Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Villimammutin kesytys
“Mitä kuuluu?”
“Rakensin talon.”
“Oikeesti?”
“No en ihan…”Ei pitänyt rakentaa taloa. Piti vain remontoida. Mutta lopputulos oli se, että huone kerrallaan Joel oli päätynyt kuitenkin tekemään kaiken uudelleen niin, että käytännössä oli kohtuullista saada kehuskella sillä että oli rakentanut talon. Tuskin sitä olisi entiseksi tunnistanut, vaikka sentään perustukset oli pysynyt tukevasti paikallaan ja julkisivukin odotti vielä parempia maalaussäitä. Jostain syystä kun pintaa lähti raaputtamaan, aina alta löytyi jotain yllätyksiä, joiden alta löytyi yllätyksiä ja niin edelleen.
Taloprojekti oli ollut pahamaineinen Projekti, joka vei ajan, rahat, hermot, kahvivarastot ja viimeisetkin kaverit. Sellaisista aina varoiteltiin ja silti ihmiset olivat liian tyhmiä tai itsevarmoja tarttumaan niihin. Ainakin Joel. Ihan niin kuin tämä olisi ollut ensimmäinen kerta, kun vähän vain kurkkaa ja päätyikin loputtomaan kaninkoloon.
Joelia hävetti, että hänestä oli tullut juuri sellainen hevosen omistaja, joka löytää hevoselleen mukavan täysihoitopaikan ja ilmestyy sitten paikalle joskus ja jouluna toteamaan, että oikeastaan hevonen viihtyi paremmin ulkoilmassa muiden hevosten kanssa, eikä sitä viitsinyt suotta häiritä. Oli jopa hieman pettymys ettei Bruno ollut kaivannut Joelia yhtään niin paljon kuin mies Brunoa. Ainakin Bruno viihtyi Hopiavuoressa
Olohuoneessa talon emäntä seurasi kisalähetystä nettistreamin kautta muutaman muun uteliaan silmäparin kanssa.
“Missäs ne nyt on?” Joel tiedusteli. Tyhjät karsinat, tyhjä parkkipaikka siinä missä kuljetuskalusto yleensä oli, puolillaan oleva talo ja Camilla istumassa Eetun paikalla traktorin hytissä lumitöitä tekemässä kertovat, että taas oli käynnissä kisareissu jonnekin.
“Italiassa”, Nelly mutisi keskittyen ruutuun.
“Shh… Se on Eiran vuoro ihan just”. joku toinen sihisi.Keittiö ei tuoksunut vastamaalaltulta, eikä sen pöly ollut peräisin juuri hiotuista puuosista. Joel kaatoi itselleen kupin kahvia, eikä edes yrittänyt tunkea läppärin ääreen kisastreamia seuraamaan, vaan tyytyi kuuntelemaan välillä pätkivää selostusta tuvan puolelta. Mies raaputti kynnellään ruokapöydän pintaa ja huomasi miettivänsä kuinka sekin hyötyisi pienestä pintakäsittelystä. Joelin piti todellakin päästä unohtamaan remppahommat ja palata satulaan.
Vaikka Joelin oma keittiö kiilteli uutuuttaan, mies huomasi miettivänsä ettei se vetänyt vertoja Hopiavuoren tuvalle. Sieltä puuttui kahvikuppikokoelma, joka edusti eri tahtiin haalenneita kuvia erilaisista hevoshahmoista ja muusta hauskasta. Sieltä puuttui myös epämääräinen kasa leipäpaketteja, murolaatikoita, puurohiutaleita ja tiskiainetta, joille ei ollut varattu tarkan matetmaattisesti laskettuja hyllymetrejä, vaan ne odottivat sopivan kolosen ilmestymistä. Ennen kaikkea sieltä puuttui elämä. Vanhassa keittiössä saattoi istua yksin ja tuntea eletyn elämän, mutta vastaremontoidusta kaikki elämän jäljet oli kadonnut ja se sai Joelin olon tuntumaan yksinäiseltä nyt kun urakka oli valmis ja muutama palkattu työmieskin siirtynyt muihin hommiin. Hyviä ukkoja ne oli, mutta tottakai ne joivat kahvinsa mieluiten siellä, missä palkka maksettiin.
Joel huokaisi, puhalsi tottumuksesta kahvikuppiin, vaikka kahvi oli jo aikaa sitten jäähtynyt ja sitä oli jäljellä ehkä hörpyn verran. Miehen olisi tehnyt mieli ottaa toinenkin kupillinen, mutta se alkoi tuntua välttelyltä. Ei auttanut kuin lähteä kohti talvista pihamaata ja aloittaa iloista villimammutin elämää viettämään tottuneen Brunon kesytys. Eetukin oli pari päivää sitten laittanut viestin, että ruunalta alkoi lihakset lähteä, kun ei se kuitenkaan tarhassa saanut tarpeeksi liikuntaa. Yhtä isolta se oli edelleen näyttänyt, mutta taisi olla rasvaa ja talvikarvaa, kuten kunnon mammutilla.
Ei Bruno sentään täysin villiintynyt ollut. Se lönkytti portille vastaan, kun Joel heilutteli kuivahtanutta leivänkannikkaa, jonka oli pihistänyt tuvan pöydältä. Ehkä joku oli joskus sanonut, että niitä saa viedä hevosille ja Joelista tuntui, että tänään jos koskaan hän tarvitsi mukaansa lahjuksia. Bruno yritti kurottaa leipäpalaa niin kaukaa kuin pystyi ja Joel yritti hivuttaa etäisyyttä lyhyemmäksi, jotta saisi lassottua riimun ruunansa päähän. Ihminen 1 – mammutti 0. Kun Bruno oli kiinni, Joel toteutti suunnitelmansa seuraavan osan. Mies viskoi leivän palasia eteensä ja antoi Brunon hamuta niitä suuhunsa matkalla suuliin. Ei tämä ehkä suurin hevoskuiskaamisen taidonnäyte ollut, mutta ainakaan ei tarvinnut suostutella.
Suunnitelma toimi, kunnes leipä loppui. Sitten Bruno päätti purkaa yhteistyösopimuksen yksipuolisesti.
“Miten menee?” Camilla pysäytti traktorin ja huusi äänellä, josta kuuli, että ei näyttänyt kovin hyvältä.
“Tässä treenataan hiitoratsastusta ilman suksia. Ilmeisesti…” Joel ähkäisi, kun kengät liukuivat vasta-auratulla lumella Brunon talsiessa itsepäisesti takaisin kohti vapautta ja vapaata heinää. Ihminen 1 – mammutti 100.
“Tarviitko apua?” nainen kysyi, vaikka oli jo matkalla alas hytistä.
