja kiikutti kuuliaisesti kahvikuppinsa tiskialtaaseen ennen kuin kaksikko painui jatkamaan töitänsä Eetun seuratessa pian heidän perässään. Jäin vielä hetkeksi istumaan tupaan Nellyn ja Noan kanssa, joten rastapää pääsi jatkamaan tarinaansa siitä kerrasta, jolloin Eira oli kokannut koko porukalle hyväntahtoisesti ruokaa.
1163 sanaa
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten Outi Halme.
-
On se oikeasti aika mahtavaa, miten vannoutuneita ja oikeasti tästä ympäristöstä kiinnostuneita tyyppejä täällä on. Tai siis onkin mahtavaa, ja ihan super mahtavaa onkin!! Tuot niin luontevasti aina esille, että olet muiden tarinat lukenut. Tässäkin, Noan yötyöt ja lomautus, ja herranjestas jopa normaalit kellonajat liikkumista ajatellen on mainittu. Ja Eetun hienovaraisuus Nellyn kanssa, ja Camillan vähän erikoinen käytös jolle ei vielä oikein tiedä syytä, ja vaikka mitä muuta. Ja juuri siinä on se syy miksi näitä tarinoita lukee niin mielellään!
Mun on pitänyt kommentoida sun aikaisempiakin tarinoita tässä jo pari päivää, varsinkin näitä Oskariin liittyviä, mutta jotenkaan en oo keksiny mitään hyvää sanottavaa, vaikka paljon olisikin hyvää sanottavaa! Odotan vaan ihan valtavalla mielenkiinnolla miten tilanne etenee! 😀
Ja, on sua ennenkin tästä kehuttu mutta kehun uusiksi, että miten sä saatkin kaikkien hahmot kuulostaan ja käyttäytymään juuri niille uskollisella tavalla. Kerro heti mikä sun salaisuus on koska mäkin haluan tollasen taikavoiman :DD -
Nauroin jo Hello ja kampaus -tarinalle. Nauroin myös tälle. Sun tyylissä kirjoittaa on jotain piristivää, mutta realistista. Pieniä, hauskoja huomioita tilanteista. Lempparini oli ehkä tämä kohta: Yritin suhtautua lähinnä huvittuneesti siihen, kuinka nopeasti Oskari seurasi naisen esimerkkiä ja kiikutti kuuliaisesti kahvikuppinsa tiskialtaaseen ennen kuin kaksikko painui jatkamaan töitänsä. Osasin kuvitella Camillan ja Oskarin kulkemaan peräkanaa kuin kaksi vaakkuvaa ankkaa.
-
Tämä on jotenkin hitsin hyvä teksti. Hirmu arkinen, mutta hyvin tarkkanäköinen ja yksityiskohtainen (varmaan samaa sukua tuolle Camillan mainitsemalle realistisuudelle). Ja niinkuin tuo telcoihin varustautuminen, voin niin samaistua! Vyötäröstä ylöspäin kaikki on niin kuosissa ja sitten hyvä jos on edes kalsarit jalassa… Jos olisi puoliso tai kämppis samassa huushollissa, niin sekin olisi ohjeistettu pukeutumaan ja mielellään myös pysymään kaukana ja olemaan hiljaa.
Mutta yksityiskohdista kun aloitettiin, niin pakko korjata sen verran että oikeassa maailmassa jenkkitelcot olisivat myöhään illalla. Aamuyöstä sitten on ne itä-Aasian ja Australian palaverit, mutta Australiaan voi telcoilla myös myöhään illalla/yöllä, jos ne siellä päässä ovat aamuvirkkuja ja itse iltavirkku. Tässä tarinassa se nyt sopii paremmin näin, kiinnitti vain huomiota.
-
Tykkään Hopiavuoren arjesta. Lukisin siitä loputtomasti. Hopiavuoren keittiö on mun lempipaikka koko virtuaalisessa maailmassa.
Outin ulkonäön kuvaus oli ehkä paikallaan. Camillan tarinoissa sitä on kuvattu näköjään aika osuvasti. 😀 Olen kuvitellut aina Outin aika suituksi, mutta tavallaan sain sille varmistuksen vasta nyt… …vaikka verkkopalavereissa ihminen näyttääkin tietenkin erilaiselta kuin yleensä.
Mutta hähähähä minäpä tiedän ainakin osia sun salaisuudesta, jota Noa yrittää urkkia.
– Rohkeus ottaa vapauksia, eikä laittaa hahmoja ainoastaan toistelemaan niitä asioita, joita ne on ennenkin sanoneet.
– Vuorosanat, joissa tunnut miettineen ensin asenteen ja äänensävyn, ja sitten vasta sanat, ja jonkin sellaisen syyn takia ne sopii hahmojen suihin.
– Yksityiskohdat, niin kuin pienet liikahdukset. Osan esim. maneereista olet löytänyt muiden tarinoista, mutta osan olet keksinyt itse, joskaan et tyhjästä, vaan mun nähdäkseni luonteiden perusteella.
– Kertojan näkökulman huomioiminen!! Tämä on muuten vaikea. Minäkertoja ei juuri koskaan havainnoi itseään niin kuin muita, vaikka saattaakin olla välillä (yleensä jostain tietystä syystä) tosi tietoinen itsestään. Lisäksi minäkertoja on ihminen, eli ei voi huomata kaikkea muissakaan: hän kiinnittää huomiota vain osaan tapahtumista ja tyypeistä kerrallaan, ja kaiken lisäksi tapaa syystä tai toisesta huomata tietyt ihmiset (yleensä inhoamansa tai erityisesti tykkäämänsä) useammin ja tarkemmin kuin muut.
– Epätäydellisyys ja sen pitäminen normaalina. Niin kuin vaikka ne rytkyfarkut jalassa, kun ei jalat näy videokokouksessa. Jopa muissa on epätäydellisyyksiä, niin kuin pullanmuruja naamassa, eikä se ole ihmeellinen asia tai noloa. Wanhan Ajan Hienoissa Leffoissa esimerkiksi ei ikinä ole pullanmuruja kenenkään naamassa niin, että se olisi normaalia, vaan aina vain niin, että se on jotenkin hassua ja noloa.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
-
Kohtuus on suhteellista
”Mä sanoon jotta kohtuurella. Jotta kohtuurella voit teherä sitä.”
Katsoin Eetua ja yritin räpytellä silmiäni mahdollisimman typerän näköisenä, vaikka tottahan tiesin, mistä hän puhui. Jo kaataessani puolitoista litraa kuohukermaa kahteen jättikattilaan olin tiennyt, että Eetun etukäteisvaroitus kohtuullisuudesta ei ollut kaksikymmentä litraa, mitä tuli mansikkarahkan tekemiseen.
”Tää on kohtuudella”, väitin viattomasti ja ojensin Eetua kohti jäätävän kokoista kattilaa, joka oli täynnä rahkaa.
Eetu käännähti katsomaan Noaa, Camillaa, Tideä, Nellyä ja Agnesia, jotka istuivat pöydän ääressä. Tiesin hänen levittelevän heille silmiään tukea hakien ja turhautumista osoittaen. Kun virnistin heille Eetun olan ylitse, Noan naama meni sillä tavalla muikean oloiseksi, että häntä nauratti. Palautin kasvoilleni nopeasti suurisilmäisen ja suppusuisen ihmetysilmeeni, joka oli toivon mukaan hellyyttävä.
”Joo. Soon tosiaan kohtuurella. Jos tarjooloo sitä nelijällekkymmenelle ihimiselle.”
”Kohtuus on siis suhteellista!”
”Kohtuus ei ole suhteellista! Suhteellisuurentaju, solis kohtuullista!”
”No mulla nyt valitettavasti on tässä kakskyt litraa mansikkarahkaa, halusit tai et!”Noa alkoi nauraa ja Nellykin painoi kasvonsa käsivarsiensa varassa pöytää vasten ja hytkytti olkapäitään. Kun virnistin ilahtuneena heidän suuntaansa, Eetun kurkusta pääsi varismainen, kärsivä ääni.
”Mun piti teherä siitä yhyrestä kermapurkista kakku”, Eetu murahti lopulta ja hieroi ohimoitaan.
”Valepukki.”
”Miten niin?”
”Et sä osaa kakkua tehdä.”
”No. Nellyn piti teherä siitä mun kans kakku!” Eetu äyskäisi. Olin todella onnistunut käymään hänen hermoilleen.
”En mäkää osaa tehdä kakkua”, Nelly sanoi hapettomasti ja kimeästi ja alkoi nauraa ääneen.
”Solis sitte mansikkarahkaa alakuruuaksi, pääruuaksi ja jäläkiruuaksi. Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää, Hello!”Luotuaan minuun vielä yhden vihaisen katseen Eetu kuului marssivan vessaan pesemään käsiään. Minä dippasin vispilät oikein kunnolla rahkakattilaan, jotta sain nuolla ne kunnolla. Sitten osoitin niillä kattilaa ja suoritin pöydässä istujille hovikumarruksen. Mielikki säntäsi nuolemaan lattialta sinne vispilöistä mäiskähtävää isoa mansikkarahkaklönttiä.
”Tehkää hyvin, herrasväki.”-
:DDDD Voi eikä!! Melkeen tukehduin leipään kun luin tän. Miten sä sen teet, miten tälläisiä hauskoja tarinoita kirjoitetaan?? Ja miten sä keksitkin tälläsiä aiheita! Ihan mahtavaa 😀
Huomasinpa tätä lukiessani, että mulla on jokaiselle hahmolle muodostunut pikkuhiljaa ihan oma ääni. Eetun oli ensimmäinen, ja tälläkin hetkellä se on jopa Noaa tai Jesseä selkeämpi. Luen sen puheenvuorot aina tietyllä äänellä ja temmolla, ja sävy mukailee kirjoittajan kuvailemaa tilannetta. Aika hauskaa, väitän että toi Eetun murre tekee siihen paljon miksi se on niin helppo hahmottaa. Tekeekö muut näin? Kuuleeko muut ääniä päässään? :DD Koska mä kuulen ja se on ihan mahtavaa, eikö se kerro vaan hyvistä ja realistisista hahmoista jotka on helppo ajatella aidoiksi??
-
Kohtuus. Ja Hello. Voi herranpöksyt, että olin itsekin revetä tämän lukiessani. ”No mulla nyt valitettavasti on tässä kakskyt litraa mansikkarahkaa, halusit tai et!” ja ”Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää” on suosikkikohdat tästä, niihin sattumoisin kyllä kiteytyy koko teksti oikeastaan.
Noan kommenttia sivuten, minulla on myös tapana lukea ns. päässäni ääneen varsinkin Eetun ja muiden murteenpuhujien repliikkejä, vähemmän ehkä muiden. (Niin ja tietenkin itse kirjoittamani keskustelut, mutta se on ehkä vähän eri asia.) Sitten kun siihen lisää sen että olen tuota etelä-Pohjanmaan murretta tässä tutkiskellut niin se alkaa perhana vieköön suodattua omaan puheeseen. Siitä on muutama viikko kun yksi kaveri, jonka ekaa kertaa ikinä tapasin, kysyi että olenko kenties Pohjanmaalta kun puheenparsi viittaa sinne päin. Ei kuule, ihan oon uusimaalaista syntyperää ja tamperelainen tätä nykyä, mistä lie tarttunut tuommoinen nuotti puheeseen… Että kiitti vaan, Hopiavuori.
-
Pakko nostaa esiin oma suosikki lausahdus ”Kohtuus ei ole suhteellista! Suhteellisuurentaju, solis kohtuullista!” Se vaan kuulostaa niin Eetulta!
Mun mielestä on myös ihan joka kerta yhtä ihanaa lukea tarinoita ihan vaan Hopiavuoren arjesta ja se on se mikä ainakin mun mielessä tekee Hopiavuoresta just Hopiavuoren 🙂
Ja kiitos Hello! Musta tuntuu, et tänään saattaa olla pakko tehdä vähän mansikkarahkaa iltapalaks…
-
Vaikia sanua että mikä tosa tekstisä ois se paras kohta, koska ai että. Mutta ”Solis sitte mansikkarahkaa alakuruuaksi, pääruuaksi ja jäläkiruuaksi. Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää, Hello!” on ehkä mille hörötin eniten xD
-
Ai hitto miten LOISTAVA teksti!! Hymyilyttää vieläkin, siis aivan super hauska. ”Kohtuus ei ole suhteellista! Suhteellisuurentaju, solis kohtuullista!” – en kestä! Komppailen Noaa, Eetulla on jotenkin tosi selkeä oma ääni. Mulle se muodostui jo ekoina päivinä kun luin täältä tarinoita. Kenellekään muulle hahmolle ei ole vielä omaa ääntä mun päässä (:D) muodostunut mutta kirjoitat Eetua niin loistavasti, etten osaa sen repliikkejä edes lukea ilman että Eetun ääni paapattaa ne.
-
Ihan mahtava teksti!! Komppaan Marshallia, tossa kohdassa mäkin repesin täysin, vaikka alusta alkaen teksti hymyilytti.
-
-
72 TUNNIN PÄIVÄ – 02. huhtikuuta 2020
Torstai oli kestänyt jo ainakin 72 tuntia, kun mä olin saanut Tatin ratsastettua. Olin herännyt ennen neljää aamulla, luoja yksin tietää miksi, ja yrittänyt tunnin nukkua. Sen jälkeen kahvinkeitin oli porissut vihaisesti, aamulehti oli luettu äkäisesti, ja suihkussa oli käyty mököttäen. Olin käynyt seitsemän jälkeen hoitamassa Tatin aamuruokinnat ja vienyt tamman ulos, putsannut ja järjestellyt vähän varusteita, ajanut töihin, ajanut takaisin tallille ja ratsastanut Tatin. Heitin tamman satulan paikoilleen, päästin hevosen takaisin tarhaan ja raahustin sitten Eetun talon keittiöön. En omin päin olisi ikinä kehdannut toiseen taloon mennä, mutta joku oli vihjannut, että keittiössä olisi mansikkarahkaa läjä, ja se pitäisi tuhota pikimmiten, ennen kuin Eetu nitistäisi rahkakokki-Hellon. Pienoinen luksus elämässä oli erittäin tervetullutta nyt, kun kello lähestyi jo kuutta. Ruokaakaan ei ollut saanut kuin yhden aamulla hätäisesti tehdyn leivän töissä.
”Öö… Moi?” Hitto. Se tuli ulos paljon jäykemmin ja epävarmemmin, kuin oli tarkoitus. Pöydässä istui pari goatee-partajaakkoa ja Nelly, jonka kanssa olin välillä vähän jutellut. En mä varsinaisesti ollut epäsosiaalinen tai ihmiskammoinen, mulla vain kesti hetki tottua uuteen paikkaan ja uskaltautua tutustumaan ihmisiin. ”Ai sä olet hitannut jo tänne asti!” miehistä toinen virkkoi. ”Kun sä nyt olet täällä, niin ota mansikkarahkaa!” toinen komensi hymy suupielessään. ”Öö. Joo” oli kaikki, mitä mä sain vastattua. Joskus sitä vaan teki mieli hakata päätä seinään omalle typeryydelleen. Note to self: Mee tänään kotiin ja harjoittele ääneen puhumista. Nelly neuvoi mulle ystävällisesti, mistä löytyisi kulho ja lusikka, ja mä istuuduin muiden seuraan pöytään syömään. Nainen esittelu mulle Noan ja Hellon, joista jälkimmäinen oli ilmeisesti surullisenkuuluisan rahkan tekijä. ”Fedora”, mä esittäydyin lyhyesti, vähän odottaen, millaista reaktiota sieltä tulisi. ”Ai niinku hattu?” kuului vastaus. Hymähdin vähän. Aina sama vitsi.
// Tää on nyt tosi lyhyttä tekstinpätkää, toivottavasti on silti tervetullut Tallipäiväkirjaan 😀 Oli pakko kanssa kommentoida tota mansikkarahkaa!
-
Tämä on just oikeassa paikassa ja todella hyvä pätkä! Koska mikäs sen parempi tapa kommentoida toisen tekstiä kuin kirjoittaa sille vastine – oli se sitten lyhyt tai pidempikin romaani. Ja tästä kun saa heti kolme muuta tyyppiä mahdollisuuden jatkaa hommaa eteenpäin, niin vielä kivempi!
-
Ei se Hellon rahka nyt niin huono idea ollut, jos se houkuttelee tupaan vierailemaan myös uusia kasvoja! Mun mielestä tartuit hienosti Hellon tarinaan ja sait mukaan hahmot ihan omina itsenään. Ei se tarinan pituus oo mikään itseisarvo, vaan mun mielestä olit tähän pätkään saanut mukaan oikeesti kokonaisen päivän, sosialisointia ja myös Fedoran omaa persoonaa tosi kivasti. Mä kyllä välillä kadehdin niitä, jotka saa tehtyä tälläisia kivoja, kokonaisia pikku tarinoita, kun omat tekstit venähtää aina niin pitkiksi.
Pakko vielä mainita, et kahvinkeitin oli porissut vihaisesti kuvastaa jotenkin täydellisesti mun jokaista aamua tällä viikolla 😀 Vaikka nyt kotona etäillessä aikataulut onkin vähän löysempiä, niin siitä huolimatta kellojen kääntäminen pistää aina arkirytmin ihan sekaisin. Fedoran tunnelmat kuulosti siis samaistuttavalta, vaikka itse kömminkin sängystä ylös vasta kasin enkä suinkaan aamu neljän aikoihin..
-
Kiitos Tiitus ja Outi! 😀 Ehkä tässä uskaltaa kirjottaa toistekin tällee muiden joukkoon, kunhan Fedora nyt uskaltautuu ihmisten ilmoille, iik!
-
Siitä se lähtee! Millään lailla huonosti ei mennyt, mutta muiden hahmojen ja juttujen huomiointi on kerta kerralla helpompaa. 😀 Kiva kun edes joku söi Hellon hienoa rahkaa! 😀
-
-
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 1
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 2Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, kolmas ja viimeinen osa
Jollain ihmeen kaupalla Chai oli onnistunut punttaamaan minut Pondin luisevaan selkään. Hän oli ottanut toisella kädellään Flidan narusta kiinni ja toisella piteli Pondia. Olin tarrannut molemmin käsin Pondin lyhyestä harjasta kiinni sen ottaessa ensimmäisen, vähän empivän askeleen Chain pyytämänä, jonka jälkeen tamma oli jatkanut matkaansa ihan tottuneen oloisena. Ensin minun oli vaikea istua sen selässä, olin varma että valun alas hetkenä minä hyvänsä. Flidan selkä oli paljon leveämpi ja askeleet matalammat, sen kyydissä tuntui vähän siltä kuin kelluisi veden päällä. Pondin oli paljon keinahtelevampi ja ripeämpi, vaikka sen kävelyvauhti ei oikeastaan Flidasta eronnut.
Askel askeleelta oloni kuitenkin helpottui, ja vähitellen uskalsin hellittää rautaisen otteeni Pondin harjasta.
“Onko tää ok?” Chai kysyi ja vilkaisi minuun. Katsoin Pondin niskaa enkä täysin tiennyt, mitä hän tarkoitti. Vauhtia, Pondia, minua, koko tilannetta?
“Mikä?” päätin varmistaa ja siirsin katseeni häneen. Ei olisi pitänyt, sillä Chain silmistä paistoi huoli. En halunnut sitä. Lupasin katkaisuhoitoon mentyäni, etten enää ikinä aiheuttaisi muille huolta itsestäni.
“Mmm, tää miten lujaa mennään? Pitääkö hidastaa?” Chai varmisti vähän hämmentyneen kuuloisena.
“Ei tarvii”, henkäisin ja suljin väsyneenä silmäni. Jossain takaraivossani tiesin, ettei minun pitäisi olla siitä niin pahoillani. Voivottelu ja huokailu ei auta missään, ja hyvinhän siinä oli lopulta käynyt. En jäänyt ongelmani kanssa yksin.Mutta ehkä osa minusta toivoi, että olisin selvinnyt siitä ihan omin voimin. Etten olisi jälleen tarvinnut jonkun muun tukea päästäkseni jostain ongelmasta yli.
“Ootko sä ok..?” Chain varovainen ääni kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. En avannut silmiäni mutta tiesin äänen suunnasta päätellen, että hän katsoi minua. Painoin huuliani hetken yhteen miettiessäni, mitä sanoa.
“Joo, oon mä”, vastasin lopulta ja avasin silmäni. Suoristin selkäni samalla ja vedin vielä kerran henkeä. Nyt riitti itsesääli, olin siinä vellonut elämäni aikana ihan tarpeeksi. “Kiitti. Kun kysyit, ja kun autat.”
Chai hymyili, mutta käänsi kasvonsa pois. “Ole hyvä.”Tallin pihassa ei ollut ketään kun pääsimme perille. Chai katseli ympärilleen miettivän näköisenä.
“Mihin mä, tai missä sä haluat tulla alas?” hän kysyi. Ihan hyvä pointti. Jostainhan minun oli pakko tupaan mennä, enkä tiedä oliko Pond halukas saattamaan minua terassille asti.
“Tää on ihan hyvä, kyllä mä nyt pääsen-..” aloitin jo liukumaan Pondin selästä alas, kun kuulin miten tuvan ovi avautui.
“Minoon sanonu että kypärä pääs hevosen selääs”, Eetun ääni kuului, eikä hän kuulostanut vihaiselta, vaan pikemminkin samalta kuin kymmenettä kertaa samasta asiasta huomauttava äiti. Jouduin jälleen kerran roikkumaan Pondin harjassa maahan päästessäni, etten olisi uudelleen nurin korkeamman pudotuksen takia. Rapsutin sen kaulaa kiitokseksi sen vaivannäöstä, eikä tamma näyttänyt olevan yhtään pahoillaan.
“Nyt oli hätätilanne, oli pakko!” Chai kertoi ja heilutti käsiään, ja molempien hevosten riimunnaruja siinä samalla, kun hän ei kehdannut suoraan osoittaa minua mutta selkeästi halusi Eetun näkevän mistä oli kyse.
“Joo, tsori. Mä en mennykään ihan niin varovasti, vaikka sanoitki”, koitin vitsailla ja näin, miten Eetun ilme muuttui hänen ymmärtäessään mistä oli kyse.En kuullut sanaakaan kypärästä enää, vaan seurasin vierestä miten Eetu alkoi jaella ohjeita. Chai sai hoitaa Pondinsa, ja Outi hätyytettiin tallista ottamaan Flida hoiviinsa. Nelly oli tullut terassille ja tarjosi apuaan, mutta Eetu halusi hänen menevän laittamaan teeveden kiehumaan.
“Kiitos”, hän kailotti vielä Nellyn perään ja tarttui käsivarteeni niin, että hän kietaisi sen hartioidensa taakse ja lähti taluttamaan minua tupaa kohti. Olisin ollut otettu ja kiitollinen siitä kaikesta mitä eteeni tehtiin, jos olisin onnistunut nielemään sen karvaan katkeruuden maun, joka nousi yhä uudelleen pintaan.-
Odottelen salaa vieläkin jatkoa tälle. Olen aloittanut noin triljoona kertaa tarinoita siitä, miten Noan arki voisi sujua, mutta en tiedä. Ilmeisesti se menee kepeillä — siitähän on myöhemmin puhetta Noan päiväkirjassa — mutta ei se voi niillä kaikkeen pystyä. Millä se kantaa pyykkinsä yläkertaan tai likaiset vaatteet alas? Millä se muka saa teekupin kilsan päästä tasolta pöytään niin, ettei pala samalla kun konkkaa sen kanssa? Miten se pärjää, kun toinen jalka tietenkin rasittuu nyt enemmän kun pitää portaitakin ravata, ja sitäkin varmana särkee? Ja ennen kaikkea: miten se reagoi siihen, kun sen pitää oikeasti pyytää apua, kun ihmiset on jo niin tottuneet siihen, että se pystyy tekemään kaiken? Jääkö tekemättä jotain sellaista, mitä sen pitäisi ehdottomasti saada tehdä, kun se ei kehtaa pyytää apua just siihen? Noa on kuitenkin osoittanut, ettei se avun vastaanottaminen ole sille helppoa, varsinkin kun nyt siihen pakostakin sekoittuu sääliä ja ihan surkuttelua.
Sun Chai on musta ihan söpö. 😀 Ei ihme, jos se jää vähän hiljaiseksi hevosia talutellessaan. Kukaan ei oikein ikinä anna sille vastuutehtäviä. Se myös arastelee hevosia vieläkin ja uskoo, ettei osaa mitään. Sille on ollut varmaan maailman stressaavin ja tärkein tehtävä, kun sen on pitänyt saada Noa säilymään hengissä Pelottavan Ison Hevosen selässä kotiin asti. Ihme, että se uskalsi edes hengittää!!
-
-
05.04.2020 – Tie Tähtiin 1. osakilpailu
Herätyskellon soidessa nousin ylös ja toimin kuin automaatilla: Suihku, aamupala, melkein kolme kuppia kahvia, tarkista kolmannen kerran varustekassi, että kaikki on varmasti mukana. Ja vielä neljännen kerran ennen kuin lähdet ovesta ulos. Napit korvaan ja pyörän selkään. Tallille saapuessa kerää Ennin kamat kasaan varmistaen, että kaikki on ehjät ja esittelykunnossa. Ne on vaan perus ratsastuskoulukisat, ei mitkään olympialaiset tai maailman cup -mittelöt, mutta ei sinne silti voi mennä risaisilla ohjilla tai kiillottomalla satulalla.
”Tiitus, ala tulla jo, ei niitä enää tarvi hinkata!” Hello huusi Jussin tallin suunnalta. Ei hän voinut tietää minun olevan varustehuoneessa eikä varsinkaan, että olin juuri aikeissani ottaa liinan käteen ja kiillottaa ihan vähän vaan satulan liepettä.
”Joo joo, tullaan tullaan!” sanoin ja nappasin liinan takataskuun. Voisin tehdä sen vaikka matkalla tai heti paikalle päästyämme. Nostin satulan, johon olin eilen vaihtanut kisahuovan kotona käytettävän tilalle, ja keräsin suitset toiseen käteen. Pintelit ja suojat olin jo pakannut selässäni olevaan reppuun, kunnes silmäni osuivat tamman loimipinkkaan. Kuljetuksen ajaksi sille laitetaan fleece, mutta oliks ne kisat ulkona vai maneesissa?”Hei, Agnes! Oliks koululuokat pihal vai sisäl?” kysyin naiselta laittaessani Ennin varusteita Oonalta lainatun kuljetusauton tavaratilaan.
”Ne on kentällä. Paitsi jos tää sade pahenee, niin toivottavasti siirrytään maneesiin.”
”Joo, okei, mun pitää sit hakee viel Ennin ratsastusloimi.”
”Ei kiirettä, ollaan vielä etuajassa.”– – –
”Kolmastoista, et oo tosissas?” huokaisin ääneen nähdessäni oman lähtönumeroni. Ei, en mä nyt varsinaisesti ole mitenkään taikauskoinen, mutta onhan toi nyt silti jotenkin.. Epäilyttävää.
”Mä oon tokavika, että ottaisin ton sun paikan koska vaan”, Marshall totesi vieressäni.
”Joo, ei kai tää nyt niin paha oo. Mut hei, Outi pääse heti liikkeelle, sä oot tokana!”
”Eh, mäkin ehkä ottaisin mieluummin Tiitus sun numeron kuin tän”, nainen naurahti hieman jännittyneen oloisena.
”No, näillä mennään ja tehdään parhaamme, niin hyvä siitä tulee!” Agnes sanoi otettuaan oman kisanumeronsa.Loppupuolen suorituksessa oli hyvät ja huonot puolensa. Ensimmäisten joukossa osallistuvat pääsivät nopeasti hommasta yli ja saattoivat ottaa rennosti loppuajan, mutta toisaalta minulla oli aikaa katsoa heidän suoritustaan ja mahdollisia virheitään ja yrittää olla tekemättä samoin. En kuitenkaan katsonut kuin kolmen ensimmäisen suorituksen, sitten kävin onnittelemassa Outia ja lähdin valmistelemaan omaa hevostani.
-
Vooooi meidän hahmot on ihania, kun ne pulisee kisoissa ja näyttelee numeroitaan. 😀 Ja Tiitus kun se niin jännittää, vaikka mäkin kyllä jännittäisin ja tarkistelisin, että ohjat on ehjät. Hello kyllä taitaa tuntea sen hyvin. 😀 Tunsin kuinka Tiden korvat menivät luimuun niin kuin koiralla, kun se jäi kiinni satulan liepeen pyyhkimissuunnitelmistaan, vaikka Hello ei edes nähnyt sen aikeita 😀
-
-
6.4. Helin kanssa maastossa
— Joko mennään? kysyin Heliltä joka tuli tallista Inkaansa taluttaen.
— Jo, mä päästään vaan tän Nuoskan irti, eihän se haittaa sua?
— Ei missään määrin. Ja itehän oot Salierinkin siihen totuttanut.
— No niinpä. Tulehan Nuoska niin mennään.Sää oli kostea ja pilvinen. Toista viikkoa riehunut tuuli oli nyt tyyntynyt jopa täällä lakeuksilla ja ilma tuntui lämpimältä. Siinä oli selvä sulavan maan tuoksu, joka kertoi kevään saapuneen ainakin jo porstuaan. Nuoska mennä tohotti omiaan metsän puolella, nenä sammalikossa.
— Millois tuo Inka varsoo? kysyin kun katselin pallomaiseksi muuttunutta tammaa.
— Pari kuukautta vielä.
— Ai kauhea, kun se nyt jo näyttää mun silmiin melkoisen isolta.
— Sanopa muuta. Taitaa tulla iso varsa. Ultrassa ei ainakaan ole näkynyt kaksosia ja harvinaista se oliskin, Heli sanoi ja jatkoi: — Mites se Salieri on jaksellut sen ähkynsä jälkeen?
— Varsin hyvin, ei oo ollut mitään ongelmia nyt ja se on kaikin tavoin oma itsensä. Vähän jo turhankin täynnä virtaa, vaikka onkin pelkällä heinäruokinnalla. Pitää vähitellen alkaa lisätä liikuntaa, juoksuttaa vaikka.Salieri alleviivasi tätä lausuntoa härväämällä pää pystyssä ja olemalla muutenkin energinen. Heliä nauratti.
— Oli se silti ihan hyvä ettei tullut ilmoittauduttua siihen TT-cupiin, sanoin. — Olisi voinut harmittaa kun sitten olisi pitänyt jättää väliin tän ähkyn takia. Mä ajattelin jossain vaiheessa, että olisin voinut tarjota Salieria sulle, jos olisit halunnut osallistua, mutta mä unohdin sen sit kokonaan.
— Enhän mä nyt, hyvänen aika! En mä niin hyvin Salieria vielä tunne että olisin voinut sillä kisaamaan lähteä.
— Mutta eiks teillä aika kivasti sujunut jo?
— No joo, kyllähän se ja Salieri on toki varsin helppo ratsastaa. Ehkä jotain helppoa A:ta olis voinut harkita, muttei vielä sen vaikeampia. Mut hei, juorut kertoi että sä olisit saanut houkuteltua Harrin Salierin selkään kans?
— Ei siinä ollut paljon houkuttelemista, itse se sitä ehdotti.
— Älä, ihan totta? Heli kuulosti oikeasti hämmästyneeltä.
— Joo joo. En mä Harria mitenkään patistellut, mutta sitä alkoi sit kiinnostaa kun se mun kanssa täällä kävi muutaman kerran ja katseli sivusta.Kerroin Helille, miten olin salaa mielessäni murehtinut painoasioita. En rehellisesti sanoen tiennyt kuinka paljon Harri painoi, mutta pitkä ja roteva mies saattoi hyvinkin lähennellä sataa kiloa vaikkei olisi mitenkään ylipainoinen. Salieri oli tottunut viime aikoina tällaiseen rimpulaan kuin minä ja tietenkin kehonhallinta vaikutti myös: kokenut ratsastaja osaa myötäillä enemmän hevosen liikkeitä kuin aivan vasta-alkaja ja on siis helpompi kantaa. Mutta sitten tulin ajatelleeksi että onhan Salierikin aika isokokoinen eikä rakenteeltaan mikään kukkakeppi. Sen paino on hyvän matkaa päälle 600 kilon niin että kyllä Harrin uskalsi selkään päästää.
— Pitäiskö sitä kärryihin totuttamista jatkaa tässä taas joku päivä? Heli kysäisi.
— Ehkäpä hyvinkin.Olin ottanut Helin avuksi projektiin, häneltä kun löytyi tietoa ja taitoa tämmöisistä asioista. Olimme edistyneetkin jo aika kivasti, pahin panikointi oli kadonnut ja Salieri oli korkeintaan vähän varuillaan. Ongelma ei silti ole vielä selätetty kokonaan ja se on ollut yllättävän kova paikka minulle: ensimmäistä kertaa ehkä ikinä on tunne etten voi luottaa hevoseeni täysin. Ja kun kyseessä on sentään Salieri, niin se on paha asia!
Heli sanoi ymmärtävänsä tämän ja miksei olisi ymmärtänytkin, hän itse tiesi millainen kullanmuru Salieri oli, kiltti ja luotettava. Ja sitten yhtäkkiä ilmeni tällainen ”bugi”. Olimme pohtineet useammin kuin kerran pelon syytä pääsemättä kuitenkaan puusta pitkään. Olin myös soitellut entiselle omistajalle sekä Simolle kysyäkseni oliko heillä tietoa tällaisesta. Kuten arvata saattoi, kumpikaan ei tiennyt moisesta mitään, mutta eivät muistaneet että heidän käsittelyssään Salieri olisi nähnyt kärryjä. Kukapa ratsutalleilla kärryillä ajaisi? Ainoa vihje oli Simon hatara muistikuva siitä että vuosia sitten jostain hänen ulkomailta ostamastaan hevosesta olisi sanottu, ettei sovellu valjakkokäyttöön. Sen parempaa tietoa Simollakaan ei ollut eikä hän voinut olla varma, että se olisi ollut juuri Salieri. Koska hän keskittyi ratsuhevosiin ja valjakkopiirit olivat muutenkin kovin pienet Suomessa, ei hän ollut kirjannut sitä mihinkään omiin muistiinpanoihinsakaan, kun ei nähnyt sitä relevantiksi tiedoksi lainkaan.
— Nuoska! Heli kutsui ja vislasi. Valkoinen pörröinen hahmo ponnahti risukosta. Aloimme lähestyä tallia.
-
Tosi ärsyttäväääääää, että jotkut osaa vain jutella niin kuin normaalit ihmiset ja kysellä taitavasti toistensa tekemisiä. Saisikohan kuulumisten vaihtamisesta käytyä vaikka jonkun verkkokurssin? Mieluiten sellaisen, ettei tarvitse puhua siellä kenellekään? 😀
Vitsit kun Salierin kärrykammon alkujuuret joku kerta selviäisivät. Kommentoinkin jo johonkin, että mulla on kutina, ettei se turhia säiky. Sitä en tullut ennen tämän lukemista ajatelleeksikaan, että tottahan tällainen ”pikkujuttu” on Sonjalle aika iso asia. Hän on tottunut ajattelemaan Salieria vakaana ja tasaisena, mutta se onkin kaikesta huolimatta välillä, noh, hevonen!
-
-
Kakkukaffit
385 sanaa”Kakkukaffit”, Eetu ilmoitti totisena ja iski täytekakun pöytään. Panin merkille, että hänen peukalonsa reuna kosketti kevyesti kermavaahtoa sen kyljessä, mutta koska kaikki olivat kai nähneet hänen hinkkaavan käsiään kuumalla vedellä ja saippualla aiemmin, kukaan ei tehnyt asiasta numeroa.
”Miksi?” Nelly kysyi, mutta keksi vastauksenkin nopeasti. ”Aa, joo…” hän äänteli jo ennen kuin Eetu osoitti hyvin pehmeällä liikkeellä ruusukenippua, joka oli kasattu keittiön pöydän päähän.
”Näyttäkää vähä niitä ruusukkeita”, keittiön tasoja nojailemasta peräisin oleva Oskari pyysi ja viittoili kädellään pöydän päässä seisten. Vieressäni istuva Hello ojensi ne hänelle, ja ai miten monta niitä olikaan. Oskari pakeni heti takaisin nojailemaan keittiön tasoon ja käänteli ruusukkeita.
”Teistä en tiiä mut mä otan nyt tätä”, vieressäni istuva Hello huokaisi ja tavoitteli jo kakkulapiota, mutta pysähtyikin kesken liikkeen. ”Mitä!” hän kivahti kohti keskilattiaa.
Kun käännyin katsomaan, tuima Eetu se siellä Helloa tuijotti.
”Eiköhän Outi sen kakun korkkaa”, Eetu ennemminkin käski kuin kysyi.
”Miks?” Hello ihmetteli.
”Kun se voitti”, Oskari sanoi katse ympäri käännetyssä sinivalkoruusukkeessa, jota piteli pitkine sormineen.
”Eikö Nelly voittanu?” kysyi Nelly itse.Olin tarkkaillut Nellyä ja Helloa jo aiemmin, ja he tuntuivat tartuttavan toisiinsa lapsellista energiaa, vaikka erikseen olivatkin ihan miellyttäviä. Huomasin, miten Agnes puri salaa hampaansa hetkeksi tiukasti yhteen, kun rapsutti muka poskeaan.
”Nelly on emäntä”, Hello sanoi Nellylle, ja Nelly näytti kieltä.
”Chai kuitenki kilpaili ihan ekaa kertaa niin et–” Outi aloittaen osoittaen minua koko kämmenellään toiselta puolelta pöytää, ja minä punastuin ja painoin katseeni pöytään.
”Jessestä tuleeki suurmestari ku se voittaa joka vuosi kaikki nii se vois”, Nelly sanoi Outin päälle.
”Joo mutta valitettavasti Jesse ei ole nyt keskuudessamme”, Hello huokaisi silmät kiinni ja käsi sydämellään niin kuin Jesse olisi kuollut.
”Marshall voi ottaa. Kun se alotti kumminkin Arlekinin kisakauden ekaa kertaa ja meidän muiden hevoset on jo–”
”Entä Tiitus kun Enni on kuitenki niin nuoriki vielä ja se on kisannu varmaan eniten täs viime–”
”Agnes näki varmaa eniten vaivaa, ainaki jos lasketaan–”
”Ottakaa nyt joku sitä kakkua että muutkin saa!” Hello rähähti.Kun mitään ei hetkeen tapahtunut, Hello tarttui kakkulapioon. Silloin Eetu kumartui minun ylitseni, nyppäsi kakkulapion hänen kädestään ja löi sillä häntä päähän niin kuin kärpäslätkällä. Hän ojensi kakkulapion Agnesille, joka ojensi sen puolestaan Outille.
”Ei tää oo mikään kuuma peruna -leikki!” Tiitus purnasi ja ojensi kätensä pöydän päästä, jossa seisoi. ”Hello, leikkaa ny sä sitte.”
”Käskystä”, Hello hymyili, mutta ei ottanutkaan kakkulapiota, vaan nousi ylös ja tarttui Tiituksen käteen sen mukana. ”Muista polkasta”, hän sanoi vakavalla naamalla niin kuin se olisi hyväkin vitsi, ja survaisi sitten kakkulapion kakkuun. Kuulin Oskarin tyrskähtävän ruusukkeisiin kauempana.-
Mulla oli näköjään mennyt tämä tarina kokonaan ohi, mutta kuinka hellyyttävä tarina. Tässä tulee niin hyvin esille Hopiavuoren yhteisöllisyys, ja pidin siitä, kuinka jokaiselle annettiin syy leikata kakku. Tarinan näkökulma oli myös mielenkiintoinen, sillä se ei kerrokaan Chaista, vaan hän on sivustaseuraaja. Kuinka muut nahistelevat tai kuinka Oskari tyrskähtää ruusukkeille.
Voin hyvin nähdä tilanteen, kun tapellaan, kuka keikkaa kakun, ja sillä välin Hello on jo kuolannut kakun kokonaan. Hopiavuoressa voisi sanoa olevan normaali tilanne, kun tupa on täpötäynnä, mutta näitä tupatarinoita on silti aina hauska lukea. Onneksi kesä tekee tulojaan, niin kaikki ehkä mahtuvat paremmin terassille istumaan.
-
-
Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana
Tapahtuu Kun on edellisestä päästy tarinan jälkeenOskari nökötti suulin viereen nostetulla penkillä, puoliksi piilossa autonsa takana, kädet polvien ympärille kiedottuna. Penkille jäisi rapaisia kengänjälkiä, mietin samalla, kun lähestyin miestä hitaasti, sillä kannoin käsissäni kahta täpötäyttä kahvikuppia. Olimme juuri tullee kotiin valmennusreissulta Auburnista, kun tallilla oli alkanut hälinä, joka ei luvannut mitään hyvää. Tiesin, että paikalla oli ollut tarpeeksi auttajia ilman minukina, joten olin vain keskittynyt parhaani mukaan Jussiin, kunnes ori oli harjattu ja ruokittu, ja sen varusteet olivat siististi paikallaan. Sitten vasta suuntasin tupaan kuulemaan uutiset. Tietenkin se oli taas Ukko.
“Paska juttu”, tokaisin ja sain Oskarin nostamaan katseensa ja suoristamaan asentonsa aivan kuin hän olisi tehnyt jotain väärää. Miehen kasvoilla vilahtanut väkinäinen hymy katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Laskin sen silti tervehdykseksi.
“Haluutsä mustana vai maidolla?” tarjosin miehelle molempia mukanani tuomia kahvikuppeja. Oskari vain kohautti harteitaan, joten ojensin matokahvin miehelle ja istuin penkille hänen viereensä. Puhaltelin höyryävän kahvin mustaa pintaa ja ehdin miettiä, kuinka Oskarin takia olin melkein ollut valmis litkimään pahvinmakuista maitokahvia, jos mies olisi päättänyt valita sen toisen kupin.Tuijottelin vääristynyttä kuvajaistani Oskarin auton kyljestä, enkä keksinyt mitään sanottavaa. Olin kuullut Ukon tilanteesta jo kaiken olennaisen tuvassa. Tarkkailin myös sivusilmällä Oskaria ja yritin etsiä miehestä merkkejä siitä, että hän halusi minun lähtevän. En kuitenkaan osannut lukea miehen ilmettä. Sen sijaan huomasin, kuinka Oskari pyöritteli hetken kahvikuppia käsissään ja laskin sen sitten maahan jalkojensa juuren. Vaikka kevätauringossa saattoi jo hetken tuntua lämpimältä, kahvi jäähtyisi viileässä ulkoilmassa nopeasti. Jos liikahtaisin hieman, voisin vahingossa hipaista Oskarin jalkaa omallani, sillä penkki ei ollut kovin leveä. Tunsin tutun lepatuksen vatsani pohjassa, vaikka se tuntuikin täysin sopimattomalta juuri sillä hetkellä.
“Miten siellä Auburnissa meni?” Oskari kysyi yllättäen. Olin jo melkein unohtanut, että vielä aikaisemmin sinä päivänä olin ollut valmennusreissulla Jussin kanssa ja olin palanut halusta päästä kertomaan Oskarille kaikesta, mitä olin oppinut.
“Haluutsä muka oikeesti nyt jutella siitä?” vastasin epäuskoisesti. Vaikka olinkin kiitollinen siitä, että Oskari oli rikkonut hiljaisuuden, en uskonut, että Heidi Näyhön valmennuksen hehkuttaminen ainakaan parantaisi miehen mielialaa.
“Ihan kivasti se meni”, päädyin summaamaan, kun Oskari ei sanonut mitään.
“Sanokse jotain mistä mun pitäis tietää? Tai siis jos mä taas huomenna…” meis aloitti lannistuneella äännellä.
“Ei sun tarvi”, kiirehdin keskeyttämään. “Ei sun todellakaan tarvi nyt murehtia sitä valmennusjuttua. Jos susta ei tunnu, et sä haluut, niin ei sun tarvi.”
Oskari huokaisi. Jäin miettimään, sanoinko oikein vai väärin. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiesin, ettei motiivini valmennuksiin liittyen ollut missään vaiheessa liittynyt pelkästään ratsastukseen. Sen takia oli turhaa antaa Oskarin kiduttaa itseään kentänlaidalla väkisin.“Mulla on vaan niin hyödytön olo”, tukahtuneella äänellä sanotut sanat olisivat tuskin kuuluneet ellei niitä edeltävä hiljaisuus olisi ollut niin syvä. “Mä oon täysin hyödytön Ukolle, koska mä en tiedä, mikä sitä vaivaa. Ja mä oon ihan hyödytön sullekin…”
Pudistin päätäni, mutta Oskari oli painanut päänsä käsiinsä, eikä nähnyt elettäni. Nostin käteni laskeakseni sen miehen harteille, mutta epäröin hetken. Jos vieressäni olisi istunut lähes kuka tahansa muu, olisi lohduttava ele tullut aivan luonnostaan. Sydän takoen kiersin käteni Oskarin ympärille. Tunsin, kuinka mies jännittyi, muttei kuitenkaan ravistanut kättäni pois. Silitin peukalollani varovasti miehen olkaa.
“Et sä oo hyödytön, sulla on vaan tosi huono tuuri”, yritin lohduttaa lähes kuiskaten.Pikkuhiljaa Oskari rentoutui, enkä uskaltanut liikahtaakaan, vaikka asento alkoikin tuntua hankalalta. Kuulin kuinka tallin ovi kävi ja pian suulissa kaikuivat kevyet askeleet. Käänsin päätäni ja ehdin juuri ja juuri nähdä vilaukselta Camillan, joka samalla hetkellä kääntyi kannoillaan ja palasi takasi talliin. Tunsin oloni hirveäksi ihmiseksi, kun huomasin pienen voitonriemun läikähtävän sisälläni.
“Jos sulle tulee siitä parempi olo, niin kyl sä voit pitää sen valmennuksen huomenna”, aloitin, sillä minusta tuntui, että minun oli sanottava jotain. “Chai käski leikkiä mukana, kun Ruska – sen Reitan tyttö – haluu tulla pitämään valmennuksen. Mä en usko, että sä oot ainakaan hyödyttömämpi kuin se.”
Oskari ynähti. En tiennyt oliko se naurahdus vai ei.
“Tai jos sä haluut jotain muuta ajateltavaa, niin en mä tiedä… mennään vaik leffaan.”
Oskari kohotti katseensa niin nopeasti, että melkein säikähdin. Tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi siitä, kuinka lähellä miehen kasvot olivat omiani. Kiemurtelin penkillä kauemmaksi ja hörppäsin kylmää kahvia keksiäkseni käsilleni jotain tekemistä. Mies näytti ehkä… epäuskoiselta? Minusta tuntui, että olin onnettoman huono tulkitsemaan Oskari Suden ilmeitä ainakin sinä päivänä.“Älä nyt näytä tolta. Mä vaan koitin keksiä jotain piristävää. Sitä varten kai kaverit on?” virnistin. Yritin sysätä vatsassani vellovat tunteet syrjään ja käyttäytyä kuin normaali ihminen. Keräsin kahvikupit ripeästi mukaani ja lähdin takaisin tupaan, ennen kuin jäähtyneen kahvin pinta paljastaisi Oskarille, kuinka paljon käteni tärisivät sillä hetkellä.
-
Sun tarinoiden joukkoon jollain tapaa elää itse myös. Kuinka hahmot kuulevat omalta itseltään. Esimerkiksi Susi. Minua välillä pelottaa, että teen Sudesta liian aran tai epävarman, tai sitten Susi on vielä pahempi hölösuu minun tarinoissani kuin oikeasti. Jos hahmo on kuvailtu sosiaaliseksi, se on huomattavasti helpompaa kirjoittaa vuorosanoja hahmoille.
Jos en olisi Camilla, olisin ehdottomasti se, joka liputtaisi Suden ja Outin puolesta. Ne on jollain tapaa hellyyttäviä, vaikeita. Sudelle on vaikea sanoa mitään ja viimein kun saa sanottua, ei tiedä, mikä vastaus on.
-
Mä en siis kestä. Olen kateellinen kaikesta. Erityisesti siitä, miten kaikki hahmot tuntuu ihmisiltä enkä hahmoilta. Tämän osasin joskus itsekin. Siitäkin olen kateellinen, miten Outi osaa olla Oskarin kansa. Tätä en ole edes ikinä osannut. 😀
Kun kuvataan vähäsen tuskaisia ja jännittäviä ihmissuhteita, nielen ihan kaiken jo aiheen perusteellakin. Kaikki tietää, että tätä mä haluan, ja jos joku tätä mulle tarjoilee, tietenkin olen eturivissä fanittamassa. En muista oikein analysoida, kun fiilistelen vaan sitä, että oi ja mitä jos. En tästäkään osaa vielä näinkään monennella lukukerralla nostaa konkreettiseksi kommentoinnin kohdaksi muuta kuin ihanat yksityiskohdat. Tykkään maailman eniten siitä, miten Outin kahvi tärisee kupissa.
Nämä tarinat saa myös mut aina kirjoittamaan. Olen vähän oikeasti-oikeasti ahdistunut orastavasta kolmiodraamasta, enkä aina saa pidettyä mielessä miten kaikki on keksittyä. Toinen ahdistuksenaiheeni on, että mulla on taas blokki, joka ei estä kirjoittamista kun osaan jo suhtautua sellaisiin rennosti, mutta joka aiheuttaa sen, etten tykkää mistään mitä kirjoitan. Että sori, kun pilaan omituisilla raapustuksillani hienot kuviot. 😀 Tykkään itse kirjoittaa vastatarinoita yksityiskohdista: kertoa siitä, mitä ei edellisessä tarinassa kokonaan kirjoiteta. Tähän aloitin jo vastausta leffasta, mutta vaihdoin sitten suuntaa Kyrönjoelle, koska olen vähäsen liian hidas tällä hetkellä. 😀 Mutta kivaa oli. Sosiaalisena tarinana oletkin tehnyt tämän taitavasti. Tarinahan on ihan kuin mun momman tekemä isoäidinneliö: tasainen ja kokonainen, mutta silti siinähän on erityisesti Oskarille ja Camillalle loputtomasti silmukoita, joihin voi liittää oman palan.
-
-
08.04.2020 – Valmennukset = huonoa onnea? (342 sanaa)
”Heippa Sonja, mites Salieri jaksaa?” kysyin naiselta, kun huomasin hänen olevan ruunan kanssa sen karsinassa.
”Hei. Energiseltä, sitä se ainakin on. Yritin eilen juoksuttaa sitä, mutta riehumiseksi se kyllä meni.”
”No ainakin sai purkaa energiaa, vaikkei ihan oppikirjan mukaan mennytkään.”
”Ajattelin huomenna nousta selkäänkin, mutta katsotaan nyt.”
”Onnea siihen”, naurahdin, koska olin kuullut tuvassa minkälaista rodeota Salieri oli esittänyt juoksuttaessa. ”Mutta mun pitää nyt mennä, lähdetään Outin kanssa valmennukseen.” Hyvästelin naisen ja kävelin varustehuoneen kautta hakemassa loput varusteet ja menin Jussin tallin kautta pihalle.”Onkohan siellä paljon tuttuja”, pohdin ääneen Outin vieressä.
”Nii tää tais olla joku treeni sinne isoon kisaan?” kuskiksi ystävällisesti lupautunut Oona kysyi.
”Joo, siinä keskitytään just tulevan kisan rataan”, vastasin.
”Kyllä mä uskon, että siellä on useampi aiempaan osallistunut. Varsinkin tallin omaa väkeä”, Outi sanoi.
”Mä kuulin, että teillä taisi mennä kisat tosi hyvin”, Oona sanoi.
”No niin voisi sanoa”, vastasin hymyillen Outille, ”tää keksimmäinen vei voiton meidän luokasta.”
”Oikeesti? Vautsi, onneks olkoon!”
”No Jussihan sen työn teki.”
”Höpö höpö, ei se hevonen pysty perunasäkki selässä tollasia ratoja yksin voittamaan.”
”Ja meidän luokassa oli kuitenkin kahdeksantoista osallistujaa eikä kaikki todellakaan ollut mitään aloittelijoita niin kuin mä ja Enni.”
”Mäkin olisin kyllä halunnut osallistua noihin kisoihin, mutta mulla alkaa olla liian monta hevosta, joista pitää huolehtia, niin ei vaan pystynyt. Mutta kyllä mä tuun ainaki kattomaan joku kerta!”Vaikka Auburn on hieno ja suuri talli, siellä ei silti ollut samanlaista hulinaa kuin kisoissa, vaikka valmennuspäivä olikin. Enni ei siis ottanut ihan niin paljon stressiä uudesta paikasta ja käyttäytyi jopa ihan asiallisesti – mitä nyt trailerista ei olisi ensin halunnut tulla ulos lainkaan ja sitten tultiinkin niin vauhdilla, että varpaani jäivät alle.
”Aiiijjj luoooojaa!” huudahdin irvistäen, koska tamma todellakin osui kunnolla.
”No, mitä nyt?” Outi kysyi kääntyen Jussin vierellä minua kohti, ”Auts. Kävikö pahasti?” hän jatkoi huomatessaan minun pitelevän oikeaa jalkaa ylhäällä.
”Joo, eiköhän tää tästä”, totesin, koska en uskonut minkään menneen rikki, vaikka kipeää tekikin. Miksi en laittanut suojakärkisiä tallikenkiä jalkaan, vaan piti lähteä lenkkareissa. ”Saa nähdä saanko mä edes saappaita jalkaan”, naurahdin vielä, kun nilkutin tamman kanssa trailerin vierellä.Valmentajan kommentti
Auts! Ei mikään paras mahdollinen tapa aloittaa valmennusta, kieltämättä. Toivottavasti pieni tapaturma ei haitannut liiaksi treenausta, vaikka hyvähän se olisi vaikka ratsastaa tunti ilman jalustimia, jos oikein pahasti koskee. Ihanasti käytetty hahmojen vuorovaikutuksia tarinassa ja tekstiä oli todella sujuva lukea. On ihana päästä vähän paremmin sisälle kilpailijoiden elämään, vaikka nyt näillä lyhyillä valmennuskuittauksilla.-
Oona on kyllä ihan oikeassa, vaikka Outille onkin nyt ollut viimeaikoina vähän tyypillistä vähätellä itseään Jussin kustannuksella. Olet ollut tarkkana, ja tämä on ihana tapa kertoa, että Outin jutut on luettu. 😀 Mutta Tiitus, voi Tiitus, pidä nyt pokerinaama, vaikka pieni heppa vähäsen talloo koko viidensadan kilon painollaan. 😀 Ilman sellaista musta itse asiassa tuntuu, että kun kallalaiset katsoisivat pieneltä Otsonmäeltä tulevaa Tiitusta Ennin vierellä, kukaan ei yhtään epäilisi, etteikö Tiitus kuuluisi niin hienonhienoon paikkaan! Kun kerran hevonen on niin hieno, ja Tiituskin sellainen hyvin käyttäytyvä ja kiltti, että kehtaa kyllä tämän tallin maineen laittaa sellaisen edustuksen varaan vaikka sitten Auburnissa asti.
Oonaa mun onkin aina välillä vähän ikävä, kun se on sellainen iloinen höpöttäjä, jollaisen ehdottomasti haluaisin omaksikin kaveriksi. 😀 Ihanaa, että hänkin näyttäytyy! <3
-
-
Vääriä sanoja väärässä paikassa väärälle ihmiselle
TT-cup siellä. Valmennus täällä. Hopiavuori oli kahvipöytäpuheiden mukaan pärjännyt aikaisemmissa kisoissa. Asianmukaisesti onnittelin kaikkia. Tuntui vain, etten pysynyt kaikessa mukana. Oli valmennusta, kilpailuita, treenaamista. Maneesin pohjan kuntoa piti valvoa huomattavasti enemmän. Mitä enemmän aurinkoisia päiviä, sitä enemmän kenttä oli käytössä. Hyvä, että työni sentään osasin tehdä.Yksi kaunis kilpailupäivä hevosia oli puuttunut. Lex, Enni, Jussi, Cozmina… Olin mielestäni ruokkinut hevoset aamusta. Päiväheiniä jakaessani olin saada sydänkohtauksen. Puoliverisiä puuttui tallista. Myös uusi Pond oli kadonnut. Olin melkein juossut tukka putkella tupaan itkemään Eetulle, että meidän hevoset on varastettu. Mutta tuijotellessani tuvan tyhjää keittiönpöytää muistin, että melkein koko talli oli lähtenyt kilpailuihin.
Yksi osakilpailu järjestettäisiin Hopiavuoressa. Kaikki roikkuvat laudat naulattiin uudelleen. Piha haravoitiin. Käteni olivat rakoilla kahden päivän haravoimisesta. Toisaalta hauskaa olisi saada Hopiavuoreenkin lisää elämää. Olihan sitä kyllä omastakin takaa. Talliin oli saapunut täti hevosensa kanssa ja pian perässä oli saapunut sinitukkainen, vaitonainen tyttö. Hyvä, jos päätään nyökäytti tervehtiäkseen. Olin kuitenkin varma, kun se tyttö kotiutuisi paremmin äänen tasokin nousisi. Joskus kiitin onneani, etten ollut enää teini. Silloin kaikki oli niin ylitsepääsemätöntä.
”Hei, en mää tiennyt, että Hopiavuoressa on ravureita”, hymyili tummatukkainen nainen sukiessaan kuraa pois merkkiratsastushousuiltaan.
Outo naama, mutta silti jollain tapaa tuttu.
”Joo, tää on tää ensimmäinen. Tuskin niin hellyyttävä otus, että Eetuun iskisi ravikärpänen”, virnistin naiselle.
”Joo, meillä on tuolla Hopealinnassa niitä useampi yksilö. Einolla suomenhevosia ja Åke hamstrannut lämminverisiä.”
Hoealinna. Jesse. Milan. Joonas. Noahan oli puhunut jostain naisesta. Hopealinnan tallimestari.
”Olinpa mää tönkkö. Yhtää esitellyt itseäni. Mää oon Hopealinnan tallimestari, Saga Isberg. Tulin tänne tänään vetämään valmennusta”, nainen esitteli itsensä.
Siinähän se oli. Joskus olin nähnyt naisen ohimennen. Siksi hän oli niin tutunnäköinen.
”Olinkin muka jollain tapaa tunnistavani. Camilla Vanhaniemi, kai joku Eetun oikean käden kaltainen. Ja tää täs on Steffe. Ensi viikolla odottaa herraa opetuslähtö”, esittelin ylpeänä mustanruunikkoa Sagalle.
”Veikeännäköinen otus. Oletteko te jo hiitillä käynyt?”
”En oo saanut aikaiseksi Seinäjoelle lähteä. Sielläkin sitä porukkaa on kuin markkinoilla konsanaan”, hieraisin leukaani hieman ehkä häpeissäni.
”Meil on Hopealinnassa ihan uusi rata. Eikä täältä ole edes pitkä matka. Meiltäkin porukkaa lappaa teidän maneesissa, niin tuskin olisi mikään ongelma, jos sinä ja Steffe lainaatte meidän ravirataa. Voin vielä antaa sinulle Einon numeron, niin voit soitella hänelle.”
Niin Saga antoi minulle Einon numeron ja lähti jatkamaan seuraavaa valmennusta. Purin hampaitani yhteen ja soitin siltä seisomalta Einolle.Illalla istuimme Suden kanssa hiljaa keittiön pöydän ääressä syömässä tekemääni lasagnea. Tilanteesta puuttui enää punaviinipullo ja pari somaa kynttilää. En tiennyt, miten päin minun pitäisi olla. Yritin olla normaali. Kysellä hieman enemmän, että miten Susi pärjäsi. Tai mitä hän haluaisi tehdä. Kävimme juoksemassa. Susi juoksi hiljempaa, että pysyin perässä. Suden jalat olivat nopeat ja pitkät. Kirosin Sudelle, että lopetan tupakanpolton, niin juoksen hänen ohitseen.
”En haluu, et säälit mua. Tai säälitkö?” Susi katsoi minua yllättäen pyöritellen haarukallaan lasagnea lautasellaan.
”En mä sua sääli”, nielaisin.
En ollut varautunut kuulevani mieheltä vastaavia kysymyksiä.
”Oon vaan surullinen Ukon puolesta ja siinä samalla sun. Ei tuo helppo tilanne ole. Mua inhottaa nähdä, kuinka elämä potkii sua päähän. Et sää oo mitään ansainnut. Pelastit mutkin. Oot nii pirun hieno ihminen. Susta on vaikea olla tykkäämättä”, hymyilin miehelle ja otin häntä kädestä kiinni lohduttavasti.
Niin siinä kävi, kun Vanhaniemi ei ajatellut, mitä sanoi, vaan päästi sammakoita suustaan. Susi hiljeni. Naama ilmeetön. Vedin käteni takaisin omaan syliini.
”En halua, että ihmiset säälii mua sen vuoksi. Kävimme Outin kanssa kahvillakin, ja hän haluaa, että valmentaisin häntä ja Jussia kisoihin. En halua, että Outikaan sääli. Tai kukaan”, Susi murehti painaen käsiään kasvojaan vasten.
Sattui. Onneksi Susi ei nähnyt. Pidin kasvoni ilmeettömänä. Tuskin, kuinka sydän hakkasi lujempaa. Kädet hikosivat. En tiennyt, mikä tunne oli, mutta sitten Viljamin en ollut kokenut vastaavaa.
”Hyvä, ettet yksin murehdi. Tiesithän, et voit mulle aina puhua. Oli tilanne mikä tahansa. Ei sun kannata muita murehtia. Keskittyä vain itseesi ja Ukkoon”, hymähdin miehelle.
Yritin olla sanomatta tyhmää ja melkein tuntui, että onnistuinkin siinä.Lautaset olivat tyhjät. Kasasin ne pöydästä tiskikoneeseen ja laitoin folion lasagnen päälle.
”Steffellä on opetuslähtö ensi viikolla. Gunnar ilmoitti. Pitäisi käydä vain hiitillä kokeilemassa, miten Steffe kulkee, ja tarvitsisin apukättä tai ajanottajaa. Maanantaina tai tiistaina. Eino lupasi, että Hopealinnan rataa saisi lainata rauhassa”, vilkaisin kulmat koholla Sutta, joka juuri nousi pöydästä tuoden lasit tiskipöydälle.-
Mun käy niin sääliksi Camillaa. Varmaan kaikki meistä on joskus tunteneet sen tunteen, kun kovasti yrittää, mutta silti kokee olevansa huono työssään. Se on aika epätoivoinen tunne se, ja sitä voi ihan hyvin tuntea vaikkei olisi syytä. Joillakin on siihen suurempi taipumus, niin kuin Camillalla musta on, ja kauheinta on, että se olo ruokkii itseään. Ensin tekee hyvin, sitten tulee jokin takaisku, sitten yrittää aina vain kovempaa, ja kun väsyy, olo pahenee, virheet lisääntyy, taas olo pahenee ja näin. Sitten kauhistuu jo ihan väsymyksestä sellaisiakin asioita, kuin että puolet hevosista on muka varastettu.
Hopealinnan ravirata onkin hyvä juttu! Otsonmäellä harva pitää edes omaa pellon ympärille lanattua harjoitusrataa, kun joka nurkalla on kuitenkin niitä oikeita ratoja. Se on hyvä, että Eino on ilmeisesti taas ohjaksissa, vaikka välillä näytti siltä, että Joonas on ottamassa vallan kun vanha isäntä väistyy. 😀 Camillalla kävi kerrankin tuuri, mikä on ihanaa. Ja Steffe, siitä sietääkin olla ylpeä. Huomasin muuten vasta nyt tehneeni kuprun ratatreeneihin, mutta ehkä se ei haittaa. Taisin oikean elämän paljasjalkaisena otsonmäkeläisenä vahingossa ohittaa tiedon, että omia ratojakin on tarjolla!
Camillan ja Oskarin koti-illat on musta kyllä veikeitä. Tietenkin elän niitä myös Oskarin kautta. Joskus unelmoin vieläkin, että mulla olisi kämppis, ja tuollaista se olisi, kuin tämä on Oskarin näkökulmasta. Että olisi juttuseuraa aina välillä, ja katsottaisiin vaikka joku leffa. Saisinkohan mä jonkun muuttamaan tänne mun kanssa, kun se kuulostaa niin kotoisalta? :DD
-
-
Kuppi kahvia ennen maastoa
Riisuessaan kenkiä pois jaloista tuvan etteisessä, Marshall kuulosteli perempää talosta kantautuvaa puheensorinaa. Hyvin lyhyen ajan rastapää empi peremmälle menemistä mutta nosti kengät kuitenkin sivuun ja suuntasi askeleensa keittiöön päin.
“Päivää taloon, onko kahvia vielä jäljellä?”
“Justiisa kuule saatihin uus pannullinen pöytähän. Ota kuppi niin met teemmä tillaa pöyrän äärehen.” Eetu tokaisi reippaaseen tapaansa ja viittoi kuin parempikin liikenteenohjaaja ja pöytään tuli tilaa ennen kuin Marshall ehti mukista mitään vastaan. Toisaalta, pirttipöydän ääressä oli vielä yksi paikka vapaana joten suurta vaivaa ei järjestely ollut edes vaatinut.
“Niin onko se lauantai? Vai sunnuntai?” Nelly tiedusteli, keskustelu jatkuen siitä mihin oli jäänytkin.
“Sunnuntai se piettäs olla.” Eetu tokaisi.
“..Mistä puhutaan?” Marshall kysyi väliin hieman empien, otettuaan vapautuneen paikan pöydästä saatuaan kuppinsa täytettyä kahvilla.
“Seuraavasta osakilpailusta että milloin se on.” Outi kommentoi
“Nii, ja siitä kuin Nelly pelkää että jos se ei menesty yhtä hyvin ku viimeksi niin se menettää maineensa ja kunniansa valmentajana” Hello mumisi suu täynnä pullaa “Vaikka ei se oikeesti mitään työtään menetä.”
“Miten me taas päädyttiin tähän aiheeseen?” Nelly mutisi sen näköisenä että haluaisi mieluummin puhua vaikka säästä ja horoskoopeista.
“..En kyllä usko että tämän cupin takia menettäisit mainettasi valmentajana vaikka kuinka huonosti menisi.” Marshall sanoi hörpäten varovasti kahviaan. “Mutta jos tarvitset varasuunnitelman ja pitää kadota maan päältä, niin kyllä sinulle valmentajan töitä meidän tallilta löytyy. Englannilla pärjää.” mies lisäsi pienen virneen kera.
“Noniin! Nyt sulla on suunnitelma B jos muka katastrofi käy! Vai onko tää jo c? Kun eikö ainaki Noa luvannu joku aika sitte että kyllä se valmennettavaksi tulee jos muka jotenki menetät töitä tän kisan takia.” Hello sanoi hyvin varmana samalla kun vaivihkaa nappasi toisen palan pullaa itselleen.
“Ja kyllä mäki Ennin kaa aion sun asiakas olla ja varmasti moni muuki tallin ratsastajista, niin et sä työttömäksi joudu vaikka maailmanloppu tulisi.” Tiitus kommentoi.Outi ja Fedora yhtyivät mukaan ollessaan samaa mieltä asiasta, ilmoittaen kumpikin että hekin kyllä tarvitsivat lisävalmennuksia. Myös pöydän päässä istunut Eira nyökytteli päätään äänettömänä vastauksena. Outi jatkoi siitä mainitsemalla lyhyesti parin päivän takaisen Sagan vetämän valmennuksen, kuinka pitäisi ehkä useamminkin keskittyä johonkin niinkin tavalliseen kuin pelkkään istuntaan. Eikä hioa mitään erikoisia kiemuroita ja koukeroita tai muutakaan. Marshall silmäili hieman päädyssä istuvaa Eiraa, joka tuntui välillä mulkoilevan oudonkin pistävällä katseella takaisin. Miksi lie, mies tuumasi mielessään ja hörppäsi kahviaan.
“..Onko joku teistä vielä lähdössä ratsastamaan? Olin ajatellut että menisin Arlekinin kanssa vähän pitemmälle maastolenkille. Mitä tahansa muuta kuin kokoamista ja koululiikkeitä..” Marshall kysyi lopulta, vilkuillen hieman muita pöydässä olijoita.
“Mä ja Tatti voitas lähtä. Kaverin kaa se on varmasti vähän rauhallisempiki, kun se on nyt päässyt vähän keräämään ylimäärästä energiaa..” Fedora ilmoitti lopulta hymyn kera.
“Siinä tapauksessa Arlekin ainakin on hyvä seura sille. Se ei ylimääräsiä härlää.” rastapää vastasi kevyen hymyn kera “Muita lähtijöitä?”-
Joka kerta mä vaan ihailen sua ja kaikkia muitakin, jotka saa Eetun puhumaan nuan komiasti jottei tosikaa. 😀 No joo, kyllä mä yrittämistäkin aina ihailen. En mä saa edes Nellyä puhumaan uskottavasti, vaikka se ei edes murra pahasti! Mutta ylipäätään tykkään siitä, miten vaivattoman tuntuisesti moni tyyppi puhuu ja heiluu tässä tarinassa. Jokainen paitsi kuulostaa itseltään, myös tekee just sellaisia asioita kuin voisin kuvitellakin.
Jätät mulle hyvän tilan kertoa lisää Eirasta ja Otsonmäen venäläisvihasta tässä. Usko pois, olen yrittänyt jo! 😀 En ole vain vielä löytänyt kimmoketta, joka saisi Eiran riehumaan. Vitsit kun Inari olisi vielä kotona: sille olisi ollut jo syy aloittaa mittavampi operaatio Marshallia vastaan ja näyttää, että myös joka ainoassa kiltissä ja kunnollisessa hahmossa on jotain väärää ja vikaa. Mutta kyllä: kutsu on huomattu ja tilattu draama on tulossa saman tien kun mun mielikuvitus tai teidän muiden jutut antaa minkä tahansa syyn Eiran (tai muiden otsonmäkeläisten) riehaantua.
-
-
Pölyinen piano
Inhosin maksaa laskuja. Kun näpyttelin viitenumeroita tietokoneelle, ne tuntuivat aina vaihtavan paikkaa. Hello oli jankuttanut, että minun pitäisi asentaa jokin kännykkäsovellus, mutta en uskonut sellaisiin. Varmaan sellaiset olivat jotain tietojenkalastelua. Näpyttelin siis mieluummin, vaikka se kestikin aina kauan. Vaan lopulta sekin oli aina tehty! Nousin ruokasalin tummalta puutuolilta pöydän äärestä, jossa tallin toimisto vieläkin oli sijaitsevinaan, ja venyttelin niin että selkä nitisi.
Talossa oli hiljaista. Se oli harvinaista ja tuntui kovin epäilyttävältä. Normaalisti siellä oli aina sellainen meteli, että korvissa särki. Silloin kuitenkin vain tuuli natisutteli ikkunanpieliä ja nurkkia ja ulvoi hormissa. Ulkonakin näytti talvelta, vaikka pitäisi olla jo kevät. Pääsiäisenä äidillä oli ollut tapana grillata kevään ensimmäiset makkarat ulkona, ja myöhemmin minä olin tehnyt sen Leevin kanssa. Eipä paljoa tehnyt mieli grillailla lumisateessa.
Minulla oli jaloissani mustavalkoraidalliset villasukat, joista ainakin toinen oli kulunut päkiän kohdalta puhki, sillä puulattia tuntui nihkeältä jalkojeni alla tassutellessani olohuoneeseen. Nakkasin maksettujen laskujen pinon pianon päälle.
Ikkunasta kajastavassa kalpeassa valossa näkyi, miten ilmavirta lennätti pieniä pölyhiukkasia tanssimaan keskenään. Kurtistin kulmiani. Sellainen pölyn lento ei ollut normaalia. Liu’utin sormeani pianon kantta pitkin. Sen jälkeen etusormessani oli pieni, harmaa, villainen pölykasauma. Se ei tosiaankaan ollut normaalia. Hopiavuoren Ritvan vanhassa pianossa oli ollut pölykerros ainoastaan vuoden 2015 tienoolla, kun ei ollut ollut yhtäkään Ilveksen poikaa sitä soittamassa.
Maksetut laskut makasivat pianon päällä. Niiden ohella siinä oli kolme likaista kuppia, niitä valkoisia, Vaasan Combosta ostettuja, joiden pilkut olivat lähteneet heti irti pesukoneessa. Kuppien alla oli Jillan vastikään etsimä Taru sormusten herrasta -kirja, sekin hieman pölyssä, ja ainakin parin viikon taa päivätty Ilkka-Pohjalainen. Olipa joku nostanut sotkun sekaan talteen Jillan sukankutimen, hopeaköynnöksen kastelemiseen käytetyn sitruunalimsapullon ja Mielikin violetin pallonkin.
Kaikki muu olohuoneessa oli normaalia, siis jos ei hiljaisuutta laskettu. Telkkarissa oli aina pölyä, vaikka sitä katsottiinkin, ja vanhan pleikkarin ohjaimet olivat levällään pitkin lattiaa. Hello nukkui sohvan nurkassa Nellyn aamutakki peittonaan, matto oli hieman rytyssä kauempana ja häntää heiluttava Mielikki tuijotti minua saunan oven edestä nukkuvan Jerusalemin lämpöisessä kyljessä maaten.
Hello oli nuohonnut pianon ympärillä noin kaksikymmentä vuotta pitäen vain välillä yhden noin vuoden tauon, kun ei tavannut yhteen aikaan käydä äidin luona. Hän ei milloinkaan pyyhkinyt siitä pölyjä, eikä kyllä kukaan muukaan. Hän soitti koskettimet puhtaiksi ja muuten tapasi omituisella tavalla retkottaa pianon päällä ja roikkua sen kannella niin, että jokainen pölyhiukkanen tarttui häneen monta kertaa päivässä. Sitä varten koko hökötys niin naarmuinen ja haalistunut olikin, kun Hello oli kosketellut sitä taukoamatta kaksi vuosikymmentä. Hello viritti itse äidin vanhan pianon, ja oli kahdesti korjannut sen pedaalitkin. Hän istahti sen ääreen niin monesti päivässä, etten enää edes huomannut ärjyväni laskujenmaksuhommistani, että antaisi minun nyt edes nämä viitenumerot näppäillä ennen kuin pimputtaisi. Eikä hän kuitenkaan koskaan ollut totellut. Hello soitti niin paljon, että minäkin, joka en oikeastaan kuuntele musiikkia, tunnistin helposti hänen suosikkinsa, Bachin ja Tchaikovskyn, ja erotin heistä saman tien Beethovenin ja Mozartin yhtä helposti kuin Hellon omatkin sävellykset. Radion nykyhitit ja kunkin uuden elokuvan soundtrackit tunsin vain pianoversioina, ja osasin sanoa senkin, milloin Hello oli harjoitellut niitä niin paljon, että oli kyllästynyt ja lisännyt niihin ylimääräisen kerroksen omalla käsialallaan vähän niin kuin olisi piirtänyt kappaleiden päälle. Osasin piirrettyjen, varsinkin Disneyn lallatukset ulkoa etu- ja takaperin, tai ainakin kaikki Hellon lukuisat humoristiset, hävyttömät ja koomisen vakavat tulkinnat niistä. Olin joutunut kuuntelemaan kolme tuntia yhteen menoon kissanpolkkaa, kun Hellolla oli ollut huolia Tiituksen kanssa, puhumattakaan siitä, miten usein olin herännyt tuntia ennen herätystäni tai paria nukkumaanmenoni jälkeen, kun Hello oli hiipinyt pianon ääreen äkillisen öisen inspiraation kourissa. Ja nyt piano oli pölyinen.
Hello nytkähti unissaan kuin koira, vaikka ei hänestä sohvan selkänojan ohitse paljoa muuta näkynytkään kuin toinen käsivarsi ja pörröinen pää, ja vähän vaaleanpunaista aamutakin reunaa. Muuta en voinut hänen hyväkseen tehdä kuin ottaa varovaisesti nojatuolista ryttyyn istutun, äidin tekemän, isoäidinneliöistä virkatun villin kirjavan viltin ja levittää sen Hellon päälle sohvalle. Minusta Hello näytti kalpealta, mustasilmäiseltä ja jopa poskipäistään tavallista terävämmältä, vaikka oli, reppana, vasta parikymppinen ja siksi vielä poskistaan pyöreä. Taisin kuitenkin vain kuvitella kaiken pianon pölyisyyden takia.
-
Olenkin miettinyt että mitä kuuluu Hellolle ilman musiikkia. Ilmeisesti lupaus pitää, mutta tämä ei nyt kerro lainkaan mitkä Hellon fiilikset ovat. Paitsi että Typyn päiväkirjassa se tunsi olevansa huono hevosenomistaja ja luultavasti kokonaisuudessaan paska ihminen. Onko näillä asioilla tekemistä keskenään?
Mutta Eetu on ihanan vanhanaikainen! Taipuu sentään verkkopankkiin mutta mobiiliaplikaatiot on pahasta. Kun hakkaa verottajan kaksikymmennumeroisia viitenumeroita, tulee itse kukin miettineeksi että eikö tähän olisi helpompikin konsti… Tai ainakin minä mietin.
-
-
Valkoinen Nelly
366 sanaaCozmina seisoi paino kolmella kaviolla. Hevosen silmät olivat melkein ummessa. Ja minä raadoin niska hiessä. Onko tämä nyt sitten reilua?
Hankasin kumisualla, harjalla ja haravalla vuorotellen hevosen takapäätä, kylkiä ja selkää. Karvaa irtosi silti joka kerta yhtä paljon. Pelkäsin, että tamma näyttäisi sotkuiselta ja hinkkasin toista tuntia. Kisoihin ei olisi kuin muutama päivä.
Ohi kävellyt Fedora oli huomauttanut, että kaikkien muidenkin hevoset varmasti irrottaisivat karvaa yhteensä niin paljon, että kisapäivän jälkeen sinne jääneistä karvoista saisi kasattua uuden hevoslauman, mutta ei se auttanut. Cozminan piti näyttää hienolta. Cozmina oli prinsessa-poni.
Laskin käden alas ja annoin otteen kumisuasta livetä. Nojasin päätäni taakse ja venyttelin niskoja. Kävi tämä työstä. Kumarruin eteenpäin, niin että yritin kurottaa käteni lattiaan. Kuulin, kuinka selkäni naksahti. Pitäisi muistaa venytellä ja lämmitellä. Hopiavuoressa ollut valmentajakin – se Isberg tai joku – oli kysynyt ratsukoilta, että kuka oli lämmitellyt ennen selkään nousua.
Tiitus käveli sisään Jussin tallin avoimista ovista. Käännyin häntä kohti, ja hän räjähti nauramaan.
“Mitä nyt?” kysyin ärsyyntyneeltä.
“Yritätkö tehdä itsestäsi valkoista?” Hän nauroi ja osoitti minua sormellaan. Oviaukkoon ilmestyneen Outinkin kasvot levisisvät.
“Mitä sä tarkotat?”
“Sulla on Cozmina sun päällä” Outi hymyili ja asteli sisälle, Tiituksen viereen.Käänsin katseeni alas ja toden totta. Minulla oli Cozmina päälläni. Tai, Cozminan talvikarvat. Mustat tallihousuni ja pinkki t-paitani olivat muuttuneet valkoiseksi karvapeitteestä.
“Talvikarvaako sä kasvatat?” Tiitus kysyi ja räjähti uudelleen nauruun. Hän nauroi omalle vitsilleen.
“Hehheh,” sanoin huvittuneena. Outin ilme kirkastui ja hän siirsi painonsa eteenpäin.
“Kato, mä autan sua” Hän sanoi ja astui lähemmäs. “Ihan turhaan sä vielä Cozminaa yrität kaljuunnuttaa; vielä on talvi.”
“No jooo, mut kisoihin pitää olla nättinä. Mä ajattelin…”
“Älä ajattele, Outi on oikeessa” Tiitus keskeytti. Hän oli saanut naurunsa laantumaan, vaikka kasvoilla oli edelleen vahingoniloinen hymy. Tiitus käveli myös Cozminan viereen ja nappasi harjan lattialta.
“Voihan tätä yrittää, mut tää on loputon suo” Outi sanoi ja poimi kumisuan.
“On varmaa” myötäilin.Tiitus irrotti Cozminan riimunnaruista ja katseli hetken meitä.
“Eetun ja Hellon pitää kyllä nähä tää” hän nauroi. Näytin miehelle kieltä, huvittuneena. Outi naurahti ja patisti Tiitusta. Sitten hän nappasi minua käsivarresta ja talutti minut Jussin tallin ovista ulos.
“Nyt me tehään jotain tälle”, hän sanoi tomerammin, kuin olin ikinä hänen kuullut puhuvan.Hän oli aivan oikeassa. Lyhyet karvat pistelivät ja kutittivat.
-
Aina yhtä ihana karvanlähtöaika <3 Oot kirjoittanut tosi kivan yhteisöllisen tarinan, tekstistä huokuu sellainen kaveruus ja lämminhenkisyys. Pystyn hyvin kuvittelemaan tämän tilanteen oikeaksi, toinen niska limassa koittaa puunata hevostaan ja kaverit vaan vinoilee vieressä 😀 Hirmusen kiva hyvänmielen stoori, tästä tuli itsekin hyvälle päälle kun tämän luki.
-
Kun mä luin tätä, mä muistin yhtäkkiä elävästi viime kevään. Mä asuin silloin vielä siinä kaupungissa jossa halusin, ja olin muutenkin sairaan onnellinen. Mä olin just valmistunut ja elämäni ekaa kertaa oman alan töissä oikeen kunnolla. Ja julkaisin Hopiavuoren sivut. Noista Cozminan karvoista mä sen muistin. Ei vitsit, hemmot, meidän pieni talli on täyttänyt vuoden. Silloin oli karvanlähtöaika kans, kun me aloitettiin, ja Flidasta ja Typystä lähti eniten karvaa. 😀
Onhan tää nyt muutenkin tarina, josta tulee hyvälle mielelle, vaikka ei olisikaan sellaisia henkilökohtaisia mielleyhtymiä kuin mulla on. Agnes puki sen tosi hyvin sanoiksi. Hahmoilla on just sellainen meininki, jonka haluaisin olevan oikeallakin tallilla. 😀
-
-
Kuinka monta tuntia onkaan vuorokaudessa
”Ota Agnes kaffia”, tarjosin pannua osoittaen. Olin jo ehtinyt laskea sen takaisin paikoilleen otettuani oman kupilliseni.
”Mulla on täys kuppi”, Agnes vastasi kuppiaan pöydän ääressä kohottaen. ”Mut kiitti.”
”Jaaha”, ähkäisin istuutuessani, ja se oli ennemminkin vain ääni eikä mikään myöntävä sana.Agnesilla oli Ilkka-Pohjalainen auki edessään. Olisin tietenkin halunnut sen, kun eipä siinä pöydässä mitään mielenkiintoista ollut, kun toinen luki ja koko tallin väki oli ties missä. Sekoitin kahvia lusikalla. Napautin pari kertaa pöytää. Sekoitin. Joku tömähteli yläkerrassa, Noa varmaan. Mielikki melkein naukaisi kun se haukotteli tyhjässä olohuoneessa näkymättömissäni — ja jo se riitti —
Basson syke menisi täsmälleen siihen tahtiin kuin Noan tätä nykyä omituinen askelten, tai askeleen tahti. Kyllä. Se oli erikoinen rytmi, ei sellaista varmana usein käytetty. Miten ihmeessä se merkittäisiin luonnospaperiin? Ei sillä väliä: kyllä minä sen muistaisin ulkoa. Tästä tulisi teknobiisi, oikea robottibiisi, ja Skrillex kuulostaisi sen jälkeen aivan samalta kuin joku soittaisi yhdellä sormella pianolla Tuiki tuiki täh–
”Ooksä ihan kunnossa?”
Räpyttelin kuivahtaneita silmiäni. Katsoin nopeasti Ilkka-Pohjalaista. Agnes ei ollut, luojan kiitos, kääntänyt vielä sivua. Se tarkoitti, etten ollut tuijottanut hänen ohitseen vielä kovin kauaa täysin offline-tilassa.
”Joo. Vitsi ku jumittaa”, naurahdin. ”Taitaa olla joku kaamosmasennus mulla ku mä oon jotenki väsyksis.”
”Tää on kyllä jo kevätväsymystä”, Agnes huomautti niin normaalilla äänellä, ettei takuulla ollut huomannut minun käyneen ihan omissa ulottuvuuksissani. ”Mutta joo, ymmärrän”, hän jatkoi rapsuttaen nenänpieltään ja kääntyi takaisin Ilkkansa pariin. ”Mäkin nukuin vähän huonosti”, hän sanoi lehdelle.
”Ai jaa? Miks?” kysyin, vaikka Agnesin äänestä kävi kyllä selväksi, että keskustelu oli hänen puolestaan siinä. En halunnut jumiutua taas kuulemaan musiikkia kahvipannun naksutuksessa tai tuulen ulvonnassa.
”Eeeikun ei — siis me ollaan vaan treenattu Lexin kanssa ja mulla on lihakset vähän kipeät.”
”Mä tiiän mikä auttaa.”
”No mikä? Eikun hei. Mä kuulin kun sä sanoit Outille–”
”Sillä lähtee millä on tullukki!”
”Niin just.”
”Mä toivon et sama pätee mun mahaankin”, sanoin vielä vakavana ennen kuin nousin katsomaan, vieläkö kaapissa oli suklaata.
”Sä voit kokeilla”, Agnes sanoi ihan neutraalisti, ja kun käännähdin vielä virnistääkseni hänelle, hän oli kumartunut taas tutkimaan lehtä.Kaappi oli syöty surullisen tyhjäksi ja kello näytti vasta kolmea. Lähdin huoletonta askellusta tavoitellen eteiseen pukemaan kenkiäni. Sama kai se olisi sitten mennä Typyn purtavaksi taas pihaton aidalle istumaan. En ollut ikinä aiemmin ymmärtänyt, millainen jättiläismäisen pelottavan suuri määrä vuorokaudessa olikaan tunteja. En saanut nukuttua kuin korkeintaan neljätoista niistä, vaikka kuinka yritin, ja nekin huonosti. Pari meni siihen, kun kyselin Tideltä Ennistä ja harjoittelin kuuntelemaan, mitä hän vastasi. Pari lisää kului sen jälkeen siinä, kun googlasin ja opettelin, mitä hänen käyttämänsä ratsastustermistö tarkoitti. Lopuille ei ollut juuri mitään tekemistä.
-
Jalustimet kotiin ja esteraippa käteen (831 sanaa)
Arlekin vaikutti hyvin tyytyväiseltä seistessään suulin ketjuissa molemmilta puolin kiinni ja kurotteli päätään ovensuussa eteenpäin, haistellen sateista ilmaa sieraimet värähdellen. Marshall leppuutti toista kättä hevosen lautasten päällä ja katsoi pihamaata, silmäillen edellispäivän säälittävän lumisateen jäliltä nyt märempääkin märemmäksi sohjoksi muuttuneita kohtia vesilätäköiden ja ravan seassa. Mies huokaisi syvään, taputtaen Arlekinia kevyesti ennen kuin siirtyi seinän vierustalle ja poimi jalustimet hihnoineen toiseen käteensä. Vaikka muistikuvat edellisen viikonlopun valmennuksesta olivat yhä hyvinkin kirkkaasti mielessä, pitkä valmennus ilman jalustimia ja sen jälkeisenä päivänä tunnettu särky vähän joka puolella kroppaa, oli rastapää päättänyt ratsastaa taas ilman jalustimia. Kyllä hän etenkin kotona tapasi useinkin ratsastamaan hevosia niin että jätti jalustimet kokonaan pois matkasta, mutta jostain syystä Arlekin kanssa sitä oli tullut tehtyä vain pari kertaa.
Marshall oli juuri menossa sisälle Jussin tallin ovista, melkein hypähtäen pienesti taaksepäin kun ovensuussa törmäsi ulospäin tulevaan Outiin ja Nellyyn. Rastapää räpytteli silmiään nopeasti ja katsoi valkoisten karvojen peittämää naista päästä varpaisiin, älyten lopulta siirtyä sivuun oven edestä patsastelemasta.“Joko yrität esiintyä Jetinä tai Cozminalla on karvanlähtö parhaimmillaan.” mies sanoi pienen virneen kera.
“Arvaa vaan.” Nelly kommentoi, puhaltaen suupielessään kutittaneita karvoja
“Seiso siihen ja levitä kädet” Outi komensi Nellyä, osoitellen oikeaa paikkaa samalla kun kävi nappaamassa seinustalta harjan käsiinsä.Marshall katsoi kun Outi alkoi sukimaan Nellyn selkäpuolelta valkoista karvakerrosta pois, ennen kuin lopulta lähti astelemaan Jussin tallin läpi varustehuoneen suuntaan. Arlekin käänsi päätään uteliaana taaksepäin nähdäkseen paremmin naisten touhun, höristen heille kumeasti.
Varustehuoneeseen päästyään mies ripusti jalustinhihnat roikkumaan Arlekinin satulatelineen alla olevaan koukkuun ja vilkuili hetken ympäri huonetta, siirtyen sitten nurkassa näkyvän valkoisen ämpärin puoleen missä sojotti pystyssä muutama enemmän ja vähemmän elämää nähnyttä raippaa joita ei pölystä päätellen turhan usein oltu käytetty edes. Seassa oli pari pidempää kouluraippaa, joiden päistä kangas oli hapertynyt niin että sisällä oleva muoviosa pilkisteli esiin mutta syvempää vanhan melassiämpärin sisältä mies nappasi yhden lyhyemmistä esteraipoista ja pyöritteli sitä kädessään, mittoen sitä molemman käden peukaloiden alle samaan tapaan kuin edellisen viikonlopun valmennuksessa hän oli joutunut tekemään. Tarkoitus treenata nyt itsenäisesti sieltä saadut vinkit mielessä, olipa hän jopa venytellyt saatuaan Arlekinille varusteet päälle ennen kuin lähti hakemaan puuttuvaa kypäräänsä. Arlekinin kaapille siirryttyään Marshall käytti nopeasti pienen hetken avaamalla hieman sekaisella nutturalla olleet rastansa, sitoakseen ne kiinni matalalle poninhännälle jotta kypärä asettui kunnolla päähän.Päästyään takaisin suuliin, Marshall hymähti pienesti kun Outi oli siellä yhä auttamassa Nellyä vapautumaan valkoisten karvojen vallankumouksesta.. Mies ojensi varustekaapista mukaan nappaamansa oranssin huokoisen sienen Nellylle.
“Tässä, tällä ne karvat lähtee paremmin kuin hyvin.”
“..Kiitos.” nainen kiitti hieman hämmentyneen kuuloisena, pyöritellen sientä käsissään ennen kuin kokeilevasti pyyhki mustia housujaan “Hei, täähän toimii oikiasti.” tuo lisäsi, jatkaen pyyhkimistä.
“Mä oon tainnu joskus nähdäkki nuita jossain kaupassa myynnissä.” Outi kommentoi, vilkaisten käsissään olevaa harjaa kuin toivoisi sen tehoavan paremmin vaatteisiin tarkertuneisiin karvoihin että toinen saataisiin nopeammin pelastettua pistelevästä ja kutittelevasta karvavankilasta.
“..Ainakin Sotkassa myydään nuita. Niklas osti tuon joskus kun sai tarpeekseen kotiin kulkeutuvista hevosenkarvoista sohvassa.” mies vastasi pienen hymyn kera, riisuessaan riimua Arlekin päästä.
“Otitko säki Sagan antamat vinkit käyttöön vai?” Outi kommentoi, nyökäten hieman hevosen selässä olevaa satulaa kohti mistä puuttui jalustimet.
“..Joo. Sen valmennuksen jälkeen tein hieman ajatustyötä että pitäisi ehkä säännöllisesti ratsastaa Arlekinia ilman jalustimia. Ties vaikka näkyisi jotain tuloksia vielä tämän TT-cupin aikana.” Marshall vastasi pienen virneen kera. “Voit laittaa sen sienen tuohon Arlekin harjapakkiin kun et tarvitse sitä enää.” mies lisäsi viittoen seinän vieressä olevaa pakkia, lähtien taluttamaan hevosta mukanaan ulos suulista.Ulkona tihutti yhä vettä, mutta sade oli sen verran hentoa että rastapää suuntasi siitä huolimatta tyhjälle kentälle. Ei heitä pahvista saati sokerista oltu tehty. Mies sulki kentän portin perässään, taluttaen Arlekin hieman keskemmäs kentälle ja varmisti satulavyön että se oli varmasti tarpeeksi tiukalla. Marshall siirtyi seisomaan sivuttain hevosen pään vierelle katse satulaan päin. Milloinkohan hän oli viimeksi hypännyt Arlekin selkään ilman jalustimia? Varmaan joskus joulun alla kun hän oli päättänyt osallistua joulumaastoon ilman satulaa ratsastaen. Mies hengitti kerran syvään kuin keskittyäkseen, ennen kuin otti reippaan harppauksen ennen ponnistamista samalla kun piti tukevalla otteella kiinni Arlekin paksuista jouhista satulan etukaaren tuntumassa. Loikka ei ollut ehkä kaikkein sulavin, Marshall oli joutunut lopussa hieman könyämään päästäkseen perille satulaan kun penkin takakaari oli vaikeuttanut jalan heilauttamista selän yli. Ehkä.. 7 tai 8 arvoinen suoritus, mies totesi mielessään ja taputti ratsunsa kaulaa ennen kuin pyysi sen liikkeelle. Jo alkukäynneillä Marshall nappasi saappaan varteen tunkeman esteraipan käteensä ja asetteli peukaloiden alle pitämään nyrkit kunnolla pystyssä.
Ensimmäinen osakilpailu oli kyllä mennyt paljon paremmin mitä hän oli osannut edes toivoa kun he olivat sijoittuneet luokan toisiksi, minkä takia oli hieman hankala olla herättämättä yhtään suurempia odotuksia seuraavaa osakilpailua varten. Toki, treeni oli sujunut todella hyvin ja Arlekin oli tuntunut koko ajan hyvältä. Mutta olisi silti parempi pitää odotukset mahdollisimman matalalla. Seuraava starttaus oli kuitenkin vasta heidän toinen kisasuoritus, joten se voisi mennä ihan miten tahansa. Niin hyvässä kuin pahassa.“Siisti, tasainen ja ennen kaikkea hyväksytty suoritus. Se riittää meille eikö vain?” Marshall mutisi pienen hymyn kera Arlekinille, kallistuen hieman jotta näki paremmin tamman ilmeen. Arlekin vain vaikutti olevan kiinnostuneempi tarhojen tapahtumista missä Steffe ja Nirri olivat selvästi päättäneet taas mitellä keskenään että kumpi oli tarhan kingi.
-
Mikä se sieni oli? Kerro heti! Saako sillä oikeasti karvat pois? Eli saako mun kangassohvankin oikeassa elämässä vielä sellaiseen kuntoon, että kehtaan joskus kutsua jonkun oikean ihmisen kylään ilman että pitää pelätä ettei se edes löydä sohvaa koirankarvan alta?
Okei, mutta siis nirisen aina aika paljon (okei tosi paljon) ratsastuskuvauksesta, mutta taas tässä on sellainen aihe, joka miellyttää just mua lukijana. Luin Isbergin kouluvalmennuksen tekstitkin, tietenkin, sillä luen kaikki, ja jo siinä mut vakuutti se, miten Marshall on valmis ottamaan neuvoja vastaan ja kokeilemaan uusia ratkaisuja. Tässä mulle tulee jotenkin hyvä mieli, että hän on tarpeeksi nöyrä jatkamaan siitä, mihin valmennuksessa jäätiin, koska hän ilmeisesti huomasi Isbergin raippaniksin hyväksi. Ja toimivaltahan se kuulostaa: koko Isbergin valmennus oli sellainen, että mulla on hirveä ratsastusinspiraatio oikeassakin elämässä. 😀 Mutta siis nyt ihan odotan sitä, että miten Marshall edistyy vai edistyykö, kun kerran olet tehnyt tästä pienen kehityskertomuksen. Heti, kun tarinassa on jokin juoni, olen näköjään valmis lukemaan: en taida inhota ratsastuskuvausta, vaan juonetonta kuvailua. Tavallaan harmi, että nyt on just TT käynnissä, joten et voi kirjoittaa ihan vapaasti. Marshallin kehittymiset ja onnistumiset riippuvat finaaliin asti harmittavasti arpaonnesta. Olisi turhauttavaa kirjoittaa onnistumisia ja saada huono sija, tai kirjoittaa kamalaa kangertelua ja sijoittua. Kaikki kisaajat taitavat joutua kirjoittelemaan keskimääräisiä suorituksia, elleivät päätä olla ottamatta tuloksia kauhean vakavasti, tai ovat valmiita kirjoittamaan muidenkin kehittyneen kohisten tai kämmänneen luokassa pahasti hahmon senhetkisestä taitotasosta vähän riippuen. Mutta eipä TT ikuisesti kestä, ja olet osoittautunut kirjoittajaksi, joka saa ratsastukseenkin juonen kun oikein yrittää.
Tietenkin mitään ratsastusta parempaa musta on silti kaikki se muu meininki. Olet pitänyt Marshallia paljon esillä ja sivunnut muiden juttuja ja ongelmia tuoden koko ajan jotain lisää tarinoihin: vaikka sitten pikku yksityiskohtia. Kun teet näin, ainakin mä ajattelen Marshallin suhteen muihin koko ajan kehittyvän myös piilossa. Tällä hetkellä mun mielikuva onkin, että Marshall on aika yleisesti pidetty heppu tallissa. Hän ei ole hörskötysväleissä tietääkseni kenenkään kanssa, mutta uskaltaa muuten kyllä olla oma ystävällinen itsensä.
En tiedä, haluatko konkreettisia kirjoitusvinkkejä aina välillä, mutta annan niitä siltä varalta, että haluat. Älä loukkaannu näistä: kukaan muu ei varmaan edes huomaa, että tarinoissasi on yhtään mitään pienintäkään vikaa. Kirjoitat tosi hyvin, ja tavallisille kansalaisille täysin näkymättömien virheiden bongaaminen on mulle ammattitauti, kun sille päälle satun. Jos siis haluat painia kielioppijuttujen kanssa, relatiivipronominien opettelu voi olla oikea suunta. Ne oppii etsimällä ensin teorian (se on tosi helppo: joka viittaa edelliseen sanaan, mikä viittaa edelliseen lauseeseen) ja sen jälkeen oikolukemalla tooooosi tarkasti muutaman tarinansa joka ainoan relatiivipronominin osalta. Sitten ne ovatkin jo hyvin selkärangassa. Tavallista lukijaa mitkään pienet relatiivipronominivirheet eivät tosiaankaan häiritse, kunhan virheistä ei tule koomisia. 😀 (Sain sängyn mummolta, joka oli päästä vedettävä…)
-
Kyllä. Tollanen ihmesieni on oikeasti olemassa, ja mulla on sellanen! Varmasti saa muualtaki, mutta oma on ostettu juurikin Sotkasta xD Ja se oikeasti jopa toimii! Näin kolmen koiran taloudessa (yksi husky) karvoja on enemmän ko tarpeeksi, mutta tolla oon tosi hyvin saanu karvat pois oikiastaan kaikista vaatteista/päiväpeitosta/matosta/mihin oon vaan kokeillu.
Pienet kirjotusvinkit on kyllä ihan tervetulleita. Itellä on niin paljo erinäisiä ongelmia jo pelkästään suht järkevien lauseiden muodostamisessa niin mainitsemas tyyliset virheet menee mulla täysin tutkan alta xD Mutta halu parantaa omia tekstejä siltäkin osalta on, joten otan tän asian kyllä korvan taa!
-
Rakas koirieni, tekstiilieni ja minun suojelusenkelini Marshall. Kävin tänään Sotkassa. Sohvassani ei ole juuri ollenkaan koirankarvoja, vaikka ajattelin, ettei siihen voi enää ikinä istuttaa ketään normaalia ihmistä. Kiitos siis vielä tästäkin näkökulmasta tästä tarinasta. :DDD
-
-
(Inspiraatio on tietenkin saatu tuosta Eetun pölyisestä pianosta, joka selkeästi kaipaa huomiota.)
17.4. Ad hoc -konsertti
Olin ratsastanut Salierin, harjannut sen kunnolla, puhdistanut suitset ja pessyt varusteita enkä siltikään saanut kulutettua tallilla kuin muutaman hassun tunnin. Olin tullut evakkoon. Harri piti tänään puoli päivää kestävän koulutuksen, etänä tietenkin ja olin luvannut pysytellä pois ainakin työhuoneesta. Ironista että juuri sinä päivänä kun saisin olla tallilla juuri niin kauan kuin halusin ilman että kukaan edes mahdollisesti kaipaisi, en saanut siellä kulumaan aikaa sen enempää.Iltapäivällä alkoi ihmisiä kerääntyä Eetun keittiöön ja olohuoneeseen: Outi, Agnes, Nelly, Heli. Eetu, Camilla ja Oskari kävivät syömässä ja kahvilla ja painelivat taas töihinsä. Vahdin silmä kovana Outia ja Oskaria, mutta pienintäkään vihjettä mistään ei näkynyt. Helikin näytti mahtuvan jo Nellyn kanssa samaan tilaan ja ainoastaan Eetun ollessa paikalla hän vetäytyi vaivihkaa olohuoneen sohvalle.
Minä ajelehdin teekuppini kanssa keittiössä ja olohuoneessa ja vähän eteisen puolellakin. Jotenkin päädyin pianon ääreen. Hetken mielijohteesta nostin kannen ja painoin muutaman soinnun. Tuntui olevan vähintään kohtalaisessa vireessä ja mukavan pehmeäsointinen. Oman pianoni ääni oli jämäkämpää sorttia. Se sopisi paremmin konserttipianoksi, mutta toisaalta jos asui yksin omakotitalossa maalla, niin oliko sillä nyt niin väliä jos se oli vähän kovaääninen? Paitsi tietenkin jos toinen teki yläkerrassa töitä.
— Osaatsä soittaa pianoa? Heli kysyi sohvalta.
— Joo, vähän.
— Soita jotain? Jos osaat jotakin ulkoa?Osasinhan minä ulkoa vaikka mitä. Tykkäsin jumittaa niissä vanhoissa tutuissa kappaleissa, jotka osasin todellakin ulkoa vaikka unissani. Uusien kappaleiden harjoittelu oli aina työlästä ja vei pitkän aikaa ennen kuin sain sen työstettyä edes jonkinlaiseen malliin. En todellakaan ymmärtänyt niitä, jotka osasivat soittaa jotakin suoraan nuoteista tai — mikä pahinta! — korvakuulolta heti oikein. Ehkä se oli jotakin sellaista lahjakkuutta, jota minulla ei ollut murenan vertaa.
Soitin läpi mitä tuli mieleen, Mozartia, Händeliä, Beethovenia, Haydnia, kaikkea klassista. Melodiat ja soinnut soljuivat sormista tuttuina ja juuri niinkuin olin ne ajatellutkin. Piano tuntui hyvältä soittaa, koskettimien tuntuma oli tutunoloinen, herkkä, ei tahmea muttei olematonkaan. Vaivaton ja helppo ja soikin ihan kauniisti. Saatoin keskittyä musiikkiin eikä tarvinnut miettiä erikseen sitä soittamista fyysisenä suorituksena.
Kevyen musiikin puolelta osasin tasan kolme kappaletta: Memory, Sealed With A Kiss ja Päivänsäde ja Menninkäinen. Jälkimmäisen sain soittaa kahteen kertaan, koska kuuntelijat halusivat laulaa mukana, kunhan olivat ensin päässeet sopuun sanoista. Kuorosta kuului myös Noan matala ääni. Musiikki oli nähtävästi houkutellut hänetkin alakertaan vaikken ollut huomannut mitään. Mielikki istui Noan sylissä kuunnellen pää kallellaan hieman erikoista esitystä.
— Soita vielä se Sealed With A Kiss, jooko? Se on niin nätti.
— Osaaks joku sanoja siihen?
— Mä ainakin osaan, vastasin ja tapailin alkua: — Though we’ve got to say goodbye for the summer…Se päättyi kuitenkin epäsointuun.
— Äh, mä en osaa laulaa ja soittaa yhtäaikaa, totesin nolona. Aloitin sen uudestaan, muut saivat tällä kertaa laulaa kun olivat kaivaneet lyriikatkin netistä jo.-
Mun mielestä tämä tarina on mielenkiintoinen erityisesti sisällön ja kerrontatavan vuoksi. Sonja asennoituu pianon soittamiseen uskottavan asiantuntevasti. Kun on soittanut tarpeeksi, tuntee ja kuulee erot eri soittopeleissä ja pystyy kuvailemaan niitä vähän niin kuin viiniharrastajat osaavat kuvailla viinejä. En itse osaisi missään nimessä kirjoittaa pianosta noin, mutta tunnistan tavan havainnoida. Se on asiantunteva, tarkka ja analyyttinen: täysin erilainen kuin Hellolla (jonka musiikkijuttujen kautta kirjoitan ihan vain päiväkirjaa siitä, miltä musta tuntuu kirjoittaa..).
Ja tietenkin koko lauma kerääntyy kuulemaan Sonjaa niin kuin Disneyn elokuvassa pikkuörkit Lumikin ympärille. 😀 Mua ainakin kiinnostaa kans heti, kun jostain harrastuskaverista löytyy jokin kätketty erikoistaito. Ja hyvä pianisti kai soittaa millä vaan, vaikka ei Hopiavuoren Ritvan vanha piano missään nimessä vedä vertoja Sonjan pianolle!
-
-
Onhan se nyt selvää, että Oskari on ihan söpö
”Kontiolaan?” kysyi Oskarilta ja meinasin vahingossa sylkäistä vastahörpätyn kahvilirun suustani. Kuulin ääneni olevan omituinen ja kireä, joten koetin peittää sen pienellä naurahduksella.
”Niin”, Oskari vastasi tuvan keskilattialta, johon oli jämähtänyt säikähtäneeseen takakenoon kesken matkantekonsa. Kahvikuppikin roikkui hänen kädestään omituisessa vaiheessa matkalla kohti hänen huuliaan.
”Milanin kanssa?” varmistin vielä, ja tunsin omituista pistelyä selkänahassani.
”Joo”, Oskari sanoi taas hyvin varautuneen kuuloisena, eikä liikahtanutkaan lähemmäs pöytää, jonka ääressä istuin Camillaa vastapäätä.Pudistin päätäni epäuskoisena ja huomasin sormieni hakeutuvan automaattisesti pyörittelemään omia otsakiehkuroitani. Yritin estää itseäni, mutta pian huomasin tekeväni sitä taas. Oskari ja Milan. Kontiolaan. Miksi? Mitä he siellä tekivät? Mistä lähtien he olivat olleet sellaisissa kontiolaanmenoväleissä?
Vilkaisin Oskaria, joka silmäili minua edelleen keskeltä keittiötä. Raukka näytti olevan valmis pakenemaan, jos hyökkäisin yllättäen hänen kimppuunsa. Taputin penkkiä vierelläni.
”Tuu istuun sieltä”, kehotin.
Oskari vilkuili edelleen minua ja kiersi istumaan Camillan viereen. Näin sivusilmällä vielä pari vilkaisua ennen kuin hän tarttui Ilkka-Pohjalaiseen ja levitti sen eteensä tarjottuaan sitä ensin omituisesti heristämällä Camillalle, joka teki vain torjuvan eleen kädellään.Tiesin kyllä, mikä rinnassani ja selässäni pisteli, ja se oli mustasukkaisuus. Se oli täysin järjetöntä, ymmärsin sen, mutta silti se oli siellä. Sekoittelin kahviani ja yritin kysellä itseltäni, mikä ihme minua vaivasi. Milan oli vapaa menemään kenen tahansa kanssa vaikka minne. Niin oli Oskarikin, mutta en minä hänestä mustasukkainen ollut. Miksi olin Milanista? Olinko tosiaan niin hullu, että kuvittelin omistavani teiniaikojen poikaystäväni? Ei kai. Minä en halunnut olla Milanin kanssa enää, en tietenkään, en enää aikuisena. En vain tainnut haluta, että kukaan muukaan olisi..
Yritin katsella Oskaria vaivihkaa ja vain lyhyen aikaa kerrallaan, etten jäisi kiinni. Olihan se nyt selvää, että Oskari oli ihan söpö. Hänellä oli hauska suora nenä, tummat kulmakarvat ja kai ihan pörrötettävä tukka. Se hermostunut vilkuilukin oli omalla tavallaan etäisen suloista ja vetosi varmana johonkin Milaniin, joka oli ainakin ennen tykännyt huolehtia ja suojella. Olin kyllä ajatellut, että Oskari oli Camillan kanssa, mutta ei kai sitten. Oskari taisi olla jonkin verran minua pidempi, ja noin miljoona kertaa paremmassa fyysisessä kunnossa, eikä hänellä ollut Ilveksen mulkosilmiä, vaikka ei hän kyllä niin virheetön silmistään ollut kuin Helmipuron suku tapasi olla, eivätkä hänen kasvonsa olleet niin symmetriset kuin ilmeisesti jokaisen Hellevaaran. Mutta monin verroin oli Oskari Susi viehättävämpi kuin Hello Ilves, monin verroin!
Mietin Jillan ulkomaalaista poikaystävää. En minä Jillasta ollut mustasukkainen. Ehkä se johtui siitä, miten vähän aikaa olimme yhdessä, ja miten hätäistä se kaikki oli ollut. Taisin suhtautua Milanin ja Oskarin tulevaan Kontiolan-keikkaan omituisesti vain siksi, että joskus sata vuotta sitten Milan oli minun ensimmäinen poikaystäväni… Sitä se oli. Ja ehkä vähän sitä, että kaipasin itsekin seuraa, siis ihan juttelua ja ajanviettoa. Vaikka Oskari ja Milan puhuisivat kyllä varmasti vain hevosista.
Pudistin päätäni henkisesti. Tai siis toivottavasti vain henkisesti. Päätin, että on superhyvä juttu, että Oskarilla on komea poikaystävä ja Milanilla on, noh, ainakin minua parempi poikaystävä. Se ei kuulunut minulle. Minulla oli omakin poikaystävä, jonka kanssa oli ihan riittävän vaikeaa. Olin tullut kiukutelleeksi, enkä ollut hyvä lepyttelemään.
Sitten satuin katsomaan Camillaa Oskarin sijaan. Hän hymyili Oskarille, joka osoitti jotain lehdestään ja tyrkytti sitä taas Camillaa kohti. Päät melkein yhdessä he kumartuivat katsomaan Risut ja ruusut -palstaa ja hymyilivät sitten taas toisilleen katseidensa kohdatessa. Jos Oskari ja Camilla eivät tosiaan olleet yhdessä enää, erosta ei voinut olla hirveän kauaa. Heillä täytyi olla rankkaa. Varsinkin Camillalla, jos Oskari oli kerran sitä sorttia, että meni saman tien ulos jonkun Milanin kanssa.
”Camilla”, sanoin yhtäkkiä ja pätin tehdä sen, minkä olisin toivonut jonkun tekevän minulle aina kipeän eron jälkeen. Olisin kiva kaveri, harhauttaisin häntä, keksisin hänelle tekemistä, kyselisin kuulumisia, enkä utelisi yhtään mitään Oskarista.
”Mitä?” Camilla kysyi kääntäen katseensa Oskarista minuun.
”Mä haaveilen edelleen siitä kärrylenkistä. Vaikka ei sun tarvi antaa mun ajaa. Kun mä oon ajanu vaan Läskillä, ei kun Skotilla. Mä vaan ajattelin, kun on kaunis ilma ja kaikkee…”
Camilla hymyili hieman toisesta suupielestään, mutta ei sanonut mitään.
”On lämmin… Aurinko paistaa… Ei oo tekemistä…”
Hän nuolaisi huuliaan ja näytti estävän itseään hymyilemästä enempää.
”Mäensisuksen lenkit on hyväpohjasia… Kuinka kauan mun pitää vielä vihjailla..?”
”No okei. Vai käykse, Susi? Susi on mun kyydillä tänään.”
”Eiku mä voin kyllä heittää sut, siinä aika lähellähän sä jossain asut mua.”
