[NitthanOsallistuja]

Taivaaseen asti
Yen kertoo. TT tehtävä 19b, 702 sanaa.

Kun Chai asui vielä minun, äidin ja isän kanssa kotona, tykkäsin leikkiä hänen kanssaan heppojen estekisoja. Minulla oli vain yksi barbi, ja se ratsasti molemmilla hevosillani vuoron perään. Minä leikin valkoisella hevosella, jonka phi oli ostanut minulle kirpparilta omalla rahalla. Se oli ihana. Kun sitä ravisti, siitä kuului helinää. Nukuin sen kanssa ja sen nimi oli Bella. Chai leikki sitten sellaisella karvaisella ruskealla hepalla, jonka Joulupukki toi. Sillä ei ollut nimeä.

Yhtenä päivänä, kun minä tulin kerhosta, äiti oli siivonnut minun ja Chain huoneen. Menin Chain sänkyyn itkemään, enkä ikinä kysynyt, missä hepat ja barbi olivat. Pupupehmoleluni oli tallella, ja aloin nukkua sen kanssa. Sen nimi oli Buppha. Olisin halunnut isona koululaisena mennä ratsastuskouluun, mutta ajattelin etten minä koskaan pääse, kun ei saanut olla edes leluhevosia. Sitten yksi kerta iskä sanoi, että nyt mennään, ja sitten minä pääsin, vaikka olin vielä pieni.

Nyt Chai ratsastaa kilpaa ja minä sain nähdä oikean kilpahevosen. Ratsastuskoulukaverit eivät olekaan varmana sellaista nähneet. Se oli maailman hienoin hevonen. Se oli niin suuri ja iso, ettei sen selkään pääse muuten kuin tikapuilla. Se oli taivaaseen asti ja sen nimi on Pond. Se on Ruskan iskän hevonen, ja minä tykkään Ruskan iskästä, vaikka Ruskasta minä tykkään enemmän. Ruska tykkää halata, mutta sen iskä ei, mutta se keksiikin aina kaikkia kivoja leikkejä.

Tänään minä ja Ruska olimme sirkusprinsessoja. Ruskalla oli oikeiden prinsessojen muovinen kruunu mukana tallilla, ja minä sain pitää sitä. Sitten Ruskan iskä kysyi, haluanko minä ratsastaa, ja tietenkin halusin, mutta ilman kypärää ei saa. Se kruunu meni sitten rikki, kun Ruska yritti laittaa sen minun kypäräni päälle. Se itketti minua, mutta sitten Ruskan iskä nosti minut, pyyhki poskiani ja painoi peukalolla otsaani niin että minua alkoi naurattaa. Hän sanoi että uusia oikeiden prinsessojen kruunuja saa kruunukaupasta, ja että sirkusprinsessojen ei tarvitse itkeä. Sitten hän nosti minut oikean kilpahevosen selkään, ihan mielettömän korkealle, ja Chai piti sen ohjista kiinni. Ruska tuli istumaan minun taakseni ja olisi halunnut mennä ravia, mutta minä en halunnut niin isolla hevosella, joten menimme vain melkein kolme rinkiä käyntiä ja minua ei itkettänyt enää yhtään.

Sitten me katsottiin vähän aikaa kun Chai ratsasti ja Ruskan iskä vahti sitä. Nojasimme leukojamme tokaylimpään aitapuomiin, ja Ruskan iskä huusi aina välillä että päät pois kentän puolelta ettei tule vahinkoa. Minä istuin sitten maahan katsomaan, mutta Ruska ei uskonut ennen kuin sanoin että kannattaa. Koska Pond on ihan sairaan iso. Ja kun istui maassa, se näytti vielä isommalta. Chain pää osui taivaaseen, ja sitten Chai hyppäsi Pondilla yhtä ihan tosi isoa estettä, siis tosi isoa. Sekin oli taivaaseen asti, enemmän taivaaseen asti kuin Sellon vieressä oleva tosi iso kerrostalo, ihan äärettömyyteen asti. Ruska sanoi ettei Pond ole kyllä niin iso kuin hänen poninsa Mini, joka on ainakin sata metriä. Sen täytyy olla tosi iso, kun Pond oli ainakin kymmenentoista metriä. Kerroin Ruskalle siitä, miten me leikimme Chain kanssa hepoilla estehyppykisoja kun minä olin vielä pieni, ja Ruska sanoi että hänellä on ainakin ylimonta, ainakin näin monta heppaa, ja että minä voin vaikka saada niistä kaksi kun minulla ei ole enää yhtään. Koska pelkällä yhdellä ei voi oikein leikkiä mitään. Mutta en minä silti voi niitä heppoja ottaa. Ainakin meidän äiti suuttuisi, jos minä antaisin jonkun lelun pois. Vaikka Ruskalla on kyllä ihan erilainen äiti. Ruskan äiti pelaa jalkapalloa, pitää jalkoja olkkarin pöydällä ja lukee satuja hassuilla äänillä, vaikka äitien ei kuulu tehdä niin. Kerhotädit vain lukevat satuja.

Kun Chai oli ratsastanut, me olisimme saaneet taas ratsastaa, mutta en minä oikein halunnut. Pond oli kuitenkin niin iso, että vähäsen pelotti. Chai sanoi, ettei se haittaa, ja että kun minä kasvan isoksi, Pond näyttää pienemmältä. Ruska ratsasti siis yksin ja meni raviakin, ja minä sain olla Chain sylissä, kun hän kertoi, miltä tuntui hypätä isoja taivaaseen asti olevia esteitä Pondilla. Pidin Chaita kaulasta kiinni, katselin Ruskaa ja olisin halunnut olla Ruska. En minä ollut kateellinen siitä, että hänellä oli ihan oikea kilpahevonen, vaan siitä, että hän sai olla joka päivä Chain kanssa, ja että Ruskan äiti luki satuja hassuilla äänillä, ja siitä, että Ruskan iskä vei joka päivä tallille ja sanoi meitä molempia prinsessoiksi. En tiennyt kumpi oli kivempaa: se, että äiti sanoi, että saisin mennä katsomaan Chain oikeita heppakilpailuja, vai se, että sain mennä Ruskan luo yökylään kolmatta kertaa ikinä.

[NitthanOsallistuja]

Olin melko varma, että pingviinit ovat hänestä söpöjä

Olin hämmästynyt, kun Eetu oli ojentanut mitään puhumatta autonsa avaimia minua kohti, kun Noa oli puhunut Seinäjoen reissusta. Toisella kädellään hän oli vain nostanut kahvikupin huulilleen samalla, ja oli keskittynyt kuuntelemaan Noan suunnitelmaa raviradan lähellä olevasta Hööksistä. Hän oli vain vilkaissut minua, vaikka ei voinut mitenkään tietää, olinko maailman huonoin kuski vai sairaan taitava rallikuski.

”Kuulostaa hyvältä”, Eetu vain tuumasi Noalle. ”Siinon samas pihas honkongi. Meettä samalla siihen ja otatta sellaasen pellisen kukka-astian siitä sen hajonnehen tilalle. Manni lähettää kumminki taas niitä kukkia.”

Otin avaimet varovaisesti vastaan kuitenkin pöydän vierellä seistessäni. Osasin ajaa. Seinäjoelle oli sitä paitsi helppo ajaa. Emme olleet menossa edes keskustaan, vaikka sielläkin pärjäsin, kunhan muistin tuijottaa tarkasti kaikkien niiden lukuisien yksisuuntaisten teiden ajosuuntia.

Eetun avainnippu oli pieni. Pulska muovipäinen avain kuului tietenkin autoon. Sen lisäksi tunnistin tallin ja tuvan avaimet, vaikka ihmettelinkin, miksi hän vaivautui pitämään niitä mukanaan. Niiden lisäksi nipussa oli kaksi muutakin avainta, joista toinen taisi kuulua johonkin Abloyn riippulukkoon. Avaimenperiä oli vain yksi. Se oli kevyt, punainen ja muovinen. Se näytti siltä kuin se olisi joskus ollut 80-luvun muovinen lelukoira, kippurahäntäisen pystykorvan muotoinen, mutta joku olisi jälkikäteen porannut siihen pienen hopeanvärisen koukun, josta se oli kiinnitetty avaimenperärinkulaan. Olisin halunnut kysyä, oliko avaimenperällä joki syvempi merkitys, vai oliko se siinä vain koska oli punainen ja siksi helppo nähdä.

Kun käynnistin auton, kiitin toistuvasti Jumalaa siitä, että Otsonmäeltä on maailman helpoin ajaa Seinäjoelle, vaikka oli niin vaikeaa keskittyä kuin minun silloin. Noa nojasi nimittäin vierelläni apukuskin penkin selkänojaan ja oli yhtä huoleton kuin Eetukin: ei epäillyt lainkaan ajotaitojani. Hän nojautui hetkeksi niskatukea vasten kääntyessään hymyilemään minulle vinosti. En kuullut ollenkaan mitä hän sanoi, koska hän kurkotti samalla tarttumaan turvavyöhön ja hipaisi vahingossa peukalonsa ulkosivulla kaulaansa niin että tunsin sen omassa kaulassani. Sen takia katsoin oikein erityisen huolellisesti peileistä kun peruutin. Odotin jonkinlaista välitöntä rangaistusta. Tallin piha olisi voinut vaikka revetä keskeltä ja olisin pudonnut suoraan Helvettiin Eetun autolla. Tai olisin voinut peruuttaa autoon lommon osumalla taakse tyhjästä ilmestyneeseen toiseen autoon, ja sitten Eetu olisi tappanut minut.

”Chai?”

Olin päässyt Vanhan päätien ja pihatien risteykseen vasta, kun Noa sanoi nimeni kummastellen ja kysyen, enkä osannut siihenkään kysymykseen vastata heti mitään. Kunhan auoin suutani. Noa kutsui minua Auringoksi, eikä se nimi sopinut minulle. Aurinko on iso, vaalea, hyvä ja iloinen. Minä olen pieni, musta ja viallinen.

”Joo”, sain vastattua heti kun irrotin katseeni Noan silmistä ja tuijotin Vanhan päätien ylitse toisen puolen ojanreunaa.
”Niin ootko?”
”En! Eiku mitä?”

Vilkaisin Noaa silmäkulmastani. Hän siristi silmiään ja rypisti kulmiaan hieman. Vaikka olin selkeästi ohittanut jonkin hänen kysymyksensä, hän ei vaikuttanut hämmästyneeltä tai hämääntyneeltä, vaan tutkivalta. Ilmeisesti Noa luuli, että aivoissani oli jokin häiriö. Epäiliköhän hän, että se vaikuttaisi ajamiseen? Pelkäsiköhän hän nyt jo, vaikka olin ajanut vasta suunnilleen seitsemän metriä? Tuntuisivatkohan hänen rystysensä rosoisen kuivilta vai ihan sileiltä, jos nyt silittäi–

”Että ootsä monta kertaa ajanu sinne?”
”Seinäjoelle?”
”Niin. Tai raviradalle. Kun mä en oo varma mistä liittymästä, niin jos mä laitan–”
”Ei tarvi Google Mapsia, kyl mä oon, tai siis totanoin, mä tunnistan Auneksen risteyksen ja sit osaan kattoo — kun siellä on ihan viitta et ravirata — paitsi jos sä haluat, jos sä pelkäät että mä–”
”En mä pelkää.”

Mutta minä pelkään, Noa, vaikka en pelkääkään Seinäjoelle ajamista ja raviradan etsimistä. Katsoin autot tyhjältä tieltä ja nousin tielle. Matka oli kestänyt jo ikuisuuksia, ja Noa vilkaisi tahallaan välissämme olevan avautuvan käsitukeen upotetun lokeron sisältöä, vaikka siellä ei näyttänyt olevan kuin puolityhjä purkkapussi. Hänen hartiansa ylitse valahtava rastapötkö ei ihan hipaissut minua, mutta saatoin silti kuvitella sen hipaisevan, ja joko rasta tai ajatus kutitti niin että minun teki mieli painaa kaasua ja ajaa sataaviittäkymppiä päin oikein tukevaa puuta.

Seinäjoen tietä oli helppo ajaa. Siinä oli suurimmaksi osaksi satasen rajoitus, ja kahdeksankympin alueillakin oli tapana ajaa reipasta yhdeksääkymppiä. Ei tarvinnut etsiä kameroita, koska niitä oli tasan kahdessa kohdassa, molemmat näkyvissä, ja muut autot muistuttelivat niistä hidastamalla. Edes se, miten Noa tahallaan rapsutti ja hieroi leukaansa useamman kerran puhuessaan, ei saisi minua unohtamaan nopeuskameroita, vaikka se sai minut unohtamaan miten hengitetään ulospäin. Yritin kuvitella, että vieressäni istui hänen sijastaan Dahlstenin Markus, ja aina välillä tiukasti Markusta ajatellessani jutteleminen oli helpompaa. Silloinkin korviani kuumotti koko ajan ja minun teki mieli vääntää ilmastointinappula niin kylmälle kuin sen sai.

”No onhan se ny kivaa ku ne on mummin rakkaita kans”, Markus, ei kun Noa hymähti, kun juttelin turvallisesta aiheesta, hänen äidistään.
”No on! Meidän äiti ei edes vie mun pikkusiskoa tal… Tai siis mä oon vähä kateellinen kun sun äitiä kiinnostaa, vaikkei se välttämättä niin hevosista — mutta kun se sun takia…”
”Sullako on pikkusisko?” Markus kysyi Noan pehmeämmällä äänellä ja minä jätin enemmän väliä edellä ajavaan Volvoon.
”No joo”, kerroin hymyillen. On. Maailman paras pikkusisko olikin. Kiltimpi ja parempi kuin minä, ja vaaleampikin.
”Minkä ikänen?”
”Kuuden. Se käy jossain vissiin Leppävaaras ratsastamassa välillä.”
”Ai?”
”Joo, jollain ponilla. Sit se aina soittaa mulle Skypellä ja kertoo.”

Kuulin hengitysäänestä, että Noa hymyili, enkä voinut uskotella itselleni hänen olivan Markus. Auton hiljainen humina ei peittänyt sitä, miten hän hengähti nenänsä kautta naurahtavan henkäyksen. Aivoni toimivat yhtä hyvin kuin ukin ylikuumunut ja kerrasta kiinni hirttänyt ruohonleikkuri. En keksinyt uutta puheenaihetta, vaikka taas oli luiskahdettu Noan äidistä vähemmän turvalliseen: minun perheeseeni. En saanut aivojani uudelleenkäynnistettyä tarpeeksi nopeasti ennen kuin Noa kysyi jo uuden kysymyksen. Hän kysyi ihan rauhallisesti, ihan niin kuin ei olisi kysynyt mitään ihmeellistä.

”Millanen sun mutsis sitten on jos se ei oo semmonen et vie sun siskoa tallille?”

Vakavoiduin ja hinkkasin nenääni. Sitä muka kutitti, koska yritin voittaa aikaa. Minä en valehtele. Eikä sukulaisistaan saa sanoa pahoja asioita. Äidistä puhutaan aina kauniisti.

”Semmonen tavallinen”, sanoin välttelevästi, koska olihan äiti varmasti jonkun mittapuulla tavallinen. ”Se kasvatti ja kasvattaa meistä kunnon ihmisiä”, sanoin, koska se ainakin oli totta. Käytöstavat minä osasin etu- ja takaperin. Vaikka minut olisi istutettu kuinka hienoon seuraan, osasin välttää aloittelijoiden etikettivirheet. Ymmärsin poistaa lusikan kupista ennen hörppäämistä ihan arkenakin, ja tiesin olla vahingossakaan asettamatta veitsen terää haarukan piikkien väliin laskiessani ne lautaselle. Osasin myös ne säännöt, joita kukaan muu ei noudattanut kuin äiti. Kuten sen, että uudet kengät puetaan jalkaan jo ulkona, sillä vain vainaja koskaan poistuu kodista uudet kengät jaloissaan. Samoin osasin pysyä poissa pahoilta teiltä. En noussut ratikkaan korttia piippaamatta, jättänyt auttamatta mummoa suojatien ylitse, unohtanut edes vahingossa sunnuntaikirkkoa. En edes antanut itseni ajatella sopimattomia: en varsinkaan miltä tuntuisi nyt rentouttaa hartiaa sen verran, että oikea käsivarteni laskeutuisi Noan alkumatkasta tutkimalle käsituelle ja osuisi hänen käsivarteensa. Ihokarvani nousivat pystyyn.

Noa näytti ymmärtävän, etten voinut puhua äidistä. Minä en halunnut kysyä enempää hänen äidistään. Mietin, vääntäisinkö radion vähän kovemmalle, mutta äiti oli opettanut minut paremmille tavoille. Noa nosti kyynärpäänsä auton ovea vasten sen ikkunan juurelle ja alkoi liikutella puhaltimen suuntaa etusormellaan niin että olisin pyörtynyt ellen olisi ryhtynyt laskemaan määrätietoisesti valotolppia sillä sekunnilla kun hän aloitti.

En keksinyt mitään kysymyksiä Noalle, vaikka tavallisesti minulla ei ollut ongelmia keskustella, ja vaikka oikeasti olisin halunnut tietää Noasta kaiken. Olisin halunnut kysyä, mitä hän näkee ensimmäisenä kun avaa aamulla silmänsä. Onko hän koskaan puhaltanut heinällä niitä kovia kimeitä ääniä. Oliko hänestä mukavaa vai karmivaa nukkua tiiviissä teltassa, kun sade ropisi telttakankaaseen. Miksi hän halusi tulla isona, kun hän oli lapsi. Mikä on hänen ensimmäinen kissa-aiheinen muistonsa. Jos hän saisi päättää, ottaisiko hän mieluummin kummieläimekseen tiikerin vai marakatin ja miksi, vai oliko hän enemmän sarvikuonoihmisiä. Olivatko pingviinit hänestä söpöjä. Asuisiko hän mieluummin majakassa vai suuressa luolastossa. En kysynyt mitään, mutta olin melko varma, että pingviinit olivat hänestä söpöjä, ja että mielestäni hän olisi sopinut paremmin asumaan majakassa.