“Sanot sille vaan että mennään ja maiskutat näin niin se tulee”, Camilla selitti ennätettyään hätiin. Nainen nappasi Joelilta narun ja naksautti kieltään muutaman kerran. Bruno höristi korviaan ja seurasi lauhkeasti tallimestarin perässä. Joel seurasi kihisten.Bruno oli aina ollut dramaattinen tyyppi, mutta ei Joelin laiminlyöntejä tarvinnut ihan tällä tavalla alleviivata. Vaikka tottahan se oli, että Camilla taisi olla se, jonka ruuna näki joka päivä ja joka ennen kaikkea kantoi sapuskat turvan eteen. Joel oli se, joka ilmestyi paikalle yllättäen, heitti satulan selkään ja pakotti takaisin sivistyken pariin. Katosi sen jälkeen viikoksi. Ei ollut vaikeaa arvata, kumpi oli parempi kandidaatti lempi-ihmiseksi.
Camilla auttoi taluttamaan Brunon suuliin, sanoi pari tsemppaavaa sanaa ja lähti sitten hienotunteisesti muualle hommiin. Joel sai jäädä kaikessa rauhassa kieriskelemään kiukussa, häpeässä ja katumuksessa – cocktailissa jota oli paljon vaikeampi karistaa pois harteiltaan kuin kuivunutta mutaa paksusta talvikarvasta. Mies huomasi, ettei enää luottanut Brunoon aivan täysin, mutta ruuna seisoi kuitenkin rauhassa paikallaan. Ehkä Camilla oli salaa käskenyt sen olla kiltti Joelille.
-
”Vähän kaikki otti pattiin, ei vakavasti, mutta kun niitä harmittavia asioita oli paljon, niin siitä kertyi melkoinen harmistuskuorma.” Niin samaistuttavaa! Vaikka oon kyllä sitä mieltä, ettei Sonjan harmit nyt ihan mitättömiä ole yksinäänkään.
Ja siis kyllähän se ottaa päähän, jos kokee, että näkee tosi paljon vaivaa jonkun asian eteen ja sitten tuntuu siltä, että muut pärjää siinä asiassa paljon helpommin ja paremmin. Musta on niin mielenkiintoista, kun Sonja kehtaa ajatella sellaisia asioita, joita se itsekin tietää ettei saisi sanoa. Se tekee Sonjasta niin inhimillisen ja uskottavan hahmon. Aika harva (jos kukaan) pystyy ajatuksiaan hallitsemaan täydellisesti.
Mun mielestä on myös ihanaa, että vaikka Sonjalla onkin tavoitteet korkealla niin silti hevosista ei ole tullut sille vaan urheiluväline, vaan se haluaa edelleen myös nauttia ihan vaan hevosharrastuksesta. Vaikka mielessä pyörii kaikki treenisuunnitelmat ja muut niin on mainiota, että Sonja totetaa vaan ihansama ja lähtee uimaan.
-
Elefantti ja hiiri
“III-o”, hämmästelevä taaperoääni tempaisi Joelin omista ajatuksistaan takaisin tallipihalle ja suuliin. Brunokin oli valpastunut. Ruuna tuhahti, puhahti, heilutteli korviaan ja yritti selvästi tulkita, mikä sen vierelle tassuttanut otus oikein oli. Joel ei tiennyt, oliko Bruno oikeastaan koskaan aikaisemmin nähnyt yhtä pientä ihmistä. Joel kyllä oli nähnyt Ellin aikaisemminkin tallilla siellä täällä äitinsä ja sen kirjavan hevosen perässä. Nyt äitiä tai kirjavaa hevosta ei kuitenkaan näkynyt missään.
“IIIII-o”, Elli toisti uudelleen ponnekkaammin ja osoitti Brunoa. Hevonen kavahti hieman taaksepäin. Joel naurahti ja taputti ruunan kaulaa tyynnyttelevästi. Bruno ja Elli tuijottivat toisiaan kuin elefantti ja hyvin rohkea ja tuttavallinen hiiri. Joel tarkkaili hevostaan peläten, että ruuna päättäisi liiskata hiiren kaviollaan, joka oli ympärysmitaltaan samaa luokkaa lapsen värikkään lippiksen kanssa.
“IIIIIIIIII-o”, Ellin kulmat kurtistuivat turhautuneesti. Bruno nosti päätään. Sekin huomasi tunnelman kiristyneen. Joel ei ymmärtänyt mitä lapsi halusi. Hieman huolestuneena mies vilkuili ympärilleen. Jostain syystä yhtään aikuista ei näkynyt missään.
“II-o!”, lapsi yritti vielä kerran ja tuijotti tiiviisti Joelia. Huulet alkoivat mutristua ja Joel yritti ihan todella parhaansa. Lopulta lamppu syttyi.
“Niin se on iso, eikö vaan?” mies totesi ja taputti ruunan kaulaa.
Ellin kasvoille syttyi aurinko.“Ua?” tyttö kysyi. Sen Joel oli kuullut aikaisemminkin.
“Sen nimi on Bruno. Se on mun hevonen”, mies selitti, vaikkei ollut yhtään varma, kuinka paljon lapsi ymmärsi.
“Uuno!” tyttö hihkaisi innokkaasti ja Bruno kavahti jälleen. Joel astui varmuuden vuoksi hiiren ja elefantin väliin.
“Tota joo… Missäs sun aikuinen on?” mies yritti tiedustella.
“Uuno uuno uuno”, Elli kuitenkin rallatteli takaisin. Joel huokaisi. Se ei todellakaan halunnut jättää Brunoa yksin suuliin, mutta kai lapsi piti jonnekin palauttaa. Joel kuitenkin pelkäsi, että lapsi alkaisi huutaa, jos Joel yrittäisi napata sen syliinsä tai edes tarttua kädestä.Onneksi kiirehtivien askelten rahina soralla ratkaisi ongelman Joelin puolesta.
“Janna! Täällä!” kuuluva ääni ilmoitti yli tallipihan. Ääni kuului talon emännälle.
“Vau”, Elli ilmoitti ja osoitti myttyä, joka kulki liinassa Nellyn mukana. Sitten lapsi juosta tepsutti kuusi askelta Nellyn ja vauvan luo. Nainen kyykistyi, jutteli tytölle ja tyttö sai silittää myttyä, jonka ohut trikoopipo oli valunut silmille. Joel oli huojentunut.“ELLI! Mä sanoin notta odota” Janna vaikutti huolestuneelta ja ärtyneeltä. Bruno luimisti korviaan. Sen makuun tallipihalla taisi tapahtua vähän liikaa. Taapero vastasi toruihin riemunkiljahduksella.
