[Heli LindqvistOsallistuja]

2.11.2019
Hevosen hoitaminen on todellista mindfulnessia. Varsinkin sellaisen hevosen hoitaminen, jonka olen itse kouluttanut käyttäytymään hyvin. Suulissa oli öisen sateen vuoksi vähän viileää näin aikaisin aamusella, mutta Inka seisoi silti paikallaan, vaikka en ollut sitonut sitä kiinni. Sen harvinaisen ruman värinen, lahjaksi saatu riimunnaru roikkui löysänä Inkan kaulalla ja muutama punainen jouhi sojotti harmaita pilviä kohti. Hiljakseen harjailin pehmeällä harjalla tamman kylkeä ja annoin ajatuksen kulkea omia teitään. Välillä Inka nosti päätään ja katsoi kaukaisuuteen jotakin sellaista mitä minä en nähnyt.

Nuoska ravasi ylpeän oloisena luokseni tassut kuraisina ja pudotti kuolleen myyrän kumisaappaani päälle.
“Hieno poika! Noin hienosti metsästit! Mistä sä tuommoisen löysit?” juttelin koiralle samalla kun kaivoin tuulitakin taskusta herkkupalan koiralle. Koira pyyhki pölyistä lattiaa pöyheällä puuhkahännällään odottaessaan lupaa ottaa nami. Varovasti se tarttui etuhampaillaan herkkuun ja kipitti sitten vähän kauemmas pureksimaan sitä. Inka ei vaivautunut edes kääntämään päätään katsoakseen koiraa. Se oli niin tottunut Nuoskaan, että se kuuli jo tassujen äänestä, kuka oli tulossa. Viskasin myyrän vanhaan sankoon ja painoin mieleeni, että pitäisi kysyä Eetulta tai joltakulta muulta miten voisin hävittää sen.

Puhdistin vielä Inkan kaviot ja hylkäsin sitten koukun harjalaatikkoon. Sitten kosketin Inkaa lapaan.
“Tule”, kehotin tammaa ja rauhalliseen tahtiin punainen hevonen kääntyi ja lähti seuraamaan minua. Nuoskakin kuunteli samaa käskyä ja ohitti Inkan kiirehtiessään vierelleni. “Käydään vähän kävelyllä.”
Tätä oltiin harjoiteltu pikkukakarasta saakka sekä koiran että hevosen kanssa, joten en ollut huolissani vaikka en roikkunutkaan Inkan riimussa kiinni. Tamma käveli rauhassa mukanani ja pysähtyi välillä tutkailemaan mielenkiintoisia hajuja ja katselemaan metsän reunaa. Taaempien tarhojen luona huomasin ojan kyljessä jäätävän kokoisen kuopan, jota Nuoska meni hurjan kiinnostuneena tutkimaan. Rikospaikkatutkijan tarkkuudella voisin väittää, että täältä Nuoska oli kaivanut myyränsä ylös. Kyykistyin tutkailemaan kuoppaa ja jos pieni kolo keskellä kuoppaa ei vahvistanut epäilyksiäni, kuolevan jyrsijän kiljunta taatusti vahvisti. Ehdin juuri ja juuri nousta seisomaan, kun Nuoska tuli luokseni uudelleen myyrä suussaan. Se pudotti myyrän saappaani eteen ja istui odottamaan palkkaansa. No mikä ettei, kyllä nyt on ansaittu toinenkin namipala. Heitin maahan muutamia herkkuja, ja kun Nuoska ei katsonut enää minua, viskasin myyrän tarhojen taakse pajukkoon.

Tässä vaiheessa sitten huomasin, että Inka ei ollutkaan enää mukanani. Sekunnin murto-osan panikoin. Rauhoitin itseni ajatuksella, ettei hysteria auta asiaa ja Nuoska on mukana. Nuoska, joka oli nyt keksinyt, että minulla oli herkkuja mukana.
“Nuoska, etsi Inka. Missä Inka?” kysyin koiralta, joka ei edes haistanut maata, vaan eteni ilmavainulla vähän matkaa takaisin tallille päin. Sitten se kääntyi kohti pihattotyömaata. Siellä Inka tutki puolivalmista pihattoa. Sen riimunnaru roikkui yhä kaulalla ja kun se kuuli minut, se kääntyi katsomaan minua.
”No heippa! Onko mielenkiintoinen pihatto? Musta vähän tuntuu, että täällä sä et viihtyis kun alkaa olla niin kylmä”, juttelin hevoselle. Jäin seisoksimaan vähän matkan päähän Inkasta ja tutkailin rakennetta. Se oli jo maalattu punaiseksi. Yhdessä kohdassa oli ikään kuin risuluudan muotoinen kuvio, sillä joku tai jokin oli osunut maaliin, kun se oli vielä märkää. Inka tutki huulillaan pihaton oviaukkoa ja minä pohdin, oliko tarkoituksena laittaa jotakin aukon eteen, ettei tuuli puhaltaisi sisään pihattoon. Ehkä siihen voisi naulata räsymaton. Pihatosta pitäisi saada tarpeeksi suojaa tuulta ja sadetta vastaan, mutta sisäänkäyntejä pitäisi olla ainakin kaksi, jotta hierarkiassa alempana olevat hevoset voivat väistää ylempiä ilman potkimisia. Kristiina oli minulle näitä kertoillut mielellään ja vielä perustellutkin hyvin. Mutta eiköhän Eetu ole näitä pohtinut itsekin, hevosmies kun on.

Kun Inka oli saanut pihaton tutkittua, tartuin riimunnaruun ja kehotin tammaa tulemaan mukaan. Tallipihaan oli kaartanut joku kalliin näköinen auto ja olin näkevinäni paheksuvat silmät tuijottamassa turkispuuhkan seasta tuulilasin takaa. Käännyin metsää kohti juuri kun autosta hyppäsi teinipoika. Metsän reunaan päästyäni sidoin riimunnarun ratsuväen solmulla Inkan kaulalle ja annoin sen vaellella omaan tahtiinsa perässäni.

Palatessamme maastolenkiltä talli kuhisi elämää. Eilinen halloweenjuhla ja pukukilpailu puhutti ja ylipäätään lauantaiaamupäivisin kaikilla oli aikaa tulla tallille ja viettää aikaa hevosten ja muiden ihmisten kanssa. Tervehdin ohikulkevia Noaa, aiemmin näkemääni poikaa ja Nellyä. Maneesia kohti harppovalle Eetulle heilautin kättäni. Kun Eira lyöttäytyi seuraani, näytin hänelle, miten Inkaa pystyi juoksuttamaan ilman juoksutusliinaa tai piiskaa.

Kolmannen myyrän Nuoska kantoi Eetun saappaan päälle, kun mies palasi maneesista.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Koulun alettua työtaakka on kertynyt hurjasti, joten en ole ehtinyt hirmuisesti kirjoittelemaan, mutta tässä pätkää pitkästä aikaa 😀

—

Heti kun olin pysäköinyt mitsun Hopiavuoren parkkipaikalle ja avannut pelkääjän paikan oven, Nuoska livahti pihalle vauhdilla. Sillä näytti olevan selkeä suunta mielessään ja kengät vaihdettuani kävelin koiran perään. Nuoska istui tuvan portailla Eiran vieressä ja nuoli keskittyneen näköisenä tytön kämmenselkää. Eiran ilme oli sellainen, joka on jo pehmentynyt vähän pitkän mökötyksen jälkeen.
“Heippa Eira”, tervehdin tyttöä ja istahdin hänen viereensä portaalle. “Sä näytät siltä että sua harmittaa joku hurjasti.”
Eira katsoi minua hetken pohtivasti, huokasi ja avasi sitten sanaisen arkkunsa. Hän kertoi joutuneensa ratsastamaan Uunolla uudestaan ja uudestaan sillä välin kun Inari sai ratsastaa Jussilla ja muilla hienommilla hevosilla. Uuno oli kuulemma tylsä, hidas ja laiska. Hetken pohdinnan jälkeen päädyin kysymään Eiralta: “Haluisitkos sä kokeilla ratsastaa Inkalla?”
Tuskin ehdin sanoa kysymystäni loppuun, kun Eiran silmät jo kirkastuivat ja hän melkein kiljaisi että kyllä, ehdottomasti ja ihan mahdottomasti kyllä!
“Sun pitää sitten kuunnella tosi tarkasti mun ohjeita. Inka on hirveän herkkä hevonen”, varoitin teinityttöä.
“Joo, mä lupaan kuunnella!”

Otin itse Inkan kiinni tarhasta. Se ei ole hankalaa, kun Inka tulee mielellään luokse. Eira sai kuitenkin taluttaa tamman talliin ja kiinnittää käytävälle. Nuoska livahti tarhojen taakse kaivamaan ojia ja varmaankin metsästämään myyriä. Harjasimme Inkan yhdessä eri puolilta, mutta tarkastin silti Eiran jäljen ja siistin jääneitä pölyraitoja pois sillä välin kun Eira haki Inkan varusteet.
“Aloitetaan satulasta. Inkan kanssa on tosi tärkeää että sinne huovan alle ei jää karvat väärään suuntaan. Sen takia ensin asetetaan pelkkä huopa ja liu’utetaan se näin tästä säkän päältä oikeaan kohtaan”, selitin samalla kun asetin vihreän egyptiläisestä luomupuuvillasta tehdyn satulahuovan punaisen tamman selkään. Eira oli kerrankin hiljaa ja kuunteli tarkkaavaisen oloisena. “Nyt sitten kun laitetaan satulaa selkään niin pitää olla tarkkana ettei vedä huopaa säkää kohti. Kun satula on selässä, tulee tarkastaa että se on oikeassa kohdassa. Se vaihtelee vähän hevoskohtaisesti, mutta kun Inkalla on tällainen aika selkeä säkä, niin satulan asettaminen on helppoa. Sitten laitetaan nämä huovan tarrat satulaan kiinni. Käypä laittamassa se toinen puoli kiinni, niin laitetaan sitten satulavyö.”
Eira kiersi Inkan kunnioittavan etäisyyden päästä ja rapisteli sitten huovan kiinni satulaan.
“Sulla on se satulavyö sillä puolella, anna mahan alta mulle se toinen pää ja laita neljänteen reikään sun puolelta.”
“Meneekö tää nyt oikein päin?” Eira kysyi vähän epävarmasti. En ollut nähnyt tyttöä niin hiljaisena aiemmin.
“Joo, hyvä. Ihan oikein menee.”
“Uunolla on paljon pidempi satulavyö. Tätä ois varmaan vaikeeta kiristää selästä käsin. Ei sillä, en mä kyllä Uunonkaan kanssa yletä kiristämään vyötä.”
“Ei ole ollut tapana kiristää selästä käsin vyötä. Mä kävelytän Inkaa lämmittelyksi ja ennen selkäännousua kiristän satulavyön sopivaksi. Sen vyön ei tarvitse olla kovin tiukalla, jos ratsastajalla on hyvä tasapaino.”
Eira kuunteli tarkkaan ja kiristi vyön omalta puoleltaan ohjeitteni mukaan. Suitset hän sai laittaa itse Inkan päähän. Korvat hän veti niskahihnan alta oikein varovaisesti ja asetteli sitten otsatukan niin, ettei se jäänyt mihinkään hihnaan kiinni. Haettuaan kypärän ja hanskat ja vaihdettuaan lenkkarit ratsastuskenkiin Annoin Eiran taluttaa Inkan maneesiin. Tosin itse pidin toiselta puolelta riimunnarusta kiinni varmuuden vuoksi. Ei sitä koskaan tiedä.

Käveltyään viitisen kierrosta Eira käänsi Inkan maneesin keskelle, kiristimme satulavyön ja Eira valmistautui kiipeämään Inkan selkään. Kielsin heti ja varmaan vähän turhankin tomerasti.
“Säästetään hevosen selkää ja noustaan jakkaralta”, selitin samalla kun hain puisen rappustuolin maneesin nurkasta. “Mieti, miten hevosen selkäranta kääntyy ja vääntyy, jos ponnistat pelkän jalustimen varassa. Kun hyppää tästä penkiltä, se ei tunnu niin ikävältä hevosestä eikä sille tule selkäänoususta aiheutuvaa rappeumaa selkärankaan. Jos Inka tuntuu liian isolta niin hyppää ensin mahalleen siihen satulaan ja könyä siitä sitten istumaan. Varo ettet tökkää varpailla Inkan kylkeen. Varpaat aina heti menosuuntaan.”
Pitelin Inkan ohjista sillä välin kun Eira kiipesi kovin varovaisen oloisesti tamman selkään. Inka tuntui tarkkailevan tavallista pienempää ratsastajaansa todella tarkasti ja huomasin sen jännittyvän.
“Laitanko mä jalan tuohon polvituen päälle vai saako pitää tässä kyljellä roikkumassa? Mun pitää lyhentää jalustimia”, Eira kysyi. “Uunon kanssa saa tehdä mitä vaan, mutta kun musta tuntuu että Inka on ihan hirmuisen kapea. Jos se hyppäis sivuunpäin niin mä varmasti putoisin täältä alas!”
“Laita jalka mihin haluat, kunhan et tölväise Inkaa kantapäällä. Oiskohan se turvallisempi tuossa polvituen päällä.”

Kun Eira oli saanut jalustimet itselleen sopivan pituisiksi, muistutin tytölle että kantapäillä ei saa antaa apuja ollenkaan.
“Kantapäät pysyy alhaalla koko ajan ja avut annetaan ihan pienesti pohkeilla. Sä voit nyt kokeilla miten pienillä avuilla Inka lähtee liikkeelle. Katso sinne päin minne haluat mennä ja paina ihan vähän pohkeella. Anna ohjien olla lyhyet vielä.”
Eira päästi yllättyneen äänen, kun hän nytkähti satulassa Inkan lähtiessä liikkeelle reippaasti. Inka ei osaa kulkea laiskasti löntystellen. Sen selässä on pakko voida joustaa ja istua tasaisesti. Kävelin ratsukon vierellä ja pitelin riimunnarusta yhä kiinni, vaikkakin naru roikkui löysänä. Eiran kasvoilla oli ihmeen nähneen ihmisen ilme.
“Uuno ei ikinä kävele näin reippaasti! Inkalla on tosi pitkä askel, tommonen keinuva. Mutta kyllä silti tuntuu tosi kapeelta tää Inkan selkä. Ehkä siihen tottuu kohta. Voi kun Uunokin olisi näin reipas!” vaalea tyttö avasi sanaisen arkkunsa, joka oli selvästi ollut purskahtamaisillaan auki koko Inkan hoitamisen ajan. Minä kuuntelin puolella korvalla ja kävin mielessäni varusteiden tarkastuslistaa. Turpahihna siististi kiinni, leukahihna tarpeeksi kireällä ja niskahihnan alla ei otsatukkaa. Huopa tasaisesti satulan alla ja Inkalla kohtuullisen levollinen ilme, mutta satulavyö näytti reiän liian löysältä.
“Koitapa pysäyttää Inka, mun pitää kiristää satulavyötä. Pysäytä sun lantion liike ja pidä ryhti.” Inkan korvat pyörähtivät kohti Eiraa, kun tyttö pysähtyi. Hevonen epäröi hetken tavanomaisesta eriävää ohjetta, mutta toimi sitten pyynnön mukaisesti. Kehuin Eiraa ja koitin vyötä kädellä. En viitsinyt kiristää kuin yhden reiän. Kun käännyin takaisin Eiran puoleen, oli vastassa Naantalin aurinko tai vähintäänkin Hangon keksi. Sitten sainkin kuunnella pitkän ryöpytyksen Uunon ja Inkan eroista alkaen punaisen sävystä ja kavion koosta. Tyttö kuitenkin jaksoi kuunnella ohjeitani ja jopa noudattikin niitä, vaikka välillä piti muistuttaa perusasioista. Väänsin pohkeenväistön ratsastamisen rautalangasta ja asettelin tytön raajat oikeisiin paikkoihin ja Inka suostui suorittamaan tehtävän käynnissä. Irroitin riimunnarun kuolainrenkaasta ja siirryin hieman keskemmälle, jotta näkisin ratsukon kokonaisuutena. Inka koitti lähteä perääni, mutta Eira sai sen pidettyä uralla eikä tuupannut tammaa liian kovasti, vaikka tilanne olikin äkkinäinen. Muistin kehua häntä uudelleen.

