Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Pariisin puoliväli
Seisoin Barnumin vierellä ja pyörittelin hartioitani samalla kun keskityin asettamaan mieleni edessä olevaan rataan. Eilinen suoritus oli ollut ehkä parhaimmillaankin keskitasoa, mutta hyvä lämmittelykierros ja olihan siinä ollut paljon onnistuneitakin kohtia.
Painoin leukaa kohti rintaa, venyttäen niskaani silmät suljettuina.
Kuuntelin selostajan puhetta mikä kantautui äänentoistolaitteista kun luokan ensimmäinen ratsukko oli saanut suorituksen päätökseen. Kuusikymmentäkolme prosenttia ja osat päälle. Se todennäköisesti riittäisi lopuksi sijoittamaan jonnekin luokan puolivälin tienoille nyt kun osallistujia oli luokassa näinkin vähän.
Lähdin kiertämään päätäni kohti toista olkapäätä kun tunsin kädet poskillani. Minun ei tarvinnut avata edes silmiä kun tiesin sen olevan äiti. Ensimmäisistä kilpailuistani lähtien aina kun hän suinkin oli paikalla, hän teki tämän saman: nosti kädet poskilleni hetkeksi, ennen kuin tasaisella rytmillä taputti otsaani sormellaan kolme kertaa. Nykyään selvisin kyllä ilman sitäkin, mutta lapsena se oli ollut ehdottoman tärkeää ennen mitään suoritusta. Lopulta oli kuitenkin pakko avata silmät ja palata taas tähän hetkeen sekä alkaa toimimaan.Siinä missä edellisenä päivänä olin jo suorituksen jälkeen tuntenut että jäimme tulosten häntäpäähän, tänään minulla oli jopa varovaisen positiivinen olo kun palasin suorituksen jälkeen takaisin tallialueelle. Taputin Barnumin kaulaa vielä nopeasti ennen kuin laskeuduin alas sen selästä. Ori oli tuntunut kaikinpuolin paremmalta mitä eilen, jopa sen ilme oli valoisampi eikä sen näköinen kuin olisin juuri vienyt kieltä näyttäen melassijuoman sen turvan edestä. Jätin hevosen hyvillä mielin toisen vanhempieni mukana olleen hevosenhoitajan käsiin lyhyiden ohjeiden jälkeen, ennen kuin lähdin päällystakkia päälle kiskoen kohti katsomon reunaa.
“Kuinka mones ratsastaja on menossa?” kysyin Santulta kun pääsin tuon viereen reunalla.
“mm..Kahdeksas. Leon Faber”, nuorempi mies vastasi varmistettuaan ratsastajan nimen nopeasti puhelimensa näytöltä.
“Puolivälissä siis… Saa nähdä mihin lopulta sijoitutaan..” tuumasin ääneen katse seuraten kouluaitojen sisällä etenevää ratsukkoa, “Mitä olet pitänyt näistä kisoista tähän asti?”
“Tää on ollu aivan huippu kokemus. Onneksi mun vanhemmat suostu ja sain lähteä”, Santun kasvot suorastaan loistivat mikä yksistään oli jo vastaus, “..Mua kyllä jännitti tosi paljon koko matkan ajan kun ajettiin tänne, vaikka en edes ite ollu kisaamassa. Toivon kyllä että pääsisin joskus uudestaankin tällaiselle reissulle mukaan.”
“Varmasti pääset. Voin uskoa että Sonja tulee kilpailemaan vähän enemmänkin, niin hän varmasti kysyy ensimmäisenä sinua uudestaan kisahoitajaksi”, vastasin pienesti virnistäen.
Santtu vain hymyili vastaukseksi. “..Sun vanhemmat oli muuten tosi kivoja eilen, kun ne anto mullekin sellaisen lahjan. Tai kun siis, mähän oon vaan hoitajana täällä.”
“Ja ilman hyviä hoitajia kilpailijat eivät voisi keskittyä yhtä hyvin omaan osuuteen, joten älä vähättele omaa osuuttasi. Olet ansainnut oman osasi onnitteluista.”
“..Niinhän se kai on”, Santtu hymyili jälleen, “Miksei sulla muuten ole kisahoitajaa? Olisi varmasti helpompaa kun on kaksi hevostakin.”
“Ensi kautta varten minulla on. Hän oli itseasiassa Kalla Cupin ensimmäisellä viikonlopulla kokeilemassa, ja aloittaa kunnolla ensi vuoden puolella kun tauon jälkeen aloitamme uuden kauden.”
“Kuka? Tai siis, ei ole pakko kertoa tietenkään..”
“Seinäjoelta yksi tutun tutun tuttu, Isak. Taitaa olla samaa ikäluokkaa kuin sinä itseasiassa.”Lopulta alkoi olla käsillä luokan viimeiset hetket, kun viimeinen ratsukko kulki alkutervehdykseen ja aloitti ohjelman. Valehtelisin jos väittäisin etteikö minua yhtään jännittänyt istua katsomassa. Näin monen ratsastajan jälkeen minun ja Barnumin prosentit riittivät vielä pitämään hallussa ensimmäistä sijaa, mutta se ei ollut taattua ennen kuin tämä ratsukko sai suorituksen pakettiin.
Ne minuutit mitä radan ratsastuksessa kesti tuntuivat luonnottoman pitkiltä, mutta kun lopulta kaiuttimista kuului viimeisenkin ratsukon tulokset en edes ajatellun asiaa sen pidemmälle kun hyppäsin jalkeilleni penkiltä minimaalisen tuuletuksen kera. Barnum oli juuri onnistunut pitäämään itsellään nuorten hevosten vaativa A luokan voiton. -
Pariisissa
Niin ketuttaa että just tähän saumaan tuli omassa elämässä mutkia niin en oo ehtiny kirjottaa tästä Pariisin reissusta yhtään niin paljon kun haluaisin (tai olin suunnitellu). Mutta jos edes jotain pientä..Pudistelin kämmeniäni kevyesti ilmassa, taputettuani käsiäni vaativa A luokan palkintojen jakoa seuranneiden kunniakierroksen ablodien aikana niin että kämmeniä kihelmöi. Vähemmästäkin mieliala oli pilvissä kun oli saanut seurata tallikaverin uskomatonta suoritusta radalla, ja lopulta saattaa hänet matkaan hakemaan palkintonsa luokan voittajana. Ja millä prosenteilla!
Illemmalla hotellihuoneessa oli hetki aikaa käydä tarkemmin läpi tallenteita omista suorituksista, niin huomista varten osasin paikantaa ainakin suurimmat kompastuskivet. Tietenkin edes vähän parempi menestys olisi ollut mukavaa, mutta oli myönnettävä että odotukseni eivät olleet korkeimmillaan. Barnumin kanssa yhteistyö oli yhä aika tuoretta ja Hakran kohdalla pelkästään jo rotu toi paljon haasteita mitä korkeampaan luokkaan mentiin. Tuijotin tabletin näyttöä samalla kun taistelin kauluspaidan naurettavan pienien nappien kanssa kun yritin valmistautua illalliselle lähtöön.
Lopulta havahduin koputukseen ovelta, mitä seurasi vaimeasti oven läpi kuuluva isäni ääni kun hän huhuili olinko sisällä. Kirosin lyhyesti, ja nappasin tarvittavat asiat huoneen pöydältä sekä takin henkarista ennen kuin harpoin ovelle.“Vähän enemmän täsmällisyyttä. Vai olitko unohtunut Niklaksen kanssa puhelimeen?” Grigori kommentoi hienovaraisen virneen kera.
Tuijotin isääni suu raollaan, koska hän oli viimeinen jolta olin odottanut edes tuollaista heittoa. “..Een. Kävin läpi videoita tämän päivän ratsastuksista huomista varten.”
“hmh.. Ihan hyvä vaihtoehto sekin”, mies sanoi päätään hitaasti nyökytellen.