Muutaman kerran Noa katsoi minua omituisella tutkivalla katseellaan ja oli kai kysymässä itsekin yhtä tärkeitä kysymyksiä, mutta vaihtoikin aina suuntaa. Kun hän kysyi, kerroin käyneeni pelkän peruskoulun, ja että nyt haaveilin aikuislukiosta vain päästäkseni teatterikorkeaan, vaikka sinne minä olinkin liian tyhmä. Kerroin miten päädyin hevosten pariin ihan vahingossa, kun en ollut muistanut ilmoittautua ajoissa pianotunneille ja tarvitsin harrastuksen. Kun Noa kysyi, miksi lähdin edelliseltä tallilta, kerroin puolitotuuden, miten hoitohevosenikin oli lähtenyt. Kun katsoin häntä anovasti silmiin sillä tavalla hänelle valehdeltuani, näin hänen ymmärtävän minua. Hän nyökkäsi pienesti, eikä kysynyt enempää tallista, jotten joutunut valehtelemaan.

Matka kesti ikuisesti, mutta lopulta tuli raviradan liittymä. Erehdyin katselemaan hevosia nanosekunnin liian kauan ja kurotin vaihdekeppiin hätäisesti. Taisin painaa kytkintä huonosti, kun kuului korahtava ääni. Päästin vaihdekepistä irti ja annoin auton rullata, ja kun kokeilin uudelleen, vaihde vaihtui sulavasti neloselle. Katsoin hätääntyneenä Noaan, mutta hän hymyili — minulle eikä tienposken hevosille — ihan niin kuin hän ei olisi vieläkään pelännyt kyydissäni. Toivoin, että hän olisi hymyillyt vielä kolmekymmentä senttiä lähempänä minua, ja heti perään toivoin että auto olisi räjähtänyt eikä vain korahtanut. Mietin, miltähän Noan poski tuntuisi, jos voisin silittää sitä nenälläni. Miltähän tuntuisi, kun Eetun auto menisi nyt oikosulkuun ja mäjäyttäisi minua airbagilla naamaan, paitsi että airbagin tilalla olisi joukko hyvin aseteltuja pitkiä puukkoja?

Alitimme Seinäjoen tien raviradan jälkeen. Siitä Hööks näkyi jo. Piti enää kääntyä liikenteenjakajan jälkeen vasemmalle, ja sitten uudelleen vasemmalle Hööksin ja Tokmannin suurelle jaetulle parkkipaikalle. Siellä sammutin auton ja käännyin laskemaan jalkani maahan. Minun piti hengähtää hetki, jotta ne eivät vapisisi. Minulla oli Noa autossani, ja ihan vähän olkani ylitse häntä vilkaistessani hän oli niin suloinen turvavyön jumittaessa, että minua nauratti, ja samaan aikaan olisin halunnut purra häntä poskesta. Hööksissä ja paluumatkalla aika pysähtyisi ihan niin kuin tulomatkallakin, ja minä meinaisin kuolla, mutta hänen keskittynyttä nykimistään katsoessani en ollut siitä pahoillani. Haaveilin, että hän olisi pyytänyt minut mukaansa koska piti minusta, eikä koska tarvitsi kuskin. Haaveilin, että Tokmannin tai Hööksin iso painava kyltti irtoaisi, putoaisi päälleni ja tappaisi minut.

[NitthanOsallistuja]

Vieraita

Tiesin ketä odottaa, kun Kinnasten karkeaa ulko-ovea vasten kuului napakka koputus. Äiti oli ilmoittanut tulostaan viikkoa ennen, päivää ennen ja vielä tuntia ennen Seinäjoelta. Hän ei ollut halunnut, että hakisimme hänet Seinäjoelta junalta. Hän halusi aina olla itsenäinen. Riippumaton. Hänen oli saatava ajaa taksilla, ja taksissa hän ei tavannut keskustella kenenkään kanssa. Olin ajellut hänen kanssaan taksilla lapsena, ja nyt oli Yenin vuoro.

Avasin oven. Äiti näytti olevan sen takana yksin. Hänellä oli musta jakkutakki ja siihen sopiva musta siisti hame, kesän lähestymisen takia mustien sukkahousujen sijaan ruskeat ja niiden päällä jaloissaan mustat hillityn matalat arkikorkokengät. Väriä oli vain hänen silkkipaidassaa, joka pilkotti punaisena hänen jakkunsa alta, sekä hänen ruusunmuotoisessa hiuskorussaan, joka piti hänen mustia hiuksiaan tiukalla nutturalla. Hiussolkikin oli suurimmaksi osaksi hopea, niin kuin äidin pienet kyynelkorvakorut ja pieni ympyränmuotoinen kaulakorukin. Äiti oli erinomaisessa ryhdissään vakuuttava näky, vaikka oli korkokenkineen paljon minuakin lyhyempi.

”Nitthan”, hän tervehti, ”päivää”.
Sitten hän ojensi käsivartensa, ja minä halasin häntä. Äiti puristi toisella kädellään mustaa korutonta laukkuaan ja hieroi toisella minua selästä. Hän tuntui niin ohuelta ja kapealta, että pelkäsin hänen hajoavan halatessa. Tiesin kyllä, että lohikäärmeen luolasta paennutta naista ei saa oikeasti rikottua enää millään.

Hyviin tapoihin kuuluu, että ihmisiä tervehditään arvo- ja ikäjärjestyksessä. Äiti saattoi kuitenkin tehdä poikkeuksen ja tervehtiä minua ensin, sillä omia sukulaisiaan saa tervehtiä ensimmäisenä. Hän päästi minusta kuitenkin nopeasti irti ja siirtyi ukin eteen pyynnöstäni tulla sisään.
”Jittramas Meesang, Nitthanin äiti”, äiti esittäytyi, ja kuten aina suomenkielisille puhuessaan, Jittramasin a-äänteet olivat avoimempia ja pidempiä kuin jos hän puhui Skypen välityksellä kotiin.

Ja kun hän liikkui oviaukosta, hänen takaansa paljastui

Yen,

maailman hienoin tyttö, maailman täydellisin olento, maailman viisain ja kiltein ihminen.

Laskeuduin heti polvilleni. Yen lennähti syliini ja rutisti. Hän ei halannut niin kuin äiti, eikä siksi että kuului. Hän puristi molemmat laihat kätensä kaulani ympärille niin tiukasti, että minun oli vaikea hengittää, ja minä puristin hänen koko ruumistaan vielä kovempaa ja haroin hänen lyhyitä hiuksiaan niin että se tuntui varmasti tukistamiselta. Ne olivat pehmeämmät ja vaaleammat kuin minun, ja Yen hieroi nenäänsä poskeani vasten, ja hänen nenänsäkin oli pieni ja suloinen, eikä sellainen litteä kuin minun. Yen oli täydellinen ja maailman paras, enkä halunnut päästää hänestä irti enää koskaan. Olin täysin valmis muuttamaan takaisin kotiin äidin luo vaikka heti, jos saisin sillä tavalla pitää hänet, leikkiä hänen kanssaan nukeilla, saatella hänet hänen syksyllä alkavaan kouluunsa, tulla katsomaan hänen jokakeskiviikkoisia ratsastustuntejaan.

”Joona”, äiti kutsui, eikä Yen liikkunut tai tuntunut edes avaavan silmiään, joide ripset olivat kutittaneet poskiani kun ne olivat lepattaneet kiinni.
”Joona. Nyt riittää. Joona.”

Yen liikahti haluttomasti. Päästin irti, mutta vähän kerrallaan. Hän suukotti vielä kerran poskeani — nenällään tietenkin, koska äidin mielestä suulla suukottelu kuului vain miehelle ja vaimolle yksityisesti — ja irtosi sitten otteestani. Yen suoristi selkänsä ja otti kasvoilleen epäluonnollisen, vieralle aikuisille esittäytymiseen varatun hymynsä, ja käveli ukin eteen. Olisinpa voinut kuiskata hänelle salaa, ettei ukkia tarvinnut pelätä. Huomenna hän jo paistaisi Yenille pannukakkuja ja taluttaisi häntä Matti-hevosensa selässä rinkiä pihalla niin kauan kuin Yen vain haluaisi. Ukki oli jopa käynyt ostamassa Ylistarosta asti eräitä tiettyjä pullia, joista olin joskus lipsauttanut Yenin pitävän.

”Joona Meesang”, Yen sanoi käsi ojossa ukille, joka äidin yllätykseksi laskeutuikin vaikeasti toisen polvensa varaan.
”No nyt minä vihiroonkin sun saan tavata. Soon tua Chai aiva susta puhunu.”

Ukki ja Yen vaihtoivat muutaman sanan. Yen rentoutui ja äiti hymyili taustalla hieman. Äidin ilme kuitenkin nyrpistyi, kun Yen tervehti ukin jälkeen Ekkua. Yen tarjosi Ekullekin kättä ja sanoi nimensä niin kuin kuuluu, sillä äiti ei tiennyt, että nuo kaksi tunsivat toisensa Skype-puheluiden kautta hyvin ja Yen tapasi sanoa Ekkua ai Sunstraksi. Ekku ei kuitenkaan pysynyt roolissaan, vaan ojensi molemmat käsivartensa kohti Yeniä, joka ilahtui ja hyppäsi hänen halaukseensa.

Puolen tunnin kuluttua katselin pirtinpöydän ääressä Kinnasen tuvassa minua vastapäätä istuvaa äitiä, joka yritti keskustella Ukin kanssa asioista, jotka olivat ukille kaukaisia ja käsittämättömiä, kuten Helsingin autius korona-aikaan. Olin iloinen, kun äiti oli tullut, mutta iloisempi olin, kun hän oli tuonut Yenin, jota pidin kainalossani lusikoiden vasemmalla kädellä jauhelihakeittoa. Yen heilutteli supermiessukkiin puettuja jalkojaan pöydän alla ja nautti, kun äiti ei kehdannut torua joka asiasta heti Yenin puolelle asettuneen ukin aikana. En uskaltanut venyttää äidin hermoja juttelemalla Yenin kanssa ruokapöydässä, mutta nopeasti kuiskasin hänelle, että huomenna mentäisiin tallille ilman äitiä ja varmistettaisiin, että Ruskakin varmasti tulee. Yenin silmät loistivat ja minä suukotin hänen päälakeaan, nenälläni tietenkin.

[NitthanOsallistuja]

Olen pahoillani taas. Mutta hei, tämä oli tässä.

Kisajännitys
301 sanaa

Jännitys tuntui puristavana tunteena rinnassa. Ihan niin kuin olisin ollut taas Mulan-näytelmässä ja Markus olisi tappanut minut niin, että minun täytyi heittäytyä kuolleena lattialle niin että ilmat menivät pihalle. En meinannut saada hengitettyä, vaikka tosiasiassa tiesin, ettei minulla ollut mitään hätää.

Onneksi sellaiseen jännitykseen osasin suhtautua. Ei tarvinnut muuta kuin keskittyä omaan ruumiiseensa ja pakottaa se toimimaan, tunnustella ympäristöään ja pakottautua huomaamaan myös se. Piti tuntea, miten jalkani roikkuivat Pondin kylkiä vasten, ja miten sain ne rentoutettua niin kuin keitetyt spagetit. Tunnustelin, miten ne vetivät minua alaspäin niin, että tunsin istuinluuni Pondin vasta kaksi päivää ennen Tie Tähtiin 3. osakilpailua puunattua satulaa vasten. Tunsin, miten sain selkäni väännettyä ihan suoraksi, ihan hyvään ryhtiin, ja sitten rentoutettua hartiani siihen asentoon.

Aurinko lämmitti selkääni miellyttävästi. Ei ollut liian kuuma, ei ollut ollenkaan tukahduttavaa, sillä kevät oli myöhässä. Tuulikin viilensi, mutta tänään se ei ollut puuskittaista ja ankaraa, vaan jatkuvaa ja lempeää, ja se silitti poskiani ihan niin kuin Pocahontasin värikkäitä lehtiä kantava tuuli oli silitellyt Pocahontasia ja heilutellut hänen pitkiä mustia hiuksiaan pikkusiskoni Yenin katsomassa elokuvassa.

Pidin satulasta kiinni ja hengitin. Tiesin Pondin olevan toisesta riimunpielestään vielä kiinni suulin oviaukossa, ja vaikka toisella puolella vuoroaan odotti Enni ilman ratsastajaa, tiesin, ettei Pond keksisi mitään kummia oikkuja. Minun ei olisi tarvinnut sen selässä vielä edes istua, mutta kun halusin. Siellä minulla oli turvallinen olo, vaikka tavallaan vielä arastelinkin hevosia.

Ympärilläni kuului jatkuva hälinä. Teatterilla olin oppinut paitsi rentoutustekniikat — ympäristön ja oman ruumiin ajattelemisen — myös suhtautumaan taustahälyyn kaikessa rauhassa. Ei saanut kuunnella kaikkea kerralla, tai se oli kaoottista. Piti kuunnella vain sitä, mitä Santtu kuulutti. Kun kuunteli sitä aikansa, saattoi siirtyä seuraavaan: koirien haukuntaan talon takana. Ja siitä taas seuraavaan: joku nainen puhui lähelläni siitä, miten hän oli ollut epävarma muurin hyppäämisestä äsken omalla radallaan. Ja taas seuraavaan: Pondin sydämenlyönteihin, jotka jatkuivat tasaisina koko ajan.

**
***

Olen apukäsi
301 sanaa

”Chai Chai Chai!”

Tiitus viittilöi minulle. Eetu oli patistanut minut raahaamaan kentän vierelle vuoroaan rauhassa pian koottavalle esteradalle odottamaan muuriesteeseen kuuluvat, harmaisiin painaviin ruukkuihin istutetut elävät ruusut, jotka hän oli juuri saanut kukkimaan saunassa ympärivuorokautisella kasvivalolla lyysäämisellä. Minulla oli toinen niistä tiukassa halauksessani, kun kävelin suulin ohi, mutta pysähdyin silti.

”Mitä?”

”Chai — ehditkö sä auttaa? Mä en kerta kaikkiaan ehdi tätä — tämä oli päättänyt sotkea ittensä tosi pahasti ja nyt mä en… Mun pitäs ihan pian siirtyy muihin hommiin, en mä muuten…”

”Tietenkin, tietenkin. Odota, mä paan tämän ruukun pois.”

”Sulla olis kyllä Pondinkin kanssa varmana ihan tarpeeksi…”

”Älä sitä murehdi phi.”

Jätin ruukun Eetun määräämään paikkaan toisen samanlaisen vierelle ja pikakävelin takaisin suuliin. Sekä siellä että tallissa oli täyttä.

”Mitä mä teen phi?”

”Sykeröitä, sykeröitä, onneksi me harjoiteltiin tätä!”

Nyökkkäsin sen kummempia kyselemättä, miten Tiituksen hevonen oli saanutkaan itsensä sellaiseen kuntoon, että Tiituksella oli mennyt sen kanssa niin kauan. Hän oli aloittanut kuitenkin hyvissä ajoin. Onneksi sen takapuolessa olivat jo tutut shakkiruutukuviot. Pujottelin sormiini kerralla viisi kuminauhaa ja ryhdyin jakamaan hevosen harjaa osiin peläten koko ajan, ettei osista tulisi tarpeeksi tasaisia Tiituksen mielestä. En kuitenkaan uskaltanut kysyä, sillä Tiitus hinkkasi kostealla sienellä Ennin kylkeä toisella puolella kohta kerrallaan ja kuivasi sitä sitten hyvin hätäisen näköisenä pyyhkeellä saman tien.

Sykeröt osasin jo teknisesti tehdä. Tiitushan sen oli itse näyttänyt, ja tälle hevoselle niitä oli helpompaa saada aikaan kuin Pondille. Letitys, letitys, letitys — niin Tiitus aina sanoi letittäessään kolmea harjastupsua niin, että niistä tuli palmikko. Sitten taita, sitten kuminauha tähän, sitten ympäri ympäri ympäri.

Tavallisesti olisin jäänyt hetkeksi ihastelemaan onnistunutta sykeröä, mutta en voinut sillä kertaa, koska olihan meillä jo kiire. Ihailun sijaan tartuin seuraavaan harjastupsuun, vedin sen suoraksi, vedin kamman pari kertaa sen läpi ja aloitin alusta. Letitys, letitys, letitys. Paitsi että siitä ei tullut heti yhtä hyvää. Purku, purku, purku.

***
***

Kokoan esteet
301 sanaa

Eetu ja tuomarit — kuka lie olikaan esteradan suunnitellut ja tehnyt — pitivät radan salassa meiltä kaikilta. En kyllä kuullut kenenkään sitä urkkivankaan, mutta saimme tietää radan samaan aikaan kuin muutkin. Sitä ei ollut vielä silloin edes koottu, vaan se oli vasta piirretty kenttää esittävälle monistuspaperille. Sen monistuspaperin Eetu ojensi minulle ja vieressäni odottavalle Ilveksen Allullekin, joka ei tosiaankaan ratsastanut kilpaa yhtään. Paperin ojennettuaan hän totesi vain: ”nopiaa, menkää, tehkää, toimikaa”. Ja me menimme, teimme ja toimimme.

Eetu juoksi kentän läpi. Hän merkitsi jokaisen estetolpan paikan maahan, osoitti sitten ensin meitä, jotka kannattelimme tolppia ja puomeja jo valmiiksi, ja sitten kenttää. Kun marssimme järjestyksessä kentälle, me kaikki apukädet, hän oli jo hävinnyt paikalta.

Esteitä oli hauska pystyttää. Pystytin yhden esteen Marshallin kanssa muiden häärätessä ympärillämme. Fyysinen työ oli mukavaa, koska pienikin nostelu sai kuitenkin huijattua minulle, että sydämeni hakkasi niin lujasti fyysisen rasituksen eikä suinkaan jännityksen vuoksi, ja niin jännitys oli helpompi kestää. Puhelemaan emme kuitenkaan ryhtyneet. Minä vain hymyilin hänelle, ja hän hymyili minulle, ja sen jälkeen emme tainneet kauheasti toisiimme vilkuilla. Kummallakin oli tarpeeksi hommia henkisessä valmistautumisessa ja sen pohtimisessa, olimmekohan me muistaneet aivan varmasti tehdä kaiken oikein tähän asti ja olimmeko muistaneet kouluratamme varmasti oikein. Kisapäivinä kaikki olivat aina hieman kireitä.