Neljäkymmentäviisi minuuttia pyörimme kolmeen pekkaan maneesissa ja Eira sai harjoitella pohkeenväistöä, ravisiirtymisiä ja kouluradan teitä edestakaisin ja joka suuntaan pitkin hallia. Minä haravoin tytölle sileitä kohtia uran viereen, jotta hän näkisi itse kuinka pyöreitä volteista tuli ja miten korjata. Inka jaksoi ja sieti yllättävän hyvin Eiraa, vaikka tyttö tekikin välillä hiukan hätäisiä ja teräviä liikkeitä satulassa. Ehkäpä Adan ja Linan kantaminen on siedättänyt punaista tammaa hiukan. Nyt olisi Eirallakin kehuskelun aihetta. Minä en nimittäin päästä ihan ketä tahansa Inkan selkään. Tänään oli henkisen heikkouden hetki.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Vihdoinkin sain aikaiseksi piirrettyä Nuoskasta kuvan 😀 Hiukan yksinkertainenhan se on, mutta selittää sen, miksi Heli on aina vaaleiden, pitkien koirankarvojen peitossa

[Heli LindqvistOsallistuja]

Vähän myöhässä tämmöinen kun pääsin piirtämään vasta 9.8 ja homma hiukan eskaloitui 😀

—

Vaikka Ada osaa itse taluttaa ja käsitellä Inkaa, koki Heli silti parhaaksi pitää tamma kuitenkin myös juoksutusliinassa varmuuden vuoksi. Temppurata sujui hienosti vaikka nuorin taluttaja oli vasta seitsemänvuotias, eikä Helin tarvinnut puuttua mihinkään. Inkakin taisi ymmärtää että pienen lapsen kanssa pitää olla kiltisti.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Mä en kestä, oon lukenu ihan liikaa jotain ficcejä kun aivot lähti heti seurailemaan klisee juonikäänteitä 😀 Hyvin toteutettu alku ja hauska muotoilu tekstissä. Tykkään tuommoisesta vähän ajatusvirtatyylisestä tyylistä! Koiranäyttelyistä en mitään tiedä, mutta tämä kuvaus vaikutti ainakin mun mielestä ihan realistiselta ja loogiselta. Koiranäyttelyt ja Tiituksen ja Hellon keskinäinen nokittelu oli saatu hyvin nidottua yhteen. Ja kyllä pitää itsekin myöntää että Tiitus on aika söpö :’D

edit: Ja sit tää ei tietenkää tullu vastauksena 😀 no, sattuu näitä parhaimmillekin

[Heli LindqvistOsallistuja]

27.7.2019

Olin tutustunut Tuomoon paikallisessa baarissa pian muuttoni jälkeen. Olimme tavanneet sekä sovitusti että sattumalta ystävällisissä merkeissä ja vaikka Tuomo olikin välillä turhan lähelle tunkeva, ystävystyimme varsin nopeasti. Kun hän ehdotti viikonloppureissua Seinäjoelle, innostuin heti. En ollut aiemmin käynyt tutustumassa kyseiseen kaupunkiin sen tarkemmin. Jokusen kerran olin ajanut sen läpi Inka kyydissäni ja pysähtynyt juomaan pahan makuista kahvia huoltoasemalle. Suunnitelmaamme kuului hyvässä ravintolassa syöminen ja paikallisen teatteriryhmän kesäesitys. Sunnuntaina voisimme käydä Seinäjoen Taidehallissa ja iltapäivällä palaisimme Otsonmäelle hyvissä ajoin. Severi sen sijaan ei vaikuttanut olevan kovin innoissaan viikonloppureissustamme.
”Ootko ihan varma et lähet?” hän kysyi, mutta vältteli hermostuneisuutensa syyn kertomista. Ohitin asian lomastressinä.

Automatka Seinäjoelle meni kuin siivillä vitsaillessamme elämästä, harrastuksista ja muista enemmän ja vähemmän tärkeistä aiheista. Tuomo oli hyvällä tuulella ja se tarttui myös minuun. En meinannut pysyä paikallani, odottaessani iltapäivän ohjelmaa. Olin ajatellut, että kävisimme hotellilla jättämässä tavaramme huoneeseen ennen syömään lähtemistä, mutta Tuomo vain totesi, että pöytävaraus menisi ohi, jos nyt lähtisimme ajamaan hotellille. Ravintolaksi oli valikoitunut yhteisellä päätöksellä Uppalan kartano ja rakennus näytti huomattavasti komeammalta kuin netissä kuvina. Kesäkukkaistutukset korostivat kauniisti rakennuksen vanhahtavia piirteitä. Tarjoilija tarkasti varauksemme, ohjasi ikkunapöytään ja ojensi menut.

Saatuamme siika- ja poroannokset pöytään, Tuomo hyökkäsi ahneesti heti ateriansa kimppuun. Minä kiitin tarjoilijaa ja asettelin lautasliinan syliini ennen kalan paloittelua. Siemaistuani valkoviiniä, koitin viritellä hieman keskustelua.
”Millainenkohan tulkinta tämä teatteriryhmän versio on”, pohdin ääneen. ”Taikahuilu on aika yleinen ooppera, mutta harvemmin kuitenkaan näytelmämuodossa.”
Sain vastaukseksi kylmän olkienkohautuksen.
”Kävin muutama vuosi sitten katsomassa sen oopperana Adan, Kajsan vanhemman tytön kanssa. Hän oli silloin vasta kuusivuotias, mutta sain niin leveän ja onnellisen hymyn kiitokseksi. Ada osaa kyllä olla niin hirmuisen mukava muksu.”
”Kuulepa mimmi nyt hei. Kun ruoka on nenän edes ni sillon syörään. Et nyt laita se haarukka heilumaan ja pistä sitä kalaa suuhun. Ruokailun jälkeen voidaan sitte jutella.”
Pistin haarukallisen siikaa suuhuni ja pöytään lankesi epämukava hiljaisuus, jonka rikkoi vain muiden asiakkaiden puheensorina ja aterimien kilinä. En voinut sanoa tämän olevan kovin uusi ilmiö, sillä Tuomo oli aiemminkin sanonut, että syödessä syödään ja kun tehdään muuta, tehdään muuta. Harmitti hivenen, mutta päätin olla valittamatta ja pohdin omia asioitani puolentoista tunnin ajan. Kertaalleen tosin kerroin tarjoilijalle ruoan maistuvan ja jälkiruoaksi tilasin suklaakakkua.

Kun laskun aika tuli, Tuomo huitaisi kättään minulle kehottaen minua laittamaan lompakkoni pois. Hieman hämmentyneenä työnsin rahapussin takaisin käsilaukkuun.
“Pitäähän sitä ny neidille tarjota. Ei meikäläinen mikään ihan barbarelli ole”, mies totesi rehvakkaasti ohjatessaan minut ravintolasta ulos. Barbarellilla hän kai tarkoitti barbaaria. Kai.

Kesäteatteriryhmän esitys oli upea yleiseen harrastelijatasoon verrattuna. Miljööksi valikoitunut puisto kylpi auringon paisteessa ja kevyessä kesäisessä tuulessa, joka hyväili hameeni helmoja ja viilensi mukavasti. Tuomon käsi kosketti reiteni sivua koko esityksen ajan. Työnsin typerät ajatukset mielestäni sivuun ja annoin asian olla. Osasin esityksen vanhemmanpuoleiset kappaleet ulkoa ja yllätin itseni hyräilemästä melkein jokaisen mukana. Uudemmat taisivat olla nuorison pop- ja räpkappaleita, joita en olisi tunnistanut muuten, mutta olin kuullut jokusen joskus radiosta. Yleisössä oli yllättävän paljon ihmisiä kaikista ikäluokista. Erityisen kateellinen olin seitsemänhenkisestä perheestä, jonka teinitkin olivat lähteneet mukaan. Vanhin tyttö piteli nuorinta sisarustaan sylissään melkein koko esityksen ajan. Tuomo mutisi jotain vanhanaikaisesta toiminnasta ja lestadiolaisista. Minä näin vain onnellisen perheen.

Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme baarikierrokselta hotellille. Tuomo piti kättään alaselälläni kävellessämme aulaan. Koin oloni varsin hermostuneeksi ja kosketus tuntui väärältä, mutten sanonut mitään. Huoneeseen Tuomo päästi minut ensin otettuaan laukkuni ja takkini laittaakseen ne eteisen kaappiin. Ohitin eteisen vieressä olevan vessan ja näin parisängyn. Pysähdyin kesken askeleen ja jäädyin täysin. Tämän piti olla ystävien yhteinen viikonloppureissu. Tuomo oli sanonut, että varasi huoneen, jossa oli kaksi yhden hengen sänkyä. En kyennyt liikahtamaankaan, kun mies laski kätensä lanteilleni. Mieleni toisti minulle vanhoja tummansävyisiä muistoja.
”Mä ajattelin että me voitas pitää vähän hauskaa. Ei meidän tarvii olla parisuhteessa tämmöseen, vai mitä? Mä kuitenkin kustansin sun ruoat ja teatterilipun”, hän kuiskasi korvaani. Haistoin viinin hänen hengityksessään.

Kaikki hälytyskellot aivoissani räjähtivät soimaan, kun hän ujutti peukalonsa hameeni vyötärönauhan sisään. Adrenaliiniryöpyssä käännähdin vauhdilla ja kyynärpääni osui Tuomoa silmäkulmaan. Miehen pidellessä kasvojaan, potkaisin häntä hetken mielijohteesta jalkojen väliin polvella ja lähdin juoksemaan niin kovaa kuin korkeissa koroissani kykenin. Jätin hotellihuoneen oven auki takanani ja kuulin, miten Tuomo kirosi perääni. Kiirehdin hotellin pääovista kadulle ja sain vastaanoton henkilökunnalta vinoja katseita. Juoksin tuntemattoman kaupungin katuja kunnes keuhkoni tuntuivat olevan repeämäisillään ja jalkani olivat spagettia. Kaiteeseen nojaten rojahdin istumaan kiviselle portaalle ja vihdoin kyyneleet valahtivat kasvoilleni. Hetkeen en kyennyt muuhun kuin uikuttamaan yksinäni puiston portaikon varjoisessa kohdassa ja pyyhkimään kyyneleitäni, jotka väistämättä veivät mukanaan kasvoihini maalaamani värit. Siistit kissansilmärajaukset ja tulenpunaiset ja oranssit luomivärit suhraantuivat poskilleni ja ohimoilleni. Kylmä porras allani ei tarjonnut lohtua eikä kengän osittain irti oleva korko tuonut turvaa. Vapisevin käsin avasin kenkien soljet ja tunsin kylmänkostean kadun paljaiden jalkapohjieni alla. Se helpotti jalkojen jomotusta vähän ja antoi jotain, mihin keskittyä.

Olin uskonut Tuomoon. Olin ajatellut hänen olevan ystävä. Olin toivonut hänen ymmärtävän minun olevan heikko, epävarma ja hiukan rikkinäinen. Ehkä hän oli ymmärtänytkin, mutta käyttänyt sitä minua vastaan. Kääntänyt luottamuksen omaksi hyödykseen. Joku pysähtyi kohdallani, mutten huomannut häntä ennen kuin hän kosketti minua olkapäähän kevyesti. Refleksinä lähes huitaisin kosketuksen suuntaan ja käännähdin katsomaan tulijaa. Edessäni seisoi todella lyhyt, uskomattoman korkeihin korkoihin sonnustautunut nainen, jonka neonvihreät hiukset näyttivät hohtavan jopa katulampun himmeässä valossa. Hän näytti lähes yhtä säikähtäneeltä kuin minä, mutta tokeni nopeasti.
”Moi, ooksie kunnos? Siul on meikhit vähä…” nainen teki pyöritteleviä eleitä sormillaan poskiensa ympärillä. Niiskautin ja olin sanomassa että aioin soittaa jonkun hakemaan minut kotiin, kunnes muistin, että olin jättänyt kaikki tavarani hotellille. Käheällä äänellä vastasin naiselle.
”Voinko mä soittaa sun puhelimella jonkun hakemaan mut? Mun puhelin on… hukassa.”
”Ilman muutha, muistaksie vaa numeron ulkhoo?” Nainen totesi ja alkoi kaivaa sateenkaaren väristä laukkuaan. En muistanut yhtäkään numeroa. Paitsi äidin vanhan numeron. Tosin tuskinpa äiti olisi pilven reunalta tullut minua hakemaan vaikka olisi voinut.
”Voiksä googlaa Hopiavuoren tallin? Siellä ois numero”, kysyin vähän nolona. Puhelimen ruutu valaisi naisen kasvot ja monet lävistykset kimmelsivät valossa. Toisen kulmakarvan tilalle oli tatuoitu ’hope’. En olisi kirkkaassa päivänvalossa koskaan lähestynyt hänen näköistään ihmistä vapaaehtoisesti.
”Onks se tää Eetu Hopiavuori?” Nainen ojensi puhelimen minulle. Nyökkäsin, ja napautin mobiililla omituisesti hyppivien grafiikoiden seasta Eetun numeroa. Sain vain toivoa että tilan isäntä vastaisi ja suostuisi näin typerään ajomatkaan.
”Hopiavuoren hevostila, Eetu Hopiavuori puhelimes”, kuului hyvin väsynyt ääni toisesta päästä. Nielaisin.
”Heli tässä moi. Kuule, mulle kävi semmonen… pieni äksidentti ja o-oon nyt jumissa Seinäjoella ilman puhelinta tai takkia. Mä en muistanu kenenkään muun puhelinnumeroo ni aattelin soittaa sulle. Mä tiiän et pyydän kohtuuttomia ja mahdottomia ja typeriä, mut jos oisit mitenkää voinu lähtee hakemaan tai ees pyytää jotakuta hakee mut täältä ni oisin ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Maksan tietenki bensat ja vaikka ylimäärästä Inkan paikkavuokraan…”
Eetu oli hetken hiljaa. ”Mitä siel o käyny?”
Oli minun vuoroni olla hiljaa. Vilkaisin puhelintaan lainannutta naista pikaisesti. Hän nyppi kynsinauhojaan. ”Mä ehkä selittäisin mieluummin kasvokkain…”
”Mis sie tarkallee oot? Mie lähen ajamaan het ko saan kaffet termoksee.”
Kysyin sateenkaarinaiselta tarkkaa sijaintiamme ja toistin hänen vastauksensa puhelimeen Eetulle, joka äänistä päätellen valmisteli jo kahvia. Ennen kuin ehdin kiitoksiltani lopettaa puhelua, vihreähiuksinen nainen nappasi kännykän sormistani. Heleällä keijukaisen äänellä hän totesi puhelimeen: ”Jos siul tulee jothain ni sie voit soithaa tähän numeroon sit. Mie jään oothelee tähän.” Sitten nainen antoi puhelimen takaisin käteeni ja jouduin selittämään että kyseessä oli puhelimen omistaja.

