Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
En ollut varma kuinka paljon olin yön aikana lopulta nukkunut, kun olin kulkenut mittaamassa Barnumin lämpöä ja tarkastelemassa sen olemista ja voinnin kehittymistä. Harmikseni se ei vaikuttanut juurikaan aikaisempaa pirteämmältä, mutta ainakaan sen olo ei näyttänyt kääntyneen huonompaankaan. Eikä yskiminenkään kuulostanut lisääntyneen.
Varustaessani oria aamulla kuljetusta varten, olin varmaan mitannut sen lämmön kolme kertaa ja tuputtanut ainakin viisi eri versioita juotavasta siinä toivossa, että se olisi juonut edes vähän paremmin. Jos vesi olikin ihanteelliset kaksi astetta viileämpää mitä aikaisemmin tarjotut ja Barnum kelpuuttaisi sen. Matka klinikalle oli taittunut onneksi ongelmitta, ja varsin rauhallisissa merkeissä mitä oli seurannut matkustamon videokuvan kautta.
Perillä meitä oli vastassa vähän vanhempi mies, jonka hiusraja oli paennut jo aikaa sitten jättäen päälaen paljaaksi. Pään ympäri kiertävä ohut hiuskuontalo oli kuitenkin huolitellun näköinen. Miehen pyöreät silmälasit ja huulien yläpuolella pönöttävät tuuheat viikset toivat elävästi mieleen Simpsonien Ned Flandersin.
Mies kävi Barnumia läpi varmoin ja tottunein käsin, näyttäen siltä että voisi ihan hyvin tehdä sen vaikka silmät kiinni ja tietäisi yhtä hyvin mitä edessä oli.“Te olitta tehny pitkän matkan ihan vasta?”
Nyökkäsin päätäni samalla kun seurasin Barnumin reaktioita. Ori taisi jopa hieman luimistaa toista korvaansa, lupaavaa, “Kyllä. Ensimmäisenä päivänä noin kahdeksan tuntia ja seuraavana suurin piirtein yhtä kauan. Välissä tosiaan pääsivät ulkoilemaan tarhoihin ja viettivät yön karsinassa. Kummankin matkan aikana pysähdyimme juottamaan parin tunnin välein, ja yhden pysähdyksen aikana hevoset otettiin ulos autosta kävelytettäväksi.”
“Oli muitaki hevosia siis matkasa?”
“Tämän lisäksi yksi. Toisella ei ole ollut mitään tavallisesta poikkeavia oireita tai muutakaan.”
“mmhm.. Tää taitaa olla vähä huonompi juomaan tien päällä, eikö?”
“Nuoresta asti. Aina se jonkin verran juo kun tarjotaan, mutta turhan vähän.”
“Mmmhm, mmhm”, eläinlääkäri hymisi ennen kuin hiljeni hetkeksi aikaa. Lopulta tuo pyöräytti stetoskoopin niskan takaa roikkumaan, “Kyllä mulla jo arvio on mistä on kyse, mutta tutkitaan loppuhun asti ennen kun sanon mittään. Mutta hättää ei piettäs olla. Kuivahan tää toki on ku beduiinin sandaali, niin laitamma sen nesteytykseen tän jäläkeen.”Tuntui kestävän ikuisuuden, kun eläinlääkäri apulaisineen valmisteli työpisteen tähystystä varten. Mutta lopulta sain pidellä kiinni huulipuristimesta samalla kun seurasin näytön kautta endoskoopin ensimatkaa. No, ainakin tämä oli nätimpää katsottavaa mitä mahatähystys.
Aikansa siinä meni, kunnes eläinlääkäri veti pitkän letkun ulos ja antoi sen klinikkahoitajan käsiin pois hoidettavaksi.“Jooh, varsin oikiasa olin. Parastaha täsä on, että huomasitta nopiasti ja toit tänne, ekkä miettiny puolta viikkua että pitäskö ees soittaa vai ei”, mies selitti ärsyttävästi jännitystä ylläpitäen kuin parempikin rikosromaanin käsikirjoittaja, “Niinko sannoin, kuivunu. Mutta sillä on myös ylemmät hengitystiet iha kuivat, niin hoijetaan se samalla ko nesteytettään nii jo olo paranee. Näytteet vielä tutkitaan, niin saajaan tietää jos pölyä ja muuta on menny alempiin hengitysteihi. Jos näi on, niin sitte piettää hoitaa vähä enemmä.”
Minusta taisi näkyä päällepäinkin kuinka pidätin hieman hengitystäni, kun yritin arpoa oliko toisen puheet hyviä vai huonoja uutisia.
“..Eli ei siis hättää. Pysyvää haittaa tai muutakaan rajotetta elämään ei jää. Mutta tulevaisuujesa piettää suunnitella pitkät matkat vielä tarkemmin ja ratkua nesteytysongelma. Ja heinän pölysyyteen on hyvä kiinnittää enemmän huomiota, tarvittaesa kastelee heinät ennen ku antaa. Mutta jos joku otsake tälle piettäs antaa, niin pölyherkkyyttä, ja tojennäkösesti jos reissu ois kestäny vielä kauvemmin, niin kuljetuskuume ois voinu olla hyvi maholline.”
Loppuhuomautus jätti hieman ankean jälkimaun, mutta kokonaisuudessaan lopputulos vaikutti olevan varsin positiivinen.
“Nesteytyksesä tulee meneen sen verta kauvan, että ei kannata täälä oottaa vaan tullee sitte illansuusa hakkeen. Parempi toki olis, jos pystyt jättään hevoses tänne ainaki tän yön yli tarkkailuhun ja hoitoon.”