“ÄÄTÄ! Vau! Uuno!” Elli esitteli innoissaan. Janna huokaisi väsyneesti, mutta hymyili silti ottaessaan kiinni pienestä, ojennetusta kädestä.
“Ei hätää, Janna. Joel täällä kattoi sen perään. Ei se onneksi pitkälle ehtinyt”, Nelly lohdutti Jannaa ja silitteli puhuessaan myttyä, joka oli alkanut ääntelemään varsin vaativasti. Joel hymyili hämillään. Omasta mielestään Joel oli vahtinut ehkä korkeintaan Brunoa.
“Kiitos”, Janna hymyili takaisin Joelin suuntaan pikaisesti, mutta Elli jo pulputti omaa asiaansa ja kiskoi äitiään uutta seikkailua kohti. Joel ihmetteli, miten nainen vaikutti ymmärtävän lähes kaiken, kun mies itse kuuli taaperon suusta pelkkiä tavuja.Kun muut olivat menneet, Bruno huokaisi.
“Sanos muuta”, mies mutisi ja rapsutti ruunaa sään vierestä. -
Vihdoin oli se päivä, kun Bruno saapui. Ruuna ei ollut erityisen tyytyväinen siitä, että se oli pakattu kuljetuskoppiin, eikä siitä, että oltiin körötelty rauhassa koko matka. Se ei rakastunut uuteen kotitalliinsa heti ensisilmäyksellä, vaan pällisteli ympärilleen epäluuloisena puhisten ja haraten vastaan joka askeleella. Tietenkään Bruno ei voinut vielä tietää, että täällä sitä odotti kuivemmat tarhat, laadukkaampi heinä ja lämpimämpi talli. Niin Joel ainakin toivoi.
Joel ei tuntenut erityisesti ylpeyttä taluttaessaan hevostaan uuteen kotiin. Oikeastaan Joel olisi toivonut voivansa muuttua hetkeksi näkymättömäksi, mutta Brunon kanssa se oli vielä mahdottomampaa kuin ilman Brunoa. Mies kuitenkin luotti siihen, että pian ruuna olisi taas tyytyväinen. Kuten toivottavasti myös tallimestari Camilla, joka ei hänkään vaikuttanut erityisen vakuuttuneelta uudesta asiakkaastaan.
-
Kohtalokas virhe (jatkona tähän)
Muuttokuorma oli melkein purettu. Enää oli ne viimeiset ärsyttävät laatikot ja auto täynnä roinaa, joka ei kuulunut kotiin, muttei oikein muuallekaan. Joel tiesi, ettei ollut hyvä tässä kohdassa projektia. Kuten sanottiin, hommat oli kahdeksankymmentä pinnaa valmiit ja enää kahdeksankymmentä pinnaa jäljellä.
Epämääräinen kasa Brunon kamoja oli tungettu vanhaan rispaantuneeseen urheilukassiin. Sitä Joel keplotteli ulos täpötäydestä takakontista, kun se, jolla oli ne hiukset, huikkasi tervehdyksen ja tarjoutui auttamaan.
“Pitäis löytää satulahuone”, Joel koki tarpeelliseksi selittää. Ei hän sentään itse ollut muuttamassa Hopiavuoreen, vaikka auto ehkä saattoi siltä näyttääkin. Se, jolla oli ne hiukset, nyökytteli ja katseli avoimen arvioivasti Joelia ja urheilukassia ja ei ehkä niin arvokkaasti ikääntynyttä Opel Astraa. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään siihen liittyen, vaan kommentoi sen sijaan kepeästi tosi tummia pilviä, jotka roikkuivat taivaalla Hopiavuoren maneesin takana.“Se sun hevonen… Eihän se oo mikään sellainen hieno kisahevonen?” Se, jolla oli ne hiukset, kysyi kun suunta kohti satulahuonetta oli otettu reippaasti ja päivän sää käsitelty.
Joel naurahti.
“Kaukana siitä.”
“Hyvä. Niitä onkin jo ihan liikaa. Millainen se on?” se, jolla on ne hiukset, uteli.
“Se on kuulemma karannut sirkuksesta”, Joel virnisti ja toivoi taas kerran, että olisi tiennyt enemmän Brunon historiasta, mutta suurin osa tarinasta oli vain huhupuheita ja arvailuja. Joel kuitenkin tykkäsi kertoa tarinaa entisestä sirkushevosesta.
“Mutta hieno se on. Ja saletisti tallin isoin”, mies vielä varmuuden vuoksi kehaisi. Ei hän halunnut vaikuttaa siltä, ettei arvostaisi parasta kaveriaan.
“Ei varmana oo isoin!” Se, jolla oli ne hiukset, älähti välittömästi. Joel vähän yllättyi.
“Oota vaan kun näät sen…”
“Oota vaan kun näät ite Skotin!”
Joel ei tiennyt mitään mistään skotista. Silti miehen olisi tehnyt mieli väittää vielä vähän vastaan.Joel ja se, jolla oli ne hiukset päätyivät tietenkin törmäämään myös niihin muihin. Se, jolla oli iso hymy ja paljon asiaa, kertoi jotain juttua, joka katkesi kuin seinään, kun he ilmestyivät paikalle. Se hiljainen kaveri päästi omituisen naurun ja katsoi Joelia oudolla ilmeellä ja se, jonka nimi ei ehkä ollut Inari melkein säpsähtii. Kaikesta siitä Joel arvasi, että oli itse se uusi ja oli jotenkin kiusallisen tietoinen siitä, että kaikki ilmeisesti odottivat Joelin sanovan jotain. Miehen suusta karkasi tyhmä kysymys satulahuoneesta, jonne näin pienellä tallilla olisi löytänyt varmasti ihan ilman opastustakin. Se, jolla oli ne hiukset, passasi kuitenkin tyytyväisssti Joelin ja tyhmän kysymyksen eteenpäin. Ja oliko se sittenkin Inari nappasi kopin.
“Milloin se sun hevonen tuleekaan?” ehkä-Inari kysyi, kuten asiaan kuului.
“Ens viikolla, kunhan saadaan päivä sovittua. Ei oo helppoa kuljettaa tota pientä mammuttia pikkukylästä toiseen”, Joel irvisti ja tyttö naurahti. Ehkä mammutille tai sitten pikkukylälle. Ainakin sillä oli paljon sanottavaa Otsonmäestä.
“Miten sä ees tänne päädyit? Muutitko rakkauden perässä vai tuliko joku karmea ero ja piti löytää piilopaikka?” ehkä-Inari kysyi lopulta ja virnisti perään. Oli Joelin vuoro naurahtaa, eikä hän tippaakaan hätkähtänyt henkilökohtaisia kysymyksiä. Miehen mielestä hyvä huumori sai olla suoraa.