“Harmi että hän ei lähtenyt mukaan”, Anice kommentoi Grigorin käsipuolesta ja kohensi vapaalla käsivarrellaan lepäävien kukkapakettien asentoja.
“Mmhm….Mutta katsotaan jos jouluna ehtisimme tulla käymään. Se on vielä avoinna… Miksi sinulla on muuten kukkia mukana?”
“Ystävillesi tietenkin. Pitäähän sitä onnitella voitosta asianmukaisesti, niin ratsastajaa kuin hoitajaakin”, nainen naurahti heleästi, “mennäänhän jo että olemme ajoissa.“
Jäin kulkemaan isäni vierelle ”..Mitä muuta hänellä on mielessä..?”
Grigori vain kohautti olkiaan ”Tiedät äitisi. Nyt kun hänellä on ollut enemmän aikaa että hän on voinut jatkaa varusteiden valmistusta, niin hän tekee taas riimuja samalla kun katsomme illan ohjelmat televisiosta.”
”Minähän sanoin että olen aivan liian nuori siihen että alkaisin viettämään illat kutomalla tai virkkaamalla”, Anice näpäytti hymyillen. -
Lisää jännitystä
Random älynväläys jatkoksi Sonjan tekstille“Onhan se eri olla paikan päällä, mutta Harri voi olla hengessä mukana ja seurata telkkarista. Tai netistä”, puhelin samalla kun nousin hakemaan lisää kahvia.
Sonja lopetti teepussin narun pyörittelyn sormenpäissään, ja tuijotti silmät suurina “Nuo kisat näkyy joltakin kanavalta vai?”
“…Joo. Aikaisemmatkin, tai siis ne kenttä ja estekilpailut, pystyi katsoa suorana.. ainakin jostain YLE Areenan tapaisesta palvelusta. Voin kotona tarkistaa että mikä se oli.”
“Voi–…” nainen mutisi ja nosti käden suunsa eteen “…ehtisinköhän minä viedä mun kisavaatteet johonki pesulaan vielä tässä vaiheessa? Jotta ne on varmasti edustavan näköiset.”
“Ihan hyvät ne varmasti on!” Nelly totei varman kuuloisena, “Mutta jos siltä tuntuu, niin varmasti Seinäjoelta yksi tai pariki pesulaa löytyy mitkä ottaa viime hetken töitä.”
“Sellaane kuullostaa aika tyyrihiltä..” Eetu mutisi penkin päästä.
“Hinnalla ei ole niin väliä, kunhan ne vaatteet saa hakea ajoissa… Ja minä kun luulin että tämä jännitys ei tästä enää pahemmaksi voisi muuttua!”Vähän kaikkien kasvoilla tuntui olevan myötätuntoinen hymy. Olihan Sonja ilmaissut jo parikin kertaa että häntä jännitti. Pelkästään jo se että edessä oli ensimmäinen vaativa A luokka, mutta myös se että se tapahtui näinkin suurissa karkeloissa ja suoraan ulkomailla.
“..No, jos yhtään helpottaa. Niin minä en edes tiedä mahtuuko minun frakki päälle”, totesin olkiani kohauttaen ja hörppäsin kahvistani, “Pääsen kokeilemaan sitä vasta siellä Pariisissa.”
“..Miten voit olla noin rauhallinen tuollaisesta? Minä sentään tiedän että ne vaatteet istuu, ja hyvin hyvin, mutta haluan vain että ne on nyt sitten varmasti puhtaat ja oikein silitetty.”
“Yritän olla ajattelematta asiaa sen enempää kun en voi siihen tämän enempää vaikuttaa.. Vaikka henkisesti revinki hiuksiani”, vastasin virnistäen. -
Kuin ennen vanhaa 6/7
Tiistai 23.11
Kursivoidut puheenvuorot käydään venäjäksi
5.osa | 7.osaKello ei ollut vielä edes kahtatoista kun seisoin tyhjässä maneesissa puomi sylissäni, ja pyörein tasaisella vauhdilla paikallani ympäri samalla kun Vladimir vuorotellen joko hyppäsi puomin ylitse tai tipahti tarpeeksi matalaksi mennäkseen sen alta.
“Minkälaisen radan sä meinasit että me tehdään?” rastapää kysyi samalla kun taas hyppäsi ilmaan väistääkseen pyörivän puomin.
“Kuusi estettä. Kaksi okseria ja neljä pystyä. Tuolla näytti olevan myös vesimatto, niin laitetaan se yhden pystyn alle.”
“Ja millasilla korkeuksilla mennään?”
“Tiedät kyllä rutiinin, joten sen mukaan siten että lopuksi radan pystyt voitaisiin nostaa metrikahteenkymmeneen.”
“Selvä homma, Kapteeni”, rastapää tokaisi kuin armeijassa ennen kuin kierähti tällä kertaa kuperkeikalla puomin alta, “Hei, me ei ollakaan enää yksin”, mies hihkaisi kun pääsi takaisin jalkeillensa ja osoitti ovien suuntaan.
“Hmh?”Pyöräytin päätäni jotta näin mistä Vladimir oli oikein puhunut enkä paljoa muuta ehtinytkään tehdä. Liike pysähtyi kuin seinään kun puomi oli iskeytynyt tummahiuksisen takareisille minkä seurauksena. Vladimir räpiköi käsillään ilmaa ennen kuin mätkähti osittain kyljelleen maahan. Osumisen myötä minä taas olin menettänyt puomin hallintaa yhdessä tasapainoni kanssa, minkä seurauksena onnistuin lyömään itseäni pitkällä puurangalla leukaan kun sysäsin sen käsistäni etten heittäisi sitä kummankaan meidän päälle. Kunnes oma horjuva liikkeeni päättyi mahallaan makoiluun hiekalla. Koko tätä sirkusta säesti säesti epämääräiset äännähdykset ja lopulta puomin mäjähdys maneesin pohjalle.
“Mitä te kaks oikeen touhuatte täälä?” Janna kysyi, ja äänestä päätellen kamppaili vakavana pysymisen ja nauramisen välillä.
“Kylläpä silmissä vilisee..” mumisin itsekseni samalla kun könysin polvilleni maassa, “suunnitellaan rataa. Vladimir hyppää Barnumin kanssa vähän korkeampia nyt, niin loppuviikosta hyppään itse sen kanssa vähän matalempia ennen Kalla cupia.”Estepaikkojen merkinnässä kolhiintuneilla tötteröillä ei mennyt kauaa kun Janna tarjoutui avuksi, etenkin kun vain yksien esteiden väliin tuleva matka piti mitata tarkemmin. Muiden kohdalla ei oikeastaan ollut sen suurempaa merkitystä, koska matka seuraavalle esteelle riippui täysin siitä kuinka paljon halusi oikoa tai ottaa tilaa lähestymiselle. Seuraavaksi pitikin vain kantaa tolpat ja puomit paikoilleen minkä jälkeen sai lähteäkin varustamaan hevosta. Hieroin käsiäni kevyesti yhteen ja vilkuilin Vladimirin suuntaan, joka yhtälailla vilkuili kuin lähtölupaa odottaen.
Lyhyen selityksen jälkeen Janna oli jättäytynyt ovipäädyn nurkkaan tuomarin rooliin, laskien kolmeen ennen kuin antoi meille lähtöluvan.
Käden heilahdettua alas, lähdimme juoksujalkaa liikkeelle lähes täysin samalla askeleella. Vladimir näytti selvästi valinneensa taktiikaksi kantaa puomit ensin, kun taas minä aloin kantamaan estetolppia paikoilleen niin nopeasti kuin oli kannattavaa että säilyttäisin tasapainonkin.
Olin luullut että minulla olisi ollut jonkinlainen etulyöntiasema itselleni tutummassa ympäristössä, mutta kilpailu radan rakentamisessa ratkesi yhden pienen virheen takia: liian lähelle aseteltu tolppa.
Seisoin kädet lanteilla, ja annoin pääni retkahtaa alas samalla kun yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Karvas tappio viiden sentin takia.