”Nii ja voin mä odottaa, kun mä voisin muutenkin kattoo sen maneesin jo tänään”, Oskarikin nyökytti, ja vilkaisi sitten taas minua tutkivan vakavana. -
Aamu sen yön jälkeen
”Kaks varsaa, voitko uskoa?” kysyin peiton alta. Eetu raotti varovasti peittoa, kömpi sen alle ja huokui kylmää ilmaa.
”Niinpä”, hän huokaisi.
”Ja Inkaki on niin iso, että sieltäki voi ihan hyvin tulla kaks varsaa. Mieti, sit ois toosi paljon pieniä kavioita hoidettavana. Saankohan mä auttaa Heliä ja Noaa? Pienet vauvat on niin sulosia!” Puhkuin intoa.Eetu nosti kätensä peiton ulkopuolelle ja veti minua lähemmäs. Varmasti, hän vakuutti enemmän tyynylle kuin minulle. Painoin pääni Eetun rintaa vasten.
”On niillä varmasti muitakin auttajia… Ehkä mun ei pidä sekaantua, ellei ne ite pyydä. Kuitenkin talli on täynnä ihastelijoita.”
”Mm-m” Eetu vastasi. Hengitin syvään ja kuuntelin kuinka miehen keuhkot rohisivat. Se ei ollut paha merkki, ei. Se oli vain turvetta aamutallin jäljiltä. Eetu selvitti kurkkuaan ja sulki silmänsä. Hän oli väsynyt viime yön jäljiltä. Pian hengityksen tahti oli niin tasaista ja syvää, että tiesin hänen nukahtaneen. Liikuin varovasti. Siirsin peittoa pois, könysin käsivarren alta ja nousin sängystä. Etsin nopeasti aamutakin ylleni ja suljin makuuhuoneen oven.Keittiössä ei ollut ketään. Noa taisi ainakin olla nukkumassa ja ihan ansaitusti. Mielikkiäkään ei näkynyt. Kahvinkeitin oli kuitenkin päällä ja voipurkki pöydällä. Ensimmäinen aamiainen oli siis syöty. Nostin Oivariinin takaisin jääkaappiin. Laskin itselleni lasillisen vettä ja kulautin sen kerralla kurkusta alas. Miksi Hopiavuoren tupa oli näin hiljainen aamulla? Kello lähenteli jo yhdeksää, ja yleensä aamiainen oli tähän aikaan kovaa vauhtia jo menossa.
Istuin keittiön pöydän ääreen ja silmäilin auki jäänyttä Ilkkaa. Jutut käsittelivät pääasiallisesti globaalia tilannetta ja eri firmojen lomautuksia tai tappioita. Oli muutama juttu Bisnes Finlandin ja ELY-keskuksen tuista ja niiden hakemisesta.
Suljin lehden ja katselin hetken ikkunasta ulos. Kaksi varsaa on ihan uskomaton juttu. Mitenköhän Noa meinaa pärjätä kahden varsan kanssa? Onhan se aluksi helppoa, kun vauvat kulkevat aivan emän perässä, eivätkä katoa siitä mihinkään, mutta entä jatkossa? Kaksin verroin koulutettavaa, riimutettavaa, puettavaa ja riisutettavaa. Taloudellisestikin kaksi varsaa on kaksin verroin raskaampaa. Varsaa on kallista ylläpitää, saati sitten kahta. Osaisikohan Noa kouluttaa varsoja? Huokaisin. Haluaisin kovasti auttaa.
Yläkerrasta alkoi kuulua ääniä. Nousin pöydästä ja kävelin vedenkeittimen luokse. Kuuntelin, kuinka vuorotellen keppi ja jalka osuivat lattiaan. Laskin vettä ensin vedenkeittimeen ja napsautin sen päälle. Seuraavaksi latasin kahvinkeittimen, ja juuri kun olin saanut purut laskettua, Noa ilmestyi keittiön ovelle.
”Huomenta” hän sanoi unisella äänellä.
”Huomenta. Istu alas, vesi on jo tulossa.” Kohensin aamutakkini asentoa ja tiukensin solmua. Napsautin kahvinkeittimen päälle.”Miltä tuntuu olla nyt kaksin verroin isi?” kysyin, kun olin saanut kupillisen teetä asetettua Noan eteen pöydälle. Hän naurahti pienesti.
”Ihan hyvältä. Jännitys on nyt ohi.”
”Niin on. Varmaa nukuttaaki ens yönä paremmin”, tokaisin ja nostin Ilkan uudelleen eteeni.
”Niin vois kuvitella” Noa sanoi hajamielisen oloisena ja pyöritteli kuppiaan. Silmäilin Ilkka-Pohjalaisen etusivun uudelleen läpi.”Huomenta!” Sonjan ääni ilmoitti eteisestä. Huikkasin takaisin huomenet yhteen ääneen Noan kanssa.
”Kahvi on tippunu just, mä keitin”, jatkoin, kun Sonja oli päässyt näköetäisyydelle.
”Kiitos. Missä kaikki on?”
”Eetu nukkuu, aamutallilaiset tais lähtee maastoon tai johonki.”
”Mistä noita tietää”, Noa sanoi ja kohautti olkaansa.
”Haluisiksä Sonja lähtee maastoon tänää? Mä en jaksa valmentaa.” Parasta ystävien valmentamisessa oli ehdottomasti se, että voi sanoa suoraan. ”Viime yö oli katkonainen ja mä en nukkunu kunnolla. Voidaan ottaa joku maastatreeni huomenna vaikka?”
Sonja naurahti. ”Vai et sä jaksa. Mennää vaa maastoilee. Mitä viime yönä sit tapahtu, näiks sä jotai huonoo unta?”
”Ei, se oli hyvä uni” sanoin hymyillen ja vinkkasin Noalle silmää.-
Ei mikään ihme, että tuvan väkeä väsyttää! Vähemmästäkin :DD onneksi Noalla on yleensä niin hyvät unenlahjat että se saa nukuttua, vaikka tallissa onkin ihan uutukaiset vauvelit odottamassa. Samaan en kyllä itse pystyisi, joten samaistun Nellyyn tässä paljon enemmän! Kyllä mäkin lähtisin seikkailemaan, vaikka ihan keittiöön, kun en vaan malttaisi nukkua! 😀
Olipa muuten kiva, kun jatkoit tarinaa tällä tavalla. Se antoi Sonjalle kivasti mahdollisuuden jatkaa sitä taas eteenpäin, ja me muut saatiin kuulla Nellyn fiiliksistä ja nähdä ripaus sen kokemuksesta siitä yöstä. Musta se on siis ihan parasta, kun samoja asioita tapahtuu muiden tarinoissa, vaikka ei välttämättä edes niin isossa roolissa, mutta silti!! Kun siitä tulee niin sellainen olo että ne asiat oikeasti sitten tapahtuu ja niiden ympärillä on muutakin elämää ja kaikilla on omat kuvionsa ja sitä rataa.
Niin ja se, että Nelly teki Noalle vartavasten teetä. Hei ihanaa<3 Ja se, että hän niin huolehtii pärjääkö Noa varsojen kanssa. Se on musta ihan ymmärrettävää, koska Nelly nyt kuitenkin asuu saman katon alla, ja on tuntenut Noan jo pitkään. Kyllä ystävästä saa olla huolissaan, ja kun kahdessa varsassa on tekemistä ja kuluja! Onneksi Noa taitaa tietää, että apua on saatavilla – sitten kun hän vaan malttaa sellaista ottaa vastaan. Katsotaan, kun oikeasti tulee tarve.. :DD
-
Oi mä voin aina ihan tuntea ja haistaa Hopiavuoren aamut. Mun pitäisi kuvittaa Hopiavuoren keittiö, ai kun olisi aikaa, niin muutkin tietäisivät kaiken aina sen verhoista seinään karttamerkillä pistettyihin moniin postikortteihin. Mutta vaikka kukaan ei näe mun ajatuksia yksityiskohdista, Nellyn tarinoista etenkin aamuista mä aina tunnen sen, millaista Hopiavuoressa on herätä. Aina on vähän kylmä, kun lattiat vetää, ja kun ei ole tavallista ihmislössiä lämmittämässä. Siellä on se tietty Hopiavuoren oma tuoksu, jota Nelly ei haista enää, ja aamuvarhaisellakin joku on kuitenkin keittiössä, tai kahvia voi suoraan keittää niin paljon, että joku varmana tulee kohta. Se tieto siitä, että ovi on auki, mutta että on ihan turvassa niin ettei sitä tarvitse ajatella: tulija on ystävä kuitenkin. Tai kun joku heppu rapistelee nurkissa ja sitä ei tarvitse pelätä.
-
-
— Tuus kattoon, mitä viime yönä tapahtui, Nelly sanoi kun pääsimme tallille. Olikin pitänyt kysyä Flidasta ja sen tilasta. Olikohan se varsa syntynyt jo?
— Herranjumala, niitähän on kaksi, henkäisin Flidan karsinan ovella. — Voi miten pieniä ne on… Onks Flida kuitenkin kunnossa? Kaksosvarsat on kai yleensä jonkinasteinen riski.
— Flida vaikuttais olevan ok, varsoista ei vielä tiedä mennä sanomaan. Toi toinen varsinkin on pienikokoisempi. Se on jo kuulemma suhteellisen harvinaista että syntyivät edes elossa molemmat.Kurkussa tuntui puristus. Tiesin minä toki että kaksosvarsat on riski ja että elävien eläinten kanssa on aina otettava huomioon se pahin mahdollinen skenaariokin, mutta silti oli jotenkin kamalaa ajatella että jompikumpi noista maailman suloisimmista pitkäjalkaisista pörröturkeista saattaisi vielä kuolla. Se ei voisi olla oikein.
— Mites sukupuolet?
— Tamma ja ori, Nelly sanoi. — Eivät siis oo identtiset, kuten väristäkin näkyy.
— Voi miten ihania pieniä. Mitä luulet, saanko ottaa kuvan noista? En mä sitä julkaise missään mutta Harrille näytän kotona.
— Ota toki.Kuvaaminen ei tahtonut onnistua, koska Flida oli sitä mieltä että hän tarvitsee nyt huomiota ja työnsi turpaansa koko ajan eteen. Silittelimme Nellyn kanssa tuoreen emän samettista turpaa, kerroimme molemmat miten hieno se oli ja miten hienot vauvat sillä oli. Kuin Nellyn sanoja uhmatakseen pienempi punnersi itsensä jaloilleen ja hamuili sitten Flidan kupeita. Kohta kuului ponteva maiskutus, joka kertoi että maito ainakin maistui.
Seisoimme Nellyn kanssa puoli tuntia karsinan edessä. Emme edes puhuneet mitään, katselimme vain. Tammassa varsoineen on jotakin… jotakin…
— Täytyy varmaan rauhoittaa tuo käytävän perä ylimääräisiltä katsojilta, Nelly tuumi kun lähdimme vihdoin hakemaan omia hevosiamme tarhasta. — Muuten siellä on koko ajan sellainen ihmismuuri että Inka saa hermoromahduksen tossa vastapäätä.
Pian ratsastimme peräkanaa metsäpolkua pitkin. Puhuimme varsoista, tietenkin varsoista. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta nuorista hevosista, saati varsoista, paitsi mitä noita nuoria nyt täällä oli. Steffe oli energinen mutta hyvätapainen vaikka oli ori. Typy oli energinen muttei todellaan hyvätapainen vaikka oli tamma. Lex nyt oli jo vähän vanhempi, energinen sekin mutta nuoreksi oriiksi mielestäni varsin järkevä tapaus. Oli niitä kai hullumpiakin.
Nelly oli kaiketi enemmänkin puuhannut varsojen ja nuorten kanssa, sain ainakin sellaisen käsityksen. Hän mainitsi ohimennen olevansa hieman huolissaan siitä, miten Noa tulisi pärjäämään peräti kahden varsan kanssa, sillä vaikka ne nyt ovatkin miltei syliin otettavia kilttejä pikkupalleroita, eivät ne sitä tulisi kovin kauaa olemaan. Niin, pitäisihän ne opettaa tavoille ja sitten aikanaan ajolle ja ratsuksi ja vaikka mitä. Minä ajattelin kuitenkin hiljaa mielessäni, että kyllähän Hopiavuoresta jos mistä löytyisi apua, kun vain osaisi ja uskaltaisi pyytää. En tiennyt osaisiko ja uskaltaisiko Noa. Oletin että hän on elämässään joutunut paljon pyytämään apua ihan käytännön asioissa jo sen puuttuvan jalkansa takia. Se saattoi olla hyvä asia tai sitten olla olematta: hän saattaisi tunnistaa avuntarpeensa eikä hävetä sitä tai sitten hän saattaisi olla hyvin paljon ”ei tartte auttaa”-tapaus. En osannut arvioida suoraan kumpaa kategoriaa hän enemmän olisi.
— Onko Noalla jo suunnitteilla varsojenristiäiset? kysyin. — Kyllähän tällainen tapaus vaatisi vähintään kakkukahvit ja tuore melkein-isä varpajaiset lisäksi.
— Enpäs tiedä. Ei niitä ehkä ihan vielä kannata järkätä, kun ei ole tietoa miten ne varsat selviävät, mutta kunhan enin riski menee ohitse, niin voisihan sitä jotakin. Saisikohan jostain semmoisen täytekakun, jonka päällä olisi varsojen kuvat?
— En tiedä, mut mä voisin kokeilla tehdä itse semmoisen. Johonkin sokerimassalevylle maalaa kato elintarvikevärillä kuvan. Jos ei ole väliä sillä ettei välttämättä ole ihan näköinen mut sinne päin.
— No se sinne päinkin oleva kuva olis kiva kyllä.
— En ole koskaan kokeillut itse, mutta voisi yrittää, tiedän noin niinkuin teoriassa tekniikan. Onko niiden nimistä jotakin tietoa jo?Nelly ravisti päätään.
— Noa panttaa. Tosin voi olla että toiselle on nimi ja toiselle ei kun ei osannut kahta odottaa.Olin samaa mieltä. Olihan siinäkin jo varmasti järkytystä kerrakseen, että yhden varsan sijaan onkin yhtäkkiä kaksi. Ei Noalla taida olla niitä varsariimujakaan kuin yksi…
-
Nämä Sonjan tarinat on aina sellaisia, että niistä tulee vaikka ihan väkisin hyvälle tuulelle. Ihan pelkästään jo sen takia, että sulla on niin miellyttävä tapa kirjoittaa! Sun kerrontatapa on jotenkin niin sellainen kivan kevyt ja menevä. Sellanen hyvä flow! 😀
Tottakai mä olen ihan että jee, kun vauvelit on mainittu! Ja Flida tottakai, joka haluaa osan huomiosta itselleen. Ansaitustikin, eihän ilman sitä olisi mitään vauveleitakaan 😀 Mitähän sitten kun Inkakin varsoo, pitääkö koko talli eristää ettei tammat varsoineen mene kyllästymään yleisöön :DD Mutta minkäs sille tekee, kyllä mäkin voisin helposti seisoskella puolituntia katselemassa varsuleita!
Mun lempikohta tässä oli Steffe oli energinen mutta hyvätapainen vaikka oli ori. Typy oli energinen muttei todellaan hyvätapainen vaikka oli tamma. Siinä nähdään taas hyvin, että oot seurannut mitä ympärillä tapahtuu ja tiedät sen verran vielä aika uudesta Steffestäkin, että sitä voi turvallisesti verrata Typyyn. Ja nokkelakin, kaiken lisäksi!
Parasta tässä koko tarinassa on silti se, että se on yhteisöllinen. Aika monessa tarinassa se on parasta enkä ikinä kyllästy sen kehumiseen! Tässä on otettu koppia jo ainakin kahdesta tarinasta, ja annettu ajatuksia ja ideoita muillekin tuleviin tarinoihin, niinkuin vaikka noilla ristiäisillä!
-
Kyllähän se puoli tuntia varsojen äärellä vierähtää ihan tosta noin vaan, vaikka ne olisivat vielä ihan sisällä, eivätkä tekisi mitään! Mäkin olen joskus roikkunut karsinan kaltereissa tuijottamassa. Ihmeen rauhallisesti Flida ja moni muu tamma sellaisen vaanimisen kyllä ottaa. Mä ainakin kävisin päälle, jos joku petoeläin vaanisi mun kalterieni ulkopuolella mun varsoja silmät kiiluen. :DD
Tykkään aina sun dialogeista. Niissä näkyy tällä hetkellä parhaiten sun ihan oma käsiala, kun kirjoitat. Ne etenee asiassa eteenpäin niin kuin telkkarisarjojen käsikirjoitetut dialogit, niin ettei niihin ehdi kyllästyä niin kuin kotivideoiden dialogeihin. Toisaalta niissä on välillä sellaisia yksityiskohtia, takelteluja ja väärinymmärryksiäkin, että samalla ne uskoo todeksi. Niistä myös aina näkyy, kuka hahmo tietää mitäkin. Mulle ainakin on ollut joskus vaikeaa hahmottaa (ja satunnaisesti on vieläkin), mitä mun oma hahmo voi tietää, kun itse tiedän kaiken. Huomaan vällillä, etten ole yksin ongelmani kanssa, joten oman hahmon näkökulman hahmottaminen on toden totta taito: sitä ei joka jantteri vedä niin hyvin kuin sä.
-
-
Kentän laidalta
“Moi” huikkasin. Työnsin vasemman käteni takin taskuun ja hypähdin Niklaksen viereen.
“Moi” hän hymyili.
“Millai menee?”
“Tosi hyvin. Mä sain ratsastaa ja saa kohta lisää. Loppukäynnit.” Niklas vastasi. Hän nojasi kyynärpäillään aitaan ja hymyili hänelle ominaista, leveää hymyä.
“Vau, vähänkö hienoo!” Nostin käden pois taskusta ja nojasin kentän aitaan Niklaksen viereen. “Kauanko se on ratsastanu?”
“Marshall? Emmä tiiä, koko ikänsä.”
“Ei ko nyt, tunnin vai?”
“Aaaa” Niklas naurahti. “Joku puol tuntia.”En ollut ennen huomannut, mutta Niklaksen silmät olivat todella tummat. Tummemmat kuin suklaanruskeat. Hiukset olivat mustat.
“Hieno kulmakoru”, sanoin. “Ja korvikset.”
“Aa, kiitti”, Niklas vastasi ja sipaisi ohimennen koruaan. Kulmassa oleva koru näytti vähän pinttyneeltä, mutta se ei rikkonut siistiä kokonaisuutta. Hiukset olivat todella hyvin, ollakseen kypärän uudestaan muovaamat. “Kiva ponnari” Niklas kehui. Naurahdin. Ponnarini oli aamuiselta ja todella sotkuinen.
“Aivan, joo. Kiitti. En mä jaksanu harjata sitä”, nauroin. Niklas nauroi myös. Sitten hän kääntyi Marshalliin, joka laukkasi isoa pääty-ympyrää.
“Nyrkit!” mies huusi. Marshallin keskittyminen ei herpaantunut, mutta hän nosti samantien peukalot päällimmäiseksi.
“Vautsi, valmentajako susta tuleeki?” kysyin. Niklas naurahti.
“Ei, mun vaan käskettiin tehä näin.”
“Aaa.”Siirsin painoni pois aidasta ja tungin molemmat kädet taskuun.
“Tulkaa tupaan ko ootta valmiita. Siel on kahvia ja niitä eilisiä keksejä vielä” kehotin.-
Ai vitsit, etenki tuo kohta misä Nelly kysy kauanko Marshall on ratsastanu meni niin nappiinsa xD Koska Niklas todellaki ois ajatellu että kysymys tarkotti että ylipäätään eikä vaan sillä hetkellä.
-
Hauska tuo Niklaksen toteamus Ei, mun vaan käskettiin tehä näin. Se on suosikkikohtani tässä tekstissä. Lyhyt teksti, mutta silti siihen on saatu mahdutettua keskustelua ja kuvailua ja huomioita ja yksityiskohtia ja vaikka mitä.
-
Voi hömpät. 😀 Sulta on sujunut aina hölmöjen poikain kirjoittaminen hyvin. 😀 Chai on sujunut aina, Hellosta yritit hakea samaa, joten tietenkin Niklaskin sujuu!
-
-
Eläinvauvoja
“Mitäs faija?” virnistin Noalle, jonka ilmeestä näki, että hän oli saanut vastata siihen kysymykseen jo ihan tarpeeksi monta kertaa. Siitä huolimatta mies hymyili tervehdykseksi, kun liityin hänen seuraansa Flidan karsinalle.
“Mitäs tässä, kauhulla katon kun skidit kasvaa”, rastapää hymähti ja keskittyi sitten taas seuraamaan karsinan tapahtumia. Kävelin miehen vierelle ja kurkkasin myös sisään. Flida seisoi paikallaan kuin itse lempeys, kun isompi varsoista ruokaili. Pienempi lepäili karsinan nurkassa silmät ummessa.
“Pitää tsiigaa, et molemmat saa ruokaa ja antaa sit korviketta, jos Flida ei pysty handlaamaan molempia”, Noa selitti. Nyökkäsin. Jostain syystä mieleeni tuli se päivä, kun siskoni Katin lapset olivat syntyneet ja yhtäkkiä isosiskoni olikin muuttunut äidiksi. Hänkin oli saanut kaksoset. Vaikkei varsoja ehkä kuitenkaan voinut ihmisvauvoihin verrata, huomasin Noassa kuitenkin samanlaisen muutoksen, kun hän katseli varsojaan ylpeydellä ja lempeästi hymyillen.
“Mulla ei oo aavistustakaan siitä, miten noista kasvaa oikeita hevosia”, tunnustin. En ollut koskaan ennen edes nähnyt pieniä varsoja. Ratsastuskoululle, jossa myös entinen vuokrahevoseni oli asunut, hevoset olivat tulleet vasta, kun ratsukoulutus oli vähintään aloitettu.
“Ei mullakaan”, Noa naurahti, muttei vaikuttanut kuitenkaan hermostuneelta, “onneks sentään Eetu ja muut tietää.”
“Joko niillä on nimet? Jääks Päivänsäde ja Menninkäinen?” Ainakin kaikki tallilla jo tunsivat varsat niillä nimillä.
“Katotaan nyt… “, Noan kulmat kurtistuivat. Arvasin, mitä mies ajatteli, enkä halunnut sanoa sitä ääneen. Ehkä olisi parempi odottaa, että ainakin ensimmäinen vikko oli kulunut.“Mites TT-skabat?”, Noa vahtoi aiheesta toiseen vähintään yhtä kuluneeseen.
“Kun yhtestä pääsee, niin seuraavat on jo tulossa ja Oskari piti taas kunnon rääkin eilen”, huokaisin. Onneksi sentään toinen meistä oli motivoitunut…
“Sä et kuulosta kauheen innostuneelta”, mies huomautti.
“No joo, vähän meinaa turnausväsymys iskeä, mut eiköhän se taas tästä”, vakuutin. Sitä samaa olin toistellut itselleni koko viikon.
“Mut hei kotikisat seuraavaks”, rastapää muistutti.
“En tiiä onks se ihanaa vai kamalaa et ne on täällä”, vastasin rehellisesti. Toisaalta oli hauskaa, kuinka muutkin pääsivät intoilemaan tulevista osakilpailuista, mutta samaan aikaan tuttujen kasvojen näkeminen katsomossa jännitti vielä enemmän. Ainakin se, ettei tällä kertaa tarvitsisi matkustaa toiselle tallille, oli ehdoton bonus, vaikka toisaalta se tarkoitti myös sitä, että kilpailuja edelsi tavallista enemmän hulinaa ja valmisteluja.“Mä mietin, voiks noiden varjolla lintsata talkoista”, Noa vinkkasi varsojen suuntaan, kun mainitsin, että Eetu oli puhunut estekaluston ja kouluaitojen huollosta talven jäljiltä talkoovoimin. Hellon suusta sellaista kommenttia olisikin voinut odottaa, mutta rastapää osallistui yleensä mielellään yhteisiin projekteihin. Kaksosvarsoista huolehtiminen oli varmasti väsyttävää hommaa…
“Tai sit sä voit päivystää täällä ja patistaa kaikki varsojenkyttääjät pesemään kouluaitoja ja mitä niitä hommia nyt oli”, virnistin rastapäälle, joka vastasi hymyyni.
“Tai sit kaikki on jo siinä vaiheessa niin kyllästynyt noihin varsoihin, että jengi valitsee mielummin kouluaitojen pesemisen”, Noa vastasi ja saattoi kuulostaa hieman toiveikkaalta. Katselimme kuinka pienempi varsoista lähestyi vuorostaan Flidaa. Isompi oli jo lopettanut ruokailun ja tamma oli saanut hetken hengähtää. Flida näytti suhtautuvan kuitenkin kaikinpuolin kärsivällisesti myös pienempään varsaan, vaikka vaalealla olikin kova kiire päästä alkuun.
“Voiks näihin muka kyllästyä”, huokaisin ja Noa vain pudisteli hymyillen päätään.“Mistä muusta ihmiset puhuu kuin varsoista tai kisoista?” naurahdin, kun hiljaisuus oli jatkunut vähän liian pitkään.
“Säästä?” Noa ehdotti hartioitaan kohauttan.
“Aika tylsää. Eiks sulla olis mitään kuumia juoruja?” virnistin takaisin, vaikka tiesin, ettei Noa ollut mikään juroukello. Mies oli kuitenkin hetken hiljaa ja näytti miettivän.
“Mulle tuli mieleen yks juttu…” rastapää aloitti. Kohotin kulmiani kysyvästi.
“Tää on vähän herkkä aihe, niin tästä ei saa sit huudella eteenpäin”, mies jatkoi.
“Okei, selvä juttu”, vakuutin, enkä yhtään osannut aavistaa mitä rastapää meinasi. Miehen suupielen nykiminen kuitenkin hieman pilasi muuten dramaattista vaikutelmaa. Noa selvästi nautti siitä, että sai pitää minua jännityksessä.“Musta tuntuu, et Loimu on lihonnut!” Noa lopulta paljasti. Sekunnin murto-osan katsoin Noaa täysin ilmeettömästi ja repesin sitten nauramaan. Mitä tahansa olinkin odottanut, niin en tätä.
“Skandaali!” puuskahdin ja Noakin hekotteli.
“Mut voiks käärmeet muuten oikeesti lihota?” tiedustelin aidosti uteliaana. Käärmeiden hoitamisesta tiesin vielä vähemmän kuin varsojen hoitamisesta. En osannut edes kuvitella lihavaa käärmettä.
“Tottakai voi. Tuu vaik tsiigaan Loimua”, Noa ehdotti.
“Mä luulin et sä keksit koko jutun”
“En mä nyt tälläsestä asiasta valehtele…”
“Voiks se olla raskaana?”
“ Ei, luojan kiitos…” Noan kasvoilla oli käväissyt kauhistunut ilme, kun hän ehti miettiä asiaa.-
:DD Outin ajatukset Noan muuttumisesta on sentään positiivisia. Kyllähän sitä muutkin ulospäin hymyilee tosielämässä, mutta onhan se nyt ärsyttävää, kun jostakusta tulee Äiti tai Iskä sellaisella isolla Ä:llä ja I:llä, että niiden koko muu persoona katoaa siinä samalla. Se on tietenkin luonnollista mutta… …silti ihan sairaan ärsyttävää.
TT-skaba on kyllä aikamoinen koitos. Se on rankka suurelle osalle hahmoista, kun menestys on oikeasti kiinni arpaonnesta, eikä aina voita, vaikka olisi paras ratsastaja ja paras ratsukko. Yhtä rankkaa se on kirjoittajille. Joka TT:n jälkeen mietin itse, että ei enää ikinä! (TT on siis kivaa, mutta väsyn niin kovasti.) Sitten koittaa seuraava TT ja yhtäkkiä ajattelen, että nyt muute miehet haetaan ruusukkeita! Onneksi tänä vuonna on saanut kirjoittaa muutakin kuin ratsastusmanuaaleja, niin en ole yhtään väsynyt itse, vaikka hahmon ajatukset rakoilevatkin.
Kun kuulin Loimun lihomisesta, reagoin muuten ihan samoin kuin Outi: voiko käärmeet muka lihoa! Niiden olemushan on olla pelkkä laiha soiro. Kuinka läskiksi käärmeen saa? Tuleekohan siitä niin kuin liian täyteen puhallettu ilmapallomato, sellainen pinkeä? Vai sellainen kuin vesimelonin nielaissut piirroskäärme? Millä ihmeellä se laihtuu sitten?? :DD
-
-
Puolitotuuksia
Aurinko lämmittää ihanasti kun ajan mopollani tallia kohti. Muutamia päiviä kestävä tallitauko olisi nyt ohi sattuneista syistä. Ensimmäinen syy oli yksinkertaisesti se että olin Typyn hoitaja, joten pitäähän se joskus käydä hoitamassa. Toinen on se että Eira oli laittanut viestiä ja kertonut että Flida oli vihdoin synnyttänyt – kaksoset! – ja laittanut kuvan mukaan söpöläisistä. Tyttö oli myös kysellyt milloin meinasin poistua kotoa. Kolmantena on Sannin viesti, jossa tuo kertoi että tallille oli tullut joku uusi meidän ikäinen tyttö. Olikohan se nyt Alice. Ja viimeisenä se että koko talo oli aikeissa kaatua päälleni.Jätän moponi tallin pihaan Sannin oman viereen. Näköjään tuokin on täällä. Vilkaisen tuvan suuntaan, mutta päätän ensin hoitaa Typyn alta pois, joten käännän katseeni pihattoon, johon tamma on muuttanut. Fifi seisoo minua vastassa, mutta Typy pysyttelee mahdollisimman kaukana minusta. Mutristan hieman huuliani pujahtaessani sisälle. Tammaa ei näytä huvittavan tulla vastaan, joten tarvon tuon luo porkkananpala ojennetussa kädessäni. Lopulta saan talutettua tuon tallin käytävälle harjattavaksi.
Kun Typy seisoo narun päissä käytävällä käyn kurkkaamassa Flidan karsinaan. Voi että kun varsat ovat niin söpöjä! Tuijotan vain hetken niitä ennen kuin pakotan jalkani Typy-varsan luo.
”Älä oo kateellinen, säkin oot söpö”, hymähdän harjaten pölärillä tamman kylkeä.”Herman!” kuuluu yllättynyt huudahdus tallin ovelta. Kiepahdan katsomaan äänen suuntaan. Sanni norkoilee siellä sytyttämätön rööki toisessa kädessä. Nyökkään hennosti tervehdykseksi. Tyttö kävelee luokseni sujauttaen röökinsä takaisin askiin. Hoidan Typyn loppuun hiljaisuudessa.
”Siitä uudesta tytöstä. Alice? Niin minkänäköinen hän on? Ihan vain sen takia kyselen että jos sattuu tulemaan vastaan”, naurahdan.
”Tunnistat sen sellasesta sinisestä tukasta”, Sanni vastaa. Onkohan tämä Alice nyt tallilla? Ehkä törmään häneen myöhemmin, mutta nyt pitäisi ensin tehdä Typyn kanssa jotain.
”Okei. Mutta mä meen nyt varmaan maastoon. Nähdään”, hymähdän ja alan irrottamaan Typyä käytävän naruista ja kiinnitän tuon päitsiin liinan. Kun olemme jo tallin ovella, Sanni huikkaa peräämme:
”Eira on tallilla”.Kun kävelemme puiden alla metsässä, pohdin Sannin huikkausta juuri ennen lähtöämme. Millä tarkoituksella tuo oli sanonut sen? Tytön äänensävystä ei ollut pystynyt päättelemään mitään enkä myöskään ollut nähnyt toisen kasvoja. Ehkä se oli vain ollut viaton ilmoitus asiasta tai sitten taustalla oli jotain muuta.
”Prrr”, sanon Typylle rauhallisesti kun tamma hypähtää eteenpäin säikähtäessään kun lintuparvi pöllähtää yhtäkkiä puusta.
”Milloin sä oot alkanut säikkymään?” Höpötän. Typy vaikutti energiseltä heti kun tulin tallille. Eikö Hello ollut liikuttanut varsaa ollenkaan kun olin ollut poissa. Huomenna pitäisi kyllä juoksuttaa tamma ihan kunnolla läpi ennenkuin minulla olisi tunti Riitan ratsastuskoululla. Saisin luultavasti taas ratsastaa Eepoksella, koska meillä oli sujunut ihan hyvin, vaikka parannettavaa on vielä vähän kaikessa.Tallille tultuamme vien Typyn heti takaisin pihattoon. Fifi on kadonnut sieltä, joten ehkä Santtu on sen kanssa touhuamassa jotain. Kun kaikki tavarat ovat paikoillaan, lähden kohti tupaa. Sisältä kuuluu kuppien kolistelua ja jonkun muovisen rasian avaamista. Pöydän ääressä istuvat Agnes, Camilla, Noa, Hello, Sonja ja… Eira. Sekunnin ajan seison paikallani miettien mihin istun. Mutta silloin Eira huomaa minut ja viittoloi istumaan viereensä. Sinne siis.
Sonja työntää keksipaketin eteeni, ennenkuin syventyy keskusteluun muiden kanssa. Ilmoitan Hellolle mitä touhusin Typyn kanssa tänään. Nappaan yhden keksin käteeni ja haukkaan siitä pienen palan vaikka minulla ei edes ole nälkä.
”Missä sä oot ollu?” Eira kysyy kääntäen katseensa minuun. Vastaus, vastaus, vastaus…
”Kotona. Tiiätsä nyt kun keväällä on paljon koulujuttuja ennen kesälomaa ja näin”, hymähdän.Puolitotuus.
Eira nyökkää ennenkuin alkaa selostamaan jotain tulevasta Tie Tähtiin-kisan osakilpailusta, joka järjestetään täällä Hopiavuoressa. Antaa tytön selostaa ja unohdetaan ne puolitotuudet.
-
On Herman kyllä aika tilanteessa. 😀 Mitähän hän eniten pelkää siinä, että Eira saa tietää? Onko ero paha juttu? Vai se, että juorut kuullessaan Eiran kaltaiset tytöt eivät kyllä varmana ala itkeä, vaan painuvat joko järjestämään yhden suuren avoimen kostotoimenpiteen, jolla pyrkivät tuhoamaan kaiken, tai laittavat ihan suoraan käpälän nyrkkiin ja osaavat lyödä tosi kovaa? :DD Onneksi Eira on tietämätön, romanttinen ja sinisilmäinen. Ei se mitään osaa epäillä, ennen kuin joku sille asiasta vuotaa! Ja saa sen vieläpä uskomaan, sillä ei kai Eira mitään Sanneja uskoisi. Herman ei kuitenkaan tätä tiedä.
-
-
Olen pahoillani. Olen jumissa. Joudutte siis kärsiä mun mukana, koska kun mä olen jumissa, mun on julkaistava kaikki mitä tulee tai multa menee moti. Tiedän, ettei tämä ole taiteellisella tai tarinallisella mittapuulla hyvä, mutta Chai ja sen rääkkääminen saa mut aina hyvälle tuulelle… (Mitähän se kertoo musta?)
Sen siitä saa kun kuljeskeleeOlin ajatellut mennä katsomaan varsoja. Eetu oli kieltänyt tallissa riehumisen ja meluamisen ja ylimääräisen kuljeskelun, mutta enhän minä melunnut, riehunut tai kuljeskellut. Minun oli vain pakko nähdä ne. Olin antanut salaa sille isommalle nimeksi Rölli, koska se oli sellainen karvainen kyljistään. Se näytti pehmoiselta, vaikka en ollut uskaltanut koskea siihen. Pelkäsin, että sen äiti Flida purisi minua, tai että varsa saisi minusta jonkin kulkutaudin ja kuolisi. Muutenkin huhuttiin, että nyt pitäisi olla innostumatta liikaa kaksosvarsoista. Molemmat kylläkin näyttivät aika hyvinvoivilta minusta.
Vaikka en ollutkaan Eetun kieltämillä asioilla — meluamassa, riehumassa tai kuljeskelemassa — menin silti varmuuden vuoksi Jussin tallin kautta sisään. Jos Eetu olisi paikalla, voisin nimittäin aina teeskennellä meneväni satulahuoneeseen hakemaan jotain. Hiippailinkin satulahuoneen ovelle, meluamatta, kuljeskelematta ja riehumatta, ja kurkistin sisään. Tyhjä. Oli hyvä tietää, ettei Eetu väijynyt siellä, jos joku muu yllättäisi minut kesken kaiken. Sitten siirryin päätallin puolelle hiljaa ja ketterästi kuin ninja… Varoen päästämästä ainoatakaan ääntä varsinkaan pehmeäpohjaisista lenkkareistani tallin betonilattiaa vasten… Tarkistellen, oliko reitti selvä… Katsoin ensin ovellepäin. Ei ketään. Käytävä ihanan autio. Ei juuri hevosiakaan sisällä. Hiivin karsinaa kohti katse edelleen ovella hetken matkaa. Sitten vasta käänsin katseeni menosuuntaan.
Huomasin katsovani Noaa silmiin. Se olisi jo itsessään ollut hengästyttävää, mutta kun Noa on vieläpä Flidan ja täten varsojenkin omistaja. Tunsin miten puna kohosi poskilleni samaa tahtia kun käteni kohosi raaputtamaan pistelevää niskaani. Sellainen kiinni jäämisen elämys oli jotenkin niin kauhea, että minua alkoi hymyilyttää ihan kauheasti ja naurattaakin vähän. Ei siinä tilanteessa nyt itkeäkään voinut!
”Tuliks Chai kattoon skidejä?” Noa kysyi hymyyni vastaten, enkä käsittänyt, miten itsepäisesti varsoja tuijottavaa Jesseä ei häirinnyt se, miten Noa heilautti hiukset, pari rastapötköä siis, kasvoiltaan.
”Ei kun mä olin vaan — tai siis mä meinasin vaan — mä totanoin olin oikeastaan –” Yritin vimmatusti keksiä selitystä tallissa harhailulleni. Teinkin itse asiassa juuri sitä, minkä Eetu oli kieltänyt: kuljeskelin. Olin ohittanut varustehuoneen jo niin hyvä tovi sitten ja kävellyt niin määrätietoisesti kohti juuri Flidan karsinaa, etten voinut valehdellakaan mitään.
”Joo mä tulin”, vinkaisin siis katse Noan kenkien… Kengänkärjessä. Yritin olla irvistämättä. Ranteitani ja polviani särki aina, kun ajattelin Noan jalkaa. Missähän se oli nyt? Mitähän irtojäsenille tehtiin lopulta? ”Anteeksi.”
”Ei ku tuu vaan”, Noa kutsui ja viittasi minulle kädellään.
Pää painuksissa tottelin, ja mietin, mikä Jesseä vaivasi, kun hän vain katseli varsoja ja rapsutti nopeasti nenänpieltään, vaikka Noa tuoksui Noalta siinä lähellä.
”Mitä sä meinaat tehdä niille?” kysyin nopeasti ennen kuin tukehduin.
”En mä tiiä vielä”, Noa sanoi pehmeästi, ja minä mietin, puhuikohan hän tyttöystävälleen samalla tavalla, ja kuinka Jessen korvat olivat niin tavanomaisen kalpeat eivätkä yhtään punaiset.Katselin hetken, kuinka Noa ja Jesse katselivat varsoja. Jesse vilkaisi minuun pari kertaa, mutta väisti nopeasti katsettani sillä tavalla, että siitä tuli ihan Reita mieleen. Olin jo ensimmäiset yhtäläisyydet huomatessani yrittänyt kohdella Jesseä niin kuin Reitaa, ja nytkin siirryin vielä vähän kauemmas siltä varalta, että hänkin tarvitsisi yhtä paljon omaa tilaa. Noasta pysyttelin kaukana ihan eri syistä. Hän nyppi peukalonsa kynsinauhaa toisen kätensä peukalon kynnellä, joka oli neliskanttisempi kuin minun kynteni, ja hänen koko ihonsa oli vaaleampi ja sileämpi kuin minun ihoni, enkä olisi halunnut panna merkille mitään sellaista. Yritin keskittyä siihen, miten Jesse oli vielä Noaakin valkoisempi, ja miten tuikkaisin seuraavana kesänä käsivarteni hänen käsivartensa viereen ja vertaisin rusketuksia, vaikka Jesse olikin varmaan sitä tyyppiä, joka vain palaisi. En kuitenkaan pystynyt keskittymään Jesseen niin hyvin kuin olisin halunnut. Hän katseli keskittyneesti varsoja ja vastaili lyhyesti Noan äänellä kysyttyihin rauhallisiin kysymyksiin, eikä tuntunut edes huomaavan, että Noalla oli takin kaulus rutussa toisen korvan alla, vaikka minä halusin niin kauheasti suoristaa sen että suutani ihan kuivasi ja huuleni halkeilivat niin että ritisi.
Tuntui kuin olisin seissyt siinä tunnin. Odotin koko ajan, koska olisi kohteliasta lähteä. Lopulta mutisin Pondin satulan puhdistamisen tekosyykseni, jotta pääsisin lähtemään. Tunsin yhtäläistä ahdistusta kuin äidin lähellä, ja varmaan sen takia päädyin osoittamaan kummallekin, sekä Jesselle että Noalle, omituisen hätäisen wain, mistä soimasinkin itseäni koko sen illan.
Flidan karsinalta kipitin satulahuoneeseen niin äänettömästi kuin saatoin, mutta ovesta kurkistaessani näinkin Agnesin selän aiemmin ihan tyhjässä huoneessa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nojautua seinään satulahuoneen oven vieressä, piiloon Jessen ja varsinkin Noan katseilta. Yritin saada vereni kiertämään vähän normaalimmin ainakin kasvoissani, mikäli käsien tärinän loppuminen olisi liikaa toivottu. Korvissanikin kohisi omituisesti.
”Mikähän sen oli?” kuulin Noan aloittavan Flidan karsinalla hiljaisen keskustelun, joka piirtyi aivoihini ikuisuuden ajaksi minua vainoavaksi muistoksi. Sitä korvieni kohina ei peittänyt, vaikka edes Agnesin liikuskelua satulahuoneessa en kuullut.
”Ai sen”, kuulin Jessen vastaavan ja rutistin silmäni kiinni niin kuin hän aikoisi lyödä minua. ”Eksä tiedä?”
”No valaise mua”, Noa sanoi niin, ettei iva hänen äänessään ollut ollenkaan purevaa, ja jo siinä vaiheessa olisin halunnut takoa päätäni seinään niin että kalloni olisi haljennut, mutta siitä olisi kuulunut liian kova ääni.
”Se on kuses suhun toi jätkä”, Jesse sanoi toteavasti ja soinnittomasti niin kuin Reita aina, ja minä kiskoin salaa ja hiljaa hupparin hupun päähäni aggressiivisen epätoivoisesti ihan niin kuin se olisi ollut kuulosuojain ja näkymättömyysviitta.
”Höh”, Noa puuskahti naurahtaen, onnekseni, vaikka ei se paljoa lohduttanutkaan.Silloin minä luikahdin satulahuoneeseen huppu päässäni ja selkä edellä Agnesista välittämättä, koska tallin käytävillä ei ollut tarpeeksi tilaa minulle enää. Ajattelin epämääräisesti mennä tallin vintille ja viettää siellä loput elon päiväni ilman ihmiskontakteja varsinkaan Noaan. Mietin, mikä ihme minua vaivasi. Tai oikeastaan tiesin täsmälleen, mikä minua vaivasi. Mutta miksi juuri minua?
-
Ei hätää, joskus me kaikki jumitetaan! Mun pitää ehdottomasti oppia myös tuohon, että julkaisen silti, vaikka tuntuisi ettei se mitä saa aikaan sovi kenenkään silmille, edes omille. Sillä se lähtee millä on tullukki, tai jotain!
Vähänkö mulla on muuten ollu tässä pähkinä purtavana, kun oon miettiny miten ihmeessä mä uskallan tarttua tähän Chain ihan ältsin söpöön ihastukseen! Koska kyllähän MÄ sen nään, mutta näkeekö Noa?? No ei. Ei sekään ihan tietämätön siinä mielessä oo, että kyllä se ympärillään tapahtuvat suhdekiemurat ainakin jossain vaiheessa havaitsee, mutta jostain syystä siihen itseen kohdistuva on sata kertaa vaikeempi huomata. Kun mietin että miten mä voin sen tuoda esille, koska haLUUN!!! Eihän tätä voi näin jättää ettei mitään vastakaikua tule, herran jestas!! :DD
Eli tää oli ihan tosi hyvä veto, kiitos siitä. Aika näppärää miten nää tuntuu hoituvan vaan itsestään kun tarpeeksi antaa aikaa. Yhteisöllisen kirjoittamisen paras puoli, ettei kaikesta tarvii aina vaan ite huolehtia!
Oli aika kiva juttu, miten Chai ei ajatellut Jesseä pelottavana tai pahana, vaikka se onkin vähän omanlaisensa. Yritän nyt hiiirveästi ja hienovaraisesti kääntää sitä sinne paremmalle puolelle ilman että se menettää itseään, niin haluan ainakin osittain uskoa että se toimii, ja osittain uskon sen johtuvan yhtäläisyyksistä Reitan kanssa 😀 Chai on jo konkari sosiaalisesti onnettomien yrmyjen kanssa.
Mutta voi Chai. Kyllä vähän sääliksi käy, kun ei tiedä mihin se vielä joutuu tämän kanssa… 😀 varmaan jonnekin alimpaan helvettiin omasta mielestään. Onneksi Noa on vastapainona ihan tosi lunki. Heitän palloa ihan varmasti takaisin kun vaan ehdin, nythän tää saa vasta alkaa!
-
-
Mielikuvaharjoituksia
Tapahtunut Maanpinnalle tarinan jälkeen“Ootsä kunnossa?” Oskari näytti epävarmalta. Varmaan mies katui saman tien, että oli kivunnut portaat ylös tallivintille perässäni. Harvoin siellä kukaan oleili, ellei erityisesti halunnut olla rauhassa.
“Ihan kohta”, vastasin ja yritin hymyillä reippaasti, vaikka tiesin näyttäväni surkealta. Vaikka kuinka yritin tsempata, yksi pieni niiskahdus pääsi karkuun.
“Itketsä?” mies kysyi ja pienen hetken pakokauhuinen ilme häivähti hänen kasvoillaan. Mikä olisikaan pelottavampaa kuin itkevä tyttö, mietin huvittuneena, kun yritin kasata itseni.
“Ihan vähän”, vastasin, koska valehtelu olisi ollut turhaa. Silmien kirvelystä päätellen ripsivärini meinasi tehdä kovaa vauhtia matkaa poskilleni ja olisin toivonut voivani vilkaista peiliin, kun sokkona pyyhin kämmenselällä kasvojani.
“Johtuuks se siitä putoamisesta?”
“Joo ja se on ihan tyhmää, koska ollaanhan me puhuttu siitä jo tuhat kertaa. Jotenkin vaan se pisti kaiken ihan sekasin. Mitä jos mä putoon kesken radan? Tai Jussi säikähtää ja me mennään aidan yli ja sit meidät hylätään… Sit kaikki on pilalla”, ääneni tuntui ohuelta loppua kohden joten suljin suuni ennen kuin kyyneleet kohosivat silmiini uudestaan. Oskari ei sanonut mitään, vaan kyykistyi eteeni ja tarttui käsiini. Sillä hetkellä olisin ollut halauksen tarpeessa, mutta olin huomannut, ettei Oskari ollut mikään halailija. Kohotin katseeni Oskarin sinertäviin silmiin ja olin hätkähtää sitä, kuinka intensiivisesti ne katsoivat takaisin.“Kaikki menee hyvin Sä tiedät, että Jussi reagoi sun fiiliksiin, joten sen sijaan et sä pelkäisit sitä, sä voit käyttää sitä hyödyks. Kun sä oot ite varma, niin Jussikin on”, Oskari puhui harvinaisen varmalla äänellä ja puristi käsiäni kerran.
“Laita silmät kii ja muistele miltä Jussi tuntu sillon kun voititte. Mieti mitä te teitte verkassa ja miltä se tuntu, kun ootitte omaa lähtövuoroa”, mies aloitti. Se tuntui ihan tyhmältä, mutta päätin luottaa valmentaja Suteen ja suljin silmäni.
“Sit kuvittelet, että on teidän vuoro ja sä ratsastat radalle. Suoristat Jussin ja pysäytät sen täsmällisesti, tervehdit ja jatkat sit ravissa. Mitä seuraavaks?”
“Oikeelle ja sit koko rata leikkaa keskiravissa”, vastasin kuuliaisesti.
“Ravi on teidän vahvuus. Se meni viimekski tosi hyvin. Sit jatkat mielessäs sitä ohjelmaa. Kuvittelet ihan jokaisen liikkeen niin kuin ratsastaisit ne nyt ja tässä”, Oskari jatkoi, eikä päästänyt irti käsistäni. Silmät suljettuina jatkoin mielessäni radan läpikäymistä puolivoltteihin ja pohkeenväistöihin. Keskikäynnin kohdalla hengitin syvään ulos niin kuin silloinkin, kun siirsin Jussin käyntiin ja annoin sille pidempää ohjaa. Kuvittelin täydellisen hallitut laukannostot ja siirtymiset keskilaukkaan ja sieltä takaisin. Kun pääsin ohjelman loppuun, nyökkäsin vielä lopputervehdyksen.
“Hyvä”, Oskarin ääni palautti minut takaisin tallivintille, “sit vaan huomenna ratsastat samalla tavalla”.Avasin silmäni ja näin edessäni kannustavasti hymyilevän Oskarin. Miehen ruskeat hiukset näyttivät hieman kurittomilta niin kuin aina ja hänen suunsa oli kaartunut hymyyn, joka teki muutaman rypyn molempiin suupielin. Hänen sormensa tuntuivat yllättävän lämpiminä omieni ympärillä. Se oli melkein sellainen hetki.
“Urheilupsykologi Oskari Susi. Eiks kuulosta hyvältä?” naurahdin ja ravistelin Oskarin kädet irti omistani. Mies oli jaloillaan ennen minua ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös. Olkapäätä vihlaisi taas, kun nousin.
“Mä oon lukenut, et tosi moni urheilija käyttää mielikuvaharjoittelua. Esimerkiks Miklu… Kai sä tiiät Mikael Forsselin? Se on esimerkiksi kertonut, kuinka se jo junnuna kuvitteli pelaavansa jollain isolla stadionilla, kun se treenas sen kotikentällä…”, Oskari aloitti kuulostaen siltä, että koki tarvetta selittää. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain toimia koekaniinina jollekin valmennuskikalle, josta Oskari oli lukenut. Siksi osasinkin jo odottaa pitkää ja monipolvista selostusta, joka vilisi nimiä, joista tunnistin vain ne hyvännäköiset.537 sanaa
-
Outi ja Oskari tallin vintillä, siinä on sitä jotain. Vaikka olisi niin, että toista itkettää. Varsinkin kun on niin, että ne pitää kädestä aaaaaaaa. 😀 Se oli ihan sellainen hetki. 😀
Omasta hahmosta on vaikeaa kirjoittaa edes pienen tarinan pahis, mutta melkein yhtä vaikeaa musta on kirjoittaa siitä heikko: sellainen, joka säikähtää putoamista ja alkaa murehtia sen takia niin että alkaa itkeä. Samalla itkevässä Outissa on jotain herkkää ja suloista, ja tässä näiden roolit kääntyy viimeistään toisin päin. Outi on pitänyt paljon huolta Oskarista Ukon takia, ja nyt siitä huolenpidosta tulee enemmän vastavuoroista. No Oskarin lohdutustapahan on aika oskarimaisen huono, eikä mikään halaus, jota Outi kaipaa, mutta silti.
Outin ja Oskarin suhteen parasta tässä on, että ne ei todella vieläkään halaa. Sillä lailla perverssi olen, että mitä kauemmin kaikessa sellaisessa kestää ja mitä vaikeampaa se on, sitä kivempaa se musta lopulta on. Musta on myös aivan superjännää, miten Outi ja Oskari on niin tosi jotenkin intiimisti keskenään, vaikka ne ei kauheasti hipelöi toisiaan. Ei Oskari muiden eteen ole polvistunut kädestä pitelemään, eikä varmana kiipeäisi kovin monen takia vinttiin tietäen, että siellä on jokaisen miehen pahin pelko: itkevä tyttö. 😀
Tää on taas mun lempitarinoita tältä keväältä. Vitsit sulla on taikavoimia, vaikka TT vaatiikin niin paljon tekstiä, että pelkäsin hirveästi niiden ehtyvän ihan muihin juttuihin sen aikana.
Ai niin. Se vielä, että tässä tarinassa on sellainen rytmitys repliikeillä, että se miellyttää just mua lukijana tosi paljon. On pitkää ja lyhyttä niin luonnollisella vaihtelulla kuin olla ja saattaa, ja johtolauseetkin on niin huomaamattomia kuin ikinä.
-
-
Esimerkkiä seuraten tämän julkaisen vaikken siihen tyytyväinen ookkaan ja jumi iski tännekin, mutta pakko on tai muuten ei hommat taas edisty 😀
Suuri paljastus
Skotti oli valtava Flidaan verrattuna, mutta sen selkä oli leveä ja askeleet samalla tavalla rauhalliset etten melko pian muistanut enää jännittää. Siitäkin huolimatta, etten uskonut Hellon pitävän kiinni koko matkaa. Sen sijaan mietin itseäni ja suhdettani ratsastamiseen. En minä sitä varsinaisesti pelännyt, kuten en hevosiakaan. En Skottia, vaikka se oli Flidaa isompi, tai Typyä, jonka mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Mutta jokin selkään nousemisessa sai vatsanpohjan kääntymään.
”Saaks varsoista puhua?” Hello kysyi, keskeyttäen ajatukseni juurikin oikeaan aikaan. En halunnut ajatella sen enempää oliko minusta oikeasti tullut tylsä, vaikka lupasin itselleni vielä jalkani operaatiosta parantuessani että niin ei ikinä kävisi.
”Saa?” vastasin, joskin vähän hämmentyneenä. Kaksoset olivat olleet varmasti puhutuin aihe jo edeltävän viikon, eikä sille vieläkään näyttänyt tulevan loppua. Nyt vielä kenties enemmän, kun eläinlääkärin antama aika oli mennyt ja molemmat varsoista olivat edelleen hengissä.
”Ensinnäkin – ne ei voi ikuisuutta olla varsoja. Sun pitää keksiä niille nimet”, Hello julisti ihan vakavan kuuloisena, kuin siinä olisi kyse jostain erittäin tärkeästä. Kaiketi se sitä olikin, toisaalta..
”Joo, totta..”
”Onko sulla mitään mielessä vielä?”
”Oli mulla, joo”, nyökkäsin ja käänsin katseeni alaspäin Helloon. Katselin hänen takaraivoaan, sillä hän kulki Skotin pään vieressä kasvot eteenpäin suunnattuina. ”Mut en mä enää tiiä onks se hyvä. Kato kun mä funtsin et sieltä tulee vaan yks. Nyt on sellane fiilis että pitäis keksiä jotkut yhteen sopivat nimet, kun ne on kuitenki kaksoset.”
”Mikä se olis sitten ollu?” Hello kysyi ja vilkaisi minuun uteliaan näköisenä.
”Noo..” en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä minua alkoi tavallaan ihan nolottaa. Mietin varsalle sopivaa nimeä melkein siitä päivästä asti, kun kuulin että Flida sellaisen saisi. Se oli yllättävän vaikeaa, ja nyt kun minun piti paljastaa mitä olin miettinyt koko nimi alkoi tuntumaan vähän hassulta. ”Kelasin ensin, että jos se on tamma, nii siitä tulis Fanni.”
”Ai. Ihan kiva”, Hello tuumasi hyväksyvän kuuloisena. ”Niin että se alkais samalla kirjaimella kun Flida?”
”Joo, ja mä vaan diggaan siitä nimestä. Sen piti olla ihan eka Mielikin nimi, mut se ei näyttäny yhtään Fannilta niin siitä tuli sit Mielikki.”
”Se onkin ihan Mielikin näkönen, niin se on sille hyvä nimi. Mutta miksei Fanni?” Huomio siirtyi takaisin varsoihin.
”Siihen on oikeestaan monta syytä, mut ei se jotenkaan vaan istu sille. Ronjaksi mä oon sitä kutsunut.”
”Mitä!” Hello älähti ja lennätti kätensä dramaattisesti ilmaan, jolloin huomasin hänen päästäneen irti jo ties kuinka kauan aikaa sitten. Skottia se ei tuntunut kiinnostavan, vaan se kulki Hellon perässä ihan yhtä kuuliaisesti, joten en sanonut siitä mitään. ”Sä oot ne nimennyt jo etkä oo meille muille kertonu!”
Huomasin hymyileväni, vaikka piilotin sen pian kämmeneni alle peukalolla nenääni hieraistessani. ”No juu, tavallaan”, myönsin ja laskin käteni Skotin kaulaa vasten. Rapsuttelin hiljaksiin sen ruskeaa karvaa tylpillä kynsilläni ja seurasin, miten sen korvat keinahtelivat rennosti sen askelten tahdissa.
”No mitä sä vielä odotat, kerro mullekin! Heti!” Hello vaati ja kääntyi hetkellisesti ympäri mutta jatkoi kävelyään takaperin.
”Peikko, koska se on niin karvanen, ja Ronja, koska se on kaunis – nimi ja varsakin. Nelly sitä ehdotti ja se sopi niin hyvin että se vaan jäi.”Kutsumanimien lisäksi varsoille piti keksiä viralliset nimet, viimeistään silloin kun ne rekisteröidään. Pelkäksi Peikoksi ja Ronjaksi en niitä halunnut ristiä pelkästään vanhempiensa nimien mukaan, joten jotain erikoisempaa niidenkin nimien täytyi olla. Hello otti asiakseen jakaa varsojen juuri paljastettuja nimiä heti kunhan takaisin talliin pääsimme, paikalla olleet Tiitus ja Agnes saivat ne ensimmäisinä kuulla. Keskustelua sivusta kuunnellessani keksin, että voisin ihan hyvin kysyä muiden mielipidettä varsojen virallistia nimiä ajatellen. Tavallaanhan ne olivat nyt koko Hopiavuoren varsoja ja minusta olisi hauskakin saada kuulla mitä muut niistä ajattelevat.
Ronjan viralliseen rekisterissä näkyvään nimeen saa muu Hopiavuori vaikuttaa. Noalla on kaksi potentiaalista vaihtoehtoa, joihin haluaa kuulla muilta mielipiteitä. Vaikka tuvan pöydän ääressä istuessa tai ohimennen tallissa törmätessä.
Ensimmäinen vaihtoehto on Rövardotter, on kai sanomattakin selvää mistä kutsumanimi Ronja sitten tulisi. Nellyn ehdottama, Noan toiselle äidinkielelle käännetty, ihanaa nostalgia arvoa tuomaan vanhoista lastensaduista.
Toinen vaihtoehto on Soleirolia. Kyseessä on Noan lempikasvin tieteellinen nimi, ja sopiihan siihenkin lempinimeksi Ronja. Kodinonni on pieni ja sievä pyöreälehtinen kasvi, niin sellainen voisi sopia pienen ja sievän pikkutamman nimeksi.-
No olenpa mustasukkainen!! 😀 Valitsin Reitan tyttärien ja vaimonkin nimeksi ne nimet, jotka olisin ehdottomasti halunnut antaa omille lapsille, jos niitä haluaisin. (Varsinkin Maija, oih. Jos mulle jotenkin ilmestyy lapsi, se on Maija…) Samaan aikaan tekee mieli hykerrellä, kun muutkin tykkää Ronjasta, ja toisaalta vähäsen takoa jonkun päätä karsinan kaltereihin, kun eihän Ronja nyt minkään elukan nimi ole, vaan mun tyttären ja Reitan tyttären. :DD Nojooooo kyllä me tässä pärjätään, kun pian Reitankin taitaa olla aika mennä matkoihinsa, mutta olet valinnut tammalle yhden maailman kolmesta kauneimmasta nimestä. Mä äänestäisin itse sen nimeksi Soleirolia, koska niitä ei varmaan hirveästi ole, mutta tiedän että mun pohjalaishahmot ja etenkin ruotsinkielisten lastenohjelmien kasvattama Hello on eri mieltä. :DD Peikonkin nimi on osuva. Hyvä ettei se ole Rölli niin kuin Chai päätti, koska sitten olisit vienyt mun koirankin nimen. :DD
-
-
Hyvä ratsastaja pitää huolta itsestäänkin (526 sanaa)
“Ookko ny ihan varma tästä? Ko se osakilpailu on kerta sunnuntaina niin eikö sun pitäis treenata Arlekin kaa vielä ennen sitä?” Niklas varmisteli, säätäessään jalustimia itselleen sopiviksi.
“Sitä suuremmalla syyllä en voi päivä toisensa jälkeen treenata rankasti. Tänään kevyt liikutus on juuri oikea, etenkin maastossa. Huomenna ratsastan radan viimeisen kerran läpi ennen kisaa” rastapää vastasi, venytellen jalkojaan.
“Nno se, pitkälti tolleenhan sä oot enne kisoja tehnykki.”
“Hyvä ja toimiva rytmi, ainakin Arlekin kohdalla. Ja sitäpaitsi, olen laiminlyönyt liikaa omaa ohjelmaani kun olen keskittynyt Arlekin treenaamiseen. Ja jotta hevonen voi oikeasti suorittaa hyvin täytyy myös ratsastajan olla kunnossa.”Niklaksesta näki että tuota jännitti hieman kun hän otti kiinni Arlekin ohjista, ja talutti tamman karsinasta käytävän puolelle. Marshall nappasi päällään olleen paksumman hupparin pois ja jätti roikkumaan oven loimitankoon, ennen kuin lähti Niklaksen ja Arlekin mukana pihalle.
“Eei hitto, eihän mun jalaka ees yllä tähän jalustimeen.” Niklas naurahti, yrittäessään nostaa jalkaansa jalustimelle.
“Maastohonko lähärösä?” Eetu pysähtyi pihalla, ollen selvästi matkalla tallin puolelle.
“Hä? Joo. Marshall halus jonku vähän rennomman lenkin Arlekille tähän välihin, ja rääkätä ittiään, niin palkkas mut hevosen selkähä.”
“Palkkasin ja palkkasin, sinähän se halusit ratsastaa.” Marshall kommentoi pienen virneen kera.
“No joo joo.. Nii joo! Marsh sano jotaki että te tarvihitte vielä sitä osakilpailua varten ainaki sinne kahvitarjoilun puolelle porukkaa niin mä voin kyllä tulla auttahan sen kaa.”
“Sehä on hienua! Se tosiansa järestettään niin että teilä on kiertävät vuorot, niin kenenkää ei tarvihje istua sielä koko päivää.”
“Se kuulostaa iha hyvältä. Muutenhan mulla ei oo mitään minkä takia pitäs päästä just tietyllä hetkellä vapaalle siittä, mutta Marshalin suorituksen haluaisin tietty nähä.”
“Se on heleppo järestää. Kisapäivähän mennessä tehrään jonkunlaaset vuorot teille jokka ootta kaffivuorosa, niin laitamma niin että sun tauko on sellaseen aikaan että näjet sen.” Eetu sanoi varmaan sävyyn hymy suupielissään. “Hei, se alako se Arlekin herkku pussukka olehan aika tyhyjänlaane taas.” mies lisäsi, pysähtyen tallin oville.
“Joo, huomasin saman niin täytin sen äsken. Pitäisi riittää taas joksikin aikaa.” Marshall vastasi pienen hymyn kera.Eetu näytti peukkua päätään nyökäten, ennen kuin katosi ovesta sisälle talliin. Marshall siirtyi seisomaan Arlekin lavan seudulle jotta sai puntattua Niklaksen satulaan, varmistaen vielä nopeasti että satulavyö oli varmasti tarpeeksi tiukalla ennen kuin taisteli hetken ranteessa olevan kellonsa päälle jotta sai sykemittarin toimintaan. Sillä välin Niklas metsästi jalustimet jalkoihinsa ja otti ohjat paremmin käsiinsä, rapsutellen Arlekia harjantyvestä sormillaan odotellessaan että rastapää oli valmis lähtöön.
“Okei. Nyt on kaikki valmis. Kävellään ainakin sinne päätien toiselle puolelle asti, niin sen jälkeen voidaan lähteä juoksemaan.” Marshall selitti samalla kun lähti jo kävelemään tien suunnalle.
“Asia selevä. Vai pitäskö sitä kokeilla että kuin hyvin pysyt perässä jos me laukataanki?” Niklas kysyi hieman ilkikurinen virne suupielessään.
“Jjos ei kuitenkaan. Ravissa Arlekin ei maastossa vielä sen kummemmin innostu, mutta laukassa se saattaa jo innostua minkä jälkeen sinulla voi olla jo ongelmia sen pitelemisen kanssa.”
“…Ja sä päästit mut tän selkään maastoon?”
“Niin. Koska menette korkeintaan ravia. Joten kyllä sinä sen hallitset.” rastapää sanoi varmasti.
“Oih. Pitäisikö olla ihan otettu siitä kuinka paljo luotat taitoihini sun hevosen kanssa?”
“Hmm.. Ehkä. Mutta luotan myös tähän hevoseeni.”
“Heeei, tarkotakko sä että et muka täysin luota muhun?… Okei no joo. En helvetisä ois pärjänny Volyan kaa..” Niklas myönsi naurahtaen.-
Voi Nikkeeee. 😀 Tässä tarinassa mulla tulee siitä mieleen yksi mun oikean elämän tuttu, joka on aina iloinen. Olisi silloinkin, jos joku tuumaisi, ettei se voi mennä laukkaa maastossa kun ei osaa. Myöntäisi, ettei osaakaan ja nauraisi. Niklaksen kaltaisia on vaikeaa härnätä, kun ne nyökyttävät vain ja nauravat itsekin puutteilleen. Olisi ihanaa olla kuin hän ja ymmärtää, ettei elämä oikeasti ole kilpailu.
-
-
Ritva Hopiavuoren simalähetys
(Ritva kertoo)”Sinoot ny varma, jottet sinä halua mitää palakkaa?”
”Joo, ei tarvi.”
”Kyllä minä silti kakskymppiä annan tästä. Pensarahaa.”
”Mulla menee oikeesti kaks euroa pensarahaa kun mä käytän sua kaupassa.”
”Mutta sinä käytät niin useen. Nuari ihiminen. Ja tännekki ajatat, ja apteekiski molimma.”
”Ei oikeesti tarvi.”Työnsin kahdenkympin setelin Ilveksen Allun takintaskuun ja nousin autosta. Allu oli nopeammin ulkona kuin minä ja kiiruhti kiskomaan rollaattoria minulle takapenkiltä. Hän yritti aina kieltäytyä bensarahasta, ja usein hän onnistuikin livauttamaan rahan minulle jotenkin takaisin. Allulla ei tainnut olla aavistustakaan, kuinka hyvä apu hän oli. Taputin hänen käsivarttaan kiitokseksi, kun hän naksautti kokoon taitetun rollaattorin kokonaiseksi kivikkoiselle pihalle ja lyhtyi lastaamaan mehukattikanistereita sen koriin.
Uuden Hopiavuoren piha oli ihan hyvässä kunnossa. Vähän kuoppaa oli maneesin edessä, mutta kyllähän Eetu sen korjaisi ennen seuraavaa sadekeliä, niin ettei kertyisi vettä. Ensimmäiset perennat puskivat sisukkaasti esiin kuistin pielen kukkapenkeistä — nekin Eetu oli varmasti hoitanut, vaikkei kauhean hyvin ollutkaan tainnut. Ymmärtäähän sen, Eetu on mies. Kukat olivat sinisiä ja keltaisia, enkä enää muistanut millään niiden nimiä, vaikka minulla oli samoja kotona. Siniset olivat ainakin kovia leviämään…
”Paitsi että…” Allu sanoi yhtäkkiä.
”Mitä?”
”Miksi mä näitä tänne kasaan? Ei tätä rollaattoria saa näiden kaa yksin rappusia ylös, kun siitä tulee etupainonen.”
”Sitte pyyretähän apua. Katto Allu, tualon tuallaanen poika, mä pyyrän sitä. Mutta soon kyllä tuallaanen piäni, niin jottei siitoo mua auttamahan ylähä. Mä katton ketä muita täälon.”Rollaattorilla oli helppo mennä pihan jakavan tien ylitse ja tallin puolen parkkipaikalla eteenpäin, vaikka mehukattikanisterit painoivatkin. Niin oli hyvänä ja tasaisena piha pidetty. Kyllä minä tiesin, ettei Eetu yksin enää sellaista tehnyt, kun oli niin paljon hevosia tallissa, joten pitäisi muistaa kehua hänelle hänen työntekkijöitäänkin. Lähestyin sellaista mustahiuksista poikaa hyvää pihaa pitkin. Kyllähän minä tiesin, että ulkomaalaisista ei ikinä seuraa mitään hyvää, kun Vaasassakin meno oli mennyt sellaisiksi niiden takia, mutta ajattelin, ettei tämä yksi voisi paha olla. Ei Eetu antaisi kaikenlaisten tallilla pyöriä, eivätkä ihan kaikki ulkomaalaiset kamalia ole. Mijatovitsin poikakin oli niin kultainen. Sitä paitsi tämä poika oli selvästi aasialainen, eivätkä aasialaiset siellä Vaasassa riehuneet.
”Tervehrys.”
”Heei”, se poika sanoi selin minuun ja kääntyi sitten hymy kasvoillaan. Hänen hymynsä värähti, kun hän näki minut. Kai hän oli odottanut jotakuta talllilaista. Saman tien hän pudotti harjat kädestään ruskean hevosen eteen, pyyhki hätäisesi kämmentään takkiinsa ja tarjosi sitä minulle. Huomasin, että se oli musta ja likainen, mutta tartuin siihen ja puristin, eikä sen pojan kättely ollut niin kuin kuolleen hauen kättelyä, vaan hän puristi takaisin ja katsoi suoraan silmiini.
”Nitthan Chai.”
”Minoon tuan Eetun äitee, Ritva.”
”Ai sä oot — ai — Eetu on just tuolla tekees ruokia, mä voin hakee–”
”Ei tarvitte, ei tarvitte. Minä ettiisin vain jotaki apukäsiä. Minen aiva yksin Allun kaas saa nuata simapulloja tuanne tupahan ku siinon nuata rappusia, ja kun minä ajan tällä rollaattorin-junalla.”
”Joo, mä voin auttaa, mä voin jättää tän tähän, tää on ihan kiltti hevonen, mä nään sen tuolta kyl.”Sillä Nitthan Chailla oli virtaa. Odotin, kunnes hän lakkasi puhumasta. Hänestä ei voinut olla pitämättä. Kovin moni nuorimies ei sillä tavalla katsonut suoraan silmiin meitä mummeleita, eikä varsinkaan tauottanut kaikkea tekemistään voidakseen kätellä ja auttaa tuntematonta mummoa. Nitthan Chai oli nuori, poskista ja silmistä päätellen varmaan kuuden- tai seitsemäntoista, ja hymyili niin avoimesti, ettei hän muuta voinut olla kuin rehti poika. Hän puhui hyvää suomea, mutta ei tietenkään kunnon pohjamaata.
”Kuule kun näiton niin palio näitä pullojaki. Olisko siinä ketää toista friskiä miästä apuuhin?”
”Mä katon.”Lähdin kävelemään jo takaisinpäin Allun luo, koska hitaampi minä varmasti olin kuin se Nitthan Chai. En tietenkään ollut voinut sanoa hänelle, että minutkin piti nostaa, eikä hänestä ollut minua nostamaan. Vääntyisihän siinä kasvavan lapsen selkäranka!
Nitthan Chai otti minut kiinni puolimatkassa tupaan ja hidasti askeleensa minun tahtiini. Vilkaisin taaksepäin ja sielläpä oli viime kerralla minut tupaan auttanut kultainen apurini.
”Onko se Tiitus!”
”On.”
”Nonii! Siitonki jo usiee kuukausi kun minä sinut näjin. Kyllä sullon ny komiasti tua tukka. Ja tervehenä oot ollu?”
”Joo, kiitos.”
”Ja Pee on ollu tervehenä?”
”Joo… Se meni vähäksi aikaa muualle.”
”Voi kauhia, voi kauhia, ei kai soo kipiäksi tullu?”
”Ei mitää sellasta! Se meni vaaan kunnon koulutukseen.”
”No hyvä! Joko sinä sen koiran sait? Kuule, minä kuulin, jotta Pennasehen tuli sellaasia porterkollieeta. Soon aiva oikian koiran näköönen rotu.”
”Joo mut… Mä en oikeestaan oo ajatellu ihan semmosta koiraa.”
”No ei se mitää! Minoon kuullu jotta feispuuki-ryhmis on vaikka minkälaasia myynnis ku tiätää vähä jotta mitä rotua ettii. Meillei ollukkaa rotukoiraa ikänä. Meirän Ransuki oli sekarotuunen vaikka näytti aiva joltaki pystykorvalta.”Tiitus vastaili koira- ja hevoskysymyksiin, mutta ei tuntunut olevan ihan yhtä kovasti koiraa hankkimassa kuin viimeksi. Ehtiihän sitä. Nitthan Chai tuikki sopiviin väleihin omia vastauksiaan. Hän oli taitava keskustelija ja osasi seurata keskustelun rytmiä paremmin kuin kukaan aiemmin tapaamani sen ikäinen. Hän sanoi pelkäävänsä isoja koiria, vaikka kotona hänellä oli nytkin Nasu-koira, ja lapsena oli ollut jokin musta Chompoo, molemmat isoja. Allu sen sijaan ei sanonut mitään. Hän oli vain nyökännyt molemmille pojille tervehdyksen ja nosteli simapulloja ja munkkipusseja rappusia ylös. Tiitus jutellen ja Allu täydessä hiljaisuudessa he tarttuivat sen jälkeen kahdestaan minua käsivarsiini ja auttoivat minut portaita ylös. Nitthan Chai kiirehti kantamaan rollaattorin perässä, ja minun teki mieli vähän nipistää häntä poskesta. Mutta enhän minä nyt sellaista voinut, vieras mummo.
Allu avasi oven. Menin sisään ja astelin kengät jaloissa kohti keittiötä. Nilkkoja särki niin paljon, että ajattelin ottaa kengät vasta keittiössä pois. Kyllä se Nelly — Eetun uusi heila — sen verran siivoaisi varmaan jopa minun vuokseni, vaikka mieluumminhan minä olisin jättänyt kengät ovelle niin kuin ihmiset, enkä sotkenut sillä tavalla. Allu ja Chai jäivät nostelemaan simapulloja eteiseen, kun minä menin keittiöön varovaisesti, etten liukastuisi.
Siellä istui se Alman poika koirineen. Vasta Alman kanssa soiteltiinkin, että siitä pojasta oli tullut isä, tai no, tavallaan. Vilkaisin nopeasti sen jalkoja, kun Alma oli jo siitäkin tiennyt kertoa, että Noan jalkaproteesi oli rikki, eikä hän ollut saanut uutta.
”Ritva! Laitanko kahvia heti tulemaan?” Noa sanoi heti kun nosti katseensa lehdestä.
”Ei tarvitte, ei tarvitte”, vakuuttelin ja ajelin rollaattorilla lähemmäs. Kun ojensin käteni, hän tarttui siihen. ”Äiteeltäs oikeen palio terveesiä. Minoon sen kaas soitellu viime kesänpualest lähtien, ja sain siltä sellaasen pääsiääskortinki johona oli tipun kuva. Mitenkä piänet voi?”
”Hyvin kiitos.”
”Me ajattelimma Alman kaas jotta kun sinet kerkiä ny kotia nuaren hevooslasten takia, niin minä leivon sullekki sitte samalla munkkia. Ja äitees lähetti yllätyksenä jotaki teelaatua josta sinä kuulemma pirät. Minä luin siitä kylykiä vähä ja siinoli päärynää ainaki.”
”Jes, se on siitä Kluuvin pienestä… Se on yhdestä tosi pienestä teekaupasta.”
”Äitees on tuasta sun jalakahommasta hualissas kans”, sanoin ja päästin irti Noasta laittaakseni kahvin tippumaan ennen kuin istuisin ottamaan kengät pois. ”Peläkää jotta sulla menöö seuraavaksi selekä kun kriikoottelet tualla lailla keppien kaas.”
”Niin no, tiiäthän sä. Äidit.”
”Tiäränhän mä. Kuule ku sullon tua älypuhelin tuas, niin siinä on varmahan joku sellaanen ominaasuus, jotta sä voit kaikki käskiä munkiille. Minen tiänny kuinka palio teiton täälä nykyään niin toin sitte varmuuren vuaksi tosi palio.”
”Joo, mä laitan viestin tonne meidän whatsappryhmään.”
”Jokaanen voi varmahan itte ottaa täältä kuppinsa kun minen saa oikeen kanneltua niin monia…”Silloin ruokailuhuoneen oviaukosta tassutteli villasukkasillaan se Nelly. Olin nähnyt hänet ennenkin, mutta arvioin häntä katseellani uudelleen. Nuori nainen, hiukset sotkuisella nutturalla niin kuin ei olisi kotona opetettu harjaamaan. Tähän aikaan sisällä, vaikka oli talli pihassa ja varmana töitä riitti. Eikä ollut sisätöissäkään kyllä: ikkunanpielissä oli pölyä, vaikka naamansa hän oli ehtinyt maalaamaan monikertoihin. Oi kyllä oli huulipunaa ja ripsiväriä. Sellainen aiheuttaa ryppyjä vanhana, kun nuorena meikkaa. Ja nuori Nelly toden totta oli. Liian nuori meidän Eetulle. Osasikohan lie vielä edes perunoita keittää? Hymyilin hänelle ja ojensin käteni.
”Tervehrys emäntä.”
”Moi! Ritva, kiva kun tulit! Me Eetun kans mietittiinki et haetaan sut illalla jos sulla ei olis ollu muuta!”
”Noni. Mutta täs minoon. Noa, otappa kaffia — eikun aina minä unohran jottet sinä jua. Allu! Tuappa niitä simoja tänne siältä eteesestä, niin saa tua Noa koemaistaa jotta kehtaako yhtää tariota ihimisille. Älä ny, oot sinäki Noa ihiminen, minä vain kiusaan!”-
Jahas jahas, vai ei anoppi oikein arvosta miniäänsä. Oi ja voi, mitähän siitäkin tulee! Ja tietääkö tai tajuaaki Nelly tai Eetu sitä, sehän vasta mielenkiintoista olisikin, jos jompikumpi sen tajuais.
-
Voi voi voi, kylläpä tuli sellanen olo että nyt oon kotona. Ihana Ritva, ihana tarina, ja ihana Hopiavuori! Kyllä meikää onni kerrankin potkas kun tänne päädyin, mitähän mä mun elämällä oikeen tekisin jos en näitä sivuja selailis kymmentä kertaa päivässä ja aina toivois että olis uusi tarina oottamassa jonka lukee. Koska kaikki mä luen ja aivan heti!!! Vaikka nyt oonkin ihan hävyttömän huonosti kommentoinut.
Siis aivan parasta on Ritvan ja Alman yhteydenpito. Koska tottakai, siis tottakai! Ihan itsestäänselvää, että rouvashenkilöt haluavat pitää yhteyttä toisiinsa monestakin eri syystä, ja mä ihmettelen miten mä en oo sitä ajatellut aikasemmin 😀
Mutta että kättely voisi olla kuin kuollut hauki. Ja Chai pieni ja heikko, tai ainakin heikon näköinen. Tiitus ja Pee. Pee. :DD!! Jos oikeesti tietäisin murteista jotain, niin haluisin tietää miten paljon samaa tampereen ja pohjanmaan murteissa on, koska uskallan väittää että paikoittain niissä on jotain samaa!Tänään just, jälleen kerran, jouduin kieltäytyyn kun mulle tarjottiin kahvia. Tosin en samasta syystä kun Noa, vaan ihan siksi että mä en yhtääään tykkää siitä, ja se reaktio minkä saan on aina hyvin pitkälti just sellanen, että mä en voi olla ihminen! 😀 niin kummallisesti ne aina kattoo ja toteaa, et onpa erikoista kun ei kahvia juo! Jotta olipa aika osuva kommentti Ritvalta, onneksi Noa osaa sille nauraa, vaikka mä aina vähän ahdistunkin ja mietin että pitäiskö kohteliaisuuttaan ottaa ja lipittää sitä myrkkyä vaikka toista tuntia ja toivoo että sen saa kurkusta väkisin alas :’DD
-
-
Tyyntä ennen myrskyä
Vaikka ilta alkoikin jo viilentyä, väki viihtyi pihalla grillaamassa yllättävän pitkään. Ilmassa tuntui poreileva jännitys, kun kilpailupäivä läheni tunti tunnilta. Koko tallialue oli laitettu kuntoon yhdessä talkoovoimin, eikä enää ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Seuraavana aamuna hulina taas jatkuisi, kun vieraita alkaisi virrata tallipihaan ja kaikki vaivannäkö huipentuisi itse kilpailuihin. Kaikkein eniten kuitenkin sillä hetkellä nautin siitä ajatuksesta, ettei kilpailuita varten tarvinnut pakata.
Eetu hääri grillin ääressä ja piti huolta siitä, että kaikille riitti syötävää enemmän kuin tarpeeksi. Isäntäkin näytti hetken ottavan rennommin, vaikka hän olikin melkein koko päivän istunut olouhoneen toimistossa tarkistamassa ilmoittautumisia ja laatimassa lähtölistoja. Sonjan Harri piti isännälle seuraa ja kaksikko näyttikin syventyneen hyvin vakavaan grillausteknikseen keskusteluun, johon myös Manni Ilves pian liittyi.
“Miehet…” Sonja tuhahti hymyillen paikannettuaan miesystävänsä talkooporukasta.
“Harri näyttää viihtyvän”, Heli pani merkille hymyillen.
“Joo, joskus vähän liiankin hyvin”, Sonja pudisteli päätään. Harri tuntui viihtyvän naisen mukana tallilla yllättävän hyvin. Oli mies kuulemma Salierillakin saanut ratsastaa muutaman kerran.
“Eiks se oo vaan hyvä juttu? Saat viettää tallilla aikaa ihan hyvällä omalla tunnolla”, virnistin.
“No joo, mut välillä kyllä mietin, et pitäiskö olla vähän huolissaan”, Sonja nauroi. Hän kuitenkin näytti siltä, ettei aikonut huolestua asiasta ainakaan sinä iltana. Sitä paitsi oli Harrista ollut paljon apua talkoissa, kun koko talli valmistautui tuleviin kisoihin.“Anteeksi Heli, mut voidaanks me kysyä sulta yhtä juttua?” Santtu ilmestyi luoksemme Eira vanavedessään. Eira tosin näytti siltä, että hänen mielestään sitä yhtä juttua ei olisi tarvinnut kysyä keneltäkään aikuiselta.
“Kysykää pois vain”, Heli vastasi, vaikka vaikuttikin hieman yllättyneeltä
“Kun me aateltiin, että sä varmaan tiedät parhaiten, et miten tää nimi pitäis lausua? Ja tää? Eirakaan ei tiennyt” Santtu ojensi printattua lähtölistaa Helille ja osoitti muutamaa riviä. Huomasin, kuinka naisen ääneen ilmestyi opettajamainen sävy, kun hän vastasi pojan kysymykseen. Santtu kuunteli keskittyneenä ja merkkasi paperiin muistiinpanoja. Sen jälkeen seurasi vielä pitkä litania muitakin nimiä, joten Heli päätyi kertaamaan ääntämissääntöjä, jotka yleensä pätivät hevostenkin nimiin, mutta toisinaan eivät välttämättä. Santtua ei tuntunut ilahduttavan se, että jotkut nimet piti vain tietää.
“Mihin sitä opettaja pilkuistaan pääsisi”, Sonja naurahti Helille, kun ongelma oli ratkaistu ja teinikaksikko oli vetäytynyt taas kauemmaksi istumaan. Ainakin kaukaa katsottuna näytti siltä, että Santtu edelleen jatkoi lähtölistojen tavaamista ja taisi Eiraakin hieman jännittää seuraavan päivän vastuutehtävä, sillä tyttö viihtyi yllättävän hyvin Santun kanssa lähtölistojen äärellä.
“No joo, se mun vastaus tais olla vähän luento”, Heli myönsi, “mut onhan se hienoa, kun nuoret tolleen ottaa vastuuta.”
Santtu oli varmasti monen opettajan lempioppilas, mietin, kun Sonja ja Heli jatkoivat keskustelua nykyajan nuorista.Olin käynyt sisällä vessassa ja sillä aikaa menettänyt paikkani Sonjan ja Helin luota Agnekselle, joten katselin hetken ympärilleni. Hello ja Allu olivat keksineet ilmeisesti uuden pihapelin, johon liittyi tyhjiä tölkkejä, pahvilaatikoita ja yksi kastelukannu. Nelly halusi ehdottomasti samaan joukkueeseen kuin Tiitus, joka seurasi veljeksiä jokseenkin varautuneesti, mutta Noa näytti lähinnä huvittuneelta. Chai yritti selvästi saada kiinni säännöistä, joita Ilvekset selittivät niin, että tallipiha raikui. Huomasin myös Camillan ja Oskarin juttelemassa keskenään toisen puutarhapöydän ääressä. Nainen näytti olevan innoissaan jostain. Sain itseni jo melkein jatkamaan matkaa Ilvesten hauskan pihapelin pariin, kun Oskarin katse tavoitti omani. Ehkä olin antanut katseeni pysähtyä liian pitkäksi aikaa. Hymyilin Oskarille, joka vastasi hymyyni. Päätin, että voisin aivan hyvin liittyä kaksikon seuraan.
“Onks täs tilaa? Perhanan Agnes vei mun paikan”, yritin hymyillä molemmille, kun kosketin kevyesti tyhjän puutarhatuolin selkänojaa. Oskari nyökytteli, mutta Camillan suu vetäytyi pingottuneeksi viivaksi. Lopulta hänkin kuitenkin taipui nyökkäämään.
“Mä taisin keskeyttää sun jutun”, kohdistin katseeni tarkoituksella Camillaan ja hymyilin vielä vähän ystävällisemmin, kun istuin pöydä ääreen.
“Steffe juoksi May Day Junior Pace -lähdössä”, nainen vastasi lyhyesti, eikä edes aikonut selittää, mitä se tarkoitti. Siksi en kysynytkään, miten kisoissa oli sujunut. Mainitsin vain, etten ollut koskaan käynyt edes katsomassa raveja. Oskari ei meinannut uskoa sitä, sillä mies tiesi, että olin asunut joskus Espoossa melko lähellä Vermon ravirataa.“Jännittääks sua?” Oskari vaihtoi aihetta, kun kävi selväksi, ettei Camilla aikonut sanoa sen enempää May Day Junior Pace -lähdöstä tai ravikilpailuista yleensä. Ei ollut Oskarille tyypillistä olla se, joka piti keskustelua yllä, joten mietin, huomasiko hän oudon tunnelman minun ja Camillan välillä. Ehkä sen voisi pistää kisajännityksen piikkiin.
“Joo, koko ajan jännittää vähän enemmän”, myönsin. Toivoin, että voisin pikakelata yön yli ja olisi jo aamu ja aika alkaa väkertämään lettejä Jussin harjaan. Kilpailupäivän aamuna se melkein tuntui meditoinnilta.
“Jos sä tarvit aamulla apua, niin mä oon täällä kyllä”, Oskari hymyili.
“Kyl mä varmasti saan Jussin letitettyä itekin. Tiitus tai Chai saattaa olla enemmän avuntarpeessa”, naurahdin, vaikka tiesin, ettei mies sitä tarkoittanut. Oikeasti ajatus tuntui mukavalta, vaikka epäilin, että miestä tarvittiinkin järjestelyissä enemmän kuin Jussin karsinalla. Oskari näytti siltä, ettei vastaukseni ollut sitä, mitä hän odotti.
“Ei vaan, ois se kiva, jos voisit tulla kattoon, etten saa ennen verkkaa hermoromahdusta”, kiirehdin korjaamaan.Oskarin kanssa jutellessa kilpailujännitys tuntui unohtuvan hetkeksi, vaikka sen korvasikin eri tavalla vatsanpohjassa pistelevä tunne. En edes huomannut, missä vaiheessa Camilla oli poistunut pöydästä.
796 sanaa
-
Mä olen melkein sun parissa viime tarinassa, joissa Camilla esiintynyt, pelästynyt itsekin sitä, kuinka kylmältä Camilla kuulostaa. Tiedän itsekin, että olen tehnyt Camillasta hieman hankalasti lähestyttävän henkilön, mutta ollut osannut odottaa, miltä se vaikuttaa toisen henkilön silmin.
Camillahan aina ajattelee paljon, mutta puhuu vähän. Ja Outi jakaa hänen kanssaan kiinnostuksen samasta miehestä, niin eihän tilanteesta voi olla kuin järkyttynyt. Minua jotenkin naurattaa tässä tilanteessa, kuinka Outi ja Camilla tiedostaa toistensa tunteet Oskaria kohtaan. Pientä kilpailua miehestä ilman sanoja. Mietin jo, kuinka voin vastata tilanteeseen. Vai tunteeko Outi olonsa tarpeeksi uhmatuksi, koska Camilla asuu ja tekee töitä Oskarin kanssa. Mutta huvittavinta koko tilanteessa, ettei Oskari tiedosta asiasta mitään. Tai jos hän joskus tulee tietämään, miten tilanne raukee ja kuinka hän näkee asiat? Kun Outi ja Camilla ovat vuoron perään vaatimassa hänen huomiotaan.
-
Mä en tiedä mitä kehuisin ekana. 😀 Ehkä aloitetaan noista sun ilmaisuista, jotka on niin luonnollisia ja niin tavallisia, että yleensä niitä ei huomata kirjoittaa tekstiksi ja se on tosi harmi. Niin kuin Sonjan Harri. Sillä lailla mäkin erotan eri Harrit toisistaan: liittämällä sen ”oman ihmisen” nimen sen nimeen. Ikinä en vaan ole tainnut kirjoittaa Sonjan Harri -tyyppistä selvennystä. 😀 Tai ihan samassa kappaleessa grillaustekninen keskustelu. Se on sellainen ihan vähäsen ihmettelevä nimitys: niin kuin että noi miehet nyt jaksaa keskustella jostain grillien erioista, mutta sellaisia outoja ne nyt vaan on. (Ja Sonja sanallistaakin tämän ajatuksen heti perään hyvin. Miehet. Niin just!)
Seuraavaksi kehun sitä, että tarinassa on niin paljon väkeä niin luonnollisella tavalla. Ei kaikilla tarvi olla repliikkejä, ja osa voi heilua taustalla ihan hyvin. Siitähän esim elokuvien realistisuus osaltaan rakentuu, että taustalla näkyy muutakin jengiä. Olisi outoa, jos tallipihassa tai vaikka kaupassa olisivat vain ne hahmot, jotka kuuluvat Just Tähän Ydintarinaan. Mua ilahduttaa myös se, että käytössä on vähän harvinaisempia hahmoja, niin kuin just hehe Sonjan Harri ja Manni. Sitten kun hahmot vielä on niin omia itsejään, varsinkin musta Heli ja teinit.
Vaikka Camilla jo sanoi Outin ja Camillan suhteesta ja Oskarin puusilmäisyydestä, sanonpa uudelleen minäkin, koska musta se on tosi kiva. En ole oikeasti edes tajunnut ennen tätä tarinaa, kuinka huvittava tilanne tässä onkaan. :DD Mä en oikein tiedä, olisiko kivempaa tehdä jo jotain mullistavaa Oskarin kanssa, vai odottaa siinä toivossa, että joku vetää toista tukasta ja joku lyö nyrkillä tai jotain. 😀
-
Minäkin kehun, mutta ihan yltämalkaisesti (onkohan se ees oikee sana) vaan koska haluan ja voin, ja koska niin hyvä tämä on!! 😀
Esille nostan kuitenkin Santun, kun onhan se nyt kumminkin mun vauva joka on vasta pääsemässä vauhtiin – hitaasti mutta varmasti. Ilahdun aina niin paljon kun se mainitaan muiden tarinoissa, koska oon syyllistynyt siihen että sen tarinat on lähinnä Eiran ympärillä. Tähän mennessä Santunkin kaltainen hiirulainen on varmasti jo edes tottunut jos ei tutustunut koko porukkaan, ja uskaltaa juurikin tuolla tavalla lähestyä vaikka Heliä ja kysyä neuvoa. Ihan parasta ja ihanaa, kiitos!! Tuli ihan hitsin hyvä mieli.
Ja toisena nostan – taas – sen miten hyvin osaat muiden hahmoja liikutella ja tehdä niistä itselleen uskollisia ja silti juuri sun näköisiä. Jos tiedät mitä tarkoitan! Ne elää sun tarinoissa niin hyvin, että uskon omienkin hahmojeni tekevän ihan kaiken, vaikken olisi alunperin ite edes tajunnut kuvitella niiden tekevän jotain sellaista 😀 Voisit mun puolesta vaikka ottaa Jessestä hahmoprojektin ja tehdä sille koko sotkulle jotain, kun mä en selkeesti sitä osaa… :DD
Outin ihastus Oskaria kohtaan on kyllä söpöä. Susi parka, kun kaksi naista on haukkana kiinni! Jotkut voisi olla ihan otettuja, mutta Oskari ei ole sellaista tyyppiä 😀 Erityisesti musta on parasta se, että se etenee hyvin realistisissa vauhdeissa varsinkin ottaen huomioon koko kuvion missä kukaan ei oikein vieläkään tiedä, no, mistään mitään :’D sitä on hurjan hauska, vaikkakin ehkä vähän jopa myötä ahdistava seurata vierestä!
-
-
Saahan sitä olla ihastunut
Kisapäivän vilinä jatkui jo toista päivää, mutta nyt ihmisiä oli tuplasti enemmän. Ehkä jopa kolminkertaisesti. Ilmassa leijuva jännitys oli niin sakeaa, että se tarttui jopa minuun, vaikkei minulla mitään syytä jännittää ollutkaan.
Seurasin miten Ronja ja Peikko viihdyttivät toinen toistaan karsinassa. Päivä päivältä Ronja tuntui virkistyvän ja voimistuvan. Pikkutamma jaksoi pysyä jo pidempään hereillä ja jopa leikkiä isoveljensä kanssa, vaikka Peikon otteet olivatkin jo aavistuksen rajumpia kuin pienempänsä. Flida oli osoittautunut olevansa juuri niin täydellinen äiti kuin olin epäillytkin. Se hoisi ja huomoi kaksikkonsa tasapuolisesti, vaikkakin jatkoin vielä Ronjan lisäruokintaa varmuuden vuoksi. Marshall oli hyväksynyt laatimani uuden ruokintasuunnitelman Flidalle ja olin kirjoittanut sen paperille, josta mainitsin myös Eetulle, Tiitukselle ja Camillalle että vilkaisisivat ohjeet vielä läpi että tamma saa varmasti oikean määrän ruokaa.
Toistaiseksi kolmikko vietti yönsä vielä karsinassa ja päivät ulkona tarhassa. Halusin olla varma ettei kumpikaan varsoista jää kenenkään jalkoihin, tai ettei Flida joudu stressaamaan vahtiessaan kahta varsaa muilta hevosilta. Siksi en niitä vielä laittanut pihattoon Fifin ja Typyn seuraksi, vaikka uskoin että melko pian senkin voisi tehdä. Nyt ne saivat tehdä turvallisesti tuttavuutta aitojen toiselta puolelta ja molemmat pihaton asukit tuntuivat olevan äärimmäisen kiinnostuneita pienistä naapureistaan. Ronja ja Peikko kulkivat vapaina tarhaan ja tarhasta pois. Ronja pysyi visusti äitinsä vierellä, Peikko oli rohkeampana käynyt jo tutkimassa tallia sisältä vähän tarkemmin, muttei sekään vielä kauas mennyt. Pärjäsin siis loistavasti itsekseni niiden kanssa ihan yhdelläkin jalalla – ainakin niin pitkään kun Peikko malttoi katsoa eteensä eikä juosta päin kuin heikkopäinen. Sekin tapahtui tosin vain kerran ja sen jälkeen ori on tuntunut olevan vähän varovaisempi. Näin kisapäivänä ne joutuivat viihtymään sisällä. Ehkä se olisi ollut hyvää totuttamista varsoille olla ulkona ja seurata kisojen vilskettä, mutta tuntui paremmalta vaihtoehdolta vielä toistaiseksi tehdä näin. Ronjaa ainakin kovat äänet tuntuivat jännittävän, ja rohkea kuin Peikko olikin kyllä sekin tuntui pälyilevän ympärilleen normaalia enemmän. Onneksi niille oli sentään toisistaan seuraa, vaikka sisällä tylsää olikin.
Aikani katseltua hevosiani – tuntui edelleen oudolta ajatella että niitä oli nyt kolme – päätin lähteä ulos seuraamaan kisojen kulkua. Nyt kun kyseessä oli kotikisat pääsin vihdoin seuraamaan ystävieni menestystä. Varsojen syntymän jälkeen olin innostunut kaivamaan kamerani esiin paksun pölykerroksen alta ja mikäpä sen parempi kohde harjoittaa taitojaan kuin viimeisen päälle puunatut ratsukot.
Minusta ei ollut erityisen paljon apua talkoissa edellisenä päivänä. Osittain väliaikaisen hankalan liikkumiseni takia, mutta enemmän varmasti Eetun suojelevaisuuden. Ei hän ääneen sanonut, mutta huomasin miten hän vilkuilisi suuntaani edelleen, muka huomaamattomasti sekä yritti pitää salaa huolen selkäni takana että kaikki olisi juuri niin helposti tehtävissä että selviäisin yksin. Eli mitään hankalaa tekemistä minulle ei edes tarjottu, jotenkin sellaiset asiat hoituivat juuri parahiksi. Tavallaan olin siitä otettu. Pienissä määrin, mutta osasinhan minä arvostaa sellaista ajattelevaisuutta. Silti, olin päättänyt että heti kun Ronja selväisi varmasti itsekseen ottaisin Helsingin suunnakseni ja hoitaisin itseni kuntoon.
Metrin esteluokka alkoi. En usko että ikinä uskaltaisin hypätä sellaista korkeutta. Ehkä joskus nuorempana kun minulla ei ollut itsesuojeluvaistoa olisin voinutkin. Nytkin ehkä haluaisin, mutta eipä minulla ollut hevostakaan joka siihen pystyisi. Flida ei taatusti noin korkealle pomppaisi edes taitavamman ratsastajan kanssa.
Seurasin miten Chai ratsasti Pondin kanssa radalle. Hän kevensi tahdikkaasti Pondin pitkän askeleen mukana ja seurasi katseellaan radan aloittavaa ratsukkoa jottei hän varmasti menisi tielle. Olin miettinyt omaa mielipidettäni Chaista siitä lähtien kun Jesse sanoi että Chai pitäisi minusta. Koko ajatus oli melko hankala käsittää – olin iskostanut vuosien varrella ajatuksen päähäni, ettei kukaan minusta sillä tavalla pidä. Olen se kaveri johon voi aina luottaa ja johon tukeutua, muttei sen enempää. Ja aika pitkään olen pystynyt elämään sen ajatuksen kanssa. Tottakai on aikoja kun oloni on yksinäinen, mutta siksihän minulla on Loimu, Mielikki sekä Flida ja nyt myös varsat.
Olin minä Chain viipyvät katseet huomannut, sekä kummallisen käyttäytymisen seurassani. En ollut silti yhdistänyt sitä mihinkään sen erikoisempaan, saatika tunteisiin. Tavallaan se olisi tuntunut vähän itsekehuskelultakin, ajatella heti että tottakai minä olen toisen henkilön kiinnostuksen kohde. Eikai kukaan sitä heti ensimmäisenä ajatellut..?
Chain vuoro tuli. Napsautin kameran päälle, siirsin kyynärsauvan syrjään tottuneesti tasapainotellen yhdellä jalalla, ja kohotin kameran kasvojeni eteen. Seurasin linssin läpi miten Chai tervehti tuomareita ja siirsi Pondin laukkaan. Hän ohjasi tamman ympyrälle, ja jatkoi siitä lähtöviivan yli. Painoin ensimmäisen hypyn kohdalla kameran kuvausnappia. Se piti tutun räpsähdyksen. Pidin minä Chaista. Hän on hauska ja hyvätapainen, mutta ennen kaikkea pidin hänen asenteestaan. Olin huomannut myös viihtyväni hänen seurassaan. On olemassa niitä ihmisiä, joiden seura väsyttää, ja niitä joista saa virtaa. Chai kuului näihin jälkimmäisiin, mutten silti tiennyt pidinkö hänestä kaveria enempää. Ja luulin, että hän on varattu. Vaikka ei se ennenkään ole minua estänyt…
Pyyhkäisin ajatuksen mielestäni yhtä nopeasti kuin se tulikin, sillä haluan uskoa olevani nykyään parempi ja viisaampi. Chai ratsasti puhtaan radan ja näin, miten leveästi hän hymyili. Olin heti alusta ollut sitä mieltä, että Chailla oli kiva ja tarttuva hymy. Sellainen avoin ja rehellinen, oikeasti iloinen. Nappasin ratsukosta viimeisen kuvan ja laskin kameran katsoakseni kuvat näytöltä. Päätin olla spekuloimatta Chain tunteita sen enempää – hän lähestyisi minua asian tiimoilta mikäli sen parhaaksi näkisi. Vaikka tavallaan toivoin, että saisin asiaan jonkin selvyyden. Nyt kieltämättä ajatukseni pyörivät melko paljon, oikeastaan yllättävissäkin määrin sen ympärillä, mitä mieltä Chai minusta oli. Ideaalista olisi, että hän itse ottaisi asian puheeksi, vaikken tiennytkään mitä sitten sanoisin. Sillä hetkellä uskalsin väittää, ettei minua ainakaan häiritsisi vaikka hän minusta pitäisikin. Saahan sitä olla ihastunut.
Noan ottama kuva Chaista ja Pondista esteradan loputtua. Selvästi Noa tarvitsee taas vähän harjoitusta päästäkseen tähän kuvaamiseen mukaan, mutta mikäli kuva Chaille kelvannee, sen saa ottaa omaan käyttöön 😀-
Oon ihan rakastunut tuohon glitteriin otsapannassa ja suitsissa, sekä tietysti tuohon pilkkuun turvassa. Suloinen hevonen ja ihana tarina jälleen. Tuli hyvä mieli 😊
-
Eka mitä ajattelin Noan fiiliksistä, on että osaapa se ottaa chillisti. Sitten luin pidemmälle ja tajusin, että ei se oikeastaan edes osaa. Noa on niin inhimillinen tässä chaifiiliksiensä kanssa. Hänellä on tietty mielikuva itsestään ja luonteestaan. Hän kuvittelee, ettei mikään maailmassa enää saa häntä ylikierroksille, vaan hän osaa ottaa kaiken maailman ihastumisetkin ihan rauhallisesti, vaikka ne olisivat kuinka yllättäviä. Sitä hän itselleen toistelee, koska sellaisena hän haluaa itsensä nähdä ja on tottunut näkemään. Samalla hän kertoo, että onkin itse asiassa pannut Chain katseet merkille, ja hetken kuluttua hän jo myöntää huomanneensa, että on ajatellut Chaita. Ja vaikka hän tämän myöntää, hän ei hyväksy tätä osaksi sitä kuvaa, joka hänellä itsestään on.
Noan mielikuvaan itsestä kuuluu myös se, ettei kukaan ihastu häneen, mutta siitä hän on valmis luopumaan ja hän tiedostaa tämän ajatuksen. En vielä tiedä, onko tämän ajatuksen takana jokin oikea tai keksitty syy. On sellaisia tyyppejä, jotka eivät koe olevansa kenenkään rakkauden arvoisia. He voivat ajatella olevansa jotenkin viallisia, tai muuten vain ajatella ettei sellaista ole heidän osalleen tarkoitettu. Noa voi ihan hyvin kuulua tähän porukkaan, sillä aina se ei vaadi mitään dramaattista itseinhoa. Toisaalta Noalla voi olla jokin erikin syy, eikä ajatusratojaan aina edes tiedosta.
Mun mielikuva Noasta on sellainen tyyppi, jota maailman tapahtumat eivät paljoa hetkauta. Totta kai sekin reagoi, mutta melko maltillisesti. Nyt musta on hauskaa, että vaikka Chai ei ole edes sanonut sille yhtään mitään, Chain mielenliikkeet vaikuttavat Noaan yllättävän paljon sisältäpäin, vaikka kukaan ei oikeastaan näe taaskaan Noan reagoivan juuri mitenkään. 😀 Tommonen hillittyys taitaa olla ihmiselle sekä siunaus että kirous.
Aaw kuvakin on söpö. Tällä hetkellä tämä on mun mielestä sun paras tyylikokeilu. Tykkään myös vielä tyylitellymmistä ja sarjakuvaa kohti kallistuvista, mutta tämä on sen ja realistisen väliltä ja musta kivoin. Yksityiskohtien kanssa askartelukin on musta tasapainossa, niin ettei tule pelkistettyä sarjakuvaa, mutta ei joka napinreikää tarvitse tuhertaa erikseen. Mun suosikki kaikesta on ehdottomasti Pondin silmä.
-
-
The Name of the Rose
— Ronja ja Peikkoko ne varsat nyt sitten on?
— Joo, kutsumanimiltään. Viralliset nimet pitää varmaan keksiä erikseen, en mä noita ajatellut virallisiksi. Tai täytyy vielä funtsia, Noa vastasi.
— Ronja of Metsärinne ja Peikko of Metsärinne?Noa naurahti.
— Ennemmin ehkä of Hopiavuori.
— Totta joo, se on kuitenkin paikannimi. Tai sit englanninkielinen käännös of Silver Mountain.
— Harmi ettei toi pohjalaisuus oikein käänny englanniksi, Noa murehti.
— Nii-i. Katoaa vähän niinkuin itu koko nimestä. Mä tosin olen maailman surkein keksimään mitään nimiä, että mua ei kannata kuunnella tässä asiassa.
— Senkö takia Salierilla ei ole sen kummempaa kutsumanimeä?
— No oikeastaan just siksi. Mä oon yrittänyt koko tän neljä vuotta miettiä sille jotakin lyhyempää ja nasevampaa kutsumanimeä, mutta kun ei tule. Kaikki Salet ja Saket ja Sakut kuulostaa jotenkin niin… plääh. Ei semmosta voi noin hienolle hevoselle. Niin se on ollut aina sit vain Salieri. Toisaalta sekin jaksaa aina vähän huvittaa itseä, kun Salineron isä oli Salieri. Tosin se oli pelkkä Salieri, ei For Salieri.Noa näytti siltä, ettei raksuttanut yhtään.
— Salinero oli tuossa 10-15 vuotta sitten maailman paras kouluratsu, hollantilaisen Anky van Grunsvenin ratsastama. En tiedä miten monta olympia- ja maailmanmestaruus-mitalia niillä on mutta monta kuitenkin.
— Eli sun Salieris on hyvässä seurassa nimensä kanssa.
— Haha, joo todella. Ei ihan olla maailmanluokkaa mut melkein.— Sun pitäisi järjestää joku kisa että kuka keksii fiksunkuuloisen lempinimen Salierille.
— Oliskohan ihmisillä ideoita? Siis muillakin kuin Hellolla ja Hellon ideoita mua pelottaa ajatellakin…Noa purskahti nauruun.
— Mä oon varma että niissä olisi vähintään muutama ikimuistoinen idea!-
Mistä löydät sun ideat kirjoittaa? Tämä on selkeän ytimekäs, lyhyehkö vuoropuhelu hevosten nimistä, ja silti ihastuin. Mun tarinoilla on aina alku ja loppu ja tarinoiden oltava pitkä romaani, jonka on sisällettävä vähintään jotain, mitä Camilla tekee päivän aikana.
Tunnelmaa oli tarinassa, ja se oli kuin sivuama Hopiavuoren/Sonjan arjesta. Odotan jo vain, mitä lempinimiehdotuksia sieltä sitten tulee. Itselle jo Steffen lempinimen keksiminen oli jo vaikeaa. Tein siitä melkein Uunon, mutta muistinkin, että Hopiavuoressa on jo yksi.
-
Mä tulen vaan komppailemaan Camillaa. Siis Sonja, sun tarinat on ihan todella kivaa luettavaa! Etenkin nämä jotka koostuvat keskusteluista. Miten saatkaan kirjoitettua näistä niin aitoja, kevyitä. Tämäkin voisi olla suoraan napattu ihan oikeasta elämästä. Niin luonnolliset vuorosanat ja hahmot kuulostaa itseltään.
Mulla on sama ”ongelma” kuin Camillalla, aina täytyy olla alku ja loppu, niin että tarina on aina yksi kokonainen stoori. Ja sitten sä kirjoitat tämmöisiä todella kivoja lyhyitä pätkiä, eihän nämä edes kaipaa sitä alkua ja loppua! Tämä keskustelu tämmöisenään on täydellinen ja juuri sopiva. Ehkä munkin täytyy rohkaistua ja koittaa tuottaa tämänlaista tekstiä.
Lisää näitä, kiitos <3
-
Varsat of Hopiavuori, eiks se olis iha hyvä? Varsa yksi ja varsa kaksi. Iso varsa ja pikku varsa 😀 kyllä näitä olisi! Onneksi Noa on kuitenkin sillä tavalla aikuinen ja ymmärtää että virallisten nimien pitää olla ihan siistejä, jos ei muuten niin edes sen takia että ne kehtaa sitten rekisteröidä, ja ehkä joskus myydäkin jos sen aika tulee. Erityisen kiva, että otit koppia siitä nimi asiasta! Onhan noi varsat jo vähän nähty, ihan eilisen juttuja nyt varsinkin kun TT skaban finaali lähestyy, niin kyllä kummasti mieltä lämmittää 😀 Tosin, mut on niin helppo saada tyytyväiseksi, että pienikin maininta jostain mun hahmoista saa mut hihittelemään itekseni onnellisena.. :Dd
Sale olis kyl oikeesti aika hyvä. Tai Salli. Lieri. Samppa. Santsu. Saikuli. Sampo. Samppi, Sampsa, Sonta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, kyllä lempinimi vaihtoehtoja Salierillekin löytyy, mutta eri asia tosiaan on kelpuuttaako Sonja niitä. Onneksi Salieri (se on nyt muuten auttamatta Salli tai Lieri mun päässä) on sen verran simppeli ja magee nimi, ettei haittaa vaikkei sitä mitenkään vääntäisikään! Mutta Hellolta vois silti kysyä mitä se keksii, ihan vaan huvin vuoks.. 😀
-
Me ollaan siis melkein sukua julkkiksille Salierin kautta. 😀 Tykkään näistä dialogijutuista kans. En kaipaa juttuun välttämättä mitään draaman kaarta, vaan ennemminkin ajattelen näitä tarinoita jatkokertomuksina, joissa saattaa sitten kokonaisuudessa se draaman kaarikin hahmottua jos on hahmottuakseen. Nämä lyhyemmät dialogijutut pitää musta hyvin sosiaalista henkeä yllä. Ne ei ole tarinalle välttämättömiä ja ne editoitaisiin pois romaanista, mutta samalla just näitä kaipaan romaaneihinkin. Hopiavuori on ollut alusta asti mun kaikkien aikojen lempiromaani, ja täällä kuulkaa, täällä on näitä lyhyitäkin juttuja, jotka kustannustoimittajanääliöt on halunneet poistaa kaiken maailman harrypottereista. 😀 Ja taas huomataan etten ole spesiaali: Camilla ja Agnes ainakin lukevat näitä ihan yhtä mielellään!