“Brunon tallipaikan perässä oikeastaan. Eetulla ainakin on hyvä maine toisin kuin Brunon nykyisen tallin omistajalla… Ja löytyi tuolta kylältä täydellinen remppamiehen unelma ihan kohtuu hintaan, kun edellinen uhkasikin tulla jo valmiiksi Aittajärvellä. Siinä pitää kyllä keittiö ja kylppärit tehdä. Ja pinnat tietenkin. Mutta ihan kelpo pohja siinä on, vaikka iso se on poikamiesboksiksi”, Joel vastasi ja melkein eksyi intohimoaiheeseensa, remontointiin. Ehkä-Inari tusksin kuitenkaan innostui remppajutuista, joten Joel jätti kehumatta Makita-kokoelmaansa joka oli juuri kasvanut yhden pöytäsahan verran.Se, joka ehkä sittenkin saattoi olla Inari, ei ollut ihan varma, minne Brunon tavarat sai laittaa, mutta tyhjä kaappi oli varmasti parempi kuin jättää urheilukassi satulahuoneen nurkkaan. Varmaan-Inari jäi satulahuoneen ovelle puoliksi lähtien, puoliksi odottaen, jos Joel vielä sanoisi jotain, joten mies päätti kekssiä lisää jutun juurta – muusta kuin remontoinnista.
“Tiiätkö millainen hevonen se Skotti on? Se tyyppi… Se jolla on ne sellaiset-” Joel pörhisti sormilla hiuksiaan.
“Ai Hello?” tyttö kysyi heti tietäväisenä.
“Niin se Hemmo-”
“HELLO”, mahdollisesti-Inari artikuloi oikein selvästi.
“Just se. Se puhui jostain Skotista. Onks se Skotti iso?”
“Aika iso joo. Ja sairaan tylsä.”
Joel naurahti. Jos jotain, niin Bruno ei ainakaan ollut tylsä. Siis ihan vaan siltä varalta, jos se kuitenkin jotenkin ihmeellisesti häviäisi koossaan sille Skotille.Seuraavaksi Joel kysyi luultavasti-Inarilta, oliko sillä oma hevonen Hopiavuoressa. Vastaus oli niin monipolvinen, ettei mies ollut varautunut sellaiseen. Ilmeisesti tyttö kuitenkin ratsasti sen Hellon hevosella ja hoiti jotain varsaa ja liikutti muitakin tallin hevosia ja joku hevonen oli myyty.
“Ja oliks se varsa siis sen… hiljaisen kaverin?”
“Joo Oskarin. Oskari on Oskari. Se on vähän sellainen… Mut me tykätään siitä.”
Joel ei kysynyt, millainen, eikä myöskään sitä, oliko joku, josta ne ei tykännyt.
“Entä kuka se olikaan se, joka öö… puhuu-”
“Ai kiroilee ku rekkamies?”
“No joo voi sen kai niinkin sanoa.”
“Se on Alex. Se sano… Tai ei mitään. Se puhuu paljon. Toisin kuin Oskari. Paitsi kun Oskari valmentaa. Yleensä Alex puhuu Oskarinkin puolesta. Tai Camilla. Oskari asuu Camillan kanssa. Camilla on se, joka heilui tuolla talikon kanssa ja Nelly on se, joka kuljettaa sitä takiaista mukanaan. Sonjalla on se kummallisen näköinen hevonen ja…”
Joel nyökkäili ja yritti painaa kaiken mieleensä.“Kiitos paljon avusta öö… Inari?” Joel kokeili lopulta onneaan. Ei todellakaan Inarin ilmeestä näki heti, että metsään oli mennyt. Ja kovaa.
“Eira!” tyttö puuskahti ja näytti vähän loukkaantuneelta. Joelia nolotti. “Inari on mun siskon nimi. Sä et oo ees nähnyt sitä!”
“Sori. Oikeesti sori tosi paljon, Eira. Tää on vähän noloa, mut mulla on surkea nimimuisti. Mistähän se Inari… No kuitenkin. Kiitos vielä avusta”, Joel yritti hymyillä sovittelevasti ja toivoi, ettei juuri ilmoittautunut sen porukan ei tykätä -listalle. Eira ei vaikuttanut välttämättä nopeasti leppyvältä tyypiltä.
Eira kohautti harteitaan ja Joel päätti yrittää aiheenvaihtoa.“Onks se sun hevonen sellanen, joka voi mennä maastossa kaverin kansssa? Tai tiiätkö jonkun joka vois näyttää jotain lähireittejä, kun Bruno tulee. Lähtisisn mielummin jonkun kanssa, kun Bruno on vähän… Bruno”, mies tiedusteli. Eira näytti ehkä hitusen suopeammalta, mutta tuhahti turhautuneesti ja alkoi kerrata sitä, kuinka sillä ei ollut enää omaa hevosta. Joel kuunteli lauhkeasti koko jutun uudelleen.
-
Joel Männistö
Omistaa Brunon
S. 16.12.1994 (29-vuotias)
185cm, brunette, siniset silmätJoel on reilu kaikkien kaveri ja ehta joukkuepelaaja, joka yrittää pitää huolen siitä, että kaikilla on hauskaa. Miestä ei tarvitse yleensä kahdesti käskeä, jos tarvitaan apua johonkin talkoohommaan tai vaikkapa seuraa maastoreissulle. Ja aiva yhtä mielellään Joel myös tarjoaa oluen lähikuppilassa tai pyörähtää milloin missäkin illanvietossa, jos kutsu sattuu käymään. Ehkä juuri tästä syystä Joelin on helppo hankkia uusia kavereita, mutta samaan aikaan miestä vaivaa krooninen pula omasta ajasta ja stressaantunut pohjavire. Joku voisi väittää, ettei Joel osaa sanoa ei silloinkaan, kun kalenteriin ei mahdu enää yhtäkään merkintää.
Joel on tyyliltään ennen kaikkea käytännöllinen ja mukavuudenhaluinen ja miehen vaatekaappi muodostuukin lähinnä neutraalin värisistä t-paidoista, kauluspaidoista ja villapaidoista sekä muutamista luottohousista. Oma kaappi on varattu myös urheilu- ja ulkoiluvaatteille, joiden teknisiin ominaisuuksiin mies suhtautuu insinöörin intohimolla. Yleensä tallilla Joelilla on päällään vaatteet, jotka kelpaisivat hyvin salille tai lenkkipolulle, sillä perinteiset ratsastushousut mies pukee jalkaansa vain äärimmäisen pakon edesssä. Joelilla on pörröiset ruskeat hiukset, jotka useimmiten näyttävät siltä, että parturille olisi pitänyt varata aika jo vähintään pari viikkoa sitten. Ruumiinrakenteeltaan mies on harteikas ja urheilullinen, vaikka muutaman vuoden kestänyt intohimoinen crossfit-harrastus vaihtuikin jossain vaiheessa lähinnä hyötyliikuntaan ja satunnaiseen punttien nosteluun.