Vladimir mäjäytti kätensa harteilleni, odottamatta melkein yhtään kun hän jo hyppäsi reppuselkääni jolloin minulla tuli kiire ottaa toisen jaloista kiinni sekä yrittää pysyä pystyssä.“Hi-yo, Silver! Away!” selkääni hypännyt mies hihkaisi vähän turhankin iloisena.
Rastapää juhli voittoaan reppuselkä kyydistä talliin heiluttamalla toista kättään ilmassa, mikä ei todellakaan auttanut minun työtä säilyttää tasapaino. Mutta lopulta nielin tappioni, ja lähdin löntystämään maneesin oville päin. No, radan purkamisessa varmasti saisin käärittyä voiton taskuuni ja Vladimir joutuisi kaiken tämän jälkeen kantamaan minut talliin. En voinut estää hymy kiipeämästä suupieliini, kun mieleeni muistui kaikki ne kerrat kun olimme ennenkin tehneet tämän saman kilpajuoksun.
-
Vitsit, olin aivan unohtanu tänki! Koska Marshall vois kans lähtä joskus pelaamaan kun jalkaki saatu sopivaan kuntoon.
Niklas myös, jahka taas tervehtyy. -
Yökylävieras 4/7
Tapahtui sunnuntaiyönä. Tarinan keskustelut käydään venäjäksi.
3.osa | 5.osaEn ihan ollut koskaan täysin ymmärtänyt sitä kun Niklas oli verrannut omaa niskaansa pippurimyllyksi, mutta nyt ymmärsin. Pyöritellessäni päätä puolelta toiselle kun yritin venytellä kipeää niskaani kuulin tämän tästä pientä ratinaa, mikä todellakin toi mieleen maustemyllyn rutinan kun sen nuppia pyöritti. Pari harvinaisen huonosti nukuttua viikkoa oli tehnyt tehtävänsä kun etenkin niska-hartiaseutu oli pahemmin solmussa kuin pieneen ikuisuuteen.
“Ei kai sua väsytä jo kun noin venyt ja vatkut?”, sohvan toisessa päässä istuva rastapäinen mies kysyi leveä virne kasvoillaan.
“Ei nyt sentään vielä”, tuhahdin pienen virneen kera ja katsoin sohvan toiseen päähän.Pieni osa minusta halusi toistamiseen lätkiä Vladimiria rullatulla sanomalehdellä ympäri korvia kun hän ei ollut vihjannut sanallakaan viime hetken osallistumisestaan Kalla cuppiin. Sen sijaan, olin saanut todeta serkkuni läsnäolon vasta siinä vaiheessa kun hän oli ilmestyny viereeni seisomaan sen näköisenä kuin olisi ollut mukana alusta saakka sillä hetkellä käydyssä keskustelussa.
Enkä kehtaisi kyllä kertoa kenellekään kuinka kauan minulla oli siinäkin vaiheessa mennyt ennen kuin olin tajunnut kuka seuraan liittynyt henkilö oli ollut…
Viikonlopun päätteeksi hän oli lähtenyt minun matkassa Otsonmäelle missä hän olisi riesanani seuraavan viikon ajan ennen Kalla cupin toista viikonloppua. Ehkä tällä viikolla nukkuminenkin olisi helpompaa, kun asunto ei ollut autiona.“Vietkö tämänkin”, ojensin nopeasti kädessäni olleen tyhjän pullon Volodyan suuntaan kun hän vääntäytyi jalkeillensa.
Tummahiuksinen mies henkäisi terävästi sisäänpäin, “Kuinka julkeat käyttää vierasta juomajuhtanasi? Missä vieraanvaraisuus?”
“Loppuunmyyty”, vuorostani minä virnistin leveästi.
“Kylmää, Marshmallow, kylmää…” lopulta hän nappasi minunkin tyhjän lasipullon mukaansa ja vei keittiöön ennen kuin suuntasi jääkaapille hakemaan täydennystä. “Nyt kun ollaan turvallisesti vieraiden korvien ulottumattomissa, niin mulla ois pari kysymystä mihin haluan ihan rehelliset vastaukset.”
“Kuulostaapa vakavalta, mikä on outoa sinulta. Mutta anna palaa”, vastasin samalla kun otin vastaan toisen ojentaman huurteisen pullon.
“Jaana-”
“Janna.”
“Niin, Janna, sen status sun kirjoissa nyt tuli selväksi viikonlopun aikana että se on sun kaveri. Ja nähtävästi hyväki sellanen. Hieno homma”, rastapää puheli vähän kulmiaan kohottaen kuin pyytäen varmistusta oletukselleen ennen kuin nyökkäykseni jälkeen jatkoi, “mutta se lyhyt blondi jätkä jonka kanssa majotuit… Mallow & Marsh… Ootko sä vaihtamassa Nikin tuoreempaan vuosimalliin?”
“…Anteeksi miten oli?” tuijotin serkkuani tuimasti niin kuin hän olisi juuri kehottanut minua tekemään sen mistä oli udellut.
“Jos katse voisi tappaa..” toinen mutisi ja otti pitkän huikan omasta pullostaan, “Pakollinen kysymys, kun yhtäkkiä sun seurassa on entuudestaan tuntematon tyyppi heti kun Nik on poissa pelistä. Eikä sekään vielä mitään: mutta siinä oli vähän samoja piirteitä ku Nikissä ja samanen tyyppi oli myös aina vähän hermostunut ja ujon oloinen JA vieläpä tämän tästä naama punasena. Sitte vielä majoituitte samaan huoneeseenki”, mies esitelmöi salaliittoteoriaansa varmana, liikkuen vähän kauemmas minusta sohvan toista nurkkaa kohti.
“…Ensinnäkin, ei”, vastasin lyhyesti ja pidin katseeni toisessa hetken ennen kuin jatkoin, “Hän oli Isak, kisahoitaja ja apulainen jonka etsimisestä mainitsin sinulle itseasiassa viimeksi kun juttelimme.”
“…Ei mitään muistikuvaa tapahtuneesta…”
“Ei yllätä. Mutta kyllä. Mainitsin Tuuvalle että etsin itselleni ainakin ensi kautta varten kisahoitajaa, mahdollisesti sellaista joka pystyisi auttaa myös valmennusreissuilla ja ehkä joskus muulloinkin. Niin hän tunsi jonkun joka tunsi jonkun joka puolestaan tunsi Isakin veljen. Pyysin antamaan minun yhteystiedot ja infon minkälainen työ olisi kyseessä, keskustelimme asiasta ja tuo viikonloppu toimi ikään kuin työhaastatteluna. Tai työkokeiluna.”
“Suomen hevospiirit on selvästi pienet…Mutta entä se yöpyminen…?”
“Tuo reissu tuli sen verran lyhyellä varoajalla hänelle, että sopivia vapaita huoneita ei enää ollut koko sille ajalle. Joten lopulta ratkaisimme tilanteen sillä että pyysin vastaanotosta varavuoteen ja jaoimme huoneen. Huone oli kuitenkin varattu kahdelle hengelle kun Niklaksen oli ollut tarkoitus tulla mukaan, niin se ei ollut ongelma.”Mustahiuksinen mies suki partansa lettiä toisella kädellä samalla kun nyökytti hitaasti päätään käsitellessään kuulemaansa. Tai ainakin hän yritti vakuuttaa käsittelevänsä, vaikka olin aina välillä varma siitä että Volodyan päässä oli korkeintaan puolikas aivosolu mikä yritti saada asioita aikaan kun muut mahdolliset aivosolut vain hyppivät pitkin seiniä.
“Mutta eikö Nik halua sitte enää työskennellä hevosten kanssa? Tai siis, sitte kun hän on taas toimintakunnossa.”
“Haluaa, ja varmasti vielä tulee auttamaankin. Mutta hänellä on kuitenkin myös vakituinen työpaikka, mutta ei kauaa jos hän jatkuvalla syötöllä on pyytämässä työvuorojen sovitteluja ja muutaman päivän vapaita putkeen.”