-
-
Toimittaja tallilla
(Tehtävä 13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.)Talutin Ukon suuliin ja tarkastelin sitä korvista hännänpäähän. Ori näytti taas vähän rähjäiseltä, vaikka olin harjannut sen huolella edellisenäkin päivinä. En voinut olla miettimättä, oliko karvanlähtö sitä tavallista, joka kevät tapahtuvaa vai oliko taustalla muutakin. Minun oli ollut pakko kysyä Camillan mielipidettä, sillä Eetu ei ollut kotona. Tiesin, että Camilla oli tarjoutunut hoitamaan Ukkoa reissun ajan, mutta Oskari oli ajatellut, että naisella oli tarpeeksi tekemistä siinä, että hän piti tallin raiteillaan sillä aikaa, kun isäntä oli kisareissulla. Minulla sen sijaan oli vastuullani tasan nolla hevosta ja vaikka työpäivät olivatkin olleet pidempiä, en olisi kuitenkaan malttanut pysyä pois tallilta. Niinpä kävin mielelläni kävelyttämässä Ukkoa kentällä ja suin irtokarvaa, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Jos Camilla olikin närkästynyt Oskarin valinnasta, hän ei ollut antanut sen näkyä liu’uttaessaan kättään Ukon mustalla karvapeitteelleä. Hetken mietittyään nainen oli käskenyt tarkkailemaan tilannetta. Jos Ukko kaljuuntuisi, olisi pakko soittaa Oskarille. Sentään olimme olleet samaa mieltä siitä, ettei miestä vielä kannattanut huolestuttaa turhaan tavallisen karvanlähdön takia.
Ukon käytös paljasti vieraan lähestyvän ennen kuin itse huomasin tuvan suunnasta lähestyvän vieraan. Hymyillen taputin Ukkoa ennen kuin pujahdin sen kaulan ali ja väistin kuopivaa etujalkaa. Sentään ori ei enää ollut täysin apaattinen.
“Hei, mä kuulin tuolta tuvasta, että sut löytäis täältä. Sähän oot Outi vai mitä? Minja Jaakkola. Mä teen pientä juttusarjaa Tie tähtiin -kilpailijoista”, nuorempi nainen ojensi kätensä, eikä välittänyt siitä, kuinka omani oli pölystä harmaa. Ehkä nainen oli hevosihmisiä itsekin. Esittelin itseni hymyillen, vaikka suhtauduinkin toimittajaan hieman varauksella.
“Onks tää se Froceful?”, Minja kysyi vilkaistuaan hevosen nimen nopeasti lehtiöstään.
“Ei, kun tää on Ukko, mun valmentajan hevonen”, vastasin, vaikka sanan valmentaja käyttäminen tuntuikin oudon viralliselta. Olisiko minun pitänyt käyttää Ukostakin virallista nimeä? Tuskin tällaisilla yksityiskohdilla olisi mitään väliä.
“Jussi… Siis Forceful on tän viikon Ruotsissa”, kiirehdin jatkamaan, sillä sitähän nainen oli oikeastaan kysynyt.
“Anna kun arvaan: Hannaby Hanami Week”, toimittaja totesi hymyillen kuultuaan vastaukseni. Nainen tuntui olevan hyvin perillä hevosmaailman tapahtumista.Minja ehdotti, että voisimme jutella samalla, kun jatkoin Ukon harjaamista, sillä hän ei halunnut häiritä pitkään. Ori kuopi ja steppasi edelleen, muttei yhtään niin tarmokkaasti kuin aluksi. Niin kauan, kun siitä ei ollut vaaraa, siihen ei vain kannattanut kiinnittää huomiota, Oskari oli ohjeistanut. Huomasin, että oli melkein liian helppoa jutella niitä näitä, kun käsillä oli muuta tekemistä. Minja sieti suuliin leviävää mustaa karvapilveä yllättävän hyvin.
“Eikös se Forceful… siis Jussi oo ihan kokenut kisahevonen? Muistanko ihan väärin, että se olis Dressage Masterseissakin startannut?”, Minja oli tehnyt kotiläksynsä.
“Joo, Eetu sijoittui Jussin kanssa finaalissa kolmanneksi”, vastasin hymyillen. Olisi ollut turhaa valehdella, ettei siitä olisi ollut etua, kun alla oli niin kokenut ratsu. Jussia oli helppo kehua.
“Entä miten finaaleihin valmistautuminen sujuu? Sähän olet kuitenkin rankingissa toisena, joten mitä vaan voi tapahtua”, Minja hymyili. En itse ollut aivan yhtä optimistinen, sillä edelläni oli Marshall, enkä uskonut hyvänäkään päivänä voittavani miestä uudelleen, ellei jotain täysin yllättävää tapahtunut. Ennemmin ajattelin, että rankingsijoituksen suhteen minulla oli jäljellä pelkästään hävittävää. En kuitenkaan sanonut sitä ääneen.
“Yritän ottaa tän viikon mukavana taukona, kun ei oo hevosta eikä valmentajaa. Kisastartit kuitenkin pitää varmasti Jussin vireessä, eikä tässä vaiheessa enää mitään kannattais lähteä muuttamaan. Mut ootan kyllä kovasti, että pääsen ratsastamaan Jussin kanssa kisaradan ekan kerran läpi, niin sitten tietää paremmin, missä mennään”, selitin. Olin päättänyt ottaa tämän viikon positiivisen kautta, vaikka huomasin turhautuvani, kun Chai haki Pondia tarhasta tai Agnes treenasi Lexin kanssa kentällä. Olisi silti ollut kohtuutonta valittaa.
“Ja oliko siis niin, että sun valmentaja on sen Olavi Suden poika?” Minja kysyi hieman yllättäen. Nyökkäsin. Toivottavasti Oskari ei saisi hepulia, jos hänet esiteltäisiin jossain ihan virallisesti valmentajana. Mietin, oliko ollut virhe mainita siitä.
“Musta tuntuu, että oon kyllä oppinut tosi paljon näiden kisojen aikana. Se tässä melkeen onkin ollut parasta, kun on ollut tavoite, mitä kohti treenata ja apua saavuttaa ne tavoitteet”, hymyilin diplomaattisesti.“Kiitos haastattelusta. Mä voisin lähteä etsimään seuraavaa uhria”, Minja hymyili itseironisesti tietäen, ettei toimittaja välttämättä ollut aina se tervetullein vieras. Sentään nainen oli mukava ja osasi käyttäytyä tallilla. Hän oli jopa uskaltautunut rapsuttamaan Ukon kaulaa, kun ori oli kyllästynyt esiintymään.
“Kannattaa kokeilla tuolta tallista. Chai ainakin tais olla siellä ja hyvällä tuurilla löydät Marshallinkin”, virnistin ja osoitin ovelle.
“Chai? Niin siis Nitthan Chai”, toimittaja mutisi enemmän itselleen kuin minulle vilkaistuaan muistiinpanojaan. Hän lausui nimen kuin harjoitellakseen vielä kerran etukäteen.
“Kiitos vielä! Ja viimeistään Hallavassa nähdään!” Minja hymyili aurinkoisesti suunnatessaan talliin. Huiskatin kättäni ja käännyin sitten taas Ukon puoleen. Ori huokaisi syvään.
“Sanos muuta Ukkoseni”, hymähdin ja jatkoin orin harjaamista. Kyllä Ukko pikkuhiljaa taas mustalta alkoi näyttää, vaikkei sen karva kiiltänytkään samalla tavalla kuin ennen.743 sanaa
-
Onneksi Minja on niin kiltin oloinen toimittajaheppu. 😀 Outi on tosiaan monelta kantilta siinä tilanteessa, että hänen menestyksestään kilpailuissa voisi tehdä tosi ilkeänkin jutun! Onhan hän itsekin sortunut joskus ajattelemaan, mitä muut mahtavat hänestä ajatella, ja kateelliset varmaan oikeasti ajattelevatkin. Onhan se helppo pärjätä kun ratsastaa kilpahevosella ja melkein-Olavisuden opissa ja mitä vielä. Outi toisaalta estää itse ikävää juoruilua aika tehokkaasti olemalla avoin ja myöntämällä, että näistä jutuista on varmana hyötyä. Ehkä hän on viimeistään Tiituksen ratsastettua Jussilla tullut itsekin siihen johtopäätökseen, että ei Jussi oikeasti kenen tahansa kanssa pärjäisi.
Sitä paitsi Outi on huomannut, että on hänen tilanteessaan vaikeitakin puolia. Esimerkiksi Jussi pitää jakaa. Kun joku muu vielä omistaa hevosen, hän voi ihan ykskaks oikeasti päättää lähteä johonkin Hanami Weekille, ja sitten Outi ei voikaan treenata. Sitä paitsi kukaan ei edes tiedä, miten kovasti Oskari onkaan tullut isäänsä ja miten kamala valmentaja hän osaa olla. Moni ei hänen vaatimuksiaan kestäisi. Ei voida oikeasti objektiivisesti sanoa, että Outi pääsisi jotenkin helpolla.
Saa nähdä, onko Camilla tästä Ukon järjestelystä oikeasti salaa jotain mieltä, vai onko mitään. Camilla saattaa vaikuttaa rempseältä tyypiltä, mutta salaahan hän tapaa miettiä usein, mitä on mokannut, kun häntä ei valittu siihen, tähän tai tuohon tehtävään. Oskarilla puolestaan on ihan varma hengenahdistuskohtaus edessään, jos toimittaja päättää kirjoittaa, että hänkin on valmentaja Susi niin kuin isänsä. 😀 Ja Outikin siitä tietenkin kärsii. 😀
-
-
Hopiavuoren varsat
”Niin siis mikä se toinen nimi oli?” kysyin Noalta toistamiseen, koska en vieläkään saanut sitä kielen päällä taittumaan.
”Soleirolia”, mies vastasi hörpättyään teekupistaan, ”Se on erään viherkasvin tieteellinen nimi.”
”Soler.. Solei.. rolia”, tavasin hieman takellen.
”Joo, onhan se vähän hankala, mutta Ronjaksihan sitä kaikki kuitenkin kutsuis.”
”Mikäs Peikon nimeksi sitten meinasit?”
”Trøllabundin”, Noa vastasi.
”No.. Joo. Onhan se kukkanimikin nätti, mutta jotenkin ite aattelin, et Rövardotter sointuis paremmin kyllä Peikon virallisen nimen kanssa. Vaikkei se kyllä taida ruotsia olla, mutta ihan tarpeeks lähelt.”
”Nii, se on ihan totta.”
”Vaikka eihän niiden ookaan mikään pakko toisiinsa sopiakaan, vaikka kaksosia ovatkin”, jatkoin vielä, ettei Noa luule minun lyttäävän hänen nimi-ideoitaan.
”Niinpä. Hankalaa kyllä tällanen! Sonjan kanssa puhuttiin, että niistä tulisi Ronja ja Peikko of Hopiavuori tai käännettynä Silver Mountain, mutta ei niistä kyllä kumpikaan kuulosta hyvältä.”
”Joo, ei. Ehkä Hopiavuoren Ronja ja Hopiavuoren Peikko voisi toimia. Tai sitten ihan vaan Ronja Metsärinne ja Peikko Metsärinne”, vastasin naurahtaen. Hieman ehkä hassua nimetä hevoset noin suoraan omalle nimelleen.
Noakin nauroi: ”Ei kyllä ainakaan Metsärinnettä nimeen, varsinkin Ronjaa luultaisiin vielä mun oikeaksi tyttäreksi.”-
Kasvattajanimeä ja eläimen virallista nimeä on kyllä ihan sikavaikea päättää! Mä olen vieläkin vähäsen katkera, että koiran kennelnimi ei voi oikeassa elämässä olla jälkiliite, koska mulla oli maailman hienoin idea jälkiliitteeksi, vaikka nyt mulla ihan tosi ihana etuliite onkin. Noan nimenkeksimishomma ei tosiaankaan ole kadehdittavaa, vaikka ei kasvattajanimistä tarvitse huoliakaan. Normaalin virtuaalihepan voi nimetä aika huolettomasti, koska niitä nyt saa uusia, mutta nämä varsat ovatkin uniikkeja sekä virtuaalihevosina että Noan ihan oikeina hevosina. Miten niiden nimet voikaan päättää? Ihan varmana Noa konsultoi kaikkia. 😀 Ja kaikilla on eri mielipide! Tiituksen mielestä varsojen nimien on ihan hyvä esimerkiksi sointua yhteen. Jos olisin Hopiavuoren todellisuudessa, saattaisin ehdottaa varsojen nimeksi ainakin melkein tosissani Mettärintehen Peikko ja Mettärintehen Ronja… 😀
-
-
Pieni jatko Inkan tarinaan 9.5.
Astelin käsivarsi jomottaen Eetun keittiöön.
— Hei, olisko täällä mitään kylmäpakkausta tai jotakin? kysyin pöydässä kahvia ryystävältä seurueelta.
— Tual on pakkasessa parikin kylymäpussia, Eetu sanoi. — Mitä kävi?Riisuin takkini ja näytin käsivarttani. Pöydästä kuului kollektiivinen voihkaisu.
— Typykö sun kimppuhun kävi? Eetu kysyi heti kun oli vilkaissut ettei Hello lojunut olohuoneessa.Ravistin päätäni.
— Raskaana olevat naiset saattaa näemmä olla vähän kärttyisiä, hymähdin. — Että siinä mielessä ihan oma vika.
— Jaha, no se Inka on ollu vähä äksynpualeene, solis ollukki seuraava arvaus. Eikä täälä ny taira muita kantavia olla. Ei kaksijalkaasiakaa, tiättävästi.Noa käänsi päänsä ikkunaa kohti peittääkseen hymynsä. Olimme Noan kanssa taannoin puhuneet lihonneesta Loimusta ja minulle tuli yhtäkkiä mieleen että miltä Eetun naama mahtaisi näyttää, jos Noa menisi juuri nyt mainitsemaan Loimun kasvaneen ympärysmitan: Eetuhan ensimmäisenä kuvittelisi yläkerrasta tulvivan laumoittain pieniä käärmeitä…
— Mä ennustin Inkan saavan orivarsan. Ison ja kirjavan, sanoin kun jatkoimme puhumista Inkasta ja sen varsasta.
— Se on ainakin mahdottoman kokoinen se maha, sanoi Outi ja kaikki muut nyökkäilivät. — Vaikea uskoa että laskettuun aikaan on vielä useampi viikko, se näyttää siltä että se poksahtaa päivänä minä hyvänsä.
— Saattaa se sen tehdäkin vaikka kuukausi noin teoriassa pitäisi olla vielä jäljellä.
— Soon Inka vissiin enskertalaane varsahommis, niistä tiätää viälä vähemmän mennä sanomaha ku muista. Kyl sitä täs jo jonkin aikaa on ensimmääsenä aamulla tallihin mennes kävässy laskemas Inkan karsinan asukit.
— Mitä jos sekin saa kaksoset?
— Helin sanoin: jos niin käy, niin Hopiavuoren porukan kannattaa ruveta lottoamaan ja tää kunnaneläinlääkäri on maailman sokein ultraaja.
— No solis kyl melekoone prätkäys jos torella tulis kaharet kaksosvarsat yhtenä vuonna yhrelle tallille.
— Miltäs se sun käsivartes tuntuu?
— Kyllä tämä tästä kai asettuu. Mustelma siihen tulee, mutta jos ei nyt ihan mahdoton kuitenkaan. Onneksi ei ole t-paitakelejä luvattu vielä, alkais ihmiset katsoa Harria vinosti kun mun käsivarressa näkyisi iso ruhje.-
Mikä mielikuva. Niin kuin painajaisessa. Kävelet rappusia ylöspäin. Ylhäällä on ovi. Kun sen avaat, yläkerrallinen pikku käärmeitä alkaa vyöryä rappusia alas. Veikkaan, että just sellaisena Eetu näkisi käärmevauvojen syntymän. 😀 Vyörymisenä. 😀
Olisi kyllä todella melkoinen prätkäytys, jos sieltä pamahtaisi toiset kaksoset. Mikään ei kuitenkaan ole mahdotonta. 😀 Mun veikkaus on kuitenkin sama kuin Sonjan: sieltä tulee iso orivarsa!
-
-
Yksi ristikko ja Amarillon pihvit
Kuinka sekaisin Oskari Susi meni HannabyssäEn olisi malttanut olla puhumatta Hanami Weekistä. Olisin halunnut kertoa ihan kaikki hienot sattumukset, ja etenkin ratsastuksesta olisin halunnut puhua, varsinkin omastani, ja näyttää kuvia Digital Sweetheartista. Toisaalta olin yhtä innoissani siitä, että Outia oli haastatellut ihan oikea toimittaja. Siksi minun oli edes vaikea istua Hopiavuoren tuvan pöydässä Outia vastapäätä, ja vaikka kuinka yritin kuunnella ja puhua, puolet Outin jutuista meni täysin ohi ja puolet omista jutuistani unohdin kertoa. Olisin oikeastaan halunnut seistä penkillä polvillani ja roikkua pöydän päällä kyynärpäideni varassa. Sellainen käytös ei sopinut ihmisasuntoon, vaikka välillä huomasinkin hivuttautuvani kohti sitä asentoa. Välillä läpsytin ja puristelin pöydän reunaa, välillä pöydällä olevaa vanhaa poppanaliinaa ja välillä Outin käsiä jotain tärkeää asiaa painottaakseni tai erityisen ankarasti kuunnellakseni, vaikka kuinkaa yritin olla rauhassa.
”Oliko se sitten niin hyvä sijoitus niiden nimien joukossa?” Outi kysyi minulta, kun kuvailin erästä suoritusta ihan liian tarkkaan. En ollut voittanut mitään, hädin tuskin sijoittunut.
”Ei!” henkäisin, koska kyse ei ollut siitä. ”Ei kun mä hävisin muutamalle sellaselle jotka yleensä voitan — mutta siitä ei ole kyse!”
”Ai?”
”Vaan siitä että vitsit miten hienoa oli kilpailla! Paljoa paremmin ei olis voinu mennä vieraalla hevosella millään. Mä tein kaiken ihan niin hyvin kun vaan pystyin, ja se oli tosi hyvä hevonen. Ei haittaa sillon yhtään vaikka oltaisiin tultu viimeisiksi. Parasta on kun onnistuu just niin hyvin ettei tarvi spekuloida yhtään että olisko voinu tehdä jotain paremmin–”
”Ihanaa kun sä oot noin iloinen.”Istuin taas tiukemmin takaisin penkille ja tunsin punastuvani. Kukaan ei voinut ihan hirveästi nauttia siitä, kun yritin kiivetä pöydän ylitse syliin. Hengitin taas kerran syvään muistaakseni että olin Hopiavuoren keittiössä, en ratsastamassa ratoja uudelleen. Puristin käteni polvieni väliin ollakseni hypistelemättä sen paremmin pöytää, poppanaliinaa kuin Outin käsiäkään, mutta hymyilemättä en voinut olla. Minulla oli sellainen olo kuin olisin juuri henkilökohtaisesti voittanut kaikki Hannabyssä ratsastetut luokat. Ja niin paljon uusia ideoita.
”Kuule”, sanoin Outille.
”No?”
”Mulle teki ihan hirveen hyvää hypätä taas. Noin niinku kouluratsastusta ajatellenkin.”
”Onpa hyvä!” Outi nyökytti liikuttavan pahaa-aavistamattomana.
”Niin mä sain tosi mahtavan idean sun ja Jussin treeniin.”Outin ilme muuttui heti hymyilevästä vakavaksi. Hän oli nojannut etukenoon minua kohti, mutta kallistui saman tien poispäin ja asetteli kätensä puuskaan rinnalleen.
”Oskari, mä en aio hypätä Jussilla.” Outi oli varma päätöksestään.
”Mikset?” kysyin pettyneenä.
”Koska se on ollu viimeaikoina aika vauhdikas Eetullakin…”
”Laitetaan kenttä puoliksi. Niin se ei pääse mihinkään huimaan vauhtiin.”
”En mä tiedä Oskari..”
”Laitetaan yks este. Laitetaan vaikka ristikko.”
”En mä oikein…”
”Mä olisin halunnu…”Se oli vitsi, kun katsoin Outia muka tosi murheellisena kulmieni alta. Olin jo valmis uskomaan, ettei Outi aikonut hypätä Jussilla. Silloin hän yhtäkkiä suostuikin, mikä sai minut aukomaan suutani pari kertaa ennen kuin sain taas ääntä ulos.
”No… Yks ristikko. Ja hirveen lyhyet treenit. Ehkä pari hyppyä.”
”Kaks ristikkoa”, korotin, koska minulla oli jo muutenkin käynyt tuuri.
”Yksi ristikko.”
”Yks ihan oikea este.”
”Yksi ristikko. Ja maapuomit.”
”Yks ristikko ja Am–”Olin meinannut sanoa, että yksi ristikko ja Amarillon pihvit sitten, mutta suljin suuni. Hannabyssä tuulettuminen oli saanut minut järjiltäni. Pidin itselleni hetken äänetöntä kurinpalautusta, jota tiesin jatkavani ennen nukahtamista seuraavat kuukaudet, mutta vielä en pystynyt lannistumaan liikaa. Kun aurinko paistoi keittiön ikkunasta, Outin ruskeiden hiusten seassa oli kultalankoja.
-
Ihanaa että Oskarikin on joskus iloinen ja innoissaan! Kun se yleensä on niin arka ja hiljainen ja surullisen oloinen hahmo, jolla ei ole koskaan mikään hyvin ja vaikka mitä, niin sitten tällainen teksti on varsinainen piristysruiske. Ei Oskari olekaan niin huono ja tyhmä edes itsensä mielestä kuin se joskus ajattelee. Vitsit kuinka kiva, minä tulin hyvälle mielelle tästä tekstistä, kun yleensä Oskarin ajatuksien lukeminen ennemminkin masentaa.
Outi-”parkahan” se sitten joutuu ”kärsimään” tästä odottamattomasta innonpuuskasta, kun hypätä pitää ja kaikkea. Jännä sekin, yleensähän Oskarin saa väännettyä vaikka solmuun kun pitää vain kiinni omista mielipiteistään, mutta kun Oskarilla on hyvä päivä, onnistuu häneltä Outin taivuttelu esteitä hyppimään. Tallilla ei ole kohta kuin esteratsastajia, kun ensin Nelly hoiti Sonjan ja nyt Oskari Outin.
Oskari muuten tarttis kilpahevosen, for real.
-
Munkin mielestä on ihanaa lukea iloisesta Oskarista (vaikka tuntuu, että vastasinkin tähän kirjoittamalla vaan monta syytä vajota takaisin synkkyyteen :D)! Toivottavasti tätä kuitenkin nähdään vielä lisää. Nään muuten ihan sieluni silmin Oskarin, kun se selittää ja yrittää kiivetä pöydän yli, kun on ihan innoissaan. Se on jotenkin niin somaa.
Ja toi loppu! <3 Osaispa Outi lukea ajatuksia, mutta kun ei…
-
Kuka tää Oskari on? Missä se on ollut kaiken tämän ajan? Mutta ihan mahtavaa, että Oskari uskaltaa tulla kuorestaan, olla oikeasti iloinen. Toivottavasti tätä nähtäis enemmänkin!
-
-
Olavi Susi
(17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita.
Tapahtuu tarinan Valmentaja Susi jälkeen))“Vai että Olavi Susi”, hymähdin Oskarille, joka oli ilmestynyt luokseni suuliin, missä harjailin vielä Jussia.
“Niin, se tosiaan oli”, Oskari vastasi jännittyneenä odottaen kai kuulevansa, mitä mieltä olin hänen isästään.
“Minne sä sen hukkasit?” kysyin, enkä aikonut sanoa mitään ennen kuin Oskari kysyisi.
“Se jäi vaihtamaan Eetun kanssa kuulumisia. Eetu sille mainitsi, että mä valmennan Jussia ja sua”, mies selitti.
“Ja sekö sen tänne kutsui?” jatkoin edelleen pisteliäästi.
“No ei oikeestaan… Se tuli kahville ja mä vahingossa sanoin, että meillä on tänään valmennus. Se halus tulla katsomaan”, Oskari tunnusti.
“Eikä tullut mieleen varoittaa?”
“Mähän yritin…”
“Ai älä suutu? Se oli kyllä aika surkeeta”, irvistin ja odotin, että Oskari olisi pyytänyt anteeksi.“Isä on tuvassa”, Oskari sanoi, kun keskityin puhdistamaan Jussin kavioita, enkä aikoinut jatkaa keskustelua.
“Sä voit kyllä mennä. Mä osaan hoitaa hevosen ihan ilman apua”, vakuutin ja hymyilin sarkastisesti.
“En mä sitä… Mä aattelin, et säkin voisit tulla”, Oskari melkein pyysi.
“Tapaamaan sun isän?” naurahdin ja mietin huvittuneena, kuinka yleensä vanhempia tavattiin vasta paljon myöhemmin.
“Niin, nyt kun se on täällä”, Oskari vastasi, eikä todellakaan tainnut ajatella mitään samansuuntaista kuin minä.
“Jos sä autat viemään noi kamat, niin mennään sitten. Ohan se nyt ihan sairaan siistiä tavata Olavi Susi!” virnistin, sillä arvelin sen ärsyttävän Oskaria.“Ootko sä Outi kauan ratsastanut?” Olavi Susi tiedusteli, kun istuimme tuvassa kahvikuppien ääressä.
“Kyl mä joskus pienenä ratsastin varmaan melkeen kymmenen vuotta, mut sit tuli aika pitkä tauko. Nyt sitten aktiivisemmin vuoden”, vastasin mietittyäni hetken.
“Vasta vuorenko soot Jussin hoitajana ollut?” Eetu ihmetteli ääneen.
“Tai jo vuoden. En mä teidä onks tää aika mennyt hitaasti vai nopeasti” naurahdin ja mietin, etten olisi koskaan kuvitellut jääväni Otsonmäelle niin pitkäksi aikaa, mutta nyt en edes harkinnut lähteväni.
“Oho en olis uskonut! Sulla on varmaan ollut sit lapsena hyvä opettaja ja perusteet kunnossa, koska se näytti kyllä siistiltä se ratsastus”, Olavi kehui saden poskeni kuumottamaan.
“Mä oon kans kehittynyt paljon nyt kun ollaan treenattu Tie tähtiin -kisoja varten. Mulla on ollut hyvä opettaja”, hymyilin Oskarille, vaikka ajattelinkin, että tällä viikolla mies olisi melkein ansainnut maailman karmeimman valmentajan palkinnon.
“Se on toi meidän Oskari näköjään aika ankara valmentaja. Toivottavasti se välillä muistaa sua vähän kehuakin”, Olavi vilkaisi poikaansa syrjäkarein
“Paraskin puhuja”, Oskari tuhahti yllättävän suorasti.
“Tiedä sitten keneen tullut”, vanhempi Susi kuittasi naurahtaen.375 sanaa
-
No noo — vasta vuoden ja jo vuodenko Outi ja sinä ja kaikki ovat täällä olleet! Leikittelen joskus ajatuksella, että painattaisin kaikille pitkäaikaisille oikean elämän hupparit, joissa on HOPIAVUORI STAFF ja hahmon nimi selässä, ja kiinnittäisin kaikki teidän ansaitsemat merkit pinsseinä niihin. 😀 Ei varmaan tule tapahtumaan, mutta olisi se hieno.
Olavista olen ennättänyt kertomaan vasta tosi vähän, mutta näissä jutuissa on kaikki se vähä tieto, mitä Olavista voi tietää tai päätellä, ja sellaisesta tietomäärästä on aika temppu raapia kasaan kokonainen ihminen. Vitsi mikä suoritus. Ennen tätä me taidettiin tietää Olavista vain, että se on kilparatsastaja, ihan kiltti, kohtelee Oskaria hyvin ja se on ankara valmentaja. En koskaan ajatellut, että se ennättäisi materialisoitua Hopiavuoreen Oskarin elämän aikana, mutta niinpä se vain ennätti. 😀
Mä hehkutan usein miten Outi ja Oskari on musta ihania, ja taidan olla kiero, kun ne on ihania silloinkin kun niillä ei ole kränää. Alan pikku hiljaa epäillä että Oskari on vähän niin kuin minä ja Kontiokorven Mikael: ei tajua ihmisen ilmeestä ja äänensävystä sen ajatuksia. Vitsit miten rasittavia Oskarin kaltaiset varmaan on muiden mielestä. 😀 No, ei kun oikeasti se on varmaan superhermona isänsä takia. Mutta toi sen varoitus, voi että se on ääliö! Hyvin vedetty taas, Oskari.
-
-
Olavi Susi II
Olavi Susi kertooEpävarma. Sellainen minun lapseni oli. Hän oli ollut jo sekä hevosten että ratsastajien kanssa niin paljon, että kyllä hänen olisi pitänyt tietää, ettei kumpienkaan edessä sopinut hieroa tuolla tavalla niskaansa ja pöyhiä tukkaansa. Vaikka nuori valmentaja pyrki kaikin voimin seisomaan suorassa ruunikon ja ratsastajanalkunsa kanssa, se ei riittänyt tekemään hänestä valmentajaa. Ei vielä. Oskari oli mainio apu ratsastuskoulusta irronneille nuorille tytöille, mutta ei enää tällle Outille. Kaiken lisäksi Oskari päästi Outin helpolla. Hän korjasi kerran sanallisesti Outin sisäpuolen pohkeen paikkaa, mutta vaikka ratsastaja piti sitä oikein vain suunnilleen puoli kierrosta, valmentajan alku ei muistanut sanoa siitä enää mitään ennen kuin Outi oli taas ratsastanut pidemmän aikaa väärin kuin oikein.
Kun Oskari katsoi minuun, hymyilin kuitenkin ja nyökkäsin. Halusin uskoa, ettei hän ollut yhtää hermostunut yksin valmentaessaan. Ja miksi olisikaan ollut? Outi oli ensimmäinen Oskarin projekti pariin vuoteen, ja vaikka hänen lähtötasonsa olikin vain Oskarin kerronnan varassa, Oskari ei varmasti valehdellut minulle kertomalla tasoa ainakaan alakanttiin. Sitä paitsi Jussi, Hopiavuoren Eetun hevonen, ei ollut helpoimmasta päästä. Tekihän se rehellisesti työtä, mutta samalla se oli vähän sellainen karhumainen. Suurpiirteinen. Ennemminkin joku esteratsu kuin ihan oikea kouluratsu. Ja se oli ollut jo useamman vuoden vain Eetun käytössä, eikä Eetu ollut kuitenkaan mikään Nathaniel Rossi tai Anmari Franssi. Hyvä mies, hieno tallinpitäjä — ei kilparatsastaja.
”No?” lapseni kysyi vakavana, kun oli laittanut Outinsa tekemään raviharjoituksia.
”Sä oot oppinut paljon”, vastasin, ja hän nojautui hymyillen selällään vasten laitaa, jonka takana minä istuin. En malttanut millään sanoa, että Outin ja Jussin taivutusharjoitukset kootussa ravissa olivat aivan liian rankkoja niin myöhäisessä vaiheessa valmennusta, kun puhti oli mennyt jo laukkasiirtymiin. ”Paljon sulla on kuitenkin vielä opittavaa”, sanoin sen sijaan.
”Mm. Mutta en mä halua olla mikään valmentaja.”
”Ilona. Jokaisen kunnon–”
”Oskari.”
”Oskari. Jokaisen kunnon ratsastajan pitää hankkia jostain sitä pelisilmää, ja sitä ei saa mitstään paremmin–”
”Kuin valmentamalla, valmentamalla, valmentamalla”, Oskari puhui päälleni.
Yritin olla nauramatta. Taisin hokea samoja fraaseja liiaksi. Samalla minua harmitti Oskarin puolesta. Ei ole reilua, että ensimmäinen oma hevonen on sellainen kuin hänen.Kun varsinainen valmennus päättyi, Oskari tuntui saman tien unohtavan olemassaoloni, vaikka oli läpi valmennuksen minua vilkuillut. Istuin paikallani katsomossa ja seurasin, miten hän käveli Outin ja Jussin vierelle ja alkoi hiljaisella äänellään kertoa palautetta, joka ei kuulunut minulle asti. Toivoin, että hän muisti kehua myös, sillä kehumisen hän ainakin kotona tapasi aina unohtaa.
Kun Oskari käveli, hän piti väliä ratsukkoon. Pari kertaa hän sipaisi Jussia jotain näyttääkseen, mutta käsivarrenmitan päästä, koko ohuenpuoleinen käsivarsi melkein äärimmilleen ojennettuna. Sekin oli hänen tapaistaan. Hänen askeleensa olivat pitkät ja rauhalliset, ja vaikka hän oli nyt ensimmäistä kertaa kokonaan omillaan ja joutui varmasti tekemään töitä pärjätäkseen, hän vaikutti olevan terve ja hyvässä kunnossa. Olen aina sanonut, että Oskarin olisi pitänyt olla edes esteratsastaja, ellei hänestä kenttäratsastajaksi olisi. Hän saattoi olla hieman liian pitkä, mutta hän oli kevytrakenteinen niin kuin sellaiset hyvät oikeat puoliveriset, joihin ei ollut sekoiteltu liian paksulti täyttä verta.
Outi oli puhki ratsastuksen jälkeen. Sen näki jo töksähtävästä laskeutumisesta, mutta Oskari käveli jo minua kohti, eikä tainnut huomata Outin liian matalaa askelta. Jussi oli hiessä, mutta se ei tarkoittanut mitään pahaa. Taputin silti sen kaulaa, koska niin kuului tehdä.
”Ilona kertoi että sua ei ainakaan ole tarvinnut hävetä cupisa”, sanoin Outille, kun saattelin nuorisoa maneesilta talliin hevosta hoitamaan.
”Oskari”, Oskari sanoi, ja minä puhalsin posket pullollani ilmaa huulteni raosta.
”No Oskari. Mikähän mua tänään vaivaa kun sä oot nyt Ilona koko ajan?”
”Ensimmäisestä osakilpailusta ja kotikisoista tuli sijoitukset”, Outi myönsi.
”Ne voitti itse asiassa ensimmäisen”, Oskari kiirehti sanomaan.
Hymyilin hänelle, enkä ollut huomaavinani, miten näin silmäkulmastani Outin rypistävän hänelle kulmiaan. ”Niinhän sä taisit kertoa. Se on tosi hieno saavutus, Outi.”
”Kiitos.”Talossa sain kahvia. Se maistui ihan Juhla Mokalta, mutta seura oli hyvää. Tupa oli täynnä nuoria toiveikkaita kilparatsastajan alkuja. Grigorin poika oli eksynyt sinne, vaikka niinhän toki oli juoruiltukin, joten sain lähetettyä terveisiä samalla istumalla sekä Kozlovin isännälle että mainiolle Hopiavuoren Ritvalle. Olin jo kysymäisilläni, vieläkö Ritva valmensi, koska siitä olisi voinut olla Oskarille paljon hyötyä, mutta sain oltua hiljaa, sillä ei Oskarilla ole hevostakaan. Eetu oli mennut samaan vipuun kuin isänsä aikoinaan ja minun rouvani: oli naimassa kilparatsastajan. Siitä ei ollut kuitenkaan minun asiani häntä varoittaa. Huomaisihan hän ennen pitkää itsekin, mitä kaikkia vähemmän mukavia sivuvaikutuksia siitä seuraisi, jos hänen nuori morsiamensa joskus vielä menestyisi. Kaikkein kummallisinta, tai oikeastaan epämiellyttävintä kuitenkin kahvittelussa oli se, että melkein kaikki tiesivät kuka minä olen, mutta etukäteen juuri kenelläkään ei tuntunut olevan aavistustakaan, että olin Oskarin takia käymässä — että olin Oskarin isä! Sain osakseni omituisia katseita hyvän aikaa ennen kuin ymmärsin asian laidan ja tajusin esittäytyä paitsi nimelläni, myös Oskarin isänä.
Ennen kuin lähdin, Oskari halusi vielä näyttää hevostaan minulle. En raaskinut sanoa, ettei siinä ollut enää mitään näkemistä, vaan seurasin häntä talliin. Tietenkin hän välitti siitä hevosesta: olihan se hänen omansa ja varmasti mitä miellyttävin. Valitettavasti miellyttävinkään hevonen ei aina lopulta osoittaudu hyväksi hevoseksi. Google Me oli harmillisesti ollut vikaostos.
Jaaritellaan vielä lisää Ukon päiväkirjassa
-
Hieno kevät on loppumassa
Aurinko lämmitti. Näin kuistin rappusilla vierelläni istuvasta Noasta, että se oli hänestä mukavaa. Hän nojasi taaksepäin käsiensä varassa, piti silmiään kiinni ja kasvojaan kohti aurinkoa. Minun puolestani oli tuskaisen kuuma, vaikka siinä hieman tuulikin, ja vaikka ei oikeasti oltu missään kesäisissä helleasteissa vielä. Se johtui Noasta, sillä hän kimmotti auringonsäteitä minuun niin, että tuntui kun olisin istunut ukin keittiön tulisijan vieressä enkä ihmisen.
”Mielikki…” kutsuin ja kumarruin eteenpäin, kun Noan puolen poskeni ja korvani meinasivat palaa. Se oli virhe.
Mielikki, joka ilmeisesti söi Eetun perennoja maneesin reunalta, nosti kyllä päänsä toinen tassu ilmassa, mutta niin teki Noakin. Olin nojautunut eteenpäin päästäkseni hänestä hieman kauemmas, ja silloin hän seurasi perässä ja tuki kyynerpäät polviinsa. Silloin hänen jalkansa, tai jalattomuutensa taas vihloi hampaitani ja solisluitani, enkä pystynyt muutamaan sekuntiin katsomaan edes Mielikkiä. Oli pakko rutistaa silmät kiinni ja kääntää siksi aikaa kasvot poispäin Noasta, ettei hän huomaisi.
”Tekeeks se pahojaan?” Noa kysyi, mutta ei ihan täysin minulta. Hän nimittäin hengitti eteenpäin, eikä minun niskaani kohti. Onneksi, koska muuten olisin kuollut.
”Ei kun mä en nähny sitä”, henkäisin ja känsin kasvoni taas eteenpäin, Mielikkiä ja maneesia kohti.
”Mielikki, olitsä jossain jemmassa? Tuus käymään täällä, tuu.”Noalla oli kulunut vihertävä villapaita takin asemasta. Se oli vähän pörröinen. Olin miettinyt usein, olisiko se pehmoinen vai karhea, ja muutaman kerran oolin ollut jo hipaisemaisillani sitä. Kun Mielikki juoksi Noan jalkoihin ja hän kumartui nostamaan sitä, hän hipaisi hyvin kevyesti olkapäällään kämmenselkääni. Sydämeni pysähtyi, mutta villapaita oli yllättävän karhea. Olin vaihtavinani asentoa ja siirryin vielä kauemmas Noasta, vaikka olinkin jo huomiota herättävän kiinteästi portaiden kaidetta vasten. Nostin jalkani yhtä askelta istumapaikkaani alemmas ja halasin polviani tiukasti. Noa höpötti koiralleen tavallista korkeammalla nuotilla miten söpö ja ihana ja kiltti se oli, ja minä painoin kasvoni polviini haaveillessani että hän silittäisi minun niskaani eikä koiran, sillä hän teki sen hellästi pyyhkimällä rapsuttamisen sijaan.
”Mites nyt cupin jälkeen sulla on suunnitelmat, herra mestari?” Noa kysyi sitten samalla kun kuulin tuvan oven käyvän takanamme.
Vilkaisin taakseni ennen kuin vastasin, mutta tulija oli onneksi vain Agnes, joka veti suupieliään taaksepäin kohdatessaan katseeni. Minä hymyilin hänelle.
”Ei tässä oo enää paljoa mitää jäljellä…” huokaisin, kun Agnes rymisteli portaat alas välistämme.
”Kuinka niin?”
”Pondin karsinavuokra on maksettu tämän kuun ja Reitan mielestä sitä on turha siirtää ennen sitä.”
”Mihin se sit menee?”Olin erehtynyt taas katsomaan Noan käsiä. Ne olivat valkoisemmat ja neliskulmaisemmat kuin minun, ja ne olivat puristuneet pikkukoiran selän ympärille lämmittämään ja välillä hellästi silittämään. Korvissani humisi.
”Chai?”
”Mitä?”Noan pää oli kallellaan. Se oli sellainen päänkallistus, jota silmälaseja käyttävät tekevät katsoessaan jotakuta lasiensa yli. Paitsi että Noalla ei ollut laseja. Käänsin nopeasti katseeni maneesin seinää ja autoja kohti ja yritin karistaa mielikuvat itsestäni suukottelemassa Noan otsaa ja hiusrajaa — nenälläni tietysti, koska en ollut mikään barbaari, vaikka olinkin sairas. Mietin, tuoksuivatko hänen hiuksensa sillä tavalla samalta kuin se tuoksu, joka hänen ympärillään aina oli, ja joka taisi olla peräisin tuvasta ja hänen vaatteistaan.
”Että mihin Pond menee?”
”Pond? Riitan… Johonkin Reitan vanhan opettajan…”
”Riitan ratsastuskoululle?”
”Joo.”
”No sehän on tos aika vieres. Sit ku Ronja ja Peikko on isompia, nii voitas mennä maastoonki viel.”Miksi hän sellaisia puhui? En minä voisi hänen kanssaan ikinä maastoon mennä, tai ylipäätään mihinkään muuallekaan ilman valvontaa. Noa ei tiennyt, että minulla oli jo historia typerien ratkaisujen tekemisessä. Ikinä enää en antaisi sen toistua, mitä kävi Kein kanssa. Se oli hukkaan heitetty vuosi elämästäni ja pilasin samalla Kein elämän. Sitä paitsi nyt minulla oli Ekku. Ekku oli normaali tyttö, normaali puoliso. Äitikin oli opettanut, että hyvä elämä hankitaan sopivan puolison, työn ja lasten avulla. Minulle sopiva puoliso on kiltti, sileäihoinen ja käytöstavoiltaan sellainen, että hänet kehtaa esitellä vaikka äidille, ja jos ei kaikkia pikku etikettivirheitä otettu lukuun, sellainen Ekku oli. Äiti oli toki katsonut minulle jo toisen puolison, mutta harasin vastaan, vaikka en tietenkään yleensä äidille vastaan laittanut. Minun oma vähimmäisvaatimukseni nimittäin oli, että minulla ja vaimollani oli yhteinen kieli. Äiti tuntui kuitenkin hyväksyvän Ekun koko ajan paremmin. Jos en nyt hairahtuisi mihinkään maastoon Noan kanssa, kymmenen vuoden kuluttua tähän aikaan tulisin kotiin pitkän työpäivän jälkeen ja kaksi lasta, joilla olisi yhtä vaalea ja sileä iho kuin Ekulla, taapertaisivat minua vastaan puhtaina ja kauniina kuin porsliininuket… Silloinhan minusta olisi tullut onnellinen.
”Mihin sä feidasit?” kuulin Noan naurahtavan.
”Mä oon jotenkin — sori.”Mielikki oli taas neljällä jalalla maassa ja rappusten alapuolella. Noa oli päästänyt sen irti. Mietin, miltä tuntuisi pitää häntä kädestä ja venytellä ja tutkia hänen sormiaan, ja minun teki saman tien mieli kavuta yläkertaan hyppäämään pää edellä hänen ikkunastaan sen alapuolella olevaan kiveen.
”Mä en oo mikään Pondin hoitaja”, sanoin sen sijaan.
”Ai et!”
”Mä vaan tunnen sen… Edellisestä elämästä. Mä sain lainata sitä nyt mutta mä en mene sinne — sinne Riitan ratsastuskoululle.”
”Mihin sä sitten meet?”Teille: ota mut sun vaimoksi, unikaveriksi tai vaikka maskotiksi. Oli taas virhe katsoa Noaa, sillä hän haki katsekontaktia ja rapsutti samalla tahallaan kaulaansa, että kuolisin. Olin äärimmäisen kiitollinen, kun tuvan ovi aukeni taas kerran ja Hello rymisteli välistämme pörröttäen ohi mennessään meidän kummankin hiuksia niin kuin tapasi vatkata jättikoiraansa. Ei ollenkaan sillä tavalla silittämällä niin kuin Noa.
”Kotiin”, vastasin lyhyesti.
”Espooseen?” Noa kysyi hölmistyneenä.
”Ievannevalle”, korjasin.Ievannevalle, kotiin, Ekun luo. Arki palaisi normaaliksi. Heräisin monta tuntia ennen häntä ja söisin ukin kanssa aamupalaa, kun ukki luki lehtä. Menisin siivoamaan Ekun ja ukin kahden hevosen karsinat ollakseni jotenkin hyödyksi. Palaisin Ekun seuraksi hänen aamupalalleen. Menisin joko ukin mukana oppimaan kengittäjäksi ja haaveilemaan olevani taas teatterin lavalla, tai odottaisin iltaa. Tekisin ruokaa välillä ja söisin. Illan tullen harjaisin hamppaat. Sitten sain olla hetken Ekun kanssa kahden. Silittäisin hänen niskaansa ja haaveilisin, että vaikka hänen ukkiaan kuinka rakastin, meillä olisi taas välillä oma koti ja oma elämä. Nukahtaisin muistellen kauhulla ja kaiholla Hukkasuon elämää: Markusta, teatteria, hevostallia… Sitä mitä olisi voinut olla Kein kanssa, jos ei Helvettiä olisi olemassa…
”Mitä sä huokailet?”
Voi vitsi. En saisi uppoutua ajatuksiini. ”Kai mun tulee ikävä tätä kevättä. Tää on ollut hienoa.” Mun tulee ikävä suakin khun phi, ja se on naurettavaa, koska suhun liitän sellaisia asioita, joita ei ole oikeasti edes olemassa, eikä saa olla.
”Nii, teillä on ollu kyllä hieno kisakevät.”
”Niin ja muutenkin…” mutisin leukaani polvieni päälle taittelemiini käsivarsiin nojaten ja nurmikolle pissaavaa Mielikkiä katseellani seuraten.
”Miten niin muutenkin?” Noa kysyi keskustelevasti, kun tallista ilmestyi käsiään työhousuihinsa pyyhkivä Camilla, joka otti suunnakseen tuvan ja meidät.
”Mä en oo ennen nähny hevosvarsoja.” Mä en ole ennen nähnyt ketään, joka hymyilee kaikille niin kuin sä: Camillallekin, vaikka hän ei noin kaukaa edes näe sitä. ”Ja teitä. Mä en oikein oo tuntenut Otsonmäeltä ketään ennen kun… Tai no, jalkapallojoukkueen. Mutta ne on mua vanhempia melkein kaikki, eikä ne…”
”Outoa että sulla ei oo frendejä!”
”Miten niin!”
”Sähän juttelet heti suurin piirtein kaikille — moi Camilla — ja tuntuu että sun on helppo tutustua kaikkiin uusiin.”
”No joo”, myönsin hymyillen, kun Camilla nousi portaat välistämme. Olisi ollut ylimielistä sanoa, etten uskonutkaan, että yksinäisyyteni Otsonmäen Ievannevalla oli minusta kiinni. Tiesin olevani väärissä ympyröissä, mutta niin pienessä paikassa ei ollutkaan minulle muuta kuin jalkapallo. Ei kukaan muukaan nähnyt ihmisiä joka ilta, mutta vain minulle se taisi olla vaikea paikka. Ennen olin ollut enemmän teatterilla kuin kotona. Tätä nykyä kävin kotoa vain kaupassa, jos ei Tie Tähtiin -kevättä laskettu. Minulla oli vain totuttelu kesken. Ihan vuoden tai kahden kuluttua olisin varmasti niin kuin muutkin otsonmäkeläiset ja onnellinen siitä.
”Mutta nyt riittää murehtiminen — en mä oikeasti murehtinu, se oli vitsi — mutta mulla on Pond vielä hetken ja mä ajattelin vielä kerran — kenttäki on vapaa.”Noan vinon hymyn uhallakin käännyin katsomaan häntä silmiin ja hymyilemään hänelle. Oli aika nousta ja ratsastaa Pondilla. Tämä olisi viimeisiä kertoja kun sain tehdä niin, ja pidin Pondista. Laskin jalkojani yhden porrasaskelman alaspäin ja nousin niiden varaan. Automaattisesti tarjosin kättäni Noalle niin kuin olisin tarjonnut kaikille muillekin, ja ilmekään värähtämättä hän tarttui toisella kädellään siihen ja toisella porraskaiteeseen.
Sain sähköiskun ihan niin kuin hän olisi koskettanut toisella kädellään sähköaitaa eikä porraskaidetta, eikä mitään hevosten pikkuista vauvasähköaitaa, vaan kunnon karhuja varten pystytettyä petoaitaa. Haaveilin hetken miten lähellä hän minua olisi, jos vetäisin hieman liian voimakkaasti ja hän joutuisi tukeutumaan minuun menettäessään tasapainonsa, mutta en vetänyt. Olin varma, että Ievanneva olisi sattunut sen jälkeen enemmän, kun hän olisi hengittänyt yhden hengenvedon verran kaulaani vasten. Sen sijaan pidin häntä kädestä kun hän tavoitteli keppinsä viereltään toiseen käteensä, vaikka hän ei oikeasti olisi tarvinnut apua. Mietin, kuinka pahaa pettämistä ja syntiä se oli.
Sitten piti päästää irti. Sillä hetkellä se koski vain hänen kättään, ja sitä en saanut surra, koska sellaiset ajatukset olivat väärin. Vielä enemmän väärin oli surra sitä, että ihan pian piti päästää irti kaikesta muustakin täällä ja hänestä kokonaisuudessaan. Kävellessäni Pondia hakemaan mietin, miten tekisin sen katselematta liiaksi taakseni, jotta selviytyisin siitä mahdollisimman helposti. Oli sekä lohduttava että kipeä ajatus, että Noa ei jättäisi mielessään minulle hyvästejä, kun Pond pakattaisiin muutaman päivän kuluttua viimeisen kerran kuljetusautoon. Yritin lohduttautua sillä, että en minäkään kaipaisi häntä ikuisesti. Houkuttelevinkaan synti ei tehnyt ihmistä onnelliseksi pitkäksi aikaa. Hyvä vaimo, kauniit lapset ja heidän elättämisensä teki lopulta, sillä niin oli aina ollut.
-
En ikinä oikein osaa kommentoida mitenkään järkevästi näitä Chain tarinoita enkä minä nytkään tiedä mitä pitäisi sanoa, mutta yritetään. No ainakin sen haluan sanoa että pidän niistä ihan järjettömästi. Chai on niin erilainen persoona ja ihminen kuin minä itse ja se jättää aina vähän hämmästyksen ilmaan: ”Ai tommosiakin voi olla?” Samalla kerronta on kuitenkin niin realistista ettei voi kuin uskoa. Ja tässäkin tekstissä mennään niin pieniin yksityiskohtiin käytöksessä ja ajatuksissa, niin pakkohan se on uskoa.
Tämä Noan ja Chain kuvio on erityisen kiehtova. Ja inhottava. Tekisi mieli potkia ympäriinsä ja kiljua että kuka voi pelotella lapsensa noin synnin- ja helvetinpelkoon ja kaikkea muuta. Kyllä mä tietysti tiedän kuka, ne vanhemmat jotka haluavat vain lastensa parasta ja tietävät kaikkein parhaiten mikä on parasta. Chai-raukka. Ja Noa-raukka vähän myös.
-
-
Wingman
Kun Herman ei kerran minusta tykännyt, ajattelin, että kostan sille. Ajattelin, että en tasan laita mitään viestiä. Ja hankin varapoikaystävän. Noaa minä ensin ajattelin siihen, mutta sehän on homo. Muistin, että viime kesänä minä sen kanssa yritin sillä lailla jutella ja räpytellä sille ripsiä, mutta se teki kyllä ihan selväksi ettei sitä kiinnosta, joten se tykkää pojista. Se ei kuitenkaan muuten haittaa, ja sitä paitsi Sinkkuelämässäkin on kaikilla gay best friend, joten Noa kävisi sitten siihen.
Sitä varten minä kävin sen tuvasta hakemassa katsomaan Chaita, koska kun ei kerran Noa käynyt poikaystäväksi, niin Chai sitten. Siihenhän minä silmäni iskin myös vuosi sitten, kun se kävi Hopiavuoren ekalla maastolenkillä. Se näyttää nimittäin ihan korealaiselta, ja taitaa vissiin ollakin, ja korealaiset on vieläkin muodissa. BTS on jopa Samsungin Facebook-mainoksissa. Ei sillä, että minä mitään sellaista kuuntelisin, mutta korealainen varapoikaystävä olisi ihan hyvä olemassa.
Melkein yllätyin, kun Noa lähti mukaan niin helposti. Siinä on vähän papparaisen vikaa nimittäin. Yleensä kun se istuu teekupposensa kanssa Ilkka-Pohjalaisen eteen, sitä ei meinaa saada siitä enää nousemaan. Se on niin kuin meidän iskä kahvin ja saman lehden kanssa aamulla. Yleensä Noa vain rapsuttelee Mielikkiä ja sanoo odotahetkiodotahetki. Mutta nyt se lähti. Se joi teensä loppuun parilla kulauksella, yskäisi ja tuli sitten eteiseen pomppimaan niin että sai kengän jalkaansa. Kysyin siltä, eikö sen selkään ota jo kipeää kaikki yksjalkaurheilu, ja se vain pärisytti huuliaan ja usutti minua ovesta ulos edellään samalla käsiliikkeellä jolla Hello aina löyhyttää minua kohti kun joku (yleensä Hello itse) pieraisee.
”Mä ajattelin että sä voisit olla mun wingman”, kerroin Noalle hänen hyppiessään rappusia alas, vaikka hän ei edes ollut kysynyt enempää Chai-projektistani.
”Mikä wingman?”
”Semmonen joka auttaa ja silleen.”
”Nii nii, mut missä asiassa sä nyt tarttet siipimiestä?”
”Siipimiestä… Vitsi sä oot oikeesti muinainen. Ja mä kun harkitsin että mä ottaisin sut mun varapoikaystäväksi.”
”Ottaisit mitä?” Noa älähti, ja oli minun vuoroni pärisytellä huuliani hänelle.
”Niin niin. Tuu nyt. Kato, me tehdään nyt Herman kateelliseksi. Sitä varten on äärimmäisen tärkeää, että Chai ihastuu muhun.”
”Chai?” Noa yskähti.
”Mikä ihme sua tänään vaivaa? Tarvitsä kuulolaitteen? Koska sä täytätkää kolkyt? Sä oot kohta yhtä pihalla ja kuuro ku Eetu.”Vilkaisin Noaa vielä huolestuneesti, mutta oli kiire jatkaa matkaa. Chai ei kuitenkaan ikinä ihan hirveän kauaa ratsastanut, ja se oli pyörinyt kentällä kuitenkin jo kymmenen minuuttia. Siellä oli Sannikin, mutta se on niin vammainen, ettei siihen tarvitse huomiotaan kiinnittää.
Jo ennen kuin ehdimme kävellä aidalle, Chai huomasi minut. Sillä on melkein mustat silmät, ja sen posket menivät heti punaisiksi ja varsinkin korvat. Se yritti silti hymyillä minulle. Hymyilin takaisin ja ajattelin tyytyväisenä, että tämähän oli helppo nakki. En oikein tiennyt, miten poikaystäviä hankittiin, joten olin jo valmistautunut tekemään monta päivää hommia, mutta Chai nyt ihan selkeästi muutenkin tykkäsi minusta. Miksi muuten se olisi ihan punaiseksi karahtanut ja lipsauttanut ohjatkin käsistään?
”Hei Chaaaai”, yritin tervehtiä oikein makeasti ja vedin idiootin wingmanini paidan rinnuksista selkäni takaa lähemmäs aitaa, kun en muuten olisi voinut supattaa sille salaa tarvittaessa.
”Hei”, Chai vastasi sekava ilme kasvoillaan, yritti urheasti hymyillä ja sekosi välittömästi kevennyksissään. Voi pientä. Sanni yritti taustalla ilmehtiä jotain, mutta en voinut irvistää tai näyttää sormea sille, koska Chai olisi nähnyt.
”Huomasiksä?” kuiskasin Noalle, kun Chai oli ravannut ohitse Pondilla ja yritti saada taas oikeasta kevennyksestä kiinni epäonnistuen siinä kahdesti.
”Mitä?” Noa kysyi ihan liian lujaa, mutta en nyrkittänyt sitä silti olkapäähän vaikka mieli teki.
”Se punastui heti kun se näki et me tullaan”, sanoin, koska olisihan se nyt ollut aika rumaa sanoa, että kun mä tuun.
”Näin näin — Eira kuule–”
”Nyt et yhtään mene siitä mihinkään! Sun pitää auttaa mua!”
”Musta alkaa tuntuu et tää ei oo ihan paras idis. Ehkä sun pitää hankkii joku sun likkakavereista wingmaniksi. Mitä jos mentäs kattoon vaan Flidan skidejä taas?”
”Ei mennä! Me oltiin jo siellä aamulla! Nyt tehdään tätä!”Alistuneesti Noa nojautui takaisin aitaan. Chai katsoi minua taas korvat punaisina ohi kiitäessään, mutta nielaisi ja katsoi sitten taas tiukasti eteenpäin, ja se oli vähän niin kuin se olisi ollut Twilightin Bella pitkine katseineen, paitsi että sen homma oli olla Edward.
Noa oli kyllä maailman paskin wingman. Ihan parin Chain ja Pondin ravikierroksen jälkeen se hivuttautui taas paremmin jalalleen ja ilmoitti lähtevänsä niitä varsoja katsomaan joka tapauksessa. Meinasin huiskauttaa sen vain kädelläni hiljaiseksi, mutta sitten näin sen ilmeen ja olemuksen. Sillä oli kuumetta. Sen poskilla oli juuri sellainen puna. Hiljaiseksi huiskimisen sijaan läpsäisin käteni sen otsalle ja sen silmät laajenivat.
”Mitä-”
”Sulla on kuumetta!”
”Eikä-”
”On! Sun naama on ihan kuuma. Nyt mennään. Sussa voi olla vaikka korona!”
”Mä oon ihan okei!”
”Yski tota Sannia kohti sit”, mumisin hiljaa ja lähdin viemään Noaa kohti tupaa. Varapoikaystävät saivat jäädä, kun kerran Noa oli kipeä.Noa laittoi kuitenkin vastaan, eikä suostunut talutettavaksi tupaan. Hän inisi menevänsä niitä varsoja katselemaan. Huokaisin, että selvä sitten. Mennään. Jonkunhan häntä täytyi vahtimaan lähteä, kun hän oli niin kipeä ja sekaisin, ettei raukka seliviytyisi yksin. Pyörtyisi pian pihatolle ja löytyisi vasta kesällä kun hevosia vietäisiin laitumille.
Pihatolle me siis lähdimme, ja minä kerroin Chai-projektistani, Herman-kuvion kun Noa jo tiesi. Noalla oli kuitenkin tosi vaikea ymmärtää kaikkia asioita: johtui varmaan siitä kuumeesta.
”Niin minkä takia sun nyt sit pitää Chaita–?”
”Eks sä nyt ymmärrä! Hermanin takia!”
”Ei ku miks just Chai?”
”Miks just Chai miks just Chai — mitä vaihtoehtoja mulla muka on? Sua mä ensi ajattelin mut kun kaikki kumminki tietää et sä oot homo–”
”Mitä!”
”Hys! Niin, niin sen takia sitte Chai.”
”Mä en nyt tiedä ihan et kummasta mä eka kysyisin lisää: siitä et sä ajattelit eka mua, vai siitä et kaikki luulee mua nyt sun mielestä homoksi, mutta — edelleen, miks just Chai kun on muitaki?”
”Ketä muka?”
”No — Tiitus.”
”Hyi! Sehän on melkeen yhtä vanha kun sä!”
”Kiitti!”
”Sitä paitsi Chai on korealainen. Mieti miten korealaiset on muodissa. Meille tulis myös kauniita lapsia.”
”Chai ei oo korealainen. Etkä sä — mitä sä nyt lapsenteosta!”
”Mikäs se on?”
”Espoolainen. Mut siis thaimaalainen.”
”No se ei oo yhtä siistiä. Mutta ei se haittaa. Kaikki luulee sitä korealaiseksi kumminki. Varsinki Herman.”Noa näytti normaalimman väriseltä, kun pääsimme pihatolle. Tönin Typyn tyhmän purevan naaman kauemmas, että sain houkuteltua Ronjan aidan viereen ja kumarruttua hieromaan sen kaulaa. Se oli veikeä tyyppi: osasi työntää naamansa purematta kohti toisin kuin eräät, ja sitä uskalsi pussata turvan päälle. Kun se hirnui, se kuulosti ihan Spirit-varsalta.
”Kaikkiko nyt sit oikeesti pitää mua homona?” Noa jatkoi yhtäkkiä ihmettelevästi. Sillä tosiaan oli kuullunymmärtämisessä ongelmia tänään.
”No ei oikeesti”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Ei kai kukaa muu oikeestaan tiedä ku mä. Mä en muista sanoinksmä jotain Hellolle siitä viime kesänä. Inarille taisin sanoa.”
”Mistä sä sit luulet tietäväs.”
”Viime kesänä mä ajattelin et sä olisit voinu olla mun poikaystävä. Mä luulin siis eka et sä olisit joku normaalin ikänen. Mut sit sä et kuitenkaa jotenki tykänny musta nii se oli sit selvä juttu. Mä oon kato tienny jo kauan.”Noa nauroi hiljaa ja minä tarkkailin, nousisiko sen kuume taas, koska en ollut sanonut mitään hassua. Kun Noa ei vaikuttanut siltä, että pyörtyisi laitumelle, käänsin koko huomioni taas Ronjaan. Toivoin, ettei Noa ikinä möisi varsoja, koska ne olivat niin söpöjä. Niin ja olin jo sanonut Snäpissä kaikille, että olin Ronjan hoitaja, vaikka en teknisesti ottaen ollut kyllä kysynyt sitä Noalta.
”Ei se haittaa”, sanoin Noalle samalla Ronjaa pussaillen. ”Sä oot silti ihan yhtä jees. Mut meillä alkaa oikeesti olla kiire tän Chain jutun kans. Käsitäksä et se lähtee ihan just?”
”Joo…”
”Mitä sä huokailet? Tuu tähän istuun. Rapsutetaan näitä kun sä kerran halusit ja samalla keksitään sotasuunnitelma tähän Chai-projektiin.”
”Sä ite sanoit et mä oon muinainen. Mä oon kyl oikeesti liian vanha näihin suunnitelmiin”, Noa valitti.”
”Istu!”-
Niin paljon kun mä kaikkia sun hahmoja rakastankin, niin Eira on kyllä ihan mun lemppari. Montakohan kertaa nauroin tänkin parissa ääneen :DD Oli pakko heti lukee useemman kerran putkeen, ja jos joku kysyis että mikä mun lempi kohta on niin näyttäisin koko tarinaa ihan alusta loppuun. Ehkä oon vähän puolueellinen nyt kun Noaa tässä vietiin, mutta kyllä mä väitän että olis se ollu kuka tahansa muukin hahmo niin tykkäisin silti ihan yhtä paljon 😀
Pari ihan super hyvää kohtaa mun on pakko poimia ihan erikseen;
”Mitä jos mentäs kattoon vaan Flidan skidejä taas?”
”Ei mennä! Me oltiin jo siellä aamulla! Nyt tehdään tätä!””Nyt mennään. Sussa voi olla vaikka korona!”
”Mä oon ihan okei!”
”Yski tota Sannia kohti sit””Hyi! Sehän on melkeen yhtä vanha kun sä!”
”Kiitti!”
Niin ja tottakai Eiran tietämys että Noa on homo jaksaa viihdyttää mua aina yhtä paljon.
Mutta että miten kekseliäs voitkaan olla!! Ihan huippu hyvää onnistunutta dialogia, koska oli helppo kuvitella se tunne ja äänensävy jolla puhuttiin ilman että sitä edes joka kohdassa kerrottiin. Nyt sulla onkin ollu tässä tarinoita joiden oon toivonut vaan jatkuvan ja jatkuvan, ja oon aina vähän pettyny kun ne loppuu kun haluaisin vaan lisää! Vaikka samalla, just tänään mietin, että rauhotu nyt hyvä mies kun mä en pysy tässä tykityksessä mukana! :DD Älä siis oikeesti kumminkaan, mä tuun täältä vaan askeleen jäljessä.Joko mä kehuin tarpeeks? Mulle tuli tästä vaan niin hyvä fiilis ja oon ihan pähkinöissäni, äähh!! :DD
-
Ai että, mun sisäinen Ulla Taalasmaa kyllä parkkeeraa tän ikkunan taakse seuraan suurella mielenkiinnolla tätä kehittyvää soppaa, että mitäs tästä kehkeytyykään.
Ja nostan kyllä pöydälle kans ton ”Yski tota Sannia kohti sit” kohan, koska saatoin täälä vähän virnuilla sille. -
Tää on kyllä ihan paras! 😀 Ootan liian innoissani mitä seuraavaksi tapahtuu.
-
-
Nyt ollaan jännä äärellä, tää on mulle aika uutta kirjoittaa tällästä! Toivottavasti en ottanu liikaa omia oikeuksia, jäiks. :DD
Mulla on ongelma, ja se olet sinä
Katselin miten Flida nyppi huulillaan jo lyhyeksi kaluttuja ruohonkorsia pihaton aidan vieressä. Sen häntä heilahteli satunnaisesti sivulta toiselle lämpimän sään ansiosta heränneitä ötököitä hätyytellen. Varsat kirmasivat peräkanaa pitkin pihattoa, kunnes ne taas rauhoittuivat hetkeksi äitinsä vierelle, ennenkuin aloittivat leikkinsä uudelleen. Typy ja Fifi saivat aluksi tutustua varsoihin turvallisesti aidan toiselta puolen, ja vähitellen valvovan silmän alla lopulta pihaton puolella. Ensin kaksikko tuntui olevan erityisen kiinnostuneita uusista, pienistä tuttavuuksistaan, mutta Flida piti huolen että kumpikin piti turvallisen etäisyyden niin pitkään, kunnes tamma itse koki soveliaaksi niiden lähestyvän. Nyt kaikki viisi tuntuivat elävän yhdessä sulassa sovussa, vaikka edelleen jännitinkin että jotain sattuisi. Mutta niin kai minun vähän kuuluikin.
Vaikka seurasin katseellani rauhallisessa kevätillassa laiduntavia hevosia ajatukseni olivat muualla. Mietin Helsinkiä. Mietin aikaa ennen Hopiavuorta, ennen kyynärsauvoja tai jalkaproteesia. Jopa ennen Mielikkiä, joka tuntui olleen osana elämääni aina.
Mietin samanlaisia iltoja, ja niitä seuraavia aamuja. Päässä pyörivää huminaa, kuivia silmiä, rosoista ääntä, sisään hengitetystä savusta seurannutta onnellista väsymystä. Onnelta se silloin tuntui, vaikken enää ole varma oliko se sitä oikeasti. Mietin kertoja, kun heräsin vieraassa huoneessa, vieraassa sängyssä, vierelläni vieras ihminen. Mietin, miten joka kerta kurotin vieraan ihmisen yli yöpöydälle katsomaan oliko eilen käärityistä jointeista yhtäkään jäljellä, jonka jälkeen kiedoin käteni vieraan ihmisen ympärille ahneena kokemaan yöllisen intohimon aina vain uudelleen.
”Joko sä oot keksinyt niille nimet?”
Säpsähdin, sillä en ollut kuullut askeleita. Siitä huolimatta kun käännyin katsomaan Chai oli siinä, hymyilevänä ja iho kimmeltäen kultaisessa ilta auringossa.
”Chai”, köhähdin niin kömpelön kuuloisesti että minun oli pakko puhdistaa kurkkuani lisäaikaa saadakseni, jotta saisin ajatukseni kursittua kasaan.
”Noa”, Chai vastasi yhä hymyillen. Katsoin häntä, ja yritin saada käsityksen hänen ajatuksistaan. Hän hymyili, muttei katsonut suoraan kohti. Hän seisoi viistosti, toinen olkapää minua kohti ja toinen poispäin käännettynä. Hän nypläsi peukalollaan etusormensa kynttä, muttei piilottanut käsiään.
”On niillä nimet jo”, tajusin vastata ja käännyin uudelleen katsomaan varsoja, jotka olivat taantuneet juomaan maitoa emänsä nisiltä.
”Niin, oon mä kuullut, mutta onko ne sulle mieleiset?”
Vilkaisin Chaita toista kulmaani kysyvästi kohottaen. Hän katsoi varsoja.
”En.. Vielä tiiä. Vieläkään”, naurahdin kuivasti ja kohotin toista kättäni hieroakseni niskaani. Siitä aiheesta oli oikeastaan tullut varsinainen päänvaiva, ja tiedostin itse tehneeni siitä ongelman.“Oikeestaan”, suoristin selkääni jättäen aidan tuen ja palautin katseeni jälleen takaisin Chaihin. “Mulla on ongelma.”
“Ai? Voinko mä jotenkin auttaa?” hän kysyi, ja saatoin kuvitella hänelle uteliaan innokkaana pystyyn nousseet korvat, kuten koiralla. “En tiiä osaanko, mutta voin yrittää.”
Mietin hetken. Kertoisinko suoraan, että minulla oli ongelma? Vieläpä sellainen, joka koski Chaita itseään. Kertoisinko Eirasta ja hänen suunnitelmastaan? Vai jatkaisinko varsojen nimien parissa, joka tuntui sillä hetkellä kaikista turvallisimmalta vaihtoehdolta?
“Mulla on yks, mm, frendi. Ja sillä on jotain.. Tai siis, se taitaa pitää yhdestä tyypistä.” Vedin henkeä ja halusin potkaista itseäni. Olisin ehkä tehnytkin niin, jos minulla olisi jalka jolla potkaista. Chai näytti hämmentyneeltä, mutta kuunteli kiltisti. “Jotain ihmissuhde sotkuja.. Se – mun frendi – ei ihan tiiä että miten ottaa asia puheeks sen toisen kanssa.”
“Mä en ihan tiedä oonko mä oikee auttamaan parisuhde asioissa”, Chai vastasi jotenkin vaikean kuuloisena. Nyt olisin todella ansainnut sen potkun.
“En mä – en mä siis oletakaan, että sä keksisit mitään ratkasua. Mua vaan kiinnostais kuulla, että mitä sä tekisit tässä tilanteessa? Siinä. Siis siinä tilanteessa.” En voinut enää katsoa Chaita, vaan minun oli pakko katsoa kauas pihaton takana näkyvään metsään, vaikkei siellä mitään katsomisen arvoista ollutkaan.
Chai piti pienen, mietteliään tauon. “Kai mä tekisin niinkun musta parhaalta tuntuu”, Chai vastasi lopulta hitaasti ja harkitsevasti.
“Eli.. Sä ajattelisit järjellä?”
“Niin.”Purin poskeni sisäpintaa, ja nyökkäsin lyhyesti. Halusin nauraa itselleni, miten onnettomaan tilanteeseen olin itseni laittanut. Ei minulla ollut mitään oikeutta edes ajatella itseäni osaksi Chain elämää, ei minulla ollut mitään asiaa sotkemaan hänen tulevaisuuttaan.
“Tosin”, Chai jatkoi taas hetken hiljaisuuden jälkeen. Sydämeni muljahti epämukavasti kun vilkaisin häntä epäröiden.
“Ehkä sä voisit silti sanoa sille sun kaverille että kai se voi siitä puhua sille toiselle. Eikai se haittaa.. Pitääkö se toinen – tää olis paljon selkeämpää jos niillä olisi nimet – siitä sun kaverista myös?” Chaita nauratti joka tarttui minuun hymynä.
“Mä luulen että pitää”, vastasin edelleen hymyillen, pää vähän kallellaan samalla kun katselin Chaita. Ensimmäistä kertaa sen keskustelun aikana hän vastasi katseeseni, piti sitä hetken ennenkuin kääntyi katsomaan pois. Näin varovaisen hymyn nykivän hänen suupieliään siitä huolimatta.Sitten minuun iski tunne, että nyt oli se hetki. Jotain pitäisi sanoa. En voisi vain odottaa ja katsoa vierestä, kun hän lähtisi eikä välttämättä palaisi enää ikinä. Vaikka Pond muuttaisikin lähelle. Se tuntui silti samalta kuin yrittäisin pitää käsissäni hienoa, juoksevaa hiekkaa, joka valuisi sormieni välistä vaikka mitä tekisin. Aika loppuisi pian kesken.
“Chai, mä..” kuulostin hengästyneeltä jopa omiin korviini. Omatuntoni hakkasi sisimpääni kipeästi, mutta halu paloi rinnassani sitäkin voimakkaammin. “Mun pitää kertoo sulle jotain.”
Chain ilme muuttui varautuneeksi. Hän näytti melkein valmiilta juoksemaan pakoon, mutta samalla siltä kuin haluaisi kuollakseen kuulla mitä minulla oli sanottavana.
“Okei?” hän vastasi, ääni yhtä kireänä kuin hänen ilmeensä. Voisin vielä perua, keksiä jotain muuta. Siten en vahingoittaisi ketään.
“Onks kaikki hyvin?” Chai kysyi yllättäen jopa huolestuneen kuuloisena. Havahduin omatuntoni tuskista ja naurahdin tyhjästi nenäni kautta.
“Joo, on. Mä – mä vaan.. Mä taidan pit-..”“Täällä te ootte!”
Eiran kiekaisu sai minut melkein hyppäämään säikähdyksestä, ja samalla sekunnilla olin sekä äärimmäisen pettynyt että helpottunut. Sydämeni hakkasi kylkiluitani vasten niin että koski, ja minun oli pakko pyyhkäistä kämmenellä kasvojani.
“Eetu laitto grillin päälle ja käski ettiä teidät. Kantsii olla nopee, koska Hellokin on siellä. Ja Tiitus ja Outi ja Marshall, ja Helikin varmaan tulee, ja – no tulkaa nyt vaan”, Eira papatti ja loi minuun merkitsevän katseen Chain ohi.
“Mee sä Chai eka, niin sä ainakin kerkeet saamaan jotain. Me tullaan ihan kohta, mun pitää auttaa Noaa kun ei se ite pääse kulkeen – ainakaan niin hyvin.”Chai katsoi minua ja Eiraa vuoronperään kummallinen ilme kasvoillaan. Lopulta hän nyökkäsi, loi minuun lyhyen vilkaisun ja lähti kävelemään verkkaisesti pihaa kohti. Ohimennessään Eira siristi hänelle silmiään, räpsytti niitä kaksi kertaa ja hymyili tavalla, jonka saatoin kuvitella hänen nähneen elokuvissa. Chain kadottua nurkan taakse Eira oli hetkessä vierelläni ja tarttui käsivarrestani molemmin käsin.
“No, mitä sä sanoit sille? Kerroitko sä jotain? Mitä se sano, aikooko se olla mun poikaystävä? Paitsi et sä kyllä voi sille sanoa suoraan mitään, kun sen pitää kuitenkin tehdä se aloite, mä haluan kukkia ja kaikkee, sellasta romantiikkaa -…”
“En mä mitään sellasta”, keskeytin Eiran kiihkeän supatuksen ja soin hänelle väsyneen hymyn. “Me vaan juteltiin.”
“Ai”, Eira näytti melkein tyrmistyneeltä, mutta puuskahti sitten ja pyöräytti silmiään. “Sä oot kyllä aika paska tässä hommassa. No, ei se mitään. Kyllä sä vielä opit, sun pitää vaan saada se ymmärtään että se haluaa olla mun kanssa. Mut pääsetkö sä nyt ite liikkeelle, vai pitääkö sut oikeesti taluttaa?”
“En mä kyllä tiiä pääsenkö, sun varmaan täytyy taluttaa.”-
:DDD NOAA voi mikä torvi pökkelö! 😀 Ensin sitä ajattelee, että miten voi aikuinen ihminen olla noin vaivaannuttava ja törppö. Sitten sitä tajuaa että ei juma, juuri noin vaivaannuttava ja törppö itsekin olisin, ja olen aika tarkalleen Noan ikäluokkaa. Kaverin puolesta vaan tässä. Joo just niin varmaan. Mutta kerrankin, kerrankin mulla on hahmo, joka on ihan älykäs ihmissuhteissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja omalla tavallaan viestinnässäkin (vaikkei kaikessa muussa olekaan…), ja sen täytyi tästä heti arvata, keitä ne Noan kaverit on. Mutta onhan tämä nyt silti… Voi Noa. :DD Voi hölmö. :DD
Olen myös sillä lailla helposti viihdytettävä Pekka ja Pätkä -ihminen, että mua naurattaa aina, kun yhdistää samaan tarinaan kaksi torvea, jotka on kummatkin eri tavalla torvia. Niin kuin tämän aiheen ympärillä Eira ja Noa. Ne puhuu samasta ihmisestä ja tuntuvat olevan eri tavalla pihalla molemmat. Toi Eiran ihan omanlaisensa positiivisuuskin on musta viehättävä juttu, joka on nyt vasta noussut käsittelyihin tarinoissa: se, miten Noa on ihan paska tässä, mutta ei se mitään. Ja onhan sekin söpöä, miten Eira yrittää raahata aikuista Noaa teinisotkuihinsa. Sen täytyy tarkoittaa, että Noa on Eiran mielestä kaikkein kivoin, tai ainakin vähintään kaikkein vähiten paska. Onneksi Eira ei taida oikeasti pitää mistään Chaista: se nyt vielä tästä puuttuisi käytä cat fight pikkutytön kanssa jostain ukkelista, hyi. 😀
-
-
Kyllä mä tän osaan, mutta katoppa kuin hyvin mä mokaan!
Hevoshommisa on paljon sellasia perusjuttuja mihin kokeneet tyypit ei kiinnitä enää ees huomiota. Ne vaan tekee ne. Kuten vaikka lähtö ratsastamaan. Eka ne päättää että mitä ne tekee, sitte ne vaan menee varustehuoneeseen ja ottaa tavarat ja vie ne valmiiksi käytävälle tai missä ikinä hevosen laittaakaan kuntoon. Eikä ne ees jää pohtimaan sen kummemmin että missä olisi hyvä paikka satuloida tällä kertaa, jotenki niillä vaan tulee seki niin kuin se olisi itsestään selvää. Mutta ei mulle. Siinä mä seisoin varustehuoneessa kuin orpo piru ja tuijotin Arlekin varusteita, yrittäen päättää että mitkä varusteet mun pitäis ottaa. Okei. Tiesin kyllä satula ja suitset nyt ainaki. Mutta mitkä?
Yritin kurkkia suojusten alle ja osata päättää että kumpi satula ottaa mukaan. Oliko sillä ees niin suurta väliä? Ruskia oli se vähän pienempi, sen ne siivet tai ne mitä vasten jalka tuli oli lyhyemmät. Ja ne tuet oli paljo pienemmät polvien kohdalla. Mustassa satulassa taas kaikki oli paljo.. isompaa. Siivet oli pitkät, tuet oli isot ja välillä tuntu siltä että ne on vähän edessäkin kun yritti nostaa polvea, mutta se kai oli niitten tarkoituskin. Mutta mustan satulan se istuinosa oli kyllä tosi mukava, tuntui vähän samalta kuin istuisi nojatuolissa kun etu ja takaosa oli niin korkeat että sinne vain upposi. Mun kananaivot ei kuitenkaan pystynyt keskittyä päättämään mitään siinä vaiheessa kun varustehuoneen ovi kävi. Outi oli helppo tunnistaa, olin kuitenkin seurannut ja kuvannut senki ratsastuksia niiden kisojen aikana“Tere, lähösä ratsastaan Jussilla vai?”
“Moi. Joo, aattelin käydä vaihteeksi maastossa sen kans.” nainen vastasi kohteliaan hymyn kera “Ratsastatko sä tänään?”
“Joo. Mun pitäis koittaa laittaa Arlek yksin valmiiksi ko Marshall on vasta tulosa Seinäjoelta tänne. Olo on sama ko joskus koulusa ku koepaperi isketään naaman eteen ja tajuaa että ei muista yhtää mitään.” naurahdin.
“Millä tavalla?”
“No siis.. tiiän kyllä että niin mitä kaikkea mä tarvin että saan Arlekin ratsastuskuntoon. Satula ja näin. Mutta nyt ku niitä on kaks, niin mulla lyö tyhjää että niin kumpi mun pitäs ottaa. Onko sillä ees silleen väliä?”
“Jos satulat on kumpiki Arlekin, niin et voi valita sille väärää. Te meette varmaan kentällä ihan perus sileällä työskentelyä eikö?” Outi kysyi, mihin vaan nyökkäsin päätäni “Jos oot ratsastanu kummallaki satulalla, niin ota se kumpi sun mielestä tuntuu sulle itelle paremmalta istua.”
“Hmm, toi kyllä kuulostaa ihan järkevältä…”
“Eikä satulan vaihtaminen ole mikään iso homma jos niikseen.” nainen lisäsi, ottaen itse Jussin varusteet kantoon.
“Totta toiki, hyvä pointti.. Kiitti!” Huikkasin kiitokset Outin perään ennen kuin tuo ehti kadota varustehuoneesta. Ehkä ei pitäis ajatella liikaa jotaki näinki yksinkertasta asiaa.Olin juuri saanu vietyä Arlekin varusteet valmiiksi suuliin, kun olin lopulta osannut jopa päättää että missä edes varustaisin sen, kun tunsin kännykän tärisevän taskusa. Kaivoin kolhuisen kännykän esiin ja silmäilin säröillä olevaa näyttöä suu hieman mutrussa. Napautin näytön päälle ja tökkäsin yläpalkkiin ilmestynyttä ilmoitusta uudesta viestistä. Lyhyt ja ytimekäs viesti missä Marshall ilmoitti lähteneensä juuri ajamaan takaisin Otsonmäelle päin. Tungin kännykän takaisin taskuun ja lähdin harppomaan tarhoille päin vain joutuakseni kääntymään hetken päästä ympäri koska eihän mulla ollu ees narua mukana.
Lopulta kuitenkin selvisin naru mukanani oikealle tarhalle ja huhuilin Arlekinia, joka ei kyllä tuntunut kuulevan mitään. Mun säälittävä vislaus yrityskään ei auttanu kuin sen verran että se nosti päätään ja tuijotti mua vähän sen näköisenä että olinko muka tosissani.“Hei, voisitko tulla vaikka säälistä ees vähän vastaan?” yritin maanitella samalla kun laitoin porttia kiinni perässäni sirryttyäni tarhan sisäpuolelle.
Marshall oli kyllä sanonut että jos Arlek ei tulisi vastaan niin mun ei ollu mikään pakko mennä hakemaan sitä niitten kahden muun hevosen seasta. Niistäki kahdesta ei niinkään se toinen hevonen jonka naama oli yhtä valkoinen kuin Arlekin, mutta se merkitön hevonen mikä oli käsittääkseni aika uus tarhakaveri. Nytkin se liikehti levottomana tarhan perällä ja mulkoili samalla kun välillä kuulosti melkein joltakin lohikäärmeeltä puhistessaan. Ehkä Arlekin oikeasti sääli mua tarpeeksi, koska lopulta se lähti hyvin hitaasti liikkeelle ja tuli jopa portille saakka. Rapsutin sen kaulaa vuolaasti kiitellen ja varmistin että toiset hevoset olivat pysyneet kauempana ennen kuin avasin portin uudestaan.
Pidin toisella kädellä kiinni portista jotta sain sen näppärästi työnnettyä taas kiinni samalla kun käänsi Arlekin mukanani ympäri. Tai siis niin mä sen pääni sisällä näin. Mutta todellisuudessa, siinä vaiheessa kun olin itse jo melkein kääntynyt niin tuntui siltä kuin joku olisi ottanut mua käsivarresta kiinni ja kiskaissut kunnolla sivusuunnassa. Seuraavaksi olinkin jo turvallani tarhojen välissä menevällä polulla ja Arlekin hölkkäsi retein askelin tallin suuntaan, jolloin ensimmäinen ajatukseni oli että ne saatanan piparmintut unohtu.-
Hyviä huomioita! Niin mäkin, kuitenkin kymmenen vuotta harrastaneena ja nyt ammatiksi opiskelemassa, luulin että näin ne hommat vaan hoituu automaattisesti ilman että tarvii mitään miettiä. Mutta nyt kun oon taas oppinut enemmän – vitsit että tieto lisää tuskaa – huomaankin että junnaan vaikka tota satulan paikkaa joka kerta ihan yhtä paljon kuin joskus alku aikoina 😀 No okei, en ehkä ihan niin paljoa ja eri ajatusmaailmalla nyt. Silloin kiinnosti että missä kohdassa se on säkään nähden, kun nyt kiinnostaa missä kohdassa se on ettei paina lavoille. Varsinkin, kun mäkin saatan päivässä pyörittää viis heppaa, jokaisella on ihan eri penkit, ja ihan eri mittaiset rungot. Siinä ei pelkkää säkää voi tuijottaa kun edessä on pelkkää selkää oleva pitkärunkoinen torinhevonen ja sen jälkeen persjalkainen suokki jonka ahteri alkaa sen kaulasta…. :DD
Onpa muuten hauskaa miten Niklas tulee jo ihan sujuvasti näissä heppahommissa mukana! Ihan silloin alussa Niklas oli siellä kotona vain konsolinsa kanssa, mutta se on tosi aidosti kehittynyt hahmona ainakin hevosharrastajan suuntaan. Toki Niklaksella oleva hevoshistoria auttaa, mutta silti! En tiedä suunnittelitko tätä jo heti silloin alusta vai antoiko TT- skaba siihen jotain potkua, mutta musta tää on tosi näppärä kuvio mikä sulla on nyt meneillään!
-
Aaw voi Niklas-parka kun se on eksyksissä varustehuoneessa! Jonkun pitäisi kertoa sille, että niin me kaikki joskus. Onneksi Niklas ei näytä ottavan tilannettaan liian raskaasti, eikä hänelle ole ongelma kysyä Outilta apua. Niklas vaikuttaa sillä lailla terveeltä tyypiltä, että vaikka se joutuisi arpomaan ja tekisi joskus väärinkin (niin kuin kaikki tekee), se ihan toipuisi siitä, eikä murehtisi kämmejään iltaisin. Sellainen tyyppi on varmasti ihanaa seuraa, koska ne tyypit harvemmin vatvoo muidenkaan kämmejä ja puutteita, kun eivät vatvo omiaankaan! Ja onhan Niklaksesta aina tullut sellaisia positiivisia, iloisia fiboja, ja niin tässäkin. Luulenpa, että Niklas on aika pidetty heppu tallilla.
Mutta vitsit. Kun julkaisit tämän ja luin tuon lopun ekaa kertaa, saatoin vähäsen lyödä nyrkillä polveeni. 😀 Mulla oli sama tarina kesken muuan toisella toistaitoisella, pikku Chailla! 😀 Mikä säkä! 😀
Kirjoitit loppuun tosi taitavan koukun. Mulla on ajatus siitä, kenet paikalle kävelytän: en vaan ole tehnyt sitä, kun olen yrittänyt urakoida itseni kesälomalle! Jos joku ei ehdi ensin, mulla on kyllä Arlekinille kiinniottaja ja Niklakselle seuraa: hieno koukkusi on siis ehdottomasti huomioitu, sitä on arvostettu paljon inspinlähteenä sekä tutustumismahdollisuutena ja siihen on tartuttu, mutta mulla on vain ollut kiire. 🙁
-
-
Toppatakki ja teekuppi
Istuin alas ja huokaisin. Aurinko oli jo laskemassa ja ilma viileni tasaisen hitaasti. Istuin seinän vieressä ja saatoin nojata olkapäälläni viileään seinään.
”On niin kuuma” tuhahdin. Hello myötäili myhähdyksellä ja nosti teekuppinsa huulille.
”Miten sä voit juoda kuumaa ko on niin kuuma?”
Hello naurahti.
”Isi sanoo, että se helpottaa oloa. Ja helpottaahan se”, hän kertoi. Hän käänsi katseensa kuppiin. ”Sitä paitsi, tää on hyvää.”
”No sen mä uskon.”Katsoin ulos. Aurinko värjäsi puiden latvat punaisiksi. Tuulisi edes viileästi, mutta ei. Lämmin kesätuuli tuntui voimistavan lämmön tuntua iholla. Kiersin oikean käteni vasemmalle olkapäälleni ja irvistin. Oli liian kuuma ilma pitää pitkiä hihoja, mikä tarkoitti sitä, että olkapääni, nenäni, otsani ja jalkani paloivat. Vaikka ei saisi valittaa, valitin silti.
”Miks meillä ei oo aurinkorasvaa?”
”Onhan, tossa ruokasalin pöydällä” Hello sanoi. ”Mitä kukaan ei käytä. Miks me ei käytetä sitä?”
”Onko!”
”No on on. Eksä kuullu kun Eetu saarnasi?”
”Koska muka?”
”Aamulla.”
”Aa”, naksautin kieltäni. ”Mä nukuin.”
”Minkä värinen on paloauto?”
”No joo joo, paloin paloin. Rikkaruohojen syy” vihoittelin leikilläni.Oikeasti minua ärsytti ja ahdisti kuumuus. Se, etten voinut tehdä asialle mitään. Kylmällä ilmalla voi laittaa lisää vaatetta. Helteellä ei voi vähentää vaatetta, koska sillä ei ole merkitystä. Paitsi jos sattuu olemaan toppatakki ja -housut. Minulla kun oli tukahduttava olo jo shortseissa ja topissa.
-
Hellolla on viisas iskä. Noinhan se kuumien juomien ja helteen kanssa on, vaikka hullulta tuntuu. Mutta Nelly-paralla taitaa olla kamalaa, jos kesän ainoa lämmin, merituuleton ilta sattui juuri siihen kohtaan, kun hän ehti istua siitä kärsimässä. 😀 Onneksi Nelly saatta yleensä sopia Pohjanmaan ilmanalaan oikein hyvin, sillä suurimmaksi osaksi peltoja myöten käy sellainen viima, että auringossa palaa vaikka on viileää. Hevosetkin tykkää, kun mutu-tuntuma on, että paarmoja on vähemmän kuin vaikka jossain Itä-Suomen talleilla.
-
-
Kuinka mä jäin yöksi kun Noa kerran kutsui
”Sä kyllä lääpit noita aika paljo”, huomautin Noalle, joka hieroi Peikon harjamartoa. Inarille en viitsinyt sanoa mitään, vaikka sekin ojenteli varsoille käsiään ja nojasi hetken jopa Typyn kaulaan saamatta hampaista. Enkä Tiitukselle, kun se nyt vähän voi jostain tietääkin, kun sillä kuitenkin oli viime kesänä varsa.
”Ne oppii kosketukseen sillä tavalla”, Noa vastasi tylsään rauhalliseen tapaansa.
”Heli sano et Inkan varsaa ei lääpitä”, kerroin.
”Ootsä sit lääppiny?” Tiitus kysyi ihan niin kuin minä olisin joku idiootti, joka ei käsitä puhetta.
”No en! Kun Heli sanoo että ei! Mut Heli sanoo et varsan pitäis olla ensin emän kanssa. Että se oppii olemaan hevonen.”
”Jaa”, Noa tuumi. Flida käänsi sille selkänsä ja tuli minua katsomaan, niin että rapsuttelin sen molempia poskia sitten. ”No mutta”, Noa jatkoi estäen kädellään Flidaa piiskaamasta häntä ja Peikkoa silmille, ”Inkan varsa on vähän nuorempi kun nämä.”
”Mutta sä oot alusta asti kopeloinu niitä.”
”Enhän ole. Mutta aika varhain joo.”
”Heli sanoo et–”
”Kuule, Eira, meidän pitää nyt vaan todeta että mä ja Heli ollaan eri mieltä.”
”No Heli kuitenki tietää kaikkee.”
”Niin tietää. Hyvä että sulla on tommonen Heli opettaas nii sit sä osaat paremmin ku mä kun sun hevonen saa skidejä.”En viitsinyt enää vastata Noalle mitään. Heli ei ollut ikinä arvostellut sen tapaa kasvattaa varsoja, joten en kyllä minäkään arvostelisi enää. Sen sijaan katselin, miten Tiitus raapi toistuvasti niskaansa, jossa oli paljon äkäisen näköisiä sääskenpistoja. Inarissa nyt ei mitään katsomista ollut, kun se vain hyrisi jotain hiljaisia kehuja varsoille ja yritti syöttää niille vaikka ne eivät olleet niistä niin kiinnostuneita kuin Typy, Flida ja Fifi, jotka eivät saaneet yhtään.
”Ooksä juopotellu?” kysyin Tiitukselta, kun sillä oli kerran niin paljon niitä sääskenpistoja.
”Mitä..? En — en tietenkään?”
”Noa, eiks ookki nii et Tiituksella on paljo sääskenpuremia?”
”En mä tiedä, en oo kattonu.”
”On sillä! Niin mä ajattelin että ootsä sammunu ojaan vai miks?”
”Eira!” Inari torui väliin, mutta huiskaisin sen hiljaiseksi.
”No en!” Tiitus parahti. ”Hellolla oli semmonen nuotio ja kitara -kausi. Vaikka sekin kyllä kyllästyi sen yhden kerran jälkeen, kun sitäkin söi sääsket. Vaikka ei yhtä paljoa kuin mua.”
”Jos mä saan kuulla että sulla on perseessäkin puremia, niin sit me kyllä tiedetään mitä te oikeesti–”
”Eira!”
”– muista siis että mä tarkkailen tosi tarkasti mitä sä raavit.”
”No nyt alko kutittaa heti joka puolelta! Älä tuijota mua!”Noa naureskeli hiljaa, vaikka Inari näytti pöyristyneeltä. Noa oli salaa aika vekkuli. Joskus se esitti, ettei se arvostanut muuta kuin sivistyneitä sana-arvoituksia vitsien tilalta, mutta silti se myhäili partaansa salaa kun kukaan ei katsonut. Viime aikoina se oli kuitenkin ollut hiljaisempi, ja minä aioin selvittää miksi. Ehkä se ei ollutkaan homo, vaan tykkäsi Inarista, kun siitä oli kerran tullut niin kummallinen melkein samaan aikaan kuin Inari tuli. Mistä sen tietää. Tai sitten ne vain muuten tappelivat Inarin kanssa. Mitä jos niillä oli sama mies kiikarissa? Kuka..?
”No joo mut muaki syö nyt sääsket”, Noa ilmoitti ja alkoi pujotella ulos aitojen välistä niin kuin käärme. ”Nyt lähetään tupaan.”
”Saanks mä jäädä yökylään?” kysyin kun Tiitus auttoi Noaa hyppäämään pienen ojan ylitse.
”Yökylään?” Noa ihmetteli.
”No joo! Mä olin ennen vanhaan täällä usein yökylässä!”
”Et ollu usein”, Inari kiirehti käräyttämään. ”Jotain kymmenen kertaa oot ollu.”
”Niin ja sata kertaa Eetun äitin luona”, muistutin sitä. ”Mut mä haluan jäädä nyt.”
”Iskä ei anna lupaa”, Inari epäili.
”Kyllä mä nyt tänne saan jäädä! Ei se oo niinku mä olisin menos johki kylälle! Niin Noa?”
”Niin?”
”Niin saanksmä jäädä?”
”Tota — mitä — eiks sun pitäis kysyä — Eetu — mistä mä tiedän?”
”No en mä nyt Eetulta kysy kun se sanoo kuitenki ei, kun se yks ääliöki nukku tallin vintillä!”
”Eira!”
”Niin mä kysyn sitä varten sulta, et jos sä lupaat niin Eetu ei sit kiellä.”
”Ai? Ai meillä on semmonen? Ollaanks me joku hyvä ja paha poliisi teille vai..?”
”Ei ku sä oot äiti ja Eetu iskä.”
”Miks mä oon äiti?”
”Koska iskät aina kieltää kaikki. Ja koska Jilla ei enää tee mitää meidän kaa. Nii sit oot sä enää. Niin mä saan jäädä eiks niin?”
”No jää nyt sitte. Mä en edes kysy miksei Nelly voi olla äiti…”
”Mä nukun sun huoneessa.”
”Et nuku.”
”Katotaan sitä sitte. Mä nukun ainakin Mielikin kanssa.” -
Kuinka MÄ sain syöttää Salieria
”Mä voin tulla sit kisahoitajaksi tälle joskus”, vakuuttelin Sonjalle ja silitin Salierin kaulaa.
”Mä en kyllä oikeastaan kilpaile sen kanssa”, Sonja vastasi.Ei se kauheasti haitannut. Sain pitää Salierin riimunarusta kiinni, kun se söi pitkää heinää maneesin takana. Olisihan se ollut vähän toista pidellä sitä kilpailuissa, kun kaikki olisivat nähneet, että minä voin olla sellaisen hienon hevosen kisahoitaja. Mutta kyllä se maneesin takanakin sopi. Kukaan ei tietenkään uskoisi, kun kertoisin, mitä hevosta olin siellä syöttänyt, enkä kehtaisi pyytää Sonjaa todistamaan. Mutta minäpä tiesin itse. Minä olin syöttänyt Salieria maneesin takana. Minä, eikä Inari, eikä varsinkaan Outi.
”Mikset sä sit kilpaile?” kysyin yhtäkkiä, vaikka en ajatellutkaan vakuuttaa Sonjaa kilpailemisen tärkeydestä. Kai nyt Sonja tiesi muutenkin mitä tekisi, kun se osasi kaikkea, matikkaakin, ja hevosjuttuja melkein yhtää hyvin kuin Heli.
”Se ei varmaan ole vaan mua varten”, hän sanoi olkiaan kohauttaen. ”Oikeasti mua jännittää”, hän kuiskasi sitten ja hymyili niin, ettei se tainnut olla mikään salaisuus.Se oli outo ajatus. Aikuiseksi tuleminenhan on sitä, ettei enää jännitä. Minua jännitti aina, kun piti koulussa pitää esitelmä, mutta ajattelin, ettei lukion jälkeen sitten enää, kun olisin aikuinen. Sonja uskalsi soittaa puhelimella pitsaa harjoittelematta ja kirjoittamatta muistilappua, niin että miten se nyt kilpailuita jännitti? En ollut ihan varma, vitsailiko se. Ainakin se näytti samalta kuin aina raaputtaessaan jotain pois kyntensä alta. Päätin kysyä äitiltä, saanko minäkin leikata lyhyen tukan. Sitten Sonja nosti päänsä.
”No niin Eira. Pyydähän se Salieri mukaan niin viedään se takasin hakaan. Mä en vieläkään halua syöttää sille paljoa vihreää, kun siitä ähkystä ei ole niin kauaa.”
”Ai mä? Ai saanks mä taluttaa?”
”No joo.”
”Ai oikeesti?”
”Tietenkin.”
”Odota — mennään vähä hitaammin tästä, jos vaikka Inari näkis!”Sonjaa nauratti, mutta en piitannut siitä. Yritin nähdä tuvan ikkunoista sisään, mutta siellä oli niin mustaa, etten erottanut, katseliko joku. Tai ainahan siellä joku oli, mutta olisipa joku järkevä, eikä ketään tylsää. Joku ihme Camilla tai Oskari tai Agnes ei käsittäisi reagoida siihen Salierin taluttamiseen asian vaatimalla innokkuudella. Noa osaisi, ja Tiituskin, ja ehkä Hello, vaikka olikin muuten perseestä. Ja Inarin olisi kyllä varsinkin hyvä nähdä, millaisiin vastuutehtäviin olinkaan siirtynyt hänen poissaollessaan.
”Ethän säkään muuten kilpaile sun hevosella”, Sonja sanoi, ja jatkoi sitten ihan niin kuin Uuno ei olisi tyhmä työhevonen: ”mikset?”
”Mä itse asiassa voitin sillä viime vuonna kouluratsastuskisat”, tuhahdin, kun niin kilpailemistani epäiltiin.
”Ai jaa?”
”Joo. Mut ne oli sen kerran vaan. Kyllä mä kilpailisin… Jos olis semmonen hevonen millä voi… Tai jos mä itse osaisin edes jotain.”
”Eikös Heli ole sua ihan opettanut?”
”Joo mut ei ne kaikki sen jutut silleen toimi Uunoon, Inkaan vaan, ja en mä nyt kehtaa pyytää et Heli kattois kun mä ratsastan jollain Uunolla, kun on sillä nyt muutakin… Mä oon maksanu kyllä ratsastustunteja mun kuukausirahasta, mut ei se riitä kun yhteen tuntiin, kun iskä sanoo ettei tarvi ratsastustunteja jos on oma hevonen.”
”Vai semmonen on tilanne.”
”Joo. Mut ei se haittaa. Mä saan sen yhden tunnin kuitenkin kuukaudessa ja sitte ehkä Heli antaa mun kans ratsastaa vielä kun Inkan varsa vieroitetaan. Nii ja sit kun mä oon aikunen ja mulla on rahaa, mä ostan oman puoliverisen vaikka Uuno onki vielä sillon. Sit mä kilpailen.”
”Kuulostaa ihan hyvältä. Eihän monella sun ikäisellä ole yhtään mitään hevosta.”
”Joo mä tiiän. Eikä kaikki pääse edes yhdelle tunnille.”Salieri odotti ihan tosi kiltisti, että se pääsi tarhaan. Otin siltä riimun pois ennen kuin päästin sen irti. Vasta sitten mietin, että jos minulla olisi oma hieno puoliverinen, kyllä olisin tasan ihan itse halunnut ottaa siltä riimun pois. Mutta ehkä Sonja ei suuttunut siitä. Kun se kuitenkin antoi syöttää Salieria maneesin takana.
-
Tulihan se sieltä! Kyllä olen odottanutkin kuin kuuta nousevaa.
Olen sanonut sen ennemminkin, mutta Eira on minulle vaikea hahmo. Jotkut tekstit ovat minulle ihan käsittämättömiä, jään miettimään että mitä ihmettä tuossa just äsken tapahtui ja mistä nuo kaikki jutut siihen revittiin. (Rehellinen ollakseni, Hello on siinä suhteessa vielä vaikeampi, täysin arvaamaton.) Mutta sitten osa teksteistä on sellaisia että pysyn oikein hyvin kärryillä ja samalla aaltopituudella Eiran kanssa. Kuten juurikin tämä, tässä asiaa tietenkin auttaa Sonja ja Salieri, mutta Eira on tässä hyvin helposti ymmärrettävissä, jopa tämmöisen vanhan tädin X)
-
-
..jatkoa Zojan päiväkirjan tarinaan
Zoja. Sohvi? Zoja? En tiennyt millä nimellä kutsua tammaa. Se tuntui samaan aikaan tutulta ja erittäin vieraalta. Siinä oli samanlaista tammamaista asennetta mitä Calinkalla oli ollut. Mutta sillä oli erilainen palo sen silmissä, samaan aikaan kujeilevan lempeä ja kylmä. Seurasin miten tumma tamma söi antamiani porkkanoita uudessa karsinassaan. Sen mustanruskea karva kiilsi tallin valossa keltaisen ja mustan sävyissä, mutta ulkona auringossa sen kyljet kiiltelivät jopa sinisen sävyisenä. Pitkät sukat takajaloissa näyttivät siltä kuin salama olisi iskenyt sen lautasille ja polttanut valkeat jäljet niihin.
”Hei! Sä oot se uus!” kimeä tytön ääni kimahti takanani.
”Moi, mä oon Eira!” kuulin äänen jatkavan kun käännyin ympäri sitä kohti. Vastassani oli vaaleatukkainen tyttö käsi ojossa minua kohti. Tartuin tytön käteen kätelläkseni ja yllätyin miten kova ote tuolla oli.
”Vincent, hei vaan” esittelin itseni ja yritin hymyillä mahdollisimman lämpimästi.”Onko toi sun?” tyttö jatkoi heti perään ja kuikuili Zojan karsinaan.
”On joo”
”Onko minkä niminen?”
”Zoja”
”Onko tamma vai ruuna? Vai ori?”
”Tamma”
”Kisaaksä sillä?”
”Emmä.. Emmä vielä, se vasta tuli mulle mutta.. myöhemmin joo”
”Mitä aiotte kisata?”
”Esteitä”Massiivinen kysymystulva sai mut uupumaan ja huvittumaan samalla. Miten blondi olikin niin äärettömän kiinnostunut minusta. Tai no, Zojasta. Joka tapauksessa se lämmitti mieltä, en ollut täysin yhdentekevä ainakaan tuon silmissä.
”Oho! No sua ei sit varmaan jännitä kun uskallat kisata!” Eira jatkoi ja kääntyi minua kohti.
”Eeeh.. No ei silleen” valehtelin. Kyllähän minua jännitti monikin asia. Ei itse kisaaminen, mutta kaikki se paine isän puolelta.
”Joo kun Sonja ei kisaa kun sitä jännittää. Mä voin kyllä auttaa Zojan kanssa, ihan kisoissakin” Eira julisti ja hymyili niin leveästi että pelkäsin että sen posket repeää.
”Eira nyt tuut, iskä odottaa ja…” turhautunut ääni kaikui tallin käytäville.
”Ai, hei. Mä oon Inari” toinen, vanhempi blondi keskeytti kimakan karjumisen ja hymyili yhtä leveästi kuin pienempikin.
”Vincent” vastasin tuolle hymyillen. Isompi pahoitteli nuoremman tunkeilua ja kaksikko lähti yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.Zojan kimeä hirnahdus havahdutti minut takaisin maan pinnalle. Tamma kuopi lattiaa yhtä malttamattomalla tavalla kuin trailerissa saapuessaan. Sen katse porautui sieluun asti kun se tuijotti minua suoraan silmiin. Siinä katseessa oli jotain sellaista paloa, jota en ollut ennen nähnyt. Tamma kuopi lattiaa uudestaan, tällä kertaa vielä ponnekkaammin.
”Okei okei, käydään kävelemässä” sopersin sille. En minä tiennyt halusiko se oikeasti ulos, mutta jaloittelu tekisi sille hyvää matkustuksen jälkeen. Otin tamman mustat suitset oven koukusta ja pujotin ne sen päähän. Se ei vastustellut, ei nostanut päätänsä ilmoihin niinkuin Calinka toisinaan teki. Napsautin ketjunarun kiinni kuolaimiin ja lähdin taluttamaan tammaa pihalle.
Ihailin taas miten tumman tamman karva kiilsi auringossa lähes violettina. Se oli kaunis, sitä ei voinut kukaan kiistää. Tunsin miten se testaili mikä minä olen miehiäni, nyki narua käsistäni ja yritti ravailla ohitseni. Tiesin olevani taitava hevosten kanssa eikä näin harmiton testailu saanut minua säikähtämään. Tiedän, että Zoja huomasi saman mutta se jatkoi testailua kuin ihan kiusallaan. Annoin sen syödä ruohoa kentän vieressä, välillä pysähdyimme vain toljottelemaan uusia naapureita. Hopiavuoressa asui selkeästi monenkirjava joukko hevosia, oli kaikkea tiukoista kisapuokeista hieman pulleaan työhevoseen. Zoja ei ollut sen oudompi kuin muutkaan, omasta puolestani en voinut vielä puhua mitään. Blondit jotka tapasin tallissa vaikuttivat mukavilta, mutta hevosten määrästä päätellen tallilla pyöri paljon muitakin. Tallin pihaan kaartoi ensin yksi auto melkein heti sen perässä tuli toinen. Hengähdin syvään, napsautin kieltäni lähdön merkiksi Zojalle ja lähdin tallia kohti.
-
Tervetuloa remmiin! Ja propsit siitä että tartuit heti ensimmäisenä juuri Eiran hahmoon (joka on minulle kovin hankala).
-
Vincentin ekat tarinat on rakennettu tosi hyvin. (Aion sanoa tämän vielä kolmannen kerran seuraavassa tarinassa kera uuden sivupointin, mutta nyt tämä tulee tokan kerran esiin tässä.) Tämä tarina rakentuu tehokkaasti edellisen päälle. Edellisessä saatiin ensimakua Vincentin tärkeimmästä luonteenpiirteessä tutustuttaessa: ujoudesta, sekä kuultiin hänen ajatuksiaan aiheesta ja jopa viittaus historiaan. Tämä tarina kertoo tutustumisesta lisää. Vincent ei tämän tarinan perusteella muodosta negatiivisia ennakkokäsityksiä uusista tuttavuuksista, mutta hänellä on silti vahvoja oletuksia. Hän mainitsee Eiran kimeän äänen ja yllättyy vahvasta kädenpuristuksesta, mikä viittaa hienovaraisesti siihen, että Vincentin mielestä joko kunnon tytöt tai kivat uudet tuttavuudet (tai molemmat) ovat hiljaisempia, ja lisäksi nuoret tytöt ovat hänen kokemuksensa mukaan Eiraa hennompia. Hän ei kuitenkaan jää jumiin oletuksiinsa, vaan on heti valmis muuttamaan käsityksiään toisista.
Vincentillä on myös kiva tapa ajatella muista ja se näkyy myös käytöksestä. Eira voitaisiin kokea ärsyttävänä ja uteliaana, mutta Vincentistä hän on huvittava, ja Vincent ajattelee niinkin kauniisti, että hän on väsyttävä. Vincent myös yrittää hymyillä Eiralle. Hän ei tunnu myöskään jännittävän lapsen tapaamista ihan samalla tavalla kuin aikuisen: hän ei syystä tai toisesta koe ainakaan tätä lasta uhkana. (Eiran avoin asennekin toki varmasti vaikuttaa.) Vincentillä on myös oskarimaisen lyhyt tapa vastata ainakin ennen kuin hän lämpenee uusille ihmisille.
Tämä tarina avaa myös Vincentin suhtautumista hevoseensa. Nämä jutut auttavat pikku hiljaa kirjoittamaan häntä mukaan hevoshommiinkin. Tällä hetkellä huomaan erityisesti sen, miten hän on ylpeä hevosesta ja ihailee sitä, mutta hän ei ole vähääkään leuhka.
Ensimmäiset Vincentin tarinat ovat vahva aloitus hänen tarinauralleen.
-
-
Santtu on taitava
”Santtuhan on hyvä” Marshall kehaisi kävellessään kentän laidalle. Vilkaisin olkani yli.
”Niin on. Se on parantunu tosi paljon” vastasin. Istuin kentän aidan päällä, vaikka Eetu oli siitä viimeksi eilen illalla maininnut.Santtu oli tosiaan kehittynyt. Hän istui jo paljon paremmin ja käsien asento oli hyvä. Paljon on vielä opittavaa, mutta hyvin itsenäinen ratsastus sujui.
”Opetaks sä vai?” Marhsall kysyi. Hän nojasi aitaan käsillään metrin päässä minusta.
”En, mä vaan katon. En ees kysyny lupaa kommentoida.”
”Ahaaa”, rastapää naurahti pienesti.
”Mutta jos mä valmentaisin, pyytäisin rentoutumaan ja lopettamaan ton soutamisen” kerroin.
”Soutamisen?”
”Olkapäiden liikkumisen. Kato ny.”Santulla liikkui olkapäät samaa tahtia hevosen etukavioiden kanssa. Ensin meni oikea olkapää eteen, sitten tuli vasen eteen ja oikea jäi taakse.
”Mutta kato toi käsien asento. Ja kantapäät on toosi hyvin”, kehuin. En halunnut antaa liian arvostelevaa kuvaa, vaikka Marshall ymmärsi varmasti mitä tarkoitin.
”Ohjasote on tosi hyvä. Ja siirtymiset”, Marshall huomautti.
Nyökkäsin ja myötäilin.”Miten Niklas muuten voi? Joko se uskaltaa tulla tallille?”
”Säikähti, mutta kyllä se tulee vielä.”
”Hyvä, hyvä.”Katselimme vielä jonkin aikaa Santtua ja Fifiä, ennenkuin avasin uudelleen suuni.
”Marsh, mennäänkö kahville? Siellä varmasti on joku keittäny ja pullaaki voi olla.”
”Mennään vaan”, mies vastasi ja työnsi itsensä takaisin jaloilleen. Minä laskeuduin aidalta ja työnsin kädet taskuihin.Juuri kun kiipesin Marshallin perässä kuistin portaita, Sonjan auto kaarsi pihaan. Viitoin hänelle tervehdyksen. Odotin, että hän pääsi autosta ulos ja kutsuin hänet mukaan. Sonja kiitti ja kiirehti meidän perään.