“Joo, yön yli sopii hyvin”, sanoin suoraan asiaa sen enempää miettimättä. Mieluummin hevonen vaikka parikin yötä klinikalla ja hoidetaan perinpohjin, kuin että hoidetaan vähän ja lähdetään kotiin ja katsotaan miten menee. -
Näyttäisitpä nyrpeää naamaa
Osa 1. – Osa 2. – Osa 3.Hopiavuoressa asioilla oli tapana kulkea porukan korviin kuin kumivene kevätkosken kohinassa, eikä Barnum tehnyt poikkeusta tähän sääntöön. Etenkin Eetulla tuntui olevan hyvin tuoreessa muistissa Mortti kuin Wandakin, koska tuo oli nopeasti näyttänyt ottaneen uuden puoliteholla käyvän hevosen työlistan kärkipäähän. Seuraten orin tilannetta melkein tiheämmin kuin minä, osittain varmasti jo senkin takia jos oireet alkaisivat viittaamaan mihinkään tarttuvaan tautiin.
Sama ajatus oli käynyt edellisiltana omassakin mielessä, minkä takia olin soittanut isälleni ja tiedustellut asian tiimoilta. Samaan aikaan onneksi kuin harmiksi, kotona ei mikään hevosista oireillut mitenkään poikkeavasti joten vastausta ei sieltä saanut, mikä sentään laski edes hieman mahdollisuutta kiertotautiin.Olin suunnannut tallille jo aamutallin aikoihin, ja pohtinut Eetun kanssa oliko Barnum parempi jättää sisälle lepäämään vai viedä tavalliseen tapaan tarhaan. Kummassakin vaihtoehdossa oli puolensa, joten tilanteen oli saanut ratkaista eläinlääkäri.
Koska hevosen lämpö ei ollut noussut ja keli oli suhteellisen leuto, oli puhelimen toisessa päässä vastaillut mies suositellut ulos vientiä. Parempi ulkona raikkaassa kuin sisällä pölyssä, oli hän todennut. Ja samalla käskenyt pitämään hevosen vointia tarkasti silmällä, ja soittamaan uudestaan jos tilanne muuttuisi.
Ulos päästyään Barnum hakeutui automaattisesti lähes samaan kohtaan keskelle tarhaa, missä se oli eilenkin seisonut. Lyhesti seurasin kun ori napsi muutaman heinänkorren valitun paikan lähelle tuodusta heinäkasasta, ennen kuin käännyin ympäri lähteäkseni takaisin talliin. Samalla huomasin kuinka Eetu vaappui ulos suulista, vesiämpäri toisessa kädessä ja autonrengas olan ympäri roikkuen.“Tuumasin että laitamma sille vettä tarjolle, jos jonkukkaan verta männöö. Ei tarvihje ihan koko aikaa käyrä tarjoomasa”, mies selitti samalla kun rummutti rengasta sormillaan.
Illan tullen kun olin jälleen aitauksessa katsastamassa tilannetta, ehdein katsoa jo hieman huojentuneena puolilleen huvennutta vedenpintaa renkaan tukemassa ämpärissä.
Samalla hetkellä alkoi köhiminen. Toki, vain satunnaisesti ja pari yskäisyä kerrallaan.
Hyvä kun en viskannut puhelintani umpihankeen kun tempaisin sen vauhdilla takin taskusta“Köhhiikö palijoki tai tulleeko jotaki pihalle?” eläinlääkäri tiedusteli rutiininomaisesti.
“Yhä ennemmin kuivan kuuloista, muutaman yskäisyn sarjassa. Suurinpiirtein ehkä… Kerran tai pari tuntiin. Ei mitään eritettä sieraimista tai mistään.”
“hmm.. Jotakiha sielä voipi olla, mutta huolissaan en oo. Ku on kerta vähäsenki paremmi juonu ja muuta uutta ei oo tullu kuin tämä. Tehjään nyt kuule silleen, että seuraatta sen lämpyä ja niinko tähänki asti. Jos ei uutta tuu yötä myöte, niin tuutta sitte heti aamusta kaheksaksi tänne niin tutkimma läpi että mitä näkkyy.”Nyökyttelin päätäni samalla kun kuuntelin eläinlääkärin tarkempia ohjeistuksia miten Barnumin oloa voisi koettaa helpottaa aamua vartoessa.
Puhelun jälkeen seisoin vain hetken, ja tuijotin päätään roikottavaa hevosta. Suorastaan toivoen, että se kohta kiskaisisi pään ylös, ja vetäisi korvat niskaa vasten nyrpeän näköisenä kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Vaan ei. Rapsutin orin otsaa sormenpäilläni, ennen kuin käännyin ympäri ja lähdin suunnistamaan takaisin talolle.
Joskus vuosi tai jopa pari sitten en olisi edes nähnyt vaihtoehtona yöpyä Hopiavuoressa, etenkään kun en asunut niin kaukana. Mutta nyt olin sentään vain punninnut hetken että raaskeinko vaivata talon väkeä niin paljoa, ja tullut lopulta siihen tulokseen että rohkenin omatoimisesti kysyä jos voisin majoittua yöksi johonkin nurkkaan.Nelly huitaisi yllättävän napakasti patalapulla pääni sivuun, puhisten kuinka tallin vintillä oli yhtä kylmä mitä ulkona, ellei jopa kylmempi. Nainen pyörähti ympäri poninhäntä heilahtaen ja katosi käytävän puolelle, vain tullakseen pari silmänräpäytystä myöhemmin takaisin, ja ojensi siististi viikatut musta-valkoraidalliset petivaatteet ja lakanan.
“Yläkerrassa on tyhjä huone, parempi nukkua siellä. Hello kuitenki rymistelee tänne ennen Keskiviikon tai Prinsessan laulua ja hyppää sohvalle mitään tai mihinkään katsomatta.”
-
Lomalla viimeinkin, vois ottaa iisimmin… vai voiko?
Osa 1. – Osa 2. – Osa 3.Ajomatka itärajan takaa oli aina pituudessaan samaan aikaan mukava mutta tuskaisa, ehkä pääosin kun hevosautolla Niklaksen kanssa matkatessa ei ollut mahdollisuutta kuljettajan vaihtoon. Mutta, hevosten mukaan ottamisen hyvä puoli oli että Barnum saatiin tarkistettua kokonaisvaltaisesti läpi tutun eläinlääkärin toimesta, joten orin saattoi hyvillä mielin jättää lyhyelle lomalle ennen seuraavan kauden valmisteluja. Sama koski myös toisella tallilla majailevaa Stanimiria.