Jokainen este nousi samaan aikaan, eikä siinä mennyt viittä minuuttiakaan ennen kuin rata oli valmis. Kävelimme nopeasti pois kentältä muiden tullessa meitä vastaan ratakävelylle. Ulos kentältä päästyäni kapusin aidalle istumaan ja ihailin esteitä hetken. Hopiavuoren kentällä harvoin oli esterataa, vaan vain pari harjoitusestettä, sillä yksin tai parin kanssa kokonaisen radan pystyttäminen ja purkaminen vei ihan liian paljon aikaa, jotta se olisi kannattanut harjoituksen vuoksi tehdä. Silloin kuitenkin kun oikea rata nousi kentälle, tunnelma oli jotenkin juhlava ja Hopiavuori näytti suuremmalta ja mahtavammalta kuin muuloin. Muuri oli erityisen komea. Vaikka se oli kulunut, olihan se aika vakuuttava näky kaikkine ruusukoristeineen.

***
***

Treenin jälkeen
302 sanaa

Jännitän hyppäämistä kovasti. Tie Tähtiin -cuppiin harjoittelu on siis aika kuluttavaa minusta. Myös kisat vievät yöuneni aina moneksi yöksi joka ainoassa osakilpailussa, ja kotikisat ovat mielestäni tähän asti jännittävin osakilpailu. Luulisi, että kotona hyppääminen olisi rennompaa, mutta minua se jännitti jo jopa ajatuksena enemmän. Katsomossa olisivat kuitenkin kaikki: nekin, jotka eivät viitsineet koskaan lähteä katsomaan osakilpailuita. Jopa Eetu olisi varmasti tiukasti seuraamassa jokaisen suoritusta.

Silti mikään kisajännitys, mikään rimakauhu, mikään ramppikuume ei vetänyt vertoja sille, kun silloin yhden kerran ratsastimme Jessen kanssa vieretysten poispäin Hopiavuoresta erään yhteistreenin jälkeen. Silloin olin luvannut olla hiljaa, sillä Jesse ei pidä höpötyksestäni, ja olinkin tyytyväisenä lupaukseni pitänyt. Olin vain haaveillut, katsellut maisemia ja heeilutellut jalkojani Pondin selässä.

Sitten kesken kaiken Jesse oli kysynyt jotain sellaista, joka sai vatsani kipeämmäksi kuin korkeinkaan este, kuin läpinäkymättöminkään muuri, kuin leveinkään okseri. Mitä mieltä olen Noasta.

Mitä olisin voinut sanoa, kun tiesin, mitä tiesin: sen, että Jesse tiesi, mitä mieltä olin! Olisiko minun pitänyt haaveilla ääneen niistä sinisilmistä ja kertoa, että melkein pystyin tuntemaan miltä hänen leukansa tuntuisi, kun silittäisin sitä kämmentä vasten taitettujen sormieni ulkoreunalla varovaisesti? Mitä ihmettä hän halusi minun vastaavan? Kun hän kuitenkin tiesi, en voinut edes naurahtaa, että Noahan oli ihan kiva. Ihan kiva kaveri. Rehti ja sellainen.

Pond reagoi onneksi ahdistukseeni ihan samoin kuin edellisissä osakilpailuissa aina kilpailujännitykseeni. Se nosti hetkeksi päänsä ylös ja tähyili ympärilleen, mutta kun se ei nähnyt mitään, se jatkoi rauhallista kävelyä. Silloin Jesse sanoi, ettei minun tarvitse vastata, sillä eihän se hänelle kuulunut, ja kiitollisena jätin vastaamatta.

Lopun jäähdyttelyreissumme aikana en uhrannut ajatustakaan Tie Tähtiin -cupin edellisille tai seuraaville osakilpailuille harjoituksista puhumattakaan. Ajattelin Noaa ja sitä, että minun täytyisi tehdä jotain tälle sairaudelleni. Kun Jesse tosiaan tiesi, joku muukin voisi tietää, ja sitten tietäisivät kaikki. Sen jälkeen kukaan ei haluaisi olla missään tekemisissä kanssani enää koko Otsonmäellä, sillä olinhan sairas.

***
***

Yöllä ennen kisapäivää
312 sanaa

Heittelehdin levottomasti sängylläni. Oli kuuma. Ekku hengitti niin levollisesti vieressäni, että se ahdisti minua entisestään. Harvoin pystyin nukkumaan kokonaista yötä ennen Tie Tähtiin -osakilpailuita, mutta nyt en ilmeisesti saisi nukutuksi silmällistäkään.

Nousin ylös. Tavoittelin hetken lattialta kännykkää ennen kuin muistin, ettei minulla juuri nyt ollut sellaista Pondin polkaistua pudonneen Huaweini täysin entiseksi. Se oli ollut sininen ja hieno, ja melko uusi. Tassuttelin siis minun ja Ekun huoneen ovelle avojaloin, mattoja pitkin hiippaillen, ilman kännykän tuomaa valoa.

Menin yläkerran vessaan. Napsautin valon päälle. Valo oli terävää, kirkasta ja teollista, ei sellaista kuin aamuaurinko, ja sai minut siristelemään silmiäni. Hinkkasin silmiäni hetken molemmin nyrkein ja kävelin vessan peilin eteen. Se oli hieno peili: ei sellainen tavanomainen lääkekaappi, vaan vanha, litteä, koristellun hopeareunainen ja pyöreä. Ekku ei pitänyt siitä, sillä sen edessä oli liian pimeää meikata, mutta minun mieleeni se kyllä oli. Se näytti sellaiselta peililtä, josta peilailivat prinsssit ja ritarit.

Sillä kertaa peilistä ei kuitenkaan katsonut minua prinssi sen paremmin kuin ritarikaan, vaan kisajännistyksen kourissa kärvistelevä Chai. Hänellä oli paljaat hartiat ja mielestäni liian epätasainen ja liian tumma iho, liian suuri nenä ja liian mustat silmät, joiden pupillit olivat silloin pienet niin kuin neulanpistot. Vaikka ei niitä hirveästi erottanutkaan, sillä tämän Chain silmät olivat todella tummat, eivätkä sellaiset lämpimänruskeat, niin kuin vaikka Tiituksella ja Hellolla oli.

Tämän Chain huulten reunat olivat vaaleat. Kun koetin huuliani kättäni vasten, ne olivat kylmät, ja niin oli nenänikin. Jännitys tuntui haittaavan ääreisverenkiertoani. Minusta tuntui myös, että olin stressin takia menettänyt puolet hiuksistani, mutta kun peilin edessä niitä haroin, ainakin niitä oli vielä tosi paljon jäljellä. Ei niiden menettämistä oikeastaan huomannut kuin suihkussa, kun viemärin ympärille kerääntyi tukkoja…

Chai peilissä näytti eksyneeltä. En kehdannut puhua sille ääneen, mutta mielessäni vakuuttelin sille, että se on ihan oikeassa paikassa. Tänne se kuuluu, eikä sillä ole mitään hätää. Kun se hoitaisi vielä pari osakilpailua tätä jännittämäänsä cuppia, se olisi vapaa kaikesta pahasta.

[NitthanOsallistuja]

Olen pahoillani.

Valmistautumista
306 sanaa

Ei sykeröitä. Ei Pondille saanut. Se oli myönnetty jo ennen kilpailuita. Tiitus oli yrittänyt auttaa, mutta ei hänkään ollut osannut. Olin yrittänyt tehdä sykeröitä Tiituksen hevosen harjaan, ja olin onnistunut. Niistä oli tullut aika rumia, mutta sentään sykeröiksi ne oli tunnistanut. Vika ei siis voinut olla minussa, vaan Pondin epätasaisessa harjassa. Yhdessä kohtaa oli se kalju pieni kohtakin, johon ohjat olivat hanganneet. Sitä paitsi Tiitus sanoi, ettei esteluokissa tavata edes pitää hevosen harjaa kiinni. Vaikka oli viime kilpailuissa kyllä ollut sykeröllisiä hevosia ihan esteluokissakin, jopa minun luokassani… Kun kerran luokat ratsastettiin peräkkäin.

Muuten siistimällä me valmistauduimme kuitenkin jo etukäteen. Reita näytti, miten hevosen korvat puristettiin yhteen, jotta niistä pystyi leikkaamaan ylimääräiset karvat saksilla. Hello taas ojensi minulle furminaattorin eräänö iltana ennen kisoja, ja vaikka Pondista ei lähtenytkään samalla tavalla karvaa kuin Hellon Typystä, lähti sillä siitäkin. Niitä yritinkin kerätä tallipihasta, mutta Eetu yllätti minut silloin ja tuumasi, että ”siinon linnuulle pesäfärkkiä vain”. Furminaattorin avulla Pondista tuli minusta kiiltävämpi kuin ennen, vaikka ei se mitenkään Jussiin verrattaen kiillellyt ollenkaan. Mutta vähän kuitenkin. Ihan niin kuin sen karva olisi ollut punaisempikin.

Pondin kaviotkin rasvattiin. Yleensä ne olivat aika harmaat, niin kuin mustakavioisen hevosen kaviot tapaavat olla, mutta kun ne rasvasi, niistä tuli ihan kiiltävän mustat niin kuin korpin höyhenpeite. Rasva haisi aika pahalta, mutta hieroin sitä silti kavioihin paljain käsin. Niillä se nimittäin leevisi paremmin kuin sienellä, jolla olin aiemmin yrittänyt pyyhkiä. Käsistäni Pondin rasva teki aika kuivat ja kovat.

Sen enempää emme valmistautuneet siistimällä, ellei sitten lasketa sitä, että puhdistin varusteet aiemmin. Sekään ei hirveän hyvin mennyt, vaan Reitasta tuli vihainen. Hänestä minulle sopiva rangaistus oli onneksi kuitenkin ihan vain se, että ratsastaisin koululuokkani Pondilla, joka piti haalean vaaleanpunaista, vaahtokarkin mieleen tuovaa satulahuopaa satulansa alla. Mutta ei se minua hirveästi haitannut. Kuulemma koululuokassa huovan piti olla valkoinen, mutta ei kukaan katsoisi huopaa ja luulisi katsovansa estekisoja silti.

***
***

Huonot enteet
323 sanaa

Lauantaina ennen kisoja ratsastin laukkaa peltojen välissä maastopätkällä. Reita on kieltänyt minulta maastossa laukkaamisen, mutta hän oli itse vahtimassa. Hänen mielestään pieni irrottelu teki hyvää ja sai Pondin kunnolla hereille ennen viimeisiä esteharjoituksiamme ennen seuraavan päivän tositilannetta.

Herättely laukan avulla meni niin, että ensin ravasin mahdollisimman rauhallisesti ja rennosti Pondilla pitkin ohjin kohti Jätinmetsää, poispäin Reitasta. Laukkaa ei kuulemma saanut nostaa poispäin hänestä. Yritin kyllä sanoa, että olin minä Minillä laukannut, mutta Reitan mielestä Pond oli ihan eri asia kuin laiska Mini, suuri ja rauhallinen työhevonen. Joka tapauksessa minulla oli tosi suuri ja mahtava olo ravatessani yksin hänestä kauemmas.

Jonkin matkaa ravattuani minun piti kääntyä. Kääntöpaikasta oli merkkinä pellon reunassa kasvava pieni nuori koivu. Ravasin vähän sen ohitse, käänsin Pondin ja pyysin laukkaa takaisin päin. Reita ei ollut sanonut mitään suoraan, mutta tiesinhän minä hänen tarkoitusperänsä siinä, miksen saanut laukata poispäin, vaan vain häntä kohti. Hän ajatteli, että en saisi pidettyä Pondia hallinnassa, ja että Reitan yli se ei toki tohtisi missään tapauksessa laukata. Hän kohteli minua niin kuin Ruskaa, joka oli melkein kuusi vuotta vanha, eikä se haitannut minua ollenkaan. Minulla oli hyvä ja turvallinen olo nostaessani laukkaa yksin peltojen välissä.

Ehdin laukata vasta muutaman askeleen, kun kuului tumpsahdus ja sitten oikein kimeä särkyvä rasahdus. Kului vielä pari askelta lisää ennen kuin tajusin, mistä ääni oli peräisin. Istuin takaisin satulaan ja hidastin innokkaan Pondin epätasaisen ja pomppivat ravin kautta takaisin käyntiin. Kummastunut Reita levitti käsiään minulle kauempana tallilla päin, mutta minä käännyin ja kävelimme muutaman askeleen taaksepäin.

Sinikantisesta Huaweistani ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Katsoin sitä murheellisena satulasta ja mietin, pitäisikö minun laskeutua satulasta keräämään se. Tietenkään sen siruja ei voinut siihenkään jättää, mutta omin avuin en pääsisi takaisin satulaan.

Päädyin siis nostamaan laukan kohti Reitaa, ja taipaleestamme tuli tosi hätäinen. Heti Reitan luo päästessäni sanoin, että puhelimeni oli rikki ja se oli huono enne huomista kilpailua ajatellen: onhan puhelin musta peili. Reita vain tuhahti sellaiselle puheelle ja lähti kävellen sirpaleita hakemaan.

[NitthanOsallistuja]

Nitthan Chai — Sand Pond

Luokka 3: 3 lisäarpaa
Fiiliksiä 2. osakilpailun jälkeen
Kouluvalmennus
Letitysharjoitus 2

Luokka 7: 13 lisäarpaa
Esteharjoittelua
Kun olisi kiire ratsastamaan
Ennen estetreeniä
Mikä tässä jännittää?
Jäähdyttelyä
Varustehuoltoa Chain tapaan
Siistimistä ja valmistautumista
Huonoja enteitä
Kisajännitys
Kaverin jeesimistä kisapäivänä
Kisaradan kokoaminen
Jesseseikkailu treenin päälle jatkuu
Kisoja edeltävä yö

[NitthanOsallistuja]

Varustehuolto Chain tapaan
(364 sanaa)

Kisoissa pitää olla hienona. Siksi otin Pondin satulasta satulavyön, jalustimet ja jalustinhihnat irti. Pesin ne kaikki satulasaippualla niin että vaahtosi kunnolla. Varmana ei jäänyt mitään likaa mihinkään. Kiinnitin satulavyön takaisin satulaan ja se oli helppoa. Jalustinhihnat eivät kuitenkaan suostuneet menemään enää paikoilleen, joten kiinnitin ne yhteen ja nostin satulan päälle. Ajattelin, että Reita voisi ne sitten laittaa: ei kai siinä kauaa menisi.

Sitten kannoin Pondin satulahuovat autoon. Ajattelin pestä ne kotona. Varsinkin valkoinen huopa, jota Reita halusi käytettävän kisoissa, oli nuhruisen näköinen. Otin silti mukaan myös punaisen kotona käytettävän huovan ja tummansinisen, vaikka niissä ei lika niin näy. Ajattelin, että samallapa ne menevät.

Kisat ja Outin ratsastaman Jussin kiiltävät varusteet mielessäni kurotin ottamaan Pondin suitset naulasta satulahuoneeseen palattuani. Istahdin lattialle niiden kanssa ja nytkytin ohjat irti niistä, koska sen verran osaisin laittaa takaisin paikoilleen. Ohjat oli nopeasti pesty kunnon vaahdolla, ja jätin ne lattialle kuivumaan. Ajattelin, että otan vielä kuolaimetkin pois, niin ettei niihin mene satulasaippuaa, koska se varmasti maistuu pahalle. Kyllä minä kuolaimet osaisin poskiremmeihin kiinnittää. Kaksi samanlaista rengastahan niissä oli, ja kaksi rautapalikkaa välissä: ei kai sillä ollut väliä, miten päin ne suitsissa olivat.

Kuolaimet irrotettuani kävin uudelleen suitsien kimppuun. Hinkkasin poskihihnoja ja ajattelin, että kyllä minä nekin osaan takaisin laittaa: paksumpaan solkeen vain kiinni ylhäältä. Irrotin ne siis, koska ei niitä saanut puhtaiksi kiinninnäisinä, vaikka kuinka vaahdotti. Ne puhdistettuani katsoin taas loppusuitsia. Eihän niissä ollut enää kuin niskahihna ja otsapanta. Irrotin ne toisistaan ja pesin. Muiden hevosten suitsissa oli vielä turparemmikin, mutta Reita hoki, että jos hevonen aukoo suutaan, pitää hoitaa syytä eikä seurausta, mitä se sitten tarkoittikaan.

Lopulta minulla oli edessäni kuolainten lisäksi joitakin — tarkalleen viisi — erilaista osaa. Tunnistin ne kaikki. Tiesin tarkasti, että kaksi samanlaista olivat poskihihnat, pitkät olivat ohjat, ja niin edelleen. En vain osannut koota niitä. Ajattelin, että ei kai se niin vakavaa ole, ja nostelin osat Pondin harjasankoon. Sitten lähdin kotiin.

Seuraavana päivänä Reita oli niin vihainen, että löi Pondin satulaa satulahuoneessa ja piti outoa murisevaa ääntä. Ilmeisesti satulasaippuaa ei saa vaahdottaa ja jättää sitten suitsiin ja satulaan, tai ne kuivuvat hilseileviksi. Ja punaista satulahuopaa ei saa pestä yhdessä valkoisen kanssa. Ei meistä tullut kovin hienoa ja kililtävää ratsukkoa siis kotikisoihin, mutta Reita oli melko pelottava.

[NitthanOsallistuja]

Jesseaiheinen merkintäsarja. Juonentynkä ei ole havaittavissa, mutta oli tarkoitus, enkä taaskaan jättänyt hiomisaikaa…

En mä sua pelkää
341 sanaa

”Mutta kun se pelottaa mua”, sihisin Reitalle ihan hiljaa kentän laidalta Pondin selästä. En kerta kaikkiaan voinut hypätä kentän päätyyn kasattuja ristikoita, kun Jesse oli paikalla.
”Jessekö?” Reita sipisi takaisin niin hiljaa, ettei Jesse voinut millään kuulla.
”Joo.”
”Miksi se sua muka pelottaa?”
”Se on niin vihasen näkönen aina”, supatin ja vilkaisin Jesseä. ”Vähä niinku sä.”
”Niinku mä!”
”Hys! Niin!”
”No jos se on niinku mä, niin sitä suuremmalla syyllä sun pitäis uskaltaa olla sen kanssa ihan normaalisti. Et sä muakaan valitettavasti pelkää.”
”Nii mut…”

Reita murahti ja hieroi naamaansa kummallakin kämmenellään. Huokaisin ja katselin muka ristikoita, mutta oikeasti Jesseä. Hän kilpaili Tie Tähtiin -cupissa minua vastaan mukamas samantasoisissa luokissa, vaikka oli huhujen mukaan ratsastanut noin sata vuotta, ja minä viisi minuuttia. Eniten minua pelotti se, että olin viimeksi onnistunut häntä paremmin. Mitä jos hän oli vihainen siitä? En suinkaan pelännyt, että hän kävisi minuun käsiksi kesken treenien. Hän ei ollut sitä tyyppiä, ja sitä paitsi minulla oli Reita, joka pelottaisi varmaan Jesseäkin vain kumartumalla ankarana ja kaksimetrisenä hänen ylleen. Arvostelevia katseita minä pelkäsin, ja ajatuksia. Jessestä ei ihan tiennyt, mitä hänen päässään liikkui. Hän mulkoili minua ja Pondia välillä sen näköisenä kuin olisi ajatellut, että mitä mekin missään Tie Tähtiin -kisoissa eteenpäin nytkytimme, ei meidänlaisillamme ollut sinne asiaa. Sitä paitsi Jesse oli huhujen mukaan kilpaillut viime vuonna Hallavan tiimissä — ja Hallavahan oli se talli, joka järjesti koko cupin! Eli Jesse oli jossain sisäpiirissä! En minä voinut hänen edessään ratsastaa yhtäkään ristikkoa!