-
Noo, kyllähän siitä Santusta tulee vaikka kuinka hyvä ratsastaja vielä, kun se on niin motivoitunut ja tunnollinen oppija. Tietenkin Marshall ja Nelly sen huomaavat. Molemmilla on myös niin paljon opetustaustaa, että he osaavat paitsi katsoa arvostellen, myös arvostaen. Opetuksesta ja valmennuksista Nellyllä ja Marshallilla voisi olla vielä paljon puhuttavaa, oli heillä sitten samanlainen tai erilainen pääfilosofia hevosten kanssa.
Nämä pikku tarinat saavat Hopiavuoren mulle eläväksi, vaikka niissä ei tapahtuisi mitään radikaalia. Lisäksi on aina kaunis temppu noteerata muiden olemassaoloa aina välillä. Vaikka oma hahmo ei pelastaisi tarinoissa maailmaa 12-vuotiaiden japanilaisten animesankarien tapaan, onhan se nyt jokaisesta aina ihana kehu, kun oma hahmo on mainitsemisen arvoinen!
-
-
”Tuus tupaan kahville, siellon pullaaki!” kaunis tummatukkainen nainen huudahti varustehuoneen ovelta.
Olin järjestämässä Zojan vähäisiä varusteita minulle osoitettuun kaappiin, mutta bruneten kutsu keskeytti minut.
”Joooh”, vastasin melkein kuin kuiskaten. Sydän oli pompannut kurkkuun jo bruneten tervehdyksestä.
”Siis joo, kyllä mulle kahvi maistuu”, jatkoin köhinän säestämänä ja hymyilin naiselle, joka aiemmin oli esittäytynyt Nellyksi. Tilan emännäksi.Lähdin seuraamaan papupatana porisevaa Nellyä asuinrakennukselle ja kuuntelin miten nainen kertoili lämpimään sävyyn muusta tallin porukasta. Ja miten varsojakin oli siunaantunut jopa kolme tälle kesälle, kun Noan Flidais oli kaikkien yllätykseksi pyöräyttänyt kaksoset. Kuuntelin lähes haltioituneena Nellyn sanoja, kuinka kiltisti hän minulle, ventovieraalle, jaksoi esitellä tallin elämää.
Tuvassa tuoksui kahvi ja kuulin puheensorinan ulko-ovelle asti. Pieni pala kiipesi taas kurkkuun ja sydän alkoi pumpata entistä lujempaa. Nyt olisi aika antaa ensivaikutelma useammalle ihmiselle samaan aikaa. Aivan kuten uuteen kouluun siirtyessä joutui aina esittelemään itsensä koko luokalle, aivan yksin, niin että kaikki muut tunsivat jo toisensa. Ulkopuolisena. Vaistomaisesti suin hiuksiani siistimmäksi vaikkei niiden siisteydellä tai epäsiisteydellä ollut tallilla mitään väliä. Pyyhin hikoilevia käsiäni housuihin jotten antaisi ilmi suunnatonta hermostusta muille heitä kätellessä esitellessäni itseni. Tuvan puolella pirttipöydän ympärillä istui onnekseni vain muutama ihminen, myös Noa kehen olin tullessani jo törmännyt.
”Kato Vincent, moi!” Noa tervehti heti minut nähdessään. Rastapää hymyili yhtä lämpimästi kuin muuttopäivänäkin.
”Noaan ootkin ilmesesti jo tutustunut, mut tossa on Sonja, Outi, Marshall ja Niklas. Ja tietty Mielikki”, Nelly pätevänä emäntänä esitteli jokaisen pöydän ääressä istuvan.
”Vincent, moikka” esittelin itseni hieman kiusaantuneena kaikesta itseeni kohdistuvasta huomiosta.
Muiden katseet tuntuivat samaan aikaan äärettömän kiusaannuttavilta sekä ystävällisen uteliailta. Istuin vapaalle paikalle Niklaksen viereen penkille ja Nelly hääräsi välittömästi eteeni kupin kahvia. Tuvassa oli kotoisa tunnelma ja pystyin rentoutumaan yllättävän nopeasti muiden seurassa. En tohtinut osallistua keskusteluun muuten kuin lyhyillä välikommenteilla, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään vaan keskustelu soljui aiheesta toiseen kevyesti. Keskustelu sivusi Tie Tähtiin-cupia, joka minulta oli mennyt sivuun kun olin ollut alkuvuoden ilman kisahevosta.
”Lähteekö joku Power Jumpiin tänä vuonna?” käänsin keskustelun kesän lopulla olevaan kilpailuun jonka kutsu oli muutamaa päivää aiemmin julkistettu. Tajusin samalla että se oli äärettömän huono aihe, en haluaisi paljastaa että olin Zojan kanssa ilmoittautunut mukaan. Mitähän muut ajattelisivat kun niin uudella hevosella olin menossa isoihin arvokisoihin?
”Nii ne olis nyt tossa Ahvenanmaalla” Outi pohti ja kertoi samaan hengenvetoon että Eetu ehkä lähtisi Jussilla kisaan mukaan.
”Sellasta se vähän jutteli, mut eihän se tallia uskalla jättää kun vastahan se oli Ruotsissa” Nelly naurahti ja muu seurue komppasi. Hörähdin vähän kiusallisesti mukana, vaikken ollenkaan tuntenut Eetua tai tämän tapoja. Ilmeisen kiintynyt hän kuitenkin taisi talliinsa olla muiden puheiden perusteella.En tohtinut kertoa, että olin osallistumassa Zojan kanssa. Pelkästä omasta tahdostahan en tietenkään ollut osallistunut, vaan isä tietenkin oli ilmoittanut meidät. Nyt olisi muutama viikko aikaa haalia kokemusta ja tuntumaa Zojan kanssa, ettemme menisi nolaamaan itseämme arvokisoihin. Pelkkä ajatuskin ahdisti, en minä ollut mikään huippuluokan kilparatsastaja joka voisi startata menestyen Power Jumpin kaltaisessa maailmanluokan kilpailussa.
Nousin pöydästä Outin kanssa samaan aikaan kun nainen ilmoitti lähtevänsä takaisin tallille hakemaan Jussin sisälle. Parempi poistua nyt, kun keskustelu kääntyi omasta hölmöstä aloitteestani kilpailemiseen. En haluaisi myöntää olevani täysin isäni armoilla hevosharrastuksen suhteen ja tanssivani täysin tuon pillin mukaan. Vaikka ilman isän palavaa intohimoa yrittää rakentaa minusta huippuratsastajaa, ei minulla olisi hevostakaan. Liian monimutkainen kuvio selitettäväksi kahvikupposen äärellä.
”Et sä haluais tulla mun seuraks maastoon? Voisin esitellä sulle parhaat reitit täällä!” Outi tokaisi yhtäkkiä, rikkoen kiusallisen hiljaisuuden kun kävelimme tuvalta kohti tallia.
Tunsin miten poskeni helahtivat punaisiksi ja sydän aloitti villin rallinsa jälleen. Oikeastiko tuo nainen pyysi mukaansa minut, ventovieraan tyypin jota kukaan ei tuntenut?
”No tuota.. No siis no joo, miksei” vastasin vaikeroiden. Huomasin Outin kummastelevan katseen vastaukseni laadusta ja hymyilin tälle varovasti. Nainen vastasi onneksi valtavan leveällä hymyllä ja alkoi selostaa minkälaisia reittejä lähistöltä löytyisi. Käteni hikosivat aina vain uudestaan vaikka pyyhin niitä sekuntien välein housuihini. Olo sisälläni oli sekoitus jotainihanan lämmintä ja kurkkua kuristavan jännittävää. Hiljaisuuteni ei selkeästikään häirinnyt Outia tippaakaan, joten tuudittauduin siihen että nainen hoitaisi puhumisen myös maastossa. Kyllä minäkin kuorestani tulisi, mutta sen aika ei olisi vielä.
-
Mulla on yks sana. Wau.
Sä sait Nellyn kuulostaa Nellyltä, Outi on oma ittensä ja tosi näppärästi moni hahmo tuli huomioitua. Ihan tosi hieno ja rohkee veto! Vitsi sä oot taitava! Hyvä 😀 .
Näin me päästään kaikki tutustumaan Vincetiin ja opitaan koko ajan uutta. Annat tässäkin tosi paljon, mihin tarttua. Kerrot muille yksityiskohtia, johon on helppo tarttua.
-
Nyt on se kolmas kerta, kun sanon, että Vincentin esittelytarinat on rakennettu hyvin. Tällä kertaa tykkään siitä, miten et vyörytä lukijalle liian paljoa liian nopeasti, vaan pitäydyt kertomassa ensimmäisten tarinoiden ajan Vincentin jännityksestä ja sosiaalisista vaikeuksista. Kertaus on ihan oikeasti opintojen äiti, ja musta Vincentin jännitys tulee kunnolla selvästi vasta tässä vaiheessa. Se kerrottiin alussa, mutta tässä se toistuu ja se on tarinan pääaihe. Sitä siis kuvaillaan paljon. Tämä tarina on se, jonka takia muistan nyt aina, miten vaikeaa Vincentille on tavata uusia, ja miten rohkea hän on, kun kuitenkin heti suostuu tapaamaan. Onhan tilanne tässä toki eri kuin muissa: ilmeisesti suuren joukon tapaaminen kerralla on hänelle ymmärrettävästi vaikenta. Vasta nyt koen oppineeni kertomasi asiat niin hyvin, että olen valmis omaksumaan uutta, kun haluat kertoa. (Tietenkin tuot koko ajan esiin paljon pienempiäkin asioita, kuten että Vincent ei ole turhamainen, ja että jännityksestään huolimatta hän yrittää antaa oman osuutensa keskusteluun.) Uskon, että muiden kirjoittajien on nyt mahdollisimman helppo päästä Vincentiin käsiksi ensimmäiset kerrat, sillä niin hyvin olet hänet pohjustanut! Aion ottaa pohjatyöstäsi mallia, jos joskus esittelen uutta hahmoa.
Olet nyt jo myynyt Vincentin minulle niin hyvin, että vaikka olen hänet vasta hetken tuntenut, olen jo ihan valmis hurraamaan hänen puolestaan Power Jumpissa! 😀
-
-
Jossittelua
Satunnainen laiska tuulenvire puski avoimesta maneesin ovesta sisälle, sekoittaen hallin lämmintä ilmaa. Rytmikkäiden kavion askeleiden sijaan kuului vain yksittäisiä vaimeampia ääniä, kun nuoli toisen perään sihahti ilman halki ja upposi ratsastuskehän puolivälissä olevaan maalitauluun.
Marshallin ilme oli vähintäänkin tuima kun tuo tuijotti tiukasti kurtistettujen kulmien alta maalitaulua, huulet oli pusertuneena viivaksi ja leukaperien pieni liike paljasti kuinka tuo narskutteli hampaita toisiaan vasten. Mies nappasi uuden nuolen lanteillaan roikkuvasta nuoliviinestä, ja sulavalla liikkeellä viritti sen jouselle.Tähtää. Hengitä. Vapauta. Olisipa mieltä nakertavista ajatuksista yhtä helppo päästää irti.
Parin viikon takainen lääkärin tapaaminen oli tuntunut aluksi vain aavistuksen jännittävältä, koska ei ollut mitään varmuutta lopputuloksesta. Mutta siinä ajassa kun Marshall oli sen jälkeen toimittanut pyydetyt dokumentit Seinäjoen Keskussairaalaan ja jäänyt odottamaan uutta yhteydenottoa, se pieni jännitys oli muuttunut enemmän ahdistuneeksi jossitteluksi. Entä jos siitä ei ole hyötyä? Tai entä jos sen jälkeen jalka onkin vielä huonompi? Ihan hyvinhän hän on tähänkin saakka pärjätty joten miksi ottaa riski? Mitä jos tälläkin kertaa operaation aikana tulisi ongelmia?
No niin. Hengitä. Turha sitä on stressata asiasta mikä ei ollut vielä edes varmaa. Uusi nuoli nasahti maalitauluun.
Marshall huokaisi hieman, ja katsoi tyytymättömän näköisenä nuolia jotka olivat pääosin taulun punaisilla renkailla. Vain pari oli osunut keskikohdan keltaiselle alueelle. No, kaippa se oli ihan odotettavissa pitemmän tauon jäljiltä etenkin kun ajatukset eivät pysyneet kasassa hetkeäkään. Ainakin yksi asia sentään oli varmaa, että Arlekin muisti jousiammunnan äänet. Tamma makoili kyljellään maneesin toisessa etunurkassa ja välillä kuului vain tyytyväistä puhinaa samalla kun se huiski hännällä laiskasti ötököitä jotka lentelivät sen ympärillä. Arlekin välinpitämättömästä reaktiosta johtuen Marshall oli tohtinut vaihtaa kevyemmän hevosjousen metsästysjouseensa ja kokeilla sitäkin. Rivitalon takapihalla ei ihan vihtinyt alkaa sen kanssa pelleilemään.
Mies käänsi katseen takaisin kauempana pönöttävään maalitauluun, kyykistyen lopulta vieressä olleen muovisen kantolaukun puoleen ja asetteli jousen takaisin sitä varten oleville urille ennen kuin alkoi riisumaan käsien suojia pois. Ehkä oli parempi lopettaa nyt kun nuolet vielä löysivät edes kohteeseensa. Salkun reunalla odottaneen kännykän ylänurkassa vilkkuva pieni valo sai rastapään ottamaan puhelimen käsiinsä ja näppäiltyä auki yläpalkissa näkyneen ilmoituksen uudesta viestistä wapissa. Viestin auetessa ruudulla oli vastassa kuva, missä näkyi Niklaksen lisäksi myös muutama muu leveästi hymyilevä tuttu kasvo. Kuvasta päätellen viikonloppu vuokramökillä oli käynnistynyt hyvin. Marshall hymyili hieman, kääntyen sen verran että pystyi sihdata ottamaan kuvan yhä reporankana makoilevasta Arlekista ja lähetti sen vastauksena toiselle. Mies tunki kännykän taskuunsa ja lähti hakemaan maalitaulua. Kiskoessaan tauluun uponneita nuolia kännykkä kilahti useammankin kerran merkiksi uudesta viestistä, minkä takia Marshall vaan pudisti päätään hymyillen. Mies irroitti kaikessa rauhassa viimeisetkin nuolet taulusta ja asetteli ne paikoilleen salkkuun ennen kuin otti puhelimen taas käteensä.Niklas
hei mulla on kymysys!
eiju sii kysymys
eiku siis
mut siis että passsaako sulle että täsä samalla ko mä tuun kotia nii miksu tulis kylhä?
siis kylähä
ko se kysy että jos se vois tulla käymähgän meillä ja olla jonku aikaa kja jos samalla seki vois kokeilla käyä satulasaki?Marshall
Sopii.
Hän ei tainnut sinulta kysyessä kertoa että asia on kyllä meidän kesken sovittu jo?Niklas
hä?
mite sovittu mikäMarshall
Me sovimme asiasta jo ennen tuota teidän mökkireissua, eli hänen piti vain kysyä että mitä mieltä sä siitä olisit jos hän tulisi käymään.Rastapää ehti kantaa salkun ja maalitaulun mukanaan kohti maneesin avoimena olevaa ovea, laskien ne maahan seinän vierustaan odottamaan siksi aikaa kun kävisi viemään Arlekin sisälle ennen kuin kännykkä kilahti taas. Mies pujahti oviaukon eteen virittämän juoksutusliinan alta takaisin maneesiin, silmäillen puhelinta.
Miksu
Sovittii joo et mä tuun käymään jos Nikkelle passaa mut pääsenkö mä oikiasti ratsastaanki vai??Marshall
Jos haluat. Et ole ensimmäinen aloittelija joka Arlekin selkään nousisi.Sen jälkeen vastauksena tullut muutama tähtisilmäinen emoji riitti kertomaan että Niklaksen kaveri oli mitä todennäköisimmin innoissaan asiasta. Marshall sujautti kännykän takaisin taskuun ja pysähtyi Arlekin pään viereen seisomaan, katsoen hevostaan joka ei viitsinyt edes avata silmiään
“Eikö olisi jo aika nousta? Iltaheinät odottaa jo karsinassa ja kohta saatte iltarehutkin.” mies jutteli venäjäksi tammalle, tuuppien sen turpaa kengänkärjellä. Arlekin vain huokaisi syvään, raottaen silmäänsä sen verran että pystyi katsoa omistajaansa lyhyesti ennen kuin sulki silmänsä taas. “..Laiskamato..” Marshall mutisi hymähtäen, siirtyen hieman ennen kuin istuutui maahan tamman etuosan läheisyyteen ja pisti pitkäkseen hevosen rinnalle pää sen kaulalle. Kai sitä hetken voisi tässä olla, nyt kun mielikin oli rauhoittunut.
-
Onhan se nyt pelottavaa. Marshall on niin pohjimmaisen kysymyksen äärellä tässä. Ihmisiähän estää onnistumasta just tää, että ei uskalleta yrittää, kun lopputulos voi olla myös nykytilannetta huonompi.
Olisipa tallilaisilla jokin pääsy Marshallin ajatuksiin. Lohdun sanoja olisi ennen kaikkea Noalla: kaikesta selviydytään. Uskoa olisi valaa muillakin. Joku varmana jakaisi mun kanssa inhon sitä kohtaan, miten Marshall on ennalta kontrolloinut jo Niklaksen kaverin kyläilynkin ja saattaisi tulla pientä draamaa. Joku voisi tajuta, että Marshall osaa ampua, mitä tallilla ei tietenkään voida tietää. Valitettavasti tämä kuitenkin jää sekä ulkoa että sisältä tapahtumaksi, johon vain Marshallilla ja Marshallin omilla sivuhenkilöillä on pääsy, eikä se siksi liikuta ketään toista hahmoa, vaikka kirjoittajat tietenkin osaavat arvostaa aina hyvin kirjoitettua tarinaa. Koska hyvinhän tämä on tehty, ja onnistuneinta kaikesta just mun mielestä on alun rytmi.
-
Uskotko jos sanon, että Noan piti alkaa Flidan kanssa harjoittelemaan jousiammuntaa ennenkuin keksin koko varsat, ja nyt varsojen jälkeen oikeasti aloittaa, kunhan sillä on taas molemmat jalat?…. :DD En halua vaikuttaa matkivalta, yhyy, mäkin vaan tykkään jousiammunnasta ja Flida olisi siihen ihan tosi hyvä!! 😀
Ei mutta, ehkäpä Noa saa joskus tietää että Marshall osaa, ja pyytää opettamaan? Jos Marshall vaan haluaa opettaa. Se voisi olla aika kivakin!Mutta se sivuun, puhutaan nyt tästä tarinasta. Jostain syystä mua ei haitannut yhtään että Marshall oli sopinut jotain etukäteen. Mä ajattelin, että Miksu oli kysynyt sitä Marshallilta etukäteen, joka taas oletti että Miksu, Niken kaverina, halusi vaan varmistaa Marshilta ensin koska tottakai se Nikelle sopisi. En tiedä, mutta mä en kiinnittänyt siihen mitään huomiota ennenkuin luin Eetun kommentin! Hauskaa miten eri tavalla kaiken voi lukija käsitellä.
Mutta ei Marshallilla helppoa ole. Vietävä jalka, kun aiheuttaa noin paljon kiusaa. Onneksi kaikki muu tuntuu olevan nyt ihan hyvin. Noa tosiaan voisi tarjota lohduttavan sanan tai kaksi, kokemuksen syvällä rintaäänellä, jos vain tietäisi. Ehkä sitten kun Marshall alkaa häntä opettamaan aihe tulee joskus hamassa tulevaisuudessa esille…? 😀
Saanko muuten mainita senkin, että oot mun mielestä kehittynyt aivan huikeasti kirjoittajana tässä yhteisöllisyydessä. Ehkei juuri tämä tarina, eikä sen tarvitsekaan, mutta pitkään olet jo tarttunut muiden koukkuihin ja tuonut muiden hahmoja tarinoillasi eloon, ja ainakin mulle pelkästään se että Marshin elämässä on muita, vaikkapa Niklas ja Miksu, on tarpeeksi luomaan oikeasti elävän vaikutelman. Marsh ei varmasti ole helppo kirjoitettava näissä äärimmäisen sosiaalisissa tilanteissa, vähän jähmeä kun on, mutta kokoajan hänkin tuntuu kehittyvän. Ja onneksi on Niklas hoitamassa sen osuuden 😀
-
Varmasti ennemmin tai myöhemmin Marshallin jousiammunta harrastus tulee paremmin esille kaikille, kun se siirtyy kentälle. Nyt se vielä herättelee tauon jälkeen omia taitojaan 😀 Mutta jos/kun tulee ilmi että Noaa kiinnostaa laji, niin Marshall varmana tarjoutuu opettaan. Ja antaa kyllä lainata omaa joustaanki sitä varten.
Olet oikeilla jäljillä, Miksu on ollut se joka on organisoinut tämän visiitin. Itseasiassa se tulee kunnolla ilmi spinnarin puolella (kun saan kirjoitettua) xD
-
-
Siivouspäivä
Tyhjensin Jussin kaapin sisältöä satulahuoneen lattialle ja lajittelin tavaroita sen mukaan, kuinka tutuilta ne näyttivät. Jostain syystä kaappiin oli taas ilmestynyt omituista roinaa, kuten muutama pariton suoja, ponikokoinen riimu ja rikki purtu viltti. Eetulla tuntui olevan tapana säilöä tallilla lojuvat, lähes käyttökelpoiset tavarat nimenomaan Jussin kaapin alahyllylle, vaikka löytötavaroille olisi ollut oma laatikkonsa tallin vintillä. Nyt kun kummitus nimeltä Chai oli muuttanut vintiltä pois, kehtasin kiikuttaa ylimääräiset tavarat taas sinne, jotta Jussin kaapin ovi menisi helpommin kiinni.
Olin juuri päässytt vauhtiin, kun satulahuoneen ovi narahti ja jokin pieni, musta ja nopea syöksyi innokkaasti tutkimaan romukasaa, joka oli lähimpänä satulahuoneen ovea. Kohotin katseeni ja odotin näkeväni oviaukossa tutun rastapään, mutta sen sijaan minua tervehtikin Niklas.
“No mikäs täällä on räjähtänyt”, mies naurahti huomattuaan satulahuoneen kaaoksen.
“Jussin kaappi”, tunnustin ja katselin, kuinka Mielikki hetken nuuskittuaan tarttui likaisenkeltaisen reikäisen viltin kulmaan. Niklas vilkaisi minua kysyvästi, mutta koska en suhtautunut vilttiin kovinkaan suojelevaisesti, ei hänkään komentanut Mielikkiä lopettamaan. Sen sijaan mies nojaili rennosti ovenkarmiin ja seurasi huvittuneena pienen koiran puuhia.
“Se auttaa”, Niklas virnisti, kun Mielikki kiskoi vanhaa vilttiä tarmokkaasti kohti satulahuoneen nurkkaa. Hetken päästä se oli pöyhinyt viltin sopivaksi kasaksi ja asettautui kerälle tyytyväisesti huokaisten.“Onks Marshall ratsastamassa?” kysyin, kun Niklas oli istahtanut satulahuoneen lattialle Mielikin viereen. Ilmeisesti miehellä ei ollut kiire minnekään.
“Joo, se lähti just. Mä jäin hellettä pakoon tänne”, Niklas selitti ja rapsutti hajamielisesti Mielikin mahaa niin, että koiran takajalka vispasi ilmassa. Talli onneksi pysyi mukavan viielänä samoin kuin satulahuone. Siksi olin jäänyt sinne itsekin puuhastelemaan.
“Onks sulla jo kesäloma?” jatkoin rupattelua samalla, kun aloin järjestämään Jussin tavaroita takaisin kaappiin.
“Ei oikeestaan. Mä teen mielelläni töitä sillon, kun niitä on, vaikka nyt kesällä toki onkin hiljasempaa”, Niklas vastasi.
“Sähän olit jossain kampaamossa vai muistanko ihan väärin?”
“Joo, oppisopimuksella. Kuinka niin?”
“No kun mun luottokampaaja jäi stadiin ja nää hiukset on saanut elää vähän omaa elämäänsä…” aloitin, eikä minun tarvinut vihjailla enempää.
“Jos sä uskallat tulla, niin katotaan sulle joku aika. Mitä sulla oli mielessä?”, Niklas kaivoi puhelimensa esiin.
“Mä aattelin, et lähinnä tasoittais latvat.”
“Kerrostusta?”
“No ehkä vähän. Tai siis mun puolesta sä voit aika vapaasti tehä, kunhan ei kauheesti pituudesta lähtis.”
“Väriä?”
“Ei, kun mä oon nyt yrittänyt pitää tän oman värin…”
“Sopiiks sulle keskiviikkona vaik kolmelta?”
“Joo sopii. Laitaksä mulle vielä osoitteen, niin löydän perille”, hymyilin ja toivoin, että olin löytänyt itselleni uuden luottokampaajan näin helposti. Ainakin Marshall oli kehunut Niklasta, vaikken ollut varma oliko poikaystävällä ollut mitään vaikutusvaltaa punaisten rastojen suhteen. Päätin, että voisin kysyä sitä Niklakselta myöhemmin, sillä nyt Niklas puhui silmät loistaen kevään hiustrendeistä, joille ei tosin ilmeisesti Seinäjoella ollut kovinkaan suurta kysyntää.Satulahuoneeseen ei voinut livahtaa huomaamatta, sillä ovi vinkaisi joka kerta aivan yhtä äänekkäästi. Sen sai huomata myös nainen, joka yritti selvästi astua sisään herättämättä huomiota.
“Me ei ollakaan nähty aikaisemmin. Mä oon Niklas”, Niklas kömpi ylös ja tervehti iloisesti hymyillen.
“Janna Heikkilä”, nainen vastasi hieman jäykästi nyökäten, kädet täynnä varusteita. Naisen siistististi palmikoiduista ruskeissa hiuksissa näkyi kypärän painauma ja hänen poskensa helottivat punaisina, joten oli helppo päätellä, että hän oli juuri käynyt ratsastamassa.
“Siellä taitaa olla aika kuuma”, tokaisin rikkoakseni hiljaisuuden ennen kuin se venyisi liian pitkäksi.
“Melekeen liiankin”, Janna nyökytteli. Hän oli saanut varusteet paikoillen ja katseli nyt uteliaasti Mielikkiä, joka tuijotti vierasta odottavasti häntä viltin reunaa piiskaten.
“Saaks sitä rapsuttaa?” Janna kysyi, eikä aivan osannut päättää kohdistaisiko kysymyksensä minulle vai Niklakselle.
“Tottakai! Mielikki tykkää yleensä kaikista”, Niklas kertoi ja muisti sitten mainita, että oikeasti koira oli kyllä Noan, eikä kummakaan meistä.
“Onks täällä paljon koiria?” Janna kysyi kyykistyttyään rapsuttamaan Mielikkiä korvan takaa. Tallipihalla pyörivistä koirista riittiikin puhuttavaa hyväksi toviksi.“Mä aattelin lähtee kahville, kunhan oon saanu nää vietyä vintille”, ilmoitin, kun olin saanut siivousurakkani valmiiksi ja keräsin syliini kaikki ylimääräiset varusteet. Vanha keltainen viltti sai jäädä satulahuoneen nurkkaan Mielikille.
“Onkohan siellä vielö sitä hyvää teetä”, Niklas mietti ääneen samalla kun houkutteli Mielikkiä liikkeelle.
“Ai eka sä viet Noan koiran ja sit tyhjennät sen teevaraston?” piikittelin Niklasta, joka vain virnisti ennen kuin kutsui Mielikkiä luokseen kolmannen kerran.
“Eka mä kuitenkin vien tän pissalle”, Niklas ilmoitti ja lähti satulahuoneesta. Mielikki vilkaisi vielä kerran kaihoisasti viltin suuntaan ennen kuin lähti seuraamaan miestä, joka vihelsi sille tallin puolelta.
“Tarviitko apua?” Janna kysyi, kun varustepinon päälimmäiseksi nostettu suoja putosi maahan. Nainen poimi sen ennen kuin ehdin vastasta.
“No jos sä ehit tulla avaamaan mulle oven, niin se ois kiva”, myönnyin ja opastin Jannan vintille.
“Mä oon muuten Outi”, tajusin esitellä itseni, kun olin kipannut varusteet löytötavaralaatikkoon. Nostin sinne myös sukat, jotka olivat taineet jäädä Chailta vuodesohvan alle.
“Sä hoirat sitä Eetun hevosta?” Janna kysyi tunnistettuaan nimeni.
“Joo, niin hoidan”, vastasin ja kerroin Jussista muutamalla sanalla, kun palasimme takaisin tallin puolelle.
“Kai säkin tuut kahville” kyselin, kun Janna jäi epäröimään tallin ovelle, “mä haluaisin kuulla lisää sun Paahtiksesta!”-
Voi vitsit Outi, miten paljon mä susta pidän!!!
Tässä on sairaan monta hyvää asiaa, ja otan esille mun suosikit. Eka on satuhuoneen oven narahtaminen. Vähänkö tulee kotoisa olo kun tiedän tasan, millaisen äänen se joka kerta päästää. Se on sellainen juurruttava asia, joka sitoo miljöötä yhteen ja lukijan miljööseen. Niin pieni yksityiskohta kirjoittaa, mutta oikeasti aivan mielettömän merkityksellinen. Ei ehkä kaikille, mutta mun tapaisille yksityiskohtien viilaajille kylläkin 😀
Toinen on tietysti Mielikki. Se on niin söpö, rakastan sitä melkein kuin oikeeta koiraa ja vielä enemmän silloin, kun te muut kirjoitatte sitä. Se on niin ihanan reipas ja pirteä ja innokas, just sellainen niinkuin mä sen ajattelen olevankin. Kaikkien kaveri, kaikkien Mielikki.
Ja kolmas, ehkä jopa ihan mun suosikein asia, on se miten näppärästi otat useita hahmoja mukaan ja jätät jokaiselle koukun! Niklas saa koukun keskiviikolle hiustenlaittoa ajatellen. Marshallkin saa koukun, sillä Niklas varmasti puhuu tästä sopimuksesta Outin kanssa, ja Marshall voi samalla kertoa miten tuskallisen kuuma oli ratsastaa. Janna pääsee vähän enemmän sisälle Hopiavuoren maailmaan koirien kautta, ja luvassa on tuvassa juttelua turvallisesta aiheesta josta on hyvä jatkaa eteenpäin. Olet sinä aika mestari, vitsi miten hyvin olet kirjoittanut. Ai että, tuli niin hyvä mieli! 😀
-
Outi parka se joutuu kyllä tekemään kaikkia sellaisiakin hommia, joista ainakaan mä en ikinä unelmoinut, kun lapsena haaveilin hoitohevosesta. Toki sitten kun hoitoheppa löytyi, iski totuus päin pläsiä, kun huomasi tekevänsä ihan muuta kuin harjaavansa heppaa koko ajan. 😀 No, se on virkistävää se muukin. Vaikka olisikin niin, että Eetun käsitys käyttökelpoisesta tavarasta eroaisi jonkin verran normaalin ihmisen käsityksestä ja itse joutuisi siivoamaan jäljet…
Niklas on musta tässä tekstissä oma itsensä sen verran mitä häntä tunnen. Aluksi ihan vähän höhlä, mutta kovin energinen ja innokas toiminnan mies kun hiustenlaittoajoista on puhe. Ja selvästi se tykkää työstään. Toivottavasti se on maineensa veroinen!! 😀 Eiköhän se ole. 😀 Ehkä me kuullaan, oliko vai ei!
Tätä kysyessäni mietin, kuinkahan moni Hopiavuoressa tietää Marshallista ja Niklaksesta. Mun mikään hahmo ei taida tietää mitään, ellei Eira sitten ole sattunut vetämään välillä oikeita johtopäätöksiä ihan vääristä johtolangoista. Mutta niistä yli puolet onkin puusilmiä.
Oli kilttiä sosia useampaa hahmoa. Janna ainakin otti heti hienosti pallon vastaan. Sillä ei tietenkään vielä hirveästi voi olla kavereita, kun se on tullut vasta, mutta tosi hienosti se on jo yrittänyt, ja oli kauniisti tehty, kun huomasit sen haluavan kontaktia.
-
-
Ehkä tää on meidän paikka
Yritin päästä Paahtiksen tavaroiden kanssa mahdollisimman huomaamattomasti satulahuoneeseen, sillä kuulin oven lävitse siellä käytävän keskustelua, mitä en olisi halunnut häiritä. Kuitenkin taiteltuani oven auki se narahti tavalla, joka todellakin kertoi jonkun astuvan sisään. Päästessäni sisälle lattialta nousi melkein mustat hiukset omaava nuorimies.
“Me ei ollakaan nähty aikaisemmin. Mä oon Niklas”, mies esitteli itsensä.
”Janna Heikkilä”, esittelin itseni nyökäten, sillä sylini oli edelleen täynnä tammani varusteista. Laittaessani varusteita paikoilleen lattialla omaa varustepinoaan läpikäynyt nainen enemmänkin tokaisi kuin kysyi ajatuksen ilman kuumuudesta. Todettuani että ulkona olisi jo melkein liiankin kuuma, huomasin koiran, joka tuijotti minua keltaiselta viltiltä häntä vispaten innokkaasti. Varmistettuani vielä että koiraa sai rapsuttaa, Niklas antoi luvan ja lisäsi perään että koira oli oikeastaan Noan. Muistelinkin muutaman päivän takaista rastapäätä, jonka olin nähnyt päästävän koiran ulos ja nyt osasin yhdistää nimen ulkonäköön, vaikka en ollutkaan vielä päässyt tapaamaan Noaa henkilökohtaisesti.Juttelimme hetken tallilla pyörivistä koirista ja mainitsin haaveilevani itsekin koirasta, vaikka en ollutkaan vieläkään siirtynyt sanoista tekoihin. Jossain kohtaa varustekasaa selvittänyt nainen ilmoitti että olisi suuntaamassa kahville saatuaan vietyä ylimääräiset varusteet vintille. Niklas pohti jotain hyvää teelaatua ja toisen pohdinnat keskeytettiinkin piikittelevällä heitolla siitä, että mies olisi viemässä ensin Noalta koiran ja sitten teet. Lopulta Niklas tyytyi vain ilmoittamaan vievänsä Mielikin ulos pissalle. Kysyin tarvitsisiko varustekasaa nostava nainen apua kun kasan päällimmäisenä olevat suojat olivat yrittäneet epätoivoisesti paeta paikalta.
Suunnattuamme tallin vintille jonne varustekasa katosi löytötavaralaatikkoon tuo brunette esitteli itsensä Outiksi ja tunnistin nimen Eetun aamuisista puheista. Varmistettuani että olisin oikeassa henkilössä nainen kertoi minulle hieman Jussista ja jäädessäni tallin ovelle toinen kyseli, olisinko kuitenkin tulossa myös kahville. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päätin että voisin ihan hyvin tarttua tarjoukseen, sillä se voisi olla toisaalta hyvä tapa tutustua naiseen paremmin ja olisin tuntenut itseni töykeäksi jos en olisi suunnannut sisälle toisen kerrottua halustaan kuulla lisää Paahtiksesta.
Astellessani tupaan hieman Niklaksen ja Outin perässä olivat he päässeet jo aktiiviseen keskusteluun liittyen hiusten parturointiin, ja Outi esitti Niklakselle kysymyksen jonkun Marshallin rastoista. Niklaksen aloittaessa vastauksensa ilmeisesti Marshall käveli keittiöön ja ilmoitti Niklakselle että toinen saisi pitää saksensa kaukana hänen rastoistaan. En voinut olla kysymättä Marshallilta miten pitkään toisella olisi ollut rastansa, ennen kuin tajusin edes esitellä itseäni. Mies kommentoi Paahtiksen näyttävän näppärältä, ennen kuin esitteli itsensä Marshall Kozloviksi ja kätteli minua pöydän ylitse, ennen kuin otti paikkansa Niklaksen vierestä pöydän toiselta puolelta.
Marshall oli ilmeisesti saanut tarpeekseen hiuksiin liittyvästä keskustelusta, sillä toinen kyseli minulta tamman ikää ja olisiko sen kutsumanimi oikeasti Paahtis.
”Se on nelivuotias. Ja joo, se on ihan oikeesti Paahtis. Tyhymä lempinimihän se on ku mikä, mutta se on ollu mulla nii vähä aikaa että en oo kerenny pohtia sille mitää uutta. Ja toisaalta onha se aika persoonallinen,” mutisin vastaukseni lopun enemmänkin kahvimukilleni, kuin keskustelukumppaneilleni.
”Onko sulla millaisia suunnitelmia sen kanssa?” Marshall jatkoi kyselemistään pitäen katseensa minussa.
”No siis kenttähevonen siitä pitääs tulla. Et nyt ensimmäänen haaste meillä on Storywoods Dressage Cupin osakillipaalu tuas parin viikon päästä ellen sitte jätä sitä välihi ku ei täs oikee näytä pääsevän reenaamaan” vastasin antaen katseeni kiertää niin punarastaisessa miehessä, kuin hänen vieressään istuvassa Niklaksessa ja sen laskeutuen siitä kahvimukini pinnalla hitaasti katoavaan pyörteeseen.Juttelimme jonkin aikaa tammastani, sekä Marshallin hevosesta Arlekinista ja aloin tuntemaan oloani ainakin vähän kotoisammaksi tallilla. Ehkä tällä tavalla hiljalleen tutustuisin Hopiavuoren porukkaan paremmin, vaikka seuraavat viikot olisinkin tallilla niin aikaisin että en taitaisi nähdä tallin isännän lisäksi ketään muuta elollista, sillä en tiennyt olisiko kukaan muu tarpeeksi hullu ollakseen tallilla ennen kukonlaulua ainakaan vapaaehtoisesti ratsastamassa. En halunnut vaikuttaa idiootilta hymyillessäni ajatuksilleni, joten piilotin sen huulilleni nostettuun kahvikuppiin, kuunnellessani Marshallin ja Niklaksen välistä melkein jo väittelyksi vaihtuvaa keskustelua, ennen kuin Outi liittyi erotuomariksi miesten mielipide eroon ja käänsi keskustelun taas uusille urille.
-
Tosi hyvin tehty! Tässä sulla on tarina, jossa on parannusta alkuun sekä kuvauksessa että niissä repliikeissä. Kun näitä juttuja toistaa ja toistaa, lopuksi ne on selkärangassa ja sitten on taas vähän parempi kirjoittaja. Parasta on, että kaikilla on omia juttuja työstettävänään. Oli kivaa myös, kun osoitat lukeneesi Outin jutun ja jatkat siitä. Kaikki kirjoittajathan tykkää kun huomaa, että oma juttu on ollut lukemisen arvoinen.
Tupa kuulostaa kans ihan Hopiavuoren tuvalta. Ainahan siellä on sellainen pulputus, että jos nyt ei ihan ihmisiä pelkää, sinne on varmaan tavallaan paineetonta mennä. Eipä tarvitse ainakaan itse ohjailla keskustelua ja täyttää hiljaisuuksia, jos ei välttämättä halua.
-
-
Lomasuunnitelmia
— Tuu kahville sieltä! huitoi Nelly keittiön ikkunasta. — Tai teelle tai mehulle tai mitä nyt haluutkaan juoda.
— Joo, oottaka sen verran että mä saan nää tavarat autoon, niin tuun sit, huikkasin takaisin.Oli aamu ja vielä kivan viileää, mutta ilma enteili silti helteistä päivää. Sen vain tunsi. Huokaisin onnellisena ettei tarvinnut murehtia ratsastamisesta. Helle oli kivaa, mutta jos piti tehdä muutakin kuin lojua lepotuolissa, se muuttui kivasta tuskalliseksi.
— Mitäs muuttokuormaa sä autoos raijasit? Nelly tiedusteli kun minäkin istuin teemukin ja pullavadin ääressä.
— Vien kotiin pesuun kaiken ylimääräisen nyt kun Salieri on laitumella eikä tartte mitään. Kävin Salieriakin katsomassa.
— Se näyttääs olevan iha kuasissa, ku käytiin tarkistaas ne tuas aamupualeen, Eetu sanoi. — Mä luulen jottei tartte pelätä sen ähkyn uusivan, olis se sen jo teheny jos olis tuloollaan.
— Niin no, helpommalla olis toki päässyt jos ei olisi laskenut sitä laitumelle ollenkaan, mutta mun mielestä Salieri on lomansa ansainnut. Mutta aina sitä vain huolta kantaa, kun ei sille ähkylle mitään syytä löytynyt…Puhe kääntyi aamun sattumuksiin, kun joku oli onnistunut jo kaatumaan kentällä hevosensa kanssa. Hevosen tiesin, se oli sellainen kirjava täysiverisen tyyppinen hevonen, tosi hieno tapaus, mutta omistajan kanssa en ollut osunut yhtäaikaa vielä tallille. Tänäänkin tämä Janna oli ehtinyt kuulemma juuri lähteä kun minä tulin. Ja sitten oli se toinen uusi hevonen ja omistaja. Siitäkin parivaljakosta tiesin nelijalkaisen osapuolen, isokokoisen mutta tyylikkään näköisen tamman, jolla oli melko tavalla valkoista takasissaan. Joku kilpahevonen sekin oli kuulemma.
Kuuntelin kiinnostuneena juttelua näistä uusista tyypeistä, jos sillä tavalla saisin vähän ensivaikutelmaa siitä, millaisia he olivat. Siinä mielessä se oli pettymys, muut puhuivat lähinnä uusista hevosista, eivät niinkään ihmisistä. Enkä minäkään kehdannut kysellä. Kohautin henkisiä harteitani, sittenhän se selviäisi kun heihin törmäisin itse. Ilmeisesti eivät olleet ainakaan vielä osoittautuneet miksikään Sanni-kakkosiksi.
Puhe kääntyi lomaan ja lomasuunnitelmiin.
— Camilla sano lähtevänsä Lappiin vaeltamahan kahareksi viikoksi.
— Mites sä, pidätkö miten lomia? Nelly kysyi minulta.
— Mä jäin nyt juhannukselta lomille, sanoin enkä kertonut, että kyseessä ei ollut ihan täydellinen loma, sillä osallistuin johtoryhmän kokouksiin sekä muihin tarpeellisiin palavereihin lomaltakin. Osakkaan osa, mutta onneksi ne pystyi tekemään etänä. — Oon elokuun loppupuolelle asti, et vähän pidempi rupeama.
— Voi miten ihanaa! Onks sulla, tai teillä, jotakin lomasuunnitelmia?
— No itse asiassa sitä varten mä tänne osittain tulinkin, pyytämään suosionosoitusta. Että vaikka tuo Salieri on nyt laitumella, niin katsoisitte vähän sen perään kun me aateltiin Harrin kanssa lähteä pariksi viikoksi road tripille.
— No soon ny selevä, jotta me kattotahan. Aina nua laitumet ja hevoset tarkistetahan.Hymyilin kiitollisena, vaikka olin melkein arvannutkin Eetun vastauksen.
— Kiitos, sanoin yksinkertaisesti ja päätin samalla maksaa täyden tallivuokran tältä ja heinäkuulta, vaikka Eetu oli ehdotellut laiduntajille alennusta tallivuokraan. Mutta siitä oli turha Eetulle mainita mitään erikseen.
— Mihin päin meinaatte lähteä?
— Ei mitään käryä! Tai no, ehkä tuonne etelä-Suomeen, haaveissa olisi Rauma, Turku, Helsinki, Hanko, ehkä Ahvenanmaakin, Imatra, Koli ja mitä näitä nyt on. Pitää ehkä vähän karsia tota listaa tai muuten kaksi viikkoa ei riitä. Tai ehkä me vaan pakataan autoon kaikki mahdollinen ja mennään mihin nokka näyttää ja katotaan sit mitä matkan varrelta löytyy.-
Ei vitsii. Nyt kun Sonja ja Harri saisivat aurinkoisia kelejä, ei miellään kuitenkaan mitään kolmeakymmentä astetta, niin olisi hyvä vähän katsella etelän kaupunkeja. Hevosenkin kun uskaltaa jättää, kun onhan se isäntä ainakin tunnollinen jos ei muuta. Ja tietenkin henkilökunta kans.
Tämä on dialogipainotteisena ihanan kevyttä ja ilmavaa luettavaa. Lisäksi noteeraat tässä kivasti uudet hepat Sonjan silmin ja vieläpä ehdit viittaamaan Jannan tarinaan kentän kauhuratsastuksesta. Musta tämmöset jutut on aina liikuttavan huomaavaisesti ajateltu.
-
-
Kun Noa pisti Tiituksen vakoilemaan mua
”Noa pyys mua hoitaan näitä”, sanoin merkitsevästi Tiitukselle, joka nojaili aitaan ja katsoi aina välillä kännykkäänsä, kun minä juoksutin Flidaa.
”Mhm”, Tiitus möhähti.
”Se ei pyytäny sua”, täsmensin vielä, mutta ei hän ymmärtänyt lähteä vieläkään pois siitä jaloista pyörimästä.Flidaa piti juoksuttaa kymmenen minuuttia. Rauhallisesti. Noa oli sanonut. Sitä varten olin laittanut kännykkään hälytyksenkin, että juoksuttaisin kymmenen minuuttia. En yhdeksää, en yhtätoista, vaan kymmenen. Eikä Flidaa saanut juoksuttaa kuumassa. Sitä varten minä olin raahautunut tallille seitsemäksi. Ja joka päivä aioin kyllä tulla. Ja kun olisin tullut, Tiitus ainakin saisi todistaa, että olin, kun siinä laidalla niin hyödyttömästi makasi. Sitten Noa sanoisi, että minun pitäisi kyllä hoitaa Fannia, kun olen niin hyvä, ja sitten minulla olisi melkein niin kuin oma varsa. Fanni ei ollut kyllä mikään puoliverinen, mutta ainakin se oli söpö.
”Peikko!” Tiitus huusi ihan yhtäkkiä.
”Mitä?” ärähdin, koska kyllä Tiituksen piti tietää, ettei Flidaa saanut säikytellä.
”Se on taas sen Fannin kimpussa!”
”No ota se pois!”
”Sunhan piti hoitaa niitä?”
”Mä juoksutan tätä.”
”No ota toi ensin pois ton kituksista ja jatka sitten.”
”Sit mä en tiedä oonks mä juoksuttanu kymmenen minsaa.”
”Se ei oikeasti ole niin minuutin päälle. Eira, oikeasti, Fanniin tulee varmaan kohta jotain reikiä–”
”Joo joo — PEIKKO! Mene nyt perseeseen siitä!”Kunnon komento Flidan riimunarulla kohti huitaiseminen saivat Peikon irrottamaan torahampaansa Fannin jalosta varsanharjasta. Huitaisin varmuuden vuoksi vielä uudestaankin ja sain Peikon ottamaan jalat alleen. Sen hörökorvista näki, ettei se minua oikeasti pelännyt. Se nyt vain tykkäsi sinkoilla ympäriinsä pienimmästäkin syystä. Flida joka tapauksessa hirnui sille.
”Joo mä tiiän, mä tiiän”, mutisin Flidalle. ”Se on ton Tiituksen vika kun se ei voinu ottaa tota pois ton kimpusta…”
”Sanoitsä jotain?” Tiitus havahtui.
”No en. Juttelin Flidalle vaan. Mitä luulet, miksei Noa antanu Mielikkiä mulle?”
”Kun teillä on Ringo kotona? Ja Niklas haluaa vissiin oman koiran?”
”Nii joo… Varmaan se on joo se. Mä jo ajattelin et se luulee et mä hukkaan sen… Kuule, oot säkin ihan viisas aina joskus.”
”No kiva, kiitti.”Pidin Flidaa reippaassa käynnissä vielä hetken aikaa sen jälkeen, kun kännykkä oli piipannut, koska Peikko oli tullut välillä pilaamaan. Sitten otin sen kiinni. Ajattelin, että tekisin kyllä sille jonkun kampauksen, kun Noa tulisi takaisin. Sittenpähän hän huomaisi, että minut kannattaa ottaa hevosenhoitajaksi. Pesisin kyllä Flidan riimutkin kaikki. Paitsi vitsi jos Noa ei edes huomaisi. Välillä se nimittäin kiinnittää huomiota ihan kummallisiin asioihin… Niin kuin kaikki pojat…
Tiitus aikoi ilmeisesti tulla mukaan häiritsemään, sillä niin asialla olevan näköisenä hän tunki puhelimen farkkushortsiensa taskuun, kun talutin Flidan kentän portista ulos. Flida oli kyllä aika varma hevonen. Vähän niin kuin Uuno. Ei kai Noa ollut käskenyt Tiituksen..?
”Tiitus!”
”Mit — mitä?”
”Eiks nii et Noa pisti sut vakoilemaan mua? Kun sä oot siinä vieläki?”Tiitus raapi niskaansa. Hän katseli Flidaa mieluummin kuin minua, vaikka käveli melkein vierelläni. Siitä jo tiesin, että Noa oli kyllä ihan petturi, kun oli ajanut kätyrinsä kannoilleni.
”Mä näen jo et pisti”, ilmoitin.
”No, kuule, Eira”, Tiitus aloitti rasittavan tyynnyttelevästi.
”Turha siinä nokuule-eiratella enää.”
”Noahan tietää et sä pärjäät kyllä–”
”Nii vissiin.”
”–mut eihän kukaan meistä käsittele varsinkaa varsoja yksin. Aina on muitaki näköyhteyden päässä. Kuule, Noakin on niiden kaa niin et on muita tallissa.”
”Ai jaa?”
”Joo.”Hätistelin Pekkoa kauemmas, kun se ravasi jo vastaan suulista. Olihan se aika villi. Oli varmaan ihan hyvä, että Tiitus oli kuitenkin mukana. Jos kerran ei Noakaan ollut ihan yksin varsojen kanssa. Tiitus ei kuitenkaan ollut ihan sellainen kantelupukki kuin joku Hello. Ja ihan kivaa sen kanssa oli kävellä viemään Flidaa ja varsoja aitaukseen, kun se ei kuitenkaan tuijottanut koko aikaa hysteerisesti vahtien niin kuin Eetu olisi tehnyt. Puhelintaankin se oli katsonut, kun minä olin juoksuttanut, niin että tarkemmin ajatellen ei sekään tainnut pitää minua ihan luuserina.
Kun Flida ja varsat olivat tyytyväisenä aitauksessaan, otin salaa kuvan Tiituksesta silittämässä Fannia. Onhan Tiitus ihan kuitenkin söpö, ja muutenkin Instassa saa paljon tykkäyksiä sellaisilla heppakuvilla, joissa on poikiakin. Mietin, ajatteliko se Beetä, kun se hymyili toiselle varsalle, mutta en sitten viitsinyt kysyä. Sen sijaan kysyin sitä laukkaamaan kilpaa työhevosilla harhauttaakseni sen jalosti Bee-ajatuksistaan, ja kun se yritti kieltäytyä, kysyin, pelkäsikö se oikeasti muka häviävänsä heikolle pienelle tytölle. Silloin se nauroi.
”Sä nyt voittaisit Kentucky Derbynkin työhevosella pelkällä sinnillä”, se sanoi.
”Mikä se on?”
”Laukkakilpailu”, Tiitus hörähti, ja vaikka se ei tietenkään ollut tosissaan, se oli jotenkin niin kivasti sanottu, että annoin sille anteeksi kaikki ne lukuisat kerrat, kun se oli ollut ärsyttävä. -
Kesäsuunnitelmia ja kortin peluuta
Nelly oli huikkinut kuistilta tupaan kahville, ja kahvihetkemme oli siirtynyt hiljalleen ristiseiskan pelaamiseen. Eira oli poistunut protestoinnin jälkeen olohuoneeseen ja ilmeisesti mielenosoitukseksi laittanut puhelimestaan äänet täysille alkaessaan katsoa TikTokkeja. Pöydän ääreen oli jäänyt lopulta itseni lisäksi itse Hopiavuori, Nelly, Oskari, Inari ja Tiitus sekä Helloksi paljastunut pörröpää.
Kortinpeluu oli sujunut hiljaisuudessa, jota oli rikkonut satunaiset kahvi- tai tee mukien kolahdukset pöytää vasten ja pelikorteista aiheutuneet äänet, ennen kuin Nelly rikkoi hiljaisuuden kyselemällä kesäsuunnitelmista. Hellon suunnitelmat uimisesta kuulostivat enemmänkin kuin hyviltä ja sai hymyn nousemaan huulilleni. Oskari pohti lähtevänsä käymään isällään nyt kun Camilla ei ollut paikkeilla. Ilmoitettuaan vieressäni istuvalle Sudelle että mies voisi ihan hyvin olla myös Hopiavuoressa, Nelly innostui ehdottamaan illanistumista porukalla.
”Mulla kesä menöö töiden ja opiskelujen parissa” vastasin Nellyn kysymykseen kesäsuunnitelmista. ”Niin ja toisaalta onhan meillä Paahtiksen kanssa niitä koulukisojakin ja sit näyttelyreissu Latviaan.” jatkoin asettaessani uuden kortin pöydälle omalla vuorollani.Nellyn kysellessä oliko ajatus illanvietosta huono idea nostin katseeni korteistani.
”Musta se kuullostaa ihan hyvältä ja kivalta idealta. Pääsis varmaha samalla tutustumahan ehkä viälä vähä lisää tallin porukkahan, kun tuntuu että suurin osa on viälä vähä sellaasia naamatuttuja, tai niinku että ei oo vaa tullu viälä juteltua.” sepitin samalla kun nousin pöydästä ja kävelin kahvipannulle täyttääkseni mukini.”Ottaako joku muu viälä lisää?” käännyin katsomaan pöydän ääreen jäänyttä sakkia.
-
Ihanaa, miten nopea vastaus! Tää on mun lempparia eli yhteisöllisyyttä parhaimmillaan 🙂 .
Janna viihtyy jo tosi hyvin tuvassa, vaikka aluks jännittikin. Mutta Jannan rohkealla persoonalla ei paljoa muuta voi odottaakaan 😀 .
Mä haluun tarjota sulle haasteen. Tietysti ei oo pakko ottaa vastaan, mut jos haluttaa niin kokeile!
Kuvaile yksityiskohtia. Ota vaikka toinen hahmo ja kuvaile miltä hän näyttää, heiluuko maisema tuulesta, kuuluuko jotain erityistä, sekoittaako vai näplääkö vai syökö Janna hiuksiaan. Entä muut? Kuopiiko jossain hevonen, ravistaako Janna päätään vai kääntää vähäsen kieltäytyessään. Pikkujuttuja, koko tarinan ajan!Sä oot hyvä tässä jo nyt. Tässäkin tarinassa kerroit kuppien kilahtelusta, mutta kokeile sitä ihan koko tarinan ajan. Siitä (ainakin minä sain) kirjoittaja saa ihan erilaista kosketuspintaa sitten seuraaviin tarinoihin 🙂 .
-
Olipa hurjan kivaa huomata, että olit jatkanut Nellyn tarinasta. Innostuin todella, kun luin tällaisen vastapallon. Se on vieläpä hyvin rakennettu sisältönsä puolesta. Se ei pelkästään tylsästi toista, mitä Nelly on jo kertonut, vaan jatkaa siitä eteenpäin ja tuo tilanteeseen ja juoneen jotain lisää. Myös loppu on osattu kirjoittaa niin avoimeksi, että seuraavan on vieläkin mahdollista jatkaa. Nämä tarinat on sellaisia, joilla saa helpoiten leikkiseuraa: et kävelytä muita pois ja päätä tilannetta, vaan annat seuraavankin tuoda jotain lisää. Jos Janna olisi lopuksi noussut pöydästä ja lähtenyt talliin, se olisi ollut merkki muille kirjoittajille, että tästä ei enää Jannan kanssa jatketa.
-
Siis nää kommentit (tää ja Paahtiksen pk:n kisapohteita tarinan) valaa kyllä uskoa omaan tekemiseen.
Mua stressaa ihan hirveesti aina kun alan kirjoittaman ja monesti koko kirjoitusprosessi on tosi vaikea ja vaativa kun musta tuntuu että en osaa ja uskalla että en ikinä pääse samalla tavalla sinuiksi kaikkien mahtavien hahmojen kanssa, kuin mitä muu porukka jo on. Tiettyhän mä tiedostan, että muut on leikkinyt keskenään paljon pidempään ja itse on ollut mukana vasta vajaan kuukauden, mutta silti saan tehtyä kärpäsestä härkäsen ja mikään ei oo aina kivaa.
Mutta ehkä tää tästä, jokainen tarina on kuitenkin muutama milli syvemmälle isoon tarinaan ja ehkä joskus jopa jotain uutta tietoa tai muuta muille, jotta muiden on helpompaa ottaa Jannaa mukaan. Mahtavaa on kyllä toisaalta myös se, että mullekkin uskalletaan jättää tilaisuuksia mihin tarttua ja tavallaan sitä kautta myös auttaa mua kirjoittamaan lisää ja tutustuttamaan Jannaa ja itseäni muiden hahmoihin, vaikka oonkin taustalla seurannut menoa jo pitkään. Kuitenkin nyt jotenkin tuntuu siltä että mä en tohdikkaan kirjoittaa muiden hahmoista niin paljoa, kuin mitä joskus ehkä ajattelin tohtivani.
-
-
”Sä et vielä tunne meidän Helloa”, Nelly surkutteli ja silitti päätäni. Hän veti kädellään pääni rintaansa vasten, ja kun vilkaisin ylöspäin hänen kasvojaan, hänen alahuulensa oli surkuttelevasti törröllään. Yritin vetäytyä pois, mutta hän puristi kovasti, läpsäisi voimalla otsaani ja jatkoi sitten teatterimaisen suurieleistä silittämistään aina vain kahvipannua epäröivästi pitelevää Jannaa katsoen.
”Siis… Mitä?” Janna sai sanottua puolittain epävarmasti hymyillen, mutta katse vilkkaasti minun ja Nellyn silmien välillä seilaten. Hänhän oli vain kysynyt, ottaako joku vielä kahvia!
”Hello ottaa”, Nelly sanoi pehmeästi, rapsutti vielä kerran ja päästi sitten minut irti. ”Hello ottaa kahvia.”
Tuhahdin, mutta ojensin kuitenkin kuppiani, kun Janna lähestyi pannun kanssa. Se oli Vaasan Combosta ostettu suuri muki, jossa oli joskus ollut iloisen värisiä raitoja, vaan nytpä ne raidat olivat huuhtoutuneet astianpesukoneeseen.
”Hello ottaa myös pullaa”, Nelly nyökytteli totisena Jannalle. ”Ja Hello ottaa kakkua, piirakoita Hello ottaa — älä nipistä!”
Nelly löi minua sormille, kun nipistin häntä kyljestä. Janna naurahti. Ensin ärsytti, kun Nellyn piti huvittaa häntä tuolla tavalla, mutta sitten totesin, että ei se ole niin justiinsa. Sitä paitsi Janna laski keittiön tasolta voisilmäpulla-astian pöytään, niin että hyvinhän siinä lopulta kävi.
Kun peli jatkui, nojauduin kerran haukatun pullan kanssa Tideä vasten ja tarjosin pullaa hänellekin. Sen sijaan että hän olisi kiertänyt hetkeksi käsivartensa ympärilleni ja puristanut pikaisesti, hän istui jäykkänä kuin marjapuskista yllätetty Make viime kesänä. Ehdin taas pahastua ennen kuin katselin ympärilleni. Oskari tuijotti Tiitusta silmät suurina, mutta laski katseensa nopeasti kortteihin, kun huomasi minun katsovan häntä. Janna puolestaan oli syventynyt jo grillaussuunnitelmiin Nellyn kanssa, ja Inari ja Eetu olivat omia hiljaisia, kortteja katselevia itsejään. Suoristauduin nopeasti ihan omalle paikalleni ja harkitsin sipiseväni pöydän ylitse Oskarille, että lämpenisikö hän minulle kun kerran Tide ei kaikkien näiden vuosikymmentenkään jälkeen, mutta luovuin suunnitelmasta. Oskari unohtaisi varmemmin mitä näki, jos olisin vain hiljaa, enkä kiinnittäisi enempää hänen huomiotaan. Tidelle sen sijaan irvistin pahoittelevasti kun Oskarin haukansilmät tutkivat kortteja meidän sijaan.
”Inari”, sanoin parin kierroksen jälkeen, kun peli alkoi olla lopussa.
”Mm?”
”Meepä ny nuoremmuuttas pihalle ja käske ne flikat sieltä pelaamaan kans.”
”Mitkä flikat?”
”Siellä oli Marshia, Sonjaa, Vinnyä–”
”Ketä Vinnyä?”
”Vincent, tietenkin. Vitsi ku on pitkä nimi, ei sitä jaksa joka kert–”
”Sun pitää päästä tuasta tytöttelystä”, Eetu huomautti. ”Mutta ei sun tarvitte mennä EireikuInari ku mun pitää lähtiä iltahommihin. Mä käsken samalla.”-
Jei, Hellyä 😀 ! Näillä on joku ihan erilainen suhde, jota mä en oo ikinä nähny missään – oikeesti tai tarinassa. Siks se kiehtoo mua niiiiin paljon!
Mä myös haluisin kurkata Hellon päähän tarkemmin. Haluun tietää, mitä mieltä Hello on Oskarista ja muista ihmisistä ympärillä. Siis oikeasti. Ainahan pörröpää tulee kaikkien kaa toimeen, mutta olin haistavinani pienen… jonkun. En tiedä minkä, mutta mä haluan tietää! Siksi mä _janoan_ uutta tarinaa.
-
-
Kun kissat on poissa…, osa 1
“Mikset sä maastoon lähtenyt?” Oskari ihmetteli kun istuskelimme suulin viereisellä penkillä. Tallipihalla oli poikkeuksellisen hiljaista nyt, kun pitkä letka hevosia oli kadonnut Eetun johtamana Vanhaa Päätietäpitkin kohti Jätinhautuumaata. Oskari piti taukoa, sillä ihan vielä ei kannattanut alkaa jakamaan iltaheiniä. Mies oli huomauttanut, että oli liian myöhä juoda kahvia, mutta siitä huolimatta hörpin itsepäisesti jäähtynyttä kupillistani. Ilman sitä en varmasti jaksaisi pyöräillä kotiin.
“No täytyyhän jonkun tällä katsoa sun perään, kun Camillakin on lomalla”, virnistin vastaukseksi Oskarin kysymykseen.
“Käskiks Eetu?” Oskari, joka oli ollut hörppäämässä vettä juomapullostaan, pysähtyi niille sijoilleen ja tuijotti minua silmät suurina. Tietenkin mies epäili minua Eetun kätyriksi.
“No ei tietenkään, eikä Camillakaan käskenyt. Kunhan kiusaan sua!” nauroin. Kuulin, kuinka Oskari huokaisi ja hymyili sitten vähän nolona takasin.
“Mä oikeesti hetken aattelin… Tai siis kun se siitä päätallin ovestakin sano, vaikka oonhan mä nyt iltatallia tehnyt aikasemminkin ja joku Eirakin tietää, et se laitetaan kiinni aina illaks”, Oskari kuulosti vähän ahdistuneelta.
“Sellanen se on, kun sitä stressaa joku”, yritin lohduttaa, vaikkei siitä varmaan mitään hyötyä ollutkaan, “siks mä aattelin, et Eetu kaipaa tota maastoreissua enemmän kuin mä. Saa vähän laatuaikaa Jussin kanssa, kun ei se oo taas koko viikkoon ehtinyt ratsastamaan… Vaikka voi olla, et se palaa sieltä vaan entistä pahempana hermorauniona”, naurahdin.
“No mut kyl sulle ois joku hevonen ollut… Vaik Pasi, kun Camilla ei oo?” Oskari ehdotti.
“Luuletsä et mä sopisin jonkun ponin selkään? Sitä paitsi se on varmasti sata kertaa tyytyväisempi vaan laitsalla” hymähdin ja huomasin, kuinka mies arvioi minua uudestaan katsellaan. Pituuteni puolesta en todellakaan ollut mikään poniratsastaja, vaikka ehkä Pasi olisikin yhdestä maastoreissusta kanssani selvinnyt.
“No joo, ehkei sittenkään”, Oskari myönsi, “mut olisit sä ehkä Ukollakin voinut…”
“Ei, kun mä en oikeesti vaan välitä maastoilla noin isolla porukalla. Liikaa hälinää”, tunnustin ennen kuin Oskari ehtisi keksiä, että hänen pitäisi soimata itseään siitä, ettei ollut tarjonnut hevostaan lainaan. En sitä paitsi ollut varma, olisinko oikeasti edes uskaltanut lähteä Oskarin hevosella maastoon, vaikei Ukko vieläkään ollut aivan täydessä terässä.Nyt kun laidunkausi oli alkanut, hommaa tallilla oli tavallista vähemmän, eikä iltatallin tekoon olisi todellakaan tarvinnut kahta ihmistä, varsinkin jos toiselle täytyi kädestä pitäen näyttää, minkä verran heinää mihinkin karsinaan piti heittää. Siitä huolimatta Oskari hyväksyi avuntarjoukseni, eikä näyttänyt olevan ollenkaan pahoillaan, vaikka ihan varmasti hän olisi selvinnyt hommista yksin paljon nopeammin. Oikeastaan Oskari tuntui ottavan ilon irti siitä, että sai heitellä minua heinäkasoilla ja juoksuttaa minua ympäri tallia. Ehkä mies tunsi olonsa vähän vapautuneemmaksi, kun Eetu tai Camilla ei ollut kyttäämässä olan takana.
“Sä oot kyllä aika hyödytön apulainen. Osaaksä edes lakaista lattiaa?” Oskari piikitteli virnuillen, kun lopulta viimeinenkin hienäkasa oli päätynyt oikeaan karsinaan.
“Varmaan, jos sä eka näytät mallia”, virnistin takaisin ja pyörittelin muka avuttomasti kädessäni luutaa, jonka Oskari oli minulle ojentanut.
“No ensin sä laitat tän käden tähän…” Oskari aloitti ja melkein säpsähdin, kun mies tarttui rempseästi vasempaan käteeni. Hanskojenkin läpi käsi tuntui lämpimältä.
“Ja sit tää menee tähän…” miehen oikea käsi asettui myös omani päälle.
“Ja sit sä vaan huiskit näin”, Oskari heilutteli luutaa käsieni avulla seisten niin lähellä, että puhuessaan hänen lämmin hengityksensä pyyhki kasvojani ja jopa tallivaatteiden pinttyneen hevosenhajun alta pystyin erottamaan häivän jostain sport-merkkisestä suihkusaippuasta, jonka olin huomannut aikaisemminkin. Minua huimasi ja tajusin Oskarinkin huomanneen, että olin unohtanut hengittää, sillä mies irrotti otteensa käsistäni kuin ne olisivat polttaneet ja harppasi taaksepäin.
“Kyllä mä varmaan nyt selviän”, sain hädin tuskin sanotuksi puristaessani harjanvartta tiukemmin kuin olisi ollut tarpeen. Se tuntui tyhmältä, mutten keksinyt mitään järkevämpääkään. Leikkisä tunnelma oli tiessään.
“Kyllä sä selviät”, Oskari toisti yhtä jännittyneesti ennen kuink keksi itselleen jotain tekemistä tarhojen suunnalla.Lakaistuani käytävät ja pakattuani tavarani tärisevin käsin halusin vain luikkia tallilta kotiin vähin äänin, avata jääkaapissa lojuvan valkoviinipullon ja käpertyä sohvalle tai ehkä parvekkeelle miettimään, miten taas kerran olin Oskarin takia niin solmussa. Sydämeni hakkasi edelleen siihen malliin, että kuvittelin ajavani pyörällä kotiin ennätysajassa. Näprätessäni ruosteista lukkoa auki, kirosin, etten ollut jättänyt pyörää suosiolla lukitsematta. Ei sitä Hopiavuoresta kukaan olisi vienyt ja vaikka olisikin, en olisi menettänyt paljoa. Vilkuilin olkani yli, ettei Oskari pääsisi yllättämään, vaikka olin melko varma, että mies yritti vältellä minua vähintään yhtä hanakasti kuin minä häntä. Todennäköisesti taas parin päivän päästä olisimme ihan normaaleja, mutta nyt hetki oli vielä liian tuoreena mielessä.
Jatkuu spin-offeissa
-
Voi pöljät. 😀 Näillä oli niin hyvä meininki aluksi, että viihdyin niin hyvin ja olisin lukenut vaikka kuinka. Hyvät sarjat kuitenkin pakkaa toimia niin, ettei katsoja tai lukija saa tarpeekseen, vaan jatkaa seuraamista, jotta saisi seuraavan annoksensa. Tähän onkin rakennettu hyvin se säpsähdys, jossa hyväntuulisuus ja naureskelu muuttuu kertaheitolla hyvin vakavaksi, ja se on luonnollinen päätös tarinalle. Vaikka juoni jatkuu seuraavassa tarinassa, tämä on ihan kokonainen, itsenäinen tarinansa, jossa on alku, loppu ja draaman kaari, ja jonka voi lukea yksinäänkin.
Olen hirveän kateellinen kaikesta. Rytmistä, repliikeistä, riittävästä kuvauksesta, ketterästä ajan ja paikan ilmaisemista, hahmojen persoonista. Siitä, miten dialogipainotteisella jutulla kerrotaan paljon juonesta ja miljööstäkin. Kun itse on kangerrellut ihan tosi kauan kaiken kanssa, kateellista persoonaa pakkaa ärsyttämään muiden onnistumiset. 😀
Tässä on tietenkin myös mulle pallo passattavaksi. Laitoit Oskarin reagoimaan, mutta piilotit reaktion tarhoille asti niin, että Oskarin päässä voi liikkua mitä tahansa. Arvaa tekikö mieli kirjoittamaan koko ajan, kun olin taas viikonlopun koiravahtina tähän kellonlyömään asti. 😀
-
-
Arki <3
Jatkon tapaista Nellyn Hello tapahtu tarinaanNoustessani tuvan portaita ylös en voinut olla vetämättä pikaisesti syvään henkeä. Tuntui edelleen hassulta vain kävellä toisen kotiin sisälle, mutta kaikki olivat vakuutelleet sen olevan okei, joten oli vain uskallettava tarttua härkää sarvista, tai tässä tapauksessa ovenkahvasta ja asteltava eteiseen. Jätettyäni lenkkarini hieman sivummalle kahvin tuoksu houkutteli minut keittiöön, jossa istuikin jo tutuksi tullut sekalainen sakki. Uusiakin kasvoja mahtui pöydän ääreen, mutta Tiitus korjasi tilanteen esittelemällä toisen miehistä Chaiksi ja toisen Vincentiksi.
Esittelin itseni Jannaksi, ennen kuin jatkoin matkaani kohti kahvinkeitintä ja Eetun kertoessa mistä löytäisin mukin, poimin käsiini haalistuneilla raidoilla varustetun mukin ja täytin sen kahvilla. Tällä kertaa jo pelkkä juoman tuoksu tuntui lupaavammalta ja istuessani alas Sonjan viereen kurotin nappaamaan maitopurkin pöydältä ja hulautin ihan liikaa maitoa kahviini. Sadatellen päänsisäisesti hörppäsin kahvistani antaen kupin olla pöydällä, ennen kuin uskalsin nostaa sitä käsiini.Keskustelu keittiössä oli verkkaista ja pyöri oikeastaan kesäsuunnitelmissa ja hevosissa.
”Mites Janna ne teirän kisat meni lauantaina?” Tiitus kysyi ennen kuin katosi oman kahvimukinsa taakse.
”Eipä palioa kerrottavaa jäläki poloville… Tiärä uskaltaako sanuakkaa uusiksi ku tua Susi istuu melekee viäres, mutta saatihi me jollaki iliveellä 66,667 % mutta ei me sitte sijootuksilla juhulittukaa ku jäätihi pualee välii luakkaa.” virkoin virnistäen muka kauhistuneena mainitessani Oskarin, ennen kuin hörppäsin kahvistani ja jatkoin ”seuraava osakilipaalu jääki sitte välihi ku ollahan justihi silloo Latvias näyttelyys Dzelzainin linnalla.”
Eetu oli kommentoimassa jotain, kun jostain kuului Nellyn huuto ja isäntä lähti melkein yhtä nopeasti kuin hauki rannasta tarkistamaan tilanteen. Parin minuutin päästä keittiöön palasi ensin päätään pudisteleva Hopiavuori, sitten hyvin unikiukkuinen Hello ja viimeisenä Nelly, jonka katseessa oli yhdistelmä säikähdystä ja epätietoisuutta. Tiituksen tiedustellessa mitä oli tapahtunut, Nelly antoi jotenkin niin väsyneen murhaavan katseen Hellolle, joka oli juuri valitsemassa itselleen teetä, että en voinut itselleni mitään vaan aloin nauramaan. Eihän tilanteessa ollut mitään hauskaa, mutta jostain syystä tällainen arkinen välikohtaus oli tavallaan juuri sitä mitä kaipasin.Vincent ja Sonja pystyivät pitämään itsensä kasassa minua paremmin, vaikka molempien suupielet nykivät ja Oskari taasen liimasi katseensa kahvikuppiinsa niin tiukasti että minun kävi hieman sääliksi miestä. Rauhoittuessani viimein pahoittelin reaktiotani ja viittasin muutamalla sanalla edelliseen työpäivään. Nellyn ja Hellon saadessa kahvia ja teetä neniensä alle keskustelu ajautui takaisin samoille uomille ja palasimme takaisin reissuumme Zeniin Vincentin mainitessa että olisi myös lähdössä Zojan kanssa samoihin näyttelyihin.
”Olisko meirän pitäny kattua jotaki yhteiskyyttiä? Tai siis eikai sinne asti kannata kaharella autolla lähtiä turhaa?” Kysyin pitäen katseeni nuoressa miehessä samalla kun kaadoin viimeiset (kylmät) kahvinrippeet kitusiini.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten
Janna H.
-
Viime vuonna jaettiin merkki juhannustaikojen tekijöille, jotka jaksoivat juhannushumusta huolimatta tarjoilla minulle päivittäistä ravintoani, eli siis tarinoita. Tällä kertaa kesän merkki on Kesäntuoja ja se on sinun. Janna on tosi hyvin Hopiavuoren tavoilla, ottaa kontaktia ja on muutenkin muuttunut koko ajan helpommin lähestyttäväksi. Lisäksi olet itse ollut tosi asialla niin kirjoittajana kuin kommentoijanakin.
Tässä tarinassa vangitset minusta tosi hyvin hetken, johon Nelly viittaa tarinansa lopussa. Hän taisi vähän aikaa heittää sinulle haasteen kuvailusta, ja nyt erityisesti Oskarin reaktion kuvailu ja lyhyiden kuvausten liittäminen osaksi Nellyä ja Helloa ovat onnistuneita kohtia. Tarina ottaa hyvin myös kontaktia seuraavaan: ihan niin kuin jalkapallossa pallo siirtyy pelaajalta toiselle. Se ei tietenkään ole aina itsetarkoitus, koska jokuhan sen pallon päättää joko vetämällä maaliin tai yli, mutta silti me täällä saadaan aina kaikkein mieluiten syöttö, siis virike.
-
Siis pieni ihminen tuli tästä niin onnelliseksi varsinkin huonona aamuna ❤️ Jotenkin tässä puolittaisessa blokissa tuntuu vaan mahtavalta kuulla että tekee edes jotain oikein 😁
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten
-
Nellyn räjähdys
Se oli ollut hyvä aamupäivä. Olin jo juonut aamukahvit talon väen kanssa ja ehtinyt aamutalliinkin avuksi. Tiitus ja Eetu olivat sanoneet, etteivät tarvitse apua nyt kun suurin osa hevosista on laitumella. Mutta minun oli ollut ikävä talikon varteen. Halusin auttaa. Halusin haistaa hevosen lannan ja tuntea hien valuvan selkääni pitkin.
”Tän kerran ni muistan taas miks meillä on palkattuja työntekijöitä”, olin sanonut ja tarttunut talikkoon. Eetu oli hymyillyt ja lähtenyt lastaamaan heinäkärryä. Minä olin höpötellyt Tiituksen kanssa ja olin ollut hyvällä tuulella koko tallin ajan.Sitten minä menin sisään. Jo eteisessä silmäni olivat järkytyksestä ammollaan. Miksi kengät olivat kaikki sekaisin lattialla ja takit heitetty hujan hajan? Unohdin kuitenkin suuttumuksen ja siirsin kenkäparit nätisti vierekkäin, jotta ovesta mahtuu hyvin sisään. Takit jätin vielä paikalleen. Minun piti päästä vessaan.
Seuraava järkytys tapahtui keittiössä. Näin avoimesta ovesta, kuinka tiskit oli nostettu ruokasalin pöydälle. Pöydälle, jossa kukaan ei ikinä syönyt. Miksi siellä oli likaisia lautasia? Yritin vielä niellä kiukkuni. Kävelin ruokasalin poikki ja olin suuntaamassa vessaan, kun näin olohuoneen kunnon. Pyykkejä pisin poikin. Katselin ympärilleni epätoivoisena. Musta pyykkipino lojui sohvan päässä, pöydällä oli valkoinen pino ja takan edessä keltainen pyykkipino. Sohvapöydällä oli kaatunut limutölkki, josta edelleen tippui hetkittäin keltaista sokerinestettä.
”Mitä hittoa täällä on tapahtunu?!” huusin. Talo oli hiljainen. Hypin miinoitetun olohuoneen poikki ja avasin vessan oven. Siinä minulla räjähti.Kädet nyrkissä, tasajaloin seisoin ja huusin kurkku suorana.
”Aaaaa mitä helvettiä!”
Vessa oli täynnä valkoista vessapaperia. Sitä oli peilin päällä, lavuaarissa, suihkussa, lattialla, pöntön takana…. Joka puolella. Avattuja rullia näkyi ainakin kaksi, mutta paperin määrästä päätellen niitä piti olla useampi. Lavuaarin reunalla näin hammastahnaklimpin.
”Kuka helvetti on ollut näin hiton viisas?!” kiljuin ja käännyin ympäri. ”Koko sakki keittiöön. NYT!”-
Mitä ne on tehneet? Miksi niiden pitää olla sikaihmisiä? Voi Nelly-parka. Vähemmästäkin sitä hermostuu. On ihanaa, kun väki käy tuvassa kuin kotonaan, mutta toisaalta on väestä vaivaa, ja joskus olisi kiva löytää tavarat sieltä, minne ne on itse laittanut. 😀 Lisäksi musta tuntuu, että ainakin muutamalla koiralla on ollut tassunsa pelissä vessan sotkemisessa. Ei kai kukaan täysjärkinen aikuinen tai melkein aikuinen rullaa vessapapereita huvikseen auki! Jos Hopiavuoressa olisi kissa, syyttäisin sitä! 😀
-
-
Joko saa jännittää?
Oli mieltä helpottavaa huomata että Arlekin oli pienistä muutoksista huolimatta yhä se sama hevonen kuin aina ennenkin. Laitumelle pääsy ja ekan reilu viikon ajan se jaksoi puhkua intoa laitumen ja tallin välillä niin että hyvä kun ei leijunut ilman mukana karkuteille. Mutta kuten kaikkina aikaisempina kesinäkin, sen jälkeen tamma tuli taas mukana samaan tapaan kuin aina ennenkin. Kunhan muisti välillä lahjoa piparmintuilla.
Ratsastuksessa se oli yhä paljon energisempi aikaisempaan verrattuna mutta lähinnä vain hyvällä tavalla. Se liikkui isommin ja yritti entistäkin paremmin. Mitä nyt joskus heitti koulukuvioita vääntäessä pienen pukkihypyn jos toisenkin. Johon ei ainakaan varusteista tai hierojan puolesta mitään erillistä syytä ollut löytynyt. Mutta onneksi se samainen hevonen malttoi tällä hetkellä kiertää kentällä puoliunessa mistään välittämättä kun sen selässä istui Miksu, joka ei ollut ikinä elämässään istunut hevosen selässä. Mitä nyt joskus vuonna miekka ja kilpi oli ollut ponitalutuksessa Jukujukumaassa. Ja vieressä riimunnarun päässä käveli taluttamassa Niklas, joka itsekin oli vasta aloittelija tasolla hevostelussa.
Marshall oli auttanut alkuun lähinnä varmistuakseen siitä että Arlekin osasi käyttäytyä, ennen kuin oli luovuttanut narun Niklaksen käsiin ja siirtynyt itse aidalle istumaan.
Mies istui alemmalla lankulla ja lähemmäs makoili ylempää lankkua vasten seuratessaan katseella kolmikon liikkumista kentällä. Tämän myötä kaikki tehtävälistalla olleet asiat alkoivat olla tehtyjä. Rastapää oli varmistanut Eetulta että joku pystyi sen verran pitämään Arlekinilla silmällä että kaikki oli ok. Niklas toki kävisi sitä hieman hoitamassa mutta olisi hyvä että joku tietotaitoisempi laitumella käydessään varmistaisi silmämääräisesti että tammalla oli neljä jalkaa, pää, mutta ei haavoja tai muutakaan sen sellaista. Marshall katsoi hieman toista aidalta roikkuvaa kättään kuinka se tärisi hieman, miltei kuin hänellä olisi kylmä keskellä lämmintä kesäpäivää. Häntä jännitti, älyttömästi. Ehkä vähän jopa pelotti. Reppu oli pakattu ja huomenna näihin aikoihin hän olisi jo hyvästi veitsen alla Seinäjoen Keskussairaalassa. Ei tämä toki ensimmäinen kerta ollut, minkä takia häntä jännittikin. Ennen tätä hän oli ollut jo kaksi kertaa aikaisemmin leikkauspöydällä ja kummallakin kerralla häntä oli jouduttu elvyttämään. Toisella kerralla pitempään. Sanonta kolmas kerta toden sanoo raapi inhottavasti takaraivossa.“Hyvä nähä että Nikelle ei jääny mitään huonoja muistoja siltä yheltä kerralta.”
Marshall keikahti aidalla sen verran että hyvä kun ei päätynyt selälleen maahan, mutta ennätti kuitenkin tarttumaan lankusta kiinni. Yllätyttyään kun Nelly oli ilmestynyt hänen huomaamatta siihen viereen ja viittoi puheillaan taannoista kertaa kun Niklaksella oli päässyt Arlekin irti. Rastapää oikaisi itsensä seisaalleen aidan viereen.
“..Joo. Vähän sitä jännitti alkumatkasta taluttaa Arlekinia laitumelta tallille, mutta siinäpä se.” mies vastasi pienen hymyn kera.
“Hyvä.” nainen vastasi lyhyesti päätään nyökytellen, katsoen kentälle hieman silmiään siristäen. “Kuka muuten ratsastaa Arlekilla?”
“Niklaksen kaveri, Miksu. Tuli meille kylään ja halusi kokeilla ratsastamista. Joten totta kai pitää tehdä oma osansa uusien harrastajien koukuttamisessa.”
“Hyvä, niin pitääki. Kai tuutte käymään tuvassa kahvilla ennen kuin lähette?.. Muuten. Tiiätkö yhtään mitään siitä että kuka tai ketkä oli räjäyttäny puoli taloa yksi päivä?”
“Valitettavasti tiedän siitä vielä vähemmän kuin sinä.” Marshall myönsi, jättäen tosin mainitsematta sen että oli tuolloin ollut juuri suunnannut talolle päin kahvin keitto mielessä. Mutta kuullessaan sisältä huutoa kuin kolmas maailmansota olisi syttynyt, mies oli korjannut kurssiaan ja mennytkin suoraan autolleen.-
Voi kyllä, kyllä saa jännittää. 🙁 Aiempien tarinoiden perusteella Marshallilla on nimittäin paljon pelissä. Tilanne voi paitsi parantua, myös yhtä hyvin huonontua. Uutta tietoa on se, että voi lähteä henkikin — vaikka tottahan aina jopa pienissä operaatioissa on vaaransa, vaikka riski onkin pieni. Mua ainakin jännittäisi, jos olisin samassa tilanteessa. Toisaalta se ehkä auttaa, että paluuta ei enää ole: leikkausaika on jo ihan nurkan takana, eikä tuntien kulumiseen voi vaikuttaa.
Niklas on varmaan tosi etevä. Tarinasi kertoja katselee asioita Marshallin näkökulmasta, joten tottahan Niklas vaikuttaa aloittelijalta. 🙂 Eihän hänen kaltaistaan tohtisi yksin jättää hevosesta vastuuseen varmaan silloinkaan, vaikka hän olisi huippuammattilainen! Niklas on välillä vähäsen, hmm, suurpiirteinen. 😀 Mutta Marshall suhtautuu siihen kiltisti.
Hehe, olisin kyllä itsekin pyörtänyt ovelta, jos olisin kuullut Nellyn karjunnan. :DDD Siitä naisesta ei tiedä, kuinka hurjaksi se heittäytyy!
-
-
Niklas satulaan ja Marshall penkille
Tuntui oudolta istua keskellä kenttää penkillä ja vain odottaa ratsukon saapumista. Oli Marshall sitten pitänyt ryhmätuntia ratsastuskoulussa tai valmennusta yhdelle ratsastajalle, niin hän oli tottunut osallistumaan enemmän alusta saakka. Ratsastuskoulun ryhmätunneilla tuo oli kiertänyt tarkastelemassa ratsastajien edistymistä hevosten varustamisessa sekä auttanut niitä jotka sattuivat apua tarvitsemaan. Valmennuksissa hän tarkasteli ratsukon yleistä kanssakäymistä jo varustamistilanteessa koska se kertoi yllättävän paljon kaksikon suhteesta. Tai vaihtoehtoisesti ratsukko oli jo lämmiteltynä valmiina kentällä. Myös tunnin edetessä Marshall mieluiten liikkui ratsukon rinnalla antamassa ohjeita eikä vain seistä pönöttänyt kentän keskellä tai reunalla ja huudellut sieltä.
Mies nojasi toista kyynersauvaansa vasten ja piirteli toisella epämääräisiä viivoja hiekkaan. Jep, hän ei todellakaan osannut piirtää. Maahan muodostunut hahmo muistutti lähinnä 3-vuotiaan yritykseltä piirtää hevosta. Rastapää suttasi luomuksensa ja nosti katseensa kentän portille päin kun kuuli lähestyvät askeleet. Niklaksen ja Arlekin sijaan portille seisahtui Janna ja tuon kirjava tamma.“Mitäs sä täälä kentällä istuskelet?” nainen kysyi hieman naurahtaen.
“Odotan Niklasta. Pidän sille tunnin.”
“Aaa, sen takia se siis oli laittaas Arlekia valamiiksi. Mitä te teettä, että mahtuuko sekaan vai meemmäkö me mieluummin maneesihin?”
“Ihan vain helppo c tason asioita. Pääasiassa käynti ja ravityöskentelyä ja loppuun hieman laukkannostoja. Joten kyllä tänne mahtuu… Ja oikeastaan ihan hyvä että välillä on muitakin ratsukkoja, niin Niklas oppii paremmin katsomaan ympärilleen.” mies vastasi pienen hymyn kera.
“Hienoo! Eilen meijän ratsastus jäi aikalailla vaan kevyeksi humpuutteluksi, niin kunnon ravityöskentely vois olla justihisa hyvä.” Janna puheli taluttaessan hevosen mukanaan kentälle “Mut hei, mitä sulloon tapahtunnu ko keppien kaa liikut?”
“Polvileikkaus. Vanhan kenttäratsastus vamman korjaus…toivottavasti.” samalla rastapään huomio kääntyi takaisin kentän portille päin kun Niklas talutti Arlekinia perässään sisälle. “Oliko ongelmia?”
“Eei kauhiasti. Mitä nyt Arlek vissiin ajatteli olevansa pullataikina ja paisu aina ko yritin saaha vyön kirrattua paremmin. Mutta sen pitäs olla silleen ok, että sen voi sitte selästä käsin laittaa loppuun.”Marshall viittoi nuorempaa miestä taluttamaan hevosen lähemmäs, nousten toisen kepin avulla seisomaan ja kokeili nopeasti vyötä vapaalla kädellään ennen kuin siirtyi sen verran penkin edestä että Niklas pääsi sen kautta hyppäämään satulaan.
“Mitä mieltä olet. Ensikuun puolessa välissä olisi mahdollista osallistua Helppo D luokan koulukilpailuun. Pelkkää käyntiä ja ravia, yksinkertainen ja lyhyt rata. Haastavimmat kohdat sinulle olisivat ehkä peruutus, keskiravi ja keskikäynti. Haluatko kokeilla?”
“Ehän mä perkele mihinkään kisoihin voi vielä lähtä! Meijät nauretaan pihalle.” Niklas vastasi melkein kuin toinen oli ehdottanut tuota osallistumaan kansallisen tason kilpailuun.
“Ei ole mikään pakko. Tässä on vielä reilu pari viikkoa aikaa treenata joten olen varma että selviäisit siitä ihan hyvilläkin pisteillä. Arlekinilta ei kuitenkaan taitoa puutu ja käynti-ravi työskentely onnistuu sinulta jo valmiiksi hyvin.” rastapää vastasi hieman hymyillen. “Mutta kuten sanoin, ei ole mikään pakko. Mutta mieti. Se voisi olla hyvä ensikokeilu kouluradalta.”Niklas silmäili takaisin penkille istuvaa miestä hetken, ennen kuin hitaasti nyökytteli päätään. Kai hän voisi ainakin miettiä asiaa, kerran tässä oli vielä aikaa treenata. Katsoisi vaikka viikon jälkeen että mitkä on fiilikset ja tuntuuko yhtään siltä että siitä selviäisi hengissä.
-
Nauroin aidosti ääneen Niklaksen vastaukselle kisoihin :DDDDD . Oisin varmasti sanonu samalla lailla että elä perkele edes unelmoi XDDD !
-
Mustakin hauskinta oli Niklaksen reaktio kilpailemisajatukseen. 😀 Sen sijaan mielenkiintoisinta tarinassa on Niklaksen kehitys ja Jannan kanssa käyty keskustelu. Pääsisivätpä muut osallisiksi Niklaksen ekoihin kisoihin, jos hän tohtii niihin lopulta mennä. Ei välttämättä kisamatkoille tarvita kuokkijoita ja ylimääräisiä häslääjiä, mutta Niklas taitaa olla tallilla Marshallia suositumpi ja jutellut useammalle, joten varmaan olisi myötäeläjiä! Ja ellei mitään kisareissua tule, on siellä vertaistukiryhmä siihenkin, että joku hullu yrittää melkein pakottaa osallistumaan kisoihin… :DD
-
-
Talliperhe
”Herranjumala, mitä hittoa sä oot tehny?!” karjuin jo kuistilta. Hyppäsin portaat alas ja liidin kentän laidalle. Janna vilkaisi minua nopeasti ja Niklas hidasti Arlekin käyntiin ja katsoi minua silmät suurina kuin hullua. Varmasti näytinkin siltä. Hullulta.
”Mitä helvettiä? Tipuiks sä? Kolaroitko?” huusin edelleen. Marshall kääntyi penkillään ja näytti epäröivän. Meinasin jo hypätä kentän aidan yli vaatimaan vastausta, mutta Marshall ehti juuri avata suunsa.
”Polvi…” hän aloitti.
”Eli sä tipuit?” laskin äänentasoani.
”Ei, se oli polvileikkaus.”
”Autokolari?”
”Vanha vamma” Marshall vastasi ja näytti siltä, kuin olisi viisivuotias joka juuri oli jäänyt kiinni karkin syömisestä.
”Etkä kertonut? Miks sä et kertonut!” tivasin. Marshall mumisi penkiltään, mutten saanut selvää. Hengitin muutaman kerran syvään. ”Saat kyllä luvan kertoa kaikki. Opeta nyt tunti loppuun, mutta sitten herraseni meidän pitää keskustella tästä. Talliperheelle PITÄÄ kertoa leikkauksista!” Viimeinen oli tarkoitettu vitsiksi, mutta kuulin itsekin olevani tosissani.
”Me ollaan lopettamassa. Se oli vain leikkaus” Marshall pehmitti.
”Silti! Leikkaus on aina iso juttu! Sitä paitsi, miten sä ajattelit päästä kuistin portaat ylös kahville?”
”Onhan mulla nämä” hän sanoi ja sohi keppejään. ”Eikä multa jalkaa poistettu…”
”Saat kyllä silti kertoa kaiken. Mä meen keittää kahvia”, sanoin tomerasti ja käännyin takaisin tupaan.En minä oikeasti vihainen ollut. Säikähtänyt vain. Ja vähän vihainen, mutta vain hyvin vähän ja salaa. Miksi Marshall ei ollut kertonut? Ehkä myös loukkaantunut.
”Arvaa vaa” sanoin keittiössä Hellolle ja Outille. ”Marshall on ollu polvileikkauksessa ja nyt se opettaa tuolla keppeineen päivineen hevosten keskellä.”
”Mitä? Leikkauksessa? Koska se ois muka tippunu hevosen selästä?” Outi ihmetteli.
”Samaa mä mietin, mut ei se kuulemma tippunu. Se tulee pia kertomaan tupaan ko mä käskin.”-
Sanoit nauraneesi tuolle Marshallin tekstille, mutta minä nauroin tälle! (Ja vähän kyllä tuolle Marshallinkin tarinalle) Eniten nauratti tuo Marshallin vastaus, että eihän häneltä jalkaa poistettu. Vaan tuommoista se vähän on tiiviissä talliperheessä, leikkauksesta kertomatta jättäminen on verinen loukkaus ja puhuttelun paikka. Ymmärrän täysiä.
-
Ai että nauroin tälle makiasti! xD Marshall ei ehkä ihan ajatellu loppuun asti kun mainitsi tallilla asiasta vaan Eetulle.
-
Hahaha kyllä nyt sai Marshall näpäytyksen. 😀 Ei sitä niin vain luikita nurkissa ja pidetä asioita vain itsellä ja Niklaksella, ei ainakaan kun Nelly on kuvioissa. Nelly on niin ihanan suoraviivainen! Vaikka hänen puhuttelunsa voi varmana olla pelottava, hän sentään sanoo suoraan ja vaatii selityksiä. Mistä vetoa, että moni muu hahmo ottaisi Marshallin hiljaisuuden salakähmäisyytenä ja yhteisöllisyyden välttelynä. Olisi voinut olla vaikka mitä juoruja ja porukasta hylkimisiä, ellei Nelly olisi ennättänyt supattamisen edelle ja tietoja hankkimaan.
Mustakin tämä on hauska juttu. Vihainen Nelly on sitä paitsi musta muutenkin hauska ajatus. Se voi olla melko pieni ja ohut, mutta kuka sitä ei pelkäisi, kun se laittaa tuulemaan? Sitä paitsi ymmärrän niin täysin Nellyn suuttumuksen ja puhuttelun. Muakin ottaisi pattiin, että joku, jota pitäisin vaikka harrastuskaverina, ei hiiskuisi sanaakaan muuta kuin jollekin tollolle isännälle, joka ei ole maailman parhain levittämään juoruja. Yksityisasia, sanoisi Eetu. Mitä yksityiasioita meillä muka täällä on? 😀
-
-
Ei salaisuuksia talliperheessä
“Uuuu, somebody is in troublee” Niklas säesti itseään hiljaisella vihellyksellä, kun Nelly marssi tomerasti takaisin talolle päin. “Ekkö sä oikiasti kertonu kellekkään tosta?”
“…Kerroin minä lyhyesti Eetulle.”
“Tsk, tsk, tsk… Ja jätit kertomatta paikan emännälle? Virhe.”
Marshall vain irvisti hieman. Olo oli hyvin paljon samanlainen kuin joskus lapsena kun oli jäänyt kiinni pahanteosta.Niklas jäi vielä juottamaan Arlekin ratsastuksen jäliltä kun Marshall lähti jo hyppimään keppien kanssa talon suunnalle. Portaiden ylös kapuaminen vaati hieman enemmän keskittymistä, mutta onneksi kuistille ei turhan montaa rappusta ollut. Ja eteiseen selvitessä sai olla tyytyväinen että Niklas oli yksi kesä vitsillä ostanut hänelle kaikkien vihaamat crocsit, koska nyt ne olivat kaikkein helpoimmat kengät laittaa jalkaan sekä ottaa pois niin ei kuljettanut puolta kenttää keittiöön mukanaan. Rastapää pyyhkäisi nopeasti käsillään keppien päät ennen kuin keikkui peremmäs. Tupaan päästessä näytti juuri siltä kuin hän asteli suurempaankin kuulusteluun, kun Nelly istui selkä suorana pöydän ääressä ja katsoi tiukkaan sävyyn ovensuuhun päin.
“Istu alas ja alahan selittää.” Nelly sanoi, viittoen toista penkin päätyyn ennen kuin kääntyi hakemaan puhtaan kahvikupin sekä kahvipannun, laskien pannun pöydällä olevan patalapun päälle. “Kai Nikke tulee kans?”
“..Kiitos.. Joo, se tulee ihan kohta perästä.” rastapää vastasi laskiessaan kyynersauvat lattialle penkin viereen istuuduttuaan alas. Vilkaisten hieman pöydän ääressä olevaa Helloa ja Outia jotka näyttivät yhtälailla odottavan selitystä. “Niin. Tämä.. Ihan vain tavallinen polvileikkaus, missä korjailtiin vanhaa vammaa.”
“Selitä suosiolla niin ettei tarvi esittää miljoonaa jatkokysymystä.” Niklas kommentoi sujuvasti väliin astellessaan sisälle kun Marshall oli lakannut puhumasta, tervehtien tiskipöydälle mennessään nopeasti muita keittiössä olijoita.
“..No siis. Kun nuorempana vielä kilpailin kenttäratsastuksessa, niin maasto-osuudella kävi onnettomuus jonka takia tämä polvi on leikattu jo kaksi kertaa aikaisemmin. Tosin aika huonolla menestyksellä. Reagoin kummallakin kerralla huonosti anestesiaan mikä aiheutti hankaluuksia etenkin toisella kerralla, minkä takia se leikkaus jouduttiin keskeyttämään.. Olen siis allerginen, tai vähintäänkin yliherkkä, anestesiassa käytettäville aineille. Joten osittain sen takia uusi korjausleikkaus jäi vain tekemättä. Jalka kuitenkin on muuten toiminut arjessa ihan hyvin, vain sellaista pitänyt välttää mitä aiheuttaa liikaa jatkuvampaa kuormitusta polveen. Ja kiinnittää huomiota esimerkiksi juoksemisen jälkeen polven jälkihoitamiseen.”
“..Miks siis nyt kuitenki päädyit leikkaukseen?” Outi kysyi, pidellen kahvikuppia käsissään.
“Sen jälkeen kun olen kahtena vuotena seurannut monena kisapäivänä monta luokkaa esteratsastuksia, niin muunmuassa kaipuu esteradoille on tullut liian vahvasti takaisin. Ja koska Suomen terveydenhuollon tasoa sekä etenkin lääkärien ammattitaitoa on kehuttu muuallakin päin maailmaa, niin ajattelin että siitä tuskin olisi haittaa jos ottaisin selvää mahdollisuuksista. Tapaamieni lääkärien antamat ennusteet olivat hyvät eikä nukutus ollut edes välttämätön, koska leikkaus voitiin tehdä selkäydinpuudutuksessa. Jolloin riskit olisivat paljon alhaisemmat. Rustoleikkaus ja korjailtiin edellisen lääkärin jäliltä myös vähän polvikierukkaa. Mutta ennuste paranemisesta on hyvä.”
“Mutta mikset sä kertonu tästä leikkauksesta ennen? Näin isoista asioista pitää kertoa myös talliperheelle.” Nelly kommentoi lähes toruvaan sävyyn.
“…En.. ajatellut sitä tuolla kantilta.. Kerroin kyllä Eetulle asiasta lyhyesti.” rastapää mutisi, näpertäen haalistuneen kahvikupin korvaa.
“..Hmh.. No, tästä lähin toivottavasti ajattelet, ja myös kerrot näin isoista asioista ennen eikä jälkeen kun se on tapahtunut.”
“Mitä tapahtu siinä kenttäkisassa missä loukkasit polves?” Hello tiedusteli, kauhoessaan lusikalla sokeria juuri valmistamaansa teekupilliseen.
“Hmm…En.. ole varma mikä sen esteen nimi on suomeksi.. Mutta siis, siinä on keskellä leveä hauta ja sen päällä tukeista okseri. Hevonen kompuroi vähän ennen estettä eikä saanut tasapainoa kunnolla takaisin ennen ponnistusta, niin periaatteessa törmäsimme ensimmäiseen tukkiin. Kiepsahdimme sitä kautta alas, osuin samalla siihen toiseen tukkiin ja jäin hetkeksi osittain hevosen alle. Oikeasta kädestä meni kyynärluu poikki mikä korjattiin metallilevyillä, useampi kylkiluu ja nilkka murtui, jännevaurio. Saman jalan polveen tuli enemmän vauriota. Sain myös aivotärähdyksen minkä takia en itse muista tapahtumasta mitään muuta kuin sen kun tajusin että nyt rymisee. Sen jälkeen muistan heränneeni sairaalassa.” rastapää selitti yhtä rauhallisesti kuin puhuisi päivän säätiedotuksesta.-
Hyvä 😀 ! Ehkä Marshall nyt oppii, että halusi tai ei ni talliperheelle kuuluu kertoa etukäteen. Toivottavasti Nelly ei vaan säikäyttänyt XD . Ainakin tämän perusteella Marsh ja Nikke molemmat näyttävän ymmärtävän miksi Nelly vähän kilahti.
-
Hyvä Niklas! Olkaa te vain team Jacobissa tai missä lie, mä olen team Niklaksessa. Sehän ymmärtää heti, mistä on kyse. Että tietenkin olisi pitänyt kertoa vähintään Nellylle. Ja että tietenkin nyt on selityksen paikka. 😀
Nelly on tässä tarinassa hyvä. Ihan niin kuin sellainen äitihahmo, joka toivoo muksujensa oppivan jotain aikuisille itsestäänselvää. Ethän sä voinut tietää, ettei ekopisteen lehtilaatikkoon saa kiivetä tonkimaan, kulta, mutta muista seuraavalla kertaa… Marshallkin on vähän syyllinen: niin kuin hän sanoi, niin kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta.
Tämä oli musta viihdyttävää kanssakäymistä. Lisäksi mua naurattaa vähäsen se, ettei kukaan niin kauhistu sitä, mitä Marshallille on käynyt ja mitä ongelmia anestesian kanssa on ollut. Eeeeei, kun suurin kauhistus on se, ettei monsieur ole puhunut asiasta. :DD
-
-
1. Jaakko, Jimi, Jaakob
2. Yhtiövastikepäivä
3. Hello ja Pissatikut
4. Vessassasuukottelijat5. Mitä nyt?
Siinä se nyt lepäsi. Yöpöydällä. Ihan itsekseen.
Yritin kääntää katseeni pois siitä. Yritin ajatella jotain muuta, mutta kaksi viivaa valtasivat mieleni jatkuvasti. Näky kahdesta punaisesta viivasta, valkoisessa tikussa oli palanut verkkokalvoilleni. Olin pyörinyt asian takia jo koko yön. Nyt minun piti saada asia ulos.
Minua pelotti. Halusin juosta takaisin äidin helmoihin, olla taas kolmevuotias ja saada kehuja kun pissasin oikeasti potalle, enkä vaippoihin. Halusin tuntea lämpimän sylin ja nukahtaa siihen. Halusin, että minusta pidettiin huolta, eikä että minä pidin jostain huolta.
Ulko-ovi kävi ja askeleet suuntasivat keittiöön. Minä nousin sängyn reunalta ja huokaisin syvään. Otin ronskilla otteella testin mukaan ja valehtelin itselleni etten pelkää sitä. Huokaisin uudelleen.
Keittiössä Eetu, Sonja ja Outi istuivat keittiönpöydän ääressä. Eetu omalla paikallaan, Sonja häntä vastapäätä ja Outi Sonjan vieressä. Pelkoni kasvoi.
“Mikä on?” Eetu kysyi. Hänen kulmansa kurtistuivat.
“Mä…” aloitin. Tunsin kuinka käteni puristui testin ympärille. “Mulla… Mä. Öö. Mä oon raskaana.” Pihisin. Kävelin muutamalla tomeralla askeleella keittiön pöydän luokse ja epäröin hetken. Purin hampaitani yhteen ja laskin testin pöydälle.
“Rask…?” Eetu nielaisi.
”Raskaana?” Outi kysyi. Sonja kiemurteli paikallaan.
“Kyllä. Ja mua pelottaa. Ihan tosi paljon.” Vilkaisin jokaista vuoronperään. Yritin hakea heistä apua tai tukea tai… Jotain. En tiedä.-
Musta näyttää siltä, että Nelly on jo tehnyt päätöksen, että vauva täytyy pitää. Hän taitaa uskoa, ettei selviydy siitä, ja että se on muutenkin kaikin puolin liikaa, mutta että silti se on pidettävä. Nellyn pelko ja ahdistus on jotain sellaista, minkä kuvittelen ymmärtäväni sellaisella tasolla, kuin vain voin omasta elämäntilanteesta käsin. Ja kun pelkää ja on ahdistunut, tottahan tulee omaa äitiä ikävä: kuolevan sotilaankin viimeinen sana ja ajatus on äiti. Nelly on tuntemattoman edessä ja tietenkin kaipaa tukea. Hän on nuori, ennen Hopiavuorta aika villikin. Mahdollinen vauva ei tarkoita pelkästään vaipanvaihtoa, vastuuta ja vahtimista. Sehän tarkoittaa myös ihan hirveän isoa taloudellista satsausta, tiettyä omista jutuista luopumista, jopa jumiin jäämistä.
Kauheinta Nellyn kannalta musta on Eetu. Vaikka se varmana osoittaa tukeaan, sen tuki taitaa olla vääränlaista. Se ei ikinä voisi osata samastua Nellyn ajatuksiin ja pelkoihin. Sen päähän mahtuu vain se, että viimeinkin, viimeinkin sen hartain unelma täyttyy ja sen elämä on todellakin täydellistä. Sillä olisi nyt tallin lisäksi se oma vauva. Sen koko maailmastahan ei puutu muuta kuin sormus Nellyn sormessa enää.
Ei käy kateeksi myöskään muita tulilinjalle osuvia: niitä reppanoita, jotka vain sattuvat paikalle, kun Nelly ei enää kestä olla yksin salaisuutensa kanssa!
-
-
1. Jaakko, Jimi, Jaakob
2. Yhtiövastikepäivä
3. Hello ja Pissatikut
4. Vessassasuukottelijat
5. Mitä nyt?6. Minun poikani
”Mä oon raskaana.”
Vai sitä se oli ollut, se koko edellisillan omituisuus. Se Nellyn ja Hellon kuiskutus. Sen miettimistä, miten kerrotaan ilouutiset.
Aloin nauraa. En välittänyt siitä, että paikalla oli muitakin. Kiiruhdin ylös pöydän äärestä ja ehdin havaita hämärästi, miten loiskautin kahvia tallifarkuilleni. Otin Nellystä kiinni, käärin hänet karhunhalaukseen, nostin ilmaan, pyöritin…
Vaikka raskauden alkuvaiheessa voisi käydä helposti vaikka mitä, melkein näin jo pienen vauvan. Mielikuvissani se oli heti poika, vaikka voisi se olla tyttökin. Se oli sellainen, kuin vauvat tapaavat olla: vähän punainen, ruttuinen, huutava, sinisilmäinen, melkein kaljupäinen: täydellinen. Periaatteessa pitäisi odottaa, ennen kuin kertoisin äidille, mutta en aikonut. Kertoisin heti nyt. Äiti tulisi tänne, keitettäisiin kakkukahvit. Minun täydellinen vauvani syntyisi joskus lumien sulaessa ja nukkuisi pinnasängyssä tuolla noin, makuuhuoneessa, ja hups vain kasvaisi ratsastamaan opettelevaksi taaperoksi, jolla minä ostaisin ponin. Minä syöttäisin sille puuroa aamulla, ja kun se menisi kouluun, Nelly katsoisi sen kanssa aapista, jotta se varmasti oppisi lukemaan. Joulupukki toisi sille jouluna lahjaksi jalkapallon, jota se potkisi ja nakkelisi ensin Jerusalemin kanssa, ja kun se olisi kerhoikäinen, sillä olisi jo oma kaverijengi potkimassa, ja koko kööri jäisi syömään illallista. Se pelaisi porukkansa kanssa Pleikkaria, tai mikä pelikonsoli silloin olisikaan tavallinen, ja minä ostaisin sille koiran — minä ostaisin vaikka kissan, jos se pyytäisi.
Yhtäkkiä havahduin siihen, ettei Nelly vastannutkaan halaukseeni. Hän oli laskenut kätensä rinnalleni ja toisesta törrötti raskaustesti. Hän ei edes hymyillyt. Sydämeni alkoi takoa kivuliaan terävästi, kun laskin hänet maahan. Toivoin, että Sonja ja Outi olisivat vain haihtuneet yhtäkkiä. Ei heidän aikanaan voinut kysyä sitä — että aikoikohan Nelly… Että mitä jos ei tulisi vauvaa.
”Onnea..?” Outi hymyili kokeilevasti, ja Nellyn kasvoille laskeutui ihmishymyä irvokkaasti jäljittelevä naamio. Yhtäkkiä tuntui siltä, ettei elämällä olisi tarkoitusta, jos minulta otettaisiin oma poika pois tällä tavalla juuri kun voisin sellaisen saada.
-
Voi Eetu kun se on niin ihanan onnellinen ennen kun siltä vedetään matto alta :/
Toivottavasti toinen pystyisi silti nauttimaan sitä tiedosta että siitä tulee isä vaikka ainakaan vielä Nelly ei jaa samaa iloa isännän kanssa.
-
Ei vitsit, popparit tulille koska tästähä tuli jännittävää!
Vähän joutuu itekki väännellä penkillä ko Eetu joka just haaveilee lapsesta on niin onnensa kukkuroilla. Ja sitte Nelly, joka on ennemmin järkyttyny/peloissaan koko asiasta. Ne kaks pitäs paimentaa johonki ja jutteleen asia läpi.
-
-
1. Jaakko, Jimi, Jaakob
2. Yhtiövastikepäivä
3. Hello ja Pissatikut
4. Vessassasuukottelijat
5. Mitä nyt?
6. Minun poikani6½: miten haihdutaan savuna ilmaan
Asioita joita en koskaan ole osannut: sanoa olevani iloinen kun joku kertoo olevansa raskaana. Ensimmäinen lause mikä mieleen tulee on ”Otan osaa”. Seuraavaksi mieleentulevia lauseita en viitsi edes kertoa. Jonkinlaisen hymyn ja onnittelujen päkistäminen ilmoille vaatii hetken keskittymistä ja liki yli-inhimillistä itsekuria, mutta niin on vain tehtävä.Mutta Nelly näytti siltä, että onnittelut juuttuivat kurkkuun eikä tehnyt mieli hymyilläkään. Nellyn naamasta paistoi kilometrin päähän epäusko, epätietoisuus, epävarmuus ja lopuksi epätoivokin siinä vaiheessa kun Eetu puhkesi nauruun ja kaappasi Nellyn syliinsä. Voi Nelly, Nelly. Joutua nyt kertomaan raskausuutiset muiden kuullen. Jos sitä vauvaa ei alkaisi kuuluakaan, kaikki tässä huoneessa olijat melkein tietäisivät mikä olisi ollut ratkaisu. Tietenkin se voisi mennä kesken, mutta epäilys abortista olisi silti kaikkien asiasta tietävien mielessä. Ihan kuin abortti olisi paha asia sinänsä, mutta henkilökohtainen se kyllä oli ja nyt me tiesimme liian paljon. Ei, Nellyn ja Eetun olisi pitänyt saada pohtia tämä asia ihan kahdestaan ja kaikessa rauhassa.
Kunpa olisin jotenkin telepaattisesti voinut viestittää Nellylle, että mitä tahansa hän tekisikin, minä pitäisin suuni kiinni tallilla ja kylillä. Pitäisin tarvittaessa huolen siitä että Outi tekisi samoin. Ja Hello, vaikka se tuntuikin epätoivoiselta yritykseltä, sillä jos Hello alkaisi pitää tästä ääntä kuin koira metsällä, iltaan mennessä tietäisi koko Otsonmäki ja puolet Seinäjokea. Tosin Hellon ilme oli lähes yhtä epäuskoinen kuin Nellynkin. Toivoa siis oli, ehkä. Voi luoja tai mikä korkeampi voima onkaan toivottavasti olemassa, nyt tarvittaisiin ihan pikkuisen apua täällä.