Pidin kiinni niskan takaa roikkuvan riimunnarunpäistä, ja heiluttelin käsiäni pienellä liikkeellä puolelta toiselle matkatessani kohti tarhoja. Kroppa tuntui olevan vielä kankeana edellispäivän ajamisesta.
Katsoin kun harmaaseen loimeen paketoitu hevonen kökötti aloillaan tarhassa, eikä näyttänyt olevan vähääkään mielissään. Jopa aitaukseen tarjoillut aamuheinät lojuivat lähes koskemattomana hangen päällä, vain muutamat irtokorret viittasivat että oli siitä sentään pari suupalaa käyty nappaamassa.
No, ori oli syönyt aika paljon heinää matkustuksen aikana niin suurelle huolelle tuskin oli aihetta… vielä.
Lähemmällä tarkastelulla Barnum näytti yhtä tyytyväiseltä kuin kauempaakin, Niklaksen sanoja lainaten: yhtä vittuuntuneelta kuin orava talvella kun pähkinät oli jäässä.
Mukaan hevonen sentään lähti tavalliseen tapaansa ilman vastaväitteitä mikä oli positiivista.Talliin päästyämme riisuin loimen hevosen yltä ja taittelin roikkumaan oven telineeseen. Valtaosin klipatussa orissa ei paljoa harjattavaa ollut, mutta samalla sen pyyhkäisi läpi pölyharjalla kun sivelin sen lähes sentti sentiltä läpi. Pitäen tarkasti silmällä jos missään näkyi epänormaalia turvotusta tai pehmeyttä, tai tuntuiko jossain poikkeavaa lämpöä vaan ei. Ruumiinlämpökin oli sopivissa rajoissa.
Tarkan läpikatsauksen jälkeen päätin jatkaa suunnitelman mukaisesti, ja käyttää Barnumin talutuskävelyllä maastossa. Saisi vähän liikettä niveliin niin ehkä mielialakin nousisi ja heinäkin alkaisi taas maittamaan.Olin ehkä toivonut turhan sinisilmäisesti maagisen suurta eroa miten pieni kävely olisi toiminut, mutta vaikka retki itsessään oli sujunut hyvin niin oli lopputulos oli lähempänä ankeaa.
Lämpimästä mashin ja pellavan täyteisestä juomasta oli kadonnut hyvässä lykyssä litra, tai ehkä jopa kaksi. Ja tarhan heinäkasasta Barnum nappasi ohikulkiessaan muutaman surkean korren ennen kuin parkkeerasi samaan kohtaan mistä olin sen hakenutkin. -
Ulkopelit on pelattu ja vaatteitaki vähän vaihdettu.
Glögiä ja lautapelejä koko porukalla, ennen kuin terävemmät juomat kannetaan pöytään. Osa porukasta seikkailee pitkin taloa mutta se ei tarkota että olohuone jäis tyhjäksi missään vaiheessa.
Kuva isompana & kuva viielä vähän isompana,että turhat tyhmäkki yksityiskohdat näkyy.p.s. Yritin löytää Alexista kuvaa/tarkempaa kuvailua, mutta jos näyttää iihan vieraalta niin ehkä sohvan reunan tyyppi on jonkun mukana tullu vieraileva tähti.
-
Muistilista pitkä kuin nälkävuosi.
Keräsin pöydälle levitetyt irtopaperit siisteihin nippuihin, ja ladoin ne huolellisesti oikeiden välilehtien taakse järjestykseen, ennen kuin rojahdin makaamaan sohvan selkänojaa vasten. Hetken aikaa vain istuin siinä, ja tuijotin kohti kattoa. Silmissä tuntui lähes samalta kuin hevosen klippaamisen jälkeen kun oli tyytynyt parhaimpiin suojalaseihin: silmien siristelyyn, minkä jälkeen pienet pistelevät karvat olivat takuulla kaivautuneet silmäkuopan perälle. Jo pari viikkoa kestänyt raskaan tekstin lukeminen vaati veronsa, voisin siis ihan hyvin pitää hetken lukulomaa ja keskittyä muiden asioiden järjestelyyn.
Nojauduin eteenpäin jotta ylsin nappaamaan kahvipöydällä nököttäneen läppärin syliini, ja naputtelin kalenterin auki. Näytölle avautuvalla ruudukolla näkyi paljon punaisia ja keltaisia merkintöjä, ja sivun tekstikentälle oli sen lisäksi kirjoitettu useita avoimena olevia asioita jotka piti saada ratkottua jossain vaiheessa.Ensimmäisenä piti sopia päivä talonäytölle. Tätä kohdetta sentään kannatti jo lähteä katsomaan paikan päällekin, pitäisi vain katsoa sellainen päivä että Niklas pääsi mukaan.
Klikkasin nettiselaimen kirjanmerkeistä yhden linkin auki, silmäillen ties kuinka monennetta kertaa läpi samat kuvat puuston suojassa nököttävästä talosta. Punainen tupa, jonka pihaan Niklas oli kertonut haluavansa perunamaan, tai ainakin jonkin ämpäriviritelmän missä kuulemma pystyi myös kasvattamaan perunoita.
Matkustus kotiin jouluksi oli sentään kohtalaisen helppo järjestää, sen kuin keräsi kaikki paperit kasaan ja käytti Kremin eläinlääkärin kautta ennen rajalle lähtöä. En vain osannut päättää olisinko huojentunut siitä, että oli varmaa ettei isäni isä ollut tulossa muiden tavoin kylään. Vai olisinko huolissani siitä, kun syy oli hänen heikentynyt terveys minkä takia jopa meidän vierailu hänen luonaan oli rajattu tuntiin.Hieroin leukaani, hakien vähän mukavampaa asentoa sohvalla. Onnistuen samalla häiritsemään nurkassa nukkuneen Hänen majesteetillisen korkeuden rauhaa, koska Krem narisi kuin mummon mökin portaikko hypätessään seisaalleen. Pieni koira tuijotti tuimaan sävyyn ennen kuin puhahti, ja pyöri kuin karuselli ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Kunnes asettautui tismalleen samaan kohtaan, vieläpä samaan asentoon, kuin mistä se oli noussutkin.