“mmhm”, toinen myönteli päätään nyökytellen.Hetken aikaa istuimme ihan vain hiljaisuudessa, tuijottaen telkkarista tulevaa elokuvaa mistä en ollut tajunnut mitään enää pitkään aikaan. Jotain tulevaisuuteen ja videopeliin tai virtuaalitodellisuuteen liittyvää säheltämistä mutta siinäpä se. Ainoa asia minkä siitä tiesin oli se, että jos Niklas ei ollut tätä elokuvaa vielä nähnyt niin hän varmasti haluaisi. Ja varmasti myös pitäisi tästä.
“Millon te meette kihloihin? Tai naimisiin?”
Yhtä nopeasti kuin Vladimir oli kysymyksensä esittänyt, niin minä olin vetänyt oluen väärään henkeen minkä seurauksena yskin kasvot punaisena keuhkoja pihalle. Tunsin vanhemmat miehen tuijotuksen itsessäni, ja pienikin vilkaisu riitti näkemään sen korviin saakka yltävän mairean virneen mikä hänen kasvoillaan oli.
-
Mukana ollaan! Ja täältä kans äänet niin yksilö kuin tiimikisalleki.
Kilpailevana:
Marshall – Hakra
Tiimikisan suhteen ei ole juurikaan väliä keitten kanssa on.Niklas tulee varmasti paikalle ja on hengessä mukana mutta ei vielä kapua satulaan.
Kumpiki jätkistä jäis myös mahdollisiin kisojen jälkeisiin menoihin.Jos lainaratsua tarvii, Marshall tohtii antaa Barnumin kyllä lainaan jollekki (kunhan on yhtään nähnyt toisen ratsastusta aikaisemmin, että uskaltaa edes ehdottaa sitä) xD
-
Seuraa ja lohtua 3/7
2.osa | 4.osaTallille päästyäni olin hetken vain istunut autossa ja tuijottanut taustapeiliin. Tuulan sanat olivat naputelleet lakkaamatta takaraivossa puhelun katkeamisen jälkeen, enkä oikein onnistunut karistamaan niitä mielestäni. Hänestä ei oikein ottanut selvää. Ei tämä ensimmäinen kerta ollut kun hän meidän kesken puhui siihen sävyyn että ei halunnut Niklaksen olevan tekemisissä hevosten kanssa. Edellisellä kerralla kun olin ollut Tuulan kanssa tekemisissä, hän oli vain hymyillen kertonut Niklakselle kuinka hän näytti ihan oikealta ratsastajalta istuessaan Arlekin selässä koulukisoissa.
Hieroin käsiä kasvojani vasten. Murehdin sitä sitten kotona.
Nousin ulos autosta. Ehdin kävellä lyhyen matkaa jo kohti tallirakennusta, ennen kuin käännyin terävästi vasempaan ja suuntasin sittenkin pihan toisella laidalla näkyvää asuintaloa kohti. Kopistelin kenkiä portaikkoa vasten ennen kuin kapusin askelmat tuvan ovelle, ja vielä kertaalleen ennen kuin päästin itseni sisään eteiseen. Hämärän tilan lattian ja kenkätelineen tyhjyys ilmoitti nopeasti että sisällä ei ollut kuin suurinpiirtein talon oma väki. Jätin kengät siististi syrjään ennen kuin astelin peremmäs. Päästessäni keittiöön asti, Eetu nosti katseensa Ilkan sivuilta.“Alakaako tallisa olla valamista? Että pittääkö alakaa keittään kahavit?” mies kysyi tottuneesti.
“En ole varma, tulin juuri. Mutta eiköhän sen kahvin voi kuitenkin laittaa tippumaan jo”, totesin samalla kun jo siirryin sivupöydällä olevan keittimen luo.
Eetu nyökytteli päätään ja sulki edessään olevan lehden “..Miteenkä se Nikke? Soli aika häjyyn näköne sillo.. Kai soon jo kotia kuiteski päässy?”
“..Joo, hän on vanhempiensa luona nyt toistaiseksi. Hänen äitinsä on kotiäitinä, niin näimme parhaaksi että Niklas menee sinne nyt kun hän tarvitsee apua.. No, vähän kaikessa, kun oikea käsi on täysin poissa kuvioista”, vastasin samalla kun latasin kahvinkeittimen, “omien sanojensa mukaan olo on kuin krapulaisella pesukarhulla joka on hakannut naamaa seinään ja tunkenut kätensä oksasilppuriin.”
Vaaleahiuksinen mies irvisti pienesti, kuin olisi saanut ainakin jonkinlaisen käsityksen kuvailusta. “Tuollaaset on kyllä aina pahoja paikkoja.. Onneks oli ees vähäsen onnea matkasa. Siinnois voinu käyrä huonoomminki..”
“mmhm.. Helposti.” Ei olisi ensimmäinen kerta kun taluttaja jäisi jalkoihin niin että hevonen astuisi päälle, siinä vaiheessa puhuttaisiin jo aivan erilaisista vammoista.Pudistin päätäni ja napsautin kahvinkeittimen päälle. Oli turhaa uhrata energiaa ja ajatuksia jossitteluun että mitä jos olisi käynyt näin tai jos asiat olisivat menneet vähän eri tavalla. Tai entä jos tältäkin olisi vältytty jos olisin–.
Mitä juuri sanoin itselleni? Lopeta.
Huikkasin että menen talliin kutsumaan porukan kahville, ennen kuin siirryin takaisin eteiseen laittamaan kenkiä takaisin jalkaan.Pääsin juuri astumaan sisälle tallin pääovesta, kun jo huomasin Sonjan Mortin karsinan edustalla. Huolellinen, suorastaan järjestelmällinen, varusteiden keräämistapa vihjaili että nainen näytti pyrkivät perinteiseen yhden reissun taktiikkaan jotta saisi kaiken kerralla varustehuoneeseen.
“Olisiko helpompaa jos minä tuon vaikka sen satulan?”
“Itseasiassa auttais”, nainen vastasi vähän naurahtaen, “kiitos.”Nappasin Mortin satulan käsivarrelleni, seuraten Sonjan perässä varustehuoneeseen.
“Joko päätit että lähdetkö sinne Pariisin kisoihin?”
“Joo, tarpeeksi monta ‘mene mene’ käskyä ja Nellyki on varma että kyllä me Mortin kanssa pärjätään. Vain tyhmä ei kuuntelisi omaa valmentajaa näissä asioissa.”
“Hyvä. En epäile yhtään ettettekö pärjäisi, teidän yhteistyö on kuitenkin sujunut todella hyvin. Eikä nuo kisat paljoa aikaisemmista eroa, kieli ympärillä on eri mutta muuten samat kuviot. Jos muuten matkustuskuviot on vielä avoinna, niin meidän autoon mahtuu kyllä. Toki lähden jo edellisenä perjantaina liikkeelle ja mahdollisesti paluupäivä olisi vasta kilpailujen loputtua.”
Nainen nyökytteli päätään, pistäen tarjouksen selvästi mieleensä “Pitää joo alkaa vähän katsomaan ja suunnittelemaan sitä matkaa, kuitenkin vähän pidempi matka kyseessä… Mutta kisoista tuliki mieleen kisahoitajat niin, miten Nikke? Mikä sen vointi on.”
Selitin saman minkä olin aikaisemmin tuvassa kertonut Eetullekin “…Ei tosiaan riittänyt että olkapää meni sijoiltaan. Mutta jotenkin siinä käden kyynärluu pääsi murtumaan, mahdollisesti kiertoliikkeen ja nykäisyn takia, niin se piti leikata.”
Sonja nosti kämmenen suunsa eteen ja katsoi silmät suurina.
“Se on kuulemma ihan yleistä näin aikuisiällä, että tuollainen murtuma korjataan metallilevyillä. Eli ei mitään poikkeuksellista.. Seuraavana päivänä hän pääsi jo kotiin.”