Ja niin jäin odottamaan hiljaiseen, pimeään ja sateen jälkeen kosteaan puistoon keijukaistytön kanssa Eetua. Sain tietää naisen olevan nimeltään Lilja-Maaria. Hän oli vaihtanut nimensä Ellasta kyseiseen nimeen heti, kun oli tullut täysi-ikäiseksi. Nimi kuulemma kuvasti hänen liljankeltaista sieluaan paremmin. Lilja-Maaria halusi tulla kutsutuksi nimenomaan koko nimellään, mutta kutsui minua jatkuvasti Helinäksi. Hän sanoi sen sopivan auraani. En edes tiedä mitä aurat ovat. Lilja-Maaria sanoi niiden olevan ihmisten sielujen ja olotilojen heijastumia, jotka näkyvät ulospäin jos osaa katsoa. Keijukainen osasi nimetä taivaalla näkyviä kirkkaimpia tähtiä, kertoa puunhengistä ja joikhata. Hän pyyhki meikinpoistoaineella pahimmat sotkut kasvoiltani pois, vaati saada antaa minulle voimahalauksen ja suukotti poskelle. Tuntui ihan kuin jonkinlainen hyvä hengetär olisi ilmestynyt eteeni vain tehdäkseen minulle paremman olon. Keijukainen kirjoitti paksulla stabilotussilla numeronsa käsivarteni sisäpintaan.
”Soithele jos oot joskhus käymäsä taas”, hän totesi, nousi ja käveli puistoon. Kun käännyin katsomaan, en nähnyt häntä enää, mutta Eetun auton renkaiden rohina veti minut takaisin todellisuuteen.
”Sielä sie oot! Mie oonpi kiertäny kok puistikon aenaki kolmasti”, mies huudahti minut nähdessään. Hän tuli luokseni ja ojensi kätensä. ”Nousepa siittä, märästä maast. Mis siun laukkus onpi?”
Kyyneleet valuivat poskilleni jälleen, mutta tällä kertaa ne johtuivat helpotuksesta. Heti jaloilleni päästyäni kapsahdin miehen kaulaan eikä nyyhkyttämisestä meinannut tulla loppua. Eetu silitti minua hieman vaivaantuneen oloisesti olkapäästä. Olin kiitollinen että hän oli siinä. Juuri nyt tarvitsin jonkun tutun ja turvallisen ihmisen, jonka syliin piiloutua.

Kun viimein istuimme autossa, Eetu vaati saada tietää mitä oli tapahtunut. Mikä oli syy yölliselle ajoreissulle. Kerroin illan tapahtumat ehkä turhankin yksityiskohtaisesti, mutten välittänyt. Halusin vain kertoa asiasta. Halusin, että joku jaksaisi kuunnella minua. Halusin, että joku uskoisi minua. Yllätyin, kun huomasin Eetun ilmeen muuttuneen tuimaksi.
”Se autokorjaamon Tuomo? Se ei ol hyvä mies. Huono maine ja karkottaapi asiakkaita sielt. Mut sie ootki niin uus Otsonmäel ettet voenu tiätää. Myö mennää hakemaan siun laukkus ja takkis ennen ku lähetää takasin kotia”, mies tuumasi ja käynnisti autonsa.

Minun ei onneksi tarvinnut nähdä enää Tuomoa, sillä vastaanoton omituisen pirteä nainen muisti minun kiireisen pakoni ja haki tavarat puolestani. Kotimatkan itkeskelin hiljaa ja nieleskelin nyyhkytyksiä. Rauhallisempina hetkinä kiittelin Eetua hänen ritarillisuudestaan. Tunnin ajon jälkeen kyyneleet kuitenkin kuivuivat ja väsymys vei veronsa. Jalkojani jomotti ja silmät valuivat lähes väkisin kiinni.
”Onk Nuoska hoidosa?”
”Emilia otti sen viikonlopuksi…”

Sunnuntaiaamuna huomasin olevani jälleen Hopiavuoren tilan päätalon sohvalla viltin alla. Tästä oli tulossa paha tapa.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Nyt saa kyllä heppamamma olla ylpeä! Inkalle myönnettiin tänään näyttelymenestyksen myötä Finest-arvonimi Laatu Tamman arvonimen kaveriksi. Ohuella tussilla raapustin Inkan nimikylttiin virallisen nimen alle ”Fn”, enkä voinut olla vähän kerskailematta tallipihalla vastaan tulleille Eetulle ja Noalle hevosen menestyksestä. Rinta röyheänä ja sydän ylpeyttä pullollaan jätin ennen kotiin lähtöä Inkan ruokakupin oheen muistilapun että tänään saa antaa iltaruoan ohessa ylimääräisen porkkanan. Pitäähän hienoja asioita juhlistaa! Itse saatan jopa ostaa dallaspullan R-kioskilta matkalla kotiin…

[Heli LindqvistOsallistuja]

Koska en malta pantata ennakkoon kirjoitettuja tarinoita kahta päivää pidempään, saatte nyt tän kolme päivää ennakkoon 😀

—

23.07.2019

Nyt kun talli on ollut lähinnä tyhjänä muiden hevosten lomaillessa, olin päättänyt aloittaa kunnon treenaamisen Inkan kanssa. Itse olin tehnyt pilatesta joka toinen päivä jo kahden viikon ajan, mutta nyt olin päättänyt pistää itseni aluksi huolelliselle istuntakurssille ja Inkalle olin suunnitellut lihaskuntoharjoituksia ja venytyksiä. Tamma on jo herkkä ja kuuliainen, joten juuri nyt oli tärkeintä ylläpitää hevosen kuntoa ja parantaa omia taitojani.

Jokaiselle maastolenkille raahasin jonkun mukaani ja kun Tiituksella ei ollut eilen hevosta lainata, hän tuli enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti polkupyörällä sotkien mukaani. Kiltisti hän huusi aina ”selkä suoraksi”, ”pää rangan päälle” ja ”nyrkit pystyyn” kun pääsin vähänkin lipsumaan. Sen reissun jälkeen olin rättiväsynyt, mutta niin oli Inkakin. Tiituksesta puhumattakaan. Sain olla ylpeä itsestäni, sillä pystyin puhumaan melkein kaikille ja pyytämään apua. Vähemmän ylpeä olin siitä, että tiuskaisin Camillalle, kun olin nähnyt hänen ajatuksissaan pudottelevan kuivia leipiä hevosten ruokiin ja yksi pieni pala oli eksynyt Inkan ruokasankoon. Pyysin anteeksi, mutta niin pyysi Camillakin.

Inkan alkuverryttelyihin otin lisäksi maasta käsin tehtäviä venytyksiä ja lyhyet juoksutuspätkät aina ennen varsinaista treenien alussa tehtävää lämmittelyä. Muutaman toiston jälkeen Inka oppi antamaan tassua ja etujalkojen venyttelystä tuli helpompaa. Se jopa nojasi vähän taaksepäin venyttääkseen itsekin vähän enemmän.

Satulahuoneessa askartelin uusia ohjeita Inkan oveen liimattavaksi. ”Iltaruoan yhteydessä puoli tuubia elektrolyyttitahnaa suoraan suuhun” kirjoitin ohuelle vaaleanharmaalle pahville siisteillä tikkukirjaimilla. Lisäsin ohjeen myös Inkan kirjalliseen ruokintaohjeeseen, jota pidin ruokakuppien päällä. Maalarinteipillä sommittelin kyltin loimitusohjeen, ruokintaohjeen, riimumuistutuksen, nimikyltin, vapaa heinä -ilmoituksen ja suolakivihuomautuksen lomaan. Riimunnarun vieressä luki vielä maalarinteipissä ”taluta löysällä narulla”. Alimmaiseen pieneen paperiin oli punaisella tussilla kirjoitettu ”sulje oven alasalpa yöksi!” Vilkaisin muiden hevosten tyhjiä karsinanovia, mutta tuumasin sitten, että ainakin puolet Inkan karsinan ovesta oli vielä tyhjää, joten sillä ei ollut väliä. Inka tarkasti kyltin ja tuhahti sitten hyväksyvästi. Hetken mietittyäni palasin satulahuoneeseen kirjoittaakseni vielä ”23.7.2019 tarkasta muuttunut ruokintaohje” ja liimasin sen elektrolyyttilapun viereen. Astuin askeleen taaksepäin ja ihailin kätteni jälkeä. Camilla yllätti minut huudahtamalla vastapäisestä karsinasta.

”Katsos! Alle kymmenen kylttiä! Ootko kipee vai onks loput ohjeet satulahuoneessa Inkan kaapin ovessa?” nainen virnuili minulle.
”Laskit väärin”, totesin silmää vinkaten ja osoitin ’ei herkkuja ilman omistajan lupaa’ -lappusta. ”Tuossa on kymmenes. Ehkä niitä vois kyllä koota vaikka ruokintaan liittyvät yhdelle ja hoitoon toiset… Kristiinan tallilla nää oli kyllä tarpeen kun se mokoma osaa olla niin itsepäinen ja hajamielinen.”
”No kuule onneks sulla on nyt ahkera ja tarkka hevostenhoitaja. Mä vannon, että oon tarkastanu Inkan ruokintaohjeen ainaki yheksällä kerralla kymmenesta ennen ruoan sekottamista. Mut pakko kyl myöntää et eilen meni illalla sata ja yks grammaa sitä kivennäistä”, Camilla huokasi ja minä naurahdin niin että hymy ylsi silmiin saakka.
”Ehkä siihen yhteen grammaan ei kuole.”
”Mitä? Eikö se Inkan ruokinta olekaan pinkantarkkaa?”
”Minä sun pinkoistas tiedä, mutta katoki ettei oo tänä iltana kahta ylimääräistä grammaa tai et halua tietää mihin ne grammat huomenna päätyy”, nauroin naiselle ja huiskautin kättäni hänelle ennen lähtöäni satulahuoneeseen palauttamaan tussia ja maalarinteippiä.

Inka vaikutti erittäin innokkaalta lähtemään liikkeelle, ainakin jos jotain voi päätellä siitä, miten lennokkaasti se rynni ulos karsinasta saatuaan varusteet niskaansa. Nykäisin tallin käytävältä bluetooth-kaiuttimeni mukaani ja talutin sitten tamman maneesiin. Laskin kaiuttimen katsomon kaiteelle ja laitoin laitteen päälle. Sitten hyppäsin vauhdista Inkan selkään ja annoin tamman kävellä pitkin ohjin samalla, kun säädin kännykästäni sopivaa musiikkia. Spotify tarjosi minulle Battle Beastia, mutta ehkä Inka kuitenkin tarvitsee jotain kevyempää, joten Nightwishiä siis. Turusen tuotantoa tietenkin. Volyymit täysille niin että koko maneesi raikasi ja sitten keräsin ohjat käsiini. Hetkeksi suljin silmäni, venytin jalkani oikein alas ja suoristin selkäni.
”Esittele kuvitteellista kaulakorua, vedä napa selkärankaan ja pistä pää paikalleen”, sanoi minua aiemmin valmentanut Linnea muistini syövereistä. Hengitin syvään ja katsoin maneesin pitkää sivua pitkin toiseen päätyyn. Sitten liikautin jalkaani niin vähän kuin kykenin ja naksautin kieltäni. Inka nosti kevyen ravin ja keskityin täysin istuntaani. Annoin tamman kiertää katsomopäädyssä isoa ympyrää reippaassa ravissa, kun itse hengittelin rauhassa. Pian huomasin Inkan ravin asettuneen samaan rytmiin Wishmaster-kappaleen kanssa. Ehkä silläkin oli jonkinlaista rytmitajua. Ravi oli pehmeää ja miellyttävää istua, kun pysyin itse rentona. ”Master!” huusi Tarja kaiuttimesta juuri kun Inka nosti pyytämäni laukan. Ryhdikkäästi ja oikeaoppisesti Inka eteni juuri sellaista työlaukkaa kuin korkean tason kouluratsulta tulisi odottaa. Olin ylpeä itsestäni, sillä sain tamman liikkumaan niin kuin se oli tarkoitettu liikkumaan. Minä. Enintään helpon aan ratsastaja. Inka laukkasi omassa tahdissaan maneesia ympäri sillä välin, kun itse taas istuin ja kuuntelin kappaleen loppuvan. Ghost Love Scoren ensitahtien soidessa hidastin Inkan takaisin raviin ja pyysin siltä sulkutaivutusta. Siististi se venyi koko kentän halkaisijan poikki ja vielä toiseen suuntaankin.

Takaisin katsomopäätyyn ratsastaessani näin pitkänhuiskean pörröpäisen miehen nojailevan yhdellä kädellä katsomon kaiteeseen ja pitelevän toisella kaiuttimenpuoleista korvaansa. Nykäisin Inkan käyntiin ja kiiruulla kaivoin puhelimen taskustani. Laskettuani volyymiä kolmannekseen aiemmasta ohjasin Inkan Tiitusta kohti.
”Piti tulla kattomaan, että kuka pitää hevimetallipirskeitä täällä”, mies naurahti niin että hymykuopat näkyivät. ”En kyllä ois arvannu et sä ja Inka oisitte tääl. Aattelin et tyyliin joku Nelly ois saanu hienoja tapahtumaideoita taas.”
Hymyilin hieman vaivautuneesti. En ollut ajatellut musiikin kantautuvan niin hyvin maneesin ulkopuolelle. Musiikkimakukin saattoi hieman hävettää, vaikkei Nightwishissä olekaan mitään hävettävää. ”Mun on helpompaa treenata, kun on musiikkia soimassa. Toi kajari on sikäli tosi näppärä.”
”Inka meni kieltämättä aika komeen näkösesti. Selkeesti kouluratsuksi kasvatettu hevonen”, mies kurotti kaiteen yli puoliveristä kohti. Hevonen puhalsi ilmaa ojennettua kättä vasten sieraimet väristen ja palasi omiin puuhiinsa todettuaan, ettei Tiituksella ollut herkkuja.
”Sitä se on, mutta mun pitäis omia taitoja hiukan hioa. Inka kun on vähän turhan hieno hevonen mulle”, sanoin kuluneen lausahduksen, vaikken enää ollut varma, uskoinko siihen enää itsekään.