Pyöräytin silmiäni ja katsoin takaisin tietokoneen näyttöön päin.Kaiken muun perään hiipi jälleen myös kylmä totuus siitä, että minun täytyi katsastella kriittisin silmin tämän hetkistä hevosvalikoimaani. Stanimir pysyisi ainakin niin kauan kunnes löytäisin oman riittävän osaavan hevosen. Joten, Barnum vai Hakra. Minun ei hyödyttänyt repiä itseäni treenaamaan kolmea tai jopa neljää eri luokkaa varten, ei jos halusin mennä eteenpäin.
Ja niin joo, piti myös varata hevosille aika vuositarkastukseen eläinlääkärille. Ja hierojakin pitäisi taas vaihteeksi kutsua käymään…. -
Marshall kävi taas hevoskopin kanssa reissussa, tällä kertaa saksassa Winter Dressage Festivalin merkeissä.
Barnum oli vähän unessa ja Hakra yritti hyvin, mutta toisella tallilla majailevan Stanimirin kanssa ensimmäinen kerta Int II tasolla (Prix de Story, tuotosluokka) päättyi voittoon.Kuiskuttelua
Tunsin nykyään aika harvoin jännitystä ennen omaa vuoroani radalla, mutta tänään oli yksi niistä harvoista kerroista kun jännitys tuntui kutitteluna jossain syvällä vatsanpohjalla. Siksi olin vain tyytyväinen siitä, että tänään allani oli hevonen joka ei piitannut kisapaikan hälinästä vaikka katto sortuisi päältä.
Stanimir seisoi tasajalkaa paikoillaan, kääntäen välillä päätään pienenä merkkinä siitä että se kuitenkin tarkkaili ympäristöä. Minäkin saatoin siis istua satulassa rauhallisin mielin, ja myös käyttää hetken ihan vain ympärillä käyvän kisahulinan seuraamiseen ennen viime hetken valmisteluja suoritusta varten.
Ei ollut väliä minne päin katsoi, niin silmiin osui huippuunsa treenattuja kilparatsuja joiden karva kiilteli valojen alla ja huolellisesti puhdistetut varusteet näyttivät virheettömiltä. Nahassa ei näkynyt hankaumia, eikä huovissa rispaantuneita langanpäitä. Ratsastajien omat vaatteet näyttivät juuri siltä että ne oli pakattu mukaan kuivapesulan kautta, ja saappaisiin oli sipaistu pari ekstra kerrosta kiillotusainetta. Eikä yleisö tullut kaukana perässä huoliteltuine olemuksineen.Katsoin alas omiin kuin Stanimirin varustukseen hieman arvioivaan sävyyn. Siltä osin soluttauduimme molemmat hyvin väkijoukon sekaan, uuden kisatakin myötä omassa kuin hevosenkaan ulkonäössä ei ollut paljoa huomauttamisen varaa. Pyyhkäisin toisella kädellä takinliepeeseen tarttuneen purun palasen pois.
Käännyin satulassa sen verran ympäri, että ylsin tarkistamaan orin takaosan päälle levitetyn villaloimen tilanteen, havaiten pienen seurueen hieman sivumpana narujen takana. Heidän eleet olivat hyvinkin tuttuja. Kaksi heistä liikutti etusormiaan ohjelmalehtisen sivua pitkin samalla kun he vilkaisivat aina välillä ylös paperista. Loput pari seuralaista seisoi sen näköisessä ryhdissä kuin joku olisi työntänyt seipään heidän takin sisältä että eipä könötetä, samalla kun leuka kohosi ylös jotta he saattoivat mittoa nenänvarttaan pitkin Stanimiria kavioista korvanpäihin asti. Korjasin ryhtiäni satulassa, siirtäen katseeni vähän ryhmän ohitse etten suoraan vain tuijottanut heitä, vaikka todellisuudessa seurasin heidän elehdintää hyvinkin tarkasti.
Hetkenä minä hyvänsä, totesin itsekseni.
Ehdein aloittaa jo lyhyen lähtölaskennan, kun samalla hetkellä katsojien nenävarteen ja suupielten ympärille ilmestyi ryppyjä heidän nyrpistäessä neniään. Sitä seurasi silmien siristely, kun he tähyilivät osoittelun lomassa meidän suuntaan, selvästi tarkistaen satulahuovan nurkassa näkyvää kisanumeroa. Jälleen sormet liukuivat paperilla, taputtaen sitä lähes pöyristyneeseen sävyyn, minkä jälkeen alkoikin jo vilkas kuiskuttelu. Vilkaisin nopeasti toisen hihan alta pilkottavaa kellotaulua, ennen kuin nostin katseeni takaisin eteenpäin. Tunsin suupielissäni pientä nykimistä, mikä muistutti etäisesti elohiirtä, kun yritin pitää kasvoni peruslukemilla etten virnuilisi huvittuneena. Joskus nuorempana olisin saattanut ottaa tällaiset syrjivät reaktiot hieman enemmän itseeni, mutta saatuani seurata vierestä isäni liikkumista Stanimirin kanssa kilpapaikoilla ympäri maailmaa, olin tottunut siihen. Orlov ei kuulunut kouluratsujen kärkipäähän, hyvä jos edes häntäpäähän. Saksa oli kaikessa hevosurheilun edistyneisyydessään yksi kirkas esimerkki siitä, kuinka vannoutuneimmat ratsuihmiset ottivat lähes loukkauksena sen, kun raviurheiluun jalostetun rodun edustaja kehtasi saastuttaa heidän hiekkakenttiä suksen mittaisilla kavioillaan. Painuisi takaisin sinne kehään hiihtämään, kuten eräskin nainen oli aikanaan kehoittanut.Taputin Stanimirin kaulaa kevyesti toisella kädelläni, vilkaisten vielä kerran seurueen perään kun he siirtyivät kauemmas päivään pudistellen. Yksi heistä piteli ohjelmalehtistä rintaansa vasten kuin olisi kohdannut suuremmankin järkytyksen.