Apua kaipaisin vähän itsekin, koska tästä tilanteesta pitäisi päästä pois ja nopeasti sittenkin. Se oli aivan liian kiusallinen. Keittiön ilma oli täynnä ristiriitaa, tunteita ja jännitystä, niin ettei sitä kyennyt hengittämään. Ainoa fiksu temppu olisi nyt mennä väliin, paimentaa Eetu ja Nelly kaksin yläkertaan ja komentaa Outi ja Hello olemaan pihahtamattakaan asiasta. Mutta voisiko ulkopuolinen muka puuttua asiaan?
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 5 kuukautta sitten
Sonja T.. Syy: Pientä parantelua
-
Vitsiiii olisin just niin kuin Sonja, koko tarinan alusta loppuun, aamen ja kiitos! Samastun niiiiiin tämän hahmon ajatuksiin vauvoista ja onnitteluista ja kiusallisuudesta ja ja ja, no kaikesta. En tosiaankaan tahtoisi olla keittiössä olijoiden nahoissa, hyi että!
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 5 kuukautta sitten
-
Kun katseet alkoi kyllästyttää
Pyörittelin mehulasia pöydällä. Katselin, kuinka punainen sekamehu oman pihan marjoista lainehti liikkeen mukana, enkä ensin kuullut kun Janna astui huoneeseen. Havahduin vasta, kun Janna huomaamattaan kolautti kaapin oven hieman liian lujaa kiinni. Räpsytin silmiäni ja katselin kuinka keskustelu kävi. Inari kertoi jotain pelargonioista, Hello kommentoi isänsä tapaa kasvattaa pelargonioita ja Outi ja Camilla nauroivat. Janna kaatoi kuppiinsa kahvia ja kääntyi ympäri pannu kädessään. Hän kysyi, haluisiko joku muukin. Minä halusin. Meinasin jo kiljua, niin paljon minun teki mieli kahvia. En silti uskaltanut.
Päädyin siis sekamehuun ja tuoksuttelemaan muiden kahvia. Mustan ihmeen tuoksu leijaili koko keittiössä niin vahvana, että ihmettelin miten en ollut sitä aikaisemmin huomannut. Kuistin kukatkin tuntuivat levittävän ihmeen vahvaa tuoksua jo parin viikon ajan. Kuistilla oleva laventeli haisi niin kauhealta, että olin joutunut siirtämään sen tuulen toiselle puolelle. Päätäni alkoi joka kerta särkeä, kun edes näin kyseisen kukan pystyine-kukintoineen. Ajatuskin ällötti.
Minun oli täytynyt istua liian pitkään hiljaa, koska Hello tönäisi minua kylkeen. Käännyin katsomaan ja näin, kuinka Sonja seisoi oven suussa. Hymyilin hänelle ja moikkasin. Hello katsoi minua vieläkin. Mitä nyt?
”Sulta kysyttiin kysymys” hän sanoi. Jouduin pahoittelemaan ja kysymään, mitä minulta oli kysytty.
”Että kävitkö sä maastossa tänään?” Camilla kysyi.
”Juu, juu” kiirehdin vastaamaan. ”Kävin Surenlenkin ja Pihjalanmäen lenkit.”
”Okei. Mä vaan näin kun laukkasit laitumien taakse niin mietin että onhan kaikki hyvin” Camilla sanoi. Yritin loihtia hymyn kasvoilleni.
”Juu, on. Kaikki hyvin. Halusin vaan – tuulettua” kerroin ja pyöritin lasia.Puheensorina jatkui. Hello tönäisi minua uudelleen kylkeen ja kumartui puoleeni.
”Miks sä et kerro?”
”Emmä tiiä. Mä luulin että kaikki tietää jo.”
”No mmmm, ehkä ne tietääkin mut ei ne uskalla puhua ennenkuin sä puhut siitä!” hän kuiskasi.
”En mä halua siitä puhua ja sä tiedät sen” vastasin.
”Mistä sä et halua puhua?” Janna kysyi. Hätkähdin. Hellokin hätkähti.
”Siitä miten Nelly melkein kuoli tänää” Hello kiirehti vastaamaan. ”Joo, joo. Se meinas kolaroida parkkipaikalla tolppaan. Mä näin!”
”Sä mitään nähny, sä oot ollu täällä” tiuskasin.
”Olinpas! Mä näin” hän vakuutteli Jannalle.
”Turpa kiinni, ei saa valehdella” komensin kiharapäätä.Sitten minulle riitti. Nousin pöydästä ja kiitin mehusta, vaikka itse olin talon emäntä. Sanoin, että minun oli pissahätä, vaikka se ei pitänyt paikkaansa. Kävelin reippaasti keittiöstä ruokasaliin, jossa näin tietokoneen. Otin muutaman nopean askeleen, istuin läppärin eteen ja avasin sen. Tilanne vaati kissavideoita. Tai hanhivideoita. Ihan mitä vaan, mutta ei eläinvauvoja.
Läppärillä oli vastassa jotain, mihin en osannut varautua. Siinä oli auki artikkeli, joka kertoi oireista. Minun tilani oireista. Eetun oli pitänyt lukea sitä. Toinen välilehti avautui ja siitä paljastui lähialueen terveyskeskuksen numero. Oliko Eetu varannut jo lääkäriajankin? Vaikka hädin tuskin osasi aakkoset? Näinkö tosissaan hän ihan oikeasti oli? Tiesin miten vaikeaa hänelle oli lukea edes sarjakuvia, mutta nyt oli kokonainen artikkeli auki pitkine sanoineen.
Nostin katseen, kun näin sivusilmästäni liikettä. Sonja käveli varovasti peremmälle.
”Auta mua. Mä en tiedä mistä varaan lääkäriajan” valehtelin. Sonja otti tilanteesta kopin ja istui minua vastapäätä.
”Terveyskeskuksesta, ne osaa kyllä ohjata eteenpäin” hän sanoi ja oli pitkään hiljaa, ennenkuin jatkoi. ”Sen… Ööö… Mmm, sen joutuu kyllä varmaa Seinäjoella käydä…”
”En mä aio. Näithän sä miten Eetu reagoi. Tai” huokaisin. ”Emmä tiiä. Mä en halua, ko ei musta oo äidiks” kuiskasin. ”Mut en mä silti voi. Eetu oli nii innoissaan.”Sonja näytti vaivaantuneelta. Suljin läppärin kannen ja kumarruin lähemmäs häntä.
”Mua pelottaa. Mut en mä voi tehdä – sitä” kuiskasin. ”Aborttia. Eetu murtuis ihan täysin. Mut ei tää ollu kyllä suunnitelmissakaan, ei todellakaa. Ei nyt eikä mahollisesti koskaan” kerroin.
”Miten sit..? Eiks sulla oo pillerit?” Sonja kysyi ja kumartui hänkin.
”Ei enää, vaihoin joskus puolvuotta sitten renkaasee.”
”Siis ehkäsy?”
”Nii. Auta mua. Mä en tiiä mitä tee-een” valitin.-
Mä ymmärrän hyvin, miksi Nelly haluaa, että Sonja vähän hoitaa sitä. Kun on eksyksissä ja paha olla, haluaa että hoidetaan. Tällainen kypsä aikuinen niin kuin minä soittaa heti äitille tietenkin kaikesta (:D) mutta Nellyn äiti ei taida olla ihan tavoitettavissa. Pitää saada sitä hoitoa sitten muualta. Sonja saattaa olla tähän rooliin hyvä valinta. Häntä pidetään yleisesti luotettavana ja järkevänä, vaikka hänestä ei äidillisyys tulisikaan ekana mieleen. Kun heittäytyy vähän avuttomammaksi kuin oikeasti on, väittää ettei osaa varata lääkäriaikaa, toinen neuvoo. Ja vitsit miten hyvältä se tuntuu, kun saa joskus tehdä vain niin kuin sanotaan, eikä tarvitse joka sekunti ottaa vastuuta! (Esim. tämä ope rakastaa käydä kursseilla, kun ei tarvi olla itse vastuussa kakaroista tai mistään, ja joku muu huolehtii musta ja määrää mitä mä teen kerrankin, vaikka se onkin eri juttu. Sieluhan siinä levähtää.)
Tässä tarinassa tuntuu vielä karummalta kuin Cozminan tarinassa se, miten Nelly perustelee Eetulla valintaansa. Tietenkin se vaikuttaa, ja mitä epätietoisempi on, sitä enemmän muiden ajatusten täytyy vaikuttaa. On vain niin pelottava ajatus, että Nellyn päätöksentekotapa on ihan oikeasti totta tosi monelle. Onneksi päätöksentekotapa tai edes mahdollinen vauva ei ole kuolemantuomio. Nellyn kaltaisista on tullut ihan yhtä täyspäisiä vanhempia kuin muistakin, ja toivottavasti Nellystäkin tulee, jos Hopiavuoreen todella syntyy vauva!
Mutta Hello ja sen selitykset. Sentään tällä kertaa joku saattoi uskoa sitä. Me muistetaan vielä ne Nellyn ylinopeussakotkin…
-
-
Vaippoja en sitten vaihda
Ruokasali oli niin tuttu, ei ehkä yhtä tuttu kuin keittiö, mutta tuttu kuitenkin. Olin tullut tänne melkein vuosi sitten ja täällä oli istuttu monta kertaa. Mutta nyt kaikki oli toisin, tunnelma oli aivan ahdistunut ja väärä. Tulisinko aina muistamaan tämän hetken kun astun tähän huoneeseen? Oma vika tietysti, sitäkös olin lähtenyt tänne Nellyn perään, vaan kun en voinut jättää tulemattakaan. Nelly tarvitsi niin ilmiselvästi tukea, mutten ollut osannut sentään kuvitella näin suoraa avunpyyntöä.— Nelly, aloitin. — Mitä tahansa sä päätätkin, niin se on sun päätös. Yksinomaan sun. Eetu ei oo raskaana, Eetu ei synnytä, Eetu ei imetä.
Jätin sanomatta sen, että todennäköisesti Eetu ei pysty lasta hoitamaankaan täysin tasaveroisesti. Olisi vaikeata, miltei mahdotonta kuvitella Eetun jäävän tallinpidosta vaikkapa isyysvapaalle tai lähtevän kesken aamutallin hoitamaan sairastunutta lasta. Eetu saattaa nähdä vauvan kaiken kirkastavana idyllin täydentäjänä, mutta totuus tulisi olemaan todennäköisesti paljon raadollisempi. Ja naiset tekevät suurimman osan kotitöistä, metatöistä ja lastenhoidosta. Isyys on edelleen vapaaehtoista. Sisäinen telaketjufeministini kolisteli taas vähän.
— Mut sä tiedät sen itsekin, että kummin tahansa sä päätät, niin se päätös on lopullinen ja sen kanssa on tultava toimeen. Jos sua yhtään lohduttaa niin ihan fiksut ihmiset on tehneet lapsia, että se ei oo maailmanloppu ainakaan kaikille. Mut ihan fiksut ihmiset on tehneet myös abortin, ei se oo huonon tai epäonnistuneen ihmisen merkki.
Toisaalta Eetu saattaisi osoittautua täydelliseksi isäksi, jos hän pystyisi jakamaan hoivaviettinsä ja tunnollisuutensa tallin ja lapsen kesken tasan. Pystyin melkein kuvittelemaan Eetun tallille vauva kantoliinassa tai lastenvaunuissa. Taaperon kanssa olisi vaikeampaa, mutta ehkä Eetu varaisi yhden karsinan lapselle, jossa se saisi leikkiä leluillaan turvassa ja iskä olisi aina vähintään huutomatkan päässä. Minua huvitti ajatus pellavapäisestä pikkumuksusta karsinassa, mutta onnistuin pitämään naamani peruslukemilla.
— Että sun on tehtävä se päätös itse. Epäkiitollista tässä on se, että ihan hirveitä aikoja ei miettimiseen voi käyttää. Mä en muista niitä viikkoja että mihin asti abortin saa tehdä, se kannattaa selvittää ihan vaan varmuuden vuoksi. Sä voit tietysti jutella Eetunkin kanssa tästä, jos haluat, mutta lopulta se on sun päätös ja sun kroppa ja oikeastaan sun elämä.
Nelly oli tuijottanut minua koko monologini ajan kuin minulla olisi avaimet johonkin korkeampaan viisauteen. Ikävä kyllä ei ollut. Toivottavasti osasin edes valita oikeat sanat tähän tilanteeseen. Sillä ihan mitä tahansa mieltä olin itse lapsista ja niiden hankkimisesta, tämä oli Nellyn päätös ja minun asiani ei ollut sotkeutua siihen.
— Mut jos sä tarvit jotaki apua tai tukea tai juttuseuraa tai muuta, niin mä oon käytettävissä. Vaippoja en tosin vaihda, siihen kyllä vedän rajan.
Nelly tyrskähti, kuten olin tarkoittanutkin.
— Kiitti. Kiitti, ihan oikeesti.-
Kyllä Nelly teki hyvän valinnan, kun täräytti suoraan Sonjalle, että auta. Kerrankin joku oikea järjen ääni sanoo suoria sanoja siitä, kuka päätökset tekee ja miksi. Ja ajattelee iskästä samoja ratoja kuin minä: millä se muka venyisi hoitamaan vauvaa yhtä paljon kuin Nelly, tai varsinkaan jos sen pitäisi hoitaa se yksin? Vaikka Nelly olisi itse mitä mieltä abortistakin, sen on hyvä kuulla, että ainakin yksi ihminen, jota se pitää arvossa ja järkevänä, ei tosiaankaan ajattele sitä lapsenmurhana ja maailmanloppuna. Ja hyvä on hänen kuulla sekin, että lapsen saaminenkaan ei automaattisesti ole kaiken elämän loppu. Vaikka ei me taideta saada Nellystä aikoihin omaa huoletonta itseään, lyhytkin helpotus ja tyrskähdys ihan varmana auttaa! <3
Mutta anteeksi vain: Eetun näköinen pikkumuksu omassa karsinassaan hiekkalaatikkotraktorien, hiekkasankojen ja pehmopupujen kanssa on musta aika vastustamaton ajatus. Tässähän alkaa kohta itse toivoa virtuaalivauvaa niiiiiin kovasti, vaikka äiti ei olekaan kauhean innoissaan.
-
-
Jotain kevyempää vitsiä välillä, koska tekstiä alkaa tulla taas niin että olo muistuttaa jo ihmistä.
Mysteeri”Mulla on teille mysteeri”, ähkäisin, kun hyppäsin sohvan selkänojan ylitse Inarin ja Nellyn väliin sohvalle.
”Eih… Pliis”, Nelly huokaisi, paiskasi päänsä selkänojan varaan ja sulki silmänsä. ”Mä en kestä ton mysteerejä. Inari. Sulje ton suu.”
”Ei se oo mun vallassa”, Inari sanoi hiljaa ja hörppäsi kaakaota.
”Marshall…” Nelly kitisi kurlaavalla kurkkuäänellä.
”En sotkeudu tähän”, Marshall sanoi melkein säikähtäneenä ja teki torjuvia eleitä kinkkuleivällään.
”Eira”, Nelly komensi.
”Ei soo täälä enää”, Janna huomautti.
”Sä sit Janna.”
”Hello. Nelly sanoo jottei se halua sun mysteeriäs.”
”Mutta Vanhis haluu, eiks nii?” kysyin Camillalta.
”Ei sekää haluu”, Nelly ennätti sanomaan. ”Marshall, syö se sun kauhee kinkkuleipä tai vie se pois oikeesti…”
”Anteeksi.”
”Mä kerron tän mysteerin sillä aikaa kun sä nielet”, ilmoitin Marshallille, ja aloin kertoa Nellyn vastusteluista huolimatta. Mysteerini oli kuitenkin tärkeä, ja no, mystinen.Maailma on vaarallinen paikka kaikille, mutta erityisesti hennoille naisihmisille, eikö niin? Joskus ihmisiä katoaa kodeistaan. Osa, yleensä isät, lähtevät hakemaan tupakkia ärrältä ja katoavat. Jotkut ovat kadonneet muillakin reissuilla. Jotkut palaavat lopulta, toiset aloittavat uuden elämän. Osaa ei koskaan löydetä. Jotkut löytyvät murhattuna, paloiteltuina… Happoon liotettuina niin, että pelkkiä kynsiä on jäänyt jäljelle… Ruumiskoirat haukkuvat, mutta mitään ihmissilmin nähtävää ei löydy…
”Hyi vittu mä oksennan”, Nelly parahti.
”Ei happo ja varpaankynnet nyt niin kamalia oo”, puolustauduin, koska mysteerini ei ollut vielä edes alkanut: hädin tuskin intro oli vedetty.
”Ei ne kun toi Marshallin leipä!”Niin tai näin. Amerikoissahan ne tapahtuvat, eikö niin? Jossain kaukana. Katoamistapaukset. Niistä katsotaan Netflixin dokumentteja ja luetaan uutisista. Kukaan ei oleta, että katoamistapaus kävisi omalle kohdalle…
”Jos vähän nopeemmin menisit siihen pääpointtiin”, Camilla kehotti. ”Mun ruokkis on melkein ohi. Vaikka mä en oo varma, haluanko mä oikeastaan edes kuulla tätä.”
”Kyllä sä sen Oskun kanssa pääset kohta takas talliin hikoilemaan, ei tässä oo mikää kiire”, vastasin.
”Mä en kestä…” Nelly huokaisi, nousi sohvalta ja tömisytteli kohti eteistä.
”Ei tää intro nyt niin pitkä oo!” huusin hänen peräänsä.
”Ei kun mua pissattaa. Jatka vaan. Puhu vähä lujempaa niin mä kuulen. Marshall, se leipä pitää olla sun mahassa kun mä tuun takaisin.”Oletetaan, että nuori hento nainen on kadonnut. Kutsutaan häntä vaikka Hillaksi. Katoaminen on tapahtunut kahdeksantuhannen asukkaan suomalaiskunnassa. Jonka nimi on vaikka Karhunvuori. Kukaan ei ole nähnyt Hillaa kuukausiin. Hänen koko huonettaan peittää pölykerros. Hänen Netflix-tilinsä on sulkeutunut, sillä laskua ei ole maksettu —
”Arvootusko on se, jottet sä pysty käyttämähän Jillan Netflixiä enää ilimaaseksi?” Janna kysyi huvittuneena.
Marshall päästi omituisen äänen, sillä hän kiirehti nielaisemaan loput leivästään, kun kuului vessan vetämisen ääni.
”Ei!” väitin Jannalle, vaikka juuri siitä oli kyse. ”Mutta onks kukaa nähny sitä? Tai koska te ootte viimeks nähny sen?”
”Keväällä”, Camilla sanoi hetken mietittyään.
”Joku muu ku Vanhis. Joku sellanen joka on sen kans puheväleissä”, korjasin.
”Mä en oo edes ollu täällä”, Inari sanoi.
”Joku muu kun ne, jotka on ollu vuoden jossaki missä lie!”
”Minen oo ikänä nähäny sitä”, Janna sanoi käsi ilmassa kuin olisi oikeudessa vannomassa valaa.
”Eli minä?” Marshall sanoi silmät suurina ja suu supussa. ”En kyllä muista…”
”Multa jäi tää arvoituksen ydin kuulematta”, Nelly huhuili palatessaan vessasta.Oletetaan, että hento nuori nainen on —
”Joo joo Hello! Lyhennettynä Hello on huolissaan, että se joutuu ottamaan oman Netflixin”, Inari tiivisti.
”No — niin”, myönsin. ”Mutta koska sä viimeksi näit Jillan?”
”Keväällä”, Nelly sanoi heti. ”Mutta ei siinä oo mitään ihmeellistä. Sillä oli se joku cowboy…”
”Se on murhannu sen”, kuiskasin.
”Eikä ole murhannut omaa tyttöystävää”, Inari huokaisi.
”Jilla on varmaan murhannu sen cowboyn… Se on maanpaossa…”
”Hello!”
”Nyt kun mä ajattelen… Musta tuntuu ettei se oo maksanu vuokraa muutamaan kuukauteen”, Nelly alkoi miettiä.
”Saaks sä sanoa tommosia meille?” Camilla epäili.
”En kai. Mut kai sille pitäis soittaa, ettei mitää oo oikeesti käyny… Hello, otapa puhelin!”
”En tasan ota! Minä en mitää vonkauspuheluja eksille soittele!”
”Ei se oo vonkauspuhelu! Kun soitat vaan ja–”
”Ja varmistan et kumpi on murhannu kumman?”
”Nii!” Nelly sanoi. ”Eiku ei! Ku kysyt missä se on.”-
Tästä tykkäsin jotenki hitokseen. Ehkä siksi, että juuriki sopivasti vähän kevyempää juttua, saa hahmot (ehkä eritoten Nelly) vähän hengittää. Just sellanen sinäsä tasasen tylsä arkihetki mutta kuitenki niiin paljo enemmän.
Ja ehkä vaan Hello pystyy kehittää suurinpiirtein Stephen King tason murhamysteerin sen ympärille että mitä Netflix tilin omistajalle on tapahtunu kun lasku on maksamatta ja tili sulkeutunu. Ei hätää Hello, Niklas saattas jopa jakaa sen Netflixin tai HBO:n sun kanssa. (vaikka HBO on kyllä Marshallin, mutta hyshys) -
Tää oli mahtava! Pelasti kyllä mun huonosti alkaneen tiistain, kiitos siitä 😀
-
-
Pilattu Paahtoleipä
Hopiavuoren tupa oli hiljainen. Ihmettelin tätä napatessani kaapista yhden niistä monesta haalistuneet raidat omistavasta mukista ja täyttäen sen kahvilla. Olin salaa toivonut että Hello olisi ollut tuvassa, sillä kaipasin tuon lennokkaita juttuja. Tai oikeastaan vain niiden välillistä absurdiutta ja sitä miten hyvänä häiriönä ne toimisivat kaikille.
Istuessani penkille ja nojatessani selälläni seinään, suljin silmäni ja yritin parhaani mukaan saada ajatukseni hiljenemään. Jossain kohtaa alitajuntani rekisteröi ääniä ja jonkun puhuttelevan minua nimellä. Ennen kuin edes sain silmiäni auki tai palasin kunnolla muuttuneeseen tilanteeseen, avasin suuni.
”Mä oon pilaamassa hevoseni” toteamus oli enemmänkin huokaus kuin kunnon kommentti, mutta ehkä lausunnan tyyli vain vahvisti asiaa. Vasta tässä vaiheessa avasin silmäni ja tajusin Eetun, Sonjan ja Nellyn kaikkien tuijottavan minua erilaisella hämmennyksen ja epävarmuuden asteella. Saatuaan kukin kuppeihinsa ja mukeihinsa mitä olikaan ajatellut juoda, kaikki siirtyivät pirtinpöydän ääreen ja lopulta Sonja oli se, joka nosti kissan uudelleen pöydälle.”Mistä sä niin päättelet?”
”Noku mä kilipaalen sillä iha liikaa. Tai ku meillä oli viime viikolla kaharet kilipaalut ja sitte ny viikonloppuna on yhyret ja sitte viälä ens viikollaki on yhyret. Ja ku en minä eres osaa ja viitti reenata sen kanssa viikolla kovin palio että Paahtis jaksaas kisooski. Mutta ku se on viälä kuitenki nii nuari nii en mä sitä haluaas pilatakkaa mutta en minä oo eres varma mitä mun pitääs välillä teherä reenien kans” annoin ajatusteni tulla yhtenä pitkänä ja epämääräisenä oksennuksena. Vedettyäni henkeä lisäsin vielä perään ”sori, oli vähän raskas päivä töissä”.Sonja oli juuri sanomassa jotain, kun keittiöön pelmahti ensin pienempi koira ja pian sen perässä vähän isompi. Mielikin ja Jerusalemin rauhoituttua hieman, niiden perässä keittiöön astelivat Niklas ja Hello, sekä keppiensä avulla ontuva Marshall. Kaikkien huomio kiinnittyi saapuneeseen kolmikkoon ja salaa olinkin tyytyväinen tästä käänteestä ja yritin muka sulavasti ottaa osaa kolmikon tervehtimiseen, ennen kuin käänsin huomioni Mielikkiin ja Jerusalemiin ja keskityin vain jakamaan huomioni niille, sekä toisella korvalla kuuntelemaan keskustelua joka pöydän ääressä pyöri, liittyen Hellon edellisen päivän mysteeriin ja Jillaan.
Jossain kohtaa nousin pöydästä ja kävin kippaamassa mukini sisällön tiskialtaaseen ja huljautettuani mukiani pikaisesti täytin sen uudelleen Eetun keittämällä kahvilla, ennen kuin kaadoin vielä pöydällä olleesta maitopurkista loput kahviini ja litistettyäni purkin roskiin suuntasinkin ulos tuvan portaille sen sijaan että olisin palannut paikalleni pöydän ääreen. Istuin alas siten, että saatoin nojailla olallani ja ohimollani kaiteeseen, samalla kun annoin katseeni kiinnittyä vain alemman askelman lankkuihin. Jossain kohtaa kuulin oven käyvän takanani ja pian sitä seurasi askeleita, ennen kuin Sonja ilmestyi viereeni.
Nainen ei sanonut heti mitään, vaan odotti että olisin palannut sen verran takaisin tähän hetkeen, jotta voisin kuulla tuon sanat.
”Janna, et sä oo Paahtista pilaamassa”.Käänsin katseeni kohti vierelläni istuvaa Sonjaa ja ilmeisesti katseestani paistoi kysymys, sillä toinen jatkoi perustelemaan toteamustaan.
-
No joo, kuka meistä ei olisi huolissaan karvaisesta harrastuskaveristaan joskus? Oli kyse ratsastuskisoista tai koira-agilitystä, tottahan jokainen kunnon lemmikinomistaja haluaa treenata kisakaveriaan niin, että se on terve ja iloinen. Menestyminen on vain plussaa. Meidän on täältä ulkopuolelta helppo nähdä kokonaistilanne ja sanoa, että Jannahan kohtelee hevostaan tosi ihanasti. Paahtis saa olla vauva välillä, sen ei tarvitse osata kaikkea, eikä siltä vaadita varmasti liikaa. Samaan aikaan omistajan on ihan loogista olla huolissaan. Mitä jos sittenkin tahti on liian kova? Mitä jos ei arviointikyky tai taidot riitä? On niitäkin, joille eläin on väline, mutta Jannasta ei ole tullut ikinä sellaista kuvaa. Tottakai hän on huolissaan lemmikistään.
Jos olisin Sonjan kirjoittaja, en varmaan jatkaisi tätä tarinaa. On siis sairaan siistiä, että leikit toisten kanssa ja annat mahdollisuuden tulla mukaan: älä epäröi toimia niin! Nyt kuitenkin tulet tehneeksi Sonjan puolesta kaksi päätöstä. Ensinnäkin, Sonja seuraa Jannaa ulos ihan vain seuratakseen Jannaa ulos. Sonjan kirjoittaja voi tietenkin olla eri mieltä, mutta itse en pidä Sonjaa sellaisena, joka seuraisi hyvänpäiväntuttua ihan vain lohduttaakseen. Voihan se olla sellaisella supermiestuulella tietenkin, kun se kirjoitettiin jo samanlaiseen tilanteeseen Nellyn kanssa. Sonjalla ja Nellyllä on kuitenkin enemmän yhteistä historiaa ja Sonja on tahtomattaan sotkettu Nellyn huoliin jo ennalta, joten uskon siihen hieman paremmin. Toinen päätös, jonka kirjoitat tähän Sonjan puolesta, on hänen avaava puheenvuoronsa. Vastakirjoittajalle ei jäisi muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa Sonjan suulla kuvaus siitä, mikä kaikki Jannassa ja Paahtiksessa on niin erinomaista. Pääpointti on sanottu jo Sonjan puolesta ja kirjoittajalta pyydetään enää vain kehuja sen perusteluiksi. Tämä nyt ei tietenkään ole mikään maailmanloppu. :DD Sonjan kirjoittaja voi ensinnäkin kokea tekstin toisella tavalla, ja vaikka hän kokisikin sen niin kuin minä, sitä se sosiaalinen kirjoittaminen on: sarja yrittämisiä, erehdyksiä, satunnaisia onnistumisia ja kokeiluja. Siihen on ihan syy, miksi kirjailija on perinteisesti kirjoittanut yksin jossain omassa kammiossaan: se on ihan hirveän paljon helpompaa (ja mun mielestä tylsempää!).
Se, mihin joku saattaa tässä tarttuakin, on huolestunut ilme Jannan kasvoilla ja vaisu käytös. Janna on esitelty meille ja hahmoillemme sellaisena, joka puhuu aika paljon ja minun päässäni kovaan ääneen (asiaa tietysti). Joku herkkävaistoinen saattaa hyvinkin huomata, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Samastumispintaa on ainakin Camillalla (ajattelee alinomaa ettei ole kyllin hyvä hevoselleen) ja Oskarilla (on ihan oikeasti ongelmissa treenin kanssa, joskaan ei omasta syystään). 😀
-
Eetu on osittain oikeassa tuossa asiassa, että minun olisi vähän vaikea vastata tähän, vaikka aina on tosi kiva että ihmiset ottavat Sonjaa tarinoihinsa ja yritän parhaani mukaan leikkiä mukana. Tässä tapauksessa sanottavat kyllä jää vähän vähiin. Tietenkin voisin kirjoittaa jonkin nopean dialogin, mutta totta puhuakseni olen vähän nääntynyt tästä case Nellystä, jossa palloa on pompotettu niin rankasti minulle (tai ainakin siltä tuntuu), että on vähän olevinaan takki tyhjä. Mutta tästä huolimatta aivoissa alkoi jo keittyä kasaan seuraava siirto, ei suora vastaus tähän vaan jotakin muuta.
Mutta kyllä Sonja on just se tyyppi, joka kiinnittää huomionsa tuollaiseen eikä anna hälinän viedä huomiota muualle, siinä osuit ihan oikeaan. Se on salaa aika empaattinen, oli kyseessä sitten hevoset tai vauvat, tai tässä tapauksessa hevostenomistajat ja tulevien vauvojen äidit. Ja varsinkin kun minäkin olen saanut Jannasta vähän sellaisen hyväntuulisen ja rempseänkin kuvan, niin sitten kun yhtäkkiä ollaankin mietteliäitä ja hiljaa, niin kyllähän Sonja takertuu semmoiseen kuin purkka tukkaan.
-
Mul on vähä pakka sekasi IRL ja URL ja yritän välillä kompensoida IRL ongelmia kääntämällä aivot toisaalta ns. nollille ja vaan suoltamalla tekstiä, joten näit tämmösii mokii sattuu, mut that’s life.
Musta kans välillä tuntuu että on tavallaan vaikeeta ottaa uusia hahmoja mukaan leikkeihin, kun oon niin arka laittamaan sanoja muiden suuhun, mutta ehkä tää tästä lähtee kaiken osalta. Mahtavaa silti että vaikka leikkiinkutsu ei ihan onnistunu tästäkin on ehkä saanut jotain inspistä irti.
-
-
Sonjan tarinaan jatkoa, ja ainakin toivon että Sonja vastaisi edes vähänkään näin päin 😀
Ruokasalissa
Keskustelu ihan totta auttoi. Sonja oli osannut sanoa oikeat sanat ja vaikka itsekkäästi edelleen halusin aborttia, en voisi sitä tehdä. En itseni takia, enkä Eetun – vaikka hän ei raskaana ollutkaan.
Kuuntelin, kuinka Sonja päätti monologinsa ja tirskahdin.
”Niin mä vähän arvelinkin” sanoin, kun hän oli ilmoittanut ettei aikonut vaihtaa vaippoja. ”Hello lupas sen kuitenkin tehdä” jatkoin vitsiä.Hetken hiljaisuuden jälkeen kerroin, mikä minua ihan oikeasti ärsytti.
”Musta tuntuu, että mä oon päätöksen jo tehny, mutta… Niii. Mä en halua oikeesti tehdä aborttia, mutta mä en myöskään halua onnentoivotuksia ja halauksia ja jeejee vaaleenpunasta.” Nojasin kättäni vasten ja jatkoin.
”En mä halua että kaikki tulee aina siihen et Vau, onneks olkoon! Vaikka mä osaan kyllä hymyillä, mut en silti halua. Ärsyttäähän se ny.”
”Minä ainakin lupaan olla onnittelematta” Sonja sanoi ja hymyili. ”Suruvalitteluni voin kyllä antaa” hän jatkoi. Nauroin ja kiitin, vaikken ollut ihan varma, oliko Sonja tosissaan vai ei.”Mun pitäis kyllä kertoo muillekki” huokaisin.
”Miks sä et työnnä Eetua eteen ni kaikki halaa ja onnittelee sitä? Jos Eetu kertoo” Sonja kysyi ja vaihtoi asentoaan tuolilla.
”Totta! Tossahan on oikeasti ideaa. Huudan vaa et aa, arvakkaa mitä ja hiivin Eetun selän taakse. Sitä paitsi, mä epäilen että se on kertonu jo ainaki puolelle tallille.”
”Aijjaa, ketkä tietää jo?”
”Ainaki sinä ja Outi. Hello käytännössä muutti tänne ko kuuli ja ihan en oo varma kuuliko Marshall tai Inari.” Hengitin ulos ja jatkoin melkein liian tyynesti, ”toivottavasti joku juoruais johonkin, ni ei tarvis itte levitellä tietoo.”
Sonja nauroi.
”Mä oon hei tosissani!”
”Joo joo, mutta eihän se nyt normaalisti noin mene” hän selitti. ”Mutta, mennää ny ottaa kahvia. Eetu laitto uutta tippuu kun mä lähin.”
”Joo, mennää” sanoin ja seurasin Sonjan esimerkkiä.-
Kyllä on ihan ehdottomasti Sonja äänessä tässä. Ja hienosti onkin!
-
Kyllä mäkin tunnistan Sonjan tästä! Sonja on mulle ainakin vaikea hahmo kirjoittaa, koska sillä ei ole mitään sellaista liioiteltua tapaa, teemaa tai fraasia, jota toistelemalla saisi halvalla kikalla varmistuttua lukijan tunnistavan hahmon jutuistaan. Sonja myös sanoo repliikkinsä melko yleiskielisesti, toisin kuin vaikka Marshall, jonka kirjakielenomaisen ilmaisu ja lyhyet virkkeet on mun mielestä helpommin toistettavissa. Yleisesti sanoisin siis, että hyvin vedetty: en olisi pystynyt samaan.
-
-
Tiedän että taas vedän jo omat ongelmansa omaavan hahmon soppaan, mutta yritin jättää varaa päättää lähteekö leikkiin vai ei. Oikeestaan tässä on vähän kaikille ehkä jotain pallon heittoa, joten mielenkiinnolla odotellen kenen kaikkien kanssa pääsee leikkimään kun Janna palaa taas paikalle parin viikon päästä.
Raskas viikko oli ilmeisesti loistanut minusta kilometrin päähän, sillä palattuamme Paahtiksen kanssa maastosta ja saatuani laikkutammani hoidettua viimeisen kerran pariin viikkoon pois, oli Nellyn ilme näyttänyt siltä että naiselle ei sanottaisi vastaan, vaan ainut vaihtoehto olisi seurata toista kiltisti kuin kuuliainen lapsi sisälle tupaan.
Hiljaisuus välillämme ei ollut sellainen ahdistava ja raskas, vaan siitä saattoi tuntea, miten Nelly antoi minulle aikaa ja tilaisuuden alkaa purkamaan tilannetta haluamallani aikajanalla ja tavalla. Ihmettelin miten toinen pystyisi ja jaksaisi kuunnella vielä muidenkin murheita, koska olin jäänyt sellaiseen käsitykseen että naisen omakaan elämä ei olisi ihan ruusuilla tanssimista tällä hetkellä.
”Janna?” Nellyn ääni palautti minut takaisin tuon elämää nähneen pirtin pöydän ääreen, tuttuun kotoisaan keittiöön, joka oli aina hämmästyttävän siisti, vaikka paikalla kävi vaikka ja ketä pitkin päivää. Nostaessani katseeni matosta edessäni olevaan ja jos värinsä haalistuttaneeseen mukiin yritin kasata keskittymiseni edes milliprosentin verran paremmaksi.
”Mm.. Sori, tää on ollut vähän Viikko…” kohautin olkiani ja pakenin kahvini taakse, sillä en tiennyt miten viikosta olisi summannut kaiken, kertomatta kaikkea. ”mut siis ei musta tartte välittää, kyl tää taas tästä” hymyilin vaisusti samalla kun yritin pitää käsieni tärinän kurissa laskiessani mukiani, joka kolahti mielestäni normaalia kovemmin, pöydälle ja annoin katseeni kiertää huoneessa sekä välillä myös Nellyssä ja paikalle saapuneessa Eetussa. Hopiavuori näytti siltä että olisi ymmärtänyt keskeyttäneensä jotain, mutta silti toinen asteli epävarman rohkeasti Nellynsä luokse ja näytti naiselle jotain paperia, josta pariskunta keskusteli hetken hiljaisella äänellä.Jossain kohtaa kuulin Eetun askeleet lautalattialla ja hieman kevyemmät askeleet jostain lähempää, ennen kuin alitajuntani rekisteröi penkin hienoisen narahduksen, Nellyn istuessa minua vastapäätä. Katseeni kohdatessa Nellyn ruskeat silmät, oli katse niissä sellainen, että ei vain tehnyt mieli toisaalta valehdella toiselle enään.
”Ei tää mitään vakavaa oo, vähän raskas työviikko ja isä…” olin aloittamassa kun ovi kävi ja Hellon ääni täytti koko eteisen ja tulvi voimistuvalla nuotilla kohti keittiötä, ennen kuin tuon kuriton kiharapehko ja mies itse ilmestyivät paikalle. Tuon perässä seurasi myös Niklas ja lopulta myös Marsh. Edellä kulkeva parivaljakko kävi keskustelua aiheesta, josta molemmat kuulostivat omaavansa omat mielipiteensä ja lopulta annoinkin keskustelun tuoda vain toivottua taustamelua hiljaisuuteen, joka oli omalla tavallaan kehottanut minua jatkamaan aloittamaani tarinaa.”Mites Niklaksen kisat meni?” käänsin puheen hevosiin heti kun Marshall oli löytänyt paikan penkiltä, sillä en halunnut todellakaan puhua isästä näin monen korvaparin kuullen. Niklas kuuli ilmeisesti nimensä mainittavan, sillä toinen keskeytti Hellon nostamalla kätensä tuon naaman eteen ja käänsi päänsä suuntaamme ja ilmoitti hyvinkin ponnekkaasti että haluaisi itse kertoa kisoista koska hänhän oli ollut kisaaja eikä suinkaan tuon parempi puolisko. Olkiaan kohtauttaen Marshall suostui toisen vaatimuksiin ja palautti kysymyksen minulle, odottaessamme että Niklas oli valmis omasta keskustelustaan.
”66,389 % ja kuudes sija. Ei ihan surkeasti, mutta ei ihan loistavastikkaan. Finaalia varten täytyy kyllä petrata kun seuraavan osakilpailun valmistautuminen jää oikeastaan nollaan nyt kun tuo napero on pari viikkoa lomalla” puoliksi mumisin loput sanoistani kahvimukilleni.
”Oisko toinen teistä viittinyt, ihan siis maksua vastaan tietenkin, vähän kattoa meidän perään ennen finaalia jos vaikka ei nolattais silloin itseämme täysin jos ens osakilpailu menee ihan täysin metsään?” kysyin epävarmasti minua vastapäätä istuvilta Nellyltä ja Marshallilta, sillä en oikein tiennyt olisiko tälle viikolle tarvittu enään mahdollisia pettymyksiä. Molemmat lupasivat palata asiaan kunhan palaisin tallille ja saisin palautettua tammani takaisin liikkeeseen. Keskustelumme aikana myös Niklas ja Hello olivat saaneet oman versionsa päätökseen ja liittyivät seuraamme pöydän ääreen, kuten teki myös Hopiavuori itse ja seuraava keskustelu lähtikin liikkeelle Hellon heitosta ja olinkin salaa tyytyväinen siitä että Hello Ilves oli olemassa.-
Onneksi meillä on toi Nelly! Se ei ole aina huomaavaisin tyyppi, eikä edes kohteliain, mutta se on luonnostaan jotenkin hyvä ihmisten kanssa ja uskaltaa kysyä silloinkin kun kaikki muut ei välttämättä uskalla.
Sulla on erityisen hyvää kuvausta siinä kohdassa, kun Hello tulee. Tykkään tosi paljon siitä ilmaisusta, kuinka ääni tulvii. Muutenkin me tunnistettaisiin 100% todennäköisyydellä, kuka sieltä mahtaa tulla, kun me saadaan paitsi kekseliäs, myös helposti tunnistettava auditiivinen vihje ja heti perään visuaalinenkin.
Pallonheittely on myös musta onnistunutta. Nyt tässä on moneen suuntaan sellaisia avauksia, että jos jonkun hahmo tarttuu Jannan ehdotukseen, hän saa siitä myös jotain itselleen. Et ole roolittanut valmiiksi tulevia näytöksiä sillä tavalla, että vastapelaajan hahmon olisi ”pakko” ottaa vaikkapa Jannan kuuntelijan rooli, vaikka sekin on tajolla. Yhtä lailla tarjolla on myös ihan vain ratsastuksen ohjaamista ja siitä puolivälistä kevyempää hevosten kautta bondaamista Marshallille ja Nellylle. Niklaksella puolestaan on mahdollisuus halutessaan esittää, kuinka vaatimattomasti, riehakkaasti, ylimielisesti, innostuneesti tai sekopäisesti hän julkisesti menestykseensä suhtautuu. Jopa Hellolle on tarjolla vitsienkerrontaa.
-
-
Otsonmäen Kalevan kisat 2020
Hello oli marmattanut jo pitkään vauvaesteistä. Kuulemma oli noloa hypätä suurella puoliverisellä alle metriä. Reilusti alle. Hän oli aloittanut jo kentän laidalta, kun minä ja Ukko olimme hypänneet vuorotellen Inarin ja Jussin kanssa pikku ristikkoa. Ukon ei ollut ollut tarkoitus varsinaisesti hypätä, mutta kun Inari oli saanut Eetulta luvan hypätä pikkuruista estettä Nellyn tiukassa valvonnassa, olin ajatellut, että miksemme mekin sitten samalla sen ylitse köröttäisi. Ja vauvaestehän se olikin, jopa Ukolle.
Nelly oli suuttunut Hellolle nopeasti. Hän oli yrittänyt ensin heittää Hellon ulos, tai siis sisään, mutta se ei ollut toiminut. Hello oli vain nojautunut paremmin aitaan ja sanonut, ettei naisia sillä tavalla kohdeltu. Se oli saanut minut irvistämään salaa, mutta olin äärimmäisen kiitollinen siitä, miten Hello oli jäänyt aidalle pitämään meteliä. Hän oli ollut viime aikoina kuin suojelusenkelini, jota todella tarvitsin. Aidalla oli jo ennen Helloa notkunut nimittäin myös Eira kiusallisine kysymyksineen ja huomautuksineen.
”Susta tulis kyllä ennemmin esteratsastaja ku kouluratsastaja”, oli Eira aloittanut viattomalta kuulostavat huomautuksensa, jota en kestänyt koskaan kauhean hyvin. ”Sä oot noin kevyt.”
”Niin mutta mä tykkään kouluratsastuksesta”, olin yrittänyt sanoa, mutta Eira oli huiskauttanut vastaukseni syrjään kädelläni.
”Mistä vetoo sä painat vähemmän ku Inariki.”
”Eira!” Inari oli huutanut, mutta Eira ei ollut kuunnellut.
”Mistä vetoo Inari voittais sut kädenväännössä. Sulla on tommoset ohuet käsivarret.”
”Joo mä en jotenkin kasva vaikka mä kuinka yritän”, olin yrittänyt vastata hiljaa ja kiinnittämättä yhtään enempää muiden huomiota käsivarsiini.
”Ei kun sehän on kehu. Sulla on kauheen sirot kädetki. Sä voisit soittaa viulua”, Eira oli jatkanut, ja silloin Hello oli luojan kiitos tullut. ”Vai mitä Hello?”
”Mitä?”
”Eiks nii et Oskarilla on tosi sirot kädet?”
”Enpä oo kattonu”, Hello oli vastannut ja luonut taas minun kasvoihini yhden omituisista viirusilmäisistä arvioivista katseistaan. ”Mitä ihme vauvaesteitä te hypitte? Inari? Oskuliini? Pelottaaks teitä — voi vitsi mä häpeän — laittakaa nyt edes metrin este senki pelkopöksyt! Nelly mitä sä nyt tommosia kehtaat hyppööttää! Toivottavasti ei naapurit näe!”Joskus olin ollut vainoharhainen Hellon suhteen, mutta kun hän vouhotti esteistä niin kovasti, olin ainoastaan kiitollinen. Joskus Hellon kova vauhti oli tuntunut suoranaiselta kiusaamiselta. Joskus olin ollut varma, että hän halusi minulla olevan mahdollisimman pahan olon. Viime aikoina olin huomannut Hellon kääntävän aina tahallaan huomion pois minunlaisistani, jotka halusimme vain piiloutua ja olla rauhassa. Sitä paitsi olin huomannut Hellon olevan herkkä sille, mitä kenellekin ei saa sanoa. Hän saattoi olla lörppö, välillä sanoa ronskejakin juttuja, mutta varoi ylittämättä ainakin minun henkilökohtaisia rajojani kiusanteostaan huolimatta. Hello kiinnitti huomion pilkanteollaan pois kaikesta siitä, mitä en halunnut käsitellä varsinkaan Eiran kuullen: pois kaiken maailman ohuista käsivarsista, estehyppääjätyypistä ja viulunsoittajan käsistä. Se oli taatusti tarkoituksellista, sillä hän teki sitä vähän väliä ollessani pulassa.
Nelly puolestaan ei ehtinyt tarkkailla Hellon jaloa kiusantekoa tarkemmin ja huomata tarkkaa aiheen vaihtoa. Ilahtumisen sijaan Nelly muuttui tulipunaiseksi ja paljasti hampaansa Hellolle melkein heti. Hänestä Hello oli tullut taas vain soittamaan suuta ja häiritsemään.
”Oskari paljo sä oot hypänny? Varmaan sun isä olis mieluummin halunnu et sä–” Eira sai yhdessä välissä sanottua Nellyn ja Hellon äyskimisen väliin.
”Skottiki hyppää ton verran!” oli Hello silloin kiekaissut päälle Inarin hypätessä Jussilla. Silloin Nelly oli menettänyt hermonsa kokonaan.
”Mee ny johonki siitä!” Nelly oli huudahtanut ja huitaissut Helloa raipalla käsivarteen kentän puolelta.
”Mihin mä muka menisin? Sitä paitsi Oskulle tulee mua ikävä. Ja varsinkin sulle.”
”Ei tule! Mee vaikka ihan omaan kotiis välillä!”
”En mä voi! Kato mulla ja Oskulla on kisa tässä kesken.”Yritin pudistaa Hellolle päätäni huomaamattomasti Nellyn takaa. En kaivannut mitän kisoja. En edes tiennyt, mitä kamalia kisoja oli luvassa. Ei kai kädenvääntöä? Ei, ei Hello olisi niin tyhmä, että kääntäisi huomion vahingossa takaisin sellaiseen. Koska paikalla olivat myös Eira, Inari ja Nelly kuuntelemassa ja katselemassa, en voinut muuta kuin laukata hyppäämään pienen surkean ristikon, vaikka sitä kautta ei pakoon päässytkään. Sydän hakkasi. Hellon kisoista ei ollut koskaan seurannut mitään erityisen hyvää.
”Jaha! Ja mikähän kisa?” Nelly tivasi raipalla uhkaavasti Helloa osoittaen.
”Me kisataan kumpi hyppää korkeemmalle.”
”Mä hyppäsin tällä hevosella joskus metrikolkyt. Et sä voi millään hypätä enempää”, sanoin nopeasti välttyäkseni kaikelta kisaamiselta.
”Ai metrikolkyt, mä ajattelin et vieläki enempi ku sä oon noin hent–” Eira yritti taas sanoa.
”En mä siitä hevosesta puhu”, Hello naurahti. ”Kun susta.”
”Musta?”
”Niin. Sinä ja minä. Otetaan kisa. Varmaan hyppään korkeemmalle.”
”Siis ilman hevosta..?”
”Niin.”Siitä se sitten oli lähtenyt. Hevoset olivat tallissa ja haassa. Este törrötti kentällä pikkuruisena ja vaarattomana. Uteliaita oli kertynyt istumaan aidalle ja nojailemaan sitä. Marshallista ja Noasta ei ollut hyppimään sillä hetkellä. Janna pudisteli päätään. En pystynyt katsomaan Outia. Jopa Eetu itse istui aidalla, eikä näyttänyt osaavan päättää, olisiko ennemmin huvittunut vai ärsyyntynyt. Hello oli käynyt kuuluttamassa tuvassa ja tallissa, että Turun Kalevan kisojen estehyppyosuus oli alkamassa, ja että osallistumisia ja vedonlyöntejä otettiin vastaan. Kalevan kisaajia ei ollut kyllä kauhean paljon minun ja Hellon lisäksi. Eira oli tullut kuultuaan, että jokaiselta kerätään kaksi euroa osallistumismaksua ja voittaja saisi kaikkien osallistumismaksut. Niklas oli mukana silmät kiiluen, kun Hello oli pitänyt hänelle jonkin inspiroivista puheistaan. Camilla oli meinannut, ettei lähde moiseen hullutukseen, mutta kun olin aikani vihjaillut hänen pelkäävän minulle häviämistä, olin saanut hänet niin voitontahtoiseen tilaan, että olisin kyllä totonnut hänen puolestaan. Nelly oli aikonut olla tuomari, mutta kun Hello oli syyttänyt häntä puolueellisuudesta minun hyväkseni, hän oli päättänyt hypätä sittenkin ja päästä ainakin Helloa korkeammalle. Tiitus oli ilmeestään päätellen joko uhkailtu tai pakotettu mukaan, mutta alkoi salaa kiinnostua arvioidessaan mitalisijamahdollisuuksiaan ihan hiljaa.
”Noni Oskari”, Hello komensi.
”Pitääks mun oikeesti hypätä toi kymmensenttinen?”
”Kyllä. Valitettavasti nää on viralliset Kalevan kisojen säännöt.”
”Eiks korkeushypyski saa jättää väliin korkeuksia?”
”Tää ei oo Osku korkeushyppyä. Tää on estehyppyä. Valitettavasti mä en voi muuttaa virallisia sääntöjä.”Hellon kanssa oli turha inttää. Este nousi vain kymmenen senttiä kerrallaan. Ravasimme sen ylitse kerta toisensa jälkeen ilman hevosta niin kuin mielipuolet. Kuulin Eetun huokailevan.
”Luovuta jo Nikke”, Hello komensi, kun este oli vaatimattomat viisikymmentä senttiä korkea.
”Ai tällä polvenkorkusella esteellä josta voi vieläki astua vaan yli?” Niklas kysyi huvittuneena.
”Mä en voi hävitä kaikille”, Hello kuiskasi kuuluvasti.
”No hyppää sitte korkeammalle!”Kun estekorkeus lähestyi metriä, sai jo hypätä ja estettä alettiin nostaa vain viisi senttiä kerrallaan. Eira, joka oli lyhyt, reppana, oli vaikeuksissa. Hello päätti, että jokainen saisi kolme yritystä samalla korkeudella, mutta jos mokaisi ne kaikki, putoaisi Kalevan kisoista. Eira näytti siltä, että olisi voinut purra Helloa ja hyppäsi sinnillä vielä 90-senttisen esteen, joka jäi hänen ennätyksekseen.
Samoin 90-senttinen jäi Nellyn ennätykseksi. Hän pääsi sen ensiyrittämällä ja lähti jo juoksemaan itsevarmasti kohti 95-senttiseksi korotettua estettä. Juuri ennen estettä hän kuitenkin kirosi kovaan ääneen ja jarrutti melkein esteeseen törmäten.
”Hevonen kielsi!” Hello kuulutti. ”Hylky!”
”Ei sillä ole edes hevosta!” Eira kiekaisi aidalta, jolle oli siirtynyt istumaan hikisenä ja punaisena. ”Ja sillä on vielä kaks yritystä!”
”Ei ku kiellosta hylätään suoraan”, Hello väitti.
”Mitä!” Nelly huudahti.
”Sori! En mä keksi näitä sääntöjä!”
”Sä itse asiassa nimen omaan keksit nää säännöt…” Nelly mumisi, mutta siirtyi kuitenkin aidalle ja ojensi kätensä kohti Eetun tarjoamaa vesipulloa.
”Dopingia!” Hello väitti ja osoitti Nellyä sormellaan.
”Mä eläköidyin jo! Mä saan käyttää mitä mä haluan!”
”Saanks mäki vettä?” Tiitus kysyi silloin käsi ojossa Nellyä kohti.
”Et tosiaankaan saa niin kauan kun sun ura on kesken”, Hello vastasi omituisen tiukasti. ”Siis tarkotan kisa.”Hello hermostui metrin esteestä. Hän toimi niin kuin Nelly: juoksi kohti, mutta jarrutti. Kuulemma se ei kuitenkaan ollut kielto sillä kertaa ja Hello sai yrittää uudelleen. Ja vielä uudelleen, kun teki toisella kertaa samalla tavalla.
”Mähän en millekkää tytöille häviä”, Hello murisi ja minä säpsähdin.
”Kuules–” Camilla aloitti jo.
”Mitä sä siinä hiillyt? Mä puhun tietenkin Nikestä.”Kolmannella yrittämällään Hello hyppäsi metrin. Tiitus tahtoi vettää ja sanoi, että metrin ylittäminen oli tarpeeksi. Minusta puolestani tuntui ihanalta käyttää hieman energiaa ja lihaksia tyhjänpäiväiseen liikuntaan ja tunsin voivani hypätä vaikka viisi metriä. Viisi senttiä korkeammalla esteellä Camilla ilmoitti, ettei uskaltanut enää, kun puomit olivat kuitenkin raskaita ja niihin osuminen ei tuntuisi hirveän mukavalta. Ihan kuin vastaukseksi siihen Hello rämähti ylimpään puomiin, paiskautui suulleen karkeaan hiekkaan ja alkoi ulvoa. Nelly ja Tiitus ponnahtivat molemmat yhtä aikaa alas aidalta ja nykivät omituisesti käsillään Helloa kohti epävarmoina, pitikö häntä nyt auttaa vai ei
”SE FILMAA!” Eira huusi, mutta en uskonut häntä.
”Kaapikaa se ny ylähä siältä”, Eetu komensi. ”Kenttähän ei saa jäärä monton monttoa teistä!”
Silloin Hello alkoi nauraa ja kömpi ylös, vaikka oli asvaltti-ihottumalla paitsi polvistaan ja kämmenpohjistaan, myös leuastaan ja toisesta poskestaan.
”Kosta mun puolesta Osku!” hän parahti vielä dramaattisesti ennen kuin yritti häätää Marshallin puutarhatuolista, sillä oli omasta mielestään häntä pahemmin kipeä.
”Kelle mä kostan? Tolle pienelle vauvaesteelle vai?”Vaikka sen typerän esteen hyppiminen Niklasta vastaan muutaman pikku kolikon eteen oli naurettavaa touhua, loppujen lopuksi se tuntui omituisen hienolta. Kun Hello oli siirtynyt yleisöön, molempia meistä kannustettiin vähintään yhtä kiihkeästi kuin ketä tahansa muitakin urheilijoita Kalevan kisoissa. Jokainen onnistunut esteen ylitys aiheutti sellaisen juhlivan mylvinnän, että hevoset varmaan kauimmaisissakin haoissa ihmettelivät. Aluksi se sai korvani punaisiksi, mutta kun rentoutin hartiani, muistin nauraa vähän ja hyppäsin, se oli maailman hauskin urheiluiltapäivä. Sitä paitsi voitonkahvit tarjoiltiin tuvassa, euforinen Hello sai monta muutakin laulamaan miten Suomi on uusi maailmanmestari, ja lopulta Eetukin nauroi ja kävi hakemassa oikein viikonlopuksi varatun kinuskikakun pakkasesta.
”Mut ens vuonna ei sit pidetä Kalevan kisoja”, Hello ilmoitti suu täynnä kakkua. ”Ens vuonna on sit taas kattomunan piirinmestaruuskisat.”
”Kattomunan piirinmestaruuskisat..?” Niklas ihmetteli.
”Nii. Nää on kato tälläsii vuorovuosin järjestettäviä — MITÄ? Nikke, nikkeltson, etsä tiiä mikä on kattomunaa? Hei nyt äkkiä, kaikki, nielkää nopeemmin!! Meidän pitää mennä vielä pelaamaan–”
”Eiköhän soo sellaasen päivän peli ku hevooset ei oo viälä sisällä”, Eetu keskeytti ja Hello kohautti olkiaan.-
Tää on jotenkin ihanan epä-Oskarimainen tarina ja kiva nähdä että siinä on kans tämmönen ”villi” puoli, kun se tuntuu olevan aika usein vain sellainen ns. seinäruusu ja välttelevän parrasvaloja.
-
Mulle tää oli tosi Oskarimainen tarina 😀 . Vaikka Oskari ei ollut niin ahdistunut ja jännittynyt kuin yleensä, oli tosi hienoa lukea miten uskalsi osallistua! Osku ei kuitenkaan riehu niinko Hello; Osku tarkkailee. Hyvä vaan että uskalsi ottaa haasteen vastaan. Oskari on mun mielestä ihan oma itsensä; rentoutuneempi vain 🙂 . Pienet leikkimieliset iltapäivähypyt rahasta on erittäinkin loistava idea piristää menoa!
Mä en malta oottaa ens kesän kattomuna turnausta! Lasken päiviä 😀
-
Aivan loistava tarina! Ainaki ite pystyin kotipenkillä tunteen sen fiiliksen mikä tossa hässäkässä on voinu olla ko yhet pomppii esteen yli ko päättömät oravat, Hello huutelee pelin sääntöjä ja tietenki vielä muokkaa niitä pelin edetessä (ja vähän omaksi edukseenki).
-
-
Ruokasalin tärkeä uutinen
Siinä se hetki oli. Kinuskikakun ja kahvin ääressä, kaikki omilla paikoillaan, Turun Kalevan Kisojen estehyppyosuuden jälkeen. Sen olisi pitänyt olla se hetki, jona kaikki kuulevat.
Mitä vielä: olin vain hörpännyt kahvia ja nauranut mukana. En ollut saanut suustani ulos sanaakaan.Illalla olin puhunut Eetulle, miten kaikkien pitäisi kuulla. Tästä pitäisi kertoa. Olin jopa sanonut, miten ainakin kuvittelin olevani valmis onnitteluihin. Eetu oli ollut samaa mieltä. Olisin halunnut myös kysyä, joko Ritva tietää, mutta en uskaltanut. Ritva pelotti minua, enkä varmasti halunnut hänen kuulevan. Vaikka väistämätöntähän se taisi olla.
Nyt kuitenkin Eetu oli kutsunut kaikki tupaan. Nostin jääkaapista mustikka-mansikka -kakun pöydän keskelle ja yritin keskittyä pöydän kattamiseen. Sykkeeni nousi. Tunsin kuinka käteni hikosivat. Hello puhui tavallisen kovaan ääneen siitä, miten hän ei malttanut odottaa kattomuna-turnausta. Hello oli myös niin viisas, että selvästi piti tunnelmaa yllä. Hän tiesi, että nyt oli se hetki. Marshall ja Niklas tulivat peräkkäin ovesta sisään.
“Mitä me täällä, eihän me ikän istuta ruokasalissa?” Nikke kysyi.
Emme tosiaan istu, mutta nyt Eetu oli päättänyt asian olevan ruokasalia vaativan tärkeä. Olihan uutinen iso. Sitä paitsi jokainen mahtuisi istumaan paremmin pöydän ympärille täällä. Asetin kuppipinon pöydän keskelle. Eetu kantoi kahvipannua perässäni ja ohimennessään hipaisi alaselkääni.Kun jokainen oli saanut kupin ja kakun eteensä, uskalsin vähän rentoutua. Noa katsoi minua pöydän toiselta puolelta pitkään. Hymyilin ja yritin kertoa katseella, että kohta hän kuulisi. Eira yritti herättää kinaa Hellon kanssa, mutta Eetu keskeytti sen jo ennen lähtöä.
“Olis vähä asiaa” hän sanoi. “Hello kans voikko panna pois sen kärpääslätkän?”
Hengitin sisään ja valmistauduin kohta saapuvaan aaltoon. Yritin näyttää innokkaalta.
“Meille olis tulos tänne uus perheenjäsen” Eetu sanoi
“Onhan se joku oikea hevonen? Puoliverinen? Se Jussin viimekesänen varsa?” Eira sanoi. Hello tirskahti.
“Ei ku solis aiva oikia ihiminen tällä kertaa.”
“Koska se tulee?”
“Huhtikuussa” sanoin.
“Vasta?” Inari kysyi.
“Miten siitä voidaan nyt jo tietää?” Noa sanoi väliin, mutta näytti ymmärtävän viimeisen tavun kohdalla mistä oli kyse. Hymyilin, kun näin miten Noan silmät kirkastuivat.
“Ettekö te ny jo tajua!” Hello huusi. “Vauva! Pikku Hopiavuori-Jokikannas!” hän sanoi ja levitteli käsiään.Tieto sisäistyi jokaiselle eri aikaan. Niklas tuntui innostuvan, Noa onnitteli ja Eetu oli pakahtua onnesta. Hän ei malttanut istua, vaan työnsi tuolin pois ja kävi hakemassa vielä uuden keksipaketin. Katsoin kuinka tuleva isä mainosti saavansa pojan ja kuinka hänen silmänsä säkenöivät innosta. Minut valtasi lämmin, hyvä tunne. Eetu näytti vilpittömän onnelliselta. Korjasin Eetun innon puuskan väliin, että sukupuolta ei vielä tiedetty ja että vielä oltiin hyvinkin alussa; vasta seitsemännellä viikolla.
Illalla, kun istuin kuistin penkillä virkatun viltin alla, muistelin viime vuoden Kattomuna-turnausta ja tämän vuoden Turun Kalevan kisojen estehyppyä. Sekä kaikkea niiden välillä tapahtunutta. Tallipiha oli pimeä, lukuunottamatta kuistilta hehkuvaa, pientä valonkajastusta. Ajattelin, että tässä pihassa lapsen olisi hyvä kasvaa. Näiden ihmisten ympärillä ja näissä maisemissa. Täällä oli minunkin hyvä olla. Miksi ei siis lapsenkin.
-
Aijai Nellyn mieli on muuttumassa. Vaikka varmana on edessä vielä ties mitä epäröintiä, odotan innolla, tapahtuuko hahmokehitystä Nellyn ehkä ottaessa vielä pikku hiljaa äidin roolin. Siihen rooliin on meinaan kasvamista niin keksityillä kuin oikeillakin äidillä, koska onhan se nyt tärkeä ja vastuullinen rooli!
Uutisia kertoessa Nellyn ja Eetun työnjako kuvastaa hauskasti sitä, millaisina vanhempinakin nämä kaksi kuvittelisin, jos vauva putkahtaisi nyt tyhjästä. Eetu olisi tällä hetkellä osallistuvampi isi, joka olisi niin ylpeä lapsestaan, että mainostaisi sen ensimmäisiä konttauskokeiluja yhtä huumaantuneena kuin nyt vauvauutisia. Ja kun sanat eivät enää riittäisi, hän touhuaisi mitä tahansa, vaikka hakisi sitä keksipakettia, ettei räjähtäisi. Nelly puolestaan, joka muuten on kova tekemään ja touhuamaan, olisi tällä hetkellä arempi tarkkailija, joka ehkä voisi pelätä vauvan menevän rikki.
Eetu on varma, että sieltä tulee poika. Mua taas jännittää ylikovaa, että mikä sieltä onkaan tulossa, ja millainen tyyppi se mahtaa olla!
-
-
Mulla oli tähän tarkotus liittää tarinantynkääki mukaan, mutta yrityksistä huolimatta en saanu oikein mitään aikaseksi xD Mutta niinku Janna oli vähän kyselly, kyllä Marshall ja Niklas Paahtiksen perään katto että kaikki jalkaa löyty. Ja ehti vähän juoksuttaakki ennen ku Janna pääsi takasi lyhyemmäksi jääneeltä koulutusreissultaan.
-
<3. Kuvat kyl kertoo välillä onneksi sen mitä tarinat ei <3
Täytyykin yrittää tässä kun saa ensi viikon kaaoksen IRL ja URL pakettiin ottaa oikeasti työn alle myös Marshallin pyyntö ja naputella jotain hyppelöistä Arlekinin kanssa. Pitänyt kirjoittaa jo siitä asti kun se kysymys esitettiin mutta kun muka kiire näppiksen ääressä ja Jannalla… (Okei, näppiksen ääressä eletään kyllä taas semmostaki työputkea että hyvä jos 3-4h unta saa taas parina yönä…)
Edit // saakos kuvaa kopsata Paahtiksen galleriaan copyilla varustettuna?
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 4 kuukautta sitten Janna H.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 4 kuukautta sitten
-
Janna, tokkiisa voit sinne ton kuvan laittaa 😀
-
Vitsi mikä kuva! Mä tuijotin joskus ihan sikakauan Hukkasuon Lefun kuvaa, kun ihailin miten sinne oli jaksettu tehdä jehuja taakse tollasiin asentoihin ja kaikkea, ja nyt tuijotan samaa tässä. Ihan siis siitä lähtien miten taustallaolijat tunnistaa, ja jopa niiden persoonallisuudet etenkin istumistyyleistä. Niklaskin on niin varma otteissaan ehkä just siks, että sillä on nyt luotettavia neuvonantajia paikalla. Ja mä en kes-tä miten monta kertaa mä oon itse mielikuvissani tuijottanut tota kenttää ja tota takana olevaa metsikköä ja hakoja ja kaikkea ja nyt näen sen ihan näytöllä asti. Ai että kuulkaa haluan taas niiiiiin kovaa Hopiavuoreen. Tää on mun lempikuva aikoihin, enkä osaa päättää mistä se johtuu eniten. Siitä että tunnistan hahmot ja taustallakin heiluu heeboja ja hobusia? Siitä, että tunnistan maiseman? Siitä, että viitsit tehdä toisen omistamasta hepasta kovalla työllä kuvan? Aijje.
-
-
Kausi, kun on karsinoita tyhjänä
”Mee ny siitä.”
Jussi siirtyi kuuliaisesti, kun tuuppasin sitä rinnasta, mutta pian se oli taas ihan liian mukana menossa ja meiningissä. Yritin lapioida lantaa sen haasta samaan tahtiin kuin Camilla siivosi viereistä Skotin ja Pasin hakaa, mutta en pysynyt vauhdissa mukana. Jussi oli koko ajan tiellä. Se seisoi niin lähellä, että ellen törmännyt siihen, löin sitä talikonvarrella vahingossa. Se hiippaili ympärilläni kuin pikkuvarsa.
Yksin tarhaaminen ei sopinut Jussille. Kauan olin roikuttanut Ketkua sen kanssa, mutta kun Jilla oli kuukausi toisensa jälkeen jättänyt maksamatta niin karsinavuokran kuin omankin vuokransa, minulla oli ollut vaihtoehdot vähissä. Kun saatavia alkoi olla jo useampi tuhat euroa, olin lopulta raskain mielin soittanut eläinsuojeluyhdistykselle, joka oli hakenut hylätyn hevosen hoiviinsa. Nellyn painostuksesta huolimatta en ollut suostunut vielä hakemaan Jillalle häätöä huoneestaan, mutta kai sekin oli pian edessä. En tiennyt missä hän oli, ja vaikka Hello yritti usein luoda hysteriaa murhateorioillaan ja muilla villeillä skenaarioillaan, yritin pysyä rauhallisena. Jillasta oli kuitenkin ollut näköhavaintoja sukulaistensa luona. Epäilin hänen olevan ulkomaalaisen poikaystävänsä matkassa, mutta oikeasti en voinut kuin toivoa, että kaikki oli kunnossa.
”Jussi”, huokaisin taas, kun selkäni tömähti vasten jotain suurta ja hieman joustavaa. Käännyin ympäri. Hevoseni tarkkaili minua niin kuin koira, joka halusi vain leikkiä. Sen ilme törröttävine korvineen ja uteliaaseen kenoon asettuneine kauloineen sai hymyn kasvoilleni. Silitin sitä kaulalta. ”Tiesikkö jotta mä rakastan sua”, sanoin sille mahdollisimman hiljaa hätistelyn sijaan. Olin kyllä varma, että se tiesi. Olihan tässä yhdessä nähty jo yhtä ja toista.
”Hopiavuori ei hempeile siellä hevosten kanssa”, kuului silloin Camillan ääni portilta niin että hätkähdin.
”Tua Jussi vain on aiva eres kun mä yritän”, selitin ja kumarruin nopeasti takaisin hommiin.
”Niin varmasti. Mä meen siivoamaan jo Salierin hakaa. Mitä sanoisit, jos siirretään Salieri Jussin kaveriksi? Olis yks haka vähemmän kerättävää.”
”Pitääs muutenki järjestellä uurestansa kun on hevooset aiva vaihtunu”, vastasin Camillaan katsomatta ja kolautin taas yhden talikollisen lantaa kottikärryyn, vaikka Jussi yritti parhaansa mukaan seistä tiellä.
”No olisko nyt kaffilla hyvä hetki?”
”Eiku minen pirä taukoa tänään.”
”Sä et pitäny taukoa eilenkään. Eetu, onko kaikki ihan–?”
”On, kaikki on aiva hyvin. Mun pitää vain mennä sitä pihaton vesisysteemiä kattomahan tänään.”Camilla kuului rymistelevän kottikärryillään pois. Nostin viimeisen lantaläjän kärryyn ja laskin talikon nojalleen sitä vasten. Jussi tuijotti minua tarkasti. Vihelsin sille vähän ja se otti sen ainoan askeleen, joka meidät sillä hetkellä toisistamme erotti. Rapsuttelin sen korvia. Ketku oli kamala taluttaa vieraaseen traileriin, mutta paljon muitakin hyviä hevosia oli lähtenyt. Vaikka Enni, Tatti, Dips ja Nirri taisivat olla viimeisimmät lähteneet, niistä ei tarvinnut niin kovasti murehtia. Eniten kaipasin takaisin pieniä poneja, siis Makea ja Remusta, sekä pikkuista Beetä, joka oli varmaan jo ihan tosi iso. Vaan olipa meillä vielä Jussin lisäksi muitakin hyviä hevosia, niin kuin Skotti, Uuno, Salieri, Flida ja Inka — ja Inkan varsa, josta tulisi vielä lähivuosina tallin komein hevonen. Välillä sitä vain murehti, kun oli kausia, jolloin oli karsinoita tyhjänä, eikä keksinyt, miten voisi tehdä paremmin. Vaikka en minä työtäni ikinä toiseksi vaihtaisi. En, vaikka saisin pitää Jussin jonkun toisen tallissa.
-
Niklas käskee, kelki hittoon
Ilma oli raikas, ja suorastaan viileä vaikka aurinko oli yhä taivaalla ja paistoi ohuen pilviharson takaa. Lintujen ylläpitämä konsertti oli vaihtunut yli lentävien lintuparvien ääniin kun ne matkasivat parvina tallipihan yli kohti etelää. Puiden lehdetkin olivat alkaneet jo kovaa kyytiä kellastumaan.
Marshall istui talon rappusilla ja leppuutti leukaa toisen kyynersauvan päällä samalla, kun tähysteli kulmat kurtussa kentälle ja seurasi toisen ratsukon menoa. Näin kaukaa ei ihan kaikkea nähnyt jotta ratsastusta olisi voinut kunnolla arvioida, mutta ei meno huonoltakaan näyttänyt. Toki Niklaksen käsivarret olivat suurimman osan ajasta lähes suoriksi ojentuneina, tuo todennäköisesti katsoi enemmän maata mitä mihin oli menossa ja hän saisi myös suoristaa selkäänsä hieman että ei olisi niin etukenossa. Käynnin kuin ravinkin tempo voisi olla vähän parempi ja mitä täältä näki niin kulmat saisi olla huolellisempia ja… Rastapää hieroi nenänvartta sormillaan. Tästä me kotona puhuimme.. Älä puutu jokaiseen pieneen virheeseen joka kerta kun sen näet, ellei se ole oikeasti merkittävä.
.“Et ees alota!” Niklas sanoi tiukasti, pysäyttäessään Arlekin portin läheisyyteen.
“..Enhän minä vielä edes sanonut mitään?” Marshall vastasi toinen kulma kohotettuna.
“Mutta alotit! Kaks sanaa ja mä tiiän että sieltä tulee joku niistä sadasta huomautuksesta mikkä sulla jo mielesäs on. Käet, jalat, pää tai jotaki sinnepäi.”
“No, nyt kun aloitit niin ne kyynerpäät-..”
“Mähä sanoin!”
“Okei, okei.” rastapää sanoi ja kohotti käsiään. “Olen hiljaa. En puutu ellei se ole jotain oikeasti merkittävää.”
“Ja parasta olis kans.” nuorempi puhahti, tuijottaen penkillä istuvaa miestä samalla kun pyysi ratsuaan jo liikkumaan eteenpäin.“No mitä nyt taas?” Niklas kysyi huokaisten, ehdittyään kiertää vain muutaman kerran kentän ympäri kunnes taas pysähtyi portille.
“..Nyt en ainakaan sanonut vielä mitään.”
“Mutta meinasit. Mä nään sen sun naamasta että oikein palat halusta huomauttaa jostaki. Sulle tulee just sellanen ilme ku oisit syöny aivan helvetin pahaa ruokaa ja tyyppi kysyy että onko hyvää, niin oot silleen joo on tää ihan hyvää nam. Ja henkisesti jo syljet ruokaa suustas.”
“Eli pitääkö minun vielä peittää kasvonikin?”
“Ei se riitä. Mä näkisin sun silmät ja se riittää, hiton huuhkaja. Kelki hittoon siitä että mä en erota sun ilmeitäs… Kauemmas.. Vielä vähän.. No et sä voi keskelle pihaa jäähä seisoon sen kinttus kaa, mee vaikka sinne rappusille istuun!”Oli ehkä myönnettävä ettei Marshall ollut koskaan liioin pitänyt yllätyksistä tai turhasta epätietoisuudesta, minkä takia tuo aina suunnitteli hyvin pitkälle viikkojen sisällön niin omalta kuin Arlekinin osalta. Jotta oli ainakin jonkinlainen järjestys arjessa. Mutta etenkin näiden viimeisten viikkojen aikana kun rastapää oli saanut tyytyä lähinnä sivustaseuraajan roolin, hänenkin oli jo pakko myöntää että halu pitää ohjat käsissä oli alkanut muuttumaan turhankin vahvaksi. Kontrollifriikki, kuten Niklas oli kauniisti huomauttanut.
.“Miks sä täällä istut?”
Mies käänsi hätkähtäen katseen taaksepäin, katsoen ulko-oven edustalla seisovaa Nellyä. “Niklas ratsastaa tänään itsenäisesti, joten hän passitti minut jäähylle kentän reunalta tuomitsemasta.”
“Aivan.” nainen vastasi naurahtaen “Tuu tupaan istuun, niin ei tarvi täällä pihalla kökkiä.”
“Een tiedä-..”
“Kentällä on joku muuki, jos Nikelle tulee ongelmia. Ja pannussa on vielä kahvia jäljellä mikä pitäs juoda pois.”
“No jos sitä sen verran..” mies tokaisi ja vääntäytyi jaloilleen, lähtien taiteilemaan loputkin askelmista ylös.Janna istui tuvan pirttipöydän ääressä, selaten jotain lehteä puolella silmällä läpi samalla kun söi juustoleipää. Kohottaen katseen luettavastaan kun Nelly palasi takaisin tupaan keppien varassa hyppivä rastapää perässään. Marshall oli utelias kuulemaan miten nainen oli onnistunut laikukkaan hevosensa kanssa perjantain kilpailuissa, ja kuuntelikin tarkasti tuon kerrontaa suorituksista.
“Hmhm. Tuo kilpailun konsepti kuulostaa osittain hyvin samalta mitä alkuvuoden Tie Tähtiin -cup oli, vähän kevyemmältä tosin.” rastapää puheli, hörpäten kahviaan. “Tasolta se olisi voinut olla kyllä sopiva että Niklas olisi voinut kilpailla ensin Helppo C luokassa, ja seuraavana päivänä olisin itse startannut Helppo A:ssa. Harmi että jäi välistä.”
“No mutta ens vuonna sitte. Ja kyllähän noita kisoja tulee. Vai millon sun muuten on realistista ajatella kisoja?” Nelly tiedusteli.
“En halua manata mitään ennustamalla liian nopeaa paluuta mihinkään, mutta viikon päästä minulla on tapaaminen leikanneen lääkärin kanssa jolloin saan tietää enemmän. Jos kaikki on mennyt kuten pitää, sen jälkeen saan alkaa asteittain luopumaan kepeistä.”
“Eli pidetään peukut pystyssä. Milloin muuten voi ajatella ylipäätään paluuta satulaan?”
“Jos kaikki on tarkastuksen jälkeen ok, niin vaikka heti jos menee ilman jalustimia kevyesti. Mutta Niklas saa vielä jonkun aikaa nauttia Arlekinin omimisesta.”
“Tai teijän piettää hankkia toinenki hevoone.” Janna ehdotti virnistäen.
“Olen minä sitäkin miettinyt.”
“Tallissaki olis hyvin tilaa.”
“Niin olisi.. Mutta katsoo sitä sitten kun pystyn edes suhteellisen normaalisti taas käsitellä hevosia.”
“Mmhm, totta. Mutta asiasta toiseen, mulla ois yks kysymys minkä oon halunnu kysyä jo jonku aikaa.” Nelly aloitti, laskien kahvikuppinsa pöydälle “Kun Nikke tuli ekaa kertaa täälä käymään, se esittäyty sun kämppiksenä. Mutta te seurustelette kans, eikö vaan?”Marshall tunsi niskavillojen nousevan pystyyn ja puristi tiukemmin kahvimukin korvaa kädessään. Eihän se toki enää millään muotoa salaisuus ollut, mutta rastapää ei ollut vieläkään täysin tottunut siihen ajatukseen että asiaa ei tarvinnut pitää kaapissa. Pienen hetken mies vain katsoi vastapäätä istuvaa naista, vilkaisten hieman kysyvän näköistä Jannaa.
“..Joo.”
“Älä ny siltä näytä kuin oisit todistajana oikeudessa.” Nelly naurahti.
“Eikö muka ollu yleestä tietua?” Janna kysyi silmiään räpytellen.
“Veikkauksia oli mutta varmuutta ei. Miksette kertonu suoraan? Ja kuin kauan te ootte ollu yhessä?”
“..Opittu tapa. Venäjällä näistä asioista ei kannata puhua liian suoraan ihan kenelle tahansa.” rastapää vastasi, liikutellen mukiaan pienesti edestakaisin pöydän pintaa pitkin. ”..Kohta kolme vuotta… Mistä tulikin mieleen, olisiko teillä mitään suosituksia oikeasti hyvistä ruokapaikoista Seinäjoella tai Vaasassa missä käydä ennen kuin käymme hakemassa Niklaksen pennun kotiin?”-
Jos en olisi kadottanut mun piirtopöydän kynää monta viikkoa sitten, olisin piirtänyt tähän pikku cheerleaderin viuhkoineen kaikkineen ja kirjoittanut sen paitaan NIKKE. Se on selvää, että mulla on antipatioita Marshallia kohtaan siinä asiassa, kun se usein järjestelee, päättää, holhoaa ja tukahduttaa. Siitä syystähän mun nyt tekeekin mieli pyörittää Niklasta ilmassa ja onnitella: hyvä poika, teit sen, saat aikaan toimivan parisuhteenkin varmimmin kun molemmilla on suurin piirtein saman verran valtaa. Mutta Marshall kyllä ihan kamalasti yrittääkin olla kunnolla! Siinä on näköjään vähän samaa kuin Oskarissa: hevoshommista tekisi niiiiiiiin kauheasti mieli sanoa. Ja yleensä ne sanomiset on ilmeisesti molemmilla virheiden listaamista, vaikka ne onkin tietenkin tarkoitettu ohjeina. Eihän Niklas millään voi kehittyä yhtä nopeasti ja tehokkaasti yhtä hyvälle tasolle näin, mutta jostain ihme syystä tykkään Marshallista ihmisenä heti enemmän, kun se pystyy myös luovuttamaan valtaa. Tietty valta-asemahan sillä on vielä sata vuotta hevosasioissa, kun se osaa ja tietää niin paljon enemmän ja kun hevonenkin on sen. Niklaksestakin tykkään, kun se tuo ilmi vaatimuksia ja mielipiteitä. Jännitteitähän tämä tällainen saattaa toki tuoda. Jos olisin Marshall ja tottunut määräämään ja päättämään ja järjestelemään, keräisin nyt jo kierroksia!! Hyvä juttu on se, että Marshall ei tosiaankaan ole niin nopeasti reagoiva ja räjähdysherkkä kuin mä. :DDD
Vaikka Marshall on ajatuksissaan vähäsen sivunnut jo toista heppaa, nyt se tulee muiden tietoisuuteen niin varhaisessa vaiheessa, että mustakin tuntuu kuin kuulisin uutisia muiden mukana ekaa kertaa. Muut ei taida tietää Marshallin hevosen rahajärjestelyistä yhtä hyvin kuin sen ja Niklaksen suhteesta (ja miksi tietäisivätkään, kun ei meidän kulttuurissa raha-asioista sillä lailla rupatella). Muutenhan joku olisi varmaan kysäissyt, että ai Marshallko on hommannut hyväpalkkaisen duunin ja maksaa nyt kaksi hevosta sen sijaan että isä antaa rahaa yhteen ainoaan. Niklashan on toki parturi, mutta heidän palkoista tietämättömänä veikkaan, että tiukkaa tulee halvasta karsina- ja asuntovuokrasta huolimatta. Vaan on sitä saaneet opiskelijatkin hevosia pidettyä, kun ovat tehneet muita valintoja sitten sitä mukaa. (Tarinallisesti pystytään kyllä järjestelemään vaikka minkälaista ylläpitohoitoheppa-touhua onneksi, niin kuin Tatin kanssa silloin kun se vielä asui meillä.)
Vaan jos Marshallilla kaikki menee hyvin ja hän pääsee ratsaille, onhan uudelle hepalle nyt hyvänen aika tarvetta! Niklashan on ollut innoissaan paitsi kisoista, myös ratsastamisesta itsessään! Eihän se enää mielellään satulasta peräänny. Ja onhan se sitä paitsi maailman ihaninta laukata auringonlaskuun yhdessä. Tai no, ravata, jos Niklas ei vielä villinä ja vapaana laukkaa. 😀 On ihan sikakivaa, jos on jokin yhteinenkin harrastus puolison kanssa, kun Niklas ei käy Marshallin kanssa lenkillä ja Marshall ei oikein ollutkaan mestaripelaaja konsolilla.
Silleen vähäsen takaraivossa harmittaa, kun Chain täytyi poistua ennen kuin se sai reagoida hetero-Hellon, -Tiituksen, -Marshallin tai -Niklaksen parisuhteisiin. Ei taida olla jäljellä ketään, joka tekisi tästä jutusta numeron. Damn. Mä kun tykkään numeron tekemisestä ja siitä, että fiktiiviset hahmot ei kaikki olekaan tavallisia suvaitsevaisia ihmisiä.
Mutta joo. Vissiin eniten tykkään tässä näiden vallan tasapainottumisesta. Koko ajan tykkään enemmän Niklaksesta ja lepyn näköjään Marshalliakin kohtaan. :DD
-
-
Maastossa
Seisoin epävarmana suulissa pitelemässä kiinni Jussin ohjista.
— Ootsä nyt ihan varma tästä? kysyin kolmannen kerran Eetulta.
— Tokko sää sitä Jussia yhyrellä maastoreisulla pilaamahan eherit, ni että meettä nyv vaan. Kylä sää sen kans pärijäät.Kiva että joku luotti, kun itse en ollut yhtään niin varma. Siitä oli niin kauan kuin olin ratsastanut jollain muulla hevosella kuin Salierilla etten edes muistanut kenellä ja milloin. Ja Jussi oli ori vielä kaiken päätteeksi! Mutta Salieria talutti Harri, johon ei ollut luottamista vaikka aika hyvin hän jo ratsastikin ottaen huomioon että oli ollut keväällä ensimmäistä kertaa ikinä hevosen selässä. Tämä maastolenkki oli kuulostanut tosi hyvältä idealta siihen asti kunnes piti oikeasti nousta vieraan hevosen selkään ja lähteä.
— Otetaanko alkulämmittelyt kuitenkin tossa kentällä niin pääset vähän juonesta kiinni Jussin kanssa? kysyi Nelly Cozminansa takaa.
— Joo, otetaan vaan, henkäisin.Talutimme hevoset kentälle. Jussin satula tuntui olevan aivan taivaissa asti, vaikkei se teknisesti ollutkaan Salieria korkeampi. Selkään päästyäni vahdin silmä kovana Harria ja Salieria, mutten löytänyt mitään vikaa selkään nousussa tai valmistautumisessa. Itse toki unohdin säätää jalustimet sopivaan mittaan. Ne olivat ehkä Outin jäljiltä, liekö hänellä lyhyemmät jalat vai oliko vain tottunut ratsastamaan vähän lyhyemmillä jalustimilla kuin minä, en tiennyt. Enkä tiennyt sitäkään, missä Outi oli piileksinyt viime ajat, koska ei häntä tallilla näkynyt. Siksi Jussi olikin vähän liikutuksen tarpeessa ja Eetu oli kuulostanut suoranaisen kiitolliselta kun oli tarjonnut Jussia minulle maastoratsuksi.
Jussin askel oli keinuvampi kuin Salierin, ehkä myös isompi. Se oli ensimmäinen ero. Satulakin oli vähän erilainen vai olikohan Jussi vain leveämpi, koska asentokin tuntui hiukan erilaiselta. Kyllä tämä tästä, ajattelin, sillä Jussi tuntui olevan ihan kuulolla.
Meitä oli kasassa melkoinen puoliverikavalkadi: Jussi, Salieri, Cozmina ja Lex. Niklas oli iskenyt silmää ja todennut ettei hän voi maastoon lähteä, koska Marshall ei pysty siellä vahtimaan hänen ratsastamistaan. Ymmärsin Marshallia hyvin. Melkein ehdotin Harrille, josko ottaisin Salierin Jussin vierelle riimunnarussa, mutten sitten kehdannut eikä se oikeasti olisi edes tarpeen.
Lähdimme porukassa kohti Jätinmonttua. Aurinko paistoi pilvien lomasta ja maisema oli miltei kesäinen, jos jätti huomioimatta puimurit, kellastuneet viljapellot ja aavistuksen ruskaa enteilevät kasvit metsässä. Juttelimme niitä näitä, vain Harri oli hieman hiljainen, mutta sen ymmärsi: olihan tämä ensimmäinen kerta ikinä maastossa Salierin kanssa. Tottahan sitä jännitti.
Jussin ravi oli huomattavasti haastavampi istua kuin Salierin, mutta aika nopeasti sentään löysin yhteisen sävelen keventämisen ja askelten kanssa. Se alkoi sujua enkä hölskynyt satulassa kuin perunasäkki. Aloin melkein jopa pitää Jussista jo näin lyhyen ratsastuksen jälkeen. Se ei lopulta poikennut Salierista niin kovin paljon ja oli yhtä järkeväkin tämän perusteella. En minä Salieria tietenkään vaihtaisi edes kymmeneen Jussiin, kiirehdin lisäämään mielessäni.
— Miltäs se Jussi tuntui? Nelly kysyi kun pääsimme tallinpihaan.
— Oletettua helpommalta. Vähän enemmän tarvii ehkä neuvotella eri jutuista kuin Salierin kanssa, muttei mikään mahdoton ollenkaan.
— No ruunat nyt tunnetusti on aina helpompia, voi olla ihan kiinni siitäkin.
— Nii. Aika kiva tuo Jussi oli ratsastaa. Mietin tässä, että milloinkohan viimeksi olen edes ratsastanut jollain toisella hevosella enkä muista kyllä.
— Se tekisi joskus ihan hyvää kokeilla muitakin hevosia, Nelly sanoi. — Saattaisi saada vähän uusia ideoita omansakin ratsastamiseen.
— Niin varmasti…Harri osasi jo hoitaa Salierin ratsastuksen jälkeenkin. Pari asiaa hän tarkisti, mutta nekin oikeastaan turhaan. Minä olin taas paljon enemmän hukassa Jussin kanssa, mutta onneksi Eetu oli tallissa ja saatoin kysyä häneltä samaan tapaan kuin Harri, että mihin nämä suitset ripustettiin ja laitetaanko loimea päälle, kun on vähän hikinen. Banaaneja en Jussille tarjonnut, se oli outoa.
-
Nämä Hopiavuoren hevoset, oli ne sitten mun tai muiden, on mulle kaikki rakkaampia kuin tuhat mun omistamaa laatisheppaa. Vaikka Jussi ja Salieri on molemmat Oikeassa Elämässä aika tavallisia hevosia, vau miten ne on mulle erityisiä virtuaalimaailmassa — ja toki olisivat oikeassakin maailmassa, jos olisivat tuttuja hevosia, ihan siksi että olisin kiintynyt niihin. Vaikka ne on molemmat aika suuria puoliverisiä ja kilttejä, niissä on niin valtavasti eroja, koska niillä on omat persoonat! Sellainen tuntemattomammalla ratsulla oman jälkeen meneminen ja vertailu tuleekin tässä esiin tosi hyvin, ja kun hevoset on mulle tärkeitä, otan sen tosi onnellisena vastaan lukijana. Kaikki kuulostaa niin tutulta ja luonnolliselta, että voisivat olla omia vertailuja ja ajatuksia. Sellaista yhtä tuttua hevosta, johon verrata, mulla ei ole, mutta kun on vaikka näyttelykehässä vieraan koiran kanssa oman jälkeen, niin ajatukset on tuttuja. Vaikka molemmat olisivat kuinka kilttejä ja toimivia esittää, oman nappulat on aina vähän eri paikassa kuin vieraan.
Arvostan Sonjan suhtautumista Harriin. Jos olisin aloittava heppaihminen, olisin ihan mielelläni Harri itse, koska Sonja antaa Harrin tehdä itse. Omistajaakin aina vähän jänskättää, kun oma lemmikki on jollain toisella, joka ei ihan osaa. Jopa koirain kanssa mua jännittää, ja jos se olisi tapana, pitäisin kyllä itte kernaasti flexistä vielä kiinni kun joku taitamaton tahtoo lenkittää. Vaan eipä niin oikein voi tehdä kuin pikkulasten kanssa: kun Harri ratsastaa, täytyy jättää taluttamatta, vaikka vähäsen tekee mieli. Varsinkin, kun Salieriin voi aika hyvin luottaa ja se nyt on jonkin verran jo tuttu heppa Harrillekin! Harri nyt ei ole osoittanut mitään esiintymisen ja näyttämisen tarvetta, mutta kyllä mulla ainakin olisi ollut jotenkin nolo olo, jos olisin luvannut naisystävän kanssa maastoon tulla ja se olisi päättänyt taluttaa mua kiltillä hepalla muiden edessä niin kuin pikkukakaraa. 😀
-
-
Painajaismainen sunnuntai
”Tää on kyllä painajaismainen sunnuntai”, mumisin Uunolle sulkiessani sen karsinan ovea.
”Sanos muuta”, huokaisi Tiitus kävelyttäessään Steffeä kohti omaa karsinaansa.Niin Steffen harja kuin Tiituksen hiuksetkin valuivat vettä. Kaatosade ja ukkonen olivat tainneet olla Otsonmäen yllä jo hyvän aikaa ennen kuin olimme huomanneet sen. Satulahuoneen varustahylly oli romahtanut ja rikkinäisten purkkien, purnukoiden ja tavaroiden seasta ehjien etsiminen oli vienyt pitkään ja käyttämätön vinttikerros oli tainnut eristää sateen äänet kuulumattomiimme. Onneksi suurin osa hevosista, niin kuin varsinkin Skotti ja Uuno, olivat sitä mieltä, että vaikka ukkosta ei tarvinnut pelätä, oli hyvä idea tulla kiltisti sisään sateensuojaan. Joissakin muissa hevosissa puolestaan oli enemmän hommaa.
”Mennääs yrittään vielä sitä Pasia”, Tiitus ehdotti ja lähti oven sijasta kohti satulahuonetta.
En vastannut hänelle mitään: tartuin vain lähimpään riimunaruun ja odotin. Tiituksen askeleet veivät satulahuoneelle. Oven auetessa hämärämpään päätalliin paistoi pieni valokiila. Saman tien Tiitus jo palasi mukanaan pitkä piiska, jota Camilla käytti Steffen kanssa hiitillä.
”Noni”, Tiitus sanoi vielä hiljaa. ”Ooksä valmis?”
”Joo.”Yritin vielä kerran kaatosateessa kurottaa kohti portin takana juuri ja juuri liian kaukana mairean näköisenä melkein kehräävää Pasia. Niin kuin ensimmäiselläkin kiinniottoyrityksellä, nytkin se vain hyppäsi taaksepäin, kääntyi ja otti pari raviaskelta.
”Selvä”, ilmoitin sille, huitaisin sitä kohti riimunarulla ja luikahdin portin raosta sen hakaan. Näin Tiituksen tulevan hakaan myös, mutta rankkasade peitti hänen askeltensa litsahdukset.Jos Pasi haluaa mieluummin juosta kuin antaa kiinni, juosta sen täytyy. Ajoimme sitä piiskalla ja narulla vartin armotta. Se meni niin lujaa, että pelkäsin sen kaatuvan liukkaalla maalla. Aluksi se näytti vain nauttivan, mutta kyllä sen kaula lopulta laskeutui ja korvat lerpahtivat. Vilkaisin Tiitusta ja kuin sopimuksesta lopetimme vanhan hevosen ajamisen.
”Noni. Joko sä tuut?” kysyin Pasilta, joka jo käveli lupaavasti minua kohti, mutta mitä vielä! Juuri kun olin yltämäisilläni sen otsaharjaan, se kääntyi ja juoksi taas.
”Me ajetaan sua vaikka koko yö kuuletsä?” Tiitus uhosi ja huitaisi Pasia kohti piiskalla.Pasi jaksoi kolme varttia. Olimme litimärkiä ja minä lisäksi takapuolestani rapainen, sillä liukastuin, toisin kuin Pasi, vanha vuorikauris. Kun poni oli sateensuojassa, kävelin Tiituksen vieressä tupaa kohti. Hänen nenänsä päästä tippui vesipisaroita ja hänen huulensa olivat siniset. Minulla oli ihan yhtä kylmä. Meidän täytyi saada Eetulta kuivia vaatteita, tai muuten saisimme keuhkokuumeen niiden sijaan. Vannoin, että seuraavaan työvuoroon toisin omia varavaatteita ja jättäisin ne Ukon kaappiin. En pystyisi vetämään ylleni mitään vaaleanpunaista tai muuten pelottavaa paitaa, vaikka se olisi kuinka Eetun oma.
”Oskari, ooks sä vaihtanu autoa?” Tiitus kysyi vähän ennen kuin olimme kuistilla sateensuojassa.
”En? Mun auto on tuolla.”
”Kenen tää sitte on?”
”Ken tietää. Sen Hellon veljen?”
”Ei sillä oo Toyotaa.”
”Hellon sitten?”
”Sillä on punanen.”
”No kai se on Helmipuron tai jonkun. Tuu, mä jäädyn.”Jätin kengät kuistille. Heti eteisessä tiesin, että auto kuului jollekin lapsiperheelle, vaikka en lapsia tuntenutkaan. Käytävämäisen eteisen päässä olevan olohuoneen sohvalla istuvan hartuvatukkaisen vaalean naisen täytyi olla lasten äiti. Lapset puolestaan istuivat lattialla sohvan takana, heti täysin näkyvissä ja heillä oli ihan hiljaa paikallaan istuva Hello välissään. Toinen pieni vaalea tyttö suti jotain hänen naamaansa paksulla siveltimellä ja toinen nyhti nyrkillistä hiuksia kipeän näköisesti isolle keltaiselle hiusdonitsille. Kaikesta päätellen olohuoneeseen oli perustettu pieni kampaus- ja meikkisalonki. Noiden lasten ja heidän äitinsä takia Eetu oli siis ilmoittanut, että saisimme pärjätä alkuillan kahden Tiituksen kanssa tallissa.
”Eetu?” huhusin mahdollisimman hiljaa kurkistaessani keittiöön, joka oli tyhjä.
Tiitus käveli sisään sen paremmin pälyilemättä ja tarttui keittiöpyyhkeeseen kuin olisi kotonaan. Hän hinkkasi sillä naamaansa ennen kuin pesi kätensä. Pyyhe mukanaan hän lähti kohti ruokailuhuonetta ihan varmasti olohuone päämääränään, ja minä yritin estää häntä ilmeelläni.
”Mitä? Äh, ne on vaan Milla ja tytöt.”
Ei auttanut kuin seurata.Luojan kiitos Eetu oli ruokailuhuoneessa, mutta kovin omituisen oloisena. Hän katseli vanhoja hääkuvia huoneen seinässä. Siinä oli hänen äitinsä ja isänsä kuva, ja sen yläpuolella kuvat hänen molemmista isovanhemmistaan. Olisin halunnut piiloutua takaisin keittiöön, sillä Eetu oli pukeutunut tavallisten tallivaatteidensa sijaan paljon tavallista siistimpiin uudennäköisiin farkkuihin ja oikein kauluspaitaan. Tämä vain-Milla oli siis joku tavallista tärkeämpi vieras. Eetu kuitenkin kääntyi meitä kohti pelottava ilme kasvoillaan. Se oli sellainen virallinen hymy. Sellainen, joka taisi tarkoittaa, että meidän pitäisi kadota ennen kuin hänen vieraansa häiriintyisi läsnäolostamme.
”Me vaan — me vaan — me vaan”, aloin änkyttää, mutta hengitin sitten syvään jotta pystyin jatkamaan. ”Siellä alko satamaan ja me tultiin vaihtamaan kuivia vaatteita.
Tuli ihan hiljaista. Eetu katsoi minua liian ryhdikkäänä vieläkin puolittain hymyillen. Silmänurkastani näin, että myös se nainen katsoi minua sohvalta, ja hänen molemmat lapsensa lattialta toisella vielä tukko Hellon hiuksia puristuksissaan. Tunsin miten korviani ja poskiani alkoi polttaa. Aloin hikoilla. Mitä nyt? Sitten Hello, joka ainoana oli yhä selkä meihin päin, räjähti nauramaan ja kääntyi hiuksiaan pitelevän tytön protestoinnista huolimatta. Hellolla oli filmitähdenpunaista huulipunaa suurin piirtein suunsa ympärillä ja sinistä luomiväriä pitkin poskia. Katsoin kauhuissani Tiitukseen, mutta hän tuijotti kiinteästi lattialistaa sen näköisenä, että yritti olla hymyilemättä.
”On kyllä oikeen koiranilma”, Eetu sanoi ja ojensi kätensä. ”Me ei ollakaan taidettu tavata. Mä oon Leevi.”
”…Oskari? Tämä toi Susi?”
”Tuolla on Milla–”
”Hei Oskari!”
”–mun ja Eetun pikkusisko, ja tietenkin mestariparturit Aura ja Vilja, Millan lapset.”
”Me ollaan kampaajia kylläkin.”
”Nii ja mä meikkaaja.”En tiennyt ollenkaan, mitä sanoa. Onneksi karmaisevan näköinen Hello nousi lattialta keltainen donitsi hiuksissaan ja vielä vähän hekotellen. Säpsähdin, kun hän heitti toisen käsivartensa minun ympärilleni samalla kun sai kurotettua toisen joten kuten Tiituksen ympärille.
”Kuule Osku, älä nyt oo ton värinen”, Hello hihitteli. ”Sä et oo ainoa, joka — tiedäksä miksi Eetulla on niin hyvät numerot koulusta? No sitä varten kun kukaan opettaja ei erottanu Eetua ja Leeviä oikeen toisistaan.”
”Ja siksi mä tein niin hyviä cooperin testejä”, Leevi hymyili.
”Me tultiin kyllä oikeasti hakeen vaatteita”, Tiitus sanoi. ”Missä Eetu on?”
”Laittaa saunaa. Tulkaa. Vitsi te ootte kyllä söpöjä noin uitettuina. Melkein tekis mieli kapaloida teidät pyyheliinoihin vaan.”Iloisesti höpötellen Hello johdatti meidät Eetun ja Nellyn makuuhuoneeseen ja pussasi Tiituksen poskelle ruman punaisen jäljen, jota Tiitus yritti heti kuumeisesti hinkata pois. Hello nykäisi pelottavasti minunkin suuntaani, ja kun väistin häntä, hän taputti päätäni ja nauroi. Makuuhuoneen ovella epäröin, mutta Hello tuuppasi minutkin sisään.
”Katotaas mitä vaatteita sillä on”, Hello mumisi ja avasi jo vaatekaapin ovia.
”Hello, Hello!” Tiitus sihahti. ”Mä luulen ettet sä saa tonkia sen vaatekaappia!”
”Pöh. Miksen saisi? Mä tiedän jo kaikki Eetun likaiset salaisuudet. Ei tää oo mitää sukkalaatikon tonkimista… Aha! Laita sä Tiitus tää, tää on tosi söpö. Ja noi.”Hello nakkasi Tiituksen suuntaan hupparin, jota en ollut ikinä nähnyt Eetun pitävän, ja jota en ikinä olisi osannut hänelle kuvitella. Se näyttikin ihan uudelta. Se oli musta, ja sen rinnassa loikki pieni kauhistunut sarjakuvapupu, joka huusi AAAAAaaaaaa! Sen kaveriksi Hello heitti Tiitukselle sellaiset Puman housut, jotka minullakin oli kotona. Hengitin syvään ja aloin pelätä, mitä Hello minulle löytäisi. En voisi pukeutua pupupaitaan.
”Kuule, mun työvuoro oikeastaan loppuu kohta, niin en mä sittenkään tarvi–” yritin sanoa.
”Höpö höpö! Sä laitat nämä.”Vapisevin käsin avasin viikattua hupparia, jonka Hello oli nakannut minua kohti. Mitähän siinä olisi? Söpöjä pikku sammakkoja? I LOVE MOM -teksti? Ensin minun piti nolata itseni sen Leevin kanssa, ja sitten joutuisin kieltäytymään kuivista vaatteista niin kuin idiootti… Hupparissa ei kuitenkaan ollut mitään kuvaa. Se oli pehmoinen, paljon pidetty. Niin kuin Puman housutkin, myös sellainen huppari minulla oli kotona: se oli ostettu Halpa-Hallista. Se oli minulle monta numeroa liian suuri niin kuin tämäkin, ja se oli suosikkini. Vilkaisin Helloa, joka hymyili minulle suupielestään sillä tavalla, että hän oli takuulla nähnyt huojennukseni. Silloin Tiitus kiskoi kuitenkin märän paidan päältään ja hartiani kohosivat taas korviin asti.
”Mä meen vessaan”, töksäytin, ja ryntäsin ovelle.
”Paras mennäkin!” Hello paasasi, ja olin taas kerran ihan hirvittävän kiitollinen siitä, miten hän kiinnitti huomion tahallaan itseensä. ”Mä näin miten sä katoit heti Tideä! Jaha Osku, mä arvasin! Tide, anna se mun kännykkä, mun pitää kertoa Nellylle, että Osku–”Jouduin kulkemaan Eetun vieraiden ja olohuoneeseen tiensä löytäneen Eetun ohitse päästäkseni vessaan, mutta kukaan ei edes vilkaissut minuun kummallisesti. Pikkutytöt vain kysyivät, koska Hello tulee, ja vastasin, että ihan nyt kohta. Ilmeisesti sekaannuksia todella tapahtui koko ajan. Lukittauduin silti ihan mielelläni vessaan pois ihmisten näkyviltä. Tämä oli todellakin painajaismainen sunnuntai.
-
Toisen roska, toisen aarre
”No, mutta seuraavalla kerralla sitten paremmin. Aattele noi radat vaikka treeninä niin jos ei sitten harmittaisi niin paljoa” lohdutin Jannaa. Minun kävi häntä sääliksi ja työnsin keksilautasta pöydän yli. Ihan kuin keksi auttaisi.
”… hallitut päättömät kanat” Janna sanoi ja nauroin. En ollut keskittynyt keskusteluun ja minulta oli mennyt ohi, mistä hän puhui. Muutkin nauroivat, joten minäkin nauroin.Keskustelu kääntyi esteisiin ja totta puhuen en jaksanut kiinnostua aiheesta. Kuuntelin ja nyökkäilin, mutten osallistunut kuin aktiivisena kuuntelijana.
En ollut ikinä ollut mikään estehyppääjä. Verryttelynä ja vaihtelun vuoksi kyllä hyppäsin, mutta tavoitteellisesti se ei vaan ollut minun juttuni. Cozminan kanssa en ollut edes yrittänyt hypätä korkeita; ihan vain muutaman kymmenen sentin esteitä. Koulu oli minusta paljon hauskempaa.
”Hei”, sanoin, kun keskustelu näytti päättyneen. ”Miten Paahtis käyttäyty kisoissa? Siis radan ja muun ulkopuolella.”
”Ei mitenkää oudosti. Siis ihan normisti” Janna vastasi ja näytti hämmentyvän kysymyksestä.
”Noni, hyvä. Jotain hyvää tarttu kotiin kuitenki. Se on vielä niin nuori, et luulis et se ei malttais olla paikallaa vieraalla maalla!”
”Totta” Jannan ilme kirkastui hieman. ”Kisapaikalla se käyttäyty kyllä nätisti.”
”Vanha tekijä” hymyilin. Toivoin, että Janna osasi arvostaa hyvää käytöstä. Se ei ollut aina itsestään selvyys. Vaikka kisoista tulikin huonot sijoitukset, hevosen hyvän käytöksen luulisi hieman piristävän.”Ens viikolla ko ei sada ni voitais keksii jotain. Mennäänks maastoo?” Vaihdoin aihetta. Marshall kurtisti kulmiaan. Hän ei pääsisi mukaan.
”Totta” nyökkäsin. ”Sit sä et voi tulla. Tehää jotai muuta?”
”Miten olis varusteiden pesu?” Janna ehdotti.
”Loistava idea! Sillon ei haittaa vaikka satais, sen vois tehä sisälläki. Pestään ja huolletaan. Cozminan toppaloimi ja riimu ainaki kaipaa kyl pesua. Satulanki vois rasvata.”
”Paahtiksen varusteillekin olis hyvä näyttää sientä ja rasvaa…” Janna mietti ääneen.
”Vois samalla kattoo huonot ja pienet ja ylimääräiset varusteet pois kaapista” keksin. Sain vahvoja nyökkäyksiä vahvistukseksi.
”Laitetaa ne laatikkoo, josta jokanen voi ottaa jos haluu jonku ja loput viedään sit pois” jatkoin innostuen aina vain enemmän. ”Toisen roska on toisen aarre! Miten olis vaikka tiistai?”-
Vitsit Nelly on outo! Tykkää koulusta mutta ei esteistä! (Tämä on turvallinen lausunto sanoa täällä, kun moni ilmeisesti täällä oikeastikin tykkää koulusta enemmän. :D) Sille on kuitenkin ominaista kuitata tämä niin, että häntä ei vain kiinnosta, eikä niin että koulu on lajina ylivertainen ja esteet vain huonoja. Piristyksen sanoja sillä onkin aika paljon enemmän kuin esteratsastuksellisia viisauksia. Nelly selvästi tietää, että hän osaa piristää ja lohduttaa ihmisiä, mutta ei ole ihan kartalla siitä, kuinka taitava hän siinä onkaan. Vitsit kun olen kateellinen kaikille, joilla on sujuvat sosiaaliset taidot… Näköjään keksityillekin ihmisille.
-
-
Kuhan hypätään vaan
Aikanaan Marshall ja Janna sopi että Janna kapuais Arlekin selkään ja vähän hyppäis sen kaa.Arlekin seisoi tavallista terävemmän näköisenä suulin ovensuussa, seuraten ympärillään häärivän naisen liikkeitä uteliaana. Ihan kuin tamma olisi yrittäny kysyä että minkä takia joku uusi ihminen kiristi satulavyötä sen mahan ympärille.
“Hyvin se menee.” Marshall vakuutteli hymy suupielissään, kun Janna oli toistamiseen varmistanut halusiko rastapää tuon oikeasti oman hevosensa selkään. “Arlekin osaa kyllä, mutta viimeisen vuoden aikana sen kanssa on hypätty niin vähän niin se on turhan innokas. Muistat vain tasaiset kädet, et jää roikkumaan suuhun ja pidät istunnan vakaana.”
“Joo, piretään mielesä.. Olikko sä millaasta ajatellu että me hypätään?” nainen kysyi, mittoen jalustimia itselleen sopiviksi.
“Aika yksinkertaista ja suhteellisen matalia. Niklas pystyttää sinne ristikon, pystyn ja pienen okserin. Aluksi ristikkoa että saat vähän tuntumaa sen kanssa, sitten yksittäin pystyä ja okseria… Sen jälkeen katsotaan miltä sinusta tuntuu että kokeiletteko loppuun vähän kaikkia peräkkäin vai miten.” mies sanoi olkiaan hieman kohauttaen. “Tarkoitus ei ole tosiaan treenata sen kummemmin mitään, enemmän sellaista…vapaata hyppelyä huvin vuoksi sen mukaan miten sujuu.”Janna nyökytti päätään pieni hymy suupielessään, näyttäen ihan tyytyväiseltä hyvin avoimeen ideaan hyppäämisen suhteen. Ehkä tuollekin teki ihan hyvää kavuta välistä eri hevosen selkään, ilman mitään paineita että pitäisi suorittaa koska ihan nurkan takana olisi tiedossa kilpailut tai jotain mitään muutakaan.
Lopulta Marshall lähti yhden kyynersauvan varassa kävelemään ratsukon mukana, kertoen samalla Jannalle hieman tarkemmin että miten Arlekin yleensä käyttäytyi näin esteillä jotta tuo osasi hieman varautua minkälainen kyyti olisi tiedossa. Ongelmaratsuhan tamma ei ollut että alkaisi oman pään mukaan ryykäämään, mutta innokas kyllä. Vauhtia varmasti riittäisi, ja kiireessä se alkaa hyvin herkästi oikomaan liiankin rohkeasti halutulta reitiltä jotta pääsisi takaisin esteelle nopeammin. Ja jos vauhtia ei säädellyt yhtään, Arlekin alkoi myös ennakoimaan ponnistuspaikan kanssa ja hyppää aivan liian kaukaa jonka jälkeen tasapaino esteen jälkeen ei ollut aina ihan hallussa ja se saattoi kompuroida.“Arlekin on aina pitemmän tauon jälkeen sellainen esteillä. Mutta heti kun siihen saadaan edes jonkinlainen rutiini, niin se on.. no, sellainen että hyvillä mielillä uskallan päästää Niklaksen aloittamaan harjoittelua sen kanssa.”
“ Eiköhä tää tästä, ei ainakaan kuulosta mahottomalta rattastettavalta.” nainen vastasi vähän varmemman oloisena.Sää oli odotetustikin hyvä, minkä takia rastapää oli lopulta päättänyt suunnata päivän hyppelyn maneesiin. Useampi ratsukko varmasti olisi liikkeillä ja mieluummin ratsasti kentällä joten oli helpompi mennä maneesiin minne tallilaiset eivät vielä niin hinkuneet sulkeutumaan. Arlekinin olemus ehti nuupahtaa hieman kun tamma huomasi heidän suuntaavan ratsastushallin suuntaan. Mutta se terävöityi heti taas kun silmiin osui avonaisesta oviaukosta ratsastuskehään rakennetut muutama este.