Tiitus on mahdottoman mukava nuori mies. Hän jäi jutustelun jälkeen vielä vahtimaan istuntaani ja pääsin itse keskittymään hieman enemmän Inkaankin. Treenin jälkeen Inkan kaula oli niin märkä, että sen pitkäksi päässyt harja liimautui alla olevaan karvaan. Pitäisi siistiä se tässä joku päivä. Tiitus lupasi keittää minullekin kahvia ja livahti päätalon tuvan puolelle. Minä talutin ratsuni talliin ja huuhtelin sen haalealla vedellä. Kun sain hanan kiinni ja letkun pidikkeeseen, Inka huokasi syvään ja ravisteli sitten itsensä kuin koira. Minä puolestani olin märkä kuin uitettu koira. Englantilaisraidallinen loimi tamman niskaan, hevonen takaisin karsinaan ja kahville. Eetun kätyri oli pitänyt sanansa ja tuvassa leijui terävänä kahvin, vanhan puutalon ja pöydällä maljakossa olevien niittykukkien sekainen tuoksu. Talo tuntui toivottavan minut tervetulleeksi, kun vedin ratsastussaappaat jalastani punaisen saapasrengin avulla.
”Moikka”, pitkä, yksinkertaiseen merkkipaitaan pukeutunut nainen tervehti tuvan pöydän yli. ”Oon Jussin hoitaja, Outi. Tiitus houkutteli mut tänne tupaan lupailemalla kahvii ja pullaa, mut tässä ollaan menty jo huti, kun joku oli kuulemma syöny kaikki pullat”, Outi vitsaili hiukan ujosti.
”Hei! En mä voinu tietää et Hello on käyny tääl! Sen jäljiltä katoo kaikki syötäväks kelpaava!”
Naureskellen istahdin Outia vastapäätä. ”Onko täällä kuinka hyvä palvelu? Tuleeko ihan pöytään saakka vai pitääkö vallan nousta jaloilleen kahvia noutamaan, kun on tippunut?”
Tiitus katsoi minua pahasti kuitenkin pilke silmäkulmassaan. ”Mä palvelen vaan hevosia. Saat ihan itte noutaa kahvees.”
Voivottelin varsin teennäisesti ja sarkastisesti vanhaa ja kolottavaa selkääni ja katsahdin muihin nähdäkseni heidän reaktionsa ennen kuin jatkoin voivottelua. Tuntui hyvältä pystyä vitsailemaan ihmisten kanssa eikä juuri nyt edes haitannut, vaikka Outi oli minulle tuntematon muutamaa tervehdystä lukuun ottamatta.
Kahvittelun lomassa oli mukavaa tutustua Outiin vähän paremmin. Tiitus tosin varoitteli häntä, kun kyselin josko hän olisi kiinnostunut lähtemään maastolenkille minun ja Inkan kanssa jonkun kerran. Ihan turhaan varoitteli. Sitä paitsi pyöräily on mukavaa.
Ennen kotiin lähtöäni kiinnitin vielä nastalla ilmoitustaululle lappusen. Ehkä jotakuta kiinnostaisi.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Helin sisko Kajsa suostui päästämään kullannuppusensa mukaan tallille, joten Helin kanssa tapahtumaan osallistuvat siskontytöt Ada (9v) ja Lina (7v). Tytöt haluaisivat tiiminimekseen Tähtiponit, mutta suostuivat ottamaan muitakin mukaan tiimiin. Temppuradalle otettaisiin mieluusti mukaan Inka, Helin avustuksella tietysti, sillä tytöille tamma on tuttu. Ada ja Lina ovat molemmat käyneet ratsastuksen alkeiskurssin, joten kääntäminen, pysäyttäminen ja ravaaminenkin onnistuu.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Norrgård 20.-21.07.2019
Heinänkorjuun työhevoskurssi
http://utukuva.net/norrgard/tyh/heina.php
—

Inka on urheilija. Sellainen kovan luokan urheilija. Siksi sen kanssa pitää tehdä monipuolisesti töitä. Se pitää lämmitellä tarkasti ennen treeniä ja jäähdytellä tarkasti treenin jälkeen. Sen ruokavalio on tip top ja ruoan mittaaminen rakettitiedettä. Sen luona käy hieroja kahdesti viikossa ja ulkona se pukeutuu moneen takkiin ja kärpäshuppuun.

Kaikki tämä, ja sitten päätin ilmoittaa Inkan työhevoskurssille. Miksi? En tiedä.

Nyt kuitenkin seisoin punaisen rimpulatammani vieressä rotevien suomenhevosten ja massiivisten työhevosten seassa ja pohdin päätökseni järkevyyttä. Suomenhevonen on eläimen painoon suhteutettuna maailman paras vetohevosrotu. Se vetää satakymmenen prosenttia omasta painostaan. Työhevosrotuja en yksittäisiä tunnista, mutta ne on jalostettu vetämään. Inka ei. Inka on urheilija. Sellainen, jota voisi verrata rytmiseen voimistelijaan tai ballerinaan. Ei painonnostajaan.

Pelkästään varusteiden kanssa olin Inkan kanssa ongelmissa. Kurssin vetäjä, Tyyne, joutui kaivamaan jostakin vintiltä kapeammat länget Inkalle, joka oli muihin kurssilaisiin verrattuna kuin tuulen piiskaama talventörröttäjä. Ne länget eivät sopineet yhdellekään Norrgårdenin hevoselle ja vaikka Tyyne niistä suurimmat pölyt pois pyyhkikin, niistä näki että puu oli vanhaa. Inka kyseenalaisti puukapuloiden tarpeellisuuden ja muuttui väliaikaisesti kirahviksi. Joka ainoa remmi suitsia lukuun ottamatta jouduttiin kiristämään viimeiseen reikään ja silti osa hihnoista oli vain juuri ja juuri tarpeeksi kireällä.

Sain Tyyneltä luvan olla viimeinen pari, joten talutin tammaani ensin kolisevan ja nitisevän niittokoneen takana komean mustan työhevosoriin jäljissä. Sain muilta osallistujilta hiukan vinoja ja huvittuneita katseita. Luojalle kiitos minulla oli ollut tarpeeksi järkeä päässäni, että olin totuttanut Inkaa kolinaan ennen kurssia, sillä niittokoneesta lähti kovempi ääni kuin mitä olin koskaan kuvitellut. Inka oli kotimaneesissa vetänyt vain vanhaa pulkkaa, jonka kyytiin olin kasannut nyrkin kokoisia kiviä ja ruuveilla ja muttereilla täytettyjä puolen litran pulloja. Kai se oli tarpeeksi, sillä Inka kavahteli ja korskui lähinnä vain näön vuoksi. Pitihän sitä nyt kaiketi esitellä, että kyllä löytyy myös täyttäverta. Ei ole rauhallinen sellainen hevonen, jossa on täysiveristä. En ainakaan ole sellaista vielä nähnyt.

Omalla vuorollaan Inka vallan hämmentyi. Tässähän joutuu tekemään töitä! Ei tätä voi vetää! Kyllä se niittokone sitten liikkui, vaikkakin nytkähdellen, kun Inka otti omituisia hutiaskelia ja käveli vinoon. Jäljestäkin huomasi, että töissä ei ollut monitoimipolle koulutetusta työhevosesta puhumattakaan.

Sunnuntaina siirryttiin sitten heinäkärryn vetämiseen. Sivusilmällä vertasin hevosten vetämiä heinämääriä ja pistin merkille, että Inkan kärreissä oli vähiten painoa. Kiitos Tyyne. Ei se kärry olisi varmaan edes liikahtanut, jos olisi ollut korsikin enemmän. Inka mulkoili minua pahalla silmällä sen näköisenä, että akka on vallan vinksahtanut, kun laittaa tällaisiin höpöhommiin hemmotellun hevosen. Punaista tammaa sai hoputtaa ihan tosissaan vetämään ja työn loputtua Inka oli märkä kuin sateesta tullut. Katsoin pikkuruisen kateellisena, kun musta orhi tanssahteli pellosta pois kesäisen tuulenvireen raikkaana. Toisaalta ehkä en itsekään ole ihan tähän hommaan paras valinta, sillä olin heinän kanssa huitomisen jälkeen likimain yhtä hikinen kuin hevosenikin. Mutta koska Inka on hemmoteltu kakara, piti se jäähdytellä, hieroa ja pukea takkiin ennen kuin pääsin itse suihkuun. Huomenna taitaa olla lihakset kipeänä itse kullakin. Kotona pitänee kuitenkin kysyä tilan isännältä, josko hänellä olisi niittokone jossakin piilossa…

—

Tyyne kommentoi suoritustamme näin: ”Kiitos, kun tulitte – oli hauskaa nähdä perinteisten, muhkujen työhevosten seassa myös jalosääri, joka toimitti loppujen lopuksi varsin hyvin työhevosen virkaa. Oli myös hienoa nähdä, että olitte tehneet ääniharjoituksia ennakkoon kotona, sillä kuten sanoit, niittokone todellakin pitää kovaa ääntä eikä monikaan hienostolady kestäisi sitä alkuunkaan.

Inkan suorittamiseen palatakseni on pakko todeta, että kyllähän siitä saisi kivan menopelin myös kevyeen työajoon. Kun se saa rutiinia erinäisten kärryjen ja työvälineiden vetämiseen erilaisilla maapohjilla, tulee siitä varmasti näppärä vetohevonen, joka etenee aisojen välissä muutenkin, kuin kiemurrellen kuin selkärangaton matelija. Jos kotitallilta ei löydy niittokonetta tai muita härpäkkeitä harrastuksen jatkamiseen – ja vaikka löytyisikin – olette ehdottomasti tervetulleita Norrgårdiin jatkossakin! Yritämme Ollin kanssa pedata prinsessalle sopivan turvepedin parhaamme mukaan, ennen kuin saavutte.”

[Heli LindqvistOsallistuja]

Ai kamala, kiirusta on pitänyt enkä ole ehtinyt kirjoitella, mutta kyllä sitä nyt Helin onnistumisista pitää aina välillä raapustella jotain!

—

20.06.2019

Mahassani kiersi jännityksen kiero käärme. Puristin auton rattia rystyset valkoisina ja tuijotin tietä edessäni kuitenkaan näkemättä mitään. Olin tehnyt typerän tempun ja nyt olin Inkan ja Nuoskan kanssa matkalla kohti Rovaniemeä. Typerä, niin mahdottoman typerä minä oli saanut mahdottoman ääliömäisen idean, että hei, Inkanhan voisi ilmoittaa tuonne Adinan kouluratsastuskilpailuihin. Nyt tässä sitten köröteltiin pohjoiseen kiillotetut saappaat ja suitset mitsun takapakissa ja hohtavaksi nuohottu Inka lainatussa trailerissa. Selvää oli, että Inkan keväinen näyttelymenestys oli noussut minulla hattuun.

Olin maininnut asiasta sivulauseessa Eetulle, jonka silmät olivat melkein pullahtaneet päästä ulos, kun kuuli että kohta olisi tallissa finest-tamma. Hieman saatoin liioitella, kun oikeasti Eetu näytti lievästi yllättyneeltä. Mutta siis Eetun skaalalla se oli aika paljon. Muiden kanssa en ollut asiasta puhunut. Ei Inka siitä muutu mihinkään, vaikka sillä olisi arvonimiä ja palkintoja. Hieno se on aina ollut.

Adinan parkkipaikka oli jo täynnä vilinää, kun saavuin paikanpäälle. Heijastinliiveihin pukeutuneet ihmiset ohjasivat minut parkkiin alueen perälle. Käy minulle, eipähän tarvitse olla keskellä kaikkea häslinkiä. Nuoska joutui olemaan hihnassa kiinni trailerin vieressä. Se sai olla Inkan seuraeläimenä sen aikaa, kun itse kävin ilmoittautumassa. Ilmoittaumiskojulla sain osakseni tiukan arvostelevan katseen sekaisista hiuksistani aina vanhoihin lenkkitossuihin saakka. Taittotuolilla istuva vanhempi rouvashenkilö nyökkäsi jäykästi ja kysyi tietoni. Vastasin vähintään yhtä jäykästi.

Lämmittelyssä Inka polki jalkaansa ja piiskasi hännällään niin etten meinannut saada sitä asettumaan kunnolla. Se mahassani kiemurteleva myrkkykäärme ei hellittänyt otettaan. Myrkyllä on myös tapana levitä ja Inka sai osansa. Tuntui, että kaikki muut lämmittelyssä ravaavat ratsukot liikkuivat niin upeasti ja kauniisti leijuen ja minä Inkan kanssa vain hypin paikallani sillä tavalla hermostuneesti ja hätäisesti. Vähitellen ratsukot vaihtuivat seuraaviin ja kun kuudes kuulutus kajahti, käärme kiertyi niin tiukalle solmulle, etten meinannut saada henkeä.