“Niin Nikke on nyt kotona kuitenkin?”
“Joo, ihan vanhempiensa luona. Hän tarvii apua vähän kaikessa tällä hetkellä, niin oli parempi että meni sinne sitten. Niklaksen äiti on kuitenkin kotiäitinä tällä hetkellä niin hän on koko ajan paikalla auttamassa. Minulla kun menee pari seuraavaa viikonloppua Kalla Cupin parissa, ja niihin valmistautumisen siihen päälle..”, naurahdin vähän kun mieleen pujahti muisto sairaalakäynniltä, “Olisitpa kuullut Niklaksen kun ehdotin että jätän nuo kisat välistä niin voin olla enemmän hänen apuna. Olen aika varma että jos hänellä ei olisi ollut toinen käsi paketissa ja toisessa tippa kiinni, olisin saanut vähintään kännykän otsalohkooni koska ‘vasta kun helvetti jäätyy’ kuten hän sen sanoi.”
Sonja naurahti myös. “No mutta onneksi Nikke pysty mennä vanhempiensa luo täksi ajaksi.”
“Mmhm, totta”, nyökyttelin päätäni, “..Saanko kysyä muuten rehellistä mielipidettäsi?”
“Totta kai”, nainen näytti jopa vähän hämmentyneeltä.
“Olisiko minun pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin annoin Niklaksen työskennellä näiden hevosten kanssa? Etenkin Barnumin, kun se on kuitenkin aika nuorikin ori.”
“…En minä ainakaan keksi varsinaista syytä miksi olisi pitänyt. Nikkehän on pärjännyt tosi hyvin niin Hakra kuin Barnuminkin kanssa. Miksi moinen kysymys?”
“Kunhan mietein..”Seuraavassa hetkessä oli minun vuoroni olla hämmentynyt, koska Sonja oli kaikessa rauhassa kävellyt eteeni ja kietonut kätensä ympärilleni. Lopulta rohkenin halata vähän takaisinkin.
“Se tapahturma ei ollut kenenkään syytä, ei Barnumin eikä sinun, ihan vaan huonoa ajoitusta että ne kaksi sattui hirven kanssa samaan paikkaan”, nainen sanoi varmaan sävyyn ennen kuin irtaantui halauksesta, “Voihan sitä kotona pudota sohvalta ja taittaa niskat.”
“Mmm..”, mutisin vastaukseksi vaikka pieni ehkä hieman huojentunut hymykin hiipi suupieleeni, “..Tuvassa on muuten varmaan ihan kohta kahvi valmis.” -
Äänekäs hiljaisuus 2/7
1.osa | 3.osaKurtistin kulmiani ja nojauduin tuolin selkänojaa vasten samalla kun painoin puhelinta paremmin korvaani vasten. Puhelun toisesta päästä ei ollut enää hetkeen kuulunut mitää muuta kuin jo aikaisemminkin taustalla kajahdellut siskosten kikattelu.
“Haloo?”
Ei vieläkään vastausta.Nostin kännykän näytön silmieni eteen ja tarkistin että en ollut onnistunut mykistämään itseäni tai muuta vastaavaa, mistä johtuen ongelma olisikin ollut minun päästä johtuvaa mutta ei.
Lopulta kuului jotain kahinaa, ennen kuin hento naisen ääni vastasi.“Kaikki hyvi, Niklas vaan nukahti. Ne lääkkeet. Poika sammuilee aina niitten jälkeen niinko saunalyhty. Voitta soitella vaikka myöhemmi uusiksi”, Tuula selitti.
“..Ihan ymmärrettävää. Antaa hänen joo levätä.”
“Sitähä minäki…” nainen vastasi, kuulostaen vähän vaivaantuneelta “Kuule… Vois olla parempi jos Niklas ei puuhais näitte sun hevostes kaa niin paljua. Ei siis mitään sua vastaan, mutta ko tää hevone etenkään ei tunnu olevan ihan terve päästä.. tai ainakaa turvalline..”
Nieleskelin kielen päälle kiemurelleet sanat. Olisi turha alkaa selittämään oikeastaan mitään ihmiselle joka pelkäsi kaikkia kissoja isompia eläimiä. “..Niin kai..”
“Joo.. Jos voit muuten pitää tän ihan meijän välisenä? Ei tarvi Niklasta turhaan sekottaa tähän.”
Ehdein tuskin avata suutani uudestaan, kun puhelu jo katkesi.Laskin kännykän hitaasti pöydälle, ja jäin vain tuijottamaan edessä olevan tietokoneen näyttöä. En voinut sille mitään että oloni oli vähintäänkin ristiriitainen, olin jättänyt Barnumin ihan hyvillä mielillä Niklaksen hoidettavaksi valmennusreissun ajaksi ja sitten kävi näin. Jos sama olisi käynyt minulle, syyttäisin puhtaasti huonoa tuuria että olin sattunut hirven kanssa samaan risteykseen. Mutta nyt kun Niklas oli se jonka käsi oli paketoituna kantositeessä, en ollut niin varma. Minähän se olin hänet jättänyt nuorta oria hoitamaan. Haroin hiuksiani ja katsoin ympärilleni hämärässä asunnossa.
Paikka tuntui luonnottoman hiljaiselta.
Yleensä valot oli päällä vähän joka paikassa Niklaksen jäljiltä. Telkkari olisi päällä kun toinen pelasi tai vähintään taustamelun merkeissä, kun siellä pyöri joku Netflixin läpikulutetuista sarjoista. Ja Kremin tasainen seikkailu huomion tai lelun perässä kuuluisi vaimeana kynsien rapinana lattialla kunnes se pöhisisi komentavaan sävyyn, että jonku pitäisi heittää sille palloa tai se haluaisi ulos. Myönnettäköön että tunsin itseni myös typeräksi, kaivatessani sitä arjen osaa näinkin paljon jo näin lyhyen ajan jälkeen.Suljin läppärin kannen ja nousin ylös. Oli vielä ehkä vähän turhan aikaista mennä tallille kun kumpikin hevosista oli liikutettu, mutta ainakin siellä olisi elämää.
Hymähdin itsekseni pukiessa takkia ylleni. Enpä olisi jokunen vuosi sitten uskonut että rauhan ja hiljaisuuden sijasta lähtisin oikein etsimään vilskettä ja puheensorinaa ympärilleni. -
Tauko ajatuksille
11.10, Marshallin jälkipuintia Jannan yllätysvierailultaOlin aina ollut tyytyväinen siihen kykyyni, että osasin lähestulkoon aina järjestellä ajatukseni siten jotta sain päivän tehtävälistan käytyä läpi kuten pitikin, ja vasta sen jälkeen uppoutuisin taka-alalle puskemieni asioiden ääreen. Mutta nyt oli se harva kerta, kun olin joutunut myöntämää tappioni ja muuttamaan suunnitelmani hevosten liikutuksen suhteen.
Puomiavusteinen sileällä treenaaminen oli lopulta vaihtunut vähän rennompaan maastoretkeen. Ei sillä, kun leveämmältä metsätieltä koukkasi kinttupolkujen ja umpimetsän puolelle niin se toimisi ihan hyvin pienenä jalkojennosto harjoitteluna.
Vai että oli Janna raskaana, tuumasin mielessäni samalla kun pyyhkäisin kutiavaa poskipäätäni. Myönsin että se ei ollut käynyt edes mielessäni sillä hetkellä, tai muullakaan hetkellä, kun nainen oli eilen istunut meidän keittiössä ja pyytänyt minua lupaamaan etten mainitsisi sanallakaan mitään edes Niklakselle.