“Kauhia kun tää tuntuu niin isolta. Kuin korokia tää olikaan?” Janna naurahti, kavuttuaan uuden ratsun selkään istumaan.
“Virallisen mittauksen mukaan 178cm, eli ei nyt niin mahdottoman paljon Paahtista korkeampi. Mutta varmasti leveyttä on paljon enemmän.” rastapää vastasi pienen virneen kera. Ne kaksi hevosta olivat niin erilaiset rakenteeltaan, että kapean täysiverisen jälkeen massava varmasti jotain kylmäveristäkin sisältävä Arlekin tuntui siltä kuin istuisi tynnyrin päällä. “Ratsasta se läpi ihan omaan tahtiin, niin aletaan sitten hyppäämään. Niklas toimii reippaana puomipoikana.. Vai mitä?”
“Hä? Jooo! Eli mä pyörin täälä ja koitan pysyä pois jaloista ja jos puomit tippuu niin nostelen?” nuorempi mies varmisteli, katsoen kun Marshall nyökytti päätään. “Sä vissiin meet sinne katsomon puolelle kerta oot rampa, niin ota Kremi mukahan.” Niklas lisäsi virnistäen, ojentaen hetki sitten vielä jaloissaan pyörineen koiranpennun rastapäälle.
“Miks koiranpennut on aina niin söpöjä, ei ainahkaan helepota tätä koirakuumetta.” nainen kommentoi satulasta, ohjatessaan kävelevää hevosta uralle päin.
“Siihe on vaan yks ainua ratkasu jos on koirakuume. Hanki koira.” tummahiuksinen mies totesi leveän virneen kera.
“Pystyyski. Muttei justiisa nyt oo sopivaa rakoa sellaseen. Mutta josain vaiheesa sitte! Jos ei koira nii sitte kissa.” nainen sanoi varmana päätään nyökäyttäen. “Mikä sen nimi muute olikaa? Kermit?”
“Krem, mutta sehän vääntyy näin suomalaisittain Kremihin ja muuhun. Tai virallisesti hienostiha se on Farnorth Cremisius.”Marshall seurasi katsomosta käsin ratsukon alkukäyntejä, kuunnellen puolella korvalla kun Janna ja Niklas vaihteli ajatuksiaan koirista. Mies vilkaisi sylissään kerällä makoilevaa Kremiä, joka oli pennun mahtavilla unenlahjoilla jo simahtanut siihen paikkaan. Olihan se reippaasti juossut tallipihassa ja sen jälkeen vielä maneesissa apuna kun Niklas oli kasannut esteitä. Vähemmästäkin pieni koira väsähti. Marshall hymyili hieman, nostaen katseen takaisin ratsastuskehässä etenevään ratsukkoon kun kuuli että askellaji oli vaihtunut jo raviin.
-
Tästä olisi kyllä kiva kuulla Jannankin mietteet, koska onhan se ihan totta että Paahtiksen jälkeen Arlekin on leveytensä vuoksi jätti! Ja villi veikkaus, että hyppääminenkin on vähäsen erilaisen tuntuista kuin Jannan oman hepan kanssa. Sitä en pelkää, että Janna vauhtia kauhistuisi. 😀
Niklaksesta on kasvanut kätevä pikku apupoika kans. Tätä tarinaa lukiessani vähän jo odotin, että hänkn tahtoisi hypätä, kun ihan vieraatkin tyypit saa, mutta seuraavassahan hän sen jo ilmaisee!
-
-
Kokeilen eri ääniä. Ritva kertoo.
VoittajatVanhaksi tuleminen vielä menettelisi, mutta minä en ole vanha. Rappeutuminen nuorena, se vasta on kamalaa. Jos olisin kahdeksankymmenen ja nojaisin rollaattoriini, se ei haittaisi, mutta kun olen nuori vielä. Ystävättäreni kävelyttävät koiriaan maastossa, käyvät kaupoilla, Hirvijärven rouva laskettelemassa ja pari ratsastaa vieläkin. Minä tarvitsen apua päästäkseni autosta ylös.
Yleensä en ole katkera. Ehdinhän tehdä paljon, kun olin vielä terve. Minulla oli Sauli, suomenhevosista parhain, ja sitten vielä aikuisempana Flipper, jolla oli helppo lentää yli korkeimpien esteiden. Keräsin ruusukkeet talteen molempien kanssa ja poseerasin lehtikuvaajalle Flipperin kanssa paitsi vierailla talleilla kisojen jälkeen, myös oman tupani suuren syreenin edessä. Helppoko minun oli olla ja menestyä, kun Paavo oli mielellään lastenkin kanssa ja lapset tykkäsivät hekin hevosista, paitsi ehkä Leevi pienenä. Ja pianhan Paavo minut jo kotiin sai omia ja muidenkin lapsia hoitamaan, kun en enää kilpailuihin kyennyt. Ja ihana elämäntehtävä sekin oli, joten ei tässä ollenkaan huonosti käynyt.
Nyt minun aikani on ollut kuitenkin jo pitkään ohitse. Eetun tosi komeaksi laittaman ratsastuskentän reunalla kilpailuhenkisyyteni nostaa kuitenkin päätään aina silloin harvoin, kun katselen Milanin tai Eetun ratsastusta, ja varsinkin jos katselen molempia samaan aikaan niin kuin tänään. Milan, jota valmennan välillä, on kultainen poika, ja Eetu tietenkin oma poikani. Eetu on hyvä ja rohkea ratsastaja ja varmasti Milania taitavampi, mutta jättänyt niin paljon ratsastuskertoja väliin, että vaatisi kunnon ryhtiliikettä. Milan on nuorempi ja epävarmempi, mutta selvästi kunnianhimoisempi ja valmiimpi uhraamaan muut unelmansa. Eetusta on tullut minun valmennustyöni mittari seuraavalle vuodelle. Minun on saatava nämä kaksi poikaa toistuvasti samoihin luokkiin kilpailemaan koko vuoden ajaksi, jotta näen, miten minun valmennukseni voittaa vieläkin aiemmin hankitut taidot, vaikka sekä hevonen että ratsastaja olisivat heikompia. Aion hankkia sellaisen pehmustetun istuimen ja pyytää kultaista Ilveksen Allua mukaani auttamaan, niin ainakin kesäkisat pääsen katselemaan ihan paikan päältä.
Vaan onko väärin toivoa oman pojan häviötä? Siitä huolimatta, ettei Eetun vähäisellä omistautumisella kukaan ansaitsisi voittoa? Ei kai ole. Eetun silmistä näkee, että hän kokee jo voittaneensa. Hän katsoo sillä tavalla talliaan ja Jussiaan ja nuorta emäntää kuin minä katsoin Flipperiä ja kaikkia omia lapsiani ja lainalapsiani. Meidän Eetulla on ollut aina kovin erilaisia unelmia kuin minulla, mutta niin kuin minäkin, myös hän on toteuttanut niitä yksi kerrallaan. Ei kai Eetua liiaksi yhden vuoden häviökierre haittaa, kun hän saa voittaa joka päivä arjessaan.
-
Huoltotauko
Tekstiä syntyy mutta mikään ei oikein tunnu toimivan, joten koitan purkaa ees osaa näistä jotenki pihalle että saan taas kaikesta paremmin kiinni.“Mut eihä nelkyt senttiä oo ees este!”
“Ei.”
“Hyvä että se puomi on ees irti maasta, melkeen ko ois vaan kaks puomia päällekkäin.”
“Ei.”
“Ei siinä radassa ollu ees niin montaa estettä, ja se oli muutenki tosi helppo.”
“Yhä ei.” Marshall vastasi yhtä järkkymättömästi kuin ensimmäisenkin kerran.
“Noku ei sopivia koulukisojakaan näyttäny olevan tulosa. Lähinnä vaan jotaki..helppoa a:ta ja vaikiaa b:tä.”Rastapää katsoi hieman kulmat kurtussa Niklasta, kunnes tuo lopulta nojautui läheistä karsinan seinää vasten lähes turhautuneena huokaisten.
Oliko hän onnistunut luomaan hirviön antaessaan toisen harrastaa ja kilpailla näinkin vapaasti?
Niklas oli ratsastanut säännöllisesti jo pidemmän aikaa ja nyt reilun kuukauden sisällä startannut yhteensä viidessä koulukilpailussa. Ja pärjännyt itseasiassa paremmin mitä Marshall oli edes veikannut. Toki muutamassa kisassa osallistujamäärä oli ollut hyvin vähäinen, mutta niissäkin kun tarkasteli itse suoritusta ja prosentteja, niin oli saanut yllättyä positiivisesti. Nuoremmalla miehellä oli oikeasti potentiaalia.“Eikä välttämättä tarvi edes tulla ihan heti. Tässä välissä on nimittäin hyvä antaa Arlekinin hieman hengähtää samalla kun pidetään huoltotauko.” Mies kommentoi samalla kun seurasi hierojan touhuja tamman ympärillä tallikäytävällä.
“Tylsääää. Vaikka onki tarpeellista ja tärkeää, niin tylsäää.”
“Ajattele positiivisesti. Kun Arlekin on hoidettu läpi ja maltat vähän, niin voidaan alkaa ottamaan ohjelmaan mukaan myös esteisiin valmistavia harjoituksia. Aloittaen tietenkin ihan vain puomeista sekä oikean istunnan opettelusta.”Niklaksen ilme kirkastui huomattavasti kun rastapää mainitsi esteisiin valmistautumisen. Kerta toisen työskentely sileällä sujui myös laukassa ihan hyvin, niin pieniä este puolen harjoitteita pystyi hyvin alkaa ottamaan mukaan.
“Joko sä oot puhunu Eetun kaa toisen tallipaikan vuokraamisesta?” Niklas kysyi virne suupielillään, muistuttaen etäisesti Liisa Ihmemaan Irvikissaa. “Vai luuletko tosissas että mä luovutan Arlekin takas sulle?”
“Tässä vaiheessa äitini muistuttaisi jakamisen merkityksestä.” Marshall kommentoi lyhyesti. “Mutta, asia ei ole niin yksinkertainen. Se että minulla on nyt ollut varaa maksaa Arlekinin tallivuokra ja muut kulut, ei tarkoita että minulla olisi varaa kahden hevosen ylläpitämiseen. Joten kaiken käytännön asioiden lisäksi pitää ensinnäkin keskustella kunnolla isäni kanssa. Toki jo ennen sitä on kuitenkin ehkä oleellisempaa että pystyn liikkumaan kutakuinkin normaalisti.”-
Harmi, että Niklas ei saa Marshallilta järkevää selitystä kieltoihin, kun justhan Jannakin hyppäsi. Ei Niklas voi kokemuksellaan vielä ihan täysin ymmärtää, mitä hevonen vaatii pysyäkseen kunnossa tai mistä hyppyharjoitukset lähtevät. Useimmat asiat kun voi selittää jo kolmivuotiaallekin niin, että hän ymmärtää; siihen loppuu inttäminen, jos ei vauvalla ole yleinen tinttailupäivä. :/ Mutta Marshall onkin tottunut olemaan auktoriteetti, ja hän tietää niin paljon, että ei kai koe tarvetta tällaisten perusjuttujen perustelemiselle. Ehkä hän luottaa Niklaksen tietotaitoon, joka voi olla vankempi kuin kuvittelen. Vaikka hän on tässäkin oikeassa, taas mun sympatiat on täysin Niklaksen puolella. Se kysyy ja perustelee, kun Marshall inttää ja torppaa. Toisaalta näyttää siltä, että Niklaksellakin on jonkinlainen käsitys siitä, että Marshall on oikeassa, johtui se sitten hevostiedosta tai parisuhteen tottumuksesta. Ja ihanaa, että Niklas on tarpeeksi motivoitunut, että viitsii odottaa! Kyllä se vielä hyppäämäänkin ehtii.
Marshall on vissiin saanut töitä? Tosi hyvä! Itsenäistyminen ja omilla varoillaan eläminen on aivan varmana vapauttavaa, kun on joutunut olosuhteiden pakosta pyytämään hevosrahat vanhemmilta. Vaikka Marshallin porukat tuntien tottahan ne nyt ovat mielellään hevosharrastusta tukeneet, kun niillekin hevoset on elämä.
-
-
Syysprinssi
Kaivelin hyräillen Salierin kaapista sen varusteita kun Janna tervehti ovelta.
— Moro, kajautin iloisesti takaisin. — Ootko menossa vai tulossa?
— Tuloos, Janna vastasi. — Ratsastin just Paahtiksen tosa kentällä. Mut säpä kuulostat ilooselta.
— Ai kuinka niin?
— No ku hyräälit ja muutonki.
— Ei tässä nyt mitään niin ihmeellistä kai… tuumin vähän aikaa. — Niin no, töissä menee hyvin. Sain järjestettyä vähän uusia kuvioita. Pääsen eroon ikävistä hommista tässä jossain vaiheessa syksyä.
— No mut soon hyvä asia.
— Niin mustakin.Enempää en Jannan kanssa jäänyt juttusille vaan lähdin satulan ja suitsien kanssa kohti Salierin karsinaa. Mietin mielessäni Jannan havaintoa iloisuudesta ja mikä ettei: kyllähän sitä kannatti olla tyytyväinen, että sai työasiat järjestettyä mieleiselle tolalle. Sitä en ollut Jannalle sanonut, että jossain vaiheessa syksyä, kun tilanne olisi sopiva, jäisin tekemään vain puolikasta työviikkoa. Se tiesi lisää vapaa-aikaa Salierille ja kaikelle muulle kivalle.
Parin sadepäivän jälkeen aurinko pilkisteli pilvien seasta ja sai ruskan värit hehkumaan. Suuntasin kentän sijaan maastoon, koska viime aikoina maastoilu oli jäänyt vähän vähemmälle. Salieri vaikutti tyytyväiseltä ratkaisuun, mutta toisaalta se nyt oli tyytyväinen yleensä aina. Myös sänkipelto houkutteli ja laskeskelin mielessäni, että jos tänään tekisin reippaamman laukkatreenin, huomenna pitäisi olla sitten kevyempi päivä, kenties jopa kokonaan vapaata. Perjantaina olisi sitten taas Nellyn valmennus.
Kun palasimme tallille, Salieri oli hikinen ja likainen.
— Missä te ootta käyneet rypemässä? Arlekinia taluttava Niklas kysyi ja pysähtyi varmuuden vuoksi oikein katsomaan mahaansa myöten kuraista Salieria. — On siinä sulla jynssäämistä.
— Joo on, muttei se haittaa. Me käytiin vaan vähän tuolla pellolla laukkailemassa. On niin pehmeää ja savista, että jälki on sit tän näköistä. Mut kivaa oli.
— Ei Harri sit tänään lähtenyt tänne? Niklas kysäisi.
— Se on vähän niinkuin sairaslomalla. Teloi eilisiltana nilkkansa niin saa luvan ottaa nyt vähän rauhallisemmin.
— Voijje, käviks pahastikin?
— Nee, se mitään pahempaa, venähti tai nyrjähti vaan vähän. Sen verran kuulemma tänään vielä tuntui että tietää jotakin sattuneen eilen, niin ei sitten lähtenyt tallille.Eetun ja Nellyn keittiössä jokainen erikseen tuntui kyselevän Harrin perään. Ei se sinänsä ihme ollut, kyllähän Harri oli tosi usein mukana tallilla, vaikkei ratsastanutkaan läheskään joka kerta. Aina sille jotakin pientä taskia löytyi tehtäväksi ja siinähän tuo oppi sitten kerta kerralta enemmän. Olin tainnut tulla kouluttaneeksi hevosmiehen itselleni ihan vahingossa.
Juttelimme pöydässä istujien kesken kaikkea yleistä ja tyhjensimme samalla omenapiirakkavuokaa, jonka olin tuonut. Olin vasta viikonloppuna tuonut edellisen piirakan, mutta leivonnaisten menekki täällä oli hyvä ja oli kiva tuoda jotakin vastineeksi muiden vieraanvaraisuudesta. Leivoin sitä paitsi tätä nykyä aika usein, koska kotonakin asusteli yksi makeanhimoinen pullahiiri. Samalla teki sitten isomman satsin ja toi tallille osan, kun se kerran otettiin kiitollisena vastaan.
Sain juuri teekuppini tyhjäksi, kun taskuun työnnetty puhelin värisi. Näytössä luki ”Simo Lakkama” ja ihmettelin sekunnin murto-osan mielessäni, että mitä kumman asiaa Simolla voisi olla. Kiiruhdin kuistille puhumaan.
Simo ei malttanut alkutervehdyksien jälkeen höpistä ylimääräisiä kuulumisia vaan täräytti heti suoraan:
— Mullois sulle hevonen.
— Mmitä?!Enhän minä nyt herran tähden ollut toista hevosta hankkimassa, hyvä kun sain ratsastettua ja hoidettua edes tuon yhden.
— Nii, tuli kesällä yksi tuammone ruuna ja mää oon kattellu että mitä sille pitäis oikein teherä ja nym mää sen vasta tajusin että se olis ihan sun hevonen.
— Miten niin?
— No siihen mulla ei ole mitään loogista perustelua, minkä sää niälisit. Siitä vaan tulee semmoinen fiilis.
— Niin mut…
— En mää sitä sulle oo väkisin tyrkyttämässä, mutta jos pyörit joskus täällä suunnassa, niin käy toki kattomassa.Jos nyt myöntyisin, sortuisin kaikkien aikojen itsepetokseen: ihan vain käyn katsomassa, en hankkimassa lainkaan. Nämähän lupaukset aina pettivät. Mutta silti, silti… Simo ei ikinä tämmöistä soitellut, ylipäänsä hän pitäytyi aina vain asiassa ja jos hänen mielestään se hevonen oli kuin minulle tehty, niin pakko siinä jotakin perää oli olla. En halunnut silti myöntää edes itselleni että kiinnostus oli herännyt.
— No millainen hevonen se on?
— Kymmenvuatias ruuna, angloarabi, se on aika…
— Ei.
— Mitä ei?
— Mä en lähde ollenkaan täysiverisiä edes katsomaan. Ne on kaikki sekopäitä.
— Höpö höpö. Totta kai ne on sekopäitä jos ne sellasiksi opetetaan. Jos ei, ne on harvinaisen järkeviä käyttöhevosia. Ja tää olis just sellanen, energinen kyllä muttei mikään sekopää.
— Joo mut silti…
— Tämä ei ole sekopää, lupaan sen. Ei tietysti mikään laiskurikaan, mutta ehrottomasti järkevä ja käsiteltävissä.
— No okei, kerro lisää, antauduin.
— Nii, olin sanomassa että tän suku on aika paljolti enkkua, ihan hyviä ratsupuolen oreja on käytetty. No, se enkku näkyy rakenteessa kyä, ei oo mikään arabityyppinen rimpula. Asialliset jalat ja muutenkin, ihan on ratsuhevosen näköinen.
— Miten korkea?
— Ei oo virallista mittaa mutta oma arvio on että päälle 165:n. Sanosin että riittää sulle.Kyselin kaiken mieleentulevan: millaiset askellajit, miten koulutettu, oliko terve, repikö loimiaan ja mitä ikinä tulikaan mieleen. Se kuulosti puhelimessa ihan sellaiselta Simon hevoselta: vähintään perus-ok ratsuhevonen, enempi koulupuolelle muttei toivoton esteilläkään. Avoimesti Simo kertoi että hevonen oli myyty pikkuvikaisena eikä kuulemma soveltuisi esteille, mutta hän ei ollut löytänyt jaloista tai mistään muualtakaan mitään kummempaa vikaa tai vaivaa. Oli kuvattukin eikä kuvissa ollut mitään ihmeellistä, niin että hän oli sillä varovasti hypännytkin ilman ontumisia tai muita ongelmia.
Lopulta innostuin siitä hevosesta oikeasti niin paljon että lupasin tulla viikonloppuna katsomaan. “Ihan vain katsomaan”, vannotin enemmän itseäni kuin Simoa. Harrin kanssa oli tarkoitus käydä Tampereella joka tapauksessa niin se menisi siinä samalla ja ottaisin Harrinkin mukaan. Saa nähdä mitä Simo tai hevonen tuumaisi siihen, jos yrittäisin aloittelijaa lykätä selkään.
Puhelun päätyttyä jäin kuistin tuolille istumaan ja tuijottamaan metsänrajaa. Oli herännyt epäluulo, sillä tämä sattui nyt pikkuisen liian hyvään saumaan. Miten Simo tiesi soittaa juuri nyt, kun olin hankkimassa itselleni lisää vapaa-aikaa, kun rahapuolella oli väljyyttä, kun Harri oli innostunut ratsastamisesta niin että olin jo haikaillut ohimennen jo toista ratsua maastoon (kerran! Vain kerran!) ja Hopiavuoressakin oli tyhjiä karsinoita? Oliko joku kertonut Simolle? Ei, ei se voinut olla niin. Harri oli ainoa joka tiesi toistaiseksi noista työ- ja rahakuvioista, niin ja tietenkin Hopiavuoren asioista, mutta Harri ei taas tuntenut Simoa. Ehkä se vain oli sattuma.
Tietenkin tämä koronatilanne on voinut viedä Simolta asiakkaita ja ostajia, hoksasin. Jos luu on jäämässä jakajan käteen ja tarvitaan äkkiä ostaja jollekin hevoselle niin siinä kohtaa Simo muisti minut. Ehkä se hevonen ei olekaan niin ”minun oloinen” kuin Simo väitti. Ei se tietysti mitään maksa jos sitä käy katsomassa, sittenpähän sen näkee millainen otus on kyseessä.
Vaikka en minä kyllä toista hevosta ota sitten niin millään. Minulla on jo maailman paras Salieri.
-
Joo joo, kattelemaan vaan, niin vissiin 😀 Melkein voisin epäillä, että Sonja tulee heti hevosen paperien kanssa kotiin, jollei koko hevosen kanssa.
-
Niin minäki aikanaan menin ihan vaan kattoon yhtä koiranpentua. Ja menin pentu sylisä kotia että kattokee mitä mie toin xD
-
Mäkin olin heti, että joooooo, katsomaan, kyllä, just niin. Pidän siis Sonjaa järkevänä ihmisenä, joka ei tee isoja heräteostoksia (varsinkaan eläviä sellaisia), mutta vaikka itse olen samanlainen, varon aina kiintymästä äitin koiranpentuihin ennen kuin ne on kaikki varmasti varattu. Toisaalta Sonja on järjestellyt tilanteensa niin, että hänellä nyt sattumalta on sekä rahaa että aikaa, niin että hän on Hopiavuoresta uskottavin uuden hevosen ottaja. Ja perusteleehan hän jo sitäkin itselleen, miten Harri tarvitsisi kans menopelin, niin että ei kai häntä ole vaikeaa suostutella, jos hevonen on oikea… 😀 Sitä paitsi ei kai Lakkaman Simo pilaisi hyvää ja asiantuntevaa mainettaan suosittelemalla vääriä hevosia edes laman aikana.
Tässä tarinassa on vauhtia ja nopeita siirtymiä. Se on musta virkistävää, koska pääaihe, uuden hevosen mahdollisuuden esittely, käsitellään yleensä mietteliäissä ja hitaissa tarinoissa, ja eri tavalla toimivasti tekeminen on musta aina kivaa. Vauhti ei tässä tule infernaalisesta riehunnasta, vaan just nopeista siirtymisistä ja siitä, miten sekoitellaan rapaisia hevosia sänkilaukkoineen lämpöiseksi kuvittelemaani rauhallisempaan kahvitteluun ja leipomisajatuksiin.
Tämän kohderyhmän edessä tykkään alun dialogin jälkeisestä kevyestä alleviivauksesta. Kun joku saattaa myöhemmin sorkkia tässä esitettyjä asioita, on ihan hyvä tietää välillä selkeästi, kuinka paljon hahmot tietävät juoruillakseen. Alusssa on onnistunut myös kertaus. Mä pakostakin (ja myös mielelläni) luen kaikki tarinat useampaan kertaan, joten muistan melko hyvin, mikä hahmo on missäkin tilanteessa. Joskus joku on kuitenkin tauolla tai vaikka reissussa, ja joku juttu jää välistä, joten pieni kertaus avainkohdista on paikoillaan. Taitolaji onkin sitten kerrata oikea määrä! Kuinka vähän on niin vähän, ettei välistä jääneen tarinan pääajatus enää aukea, ellei tarinaa ole lukenut? Kuinka paljon on niin paljon, että tarinan lukenut kyllästyy, kun on luettava sama juttu kahdesti? Tässä oleva määrä musta toimii. Toisaalta olen kyllä puolueellinen. Jos välitän edes yhdestä keskustelevasta hahmosta, mulle saa valutettua dialogissa vaikka historian lukion oppimäärän, enkä edes huomaa.
Mutta, uusi hevosehdokas kuulostaa kyllä ihan sairaan siistiltä Lakkaman myymänä! Jos kaikki on niin hienoa kuin se sanoo (ei rimpulaa, ei hullua), se saattaa olla taas niitä heppoja, joita kadehdin. Vitsi jos se on vielä sellainen tietyn värinen ruunikko… :DD
-
-
Hyppelöitä ja pentuja
Niklas oli juuri kiinnittämässä Arlekinia suuliin kävellessäni paikalle.
”Moikka!” tervehdin molempia miehiä, Marshallin seisoessa hieman sivummalla pidellen koiranpentua.
”Mä ajattelin että voisit laittaa Arlekin kuntoon Niklaksen kans niin tutustuisit siihen vähän paremmin” rastapää sanoi hillitessään pientä karvapalloa, joka olisi mieluusti tullut tekemään tuttavuutta.
”Okei, kuulostaa hyvältä”Alkaessani satuloimaan Arlekia Niklas suuntasi maneesiin kasaamaan esteitä ja jatkoin itse lainaratsuni suitsimisella ja mittaamalla jalustimet jo valmiiksi oikealle mitalle. Kävellessämme maneesiin Marshall kertoi minulle hieman enemmän Arlekista esteillä jotta osasin varautua tulevaan, vaikka parhaitenhan sen taisi nähdä siinä kohtaa kun istuin punarautiaan selässä ja sain sen liikkeelle.
Arlekin tuntui todella paljon isommalta Paahtikseen verrattuna, mutta onneksi sen askeleisiin oli helppo tottua koska Paahtiksenkaan liikkuminen ei ollut mitään ponimaista kipittämistä, vaikka oma tammani olikin kymmenisen senttiä Arlekinia matalampi. Marshall antoi minun ratsastaa Arlekin vapaasti sileällä, ennen kuin alettiin hyppäämään. Alkuun Marshallin ohjeiden mukaan otettiin hyppyjä vain ristikolle. Ristikon ollessa pieni niin että lähestyminen onnistui ravissa, hypyt sujuivat ihan hyvin.
Laukassa hypyt olivatkin välillä vähän kamikaze luokkaa, mutta kuitenkin lopulta tempo löydettiin sellaiseksi että hypyt onnistuivat ja päästiin hiljalleen kokeilemaan myös pystyä ja okseria. Tietenkin edelleen tuli sellaisia hetkiä kun hyppääminen ei onnistunut. Lopuksi kokeitiin Arlekin kanssa tulla kaikki esteet ratana ja jatkaessamme laukkaa okserin jälkeen tamma pärski tyytyväisenä ja laukattuamme puolisen kierrosta maneesia ympäri, siirsin tamman raviin ja annoin sen ravailla pidentäen ohjaa hiljalleen puolipitkäksi, jotta Arlekilla olisi mahdollisuus venyttää itseään eteen ja alas.
Siirtäessäni tamman lopuksi käyntiin Marshall siirtyi maneesin hiekalle.
”Miltäs se tuntui?”
”Ihan kivalta, vähä tiätenki piti hakia säätöjä ja vähä ehkä sitäki että mihinä rajat menöö, mutta kyllä se tuntuu ihan kivalta. Tiätenki ku uus hevoone ja ekaa kertaa alla nii ei ny mikää GP tason suaritus” virnistin samalla kun annoin tamman kävellä isolla ympyrällä omistajansa ympärillä, vaihtaessamme vielä muutaman sanan ja ajatuksen menneestä ratsastuksesta, ennen kuin annoin Arlekin kävellä vielä hetken pitkällä ohjalla ympäri maneesia, ennen kuin laskeuduin alas sen selästä ja palasimme viisistään talliin.————-
”Myssy, tuuppas tänne” kutsuin pientä mustan-ruskeaa karvapalloa, joka istui omassa häkissään. Pujotettuani valjaat pennun pään ylitse ja kiinnitettyäni mahan ympäri tulevan remmin ja tarkistettua että valjaat istuivat varmasti pennulle hyvin, napsautin vielä remmin kiinni ja nappasin namipussin sekä porkkanapussin taskuihini ja nostin pennun syliini, ennen kuin laskin sen maahan. Pennulla meni hetki ymmärtää että se oli jossain ihan uudessa paikassa.
Pennun herätessä paremmin, se lähti tassuttelemaan tomerana ja häntä pystyssä eteenpäin. Aina kun pentu käveli parikin askelta nätisti, palkitsin sen namilla ja tuon ollessa hiljaa jonkun kolahduksen tai muun yllättävän äänen kuuluessa sai pentu lisää nameja ja rapsutuksia. Tallissa Myssy käveli onnekseni nätisti vierelläni ja pari kertaa pennun piti hieman puhahtaa, mutta heti kun se hiljeni ja oli nätisti, palkitsin pienen namilla ja rapsutuksella. Paahtiksella saisi olla tänään vapaa, joten suuntasin ensimmäisenä satulahuoneeseen ja kaivelin tammani kaapista yhden pesuun lähtevistä huovista ja laskin sen lattialle. Myssy tassutteli huovan luokse innoissaan ja hetken sitä tutkittuaan pentu laittoi siihen makuulle suloisen pienen huokaisun kera.
Varmistettuani että pentu olisi varmasti unessa, nostelin Paahtiksen suitset ja satulasaippuan erään tuolin luokse ja lopuksi nostin kasaan vielä tammani satulavyöt sekä jalustinhihnat, ennen kuin lähdin pikaisesti hakemaan vettä ja palattuani olin tyytyväinen että pentu oli edelleen unessa. Laskettuani ämpärin hiljaisesti lattialle, aloin purkamaan Paahtiksen suitsia ja laskin tamman kuolaimen hiljaa vesisankoon, samalla kun kasasin oikealle puolelleni kasaa nahkaremmeistä. Ollessani tarkastamassa että kaikki remmit olivat varmasti irrotettuna, satulahuoneen ovi narahti herättäen Myssyn ja pentu pomppasikin hereille päästäen pienen kimeän haukahduksen.
”Hui ku mä säikähdin!” Sonja päivitteli, nähtyään mistä tuo yllättävä kimeä ääni oli lähtenyt. ”Kukas sinä olet?” nainen kumartui pennun puoleen, tarjoten kättään sille haisteltavaksi. Ollessani juuri nappaamassa pentua syliini, satulahuoneeseen pelmahti lisää väkeä ja kaikki huomasivat ensimmäisenä pennun.
”Voi että, mikä söpöläinen sinä olet?”
”Hän on Myy. Tai no mä sanon sitä kyllä Myssyksi useammin” vastasin samalla kun annoin pennun haistella ihmisiä ensin sylistäni ja lopulta laskien sen lattialle.
”Onks se sun oma? En mä tiennyt että sulla oli koira!”
”Joo. Oikeestaan mä kävin eilen hakemassa pennun kotiin. Siksi mä kävin tässä niin pikaisesti. Kaikki se mitä tapahtu töissä edellisviikolla avas vähä kylmän rätin lailla mun silmiä ja sitten yllättäen mä törmäsin ilmoitukseen pentueesta ja yks asia johti toiseen ja toinen kolmanteen ja lopulta Myssyyn” vastasin rapsuttaen pentua, joka oli nukahtanut jalkoihini.Siirsin Myssyn takaisin satulahuovalle ja palasin Paahtiksen varusteiden pariin, samalla kun jatkoin juttua muiden kanssa pennusta ja muista pinnalla olevista aiheista. Jossain kohtaa Myssy heräsi ja käytin pennun pihalla jonne se teki hienosti asiansa ja palkitsinkin pennun siitä ruhtinaallisella huomiolla, ennen kuin meidän oli aika palata takaisin satulahuoneeseen jossa pentu sai tutkia paikkoja samalla kun siivosin jälkeni, ennen kuin lähdimme siivoamaan vielä Paahtiksen karsinaa. Myssyn mielestä karsinan siivous oli todella hauskaa puuhaa ja pennun lempiasiaksi muodostuikin hyökkiä talikkoa kohtaan ja kun viimein olimme valmiita siivoamisesta ja palautettuani tarvikkeet paikoilleen, sainkin poimia Paahtiksen karsinasta väsyneen pennun jonka karvasta nypin kuivikkeet pois ja kantaessani väsynyttä pentua kohti autoani Nelly kutsui minut tupaan kahville ja toivoinkin että sylissäni lötköttävä termiitti nukkuisi kahvittelujen ajan, sillä en haluaisi että pentu aiheuttaisi mitään hämminkiä tuvassa.
-
Oli tosi kivaa kuulla Jannan ajatuksia ratsastamisesta ja Arlekinista! Ihanaa, kun Janna ja Marshall ovat päätyneet tekemään yhteistyötä. Marshallilla ei ihan hirveästi ole kontakteja tallin väkeen vaikka Niklakseen verrattuna, niin että tuttavuus (ja sen mahdollinen kehittäminen) on ihan varmana arvokas asia.
Ratsastuksen viimeinen kappale (keskustelu Marshallin kanssa) oli mulle se, jossa on tarinan koko sisältö. Minua ei koskaan tarinassa kiinnosta niin paljoa se, mitä tarkalleen ottaen tehtiin kuin se, miltä se tekeminen tuntui. Seikkailukirjat on tietenkin asia erikseen! Olisin halunnut kuulla, millaista oli aloittaa pienestä ristikosta, miltä eka hyppy tuntui, oliko se yllättävää, oliko se ihan samanlaista kuin kaikilla hevosilla aina koko maailmassa. Olisin halunnut tietää, miltä Jannasta tuntui, kun Arlekin suoritti kamikazehyppyjään. Pelottiko, huvittiko, tuntuiko vauhdin hurma, olisiko hänestä ollut parempi luovuttaa jo, itkettikö? Miksi hän jatkoi, kun hevonen meni sillä lailla, näyttämisen halusta, vauhdista nauttimisen vuoksi vai sinnikkyydestä? Tykkäsikö hän jatkaa, vai halusiko hän todistaa jotain? Marshallille vai itselleen? Miltä tuntui ratsastaa Marshallin edessä: oliko hevosen omistaja jännittävä superratsastaja, jolle oma pätevyys piti todistaa keskittymällä lujasti, vai tuttu höntsäilykaveri, jonka kanssa ystävyys on suunsoittoasteella ja putoaminenkaan ei olisi tuntunut millään lailla kuumotuksena poskissa? Entä miten suhtautuminen Arlekiniin muuttui ratsastuksen myötä, vai muuttuiko mitenkään? Janna ei ole ollut sen kanssa aiemmin tekemisissä: onko se edelleen sama tylsä tuntematon heppa kuin ennenkin, vai löytyikö siitäkin jotain rakastettavaa? Haluaakohan lie Janna ratsastaa enää ikinä uudelleen moisella hirviöllä, vai malttaako edes odottaa, että pääsee taas noin mahtavan eläimen kanssa työskentelemään? Tällä hetkellä tiedämme hienosti, mitä teoriassa ratsastuksessa on tapahtunut. Emme kuitenkaan vielä ihan näe maneesiin, emmekä Jannan sydämeen. Muissa tarinoissa on ollut väläyksiä ja ihan jo kokonaisia kohtauksiakin, jossa Jannan persoona ja ajatukset näkyvät! Kehitys ei ole kirjoittajallakaan suoraviivaista, vaan aaltoilevaa: ei mitään hätää.
Tälle kohderyhmälle tärkeintä on kuitenkin ihan aina se, että joku haluaa leikkiä yhdessä. Janna ottaa tosi paljon kontaktia muihin ja on siksi ollut jo varhaisista tarinoistaan alkaen kiinteä osa Hopiavuorta. Nytkin veikkaisin Marshallin olevan tyytyväinen, kun joku tarttuu hänen koukkuunsa. Lisäksi minä tätä koko yhteistarinointitouhua kipeästi ennen Hopiavuoren tarinaa kaivanneena olen ihan fiiliksissä joka kerta monta päivää. Silti samaan aikaan yhdessä tekeminen on ollut mulle ja kuulemma monelle muullekin ollut paljon vaikeampaa oppia kuin hahmon persoonan esiin tuominen tai ylipäätään mikään muukaan kirjoitusjuttu. Kaikki kokee asiat eri tavalla, mutta tämä mun vaikeimpana pitämä sulla silti on hallussa ihan niin kuin olisit ihan aina tehnyt tätä.
Saa nähdä, mitä Eetu tuumaa, jos ikinä saa tietää jonkun jättävän pentukoiran vahtimatta satulahuoneeseen tai yhtään minnekään muuallekaan kuin ihan omaan kotiinsa. Hänellä on omituinen suhtautuminen koiriin. Hän rakastaa niitä eikä soisi niiden kuolevan satulahuoneessakin säilytettäviin myrkyllisiin pesuaineisiin ja tukehduttavan kokoisiin tavaroihin, mutta hän rakastaa myös muita eläimiä (paitsi ehkä susia…) sekä monen tuhannen euron arvoisia satuloita, jotka ovat sopivasti hampaiden ulottuvissa. Eniten hän rakastaa talliaan, jota ei olisi ilman sen maksavia asiakkaita, joista osa saattaisi lähteä pois astuttuaan vahingossa väärään paikkaan jätetyn avuttoman koiranpennun päälle isoa romuläjää hevostallin satulahuoneeseen kantaessaan. Hauskaa vaihtelua, että aina hahmo ei ajattele ja sen voi kirjoittaa kohti potentiaalista vakavaakin konfliktia. Ihan tavallisiksi ja järkeviksikin ihmisiksi meillä kämmäillään näin vakavasti loppujen lopuksi aika vähän. 😀 Hello on pilannut hevosen ja Noa on kokenut jo ahdistusta teetettyään hevosellaan varsat, mutta muuten on mennyt pelottavan hyvin. Pienempiä ja harmittomampia mokia on tietenkin ollut.
-
-
Kun ei ole punaista lankaa jota seurata
Hei, kuuletko mua? Hei! Haloo, herää!
. . .
Tänne tarvitaan apua, auto on suistunut ojaan…
. . .
Kaksi elotonta, ja yksi pahasti loukkaantunut..
. . .Heräsin hätkähtäen ja sydän niin villisti hakaten että koski.
Rintaa kivisti. Jalassa tuntui tuttu, mutta silti kummallisen kaukainen vihlonta. Väkisinkin uupunut, mutta ehkä myös helpottunut huokaus karkasi huuliltani.
Unen paino veti minua yhä patjaa vasten, vaikka siinä olleiden hälytysajoneuvojen siniset valot alkoivat hälvetä ikkunoista kajastavaan iltaan. Se sai muuten niin hillityn väriset seinät maalautumaan punertaviksi syysauringon viimeisten säteiden ansiosta.
Mielikki ei ollut siellä. Arvelin, että se oli parhaillaan keittiössä takajaloillaan tanssimassa Jannan tai Sonjan jalkaa vasten herkkuja kerjätessään. Joko siellä, tai ulkona Tiituksen tai Camillan vanavedessä täydessä työntouhussa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se livahtaa pihalle oven rakosesta kenenkään huomaamatta. Niin pitkään, kunnes tulee oikeasti kylmää ja märkää. Viime päivät ovatkin olleet ihmeellisen lämpimiä, eikä uskoisi että syksy on jo pitkällä ellei näkisi puissa vallitsevaa väriloistoa sekä tippuneiden lehtien peittämiä teitä.
Nousin ylös ja pukeuduin. En miettinyt mitään, tuntui kuin olisin toiminut automaatilla. Napsautin Loimun lämpölampun pois päältä ja lähdin portaita alas peremmälle tupaan.
”No huomenta”, Nelly hymähti tietäväinen hymy kasvoillaan kävellessään ohitseni portaiden alapäässä.
”Voiko tähän aikaan enää sanoo huomenta?” vastasin hymyyn omallani, mutta jatkoin matkaa keittiöön. Siellä minua odotti puoliksi käyttämättä jäänyt teepaketti, hyllyllä kaapin perukoilla, sillä en ollut siihen koskenut enää viikkoihin. Minua inhotti koko ajatuskin, olin saanut tarpeekseni siitä. Muut tuntuivat silti säästävän sitä minua varten, joka oli tavallaan hirvittävän hellyyttävää. En kehdannut tehdä numeroa, että juokaa nyt joku se pois, olkaa kilttejä.”Metsärinne”, tasainen ääni totesi askelten saattelemana eteisestä.
”Vanhaniemi.”
”Jalkeilla jo?”
”Jo vain.”
Camillan kasvoille nousi hetkeksi huvittuneen tyytyväinen ilme, ennenkuin hän siirtyi altaan luokse täyttämään metallisen väristä termospulloaan vedellä. Pidin Camillasta, siinä missä varmaan kaikki muutkin. Hänen kanssaan ei tarvinnut turhaan miettiä ylimääräisiä, harvat sanat riittivät, muttei sekään haitannut vaikka niitä olisi useampi. Oikeastaan, sellainen leikisti jähmeä keskustelu oli jostain syystä muodostunut jutuksi meidän välillemme, enkä oikein tiennyt mistä se oli lähtöisin – tosin, en ollut lainkaan pahoillani.
”Et olis tsiidannu Mielikkii hetkeen?”
”Tuolla ulkona se taisi olla, söi paskaa viimeksi kun näin”, Camilla totesi neutraalisti.
”Älä.” Minun Mielikkinikö? Ei kai.
”No jotain se siellä teki.”
”Mun prinsessa on ihan landelaine nykyään.”
”Ettekö te oo vähän molemmat?”
Hymyilin. Olimme me… Vähän.Ulkona oli raikasta. Vasta illan mukana tullut hellä viileys oli lämpimän päivän jäähyväinen, ja se kantoi mukanaan sateen tuoksua. Ehkä huomenna. Flida ja varsat olivat varmasti viihtyneet ulkona, vaikka kolmikko tuntui päättäneen yhteistuumin kasvattaa nyt jo kovin pitkää talvikarvaa. Kenties se enteili kylmää talvea. Kenties sellainen olisi tervetullutkin.
Katselin, miten Mielikki juoksi tallin kulman takaa esille ja pysähtyi sitten odottamaan. Kauaa se ei malttanut, vaan koira jatkoi pian matkaa iloisesti häntää heiluttaen sisälle talliin. Pian ymmärsin miksi, sillä Eetu ilmestyi näkösälle Nanaa taluttaen. Mies ei huomannut minua, vaan katosi ponin kanssa talliin muutamaksi minuutiksi, ennenkuin hän asteli takaisin ulos ja lähti hakemaan seuraavaa hevosta sisälle. Hetken minä vain katselin, kunnes havahduin huomatessani, etten ollut kai kertaakaan tarjonnut Eetulle apua tallin kanssa. En ainakaan tietoisesti. Jostain syystä koko ajatus ei vain ole tullut mieleenikään – tavallaan kai siksi, että Eetu on aina torjunut avun. Silti, olin asunut Hopiavuoressa jo yli vuoden tekemättä mitään kovin hyödyllistä.
”Tarviitko jelppii?”
Yritin hymyillä, vaikka kieltämättä se tuntui vähän hassulta. Eetu katsoi minua lyhyen hetken yllättyneen näköisenä, kunnes hän vilkaisi ympärilleen tuumaavan näköisenä.
”Noo, jossä torella tahrot auttaa nii onha tos noit hevosii mitä hakia sisäl. Pakko ei oo niiku tiärät.”
”Joo, mä tiiän. Kenet mä voin hakee?”Tuntui erikoiselta taluttaa toisen ihmisen hevosta. Paahtis kulki mukanani ihan rauhallisesti eikä se tuntunut piittaavan, että narun toisessa päässä oli vieras ihminen. Eetu kulki edellä Arlekin hyppysissään. Hänet olin tottunut näkemään jokaisen hevosen kanssa, mutta oma oloni oli melkein kuin varkaalla – aina siihen saakka, kunnes kirjava tamma oli turvallisesti karsinassaan.
”Sit ois viä pari”, Eetu mainitsi ohimennessään. Laskin Paahtiksen narun karsinan ovessa olevaan koukkuun ja jatkoin matkaani Eetun mukaan.Olin viimeaikoina tuntenut oloni vieraaksi, ulkopuoliseksi. Hopiavuoren väki oli tiivis porukka, ja koko Otsonmäki tunsi toisensa. Sen kyydistä oli helppo tippua pois ja vaikea kiivetä takaisin. Ehkä Helsingissä vierailu oli ollut virhe. Ehkä se oli sekoittanut kaikkea entisestään. Hetken ajattelin, että olin menettänyt jalansijani Hopiavuoressa, että olin siellä tavallaan yksin. Vaikka tiesin, ettei totuus ollut ihan niin mustavalkoinen, tuntui hyvältä päästä tekemään jotain. Vaikkakin vain jotain pientä, mutta se sai aikaan olon, että kyllä minä vielä otteen saisin arjesta, ja elämästäni. Jos vaikka vain aloittamalla jotain niinkin yksinkertaista, kuin päiväaskareiden kanssa auttamista tallilla.
-
Noalla on vahva paluu Hopiavuoreen. Hän ehtii käydä arkisia keskusteluja. Kaikki on niin kuin ennenkin, Mielikkikin syö kakkaa pihalla, ja just se muuttumattomuus on tässä tarinassa parasta — ja Noaa ajatellen kauheinta! Vaikka hän ei ole ollut kauaa poissa, Hopiavuori on hänestä ehtinyt jo sulkeutua vähän. Sehän on vähän sellaista tässä tarinassa. Vaikka kaikki pääsevät mukaan, samalla Otsonmäki ja Hopiavuoren talli ovat tosi sisäänpäin lämpiäviä paikkoja. Välillä huomaan saman kirjoittajanakin. Mulla on ollut viime aikoina vaikeaa, ja kun nyt pystyn olemaan koko ajan aktiivisempi taas, alku on vaikeaa. On niin paljon tekemättä ja osallistumatta — ihan niin kuin Noalla!
Noa hahmona vieläpä reagoi samalla tavalla kuin mä ihan ihmisenä täällä ruudun toisella puolella. Pakko ruveta auttamaan. Tulee ajateltua, että on tehnyt jotenkin liian vähän. Se ei tätä ajatusta muuta, että Noa on ihan vuokraa maksava talon asukas ja hevosenomistaja, tai että mä en saa kommentoinnista mitään palkkaa. 😀 Toisaalta auttaminen on kivaa, vaikka on kuinka outoa taluttaa toisen hevosta ensimmäisen kerran. Mä luulen, että se tekee Noalle hyvääkin. Se ei ole koskaan ajatuksissaan surrut, miten ei voi olla mikään huippukenttäratsastaja ikinä. Sille se on ihan neutraali ajatus: elämässä on muutakin. On kuitenkin ihan hyvä nähdä, että se pärjää aivan tosta noin vain muidenkin kunnon hevosten kuin Flidan kanssa. Ehkä se nostaisi sen itsetuntoa varsojen ja työtilanteenkin suhteen, jos hyvin käy. Se onnistuu Paahtiksen ja muiden taluttamisessa ja on hyödyksi: se ei siis ole luuseri, vaan tärkeä. Ainakin mulla on sitä, että joskus pitää oikeuttaa olemassaoloaan tekemällä ylimääräistä hommaa, jotta huomaisi olevansa ihan jees.
-
-
Ma 12.10.20
Istuimme Harrin kanssa taas Hopiavuoren keittiön pöydän ääressä. Muut juttelivat, minä pyörittelin teemukia ajatuksissani ja Harri hörppi toista kahvikupillistaan eikä ehtinyt pahemmin ottaa osaa keskusteluun. Porukkaa tuli ja meni, seurue pöydässä vaihtui.
Harri nousi kaatamaan itselleen kolmatta kupillista ja ajattelin ohimennen, että pitäisi varmaan vihdoin hankkia Orioniin kahvinkeitin, ettei tuon tarvitsisi tulla Hopiavuoreen kahvin takia.
— Laitanks lisää tippumaan? Harri kysyi pöydässäistujilta. — Otin nimittäin pohjat.
— Ei varmaan tartte nyt just, Nelly sanoi vilkaistuaan kuppien tilanteen. — Meillä on kaikilla tässä nyt kupilliset ja moni ehti jo juoda ja lähtee. Laittaa sit lisää jos joku jää ilman, vai mitä?— Mitäs teidän viikonloppuun kuului? Nelly kysäisi minulta ja Harrilta kun Harri palasi pöytään. — Ootte olleet niin hiljaisia kumpikin että onko muutto vienyt mehut?
— Eeei, vastasin vältellen ja vilkaisin Harria. — Ollaan se muutto saatu jo tehtyä, ehkä pitäis viellä järjestellä mutta noin muuten on aika valmista.— Me käytiin lauantaina katsomassa yhtä hevosta, paljastin sitten kun pöydässä istui Nellyn lisäksi vain Eetu ja Outi. En halunnut tätä levitellä sen enempää.
— Ooo! kuului Outin ja Nellyn duo, Eetu tyytyi vain kohottamaan kulmiaan kiinnostuneena.
— Mitäs sä nyt? Et kai sä Salieria oo myymässä? Nelly kuulosti epäuskoiselta.
— En missään nimessä, torjuin ajatuksen heti. — Lakkaman Simo vaan soitteli viime viikolla yhdestä hevosesta, pyysi käymään katsomassa.
— Ootsä sit toista hevosta hommaamassa?
— Ei ei, en todellakaan. Se soitteli muuten vain, sanoi että olisi mulle sopiva hevonen, en tiedä mistä se sen oli keksinyt.
— Millainen hevonen se sit oli?Mitä minä tähän voisin vastata? Että se oli lähes täydellinen? No ei sentään, ei täydellistä ollut olemassakaan, mutta jotenkin ymmärsin Simon kommentin siitä, että se olisi ihan minun hevonen. En tiedä mistä se tunne varsinaisesti johtui ja yritin ravistella itseäni, etten olisi saanut luoda sen puhelun perusteella minkäänlaista esivaikutelmaa siitä ja sen sopivuudesta minulle. Mutta kun se vain oli sellainen… Ja niin kaunis! Tietysti erilainen kuin Salieri, koska alitajuisesti vertasin sitä koko ajan Salieriin: miten Salieri toimisi, mitä se tekisi, miten se reagoisi.
— No, se oli semmoinen kymmenvuotias angloarabi-ruuna. Ihan fiksu tapaus, aika pitkälle koulutettu. Rigor Mortisista, jos sellainen ori sanoo mitään. Tää on syntynyt Saksassa ja Simo on tuonut Suomeen, luettelin.
— Se oli kyl tosi hieno hevonen, vaikka mä nyt en niistä silleen juur mitään ymmärrä, Harri jatkoi.
— Säkin kävin katsomassa?
— Joo, mä kokeilin ratsastaaki sillä, Harrin äänessä soinnahti pieni ylpeys.
— No, millainen oli?Harri mietti vähän aikaa.
— Herkkä. Niinku Salieri on, varsinki jos vertaa ratsastuskoulun hevosiin, mut ehkä viel jollai tavoin enemmän. En osaa oikeen sen paremmin sitä selittää.
— Joo, se oli… herkkä, jatkoin Harrin analyysiä. — Halusi liikkua eteenpäin ja oli sillai aktiivinen ratsastaa. Kuunteli hyvin apuja kaikkinensa, mutta mielellään katseli aidantakuisia asioita. Ei tiätsä ole niin putkiaivo kuin Salieri.Nelly oli innoissaan: oli kuulemma aina hyvä, jos hevosta ei tarvinnut erikseen patistaa liikkumaan. Ettei lainkaan huono siinä mielessä.
— Kouluratsu?
— Enimmälti joo, muttei kuulemma toivoton esteilläkään.
— No, meinaatko ostaa? Tai meinaatteko? Nelly kysyi.
— En tiedä, huokaisin. — En mä nyt oikeastaan toista hevosta tartte, et silleen, mut…Olin miettinyt tätä nääntymiseen asti. Jos joskus elämässäni haluaisin toisen hevosen, se hetki olisi nyt ja Mortalis olisi se hevonen, en epäillytkään sitä. Ei sen kanssa nyt ihan suoraan kaikki natsannut yksiin, mutta ei paljon puuttunutkaan.
Mutta kun.
Minulla oli Salieri. Minä en tarvinnut kahta hevosta enkä edes tiennyt, halusinko uhrata niin paljon ajastani nimenomaan hevosiin. Mortalisista ei olisi Harrin hevoseksi, hieman liian pieni ja aika paljon liian vaativa. Kannattaisiko minun jättää sitten Salieri enemmän Harrille? Ei! Niin paljon olin Salierin kanssa tehnyt töitä, yrittänyt viedä sitä eteenpäin, saada sitä paremmaksi. Harrin kanssa se taantuisi väistämättä, koska Harri ei vielä osannut itsekään hirveästi mitään. Joten ei.
Mutta kun.
Se oli liian hieno hevonen, että olisin voinut sanoa suorilta ei kiitos.
— No ei kai siinä, kyllä Hopiavuoresa tilaa o tässä kohren nyt taas, Eetu sanoi. Tiesinhän minä sen, osasin laskea hevoset ja karsinat kyllä. Harmi sinänsä, olisipa Eetu sanonut että nyt ei tänne otettu yhtään ylimääräistä hevosta, niin siihen olisi loppunut minun haihatteluni toisen hevosen perään.
Tallilta lähtiessä teki mieli käydä vielä kerran rapsuttamassa Salieria. Tunsin itseni jengipetturiksi, kun tällä tavoin haaveilin vieraista hevosista. Ehkä pitäisi antaa olla ja ilmoittaa Simolle, että kiva heppa, mutta en nyt ota sitä ylläpitoonkaan.
-
Mä kyllä lottoan yhä että kyllä Hopiavuoreen vielä tulee se kimo angloarabi!
-
Se on vaarallista käydä vain vähän katselemassa! Yleensähän kai esimerkiksi puoliso on sellainen joka toppuuttelee tällaisia hulluja hankitoja, mutta Harrihan vaikuttaa olevan vähintään yhtä innoissaan uudesta hevosesta. Mä oon Marshallin kanssa aivan samoilla linjoilla siitä, että kyllähän se alkaa vaikuttaa siltä, että tää angloarabi tullaan Hopiavuoressa vielä näkemään 😀
-
Joo, nyt tyhmä vahtii hullua, vai miten se meni? 😀 No ei. Vaikka Harri ei ole tässä jarruna, mä en yhtään epäile Sonjan pärjäämistä. On rahaa ja on aikaa enemmän kuin muilla: miksei se siis pärjäisi? Ei hevosen omistaminen ihan oikeasti vaadi muuta. Se on sitten plussaa, jos osaa hevostaan vielä käsitellä. Ja Sonjahan osaa Salieria, ja tästä päätellen sitä uuttakin hevosta. Sitä paitsi Harrikin alkaa olla etevä.
Mä tykkään siitä, miten kaikki ei ole helppoa siltikään, vaikka Harri on ihan messissä. Aina on joku mutta, niin kuin oikeassakin elämässä. Jos Sonja alkaa ratsastaa uudella hevosella, kyllähän se on vähän Salierista luopumista Harria varten, vaikka edelleen joka päivä näkisi sitä. Ja vaikka kuinka tykkäisi hevosista (tai mistä tahansa), se on silti vain yksi elämän osa-alue ja muillekin on oltava tilaa. Sonja tykkää reissata ja kaikkea, ja mitä enemmän niitä eläimiä ja muita velvollisuuksia kerääntyy, sitä vaikeampaa se on! Tietenkin uskon, että lopulta se päättää ottaa tämän hevosen (etenkin nyt kun sillä on jo nimikin), mutta on niin kauhean kivaa vempuloida ensin että onko tämä nyt huippumahtava vai idioottimainen ratkaisu. Sitä paitsi torvihan ihminen olisi, jos ei ajattelisi huonojakin puolia!
Mulle saa syötettyä hahmojen välisessä kanssakäymisessä ihan mitä vaan, ja nyt aloin jo heti ihan kiihkeänä odottaa, millaisiin ratsastusseikkailuihin uusi hevonen Sonjan vie. Oikeassa elämässä parhaita hevosia on Salierin kaltaiset, mutta tarinoissa taas on ihanaa joskus kirjoittaa niistäkin, joilla on virtaa ja ehkä pieniä hankaluuksiakin. Ihmisentappajavillihevoset ei ole enää pariinkymmeneen vuoteen ollut mun juttu, mutta tällaiset tapaukset kuulostaa hauskalta. Saadaankohan Sonja vielä uunotettua hyppäämään? Painostaakohan Nelly sen kisaamaan, koska Nellyn jos kenen luulisi innostuvan tästä hepasta. Vaikka kyllä se on jo Salierin kanssa yrittänyt painostustoimenpiteitään. :DD
-
-
Olen viivytellyt tätä ihan alusta asti, koska joka toinen päivä tämä tuntuu ihan typerältä ja lapselliselta idealta. Mutta kun tämä ei ole jättänyt mua rauhaan koko aikana, vaikka ten jo väliaikaisratkaisujakin…
Hiljainen vieras
Kalamainen tuijotus kohtasi minut keittiössä. Hetkeksi jäin sen vangiksi. Vastasin ilmeettömään katseeseen ja raavin niskaani, jota oli alkanut kutittaa. Hinkkasin vielä suunympärystäänikin oikean käteni peukalolla ja etusormella. Pöydän ääressä istujan kasvot olivat ilmeettömät, enkä osannut ennustaa, millä tuulella se oli. Sen katse ei liikkunut mihinkään suuntaan, eikä silmäluomikaan värähtänyt. Se oli ihan hiljaa. Ehkä se oli yhtä uupunut kuin minä. Ehkä se näki unta silmät auki.
Lopulta astuin keittiöön. Tarvitsin kahvia, joten minun oli käännettävä selkäni tuijotukselle sitä saadakseni. Otin hyllyltä suodatinpusseja. Asettelin yhden pussin kahvinkeittimeen. Kahvi rahisi hiljaa siihen, kun mittasin lusikallisia. Kello alkoi olla jo niin paljon, että pian väkeä alkaisi kerääntyä. Liikaa ei pitänyt silti keittää, sillä saihan kahvia uutta, ja kukapa palanutta tahtoisi. Lorotin pannulla keittimeen vettä. Vilkaisin hiljaista vierastani, joka ei ollut paljoakaan liikkunut. Mietin, mitä tarjoaisin tällaiselle vieraalle ruuaksi. Lopulta ajattelin tarjota samaa kuin ottaisin itsekin, joten nostin pöydälle vain leipää, voita ja kinkunsiivuja. Sitten istuin vierastani vastapäätä hyvin hitaasti ja varovaisesti.
Hiljainen vieras. Line: Pounin Linet.”Terve.”
Sama ilmeetön tuijotus vastasi katseeseeni. Ääntäkään ei kuulunut. Hyvin hitaasti, koko ajan tuijotukseen vastaten avasin leipäpussin. Hivutin ulos yhden ruispalan. Varoen äkkinäisiä ääniä ja liikkeitä mursin sen reunasta pienen palan.
”Otakko leipää?”
En uskaltanut viedä käsiäni julmannäköisen nokan lähelle, joten neppasin leipäpalan kohti kukkoa. Sydäntäni oikein vihlaisi ja meinasin pudota penkiltä, kun se alkoi takoa naamaansa pöytään ja osui kolmesti ohi ennen kuin löysi leipäpalan. Taputtelin toisella kädelläni rintaani, jotta sydämeni rauhoittuisi ja yritin ryhdistäytyä. Äidillä oli ollut kanoja, joista osa oli ollut mielipuolia. Varsinkin kukko oli käynyt heti päälle, jos oli saanut tilaisuuden. Olin kuitenkin kuullut juttuja mukavista lemmikkikukoista.
Aikansa päätään pöytään taottuaan kukko muuttui taas liikkumattomaksi. Hivutin kinkkupaketin auki, mutta en ottanutkaan siivua. Saikohan kukko syödä lihaa? Sitä paitsi eikös tämä ollutkin kalkkunaa? Eikö se olisi kannibalismia? Suljin kinkkupaketin, mursin lopun leivän paloiksi ja liu’utin niitä varovasti kukon suuntaan. Se ei yrittänyt purra. Olin saada uuden sydänhalvauksen, kun se ponnisti pöydälle siipiään räpytellen. Kohotin jo Ilkka-Pohjalaisen aseekseni. Peto oli kuitenkin kiinnostunut ainoastaan leipäpaloistaan. Vilkuilin sitä, voitelin leipäni ja mietin, mahtoiko sen olla jano. Purin leivästäni palan, mutta en saanut sitä nieltyä, kun mietin kukkoparan kuivaa kurkkua. Minun oli noustava laskemaan sille vettä Nellyn teemukiin, jossa juoksi Lena Furbergin piirtämiä poneja. Kukko kastoikin nokkansa saman tien veteen, joi ja alkoi sitten tuijottaa ikkunasta ulos.
Kun en ollut välittömässä vaarassa, kaadoin itselleni kahvia ja aloin tutkia lehtä. Viimeisimpien koronauutisten kuvatekstejä tavatessani mietin, tarttuisikohan kukon jaloista lintuinfluenssaa, mutta sen jälkeen unohdin koko eläimen olemassaolon. Eihän se edes tehnyt muuta kuin vaihtoi välillä asentoa ja tuijotti.
Olin juonut ensimmäisen kahvikupilliseni, kun kuulin ulko-oven aukeavan. Odotin tulijan olevan Camilla, mutta ei kuulunutkaan kenkien kahahtelua porrasharjaa vasten, vaan pelkkä raskas loikka sisään, niiskutusta ja ähinää.
”Hello”, huhuilin päätäni kääntämättä.
”No?”
”Minkä tähären mun keittiössä on kana?”
”Ai nii!”Hello ähisi eteisessä vielä hetken. Ovi aukeni. Hän ei tervehtinyt tulijoita, jotka tunsin askeleista Camillaksi ja Tiitukseksi. Käännyin katsomaan eteisen suuntaan vasta kun pöydälläni tuijottava kukko ryhdistäytyi.
Odotin selitystä, mutta kuulinkin vain huutoa. Hiljainen ja liikkumaton kukkoparka oli yhtäkkiä täynnä elämää. Se kiljui, karjui ja huusi. Se huitoi siivillään niin kovasti, että kinkkupaketti putosi maahan ja Ilkka-Pohjalainen sulkeutui.
”Mikä siellä on?” Camilla huusi eteisestä ja jompi kumpi, hän tai Tiitus kompuroi rymähtäen ulos kengistään ennen kuin molemmat rynnistivät keittiön puolelle.
”Ei täälä mitää oo!” Hello lepersi ja ojenteli jäseniään kohti kukkoa. ”Joo isi tuli, isi tuli, onko Eetu kiusannu sua mitä, enää ei oo hätää!”
”Totanoin…” Tiitus aloitti hölmistyneenä, kun kukko vaikeni päästyään omituisen isäntänsä syliin. ”Mä en tiedä onks tää sopimaton kysymys mut… Miks täällä on kana?”
”Se haluaa nähdä maailmaa”, Hello ilmoitti. ”Mä ostin sille valjaatkin.”
”Onks toi Keskiviikko..?” Tiitus kysyi silmät suurina.
”On!” Hello vastasi ylpeänä ja pussasi kukkoaan niin että moiske kävi.
”Terve! Sä olit kuule viimeks tän kokonen kun mä sut näin.”Kaadoin lisää kahvia kuppiini. Lattiallani oli muutama untuvainen höyhen, mutta ei onneksi kanankakkaa. Haju oli kuitenkin jo vähän niin kuin kanalassa. Hörpin kahvia ja odotin, että muut kolme irrottautuisivat kukosta ja saisin kunnollisen selityksen sille, miksi keittiössäni tönötti tuotantoeläin. Lopulta onnellisena virnistelevä Hello istui kukkoineen. Tämä Keskiviikko näytti nauttivan silityksistä. Ainakin se istui pyristelemättä aloillaan eikä yrittänyt kertaakaan purra.
”Nii. Palatahan siihen, jotta miksi mun keittiös on kana?”
”Joo! Kato kun mulla on ongelma”, Hello aloitti.
”Taitaa olla lintuaiheenen ongelma…”
”Joo. Kun mulla on kaks tämmöstä pientä prinsessaa iskän luona–”
”Tiesithän sä et toi on kukko?” Camilla varmisti, ja kun Hello ei reagoinut, hän kääntyi katsomaan Tiitusta. ”Tietääkö Ilvespoika, että toi on kukko?”
”Kyllä se mun mielestä tietää”, Tiitus sanoi hiljaa.
”– mutta tilanne on se, että niillä ei oo mitään paikkaa talveksi. Mä ajattelin sitten–”
”Selevä”, keskeytin Hellon. ”Mullon niille paikka.”
”Oikeesti!”
”Kyllä. Kattilassa. Hello. Et sä voi tuara kanoja ihimisasuntoohin. Sitä paitsi pitää olla luvat jotta voi pitää kanoja. Eikä mullakaa mitää kanalaa oo.”Hello katsoi minua suurine silmineen. Niihin nousi kyyneliä, jotka hän räpytteli pois. Ymmärrän hyvin, miksi Hello on ollut koko elämänsä maailmanmestari puhumaan tädeille. Koulussakin hän sai aina selitettyä urotyönsä parhain päin.
”No sitte”, Hello huokaisi ja nousi ylös. ”Sitte meidän pitää jatkaa etsimistä. Tuu Keskiviikko… Ei mitää hätää. Kyllä mä sulle paikan löydän. Jos ei muuta, niin tehdään iskän saunasta teille koti…”
Hello vaappui eteiseen kukkoineen. Tiitus katsoi minua ilmeettömänä. Camilla seurasi vielä Hellon menoa.
”Ottakaa kaffia”, komensin ja rykäisin. En saanut juotua enää omaani. Olisi ollut helpompaa, jos Hello olisi inttänyt ja vinkunut. Olisi ollut helppoa ajatella, että hänestä oli itsestäänkin riittävästi vaivaa. Että en minä nyt kanoja ottaisi vaivoikseni. Kuulin oven heilahtavan auki ja kiinni ja pian Hello jo rymisteli portaat alas kukko tiukasti takkinsa sisällä.
”Soli mukava kukko. Ei purru.”
”Joo ei. Eikä Prinsessakaa vissiin noki sormille”, Tiitus mutisi.
”Onko SE edes kana?” Camilla kysyi.
”Ei kun kukko”, Tiitus vastasi.Hinkkasin naamaani molemmin käsin. Sitä pisteli. Ympärilläni lemusi kanala. Kahvini jäähtyi hiljalleen, kun Tiitus ja Camilla joivat omansa. He suunnittelivat hakojen sivoamista perusteellisesti ennen kuin lumi sataisi. Kahvin juotuaan he nousivat jo seisomaan.
”Orottakaa vähä”, pyysin. ”Voisikko sä mennä tänään kumminki hakemahan sen putukuarman?” kysyin Tiitukselta.
”Joo, kyllähän se niinki käy.”
Camilla ei sanonut mitään. Se oli ollut hänen hommansa. Sen sijaan hän katsoi minua odottavasti.
”Mä en kirioota kauhian hyvin niin sulle mullolis toimistohommia.”
”Jaa. Minkähänlaisia?”
”Pitääs kattoa jostaki tualta netistä, jotta millä sellaasen kananpitoluvan saa.”-
En osaa sanoa mikä täsä on parasta. Mutta ehkä se on vaan se, kuin Eetu istuu pöydän ääreen kaikessa hiljaisuudessa niinku se ois normaalein asia ikinä että keittiöön on pelmahtanu jostaki kana. Tai siis kukko. Nään vaan päässäni sen iänikusen Nuuskamuikkunen meemin missä on ytimekkäästi teksti ”Jaa”
-
-
Palattuani juoksuttamasta Paahtista suuntasin tupaan, sillä toivoin että siellä olisi muitakin paikalla. Avatessani tuvan oven kuulin puheensorinaa keittiöstä ja vedettyäni tallikengät jaloistani vedin villasukkia paremmin jalkoihini ja riisuttuani takkini ja siirrettyäni piponi ja hanskani takkini hihaan, ennen kuin laitoin sen naulakkoon ja olin viimein valmis kävelemään keittiöön.
Moikkasin kaikkia vain nyökkäyksellä, siirtyessäni kahvinkeittimen viereen ja kaadoin poikkeuksellisesti vain puoli kuppia kahvia tutuksi tulleeseen haalea raitaiseen kahvimukiin, ennen kuin kävelin pöydän ääreen ja istuin alas. Kuuntelin keskustelua, joka jatkui samasta pisteestä mihin se oli katkennut saapuessani huoneeseen ja istuessani alas pöydän ääreen. Hörppiessäni kahvia kuuntelin vain muiden kommentteja käydessäni omaa päänsisäistä keskusteluani, joka oikeastaan hailui keskustelun ja väittelyn rajamailla.
”Janna?” Eetun ääni rikkoi kuplani. ”Kaikki okei?”
”Joo. Vähä vaa ajatuksis” vastasin ja nostin katseeni kahvimukistani ja annoin sen kiertää pöydän ääressä istuvassa väkijoukossa. ”Tai siis kun mä vaan oon miättiny että oliskoha joku halunnu lähtiä mun kans kisareissulle ny viikonloppuna? Tää tuloo vähä tiukalla aikataululla ja en mä edes tiärä että onko mullakaa järkiä lähtiä kisaamaha ku ei tua hevoonenkaa oo eres taas liikkunu pitkään… Tiätenkin mä siis maksan korvauksia tästä reissusta. Nii ja tiätenki tarttisin myäs koirahoitajaa samalle reissulle…”Pöydän ääressä oli hetken hiljaista, lukuun ottamatta kuppien kalahtelua pöytää vastaan, muiden pohtiessa joko vastausta tai jotain muuta kommenttia.
”Ei siis tartte tiätenkään tartte vastata viälä, mutta jos ny viimeestää perjantaina ku ollaan lähtemäs” sanoin vielä, ennen kuin hörppäsin uudestaan kahvistani ja pian keskustelu palasikin vanhoille uomilleen.
-
Hopiavuoren vapaa lattiakanala
Eetu mietti ankarasti. Aina kun Eetu mietti erityisen ankarasti, hän hieroi oikean kätensä sormilla ensin ohimoitaan, sitten leukaperiään ja sitten vielä kaulaansa ennen kuin siirtyi taas pyörittelemään sormiaan ohimoillaan. Muille Eetun hiljaisuus ja yksinäinen pohdinta olivat kahvipöydässäkin niin tuttuja, ettei kukaan muista tuvan pöydässä istuvista kiinnittänyt häneen huomiota. Sen sijaan muiden kiinnostus suuntautui kohti Niklasta, joka kertoi määrätietoisesti treenisuunnitelmiaan Arlekinin kanssa. Erityisen kiinnostuneita olivat Nelly ja Marshall, joista ensimmäisenä mainittu kyseli lisää innokkaassa etunojossa ja jälkimmäinen pisti väliin korjauksiaan Niklaksen käyttämiin termeihin ja aikataulusuunnitelmiin. Tätä keskustelua seurasi myös Oskari, jonka silmien satunnaisista pienistä siristymisistä saattoi lukea lievää väheksyntää tai jonkinlaista sellaista mykkää ankaruutta, jota hänellä ei ollut tapana tuoda ilmi ääneen muutoin kuin kysyttäessä. Myös Eetun vieressä istuva Sonja kuunteli Niklaksen suunnitelmia kahvikuppi toisessa kädessään ja jonkin vanhan muiston nostattama pieni hymy huulillaan. Eetun kanssa yhtä syvissä mietteissä oli vain Camilla, joka tuijotti Ilkka-Pohjalaisen samaa sivua liikkumattomin silmin.
Oli käynyt niin, että Ilveksen perheellä ei ollut paikkaa talveksi kahdelle lemmikkikukolleen, Prinsessalle ja Keskiviikolle. Sen vuoksi Hello Ilves oli käynyt aiemmin kysymässä Hopiavuoresta niille talvikotia Keskiviikko ihan henkilökohtaisesti, tai siis kanakohtaisesti mukanaan. Eetu oli torpannut idean saman tien, sillä eihän Hopiavuoressakaan ollut talviasuttavaa kanakoppia, tai ei oikeastaan minkäänlaista kanakoppia. Hänen oli kuitenkin alkanut käydä sääliksi joko Keskiviikkoa tai Helloa, sillä molemmilla oli kovin anova katse. Siksi Camillan oli täytynyt selvittää, miten Hopiavuoreen saisi siipikarjankasvatusluvan. Se hakemuspapereiden täyttely oli kuitenkin osoittautunut turhaksi, sillä ilmeisesti Hopiavuoren hevostallilla oli jo siipikarjankasvatuslupa muuan Hello Ilveksen nimissä. Eetu ei ollut osannut vielä päättää, suuttuisiko vai ei.
Enää Eetu ei kuitenkaan miettinyt lupia, eikä Camillakaan. Nyt mietinnässä oli kanojen sijoituspaikka. Hätäratkaisuna oli esitetty maneesin katsomoa, mutta talvella maneesi oli kanoille liian kylmä. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt edes ehdottaa saunan muuttamista kanalaksi, Eetu oli kiiruhtanut pitämään kolmen minuutin mittaisen argumentoivan puheen siitä, että saunaa ei muuten sitten muuteta kanalaksi. Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä. Jos kanat laitettaisiin tallin vintille, ne eivät pääsisi talvella ollenkaan ulos ja silloin vinttihuone olisi pilalla. Jos ne laitettaisiin pihaton yhteyteen, Typy joko söisi ne tai pakastuisivat sielläkin. Eetu alkoi vakavissaan ehdottaa, että kukot sijoitettaisiin Skotin karsinaan ison hevosen tallottaviksi, niin kun Camilla oli nyreänä ehdottanut. Tuhannetta kertaa Eetu mietti, miten hän aina oli se, joka suostui kaikkiin typeryyksiin.
Kun Marshall oli ottanut puheenvuoron Hopiavuoren tuvassa ja selosti rauhalliseen rytmiinsä Arlekinin mahdollisesti alkavia hyppyharjoituksia, Eetu ja Camilla nousivat ylös täsmälleen yhtä aikaa niin kuin olisivat saaneet jonkin muille näkymättömän merkin. Kukaan ei vilkaissut heihin kahdesti, kun kumpikin laski kahvikuppinsa keittiön tasolle ja suunnisti melkein äänettömät hyvästit mutisten eteiseen kenkiä ja takkeja pukemaan. Hiljaisuudessa he vaelsivat sulavan lumen läpi talliin ja kumpikin vilkaisi matkallaan maneesin ovea ajatellen, että sen lenksuva ovenkahva pitäisi kyllä ruuvata paremmin kiinni heti tänään. Vasta tallissa Eetu sanoi ensimmäiset sanansa sille kahvitauolle ja osoitti ne Camillalle.
”Selevä”, hän sanoi. ”Siirretähän nua heinäpaalit tuahon viäreesehen karsinahan.”
”Koska ne sitte voi muuttaa?” kysyi Camilla, joka tiesi saman tien, mitä heinäkarsinaan tulisi.
”Haetahan ne illalla. Millähän ne saa tuatua? Voikohan ne tyäntää ikean muavipussiihin jottei ne paskanna koko autoa?”
”Mä sanoisin että laitetaan ne kissankoppiin. Mä jo kyselin, niin lähetystorilla on vitosella yks iso.”
”Se onki paree. Voi olla jotta ne tykkääs hengittääkki matkalla.”
”Mitä jos ne nyt sitte häiritsee hevosia?”
”Sitte meillon hyvää kanakeittoa tulos. Emmä ny voi kanakopiksi muuttua.”-
Hymähdin ihan ääneen tolle kanakeitolle 😀 Vaikka eihän Eetu voi niistä keittoa tehä, kyllä niille nyt joku paikka saahaa, jos eivät tallissa voi olla.
-
Oi ihana 😀 ! Camillan ja Eetun saumaton yhteistyö on jotain aivan omaa luokkaansa!
-
Siis Eetu <3 ja kanakeitto! 😀
-
-
Päivän hyvä työ
ma 26.10.Ariel istui Hopiavuoren hevostallin kuistin portailla ja läpsytteli Frozen-kumppariensa verhoamia jalkojaan sulavasta lumesta muodostuneessa vesilätäkössä. Siitä kuului hänen mielestään kiva ääni. Läps läps sanoivat Arielin kengät lätäkössä ja ravasta harmaa vesi lensi. Sitä meni kumpparissa ovelan näköisesti hymyilevän Elsan naamaan, pisaroiksi harmahtavalle lumelle lätäkön ympärillä ja vähän Arielin vaaleanpunaisille housuillekin. Välillä Ariel polkaisi lätäkköön oikein kovaa, jotta pisarat lentäisivät oikein kauas. Hän tuijotti kauimmaiseksi mennyttä pisarasuihkua ja yritti tehdä uuden lennätysennätyksen.
Oikeasti Ariel olisi tahtonut katsoa Youtubesta kuinka Roni Back pelaa sellaista Among Us -peliä. Äiti oli kuitenkin sanonut, että Ariel ei saa ottaa äidin kännykkää ennen kuin vasta kotimatkalla autossa, ja fiksuna tyttönä Ariel tiesi, että vastaan sanominen oli ihan turhaa. Ei auttanut kuin istua ja huokailla. Ja läpsyttää vettä kumppareilla.
Aluksi Ariel oli yrittänyt seistä Hopiavuoren hevostallin pihassa käsi äidin kädessä. Se oli kuitenkin tuntunut nopeasti aika tylsältä ja kättäkin oli pistellyt. Arielin poni ei edes asunut enää Hopiavuoressa, vaan Riitan luona, joten vierailu oli ihan tyhmä juttu muutenkin. Äiti oli sitä mieltä, että Maken pitäisi muuttaa takaisin Hopiavuoreen, mutta koska Riitta oli kuitenkin ammattimainen ratsastuksenopettaja, niin Eetu Hopiavuori saisi ainakin antaa alennusta karsinavuokrasta, jotta poni viitsittäisiin siirtää. Arielin mielestä tuollaiset jutut olivat ihan turhanaikaisia. Hänelle oli ihan sama, missä Make-poni asui. Joka tapauksessa Ariel pääsi katsomaan sitä vain silloin, kun äiti ajoi tallille. Ja joka tapauksessa tallilla isot tytöt tuhahtelisivat Arielille ja mutisisivat, ettei pikkuvauvoja tarvisi kyllä talliin tuoda, kun luulisivat, ettei Ariel kuule. Niin oli aina ollut hevostalleilla ja niin oli aina oleva.
Kun Ariel ei saanut uusia roiskimisennätyksiä tehtyä, hän lopetti loiskuttamisen. Hetken hän istui ja taputteli vaaleanpunaisia housunpolviaan lapasillaan, jotka olivat mummon tekemät ja melkein uudet, ja joissa oli hepan kuva. Sitten hän huomasi, että hänen toinen sukkansa oli ihan märkä, vaikka hänellä olikin kumisaappaat jalassaan. Jalkaan alkoi tulla kylmä.
Ariel vilkaisi äitiä. Äiti vain puhui ja puhui. Eetu Hopiavuori, joka seisoi häntä vastapäätä, hieroskeli välillä niskaansa ja pyöritteli päätään. Hopiavuoresta ei päästäisi lähtemäään kotiin vielä vähään aikaan. Ariel kiskoi siis kumisaappaan jalastaan. Myös märkä villasukka sai lähteä, koska Ariel oli huomannut kerran uimahallista tullessaan, että märillä sukilla oli kylmempi olla kuin kokonaan ilman sukkia. Villasukka lensi vesilätäkköön, koska eihän Ariel sitä nyt taskuunkaan voinut laittaa vaatteita kastelemaan!
Vaikka paljas jalka ui märässä kumisaappaassa, toinen kenkä oli kuitenkin ihan kuiva ja lämmin. Ariel kiskoi senkin jalastaan. Miten voi olla, että toinen kenkä pitää vettä ja toinen ei? Hän tutki hetken kenkäänsä ja päätteli, että hänen oli täytynyt liottaa toista jalkaansa syvemmällä lätäkössä. Molemmat kengät varmasti vuotivat. Koska teoria täytyi tarkastaa, Ariel oli pian kengättä terassilla: toinen jalka sukatta, toisen peittona kosteaa terassia vasten kastuva villasukka. Hän kipitti kenkä kummassakin nyrkissään päättäväisesti kuistin reunalle, jossa iso sadevesitynnyri odotti. Hän taiteili kannen auki. Seuraavaksi Ariel upotti sankoon toisen kengän niin, että se haukkasi itsensä täyteen vettä. Hän varoi pudottamasta kenkää tynnyrin pohjalle. Kun se oli täynnä, hän nosti sen terassin kaiteelle. Sama tehtiin toisellekin kengälle.
Kappas kummaa! Toinen kenkä todella oli ehjä ja vain toinen vuosi! Ihan pikkuinen vesiruisku pursusi ulos oikean kengän nilkan tienoolta, mutta vasen kenkä ei päästänyt vettä ulos.
Ariel katsoi äitiä. Äiti jutteli edelleen Hopiavuoren Eetun kanssa. Ariel päätti, että menisi eteiseen, hakisi kaikki löytämänsä kumisaappaat ja talvikengät ja kokeilisi hyvää hyvyyttään, mitkä niistä pitäisivät vettä, jotta kenkien omistajat sitten tietäisivät. Hän kaatoi veden pois omista kengistään ja meni eteiseen keräämään uusia kenkiä koekappaleiksi.
Kun äiti oli vihdoin sadan vuoden kuluttua valmis juttelussaan, Arielkin oli valmis omissa puuhissaan. Hän oli täyttänyt kaikki kengät sadevedellä ja järjestänyt ne kauniiseen riviin oven viereen kuistille. Yksi tätikin oli vielä tullut sisälle muiden kaveriksi välillä jonkun sedän kanssa, ja heidänkin kenkänsä Ariel oli kerännyt ja täyttänyt. Hän oli hyvin tyytyväinen kovaan työhönsä ja lähti iloisena äidin mukaan autolle, kun kutsuttiin.
-
Voi kamala sitä ihmetystä ja huutoakin varmasti, kun kahvitauolla ollut porukka lähtee takaisin hommiin ja kengät on joko täynnä vettä tai vuotavina yksilöinä ainakin ihan litimärät 😀
-
Voi Ariel ihana :DD ! Lapset on ihania ko ne keksii aina jotain viihdykettä! Ja oli niin kilttikin, että kokeili kaikkien kengät, voi ettähh. Taitaa olla tallin väki hyvin kiitolinen ja äiti ylpeä XD
-
Päivän pelastus naurujen muodossa. Todellakin päivän hyvä työ 😀
-
Voihan lapset ja niitten ideat. Omasta mielestä paras ja kohteliain, koska nyt kaikki tietää miten kengät pitää vettä, mutta kenkien omistajt saattaa olla eri mieltä xD
-
-
1. Päivän hyvä työ ^
2. Eiran mielenterveys rakoilee”HELLO!”
Huuto oli niin kova, että loiskautin kiehuvaa teevettä ranteelleni säikähtäessäni sitä ja sen helisyttämiä ikkunalaseja. Ähkäisin kivusta ja kiirehdin vääntämään hanan auki ja kylmälle ja työntämään ranteeni veden alle. Karjahdus oli tullut Eiran äänellä, joten akuuttia vaaraa ei ollut. Tai niinhän minä luulin.
”Mitähän mä taas tein?” Hello ihmetteli silmät suurina pöydän ääressä Camillan, Outin, Sonjan, Harrin, Jannan ja Noan seurassa. Osa tallilaisista ehti pyörittää päätään tai kohauttaa olkiaan ennen kuin alkoi tapahtua.
Ulko-ovi aukesi niin voimakkaasti, että se mäiskähti seinää vasten. Seinään täytyi jäädä kraateri kahvan iskusta. Eiran askelista kuului lattiaa tutisuttava jyly, kun hän marssi kantapäillään huoneeseen. Hän oli paljastanut etuhampaansa kuin hyökätäkseen, kun hän katsoi suoraan Hellon niskaan posket kivikovina ja hiukset pipon alta silmillä valuen. Eira karjahti sanattomasti ja ennen kuin ehdin torua, hänen kädessään roikkuva saapas lensi ilman halki, eikä edes kiltissä kaaressa, vaan suoraan niin kuin ohjus, ihan voimien takaa paiskattuna. Se sinkoutui suoraan Hellon selkään. Hän ei ehtinyt kuin ähkäistä ennen kuin Eiran kantapääaskeleet olivat jo hänen takanaan ja lattialle pudonnut kenkä taas Eiran raivoisassa otteessa. Sillä hän löi Helloa ensin olkapäähän ja sitten hartiaan, ja Hellon kiemurtelusta ja avautuvasta suusta päätellen sen todella täytyi sattua.
”Eira!” parahdin. Vesi jäi virtaamaan hanasta, kun menin Eiran ja Hellon väliin ja otin Eiraa ranteista kiinni. Yleensä hän luovutti silloin, mutta sillä kertaa hän tempoi niin, että en meinannut jaksaa pitää kiinni. Hänellä oli vieläkin oma talvikenkänsä otteessaan.
”Mitä sä meinaat — mikä sua vaivaa — mitä sä mua — miksi sä lyöt?” änkytti Hello, joka oli noussut penkiltä ja paennut pöydän toiselle puolelle asti. Hän seisoi hieman kyyryssä Sonjan ja Camillan takana ja oli kerrankin äärimmäisen vakava.
”Toi on täyttäny mun kengät vedellä!” Eira rääkyi niin että olisin pidellyt korviani, jos en olisi pidellyt jo häntä.
”No en tosiaankaan! Miksi mä olisin–”
”Koska sä oot paska! Koska sä aina yrität tehdä mun elämästä paskaa!”
Hello näytti purevan hampaat yhteen hetkeksi. ”Jos mä olisin täyttäny sun kengät, luuleksä että mä olisin niihin vettä pannu hä? Mä olisin pannu betonia ja vieny sut Kyrönjokeen uimaan!”Seurasin muiden ilmeitä, kun Eira huusi Hellolle ja lopulta Hellokin vähän Eiralle hänen naurettavien syytöstensä ärsyttämänä. Vain Janna näytti huvittuneelta: hän ei kai tiennyt, miten äärimmäisen tosissaan ja valmis murhaan Eira oli. Noa puolestaan oli tyynni ihan kuin ei olisi vaistonnut vaaraa. Muut sentään näyttivät asiaankuuluvan kauhistuneilta joko Eiran mielenterveyden lopullisen romahtamisen tai väkivaltaisuuden vuoksi. Kaikkea sitä kuulikin. Melkein aikuinen ihminen säntäsi täyteen keittiöön karjumaan, että Hello on muka täyttänyt hänen kenkänsä vedellä. Ihme kun ei vielä puhutellut Helloa Jeesukseksi. Tai itseään! Vaikka Eira aina vain taisteli vastaan ja yritti päästä käsillään ruumistaan suojaavan Hellon kimppuun, sain laahattua häntä koko ajan eteistä kohti, kun puristin käsivarsiani tiukasti hänen ympärilleen. Onneksi hän oli liian sekaisin hoksatakseen, että olisi päässyt helposti vapaaksi puremalla minua tarpeeksi lujaa poskeen niin kuin ennenkin.
Työnsin Eiran ovesta ulos ja astuin itse perässä. Terassi oli märkä sukkieni alla, mutta en välittänyt.
”Mikä sua vaivaa?” huusin Eiralle.
”HELLO ON–”
”Ei ole!” keskeytin hänen oudot syytöksensä heti. ”Mieti nyt oikeasti! Kuka nyt täyttäis toisen ihmisen kengät vedellä keskellä talvea? Ei Hello halua että sä saat keuhkokuumeen.”
”Se on niin hullu et se vois kyllä”, Eira sähähti.
”Eiköhän se nyt niin oo, että sä oot ite kastellu sun kengät ja ne vaan tuntu inhottavilta kun ne jäähtyi?”
”NO JOS NIISSÄ OLI LITRA VETTÄ NIIN–”
”Eihän varmasti ollu litraa.”
”Oli! Ne oli piripintaan täynnä! Ihan lainehti.”
”Älä liiottele aina! Haluaksä et mä vien sut kotiin?”
”EN MÄ LIIOT– En tosiaankaan halua! Ikinä ei uskota ku mä sanon”, Eira rähähti ja näytti jo siltä, että löisi minuakin kengällään. ”Oli litra vettä mun kengässä”, hän toisti vielä sormi ojossa ja veti sitten kenkänsä jalkoihin ennen kuin laskeutui portaat niskojaan nakellen.
”Sä tuut kipeeksi jos sä meet märissä kengissä!” huusin Eiran perään, kun hän kaarsi hyvästejä jättämättä kohti Vanhaa Päätietä.
”No sun kyytiin mä en ainakaa tuu ikinä enää! Ku et usko mitää!” Eira huusi päätään kääntämättä ja marssiaan hidastamatta.Pudistin hänen selälleen päätäni ja menin takaisin sisään. Eira ei autooni istuisi, jos kerran oli niin päättänyt. Jonkun kuitenkin piti mennä takaisin sisään pyytämään anteeksi, kun toinen on tuollainen mielipuoli. Isällekin pitäisi soittaa, että pitäisi Eiran lukkojen takana kunnes hän saisi ammattiapua.
-
Oi voi! Eira-raukka ja vielä enemmän Hello-raukka. Ja Ariel-raukka kun ei osaa aavistakaan millaisen sopan keitti. Toivottavasti iskä tulee hakemaan, ettei Eira sairastu pahemmin.
Silti; salaa mun draamalaamani vähän hyppi. Ei väkivallalle, mutta sille että jotain tapahtuu 😀
-
-
Viisas päätös vai hullu haave?
Me oltiin otettu Paahtiksen kanssa rennosti ennen Rautakruunua ja sen jälkeen. Oltiin siirretty pääasiallisesti meidän liikutukset maastoon ja välillä oltiin tehty jotain kentällä.
Olinhan mä pohtinut sitä että oliko mulla tarjota tarpeeksi resursseja tammani kouluttamiseen ja hiljalleen mun päässäni oli kehittynyt suunnitelma.
Tänään päästyäni tallille ja haettuani Paahtiksen tarhasta mä kävin suunnitelmani vielä kerran lävitse samalla kun annoin harjan liukua valkoiselta mustalle ja taas valkoiselle karvalle. Siinä vaiheessa kun kiristin maneesissa Paahtiksen satulavyötä olin varma siitä että ainakin kannattaisi kysyä.
Ratsastukseni oli tänään todella huolimatonta ja en ollut niin tarkka ja terävä kuin mitä olisi ehkä pitänyt olla ja puolta tuntia myöhemmin laskeuduin alas tammani selästä huokaisten raskaasti ja palauttaen sen pikaisen hoitohetken päätteeksi takaisin tarhaansa ja edessä olisi vain se illan raskain osuus.
Astellessani tupaan pohdin edelleen että olisiko ehdotuksessani mitään järkeä, mutta en halunnut kiertää päätöstäni enään.
”Moooi” huikkasin jo eteisestä ja sain epämääräisen kuoron vastauksia jostain keittiön suunnilta. Keittiöön päästessäni kävelin sanattomasti hakemaan ensimmäisen kuppini kahvia ja istuin rastapään viereen, painaen katseeni suoraan juomani pintaan, nostaen sen satunaisesti jonkun kysyessä tai ehdottaessa jotain.
”Janna, kaikki ok?” Outin ääni palautti minut tilanteeseen.”Mm… joo. Mä vaan oon miättiny yhtä juttua” sanoin ja minun oli ihan pakko nousta pöydästä ja hakea muka tarkoituksellisesti lisää kahvia.
”Tai siis ku mä oon vaa pohtinu että kiinoostaasko Niklasta, Marshallia tai Oskaria liikuttaa välillä Paahtista? Tai ku mulla o vähä sellaane fiilis että minen sitä osaa viärä eteenpäi ja toisaalta en mä ehkä pistääs pahitteeksi tallivapaata. Ei siis mitää pakkua oo suastua” sanelin ja annoin katseeni kiertää kolmikossa sekä muissakin huoneessa olijoissa. Ehkä tämä oli täysin hullu idea tai sitten tämä voisi olla juuri se mitä minä ja Paahtis kaivattaisiin.-
Janna on nyt tarjonnut Paahtista muistaakseni yhteensä kolme kertaa Niklakselle ja Marshallille eri tilanteissa. Kerran Marshall tarttui aiheeseen ja piirsi hienon tarinallisen kuvankin! Kehotan kuitenkin kirjoittajana ihan pieneen varovaisuuteen. Vaikka kaikki tarinahepat on spesiaaleja ja ihania, aina kaikkia kirjoittajia ei inspiroi kirjoittaa kaikista tarinahevosista. En ole jutellut Marshallin kanssa enkä voi puhua hänen puolestaan, mutta ainakin itse olen vähäsen sellainen pushover, että tässä vaiheessa musta alkaisi Marshallin housuissa tuntua vähän siltä, että mun on pakko ottaa Paahtis osaksi tarinani ydintä, vaikka en välttämättä kirjoittajana haluaisi. Sitä on kuitenkin tarjottu niin määrätietoisesti. Lisäksi saattaa hyvin olla niinkin, että Paahtis voi olla inspiroiva hevonen toisenkin kirjoittajan mielestä, mutta se ei silti sovi siihen tarinaan, jota kirjoittaja on hahmoilleen suunnitellut. Nythän Niklas on tosi tiukasti Marshallin talutusnuorassa, eikä hänellä ole valtuuksia ratsastaa yhtään mitään, ja Marshall puolestaan on toipilas ja ollut tähän asti kiinnostunut vähän erilaisista hevosista ja toiminnoista kuin mitä Paahtiksella olisi tarjota. Niklas on kiinnostunut kilpailemisesta ja siihen hänellä on turvallinen hevonen, ja Marshallin aika tuntuu menevän paranteluun ja vahtimiseen. Koiranpentukin on talossa ja sitä on odotettu niiiiin pitkään, että ehkä me kuullaan tästä Niklaksen haaveen toteutumisesta vielä kirjoittamattomia juttuja. Mä en halua torpata teidän mahdollista yhteistyötä siinä tapauksessa jos molemmat on yhtä innokkaita tarttumaan aiheeseen, mutta jos ette ole jutelleet ja sopineet mitään, niin varmistelen että kaikilla olisi tilaa hengittää ja kirjoittaa.
Jannalla on onneksi vaihtoehtoja, mikäli syy tarjota Paahtista muille on kokonaan tarinallinen ja hahmon kehittymistä pohjustava. Janna on työssäkäyvä. Jos hän nipistää jostain muista menoista, hänellä voi olla rahaa palkata apua edes silloin tällöin. (Ilmajoella asuva Joonas Hopealinna valmentaa meillä, mutta ei kirjoita vastatarinoita. Nelly on valmentanut Sonjaa ja kirjoittaa harvoin vastatarinoita. Taitoa on myös Ritva Hopiavuorella ja ehkä Jannan tasoisen kanssa vielä Milanillakin, ja näiden hahmojen vastatarinointi riippuu siitä, mitä muita virikkeitä esim ihmissuhteiden kehittymiseen tulee vastaan valmennusten ohella. Taitava on tietenkin myös Marshall, jos saarnastani huolimatta käykin niin, että Paahtis on myös hänelle sekä inspiroiva että sopiva.) Jos taas uuden oppiminen on kiinni Jannan kesken loppuvasta ajasta, sitähän saa karsimalla velvollisuuksiaan ja muita harrastuksiaan. Jos syy Paahtiksen tarjoamiseen on kuitenkin tarinanulkoinen, eli hevonen ei olekaan enää/juuri nyt kiinnostava kirjoitettava, Janna pystyy ihan hyvin kadottamaan sen jonkun ylläpitäjän tai ostajan matkaan ja ryhtymään vaikka johonkin samanhenkiseen järjestelyyn kuin Outi Jussinsa kanssa. Jos taas kaipaat ihan vain seuraa ronkkimaan heppaasi yhdessä (niin kuin minä aina), voit kokeilla lähestyä kavereita myös jotain toista reittiä, ellei tämä tie tuotakaan toivottua tulosta.
Joka tapauksessa pontsit siitä, että tarjoat ahkerasti mahdollisia virikkeitä muille! Se on se juttu, joka mut ekana saa jumaloimaan Hopiavuoren kirjoittajia. Joka koukkuun ei tartuta, eikä sille voi mitään: aika, hahmot tai kirjoittajat eivät vain olleet sillä kertaa sopivia. Kun niitä erimuotoisia ja -värisiä uistimia nakkelee vain sinnikkäästi, lopullta alkaa joku kela rullata. 😀 Ainakin toisen lähestyminen ratsailla sopivan henkilökohtaisten ja perehtyneiden mutta ei liian tungettelevien keskustelukysymysten kanssa on vanha hyväksi havaittu jigimato.
-
Mä tiesin jo kirjoittaessa että tää on juttu mikä olis pitäny lähettää vaan bittiavaruuteen julkaisun sijasta, mutta mä myös haluaisin opettaa ittelleni että välillä on ok julkaista vain vähän huomonpaakin materiaalia ja varsinkin nyt marraskuussa kun päällä on myös NaNo, niin en haluaisi ainakaan kovin isoa blokkia rakennella päälle.
Mutta joo, ehkä pitäisi myös astua taas pois omalta mukavuusalueeltaan ja pohtia keinoja rakentaa suhteita myös muiden tallilaisten kanssa, mutta jotenkin en oo löytänyt mitään sellaista tarttumapintaa muiden kanssa mistä voisi saada kiinni ja millä tavalla mä voisin omalla osallani luoda suhdetta muihin tallilaisiin ja löytää näin mahdollisesti uusia ihmisiä joiden kohdalla ei tuntuisi oudolta esittää tällaisia arkisia kysymyksiä. Jo se, että mä uskalsin ottaa Oskarin mukaan tähän tarinaan, joka on mulle sellainen ”parempi” hahmo ja persoona jolla ei ole mitään yhteistä Jannan kanssa, mutta jonka koen että voisi olla sellainen hahmo joka voisi auttaa joko omaa kirjoittamistani, tai näin kirjoittajana mahdollisesti tarjota Oskarin kirjoittajalle jotain uutta ja erilaista varsinkin kun Janna ja minä täälä näppiksen takana tiedetään mikä tilanne on.
Ehkä tää johtuu myös siitä, että mä en oikein tiedä miten mä edistän Jannan ja Paahtiksen tarinaa koska nyt olisi kisallisesti täydellinen aika viedä valmentautumisella niiden tasoa eteenpäin, mutta Jannalla ei ehkä riitä siihen yksin paukut ja sillä ei kuitenkaan ole vakiovalmentajaa. Toisaalta myös nuoren kohdalla voisi olla ihan kiva, että joku muukin kävisi välillä siellä selässä ja kertoisi oman näkemyksensä siitä millä mallilla tamma on, koska mulla ei henkilökohtaisesti oo mitään käsitystä siitä miten nuoria koulutetaan tai viedään eteenpäin.
Ja joo, tää reaktio johtuu 1000% siitä että mun IRL elämä on nyt vähä sekaisin, eikä mihinkään mitä on tapahtunut täälä. Luin tuon alkuperäisen kommentin vain väärällä hetkellä ja se taas tuo omat mausteensa soppaan.
-
Janna, mä voin himppasen tökkiä täältä: mulla on iteasiassa vastaus kehitteillä tähän sun tekstiin 😀
Luin tuon usiammanki kerran ja aluksi meinasin että en ottais kiinni koukkuun, lähinnä koska niinkuin Eetu jo sanoki (ja osu oikeaan): Niklas on vielä tiukasti Marshallin taluttimessa näin ratsastajana. Tokihan se on kehittynyt tasaisesti ja hyvin, mutta on kuitenkin ratsastanut nyt vain Arlekilla. Mikä on hyvästi yli kymmenen vuotias ja etenkin sileällä ratsastaessa diesel moottorilla toimiva, joka osaa vaikka silmät kiinni kaikki ne mitä Niklas vasta opettelee/alkaa opettelemaan. Joten Niklaksesta ei ratsastajana ole oikein “iloa” Paahtikselle.
Marshall taas on pääasiassa kiinnostuneempi vähän erilaisimmista hevosista, ja on vasta palannut nyt takaisin satulaan joten ei vielä niin aktiivisesti edes ratsasta.
Mutta, lopulta mulla alko vähän raksuttaan tuolla takaraivossa ja kehkeytyyn ideaa niin voisin hiukan ehkä tarttuakin koukkuun, ja ehkä jopa heittää vähän palloa takasipäikki.
-
-
Tälläistä arki on, ja hyvä niin
Olin jälleen kerran parkkeerannut itseni pihaton aidan vierelle. Siitä oli tullut oikeastaan lähes jokapäiväinen tapa kaksosten syntymän jälkeen, joka oli nyt vain vahvistunut entisestään kun olin viimein saanut itseni ulos talosta useamminkin kuin vain kerran päivässä Mielikin vuoksi. Katselin vaaleanpunaisessa loimessaan tarhaavaa Flidaa, ja mietin.
Kuulin, miten askeleet lähestyivät minua soratietä pitkin. Osasin katsomattakin päätellä kävelytyylistä, että kyseessä on Hopiavuoren isäntä itse.
”Son hirviästi laihtunut kyllä”, Eetu totesi melko neutraalisti, vähän samaan tyyliin kuin säästä puhuessa – silloin, kun se ei kummemmin herätä mielipiteitä mutta aurinko voisi silti paistaa vähän enemmän.
”On”, myönsin ja huokaisin huomaamattomasti nenäni kautta. Kyllä minä sen olin huomannut, ja se vaivasi kokoajan enemmän. Minun oli ollut tarkoitus puhua aiheesta Eetun kanssa jo, mutta mies oli ensimmäistä kertaa kaiketi ikinä – ainakaan minun nähteni – kulkenut niin omissa ajatuksissaan tyytyväisen oloisena etten ollut raaskinut. Ja kai tavallaan toivoin, että tilanne korjaantuisi vain itsellään, olihan ruokintaa lisätty ja kaikkea.
Eetu mutristi huuliaan yhteen mietteliään näköisenä. Hän katseli Flidaa, ja näin miten hän koitti selvästi pohtia miten jatkaa aihetta ilman, että hän tuntuisi tunkeilevalta tai määräilevältä.
”Vihjaat varmaan, että skidit pitäis pikkuhiljaa vierottaa?” kysyin, ennenkuin Eetu ehti ajatella loppuun. Ei hänen tarvinnut ääneen sitä sanoa, kun tiesin jo valmiiksi mitä hän oli sanomassa.
”Niin no”, mies kohautti lyhyesti harteitaan ja hieraisi toisella kädellä niskaansa osittain vaivautuneena. ”Nyt vois olla kaikista paras hetki, kun tallissaki olis tilaha. Son parempi Flidalleki, sais hetken olla iha rauhasa ja keskittyä vaa ittehensä. Son raskasta olla äiti kumminki.”
Tutkin Eetun ilmettä miehen puhuessa. Hänen katseensa oli yhä suunnattuna hevoseen, mutta näin että ajatuksissaan hän oli muualla. Sokea täytyisi olla, ettei näkisi miten innoissaan Eetu vauvasta oli. En siis ihmetellyt kommenttia äitiydestä sen kummallisemmin.
”Oot varmaan oikeessa”, myönsin leukaani rapsuttaen. Eetu tiesi kuitenkin paremmin kuin minä ja luotin hänen neuvoihinsa, mutta nyt olin itsekin asiasta varma. Varsojen vieroitus pitäisi aloittaa.Tallissa näin Marshallin seisoskelevan Arlekinin karsinan ulkopuolella. Hän piteli pystykorvaista koiranpentua sylissään, joka nakersi miehen sormia pennuille ominaisella terhakkuudella.
”Tsau”, tervehdin ja pysähdyin toisesta rastapäästä lyhyen matkan päähän. ”Me nyt Eetun kanssa funtsittiin että Fannin ja Dimin vieroitus alotettais ihan tässä just.”
Marshall kääntyi katsomaan minua ja nyökkäsi päällään tervehdykseksi. Pikku Krem riemastui myös näkemisestäni niin, että puri Marshallin peukaloa tarpeeksi kipeästi terävillä vauvahampaillaan, joka sai miehen nykäisemään kätensä pois ja sihahtamaan hiljaa.
”Joo”, hän vastasi sitten, ”niin on varmaan parasta nyt. Dimikö siitä nyt on tullutkin?”
”Ääh, no, joo. Tavallaan. Mä en osaa päättää, jos et oo huomannut”, naurahdin vähän päätäni pudistaen. Myös Marshall hymyili.
”Eihän se mitään haittaa, kutsumanimiä voi olla monia. Ja Dimi on sille hyvä.”
”Näinpä…” Ojensin kättäni Kremille nuuhkittavaksi, ja pari pikaista nuolaisua saatuani siirsin kättäni rapsuttaakseni pentua korvan takaa.
Silloin Niklaksen pää ilmestyi karsinasta.
”Mäkin oon sit tääl”, hän ilmoitti ja siirtyi kokonaan käytävälle. Arlekin oli tulossa hänen mukanaan, mutta brunette veti oven kiinni tamman nenän edestä. Tervehdin myös häntä, ennenkuin palautin huomioni takaisin Marshallin.
”Miten sun kunto?”
”Ihan hyvin. Vähitellen voi palata jo satulaan, vaikka aika varovaisesti vielä täytyy ottaakin”, Marshall vastasi, vaikka katselikin sylissään olevaa koiraa. ”Pakko myöntää, että on kiva palata taas omille jaloilleen.”
”Sanos muuta”, hymähdin ja laskin käteni, jolloin Krem intoutui pahoinpitelemään Marshallin sormia uudelleen. Mies kohotti katseensa minuun pahoittelevan näköisenä.
”Sori, en ihan ajatellut…”
”Hei ei mitään, no worries.”
”Mitä sille ees kävi?” Niklas kysyi uteliaana, samalla rehellisellä viattomuudella kuin pieni lapsi. ”Sun jalalle siis.”
Huomasin miten Marshall loi Niklakseen paheksuvan katseen, mutten itse voinut olla lainkaan pahoillani. Päinvastoin, huomasin hymyileväni. Siitä oli pitkä aika, kun kukaan oli viimeksi sitä kysynyt.
”Etkö sä oo kuullu?” kysyin, mukamas ihan hämmästyneenä. ”Karhu sen vei, koko Otsonmäkihän sen tietää.”
Niklaksen kulmat kohosivat useamman sentin hänen otsaansa pitkin, ja myös Marshallin ilme muuttui kysyväksi. Rastapää vilkaisi minuun toista kulmaansa kohottaen, eikä hän selvästi uskonut tarinaani. En niin olettanutkaan, vaan virnistin hänelle takaisin, sillä Niklas näytti sen nielevän.
”Mitä, oikeesti?! Miten se kävi, mä luulin että sä asuit hesassa.”
Viimeinen sana särähti korvaani edelleen, mutten maininnut siitä mitään. Hauskaa, miten sitkeässä vanhat, ja oikeasti ihan merkityksettömät tavat oikein ovat.
”Se oli vitsi”, Marshall huomautti ja paransi Kremin asentoa tukevammin syliinsä. Niklas tapitti hetken häntä, ennenkuin hän palautti katseensa minuun.
”Aaaa”, hän äännähti ymmärtäväisen kuuloisena ja naurahti sitten itselleen. ”No just, mä oikeesti jo luulin. Mut vähän olis ollu siistiä, jos niin olis käynyt.”
”No jaa, enpä tiedä”, hymähdin ja päätin antaa kaksikon keskittyä sen jälkeen Arlekinin varustamiseen.Pihalla minua vastaan tulivat Sonja ja Harri. Pariskunta keskusteli kiihkeästi jostain, mutta sävy ja ilmeet olivat iloisen oloisia. En kehdannut keskeyttää kumpaakaan lyhyttä tervehdystä kummemmin, vaikka olisin halunnut udella miten Harrin ratsastajan ura kehittyy. Ei sitä kai turhaan sanota, että hevosihmisten kumppanit ajautuvat samoille teille lähes poikkeuksetta ja aina tahtomattaan. Jatkaessani matkaa sisälle huomasin miettiväni, mitä Eiralle kuului. Paljon, ja kamalaa varmasti jos häneltä kysyisi. En ollut toviin nähnyt häntä ja Hermania yhdessä, kun aikaisemmin he olivat viihtyneet usein kaksin tallillakin. Vaikka eihän se minulle kuulukaan.. Silti, pitäisi seuraavan kerran istua alas ja jutella Eiran kanssa kunnolla. Olin aistivinani, että hän ehkä kaipaisi sitä.
”Siis ihan kamalaa”, Nelly puuskahti kasvoillaan aito järkytys. Olin hädintuskin päässyt sisälle, kun nainen oli kävellyt minua vastaan kännykkä käsissään.
”Mikä?”
”No tää!” Nelly tyrkkäsi puhelimensa ihan kasvojeni eteen. Kurtistin kulmiani, ennenkuin ymmärsin lukea näytöllä näkyvän tekstin.
16- ja 14-vuotiaita poikia epäillään taposta lauantaina Helsingin…
Lopetin lukemisen ja painoin toisella kädelläni kännykän alas.
”Ehkä sun ei pitäis lukee tollasii?”
”Enhän mä voi välttyä kun niitä tulee joka tuutista! Ihan hullua mihin tää maailma on menossa.”
Pudistin päätäni mutta maltoin silti hymyillä. Ohjasin Nellyn mukanani keittiöön ja siirryin itse jääkaapille, kun hän istui pöydän ääreen.
”Maailma on aina ollu tällänen, siitä vaan uutisoidaan nyt enemmän.”
”Aha?” Nelly tuhahti. ”Mistä muka tiiät?”
Kohautin olkiani. ”Mä hei oon Stadista.”Nelly tuntui hyväksyvän sen vastaukseksi, mutta hän näytti silti tyytymättömältä. Istuin hänen seurakseen voileipä tarvikkeideni kera.
”Mitä funtsit?”
”Kaikkea, oikeesti. Mutta varsinkin nyt sitä, että mitä me tolle huoneelle tehdään.”
”Ai Jillan?”
”Onko se enää sen kun se ei oo maksanu vuokraa herra ties milloin viimeks?”
”Onks se sun asia tosin?”
Nelly loi minuun niin häijyn katseen, että päätin puhdistaa kurkkuani ja selventää sanojani.
”Siis sillä, et tarviiko sun siitä huolehtii. Eiks se oo Eetun jobi?”
”Eetu on varma että se tulee vielä takaisin, mutta mä en ihan usko siihen.”
En tiennyt mitä vastata. Minulle se ei ainakaan kuulunut, varsinkin kun olin itsekin välillä joutunut pyytämään vuokraan lisäaikaa. Nyt onneksi en ollut Eetulle senttiäkään velkaa, ja saatoin vain toivoa että tilanne pysyisi samana.
”Mites Hello?”
”Mitenkä se, sitä samaa. Me ajateltiin lähteä joku päivä Seinäjoelle kirppareita kiertään, kun pitää hankkia vauvalle tavaroita pikkuhiljaa.”
”Eetuko ei haluu lähtee messiin?”
”Haluaa varmaan, mutta en tiiä ehtiikö se.”
”Helloko sitä ehdotti?”
”Ei, mä ehdotin, mutta Hello sanoi lähtevänsä mielellään. Jotain se puhui, jos se löytäisi vielä yhden kukon tänne.”
”Kirpparilta?”
Nellyn vuoro kohauttaa harteitaan, ja sitten hän hymyili. ”Niin se sanoi.”
”Tsemii siihen sit vaan”, naurahdin ja nousin laittaakseni rasvan ja juustopaketin takaisin jääkaappiin.