”Chai”, Reita sanoi ja katsoi minua niin tiukasti jääsilmillään, että minun oli jo hetken katseeseen vastaamisen jälkeen tuijotettava ennemminkin Pondin satulan etukaarta.
”No?”
”Mä ajoin Ylistarosta tänne tasan sun takia. Eli jos sä et nyt aika pikaisesti mene ton ristikon yli, mä oon tosi vihainen.”

Reita oli tosissaan. Kun hän oli tosissaan, hänen suupielensä kiristyivät tuskin huomattavasti. Tunsin hänet kuitenkin jo. Hän oli silti vaaraton.

”En mä sua pelkää”, sanoin hänelle muka tosissani, mutta minua nauratti.
”Nii just”, Reita tuhahti. ”Paina sitte hyppäämään, kun et pelkää, koska mä takaan että mä oon miljoona kertaa pelottavampi kun toi hymynaama tuolla.”

***
***

Houkuttelin Jessen maastoon
312 sanaa

”Se menee niin tosi hyvin sulla”, kehuin Jesseä yhden kerran, kun olimme ratsastaneet kahdestaan kentällä tunnin verran. En minä muuten olisi siellä yksin tekemistä keksinyt, mutta Reita oli lähettänyt pikkutarkat ohjeet WhatsAppiin siitä, miten tänään piti kisoja varten harjoitella. Kuulemma muurin hyppääminen oli jotenkin erilaista kuin muiden esteiden, joten sitä piti hypellä, ja välissä taivutella, koska Hopiavuoren Tie Tähtiin -osakilpailuissa olisi läpinäkymätön muuri. Minä en kuitenkaan huomannut mitään eroa muurissa muihin esteisiin nähden. Siinä huomasin, että Pond olisi koko ajan halunnut mennä katsomaan Jessen heppaa, joka ei kylläkään näyttänyt yhtä kiltiltä kuin Pond. Se ei varmana ollut ratsastuskoulun hevonen.

”Mm. Nii. En mä ny tiiä”, Jesse mumisi. Hän sanoi minulle joka viikko pari sanaa enemmän. Tiesin sen, vaikka en ollut laskenut. Jessen sanat olivat yleensä lyhyitä.
”Menee, sä osaat kaikkia hienoja juttuja, arvaa, vähä mä oon hyvä jos mä olisin joskus yhtä hyvä.”
”No kiitti”, Jesse sanoi ja vilkaisi minua. Hän ei pitänyt katsekontakteista. Hänen äänensävystään kuuli, että keskustelu oli yhtä ohitse kuin treenimme, jossa minä olin hypännyt Pondin kanssa toisessa päässä hänen ratsastaessaan jotain laukkajuttujaan toisessa.

”Tuuksä maastoon jäähdyttelemään heppoja?” kysyin katsekontaktia hakien ja ratsastin hyvän turvavälin päässä hänen hevosensa vierellä.
”En.”
Aina yhtä puhelias. Niin kuin Reita. Ja jos hän todella oli niin kuin Reita, hän halusi oikeasti maastoon, mutta ei halunnut kuunnella minun räpätystäni, niin kuin Reita sanoi.
”Tuu nyt. Mä oon ihan hiljaa.”
Jessen suupielessä kävi nopea hymy.
”Voin mä puhuakki jos sä haluat.”
Hän vilkaisi minua. Minun mielestäni hän näytti siltä, että olisi halunnut lähteä.
”Sun ei tarvi vastata. Sä oot varmana huomannu että mä pystyn käydä täyttä itseriittoista keskustelua ihan vaan yksin”, sanoin vakavalla naamalla hymyä pidätellen.
”No hetkeks”, Jesse myöntyi, mutta ainakin yritti näyttää harmistuneelta kurtistamalla kulmiaan. Kun käänsin Pondin portille, näin silmäkulmastani kuitenkin taas hymynpoikasen.

Kun kävelimme hiekkatiellä pitkin ohjin ja linnut pitivät meteliä Jätinmetsässä, olin hiljaa ja ajattelematta enää äskeisiä Tie Tähtiin -treenejä.

[NitthanOsallistuja]

Olen pahoillani. Olen jumissa. Joudutte siis kärsiä mun mukana, koska kun mä olen jumissa, mun on julkaistava kaikki mitä tulee tai multa menee moti. Tiedän, ettei tämä ole taiteellisella tai tarinallisella mittapuulla hyvä, mutta Chai ja sen rääkkääminen saa mut aina hyvälle tuulelle… (Mitähän se kertoo musta?)

Sen siitä saa kun kuljeskelee

Olin ajatellut mennä katsomaan varsoja. Eetu oli kieltänyt tallissa riehumisen ja meluamisen ja ylimääräisen kuljeskelun, mutta enhän minä melunnut, riehunut tai kuljeskellut. Minun oli vain pakko nähdä ne. Olin antanut salaa sille isommalle nimeksi Rölli, koska se oli sellainen karvainen kyljistään. Se näytti pehmoiselta, vaikka en ollut uskaltanut koskea siihen. Pelkäsin, että sen äiti Flida purisi minua, tai että varsa saisi minusta jonkin kulkutaudin ja kuolisi. Muutenkin huhuttiin, että nyt pitäisi olla innostumatta liikaa kaksosvarsoista. Molemmat kylläkin näyttivät aika hyvinvoivilta minusta.

Vaikka en ollutkaan Eetun kieltämillä asioilla — meluamassa, riehumassa tai kuljeskelemassa — menin silti varmuuden vuoksi Jussin tallin kautta sisään. Jos Eetu olisi paikalla, voisin nimittäin aina teeskennellä meneväni satulahuoneeseen hakemaan jotain. Hiippailinkin satulahuoneen ovelle, meluamatta, kuljeskelematta ja riehumatta, ja kurkistin sisään. Tyhjä. Oli hyvä tietää, ettei Eetu väijynyt siellä, jos joku muu yllättäisi minut kesken kaiken. Sitten siirryin päätallin puolelle hiljaa ja ketterästi kuin ninja… Varoen päästämästä ainoatakaan ääntä varsinkaan pehmeäpohjaisista lenkkareistani tallin betonilattiaa vasten… Tarkistellen, oliko reitti selvä… Katsoin ensin ovellepäin. Ei ketään. Käytävä ihanan autio. Ei juuri hevosiakaan sisällä. Hiivin karsinaa kohti katse edelleen ovella hetken matkaa. Sitten vasta käänsin katseeni menosuuntaan.

Huomasin katsovani Noaa silmiin. Se olisi jo itsessään ollut hengästyttävää, mutta kun Noa on vieläpä Flidan ja täten varsojenkin omistaja. Tunsin miten puna kohosi poskilleni samaa tahtia kun käteni kohosi raaputtamaan pistelevää niskaani. Sellainen kiinni jäämisen elämys oli jotenkin niin kauhea, että minua alkoi hymyilyttää ihan kauheasti ja naurattaakin vähän. Ei siinä tilanteessa nyt itkeäkään voinut!

”Tuliks Chai kattoon skidejä?” Noa kysyi hymyyni vastaten, enkä käsittänyt, miten itsepäisesti varsoja tuijottavaa Jesseä ei häirinnyt se, miten Noa heilautti hiukset, pari rastapötköä siis, kasvoiltaan.

”Ei kun mä olin vaan — tai siis mä meinasin vaan — mä totanoin olin oikeastaan –” Yritin vimmatusti keksiä selitystä tallissa harhailulleni. Teinkin itse asiassa juuri sitä, minkä Eetu oli kieltänyt: kuljeskelin. Olin ohittanut varustehuoneen jo niin hyvä tovi sitten ja kävellyt niin määrätietoisesti kohti juuri Flidan karsinaa, etten voinut valehdellakaan mitään.
”Joo mä tulin”, vinkaisin siis katse Noan kenkien… Kengänkärjessä. Yritin olla irvistämättä. Ranteitani ja polviani särki aina, kun ajattelin Noan jalkaa. Missähän se oli nyt? Mitähän irtojäsenille tehtiin lopulta? ”Anteeksi.”
”Ei ku tuu vaan”, Noa kutsui ja viittasi minulle kädellään.
Pää painuksissa tottelin, ja mietin, mikä Jesseä vaivasi, kun hän vain katseli varsoja ja rapsutti nopeasti nenänpieltään, vaikka Noa tuoksui Noalta siinä lähellä.
”Mitä sä meinaat tehdä niille?” kysyin nopeasti ennen kuin tukehduin.
”En mä tiiä vielä”, Noa sanoi pehmeästi, ja minä mietin, puhuikohan hän tyttöystävälleen samalla tavalla, ja kuinka Jessen korvat olivat niin tavanomaisen kalpeat eivätkä yhtään punaiset.

Katselin hetken, kuinka Noa ja Jesse katselivat varsoja. Jesse vilkaisi minuun pari kertaa, mutta väisti nopeasti katsettani sillä tavalla, että siitä tuli ihan Reita mieleen. Olin jo ensimmäiset yhtäläisyydet huomatessani yrittänyt kohdella Jesseä niin kuin Reitaa, ja nytkin siirryin vielä vähän kauemmas siltä varalta, että hänkin tarvitsisi yhtä paljon omaa tilaa. Noasta pysyttelin kaukana ihan eri syistä. Hän nyppi peukalonsa kynsinauhaa toisen kätensä peukalon kynnellä, joka oli neliskanttisempi kuin minun kynteni, ja hänen koko ihonsa oli vaaleampi ja sileämpi kuin minun ihoni, enkä olisi halunnut panna merkille mitään sellaista. Yritin keskittyä siihen, miten Jesse oli vielä Noaakin valkoisempi, ja miten tuikkaisin seuraavana kesänä käsivarteni hänen käsivartensa viereen ja vertaisin rusketuksia, vaikka Jesse olikin varmaan sitä tyyppiä, joka vain palaisi. En kuitenkaan pystynyt keskittymään Jesseen niin hyvin kuin olisin halunnut. Hän katseli keskittyneesti varsoja ja vastaili lyhyesti Noan äänellä kysyttyihin rauhallisiin kysymyksiin, eikä tuntunut edes huomaavan, että Noalla oli takin kaulus rutussa toisen korvan alla, vaikka minä halusin niin kauheasti suoristaa sen että suutani ihan kuivasi ja huuleni halkeilivat niin että ritisi.

Tuntui kuin olisin seissyt siinä tunnin. Odotin koko ajan, koska olisi kohteliasta lähteä. Lopulta mutisin Pondin satulan puhdistamisen tekosyykseni, jotta pääsisin lähtemään. Tunsin yhtäläistä ahdistusta kuin äidin lähellä, ja varmaan sen takia päädyin osoittamaan kummallekin, sekä Jesselle että Noalle, omituisen hätäisen wain, mistä soimasinkin itseäni koko sen illan.

Flidan karsinalta kipitin satulahuoneeseen niin äänettömästi kuin saatoin, mutta ovesta kurkistaessani näinkin Agnesin selän aiemmin ihan tyhjässä huoneessa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nojautua seinään satulahuoneen oven vieressä, piiloon Jessen ja varsinkin Noan katseilta. Yritin saada vereni kiertämään vähän normaalimmin ainakin kasvoissani, mikäli käsien tärinän loppuminen olisi liikaa toivottu. Korvissanikin kohisi omituisesti.

”Mikähän sen oli?” kuulin Noan aloittavan Flidan karsinalla hiljaisen keskustelun, joka piirtyi aivoihini ikuisuuden ajaksi minua vainoavaksi muistoksi. Sitä korvieni kohina ei peittänyt, vaikka edes Agnesin liikuskelua satulahuoneessa en kuullut.
”Ai sen”, kuulin Jessen vastaavan ja rutistin silmäni kiinni niin kuin hän aikoisi lyödä minua. ”Eksä tiedä?”
”No valaise mua”, Noa sanoi niin, ettei iva hänen äänessään ollut ollenkaan purevaa, ja jo siinä vaiheessa olisin halunnut takoa päätäni seinään niin että kalloni olisi haljennut, mutta siitä olisi kuulunut liian kova ääni.
”Se on kuses suhun toi jätkä”, Jesse sanoi toteavasti ja soinnittomasti niin kuin Reita aina, ja minä kiskoin salaa ja hiljaa hupparin hupun päähäni aggressiivisen epätoivoisesti ihan niin kuin se olisi ollut kuulosuojain ja näkymättömyysviitta.
”Höh”, Noa puuskahti naurahtaen, onnekseni, vaikka ei se paljoa lohduttanutkaan.

Silloin minä luikahdin satulahuoneeseen huppu päässäni ja selkä edellä Agnesista välittämättä, koska tallin käytävillä ei ollut tarpeeksi tilaa minulle enää. Ajattelin epämääräisesti mennä tallin vintille ja viettää siellä loput elon päiväni ilman ihmiskontakteja varsinkaan Noaan. Mietin, mikä ihme minua vaivasi. Tai oikeastaan tiesin täsmälleen, mikä minua vaivasi. Mutta miksi juuri minua?

[NitthanOsallistuja]

Pond, juokale
(518 sanaa)

Olin yrittänyt houkutella Pondia haasta vaikka kuinka kauan, mutta sillä kertaa se ei halunnut millään tulla. Enni, Tiituksen hevonen, olisi tullut kyllä, mutta Pond vain seisoi tarhaan viimeisimpänä muuttaneen, minulle tuntemattoman hevosen vierellä kauempana ja hiuski hännällään laiskasti ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että olin sitä hakemassa. Rutistin sen vihreää riimua rintaani vasten ja tunsin hätäännyksen koko ajan kasvavan rinnassani. Reita oli varta vasten sanonut, että minun pitäisi olla valmiina. Että hänellä oli tasan kuusikymmentä minuuttia aikaa minulle, aikaa tuhlattavaksi, niin kuin hän sanoi, joten minun olisi sopivaa istua tiukasti hevosen selässä hänen tullessaan. Reita ei ollut ikinä vaarallisen oloinen, mutta… Toisaalta en ollut ikinä oikeasti suututtanut häntä… Hänellä oli sellainen ankara katsekin… Hän hymyili harvoin muutenkin…

”Ai’Pond, tuu nyt”, yritin maanitella vielä epätoivoisesti käsi pitkällä, mutta Pond ei hievahtanutkaan. Olin yrittänyt jo kutsumista, lepertämistä ja jopa kissittämistä, mutta se ei aikonut tulla.

Kello tikitti… Vaikka rannekelloni ei pitänyt ääntä sen enempää kuin puhelimenikaan, olin kuulevinani sen… Mitähän Reita tekisi suuttuneena? Jos hän vain ilmoittaisi, ettei enää lainannut hevostaan minulle kilpailuihin, ja ettei aikonut enää valmentaa minua, se olisi tavallaan helpotus: pääsisimpä kauas kaikista oikeistakin ongelmistani samalla. Mutta mitä jos Reita olikin sellainen, kuin selän takana puhuttiin? Ei hän minua varmaan läpsisi, mutta entä jos Pond saisi selkään? Entä jos hän huutaisi minulle niin kovaa, että alkaisin itkeä niin kuin pikkulapsi? Tunsin jo hätäännyksen kyyneleiden kohoavan pistelevästi silmiini.

”Chai”, kuului värittömän neutraalisti takaani tallilta päin ja ihokarvani nousivat saman tien pystyyn. Liian myöhäistä.
”Se ei tuu ulos khun phi anteeksi anteeksi mä yritin jo kaikkea mutta mä en saa sitä–” aloin luetella yhteen pötköön jo käännähtäessäni Reitaa kohti.

Reita hymyilee vain harvoin. Hänen tavallinen ilmeensä on läheltä katsottuna neutraalihko ja alakuloinen, vaikka ensialkuun tulkitsin sen vihaiseksi. Siltä hän näytti nytkin. Hän oli työntänyt kätensä hevosenkarvattoman villakangastakin taskuihin ja vetänyt mustan piponkin päähänsä, vaikka enää ei ollut edes lunta kuin ojan reunoilla. Hän oli seisahtunut muutaman askeleen päähän valkoisine karvakauluksisine talvilenkkareineen, joita ei ikinä käyttänyt tallilla. Hän ei tosiaankaan ollut jäämässä tuhlaamaan aikaansa kuin tunniksi minun ja Tie Tähtiin -kisojen takia tänään.

”Maanitteliksä sitä?” Reita katkaisi selitykseni.
”Joo mut en mä varmaan osannu sit ku–”
”Kyllä sä varmaan osasit. Mä kysyn vaan sen takia että mä yritän ensin kiltisti, jos sä et oo vielä yrittäny”, Reita sanoi hiljaa ja yhtenäisellä sävelkorkeudella niin kuin Dahlstenin Markus konsanaan ollessaan surullinen.

Hän käveli varovaisesti aidalle viereeni, parin metrin raon päähän tietenkin, ja katsoi tarkasti ettei liannut kenkiään.
”Pond!” Reita äyskähti hakaan kaikki neljä ulkonevaa kulmahammasta paljastettuna, ja Pondin korvat käännähtivät häntä kohti niin kuin niissä olisi ollut jouset. ”Tänne!”