Päälimmäisenä tunteena puhtaan yllättyneisyyden lisäksi olin iloinen toisen puolesta, koska kaikesta lapsen mukana tulevasta vastuusta huolimatta lapset olivat mahtavia. Ja varmasti vielä enemmän, kun kyseessä olisi oma…Kurtistin kulmiani ja pysäytin Barnumin nopeasti. Ori luimaisi korviaan äkilliselle pidätteelle, mutta jäi seisomaan aloilleen metsätiellä. Olin aika varma että olin kuullut mopon terävän ärjynnän jostain etäämpää, mutta nyt kun yritin höristää omia korviani ja kuunnella niin en kuullut mitään variksen raakkumista kummempaa. Kuuntelin vielä pienen hetken, ennen kuin lopulta pyysin Barnumin taas liikkeelle ja palasin ajatuksieni syövereihin.
En oikeastaan epäillyt yhtään etteikö Jannasta tulisi hyvä äiti, koska vaikka hänellä itsellään oli selvästi epäilyksiä asiasta niin tietyllä tapaa se saattoi olla yksi hyvistä asioista. Jos epäilyttää onnistuisiko jossain, etenkin näin tärkeässä asiassa, siihen varmasti näkee enemmän vaivaa ja aikaa valmistautua. Ja vaikka Rasmus on minulle itselleni vielä aika viera henkilö josta en paljoa tiedä mutta ainakin Jannan kertoman perusteella hän oli heti valmiina tukemassa, joten naiselta löytyi myös kumppanin tuki mikä taisi hänen tilanteessa oli tavallistakin tärkeämpää sen perusteella mitä Janna oli kertonut lapsuudestaan.
Käytin hyväkseni hengähtää ajatuksistani kun käänsin Barnumin seuraamaan yhtä reitiltä erkanevaa juuri ja juuri metsänpohjasta erottuvaa kinttupolkua. Orin kävely muuttui nopeasti vähän rauhallisemman tahtiseksi, kun se silmäili uutta reittiä terävempänä ja keskittyi nostelemaan jalkojaan juurien, kuoppien ja kivien yli.
Kyllähän minulla oli ollut pidemmän aikaa aavistus että naisen taustalta löytyi jotain isompaa sekä arkaluontoisempaa, johon olin vähän saanut varmistusta alkutalvella kun olimme kutsuneet Jannan ensimmäistä kertaa kylään. Mutta en ollut osannut arvata että naisen taustalta olisi löytynyt näinkin suuria ja vaikeita asioita. Lapsuuden tapahtumat, sijaisperhe, tapahtumat isän kanssa, yllätysraskaus… Tuntui vähättelyltä sanoa että olin otettu siitä että Janna oli kertonut sen kaiken minulle.
Pitäisi kyllä yrittää keskustella Jannan kanssa uudestaan näistä asioista. Onneksi hän oli kuitenkin saanut Rasmukselta jotain yhteystietoja ammattiavun piiriin koska se on varmasti apu jota hän tarvitsi tässä tilanteessa, minusta kun ei varmasti ole apua kuin häviävän vähän itselleni näin vieraiden asioiden äärellä. Mutta ainakin yrittäisin.
Kuinkahan hulluna ajatuksena Janna pitäisi jos ehdottaisin häntä keskustelemaan oman äitini kanssa? Häneltä nyt voisi saada ainakin äitiyteen liittyvää apua huomattavasti paremmin mitä minulta, ja äitini oli muutenkin ollut aina vähän kaikkien varaäiti. -
Ramppikuumetta
24.9. Storywoods Dressage Center: Kenttäkilpailut, maastokoeNyt liikuttiin jo naurettavan ja nolon rajamailla, koska eihän tämä voinut olla todellista.
Harpoin pellolla Vladin perässä kuin vastasyntynyt varsa, kun jalkani tuntuivat lähinnä turtuneilta pölkyiltä jotka eivät suostuneet toimimaan aivan tahtoni mukaan.
Tokihan minua oli jännittänyt osallistumis hetkellä, mutta siitä huolimatta en ollut osannut odottaa että se tarttuisi näin tiukasti jokaiseen raajaan ja yrittäisi kiskoa mukanaan kun kisapäivät koittaisi.
Vilkaisin radan kiertämiseen mukaan lähtenyttä Jannaa, joka oli selvästi keskittynyt suunnittelemaan lähestymistä oman radan esteelle kierrellessään pellon reunalla olevan tukkiesteen ympärillä. Dmitriy taas näytti enemmän siltä kuin pohtisi että ostaisiko hän seuraavaksi kupin teetä vai jotain syötävää, koska hän oli tämän päivän suorituksensa tehnyt jo, ja huomisen lähtöä hän miettii vasta aamulla.
Hieroin kasvoja käsiini, ja vedin syvään henkeä. Olisipa tämä jo ohi.Barnum tuntui melkein käsikranaatilta mistä oli irroitettu sokka, ja yritin parhaani mukaan pitää kahvaa paikoillaan jotta se ei räjähtäisi käsiin. Purin hampaitani yhteen niin että paine tuntui leukaperissä asti. Sydän hakkasi tasaisesti mutta nopeammalla rytmillä, minkä takia tuntui siltä kuin veri pakenisi vaivihkaa sormistani enkä ollut varma pidinkö enää edes ohjista kiinni.
En tiennyt missä vaiheessa, tai miten, olin onnistunut siirtymään jo nyt kevyesti hionneen mustan orin kanssa lähtökarsinaan. Barnum liikehti levottomasti puolelta toiselle, enkä osannut pukea sanoiksi sitä mitä tunsin juuri sillä hetkellä. Pystyin kuulemaan oman sydämen sykkeen sekä tuntemaan veren virtauksen lähes kihelmöintiä aiheuttaen, kun odotin sivussa olevan lähettäjän lupaa.
Joku solu jossain taisteli tilannetta vastaan ja käski minua keskeyttämään suorituksen jo ennen kuin alottaisinkaan, ja ohikiitävän hetken harkitsin kuuntelevan sitä. Mutta kun lähtölupa tuli, oli kuin kaikki se pyyhkiytyi pois sillä sekunnilla kun Barnum otti ensimmäisen laukka-askeleen kohti maastorataa.
Yksi askel lisää. Muistutin itseäni pitämään vauhdin tasaisena, minkä takia tein pari pientä pidätettä. Uusi askel. Muistuttelin itseäni ajasta, minkä aikarajan sisälle minun pitäisi tähdätä jotta emme olisi maalissa liian aikaisin tai liian myöhässäkään. Este lähestyy. Muista paikka, pidä laukka aktiivisena…
Ilmalento alle metrin korkuisen tukkiesteen yli tuntui kestävän ikuisuuden, ja tiedostin pidättäväni hengitystä koko hypyn ajan. Kun Barnumin kaviot koskettivat taas alla avautuvaa peltoa, uskalsin taas hengittää ja seurasin mielessä piirtämääni reittiä kohti seuraavaa estettä.
Kuva vähän isompana -
Harhautus
Torstai 23.9. Pieni vastaheitto Aamun tarinaanSeurasin ratsukon etenemistä maneesissa, kun vain hetki sitten niskojaan nakellut ja ohjille painanut suomenhevonen alkoi siirtämään painoa paremmin edestä taaksepäin. Palasten loksahdellessa paikoilleen myös nuoren ratsastajan ilme, sekä koko olemus, muuttui parempaan suuntaan jolloin hän selvästi uskalsi antautua enemmän ratsunsa liikkeisiin. Pakostakin omille kasvoilleni kohosi hymy kun Aamu siirsi onnistumisen jälkeen Polinan takaisin käyntiin leveä hymy melkein korvissa asti.
“Varmasti huomasit itsekin eron?”
Tyttö nyökäytti päätään rivakasti, ”Joo! Huomasin.”
“Kun oma istunta on kunnossa, eli olet tarpeeksi rento mutta et löysä, niin sen jälkeen muukin korjaus onnistuu helpommin. Siirtymiset, joita aloitkin tekemään, on hyvä tehtävä tuollaisen hevosen kanssa. Paljon toistoja, jotta saat painon siirtymään enemmän takaosalle. Väistöt on myös hyviä ja ne voi helposti yhdistää siirtymisten kanssa”, vasta selityksen lopussa tajusin lähteneeni kysymättä neuvomaan toista. Mutta onneksi Aamu ei näyttänyt ottavan sitä yhtään pahalla, vaan selvästi kuunteli ja sisäisti kuulemansa.