”Seuraavana Heli Lindqvist ja Blågård Indisk Lotus”

Ohjasin punaisen tammani puolipitkin ohjin portille saakka koittaen keskittyä hengittämiseen. Hengitä. Sisään. Pidä. Hitaasti ulos. Seitsemällä sisään ja viidellä ulos. Rauhoitu. Liian nopeasti Inka käveli valkoisten aitojen portin kohdalle ja minun oli pakko kiristää ohjia hieman. Pyysin Inkan ravaamaan ja keskellä kenttää se pysähtyi täydellisesti tasajaloin. Tervehtiessäni tuomareita käärme hellitti vähän. Korjasin hitusen istuntaani ja keskityin omaan asentooni täysillä. Pystyn tähän. Inka nosti siistin, lähes passagen tyylisen ravin ja totteli pienintäkin komentoani. Minulla on liian hieno hevonen helppo B -luokassa. Kaikki suorituksen aikana tehdyt virheet olivat minun tekemiäni, mutta Inka ei niistä hermostunut liikaa vaan teki vanhan konkarin tapaan töitä. En ollut uskoa, miten hyvä fiilis suorituksesta jäi! Kerta toisensa jälkeen yllätyn, miten hyvin koulutettu Inka on. Kirjallisessa palautteessa Inka sai huomautuksen tasolle sopimattomasta ravista, mutta se ei vaikuttanut pisteisiin ja kaikki loput pisteitä vähentäneet huomautukset olivat minun tekemistäni virheistä vähennettyjä. Lopputulos oli kuitenkin 77,857%. Vartti viimeisen ratsukon suorituksesta kuulutus kutsui minut ja kaksi muuta ratsukkoa palkintojen jakoon. Istuin pää pilvissä Inkan selässä, kun tamman suitsiin kiinnitettiin sinivalkoinen ruusuke ja sain johtaa kunniakierrosta. Inka innostui ja heitti takapäätään pariin otteeseen ilmaan. Käärme oli luikerrellut jonnekin Lapin metsiin eikä palannut enää.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Piti kirjoittaa jo viikko sitten, mutta hirveä kiire iski D:

—

Olin maastoillut viime aikoina Inkan kanssa enemmän kuin koskaan. Lämpimän, lähes kesäisen sään innoittamana kymmenen kahdestatoista edellisestä ratsastuskerrastani oli ollut metsälenkkejä. Näistä kymmenestä lenkistä olin rohkaistunut pyytämään seuraa kahdeksalle ja seitsemällä kerralla pyyntööni oli vastattu myöntävästi. Onnistuin pitämään hermoni kurissa ja mielessäni biletin aina, kun sain pakotettuani suustani ”ei sul ois aikaa lähtee maastolenkille?”. Tänään tallissa tosin ei ollut ollut muita kuin tallityöntekijöitä, sillä saavuin talliin niin aikaisin aamusta.

Juttelin Inarin kanssa hevosista ja pääsykokeista. Noan kanssa ihastelin Flidaa ja pohdin varsajuttuja. Hello viihtyi taiteeseen liittyvissä aiheissa ja kutsui minut soittamaan pianoa, kun satuin mainitsemaan joskus sitä soittaneeni. Jilla oli aluksi hirmuisen hiljainen, mutta paljastui varsin ihastuttavaksi ja äidilliseksi persoonaksi, jonka kanssa oli helppoa jutella. Hänelle päädyin paljastamaan hieman katkeran makuisen toiveeni omista lapsista. Jilla kurottautui taputtamaan minua olalle lohduttavasti ja totesi, ettei hän usko minun jäävän yksin. Jakelta uskaltauduin utelemaan hänen perheestään, sillä olin kiinnostunut paikallisten sukukiistoista sun muusta vastaavasta. Sinkku ja teinitytön yksinhuoltaja kuului lyhyt vastaus, ennen kuin Jake suostui valaisemaan minua hieman enemmän Otsonmäen menosta. Kun mies tajusi minun olevan kiinnostunut myös lännenratsastuksesta, päädyin metsälenkin jälkeen Dipsin selkään testailemaan. Dipsi tuntui reagoivan ihan omituisesti kaikkeen, mutta pian sain kiinni punaisesta langasta ja homma sujui edes jotenkin. Alvalle hehkutin miten suloinen Mörri oli ja yllättävän pian sain huomata naisen muuttuvan hiljaisesta introvertista puheliaaksi ja avoimeksi. Mörrin tukevat askeleet johdattivat meidät uusille maastoreiteille, jotka olivat meille täysin tuntemattomia. Inka vaikutti pitävän Mörristä hurjan paljon, eikä ihme, sillä liinaharja hörisi tammalle ystävällismielisesti. Onnistuin jopa houkuttelemaan Eetun mukaani rauhalliselle kierrokselle. Lenkki taittui pitkälti rauhaisassa ja leppoisassa hiljaisuudessa tyyntä metsää kuunnellen. Tilan isännällä tuntui olevan paljon mielen päällä, mutta en udellut. Ehkä kuitenkin ratsastin Inkaa lähemmäksi Jussia ja vilkuilin miestä enemmän kuin muita maastoseuralaisiani. Ehkä myönsin itselleni ihastuneeni hiukan. Ehkä. Huomasin hymyileväni hänelle aina, kun hän sattui katsomaan minua.

Inka vaikutti kovin tyytyväiseltä oloonsa ja se oli alkanut oppia kulkemaan yksin rennosti maastolenkeillä. Enää ei jokainen oksan rasahdus ja pensaan kahahdus ei kauhistuttanut tammaa, vaan se saattoi rauhoittua ja jopa nuokkua kevyesti tallustellessaan eteenpäin. Välillä mietin, että olisiko minun sittenkin pitänyt treenailla kouluratsastusliikkeitä välillä maneesissa, mutta koska auringonpaiste ja vihreäksi muuttuva luonto houkuttelivat ulos, päädyin tekemään pohkeenväistöä peltotien reunaa pitkin. Inka piti toimintaa varsin kummallisena, muttei pistänyt hanttiin. Joskus ratsastin kääntöpaikalle tai leveämmälle tienpätkälle voltin tai kaksi. Polulle kaatuneet oksat ja puut olivat puomiharjoitus. Metsä täynnä mahdollisuuksia. Järveä en ollut vielä löytänyt enkä oikein viitsinyt kysyäkään. Kai sitä nyt voisi vaikka google mapsista katsoa? Hivenen harmitti oma asenne, sillä aloin oppia nauttimaan muiden seurasta. Se pelotti vähän, sillä jos nyt tottuisin seuraan, miten pärjäisin, kun jäisin jälleen yksin? Inka pärskähti, kun Nuoska juoksi sen turvan alta. Käännyin metsätien risteyksestä pellon reunaan ja keräsin ohjat käsiini. Kannustin Inkan reippaaseen laukkaan, kun metsän laikukas varjo vaihtui auringon paahteeseen. Tamma leiskautti korkean loikan kautta laukkaan ja minä nousin kevyeen istuntaan. Punainen harja edessäni olisi muuten hiponut kasvojani, mutta olin juuri leikannut sen siivoksi. Inkan kaulan ohut karva kuitenkin kiilsi valossa liikkeen tahtiin. Nuoskan innostuneet haukut kannustivat tulista tammaa yhä kovempaan vauhtiin ja jossain kohtaa tunsin, miten laukka muuttui kolmitahtisesta nelitahtiseksi. Tällaisina hetkinä todella tunsin Inkan täysiverisen suvun vaikutuksen. Hetken adrenaliinimyrsky sai hien pintaan, kun pitkän suoran jälkeen istuin satulaan ja välittömästi hevonen allani hidasti tempoaan ja kokosi itseään hieman lyhyempään muotoon. Hetken annoin Inkan laukata ja sitten pyysin käyntiä. Läähättävä Nuoska kipitti hirmuista vauhtia meidät kiinni. Se ei oikein pysynyt pitkäkoipisen hevosen perässä. Kumma juttu.

Tallissa tervehdin itsenikin yllättäneessä urheudenpuuskassa Noaa, joka harjaili Flidaa käytävällä Hellolle jutellen.
”Oliko hyvä lenkki?” Hello kysyi ignooraten jotain Noan sanomaa, mistä en ollut saanut selvää.
”Vallan mainio. Sen verran hyvä sää, ettei oikein viitsi maneesia tai kenttää kiertää”, vastasin. Nuoska kipitti miehen jalkoihin ja heittäytyi läähättäen makuulleen raaputettavaksi. ”Onks sulla jotain siinä kesken?”
”Ei meillä varmaan sen suurempia”, mies vilkaisi Noaa, joka nyökkäsi.
”Et viittis Inkaa pitää hetken, jos vaihdan sille riimun ja narun? Veisin varusteet pois niin pääsis sitten vähän huuhtomaan hikiä ja kylmäämään jalkoja.” Myöntävän vastauksen saatuani vedin Inkalle vaaleanpunaisen riimun päähän ja ojensin narun Hellolle. Olin kuulevinani Hellon mutisevan Inkalle jotain ”mokoma rinssessa” -tyyppistä. Niinhän Inka onkin. Mamman pikku prinsessa. Sitä tosin en Hellolle sanoisi. Miehet palasivat omaan keskusteluunsa ja palatessani tallin käytävälle kiitin Helloa pikaisesti ja kiiruhdin Inkan kanssa suulin puolelle ulkokautta. En sentään niin rohkea ollut, että olisin toisten juttuhetkeä liikaa häirinnyt. Inka tosin ei ollut tyytyväinen suulissa seisoskeluun ja Nuoskakin hylkäsi meidät pysytelläkseen Hellon raaputettavana tallin viileydessä. Suihkuteltuani Inkan päätin vielä käydä kahvilla tuvan puolella. Tamma vaikutti kannustavan minua. Raaputin sitä niskasta ja totesin hevoselle, etten muuten kehtaisi käydä vähän väliä hörppimässä kahvia tuvassa, mutta kun viikko sitten toin neljä pakettia kahvinpuruja keittiön kaappiin. Toisaalta eipä kukaan näyttänyt närkästyvän siitä, että istuskelin kuuntelemassa talon väen juttuja. Ja kieltämättä oli mukavaa, kun Jilla kysyi aina, mitä minulle kuuluu. Toivottavasti Jilla on kotona.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Oli mukava päästä taas ratsastamaan valvotusti. Viime kerrasta olikin jo aikaa, sillä edellinen kerta oli kuukausia sitten Kristiinan tallilla tiukan valmentajan haukankatseen alla. Nelly oli lupaillut helppon aan ja been tasoista valmennusta, joka sopi paremmin kuin hyvin minulle, sillä sillä tasolla koin itse olevani tällä hetkellä. Inka tietysti vaikka kiipeäisi puuhun takaperin, jos ratsastaja osaa pyytää, mutta minä en osaa.

Nelly aloitti homman samalla tiukalla otteella kuin Rosiksen Linn ja laittoi minut oikeasti keskittymään tekemiseen. Jouduin myös miettimään muita ratsukoita, sillä yleensä ratsastin yksinäni. Kantapäät alas. Kantapäät alas. Kantapäät alas! Kerta toisensa jälkeen tiukempi komento sai minut ryhdistäytymään joka kerta, mutta hiljalleen valahdin taas ryhdittömään asentoon ja Inka jännittyi, sillä en joustanut enää yhtä hyvin kuin kunnon istunnassa. Minun piti tosissani jättää Inka hetkeksi vähemmälle huomiolle, kun keskityin omaan istuntaani. Se kannatti, sillä pian komentaminen vaihtui kehuiksi hyvästä asennosta. Inkan työmotivaatio pelasti minut sikäli, että se jaksoi puurtaa siivosti ja sievässä muodossa vaikken ollutkaan jatkuvasti muistuttamassa työnteosta. Perus ravityöskentelyssä Inka loistaa. Se nauttii työnteosta ja viihtyy kiertämässä uraa. Omituinen hevonen. Saatuani oman istuntani hallintaan, Inkakin piristyi ja ryhdistäytyi. Nelly kehotti minua korostamaan Inkan luonnollista ryhdikästä ravia, jolloin saisin tamman liikkumaan hieman ylämäkeen lyhyessä muodossa. Oli jotenkin hurjaa, miten kevyesti Inka reagoi apuihini, kun kerrankin annoin sille selkeitä ohjeita.

Väistöjä jännitin vähän turhan paljon, vaikka Inka asettuikin kiltisti aina mihin suuntaan sitä sitten sattuikin ohjaamaan. Rautakankena on vähän kinkkistä antaa hevoselle hienovaraisia ohjeita, kuten Nelly sen sattui ilmaisemaan ja olihan hän tietysti oikeassa. Annoin Inkan kävellä ison ympyrän lyhyellä sivulla, kun hengittelin jännityksen pois pieninä kuvitteellisina savupilvinä. Sitten kantapäät alas, hartiat taakse, napa selkärankaan ja menoksi. Nyt Inka sai jutun jujusta kiinni, vaikka se kyllä lähti tarjoamaan ensin sulkutaivutusta. Kuten olen monasti sanonut: liian hieno hevonen minulle. Useamman toiston jälkeen pääsin itsekin mukaan hommaan ja pystyin tarjoamaan Inkalle hienovaraisempaa apua ja tasapainoisempaa istuntaa. Ja saimme kehuja. Se on jännittävää miten ulkopuolisen näkökulma helpottaa virheiden korjaamista huomattavissa määrin ja kehut parantavat motivaatiota.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Tiedä sitten että tarvitseeko varoittaa, mutta tekstissä on vähän rumaa kielenkäyttöä.

—

Oli ihan pimeää. Tuuli kuiskaili ikkunan takana ja heilutti oranssin katulampun valaisemia koivuja. Jossain kiljui ja huusi nainen. Tuuli pysähtyi ja jätti painavan ilman jälkeensä. Nainen kiljui yhä. Siltä meinasi loppua happi ja ääni vaimeni ja koveni epäsäännöllisesti. Välillä se haukkoi happea. Suuta kuivasi.
”Helvetin idiootti” kuului kaikkialta Jumalan äänen lailla kaikuva karjahdus. Tunnistin huutavan naisen äänen omakseni.
”Sä et osaa mitään. Hyödytön.” Kehoa ympäröivä ilma tuntui kiertyvän kaulan ympärille ja puristavan. Happi loppui.
”Saatanan huora. Kuole pois”, murisi käheä ääni. Hänen kehonsa painoi minun omaani vasten lattiaa. Kaikki oli tulessa.

Heräsin huohottaen pimeään. Hikiset lakanat olivat kiertyneet ympärilleni. Hetken etsin sameilla silmilläni yksittäisiä värillisiä valoja, jotka olivat sairaalahuoneessa tuijottaneet minua yön pimeydestä. Nuoska kuitenkin herätti minut tähän hetkeen tökkäämällä minua ranteeseen kylmällä ja kostealla kirsullaan. Se makasi sängyllä ihan kiinni kyljessäni ja sen melkein hohtavat silmät katsoivat minua huolestuneen ymmärtäväisesti. Se oli vierelläni lohduttamassa. Suljin silmäni hetkeksi ja vedin muutaman kerran syvään henkeä. Makuuhuoneen ilma oli hiukan tunkkaista, mutta tarpeeksi viileää herättääkseen minut kunnolla. Potkin lakanoita sivuun. En ollut enää pitkään aikaan nähnyt painajaista Esasta. Minulla oli mennyt viisi vuotta elämästäni hukkaan, kun olin yrittänyt parhaani mukaan irtautua narsistisesta ja väkivaltaisesta miehestä samalla kun perheeni piti parhaansa mukaan hänen puoliaan. Esa oli osannut kiertää perheeni pikkurillinsä ympäri samaan tapaan kuin hän oli minut alun perin vietellyt. Sisko sentään oli tajunnut hätäni siinä vaiheessa, kun olin tullut mustelmilla ja ruhjeilla hänen luokseen. Äiti oli jättänyt tämän maailman sydänkohtauksen myötä uskoen, että olin häntä kiusatakseni eronnut Esan kanssa enkä tehnyt lapsenlapsia häntä varten. Olisikin lapsia.