Pond käännähti laiskasti tarhakaverinsa vierestä ja lähti lontimaan Reitaa kohti. Sen meno oli hidasta. Seurasin sitä silmät pyöreinä. Miksi se uskoi heti? Reitalle ei kuitenkaan riittänyt sellainen tottelevaisuus.
”Hopi hopi!” Reita komensi vaativasti, ja silloin Pond nosti päänsä ylös ja ravasi viimeiset muutamat askeleet.
”En mä ymmärrä miten se nyt tuli enkä mä muka saanu sitä millään”, yritin mutista hädissäni puettaessani Pondille riimua vapisevin käsin.
”Sä oot niin kovin kiltti”, Reita sanoi sellaisella äänellä, että se kuulosti kehulta, ja lähti kädet taskuissa tallille päin meitä odottamatta. Ilmeisesti minulla olisi vielä vähän ratsastusaikaa.

[NitthanOsallistuja]

Kaksi tarinaa, jotka kertovat Tie Tähtiin -valmistautumisesta, mutta etenkin Noasta ja vähäsen Tiituksesta

Tällä kertaa mennään esteiden yli
(321 sanaa)

Reita nakkeli koulupiiskaa ilmaan Hopiavuoren kentän keskellä ja vaikutti tapansa mukaan täysin neutraalilta ja hieman sulkeutuneelta. Kentällä oli kylmä, vaikka aurinko paistoi niin, että mustien farkkujen alla jalkojani oli ihan pistellyt tuulettomalla tallin seinustalla häntä odottaessani. Kentälle osui kuitenkin tuuli.

Olin ravannut Pondilla kenttää ympäri saadakseni sen rentoutumaan ennen harjoituksia. Ei sellainen kuntoni päälle käynyt, eikä Pondinkaan, mutta kun nostin seuraavan pitkän sivun alusta tallirakennuksen kulmalta laukan Reitan ohjeiden mukaan ja vilkaisin keskellä kenttää odottavaa kahta harjoitusestettä, okseria ja lankkupystyä, tunsin itseni nääntyneeksi.

Muillakin tallilaisilla oli havaittavissa kilpailuväsymystä, ja olihan Tie Tähtiin -cup toki jo puolessa välissä, mutta ei minun väsymykseni kokonaan siitä johtunut, eikä edes suurimmaksi osaksi. Olin oppinut nauttimaan hyppäämisestä, ja koululuokasta Pondin kanssa saamamme ruusukekin tuntui minusta hienolta. Minä olin väsynyt, koska Hopiavuoressa kävi Noa: Noa, joka jutteli, hymyili, tervehti, taputti Pondia ohimennen ja tapasi tuulettaa niskaansa säiden lämmettyä nostamalla hiuksensa häiritsevällä tavalla ylös. Minulla ei ollut aikomustakaan pilata koko loppuelämääni ja kuolemanjälkeistä elämääni Noan takia, mutta hänen välttelemisensä ja hillitysti hänellee vastaaminen ja aina hieman ohitse hänen sinisistä silmistään katsominen oli näännyttävän uuvuttavaa.

Pond pyrki pidentämään askeltaan, kun ohjasin sen estettä kohti. Tiesin katsomattakin, ettei Reita nakellut enää piiskaa ilmaan ja kävellyt pientä rinkiä kentällä, vaan hänellä oli hellyyttävä tapa ohjata Pondia minun mukanani varsinkin kuvitteellisin ohjasavuin, kunhan lämmittelystä oli päästy. Yritinkin parhaani mukaan lyhentää Pondin askelta, jotta ennen estettä mahtuisi vielä yksi askel lisää. Tamma tuntui lukittautuneen reitilleen kohti estettä, ja mietinkin nopeasti, mitä tapahtuisi, jos pakottaisin sen yhtäkkiä kääntymään… Luisuisiko se sivuttain liikevoimansa takia päin lankkupystyä ja kaatuisi rämisten kaiken tuhon keskelle, ihan niin kuin minä olin luisunut silloin viimeksi kamalaan katastrofiin Kein kanssa, kun olin yrittänyt viime hetkellä kääntyä…

Mutta en minä ohjaisi Pondia yhtäkkiä pois esteeltä, en tällä kertaa, enkä yrittäisi itsekään vaihtaa suuntaa, sillä olin jo vanhempi ja viisaampi. Suunta oli valittu jo, ja esteet olisivat ohitse aika pian: tämä ihan kohta ja Noa ennen kesää, kun cup loppuisi. Ketään ei sattuisi.

Letitysharjoitus 2
(420 sanaa)

”Kato Chai”, Tiitus sanoi ystävällisesti tukko Pondin harvaa, kulunutta ja lyhyttä harjaa sormissaan. Hän sanoi nimeni niin kuin sanotaan Hymy, vaikka minun nimeni tarkoittaa Poika ja Kyllä.
”Chai khap”, vastasin automaattisesti miettien ihan muita asioita kuin hevosta ja kisakampausta. Taisin olla ajatuksissani taas äidin luona kotona, sillä yhtä ankeissa tunnelmissa olin. Onneksi kuitenkin mumisin niin epäselvästi kuin mumisin, sillä muualla kuin äidin luona varsinkin Chai-nimisen oli outoa vastata komentoon sanomalla chai.
”Tällä on kyllä ohuempi harja kun Ennillä…” Tiitus mutisi. ”Mutta näin mulle opetettiin. Letitä, letitä, letitä – sitten tää pää taitetaan tänne… Mut ei tää nyt oikein…”
”Ihan hieno se on”, väitin, vaikka Tiituksen tekemä ohut sykerö näytti lähinnä omituiselta. Se oli laiha ja rimpula. Jos Pondin harja olisi täynnä sellaisia, sen kaula näyttäisi vieläkin ohuemmalta. En voisi laittaa sille sykeröitä seuraaviin osakilpailuihin.
”Ei se kyllä oo ihan hieno…” Tiitus huokaisi ja haroi omituisen sykerön auki pujottaen läpinäkyvän kumilenkin sormeensa.
”No ei — anteeksi.”

Tiitus vilkaisi minua silmäkulmastaan, muttei sanonut mitään. Pond seisoi kiltisti paikallaan, kun hän haroi sen harjaa sieltä täältä. Siirryin hevosen pään vierelle ja silitin sen turpaa. Olisin halunnut halata sen päätä niin kuin Reita tapasi halata aina ennen Mayan päätä, mutta en tainnut olla sen kanssa niin hyvissä väleissä. Kaipasin jotain ihmeellistä lohdutusta väsymykseeni ja alakulooni, vaikka sitten hevoselta.

”Tällä on niin epätasanen harja”, Tiitus sanoi hiljaa. ”Paksu tästä keskeltä, mutta tämmönen aika lirvu näistä molemmista päistä. Ja tässä ihan keskellä ei edes kasva harjaa: kato mikä kalju kohta.”
”Reita sanoo että siihen on varmaan ohjat hinkannu niin monta vuotta kun on pidetty käsiä täälä”, sanoin ja näytin, niin kuin Reita oli minulle näyttänyt, missä kohtaa alkeiskurssilaiset roikottivat käsiään, ja minua väsytti.

Tiitus oli hetken hiljaa ja nyökytti. Sitten hän kääntyi katsomaan minua ja nyökytti vielä hetken lisää. Siristi silmiään. Minä käänsin katseeni Pondin otsaan, jota silitin.
”Ootko sä ihan kunnossa Chai?”

Katsoin uudelleen Tiitusta. Hän ei voinut olla paljoa minua vanhempi, mutta hän näytti vähän siltä kuin amerikkalaisten teinisarjojen suositut high school -pojat. Ekku oli katsonut talvella hieman Gleetä Netflixistä, ja Tiituksessa oli jotain samaa kuin Finn Hudsonissa. Ehkä se oli tuo mustanruskea lyhyt kampaus, tummat silmät, leveät hartiat, tai jokin muu. Ajattelin, ettei hänenlaisensa voisi ihan ymmärtää, mitä kamalia vääränlaisia ajatuksia minussa oli, ja kuinka väsyttävää niille oli laittaa vastaan aina välillä. Tiitus näytti sen sortin nuoreltamieheltä, joka ei koskaan epäillyt itseään. Hän menisi varmaan kotiinkin jenkkijalkkisharjoitusten kautta niin kuin Finn Hudson, ja tyttöystävä odottaisi siellä blondina ja sinisilmäisenä, ja ihan vaaleaihoisena. Hymyilin hänelle parhaani mukaan, ja hymyillä minä osaan.

”Oon, mä oon ihan kunnossa!”

[NitthanOsallistuja]

Chai ja Pond

Jalkapallotreenit
346 sanaa

Ei se nyt niin pelottavaa ollut, se valmentautuminen, kun Nelly kerran piti valmennusta. Siinähän sitä vain laukkailtiin ja ravailtiin Lexin ja Agnesin perässä. Vaikka aluksi minä kyllä meinasin, että en mene, kun tehtävvät kuulostivat aika vaikeilta, ja kun sinne oli jo menossa Jesse ja Marshall, jotka eivät kauheasti hymyilleet, vaan katselivat yleensä oikein erityisen sen näköisinä, etten minä tallille kuulu. Enkä kuulukaan. Mutta Reita oli sitä mieltä, että varmana pitää mennä, kun hänelläkin on aina vain ongelmia Pondin taivutuksissa. Niin sitten minä menin. Sitä paitsi Jesse sen paremmin kuin Marshallkaan ei ollut minun ryhmässäni, vaan Agnes, joka hymyilee aina vähän niin kuin normaali ihminen, kun katsoo silmiin, ja Tiitus, joka puhuu lempeästi ja on muutenkin kiltti. Ei siis voi väittää, että valmennus meni sen takia pieleen, että olisi jännittänyt.

Lempihetkeni koko valmennuksessa oli kiemuraura. Sitä mentiin viimeiseksi.
”Chai!” Nelly sanoi käskevästi keskeltä kenttää ja sanoi minun nimeni niin kuin se kuuluu sanoa, eikä niin kuin Ekku sanoo. Niin että se tarkoittaa poikaa, eikä aurinkoa. ”Sitte kiemuraura. Muistakko sä mikä on kiemuraura?” Nelly kysyi ja piirsi sormellaan kuvitteellista kiemurauraa kentän toiseen laitaan. ”Hyvä. Kiemuraura. Laukassa. Sä meet eka–”
”En mä osaa–”
”Höpö höpö — siis tälle reunalle tulee kiemuraura laukassa, ja nyt katotte että ne taipuu kans!”

Se oli kuin refleksi. Sanoa, että en mä osaa. Pond nosti laukan mielellään, vaikka se kyllä laukkasikin niin kuin vompatti, niin kuin Reita sanoi. En minä kuitenkaan sen laukkaa pelännyt, enkä varsinkaan kiemurauraa. Jostain syystä kiemurauralla taivuttaminen oli helpompaa kuin voltilla, ja laukkakin oli paras mahdollinen askellaji siihen. Laukanvaihdotkin olisi saanut siinä menemään. Kiemuraura laukassahan oli täsmälleen niin kuin jalkapalloa, ja sitä minä kuitenkin osasin. Pondin etujalat olivat palloa potkivat jalat, takajalat olivat pelaajan juoksun suunta. Ei siinä sitten muuta tarvinnut kuin katsoa, että sai pujoteltua jalkapallon kanssa kartioiden välistä jalkapallotreeneissä, ja sekös helppoa oli. Kyllä minä palloa osasin kuljettaa, vaikka en ikinä oppisikaan ratsastamaan volttia.

”Mitä tapahtu, Chai?” Nelly kysyi kiemurauran jälkeen.
”Ai enksmä osannu?” kysyin saman tien ihan lukossa ja Pond hidastikin sen takia käyntiin eikä raviin, niin kuin piti.
”Eiku sä oot ku ihan eri ratsastaja kun äsken.”

[NitthanOsallistuja]

Chai – Pond

[NitthanOsallistuja]

Oksennan tässä viestissä viimeiset 3 tarinaa tiedostoista. Varsinkin ekaa olisin halunnut hioa ihan tarinaksi, sillä en ole ehtinyt kertomaan poikani äidistä vielä kaikkea haluamaani, mutta aika loppuu just nyt ja lisäarvat pitää ilmoittaa. 😀

Äiti ei tule katsomaan kisoja
349 sanaa

”Jittramas Meesang”, kuului puhelimesta virallisen kuuloisella nuotilla ja äärimmäisen suomalaisella ja avoimen kuuloisella ääntämyksellä, kun puhelu yhdistyi.
”Fah!” ehdin huudahtaa puhelimeen ennen kuin äiti tajusi, että soittaja olin minä.
”Nitthan! Hyvä kun sä soitit, hyvä juttu”, äiti sanoi heti lämpöisemmin ja vaihtoi kieltä niin, että Jittramas Meesang -vastaus olisi kuulostanut tällä kielellän vokaaleiltaan suppeammalta ja nuotiltaan laulavammalta: ihan äidin nimeltä.

Vaihdoimme kuulumisia hetken. Kyselin pikkusiskostani Yenistä ja Jarista, joka on äidin mies. Molemmilla oli kaikki hyvin. Sellaiset asiat osasin hoitaa äidin kielellä. Kotiasiat ja rakkaudenilmaisut. Ne tulivat itsekseen. Ruuasta ja rakkaudesta — niistä meillä kotona varmaan eniten oltiin puhuttu, ja aina äidin omituisella laulavalla kotikielellä.

Kun puhe tuli muusta — sellaisista asioista, jotka hoidin aina suomeksi — minulla oli yhtäkkiä ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ilmaista itseäni.

”Tuletteko te kattomaan mun ratsastuskisoja Ye… Joonan kanssa?” sanoin siis suomeksi, vaikka tiesin äidin inhoavan sitä.
”Sano thaiksi”, kuuluikin heti komento thain kielellä, sillä sitä äidin mielestä kulttuurien arvostus oli, että minä ja Yen puhuimme kotona ja häneelle hänen kieltään.

Yritin yhden kerran. Alku oli helppo. Kyllä minä osasin miettimättäkin kysyä, tuletteko te tänne. Yeniin viittasin vain sanalla nong, koska äiti olisi pillastunut, jos olisin sanonut ai nong-saw, pikkusisko. Ratsastuskilpailuille minulla ei kerta kaikkiaan ollut mitään sanaa. Huokaisin puhelimeen ja jätin koko virkkeen kesken.

Silloin äiti sanoi jotain käsittämätöntä puhelimeen. Se oli pitkä sana, joka oli minulle täysin vieras. Unohdin sen saman tien, koska se ei jäsentynyt osaksi mitään kielisysteemiäni. Sillä hetkellä tiesin toki sen tarkoittavan ratsastuskilpailuita, mutta äiti sanoi sen vain yhden kerran.

Äidin vastaus oli helppo ymmärtää. Sitä paitsi tiesin sen jo ennalta. Osasin määrän ilmauksen paljon, ja sanan työt, vaikka virkkeen ensimmäinen osa jäikin minulle merkityksettömiksi sanoiksi. Saattoihan sen arvata. Ei me tällä kertaa, ai’Nitthan, ei tällä kertaa. Myös seuraavankin virkkeen sisällön osasin päätellä ymmärtämieni sanojen perusteella. Pikkuveljesi haluaisi kyllä: Jari on vienyt häntä tallille koko keväänkin ja äiti on nähnyt hänen laukkaavan, vaikkakin vain videoilta.

Lopulta keskustelu päättyi suomenkieliseen vihaiseen kyselyyn taas kerran, kun äiti huomasi, etten ymmärtänyt jotain tärkeää.
”Hä? Nitthan? Vai mitä olet mieltä?”
”Mitä khun-mäa?”
”Että tykkäätkö?”
”Mistä?”
”No siitä! Että jos me tullaan niihin viimeisiin kisoihin! Ai’Nitthan, yritä vähän keskittyä!”

*

1. osakilpailun TT-koululuokka
353 sanaa

Ei se ollut minun vahvuuteni, se kouluratsastus. Reita oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että samalla sitä osallistuisin molempiin lajeihin, kun samalla ilmoittautumismaksulla pääsi, niin voisin katsoa sen ilmaiseksi kokemuksen kartuttamiseksi. Kuulemma kouluratsastus ei ollut Pondinkaan juttu.

Kun ratsastin kilpakentälle, yritin pitää hymyn kasvoillani ja mielessäni Reitan sanat siitä, että Pond oli haastava kouluratsu taitavammillekin kuin minä. Reita sanoi sen olevan jäykkä pötkylä, ja olevansa pahoillaan, ettei se pystynyt parempaan. Tosiasiahan oli, että minä tässä en pystynyt. Kyllä Reita sen näytti saavan taipumaan paremmin, vaikka mitä minä mistään edes ymmärsin.

Pysäytin Pondin keskelle kenttää ja tervehdin tuomaria.
”Se on helppoo sulle, poka”, kuulin silloin Reitan äänen korvissani. Ajatus siitä kommentista hymyilyttikin minua ihan aidosti. Reitaa ärsytti, kun hänen sanojensa mukaan virnistelin. Olin joskus kysynyt, ärsyttikö todella. Kuulemma ei. Rehellisyyden puuskassaan hän oli myöntänyt olevansa vain kateellinen.

Jatkoin kootussa ravissa ja käännyin vasemmalle. vaikka kouluradalla ei ollut mitään niin huimaa kuin esteradalla oli, nimittäin esteitä ja kovaa vauhtia, koulurata ahdisti minua silti enemmän. Esteradalla pystyi aina päättelemään, minkä esteen piti hypätä seuraavaksi. Kouluohjelma piti oikeasti muistaa ilman vihjeitää, ja sekös oli jännittyneenä erityisen rankkaa. Vaikka kyllä minä sen muistin, että seuraavaksi tuli avotaivutuksia! Vaan mitä ihmettä tuli sen jälkeen!

”Puoliympyröitä”, kuulin Reitan äänellä ja melkein näin hänet keskellä kenttää heittelemässä piiskaa ilmaan, mitä hän tapasi tehdä. ”Kato: kun sä joudut raukka Pondilla mennä, niin avotaivutus menee vaan puoliks oikein. Sitte jatkat vaan puoliskoilla. Puoliympyrää tohon vaan, pyörit tälleen samaan suuntaan ku oot menossaki, ja tadaa, toiseen suuntaan, ja sit…”

Kyllä minä taas hetken matkaa muistin: kiitos silti. Seuraavaksi mentiin erilaisia raveja, ja se oli mennyt harjoituksissa ihan kivasti, ainakin Saga Isbergin valmennuksessa kokemani valaistumisen jälkeen. Kun nyt vain jännitykseni ei pilaisi kaikkea…

”Muista pysähtyä tohon”, muistin Reitan sanoneen, ja silloin hänen ilmeestään näki, kuinka hän yritti keksiä taas uutta mahdollisimman hyödytöntä muistisääntöä. ”Sä muistat sen siitä, että siinä on C-kirjain, ja sitä ei oo sanoissa ’muista nyt ääliö pysähtyä tohon’.”