“Kiitti, tästä oli kyllä paljo apua. Pitää muistaa seuraavallaki ratsastuksella nää sun ohjeet.”
“Valvovan silmän alla ratsastus tekee aina hyvää. Jos joku ei ole jo kertonut, niin Nellyhän valmentaa täällä ihan työkseen niin häneltä kannattaa tiedustella tunteja”, koska tasosta riippumatta oma valmentaja oppeineen oli kultaakin kalliimpi, “Useimpina päivinä minäkin kyllä ehdin omista rutiineista auttamaan jos on tarvetta, sen kuin nykäiset hihasta.”
“Joo, pitää kotona ottaa esille tunnit.”Nyökäytin päätäni hymyillen, ennen kuin lähdin palaamaan takaisin maneesin toiseen päätyyn päin. Vilkuillen samalla ranteessa olevan kellotaulun numeroita. Pieni ohjaushetki oli ilmaantunut parhaalla mahdollisella hetkellä Niklaksen ratsastuksen loppuun, jolloin olin saanut keskittyä toiseenkin ratsukkoon sen sijaan että olisin valunut sormia vapisuttavan jännityksen armoille kun odotin nuoremman miehen lopettelevan Hakran kanssa. Osittain juurikin valkean orin selässä istuvan miehen takia, vai ansiosta, olin ilmoittanut itseni monen vuoden jälkeen kenttäratsastuskilpailuihin. Olinhan minä jo kotoikäynnillä kuin pari kertaa valmennuksessa käynyt hyppäämässä maastoesteitä ja kilpailujen luokan taso oli hyvin matala, mutta kaikesta siitä huolimatta takaraivoon ryömi katkonaiset muistot edellisistä kenttäkilpailuista. Jopa niin elävästi, että pystyin tuntemaan kuinka kylmä hiki hiipi niskaani ja paine esti keuhkoja laajentumasta tavalliseen tapaan.
Nieleskelin vähän ja ravistin päätäni nopeasti.
Olo tuntui lähes pahemmalta mitä joskus kilparatsastuksen alkutaipaleilla kun jännitin suoritusta pahoinvoinnin partaalle asti. Myöhemmin tänään edessä oli kuitenkin pelkkä koulukoe, minkä takia tunsin oloni entistäkin typerämmäksi kun jännitys sai minusta niin tiukan otteen. -
Perusteiden kertausta ja kaluston tarkastamista
Sunnuntai 19.9.Nojasin kentän aitaa vasten toinen jalka nostettuna alimmalle lankulle, ja seurasin tiiviisti Niklaksen ratsastusta kentällä. Nuoremman ensimmäiset ratsastukset Hakran kanssa eivät olleet menneet kovinkaan hyvin, minkä jälkeen hänen itsevarmuus omiin taitoihin oli sukeltanut kuin telkkä saaliin perään. Onneksi Niklas oli kuitenkin pari kertaa halunnut kavuta Barnumin selkään loppukäyntien ajaksi, niin olin uskaltanut toteuttaa vuosipäiväksi suunnitellun retken Yyteriin. Se retki oli ollut enemmän kuin onnistunut, moneltakin osin, mutta myös siltä osin että Niklas oli itse halunnut yrittää uudestaan Hakran kanssa.
Sen johdosta ratsukko olikin nyt toista päivää peräkkäin ilman satulaa kentällä, ja teki juuri sitä mitä Niklas itse halusi sillä hetkellä tehdä. Ja ainoa asia mitä minä sain tehdä, oli huikata tarvittavilla hetkillä vinkkejä kentän laidalta istuntaan liittyen. Mutta ei kuitenkaan liian pilkkua viilaten, vain kun oikeasti näin sen tarpeelliseksi.Hytisin vähän kun kylmä tuulenpuuska pyyhki avoimen tallipihan läpi, hapuilin hetken niskaani ja kiskoin takin hupun pääni suojaksi. Tälläisenä hetkenä kaipasin rastojani jotka olisi voinut vain päästää alas korvien suojaksi.
“Nyt, huomaatko? Lähdit taas jännittymään lonkasta minkä takia aloit puristamaan polvillakin.”
Niklas vain nyökytti päätään keskittyneen näköisenä, jääden käyntiin ja pyöritteli jalkojaan jotta saisi karsittua jännityksen raajoistaan. Olin itse syventynyt seuraamaan toisen menoa sen verran tiiviisti, että hätkähdin hieman kun tajusin Jannan ja Sonjan ilmestyneen viereeni aidalla.
“Miten Nikellä ja Hakralla on ny menny?” Janna tiedusteli kevyesti hymyillen..
“Hiljaa hyvää tulee. Niklas saa nyt hakea omaan tahtiin rentoutta ilman satulaa käyntiin ja raviin, oppii samalla tunnistamaan vähän paremmin että milloin pitää lähteä korjaamaan omaa istuntaa ja mihin suuntaan.
“Pitäis melkein itekki ratsastaa taas ainakin ilman jalustimia. Vaikka ilman satulaaki meno vois olla ihan hyvää treeniä”, Sonja totesi päätään vähän nyökytellen.
“Son kyllä hyvää reeniä”, Janna myönteli mukana, “Mutta, Marsh, niistä ens kuun jousiammuntakisoosta. Mä kyssyin Sonjaltaki että jos sois kiinnostunnu lähteen kans sinne..”
“..Mä vielä vähän harkitsen, mutta mietittiin jo että noin pitkälle matkalle joku kimppakyyti vois olla hyvä”, Sonja jatkoi sujuvasti Jannan perään.
“Jep. Kun eikö sulla olluukki joku tuttu jolta vois saara lainahan isomman auton?”
Nyökyttelin päätäni “Se on ehkä järkevin, ja edullisinki, ratkaisu. Isomman auton varmasti saan lainaan jos on tarve, mutta tuon minun auton pitäisi riittää ihan hyvin kun saamme kuitenkin majoittua yöt Aihkian tiloissa..”
“Saako sen perään laitettua trailerin että kaikki hevoset mahtuu kyytiin?”
“…Mmm.. Saa? Mutta ei me tarvita traileria lisäksi, kun autoon mahtuu kolme hevosta.”
“Ai mahtuu? Mä oon tottunnu tollasten autojen kaa että sinne mahtuu justiisa kaks hevosta, mutta tavaroolle on sitte reilummasti tilaa. Tai että niisson livinki.”
“Eikö Niklas ja Barnum lähde mukaan?”
“Tuossa ei sinänsä ole yhtä paljon tilaa tavaroille mitä kahden hevosen autoissa yleensä on, mutta hyvin sinne saa kolmen hevosen varusteet sijoitettua. Etenkin kun osan laittaa parvelle”, suoristauduin ylös kentän aitaa nojaamasta, “tai no, tuossahan se auto on niin käydään katsomassa… Niklaksella on jotain työ puolesta niin se jää Barnumin kanssa kotiin.”Huikkasin nopeasti Niklakselle että käyn autolla Jannan ja Sonjan kanssa, ennen kuin lähdin harppomaan maneesin luona olevalle parkkipaikalle missä muutama muukin säilytti hevoskuljetus kalustoaan. Mitä sitä kuvailemaan että minkälainen varustus autossa olisi kun näin helpolla pystyi vain avata luukut ja näyttää että tälläinen, jos tarvitaan enemmän tilaa niin kysyn isompaa kuorma-autoa lainaa. Duová kuitenkin harvemmin tarvitsi isompaa autoaan joten varmasti lainaaminen onnistuisi lyhyemmälläkin varoajalla, etenkin kun kesän kilpailut olivat nyt tuntilaistenkin puolesta kilpailtu.