Hymyilin itsekseni, tuntien kylmän väreen leviävän niskasta käsivarsiini, ja sieltä kohti sormenpäitä. Tässä vaiheessa kilpauraa moiset reaktiot tuntuivat lähinnä haasteelta, mikä teki kaikesta asteen jännittävämpää, ja kannusti keskittymään hetkeen vielä tiukemmin. -
Marshall (*) & Barnum
Niklas (*) & Hakra -
Hokkikausi kolkuttaa
Perästä tullaan mutta kuitenkin, tapahtui kuun alkupuolellaSyysaurinko oli tuntunut jo jonkin aikaa kylmältä, vaikka kuinka joinakin päivinä hämyili pilvettömälläkin taivaalla. Sen myötä olivat myös saapuneet myös pienet yöpakkaset, minkä johdosta Hakra oli valmistautunut selvästi lähestyvään talveen ryminällä. Koska kuukauden vaihtuessa Marraskuun puolelle, ori oli ennättänyt kasvattamaan talvikarvaa miltein Barnuminkin edestä. Tavallisesti niin sileäkarvainen ori muistutti enemmän kaupoissa myytäviä lampaantaljajäljitelmiä.
Varsinaista talvea saimme varmasti vielä hieman odottaa, mutta kengityksen yhteydessä olin päätynyt valitsemaan jo valmiiksi hokkikengät orien alle. Pyörittelin tulppia uudenkarhean metallikengän hokinreikien suojaksi, vilkuillen keskustelun lomassa varustehuoneesta hakemallaan tuolilla istuvaa Nellyä. Nainen istui ryhdikkäästi, jalka ilmassa heiluen sen ollessa tuettuna toisen polven päällä.“Jos katsoi tonttia ja muita rakennuksia, niin paikka oli melkein täydellinen. Mutta purkukuntoinen asuintalo ei aivan istu välttämättömiin vaatimuksiin”, selostin talonäytön lopputulosta. Niklas oli saattanut pelastaa henkeni huomauttaessaan että paikan Emännälle oli hyvä kertoa näistä aikeista jo ennen ensimmäistäkään näyttöä. Mikä oli tullut aika nopeasti vastaan. Nelly oli näyttänyt suunnittelevansa murhaa parin hetken ajan, mutta oli lopulta hyväksynyt ajoituksen.
“Siinä vaiheessa muuttopäivästä saa vain haaveilla. Ensin pitäisi saada alta vanhan purkaminen. Sen jälkeen rakennusluvat, valitusajat ja muut muodollisuudet ennen kuin pääsisi edes rakennusvaiheeseen ja siinäkin kestää oma aikansa vaikka kaikki menisiki hyvin.”
“Se juuri. Tallia jos ei ole mutta tilaa kyllä, siirtotallit on vaihtoehto ensialkuun. Mutta jos ei ole mitään ihmisten asuttavaa nurkkaa, se on isompi ongelma.”
Nainen nyökytteli päätään myöntävästi, “Onko milloin tiedossa seuraavan paikan katsastus?”, tuo heitti kysymyksen ilmoille ja vilkaisi toistamiseen puhelimensa näyttöä.
“Saa nähdä, toistaiseksi siis mennään tällä”, vastasin samalla kun ruuvasin tulpan kiinni kengän viimeiseen avoimeen hokinreikään, “Onko oppilas myöhässä?”
“Eei. Minä olin vain vähän turhan aikaisessa kun otin Gozminan sisälle jotta se ehtii hieman kuivatella… Ehkä myös salaa vähän innoissani siitä että saimme Sonjan takaisin satulaan”, nainen myhäili tyytyväisen näköisenä.
“mmhm, toivotaan että kuvio jatkuu edes satunnaisestiMyönsin että olin itsekin hyvillä mielin siitä että Nelly oli lopulta onnistunut kiskomaan Sonjan satulaan. Pitkään itseään sitkeästi vain harrastelijaksi mieltäneessä naisessa oli sen verran paljon potentiaalia kilpakentillä, kuin ehkä salaa vähän kytevää intoakin, että olisi vähintäänkin harmillista jos ratsastus jäisi tyystin pois. Siitä olimme Nellyn kanssa samaa mieltä. Mortin tilanne tuntui elävän vähän joka suuntaan, mutta hyvin varovaisesti toivoin että ruuna vielä toipuisi vähintäänkin harrastekäyttöön.
Rullasin kengityspakin lähemmäs naruissa seisovaa Hakraa, ennen kuin siirryin työskentelemään sen toisen etujalan pariin. Valkoinen hevonen tuntui selvästi päättäneen olevansa kaiken keskipisteessä kun peräti kaksi ihmistä oli ollut sen parissa jo hyvän aikaa. Ori seisoi komean ryhdikkäästi, kuin rintaansa röyhistelevä kukko, ja nosti nosti reteästi kohteena olevan etujalan ensin korkealle ylös. Kunnes hitaalla liikkeellä venytti sen pitkälle eteensä, ennen kuin pyöräytti sen käsiini kengitettäväksi. -
Kultasaari Cup
Parempi kai myöhään kuin ei millonkaan kirjottaa viikon takaisesta kisareissusta?– Lauantai 22.10 –
Anna tilaa, älä päästä liikaa… Suorana. Valmistele. Ja…pysähdys, paikalla..
Lopputervehdyksen jälkeen saatoin antaa ohjien valua pidemmiksi samalla kun taputin Barnumin kaulaa kaksin käsin. Siirtyessämme pois valkeiden kouluaitojen sisältä en pystynyt estämään pientä hymyä kiipeämästä nykimään suupieliä. Tällä kertaa minulla oli hyvä tunne suorituksesta, mikä vain vahvistui kun selostaja pääsi ääneen.“….81.429%, mikä vie ratsukon suoraan muiden ohi ensimmäiselle sijalle asti! Saa nähdä onnistuuko joku tipauttamaan Kozlovin ennen kuin luokka loppuu.”