Neljä sekuntia siinä piti olla ja sitten jatkaa. Yritin olla nauramatta ja varsinkin ajattelematta suunnanmuutokseen liittyvää muistisääntöä. Kyllä minä radan osasin, kun tällä tavalla rentouduin. Se oli sitten eri asia, kuinka hirveästi meillä taas menisi.

**

Kisakampausharjoitus
319 sanaa

Letitä, letitä letitä. Mitä sitten? Tuuli leyhytti letityskirjaa suulin lattialla. Astuin sen päälle likaisella kengälläni, jotta oikea sivu pysyisi auki. Letitä ja… Kumarruin lähemmäs molemmat kädet Pondin harjassa, kun en niin kaukaa nähnyt ohjekuvia. Enkä nähnyt siltikään. Siirsin kaikki pitelemäni jouhet vasempaan käteeni ja yritin kumartua uudelleen… Siirsin kenkää vähän, jotta näkisin sen reunan alle… Tuuli…

Kengästäni jäi ruma rapakuvio kirjan sivuille. Näin sen ennen kuin tuuli puhalsi aukeaman piiloon. Huokaisten päästin irti Pondin letistä: turhahan sitä oli pidellä, kun en tiennyt, mitä olin tekemässä seuraavaksi. Kumarruin nostamaan kirjan maasta. Voi vitsi missä kunnossa se oli rapaisine kansineen, jalanjälkineen ja tuulen nuhjuisiksi heiluttelemine ja taittamine sivuineen!

Selasin sivun 65 esiin uudelleen ja Pond lepuutti takajalkaansa vierelläni ihan tyytyväisen näköisenä. Ensin piti letittää. Sitten piti jotenkin vetää se letin loppupää tuolta letin sisältä noin…

Tutkin Pondin harjaa kirja toisessa kädessäni. Ei sillä kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi pitkiä jouhia sellaiseen! Laskin kirjan harmistuneena suulin kivijalalle. Olin nähnyt kaikilla muissa kilpailuissa sellaiset sykeröt. Olisin halunnut Pondillekin…

”Mitä Chai tietää?” kysyi silloin Tiitus, joka ilmestyi tallista kera Ennin ja satulan.
”Mä vaan…” aloitin, mutta en kehdannut sanoa, että harjoittelin letittämistä. Tiitus luulisi pian, että olin jotenkin erikoinen.
”Harjottelet letittämistä?” hän kuitenkin tokaisi.
”Mistä sä tiiät?”
Hän katsoi merkitsevästi letityskirjaa ja kuminauhapussia suulin kivijalalla vierellämme. Hymyilin ja myönsin syyllisyyteni moisiin puuhiin, koska en muutakaan voinut.
”Vaikka ei tälle vissiin sit saa semmosia sykeröitä”, huokaisin Pondin harjaa haroen vielä, kun Tiitus kiinnitti jo Enniä suulin toiseen suuaukkoon.
”Onhan sillä vaikka kuinka paljon harjaa”, Tiitus vastasi Pondia uudelleen vilkaistuaan. ”Yllättävän lyhyestä saa. Mä sain jopa Hell… Tai siis — kuule tiedätkö kuka osaa auttaa? Nimittäin Outi, jos sillä on aikaa.”
”Ehkä mä kysyn siltä.”

Vilkaisin vielä Tiitusta ja ryhdyin asioikseni harjaamaan Pondia, kun en kerran letittämisestä kuitenkaan yksin selviytynyt, enkä sitä omin avuin ennen kisoja oppisi. Voisinkohan minäkin harjoitella niiden sykeröiden tekemistä sitten Hellolla, jos kerran Tiituskin oli saanut? Hello ei ainakaan purisi, niin kuin hevoset välillä.

[NitthanOsallistuja]

Nitthan Chai ja Pond
308 sanaa

”Jäähylle Šaai!” Ruska karjaisi ja suoristautui.

Minua oli naurattanut, mutta se loppui heti. Kunnianarvoisa valmentaja Ruska Svart oli melkein kuusi vuotta vanha, mutta sillä tavalla keltaisten kumppariensa rapaiset kannat yhteen paukauttaessaan, koko ruotonsa suoristaessaan ja äärimmäisen käskevästi koko kädellään ilmeisesti jäähypaikkaani kohti viitaten hän oli paljon vakuuttavampi kuin mikään aikuinen ihminenkään.

”En mä edes tehny mitään”, yritin sanoa Pondin selästä, sillä vastahan men olimme Ruskan alkeisharjoituksia tosi kiltisti suorittaneet, ja olin muutenkin koettanut suhtautua kuusivuotiaan pitämään leikkivalmennukseen asiaan kuuluvalla vakavuudella.
”Kyllä sä teit!” Ruska sanoi hiljaa mutta ihan varmasti ja kuulosti sillä hetkellä täsmälleen omalta isältään. Reita puhutteli kiukkukohtauksen saavaa Ruskaa täsmälleen samalla äänensävyllä, johon ei ollut vastaan sanomista.
”Mitä muka?” kysyin kuitenkin, vaikka käänsinkin jo Pondin Ruskan osoittamaan suuntaan. Meidän oli tarkoitus viettää jäähymme ilmeisesti katsomon puolen portin edessä.
”Tiesikkö Šaai, joillekki voi tulla paha mieli näsäviisastelusta”, Ruska sanoi tiukasti, käsi edelleen ojossa, ja taisi olla ihan oikeassa.

Pond seisoi pitkin ohjin kentän laidassa, kun muut jatkoivat valmennusta ja minä suoritin katuvaisena jäähyäni. Olin irvaillut Outille ohjastuntumasta, ja samalla vähän Ruskalle tomerasta valmennuksesta. Sellainen ei erityisesti kuulunut tapoihini. Nojasin rauhallisena seisoskelevan Pondin niskaan molemmilla käsilläni selkääni venytellessäni ja ajattelin, että taisin sortua Hopiavuoressa aika usein kummallisiin ylilyönteihin. Oli rankkaa, kun ei ollut kavereita, ja näihin ihmisiin en osannut edes tutustua. Otsonmäelläkin olin viettänyt jo jonkin aikaa, Ievannevalla, Kinnasissa, mutta en silti tuntelut ketään.

”P’Šaai!” Ruska kutsui minua, kädellään taas viittoillen tietenkin, kun oli aika laukata. Se tarkoitti, että jäähyni oli ohitse. Viitottuaan hän katsahti kuitenkin hätäisen näköisenä ympärilleen ja kutsui minua uudelleen: ”Nitthan Dwngtawan Paithoonbuathong siis, saat tulla jäähyltä pois!” Ilmeisesti valmentajamme arvolle ei sopinut kutsua valmennettaviaan isoveleikseen.

Nyökkäsin vakavana Ruskan suuntaan ja kävelytin hevosen huolellisesti uralle, ettei vain tulisi taas sanomista. Sitten nostin laukan, sillä Ruska oli tarkka, että hänen alkeellisissa laukkaharjoituksissaan pitkän sivun jokainen askel otettiin laukassa. Onneksi Pond oli jo tottunut Ruskan valmennuskuvioihin ennalta.

[NitthanOsallistuja]

Nitthan Chai ja Pond
312 sanaa

Saga oli ihan hirveän kiva. Hän hymyili minulle, ja olin tietenkin heti ihan myyty. Hopiavuoressa on kuitenkin yleensä aika jäyhää porukkaa, ja hymystä minä elän.

Saga oli sitä mieltä, että Pond tarvitsee enemmän tekemistä, jotta alkaisi kuunnella minua. Reita hokee välillä samaa, mutta hänen mielipiteensä kaikesta muusta on tyystin eri.
”Ei se siitä rikki mee, vaikka sä kunnolla pyydät sitä!” Saga nauroi, ja taputti polveani sen merkiksi, että puhe oli pohjeavuista.
”Saatana jos sä sitä vielä ikinä potkit, niin ikinä et enää mene sen lähellekään vaan mä lähetän sut sinne Espoon perähikiälle minne sä kuulut”, oli Reita puolestaan äyskäissyt minulle joskus kahdesti, kun olin hänen mielestään komentanut liian voimakkailla pohjeavuilla. Se kaikui mielessäni vieläkin ihan kirkkaana, enkä epäillyt yhtään, etteikö hän olisi toteuttanut uhkailuaan, jos olisin rennosti vain totellut Sagan ohjetta.

Yritin kuitenkin keksiä Pondille koko ajan puuhaa. Voltti tuohon, pysähdys ja peruutus tähän, lisättyä ravia tuohon, kiemuraura tähän, ja niin edelleen. Loputtomasti en kuitenkaan keksinyt sille yllättäviä pyyntöjä. Saga ei tietenkään voinut keskittyä minuun niin kuin Reita, koska paikalla oli muitakin. Silti kaipasin nimen omaan sitä, että joku papattaisi yksityiskohtaisia ohjeita jatkuvasti ja minä saisin vain totella niin kuin robotti.

Silloin minulle välähti, että nimen omaan sitä Pondkin haluaa. Tietenkin sen vauhti hidastuu ja motivaatio vähenee, kun se ei saa komentoa pitkään aikaan, vaan kävelee vain. Juuri niin minullekin kävi. Kun jalkapallossa valmentaja sanoi, että nyt ihan vain pallotellaan, aluksi pallottelin innokkaasti. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä enemmän kuitenkin tarkkailin valmentajaa ja odotin uutta käskyä. Eikä sen käskyn tarvinnut olla edes mitään kauhean yllättävää. Pelkkä varmistus siitäkin, että aina vain muuten pallotellaan, riitti pitämään minut tyytyväisenä pitkän aikaa.

”Sehän kuuntelee sua nyt jo eri tavalla”, Saga sanoi niin iloisesti, että melkein yllätyn, kun virke ei päättynytkään hellään nong-puhuttelusanaan, vaan loppui tyhjyyteen. Hymyilin hänelle silti iloisesti, sillä satulaan asti tunsin hänen olevan oikeassa, vaikka mikään ongelma ei ikinä kokonaan niin nopeasti ratkeakaan.

[NitthanOsallistuja]

Yrjöän näitä tänne useamman kerrallaan. Olen pahoillani, mutta nämäkin täytyy laittaa jonnekin. On tässä jotain teemoja Chain mielentilasta, mutta… Tässä viestissä on siis 3 tarinaa.

Matkalla TT-kisoihin
317 sanaa

Jesse istui vierelläni takapenkillä ja tuijotti ikkunasta ulos. Tiitus, joka ajoi, raapi niskaansa toinen käsi tiukasti ratissa. Outi vahti etupenkillä puhelimensa näytöltä Enniä ja Pondia, jotka matkustivat kuljetusautossa. Oli hiljaista, mutta ei sillä tavalla ahdistavasti, vaan rauhallisesti. Tiesin, että Tiitus ja Outi olivat jonkin verran reissanneet jo yhdessä valmennuksissa.

Käänsin katseeni ohitse vilistäviin maisemiin Jessen esimerkin mukaan. Yritin haaveilla hevosista. Joskus pienenä, kun olin katsellut ulos kesämökkimatkoilla äidin ajaessa, olin kuvitellut vierellemme juoksevia hienoja villikoiria. Olin rakastanut Hopeanuoli-sarjaa. Nyt yritin nähdä hevosia, mutta niitä ei vilistellyt puiden välissä, vaikka kuinka tahdoin. Ei siellä ollut koiriakaan.

Kaduin taas kaikkea: oli sellainen päivä. Taisin olla kirottu. Jos Jumala on kerran luonut jokaisen ihmisen, miksi hän on tehnyt minusta tällaisen? Kun Jumala etukäteen tiesi, mikä on syntiä, miksi hänen piti istuttaa sellaisia kauheita asioita minuun? Kuinka kauan minun piti vielä pyytää Häneltä apua, että olisin ehjä taas?

Taas olin tilanteessa, josta en päässyt edes pakoon. Jos olisin päässyt, olisin paennut taas. Olisin mennyt vaikka johonkin vuorille Sveitsiin, asettunut puoliksi romahtaneeseen majaan ja elänyt vailla ihmiskontakteja, jos olisin sillä päässyt Taivaaseen. Nyt olin kuitenkin autossa matkalla Tie Tähtiin -kilpailuihin, eikä minulla ollut pääsyä pois. Olin luvannut ratsastaa Reitan hevosella kilpailusarjan loppuun, eikä Reita ottaisi kuuleviin korviinsakaan Pondin siirtämistä toiselle tallille, vaikka sitten kertoisin ihan syynkin.

”Ajatuksia tulee ja menee”, Reita sanoi silloin viimeksikin, kun kerroin, miten hirvittävä ihminen minä olen. ”Sitä paitsi, sun ajatukset ei edes koske toisen ihmien satuttamista niinku mun nyt kun sä hengität taas kaiken mun hapen”, hän oli vielä äyskähtänyt, ihan niin kuin minun ajatukseni eivät olisi enemmän väärin kuin se, jos hän tosiaan ajatteli minun lyömistäni.

Puiden välissä ei juossut villihevosia, ja Outin hiljaisesta juttelusta päätellen kesyhevosilla oli kaikki hyvin hevosenkuljetusvaunussa. Räpyttelin pisteleviä silmiäni ja ajattelin, että olinpa sentään nyt kaukana kaikesta edes tämän päivän. Kukaan näistä ihmisistä ei halunnut olla minulle seurana, mutta sentään minulla oli Pond, joka tykkäsi kaikista, ja joka hyppäsi turvallisen tuntuisesti.

Lämmittely ennen esteluokkaa
305 sanaa

”Nitthan Chai Paithoonbuathong!”

Minulle tuli ihan äiti mieleen, kun meidät kutsuttiin lämmittelyyn esteluokkaa varten Pondin kanssa. Kutsu tuli samalla nuotilla. Äitikin tapasi kutsua minua ihan sukunimeltä, jos oli vihainen tai tyytymätön.

Ratsastin pää pystyssä lämmittelyradalle. Hopiavuoresta oli lähtenyt kilpailuihin iso porukka, olihan meitä kaksi joukkueellista, mutta minä en tuntenut kuuluvani heidän joukkoonsa. Olimme vain minä ja Pond, kahden. Hymyilin silti ohimennen Tiitukselle. Ei ollut syytä kaataa muiden niskaan sitä, etten minä koskaan kuulunut minnekään.

Ravasin Pondilla pitkään. Huimasi, kun ajattelin, miten normaalilta se tuntui. Pondin pomppiva ravi olisi ollut minulle ylivoimaista vuosi sitten. Kaikki muukin oli minulle ylivoimaista vuosi sitten. Olin silloinkin paikassa, johon en kuulunut.

Lämmittelyradalla oli muutama este. En tarvinnut Reitaa kertomaan, milloin Pond oli tarpeeksi vetreytynyt hypätäkseen ne. Sen vain tunsi. Sen tiesi askelten joustavuudesta ja Pondin kaulan laskeutumisesta. Ohjasin sen lämmittelyestettä kohti. Ajattelin, että ottaisin vähän tuntumaa. Olin oppinut pitämään hyppäämisestä.

Pieni punainen pystyeste lähestyi. Hillitsin Pondia vähän ohjasta, jotta se lyhentäisi askeltaan ja ehtisi ottaa vielä yhden askeleen ennen estettä. Kaikki tuntui automaattiselta. Puolipidäte puolta askelta ennen ponnistusta, niin kuin robotti. Tunsin hymyilevänikin automaattisesti.

Esteen ylitse lentäessämme olin hengissä pienen hetken. Vatsassa tuntui taas samalta kuin vuoristoradassa. Hetkeksi hymyni muuttui väkisin irvistykseksi, mutta se johtui vain kovasta vauhdista ja huimasta tunteesta vatsassa. Kun Pond otti hypyn etujaloillaan vastaan ja kallisti niskaansa minua kohti pysyäkseen tasapainossa, kaikki tuntui olevan ohitse. Lämmittely ainakin alkoi olla ohitse.

”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, sanoi kaiuttimiin jonkun miesääni sillä nuotilla, että hän oli opetellut etukäteen sanomaan minun nimeni. ”Ja Sand Pond.”
Se kuulosti minusta kovin vieraalta nimeltä, mutta annoin Pondin silti kävellä kentälle. Melkein yhtä erikoista taisi olla se, että minua tarkoittava nimi sanottiin yhdessä Reitan hevosen nimen kanssa taas. Ihan niin kuin minä olisin oikea ratsastaja.

Pond tuntui hyvältä. En ollut viimeksikään pudonnut satulasta kesken kaiken, enkä oikeastaan peöännyt sitä enää. Olin tehnyt tämän jo kerran.

TT-esteluokka
311 sanaa

Yksi laaja laukkaympyrä ennen esteitä. Siitä oli tullut minulle sellainen rituaali, että en voinut enää aloittaa ilman sitä. En voinut edes harjoituksissa. Pond ei olisi sitä tarvinnut, mutta Reita oli kehottanut minua laukkaamaan aina ympyrän, jotta rauhoittuisin. Ja rauhoittumista minä toden totta kaipasin!

Jätin kaikki ikävät ajatukseni taakseni ratsastaessani estekentälle. Tunsin pelkkää kasvavaa jännitystä. Se oli samanlaista kuin ennen kuin teatterin esirippu nousi. Se oli kamalaa, ja samaan aikaan se oli ihanaa. Se esti minua toimimasta normaalisti, mutta samalla se antoi minulle käsittämättömän paljon uutta energiaa tehdä uusia, luovia ratkaisuja.

”Jännittää, jännittää, jännittää”, hoin samaa mantraa jokaisella Pondin askeleella, kuin mitä olin aina melkein äänettömästi hokenut hyppiessäni paikoillani ja ottaessani viimeisiä kierroksia teatterin lavalla esiripun takana. Kaipasin Markusta, minun Markustani, joka tarttui aina silloin olkapäihini, hymyili minulle hämmentävän suoralla hammasrivistöllän ja kumartui sitten kuiskaamaan:
”hyvä, niin pitääkin!”