Joel on ammatiltaan koodari ja tekee freelancerina projekteja silloin, kun niitä on tarjolla. Parasta miehen mielestä työssä onkin sen suoma vapaus, vaikka toisinaan onkin päiviä, joilloin töitä pitää paiskia kellon ympäri, kun jälleen kerran jokin deadline on päässyt yllättämään. Joel viihtyy Otsonmäen kaltaisilla pikkupaikkakunnilla, joissa työn vastapainoksi on tilaa nikkaroida, rakennelle ja harrastaa muita omia ptojekteja. Kun ympärillä on vähemmän häiriötekijöitä ja pöhinää, on miehellä enemmän aikaa nauttia luonnosta ja rauhallisesta elämästä. Mukavana vapaa-ajanprojektina mies remontoi vasta ostamaansa, 70-luvulla rakennettua, pientä omakotitaloa hitaasti, mutta kaoottisesti. Muuttolaatikoiden ja remonttipölyn keskellä eläminen ei kuitenkaan Joelia itseään liikaa häiritse.
Lapsuutensa Joel vietti hevostallilla, sillä hänen vanhempansa olivat ratsastuskouluyrittäjiä ja perheen kotitalo sijaitsi samassa pihapiirissä. Olosuhteiden pakosta mies oppikin yhtä ja toista hevosenhoidosta, tallihommista ja ratsastuksesta, vaikka häntä olisikin kiinnostanut enemmän kitaran soittelu ja mopojen virittely. Kun Joel muutti pois kotoa, sai hevoshommat jäädä vuosien ajaksi, eikä Joelin sisaruksistakaan löytynyt ratsastuskoulutoiminnalle jatkajaa. Niinpä lopulta Männistön ratsastuskoulu myytiin uudelle omistajalle ja Joelin vanhemmat muuttivat kätevään kaupunkikolmioon viettämään helppoja eläkepäiviä. Ehkä juuri kotitilan myyminen laukaisi Joelissa jonkinlaisen nostalgiapuuskan, sillä kaipuu hevosten pariin kasvoi pian sietämättömäksi ja mies päätyikin ostamaan itselleen Brunon. Ruunan suuri koko ja veikeä luonne iski Joeliin välittömästi ja hän on vakuuttunut, että heistä tulee erinomainen tiimi, vaikka hevostaidot saattavatkin olla vähän ruosteessa…
Faktoja
– Nuorin kolmesta sisaruksesta, 5 vuotta vanhempi isoveli Janne ja 3 vuotta vanhempi isosisko Jemina
– Ajaa harmaalla Opel Astralla
– On juuri se tyyppi, jolle puolet suvusta soittaa, kun on jokin tietokoneongelma
– Tykkää scifistä ja fantasiasta -
Kiva kun Joel ja Bruno sai tulla, koska olin jo mielessäni kirjoittanut tän ennen kuin tiesin, onko näille tallipaikkaa vai ei 😀 Lupaan tehdä Joelille kunnon esittelyn pian, mut haluan viilata sitä vielä vähän ja en malttanut odottaa tän kanssa.
Tallipaikkasopimus
Eetu Hopiavuori kertoi vaatimattomasti itsestään ja tallistaan ja vaikutti silminnähden kiusaatuneelta. Napsutti kuulakärkikynän terää auki ja kiinni ja ryki vaivalloisten lauseiden välillä. Odotti selvästi sopivaa hetkeä palata takaisin aiheeseen ja ojentaa kynä Joelille, jota kadutti että oli mennyt edes kysymään. Tietenkin koto-Suomessa oli huomattu Power Jumpin kutsuvierasluokan voittaja ja tietenkin oli ollut pakko kysyä se klassinen. Miltä nyt tuntuu. Joel oli kuvitellut, että jokainen Power Jump-voittaja puhuisi kokemuksestaan mielellään, mutta Eetu ei varsinaisesti puhunut, vaan mutisi ja kiemurteli ja napsutti kuulakärkikynää.
Ei Joel itse niin innoissaan ratsastuskilpailuista ollut, mutta isä ja äiti olivat. Joelin vanhemmat nimittäin olivat jääneet jokunen vuosi sitten eläkkeelle ja siirtyneet ratsastuskouluyrittäjistä täyspäiväisiksi penkkiurheilijoiksi. Eipä siis ollut ihme, että Hopiavuoren nimen mainitseminen oli saanut intohimoisen vastaanoton. Eetu Hopiavuori, Oskari Susi (SEN Olavi Suden poika!), Alexandra Tiederberg, ja eikös Marshall Kozlovkin liittynyt talliin jotenkin? Ja se lupaava kouluratsastaja, Sonja Tähdistö. Isä oli luetellut puhelimessa nimiä, kun Joel oli maininnut puhuneensa Hopiavuoren Eetun kanssa karsinapaikasta. Tarkoittiko se sitä, että Joelkin oli alkanut harkita kunnon hevosta ja tähytä kilpakentille? Ei tietenkään. Sen jälkeen isän ääni oli ollut valjumpi ja puhelu oli päättynyt pian.
Tallipaikkasopimus oli ytimekäs, mustaa tekstiä valkoisella paperilla. Joel oli tyytyväinen. Tuntui riittävältä, että joku lupasi huolehtia siitä, että tallissa oli katto pään päällä ja hevosilla heinää. Kaikki muu oli plussaa.
“…ja mä kyllä korjaan sit aidat, jos Bruno tulee niistä läpi”, Joel vakuutti sutaistuaan tottuneesti J-kirjaimen kaltaisen koukeron häntä perässään sille osoitetulle viivalle. Juttu oli vain puoliksi vitsi. Mutta ruunan puolustukseksi se aidanpätkä oli ollut laho, eikä kukaan tietenkään ollut muistanut tarkistaa asiaa ennen kuin siinä oli ollut jo reikä.
Eetu hörähti. Ja vakuutti, että kyllä aidoista – airoista – pidettiin huolta ihan talon puolesta. Joel hymyili Eetun murteelle ja sille, ettei Eetu vaikuttanut hätkähtävän ajatusta Brunosta. Useimmat ihmiset hätkähtivät.Aivan kuin Brunon ajatteleminen olisi saanut aikaan ryminän ja hälinän, jokin kuului ensin etäisenä ja saapui sitten kuitenkin melkein varoittamatta lähelle ja suoraan tuvan ovesta sisään.