Barnum askelsi pitkin ja joustavin askelin kaiken hälinän läpi, kantaen itseään ryhdikkäästi kuin se tietäisi itsekin että tänään koulurata oli mennyt nappiin. Taputin orin kaulaa toistamiseen, ennen kuin pysäytin sen jotta saatoin hypätä alas sen selästä. Niklas luikerteli hyvin sukkelasti taka-alalta ja heitti kädet ympärilleni vauhdista siten, että jouduin ottamaan askeleen taaksepäin pitääkseni itseni pystyssä. Laitoin toisen käteni kevyesti nuoremman miehen ympärille samalla kun ojensin mustan orin ohjia lähemmäksi siirtyneelle Isakille jotta tuo pääsi juottamaan ja kävelyttämään Barnumin.
Me taas siirryimme isäni seurassa lähemmäs kilpakenttää seuraamaan loppuluokkaa sekä jännittämään lopputulosta, koska vielä oli sen verran monta ratsukkoa jäljellä että mitä vain saattoi tapahtua.Viimeisen ratsukon aloittaessa suorituksensa, huomasin puristavani Niklaksen hartiaa ehkä hieman turhankin kovaa. Vaikka toinen ei vaikuttanut itse edes huomaavan sitä, vaan tuijotti lähes hengittämättä kouluradalle. Aitojen sisällä lipuva ruunikko liikkui tasapainoisesti, kevyin ja joustavin liikkein, kuin tanssija joka liukui määrätietoisesti pitkin tanssilattiaa.
Suorituksen lopulta päättyessä lopputervehdykseen oli minulla jonkinlainen arvio mahdollisista prosenteista, mutta odotin suosiolla virallista juontoa ennen kuin lähdin edes hakemaan Barnumia. Ensimmäinen tai toinen sija.
Tunsin käden hartiallani lähes samalla hetkellä kun lopulta kovaäänisistä kuului vaimeaa ratinaa.“74.286% mikä riittää viemään neljännelle sijalle. Joten Kozlov onnistuu pitämää ensimmäisen sijan–”
Koppasin vieressä olleen Niklaksen tiukkaan halaukseen, ehkä myös nostin tuon hyvin pieneksi hetkeksi hieman ilmaan ennen kuin laskin hänet taas alas. Siinä missä tietenkin voitto maistui aina voitolta, olin sitäkin enemmän iloinen itse tuloksesta. Sen rinnalla toinen sijakin olisi tuntunut varmasti ihan yhtä hyvältä. Saadut prosentit olivat nimittäin parhaat mitä olin Barnumin kanssa saanut, jopa paremmat mitä viime talvena Pariisissa.
– Sunnuntai 23.10 –
Barnum vaikutti olevan hyvinkin oma itsensä, mulkoillessaan happaman näköisenä korvat luimussa oikeastaan jokaista joka kehtasi kulkea liian läheltä hänen henkilökohtaista kuplaansa. Ihmistä kuin hevostaki. Suoristin kättäni sen verran että ylsin silittämään orin kaulaa kevyesti, samalla kun painelin toistamiseen jalkoja jalustimia vasten kokeilevaan sävyyn. Jalustinhihnat tuntuivat poikkeuksellisesti hieman liian lyhyiltä vaikka minä olin orin hyppysatulaa viimeksi käyttänyt minkä myötä hihnat pitäisi olla juuri oikeat. Jalustimien mitta tuntui aiheuttavan kestävän jännitteen jalkoihin, mikä tuntui pienenä epämukavana paineena toisessa polvessa.“..Hei, autatko nopeasti?” kysyin ongelma puolella seisovalta pitkään takkiin verhoutuneelta isältäni, “jalustimia pitää ehkä sittenkin pidentää.”
Grigori kurtisti kulmiaan nopeasti, siirtyen satulan kohdalle Barnumin kyljellä “reiällä vai useammalla?”
“…Sanoisin että yksi reikä riittää.”Siinä ei montaa hetkeä mennyt kun jalustimet oli laskettu pykälän verran alemmas, minkä jälkeen taas tunnustelin jalkojen asemaa satulassa. Ainakaan samaa painetta ei enää tuntunut.
Mene ja tiedä, sitä oli alkanut viime aikoina tuntumaan aika usein estejalustimien kanssa. Pitäisi ehkä kiinnittää enemmän huomiota kunnolliseen venyttelyyn ja lämmittelyyn ainakin ennen satulaan nousua, ehkä jopa välissä jos pitäisi odottaa yhtään pitempään.Esteradalta ei kauheasti onnistumisen tunnetta herunut, kun radan päätteeksi virhepiste saldo näytti jälleen 12 pistettä mikä alkoi olla varsin yleistä meille. Mutta en antanut sen häiritä itseäni sen enempää, enhän minä edes ollut ensisijaisesti esteratsastaja. Ja jos hyvää piti etsiä, niin ainakin olin pysynyt satulassa. Vaikka kieltäytyminen okserilla oli horjuttanut tasapainoani siinä määrin että olin kiittänyt onneani että toinen käteni oli mennyt Barnumin toiselta puolelta, ja täten estänyt minua suistumasta orin kaulan ohi maahan.
No, seuraavalla kerralla ehkä paremmin. -
Ai vitsit että tää on mainio pätkä. Jotenki myös tosi ilahduttavaa, ja virkistävää, nähdä Oskarista tällänenki puoli. Huutaa, uhkailee ja solvaa värikkäästi kuin Eira konsanaan.
Ja yhdyn Sonjaan ja nostan esille etenki ”MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?” heiton, mille taisin höröttää ihan ääneenki täälä itekseni. -
Tuun tänne vain toistelemaan Ilonan sanoja, koska tää on ihan älyttömän hyvin kirjotettu. Tietyllä tavalla todella voimakas ja herkkä hetki.
Tätä lukiessa pystyin hyvin kuvitteleen itteni nurkan sivustaseuraajaksi. Tai kärpäseksi kattoon. -
Onnea voitosta!