Markuksen kuiskauksen jälkeen jännitys ei koskaan laantunut, mutta jo ennen kuin esirippu aukeni, minulla oli vain kerta kaikkiaan hauskaa. Tunsin saman olin nytkin. Se kupli rinnassa, hartioissa ja ylävatsassakin, kun este lähestyi. Lapsena tuntui samalta, kun äidin mies, Jari, oli leikkinyt ja juossut minun kanssani pihalla, tai vienyt minua uimaan kesällä Kuusijärvelle.

Pond hyppäsi kuin itsestään. Tiesin, että este meni hyvin. Yritin olla innostumatta liikaa, vaikka Pond tuskin innostuisi. Se oli vanha ratsastuskoulun hevonen, tasainen kuin mikä! Minä sen sijaan voisin ihan helposti pilata kaiken, jos innostuisin liikaa, sillä en osaa tehdä mitään oikein.

Toinen este lähestyi. Pond hyppäsi taas niin kuin pikku enkelihevonen — vaikka sitä ei enkelihevoseksi saanutkaan koskaan sanoa, tai Reita meni tosi vakavaksi. Ponnistus oli vähän kaukaa, mutta mitä siitä: olisin tarkempi ja parempi kuski seuraavalla esteellä. Ei saanut jäädä vanhoja murehtimaan, minulle sanottiin usein. Tai siis Reita ja Markus tapasivat sanoa.

Mutta entä jos tulevaisuus huoletti? Ohjasin Pondin itsevarmana kohti kolmatta estettä, mutta lähestymiskulma oli surkea. Ja minä, maailman huonoin ratsastaja, huomasin sen kun oli ollut jo kauan lliian myöhäistä.

[NitthanOsallistuja]

Pyöreä Pond
360 sanaa

”Ai sinulla on täällä kesken…”

Hidastin Pondin käyntiin ennen kuin uskalsin kääntää katseeni sivuun. Maneesin ovelta tulvi valoa, ja siinä valossa seisoi Marshall, vakavana niin kuin aina, hevosensa käsipuolessaan. Tartuin oikealla kädelläni satulaan ja huomasin nostavani vasemman kämmenen pystysuorana suurin piirtein nenäni korkeudelle kömpelöön yksikätseen waihin ennen kuin ehdin estää itseäni olemasta taas kummallinen. Jokin Marshallin olemuksessa sai minut aina hermostumaan samalla tavalla kuin äidin ollessa lähellä, ja äidin läsnäolo tarkoitti wai-tervehdyksiä, puhutteluliitteitä ja vierasta, käsittämätöntä kieltä, josta en kirjoitettuna tunnistanut edes kirjaimia.

”Eiku kyllä sä tänne mahdut, ja hei, mä voin mennä kyllä muutenki pois tieltä — kun enhän mä mitään edes osaa — kunhan vähän koitin että jos mä saisin tän meneen silleen pyöreemmin…”

Marshall hymyili ihan vähän ja nyökkäsi. Suljin suuni, käänsin katseeni eteenpäin taas ja nostin uuden laukan. En aikonut jäädä murehtimaan outouttani: Marshallin täytyi tietää jo muutenkin, että minussa oli jotain vikaa.

Kun käänsin Pondin pääty-ympyrälle, tunsin istuvani sen satulassa niin kuin minut olisi liimattu siihen. Ajattelin esteratsastusta, joka tuntui minusta vuoristoradalta. Joskus laukkaaminenkin oli tuntunut. Jos tunsin olevani nyt jo koukussa siihen huimaan tunteeseen, jota olin pelännyt, tarvitsisinko tulevaisuudessa aina vain kovempia aineita — aina vain korkeampia esteitä? Entä sitten, jos joskus osallistuisin Tie Tähtiin -kilpailuissa expert-luokkaan? Mitä sen jälkeen oli enää olemassa? Sitäkö varten kenttäratsastus oli keksitty, että joillekin ei enää riittänyt mikään?

”Chai”, Marshall sanoi viereltäni, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, hätkähdin.
”Khun phi”, inahdin täsmälleen niin kuin olisin inahtanut äidillekin osoitukseksi siitä, että kuuntelin.
”Laske kädet alas. Sitten ei tarvitse kuin pidättää sitä vähän edestä, ja se on jo pyöreämpi.”

Marshall katsoi minua hieman kulmiensa alta. Hymyilin ja nyökkäsin, ja rapsutin poskeani, sillä olin taas erehtymäisilläni tekemään jonkin omituisen eleen. Kuinkahan kauan minulla menisi tottua siihen, että Marshallkaan ei turhia naureskellut, eikä vaihdellut sävelkorkeutta puhuessaan? Siihenkin oli mennyt vuosi, etten tulkinnut Reitan ilmettä enää automaattisesti vihamielisenä.

Kun laskin käteni alemmas ja pidätin Pondia edestä, se pyöristi niskaansa. Kun vielä ajoin sitä pohkeilla hieman eteenpäin, se oli pyöreä koko hevonen. Ainakin ravissa. Vielä kun saisin sen pysymään laukassakin sellaisena. Odotin, että vastakkaisessa päässä ravaava Marshall katsoi minua ja Pondia, ja nostin sitten nyrkkini ilmaan tuuletukseksi. Hän näytti peukkua, eikä tuntunut sillä hetkellä ollenkaan uhkaavalta.

[NitthanOsallistuja]

En mä susta olis uskonut, Buathong
348 sanaa

Makasin kyljelläni minun ja Ekun sängyllä puhelin korvallani ja näpersin toisen käteni sormilla kalalangasta virkattua ruusukuvioista päiväpeittoa. Markuksen ääni kuului luurista, ja minä keskityin kuuntelemaan sen sävyä ja nuottia. Se tuntui kodilta, vaikka en ollutkaan nähnyt Markusta kokonaiseen vuoteen. Välillä nostin puhelimen korvaltani, jotta saatoin niiskuttaa ja pyyhkiä silmiäni niin, ettei Markus kuulisi.

”Että en olis susta uskonut, Buathong”, Markus sanoi, ja havahduin kuullessani nimeni.
”Mitä?”
”Että sä joskus estehyppelet hevosella. Enkä mä edes ymmärrä miksi. Ne on vaarallisia ja paskasia elukoita. Tyttöjä tallilla tietenki on mutta…”
”Joo. Ne on hulluja kaikki.”

Kun toistin sanat, joita Markus oli hokenut usein alkaessani käydä tallilla, aloin nauraa, ja koska kurkkuni tuntui niin käheältä ja nenäni räkäiseltä, se itketti minua vain lisää.

”Rääyksä Buathong!” Markus melkein parkaisi puhelimeen.
”En!”
”Rääytpä! Miksi?”
”Mä oon vaan niin helpottunu että mä selvisin hengissä siitä ensimmäisestä osakilpailusta.”
”Älä valehtele mulle, Buathong!”
”Mulla on kauhee ikävä sua.”
”Hyi. Ei. Chai. Toi on epänormaalia. Me ei puhuta tommosista.”
”Joo mä tiiän…”

Markus oli hetken hiljaa puhelun toisessa päässä. Hinkkasin silmiäni vielä kerran hihansuuhuni ja nousin istumaan sängyn laidalle.

”Kerro vielä siitä estehyppyjutusta”, Markus pyysi.

Tiesin, että hän pyysi sitä vain saadakseen minut rauhoittumaan, mutta ei se haitannut. Kaipasin harhautusta niin kovasti, että aloin puhua. Kerroin, miltä hyppääminen tuntuu. Kuinka pelkään sitä niin kovasti, mutta samalla se on kivaa niin kuin vuoristorata. Kerroin siitä euforisesta tunteesta, kun kokee osaavansa edes jotain, edes joten kuten, kun selviytyy radasta hengissä, vaikka pari vuotta sitten ei olisi selviytynyt edes hepan satuloimisesta hengissä. Kerroin ihan omasta ensimmäisestä ruusukkeestani, joka oli keltainen, ja jonka Ekku oli laittanut makuuhuoneen ikkunaverhoihin kaikkien omien sinisten, valkoisten ja sinivalkoisten ruusukkeittensa sekaan, ja kuinka se paistoi siellä niin kuin aurinko.

”Nyt riittää Buathong”, Markus sanoi lopulta, ja kuulin hymyä hänen äänessään.
”Okei khun phi.”
”Mä ajattelin… Tai no, en mä kyllä lupaa sit mitään. Mutta mä oon menossa Jyrkän teatterille taas tässä kevään mittaan, niin voisin samalla käydä kattomassa kun sä estehyppäät.”
”Ai jaa. Ai jaa! Ai jaa?”
”Mitä!”
”Sullaki on ikävä mua.”
”Chai, toi on aika hinttiä oikeasti. Mutta joo. On. Vaikka ei siitä tarvi sit jauhaa.”

[NitthanOsallistuja]

Kakkukaffit
385 sanaa

”Kakkukaffit”, Eetu ilmoitti totisena ja iski täytekakun pöytään. Panin merkille, että hänen peukalonsa reuna kosketti kevyesti kermavaahtoa sen kyljessä, mutta koska kaikki olivat kai nähneet hänen hinkkaavan käsiään kuumalla vedellä ja saippualla aiemmin, kukaan ei tehnyt asiasta numeroa.

”Miksi?” Nelly kysyi, mutta keksi vastauksenkin nopeasti. ”Aa, joo…” hän äänteli jo ennen kuin Eetu osoitti hyvin pehmeällä liikkeellä ruusukenippua, joka oli kasattu keittiön pöydän päähän.
”Näyttäkää vähä niitä ruusukkeita”, keittiön tasoja nojailemasta peräisin oleva Oskari pyysi ja viittoili kädellään pöydän päässä seisten. Vieressäni istuva Hello ojensi ne hänelle, ja ai miten monta niitä olikaan. Oskari pakeni heti takaisin nojailemaan keittiön tasoon ja käänteli ruusukkeita.
”Teistä en tiiä mut mä otan nyt tätä”, vieressäni istuva Hello huokaisi ja tavoitteli jo kakkulapiota, mutta pysähtyikin kesken liikkeen. ”Mitä!” hän kivahti kohti keskilattiaa.
Kun käännyin katsomaan, tuima Eetu se siellä Helloa tuijotti.
”Eiköhän Outi sen kakun korkkaa”, Eetu ennemminkin käski kuin kysyi.
”Miks?” Hello ihmetteli.
”Kun se voitti”, Oskari sanoi katse ympäri käännetyssä sinivalkoruusukkeessa, jota piteli pitkine sormineen.
”Eikö Nelly voittanu?” kysyi Nelly itse.

Olin tarkkaillut Nellyä ja Helloa jo aiemmin, ja he tuntuivat tartuttavan toisiinsa lapsellista energiaa, vaikka erikseen olivatkin ihan miellyttäviä. Huomasin, miten Agnes puri salaa hampaansa hetkeksi tiukasti yhteen, kun rapsutti muka poskeaan.

”Nelly on emäntä”, Hello sanoi Nellylle, ja Nelly näytti kieltä.
”Chai kuitenki kilpaili ihan ekaa kertaa niin et–” Outi aloittaen osoittaen minua koko kämmenellään toiselta puolelta pöytää, ja minä punastuin ja painoin katseeni pöytään.
”Jessestä tuleeki suurmestari ku se voittaa joka vuosi kaikki nii se vois”, Nelly sanoi Outin päälle.
”Joo mutta valitettavasti Jesse ei ole nyt keskuudessamme”, Hello huokaisi silmät kiinni ja käsi sydämellään niin kuin Jesse olisi kuollut.
”Marshall voi ottaa. Kun se alotti kumminkin Arlekinin kisakauden ekaa kertaa ja meidän muiden hevoset on jo–”
”Entä Tiitus kun Enni on kuitenki niin nuoriki vielä ja se on kisannu varmaan eniten täs viime–”
”Agnes näki varmaa eniten vaivaa, ainaki jos lasketaan–”
”Ottakaa nyt joku sitä kakkua että muutkin saa!” Hello rähähti.

Kun mitään ei hetkeen tapahtunut, Hello tarttui kakkulapioon. Silloin Eetu kumartui minun ylitseni, nyppäsi kakkulapion hänen kädestään ja löi sillä häntä päähän niin kuin kärpäslätkällä. Hän ojensi kakkulapion Agnesille, joka ojensi sen puolestaan Outille.

”Ei tää oo mikään kuuma peruna -leikki!” Tiitus purnasi ja ojensi kätensä pöydän päästä, jossa seisoi. ”Hello, leikkaa ny sä sitte.”
”Käskystä”, Hello hymyili, mutta ei ottanutkaan kakkulapiota, vaan nousi ylös ja tarttui Tiituksen käteen sen mukana. ”Muista polkasta”, hän sanoi vakavalla naamalla niin kuin se olisi hyväkin vitsi, ja survaisi sitten kakkulapion kakkuun. Kuulin Oskarin tyrskähtävän ruusukkeisiin kauempana.

[NitthanOsallistuja]

Nitthan Paithoonbuathong – Pond, heA
Täydellinen itsevarmuuden puute, se on Chain monista ongelmista ehdottomasti suurin. Chai on jonkin verran taitavampi kuin luulee, mutta ihan kuin hän ei edes yrittäisi kunnolla, koska ei omasta mielestään voi onnistua tehtävissä. Pondin suurin ongelma Chain kannalta on, että taustansa takia se ei ohjaudu painoavuilla, mutta arvailee liiankin auliisti muita apuja.

[NitthanOsallistuja]

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 1
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 2
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 3

Pond to the rescue!

En ollut koskaan ennen ollut yksin maastossa hevosen kanssa. En edes taluttaen sitä, niin kuin silloin tein. Jännitti ihan hirveästi, ja kun minua jännittää, minun tekisi aina mieli hyppiä, nouseskella varpailleni ja venytellä käsiäni. Ramppikuumeessa ihan oksettaa, mutta onneksi maastoon yksin meneminen ei tuntunut ihan yhtä kauhealta.

Onneksi minulla oli kuitenkin mukanani ihan vain Pond, eikä vaikka Kein… Eikä vaikka yhden tyypin sellaista laihaa hevosta, sellaista ahaltekeä. Pond katsoi minua ihan luottavaisena, kun otin sen tarhastaan. Sidoin sen aitaan ja nostin sen kaviot yksi kerrallaan, koska Reita aina sanoo, että yhtä juttua hän ei anna anteeksi, ja se on kiven kävelyttäminen huolimattomuuden takia hevosen kavioon niin että se alkaa ontua. Mutta ei Pondin kavioissa ollut mitään, ei edes lumipaakkuja, vaikka olin varmuuden vuoksi ottanut kaviokoukunkin suulista taskuuni.

”Ole sitte kiltti mulle phi Pond”, mutisin hevoselle anelevasti, kun irrotin sen aidasta.

Alkumatkasta puristin narua tiukasti mustissa villalapasissani ja vilkuilin Pondia levottomana. Tuntui vähäsen vaikealta hengittääkin. Eniten pelkäsin kai, että se yhtäkkiä pillastuisi ja juoksisi päälleni, vaikka ei se ikinä olekaan niin tehnyt. Melkein yhtä paljon pelkäsin, että se joko liukastuisi tai pääsisi minulta karkuun. En voinut käsittää, miten niin iso eläin kuitenkin vain käveli rauhallisesti vierelläni ihan niin kuin hyvin koulutettu koira, vaikka se varmasti tiesi jo, etten minä osaa mitään.

Kun ohitimme tarhat, uskalsin suoristaa selkäni. Työnsin käteni taskuihin, koska niitä paleli lapasista huolimatta. Roikutin riimunarua käsipuolestani ihan niin kuin olin nähnyt Reitan tekevän. Pond seurasi minua pää matalalla ja katseli ympärilleen. Olisi voinut luulla, että se oli utelias uutta paikkaa kohtaan, mutta enhän minä sellaista voi tietää. Ainakin se taisi tykätä kävelystä, koska sen korvat olivat pystyssä ja se näytti silmistään sellaiselta kuin se hymyilisi.

”Kyllä sä oot ihan kiltti heppa phi Pond”, kehuin Pondia, joka pyöräytti korvansa hetkeksi minun suuntaani.
Se ei kuitenkaan vastannut mitään.
”Mutta jos mulla olis joskus oma hevonen, niin se vois olla vähä pienempi.”
Pond ei sanonut siihenkään mitään. Se vain vastasi lyhyesti katseeseeni tarpoessaan vierelläni. Päättelin, ettei se ole juttutuulella, mutta että se tykkäsi kuunnella.

Koska Pond oli selvästi kuuntelija, ja koska hiljaisuus tuntui yksinäiseltä ja oli erityisen syvää lumen takia, päätin alkaa kertoa sille tarinoita.

”Ai Pond, kuulepa tätä”, pyysin. ”Mä kerron sulle sadun ettet sä tylsisty. Se menee näin. Kauan sitten — siis niin kauan sitten että tiikerit poltti sillon vielä tupakkaa piipussa — kaukaisessa maassa — siis semmosessa missä oli aina kesä — eli prinsessa.”

Kaikki Meesangin suvun tarinat alkoivat niin. Kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Äiti kertoi ne tarinat paljon paremmin ensin minulle ja sitten pikkusiskolleni. Osasin ne suurimmaksi osaksi ulkoa. Ensimmäinen — se, jota kerroin Pondille — kertoi kaukaisen maan prinsessasta, jonka lohikäärme vei luolaansa, ja jonka oli sitten paettava sieltä niin kauas, ettei lohikäärme löytäisi häntä enää koskaan. Kun minä olin ollut pieni, viimeinen tarina oli kertonut prinsessan pojasta, jonka nimi oli Aurinko, ja joka pelasi jalkapalloa, tykkäsi uida, ja joka seikkaili suuren mustan koiran kanssa lumisessa kaupungissa nimeltään Haapajoki. Nyt, kun tarinoita kerrottiin pikkusiskolleni, ne jatkuivat vielä pidemmälle. Prinsessalla oli niissä toinenkin poika, Kyyhky, ja pikkusiskoni inhosi tätä uutta hahmoa.