“Shhhh” Eetu sihisi ja Joel meinasi kiirehtiä sanomaan, ettei hänen takiaan ainakaan tarvinnut, mutta ensimmäinen joku vilkaisikin Joelin ohi portaikkoon.
“Nukkuuko?” kysymys alkoi äänekkäänä ja vaimeni sitten, joko sen voimasta, että tulijat tiesivät, mitä Eetun suhina tarkoitti tai sitten ne olivat huomanneet vieraat kasvot. Joel hymyili edelleen. Nyt hämillään ja yllättyneenä.“Tässä on…”
“Hello”
“Alex”
“Oskari”
“Hello”
“Inar-”
“EIRA”
“Mitä?”
“Mä oon Eira.”
“Tietty oot niinhän mä just-”
“HELLO”
“Joo joo Eira ja sanoinko mä jo Oskari?”
“Ja Alex”
“Camilla, tuu säkin sisälle.”
“Toi on mun paikka!”
“Eira”
“HELLO”
“Otatko maitoa tai sokeria?”Kysymys pääsi yllättämään Joelin, tämän yrittäessä päästä kärryille. Ratkaisevan hetken ajan mies mietti, eikä heittänyt nimeään muiden joukkoon ja siinä hetkessä keskustelu oli jo karannut johonkin mikä oli alkanut tuvan seinien ulkopuolella ja aina vain lisää nimiä vilisi sanojen välissä. Hevosia, kilpailuja, ihmisiä, jotka eivät oletettavasti olleet paikalla.
Hetken päästä kahvikuppi ja kevytmaitotölkki ilmestyi pöydälle. Tuoreen tallipaikkasopimuksen reunaan oli ehtinyt läikähtää kotoisa kahvitahra ennen kuin Joel ehti taitella sen farkkujensa takataskuun. Mies nojasi taaksepäin, puhalsi maidon jäähdyttämään kahviin ja hymyili edelleen.
“Koska se sun hevonen tulee?” joku lopulta huomasi kysyä.
“Bruno tulee varmaan täs parin viikon sisällä. Kun saan vaan kuljetuksen järjestettyä”, Joel vastasi. Ja sen jälkeen kahvipöydässä käytiin läpi kaikki omat, naapureiden, kotikylän ja lähipitäjien hevosenkuljetuskalustot, jotka saattaisivat olla käytettävissä. -
Joel Männistö soittelee Eetu Hopiavuorelle ja tiedustelee vapaita tallipaikkoja. Kotia etsimässä olisi miehen paras kaveri Bruno, joka tarvitsee riittävän ison karsinan ja sopivan jykevät aidat. Hopiavuoresta ehkä sellaiset voisi löytyä? Nykyinen kotitalli, Kössin kimppatalli, on toiminut lähinnä asiakkaiden voimin ja vihdoin Joelin kärsivällisyys mutatarhoihin, rempallaan oleviin asioihin ja jatkuvaan säätöön alkaa loppua. Hopiavuoren Eetulla taas on hevosenpitäjänä hyvä maine, eikä muutto Otsonmäelle ole mikään mahdoton ajatus.
Bruno on entinen sirkushevonen, joka väläyttelee temppuosaamistaan silloin, kun sille tuulelle sattuu. Sympaattisen jätin historia on kuitenkin melko pimennossa, eikä ole varmuutta, mikä johti siihen, että ruuna menetti luottamuksensa ihmisiin. Joel osti ruunan Blacklaken tallilla, jossa oltiin jo tehty erinomaista työtä, jotta Brunon luottamusta ihmisiin saatiin palautettua ja tätä työtä myös Joel on jatkanut. Vaikka nykyään Bruno on pääasiassa varsin mukava harrasteratsu, niin silti historian sattumukset saavat lempeän jättiläisen joskus käyttäytymään hieman arvaamattomasti.
Joel itse on reilu kaikkien kaveri ja ehta joukkuepelaaja, joka yrittää pitää huolen siitä, että kaikilla on hauskaa. Miestä ei tarvitse kahdesti kysyä, jos tarvitaan apua talkoohommiin tai vaikkapa seuraa maastoreissulle. Ammatiltaan mies koodari ja tekee freelancerina projekteja silloin, kun niitä on tarjolla. Parasta miehen mielestä työssä onkin sen suoma vapaus, vaikka toisinaan tulee päiviä, joilloin töitä pitää paiskia kellon ympäri. Työt eivät kuitenkaan haittaa liikaa harrastuksia ja niillä saa rahoitettua ihan mukavasti tavallisen elämän ja hevosenpidon (sillä Bruno todellakin syö kuin hevonen). Lapsuutensa Joel vietti hevostallilla, sillä hänen vanhempansa olivat ratsastuskouluyrittäjiä ja perheen kotitalo sijaitsi samassa pihapiirissä. Olosuhteiden pakosta mies oppikin yhtä ja toista hevosenhoidosta, tallihommista ja ratsastuksesta. Nyt aikuisena Joel on ehdottomasti sitä mieltä, että hevoset on parempi pitää harrastuksena kuin ammattina.
—
Outin kirjoittaja täällä moi. Mulla on ollut jotenkin viime aikoina tosi ikävä Hopiavuorta ja sen ympäristöä ja ihan erityisesti Eetun tupaa. Power Jumpin houkuttelemana innostuin lukemaan vielä lisää Hopiavuoren kuulumisia niin tässä sitä taas ollaan. Outin tarinaa ei kuitenkaan oikein enää tunnu luontevalta jatkaa täällä (en oikein keksi mitään uskottavaa syytä miksi se oikeasti jumittaisi Otsonmäellä), mutta hetken kaivelun jälkeen tajusin, että mulla voisi olla toinen hahmo, joka tänne voisi sopia.
Joel ja Bruno on mulle sellainen hyvänmielen parivaljakko (niillä on tarinaa paljon enemmän mun päässä kuin sivuilla…). Ne syntyi siihen tarpeeseen, että on joku, jolla voi ilmoittautua kaikkiin hauskoihin kissanristiäisiin ja ei niin vakaviin juttuihin mitä virtuaalimaailmassa järjestetään. Luulen, että kaksikon kanssa tarinoimis- ja piirtelytahti on aika rauhallinen, mutta olisi kiva, että niillä olisi joku sosiaalinen paikka missä ne saisi majailla ja pääsisi taas kirjoittelemaan yhdessä muiden kanssa.
-
Janna ja Paahtis on kyllä aika monipuolinen ratsukko! Lapsen kanssa varmasti arki on aika erilaista, mutta on ihanaa että Janna on päässyt jatkamaan omaa juttuaan Paahtiksen kanssa niin hyvin. Mun mielestä oli erityisen kivaa lukea tosta ratsastusjousiammunnasta, se kun on itselle niin eksoottinen laji.