Siinä missä on aina kiva lukea kisareissuista, etenkin kun on menny hyvin. Niin vielä hauskempaa oli päästä lukemaan Alexin tästä puolesta, ihan veteläksi vetävästä jännityksestä, kun se on tuntunu olevan niin varma menijä ja puhuja. -
1. Mikä tänä vuonna kirjoittamistasi tarinoista oli oma suosikkisi? Miksi sitä oli mukava kirjoittaa / miten tarina syntyi?
Ensimmäisinä tulee mieleen näitä tuoreimpia, kuten Niklaksen opiskeluseikkailuista maastotunti maneesissa, koska sain luotsata siihen täysin oman turhauttavan kokemukseni.
Marshallin kisojen tuotosluokan teksti Kuiskuttelua, jonka meinasin alunperin kirjoittaa eri näkökulmasta Barnumin kanssa. Mutta oli viihdyttävämpää toteuttaa se toiselta kantilta Stanimirin kanssa.
Myös Niklaksen ja Marshallin vuosipäivän tekstiä oli mukava kirjoittaa.2. Mitkä ovat olleet top 3 mielenkiintoisimmat hahmot Hopiavuoressa tänä vuonna? Miksi?
Voinko listata vähän kaikki, kun jokaisen kuvioiden seuraaminen on omien syiden takia mielenkiintoista. Ai en? No, öää..
1. Ilona, uusi ja erittäin aktiivinen, sekä taitava, kirjottaja. Alkuun olin niin varma että hahmon takana olisi ollut itse Hopiavuoren omistaja mutta ei! (miten??)
2. Sonja, jonka elämässä on tapahtunu hurrjasti kaikkea. Pyörähdys Royal Gardensissa, Mortin juttu, Harri ja muut mieskuviot..)
3. Vaikea päättää muttaah… Ehkä tavallaan Chai. Koska sen kuviot Noan kanssa, joiden kautta toinen joutuu painiskella vähän kaikenlaisten ajatuksien/tunteiden kanssa. Ja nyt vielä kaikki tietää asioista… Vähän kauhun sekaisella mielenkiinnolla odotan minne suuntaan asiat menee.3. Minkä Hopiavuoren hevosista haluaisit omistaa oikeassa elämässä tällä hetkellä? Miksi?
hmm.. Sanoisin että Flida. Koska tällä hetkellä elämässä tarvitsisin sen tyyppistä turvahevosta harrastelukaveriksi.4. Mitä tapaa, piirrettä tai ominaisuutta on ollut vaikein kirjoittaa omalle hahmollesi?
Vähän kaikki? Ehkä eniten sellanen yleisesti vähänkään järjestelmällisempi kehitys ja hahmojen tarinan eteneminen on ollut haastavinta. Asiat tapahtuu hypähdellen ja syrjähyppyjen kautta, jos tapahtuu.5. Mitä Hopiavuoren hahmoista tai hevosista on mielestäsi vaikein kirjoittaa?
Aivan liiallisen itsekriittisyyden takia ylipäätään hahmojen lainaaminen on ollut hankalaa ellei mahdotonta. Jos sitä yrittäisi näin uuden vuoden lupauksena, tai ennemminkin tavoitteena, olla edes vähän armeliaampi itselle näin tarinoimisen suhteen.. -
Kyllä, paskapulkka on pelastus talvella! Useamman tallin pitäis kyllä hoksata sen tuoma helpotus.. Samanen kapistus toimii myös ihanan hyvin heinien viemisessä.
-
Ai että samaistuin tähän Outin viestin syynäämiseen. Luetaan läpi ainaki sata kertaa ennen lähettämistä (ja varmaan vielä kirjotus vaiheessakin kymmenen kertaa vaihdettu sanoja) että varmasti viesti olisi tarpeeksi ”pirteä” mutta ei vahingosakaan liikaa. Ja jälkikäteen toki perinteinen tuskailu että olis sitteki pitäny tehdä toisin, tai ehkä tämä oliski ollu parempi tapa.
-
Jostain syystä tykkään hirviästi näistä tarinoista kun saa seurata hahmojen hevoskaupoilla seikkailua, ensin Ilona ja nyt Sonja. Vaikka syy näiden taustalla onki vähemmän mukava.
Karvan verta osuin oikeaan, kun yksinäni ehdein lottoamaan että Sonja varmasti palaa aikasemmin tekstissä vilahtaneen Ekin luo. Sonjalla on kyllä kivan laskelmoiva ajattelutapa, että tarkastelee koeratsastettavia todella laajana kokonaisuutena, ja vielä kotonakin iltapuhteina käy tarkasti läpi päivällä kokeiltuja hevosehdokkaita. -
Arvelinki että eräs on vaan ilonen uudesta tulokkaasta, etenki sen hevosesta. Ilonalla kuitenki tuntu olevan koeratsastuksen aikana vähän pohdintaa että minkähänlaisia suhtautumisia porukalla on, kun tuo Suomenhevosen talliin. Niin nyt tuli toinenki, ja vieläpä suoraan naapurikarsinaan.
Samaistun myös ihan älyttömän paljo siihen, että Ilona ei ite tohtinu lähtä etsiin uuden hevosen omistajaa että kysyisi maastokaveriksi.
-
Komppaan Ilonaa, että älyttömän hyvin kirjotettu teksti.
Ja vaikka sitä vähän jo arvasi että tämä tulee vastaan, niin kuitenki huomasin tähän tekstiin asti toivovani jotain ylläri käännöstä. Ne miljoona yritystä rauhottaa työnarkomaania sairaslomalla alkais toimiin, ja jalkaki pääsis alottaan paranemisen. Että Mortista tulis vielä kevyt harrastelukaveri Sonjalle.Mulla on pari veikkausta tulevasta takataskussa, mutta jää erittäin suurella mielenkiinnolla seuraamaan että mitä tapahtuu. Toivottavasti vaan hyviä asioita.
-
Party trick?