”Laitatko kahvin samalla tippuun”, Nelly pyysi katsellessaan ulos ikkunasta. ”Janna ja Camilla on näköjään tulossa käymään.”-
Olipa kiva lukea, kuinka kyselit hahmojen kuulumisia, ja nyt yhdistelit niitä yhteen arkiseen tarinaan! Pieniä yksityiskohtia ja pienet Nellyn vihjailut Jillan entiseen huoneeseen liittyen. ”Eetun jobi.” Toisaalta Nelly-raukka yrittää purkaa energiaansa johonkin, kun ei satulaankaan pääse. 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 2 kuukautta sitten
Camilla.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 2 kuukautta sitten
-
Ihana 😀 . Tää summaa kaikki jutut niin luonnollisesti yhteen!
Noalla on tainnut jäädä vähän stadi päälle 😀 . Tässä jotenkin erityisesti korostuu stadin slangi!
-
Ennen vanhaan reippaana poikana kuvittelin, että mulla olisi oikeasti energiaa kirjoittaa kuukausittain tallin blogiin kokoamismerkintä aina siitä, mitä on milloinkin meneillään. Jos sellaista vielä yritettäisiin, tämä toimisi siinäkin hommassa hyvin. Noa on sitä paitsi sopiva hahmo havainnoimaan kaikkea: hän on kaikkien kanssa väleissä ja pitää sen verran tapahtumia silmällä, että on usein suurin piirtein kärryillä. Noan kertojaääni on myös melko neutraali. Hän ei herkästi tuomitse tai valitse puoltaan. Samaan aikaan Noalta heruu tässäkin silti sympatiaa muille, erityisesti Eiralle.
Noan jutut on myös sidoksissa aikaisempiin. Mulle tuli ihan pakottava tarve etsiä tämän jälkeen käsiini se, jossa Inarin ylppäreissä puhuttujen huhujen mukaan Noan jalan vei karhu, olkoonkin että se oli oma juttu. 😀
”Onks se sun asia tosin?” ja Nellyn myrkyllinen katse huvittavat mua tässä eniten. Voin kuvitella, että just noin se menisi. Nelly on Eetua nopeampi liikkeissään ja varmana ärsyyntyy, kun joku kommentoi ettei jokin taloudenpidossa oikeastaan välttämättä edes kuulu Nellylle. Noa taas, reppana, tarkoitti kysymyksensä viattomammin kuin mitä Nelly sen otti! 😀 Mutta Nellyn puolustukseksi: kyllä muakin ärsyttäisi, jos puoliso hautoisi vuokrakämpässä typeryyttään jonkun kamoja ilman että me hyödyttäisiin siitä mitään!
Tykkään Niklaksesta tässä hahmona. Siitä on ollut puhetta, että Niklas ei aina ole penaalin terävin kynä, mutta on sosiaalisesti taitava, kiltti ja omalla tavallaan taiteellinenkin. Sinun Niklaksesi on juuri sellainen.
-
-
Ajatus juoksee ja lujaa
Pieni vastauksen tapanen Jannan aikaisempaan tekstiin.Puolta naamaa poltteli. Tai ei niinkään poltellut vaan ennemmin ehkä kirveli, kun olin fiksuna poikana vetäny teet kurkun sijasta nenään Jannan iskettyä pöytään kysymyksensä. Siinähän ei ollut mitään uutta että joku sattui kysymään tallilla hevosen liikutus apua, mutta se että nainen oli sisällyttänyt hänen nimen niiden joukkoon joille kysymys oli ainakin ensisijaisesti osoitettu oli tullut puskan takaa. Jahka selvisin kuoleman porteilta takaisin Hopiavuoren tupaan, sekä innostunut päänsisäinen vihreä menninkäinen lakkasi hyppimästä ilosta jotta aivotyökin onnistui, katsoin Jannaan päin.
“Ai mä vai?” aloitin, vilkaisten vieressä istuvaa Marshallia jonka kasvoilla näkyvä pieni irvistys jo riitti vastaukseksi itsenään. “Tai siis kyllähä mä voin jotaki joskus, juoksuttaa tai jotain, mutta ei musta ehkä ratsastaan sillä oo.”
“..Ei oikein ei.” rastapää kommentoi päätään vähän pudistellen. “Eikö Paahtis ole.. mitä, helppo b? Helppo a tasoa?”
“Heleppo a. Tai siis se on ratsutettu sinne, mutta meillei oo iha mahottoman hyvin sujunu mitä ny ollaan kisoosa käyty… Välillä menny iha hyvin mutta sitte ei oo taas oikei onnistunu..” nainen selitti ja näperteli sormillaan kuluneen kahvikupin korvaa samalla.Huomasin pohtivani että ihan kuin Jannaa olisi nolottanut kertoa epätasaisesta menestyksestään kisoissa. Mutta eikö se ollu ihan normaalia? Etenki kun se Isopaahto oli käsittääkseni vielä aika nuoriki ratsu. Kuuntelin puolella korvalla kun Marshall esitti muutaman kysymyksen lisää, joihin Janna vastaili vähän toiveikkaan kuuloisena. Oskari sen sijaan näytti pöydän toisessa päädyssä tyytyväiseltä siitä että kaksikko oli unohtunut keskustelemaan aiheesta keskenään.
Vieläköhän nuo keksit oli ihan hyviä..? Vai onkohan ne just sellaisia pöydällä odottaneita että ne ei oo enään hyviä vaan sellasia pehmeitä. Näh. En ota riskiä, kotonaki on. Missähän se riivattu vanulappu muuten hiihtää? Sitä ei oo kuulunu hetkeen…
Huomasin itsekin että ajatukseni hyppi asiasta kukkaruukkuun, päädyttyäni kahvipöydän tarjoilusta etsimään katseellani Kremiä. Joka kuitenkin löytyi nopeasti. Pieni koiranpentu nukkui raajattoman näköisenä karvamatona keittiön nurkassa.“..No. Minähän en mitään säännöllistä liikettä voi luvata, koska menen ihan sen mukaan miltä polvi tuntuu. Ja tosiaan vain sileällä työskentelyä, esteet on toivottavasti tulevaisuudessa mahdollista… Mutta kerta Niklas omii Arlekinin ja toinen hevonen tulee aikaisintaan alkuvuodesta, niin siihen saakka voin kyllä kerran tai pari viikossa ratsastaa Paahtiksen läpi miten aikataulut vain onnistuu yhteen jos on tarvetta. Niklaksen on tarkoitus aina parina päivänä ratsastaa itsenäisesti, niin minun ei tarvitse niin keskittyä hänen tekemisiin.”
“Eihä se oo ittenäistä ratsastusta jos sä vahdit.” kommentoin hyvin nopeasti kun rekisteröin Marshallin puheen.
“On jos en kommentoi tai ohjaa mitenkään. Ja siinähän on sinulle lisää harjoiteltavaa kun sinun täytyisi myös keskittyä pitämään etäisyys toiseen hevoseen sekä katsoa sekä kuunnella muutenkin paremmin mitä ympärillä tapahtuu.” rastapään vastaus tuli melkein kuin apteekin hyllyltä.
“..Aaaa. Totta…”
“Voisikko? Tai siis ku siittäki ois jo palijo apua jos ees epäsäännöllisen säännöllisesti pystyysit auttaa sen kaas.”Siinä vaiheessa keskustelu muuttui jo vähän liian specifikiksi termien käyttämiseksi, jolloin huomasin tuijottavani keskellä pöytää olevaa kahvin tekemää rengasta ja yritin miettiä oliko se lähtöisin kahvipannun vai ison mukin pohjasta. Kumpi vaan toimis. Tai.. jos se ei oo ees kahvia? Voihan tuo olla kai.. emmä tiiä. Teetä? Kuinkahan moni tuijottas jos tökkään sormen siihen ja maistan… Toki jos se on ihan kuivunu niin siitä mitään irtoais.. Hetkinen… Ihan ku mulla ois ollu jotaki mitä ois pitäny muistaa kysyä. Muisto asiasta tuntui olevan ihan kielen päällä, mutta en tahtonut saada siitä kiinni sitten millään. Melkein kuin joskus hius tai joku on kielessä ja sitä yrittää saada sörkittyä pois mutta siitä ei vaan saa kii.
Tunsin pään sivussa kuinka Marshall tuijotti mua siinä vaiheessa kun ehkä vähän liian nopiasti kiskoin hihaa ylös jotta pystyin tarkistamaan muistilapuista uskollisimman: ranteen. Kämmenselkä oli kyllä toinen kans.”Melekee unohin! Nii joo Janna, ei sulla ois joskus aikaa tai halua tai muuta että jos meän koirat vois tavata ja leikkiä paremmi. Ko Myssyhä ei ny niin paljo nuorempi oo mitä Krem. Ku täälä tulee hiukka turhan vähän koiria vastaan etenki tallin ulukopuolella että sosialistamine onnistuis niin hyvin kuin toivoisin. Tallilla, meillä, teillä.. miten vaan passaa.”
Saatoin ehkä samalla keskeyttää jonku meneillään olleen kengitykseen liittyneen keskustelun.. Ehkä joskus oppisin tälläsinäki päivinä kerään ajatuksia ees pykälän paremmin. Edistystähän seki että en ollut valunut pöydän alle istumaan ja sieltä ryöminyt taas takaisin penkille.
-
Pitkän aikaa mua ärsytti Niklaksessa jokin. Jossain vaiheessa tajusin, että oikeasti se taitaa olla Marshallin suhtautuminen Nikkeen. Nikke ja Marsh on siis aivan ihania yhdessä ja erikseen, mutta Marshin isällinen, huolehtiva suhtautuminen Nikkeen on mua ärsyttänyt. Nikke on kuitenkin aikuinen, eikä viisi vee. Se on se jokin, mikä mua on ärsyttänyt.
Mutta tämä kyseinen tarina herätti mut. Mitään faktaa en ole kaivanut, mutta eikö se oli jo selkeää tämän ja muiden Niken tarinoiden puolesta. Miten en ole tajunnut että Nikellä on vakava ADHD? Miten mä olen vaan yksikseni nurkassa hiljaa murissut ärsyyntymistäni Niken kannalta, kun vastaus on kuitenkin hyvin selkeänä esillä.
Oli oikein virkistävää tajuta jotain ja löytää aivan uusi näkökulma. Enää ei Marshin isällisyys ja Niken viisivuotiaisuus ei ärsytä yhtään. Siitä tuli ehdottomasti vain ja ainoastaan toisesta välittämistä ja ymmärrettävää. -
Luin tän tarinan illalla ja olin tosi pitkään, että aaaaaaa. No niiiiiiiin. Nyt mä ymmärrän. Niklaksella voi olla ADHD tai ainakin jotain sen kaltaista. Se on mun tuorein teoria nyt, jolle rakennan tämän kommentin. Sitten aloin ahdistuneena miettiä, että miten en ole hokannut sitä aikaisemmin. Vielä en ole lukenut niin paljoa taaksepäin, että näkisin ne kohdat, joita en ole sisäistänyt aiemmilla lukukerroilla. Ehkä tää on taas niitä juttuja, joita mulle käy kun luen romaaneja uudestaan: näen sillon vihjeitä, joista ehkä joku muu olisi tajunnut jotain jo ekalla lukukerralla.
Mulle tuli muutenkin huojentunut olo. Mun ongelma on päinvastainen, hyperkeskittyminen, mutta keskusteluun ja siitä pois hypähtely vahingossa kuulostaa niin tutulta. Musta on aina jotenkin lohdullista löytää tekstistä vähäsen itseään. Selviytymiskeinojenkin keksiminen taitaa olla tosi yksilöllistä. Tämän valossa näyttää, ettei tähän tilanteeseen sopivia vielä Niklaksella ole. Jos Niklaksen mieli vetää volttia, eihän se nyt voi olla ihan messissä joka keskustelussa.
Samalla mä rakensin itselleni jälleen kerran lisäteoriaa Niklaksesta ja Marshallista. Näen entistä loogisempana sen Marshallin, hmm, isällisyyden, jota olen äänekkäästi inhonnut. 😀 En vieläkään ole fani, mutta yhtäkkiä se kuulostaakin tutulta. Jotkut on holhonneet muakin, kun ovat pitäneet mua tyhmempänä kun olenkaan, tai eivät ole luottaneet mun kykyyn esimerkiksi löytää omaa autoa Ideaparkin parkkipaikalta tai jotain. Samanlaiseksi holhoamiseksi se kai olisi kehittynyt, jos olisi leppoisampi ja säyseämpi niin kuin Niklas, eikä tällainen, joka antaa saman tien kuulua.
Minäkertoja oli myös iloinen ylläri. Marshallin kertoja on melko vakava ja jäykkä (siis hei persoonallinen, ei huono!), että Niklas kertojana on virkistävä. Niklas pääsee ihan erilaiseen vauhtiin. Onnistut mun mielestä hyvin Niklaksen persoonallisen äänen rakentamisessa. Kukaan muu meidän hahmoista ei kokisi arkista kaffihetkeä näin.
Vaikka mun uusi teoria ADHD:sta teki mut iloiseksi, vielä onnellisempi mä olen siitä miten Niklas tarjoaa Jannalle mahdollisuuden leikkiä yhdessä uudella, paremmin Niklaksen tarinaan sopivalla tavalla. Se on oikeasti tosi kauniisti tehty. Kun mä olin ala-asteen opena vähän aikaa, mun teki mieli rutistella ja pusia yhtä pikkutyttöä, joka varta vasten haki leikkiin sellaista ujoa tarkkailijaa, kun se oli musta niin kiltisti tehty. (En kuitenkaan oikeasti mennyt pussailemaan vieraita pentuja!!) Mulla on ihan sama fiilis tästä. Kiltteys on mulle maailman tärkein arvo ja toivon, että osaisin joskus olla itse yhtä kiltti. Olin oikeassa elämässä päivän tosi hyvällä tuulella tämän takia.
Mutta Isopaahto… :DD
-
-
Tänään yritetään olla sosiaalisia
Oli taas yksi päivä, kun tuntui, että koko Hopiavuori oli yhtä aikaa paikalla. Palatessani Steffen kanssa maastosta tervehdin Sonjaa ja Harria, sekä Marshall ja Niklas kävelivät suulissa vastaani koiranpentu sylissään. Olisin jopa voinut jäädä rapsuttelemaan suloisen viatonta koiraa, mutta Steffe näytti juuri siltä, että nappaisi pennun herkkupalakseen. Ori pärskähti hieman tyytymättömänä väistöliikkeestä ja tökkäisi minua kylkeen päällään.
”Nyt ukko! Aika ruveta käyttäytymään”, kirosin Steffelle hampaideni välistä, mutta en pystynyt olemaan sille kauaa vihainen orin hapuillessa poskeani anteeksi pyytääkseen.”Hei Camilla! Miten treenit Steffen kaa meni?” Janna vilkaisi minuun päin harjatessani hikistä Steffeä suulissa.
”En oikein tiedä. Jännittää hieman jo valmiiks, koska marraskuu tulee olemaan aika tiukka. Joulua kohti Steffe saa taas levätä hetken”, hymähdin toiselle, joka nojaili suuaukon seinää vasten.
Heitin nopeasti talliloimen Steffen selkään. Pelkäsin vain, että se vilustuisi ennen kilparumbaa, vaikka lämpötilaa olikin ulkona jopa kahdeksan astetta.
”Mites Paahtis tietää?” olisin melkein mieluummin ollut yksin Steffen kanssa ilman yleisöä, mutta yritin muistuttaa, että joskus oli tervettä puhua muillekin kuin Eetulle tai Sudelle.
”Hyvin. Meinaa vain ajan kanssa tehdä tiukkaa, ja saattaisin tarvita ratsastajaa Paahtikselle. Oskarillakin vain tahtoo olla kädet täynnä, ja taas Marshall on vasta palailemassa satulaan”, Janna potki hiekkaa tasaiseksi kaivamansa kuopan päälle. ”Mutta Camilla säähän osaat ratsastaa.”
Naisen silmät kirkastuivat kuin timantit.
”Eiei, ainut, kellä mää ratsastan, on Pasi. Sen kanssa mun ei tarvitse pelätä, että pilaan sen. Jos haluut Paahtiksesta ravurin tehdä, niin siinä hommassa voin auttaa”, naurahdin puistellen päätäni.
”Ehkei täysiverisestä ihan kuitenkaan ravuria”, Janna pohti.
”Mut eiköhän jostain joku löydy. Jos tallilla ei ole, niin varmasti Otsonmäellä olisi osaavia ratsastajia ilman ratsuja”, yritin piristää naista.Heitin puurot Steffen eteen karsinaan ja tarkastin vielä suulin, että olin varmasti laittanut silat ja suitset paikoilleen, ja olinhan pessyt kuolaimet. Koppakärryt olivat nostettuna pystyyn seinää vasten eivätkä olisi kenenkään tiellä. Törmäsin Jannaan uudestaan tallin pihalle ja kysyin naista seurakseni kahville. Nelly oli osannut ennakoida, ja tuvassa oli jo kahvi tippumassa. Noa ja Nelly istuivat keittiön pöydän äärellä puhumassa. Kiskoin ratsastuskenkiä jaloistani irti. Ne olivat liian tiukat. Ihan mukavat jalassa, mutta kenkien laitto jalkaan ja pois ottaminen oli ajatuksieni raastavaa. Joku oli testannut hopiavuorilaisten kenkien veden kestävyyden, ja kyllähän minun maiharini pitivät veden ulkona, mutta myös sisällä. Ne olivat vieläkin kosteina minun ja Suden kämpän lämmitetyn kylppärin lattialla käärittyinä sanomalehteen.
Kaadoin kahvia itselleni ja tarjosin samalla Noalle, Jannalle sekä Nellylle. Kolmikko puheli pitkään yhdessä minun yrittäen pysyä sivukorvalla perillä aiheesta tuijottaen samalla pimenevää taivasta.
”Camilla, mites sun tutkinto sujuu?” Nelly kysyi minulta kiinnostuneena, ja katsoin kolmikkoa yllättyneenä takaisin.
”Niiin. Kyllähän se sujuu. Ja ei suju. Jos haluan raviohjastajan tittelin, mun pitäis löytää itselleni vielä harjoittelupaikka. Steffe ei kelpaa eikä Wäckelinin pari juoksutettua hevosta riitä”, murahdin vieläkin hieman katkerana.
”Eipä oo Hopiavuorenkaan hevosista hirveästi iloa”, Noa hymähti.
En ollut yllättynyt, mutta silti olin. Minun sosiaalisuusmittari koko ajan raksutti, mutta ei ollut vielä täynnä. Camilla, oot ollut töissä täällä jo puolitoista vuotta. Aika puhua ihan täysiä lauseita ihmisten kanssa. Muustakin kuin vain tallitöistä Eetun kanssa tai urheilusta Suden kanssa.
”Onko sulla ollut mitään mielessä?” Nelly katsahti minuun katseen osuen suoraan silmiini.
”Oon yrittänyt miettiä, että mikä paikka sopisi mulle. Seinäjoen raviradalle voisi muuten lähteä, mutta määrittäisi aikataulun mun puolesta, ja olen kuitenkin täällä täyspäiväisesti töissä”, raavin niskaani.
Olin käynyt vaikka ja kuinka monta vaihtoehtoa läpi, mutta mikään ei oikein sopinut minun aikatauluuni.
”Niin eikös teillä ollut ravejakin marraskuussa Steffen kanssa?” Janna huomautti.
”Helposti joku harkkapaikka myös haluaa, että ensimmäiset neljä viikkoo siivoan karsinoita palkatta ja sitten ajan muutamat hevoset. Olisi helppoa, jos jossain pystyisin käydä ohjastamassa, käydä töissä täällä sekä hoitaa Steffen treenit ja ravit samaan pakettiin”, virnistin.
”Mut ooks sää kysyny Hopealinnasta? Säähän oot käynyt juoksuttamassa Steffeä siellä radalla. Einon kanssa olisi varmaan helppo sopia asiat kuntoon”, Nelly ehdotti.
”Sää oot kyl nero, Nelly! Miks mää en ees osannut ajatella? Mun pitää soittaa heti Hopealinnaan.”
Olin valmis halaamaan Nellyä, mutta hallitsin itseni ja kipitin nopeasti pihalle savuke huulessa unohtaen vajaan kahvikuppini pöydälle jäähtymään.-
Ihanaa, kun vihdoin löytyy joku uusi oljenkorsi ammatin suhteen! Hopealinnaan varmasti pääsee mukaan, ihan parasta 😀 . Oon tositosi onnellinen Camillan puolesta. Jess 😀 . Tää on kuitenki pitkään ollut ongelmana ja nyt ensimmäistä kertaa tuntuu näkyvän valoa tunnelin päässä!
-
Nimen omaan valoa tunnelin päässä tämä on! On epistä, että ilmeisesti oikeastikin harjoittelijoita pidetään orjatyössä harjoittelun nimissä. Hopealinnassa voisi olla edes vähän toisin, ainakin jos Camilla tekee sopimuksensa Einon eikä nuoren Joonaksen kanssa. Siellä ainakin on mitä ohjastaa!
Camilla on uudesta toivosta huolimatta tässäkin oma tuttu mörkönsä, kun ei haluaisi jutella puolitutuille, mutta päättää sen kuitenkin olevan terveellistä. Kaffilla tunnelma on leppoisampi, koska paikalla on tutumpiakin naamoja. Sitä paitsi Nellyhän on sellainen, että saa puuroutuneenkin keskustelun toimimaan.
-
-
Kirpputorille
“Haluuks sä lähtee mukaan kirpparille?”
“En mää tiedä, ehrinkö…” Eetu vastasi ja käänsi Ilkan sivua. Huokaisin ja käänsin pääni muihin aamupalalla oleviin.
“Entä joku muu? Käydää ainakin Basaris ja Ullakolla, mut voidaa käydä muuallaki” sanoin ja hymyilin pöytäkunnalle.
“Mitä sä meet ettii?” Camilla kysyi ja hörppäsi kahviaan kuuluvasti.
“Vauvan vaatteita. Ois kyl hyvä löytää rattaatki, mut niil ei oo vielä kiire.”
“Basarilla tuskin on rattaita” Noa puuttui keskusteluun. “Oisko Shoppikses?”
“Siel vois muute ollakki” innostuin. “Ja eikö ässpeeärrällä oo kans isoja huonekaluja? Oisko siel kans?”
“Voihan sitä käydä kattomassa” Camilla sanoi ja kohautti olkaansa. “Ei se niin kaukana enää ole.”
“Ei ole ei, kun nyt täältä asti lähtee” Noa myötäili.
“Se on khallis – kiikkustuolit on viittäkymppiä” Eetu sanoi ja sulki Ilkan.
“Ai SPR?” kysyin.
“Nii – poka oli kalliita sohviaki, yli viiensadan! Ainaki äitee kerto et oli kallista kun soitteli.”
“Jannahan vois muute innostua. Ja Nikke ja Marsh mahdollisesti! Mä kysyn mukaa ko nään. Lähetää iltapäivällä ja mukaan saa hypätä vaikka matkalta jos ei muuta”, päätin keskustelun ja nousin seisomaan. “Nyt meen kyllä pissalle.”//Jos kaipaa pientä irtiottoa ja valmista ideaa, tässä on :DDD . Kirppari-kyyti lähtee joskus yhden-kahden välillä ja kyytiin saa tulla 😀 . Nelly ei löydä rattaita, mutta vaaleansinisen ja pilkullisen bodyn, hassunhauskan paidan ja itselleen melkein-uudet kuomat halvalla! Mukaan siis lähtee Nelly ja Hello varmuudella 🙂
-
Mulla on aina erityisen erikoinen olo, kun mainitaan tarinassa mulle tuttuja paikkoja. Vielä erikoisempaa on, jos hahmot jalkautuu tai suunnittelee jalkautuvansa sellaisiin kohteisiin, joissa mä ihan vasituisesti käyn itsekin. Noi tutut kirpparit on sellaisia paikkoja, että kun hahmot käy niissä, ne on jotenkin niin tosi oikeasti olemassa mulle hetken aikaa. Vielä hätkähdyttävämpää oli bongata Jannan myöhemmästä tarinasta koirapuistot, joissa me käydään koirien kanssa ihan joka ikinen Herran päivä, satoi tai paistoi, myrskysi tai vihmoi. Tunnen jotain sydänsuruja, kun rakastan hahmoja niin paljon, enkä kuitenkaan törmää niihin. Voi vitsi miten olisi ihanaa löytää ne jostain Shoppiksen hyllyjen väleistä. Ne varmaan katsoisivat mua niin kuin hullua, kun en osaisi muuta tehdä kuin ottaa niitä kädestä kiinni ja ravistaa ja puristaa ja kysyä pikkutarkasti, mitä pieniä asioita ne on tehneet sinä päivänä. Voi kunpa ne olisivat joskus oikeasti siellä kun mä meen. Ketään ihmistä tai olentoa en ole ikinä halunnut tavata yhtä paljon kuin niitä.
-
-
Masuasukin masuajan nimi
KateusVähäisten vaatteideni käyttämä tila vaatekaapissa oli päivän aikana vähentynyt puoleen. Keskimmäisessä kaapissa oli kirkasvärisiä vaatteita. Raavin poskeani ja avasin reunimmaisen kaapin. Sinne minun housuni olivat siirtyneet: hyllylle, jossa oli aamulla ollut T-paitoja. Otin yhdet summanmutikassa ennen kuin astuin lahkeilleni päästäkseni eroon märistä housuista. Nelly oli kai shoppaillut. No, ei ollut ensimmäinen kerta, kun tavarani vaihtoivat paikkaa omin päin. Toivottavasti ei ollut viimeinenkään. Kun sain kuivat housut ylleni, etsin kaapista vielä sukat, jotka olivat muuttaneet ylähyllylle. Kuivana ja lämpöisenä olisi parempi mieli palata myrskytuuleen, kunhan vain ensin veisin märät housut kylpyhuoneen pyykkikoriin.
Nelly söi banaanijogurttia keittiössä, kun palasin eteiseen mennäkseni ulos. Hän ei näyttänyt huomaavan, vaikka katselin miten hän taputti ajatuksissaan vatsaansa sormillaan. Päätin tehdä vielä kierroksen keittiössä. Nellyn silmät seurasivat keskeytyksettä Ilkka-Pohjalaisen sivua. Vain käsivarsi nousi ilmaan, kun laskeuduin penkin päätyyn polvilleni ja halasin häntä ja vauvaa. Lusikointi ei keskeytynyt. Nellyn sormet alkoivat taputtaa pian niskaani samaan rytmiin kuin ne olivat hetkeä aiemmin taputtaneet hänen vatsaansa.
”Tässä lukee et myrsky loppuu huomiseks”, Nelly kertoi.
Suoristin selkääni sen verran, että näin pöydälle. Lehdessä oli kuva auringosta, pilvestä ja sadepisaroista huomisen kohdalla. Niin se taisi olla, että puita kaatava tuuli loppuisi pian ja loputkin hevoset uskaltaisi päästää aamulla ulos. Myös Pasin, joka oli aamulla mennyt kahdella jalalla silkkaa dramaattisuuttaan.
”Mä mietin sitä sun äitiä silti”, Nelly jatkoi. ”Sun pitää soittaa sille. Varmistat että sillä on puita pannuhuoneessa. Se ei voi tällä säällä kuljeskella pitkin pihoja.”
”Minä soitan. Soon tarjonnu meille pinnasänkyä…”
”Ai on?”
”Joo mutta sinä varmahan haluat uuren niin en minoo sanonu mitää siihen.”
”Ei kun onko se se sun vanha? Oikeesti? Sehän on joku käsin tehty. Kyllä me otetaan se.”
”Soon sininenki… Mitä jos tuloo kumminki tyttö? Ei sitä voi sinises makoottaa…”
”Kyllähän voi. Sitä paitsi se on ollu vaaleenpunanenki välillä. Sen saa maalattua taas, jos sä pelkäät että sun tyttö häiriintyy kun se näkee et maailmassa on muitaki värejä ku vaaleenpunanen.”
”En minä ny ajatellu jotta se häiriintyys…”
”Me voitais mennä hakeen se tänään. Samalla sä kannat äidilles puita pannuhuoneeseen.”
”Joo.”
”Muutenki on tänään ollu semmone asioidenhoitamispäivä. Me viikattiin vauvalle vaatteet keskimmäiseen kaappiin Hellon ja Noan kanssa.”
”Hellon?”
”Joo.”Rutistin vielä vähän Nellyä ja vauvaa ennen kuin nousin polviltani lattialta ja lähdin jatkamaan hommiani. Hello se oli totta tosiaan ollut apuna vähän joka asiassa. Kumma kun ei ultraankin tukkinut mukaan. Hello istui usein myöhälle olohuoneessa ja kuunteli Nellyn murheita senkin jälkeen, kun olin jo mennyt nukkumaan. En olisi ihmetellyt yhtään, vaikka olisin joku päivä kävellyt kahville ja hän olisi hieronut Nellyn jalkoja sohvalla.
Pudistin päätäni tyhjälle pihalle edetessäni tallia kohti. En oikein tiennyt itsekään, mistä olin mustasukkainen. Täysissä järjissäni en voinut mitenkään kuvitella mitään Nellyn ja Hellon välille. Ikävä tunne taisi johtua siitä, miten Hellolla oli kaikki se vapaa-aika, joka minulta puuttui. Hän pystyi valvomaan myöhälle, kanniskelemaan Nellyn perässä hänen sukkakudintaan apuna ja tuomaan Nellylle mitä milloinkin kaupasta tullessaan meille. Kai olisin halunnut olla viikkaamassa vauvanvaatteita. Se oli käsittämätön mieliteko. Vielä vuosi sitten olisin valinnut tallin mieluummin kuin minkään toisen asian. Kävelin tallilla suoraan kukkokarsinalle ja katsoin nurkkaan myrskyn ääniä pakoon käpertyneitä kukkoja. Pitäisi olla pelkästään onnellinen siitä, että Nellyllä oli Hello. Samaan aikaan teki kuitenkin mieli nakata koko Hello ulos ja sanoa, että talli on auki iltayhdeksään, eikä häntä tarvittu täällä sen jälkeen.
Seisahduin tallissa hetkeksi kanakarsinalle. Hellon kukko makasi toisen kyljessä. Niillä reppanoilla ei ollut vielä tarjolla muuta kuin yksi hätäisesti karsinan väliseinään kiinnittämäni orsi. Asia pitäisi korjata. Jotta karsinasta saisi oikeasti viihtyisän, siihen täytyisi käyttää tunteja. Joka tunti oli Nellyn kanssa vietetystä ajasta pois.
Hapuilin puhelinta taskustani ja ajatuksissani selasin jo numerovalikkoa Oskari Suden nimeen asti. Lopetin kuitenkin puhelimen tavoittelun ennen kuin sain sen kunolla sormiini. Kyllä tästä selvittäisiin. Tällä hevosmäärällä ei olisi varaa pitää Oskaria kokoaikaisena, ja vaikka ylimääräisiä rahoja olisi, niille oli muutakin käyttöä. Pitäisi pitää enemmän säästöjä vauvan takia, jos tapahtuisi jotain yllättävää. Varustehuone täytyisi laajentaa ensi tilassa. Pesukarsinaakin minulta kärtettiin.
Keskiviikko nosti päänsä Prinsessan kyljestä. Oli siinä kukoilla nimet. Avasin kukkojen oven ja Keskiviikosta pääsi proprottava ääni: vähän niin kuin tallin vintin kahvinkeittimestä. Se kuitenkin ponnisteli pystyyn. Kukoilla ei ole hirveästi ilmeitä, mutta ehkä se ilahtui nähdessään minut. Ihmisen. Liikettä. Päästin sen tallikäytävälle seurakseni karsinoita siivoamaan, jotta se saisi jaloitella myrskystä huolimatta. Me hoitaisimme nyt tallin, vai mitä Keskiviikko? Opettelisin olemaan yksinomaan kiitollinen siitä, että Nellyllä oli Hellonsa. Hellosta tulisi vielä hyvä kummisetä minun pojalleni, ja kai Hello vaikka sitten auttaisi Nellyä kasvattamaan poikaa omituisten kukkojensa keskellä, jos minulle kävisi jotain kamalaa. Kieroonhan poikaparka siinä tapauksessa kasvaisi niin kuin Hellon tukkakin, mutta hengissä se pysyisi ja olisi onnellinen. Jos Nellyllä olisi eri kummi mielessään, ainakin yrittäisin puhua hänet ympäri.
-
Mitä te tekisitte?
Tutut portaat, tuttu terassi ja tuttu ovi. Tuttu epämääräinen meri kenkiä eteisessä ja naulakot, jotka pursuilivat takeista. Omien kenkien taiteilu pois jaloista ja takin saaminen pois päältä, ilman että sylissä rimpuileva pentu pääsisi vapaaksi. Viisi askelta keittiön ovelle, moikkaus ja pennun vapautus viimein pyörimään jalkoihin. Muutama komentava sana, samalla kun ottaa toiset kymmenen askelta ovelta kahvinkeittimelle, ottaa vastaan Eetun ojentaman mukin, sellaisen, jossa on kai joskus ollut raitoja, täyttääkseen sen mustalla nesteellä.
Seitsemän hieman osaksi horjahtavaa askelta pöydän ääreen pennun törmätessä jalkoihin. Pyyntö siitä, että pöydän toisessa päässä istuva Noa ojentaisi maidon. Valkoisen nesteen kaato mustan päälle, katsoen miten se muodostaa lopulta hieman likaiseksikin jäävän beigen. Purkin lasku pöydälle, pikainen pennun etsintä katseella ja sitten keskittyminen puheenaiheisiin.
Aiheet olivat tuttuja. Hevoset. Syksy ja sen kurakelit. Työt. Parisuhteet. Korona ja USA:n presidentinvaalit. Väli kysymykset ja pyynnöt. Ojennetut tarjottavat, kahvimukit, teemukit. Kiitokset ja ”ole hyvät”. Silmäkulmasta nähty minua kohden luotu huolestunut katse. Hiljaa syvään vedetty henkäys. Tauko keskustelussa. Olisiko nyt aika? Ehkä. Ehkä ei. Ainahan voisi kokeilla. Voisihan se olla että järkevää vastausta ei tulisi. Ehkä Hellolla olisi jokin kevennys aiheeseen. Ehkä ei. Ei voi vielä tietää.
Kysymys. Tai ehkä enemmänkin spekulaatio, tutusta, johon on ottanut yhteyttä ihminen, jonka kanssa yhteydet on katkenneet täysin reilu vuosikymmen takaperin huonoissa merkeissä ja tuo ihminen haluaisi nyt tavata. Mitä muut tekisivät tässä tilanteessa? Suostuisivatko he tapaamaan tuon vanhan tutun? Antaisivatko he sillan olla palaneena ja unohtaisivat että ihminen oli ikinä ottanut yhteyttä? Kiertävä katse pöydän ääressä istuvissa ihmisissä. Nellyn silmissä välähtävä ymmärrys tuon tajutessa kenestä oikeasti puhun. Pieni pikainen hymyn tapainen naiselle yrittäen vakuuttaa toinen siitä että kaikki olisi okei. Uusi etsintä pennusta, joka löytyy Eetun luota, miehen rapsuttaessa pentua. Katseen paino kahvimukiin ja sen kohotus huulille. Rinnassa tuhatta ja sataa hakkaava sydän, joka kertoo että kysymys olikin normaalia pelottavampi.
Pari vastausta sieltä ja täältä. Osa ei ota kantaa millään tavalla. Pohdintaa siitä että oliko kysyminen siltikin virhe. Laskeutunut hiljaisuus ja helpotus siitä, että keskustelu palaa pian vanhoille urilleen. Vielä puoli kuppia kahvia lisää. Kiitokset ja väsyneen pennun nostaminen syliin. Muistutus Eetulle siitä että Paahtis ei tarvitse huomenna päiväheiniä sillä se voisi syödä ne paluumatkalla maastoesteiltä trailerissa. Takki päälle vaikeasti. Kengät jalkaan. Takaa kuuluvat askeleet. Ovensuussa ovenpieleen nojaileva Nelly. Naisen ”onko kaikki varmasti okei?” kysymystä hohkaava katse. Pieni epävarma olan kohautus. Kääntyminen ympäri ja astuminen ulos ovesta. Keuhkojen täyttö kostealla syysilmalla. Märän ja pimenevän pihamaan läpi kävely autolle. Pentu omaan häkkiinsä. Takaluukku kiinni. Kierto kuskinpuolelle. Oven avaus ja istuminen penkille. Avainten etsintä taskusta ja sen työntö lukkoon. Kevyt painallus kytkimestä, avainta puolisen kierrosta oikealle. Vaihde pakille. Peruutus, suoritus, vaihde ykköselle ja kevyellä kaasulla eteenpäin. Kohta oltaisiin kotona.
-
Haet tässä hauskaa tyylittelyä, jossa virkkeissä ei ole ollenkaan verbejä. Sanotaan aina, että keskity parantamaan heikkouksiasi, mutta kyllä myös vahvuuksiaan kannattaa hioa. Voisit siis tehdä ihan hyvin kokeiluja tällä tyylillä. Mihin se sopii? Millaisia asioita se välittää esimerkiksi tunnelmasta verrattuna ihan suoraan kerrontaan? Kuinka paljon sitä on hyvä käyttää yhdessä tarinassa ja missä kohdissa? Se on hieno tyyli.
Toisiksiviimeinen kappale jää ihan vähän epäselväksi. En ole varma, tekeekö Janna nyt suuren paljastuksensa, ja jos tekee, mitä tämä paljastus mahtaa oikeastaan sisältää. On selvää, mitä hän miettii, mutta tuleekohan ajatus suusta ulos ja kuinka tarkasti. Muuten tykkään tästä kappaleesta myös. Se rikkoo tyylin ihan oikeassa kohdassa: siinä, missä mennään miljöökuvauksesta ja tapahtumista Jannan ajatuksiin.
-
-
Ei mee ihan putkeen 1/3
Ei mee ihan putkeen 2/3Camillan tuulta vasten kyyristyvä selkä häämötti tallin pihan toisessa päässä, kun pysäköin autoni. Kiirehdin ulos auton ovesta ja juoksin hänet kiinni. Eilisiltainen yhteenmuutto Tiden kanssa tuntui edelleen omituiselta ja ajattelin Camillan piristävän minua. Hän se oli huvittava synkkine vitseineen ja sitä paitsi mukava härnättävä.
”Mitä mestari?” kysyin tärisevästi vielä viimeisiä askelia hölkätessäni.
”Mikää mestari..” Camilla mutisi jurosti katsettaan maasta nostamatta ja puikahti ripein askelin suulin kautta talliin.
”No et ehkä vielä suomenmestari tai maailmanmestari, mut eiks ainaki marraskuun mestari hä?”
”Mistä sä oikein puhut? Mulla ei olis aikaa nyt leikkiä sun arvoitusleikkejä.”
”Mä oon sfinksi, viisas ja arvoituksellinen, minkäs teet?”
”Sä et oo kun Helobis, idioottien jumala. Väistä.”Hyppäsin sivuun, kun Camilla pukkasi tyhjän karsinan oven auki. Siellä oli jo talikko valmiina. Hän tarttui siihen, kun itse jäin nojailemaan karsinan ovenpieltä.
”Mut oikeesti”, sanoin, kun Camilla ei kerran kertonut. ”Miten ne marraskuun suuret mestaruusajot meni?”
Camilla vilkaisi minua synkästi kulmiensa alta, mutta käänsi nopeasti katseensa pois. Hän käänsi selkänsäkin minuun päin ennen kuin vastasi heikolla äänellä.
”Marraskuun Murkut. Päin seiniä.”Se oli selkeästi ovela juoni. Tai no, se oli juoni. Tein itsekin välillä samaa voittaessani tai saavuttaessani jotain. Esitin hävinnyttä ensin. Mietin, sanoisinko ”niin vissiin” ja naurahtaisinko, vai lähtisinkö mukaan ja sanoisin, että ”no sähän oot sitte aivan paska!” Hetken arpomisen jälkeen päädyin jälkimmäiseen ja Camillan liike pysähtyi kokonaan.
Kun Camilla näytti muuttuneen ihan pysyvästi patsaaksi, virneeni muuttui irvistykseksi. Voi paska. Camilla oli tainnut ihan oikeasti hävitä.
”Mä luulin et…” sain kuiskattua hätääntyneenä.
-
Lehtishow
“Huomasittekste et Janna oli vähä outo?”
“Kai sillä on jotain mielessä.” Kohautin olkiani. “Oon mä siltä yrittäny kysyä, mutta ei se kerro.”
“Ai?” Hello sanoi.
“Joo. Nytki se kohautti vaa olkiaan ni en mä voi tehä enempää” sanoin ja kurtistin kulmiani. Nojasin tiskialtaaseen ja työnsin käteni hupparin taskuun.
“Vaikee sitä on auttaa jos se ei kerta kerro.” Hello otti vielä yhden keksin.
“Ei se auta kun toivoo parasta” Inari sanoi ja kohautti olkiaan.
“Mm, niinpä” vastasin ja keräsin painon taas jaloille. “Mutta mitä me tehtäis?” Ei aihetta kannattanut enään jatkaa.
“Miten olis pizzaa? Nyt on hyvä päivä syödä pizzaa” Hello sanoi ja suoristi selkänsä innostuneena.
“Ei ko ulkona! Mitä me ulkona tehdään. Mennäänks auttaa tallissa?”
“Ei se oo ulkona” Hello virnuili.
“Hehheh. Mä oon ollu nyt niin kauan sisällä että ihan mökkihöperöidyn. Mennää siivoomaa karsinoita ja auttaa Eetua. Voidaanhan me tulla auttamaan sua?”
“Ei tartte, kyllä mää pärjään” Eetu sanoi ja nosti katseensa Ilkasta.
“Kyllä me se tiedetään, mut apuun me tullaan silti. Onks vielä karsinoita siivottavana?” kysyin.
“Eeii, notta me siivottiin ne jo aamulla.”
“Iltaruoan valmistelua siis” tokaisin ja laskin oikean käden mahani päälle. “Mennää ny tekee jotai. Haravoimaa vaikka. Tuuks sä mukaa Inari?”
“Joo. Siellä on kyllä hyvä ilma touhuta jotain” Inari vastasi ja nousi paikaltaan.
“Notta mennään sitte” Eetukin ryhdistäytyi.
“Hello?” kysyin
“Mä otan vaan matkaevästä ja tuun” Hello vastasi ja lappoi taskuunsa kourallisen keksejä. “Jos vaikka tulee nälkä” hän lisäsi.
“Marsh ja Nikke? Voitte tulla tuomareiks jos ei muuta.”
“Ainakin tämän voisi pissattaa” Marshall sanoi ja nosti pientä pentua sylissään.
“Mennää!” Nikkekin innostui ja nousi vauhdilla seisomaan.Kun kaikille oli löytynyt harava käteen ja hyvä tahti ja työnjako löytynyt, olin innoissani. Oli ihanaa päästä haravoimaan ja ulos ja liikkumaan. Inari haravoi muutaman metrin päässä minusta ja tuntui miettivän. Tosin, ainahan Inari mietti ja näytti olevan omissa maailmoissaan. Hello sai tehtyä pienen lehtikasan, kun ilmoitti pitävän nyt tauon. Marshall istui hänen viereensä portaille. Ihmeen kauan Marsh jalastaan huolimatta jaksoi. Ottihan haravointi nyt melkein jokaiseen lihakseen ja varmasti kuntoutuksessa ei ollut paras vaihtoehto. Niklas antoi koiranpennun Marshin syliin ja tarttui itse tarmolla haravaan. Hän näytti nauttivan puuhaamisesta ja oli oikein iloinen. Minua hymyilytti Niklaksen into.
”Miten sä oot aina noin kauheen ilonen? Ihanaa ko jaksat innostua kaikesta” kehuin Nikkeä ja annoin haravan liikkeen hidastua hetkeksi. Niklas tosiaan tuntui melkein lentävän puuhissaan.
”On kiva ilma ja porukka ja kivaa liikkua, mä tykkään haravoida!” Niklas vastasi ja kasasi isoa lehtikasaa Hellon pienen kasan päälle.
”Tiiättekö mikä on vielä hauskempaa?” Hello kysyi.
”Ei! Eiiiii” Inari huusi, mutta liian myöhään. Hello oli jo matkalla. Hello ponnisti ja hyppäsi kasan päälle. Lehdet lensivät ilmaan ja leijuivat takaisin maahan.
”Hello!” Inari kiljahti, mutta nauraen. Kaikki muutkin nauroivat, kun pahin lehtisade oli ohi. Hellolla oli lehtiä päänsä päällä, hupussa, hiuksissaan, suussaan ja ihan joka paikassa, kun hän kiipesi ylös kasasta.
”Noniiin haravoijat” hän julisti, eikä välittänyt yhtään meidän naurusta. ”Haravoikaa uudestaan! Seuraavaksi on Niken vuoro ja sitten Nelly kannetaan myös!”Niinpä päädyimme haravoimaan samoja lehtiä yhä uudestaan ja uudestaan kasaan. Jokainen sai vuoronsa osallistua lehtishown, oli se sitten hyppäämistä kasaan tai haravointia. Hello piti huolen, että kaikilla oli oma tehtävänsä ja ohjeita noudatettiin. Kaikki nauroivat vuorotellen maha kippurassa ja Hopiavuoren Lehtishowsta päätettiin tehdä olympialaisten virallinen laji – heti kun virallisiin olympialaisiin saataisiin lupa Hopiavuoren Eetulta eli päätuomarilta.
-
Nellyn näkökulmasta Janna varmaan on kuin vuoden 2010 Facebook-päivitys. Ne, jossa huokailtiin, kuinka vaikka ”jotain traagista” tapahtui, mutta odotettiin jonkun kysyvän että MITÄ ennen kuin hyvällä säkällä avattiin tapaus. Mistä Nelly voisikaan tietää, että Jannan tapaukset ovat niin isoja ja mullistavia, että ei niitä ole helppoa kaffipöydässä suoraan tokaista?
Luonnollinen ratkaisu tähän onkin… …juoruilu! Ei kysyminen, ei. Tarinoissa usein kysytään melko vierailtakin heidän huolistaan. Oikeassa elämässä ihmeteltäisiin, juoruttaisiin tai suorastaan spekuloitaisiin. 😀 Mäkin muka yritän olla juoruamatta, mutta kyllä vaan taas huomasin eilen spekuloivani yhden koirapuistokaverin aivoituksia, kun olin lenkillä toisen samanlaisen kanssa… Harva on oikeasti juoruilun yläpuolella. Mutta eipä nämä kauaa spekuloi ja juorua, eivätkä edes ilkeästi!
Ihme että Hello pääsee pihalla pälkähästä. 😀 Mä olisin nimittäin varmaan vienyt Evidensiaan lopetettavaksi sen ääliön, joka tieten tahtoen hyppäisi mun lehtikasaani.
Lopuksi haluaisin vielä esittää taas sinulle (ja kaikille maailman ihmisille) seuraavan runon pahimmasta triggeristäni tarinassasi. Olen esittänyt sen usein, ja esitän kunnes se tulee kaikkien uniin. Tässä se tulee, kuvitelkaa mulle asiallinen musta puku päälle. Ahem.
Älä enää kirjoita ”enään”, tai tirvasen sua nenään.
-
-
Jatkoa Hellon pätkälle Ei mee ihan putkeen 2/3
Yritin sit olla vaikka kasan paskaa
”No sähä sitte oot aivan paska!” Hello naurahti minulle nojaillen karsinanovea vasten.
Minulle vain nousi ajatukset siitä, kuinka Steffe oli juossut ilman tuntoa suussaan. Se oli juossut vain verissä suin toisen hevosen kanssa. Steffe oli ryövännyt. Minä olin vain istunut kärryillä. Leo oli jaksanut aukoa minulle päätään ja nyt Hello. Ehkä minä olin vain oikeasti paska.Niin kuin Karoluksen raveissa ihmiset olivat katsoneet minua:
”Miksi ne on laittanut naisen luokan lupaavimman hevosen kyytiin?”
”Tuo nainenhan pilaa tuon hevosen.”
”Naisia edes saisi päästää hevosten kyytiin.”
”Miten Malmstén on päästänyt naisen hevosensa ohjaksiin?”Lähdön jälkeen kuulin vielä kuiskaukset varikolla:
”Taas kerran huomaa, ettei naiset osaa mitään tehdä.”
”Olisi mies pitänyt naisestaan huolta ja katsonut, että olisi pysynyt keittiössä.”
”Nainen pilannut koko hevosen ja Wäckelinin maineen lopullisesti.”
”Paska hevonen, paska ohjastaja, paska nainen.”Minä olin pilannut Steffen. Ehkä minun pitäisi luopua siitä. En minä voinut valmentaa ravuria, jonka oikeasti vain pilaisin.
”Mä luulin et…”, Hello kuiskaisi hiljaa.
”Minua ei kiinnosta, mitä sää luulet. Luuleks sää et se on niin helppoo?” murahdin miehelle. ”Tiiäks sää miltä se tuntuu, kun 400 kiloinen otus vie sua kuin mitään ei olisi?”
Tiputin talikon lattialle ja saapastelin kohti varustehuonetta vihaisena. Hello jäi mykistyneenä seisomaan jalan sijoilleen. Nappasin käsiini Steffen suitset sekä silat. Otin ajoasuni kassista joukkoon ja kannoin kasan Hellolle.
”Herra on hyvä ja ajaa sitten itse, jos minä olen ihan paska. Mää voin soittaa Gunnarille, että en enää koske pikkurillilläkään Steffeen. Etten vain vahingossakaan pilaa sitä enää enempää”, mutristin kulmakarvojani ja löin tavarat Hellon syliin.Nappasin talikon takaisin käsiini ja jatkoin karsinan siivousta. Hello katsoi minua vielä silmät pyöreinä.
”Ai häh? Enks mää osaa enää karsinaakaa siivota? Eikö mikään mitä ikinä teen ole hyvä? Ihan tahallani aiheutin Salierille ähkyn ja minun vikani, että Pasi ei pysy aitauksessaan.”
Haukoin happea.
”Mikä siinä on? En ole hyvä kersantti. En ole hyvä tytär. Raviohjastajanakin pelkkä kasa paskaa. Ja älkää vain antako hevosianne minun käsiini. Pilaan vielä Typyn ja Skotinkin.”
Käänsin selkäni Helloon päin purien huultani.
”Kun ei edes ylikersantiksi kykene, vaikka pyörittelee vain paria erilaisia ajoneuvopapereita, johtaa joukkuetta yrittäen olla vielä vääpelin apuna. Nyt kun hevosenhoitajana, niin pilaa hevosetkin. Enkö minä kykene mihinkään? Steffe on pilalla. Makkaraksi menee koko hevonen. Jos kerran ryöstää, ryöstää aina.”
Ajatuskin Steffen menetyksestä sai kyynelkanavani auki.”Eikö kukaan tajua, että mä tein kaikkeni? Mä oikeesti yritin. Gunnarkin soittaa minulle, että valmennanko ihan oikein Steffeä. Normaali ravuri noin vain kesken lähdön ryövää. Mä oon niin väsynyt, kun kukaan ei luota mun osamiseen. Ihan sama, mitä teen, niin mikään ei ole hyvin. No ei ne olekaan. Mut mää oikeesti yritän. Mää yritän.”
En kestänyt enää. Hajosin pieniin palasiin. Heitin talikon lattialle ja nojasin seinää valuen lattialle istumaan. Kyyneleet virtasivat pitkin poskia. Tunsin vain tukehtuvani. Kaikki vain tulvivat pihalle, ja nyt purin niitä Hellolle karsinan lattialla. Olin valmis luovuttamaan. Kaiken suhteen. Kannattiko sitä yrittää, jos siitä ei mitään hyötynyt?
”Hello, mää oikeesti yritin.”-
Tässä tarinassa nousee esiin taas naisen asema. En muista olenko ennen tästä kirjoittanut (varmaan olen), mutta ravimaailmassa se tuntuu olevan vähän tuollaista. Yksikin tyttö, nykyään jo nainen, valmensi hevostaan. Kun äijät kysyivät, mitä lajia hän hepallaan ratsastaa ja hän vastasi hepan olevan ravuri, seuraava heille luonnollinen yllätyksenaihe olikin että aaaa, sä siis vaan hoidat sitä. Ehkä ravimaailmassa saa vieläkin uskottavuutta siitä, että on mies. Camillakaan ei edusta mitään viktoriaanista ihannenaisen tyyppiä tai mitään, mutta tuntuu että tällä hetkellä hän kokee naiseutensa hidasteeksi tai esteeksi vain heppahommissa. Armeija-asioista, jotka mielletään perinteisesti miehisiksi, hän ei ole tainnut tästä näkökulmasta puhua. Sielläkin toki näkyy sama näyttämisen halu kuin tallilla ja ohjastamassa ja voihan se ainakin osin olla samaa perua. Camillalla voisi olla sana vaihdettavana Rosita Degerlundin kanssa, jos he kuuluisivat samaan tarinaan.
Hello kämmäsi itsensä kyllä onnistuneesti mahtavaan välikäteen. Mä meinaan ainakin pissaisin varmaan housuun, jos Camilla antaisi tulla mulle täydeltä laidalta. Melkein sääliksi käy Helloakin, kun ei tiennyt mihin päänsä pisti. Toki en ihmettele Camillan reaktiota. Joskus sielunkaan mätäpaiseet ei pääse paranemaan ennen kuin joku tulee neulan kanssa ja puhkaisee.
Loppua kohti raivoisasti alkanut tilitys muuttuu kuitenkin musta yksinomaan surulliseksi. Vaikka Camilla on keksitty, mun on niin paha olla sen puolesta, että vetkuttelin jopa kommentin kirjoittamisen kanssa. Ehkä tässä koskettaa se, miten Camilla voisi ihan hyvin olla joku mun tuttu, joku kenen tahansa naapuri tai työkaveri. Ensin yrittää kaikkensa, sitten tulee eteen itsestä riippumaton ongelma kerta toisensa jälkeen ja ehkä pari omaa mokaa vielä päälle — siinä viimeistään hajoaa, kun yrittää samaan aikaan vakuuttaa maailmalle, että kyllä mä osaan ja pystyn, kyllä mä jaksan.
-
-
Välillä käsittelemättömämpää välitarinaa, kun tekstiä tulee niin ihanasti ja juonellisesti vähemmän tärkeiden hiominen ei huvita niin kuin kirjoittaminen. 😀 Otan tässä paljon vapauksia Niklaksen kanssa.
Eläinrakas
Katsoin miten Keskiviikko ja Prinsessa tepastelivat parkkipaikalla autojen välissä. Camilla tapasi käydä tupakalla tallin edustan penkillä, ja vaikka ympäristössä ei ollut koskaan vapaina liikkuvia tumppeja, vilkuilin silti lyhyttä nurmea ja puskanjuuria epäluuloisesti. Vastahan Nelly oli Facebookistaan minulle lukenut ankasta tai sorsasta, joka oli niellyt tumpin, eikä sille ollut hyvin käynyt.
Kun olin aikani katsellut, istuin penkille. Nojauduin kyynärpäilläni polviini. Ristin jalkani. Asetin ne pian uudelleen vierekkäin. Miten Camilla pystyi istumaan tässä? Kukoille pitäisi rakentaa ensi tilassa jonkinlainen aitaus. En tohtinut pitää niitä vahtimatta, vaikka Hello miten vakuutteli niiden pysyvän suurin piirtein pihassa.
Yhtäkkiä jokin nopea ja holtiton syöksyi kohti kahden miehen kanaparveani. Olin jalkojeni varassa ennen kuin ehdin edes ajatella, mutta pienen pyörremyrskyn perään syöksyikin Niklas, Marshallin kämppis. Hän huusi eitä, ja vaikka koiranpentu ei kuunnellut, hän sai taklattua sen ennen kuin pienet kanani joutuivat paisteiksi.
”Huh! Kyllä sinä kans oot Krem! Tätä on harjoteltu. Kun isi sanoo, pitää kuunnella.”
”Sellaasia ne lapset on”, sanoin Inarin auton nokan edestä, vaikka sydämeni hakkasikin vielä.
”Joo, anteeks, en mä tienny et täällä olis… Kukkoja. Irti.”
”Ei ne yleensä… Minä vain kun niillei oo oikeen aitausta… Kauhiaa olla niin palio sisällä niin minä ajattelin jotta pirän kaffitunnin täs ja vaharin niitä.”
”Mikset sä paa niitä tonne koira-aitaukseen? Me haravoitiin siellä just.”Katsoin Niklasta pitkään. Miksen tosiaan? En ollut ajatellutkaan koira-aitausta. Rykäisin ja aloin mumista jotain myöntävää samalla kun tavoittelin Keskiviikkoa. Siitä oli mukavaa luiskahtaa aina viime hetkellä otteestani. Yleensä sain sen syliini vain tarttumalla sen siipeen ja pitämällä väkisin kiinni niin kauan kunnes sain tukevan otteen muualta. Niin kävi nytkin.
”Mä voin vaikka auttaa–” Niklas aloitti, mutta Krem olisi tahtonut Prinsessan kimppuun saman tien kun pääsi häneltä irti. ”Ei! Krem. Ei me oteta kanaa. Täällä, ota tää mieluummin.”
En sanonut mitään, kun Niklas työnsi pikkuruisen kiekon muotoisen namin koiransa kitusiin. Se ehti purra hänen sormiaan, mutta sillä aikaa kun se pureskeli, Niklas ehti nousta ja ottaa Prinsessan.En osannut oikein sanoa mitään, kun kanniskelimme kukkoja pihan poikki. Yritin kyllä miettiä jotain puheenaihetta, mutta ei niitä tainnut olla olemassakaan. Ei sitä niin vain juteltu niitä näitä kukonkannossa. Kumarruimme aidan ylle tuvan nurkalla. Kun laskimme kädet ihan suoriksi alaspäin, kukot oli turvallista pudottaa. Ulkona ei vaikuttanut olevan muita kuin kuistin nurkan rapakossa makaava Jerusalem, jota olin kieltänyt tuomasta sisälle niin täydellisen likaisena.
”Kiitos”, tokaisin ja hymyilin koiranpennulle, joka jyrsi tallikenkäni pohjaa.
”Ei mitää, ei mitää! Krem, ei.”
”Se on aika vilikas?”
”Joo on. Etkö sä haluais koiraa kans?”
”En! En. Minen oikeen… Minen tykkää eläämistä.”Niklas naurahti. Kohotin katseeni. Hän näytti pidättelevän leveää virnistystä.
”Et tykkää eläimistä?”
”En oikeen.”
”Ja pidät tallia?”
”Niin… Tai no, kyllä minä ny hevoosista, mutta en eläämistä.”
”Entä noi kukot? Mä oon nähny sut kyllä aika usein siellä karsinassa.”
”No kukoosta ja hevoosista, mutten muista.”
”Mielikki?”
”No tutuusta koirista tykkään kans. Mutta en viarahista.”
”Eihän se kauaa olis vieras koira se uus pentu.”
”No, mullon näitä teirän koiria täs. Eikä mullolis aikaa, mullon hevoosia ja ny talaven nua kanakki. Pitää varmahan mennä varoottamahan Noaa, jottei se aiva sokkoona Mielikkiä päästä. Saa pian nokkaasuja…”Tuvan ovella pyyhin jalkani ja väistin Marshallia, joka astui ulos. En etsinyt yhtä kuumeisesti Noaa heti sisään päästyäni kuin etsin Nellyä. Minun oli varmistettava, että eihän hän vain varmasti missään tapauksessa tahtoisi meille koiraa. Haanpään täystuho oli kuitenkin jo rei’ittänyt monet kengistäni, vaikka ei asunut edes meillä ja kävikin vain lyhyen aikaa kerrallaan. Ei. Jos meille tulisi joskus koira, sen pitäisi olla sellainen kuin Jerusalem, ja se voisi tulla sitten kun meidän kaikki monet lapsemme olisivat jo isoja. Kukkojakaan se ei saisi pelotella.
-
Isä
Tämä on alku mutta ei loppu. Tarina jatkuu joskus ja jotenkin.Hopiavuoren tupa oli hiljainen. Toisaalta ihmekökään tuo kun kello oli vasta puolenpäivän tienoilla ja todennäköisesti kaikki olivat vielä töissä tai koulussa. Mä olin ottanut tälle päivälle vapaan, joten mulla oli koko päivä aikaa viettää Hopiavuoressa. Poikkeuksellisesti mä olin suunnannut tänään suoraan tupaan sen sijaan että olisin käynyt tallissa tekemässä mitä mun pitää. Sen vuoksi tuvan pöydällä oli myös juustokakku, jonka olin vain vajaata kymmentä minuuttia aikaisemmin laskenut pöydälle ja taiteillut siitä reunuksen irti ennen kuin olin vienyt sen tiskialtaaseen, jotta saisin pestä sen hieman myöhemmin ja napata mukaani pois Nellyn ja Eetun vaivoista.
Olin juuri kaatamassa itselleni kahvia kun Nelly asteli keittiöön oltuaan ilmeisesti vessassa tai jossain hiippaillessani omin lupineni tupaan.
”Janna?” kuului jostain selkäni takaa asettaessani kahvinkeittimen pannua takaisin paikoilleen. Kääntyessäni ympäri katseeni kohtasi Nellyn katseen, joka liukui minun ja pöydälle ilmenneen juustokakun välillä.
”Onko sulla jotain tietoa tuosta?”
Vilkaisin sivusilmällä juustokakkua, ennen kuin astelin jääkaapille ja avattuani oven poimin maitopurkin käteeni sen verran että sain täytettyä loput mukistani maidolla.”Joo. Tai siis mä toin sen” vastasin samalla kun suljin jääkaapin oven ja hörppäsin kahvistani pikkuisen jotta sain käveltyä pöydän luokse ja istuttua niin että näin samalla tallipihalle.
”Mä tarviin eilen tauon ajatuksiista ja no toisaalta mä halusin kans ehkä samalla vähä pyytää sillä anteeksi”
”Pyytää anteeksi? Mitä pyytää anteeksi?” Nellystä oli aistittavissa hämäännys.”No siis mä en oo oikee käyttäytyny taas järkevästi viime aikoona. Eka siinä ny oli kaikkea sen tyäjutun vuoksi ja sit sairastelun. Mutta nyt viime viikolla se johtuu ihan vaan isästä. Tai en mä tiärä että huamaksiksä mitää silloo keskiviikkona ku sä toit mulle sen puhelimen” aloitin ja tunsin miten sanat yllättäen alkoivat takertumaan kurkkuuni. ”Me…Me ei oikiastaan olla oltu isän kans minkäänlaasis yhteyksiis melekeen kahteenkymmenee vuatee. Tai siis en mä oikee muista tarkasti että mitenkä vanha mä olin ku se joutu… pois meirän elämästä” en tiennyt että miten jatkaa ja käänsinkin katseeni ikkunan suuntaan, sillä tunsin miten kyyneleet alkoivat polttamaan silmissäni.
”En mä eres tiärä että mihinä kohtaa se on kääntäny elämänsä ympäri, mutta en mä tiärä että haluanko mä tavata sitä. Tai että olisinko minä tarpeeksi rohkia siihe. Kyllähän minä oon saanu lukia ja kuulla kaikenlaasta sen teoosta vanhemmuuttani mutta en mä tiärä mitä mun pitääs teherä sen kans. Tai no isän kans mulla vois olla viälä maharollisuus saada eres jonkinlaanen edes etääsesti normaali lapsi-vanhempi suhde mutta en mä tiärä. Totta puhuen mua pelottaa ihan saamaristi ja sen takia mä oon vaa siirtäny tätä asiaa vuasia etiäppäi” viimeiset sanat nousivat ilmoille hyvin ohenevalla äänellä samalla kun tunsin että ensimmäiset kyyneleet alkoivat kastelemaan poskiani.
Tietenkin juuri tällä hetkellä näin miten Eetu ja Camilla olivat suuntaamassa tallista kohti tupaa joten yritin pyyhkiä kyyneleeni mahdollisimman nopeasti paitani hihaan samalla kun tulijoiden askeleet alkoivat kopisemaan ulko-oven takana ja pian kuulinkin parivaljakon käymän keskustelun eteisessä ennen kuin Eetu ja Camilla siirtyivät keittiöön ja molempien katse osui edelleen pöydällä olevaan juustokakkuun. Kuulin Nellyn puhuvan jotain minusta ja kakusta, mutta tarkalleen en toisen sanoista saanut selvää, yrittäessäni vain saada kyyneleeni tyrehtymään. Istuin vielä kylmenneen kahvin loppuni verran kolmikon seurana, ennen kuin luikin talliin ja hakemaan Paahtiksen, jotta sain varustaa tammani ja karata sen kanssa maastoon vain selvittämään pääni ennen kuin talli alkaisi täyttyä muista ihmisistä ja en halunnut pilata kenenkään maanantaita omalla tunteilullani.-
Lukeminen tosiaan on niin kuin matkustamista. Jos en pääse matkustamaan ihan ulkomaille tai ulkopaikkakunnalle, pääsen sellaisiin ajatuksiin, joita en itse osaa muodostaa. Jannan kärsimys onkin mulle vierasta. Vaikka mäkin menetin isän nuorena, se on ihan eri asia. En voi kuvitellakaan, millaista on, kun joku niin tärkeä ihminen pettää luottamuksen niin pahasti. Ihan varmasti sitä miettisi moneen kertaan ja tuskaisena, avatako elämänsä uudelleen sellaiselle. Siinä on pelissä muutakin kuin sen harkinta, antaako toiselle anteeksi. Pitäisi nimittäin myös uskaltaa päättää luottaa siihen, ettei toinen enää uudestaan petä luottamusta, eikä ole yhtään mitään takeita, etteikö niin kävisi. Pienemmistäkin petoksista, vähäisempienkin ihmisten kuin oman isän tekemistä, tulee epäluuloiseksi!
En osaa kyllä ennustaa, mitä Janna lopulta päättää tehdä. En osaisi ennustaa sitäkään, mitä itse tekisin Jannan nahoissa!
-
-
Tuvan tunnelmaa
“Moikka!” Heilautin kättäni iloisesti kun auto kaarsi pihaan. Ei Heli minua kuullut, mutta toistin moikkauksen kun hän nousi autosta. Heli moikkasi takaisin ja hymyili aidosti. Hän avasi Nuoskalle oven ja pieni valkoinen pallonen hyppäsi alas.
“Nuoskaaaa” lässytin. Koira lähti hyppelemään kieli ulkona suusta minua kohti. “Ihana karvapallo.”“Tulikko Inkaa liikuttaa?” kysyin, kun Nuoska oli kyllästynyt rapsutuksiini.
“Joo, tulin” Heli vastasi. Hän oli edelleen varmasti harmissaan, mutta ainakin pystyimme olemaan samassa tilassa ilman, että tunnelmaa olisi pitänyt sulattaa sytkärillä.
“Saanks mä tulla kattoo?”
“Totta kai saat” Heli naurahti. Tottahan toki minä sain. Heli kutsui Nuoskan luokseen ja lähti tallia kohti. Ilmoitin hakevani takin ja tulevani sitten kentän laidalle.Oli outoa katsoa Helin ratsastusta. Heli oli todella taitava ja osasi antaa Inkalle apuja juuri kun Inka niitä tarvitsi. Heli tuki ja neuvoi Inkaa ja Inka luotti täysin Helin sanaan. Istuin kentän laidalla ja käänsin päätäni Inkan ravatessa ohi. Heli oli ihan oikeassa – Inka on menettänyt vähän lihaksia, mutta se on normaalia. Kuukausi tai kaksi ja Inka olisi taas kunnossa – Heli osaisi kyllä ja ihan tasan tiesi mitä teki.
Heli hidasti Inkan käyntiin ja kääntyi katsomaan minua.
“Meetkö keittään kahvia? Mä verryttelen ja tulen perässä” Heli kysyi. Hyppäsin laidalta pystyyn.
“Totta kai meen!” hihkaisin ja kaduin heti hyppyä. Mahaan koski ja jouduin hetken keskittymään hengitykseen, ennen kuin lähdin liikkeelle.Viimeksi kun Heli kävi tuvassa, tunnelma oli todella muuttunut kerralla. Hän oli tarjonnut anteeksipyyntöä ja minä olin ihan epäröimättä tarttunut siihen heti. Sitten oltiinkin itketty puolin ja toisin. Tai siis Heli itki ensin ja minä kun halasin häntä. Otin kengät pois ja potkin ne pois kulkuväylältä.
Nyt olisi hienoa näyttää Helille, että tuvassa voi ihan oikeasti olla myös kivaa. Ei vain itkuja ja veitsellä leikattavia tunnelmia – vaikka saa olla niitäkin. Yleisesti kuitenkin on naurua, iloa ja todella huonoa huumoria. Laskin kahvipannuun vettä. Minä herkistyin tätä nykyä hyvin helposti ja nyt kyyneliin riitti, kun ajatteli ihan vain omaa talliporukkaa. Ja Heliä erityisesti, josta tulisi nyt yhtä tärkeä ja ihana porukan jäsen, kuin kuka tahansa muu. Laskin kymmenen mitallista kahvijauhetta suodatinpussin sisälle ja painoin kahvinkeittimen päälle.
Nyt oli pakko istua. Mytty kiersi mahassa ja tunne ei ollut mieluisa. Vihasin sillä hetkellä jokaista, joka väitti raskauden olevan naisen parasta aikaa. Ihan joka ikistä. Hengitin kolmesti syvään.
Puhkuin vielä hetken noustuani ylös. Otin keksipaketin kaapista ja asetin sen keskellä tuvan pöytää. Vilkaisin kelloa – Eetun ja Tiituksen pitäisi kohta tulla tallista tauolle. Tupa olisi siis täynnä vartin päästä. Kävelin takaisin kuiva-ainekaapille ja rapsutin samalla niskaani. Keksiä ei ollut enään, mutta Tuc-keksejä oli. Ehkä ne saivat kelvata. Pitäisikö laittaa myös leipää tarjolle? Mitäköhän Helikin ajattelisi jos olisi vain makeaa, vaikka oli välipala aika? Haluaisiko Heli ruisleipää vai paahtoleipää?
Päätin nostaa leivätkin esille. Ihan varmuuden vuoksi. Nostin kinkkupaketin jääkaapista ja laskin sen keittiön tasolle, jotta pöydälle jäisi tilaa syödä. Salaattia kukaan ei yleensä laittanut leivälle, mutta ehkä Heli haluaisi sitä. Nostin siis senkin esille.
Naksautin kieltäni. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin mummo ja lapsenlapset tulisivat kylään. Pyöritin itselleni silmiä ja naurahdin. En minä voisi Heliä pakottaa syömään, mutta ihan vain esille nostin. Niin, olihan se vähän hauskaa. Pudistin päätäni ja nostin salaatin takaisin jääkaappiin. Kyllä hän osaisi sitä pyytää jos haluaisi.
Kuulin, kuinka ulko-ovi kävi ja tunsin, kuinka kylmä virta puhalsi nilkkoihin. Villasukat pitäisi hakea.
“Heei ja tervetuloa!” huusin keittiöstä. “Kahvia vai teetä?”-
Ai että, taitaa Nellyä hermostuttaa enemmän kuin hän itselleenkään myöntää. 😀 Tulee ihan mieleen Eetun hääräys, kun Noa muutti Hopiavuoreen. Ei sitä nyt oman väen kanssa tarvitse sen kummemmin pohtia, laittaako pöytään salaatinlehtiä vai ei, mutta tottahan sitä haluaa hyvän vaikutuksen tehdä jos vähän jännittää toista.
-
-
Joululahjarinki
“Miettikää et kohta on joulu! Mun on pakko keksiä jotain Eetulle lahjaks.”
Joululahja-rinki oli virallisesti alkanut. Olin jo kuullut, miten tallissa oli ohimennen kysytty mitä toiveita ihmisillä on lahjoille. Ja hevosille, niitä ei tullut unohtaa ainakaan osan väen mielestä.
“Tee sille sukat” Hello sanoi ja tunki keksin suuhunsa.
“No enkä tee. Sillä on jo. Sitäpaitsi Inari antaa sille sukat joka vuos” tiuskaisin vihaisemmin kuin oli tarkoitus.
“Käviskö uus tietokone?” Noa sanoi ja laski tee-kuppinsa pöydälle. Nojauduin eteenpäin ja laskin käteni nojaamaan pöytään.
“Muuten joo, mut eihän se siitä tajua mitää. Enkä haluu ostaa työjuttuja lahjaks” huokaisin.
“Kuule, osta sille se kalenteri josta on mainoksii, se ai…” Hello aloitti, mutta kiirehdin väliin heti kun ymmärsin mistä oli puhe.
“En varmasti osta. Lopeta!” Nojasin pääni kämmeneeni ja pyörittelin toisella kädellä hiustuppoa sormissani.
“Okei okei” Hello naurahti ja nosti kädet ilmaan antautumisen merkiksi.Joulukoristeita oli alkanut ilmestyä yksi tonttu kerrallaan. Tänä vuonna ensimmäinen tonttu oli hiippailut paikalleen takan reunalle. Yksi oli tallin ikkunalaudalla ja toinen varustehuoneen hyllyllä. Uusin tonttu oli löytänyt tiensä tuvan pöydälle, Ilkka-pinon päälle. Siinä se nyt vahti meitä, kun yritimme miettiä joululahjoja.
“Uudet tallikengät?” Noa ehdotti
“Sillä on ne vanhat. Eikä se oo ostanu mitään vaatetta koko vuonna. Miettikää!”
“Koko vuonna?”
“Koko vuonna!” ihmettelin nojaten edelleen käteeni. “Suklaarasia on vähän vanha idea jo” jatkoin.
“Ja vähän tylsä” Noa komppasi ja vaihtoi asentoa tuolilla.
“Miten olis joku vauvajuttu?” kysyin.
“Hei! Sellanen paita, missä lukee jotain isästä!” Hello keksi. “Vuoden Isä tai Vuoden Lukihäiriöisin Isä.”
“Mh, no ei tollasta!” sanoin.
“Mut joku kiva tekstipaita vois olla kiva”, Noa kommentoi
“Eihän se ees osaa lukee” vastasin ja huokaisin.
“Onhan niitä paitoja kuvillakin” Noa innostui ja suoristi selkänsä. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja alkoi selaamaan. Join muutaman kulauksen teetä odotellessa.Noa näytti muutaman vaihtoehdon ja lupasin miettiä. Voisinko ostaa teksti-paidan miehelle, joka ei osaa lukea kunnolla? Olihan sivuilla muutama hauska t-paita, jossa oli pelkkiä kuvia. Sellainen voisi oikeasti olla hyvä lahjaidea.
“Mutta, mites Noa? Mitä sä haluut lahjaks?” kysyin. Eetun lahjalle olin jo saanut hyviä ideoita.
“Hei, eikö multa kysytä?” Hello sanoi koiranpentu-ilmeellä.
“Mä tiiän jo mitä sulle, älä änge väkisin” vihjailin. Hellon ilme kirkastui ja hän kääntyi Noaan päin.
“Noni, kuulit naista. Mitä sä haluat joululahjaksi? Mitä pukki tuo?” Kiharapää komensi.
“Emmää tiiä, en mä tartte kun mulla on jo kolme hevosta. Totta kai lottovoitto olis kiva” Noa mietti ja pyöritti mukia pöydällä.
“Yksi lottovoitto tilattu!” Hello hihkui. Minullakin syttyi ja suoristin selkäni.
“Hyvä, se on loistava lahjapyyntö” hymyilin. Ideasta tulisi loistava. Noa katsoi meitä ihmetellen, mutta pudisti pian päätään.
“Ette te voi oikeesti ostaa monella kympillä arpoja ja toivoo et jostain niistä tulee voitto” hän sanoi ja naurahti pienesti.
“Voidaanpas” Hello vastasi uhmakkaasti.
“Mm’m” myötäilin hymyillen.Tästä joulusta tulisi varmasti ikimuistoinen. Eikä vain Noan Lottovoitto-lahjan takia.
-
Voi Nelly. Välillä musta tuntuu, että Nellyn ja Hellon suurin ero on se, että Hello päästää kaikki ajatuksensa suodattamatta suustaan ja Nelly pitää osan sisällään. Kukaan ei tiedä, että Nelly taitaa ajatella Eetun lukutaidottomuutta hipovaa tilaa tuolla, hmm, holhoavalla tavalla, ja kun hän laukaisee ääneen, ettei Eetu osaa edes lukea, kukaan ei huomaa koko juttua. Nellystä tykätään. Nellynkään ajatuksissa ei joka tapauksessa ole mitään ilkeäksi tarkoitettua.
Mutta eiii vitsi Nelly ja sen tonttu kerrallaan tulevat koristeet. Vähänkö olisi kivaa, eettä kotona olisi kasa pikkutonttuja ja mitä enemmän joulua lähestyttäisiin, sitä enemmän niitä alkaisi löytyä yhä näkyvämmistä paikoista. Varmaan hahmoillekin tulee hyvä mieli löytää tonttu yhtenä päivänä jostain hattuhyllyltä lymyämästä.
Inarin sukat sai mut ajattelemaan, kuinka paljon toimintoja ja juttuja muut onkaan syöttäneet hahmoille. En muista yhtäkkiä sinun kirjoittaneen kertaakaan, että Nelly osaa kutoa, mutta olen vain päättänyt, että osaa. Samoin olen näköjään päättänyt, että kun Inari tekee maailman parhaita sukkia nätimmin kuin sukankudonnan satakertainen olympiavoittaja, Nellyn tekemät sukat menee päivän aikana ruttuun tallikengissä. Sain joskus tosi tiukkaa palautettakin tästä, miten me pilataan täällä toistemme hahmot, mutta se oli varmaan ainoa palaute, jota en ota tosissani. Likaantuuhan ja kuluuhan ne lelut aina, jos niillä oikeasti tosissaan ja tarpeeksi leikkii. Mun hahmot ainakin on niin kuin sieniä, jotka imee muidenkin keksimiä juttuja. Hellon hyperiys, hihkunta ja heilunta onkin ainoa, jonka olen ihan tietoisesti päättänyt olla imemättä, koska tarvitsen myös Hellon kaltaisen äärimmäisen laiskan tyypin. 😀 Mutta hehe, hyvin näitä muidenkin keksimiä juttuja kuitataan tarinoissa ja vahvistetaan myös toisten omakeksimiä juttuja. Nellyn tontutkin on ehditty jo vahvistamaan. 😀
-
Koska en vaan päässy eroon mielikuvasta Nellystä, joka vaappuu pitkin tallia ja tupaa ujuttelemassa tonttuja sinne tänne:
-
Awwwww kyllä nyt sai Nelly hienon merkin!!
-
I-HA-NA. Mä otan tän Heti ja Ylpeydellä vastaan. Kiitos Marshall 😀 !
-
Mä niiin rakastan joulua!! Ja lahjojen antamista! Mähän yleensä aloitan lahjojen hankkimisen kesällä, niin ei tuu sitten loppuvuodesta kiire hankkia niitä. Vähän kerrallaan pitkin vuotta. 😀 Nelly vois ottaa oppia! Ei tulis sitten hätää keksiä, kun valmistautuu hyvin puolivuotta etuajassa.
Toisaalta ymmärrän, niille joista välittää kaikista eniten on hankala keksiä hyvää lahjaa. Tai ainakin mun on, kun haluan että se on ihan OIKEESTI hyvä lahja, merkityksellinen ja käytännöllinen ja ilahduttava.Eetun tapauksessa ehkä siis paita. Ja mistä tietää, että pariskunta on tarpeeksi hyvissä väleissä? Kun voi todeta että toinen on vähän, mmmmmm, no mitä on… Viitaten siihen miten Nelly toteaa ettei Eetu osaa lukea ihan hyvällä asenteella kuitenkin, eikä niin että lälläslää senkin taliaivo kun et lukeakaan osaa :DD
Noi tontut on ehkä söpöimpiä. Vähänkö olis hauska, jos osaisin tehdä klikkailutallin, niin tekisin heti aiheella ”etsi kaikki tontut”.
Ja katsotaanko, niin Noa oikeasti saa jonkun tsiljoona arpaa sillä toiveella että se voittaa.. 😀 ja arvatkaapa, jos voittaisi, käyttäisikö se kaikkea itse vai laittaisiko osan syrjään ihan Hopiavuorta varten.Mutta mä niiin odotan, mitä Nelly keksii!! Hopiavuoren joulu on ihan paras joulu (ainakin näin virtuaalimaailmassa) ja mä odotan sitä niiin paljon!
Ja vielä sivukommentti Marshallin merkille, että ihan super hyvä idea ja niin hauska toteutus! 😀
-
-
Pelileski
Tuntui suorastaan oudolta olla tallilla ilman Niklasta ja sen nilkkasirkkeliä, joka näin hampaiden vaihtumisen aikana oli todellakin nimensä veroinen. Levätköön rauhassa useita vuosia palvelleet tallikengät mitä Marshall oli yrittänyt sitkeästi pitää kasassa liimalla, langalla ja epätoivolla. Mies vilkuili kulmiaan kurtistellen kohti jaloissaan oleva uusia kenkiä jotka tuntuivat vielä samalta kuin kävelisi kaksi ämpäriä jaloissa. Lonksuivat joka suuntaan, eivät antaneet periksi oikein mistään suunnasta, hiersivät kantapäätä ja nilkkaa.. Ehkä nekin joskus siitä muotoutuisivat. Ehkä.
Arlekin seisoi tuttuun rauhalliseen tapaansa silmät puoliummessa tallin käytävällä. Se oli saanut nyt viikon ajan olla reippaasti kevyemmällä liikutuksella ja vaikutti olevan vain tyytyväinen muutoksesta.
Niklas oli viime viikon alusta lähtien juurtunut täysin pleikkarin eteen toteuttamaan lapsuuden unelmaa viikinkinä olemisesta, eikä sen takia ollut käyny tallilla saati satulassa kuin vain kerran. Marshall itse taas ei vielä viitsinyt kavuta satulaan joka päivä. Joten sen johdosta Arlekin oli saanut itselleen puunaus päivän. Jouhet oli selvitetty hyvin tarkasti jotta jokainen pienikin takun alku oli saatu eliminoitua. Pelkästään siihen oli tuntunut uppoutuneen ikuisuus, vaikka jokaisen perusharjauksen yhteydessä ne tulikin käytyä harjan kanssa läpi. Ehkä tamman muuttunut tarha elämä osaltaan vaikutti takkujen syntyyn, koska nytkin hakiessa punertavaa hevostaan tarhasta se oli paininut laikukkaan tarha kaverinsa kanssa kuin mikäkin varsa. Ennen Arlekin oli hyvinkin rauhallisesti koko päivän aitauksessa.
Nyt kun tamman harja lepäsi huolellisesti hoidettuna sen kaulalla ja häntäkin näytti entistä tuuheammalta selvittelyn jäljiltä, korostui Arlekin jalkojen lähinnä surkuhupaisilta näyttävät vuohiskarvat. Ne eivät olleet vieläkään kasvaneet vanhaan mittaansa alkusyksyn parturoinnin jäljiltä jotta ne voisivat laskeutua nätisti jalkoja pitkin. Sen sijaan ne sojottivat puoliksi pystyssä, mikä muistutti kissan tai koiran pystyyn nousseita niskakarvoja. Ja leudoista keleistä huolimatta Arlekin oli onnistunut kasvattamaan itselleen jo nyt oikean talvikarvan, mikä sai sen rakenteen näyttämään jotenkin entistäkin raskaammalta. Toivoa sopii että klipperiä ei tarvinnut kuitenkaan ihan heti olla kaivamassa kaapista.“Mihin sä oot Niken hävittäny kun sitä ei oo näkyny?” Nellyn esittämä kysymys sai Marshallin katsomaan Jussin tallin käytävän suuntaan “Kai teillä on kaikki okei?”
“Hmh? Joo. On” mies vastasi toinen kulma vähän hämmentyneenä koholla, katsoen kun nainen seisahtui seinän vierustalle. “Niklaksen kauan odottama peli vaan julkaistiin viime viikolla, joten olen toistaiseksi leski kunnes hän saa pelattua pelin siihen pisteeseen että muukin elämä voi jatkua.”
“Aaa, mutta ainaki saat Arlekin hetkeksi kokonaan itelles.”
“Ainakin pariksi viikoksi.”
“Mmhm… Ootko vielä saanu päätöstä että hankitko sitä toista hevosta? Tallissa on yhä tilaa vaikka yks karsina muuttuki kanalaksi.”
“..Sanoisin että toinen hevonen tulee mahdollisesti ensi vuoden alussa, kunhan pääsevät kotona yhteisymmärrykseen siitä että mikä laitetaan rekan kyytiin. Jos vain siinä vaiheessa on karsinoita jäljellä.”
“Kerro nyt jotain tarkempia yksityiskohtia.”
“..No, he arpovat useamman hevosen välillä niin lista olisi aika pitkä. Mutta sen tiedän että se on joku marwareista.”
“Marwari? Eikö ne oo niitä millä on ne hauskat korvat.” nainen sanoi, muodostaen sormillaan ikään kuin kaarevat korvat päänsä päälle. Vaikka ne kyllä näyttivät ehkä enemmän pirunsarvilta.
“Juurikin niitä.” rastapää vastasi päätään nyökyttäen, pakaten harjoja takaisin pakkiin. ”Mutta, sen näkee sitten…. Mutta. Mistä muuten näitä tonttuja on alkanut ilmestymään? Yksi hyökkäsi niskaani varustehuoneessa.”
“Korvatunturilta tietenkin.” Nelly vastasi pilke silmäkulmassaan ja virne suupielessään. “Nyt ne kiertää katsomassa että kuka on ollut kiltti ja kuka ei, kuka saa lahjoja ja kuka risuja.”-
Arlekin on varmaan niin kuin ne pojat, jotka päättävät kasvattaa heviletin melkein tyhjästä. Se vaiheessa oleminen on varmaan tuskastuttavaa ja kestää ikuisuuksia. Onneksi ei kaikki katso ihmistä yhtä kriittisesti kuin hevosta. Tai onneksi ja onneksi: kriittisimmät on ihan varmaan huomanneet Arlekinin puudelinpampulat jo. 😀 Onneksi ne kasvaa… …ellei Niklas pääse niiden kimppuun uudelleen, kun Marshallilla on puuhaa kotoa lähetetyn hevosen kanssa. :DD
Yleensä olen tottunut liittämään nämä sydämellisemmät tarinat Niklaksesta kertoviksi, mutta tämä tarina tonttuineen iski muhun tosi täysillä. Marshall on tällä kertaa aika suloinen ja pehmoinen. Hän tekee tavallisia harjailujuttuja kunnianhimoisten laukkatreenien suhteen: toki se tapahtuu polven pakottamana, mutta kuitenkin. Marshall viitsii jalkautua tallille, vaikka ei aio ratsastaa, ja vaikka siitä ei oikeasti ole tällä kertaa edes muuta hyötyä kuin selvitetyt jouhet. Hän liimailee kuumeisesti vanhoja kenkiä kasaan, vaikka saisi varmaan isiltä sponssina vaikka kuinka hienot uudet sisäänajettaviksi. Marshallilla on arkisia huoliakin, niin kuin hiertävät kengät, vaikka taustalla tapahtuu isoja asioita, kun kotopuolessa päätetään hevosasioita hänenkin puolestaan. Ja sitten tietenkin on se, miten Marshall on kiinnittänyt huomiota niihin tonttuihinkin: varmaan hymähtänyt itsekseen.
-
Ai voi hyi, muistan kun hommasin noi mun uusimmat kengät. Ratsastussaappaat kylläkin, mutta ihan siis sama fiilis. Ai hele kun ne hiersi ja oli kovat!! Ei auta kun marssia menemään että ne siitä pehmenee, ehkä Marshall pyytää pukilta jalkahieronnan tai jotain…. Sen se ehkä tulee tarvitsemaan :DD
Eetun kommentti kiteytti aika hyvin sen fiiliksen, jonka mäkin sain Marshallista tässä. Kaikkihan toki tietävät että hän välittää ja pitää huolta hevosestaan, mutta samalla Marshall on myös näyttänyt olevansa vannoutunut tavoitteellinen ratsastaja, joka haluaa edetä ja kehittyä kokoajan. Joten tuollainen puuhastelu on kieltämättä aika suloista hänelle, muttei laisinkaan hahmolle sopimatonta siitä huolimatta.
Uutta heppaa odotellessa, ai vitsi millainenhan kaveri sieltä tulee! Mulla on heti selkeä visio siitä, niin saa nähdä miten hakuteillä oikeesti sitten oonkaan… 😀
-
-
Muutakin, kuin vain tonttuja ja kahvia
Minä en viihtynyt tallissa enää niin pitkään, kuin ennen. Maha vain kasvoi ja kasvun myötä pitkään seisominen koski nilkkoihin, polviin, sääriin, selkään ja oikeastaan ihan joka paikkaan. Kentän reunalla tykkäsin edelleen olla ja katsoa, kun olin raahannut siihen muovisen pihatuolin. Tykkäsin katsoa, kuinka muut ratsastivat ja kehittyivät päivä päivältä. Hellonkaan olkapäät eivät olleet enää niin ylhäällä, kuin vuosi sitten.
Nyt katsoin, kuinka Eira ratsasti Cozminan kanssa pääty-ympyrää. Eirakin oli kehittynyt todella paljon – varsinkin viime viikkojen aikana. Hän oli saanut luvan isältään ratsastaa hullua täysiveristä, eli Cozminaa. Eira oli ihan itse päättänyt, mitä hän treenaa tänään. Olin jo ehdottanut, että jään sisälle askartelemaan lisää tonttuja, mutta se oli ollut kuulemma liikaa. Siksi nyt istuin tässä, ja katsoin nenä jäässä ratsukon ravia. Kun Eira pysähtyi, hän katsoi minuun kysyvästi.
“No, millai meni?” kysyin. Joskus Eira tarvitsi kannustusta.
“Paremmin. Laukannosto oli ehkä … pehmeempi?”
“Kyllä, Cozmina ei hypännyt laukkaan vaan se siirty siihen tosi nätisti. Mites ravi?”
“Musta tuntuu et oon päässy paremmin siihen kiinni. Tai siis, että osaan keventää nyt paremmin” Eira sanoi ja suoristi ryhtiään. Pikkuhiljaa Eirakin alkoi rentoutua.
“Hyvä! Mites, meetkö maastoon loppukäynneille vai jäätkö tähä?”
“Maastoon?”
“Ni, tonne pellon reunalle. Kävelet ison kiven luo ja käännyt takasin.”
“Joo, okei.”Eira epäröi, mutta tuntui mielellään lähtevän maastoon. Nousin tuolista ja avasin hänelle portin. Varmistin vielä, että Eiralla oli puhelin mukana. Tuskinpa mitään sattuisi, mutta on se hyvä oppia kantamaan puhelinta mukana aina maastossa. Sitä paitsi, Eira pysyisi melkein koko matkan näkyvissä. Eetu ei varmasti kyllä tykännyt tästä, mutta omapa on hevoseni.
Kuulin, kuinka suulista käveli ulos hevonen. Pidin porttia auki ja moikkasin Jannaa ja Paahtista.
“Ootteko kentälle tulossa?” kysyin.
“Joo, kyl mä ajattelin” Janna vastasi. Jäin seisomaan paikalleni, ja pitämään porttia heillekin auki. Vilkaisin vielä Eiran suuntaan. Valkoinen häntä viuhahti ja Eiran selkä oli melkein luotisuora. Kunpa hän nyt rentoutuisi.
“Mä aattelin tänää ravia työstää” Janna kertoi ja herätti minut ajatuksistani.
“Jaajaa, puomeilla?” kysyin ja työnsin portin kiinni. Janna nyökkäsi ja heitti ohjat Paahtiksen kaulalle. Koska portti oli kiinni, hän uskalsi irroittaa otteensa hevosesta ja käveli hakemaan puomia aidan laidalta.
“Mä voin auttaa” kerroin ja kävelin hänen peräänsä. “Mä lasken sulle nää välit, jooko?”
“Joo, mä voin kantaa noi tuolta” Janna hymyili puhuessaan.Työnsin puomia jalallani. Kolme puomia riitti pitkälle sivulle ja sama määrä päätyvoltille. Janna kiristi satulavyötä ja valmistautui selkään nousuun, kun minä vielä asettelin viimeistä puomia paikalleen. Kun se oli ojennuksessa muihin nähden, vaapuin takaisin tuolilleni ja vilkaisin metsän suuntaan. Eira oli puolessa välissä matkalle isoa kiveä.
Jannan ratsastusta oli helppo seurata. Hänellä oli kauniit pohjeavut ja hyvin hyvin rentoutuneet hartiat. Hän jaksoi viedä jokaisen tehtävän loppuun asti ja Paahtis kuunteli koko ajan paremmin – ollakseen nuori hevonen. Olihan seassa toki virheitäkin, mutta parivaljakko toimi silti melkein yksyhteen jo nyt. Ensi kesänä olisi loistava mahdollisuus päästä kisoissa pitkällekin, kunhan Janna jaksaisi totuttaa Paahtoleivän kunnolla kisapaikkoihin.
“Koita laskee kättä vähän alemmas ens kerralla” huikkasin, kun Janna ratsasti ohitseni. Hän näytti hämmästyneen, kun olinkin avannut suuni. Toivottavasti se ei haittaisi.
“Mitä?” Janna kysyi, jatkaen edelleen ravissa.
“Laske kättä alemmas. Se antaa Paahtikselle paremman tuntuman ohjasapuihin, ko se menee tollai pää pitkällä. Ihan vähän vaan, noin, siinä. Huomaatko?”Valmentaessa sai pitkään puhua yksin. Ei se minua haitannut, päinvastoin. Se oli merkki useimmiten siitä, että minua kuunneltiin ja ohjeista otettiin kiinni. Niin teki myös Janna nyt. Hänen oikea kätensä oli aavistuksen alempana kuin viime kierroksella. Janna ei kiittänyt, mutta ei se haitannut. Ratsastaessa keskitytään ratsastukseen, ei kiittelyyn. Ehti sitä jälkikäteenkin.
Jannahan ei ollut varsinaisesti varannut valmennusta tälle päivälle. Tai oikeastaan ikinä, mutta minulla oli hyvin aikaa ennen kuin Sonja tulisi tallille. Eirakin pystyi hoitamaan Cozminan helposti itse takaisin tarhaan, joten ei tästä haittaa olisi. Päivään täytettä, tonttujen ja kahvin sekaan tietysti.
Janna kaarsi Paahtiksen kanssa ensimmäiselle puomi-rykelmälle pitkälle sivulle. Hän myöhästyi ihan hiukan hevosen suoristamisesta, ja se aiheutti sen, että Paahtiksen takakavio kolahti viimeiseen puomiin.
“Rauhallisesti, hidasta, jotta ehit suoristaa sen eka” kommentoin. Suuttuikohan Janna minulle, kun tällä lailla opetin kysymättä? Ei kai, hyvää minä vain tarkoitin.
Seuraava lähestyminen meni jo paremmin. Paahtis ei kiihdyttänyt kulmassa ja Janna pääsi suoristamaan kulkusuunnan täysin suoraksi. Yksikään puomi ei kolahtanut.
“Jes, hyvä!”En minä paljoa kehdannut kommentoida, mutta pienempiä asioita kyllä. Annoin Jannan pääsääntöisesti työskennellä itse. Siihen hän oli tottunut ja hyvin se sujuikin. En minä koko ratsastusta jäänyt valmentamaan. Lähdin jo puolessa välissä kahville, kun Eetu tuli kutsumaan minut. Janna osasi hyvin ratsastaa ja hänen kilpauransa on hyvin alkeissa, mutta erittäin lupaava.
-
Eiralla on kyllä käynyt niiiiin hyvä säkä. Vitsi jos olisi itse saanut viettää nuorena tuollaista heppaelämää. Vähänkö olisin varmaan hyvä ratsastaja. Ratsastamisen lisäksi Nellyhän on tosi hyvä opettamaan Eiralle vastuuta, jota hänelle kyllä jo uskaltaa antaakin, kun Heli on ollut myös erinomainen opettaja. Pikku-Eira olisi varmaan keskittynyt somettamaan enemmän kuin ratsastamaan ja kokeillut ujuttaa vähän kavioa sovitun loppumaaston takarajan ylitse, mutta ei tämä Eira. Eiran isä ja Eetu ovat kyllä varmaan yhtä mieltä siitä, että Nelly yrittää suurin piirtein tapattaa tytön. Sen siitä saa, kun näkee itseään nuoremmat lapset aina viiden vanhoina eikä usko heidän kasvavan ja kehittyvän.
Tässä tarinassa Nellyn suhtautuminen Eiraan on suloisinta, mutta parhaan fiiliksen mulle taitaa tehdä Nellyn kontakti Jannaan. Janna on toki jutellut Nellylle eniten, mutta tästä tarinasta ikään kuin lähtee sellainen, hmm, tasaisemman ystävyyden mahdollisuus, johon Janna myöhemmin tosi tarkasti tarttuukin omassa tarinassaan. Ratsastus on turvallinen tutustumishetki etenkin kun Nelly (joka on tallin sosiaalisesti taitavimmasta päästä) on tuputtamatta itseään koko ratsastuksen ajaksi.
Tästä tarinasta näkyy myös se, miten hyvä luonne Nellyllä on, jos ihmisestä voi niin sanoa. On niin helppo arvostella muita, tuntea kateutta ja ärsyyntyä pienistä jutuista, mutta taaskaan Nellyn ajatuksissa ei ole vähääkään ilkeyttä. Kaikki on positiivista. Hän näkee mahdollisuuksia ja taitoa Paahtiksessa ja osaa suhteuttaa pienet kömpelyydet hevosen ikään. Jannankin Nelly näkee hyvänä ja pätevänä, vaikka Janna onkin paljastanut Nellylle tosi pelottavia ja jännittäviä salaisuuksia.
-
Eiikä, miten elävästi näänkään tuon alun kohtauksen! Nelly ison mahansa kanssa ja Eira ratsailla. Se fiilis välittyy jotenkin niin elävästi! Ehkä osittain siksi, että osaan samaistua siihen opettajan paleluun nyt kun oot ite ollut pitämässä tunteja, vaikka tuo Nellyn maha multa puuttuu… 😀
Nelly on kyllä ihana. Alussa Nellystä välittyi vähän rämäpää, sellainen kova mimmi- fiilis, joka kulkee lökäreissä ja tukka takussa. Asuntoauto ja kaikki. Nyt Nellystä on tullut vähän sellainen mamma. Se ei ole huono asia, hahmot kehittyy kun niiden tarinat menee eteenpäin. Enkä väitä etteikö Nelly edelleen voisi olla kova mimmi, mutta ainakin nyt kun hän vaappuu mahansa kanssa paikasta toiseen on vaikea olla ajattelematta häntä mammana. Varsinkin kun hän on niin kiltti ihminen, joka aika tahtoo tarkoittaa hyvää.
Tässä oli muuten aika hyvä, simppeli esimerkkitarina sille, miten ottaa useampi hahmo mukaan. On Eira, Janna ja Sonja ja Eetukin, ja jokaisella olisi mahdollisuus tarttua edes vähän jostain kiinni jos haluaisivat. Ei yhtään hassumpaa!
-
-
Camillalta tuli niin haastava vastaus, että menin ihan lukkoon. 😀 Olen hautonut ja hautonut ja korjannut ja uudelleenkirjoittanut ja yrittänyt ja vääntänyt tätä juonta eteenpäin, mutta ei ole toiminut. Välissä olen yrittänyt sitten edistää muitakin juonia, jos se auttaisi, mutta ei. Aika sen sijaan kuluu ihan hirvittävällä vauhdilla. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että julkaisen sen, mitä mulla on, vaikka kuinka ahdistaa, koska tästä on päästävä eteenpäin. Tämä on yksi niitä harvoja tarinoita, joita pyydän lukemaan lempeästi. 😀
Ei mee ihan putkeen 1/3
Ei mee ihan putkeen 2/3
Yritin sit olla vaikka kasan paskaaEi mee ihan putkeen – välitarina
”Miks sulla on aiva punaset silmät? Ooks sä allerginen jollekki? Mä kerron Eetulle että sä–”
Eiralla oli vauhti päällä. Hän oli ollut menossa ulos samasta ovesta, josta olin juuri tuupannut Camillan Eetun eteiseen. Eira oli kuitenkin vilkaissut Camillan naamaa yhden kerran ja alkanut kysellä. Sitten hän lähti marssimaan kuraisissa tallikengissään peremmälle tupaan ja kuului jo huhuilevan Eetua.
”Tosi kiva”, Camilla puuskahti ihan hiljaa.
”Eira! Älä nyt, emmä tienny et se edes on täällä — Eira!”
”–mäki aina pelkään et mä tuun allergiseks hevosille, mut se voi olla et se on vaan heinäallergiaakin — Eetu! — ja siihen onneks auttaa sit lääkkeet ainaki aluks, mä voinki kattoo samalla onko — Eetu! — nii onko Inarin taskussa sitä Heiniksiä vai mitä se on –”
”EIRA, Eetu on Ilmajoella, ja arvaa mitä Nelly tekee kun sä oot sen lattioilla tallikengillä?” sain sanottua väliin.
”Ai nii…”
”Nyt sun kantsii mennä nopeeta ulos ja olla ihan hiljaa et sä oot käyny täällä tai nähny meitä edes niin hyvällä säkällä se laittaa taas kaiken mun syyksi. Äkkiä nyt.”
”No joo joo! Pakko aina komennella. Hakekaa sit ite Inarilta niitä lääkkeitä ku ei apu kelpaa.”
”Katotaan ny jos se lähtis naamaa pesemällä. Taitaa olla taas kissoja kiivenny tallin vinttiin. Meepä kattomaan samalla.”
”Mee ite”, Eira tuhahti ja lähti ovi paukahtaen, meille vilkaisuakaan enää suomatta.En kyllä itsekään uskaltanut enää katsoa Camillaan. Olin pakottanut hänet mukaani tallista ja nakannut hänen ajohaalarinsa mytyksi varustehuoneen lattialle matkallani. Vieläkin pelotti, että hän purisi minua. Tai että hän alkaisi itkeä. Onneksi hän kuitenkin vain tömisteli keittiöön, romahti penkille ja laski päänsä pöydälle käsiensä varaan.
Mitähän nyt? Emmin hetken käsi ojossa, mutta en lopulta taputtanutkaan Camillan hartiaa. Sen sijaan hiippailin napsauttamaan hellan päälle ja laskemaan vettä kattilaan. Käytin etumaista pikkulevyä, joka oli nopein kiehuttamaan vesitilkkani. Camillan suunnalta kuului niiskaisu, mutta hän nosti päänsä vasta kun vesi alkoi kiehua.
”Mitä sä teet?”
”Kuumaa mehua”, kerroin. Ritvan mehuja ei tarvinnut kauaa etsiä veden sekaan. Niitä oli kokonainen kaapillinen.
”Tää ei oo niinku flunssaa, et kuuma mehu ei auta mitään. Mä en muutenkaan edes halunnu tulla tänne. Mikset sä voi vaan antaa mun olla?”Kaadoin mehua kuppeihin. Siinä pullollisessa taisi olla liikaa sokeria tai jotain, koska mehu tuli ulos hyytelömäisenä klönttinä. Kuuma vesi sekoittui siihen kuitenkin saman tien. Kävelin kuppeineni pöydän päähän ja ojensin toista kohti Camillaa. Hän mulkaisi sitä yhtä vihamielisesti kuin katseli koko ajan minuakin ja laski sitten päänsä takaisin käsivarsilleen. Minun teki mieli heittää melkein kiehuva mehu raskaine Ikean lattelaseineen hänen päähänsä, mutta paukautinkin sen pöytään niin että mehua loiskui. Camilla säpsähti saman tien suoraksi. Hän se osasi olla marttyyri. Hän selvästi halusi ja tarvitsikin apua tai kuuntelijaa, mutta samalla hän onnistui häätämään kaikki tehokkaasti luotaan. Minuakin pelotti, että saisin toisen sylillisen ajohaalareita ulvonnan ja itkun kera. Ja raivostutti, kun Camilla hylkäsi määrätietoisesti kaikki auttamisyritykset. Niin kuin mehun. Sisällekin hänet oli pitänyt oikeastaan raahata. Olisin halunnut läpsäyttää häntä poskelle, jotta hän tokenisi. Oikein kovaa. Kärpäslätkällä. Tai keittiön tason alla olevalla emännänjatkolla.
”En mä tiedä mitä sulle muuta voi antaa ku kuumaa mehua tai sit selkäsaunan”, ilmoitin tylysti, vaikka alun perin tarkoitukseni oli ollutkin vaaroja ja itkua uhmaten pakottaa Camilla tupaan lohdutettavakseni.
”No miten olis vaikka potkut! Kun mä en mihinkään pysty!”
”Arvaa mitä”, kehotin jo ääntäni korottaen. ”Ei kukaa pidä sua epäpätevänä siks että jollekulle sattuu tulemaan ähky sun vahtivuorolla! Tai että joku idioottiponi karkaa sulta siinä missä muilta! Tai että sä kerrankin kämmäät ihan oikeasti ja itsenäisesti ajamalla yhdessä vauvahevosten lähdössä päin helvettiä ja treenaamallaki siihen vissiin väärin!”
Camillan suu aukesi, mutta mitään ääntä ei tullut ulos.
”Jos sua pidetään epäpätevänä, se johtuu tasan siitä että kun sun polulle mätkähtää joku este, sä alat voihkia ja itkeä ja vääntäytyä selälles sen sijaan että kiipeisit yli vaan! Ihme että sä saatkin vedettyä tommosta kovanaaman roolia ja se menee vielä mullekin läpi.”
”Kuule sulla ei oo mitään oikeutta — sä et tiedä yhtään mitään mun elämästä! Ja vastoinkäymisistä!”
”No en tosiaankaan! Onko sulla edes ketään, joka tietää?”
”Sehän ei sulle kuu–”
”Koska tiesikkö mitä. Kyllä jokasella on ristinsä. Kaikkihan tässä luusereita ollaan jokanen omalla henkilökohtaisella tavallaan! Kaikilla on alamäki valmiina, kunhan vaan tähtää!”Camilla ponkaisi ylös niin että penkki kirskahti lattiaa vasten. Hän osoitti minua vapisevalla etusormellaan valmiina joko huutamaan minulle tai itkemään. Istuin rauhallisesti alas ja hörppäsin mehukupista. Mehu oli niin kuumaa, että kyyneleet nousivat silmiin, mutta muuten en värähtänytkään, en kiusallanikaan.
”Mä kuuntelen sun huolia jos sä kerrot tämmöselle. Mut koko maailma ei oikeesti oo sua vastaan, eikä kaikki sun projektit oikeasti ole päin persettä vaikka sä kuinka haluaisit että sun elämä on kamalaa.”
Camilla ei keksinyt tarpeeksi vihaista vastausta tarpeeksi nopeasti, vaan valahti ihan hiljaa takaisin penkille. Ajattelin, että Eirasta kasvaisi varmasti vielä samanlainen kuin Camilla. Paitsi että Eira ei kyllä ikinä vaipuisi penkille loukattuani häntä. Eira lähtisi aina ärsyttävästi kesken pois ovet paukkuen, vielä rollaattori-iässäkin.
”Sä oot oikeesti aivan jumalattoman ärsyttävä”, Camilla huokasi vihaisesti kasvot taas käsivarsiensa väliin painautuneena. Hän tuntui todella tarkoittavan sitä.
”Mä tiedän. Sä et oo ainoa, joka vihaa mua.”
”En mä vihaa sua. Paitsi nyt.”
”Mitä sä nyt pelkäät eniten? Sitä kun Steffe hävis?” kysyin käyttääkseni hyväkseni sen hetken, kun Camilla ei ollut räjähtämässä tai murjottanut.
”En! Idiootti. Sä et vissiin koskaan oo ollu hevosen kanssa siinä tilanteessa et se menee vaan ja sulla ei oo mitään kontrollia siihen! Se on pelottavaa. Siis tietenkin mulla on aivan hirveä olo siitä, että mä mokaan Gunnarin lupaavimman lämminverisen treenit ja lähdöt ja kaikki, mutta mä oikeasti luulin että mä kuolen kun se meni vaan eikä kuunnellu mua yhtään.”Kuulosti tutulta. Camillalla täytyi olla vähän samantyyppinen olo kuin minulla Typyn kanssa. Joskus olin varma, että se vihasi minua aivan erityisesti. Odotin, että joku kerta se potkaisisi minua päähän. Hörpppäsin lisää mehua ja katselin Camillan likaisia hiuksia, kun hän puolittain makasi pöydällä.
”Mä en tiedä, mitä mä — mä en kestä jos ne ottaa sen multa pois. Tai jos se menee niin pilalle, ettei sillä oo enää mitään arvoa. Mulla ei olis ikinä rahaa ostaa sitä.”
Tuuppasin toista mehukuppia Camillan kämmenselkää vasten. Hän nosti punasilmäiset kasvonsa ja tarttui kuppiin. En sanonut hänelle mitään. Kyllähän Steffen omistaja saattoi koska tahansa päättää viedä hevosensa pois, ja loukkaantuihan varsinkin kilpahevosia yhtä mittaa. En minä ainakaan valehtelisi, että ei tässä kuinkaan käy. Tiesihän Camilla itsekin, että jossain vaiheessa joka tapauksessa sattuisi jotain kamalaa. Tuskin Steffe ainakaan elämänsä loppuun asti Hopiavuoressa asuisi. Kukapa sitä uran jälkeen täällä maksaisi, loppui se ura sitten vanhaan ikään tai loukkaantumiseen? Oli selvää, että loppujen lopuksi Camilla menettäisi hevosensa joka tapauksessa. Sitä ennen hänen täytyisi hankkia jokin muu tuki itselleen. Oma hevonen vaikka, jos ihmisystävät eivät olleet hänen tyyppiään. On kivempi itkeä kaksin kuin yksin.
”Mä oon karkottanut mun miehenkin”, Camilla sanoi rauhallisemmin ennen kuin hörppäsi mehuaan. ”Mä pilaan aina lopulta kaiken. Kaikki lähtee. Steffe ja…”
Mitä siihen muka voisi sanoa? Että aina voisi olla huonomminkin? Mitä väliä sillä oli? Se, että jollakulla toisella saattoi olla asiat huonommin, ei vähentänyt oikeasti kenenkään tuskaa. Ojensin Camillalle Balleriina-keksin pöydältä. Hän tarttui siihen ajatuksissaan ja käänteli sitä sormissaan.
”Mulla ei nyt kauheesti oo sulle valmiita ratkaisuja”, mutisin mehukuppiini.
”Mhm, yllätys”, Camilla mumisi ja haukkasi keksistä. ”Hyi yök! Tää on ollu tossa pöydällä näköjään useamman yön yli!”
”Mitä sä haluaisit että tapahtuu?”
”No että nää vaikka kovettuis niinku ruisleipä eikä pehmentyis.”
”Ei sille keksille kun sun elämälle!”
”Että olis mies ja hevonen! Tai oikeastaan toisin päin!” Camilla sanoi melkein vihaisesti.
”Jos se riittää, kyllähän miehiä maailmassa on, ja hevonen sulla just nyt on.”
”Sä et kans kuuntele oikeasti yhtään. Mä just sanoin että ne ottaa Steffen multa pois tän jälkeen.”
”Sä et voi tietää sitä. Just tällä hetkellä sulla on hevonen. Sä haluat siis että sulla on ihan oma hevonen, niinkö? Mies sulla voi olla vaikka huomenna. Sittenkö sä oot onnellinen?”
”No en!”
”Tästä päästään sit takas siihen että mitä sä haluaisit että tapahtuu?”Camilla puri hampaansa yhteen ja katsoi minua uudelleen vihaisena kurtistuneiden kulmiensa alta.
”Kuule ihme tässä pitäs tapahtua. Kaikki on jotenkin niin jotenkin…”
”Kerro kaikki.”