On kans ylipäänsä hauskaa lukea hahmon näkökulmaa ”oikeista” (siis jossain päin virtuaalimaailmaa järjestetyistä) kilpailuista. Lähtökohtaisesti kun tuloksiin ei vaikuta hahmot tai hevoset, vaan pelkästään arpaonni, mutta kuitenkin kirjoittajat keksii tavan saada ne tulokset sopimaan hahmon tarinaan.
-
Tästä tuli kyllä kunnon flashback jonnekin yläasteen käytävään, kun odoteltiin seuraavan tunnin alkua. Tollaista nujuamistahan pojat siellä just harrasti.
Ja siis olipas hauskaa päästä näkemään Eetusta tällainenkin puoli. Kun usein Eetu kuitenkin esiintyy aika vakavana ja pidättäytyvänä, mutta silloin usein paikalla on muitakin kuin vain omia ihmisiä. Oli muuten pakko tarkistaa, että millainen ikäero Eetulla ja Hellolla on, kun jotenkin sitä omissa ajatuksissa Eetu on paaaljon Helloa vanhempi. Mutta eiä se sit lopulta nyt ihan niin paljon vanhempi ollutkaan.
Ja näissä hahmojen välisissä suhteissa ja historiassa kyllä taas huokuu se, että Otsonmäki on pieni paikka. Tottakai kaikki on tuntenut toisensa ihan vauvasta asti ja tyyliin melkein kaikilta löytyy keskenään jotain historiaa yhdessä. Musta on myös aina ihanaa kuulla hahmojen historiasta!
-
(Outin kirjoittaja täällä moi! Vaikka Joel onkin uusi tyyppi täällä, niin mulle täällä on vanhoja tuttuja hahmoja ja Camilla on kyllä yksi niistä!)
Kiva kuulla Camillankin kuulumisia, vaikka kovin kivoja kuulumisia Camillalle ei tainnut Jällivaarasta kuulua. Tuntuu, että Camillalla on kyllä paljon huolehdittavanaan jatkuvasti. Oskari, Hopiavuori, Jällivaara… Aina sitä toivoo, että Camilla jaksaa ja muistaa huolehtia myös itsestään.
Ja Camilla on aivan varmasti ansainnut tittelin Hopiavuoren tallimestarina! Mun mielestä on myös ihanaa lukea Camillan ja Eetun keskustelua. Siitä jotenkin huokuu se, kuinka saumattomaksi näiden kahden yhteistyö on hioutunut, eikä oikeastaan tarvitse kauheasti sanoja, jotta molemmat ymmärtää toisiaan.
-
Tää on taas tällainen teksti, josta tekisi mieli lainata vähintään joka toinen lause kommentointia varten. Mut vitsit miten on helppo nähdä mielessä illan kulku ja tunnelma ja kaikki. Ja aina vaan ihailen sitä, miten eläviä ja omanlaisia kaikki hahmot on.
Mahtava Riikka ja pinkit Volvot! Itsekin oon miesvaltaisella alalla töissä ja se on mahtavaa, kun tulee vastaan naisia, jotka ei yritä sulautua joukkoon ja piilottaa sitä, että on naisia. Vaikka omalla alalla tän suhteen muutosta on onneksi tapahtunut paerempaan suuntaan paljon, voin kuvitella että just vaikka rekkaporukassa vaatii vielä aika paljon, että voi omistaa pinkkejä Volvoja, joiden kuskit on kaikki naisia. Go Riikka!
Mutta voi Alex, mihin hän onkaan mennyt sekaantumaan. Oonkohan pysynyt kärryillä, jos oletan että Tuomo (siis Homo-Tuomo, ei Bemmi-Tuomo – just näinhän ihmisille oikeastikin annetaan lempinimiä, jos sattuu olemaan sama nimi) on sama autokorjaamon Tuomo, joka joskus kohteli huonosti myös Heliä? Jos joo, niin vitsit miten hienoa (ei tietenkään Alexin kannalta) että hahmo on jatkanut elämäänsä Otsonmäellä.
-
Vitsit miten reipas Elli! <3 Vähän niinkuin oikean elämän lapsetkin se on jo kasvanut hurjasti, kun ei oo mikään pikkuvauva niin kuin viimeksi, kun oon Ellistä lukenut.
Tästä kyllä huomaa, että Hopiavuoren tupa on aivan tuttu paikka Ellille. Edes yksi uusi naama ei kauheasti hetkauta. Lasten mutkattomuus on kyllä ihanaa. Aikuisenkin eka ajatus todennäköisesti olis ”Kuka?” mutta ei sitä ihan noin suoraan kuitenkaan kysytä 😀
-
Juffe <3
Ensinnäkin oon niin onnellinen ja iloinen Eetun ja Nellyn puolesta! Heillä ei oo ollut todellakaan helpoin tie tähän asti. On kans helppo uskoa, että he on keskustellut hyvin käytännöllisesti siitä tuleeko nimiäiset vai ristiäiset. Ja voisin kuvitella, että Otsonmäki ylipäänsä on ehkä sillä tavalla perinteitä kunnioittava paikka, että ristiäiset tuntuu vähemmän huomiota herättävältä vaihtoehdolta.
Eikä muuten oo helppoa nimetä lasta (ainakaan oman kokemuksen perusteella :D). Kamala vastuu, vaikka onneksi sen tietää, että joskus lapsella on tulevaisuudessa mahdollisuus vaihtaa nimi, jos vanhempien valinta meni ihan metsään. Joku joskus kans totesi hyvin, että sitten vasta tietää, kuinka montaa ihmistä inhoaa, kun alkaa miettiä lapselle nimeä… Mutta tämä lapsi sai ihanan nimen ihan kokonaisuudessaan ja Hello on syystä ylpeä. Hellon tuntien Juffe lempinimi jää kyllä todennäköisesti sitkeästi elämään!
-
Sonjan elämässä on ehtinyt tapahtua! Odotan innolla, että mulla on joskus ilta tai pari aikaa lueskella ihan kunnolla menneitä juttuja ja palautella mieleen vaikkapa niitä mieskuvioita 😀
Kaveriin ihastuminen on kyllä paha. Varsinkin, jos on päättänyt, ettei kaveriin ihastuta. Ei mikään ihme, että tekee mieli pakata kamat ja lähteä maasta. Ihan kohtuullinen ratkaisu hankkia vähän etäisyyttä. Toisaalta jos tunteet on molemminpuoleisia, niin sittehän tämä voisi olla myös suuri mahdollisuus…
Ja vitsit, koen ihan pienen kateuden vihlaisun siitä, että Sonjan elämä on sellaista, että voi vaan päättää ja repäistä ja tehdä jotain ihan uutta. Vaikkei sitä edes koskaan tekisi, vaan tykkäisi arjesta sellaisenaan, niin jo ajatus siitä että on olemassa sellainen mahdollisuus, voi kyllä piristää loman jälkeen.