Nuoska nousi seisomaan, ravisteli itseään ja laittoi sitten maate mahani päälle. Sitten se kurotteli nuolemaan hien ja kyyneleet kasvoiltani. En olisi voinut parempaa koiraa pyytää. Niin tunneherkkä ja laumaviettinen. Yksi niistä harvoista miehistä, joihin saatoin luottaa. Ainoa lapseni.

En saanut enää unta, joten nousin ylös ja aamutoimien läpi raahauduttuani tajusin kellon näyttävän vasta puoli kuutta. Tuskin pääsisin edes koulun opettajanhuoneen ovesta sisään tähän kellonaikaan, joten käveltyäni Nuoskan kanssa aamulenkin, kaivoin laukustani nipun nelosluokkalaisten englannin sanakokeita. Merkitessäni toisten virheitä päässäni kaikui aavemainen “sä et osaa mitään.”

Työpäivä kului loputtoman hitaasti yöllisen kauhuskenaarion hiipiessä päähäni aina, kun kahden ajatuksen välillä oli pienikin rako. Kavahdin matematiikanopettaja Severiä, kun hän kurotti ylitseni kirjaa hyllystä kahvitauolla. Hän hämmentyi ja pyysi anteeksi, muttei lähtenyt pois, vaan jäi istumaan kirjansa kanssa minun seurakseni. Emme puhuneet.

Tallin pihaan saapuessani ja punaruskean rakennuksen nähdessäni kykenin päästämään keuhkoistani sen ahdistavan tunteen, joka oli kytenyt siellä koko sen ajan, kun olin ollut kotona vaihtamassa vaatteita. Nuoska käyttäytyi levottomasti eikä oikein halunnut rauhoittua. Se huomasi, että minun oli paha olla. Kaipasin jonkun halaamaan ja sanomaan että kaikki on kunnossa. Edes sellainen henkinen halaus. Semmoinen jotakuinkin lämmin hymy, joka kertoo, ettei ihan mahdottomasti ketuta katsoa minun pitkää ja vanhaa naamaani. Kamalan yksinäinen ajatus.

Inka ei katso miltä minä näytän. Se katsoo vain sitä, miten minä toimin. Luulen että se pitää siitä, miten minä teen asioita. Minä teen asiat järjestelmällisesti, rutiininomaisesti ja toivottavasti melko selkeästi. Välillä meillä on katkoksia kommunikaatiossa, kun minä en ymmärrä Inkaa. Inka ymmärtää minua aina. Nyt se ymmärsi, että minä kaipasin tukea ja käveli kiltisti maastolenkin, vaikka yleensä se kertoo minulle, että metsässä jännittää. Metsässä ei kuulunut mitään muuta kuin hevosen kavioiden kopina, Nuoskan tassujen töpöttely ja korkeiden mäntyjen humina ja narina, kun ne heiluivat kevyesti aurinkoisen kevättuulen ohjaamina. Hetkeksi pelko, stressi ja jännitys hävisivät mielestäni ja saatoin vain istua satulassa ajatustyhjiössä kelluen.

Tallissa oli erilainen tunnelma kuin mitä muistin. Siihen ehkä saattoi vaikuttaa se, että sairaalajaksoni aikana talliin oli muuttanut niin paljon hevosia, ettei yksikään karsina näyttänyt enää olevan tyhjänä. Inka vaikutti kotiutuneen vallan mainiosti, eikä se enää säpsynyt jokaista kolahdusta ja liikettä tallissa. Tällä kertaa minä olin se, joka säikähti yllättävää ääntä takanani.
“Moikka!” Inka oli kai kuullut Eiran seuranneen meitä tallin perälle. “Sä et oo ollut pitkään aikaan täällä! Missä sä oot ollut? Mä aattelin että mä oisin voinut hoitaa ja ratsastaa Inkaa, mut Eetu ei antanu lupaa. Mä voin hakea sen harjalaatikon! Mä tiedän missä se on, kun kävin katsomassa toissa päivänä”, tyttö papatti menemään ja hävisi sitten satulahuoneen puolelle ennen kuin ehdin sanoa tavuakaan mihinkään väliin. Ei kai siinä. Antaa tytön hoitaa. Pian Inkan varusteet oli viety paikalleen ja Eira sai puhdistaa pehmeällä harjalla Inkan ohutta karvaa. Koko ajan tytön suu kävi ja sain hyvin harvoin puheenvuoroa.
“Mun mielestä sä näytät jotenki tosi surulliselta. Mä ainakin oisin tosi ilonen jos mulla ois näin hieno hevonen! Ja koira kans! Nuoska on tosi söpö! Mä kyllä haluaisin poikaystävän. Sitten mä en varmaan tarvitsis koiraa tuomaan iloa. Ehkä sunkin pitäis hommata joku mies.” Eira tuskin tiesi miten minusta tuntui, kuin hän olisi läimäyttänyt avokämmenellä minua kasvoihin. En minä tarkoituksella ollut yksinäni. Muihin luottaminen on vain niin hirveän vaikeaa… En tajunnut kyynelehtiväni ennen kuin huomasin Eiran tuijottavan minua kauhuissaan. Teini ei selvästikään tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli jäätynyt paikalleen harja Inkan kylkeen nojaten. Hetken seisoimme täysin liikkumatta. Minä itkun punaamine silmineni ja laikukkaine kasvoineni. Eira pehmeä harja kädessään ja hämmennys silmissään.
“Eira! Eira hei, missä oot?” huuto tallin pääovelta katkaisi jännitteen ja Eira pakeni karsinasta.
“Mitä sä Inkan karsinassa teit?” tunnistin Eiran siskon äänen. “Eikö Eetu jo kieltäny sua koskemasta siihen?”
“En mä luvatta…” Eira lähes kuiskasi käytävän puolelta. Niiskautin nenääni ja Inka tuuppasi minua turvallaan. Inka ymmärtää. Inari kurkisti karsinan kaltereiden läpi ja hänen naamansa venähti.
“Eikä. Ei kai Eira itkettäny sua? Mitä se sano? Hei Eira, et sä voi kulkee tallilla muita häiriköimässä!” Mutta Eira oli jo paennut paikalta ja tallin etuovesta tuli samalla ovenavauksella sisälle sen verran paljon ihmisiä ettei Inari kai enää viitsinyt huutaa siskonsa perään. Sen sijaan hän luikahti Inkan karsinaan, sulki karsinan salvan kaltereiden välistä ja veti minut kyykkyyn ruokakuppien kohdalle.
“Älä välitä mitä Eira sano. Se puhuu ihan kaiken mitä sylki suuhun tuo. Haluutko puhuu siitä?” Hetken meinasin kieltäytyä, mutta kenellepä muullekaan puhuisin. Tuntui todella omituiselta avautua teini-ikäiselle elämästäni, mutta yksinäisyyden puuskassani päädyin avautumaan ahdistuksestani, Esasta ja pahoinpitelystä. Istuimme puruissa lähes kaksi tuntia puhumassa elämästä ja ihmisistä, ja Inka nojasi turpansa koko sen ajan olkapäähäni. Suurimman osan ajasta Inari oli hiljaa, kuunteli kun puhuin hieman kuiskausta kovemmalla äänellä ja raaputti Nuoskaa, joka makoili välissämme.
“Tuntuu hyvältä sanoa näitä juttuja ääneen…” kuiskasin. Kasvoni tuntuivat kauhean turvonneilta ja olin varma, että näytin vähintään yhtä punaisilta kuin hiukseni. “Yleensä mä juttelen Nuoskalle ja Inkalle vaan, mutta ne ei oikeen puhu takaisin.”
“Kuulostaa kauheen yksinäiseltä”, Inari huokaisi. “Hei kuule, saanko mä halata sua? Ei siis mikään pakko, mut jos haluut ni…”
Miten voi lyhyt halaus pelastaa koko päivän? Inari osasi nuoresta iästään huolimatta olla jotenkin niin lämmin, ymmärtäväinen ja tarkkaavainen kuuntelija. Mieleeni ajelehti ajatus siitä että Inari voisi olla hyvä sairaanhoitaja, mutta se lähti saman tuulen mukana pois.

Istuessani teekuppi kädessä tuvassa sain kuulla ainakin viideltä eri tallilaiselta ja tuvan asukilta kyselyitä terveydentilastani ja olostani. Punaiset ja turvonneet silmät kai paljastivat itkeskelyni heille, mutta olin sentään tarpeeksi rohkea istuakseni siinä ruokapöydän tuolilla vaikka piilouduinkin teekupin taakse. Eetu jäi istumaan minun kanssani pöytään, muttei sanonut mitään. Hänen läsnäolonsa oli jotenkin rauhoittavaa. Jilla siirsi sivupöydältä pullakorin eteeni ja istahti hetkeksi viereeni juttelemaan Vantaan reissusta. Puolen tunnin istumisen ja kahden kupillisen jälkeen tuntui, että olin kerännyt tarpeeksi voimia palatakseni kotiin. Minun piti tehdä asunnosta omani. Minun kotini. Oranssi maali odotti minua olohuoneessa sen seinän edessä, jonka aioin maalata. En ole hyödytön. En ole huono. Minä olen vahva.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Välillä hyvä ratsastaa ihan valvovan silmän alla. Heli ja Inka voisivat siis lähteä mukaan!

[Heli LindqvistOsallistuja]

Puhelin korvalla tuijotin olohuoneen ikkunasta näkyviä, tuulessa huojuvia mäntyjä epäuskoisena. Hengitin yhä suun kautta, sillä nenäni oli täysin tukossa. Peilistä olisi varmaan tuijottanut takaisin pari varsin punaisia silmiä.
”Haloo? Heli, oletko siellä vielä?” kysyi Otsonmäen alakoulun rehtori puhelimesta. Ravistelin hämmennyksen jäsenistäni ja yskäisin pari kertaa.
”Joo, däällä ollaad”, pihisin vastaukseksi.
”Niin että otakko sen paikan vastaan? Voijaan tehrä paperihommat het kun soot tervehtynyt.”
”Ilmad muuda! Mä koidan paraddella ittedi diid pääsdääd tekemääd paperid!”
Rehtori ilmaisi tyytyväisyytensä, hyvästeli ja toivotteli pikaista paranemista. Minä jäin huojumaan puhelin korvalla ikkunan eteen. Vakipaikka peruskoulun englanninopettajana. Huimasi. Pitäisiköhän mennä tallille?

Heitin kipulääkkeen suuhun ja nielaisin ananasmehun kanssa alas. Nuoska, nyt mennään! Vanha mitsu heräsi hyrisemään pehmeästi ja Nuoska istui ryhdikkäästi pelkääjän paikalle tuijottelemaan ikkunoista ulos. Tökkäsin penkinlämmittimen päälle itselleni ja käänsin auton ulos lähes tyhjältä parkkipaikalta. Metsäinen maisema oli muuttunut takatalven lumimyrskyn myötä valkoiseksi, vaikka männyt olivatkin keränneet sen verran lunta, ettei metsänpohja ollut kuin läikikkäin valkoinen. Jänikset, jotka eivät vielä olleet täysin vaihtaneet turkkiaan ruskeaksi, innostivat Nuoskan nousemaan seisomaan, kun ne loikkivat risteyksen yli.

Tallipiha oli jo osittain sulanut loskaksi ja nuoskalumen peittämissä lätäköissä näkyi märkiä jalanjälkiä. Aurinko pilkisti säännöllisin väliajoin kumpupilvien takaa ja minä niistin pikaisesti ja erittäin salaa nenäliinaani. Tallissa oli näin aamusella hiljaista ja se sopi minulle, sikäli kun minun ei oikeasti ollut tarkoitus olla täällä, vaan kotona lepäämässä. Mutta kun minulla ei ollut mitään tekemistä pienessä kolmiossani. Toki olisin voinut maalata vierashuoneeni seinää, mutta mieluummin haistelin tallia kuin maalihuuruja. Ensimmäisenä hiippailin kurkkaamaan Inkan karsinalle. Siisti. Seuraavaksi vilkaisin Inkan ruoka-astioiden kansien alle. Aamuruoka oli annettu, keltainen astia oli pesty ja päivä- ja iltaruoat oli tehty valmiiksi oikeisiin sankoihin. Mittakipotkin oli pinottu siivosti Inkan kaappiin ja loimet oli viikattu kippojen viereen ja aamulla käytetyt loimet oli nostettu telineeseen kuivumaan suoriksi. Ei yhden yhtä ruttua korjattavaksi.

Inka ravaili tarhassaan ja sen selässä olevan loimen kiinnityshihnat oli suljettu oikeassa järjestyksessä. Vihelsin tamman luokseni ja se melkein juoksi ylitseni. Ei kuitenkaan ihan, vaan melkein, sillä kyllä minun eläimilläni oli käytöstavat.
”Käydäänkö maneesissa vähän?” kysyin levottomalta hevoselta. Se oli varastoinut höpöenergiaa korvien väliin ja kavioihin. Pujotin riimun tamman päähän ja suljin leukahihnan lukon huolellisesti ennen kuin talutin Inkan tallin puolelle toivoen, ettei kukaan olisi siellä. Saisin nuhtelua osakseni, jos Eetu tai Noa sattuisi huomaamaan, että olin täällä. Inka seisoi siivosti paikallaan minun harjatessani sitä, vaikka Nuoska pyörikin sen jaloissa. Kertaalleen Nuoska koitti hypätä Inkaa vasten, mutta kiellon jälkeen se tyytyi laittamaan makuulleen karsinan oven eteen. En päästänyt koiraa ulos, sillä se menisi heti raaputtamaan tuvan ovea ja paljastaisi minun olevan tallissa. En tietenkään ottanut huomioon sitä, että parkkipaikalla seisova kirkuvan punainen, vaikkakin likainen, Mitsubishi tietysti vetäisi huomiota väistämättä puoleensa.

Hoidettuani Inkan ja varustettuani sen kapsonilla ja juoksutusliinalla, otin suuntiman kohti maneesia. Raotin ovea juuri ja juuri sen verran että näin sisälle. Inka hankasi silmäkulmaansa olkapäähäni. Hevosta sivuun tuuppien kurkin maneesiin ja totesin sen tyhjäksi. Hyvä, saisimme olla rauhassa. Talutin punaisen tamman keskelle hallia ja komensin sen sitten isolle ympyrälle. Nuoska naposteli jonkun jättämät kikkareet nurkasta. Se ei saisi pusuja ainakaan tänään. Inkalla oli reilusti ylimääräistä energiaa, joten annoin tamman purkaa sitä höpöilemällä ja riekkumalla ennen kuin komensin sen työskentelemään kunnolla. Inka oli tottunut tämänkaltaiseen työskentelyyn, sillä kun Inka oli nuorempi, olin omien taitojeni rajallisuuden vuoksi joutunut työstämään tammaa hyvin paljon maasta käsin.