Yhden auton läpikatsastamiseen ei montaa hetkeä uponnut kun laskin perän lastaussillan jotta hevosten puolen pääsi kurkkaamaan läpi. Yksi syy juuri tämän auton varastamiseen kotoa oli ollut puhtaasti se että hevoset lastattiin sivuttain, koska se oli helpompaa myös yksin verrattuna tavan traileriin missä piti laittaa puomi takaa kiinni ja kytkeä naru edestä. Jonku Arlekin kanssa narun heittäminen selälle ja koppiin lähettäminen ei ollut ongelma, mutta en mieluusti tehnyt samaa tämän kaksikon kanssa jos oltiin vieraalla tontilla.“Tällähän niinkin pitkä matka taittuu varmasti tosi mukavasti”, Sonja totesi laskeutuessaan alas auton livingistä, “Saako muuten tän kyytiin ottaa koiran? Kun ottaisin mieluiten Axan mukaan.”
“Totta kai.”
“Hienoa.. Mulla on muuten kortti että voin ajaan näinkin isoa ajoneuvoa, mutta en ole tällaista isompaa hevosautoa koskaan ajanut. Mutta jos uskallat päästää rattiin niin ainakin matka-ajoa voin kyllä ajaa”, nainen selitti vähän hiuksiaan samalla sukien.
“Varakuljettaja on kyllä hyvä niin pitkälle matkalle. Jos tosiaan päätät lähteä mukaan ja haluat ottaa vähän ennalta tuntumaa tuon ajamiseen ilman että hevoset on myös kyydissä, niin voidaan joku päivä ajaa joku pieni kierros.” -
Näitä sun Pariisin tekstejä on kyllä ollu mukava lukea. Niissä on just hyvällä tavalla paljon kaikkea ja näkee että sulla on ollu hauskaa tän reissun kanssa. Esille tulee Sonjan omia ajatuksia ja tapahtuu asioita mistä saa hyvän kuvan miten tuo on oikeasti valmistautunu koko reissuun. Ei pelkästään kisoihin, vaan myös turisteiluun Pariisissa. Ja ihanaa vuorovaikutusta muiden kanssa, niin tuttujen hahmojen kanssa kuin kiinnostusta herättävä Adrian josta oli lyhyt maininta viimeksi (ja koska Sonja toivo että ei häneen enää törmäis tässä reissussa, niin mä toivon että törmää!)
-
Onnea voitosta ja loistavista prosenteista!
Tää on kyllä kirjotettu jotenki niin älyttömän hyvin, koska pystyin itekki tunteen sen jännityksen kihinän mikä pyöri tekstissä mukana kun ensin kuuli ne omat prosentit ja sitte piti odottaa luokan loppuun että mikä on lopputulos. Mun oli myös helppo nähdä koko tämä pätkä pienenä päänsisäisenä elokuvana, minkä takia sormet syyhyää piirtää tilannekuvia reissulta enemmänki (jos mikään niistä valmistuu, niin lätkin sitte jälkijunassa tänneki)
Ja koska tietenki on aina kivaa kun oma hahmo seikkailee muiden teksteissä, niin on vielä tuplasti kivempaa kun se tehdään vieläpä näin hyvin. -
Mukava kuulla välillä Harristaki, ja vieläpä hänen itsensä kertomana! Vähän sellanen kutina kyllä oliki että Harri saattaa olla uudella tallilla kuumaa tavaraa, kun yleensä hevostallin porukka on aika naispainotteista.
Samalla myös jännä lukea Sonjan ja Harrin kuvioista, kun niissä on vähän samoja viboja. Sonjalla on Anssi, jonka kanssa on tapahtunut jo paljonki asioita ja jännityksellä odotan että mitä sitten jos tai kun Harri saa kuulla kaikesta siitä. Harri taas saa osaksensa paljon huomiota naisilta, ja vähän tuntuu tuskailevankin asiaa ja miettii tallinkin vaihtamista.
Näitten kahen kuviossa on kyllä ainekset niin moneen! Mitä täälä oottelenki että mihin suuntaan kehkeytyy. -
Näitä Camillan juttuja on kyllä aina hauska ja mielenkiintosta lukea. Juuriki sen takia, kun näkee Camillan Camillana eikä vain ahkerana tallityöntekijänä.
Täältä sivusta voin myös huikata että Marshall juo, ja todennäköisesti kutsun saadesssaan lähtisi kyllä koska miksikäs ei. -
Kyllä ääni Team Pariisille. Lähtiskö Santtu mukaan kolmnneksi näin sopivasti? 😀
-
Sattuu sitä paremmisaki piireisä sitä, että ei huomaa että oli annettu ohje tai aihe. Tai sitte jotenki päätyy ymmärtään sen ihan toisin. Mutta kuten Sonjaki sen sano että viis siitä, koska kuva on tosiaan älyttömän kiva! Sulla on nimittäin tosi kiva tyyli näissä sun kuvissa, ja osaat aina luoda ihmisten lisäksi myös hevosille niin hyvät ja elävät ilmeet! Lyhyt teksti täydentää kuvaa mukavasti, niin mahollinen ulkopuolinenki lukija pääsee helposti mukaan että mihin tämä kuva liittyykään.
-
Tää raapas itteä todella paljo tän hetken irl elämän tapahtumien takia, minkä takia tunsin ehkä vähän liianki elävästi melkeenpä koko tekstin. Etenki tuo loppu.
Syvä hiljaisuus, kyyneleet ja kuinka sitä yrittää vakuuttaa itelle että kaikki järjestyy. -
Ensin heti tuli mieleen että heittäisin tarinalla vastaan, mutta koska en tiedä yhtään miten kykenen kirjottaan tällä hetkellä niin:
Jess! Eli joku muuki Hopiavuoresta lähössä tuonne Ranskan kisoihin. Koska kyllä, Marshall on poneineen suuntaamassa sinne myös ennen ko sitte pitää pienen kisatauon. Joten luonnollisesti: se varmasti tulee tarjoamaan Sonjalle että hei autoon mahtuu yks jos on tarvetta (viipyy sielä melkeinpä koko kisaviikon ajan) -
Nyt kyllä Hopiavuoressa/sen ihmisillä on niin paljo kaikkea mielenkiintosta menossa, hevosiin kuin niihin liittymättömiäki asioita, että oon onnellinen että voin olla henk.koht ihan vaan sivustaseuraajana. Sonjan kuviot Anssin kanssa on kyllä sellanen mitä oon seurannu täällä (kuin tuolla blonginki puolella) kunnon Ulla Taalasmaana, ja vaan ootan että miten ja mihin suuntaan ne asiat kehkeytyy.
-
Mä tuun tänne perään heittään hyvin samalla linjalla
1) Hyi helluntai tätä isää. Kauhia.
2) Hyvä Eira! Hyvä!
3) Ei Uunoa!Liian vanhoja heppatytöiksi? Ei sellaselle oo mitään ikärajaa. Ja jotenki tulee mieleen että ”Meidän mielestä” saattas oikeasti olla ihan vain isän mielipide, mutta äiti on liian tiukasti isän vallan alla.
-
Mä oon jotenki aina niin innoissani ja hyvilläni siitä, kun joku hakeutuu oikeasti avun piiriin (oli sitte kyse oikeasta ihmisestä tai vain virtuaalisesta hahmosta) kun sitä selvästi tarvii. Vaikka se kaikki onki vaikiaa, niin alotus kuin se että myös jatkaa sillä tiellä. Nelly on kyllä pirtelönsä ansainnu! Mun mielestä kaksiki.
-
Mä jotenki aina tykkään näistä tälläsistä postauksista. Ihan vaan jo sen takia, ko niissä on monesti juuriki sellasia kivoja pieniä tiedonjyviä mikkä saattanu mennä itellä ohi tai mitä ei välttämättä oo tullu edes ilmi!
(saatan ehkä varastaa, ehkä)