Niklas: Öäää.. Jjaa-a. Uu! Mulla oli tylsää niin opettelin muutaman korttitempun mikkä on aika vänkiä. Ja kyllä mä aika paljo nippelitietoa tiiän, vaikka ne onki sellasia mitä ei varsinaisesti tarvi yhtään mihinkään.
Marshall: ..Älä kysy miksi, mutta osaan kiivetä varsin sujuvasti lipputankoon..Paras jouluruoka
N: Liha, kaikisa muodoisa! Uu, ja joulutortut. Niitä pitää olla. Ja lihapullia!
M: hmm.. Ehkä toisen setäni valmistama Kulebyaka. Eräänlainen.. lohipiirakka? Sekä juustot ja hirvenliha.Ei pakkasta ja ei lunta, vai kova pakkanen ja paljon lunta
N: Saisko hitosti lunta ja sopivasti pakkasta?
M: Pakkanen ja lumi.Emoji
N: Hmm… Uuu, ne kuunaamat! Ja pulu.
M: …En osaa sanoa, en oikein käytä niitä.Suurin saavutus?
N: hmmm… Kai niitä ny on joo muitaki, mutta hei! Mä oon ollu kohta.. öäää, neljä kuukautta etten oo polttanu yhtäkää tupakkaa!
M: Niitä on aika monta, niin hankala valita. Ehkä yksi on kuitenkin Suomen kielen oppiminen. Alku oli nimittäin aika..hankala.Joulutortut
N: Luumu se olla pitää!
M: ..Kastanja-suklaatahna.Perinteinen joulu?
N: Huutoa, riitelyä, viinaa ja suklaata. Nykyään on onneksi vähän kivempaa.
M: Meidän joulu on aikalailla kunnon sekoitus arkea sekä venäläisiä ja englantilaisia jouluperinteitä. Äitini vanhempien kautta vietämme joulua 25 päivä, jolloin syömme myös jouluruuan sekä annamme lahjat. Lähisuku alkaa kerääntymään paikalla yleensä viikkoa ennen sitä, ja viimeiset lähtevät yleensä uuden vuoden jälkeen. Sinä aikana vietämme paljon aikaa yhdessä ja hoidamme vähintään välttämättömät tallityöt, jotta työntekijät itse saavat olla lomalla perheidensä kanssa. Käymme aika paljon ratsastamassa etenkin maastossa sekä ajamassa reellä. Joulupäivänä meillä on myös vaihtelevalla osallistujamäärällä hiihtoratsastuskilpailu, missä tosin hevosta ohjataan suksilta itse. Eli ei ole erillistä ratsastajaa satulassa.Joululahjatoive
N: PS5, ah. Kyllä kiitos. Tai uuet ratsastussaappaat, tai ees uuet vetoketjut nykysiin. Ne on aikalailla kasasa pelkällä epätoivolla ja jeesusteipillä. Isompi telkkari olis aika jees kans. Toki, nastakengät. Icebugit. Ne misä sais vielä käännettyä ne piikit pois ko menee sisätiloihi. Uuu, ja olis kyllä muutama peliki kyllä joista jokukaan ois aika nice. Ja Krem tarvis kyllä uuet valjaat..
M: Tällä hetkellä toivon vain että löydämme sopivan talon sopivalta sijainnilta. -
Tosi mukava tarina, mitä huomasin lukevani tavallistaki suuremmalla innolla koska yritin samaan aikaan arvuutella että mikä Inarin pulma oikein oli.
Yhdyn myös Ilonan seuraan hehkuttamaan Ailia, koska se on yksinkertaisesti ihana hahmo. Ja siitä etenki pidin, että Aili on oppinut lasten kasvatuksen kautta myös sen, että kaikkien kanssa ei toimi se että kysellään. Vaan jotku tarvitsee sen ajan ja tilan, jotta voivat sitten itse tulla nykimään hihasta.
-
Tätä mä oon vähän epäilly ja pelännykki, että Mortin tilanne ei käänny parempaan päin. Ei, vaikka kuin Sonja on yrittäny sitä parhaansa mukaan hoitaa.
Etenki lopussa on paljon itelleni tuttuja elementtejä, se kun sen vaan tietää että mikä olisi se ainoa oikea päätös. Mutta sitä ei halua ajatella saati myöntää, vielä vähemmän sanoa ääneen. Koska sitte se on oikeasti totta. -
Lähtihän se Sirp- eikun Veera mukaan! Ja sanosin että kokelaista se oikea valinta, näin koeratsastuksessa ilmenneiden seikkojen johdosta.
-
Marshall pystyy antaa Barnumin tai Hakran lainaan jos meinaa jäädä hevosetta, sillä on Stanimir toisaalla minkä voi päiväreissun ajaksi tuua itelleen.
-
Kiva lukea vähän paremmin Salierin kuulumisiaki!
Paikan päällä nähty muutos mamman kultapallerosta vakavasti otettavaksi kisakuntoseksi puoliveriseksi, oli varmasti tarpeellinen piristys Sonjalle kaiken viimeajan jalkaongelmien parissa painiskelun keskelle.Oon myös samoilla linjoilla Ilonan kanssa, että heti alko korvia kutkuttaan, että tullaankohan kuulemaan ja näkemään tätä Ekiä tulevaisuudesa enemmänki 👀
-
Ah, suokkien nimet on monesti ihan parhaita koska ne on juuriki jotain perus ihmisten nimiä.
Edellisessä tekstissä Sirasta lukiessa tuli fiilis että kyllä se mukaan lähtee, mutta sitte tuliki ratsukokelas 2.
Vähän ehkä epäröintiä että millasia katseita sitä sais ko sellasen veis Hopiavuoreen tai kisapaikoille. Mutta, alun pätkät missä tuotiin ilmi jo ratsastuksen alussa löytynyt yhteys sekä kuinka suokki sai Ilonan tuntemaan itsensä hyväksi ratsastajaksi jo ravien aikana, pisti mut laittaan vedonlyönnin Sirpa-Leenan puolelle. Etenki kun Ilonan ajatukset meni pariki kertaa miettimään suitsien muokkausta kuolaimettomiksi kuin kaupat olisi jo tehty.