”Lottovoitto. Olis niin paljon rahaa, että mä voisin ostaa Steffen pois ja maksaa sen vuokrat. Sit mä voisin muuttaa johonkin, missä Oskari ja Outi ei — johonkin omaan kämppään. Sit olis se mies ja mä voisin oikeesti luottaa ettei se mene minnekään. Töitäkin mä tekisin, mut kerrankin semmosia mitä osaan tehdä. Ehkä joku harrastus sit siinä. Saisin lopetettua tupakanpolton enkä pelkäis koko ajan keuhkoahtaumatautia.”
”Ja?”
”Siinä se pääpiirteittäin on. Katottas sit lisää myöhemmin.”
”Sähän oot vähään tyytyväinen.”
”Just.”
”Mä nyt en voi sulle mieheks tai hevoseks tai asunnoks muuttua, mut mä voin pitää sua kädestä jos mentäs ajeleen sillä sun Steffellä. Niin näkisit sitte ainaki sen, ettei se mitenkään pilalla voi olla.”
”Kuule. Ei millään pahalla, mutta susta ei hirveästi oo apua hevoshommissa. Ja mulla on töitä…”
”Tää on tyky-toimintaa. Enkä mä sanonu että mä sua auttamaan tuun. Mähän sanoin että mä tuun pitään sua kädestä.”
”Joo ei kiitos.”
”Tehään niin että mä en koske suhun yhtään ja istun puoli persettä aisalla ja sun ei tarvi sanoa mitään.”
”Että sä oot oikeesti ärsyttävä. Mä en ymmärrä, miten muut jaksaa sua ja Nellykin vissiin oikein tykkää susta.”
”Joo, ne on aiva hulluja. Samasta syystä ne varmaan jaksaa kattoa sun murjotustakin. Oskarikin on aiva yhtä mielipuoli kun Nelly, kun se seuraa sun kantapäillä vaikka mun kaltainen urhokin olis tarjolla seurattavaksi. Noni, nyt mennään.”-
No mutta Hello!!
Asiaa!!! :DDAi ai ai tässä ollaan siinä hyvän aiheen parissa, siinä mistä mä tykkään kaikista eniten. Riitaa!! Draamaa, huutoa!! Kun toinen mätkii rumat faktat pöytään ja miettii että pitäisi mätkiä päin näköäkin vielä! Aaa sitä mä rakastan jopa enemmän kun romantiikkaa, niin voin muuten sanoa että olin ihan tohkeissani tässä Hellon mukana cheerleaderien pompomit käsissä. Go Hello!
Oikeasti voi jestas sentään, miten ärsyttävää se on kun joku ei osaa ottaa apua vastaan vaikka selvästi sitä haluaa ja tarvitsee, ja sitten tekee itsestään hirvittävän marttyyrin. Ne ihmiset on niin raskaita!! Nimenomaan oikeassa elämässä – tarinoissa ne sellaiset tyypit ovat täysin sallittuja ja välillä tarpeellisia ihan tarinan etenemistä ajatellen tai hahmon kasvua. Eli en tässä nyt hauku Camillaa, josta pidän kovasti, vaan viittaan enemmän omiin oikean elämän tuttuihin…. :DD
Hellosta taisi aueta tässä taas mulle uusia puolia. Oletko muuten huomannut, että Hello on sun Hopiavuoren hahmoista monipuolisin? Eetulla, Oskarilla ja Eiralla on tosi selkeä oma juttu, jossa he pysyvät melko uskollisesti joka tarinassa. Hellokin on itselleen uskollinen, mutta muihin verrattuna hän on aikamoinen kameleontti. Hello pystyy oikeastaan käsittelemään tilanteen kuin tilanteen, eikä vielä kertaakaan ole tullut vastaan sellaista hetkeä että olisin ajatellut, että joo tämä tilanne ei nyt Hellolle sovi. Aika siistiä!
Mä niiiin – haluaisin sanoa että kadehdin muttakun en voi kadehtia kun se on vaan harjoittelusta kiinni – tykkään sun tavasta kirjoittaa vuoropuhelua, olispa se mullekin noin helppoa ja realistista ja vaivatonta!! Ehkä vielä joku päivä.
Niin ja, Kaikilla on alamäki valmiina, kunhan vaan tähtää. Tuosta mä tykkäsin.
-
-
Äärimmäisen kiva ja kevyt projekti
Ei saisi koskaan mennä Eetun kotiin, jos ei halunnut orjatöihin. Ei ainakaan nykyään, kun se oli Nellynkin koti. Ajattelin käydä vain nopeasti juomassa vähän mehua, mutta tietenkin Nelly väijyi minua varjoissa. Hänellä oli suunnitelma. Kuinkas muutenkaan?
”Mulla olis yks kiva juttu sulle”, hän sanoi hymyillen sillä tavalla sydämellisesti kuin aina, kun laittoi minut töihin.
”Mulla on kuule kauhee reuma”, sanoin heti ja yritin niellä mehua mahdollisimman nopeasti keittiön tasoon nojaten. ”Iskias. Kauhee välilevynpullistuma. Tulehtunu varpaankynsi. Kuukautiskipujakin.”
”Sä et edes tiedä mitä mä oon ajatellu”, Nelly sanoi teeskennellyn apaattisena. ”Mitä jos mä oon tehny kovalla työllä sulle kivan lahjan jä sä oot heti tolleen…”
”Sä meinaat panna mut pesemään saunan sun kanssa, eikö niin?” arvasin.
”En. Vaan mä aion pakottaa sut siivoomaan Jillan huoneen mun kaa.”
”Eli mä siivoan ja sä katot, niinkö?”
”Ei, vaan mä oon työnjohtaja.”
”Sulla ei oo Jillan lupaa, eikä Eetun.”
”Mulla on itse asiassa Jillan lupa”, Nelly vastasi jotain ryttyistä kirjekuorta heilauttaen, ”enkä mä tarvi Eetun lupaa mihinkään.”
”Just. Mä en nosta mitään raskasta, en sorki kenenkään laatikoita, enkä imuroi. Enkä viikkaa, pyyhi tai pudistele”, luettelin ehtojani.
”Et tietenkään. Sun tarvii vaan tehdä niinko mä sanon. Tuu, tää on ihan kiva ja äärimmäisen kevyt projekti.”Vaikka tiesin varmasti, että tämä projekti olisi kaikkea muuta kuin kiva ja kevyt, seurasin Nellyä sinertäviksi maalattuja portaita pitkin yläkertaan. Kukapa muukaan häntä auttaisi? Eetu ei varmasti ehtisi ainakaan. Eira varmaan tulisi maksettuna, mutta hän taisi olla vieläkin uteliaampi ja kovempi urkkimaan kuin minä. Sitä paitsi enköhän juuri minä jo tiennyt Jillan salaisuudet.
Jillan ovi oli saman näköinen kuin kaikki muutkin Hopiavuoren väliovet Nellyn ja Eetun makuuhuoneen ovea lukuun ottamatta. Silti epäröin avata sitä. Siitä tuntui olevan tuhat vuotta, kun olin käynyt hänen huoneessaan. En ollut koskaan ajatellut, että menisin Jillan kanssa naimisiin tai perustaisin perheen, mutta lyhyen hetken ajan olin ihastunut hänen herttaiseen hymyynsä ja jättiläismäiseen kiharapilveensä. Hän oli kokannut minulle lempiruokiani ja haronut hiuksiani, vaikka olin pussaillut kaiken maailman poikia baareissa. Tai siis Tideä. Jilla oli tainnut ajatella juuri sellaisia asioita kuin naimisiin menemistä.
”Tee noita katumusharjotuksia myöhemmin”, Nelly komensi, kun en saanut ovea auki. Hän tuuppasi sen selälleen ohitseni.
”En mä mitään katumusharjoituksia tee.”
”Teethän. Sä nypit hampailla nahkaa sun alahuulesta ja silität sun käsivarsia vaan sillon kun sä oot oikeasti tehny jotain pahaa. Mä en ihan tajua, miten kaikista katastrofeista tuleekin aina sun syy täällä, vaikka susta näkee heti koska sä oot tehny jotain.”
”Mitäs ootte Eetun kaa semmosia että aina pitää olla joku syntipukki ku käy vahinko.”
”Mee nyt vaan sinne sisälle.”Jillan huone oli sellainen kuin muistinkin. Se oli hieman sekaisin niin kuin aina. Pöydällä oli hylättyjä kyniä, kirjoja, johtoja ja meikkipurnukoita. Sängyllä lojui vieläkin puoliksi luettu Valtaistuinpeli. Keskellä virkattua värikästä mattoa makoili Jillan valkoinen villapaita. Nurkkaan säkkituolin päälle oli nakeltu pehmoeläimiä: oli kirahvia, nallea, koiraa ja norsuakin. Kävelin koskettamaan pinssejä, jotka Jilla oli painanut romanttisen kukkakuvioisen ikkunaverhonsa syrjään. Huoneessa jopa tuoksui häneltä. Jos sängyn päätyyn ei oltaisi isketty tyhjiä pahvilaatikoita ja jätesäkkirullaa, olisin voinut kuvitella odottavani häntä paraikaa tallista takaisin.
”Eli näihin laatikoihin tulee kaikki kova ja särkyvä. Kaikki mahdollinen pehmeä laitetaan näihin säkkeihin, koska niitä on helpompi käsitellä nyt. Ei tarvi liikaa sortteerata et mikä kuuluu minkäkin kanssa samaan. Ei me mikään muuttopalvelu olla.”
Nellyllä näytti olevan selvä suunnitelma. Hän liu’utti yhtä pahvilaatikkoa minua kohti ja tarttui itse toiseen taitellakseen sen kokonaiseksi. Laatikon kyljessä luki Muuttolaatikko monella kielellä.
Laatikko oli vaikea taitella auki, vaikka katsoin mallia. Lopulta se oli kuitenkin avonaisena Jillan sängyllä ja aloin vyöryttää siihen tavaraa. Vedin auki työpöydän laatikoita yksi toisensa jälkeen ja kaadoin sisällön pahvilaatikkoon. En katsonut tarkemmin, mitä sinne meni. Siellä oli ainakin papereita, vihkoja, kyniä, roskaa, lisää johtoja, lisää meikkiä, roskia. Olisin halunnut poimia joukosta Jillan päiväkirjan, jonka kansi oli saatu näyttämään vanhan nahkakantisen kirjan kannelta, mutta ei minulla oikeasti ollut mitään oikeutta sitä lukea. Kaadoin paperikaaoksen päälle seuraavaksi Jillan yöpöydän laatikon sisällön. En voinut olla huomaamatta puoliksi juotua pulloa ja sen pieniä tyhjiä seuralaisia.
”Hei Nelly”, mumisin ja tartuin pulloon.
”No?” Nelly kysyi kääntymättä. Hän riipi vaatekaapin sisältöä myttyyn jätesäkkeihin.
”Eiku ei mitään”, sanoin ja päästin irti pullosta. Asia ei kuulunut minulle, eikä löytöni edes välttämättä tarkoittanut mitään.Kun laatikko oli täynnä ja yöpöytäkin tyhjä, tartuin jätesäkkiin. Asettelin Jillan pehmolelut nurkasta hellästi sen pohjalle. Tiesin, että ne olivat menossa kylmään varastoon Jillaa odottamaan. Peittelin ne säkin pohjalle virkatulla matolla ja Jillan päiväpeitolla. En pystynyt nakkaamaan pikku eläinten päälle enää mitään muuta, vaikka säkissä oli tilaa. Istuin sängyn reunalle.
”Mä en taida jaksaa enempää”, sanoin Nellylle.
”Älä nyt viitti. Sä oot pakannu kaks laatikkoa ja pari säkkiä. Laita noi kuolleet kasvit tosta nyt vaan roskasäkkiin, kisko verhot alas ikkunasta ja kääräse noita posliininorsuja vähäsen kuplamuoviin.”
”Eiku mä pidän vähä taukoa.”
”No pötkötä hetki siinä sängyllä.”
”En mä halua. Mä meen kattoon olisko Loimulla hiiri.”Jilla ei oikeasti ollut tulossa enää takaisin. Jotenkin koko ihmisen oli pystynyt työntämään mielestään pitkäksi aikaa, kun hänen tiesi palaavan lopulta tavaroidensa ja hevosensa luo. Sitten Eetu oli laittanut hevosen pois ja Nelly oli ryhtynyt jankuttamaan huoneen tyhjäämisestä.
Koputin nyrkillä Noan oveen. Oikeasti en niin piitannut Loimusta, mutta ajattelin Noan olevan jossain toisaalla. Voisin muka koputtaa, sitten muka kurkistaa huoneeseen ja vielä muka mennä katselemaan käärmettä, eikä kukaan häiritsisi minua vähään aikaan. Harmikseni huoneesta kuului ”joo tuu vaan sisään”.
Tervehdin Noaa nyökkäämällä ja kävelin koputtelemaan Loimun terraariota. Mielikki oli päiväunilla Noan vieressä patjalla, jolla Noa luki jotain lehtään sen näköisenä kuin olisi itsekin nukkunut ja esittäisi vain lukeneensa. Oli ihan hiljaista. Loimukaan ei liikkunut yhtään, vaikka kuinka koputin. Etsin katseellani jotain keppiä, jolla voisin tökkiä siihen vähän vauhtia.
”Mitäs Hello?” Noa kysyi kesken etsinnän.
”Ei mitää”, huokaisin ja istuin kutsumatta Noan jalkopäähän patjalle. Mielikki murahti ja hämmentyneen näköinen Noa liikautti koipeaan pois altani. ”Me tyhjätään Jillan huonetta”, kerroin.
”Mä aattelinki et mitä siel on meneillään. Kauhee kolina.”Nypin kynsinauhojani. Noan huone ei ollut yhtä kiva kuin Jillan. Noa oli sisustanut huoneensa vähän niin kuin se olisi sillanalus. Hän jopa nukkui lattialla. Ihan tuli mieleen pikku Chai Vanhan Meijerin vintillä.
”Voiks käydä niin että ihastuu johonkin ja se on niin väärä ihminen että siitä ei seuraa mitää muuta kun kaikille jotain hirveetä?” kysyin Noalta, joka aivan varmasti tiesi minun puhuvan Jillasta kaiken tämän ajan jälkeen.
”Voi”, hän sanoi lyhyesti.
”Mä en olis silti jättänyt sitä tekemättä vaikka meille kävi heti niin”, tunnustin ja nojauduin Noan makaavaan ruumiiseen selkänojan puutteessa.
”Mä olisin”, Noa sanoi vinosti hymyillen ja katseli tahallaan kattoon, etten voinut ilmehtiä hänelle että kertoisi lisää. ”Mitä jos sä kantaisit vaan laatikoita alas nii mä voisin mennä auttaan Nellyy pakkaamaan?”
”Joo se olis hyvä”, sanoin kiitollisena, vaikka tiesin paperilaatikoiden olevan painavia.-
Okei, okei, noniin joo okei. Noa tyhmäkö sä olet, kun itseksesi itkeskelet ettei sulla ole yhtään kaveria, kun Hello tulee noin vapaasti sulle juttelemaan kaikenmaailman katumuksistaan, eikä turhaan lupiakaan kysele vaikka ihan iholle tulee… 😀 Onneksi Noan käsitys ystävistä on vähän vääristynyt, eikä hän taida itsekään ymmärtää että hän on sellaisten ympäröimä. Onneksi on Hello.
Ja sepäs tässä villiä onkin!! Koska Hello on alusta asti ollut sellainen hahmo, että jokaisen tarinan jälkeen totean, että voi vitsi kun mä niin tykkään Hellosta. Ja sitten kohta mietinkin, että vitsit Hello sä olet kyllä ärsyttävä! Ja sitten kumminkin tykkään siitä taas. Ihan todella raivostuttavaa, koska sellainenhan Hello on – ihana ja ärsyttävä, ja se tietää sen itsekin. Eli Hellon on pakko olla joko tosi hyvin mietitty hahmo, tai tosi hyvin kirjoitettu sellainen. Tai molempia. Kumminkin, tässä tarinassa ja tämän jälkeen mä taas, ihan niinkuin aina, tykkään Hellosta aivan sikana. Pari ideaa mulla on miksi välillä en tykkää, mutta koska en osaa vielä varmaksi sanoa mitkä ne piirteet on jotka sen aiheuttaa, niin en pureudu niihin vielä.
On ymmärrettävää, että Hellolle Jillan lähtö on isompi juttu. Vaikka heidän juttunsa olikin lyhyt, niin se oli silti ja ainahan sellaisesta jää oma jälkensä. Niin hyvässä kuin pahassakin. Uskallan väittää että tämä tarina oli sulle itsellesikin tavallaan tarpeellinen jotta Jillan tarina saadaan ”päätökseen”, ainakin nyt toistaiseksi Hopiavuoren osalta. Olihan hän mukana alusta asti, ja se on iso asia, kun alkuaikojen tärkeä hahmo lopulta lähtee. Ja kuitenkin tässä kunnioitetaan Jillaa ihan loppuun asti, muistelemalla pieniä yksityiskohtia Jillan omista tarinoista ja Hellon omilla tunteilla; ei Jillan huonetta olekaan niin helppo vain tyhjentää.
Mutta että on Noan huone kuin sillanalus. Sä olet Hello outo, sillä on kumminkin kasveja siellä ihan miljoona ja vaikka mitä muuta kivaa boheemia. Se on sellainen hippiluola, miten niistä ei muka voi olla tykkäämättä! 😀
-
-
Apumies
”Sulle on muodostunut outo symbioosi noiden kanssa”, Tiitus huomautti.
Käännyin katsomaan häntä tallikäytävälle. Se oli vähän vaivalloista, koska istuin omien jalkojeni päällä karsinan lattialla ja minulla oli nukkuva kukko sylissäni. Tiitus nojasi leukaansa talikkoon ihmeellisellä mutkalla, koska oli liian pitkä sellaiseen.
”Nämon mukavia”, myönsin hänelle.
”Ne oli vähemmän mukavia, kun ne asu hetken Hellon olohuoneessa. Kauhea meteli… Ja haju.”
”Nii no eipä nämoo mitään sisäelukoota. Mutta muuten nämön mukavia kaveria.”
”Aivan.”Silitin varovasti Keskiviikon pitkäksi venynyttä niskaa. Ainakin nämä meidän kukot, siis Hellon kukot, tapasivat nukkua vierekkäin pallomaisina tiukkoina läjinä yleensä karsinan nurkassa ja joskus orsillakin. Kun Keskiviikko nukahti syliin, se nukkui kuitenkin pitkänä ja velttona. Sillä saattoi olla kylmä nukkua karsinassa. Minun täytyisi hankkia kukoille pieni lämpökoppi. Prinsessasta ei osannut sanoa, venyisikö se sylissä samanlaiseksi puikulamaiseksi kuin Keskiviikko. Se oli oman arvonsa tunteva itsenäinen kukko, eikä ollut ollenkaan niin sylinkipeä kuin Keskiviikko. Prinsessalle tekisi varmaan hyvää nähdä enemmän ihmisiä, jotta se rohkaistuisi. Myytäisiinköhän jossain kanoille sopivia valjaita? Voisin usuttaa Millan lapset lenkittämään Prinsessaa. Sellaisen kiljunnan jälkeen se ei pelkäisi enää mitään eikä ketään.
”Mä en haluis hoputtaa varsinkaan kun sä oot mun pomo mut…” Tiitus sanoi käytävältä.
”Joo. Mennähän. Saamma jakaa heinäkki valamihiksi karsinoohin niin sitte saamma purkaa uuret heinäpaalit kokonansa tyhyjähän karsinahan ettei jää vanhoja alle.”Yritin nostaa Keskiviikon varovasti Prinsessan viereen, mutta heräsihän se kuitenkin. Se oli monella tapaa niin kuin kissa — sikäli mikäli kissoista kuulemani kertomukset pitivät paikkaansa. Se nukkui lämpöisessä sylissäni ja katsoi vielä päälle tuomitsevasti, kun joutui pois. Ihme ettei se sähissyt.
Nousin ja pudistelin roskat housujeni takapuolesta. Ajattelin vetää oven kiinni Keskiviikon nenän edestä. Tänään oli liian kylmää pitää kukkoja ulkona koko päivää. Keskiviikko kuitenkin astui päättäväisesti oven kourun ylitse käytävälle.
”Jaa. Tuukko sä auttamahan?” kysyin siltä ja suljin Prinsessan karsinaansa.
”Mä luulen kyllä Eetu et toi on vaan jaloissa kun me kannetaan”, Tiitus sanoi.
”Ei se ny mitää jaloos oo. Piäni kana. Tuu Keskiviikko, mennähän tuanne toiselle pualen paalin kantohon.”
”Jos se kuitenkin jäis karsinaan siks aikaa…”
”Mä paan sen tuala sitte karsinahan jos se ei osaa käyttäytyä siälä. Kyllä se ny saa omas tallisnansa vähä auttaa paalinkannos.”
”Selvä… Vai omassa tallissansa…”Katselin turhaan taakseni, kun menimme päätalllin puolelle. Keskiviikko vaappui mukanamme nimittäin niin kuin olisi koira eikä kukko. Se oli hauska veikko. Ei ihme, ettei Hello ollut antanut tehdä siitä kanakeittoa.
-
Joululeipomuksia
Taas kerran olen enemmän kuin hukassa suunnan ja inspiraation kanssa. Tekstejä tulee ehkä vähän hitaammin kun yritän pohtia niitä laadukkaammiksi, mutta tässä nyt tällainen nopea rääpöös jotta saan erästä vain nopeasti sivuamaani aihetta uudelleen kartalle. Nellylle sen verran että mä voin itse hoitaa tässä tapauksessa kirjoituksen, pahoittelen jo valmiiksi jos menen ja kirjoitan jotain väärin.Mä olisin voinut ihan hyvin pitää tänään tallivapaan kun Myllyojan Eedi oli tulossa ratsuttamaan Paahtiksen. Kuitenkin mulla oli asiaa Marshallille, tai oikeastaan Niklakselle, mutta tuota ei ollut näkynyt tallilla tai tuvassa hetkeen joten toivoin että viesti menisi myös rastapään kautta perille.
Mulla oli olalla kangaspussi, josta löytyi paketillinen voitaikinalevyjä sekä myös rasiat omena ja luumumarmeladia. Mä toivoin että Nelly olisi tuvassa vaikka voisi olla ihan hyvin myös niin että tuo olisi tallissa. Astellessani portaita ylös yritin kopistella enimmät lumet pois kengistäni ennen kun avasi tuvan ulko-oven ja astuin eteiseen.
”Moikka!” huikkasin tervehdyksen jo eteisestä. Jostain peremmältä kuului vastaus ja riisuttuani kenkäni sekä takkini jatkoin matkaani kohti keittiötä, josta löysinkin Nellyn.
”Moi Janna!” Nelly tervehti vielä uudelleen nähdessään kuka oli tullut sisälle ja nostettuaan ensin katseensa edessään olleesta vihosta.
”En mä tiedä onko tää liian aikaista, mutta mä toin voitaikinalevyjä ja marmeladeja joulutorttuja ajatellen? Nää kyllä taitaa olla vielä sen verran kohmeessa että mä uskon että ne voi kyllä heittää vielä pakkaseenkin jos nää on parempi tehdä vasta joulukuun puolella?” puhelin hieman epäröiden nostellessani laatikon ja rasiat kangakassini pohjalta.
”Nythän on ihan hyvä aika. Mä pistän uunin lämpemään niin saadaan kahvittelijoille heti tarjolle kun varmaan pian kaikki alkaa kuitenkin tupaan kerääntymään”Nellyn laittaessa uunia lämpenemään ja etsiessään peltejä paistamista varten kävin hakemassa tiskialtaan luota rätin ja pyyhin tuvan pöytää ennen kuin palautin rätin paikoilleen ja etsin Nellyn ohjeiden mukaan kaulimen ja nappasin vielä laatikosta voiveitsen ja pari pikkulusikkaa, joilla saisimme tehtaamme käyntiin.
Lopulta olimme valmiita istumaan Nellyn kanssa takaisin tuvan pöydän ääreen ja aloittamaan leipomisemme.
”Hei kiitos muutes niistä neuvoista maanantaina. Niistä oli oikeasti apua ja Paahtis on ollu jotenkin paremman oloinen ratsastaa tällä viikolla”
”Sehän on kiva kuulla. Se on kyllä taidokkaan näköinen nuoreksi”
”Joo. Mua vaan välillä pelottaa että mä pilaan sen kun en mä oikein osaa sitä viedä eteenpäinkään…” puhelin samalla kun taittelin molemmat voitaikinalevyn puolikkaat perinteiseksi tähdeksi, ennen kuin koristelin toisen keskustan luumu- ja toisen omena marmeladilla ja nostin leipomukseni pellille.
”Olisitko sä jaksanut pitää meille välillä jotain valmennuksia? Ei siis tartte välttis olla ees täyttä tuntia, et vaikka puolikaskin riittää tai ihan mikä on sulle semmonen mukavin aika?”
”Kyllä mä voin ihan hyvin, voidaan vaikka sopia jotain tarkempaa aikaa ja päivää kun ollaan valmiita” Nelly hymyili ennen kuin palautti huomionsa omiin leipomuksiinsa.Paria pellillistä myöhemmin meillä oli varmasti ainakin kaikille riittävä määrä joulutorttuja valmiina ja olimme kerenneet Nellyn kanssa sopimaan jo pari valmennuspäivääkin tulevalle kuukaudelle, kun ensimmäiset saapuivat jo tallista sisään.
”Mooi” tervehdimme tulijoita kuorossa ja olinkin tyytyväinen nähdessäni Marshallin astelevan keittiöön Eetun ja Camillan vanavedessä.
”Marsh, onko Niklas tallilla?” käännyin katsomaan rastapäätä ennen kuin kokeilin, olisiko lautaselta nappaamani joulutorttu jo jäähtynyt syötäväksi.
”Ei, se on edelleen kotona pelaamassa”
”Ai okei… Meinasin vaan kysyä siltä että onko se vielä kiinnostunut niistä pentujen painitreffeistä? Tai en mä tiedä viittisiksä viedä viestiä eteenpäin?”
”Onnistuu kyllä kysyä”
”Jes mahtavaa. Mä taidan ite huomenna pyörähtää vaan juoksuttamassa Paahtiksen Eedin jäljiltä mutta aika pitkälti pitäis kyllä mut täältä löytää jos ei muualla törmätä” vastasin rastapäälle ennen kuin uppouduin muihin keittiössä käytäviin keskusteluihin ja nappasin vielä toisenkin joulutortun.-
Tästä tuli heti mun suosikkitarina Jannalta tähän asti. Tykkään aina tietenkin arkihetkistä tuvassa, mutta puolueellisuuteni lisäksi tässä on tosi paljon muutakin, miksi tästä voi tykätä!
Ensinnäkin tästä tarinasta välittyy tunnelma hyvin. (Koetetaanpa nyt analysoida sitä.) Jo yhteinen tekeminen ja yhteiseen pikku askareeseen kutsuminen on sellainen juttu, joka virittää lukijan ystävälliseen ja lämpöiseen tunnelmaan. Olet valinnut tekemisen myös hyvin tunnelman kannalta. Leipominen on juuri sellaista puuhaa, jota tehdessä voi rupatella, tutustua, vaihtaa ystävällisiä sanoja. Leipoen on jopa helpompi jutella kuin kahvikupin ääressä, koska voi puhua katse taikinassa, jos tarvitsee vähän tilaa hengittää. Tunnelmaa luo myös Jannan avoin ja iloinen tapa puhua heti tervehdyksestä lähtien. Hän on jo jakanut paljon Nellylle elämästään, joten oletinkin näiden olevan jo valmiiksi jonkinlaisissa ystävällisissä väleissä nyt kun ystävyyttä todella aletaan hieroa. Mulle tunnelmaa luo myös se, miten arki jatkuu tässä siitä, mihin se Nellyn tarinassa jäi.
Nostaisin esiin myös sen, miten onnistunut jatko tämä tarina on Nellyn valmennukselle. Sen sijaan että toistaisit saman tapahtuman uudelleen eri näkökulmasta ja Jannan ajatuksin ja kokemuksin höystettynä, olet löytänyt ihan uuden lähestymistavan. Se on toimiva. Myös pentutreffikutsun uusiminen Marshallin kautta Niklakselle on kekseliäs tapa ottaa asia uudelleen puheeksi. Ei poka tule yhtään toisteinen olo, vaikka esitellyt asiat ovatkin tuttuja. Päin vastoin: on kuin olisin tietämättäni odottanut jotain tällaista.
Vielä viimeiseksi kehuisin, miten keksit luovan tavan hankkia Jannalle ystävän. Jo nyt, yhden tällaisen yhteisen hetken jälkeen mun on jo ihan helppo uskoa, että Janna ja Nelly viihtyisivät yhdessä rupatellen silloinkin, kun kommunikointi ei liity kiinteästi hevosiin tai tallivuokriin ynnä muihin hevostallin asioihin. Enää en ihmettelisi ollenkaan, vaikka Janna alkaisi paljastaa salaisuuksiaan vähä vähältä. Ja kun välit lämpiävät, itse päässäni kuvittelema Nellyn oletusreaktiokin vaihtuu vähä vähältä. Kaverista ei tuumata illalla nukahtaessa puolisolle, että vitsi se on outo tai vitsi sen pitäisi hankkia apua. Nyt jo Nelly voisi huokaista, että on huolissaan Jannan jaksamisesta. Vielä vähän ystävystymistä, niin oletusreaktio voisi olla huokaus, että mitähän me tehdään että me voitaisiin auttaa Jannaa viettämään hyvä joulu tästä isäsopasta huolimatta.
Kyllä, nyt saavutit minun mielestäni suurimman onnistumisesi Hopiavuoren tarinassa tähän asti! Lukijoita on monenlaisia, mutta muhun ainakin tämä upposi ja odotan lisää.
-
-
Epäsosiaalinen
— Joo, menkää te vaan. Mä menen Mortin kanssa maneesiin niinkuin olin suunnitellut. Pitää kato edelleen vähän tehdä tuttavuutta tämän kanssa.Katselin miten Heli ja Harri lähtivät hevosineen pihasta. Nähtävästi Surren vieroitus oli jo siinä vaiheessa että se sai luvan pärjätä ilman emäänsä tämän maastolenkin ajan. Vaikka johan Surre asui omassa karsinassaan, niin ettei se ollut mikään maitovarsa enää. Mitäpä minä varsinaisesti tiesin varsojen vieroittamisesta. Joka tapauksessa Heli oli palannut satulaan ja vaikutti tyytyväiseltä noin kaikkinensa. Ja nyt musta ja punainen hevonen astelivat rauhaksiin kohti vanhaa päätietä.
Talutin oman punaiseni maneesiin, kiristin satulavyön vielä ja ponnistin jakkaralta selkään. Mortti olisi mielellään heti lähdössä, mutta pidättelin sitä yli normaalin ajan, että se oppisi olemaan ennakoimatta. Lähdimme liikkeelle vasta kun Mortti oli rauhoittunut ja rentoutunutkin paikoilleen. Ei siihen kauaa mennyt, Mortti oli siitä kiva hevonen, että sillä raksutti kyllä päässä ja se tajusi asioita nopeasti.
Maneesissa ei ollut muita ja nautin yksinäisyydestä. Vanha tuttu epäsosiaalisuus alkoi nostaa taas päätään, tunnistin sen. Mummun kuolema yhdistettynä vuoden pimeimpään ja synkimpään aikaan ei ollut varsinainen voittajakonsepti. Ei tehnyt mieli nähdä muita ihmisiä, ei mieli puhua toisten kanssa, muutenkin halusin olla vain hiljaa ja omissa oloissani. Harrin läsnäolo oli ok, mutta jo Hopiavuoren tupaan minut sai raahata väkisin. Tallissakin välttelin mieluusti muita ja vastailin lähinnä yksitavuisesti, jos joku yritti jutella jotakin.
Eivät ihmiset tyhmiä olleet. Paikkakunnan juorut mummun kuolemasta olivat päätyneet Hopiavuoreenkin asti ja muutama oli esittänyt surunvalittelunsa sen johdosta. Varmasti he osasivat yhdistää minun vetäytymiseni ja kuolinuutisen. Jopa Hello, sillä viime viikolla hän oli tuonut minulle tuoreen joulutortun tuvasta. ”Kun et sä kuitenkaan ehdi tupaan istumaan”, hän selitti äänensävyllä, joka kertoi hänen ja kaikkien muidenkin tietävän, että minun kiireeni oli vain tekosyy. Salierin ja Mortin kaapeissa oli tuplamäärä tonttuja, mutta ne eivät kuulemma olleet valvomassa minun kiltteyttäni. Tonttuilija ei ollut jäänyt vielä kiinni, mutta Hello oli toki pääepäilty.
-
Aina ei jaksa! Kun elämässä sattuu rankkoja juttuja, toiset tukeutuvat ystäviin. Sonjan vetäytyminen kuulostaa kuitenkin just mulle tutulta. Yksin on hyvä latautua. Onneksi lemmikkien seura ei haittaa yhtään ja hevosten tarjoama liikunta ja liike on tietenkin hyväksi. Luulenpa, että Sonja teki hyvän päätöksen Mortin suhteen siitäkin näkökulmasta, että uusi hevonen pakottaa lähtemään tallille ja ulos talosta, vaikka tupaan meneminen tuntuukin vielä rasittavalta ajatukselta. Jos Sonjalla olisi pelkkä Salieri, se olisi helppo luiskauttaa nyt Harrin niskoille, kun heillä on niin hyvin mennyt. Mortti ajaa Sonjan ulos.
-
Tavallaan on ihan lohdullista, että Sonja ajattelee, että muut tietävät kyllä mistä kiikastaa. Siten hän ei erehdy vielä kaiken lisäksi miettimään, että kaikki nyt välttelevät häntä kun on hän niin epämiellyttävää seuraa tai jotain muuta samanlaista kurjaa. Kunhan antavat Sonjalle omaa rauhaa surra.
Sonjan elämässä on tapahtunut taas paljon, ja se vie voimia. Varsinkin kun on kylmää ja pimeää, ettei edes sää voi helliä hetkenkään vertaa. Ehkäpä uusi kavioliitto antaa ponnistusvoimaa ajallaan, jotta Sonja pääsee taas kunnolla jaloilleen ja saa voimaa. Tai jos se ei ole Mortti, niin ehkä aika parantaa. Sonja on kuitenkin todella vahva tyyppi, joten en epäile hetkeäkään etteikö hän tästäkin selviäisi. Vaikka se ei olisikaan helppoa, niin kyllä Sonja siihen pystyy, ihan taatusti!
-
-
Mielikin Ihan Oma Joulusukka
“Kuule Mielikki-ystäväiseni. Mä tein sulle Joulusukan”, sanoin ja leikkasin viimeisen langanpätkän pois. “Tässä, eikö ole hieno!”
Mielikki ei vastannut, vaan katsoi minua sohvan nurkasta nostamatta päätään. Sen oli hyvä olla ja nuokkui tyytyväisenä aamutallin jäljiltä. Työnsin itseni ylös sohvalta ja pyörittelin punaista pientä sukkaa kädessäni matkalla keittiöön. Pudotin pienen herkkupalan sukkaan ja vaapui takaisin olohuoneeseen. Istuin Mielikin viereen ja näytin koiralle sukkaa. Mielikki haisteli sitä kiinnostuneena ja tuntui heti ymmärtävän, että siellä oli jotain.
“Tää on ihan sun ikioma joulusukka. Nihh. Joka päivä täällä on jotain. Yöllä tontut tulee ja laittaa tänne jotain, onko vähän hienoa?”Mielikki yritti pienillä hampaillaan tarttua sukkaan ja innostui hetki hetkeltä enemmän. Maksa-herkku haisi ihan varmasti loistavalle. Annoin Mielikin rauhassa tutkia sukkaa, ennen kuin työnsin itse käteni sukkaan ja vedin herkun esille. Pieni koira oli oikein innostunut ja heilutti häntää.
“Mieti, joka päivä uus juttu. Tossa, ole hyvä,” sanoin ja ojensin herkun Mielikille. Se nappasi sen suuhunsa todella nätisti, eikä edes koskenut sormiini. Mielikki hyppäsi alas sohvalta ja kipitti sille varatulle viltille nojatuolin viereen nauttimaan ateriaansa.
“Mahtaa olla hyvää, eikö? Huomenna siellä voi olla vaikka pallo. Kunhan tonttu vaan pääsisi tänään käymään kaupassa hakemaan sen pallon.”-
Vooi Nelly. Hänellä ei ole tainnut olla koiraa. 😀 Anna nyt hyvä nainen toisen itse saada yllätyksensä ulos sukasta! :DD
No ei. Noa kommentoi vähän aikaa sitten, että Nelly on muuttunut rämäpäästä mammaksi. En ollut edes ajatellut koko juttua ennen sitä, mutta nyt kun se sanottiin, se näkyy tässäkin. Nellyssä on tainnut herätä jokin hoivavietti. Muutos on ollut niin hienovarainen, että mä en ole edes huomannut sitä, kun luen koko ajan tarinoita enemmän tai vähemmän reaaliajassa. Ehkä tää on vähän niin kuin koiranpennun kasvun huomaaminen: joku, joka on vähän aikaa poissa, näkee muutoksen heti!
Ei siinä; mä tykkään Nellystä mammanakin. Nelly on ottanut hommakseen tehdä tuvasta kodikkaan. Ennenhän sen hoiti Jilla, vaikka Jillalla oli aiiiiiiivan erilainen, pehmeämpi tyyli olla kodin hengetär ja keittiön valtiatar.
-
Mielikki on kyllä sellainen koko Hopiavuoren koira. Miten siitä onkin sellainen tullut, en tosiaan tiedä, mutta musta se on vaan ihanaa!
Kyllä Mielikin kelpaa, kun aina on joku joka rapsuttaa tai antaa herkkuja. Ja nyt varsinkin, kun Nelly on paljon kotona, niin Mielikki on aina askeleen perässä vahtimassa emäntää. Kyllä se kannattaakin, kun saa ihan oman joulusukan sen ansiosta ja vieläpä itsestään täyttyvän sellaisen!
-
-
Yritys ottaa rennommin
Seuratessaan sivusta kun Niklas talutti useamman viikon tauon jälkeen Arlekinia kohti tallia, mielessä pyöri yhden jos jonkin näköistä ajatusta. Päällimmäisenä mielessä luikerteli tahattomasti pieni kitkerä kateus ja ahdistus. Etenkin nyt tauon aikana se oli raapinut takaraivossa useaan otteeseen juurikin tallilla ollessa.
Niin Niklas kuin moni muukin osasi niin rennon näköisesti vain… olla ja touhuta hevostensa kanssa. Kävivät maastossa kävelemässä, harjailivat tai joskus ihan vain rapsuttelivat ilman mitään suurempaa suunnitelmaa mistään. Aina välillä Marshallkin osasi kyllä höllätä, ja olla tekemättä varsinaisesti mitään. Kuten joitakin päiviä sitten kun oli uhrannut pitkän ajan selvittämällä Arlekinin jouhet jokaista takkua myöten siten, että kun sormet juoksutti hännän läpi niin jouhet vain valuivat sormien välistä. Mutta sen jälkeen taas suorastaan ahdisti se kun ei päässyt tekemällä tekemään asioita. Ei Arlekin eteenpäin viemistä ratsastuksessa vaikka oli ollut selkeät suunnitelmat viedä se seuraavalle tasolla. Ei kilpailuja tai edes monia muitakaan sellaisia askareita jotka hän oli tottunut tekemään. Eikä se tuntunut juurikaan auttavan vaikka tiesi että nimenomaan piti ottaa rauhallisesti, ja olla rasittamatta jalkaa yhtään liikaa jotta pääsisin nopeammin ja ennen kaikkea varmemmin takaisin työskentelyn pariin. Mutta minkäs teet, Marshall oli tottunut jo pienestä asti hyvin vilkkaaseen arkeen. Hataria muistoja oli jo siitä kun hän oli ollut ehkä vuoden ikäinen, ja vaappunut haalari päällä muka auttamassa siivoamaan karsinoita omalla pienellä talikolla minkä Grigori oli lyhentänyt hänelle sopivaksi. Mutta talikon lapa itsessään oli niin iso pienen työläisen käsissä että vauhti ei päätä huimannut, joten muutaman lantakikkareen heittämistä tallikäytävälle ei voinut paljon avustamiseksi laskea. Vaan ai että, kuinka ylpeä Marshall oli ollutkaan kun hänelle oli lopulta annettu ihan oma vastuutehtävä. Oman ponin karsinan siivoaminen, kuivitus sekä heinien laittaminen valmiiksi. Etenkin isä tosin jaksoi muistuttaa aina välillä siitä, kuinka Marshall oli löytynyt selältään nukkumasta purujen seasta. Tai kun hänen tärkeän työtehtävän suorittamista oli tarkkailtu hänen mielestään liikaa, niin hän oli suurella tarmolla ja sitäkin kovemmalla huudolla heittänyt talikkonsa ainakin kymmenen sentin päähän kun oli hätistänyt paikalle tulijan matkoihinsa.“Hei. Maa kutsuu apina. Kumpi satula? Koulu vai se toine? Että mikä se sun suunnitelmas oli?” Niklas toisti kysymyksensä, rapsutellen samalla varsojen jälkeen käytävälle talutetun Flidan turpaa.
Punapää hätkähti ajatuksistaan, katsoen mustahiuksista miestä, ennen kuin kääntyi tuijottamaan lähinnä tallin kattoa ja kävi nopeasti mielessään läpi joitakin mahdollisuuksia mitä voisivat maneesissa tehdä. Kevyttä jumppaa ja taivutteluja? Siirtymisiä? Puomeja? Vai pitäisikö opettaa Niklakselle jotain aivan uutta? Lopulta mies laski katseensa takaisin ihmisten tasoon, näyttäen siltä kuin olisi saanut vuosisadan parhaimman idean, katsoen Noan suuntaan joka oikoi Flidan suitsia käsissään.
“.. Noa. Etkö sinä ollutkin lähdössä maastoon, vai?”
“Joo. Aattelin että vähän kävis käveleen niin Flida kuntoutuis tän mammaloman jäliltä.”
“..Sopiiko jos me tullaan mukaan?”
“Kyllähän se käy. Mut me tosiaan ihan vaan kävellään, eikä vissiin mitään kauhian pitkää lenkkiä.”
“Voisitko avata että nii kumpi meistä lähtee? Sä vai mä, että vejänkö voitontanssin vai hapanta naamaa?” Niklas tiedusteli, heijaten itseään paikallaan pois ja lähemmäs varustehuoneen ovea.
“Kumpiki. Hae ne suitset missä on se vipuvarrellinen kuolain. Mutta ei satulaa, me mennään ilman. Tandem tyylillä.”
“…Mä en ees kysy että ookko ihan varma koska kyllä hitossa!” toinen vastasi hyvin nopeasti ja livahti ripeästi varustehuoneeseen.
“Katos. No tollasta ideaa en osannu oottaa.” Noa vastasi naurahtaen.
“Jos totta puhutaan, en minäkään.”Hetkeä myöhemmin kolmikko oli ratsuineen pihalla, missä Noa jo istui muhkeassa lampaankarvasatulassa oman tukkajumalattaren selässä, seuraten pieni hymy suupielessään kun jäljellä oleva kaksikko talutti oman ratsunsa jakkaran vierelle. Marshall oli jo tottunut kapuamaan hevosen paljaaseen selkään, mutta Niklakselle tämä oli ensimmäinen kerta. Minkä huomasi. Arlekin oli kääntänyt päätään ja katsonut hyvin hämmentyneenä vierellä hyppivää ihmistä siinä vaiheessa, kun toinen oli neljättä kertaa yrittänyt kiskoa itsensä hevosen selkään mutta valunut taas kylkeä pitkin alas.
“Anteeks mutta miten helvetisä sä pääset tän sotanorsun selkään jopa ILMAN jakkaraa? Ko mä en varmaan pääsis vaikka vetäisin länkkäri tyylillä ja hyppäisin tallin katolta.”
“Salattu temppuratsastus menneisyys josta en ole vielä kertonut.”
“Anteeks mitä?”
“Ootsä oikeesti kokeillu sitä vai?” Noa kysyi hieman kulmiaan kohottaen.
“Joo. Säännölliset tunnit vähän nuorempana ehkä.. Seitsemän vuoden ajan.” Marshall vastasi, laskeutussaan alas Arlekinin selästä jotta saattoi puntata Niklaksen ylös tamman selkään. Alkuperäinen suunnitelma oli ollut että Niklas olisi istunut takana, mutta istukoon nyt edessä.
“Se on kyllä törkeen hienon näköstä touhua. Tai siis mitä oon nähnyt just videoita youtubesta ja näin. Sinänsä ois siistii kokeilla mutta se ei taida ihan sopia mulle.. Mutta ratsastusjousiammunta on kyllä sellanen mitä haluun vielä joskus kokeilla.”
“Toi harrastaa sitäki.” Niklas kiirehti kommentoimaan väliin, osoittaen taakseen istumaan kiivennyttä punapäätä.
“Ai harrastat vai?”
“No mitäpä toi ei ois kokeillu.”
“Pooloa. Mutta joo. Aloitin jousiammunnan joskus… 14- tai 15-vuotiaana ellen ihan väärin laske. Jos haluat, niin voin kyllä joku päivä tuoda tavarat taas mukana tallille niin voit kokeilla. Minulla on kotona kuitenkin kaikki mitä siihen tarvitaan.”-
Minä vähän odotan, että tämän ratsastuskerran jälkeen Marshall suorittaa jotakin katumusharjoituksia, koska meni sillä tavalla humpsuttelemaan eikä ratsastamaan/ratsastuttamaan tavoitteellisesti ollenkaan. Tuli vähän sellainen fiilis tästä, mutta ehkä se osaa pakottaa itsensä rentoutumaan, vaikka sitten väkisin…
Mutta on tässä huumoriakin, nauroin noille muutamille Niklaksen kommenteille. Ja pystyn niin kuulemaan päässäni tuon Marshallin hivenen lakonisen vastauksen: ”Pooloa.” -
Aww. Tässä jatkuu alusta melkein loppuun asti pehmeämpi Marshall. Kun luin tätä, annoin Marshallille anteeksi paljon lisää. Musta tuntuu kuin näkisin ekan kerran kunnolla Marshallin ajatuksia. Ekan kerran kunnolla samastun hänen ajatuksenjuoksuunsa, kun näen sen ja suorastaan ymmärrän sen. Kyllä; mä tiedän, mitä se on, kun päässä jyskyttää koko ajan että pakko olla tehokas, pakko olla hyödyllinen, pakko olla tosissaan, pakko kehittyä, pakko toimia järkevästi. Se on rankkaa se. Tunnistan syyllisyyden, joka seuraa humputtelusta, mutta toisin kuin Sonja, mä en välttämättä odota sitä tämän jälkeen. Rentoilusta voi olla toisenlainenkin seuraus! Mä olin kaksikymmentä, kun ekan kerran mun elämässäni kukaan, eli mun emäntä, kietoi käsivartensa mun ympärille ja pakotti mut makaamaan sängyllä sylkkysessä tekemättä yhtään mitään. Se oli poijjat uskomaton tunne, kun oli lapsuudestaan asti painanut täysillä milloin minkäkin kanssa eikä kukaan muu kuin äiti ollut koskaan pitänyt mua sylissä ja ollut sitä mieltä että olen ihan hyvä vaan paikallanikin. Siihen asti olin omistanut elämäni urheilulle ja sanataiteelle, ja koska mun täytyi mun mielestä olla parhaista parhain ansaitakseni ihmisarvon, mä en tehnyt mitään muuta kuin edistänyt ja ajatellut näitä kahta juttua. Marshallin huolissa ja asenteessa on nyt vähän samaa. Sitäkin on kannustettu ja sille on annettu mahdollisuuksia, ja jotenkin se on kääntynyt sen päässä niin että nyt sen on pakko pystyä ja jaksaa.
Niklas on Marshallin oma cheerleader. Tämän jälkeen sekin tuntuu tutulta. Vitsi miten hyvältä tuntuu paistatella jonkun hyväksynnässä. Yhtäkkiä säikähdin, että onko Niklas sittenkään Marshallille koko aikaa hyväksi. Luin taaksepäin ja tarkastin: Marshall saa Niklakselta suurimmaksi osaksi kehuja ja ihailua siitä, mitä kaikkea osaa ja mihin kaikkeen pystyy. Jos Marshall muhun tulee, se tuntuu loistavalta. Toisaalta kuitenkin kun Marshallkin löytää ihmisen, joka pakottaa sen vaikka mammimaan sängyllä ja kehuu ennemminkin sitä, mitä kaikkea Marshall on ihan ilman osaamistaan, se taas tuntuu kuin kylmältä vedeltä palohaavoissa, joita ei aiemmin huomannut, vaikka niitä oli koko ruumiissa. Saattaa olla virhetulkinta, että Marshall palaa osaamisessaan ja pakossaan, mutta tästä tarinasta ja oman kokemuksen värityksestä se nousi.
Loppu oli sitten vähäsen toisenlainen kylmä suihku, mutta onneksi vaan pieni, ja onneksi varmasti ihan vaan mulle eikä muille. :DD Olin vähäsen että damn! Just tykkäsin susta, punapää, ja nyt sä taas ilmaiset osaavasi täydellisesti vieeeeeeeläkin jotain lisää kaiken tän muun päälle, vaikka olet vasta nuori pikkupoika. Onkohan se Marshall nukkunut ollenkaan lyhyen elämänsä aikana, vai onko sillä vain yhtä suuret luulot itsestään kuin mulla teininä kun muka osasin ihan kaiken? :DD No joo, Marshall on kuitenkin ollut ilmeisesti aika maaninen. Mäkin väitän osaavani kirjallisuuden ja kielen koukeroita keskittyessäni aika paljon enemmän kuin riittävästi, vaikka ottaisikin huomioon senkin että olen äikänope. Toisaalta muuta en sitten osaakaan, kun kaikki aika on mennyt yhdessä asiassa mestariuden tavoitteluun.
Kaikesta Marshallin taidosta huolimatta on ihanaa, että näitä sen taitoja tulee ilmi muille hahmoille. Luulisi että niistä riittää puhuttavaa ja kyseltävää ja ilmaisissa oppitunneissa ”kaffipalkalla” ruinattavaa niin kuin kaikilta ilmaistöitä ruinataan. :DD
-
Niinkuin Eetukin jo vähän kommentoi, niin voin itsekin sanoa, että Marshallin tunteet on hyvin tuttuja myös mulle. Nyt varsinkin, kun mun opintojen edetessä pitäisi alkaa suorittaa ratsastusnäyttöjä, ja niitä varten on kuulkaa valmentauduttu ja vietetty tusina tunteja hevosen selässä silloinkin, kun ei oikeasti enää jaksa tai huvita ja lihakset on kipeenä vielä edellispäivien treeneistä. Mä oikeasti tykkäisin harrastaa paljon rennommin, kuin mitä nyt harrastan pakon edestä. Eli siinä mielessä samaistun, koska jos lähden maastoon sillä ajatuksella, että nyt otetaan rennosti ja pidetään kivaa, samalla on kokoajan syyllinen olo ja ahdistaa, kun pitäisi mennä kunnolla ja treenata. Se on kuluttavaa se!
Marshall onkin siinä mielessä tosi vahva tyyppi. Lujat hermot ja ainakin ulkoisesti lähes poikkeuksetta hyvin tyyni. Väkisinkin mietin, katkeaako kamelin selkä jossain kohtaa. Missä tulee raja vastaan, koska kai jokaisella sellainen kuitenkin on?
Mutta tavallaan voin olla samalla helpottunut, sillä viime aikoina Marshallin tarinoissa on puhuttu enemmän rentoutumisesta ja rauhallisuudesta kuin loppuun palamisesta. Se on hyvä suunta Marshallia itseään ajatellen!Tässä tarinassa mun lempikappale oli se, jossa puhuttiin vaahtosammuttimen kokoisesta Marshallista joka nukkuu selällään purujen seassa ja isä Grigorista joka lyhensi talikonkin lapselleen sopivaksi. Grigori muuttui kymmenen kertaa paljon leppoisammaksi tyypiksi mun silmissä sen takia. Ja hei oikeasti, mini Marshall meritähti asennossa paksussa haalarissa ja tutti suussa, voiko joku piirtää tän mulle kun en ite osaa?!?! :DD
Mutta sen verran vielä, että Marshall tosiaan osaa jos jotakin. Yleensä sellaiset hahmot aiheuttaa mussa vieroksuntaa, eihän kukaan voi osata kaikkea. Mutta Marshallin kohdalla olen jotenkin alusta asti ollut sitä mieltä, että joo, voihan se osata. Marshallilla on kuitenkin niin vahvasti hevosiin sitoutunut tausta, ihan pienestä asti ollut omia hevosia ja tallia ja vanhemmat auttamassa. Siinä on varmasti tullut harrastettua yhtä jos toistakin, koska luulen että lähes jokainen tavoitteellisestikin ratsastanut on jossain vaiheessa kyllästynyt vaikkapa kouluratsastukseen ja ryhtynyt, ainakin hetkellisesti, esteratsastajaksi. Ja sitäpaitsi, Marshall keksii heti jotain, mitä hän Ei ole harrastanut, että ei hänkään ihan kaikesta kaikkea osaa! 😀
Ihanaa, kun oot pitänyt tuon jousiammunnan mielessä! Se on mulla työn alla, sillä sen pitäisi tulevaisuudessa olla Noan ja Flidan pääjuttu. Ehkä, jos suunnitelmat menee niinkun pitäis.. :’D Toivottavasti Marshall ei siis vielä ryhdy harrastamaan pooloa, jotta hänelle jää tarpeeksi aikaa opettaa Noaa!
-
-
Joulu hiipii taloon
Talon eteiseen astuessa ensimmäinen vastaan tuleva asia oli glögin tuoksu. Kun Otsonmäen kauppaan oli tullut glögitarjous, melkeen jokainen oli saanut saman ajatuksen että veisipä purkin tai pari tallillekin. Ja nytkin joku oli selvästi lämmittänyt uuden satsin sitä mausteista joulujuomaa, jotta mahdollisille tupaan tulijoille oli lämmintä juotavaa kun he kömpisivät koleasta säästä talon lämpöön.
Marshall riisui yhä mielestään epämukavat tallikengät jaloistaan ennen kuin asteli peremmäs tupaan, suunnaten suorinta tietä kahvinkeittimen luo. Nyt ei glögi riitä, pakko saada kofeiinia. Tottunein liikkein mies mittoi vettä keittimen täyteen, lappasi kahvinpurut suodatinpussiin ja napautti laitteen päälle ennen kuin istuutui pirttipöydän ääreen. Katse kierteli muutamassa uudessa tontussa jotka olivat ilmaantuneet keittiön hyllyille ja pöydän nurkkaan, huoneeseen vaihdetuissa punaisissa verhoissa ja komerosta kaivettuun koristelaatikkoon mikä oli ilmestynyt pöydän päätyyn edellisenä päivänä. Rastapää liukui lähemmäs laatikkoa, silmäillen sen sisällä olevia viime joulusta tuttuja koristeita. Kun tallilaiset olivat saaneet koristella itse puuhun laitettavia palloja. Näemmä tänäkin vuonna oli mahdollisuus samaan, kun laatikossa oli mukana jäljelle jääneet tyhjät pallot sekä koristelussa käytettyjä tusseja sekä muita tarvikkeita.
Pyöriteltyään hetken käsissä yhtä tyhjistä palloista, Marshall vilkuili ympärilleen poikkeuksellisen hiljaisessa tuvassa kuin olisi tekemässä jotain rikollista poimiessaan kultatussin käteensä. Vähän huterin kynänvedoin mies alkoi piirtelemään pyöreälle pinnalle hevosta. Edellisenä jouluna hän ei ollut viitsinyt alkaa tuhlaamaan palloja omaan taideprojektiinsa, mutta kerta niitä oli yhä jäljellä niin.. Miksikäs ei. Rastapää oli keskittynyt lähes tuiman näköisenä pitämään kätensä vakaana piirtäessään, että ei ollut edes kuullut askeleita ennen kuin Nelly käveli punainen pöytäliina käsissään keittiöön, hyräillen vaimeasti jotain kappaletta.“Saadaanko me uusi koristeltu pallo kuuseen vai?” nainen kysyi, kurkkien lähes syyllisen näköisen miehen käsissä olevaa koristetta. “Mutta toihan on tosi sympaattisen näkönen.” brunette jatkoi pienen naurahduksen kera.
“…Joo, en oikein perinyt äitini taiteellista puolta koskaan.” Marshall mumisi, tarkastellen aikaansaannostaan.
“Ne kaikki pallot on just hyviä. Autatko mua laittaan tän siihen pöydälle?”
“Joo, toki.”Lehtipinot sekä niiden päällä istunut tonttu ja muut tavarat nostettiin penkille siksi aikaa, että pöydälle saatiin aseteltua punainen kaitaliina mitä koristi aavistuksen kimaltelevat kultaiset tähdet. Samalla hetkellä eteisen suunnalta kuului kuinka useampi kopisteli kenkiään ennen kuin ovi aukesi. Tuntui kuin talo olisi herännyt päiväunilta siinä vaiheessa kun puheensorina alkoi täyttämään tilaa.
“Jes, kahviaki tulossa.” Janna kommentoi ensimmäisenä astellessaan keittiön puolelle.
“Varo jos se on Oskun keittämää, saatat joutua käyttään veistä ja haarukkaa että saat sen osissa alas.” Hello hekotti, tuuppien kyynerpäällä vieressään ollutta miestä kylkeen.
Oskari ei sanonut mitään, mutta katsoi kulmiaan kurtistaen kiharahiuksista miestä kun toinen muistutteli astetta tymäkämmästä kahvista minkä hän oli onnistunut keittämään toissapäivänä
“Joku ottaa kyllä glökiäkin kerran sitä piti tuoda litratolkulla. Lämmitin sitä jo valmiiksi.” Nelly kommentoi melkein samaan sävyyn mitä äiti joka käski lapsia syömään vihanneksensa.
Lopulta kuuluvat pienet askeleet kuulostivat lähinnä ripeältä rumpusoololta, kun Mielikki riensi häntä heiluen villapaitaan puettuna keittiön ovensuusta Krem perässään poukkoillen. Pieni termiitti oli selvästi enemmän innoissaan Mielikistä mitä toinen oli uudesta hyperaktiivisesta varjostaan.Siinä missä Marshall piti rauhasta ja hiljaisuudesta, hiljainen tupa oli tuntunut hämmentävän kolkolta. Lähes epämukavalta. Mutta nyt kun keittiö tuntui kuhisevan ihmisiä ja vilkasta puhetta niin olo oli suorastaan… rentoutunut. Outoa. Mutta ihan mukavaa.
“Mitä sä täälä ittekses virnuilet?” Niklas kysyi, istuutuessan punapään viereen penkillä.
“Hmh? En mitään erikoista.” toinen vastasi, olkiaan vähän kohauttaen. “Suunnittelin että otan kahvia ennen kuin kaikki viedään.” rastapää lisäsi, suikaten tajuamattaankin nopean pienen suukon toisen poskelle ennen kuin nousi ylös penkiltä.
Kyllähän se ehkä hevosta muistuttaa.-
Jotenkin ihana lukea miten Marshall on kotiutunut paremmin Hopiavuoreen ja kuinka tupa tuntuu kotoisalta silti vaikka varmasti välillä ihmismäärä voikin olla hieman liikaa rauhaansa rakastavalle.
Ja toi joulupallo on jotenkin ihan super symppis! Jos mulle uskottais sama tehtävä niin en edes tiedä tunnistaisiko sitä hevoseksi 😀
-
Ihan todella hienoa nähdä, miten Marsh rentoutuu tarina tarinalta enemmän 😀 ! Aivan todella upeaa! Mulla on etuoikeutettu olo, kun saan seurata sitä tästä näin ihan vierestä :DD .
Vai vahingossa muiskautus poskelle, aivan. Aistin tässä pienen draamankipinän! Mii laiki!
-
Just ihana joulupallo!
Muutenkin tykkään tästä tekstistä, erityisesti noista kaikista pienistä hienoista/hauskoista/muuten vain onnistuneista sanavalinnoista: äiti joka käski lapset syömään vihanneksia, haarukka ja veitsi, ripeä rumpusoolo. -
Aloitetaanko taas kommentti sanomalla aww? 😀
Olet ollut mun mielestä hyvä kirjoittamaan siitä asti, kun luin ekan tarinasi, ja siitä nyt taitaa olla jo… Kuinkahan kauan! Ainakin sata vuotta. Se oli toista aikaa ja toista paikkaa. Jo silloin ajattelin, että sinulla on ihan omanlaisesi tyyli kertoa tarinaa ja juttusi erottaisi kyllä muista nimettömänäkin. Samalla arvelin, että hiottu tyyli sopiikin vain yhteen hahmoon, joka on Marshall, ja että tyyli jopa rajoittaa sitä, mitä kaikkea Marshall voisi olla. Tulit tänne ja jatkoit samaa rataa jonkin aikaa. Sitten Niklas alkoi kertoa tarinaansa omalla äänellään, joka on kehittynyt koko ajan. Väittäisin, että Niklaksen näkökulman kehittäminen ja käyttäminen on samalla myös antanut Marshallinkin vähän venyä ja notkistua. Varsinkin viimeisimmissä tarinoissa tuntuu siltä kuin Marshall ottaisi itselleen tilaa, murtautuisi kuorestaan ja rentoutuisi. Kuten sanoin, tyylisi oli alusta asti omanlaisensa, mutta viimeisimmissä tarinoissa se on vain vahvistunut. Ihan kuin olisit saanut kirjoittajana lisää itseluottamusta.
Kun Marshall on saanut tilaa hengittää ja venyä uudenlaisiin rooleihin, ehkä olet jo saanut huomata, ettei hän siitä säry. Tuntuu että uskallat puskea häntä jo tosi hyvin päätarinan keskiöön: sinne muiden keskelle, missä ei ole mitään takeita, mitä seuraavaksi tapahtuu. Nyt tuntuu siltä, että mun toiveeni sinun suhteesi on toteutumassa: luotat siihen, että vaikka muut puskisivat hahmosi minkälaisille ihme sivureittirämeiköille, kyllä sinä sen sielläkin osaat kirjoittaa, vaikka antaisitkin hahmolle löysää. Viimeisimmät tarinat ovat olleet ainakin mulle sellaisia sopivan ilmavia, että niissä on tarttumapintaa vaikka kuinka hahmojen kohtaamisia ajatellen. Mutta hei, vaikka mun toiveeni on toteutunut, mulla on vieläkin suunnitelmia sinun kehittymisesi varalle muissa jutuissa joissa sinulla on potentiaalia, joten saattaa käydä niin ikävästi että ainainen nillitykseni ei ole sinunkaan osaltasi ohitse.
Marshallin persoona on aina vain sama siitä huolimatta, että hän saa liikkua vapaammin. Kahvia pitää saada, hiljaisuudesta voi nauttia, puheenporinan rentouttavuus on outoa, Marshall ei ole eniten äänessä. Samaan aikaan Marshall näyttää, miten on vetäytyvyydestään huolimatta kasvanut kiinni miljööseen ja hahmoihin: keittää kahvia ihan itse kuin iso poika, pysyy kiinni keskustelun syrjässä, jeesii vähän kaveria kaitaliinan kanssa. Niklaksen saama suukko onkin Marshallissa tapahtuneen muutoksen kiteymä. Se on pieni, se tapahtuu, mutta varmaan Marshall ei olisi itsekään voinut kuvitella sitä (reagoimattomuudestaan puhumattakaan) edes vielä kuukausi sitten.
Ja pallo on tietenkin hieno. 😀 Pitää tehdä uusi kuusi tälle vuotta ja laittaa Marshallinkin pallo siihen, kun pääsee käsiksi omaan koneeseen. Sonja on jo poiminut hyviä ilmaisuja, joten niitä en sano uudestaan, ja Janna ja Nelly ovat hehkuttaneet sisällössä ajatusta Marshallin kotiutumisesta, mistä olen myös samaa mieltä.
-
Just kun kommentoin, että Marshall on hyvä monessa asiassa, hän menee ja itse toteaa ettei ole perinyt taiteellisuutta!! Vaikka mä oonkin nyt iiihan eri mieltä, eihän sen hienompaa taidetta ole kuin omanlainen ja varmasti uniikki… 😀 Aloin myös miettimään, etten muista, onko Marshall missään vaiheessa itse kommentoinut omia osaamisiaan sen kummemmin. Toki jonkin verran, mutta toistaiseksi aika neutraalisti ellen ihan erehdy. Ja toki tiedämme, että hän on aikasmoinen työmyyrä ja tahtoo suorittaa hyvin, mutta kokeeko hän olevansa tekemisissään erityisen hyvä, tai erityisen huono? Haluaisin väittää, että Marshall varmaan ajattelee olevansa siinä keskipaikkeilla. Ei huono, mutta aina voi kehittyä. Koska muuten hän olisi varmasti paljon väsyneempi henkisesti, koska sellainen itsensä ruoskiminen jatkuvasti kaikesta mitä tekee on kuluttavaa, enkä ole sellaista Marshallista kokenut.
Ei mutta, olin ihan riemuissani kun tunnistin viime vuoden pallon pohjan. Ja vieläpä tarinakin sille, että saatiin yksi uusi pallo. Jee, tästä mä tykkään!Hopiavuoren tupa on ihan paras paikka. Huomaan, että välillä kun töissä on ihan paskaa olla, niin meen pääni sisällä vierailemaan tupaan, ja hetken elämä on taas helpompaa. Kaikilla meillä on selviytymiskeinomme näköjään.. 😀 Olet hyvin saanut tuvan tunnelman tuotua esille, sillä väkisinkin usein ruuhkainen keittiö tuntuu takuulla kummalliselta kun on hiljaista. Ajatelkaa Eetua, joka on aina ensimmäisenä hereillä ja yksin koko talossa liikkeellä!
Pikku Mielikki villapaidassaan ja termiitti vanavedessään kruunaa koko mielikuvan, koska olisihan se nyt ihan liian helppoa jos muutenkin pienessä keittiössä pääsisi edes sen verran kulkemaan, ettei jalkoihin tarvitsisi kokoajan katsoa ettei astu jonkun rotan kokoisen koiran päälle.. 😀
-
-
Nyttynen
Harri oli kahvinhimossaan houkutellut minutkin Hopiavuoren tupaan. Ehdimme juuri astella keittiön ovelle kun jalkoihin pyörähti pieni mustanpuhuva naskalihammas. Minä vajosin välittömästä lattialle istumaan ja pentu kiipesi innoissaan syliini. Harri katsoi koiranpentua kaipaavasti, mutta kahvipannu vei sillä kertaa voiton.— No mitä Nyttynen, pieni hiiviö. Pthyh, älä sentäs nuole naamaa. Sä olet ihan villitty, lässytin villille väkkärälle, joka ei tiennyt miten päin olisi kieppunut ja kieppui sitten varmuuden vuoksi joka suuntaan.
Janna katsoi pentuaan hymyillen kuin äiti lapselleen. Hän kaivoi taskustaan pienen lelun, jonka heitti minulle.
— Tosson purulelu jottei sun tartte sormias sille syättää.
— Kiitti, sanoin ja tarjosin lelua Myssylle. Se alkoi näkertää leluaan ja rauhoittui samalla. Kauaa ei mennyt kun pentu torkahti syliini lelu suupielestä roikkuen. Silityksen lopettaminen sai aikaan pienen närkästyneen narinan, joten katsoin parhaaksi jatkaa. Taisi olla vähän väsynyt kaveri, olin nähnyt sen peuhaavan ulkona.— Jaha, soon tainnut riakkua ittensä väsyksiin, Janna huomasi.
— Joo, näemmä. Sammui kuin saunalyhty, mutta auta armias jos lopettaa rapsuttelun, niin saa pahaa silmää.
— Sää jourut istumaan siinä jonkin tovin.
— Ei kuule haittaa… sanoin ja katselin hymyillen nukkuvaa pikkukoiraa sylissäni.-
Voi Myssy <3 Kuka nyt muka voi vastustaa onnellista pientä viipperöä? (okei ehkä se joka haluaa pelastaa sormensa, mutta silti?)
-
Ooooi että ne pennut on vaan ihania naskaleistaan huolimatta. Ne on just sellaisia, että ensin on vauhti päällä ja sitten tulee väsy. 😀
-
-
Sirkkeli ja naulapyssy
Kuului töminää kuistilta. Sitten oven narahdus ja pari kepeämpää askelta. Kaikkien tuvassa istuvien katseet olivat kääntyneet kohti keittiön oviaukkoa jo ennen kuin Eiran valkoiseen pipoon työnnetty punaposkinen ja -nenäinen pää kurkisti keittiöön. Jopa Marshall oli vääntäytynyt melkein korkkiruuville, vaikka istuikin hankalasti selkä oviaukkoa kohti.
Eira ei sanonut ensin mitään, joten hörppäsin kaikessa rauhassa Noan sikapahaa teetä, jota edes lusikallisittain mukaan lappamani sokeri ei tehnyt siedettäväksi. Hailakansiniset silmät tuijottivat minua arvioivasti hetken, mutta sitten Eira pudisti päätään ihan vähän aivan kuin päässään omaa yksityistä keskusteluaan käyden. Hän antoi katseensa kiertää hyvän aikaa.
”Eiks Inari oo täällä?” Eira lopulta ennemminkin tiuskaisi kuin kysyi.
”Ei”, vastasin. Näkihän Eira nyt, ettei tuvassa ollut kuin minä, Niklas, Marshall, Noa ja Tide. ”Mitä sä haluat?”
”No missä Oskari sitten on?” Eira tivasi.
”En mä tiedä”, vastasin olkiani kohauttaen.
”Eiks täällä oo oikeesti ketään?” kuului kimpaantunut kysymys.
”No oon mä täällä”, vastasin.
”En mä sulla mitään tee! Mä tarvin jonku oikeen miehen!”
”Niinku Inarin?” ihmettelin.
”Okei: mä tarvin jonkun joka jaksaa nostaa noita lautoja tuolla ja joka tekee niinku mä käsken. Mut selvä. Teistä mä otan Niklaksen sit. Tule.”Tyrskähdin Noan pahaan teehen, kun Niklas katsoi hätääntyneenä Marshalliin. Marshall veti suupieliään taaksepäin. Niklas kai oli samalla tuulella kuin minä useimmiten: halusi tulla ennemmin pelastetuksi kuin taistella itse sanomalla pahalle Eiralle ei. En viitsinyt kuitenkaan huomauttaa, ettei Niklaksen ollut mikään pakko totella. Pitäisi hänen itsekin tietää. Jos Eira alkaisi ryppyillä, hänethän voisi kantaa kainaloista pihalle riehumaan niin kuin taaperoikäisen. Eira painoikin varmaan suurin piirtein saman verran kuin kolmivuotias meritähdenmuotoisissa haalareissaan.
Niklaksella kesti ilmeisesti liian kauan. Eira päästi varismaisen turhautumisen rääkäisynsä ja rymisti kengät jalassa keittiöön. Hän otti kainostelematta kiinni Niklaksen hihasta ja alkoi kiskoa. Samalla hän teki peukalollaan ovea kohti niin terävän eleen, että sitä olisi totellut isompikin mies.
”Valitan”, Marshall sanoi Niklakselle osaaottavasti, mutta näin miten hänen suupieltään nyki.
”Mihin sä ees tarkalleen ottaen tarvit apuu?” Niklas kysyi kompuroidessaan Eiran perässä.
”Koita nyt keskittyä. Sun pitää nostaa mulle yksiä lautoja. Ja sit sä saat tehä mulle vesivanerista oikeen kokosia paloja, tai ainaki auttaa sahaamaan aluks vähä pienempiin osiin sitä.”
”Eli sä tarvit jonku vahvan miehen?” huusin vielä perään, kun Eira jo työnsi Niklaksen eteiseen ja katosi itsekin näkyvistä.
”Nii? Sitte?” Eiran pää pisti vielä kerran esiin.
Katsoi merkitsevästi Tideä. Tide oli kuitenkin täällä töissä. Eikä jostain ihme syystä vihannut Eiraa niin kuin moni muu. Tide ei ainakaan ampuisi Eiraa naulapyssyllä päähän.
”Toi ei käy”, Eira ilmoitti heti.
”Miks mä en käy?” Tide kysyi.
”Koska sä kantelet aina kaikki Eetulle. Daa.”
”Mitään kiellettyä et mene tekemään!” Tiitus komensi silloin.
”Nii. Saattaa käydä niinku mulle”, Noa virnisti ja heilutteli Eiralle proteesiaan.
Eira vain pyöräytti silmiään ja rysäytti oven auki niin että se kuului osuvan kuistin seinään.Eira oli puhunut vesivanereista ja laudoista. Vaikka Tide puhisi ja puhkui vierelläni hermostuneena, ei kannattanut nostaa liikaa kierroksia. Kyllä Eiralla naulapyssy kädessä pysyi. Sitä paitsi Niklas oli siellä. Olipahan Eira poissa jaloissa ja Niklas poissa kääntelemästä Mielikkiä selälleen käsivarrelleen. Vaikka siinähän minun puolestani olisi käännellyt.
Sekoitin Noan sikapahan teen pohjalle painunutta sokeria paremmin liikkeelle nesteen sekaan. Sitten tavoittelin Ilkka-Pohjalaista. Etusivulla puhuttiin koronasta, totta kai. Alajärveltähän oli lähtenyt se uusi iso tartuntaketju. Noh, ei kai Otsonmäen tilanne ihan heti katastrofaaliseksi muuttuisi, kun niin väljästi eleltiin… Taisi olla Hopiavuoren keittiö vilkkain paikka… Hylkäsin lehden luettuani sitä hyvän aikaa hiljaisuudessa. Tai siis melkein hiljaisuudessa. Tiden ahdistuksen saattoi oikeasti kuulla hänen nenähengityksessään. Se oli aika suloista, mutta päätin rauhoittaa hänen mieltään kaivelemalla Marshallista Niklaksen ylivertaiset timpurintaidot Tidenkin kuultavaksi.
”Niin Niklasko osaa rakentaa vai?” kysyin Marshallilta.
”Niklas? Kyllä hän varmasti osaa vasaroida ja sahata siinä missä Eirakin”, Marshall vastasi tyynesti.
”Niin siis… Niillä on sirkkeli ja naulapyssy. Ihan isojen poikien lelut”, huomautin huvittuneena.
”Sirkkeli ja naulapyssy”, Marshall sihahti samalla kun nousi ja alkoi pinkoa Niklaksen ja Eiran perään niin nopeasti kuin kipeillä kintuillaan pääsi Tide kannoillaan. Nauratti.Vilkaisin Noaa, joka vilkaisi minua ihan levollisena itsekin. Noa oli tainnut viettää Eiran kanssa joitain tunteja pihattotyömaalla. Hän kurkotti ottamaan äsken hylkäämäni lehden, avasi sen ja otti seuraavaksi piparin. Siinä vaiheessa hän jotenkin havahtui kunnolla.
”Hei sul on mun tee”, Noa huomautti.
”No et sä oo juonu sitä niin pitkään aikaan”, sanoin olkiani kohauttaen.
”Niin ku se on aika pahaa…”
”No älä.”
”Mitähän ne meinaa rakentaa?”
”Varmaan vankikopin kaikille Eiran vihamiehille.”
”Onneks mä oon Eiran hyvällä puolella”, Noa ähkäisi noustessaan ja meni sitten kollaamaan jääkaapista jotain uutta juotavaa. -
Se päivä kun musta tuli apupoika
Note to myself, ala harrastaan jotain ruumiillista työtä. Näillä kahella hihasta roikkuvalla narulla oli yllättävän haastava kantaa puutavaraa pitkin pihaa, ja vielä yrittää pysyä pikamarssia kiitävän Eiran perässä.
“Niin mitä sä oikein meinaat että näistä kasataan?” kysyin, kun sain loputki laudoista pois käsistäni ja katoin blondia joka penkoi työkalupakkia.
“Näytän sille ääliölle et mä tiiän mistä mä puhun!” toinen sihahti terävästi.
“…öäää.. Eli siis kelle mitä?”
“No Eetu! Mä tein sille ehkä parhaan tarjouksen ikinä ja se vaan nauraa päin näköä! Ku mä tarvisin rahaa ja se valittaa kuin et päivälläki aina kauhee kiire, niin aattelin et näin me hydyttäs kumpiki. Mun idean avulla sille jäis aikaa käyä kaffilla tai vaikka ratsastaa. Alensin hintaaki reilusti ja lupasin kokoamisohjeet ja prototyypinki kaupan päälle kun se on niin pihi paska.”
“Okei. No mikä se idea sitte oli? Tai siis on?”Katoin kun Eira kaivoi taskujaan hetken, ennen kuin kiskoi siististi taitellun paperin käteensä ja lähti avaamaan sitä itsekseen ääneti jotain mutisten. Ite yritin sillä väin arvuutella että mistä loistoideasta oikein oli kyse. Sellanen mikä helpottaa talliarkea? Mieleen tuli kyllä montaki ajatusta mihin oli törmänny blogeissa sun muissa, mutta mikään niistä ei omasta mielestä niiin paljoa aikaa säästäny että sopis Eiran kuvailuihin. Rehukärry oli ehkä ainoo mikä vois olla sellanen, mutta en tiiä miten sellanen toimis tallissa missä näin moni hevonen syö ihan eri rehuja.
“Tää on vaan nopee luonnos minkä tein et miten se tehään, mut siis ruokinta-automaatti. Säästäis tosi paljo aikaa päivässä kun ei tarvi aina alkaa raahaan päiväheiniä tarhoihin, vaan ne heinät tipahtaa ajastimella joka tarhaan just sillon ku pitää.”
“..aaaAA! Niin siis heinäautomaatti. Tälläsethä ois ihan pirun käteviä tääläki.”
“Eikö!” Eiran ilme suorastaan loisti.
“No siis joo! On nähny sellasia, älyttömän näppäriä. Ja kerran ku etein jotain ratsastusjuttuja, koska pitäis itekki jo osata keksiä ees jotain mitä joskus tekis, niin päädyin jutusta toiseen ja taas toiseen. Niin yhesä ryhmäsä oli just joku oman elämän Pelle Peloton joka oli rakentanu ties mitä ajastimellä toimivia juttuja helpottaan oman tallin arkea. Mitä mä niistä muistan, niin tää sun ehotus näyttäs jopa vähän simppelimmältä versiolta, mikä on aina jees. Niin ei joudu kikkaileen niin paljo… Kyllähä me tälläne ny kasaan saahaan.”Viimesimmästä nikkarointi projektista oli menny toki hetki, jos ei muutossa rakennettuja uusia huonekaluja laskettu, mutta olin silti varma että kyllä tällänen onnistuisi. Tällainen rakenteluhan oli kuin pyörällä ajo, kyllä se siitä mieleen muistuisi että miten kaikki menikään kun kyseessä ei ollut mikään talo mistä piti saada tyyliin pommin kestävä ja ties mitä muuta. Laatikon piti olla vaan siisti ja tukeva.
Oltiin just saatu piirrettyä mittojen mukaan viivat vaneriin, tai siis vesivaneriin kuten Eira oli napakasti korjannut, että päästäisiin sahaamaan ensimmäisiä laatikon osia. Niin eikös sieltä sitten pelmahtanut paikalle Tide ja Marsh sen näköisinä kuin ne ois oottanu että vastassa on vähintään irronneita ruumiinosia ellei jo ruumistakin.“Tulittako te auttahan vai vah-”
“Painukaa te ääliöt takas sinne tupaan! Mä en halua teistä kumpaakaan tänne, Niklas sentää tekee niinku mä sanon eikä kantele kaikille niinku sä!” Eira täräytti kuin Vääpeli Körmy konsanaan.
“…Kuulin että tämä ei ollut mikään perus vasara ja saha operaatio niin-”
“Kyllä mä ny jumalauta tollasta härpäkettä-”
“Sirkkeli.” Tiitus kommentoida väliin
“No sirkkeli, mutta kyllä mä ny sellasta osaan käyttää. Eikä Eirakaan mikään käsi näitten kaa näytä olevan niin voitta ihan hyvin kumpiki kääntyä ja mennä takas sinne kahvipöyän ääreen. Kiitos ja näkemiin.”Se nyt ois menny vielä ihan uteliaisuuden piikkiin jos vaan toinen ois tullu tunkeen päänsä sinne, näkemään että mistä ideasta oikein oli kyse. Mutta se että sieltä tuli kaksi pärstää kuikuilemaan. Ja vielä sellaisella vauhdilla että hyvä kun ei pitäny kääntyä katsomaan että onko talli tulessa. Ei me mitään hiton kakaroita oltu jokka ensimmäisenä silpasee kaverilta sormen tai käden irti.
-
Ai helkkari, Eira on ihana ja Niklas on ihana! Ihan totta, viimeistään nyt tämän tekstin myötä minusta tuli ihan puhdasverinen Eira-fani. Sillä on oikea asenne, menee ja tekee ja kysellään lupia sitten jälkikäteen (jos sattuu muistamaan, voi kyllä unohtuakin). Ei tässä maailmassa kiltteydellä mitään saavuta, ainakaan jos on naispuolinen ja varsinkin teini-ikäinen. Lisäksi rakastan molemmissa teksteissä noita pieniä, hauskoja yksityiskohtia ja sanavalintoja. Sen parempaa analyysiä tai kommenttia tästä ei nyt irtoa, olen ihan innoissani tuosta Eirasta.
-
Oho! Mulle oli iloinen yllätys, että Niklas vaikuttaakin suorastaan tulevan toimeen Eiran kanssa. Eira on nimittäin varmasti myyty jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen ihminen maailmassa tuntuu oikeasti ymmärtävän hänen puhettaan ja sanovan hänen ideaansa vieläpä toteuttamiskelpoiseksi.
Olen lukenut tämän tarinan tosi monta kertaa, enkä osaa vieläkään päättää, mistä jutusta tykkäisin eniten. Ehkä siitä, miten Niklas tietää osaavansa jotain hyvin ja pitää puoliaan? Siitä, miten hän tarttuu toimeen ja onkin innokas rakennusmies, vaikka raahattiin mukaan ehkä vastoin tahtoaan? Siitä, miten Eiran säksätys on kuvattu Eiralle uskollisesti, mutta samaan aikaan Niklaksen silmin niin, ettei se olisikaan yhtään ärsyttävää? Niklaksen luonteesta, kun hän on niin valmis auttamaan? Ehkä lempijuttuni on näistä kaikista hienoista asioista huolimatta se, miten hirveän määrän uusia taitoja olet saavuttanut lyhyessä ajassa. Sanon tätä aina välillä kirjoittajille, mutta nyt olisi taas se hetki, kun kannattaisi kaivaa esiin jokin teksti tasan vuoden takaa ja vertailla. Taas on sellainen paikka, että näkisit oman kehityksesi kevyellä analyysillä.
Taas on hetki, kun en tiedä mitä oikein kommentoisin. Olen tosi iloinen tästä tarinasta ja tosi ylpeä sinusta kirjoittajana.
-
-
Huomaako joulukalenteristakin, että mulla on ollut muutaman päivää kamala kiire? 😀 Tässä on siis luonnoksia, koska tarinan on edettävä, vaikka ei ole aikaa työstää näistä kolmea erillistä tekstiä!
”Mä en usko et tää toimii, Eira…” Niklas puhui kokoamilleen laatikon laidoille polvensa varassa märässä maassa.
”Ai jaa! Vai et!” Eira tiuskaisi. ”Mitä sä sitte teet siinä vielä? Mee perseeseen siitä jos säkää et osaa ku arvostella!”
”Ei kun mä tarkotin vaan tätä täyttöluukkua”, Niklas vastasi vieläkin ihan neutraalilla äänellä.
”Ai?” Eira tyyntyi. ”Kuinni?”
”Katopa. Sun piirustusten mukaan tää luukku tulee näiden seinien varaan tähän päälle”, Niklas sanoi naulapyssyllään laitojen reunoja pitkin piirtäen. ”Sitä ei saa millää lukittua niin ettei hevoset saa sitä auki, tai sit siihen joutuu tekeen jonku salvan ulkopuolelle. Ja eiks ne oo aika tehokkaita repiin ittensä kaikkiin kulmiin ja piikkeihin?”
”No se on helppo korjata”, Eira ilmoitti silmät sirrillään ja räpsäytti sirkkelin suojakuvun auki. ”Me pienennetään tää pala niin et se meneeki seinien sisäpuolelle ja lepää niinku heinien päällä. Sit mä teen tästä sen verran ison et se ei mahdu aukeen alaspäin ku heinät putoo. Laitetaan saranat vaan sisäpuolelle.”
”Sitä minäki. Saaks tähän alaluukkuun vetää jo ton sähkölukon kii?”
”Vedä vaan”, Eira kehotti. ”Älä sit–”
”Joo joo, ei liian pitkälle. Mä mittasin tän jo.”Niin alkoi sirkkeli vinkua Eiran pienentäessä kantta ja kompressori kerätä lisäilmaa täristen Niklaksen ampuessa viimeiset naulansa kehikkoon.
**
Eiran katse hohti tyytyväisyydestä. Vaikka Eira taisi olla ihan välkky, sellaista onnistumisen iloa hän huokui vain äärimmäisen harvoin, jos koskaan. Uusi heinäautomaatti oli täydellinen. Kerta toisensa jälkeen sinne asetetut heiniä mallaavat pölyharjat putosivat suulin lattialle, kun Niklas painoi sähköjohdon suulin pistokkeeseen. Edes alaluukun seinään osumisesta ei kuulunut paukahdusta, kun sen alareunaan oli liimattu ovistoppari.
Eira oli sitä mieltä, ettei niin hienoa heinäautomaattia oikein voinut olla oikeasti olemassakaan. Hän oli piirtänyt sen. Hän oli mielikuvitellut päässään jonkin sellaisen yksinkertaisen laitteen, joka oli todella toiminut. Hän oli itse osannut laskea, että automaattiin mahtuisi tarvittaessa kokonainen pikkupaali: Skotin annos niin sanotusti.Hän oli vetänyt automaattiin sähköt ihan itse. Ja se toimi, se toimi!
Eira oli tyytyväinen Niklakseenkin ja silmäili myös tätä melkein yhtä ilahtuneena kuin laitettaan. Niklas oli kiva. Niklas oli sanonut Marshallillekin, että painuisi muualle siitä nuuskimasta ja pilaamasta, tai siis ainakin melkein niin se oli mennyt. Niklas oli osannut ampua naulapyssyllä ihan suoraan, eikä ollut edes itkenyt Eiraa apuun kun naulakela piti vaihtaa, vaikka jopa Eetu kiikutti pyssyn aina silloin Eiralle. Kaikista tärkeintä oli kuitenkin se, että kertaakaan Niklas ei ollut huokaillut tai pyöritellyt silmiään Eiran puhuessa. Sitä paitsi Niklas oli osannut lukea Eiran suunnitelmapaperia, eikä ollut koko ajan kitissyt apua johonkin niin kuin joku Hello. Niklaksella oli myös kiva tukka.
Tilanne oli niin hieno ja juhlallinen, että Eiraa harmitti oikeastaan enää vain se, miten Niklas oli noin miljardi vuotta vanha. Niklaksesta ei olisi Eiran poikaystäväksi, koska tämähän oli jo käytännöllisesti katsoen eläkkeellä. Se oli tosi sääli, sillä Niklaksen kaltainen oikea mies osaisi asentaa Eiran ja Niklaksen yhteiseen kotiin kirjahyllyn ja pyykinpesukoneen ihan tuosta noin vain ja pelastaa sillä tavalla Eiran kaltaisen naiselliseen tapaan heikon ja vähän kädettömän ladyn pulasta. Eira mietti ankarasti, antaisiko Niklakselle anteeksi tämän ikäloppuuden, mutta päätti sitten, että ei yrittäisi Niklaksesta poikaystäväänsä. Vaikka Niklas olisikin ollut jotain kahdeksantoista, hän oli jo nähnyt miten Eira oli sahannut hampaat irvessä ja liittänyt sähköt laatikon lukitussysteemiin. Eihän kukaan nyt huolisi sellaista tyttöystävää, jolla pysyi vasara ja saha lohjenneissa kynsissään. Eira päätti siis säästää Niklaksen Inarille ja selvittää, mahtaisiko Niklaksella olla veljeä. Vaikka jotain kahdeksantoistavuotiasta, jolle ei hiiskuttaisi mitään koko ruokinta-automaatista.
Eira päätti lähteä etsimään Eetun. Laatikon ensiesittelyn jälkeen Eiralla olisi aikaa vaikka ajella Uunolla. Sen hän oli ansainnut. Hän voisi ottaa Niklaksen mukaan ja selvittää, pelaisiko se Call of dutya nyt kun se jo kuitenkin tiesi Eiran muistakin synkistä miehekkäistä salaisuuksista eikä pitänyt Eiraa kuitenkaan enää oikeana tyttönä. Eiralla ei ollut koskaan ollut yhtäkään pelikaveria, paitsi jotain nettityyppejä, jotka eivät tienneet Eirasta kuin nimimerkin.
**
Niklas oli ollut mukana ruokinta-automaatin ensiesittelyssä. Se oli sujunut hyvin. Automaatti oli toiminut. Eetu oli ollut tyytyväinen. Myöhemmin Eetu oli kuitenkin palannut Eiran luokse, kun hän oli ollut lähdössä Uunon kanssa kärryttelemään. Eiran ilmeen venähtäessä yhä pidemmäksi Eetu oli kertonut, että oli pettynyt Eiraan. Oli rumaa väittää toisen keksimää ja tekemää heinäautomaattia omakseen. Eetu oli tullut siihen tulokseen, ettei tahtonut Eiralta minkään sortin automaattia, koska se oli käytännössä varastettu Niklakselta. Niklakselta Eetu voisi automaatin ostaakin, jos hinnasta sovittaisiin, jos asennus hoitusi ja jos projektin voisi aloittaa vasta kesällä hakojen ollessa tyhjänä laitumilla kirmaavista hevosista. Eira ei ollut sanonut siihen mitään: hän oli vain kiskonut valjaat Uunon päälle niin että mahavyö ritisi.
”Mihin soot menos?” Eetu kysyi hölmönä, kun Eira asensi Uunoaan kärryn eteen niin että pitkä rintaremmi suorastaan läpsyi.
”Mäensisukseen!” Eira tiuskaisi, ”Painu vittuun!”
”Emminä ny sinne painu”, Eetu sanoi tiukasti, ”ja siisti suus.”
”Mä vihaan sua!”
”Ai kun minen usko jotta Niklas kerkiää asentamahan tuallaasen looran hakoohin? Kun en minä kerkiä, enkä minä usko jotta minä saasin sen toimimahan eres itte.”
”En mä siks sua vihaa”, Eira sanoi hyytävästi ja hyppäsi isojen heinäkärryjen nokkaan. ”Mä vihaan sua siks että sä vieläki jankutat jostain Niklaksen laatikosta ja Niklaksen asentamisesta. SE ON MUN AUTOMAATTI! MÄ PIIRSIN SEN! MÄ KEKSIN SEN! MÄ ASENSIN SEN! NIKLAS VAAN RAKENSI SITÄ MUN KANSSA JA SAA TASAN SIKS PUOLET TUOTOSTA USKO JO!”Uuno korskahti. Eetu peruutti sen tieltä päätään hämmästyneenä rapsuttaen. Eira läiskäytti ohjia niin että suuri hevonen oikein hyppäsi eteenpäin.
”Soon rumaa ottaa kunnia toisten tyästä”, Eetu motkotti Eiran selälle.
”NIIN ON, ja erityisen rumaa se on ku sä siirrät kunnian toisille toisten töistä!” Eira karjui niin että koko tallin piha kaikui.
”Mitä sä ny meinaat?” Eetu kysyi silmät ymmyrkäisinä.
Eiran vastaus oli pelkkä suora pitkä huuto.
”Tuu takaasi ennen pimiää tai minä lähetän esti Tiituksen ja sitte helikopterin josset sinä sillä löyry!”-
Eira, mikä Eira! Voi vitsi! Eira on tositosi taitava! Vitsi miten ilonen mä olen Eiran puolesta 😀 !
Ja samalla vähän mun käy sääliks. Voi kun joku kertoisi, ettei ole miehekkäitä salaisuuksia, vaan taitoja. Tosi hienoja taitoja. Ja kun joku kertoisi Eetulle, että se on Eiran heinäautomaatti. Oon samaa mieltä Eiran kanssa nyt siitä, että Eetu on tyhmä. Mitä hittoa, kyllähän kaikkia tollainen käytös suututtais. Mä ainakin raivoisin ihan samalla lailla, ko Eira, vaikka oonki kakskyt-jotain 😀 .
-
Voi Eira 😀
Oon kyllä samaa mieltä ku Nelly, että mikään nuista ei oo mitään miehekkäitä salaisuuksia vaan juuriki taitoja. Joista pitäis olla ylpeä.
Ja kyllä, Niklas pelaa myös Call of Dutya vaikka viime kerrasta on menny tovi kun se on sen pelin avannu. Mutta varmasti pelaa Eiran kaa jos se tämän suuren salaisuutensa paljastaa. -
Nyt Eetu on kyllä tosi epäreilu ja kaipaisi vähän ravistelua! Olen ihan pöyristynyt Eiran puolesta. Onneksi Eira ei jää sanattomaksi, eipä se kyllä sille sopisikaan. Eiran ajatuksenjuoksu on tuotu jälleen kerran esiin niin nerokkaasti, ettei voi kuin nostaa hattua. Tietysti sitäkin tekisi mieli ravistella vähäsen, sillä tavalla lempeästi juurikin noista ”miehekkäistä salaisuuksista” mitä Nelly sanoi.
-
-
24.12.2020
Kunnon talvesta ei ollut merkkiäkään ja se ei omalla tavallaan myöskään tuonut mitään joulutunnelmaa, mutta toisaalta joulu ei ollut minulle ikinä ollut mikään iso juhla. Vietimme Myssyn kanssa pitkän ja rauhallisen aamun tehden pennulle pitkähkön lenkin, ennen kuin jätin tyytyväisyyttään nukkuvan pennun kotiin ja suuntasin tallille.
Hopiavuoren piha oli hiljainen ja parkkipaikalla olikin vain pari autoa joista toisen tunnistin Sonjan autoksi ja toinen taisi sitten olla Camillan. Nappasin apukuskin paikalta lahjapussin, sekä pakastepussin, jossa oli pari omenaa ja muutama porkkana sekä kuivunut ruisleipä ja suuntasin Paahtiksen tarhalle. Arlek ja Paahtis seisoivat tyytyväisinä saman heinäkasan ääressä rouskuttamassa päiviä heiniään, ja tammani vain nosti hetkeksi päätään kuullessani askeleeni, mutta todetessaan että mitään mielenkiintoista ei olisi tapahtumassa painui laikukas pää takaisin heiniin huokauksen siivittämänä.
Kävelin tammojen luokse ja rapsutin Paahtista sen kaulakappaleen alta, ennen kuin poimin pakastepussista ensimmäisen porkkanan ja puolitin sen, tarjoten molemmille tammoille puolikkaat. Vietin hetken vain rapsutellen Paahtista ja tarjoillen sille herkkuja aina siihen asti että loppupeleissä pakastepussistani tuli pohja vastaan. Rapsuttelin herkkujen loppumisen jälkeen vielä hetken tammaani, ennen kuin jätin sen nauttimaan lounaastaan ja suuntasin itse tuvalle.
”Moikka!” huikkasin tuttuun tapaan eteisestä ja yllätyksekseni Nellyn ääni kuuluikin olohuoneen puolelta joten astelin sinne saadessani talvikenkäni pois jaloistani.
”Mä tuun ny näin pikaasesti häirittemähän teirän joulua, mutta mulla olis teille tällääne piäni paketti” sanoin nostessani lahjapussia sohvapöydälle.
”Voi Janna, ei sun ois tarvinnut!” Nelly toppuutteli.
”No siis ei se ny mikää ihimeellinen oo. Mä ny halusin vaan tuara tuallaasen piänen kiitoksen ku…” aloitin, ennen kuin tajusin että en haluaisi varsinkaan tänään latistaa toisten joulutunnelmaa. ”täälä on ollu aluusta asti nii lämmin tunnelma ja Paahtiksestaki on kuitenki piretty nii hyvää hualta” yritin löytää lauseeni loppuun samaa huolettomuutta kuin mitä sen alussa oli.Vaikka tarkoitukseni oli vain käydä pikaisesti jättämässä lahjapussi tupaan, sai Nelly ylipuhuttua minut jäämään kahville, koska eipä minulla toisaalta ollut minnekään kiire.
-
Vaikkei joulu selkeästi ole Jannan juttu, kyllä hän sitä viettää puoliksi huomaamattaan. Ei sitä tavallisina päivinä hevoselle porkkanoita syötellä syöttämisen ilosta ja vain rapsutella kaverina. Joululahjan tuominen tupaan on tietenkin vielä tiedostetumpi valinta. Kaikesta huolimatta Janna myös jää tupaan ja kääntää mielialaansa koko tarinan ajan tarkoituksella parempaan päin. Veikkaanpa, että kun Janna elää ja kehittyy, vuosien myötä jouluista voi tulla hänelle ihan uudenlaisia. Ehkä Janna ei pääse milloinkaan viettämään perhejoulua samalla tavalla kuin itse menen sitä äidin ja sisarusten luokse viettämään, mutta onneksi on sallittua rakentaa ihan omanlaisensakin joulu. Siihen voi kuulua vaikka hevosia ja ystäviä!
-
-
21.12.2020
Se on kyllä ehottomasti parhaita fiiliksiä, kun palaset vaan loksahtaa paikoilleen ja tajuat että ei hitto. Oot oikeasti kehittyny jossain asiassa. Siltä musta nimittäin tuntui juuri sillä hetkellä kun Arlek seiso harjattuna ja varustettuna valmiina ratsastusta varten. Mulla ei ollu menny siinä puolta ikuisuuttaa, eikä mun ollu tarvinnu kysyä keneltäkään apua että hei onko tää satula nyt varmasti oikeassa paikassa. Tai että onko tää..tää.. mikä nyt ikinä tulikaan ohjiin, niin varmasti säädetty oikeisiin mittoihin. Siitä ei kuitenkaan ollu nyt niin mahottoman kauan kun olin pyöriny kuin orpo piru varustehuoneessa ja koittanu muistaa että mitkä kaikki varusteet mun sieltä piti ylipäätään haalia mukaan. Ja nyt varustin hevosen ihan ite sukkelaan samalla kun Marsh oli jo menny edeltä maneesiin laittaan puomeja sun muita valmiiksi.
Palasin just varustehuoneelta vaihtamasta kenkiä ja muita kamppeita, kun Eetu harppoi kottikärryjä työntäen yhden heinän varastointiin käytettävän karsinan luo. En tiedä oliko se pelkästään Hopiavuoren isännän näkeminen mikä pamautti mieleen eilisen lyhyen keskustelun Eiran kanssa, vai se että tilanteessa oli mukana myös heinä.“Hei, Eetu. Oisko sulla pikku hetki aikaa?” huikkasin jo kauempaa, ennen kuin nojauduin kurkkimaan kaltereiden välistä karsinaan missä toinen aukoi heinäpaalin naruja.
“Tokiha multa hetkoone aina löytyy. Oliko sulla millaasta asiaa?”
“Hienoa. No kun siis niin. Heinälaatikko asiaa. Ko mä juttelin eilen Eiran kans, niin se sanota jotaki että sä et usko sitä automaatti juttua sen ideaksi? Että se ois muka alunperin mun keksimä?”
“Emmiä tiiä että mistä Eira ehti siittä sun ideasta kuulla, mutta kovastiha se sitä mulle kauppas jo ennen kun olitta sen prototyypin kasannu. Mä kyllä sannoon sille että soon rumaa ottaa kunniaa toisen tyästä. Ja että me katomma ihan sun kaas että jos pääsemmä sopuhun niijen hinnasta ja asentamisesta. Ja että jos net vois asentaa vasta sitte kesällä kun hevoset on pellosa.” Eetu selitti sillä sen leviällä Etelä-Pojammaan murteella, samalla kun lappasi heinäsiivuja kottikärryihin. En voinu ku irvistää pienesti koska hitto miten väärin tuo oli jotenki onnistunu tän kuvion ymmärtään.
“No kun siis.. Jos suoraan sanotaan, sä taijat olla Eiralle velkaa kunnon anteeksipyynnön.” alotin, katsoen kun miehen ilme muuttui vähintäänkin hölmistyneeksi ja tuo lopetti heinien käsittelyn. “Koska siis. Eira oli se joka kisko mut tuvasta auttaan kantaan puutavaraa. Ja esitteli sen koko idean siittä heinäautomaatista. Mä olin vaan apupoika joka autto pistään kasaan sen ekan laatikon Eiran luonnoksen pohjalta. Muutama muutoshan siihen alkuperäseen piirrokseen piti tehä joo, ku huomattiin että just joku sen kannen kiinnitys ei ollu kaikkein paras ratkasu ja näin. Mutta alkuperäne idea on silti Eiran.”Katoin kuinka Eetu käänsi katseensa mietteliäästi heinäkärryjen puoleen, hieroen suupieliään etusormella ja peukalollaan samalla kun selvästi käsitteli kuulemaansa. Itse taas rummutin hiljaa sormenpäillä karsinan kaltereita kun odotin että toinen saisi ajatustyön päätökseensä.
“Mutta mistä Eira muka ois keksinny sellaasen ajastimella toimivan sähkölukituksen niihin? Soon kuitennii vasta seittemätoista, niin minen ihan usko että Eira osaa sellaasta itekseen suunnitella.” mies lopulta kysyi, ihan kuin tuolla olisi yhä pieni epäilys koko asiasta jossain päin takaraivoaan.
“Ei se rakettitiedettä oo. Idea kun on niin netistä löytää helposti lisätietoa mistä lähtä liikkeelle. Ja jotaki se selitti kyllä kuin sen isä oli näyttäny miten auton lämmityspiuhan se ajastin toimii. Niin jos mielesä on se heinäautomaatti pyöriny, että kun sen pitää tiettyyn aikaan avata luukku, niin aika helposti aivot vetää että yks plus yks on kaks. Tarvin jotain mikä tekee asian x tiettyyn aikaan, ei vitsit tämä juttuhan tekee just niin.” vastasin olkia kohauttaen. “Mitä kahen pikkusiskon isoveljenä olo mulle on opettanu, niin se ikä itessään ei aina kerro paljoa. Ne likat on varmasti fiksumpia ku minä vaikka puolet nuorempia. Enhän mä oo joo Eiran kaa ko vasta pari hullua kertaa viettäny enemmän aikaa, mutta jo siinä oon kyllä huomannu että sehän on hiton pätevä vaikka just tollasessa rakentelussa.”
“..Jaa.” Eetu vastasi hyvin lyhyesti ja hieroi niskaansa. Ainakin hän näytti jo enemmän siltä että ehkä ymmärsi mitä olin sille juuri yrittänyt selittäny, sekä tehneensä pienen virheen syyttäessään Eiraa toisen idean varastamisesta.-
Jes! Hyvä, että Niklas kertoi Eetu-Epäreilulle miten heinäautomaattien kasaus oikeasti meni. Innolla kyllä odotan miten Eetu aikoo asian Eiralle esittää, koska ei hän tuota voi vain sivuuttaakaan.
-
Hyvä, Niklas!
-
Niklas on rohkea heppu. Mä en varmaan itse uskaltaisi edes mennä oikomaan Eetua, joka on kuitenkin aika leppoisa tyyppi. Eira on kuitenkin ehkä pelottavampi ohitettava, vaikka sitä Niklas ei välttämättä tiedä. 😀 Joka tapauksessa tästä saadaan varmistus sille, että rohkean lisäksi Niklas on oikeudenmukainen. On ihan varmasti niitäkin tyyppejä, jotka olisivat ihan rauhassa ottaneet kunnian tehdystä työstä kokonaan itselleen.
Tästä tarinasta näkee myös sen, että Niklas on toden totta rakennellut jotain ennenkin ja ymmärtää aiheen päälle. Luulen, että jos ei ole suurin piirtein ikinä kattolamppuakaan vaihtanut, sähkölukko kuulostaa taikuudelta, johon ei seitsemäntoistavuotias pysty. Kun itse osaisi tehdä jonkin asian melko helposti, tottahan on heti sitä mieltä, ettei se muillekaan mikään mahdoton ponnistus ole.
Tämä on ollut niin hyvä leikki, että se on yllättänyt minut. Olen iloinen siitä, että Niklaksesta saadaan esiin näin monia uusia pieniä juttuja ja puolia. Kyllä mä nyt näen, mitä se Marshall sen kanssa oikein tekee. Kuka nyt ei haluaisi omaa Niklasta, joka on kiltti, rohkea ja reilu, eikä kaikista hyvistä puolistaan huolimatta edes pidä itsestään meteliä?
Mutta no niin. Poikaseni, minä teen sinusta kirjailijan, koska olet harjoittanut jo lahjasi tosi hyvälle mallille. Siihen vaaditaan kuitenkin kehujen lisäksi myös nillittämistä. Nillitys ei tarkoita, että olisit huono kirjoittaja. Se tarkoittaa, että näen miten sinulla menee koko ajan muutakin valikoimaasi tietoa kirjoittamisesta aivoihin ja käyttöön, joten viitsin joskus vaivautua. 😀 Tänään pidetään kielioppitunti, jonka aiheena ovat lainausmerkit ja välimerkit, joita viimeksi kehuin. Näin ne menevät.
”Osaat huutomerkkiin päättyvät lainaukset oikein!” ope sanoi.
”Itse en huomannut kysymysmerkkeihinkään päättyvissä mitään lukemista keskeyttävää vikaa. Huomasiko joku muu?” ope kysyi.
”Ne, joihin sinun tulee keskittyä, ovat pisteeseen päättyvät”, ope sanoi.
”Jos lainaus päättyisi pisteeseen, pistettä ei merkitä”, ope sanoi. ”Sen sijaan tulee ensin lainausmerkit ja sitten pilkku”, ope jatkoi.
”On eri asia, jos johtolausetta ei ole lainauksen jäljessä. Silloin piste merkitään.”
”Jos haluaa vähäsen hifistellä”, ope kertoi salaa, ”johtolauseen voi laittaa keskelle ja erottaa sen pilkuilla lainauksesta, mutta sitä voi harjoitella sitten joskus.”
-
-
Tämä on nyt improflow koska halusin kerrankin olla ajoissa, mutta en saanut tälle parempaa tarinaa tueksi. Ehkä ensi kerralla paremmin…
Paahtis sai yhtä rataharjoitusta lukuunottamatta pitää parisen viikkoa vähän vapaampaa ja suurimmaksi osaksi nuorikkoni oli saanutkin olla iso varsa ja painia Arlekinin kanssa sydämensä kyllyydestä tarhassaan ja muuten vain liikuttaa itse itsensä, vaikka olin kyllä muutaman kerran maastoillutkin tammani kanssa. Kuitenkin se oli kilpaillut syksyn ja talven aika ahkerasti, joten ehkä toiselle voisi tehdä ihan hyvää olla välillä vain pieni villihevonen ja riehua itsensä väsyksiin ja todennäköisesti myös jumiin. Tänään villivarsa oli saanut nauttia vain ulkona tapahtuneesta pikaharjauksesta, ennen kuin tuo oli päässyt takaisin tarhakavereidensa luokse kielimään tyhmästä ihmisestä joka ei anna lapsen leikkiä.
Harjapakin palattua paikoilleen suuntasin kohti tupaa ja noustessani puisia rappuja kopistelinkin märät lumet kengistäni ennen kuin avasin oven ja astuin eteiseen riisumaan ulkovaatteitani. Hopiavuoren tuvassa oli normaalia rauhallisempaa astuessani oviaukosta sisään ja moikatessani Niklasta ja Marshallia, sekä Nellyä ja Noaa jotka olivat kerääntyneet pöydän ääreen. Liityin nelikon seuraan poimittuani itselleni mukillisen kahvia ja kuuntelin keskustelua joka pöydän ääressä oli menossa. Hiljalleen aiheet siirtyivät uuden vuoden kautta hevosiin ja ratsastamiseen, kunhan vuoden vaihteen suunnitelmat oli kaikkien osalta taputeltu.
”Hei uuresta vuoresta ja uusista tavootteista tuli miäleen et oiskohan jommalla kummalla teistä Nelly tai Marshall ollu aikaa pitää tuos parin viikon päästä joku semmonen pualitehokas kouluvalmennus? Ajattelin että jos maksaas ittelleen semmoisen synttärilahajana ja toisaalta helemikuussa pitäis taas käydä Paahtiksen kanssa kokeelemas onneensa siinä Storywoods Dressage Cupiskin niin ehkä sitäki ajatelle joku valamennus vois olla tarpehe. Mutta siis ei sitä ny just täs hetkes tartte sopia että voirahan kattua lähempänä ihan hyvi uurellee” lopetin pitkähköksi venyneen monologini ennen kuin käänsin katseeni kohti Niklasta ja kyselin tuon kisasuunnitelmista tulevalle keväälle.
-
Jee, cuppi alkaa taas! Nyt Jannalla on taas vähän lisää kokemusta saanut ratsu alla, niin ties kuinka hyvin kisat menevätkään. Ja vielä jos saa Nellyltä tai Marshallilta apua, niin ai että. Ainakin Marshallin kanssa yhteistyö on sujunut tosi hyvin, ja on ollut ihanaa nähdä miten teistä on ollut kirjoittajina jo vähäsen leikkikaveria toisillenne. 😀
-
-
Uusi Vuosi ja äitiysloma
”Kyllä joo, toki mä valmennuksen pidän jos vaan jaloillani oon sillon”, hymyilin Jannalle.
”Nii, totta. Joko oot suunnitellu koska äitiyslomalle jäät?” Noa kysyi pöydän toiselta puolelta.
Puhalsin vähän ilmaa huulieni välistä.
”Helmikuun loppua mä mietin jossain vaiheessa. Mutta alkaa tää maha olee sen verran iso, että taitaa aikastua.” Nojauduin taaksepäin ja taputin puhuessani mahaa etu- ja keskisormella. ”Vaikka niistä äitis vinkeistä on ollu apua.”
”Ehkä alkaa olee aika lähellä, jos et sohvaltakaa ite pääse” Nikke mainitsi.
”Pääsenpäs!” Kivahdin vastaamaan. ”Mä pyörin siitä pois”, jatkoin hymy huulilla. Noa ja Janna naurahti.”No mutta. Takaisin asiaan. Mä lupaan, että ens vuodeks mä en tee lupauksia” sanoin tomerana. ”Paitsi! Kahvia ja sushia haluan. Niin että saan mahahaavan, sen mä lupaan. Entä te?”
—————-
”Hyvää uutta vuotta!” Väki huusi kuorossa. Heilutin tähtisädetikkua ilmassa ja piirsin uuden vuoden kunniaksi sydämen.
”Onpa hienoo. Tästä vuodesta tulee tosi hieno ja mahtava!” Hello kertoi. ”Paljon keskejä” hän sanoi, mutta taisi olla vain puoliksi tosissaan.”Mihnä Eetu on?” Kysyin.
”Tässä” Eetun ääni kuului selkäni takaa ja tunsin, kuinka hänen tumppunsa ujuttautuivat kylkiäni pitkin mahani päälle. Taputin hänen kämmenselkäänsä ja hymyilin. Tästä tulisi todella hyvä vuosi. Meistä tulisi hyvät vanhemmat. Tyttö tai poika voisi todella hyvin ja kasvaisi rakkauden kyllästämässä maisemassa.Huokaisin.
”Nyt on pakko istua.”
-
Nelly ja sen tupajutut. Hopiavuori olisi niin hiljainen ja tyhjä ilman näitä. Sanonko vielä triljoonannen kerran, että tykkään arjesta: pikku sananvaihdoista, höpöttelystä, kaikista tavan kotkotuksista. Siitäkin, miten Nelly on vatvonut ja ajatellut vauvaa: miten siitä on tullut ensin siedettävä ajatus, sitten toivottu perheenjäsen.
-