Meni hyvin, hyvin pitkä aika ennen kuin tajusin että minulla oli yleisöä. Eetu istui katsomossa kahvikupin kanssa tuima ja pohtiva ilme kasvoillaan. Jäähdyttelin Inkan ja talutin sen sitten maneesin katsomopäätyyn tuntien oloni hiukan syylliseksi. Tamma kurotteli miestä kohti sen näköisesti, että Eetu oli pitänyt siitä huolta minun poissa ollessani.
”Nytkö jo oot kunnosa? Vastahan pari päevää sitte pyörryit talliin”, Eetu kyseli kuppiaan käsissään pyöritellen.
”Dedä od vähäd tukossa, mutta kyllä tässä pärjäillääd. Ja piti Idkaa käydä liikuttamassa, kun se ottaa muuted turhan paljod kipidää”, vastasin kuulostaen liian kipeältä työskennelläkseni hevosten parissa. Eetu näytti hetken siltä, että hän koitti päättää, olinko liian sairas vai pärjäsinkö jo. En tiedä mihin päätelmään hän päätyi, mutta loppujen lopuksi hän kutsui minut tuvan puolelle kahville. Sen enempiä kyselemättä mies auttoi minua hoitamaan Inkan takaisin tarhaan ja melkein talutti minut tupaan istumaan. Keittiössä oli hieman liian kuuma, mutta pehmeä pullan tuoksu ja kahvin porina loivat kotoisan tunnelman huoneeseen.
Eetu nappasi itselleen pullan ja tuuppasi sitten koria minua kohti. Kunnon suomalaisen kursailuperinteen mukaisesti kieltäydyin kohteliaasti ja viittasin linjojen vahtimiseen. Eetu nojasi katsomaan minua pöydän sivusta. ”Emmie näe mittää vikaa siussa. Yks pulla missää vaikuta.”
Punastuin vähän ja tartuin korin pienimpään pullaan. Siitä olikin pitkä aika, kun viimeksi olin kuullut kehuja itsestäni. Eetu kaatoi kahvia kahteen kuppiin ja ojensi toisen minulle. Mies väitti täällä olevan itsepalvelu, mutta tähän mennessä minulle oli tuotu kaikki pöytään.
Kiitin kahvista ja vilkaisin keittiön ikkunasta ulos. Siitä näkyi maneesille, mutta maisema ei muutoin ollut kovin kiintoisa.
”Sä oot tainnut ihan henkilökohtaisesti hoitaa Inkaa? Siitä huomaa helposti, kun joku on sen mieleen”, pohdin ääneen kysymättä mitään varsinaisesti.
”Miusta kyllä tuntupi jotta se tamma ei kauhiasti välittänyt miusta”, Eetu naureskeli. ”Hoitelin sitä tuosa tallissa, kun rinssessa ei oikein tykännyt suulissa seisoskelusta.”
”Inka on vähän semmonen että se näyttää siltä ettei se pidä kenestäkään, mut oikeesti se on pehmo”, hymähdin käsiäni tuijotellen.
”Se on kyllä kauhian mukava kun ehtii pitää semmosta hevoskohtasta hoitosessiota. Ei tarvihe itte tehrä nyt niin paljoa, kun on noita työntekijöötä. Pittääpi keksiä ittelle tekemistä. Nyt ois kyllä aikaa ratsastella Jussillaki, mutta jotenki se on vähän jääny.”
Vilkaisin ikkunasta ulos tuijottelevaa Eetua. ”Nyt kun toi lumi tosta sulais niin ois kiva käydä maastossa kiertelemässä, mutta Inka ei kyllä lähde pihasta mihinkään yksinään. Ehkä sä voisit tulla meidän kanssa?” En flirttaile. En flirttaile. En flirttaile. Teki mieli antaa itselleni luunappi.
”No mikä ettei, katotaan sitä sitten -” Eetun lause jäi kesken ja hän nousi ylös niin vauhdilla, että hänen tuolinsa oli vähällä kaatua. ”Make on karannu tarhasta.” Ja sen sanottuaan mies katosi eteiseen. Kipitin hänen peräänsä ja sain todistaa jonkinlaista saappaiden pukemisen maailmanennätystä, sillä Eetu jotakuinkin hyppäsi saappaisiinsa ja ryntäsi ovesta ulos Nuoska kannoillaan. Minä en ollut yhtä nopea, mutta tallipihalle ehtiessäni en nähnyt muita kuin Maken, joka ravasi maneesin nurkkaa kohti.
”Nuoska!” huusin koiralle, joka ilmestyi pian luokseni valmiina toimimaan. ”Kierrä!” komensin koiraa ja osoitin kirjavaa ponia. Se tiesi heti mitä tehdä ja ravasi matalana ponin toiselle puolelle. Sitten se aloitti kaamean rähinän samalla kun se ohjaili ponia minua ja tallia kohti. Make oli huomattavasti itsepäisempi kuin lammaslauma, mutta se oli melkein tallin ovesta sisällä, kun Eetu ilmestyi paikalle kaurasangon kanssa. Ruoan huomatessaan poni kiiruhti sangolle ja minä komensin Nuoskan vierelle. Koira läähätti kieli pitkällä maassa maaten, mutta se oli yhä valmiina toimintaan. Nelly oli tullut ulos asuntoautostaan ihmettelemään hälinää ja tuvan asukkaista Noa ja punapäinen nainen olivat näköjään heränneet Nuoskan haukkuun. Kaikki kolme näyttivät jokseenkin vastikään heränneiltä, vaikka kello lähenteli jo kymmentä. Pieni pinseri livisti Noan jalkojen välistä pihalle.

Loppujen lopuksi koko porukka päätyi juomaan aamukahvit yhdessä. Keittiön rauhallinen tunnelma vaihtui ehkä jopa turhankin pirteään höpötykseen, mutta ainakin sain juoda kahvini ja sen lisäksi santsikupillisen. Ketään ei häirinnyt vaikken osallistunut keskusteluun kovin aktiivisesti. Silti istuin pöydässä, kunnes muut hajaantuivat puuhailemaan omiaan. Huuhtelin kahvikuppini ja laitoin sen tiskikoneeseen ennen kuin kutsuin Nuoskan mukaani ja lähdin kotia kohti. Tarvitsin toisen buranan ja kunnon päiväunet. Huomenna menisin sitten koululle kirjoittamaan allekirjoitukseni paperin reunaan. Vakituinen työpaikka. Tulisin siis jäämään Otsonmäelle pysyvästi.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Heräsin aamuvarhaisella tukehtumisen tunteeseen. Aivoissani tuntui pärähtävän koko hälytysjärjestelmä soimaan, kunnes tokenin unenpöpperöstäni ja tajusin avata suuni. Vedin syvään henkeä. Puristava tunne kuitenkin jatkui ja kurkkasin silmien rakosesta mahani suuntaan. Nuoskahan se siinä. Minun päälläni nukkumassa. Se tuijotti minua meripihkan värisillä nappisilmillään huolestuneesti eikä liikahtanutkaan, vaikka murahdin sille. Niinpä suljin epänormaalin rähmäiset silmäni ja koitin vetää henkeä nenän kautta. Ei onnistu. Kevätflunssa.

Luokkahuoneessa tuntui olevan ihan kamalan kylmä ja hytisin paksun villatakkini alla. Kuumemittari oli näyttänyt kolmeakymmentäseitsemää ja neljää aamulla. Pieni nuha ei ollut syy jäädä pois töistä. Oppilaat tekivät kiltisti keskusteluharjoitusta englanniksi eikä kukaan kiukutellut tai pelleillyt. Hauskaahan heillä oli, mutta kaikki hoitivat hommansa. Kirjoitin kaikille hyvää palautetta Wilmaan ja annoin vain yhden tehtävän läksyä.

Nuoska teki todella hienosti tokoharjoituksensa. Se lähes paiskasi karvaisen takamuksensa hallin vihreään mattoon, kun pysähdyin ja kävellessäni se liimautui pohkeeseen kiinni. Treenien jälkeen se kakki ojan pohjalle niin, ettei tarvinnut käydä keräämässä pois. Minulla oli kovin voipunut olo, kun komensin Nuoskan pelkääjän paikalle ja käänsin auton keulan kohti Hopiavuorta.

Tallissa oli kovin rauhallista. Lyhyehkö blondi harjasi ihan hirmuisen tutun näköistä ponia käytävällä. Seisahduin paikalleni tuijottamaan mustavalkoista eläintä. Sillä oli viekas ilme ja sen vasemmasta silmästä näytti aina valuvan mustaa. Pullohan se! En tosin ollut kuullut kenenkään koskaan puhuneen Pullosta. Ehkä sen nimi oli vaihdettu. Muistin Kristiinan haikean ilmeen, kun hän oli katsellut mutkan taakse kadonneen trailerin perään. Siinä trailerissa oli Pullo muuttanut uuden omistajansa luokse. Miten se nyt täällä oli?
Blondi nainen huomasi minut ja kohotti toista kulmaansa.
”Onks sulla jotain hukassa? Mä voin jelppiä, jos on tarvis”, nainen kyseli. Minulla meni hetki tajuta, että hän puhui minulle.
”Ei, ei kun jäin vaan katsomaan sitä sun ponia siinä.”
”Ai Pasia? Ei tää oo mun poni. Nuohoan tästä vaan talvikarvaa irti”, nainen totesi vitsinomaisesti, mutta vakavalla naamalla. ”Nimi on Vanhani… Siis Camilla. Uusi tallityöntekijä.”
Kättelin naista ja mutisin sitten jotain sinne päin, että minun pitäisi hakea Inka tarhasta. Vasta tarhan portilla tajusin ottaneeni jonkun muun riimunnarun. Ehkä se ei haittaisi. Sitten muistan sen verran että kävelin Inkaan nojaten takaisin talliin. Laitoinko tamman karsinaansa?

Heräsin, kun joku ravisteli minua ja huhuili. Yritin avata silmiäni, mutta luomet tuntuivat niin kovin raskailta ja betoni allani keinahteli kuin soutuvene Atlantilla. Oli niin hirvittävän kylmä. Kun viimein sain vaivoin raotettuani luomiani, näin heti yläpuolellani harmaansinisien silmien tuijottavan minua takaisin.
”Noni, on se hereillä! Saatasko me kannettua Heli sinne sohvalle saakka?” kuului ääni yläpuoleltani ikään kuin paksun sumun läpi.
”Eiköhän tua onnistu. Väistäpä Noa niin nostan”, vastasi jotenkin mukavan pehmeä ääni sieltä sumusta.
”Ootko Eetu nyt ihan varma, että saat kannettuu yksinäs?” Sitten keinahti oikein huolella ja minulla pimeni vintti taas hetkeksi.

Seuraavaksi virkosin kahvin tuoksuun. Joku, luultavasti Eetu, oli kantanut minut tupaan sisälle, laskenut sohvalle lepäämään ja vieläpä peitellyt sievällä virkatulla viltillä. Jakkaralla sohvan vieressä oli lasi täynnä vettä ja kuumemittari. Tuijotin mittaria. Ei minulla voinut olla kuumetta. Aamulla oli ollut vähän lämpöä, mutta ihan takuuvarmasti ei ollut kuumetta. En kyllä tasan mittaa. Lämpötiloja pohtiessani Nuoska haukahti viereisessä huoneessa ja minä sihahdin. Ei saa haukkua sisällä. Kielletty. Nuoska kai kuuli suhinani, sillä se hiljeni ja kipitti luokseni sohvan viereen. Pian sen perässä tuli myös Eetu. Kuumehuuruissani jäin ihastelemaan miehen kirkkaan vihreitä silmiä ja miehekkäitä leukaperiä. Ei kun siis ei ole kuumetta. Enkä ainakaan tuijottele Hopiavuoren Eetun perään.
”Nuoska näköjään huomas siun olevan hereeillä. Ottasikko kahavia? Ylleensä on ittepalavelu mut jos nyt tän kerran tuon siulle”, mies jutusteli samalla kun se harmaasilmäinen rastapää käveli oman kuppinsa kanssa istumaan nojatuoliin. Hänen perässään kipitti pikkuinen koira, joka istui nätisti Eetun viereen kerjuulle. Kiitin Eetua vaisusti ja tartuin kuppiin. Eetu ei päästänyt siitä irti ennen kuin oli varma, että otteeni piti.
”Oli muuten melkonen säikähys ku Inka käveli vastaan tallin etuovesta”, nojatuolissa istuskeleva mies totesi tyynesti. ”Kiltisti se meni takasin karsinaan.”

Punnersin itseni puoli-istuvaan asentoon ja tuijotin tiukasti mukiani. Ensinnäkin hävetti mokoma pyörtyily ja toiseksi hävetti omat ajatukset niistä sievistä pisamista. ”Mä oon pahoillani”, totesin monotoonisella äänellä tietämättä varsinaisesti mitä pyysin anteeksi. Samaan aikaan yritin pinnistellä muistiini harmaasilmäisen miehen nimeä. Niko? Noel? Noa? Noa kuulosti tutummalta.
”Turhaan sä semmosia, mut ei kannata rasittaa niin hirveesti itteään kun on kipeenä”, oletettu Noa naureskeli. ”Mittari näytti tunti sitte kolmeekymmentäyheksää piste kahta. Mä en ymmärrä miten sä ees oot jalkeilla tommosessa kuumeessa.” Kuinka pitkään olin ollut tajuton?
Hörppäsin kahvikupistani ja mutisin sitten syyn, jonka tiesin itsekin olevan harvinaisen huono. ”Piti tarkastaa se Inkan naarmu”, joka oli parantunut monta päivää sitten. ”Ja mä teen aina illalla Inkan seuraavan päivän ruoat valmiiksi.” Se tuntui loukkaukselta Eetua kohtaan. Ihan kuin se ei osaisi muka hoitaa hevosia tai noudattaa ohjeita.
”Kyllä myö se ymmärrettäs ettei aina ehri tallilla käymähän”, Eetu pohti ääneen. ”Voipi soittaa, ettei ehri tekemään Inkan muonitusta niin myö sitten laitettahan.”
Voisinko vajota maan rakoseen?
”Mä vaan aattelin ettei Inkasta olisi niin paljon vaivaa. Noita hevosia kun kuitenkin on aika monta”, mutisin ja suljin silmäni hetkeksi. Huimaus oli palannut ja silmäluomet painoivat tonnin. Kumosin puolet kuppini sisällöstä kurkustani alas ja vilkaisin sitten muita. Pikkukoira oli luovuttanut kerjäämisen suhteen ja nyt se torkkui Noan sylissä. Nuoska makoili Eetun jaloissa. Nuoska oli jostain syystä tykästynyt Eetuun heti ensinäkemällä.
”Kuule, sä maksat Eetulle tallipaikasta ja hevosen hoidosta. Kyllä sitä ny edes pari sairaspäivää voi ottaa”, Noa totesi ja hätisti sitten pikkukoiran sylistään noustakseen ylös. Iltapalaa hakemaan kuulemma.
Eetu väänteli sormiaan hetken ja minä katselin viltin verhoamia varpaitani. Eetu katkaisi hiljaisuuden mutisemalla jotain. Käännyin katsomaan miestä kysyvästi.
”Niin että sie voit siinä sohvalla nukkua yön yli. Emmie voi sairasta immeistä rattiin päästää. Tuuppa tonne keittiön puolelle ni saat iltapalaa.”