-
Onnea matkaan Inari!
Eipä ollut Inarin tarina sellainen, jonka olisi arvannut silloin, kun Inariin ensimmäistä kertaa tutustui. Komppaan kyllä täysin Sonjaa siitä, että tällainen tarina oli tärkeä kertoa, joten kiitos kun kerroit sen.
Äitiys on kyllä vaikea laji. Joskus tuntuu, että mitä tahansa tekee, aina on väärässä, aina pitäisi tehdä juuri eri tavalla, enemmän tai vähemmän. Ja muiden silmissä äidiksi tullaan, kun vauva tulee. Sen jälkeen sitä on monien silmissä ensisijaisesti äiti ja sitten jotain muuta. Inari ei ehkä kokenut olevansa äiti, mutta lopulta Inari kuitenkin osasi olla juuri sellainen äiti, jota lapsi tarvitsee kaikkein eniten – hän osasi ajatella lapsen parasta ja taistella sen puolesta ympäristön odotuksia ja toimimatonta byrokratiaa vastaan.
Ihailen myös Inaria sen suhteen, kuinka hyvin hän piti puolensa. Äitimyyttiinhän kuuluu ihan olennaisesti uhrautuminen. Äidin oletetaan edelleen niin usein olevan se, joka uhraa itsensä, yöunensa, vapaa-aikansa ja uransa lapsen puolesta. Joku toinen olisi saattanut todeta, että se uhraus vaan kuuluu asiaan, purra hammasta ja sinnitellä lapsen kanssa, kunnes se on kasvanut ihmiseksi, joka ei tarvitse äitiä. Onneksi Inari ei tehnyt niin.
Tietenkin, kun Inarin tarinaa luki itsekin äitinä, se herätti ihan valtavasti surua ja vähän inhoakin Inaria kohtaan. Että miten se pystyy ajatella noin… Mutta silloinhan tarina on just osunut maaliin, kun se herättää tunteita ja pistää miettimään.
-
Voi Oskari! (Heh tuntuu et melkein aina tekee mieli aloittaa sanoilla voi Oskari…) Johtuukohan se Oskarista vai vaan seurasta missä Oskari liikkuu, että jotenkin se tuntuu päätyvänjännittäviin, kiusallisiin tai outoihin (tai kaikkia näitä) tilanteisiin niin usein.
Mut onhan toi nyt kuumottavaa! Tulee vähän mieleen se, kun jäin ensimmäistä kertaa hoitamaan kummilasta silloin, kun se oli pieni vauva. Varsinkin toi hetki, kun vanhemmat lähtee ja tuumaa, että ”jaahas mitäs tässä nyt pitkään tehdä”. Hellolla on koirat, mutta uskon täysin, että se suhtautuu siihen samalla intohimolla kuin että ne olisi lapsia.
-
Milanin tapa puhua on kyllä niin omaleimainen! Ihailen edelleen joka kerta kuinka osaat kirjoittaa sitä niin sujuvasti ja uskottavasti. Ei tarvitsisi koko tekstissä mainita edes Milania niin sen kyllä todennäköisesti tunnistaisi repliikeistä. Ja Biffe on niin mainio! Tykkään niin paljon siitä, ettei Biffe missään nimessä ole maailman paras eikä hienoin (ja Milankin tietää sen), mutta Milanille se tietenkin on maailman paras. Varmasti tuntuu vaikealta ajatella, että luottaisi hevosen jonkun vieraan käsiin.
Täytyy kans myöntää, että itsellekin on vaikeaa nähdä Eira aikuisena 😁 eikö se enää oikeaan sellainen kiukutteleva teini. Mutta niin siinä taitaa käydä oikeassakin elämässä, ettei sitä välttämättä heti huomaa, kun joku onkin kasvanut aikuiseksi. Mikä onni, että on Oskari, joka näkee, että Eira on kasvanut!
-
Tää on kyllä niin täydellinen kuvaus siitä, miten lapsena saa kavereita. Se on uskomatonta, miten nopeasti joku yhteinen juttu tai leikki löytyy. Välillä sitä kyllä aikuisena haikailee, että uusiin tyyppeihin tutustuminen olisi vielä yhtä helppoa ja mutkatonta.
On kans mielenkiintoista lukea edelleen Oskarin historiasta. Ja oon tosi iloinen siitä, että Oskari on vielä täällä.
-
Suuri petos! Tavallaan en kyllä ihmettele ihan niin paljon, miksi Oskari on ehkä päättänyt mennä ilman Alexia ihan vain katselemaan. Mutta on kyllä niin Oskaria, ettei se tietenkään voi ostaa mitään yksin 😀
Tässä tekstissä Hellosta tulee mieleen niin mun yksi työkaveri, joka onnistuu aina rysäyttämään jonkun tuolin tai kahvikupin tai kenkätelineen, kun koittaa hipsiä ihan hiljaa ja huomaamatta jonnekin. Miten siinä aina käykin niin. Mua myös huvitti, ettei Hello halua sotkeutua oikeaan draamaan, kun kovin usein tuntuu, että Hello ja draama tulee ihan hyvin juttuun keskenään.
Ja maneesin reunalle oli oikein erikseen kielletty pissaamasta… En halua edes kysyä.
-
Voi ei, Joelilla ei oo aavistustakaan mihin muurahaisepesään on päätynyt 😀 Mutta tottakai siitä puhutaan, kun joku uusi ilmestyy tallille. Ja vaikka sinänsä Joel esiintyy ihan hyvissä valossa, niin varmasti olisi korvia kuumottanut, jos olisi kuullut edes pätkän keskustelusta.
Luulen että tässä on sopivaa hässäkän alkua vielä pidemmäksi aikaa. Ja kun aiemmassa kommentissa sanoit siitä, että tutustumistarinoiden kirjoittaminen voisi olla tylsää, niin mun mielestä ei ole! On hauskaa päästä tutustumaan tuttuihinkin hahmoihin uuden tyypin silmin ja toisaalta samalla se antaa muillekin hahmoille mahdollisuuden arvailla ja tutustua, kun ei pikakelaa omaa hahmoaan mukaan kuvioihin.
Ja kiitos mainiosta pallosta heti alkuun. Aion kirjoittaa tähän vastausta, mutta voi olla että menee viikonlopun yli, kun tässä on kädet täynnä 3v synttäreitä tänä viikonloppuna.