Olin päässyt prinsessan tarinassa siihen vaiheeseen, kun hän alkoi juuri tulla toimeen uudessa valtakunnassaan, kun Pond yllättäen jäykistyi ja nosti päänsä ylös. Nyhdin heti kädet taskuistani, joiden suuaukot olivat ihan liian kapeat sellaiseen, ja puristin riimunarua ihan niin kuin olisin muka jaksanut pidellä Pondia, jos se päättäisi karata. Se oli pelottava pää ylhäällä seistessään, koska niin tosi suuri se oli. En olisi millään uskaltanut kääntää siitä katsettani, mutta pakkohan minun oli.

Polulla oli Flida. Sen tunsi heti, koska muita saman värisiä hevosia Hopiavuoressa ei ole. Eikä niin paksujakaan, paitsi ehkä Skotti, mutta se onkin ruskea. Flidaa nojasi kukapa muukaan kuin Noa — jolla oli — jolla ei ollut — apua — jalkaproteesiaan! En voinut estää itseäni ravistelemasta käsiäni ja sitten päätänikin niin kuin koira. Olin hinkkaavinani nenääni takin hihaan, jottei Noa näkisi kun irvistin. Minun teki mieleni vinkua ja ulista niin kuin potkittu koira, mutta tiesin, että minun oli ryhdistäydyttävä.

”Noa?”
”Chai”, Noa tervehti ja hymyili sillä väärällä tavalla, jolla Reita aina hymyili vieraille ja pikkusiskoni Yen äidille.

Yritin kysyä, mitä ihmettä oli tapahtunut, mutta en saattanut sanoa sitä ääneen. Pond kavahteli tahattomia vilunväristyksiäni, mutta en pystynyt edes säikkymään sen reaktiota. Noalla ei ole toista säärtä ollenkaan, ja se oli tarpeeksi kamala ajatus jo sinänsä. Mutta kun siinä ei ollut proteesiakaan ja housunpultin reuna lepatti tuulessa, olin varma, etten kestäisi sitä. Noa virnisti vielä menneensä ”vähä palasiks”, niin kuin tilanne ei olisi aivan uskomattoman kamala. En osannut muuta kuin tuijottaa Noaa silmiin silmät selällään ja kuvitella kerta toisensa jälkeen, miten hänen sääriluunsa oli katkaistu sahalla sairaalassa, ja millainen ääni siitä oli täytynyt kuulua, ja — ja —

Minulla ei ollut edes mukkanani kännykkää, jolla soittaa apua. Noan huulet olivat kalpeat. Oli ajatus hänen jalantyngästään mielestäni kuinka absurdi ja vatsaan sattuva tahansa, minun tulisi saada hänet pois siitä viimasta. Ja minä tiesin täsmälleen, kuinka.

”No niin”, sanoin toettuani, vaikka minua pyörrytti hieman. ”Sä meet Pondin selkään — ei mitää hätää se on tosi kiltti — se on ratsastuskoulun hevonen –”
”Mä sen selkään?”
”Joo joo, kato mä punt… Mä punttaan sua”, takeltelin ja yritin olla ajattelematta, mistä jalasta. ”Sitte me mennään, koska Pondi on ihan kiltti ja mä pidän sitä kiinni.”

Noa vaati suostuttelua. Lopulta peruutin ja asettelin Pondin hänen eteensä, koska hän ei olisi tahtonut sen selkään. Vedin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta katkenneita luita ja irtojalkoja, kun Noa lopulta suostui tarttumaan Pondin harjaan. Sitten minun ei tarvinnutkaan enää yrittää. Noa tuoksui keväältä, männyiltä, joutsenten paluulta ja sateelta, kaikelta hyvältä, ja sen takia minun teki äkisti mieli hukuttautua puolen kilometrin päässä minua odottavaan luomanojaan. En kuitenkaan olisi uskaltanut, koska itsemurhan tekevät ainakin joutuvat Helvettiin.

Kun Noa oli Pondin selässä, kumarruin noukkimaan Flidan riimunarua pitkään ja huolellisesti. Minusta tuntui että lumi olisi sulanut, jos olisin voinut haudata pääni siihen. Miksei Flidaa ollut voinut nojailla joku muu? Joku sellainen, jolla ei ollut tapana hymyillä itsekseen ja sormeilla ajatuksissaan poskipäitään niin, että se herätti takuulla kaikkien huomion.

”Ai’Pond!” toruin, kun Pond otti pieniä sivuaskelia. ”Mä just kehuin kuinka kiltti sä olet.”
”Se vaan hakee tasapainoa”, Noa sanoi leuka jäykkänä niin, että luomanoja vaikutti taas hyvältä vaihtoehdolta.
”Ei se sitte enää heilu kun me kävellään. Kyllä se on ihan kiltti–”
”Hei odota — mun jalka.”

Eikä! Maassa lojui lasikuitusilppua. Rintaani puristi ja ranteitani, polviani ja nilkkojani pisteli ja kuumotti, kun ajattelin, että minun pitäisi kantaa irtopaloja tallille asti. Kyllä minä tiesin, että se oli vain kasa roskaa, lasikuitua ja ruuveja ja niin edelleen, mutta silti en saanut tartutuksi siihen.

”Tai oikeestaan. Sulla on jo kumminki kaks hevosta siinä. Niin ehkä se voi odottaa tossa sivussa.”

Luojan kiitos! Hymyilin nopeasti Noalle, jolla oli ihan tahallaan siniset silmät, ja lähdin taluttamaan kahta tammaa kotiin. Olin ylpeä Pondista, joka selkeästi oli maailman paras pelastushevonen, mutta samalla kurkkuani kuristi kaikki muu — tai no, se miten Noa oli tuoksunut puna-apilalta ja pääskynlaululta. Vakuuttelin itselleni, että kyllä tästä selvittäisiin. Yhteistyöni Pondin kanssa oli määräaikaista, ja sitten en olisi enää Hopiavuoren hevostallilla harhailevine ajatuksineni. Matka tallille kesti kuitenkin ikuisesti, ja koko matkan niskaani pisteli.

[NitthanOsallistuja]

1. Sopivan kokoinen koira

2. Nipisteltävän hellyyttävä

Yritin näyttää kauhean asiantuntevalta Pondin selässä. Olin ollut maastossa sentään aiemminkin, mutta joka kerta Ekun kanssa. Onneksi Pond oli aika kiltti, eikä yrittänyt lähteä juoksemaan omin päin tai mitään. Sen lyhyt ja ohut harja nousi välillä tuulen takia pystyyn ja minä yritin vastustaa kiusausta kurottua silittämään sitä suoraksi. Olin salaa tosi ylpeä, että olin saanut luvan mennä maastoon ihan ilman valvontaa.

Tai siis olihan Noa mukana. Hän käveli rauhallisesti minun ja Pondin vierellä. Välillä hän seisahtui kädet paksunnäköisen takkinsa taskuissa odottamaan Mielikkiä, joka teki tarpeitaan Jätinmetsän polun reunaan. Pond pysähtyi silloin automaattisesti myös niin kuin olisi ollut Noalla talutuksessa. Yritin olla ottamatta nokkiini ja näyttää silltä, että pysäytin sen itse. Kai se taluttajan seuraaminen oli vahvasti Pondilla selkärangassa: olihan se ratsastuskoulun hevonen.

Noa vihelteli välillä sekalaisia lyhyitä sävelmiä. Osa oli mainoksien tunnuslauluja tai jotain, mutta osa oli niin kuin linnunääntä. Osa oli tarkoitettu vain Mielikille. Katselin häntä salaa siihen asti, kunnes jäin kolmatta kertaa kiinni siitä.

”Mitä?” hän naurahti, kun käänsin silloin nopeasti katseeni pois ja tunsin punastuvani. Kuka ääliö nyt tuijotteli ihmisiä viheltämässä?
”Ei mitää…”
”Mistä päin Espoota sä asuit sillon ku asuit?” hän kysyi neutraalisti niin kuin en olisi koskaan häntä tuijottanutkaan.
”Leppävaaras…” mumisin Pondin harjalle ja painelin poskiani viileällä kämmenselälläni.
”Mun mutsi asuu Kantsus”, Noa sanoi siihen.
”Mä kävin siellä teatterikerhossa”, sanoin ennen kuin ehdin purra kieleeni. En halunnut ensinnäkään puhua kotiasioistani, ja toisekseen Nitthan Chai Paithoonbuathongin Lapsuusmuistelmat eivät olleet kiinnostava puheenaihe muutenkaan.
”Ai! Siinä asemallako? Siin torilla? Missä on kirjastot ja ärrät ja koomarketti ja nää?”
”Joo…”
”Mieti, mäki olin siin aika paljo. Ihan varmasti ollaan satuttu siihen samaanki aikaan joskus. On maailma pieni. Mielikki, laita pois se ja tuu!”
”Nii…”

Olin varma, etten ollut koskaan sattunut Kannelmäen torille Noan kanssa samaan aikaan. Siirsin ohjat oikeaan käteeni ja olin pyyhkivinäni vasemmalla silmiäni, jotta saatoin vilkaista häntä. Kyllä minä muistaisin hänet. Hän oli kaunis. Noalla oli pieni nenä, suora otsa ja nipisteltävän hellyyttävä leukalinja ja —

Otin ohjista kiinni molemmilla käsillä, siirsin välittömästi katseeni eteenpäin ja istuin satulaan ryhdikkäämmin. Pond huiskaisi hännällään äkillisen tunnelmanmuutoksen takia, mutta en saanut edes säikähdettyä että se pillastuisi ja pudottaisi minut ja kuolisin. Kyllä minun piti se jo tietää, ja tiesinkin, että miehet eivät ole kauniita, eivät ikinä. Miehet ovat vain miehiä.

[NitthanOsallistuja]

Sopivan kokoinen koira

Jossain oli kuulemma satanut lunta. Olin kuullut. Kun katseli Hopiavuoren keittiön ikkunasta tallipihalle, sitä ei olisi uskonut. Siellä oli nimittäin kevät. Aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka hirveän lämmin ei ollutkaan, ja Marshall ja Arlekin sekä Tiitus ja se hänen hevosensa — Enni! — niin Enni pyörivät leppoisassa laukassa kentän rinkiä. Muuten olisin ollut itsekin kentällä, katselemassa aidalta ja ottamassa oppia, mutta kun minulla oli sylissäni Mielikki.

Aluksi olin pelännyt, että se puree. Moni pikkukoira on yrittänyt purra minua. En ollut halunnut koskea siihen, enkä ollut edes kumartunut silittämään kun se oli kerran juossut Noalta kielloista huolimatta minun jalkoihini. Silloin olin toruja peläten kohdannut epävarmana Noan katseen. En olisi tiennyt mitä vastata, jos hän olisi sättinyt minua koiran silittämättä jättämisestä. Silloin kohtasin kuitenkin vain hymyilevät siniset silmät.

”Ei se tee mitää”, Noa oli vakuuttanut silloin käheällä äänellä, ja jostain syystä olin uskonut, vaikka kaikkihan niin sanovat.

Silloin, ensisilityksen hetkellä, meistä tuli Mielikin kanssa kavereita. Jos tulin tallille ilman Reitaa, kävin hakemassa sitä leikkimään. Aluksi heitin sille palloa aidatulla takapihalla ja hain sen useimmiten kuitenkin itse, koska Mielikki ei halua mennä pitkään heinään, jos se on yhtään märkää. Sitten sain pari kertaa taluttaa sitä tallin ympäri narussa, vaikka sitä Noa ei ole antanut minun enää tehdä, koska kuulemma koira vei minua enkä minä koiraa ja lyhyt kävely kesti ihan tuhottoman kauan. Se ei haitannut. Tulin edelleen heittämään palloa takapihalle, Mielikki hyppi syliini ja nuoli naamaani, ja Noa istui takakuistin portailla, kaiveli kynnenalustojaan ja hymyili. Mielikki oli sopivan kokoinen koira. Ja ihan samanvärinen kuin Chompoo oli ollut.

”Mitä meinaat tehdä tänään?” Noa kysyi Hopiavuoren keittiön pöydän toiselta puolelta ja herätti minut haaveistani.

Otin syyllisyydentuntoisena Mielikiltä pois kolmannen kinkunsiivun, jota olin yrittänyt sille syöttää, vaikka se taisi olla jo niin täynnä ettei edes kinkku meinannut mahtua. Kyllä minä tiesin, ettei toisten koiria saanut luvatta syöttää. Ja että vaikka kysyy luvan, saa antaa vain yhden siivun, eikä kolmea siivua ja kahta lihapullaa. Vaikka olisin minä keksinkin antanut, mutta kun se ei halunnut ottaa.

”Älä nyt näytä tolta niinku joku uhkais sua lyödä!” Noa naurahti.
”Mä taisin syöttää tätä aika paljo…”
”Mm, mutta mä kysyin vaan että mitä sä meinaat duunailla täs tänään?”

Katsoin Mielikkiä. Se tuijotti minua ja nuolaisi huuliani saadessaan katsekontaktin. Pussasin sen poskea ja se yritti nuolla uudestaan. Mitä minä nyt muka tänään tekisin?

”En mä tiiä… Jos Reita tulee niin…”
”Niin te treenaatte tos kentällä?”
”Nii…”
”Ettet olis maastoon lähteny?”
”Ei sulla oo hevos — tai siis Flidahan on — vai voiks sillä ratsastaa?”
”Mä ajattelin et sä lähtisit sillä Pondilla messiin ku mä meen Mielikin kaa.”

Aivoni alkoivat heti käydä ylikierroksilla. Pyysikö Noa minua kohteliaisuuttaan, tai koska en oikein vielä tuntenut ketään? Säälistä? Tuskin huvikseen ainakaan, koska enhän minä sillä tavalla oikeastaan mitään osaa, tai ole mielenkiintoista seuraa. Olisiko kohteliaampaa kieltäytyä vai myöntyä?

Eristin surisevat ajatukseni taaemmas tietoisuuteeni ja päätin ottaa selvää. Joskus on helpointa kysyä suoraan, tai ainakin melkein suoraan.

”Kyl mä tulisin… Mut haluaksä oikeesti mut sinne?”
”Miksen haluais?”
”Emmä tiedä…”
”Eiku tuu vaan. Sä et varmaan ihan hirveesti halua laukkailla, niin mä pysyn mukana täl”, Noa naurahti ja potkaisi hetkeksi oikean jalkansa esiin pöydän alta. Sen näkeminen vihlaisi vatsaani, niin kuin aina, mutta sain pidettyä irvistyksen poissa kasvoiltani.
”Jos mä sit tuun. Mä kysyn Reitalta eka saanksmä.”
”Miks?”
”Se on kuitenkin sen hevonen…”

Meno jatkuu Pondin päiväkirjassa.

[NitthanOsallistuja]

395 sanaa

”Sä vedät sitä taas suusta. Mä sanoin, että pehmeämpi käsi.”

Nipistin suuni kiinni ja annoin Pondille enemmän ohjaa sen ravatessa. Olin pahoillani, että olin niin huono ratsastaja ja se joutui kärsimään minusta. En osaa mitään. Edes ohjia en osaa pidellä. Olisin halunnut pysäyttää Pondin ja silitellä sen vähäsen sameaa kaulaa, jotta se olisi ymmärtänyt, etten minä tahallani tällainen ollut.

”Älä nyt pitkää ohjaa anna! Myötää sen liikettä siinä siirtymisessä äläkä tolleen tee.”

Nielaisin. Yritin kerätä ohjia paremmin käsiini ja myödätä Pondin liikettä. Keskilaukassa sen pää nyökytteli jotenkin enemmän. Lisätty laukka, joka oli minulle uusi sana, oli rauhallisempaa. Harjoittelimme siirtymisiä ja nimen omaan siirtymän hetki tuntui vaikealta ohjilla myötäämisen näkökulmasta, koska en osannut ennakoida Pondin liikkeitä lainkaan. Valmentaja Helander sanoi, että kaikki siirtymät olivat rysähtäviä, enkä tiennyt ollenkaan, mitä se tarkoitti. Kysyäkään en uskaltanut. Sen sijaan räpyttelin silmiäni, etten vain missään tapauksessa alkaisi itkeä niin kuin pikkulapsi. Kaikilla muilla tuntui nimittäin olevan valmennuksessa ihan mukavaa.

”No joo, ei tosta nyt oikeen… Chaihan sä olit?”
”Joo.”
”Vähä iloa siihen ratsastamiseen nyt. Sä näytät aiva siltä ku joku kohtelis sua väärin tai olis pakottanu sut tänne. Sun pitää saada ne siirtymät hiottua tai tosta touhusta ei tuu mitään. Tää on ihan alottelijan hommaa tämmönen. Jännitäksä jotain vai?”
”Joo.”
”Mitä?”

En saanut heti vastattua mitään. Miten siihen olisi voinut vastatakaan kohteliaasti? Onneksi valmentaja Helander ei oikeastaan edes odottanut vastausta, vaan jatkoi puhumistaan. Minun pitää saada selästä asti itseeni enemmän liikettä. Minun pitää myödätä enemmän. Minun pitää saada ne siirtymät kuntoon tai mistään ei tule mitään. Minä teen aloittelijoiden virheitä.

”Turha on hevosta syyttää”, Helander lopetti lopulta ohjeistuksensa minulle.

Silloin pysäytin Pondin, vaikka olin Helanderin silmien alla vieläkin, ja vaikka Marshall ja joku Jesse ja kaikki olivat paikalla. En uskaltanut enää katsoa kehenkään, vaan tuijotin Pondin niskaa, joka näytti luotettavalta ja rauhalliselta. Mitä minä valmennuksessa tein tekemässä aloittelijoiden virheitä tämän valmentaja Helanderin edessä? Poskiani pisteli ja kurkkuani kuristi.

”No?” valmentaja kysyi. Hän oli niin lähellä, että kuulin hänen takkinsa kankaan kahahduksesta miten hän siirsi ainakin toisen käden lanteilleen.
”En mä syytä hevosta”, sanoin siihen.
”Hyvä”, hän tokaisi, mutta ei niin että olisi kehunut minua. ”Mee sitte jatkamaan siitä.”

En kehdannut olla menemättä. Vältellen katsomasta kehenkään muuhun pyysin Pondilta käyntiä ja sitten uudelleen laukkaa. Vielä parikymmentä minuuttia valmennusta, niin menisin kertomaan Reitalle, etten minä osannut mitään, tein aloittelijoiden virheitä koko ajan, enkä siksi voinut osallistua myöskään Tie Tähtiin -kilpailuun valmentautumisesta huolimatta.

[Julkaisija]

Viestit