Nuoska, tänään ei näköjään mennä kotiin.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Nuoskaa kiukutti. Mamma oli kehdannut sekoittaa matolääkkeen sen aamuruokaan ja jättää koiraraukan yksin. Töitä, mamma oli sanonut ja lähtenyt itsekseen vaeltelemaan. Miten mamma selviäisi yksin!? Mammahan aina pyysi Nuoskan ihan jalan viereen kävelemään. Mammaa varmaan pelotti aina tosi paljon, joten Nuoska tiesi olevansa urhea ja uljas peto ja karkottaisi kaikki uhat mamman luota. Nuoska työnsi kuononsa mamman kumisaappaaseen ja kohta se nukahti uneksimaan siitä, miten se uskollisesti vahti myös sitä isoa punaista koiraa, jonka selässä mamma tykkäsi istua.

Ovi narahti ja kolahti jo melkein tuttuun tapaan, kun suljin oven perässäni. Nuoska istui kuuliaisesti keskellä eteistä häntä heiluen niin vauhdikkaasti, ettei koiran takamus meinannut pysyä paikallaan. Mikä ilon päivä! Mamma tuli takaisin! Raaputin koiraa niskasta tervehdykseksi ja lähdin sitten vaihtamaan vaatteita.
”Mamma vaihtaa vaatteet niin lähdetään sitten tallille. Pääset sitten juoksemaan tallipihassa. Laitetaanko tänään siniset vai beiget housut? Beiget siis, hyvä valinta, Nuoska”, juttelin huiskuhännälle.

Hopiavuoren pihassa Nuoska kirmasi vauhdilla koko pihan ympäri heti, kun päästin sen ulos autosta ja annoin luvan kulkea vapaana. Olin tyytyväinen, että Eetu antoi muidenkin kuin talon asukkaiden koirien juosta hihnatta pihassa. Kristiina oli edellyttänyt koirilta perustottelevaisuutta ja sataprosenttista varmuutta hevosten kanssa. Helppo nakki Nuoskalle, joka varmaan pärjäisi tokossakin nykyisellä taitotasollaan.

Inka oli rauhoittunut vähän, kun se oli saanut muuttaa nurkkakarsinaan, jonka ympärillä ei ollut niin hirveän paljon hälinää. Sen naapurikarsinassa seisoi tumma lämminverisen ratsun näköinen hevonen, joka vaikutti rauhalliselta. Inka nyhti korsia heinäverkosta, kun saavuin sen karsinalle harjalaatikon kanssa.
”Hei kulta”, kuiskasin tammalle pehmeästi. ”Katsotaas sitä sun jalkaa. No täähän alkaa näyttää hyvältä.” Kokeilin sormellani lähes parantunutta haavaa. Sen toista puolikasta peitti vielä reunoistaan kuiva rupi, mutta iho oli siisti ja puhdas. ”Voi kun annat mamman niin hienosti katsoa, tosi hienosti olit”, jatkoin lässytystä ja tarjosin hevoselle porkkanan palan. Pehmeästi Inka hamusi herkun kämmeneltäni. Harjaillessani Inkaa juttelin sille päivästäni. Tänään olin ollut Otsomäen ala-asteella englanninopettajan sijaisena. Oli niin mukavaa tehdä töitä lasten kanssa. Vähän harmitti, etten ollut opiskellut kunnolla opettajaksi. Ja kun olin päässyt monologini loppuun, harmitti vähän lisää, kun tajusin etten ollut uskaltautunut puhumaan kenellekään opettajanhuoneessa saatikka nyt tallilla. Sen sijaan puhuin koiralle ja hevoselle. Voiko säälittävämpää olla.

Inka venytteli kaulaansa kenttää kiertäessään. Se oli tänään vähän normaalia säpsympi, sillä tuuli kuljetti kaikenlaista roskaa kentän hiekkapintaa pitkin puolelta toiselle. En oikeastaan ratsastanut Inkaa lainkaan, vaan istuin vain satulassa perunasäkkinä, kun tamma ravasi eteenpäin käskystäni. Pitäisiköhän minun soittaa Kristiinalle ihan vain jutellakseni? Inka tuntui vähän toispuoleiselta. Se oli jäykistynyt matkustamisesta, seisomisesta ja tyhjäntoimittamisesta. Sille pitäisi varata hierojan aika. Uskaltaisinko kävellä päätaloon ja kysyä asiasta? Eetu oli kyllä sanonut, että tupaan sai halutessaan tulla kahville koska vain. Mitä ”koska vain” tarkoitti? Ei kai ainakaan iltayhdeksän jälkeen? Ja aamusella varmaankin vasta sen jälkeen, kun talon väki oli herännyt. Ketäköhän talossa asui? Monelta he heräsivät? En kai sentään kehtaisi vain saapastella sisään ja alkaa availemaan kaappeja kuppien, kahvinpurujen ja kerman toivossa? Inka totesi minun olevan aivan liian omissa ajatuksissani ja pysähtyi kentän reunaan hamuamaan tuulen tuomia heinänkorsia. Havahduin liikkeen loppumiseen ja hoputin tamman liikkeelle jälleen. Tuhahtaen ja heinä suupielestä roikkuen Inka jatkoi ravaamista ja nosti laukan pyynnöstäni. Se lyhensi ja pidensi askeltaan ohjeitteni mukaan ja teki siirtymiset säntillisesti. Tehdessäni pohkeenväistöjä jouduin toden teolla keskittymään omaan kroppaani, joten sain ajatukseni kuriin. Inka kyllä osasi vaikka ja mitä, minä en oikein osannut aina olla tarpeeksi selkeä.

Säälittävän räpellyksen jälkeen Inka näytti raikkaalta kuin kesätuuli ja minä hikoilin kuin pieni sika. Purin hevosen hetkeksi karsinaan ja kävin satulahuoneen puolella vaihtamassa varusteet vaaleanpunaiseen fleeceloimeen. Loimitettuna Inka pääsi tarhaan seisomaan ja toimittamaan tyhjää. Sitten minun piti tehdä päätöksiä, että menenkö kysymään hierojasta Eetulta vai yritänkö vain googlailla asiaa. Kauaa en ehtinyt pohdiskella, sillä juuri kun olin pakenemassa pääovesta ulos ja autolleni, itse isäntä avasi tallin oven ja kaikki sanat pakenivat aivoistani korvien kautta ulos ja tallin lattiaa pitkin viemäriin. Minäkö sosiaalisesti rajoittunut? En ikinä.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Inkan karsinapaikka on hyvä. Tarhaan tamman voisi mielellään laittaa ainakin kahden muun kanssa, jos se vain on mitenkään mahdollista. Inka on Kristiinan tallilla asuessaan tottunut asustelemaan isossa tammalaumassa, joten se tulee todennäköisesti toimeen kaikkien kanssa kunhan on tilaa väistää. Kasitarha olisi sikäli hyvä ettei Inkaa oikein voi tarhata kentän vieressä. Liikaa hälinää aina kun joku siellä treenaa ja Inka sitten alkaa stressaamaan.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Irvistelin peilin edessä. Kylpyhuoneen kelmeän keltainen valo teki ihostani vahamaisen ja sairaan näköinen. Kahvi oli tehnyt värjäymiä vanhojen hammaspaikkojen ympärille. Valkaiseva hammastahna ei toimi.
Nuoska vaati aamupalaa tomerasti komentamalla. Keittiön pöydällä oleva ruokakuppi oli kahdeksan minuuttia myöhässä. Kaksi lisää ja koira nääntyisi kuoliaaksi.

Mitsu köhi vähän ennen kuin se heräsi uniltaan. Bensamittari näytti liian vähän. Pakko koukata lähihuoltoaseman kautta. Huoltoasema on eri suuntaan kuin Hopiavuoren talli. Nuoska väänsi tortut huoltoaseman pihalle eikä minulla ollut pussia mukana.

Tumma pilvi pääni yllä uhkasi sataa kissoja, koiria ja pahennusta päälleni. Hörppy muumilimupullosta hälvensi pilven vasenta reunaa hieman. Piilotin pullon hansikaslokeroon kuin alkoholisti viinaa täynnä olevan taskumatin. Hopiavuoren herra saapasteli pihan poikki talliin, kun päästin Nuoskan ulos autosta. Karvainen petturi juoksi häntä heiluen tervehtimään miestä. Heilautin kättäni tervehdykseksi ja kiiruhdin talliin.

Inka heilui kuin heikkomielinen silmän valkoiset vilkkuen. Sen naapuri ei selvästikään ollut mieleinen ja alusia oli karsinan yhdessä reunassa liikaa verrattuna toiseen. Naarmu tamman jalassa sentään oli ummessa. Nuoret ihmiset kuljeksivat tallissa edestakaisin ja heillä oli elämä edessään. Tumman pilven vasen reuna palasi kaksinkertaisena. Blondi iloisen näköinen tyttö kommentoi ylipirteästi Inkaa. Niin kaunis punainen! Hetken ajattelin vain murahtavani, mutta kun kerran Inkasta oli puhe niin tokihan pitää kiittää. Jos edes jonkun kanssa tulisi toimeen täällä.

Tyttö esitteli itsensä Eiraksi ja samaan hengenvetoon pommitti minua kysymyksillä. Kuka olin? Mitä tein? Mistä olin kotoisin? Minkä rotuinen Inka on? Mitä kaikkea se osaa? Mitä kaikkea minä osaan? Olenko vienyt Inkaa näyttelyihin? Kyllä pitäisi viedä näyttelyihin. Saisi varmasti palkintoja, kun on niin hieno! Ratsastanko tänään? Mennäänkö maastoon? Eira totesi lyhyen, hyvin lyhyen tuumailun jälkeen, että hän varmaan voisi tulla Uunon kanssa näyttämään maastopolun tai kaksi. En ehtinyt sanoa sanaa tai kahta, kun teini oli jo kadonnut satulahuoneeseen päätöksensä tehneenä. Kuule Inka, tänään näköjään mennään maastolenkille. Käyttäydyhän sitten.

Heti kun Eiran kysymysripuli vähän helpotti, tyttö paljastui kovin mukavaksi. Toisaalta olin aina tullut paremmin toimeen lasten ja nuorten kanssa. Uuno oli melkein yhtä punainen kuin Inka. Sillä tosin sattui olemaan enemmän pinta-alaa olla punainen. Eira näytti pieneltä lapselta ison hevosen selässä. Inka vaikutti pitävän Uunosta paljon enemmän kuin karsinanaapuristaan ja pätkittäin se jopa rentoutui kävelemään pitkin ja kevein askelin ison punaisen rinnalla. Metsänpeikko ja haltia. Vain kääpiö puuttui. Eira hoiti suurimman osan puhumisesta, joten pystyin itsekin rentoutumaan ja rauhoittumaan Inkan satulassa. En ollut pitkään aikaan käynyt maastossa tamman kanssa, sillä se tarvitsi turvallisen kaverin mukaan. Yksin maastolenkeissä oli omat haasteensa.

Luonnossa ja eläimissä on kuitenkin omat hoitavat tekijänsä ja reilun tunnin maastolenkin jälkeen tunsin oloni kevyeksi. Murhepilvi oli kadonnut ja aurinko lämmitti kasvojani. Nuoska kipitti kuuliaisesti Inkan vierellä tallipihaan ja Inka haukotteli. Pudottauduin hevosen selästä loskalätäkköön, mutta kerrankin se ei haitannut minua. Sosiaalisessa eristäytymisessä on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta se tekee jumalatonta hallaa mielenterveydelle. Ja sitten taas toisaalta sen ansiosta jaksaa kuunnella teinin sarjatulipapatusta aiheesta kuin aiheesta. Inkaa talliin taluttaessa olin paremmalla tuulella ja voimaantuneempi kuin vuosiin. Sellaista se sosiaalinen kontakti teettää.

[Heli LindqvistOsallistuja]

En kestä, sulla on aivan ihana kirjoitustyyli ja oon nyt jo rakastunut Santtuun! Niin söpö hahmo! En malta odottaa että saan kuulla lisää Santusta ja yllätysponista! Hauskaa myös että näitä koirakavereita tuntuu kertyvän Hopiavuoreen yhä enemmän ja enemmän 😀

[Heli LindqvistOsallistuja]

Argh, mä niin tiedän ton menkkahelvetin D: Perseestä, kun pahimmillaan kuukaudessa oli ensin pms ennen ovulaatiota, sitten viikko pms-oireita ennen varsinaisia kuukautisia ja sit se ihana, ihana viikko ilman paskaa ja tunteiden heittelyä. Sitten äiti käski lääkäriin ja sain kierukan ja nyt ei oo menkkoja ollenkaan 😀 elämä on niin paljon helpompaa. Tekstin teknisestä toteutuksesta kommentoin sen verran että ihan superhyvää dialogia! Tosi selkeesti näkyy kuka puhuu ja millä sävyllä. 5+/5

[Heli LindqvistOsallistuja]

Voi että, Jilla taisi sohaista ihan huolella muurahaispesään 😀 Helille kun nämä miesasiat ovat aika herkkä aihe. Voisinpa kuvitella hänet valvomassa pitkin yötä pohtimassa kyseistä kommenttia. Ihan supermukavaa että otit Heliä tarinaan mukaan. Kuten edellä ehdittiinkin mainita, ei Heli ole kovin usein teksteissä esiintynyt. Tulee aina hyvä mieli kun omaa hahmoa otetaan mukaan <3

Ja mitä ruokasaliin tulee niin voihan sieltä salin puolelta hakea tuoleja keittiöön niin ei seistä tarvi…

[Heli LindqvistOsallistuja]

Voi että, mä niin näen mun Sannin ikäisen pikkusiskon käyttäytyvän juuri näin 😀 Hän sattuu olemaan yhtä paha suustaankin. Odotan vaan sitä hetkeä kun Sanni tajuaa että hänen englanninopettajansa sattuu käymään täsmälleen samalla tallilla kuin hän. En malta odottaa millainen Sannin reaktio on siihen!

Tekstiä oli helppo ja mukava lukea ja tarina etenee selkeästi. Tosi mukavaa että otat paljon hahmoja mukaan tarinoihisi. Odotan innolla lisää tarinoita Sannin arjesta!

[Heli LindqvistOsallistuja]

Nyt kyllä tuntuu että oon missanut jotain suurta ja ihmeellistä 😀 Ihan itteäkin alkoi jännittämään kun Eetu käyttäytyi noin vihamielisesti toista kohtaan. Näin niin kuin ainakin Helin (ja kieltämättä itsenikin) näkökulmasta Eetu on niin leppoisa ja ystävällinen kaikkia kohtaan. Sun tekstejä kyllä lukee aina tosi mielellään kun on niin taitavaa kerrontaa!

[Julkaisija]

Viestit