Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
16.4.19
Saanko minäkin kutsua vieraita?Otsonmäellä on paljon asioita, joista pidän. Yksi niistä on viileät kevät illat, joita voin jäädä rauhassa kuistille hengittämään. Ilma on raikas, taivas tumma ja tähdet tuikkivat kirkkaina sitä vasten. On hiljaista ja hämärää. Tuntuu, että sielu lepää. Sellaista Helsinki ei koskaan minulle tarjonnut.
Toinen asia on, että jokainen päivä on erilainen. Eetukaan ei enää asunut Muumitalossa, ja sekös Mielikkiä ihmetytti. Hopiavuoren isäntä oli muuttanut väliaikaisesti pois päätalosta sinne tuotujen kissojen vuoksi. Mielikki oli ensin käynyt kissoja ihmettelemässä, mutta päätti jättää ne omiin oloihinsa. Se viihtyi paremmin Jerusalemin ja Jessien kanssa. Nuoskaa se vielä opetteli tuntemaan. En koe olevani kissa ihminen pienimmässäkään määrin, mutta ovathan sellaiset pienet reppanat herttaisia. Olin silti salaa tyytyväinen, että Eetu oli allerginen. Kissoissa on suuri vaiva sisälemmikkeinä, ja ulkolemmikeiksi en niitä halua. Ne kun ovat luonnon eläimille haitallisia. Jokatapauksessa olin yhtä mieltä siitä muiden kanssa, että oli hyvä että ne löytyivät. Niistä oli iloa hetkeksi, ja toivon niiden löytävän hyvät loppuelämänsä kodit muiden hoivissa. Kissojen lähdettyä Eetu ei silti ole voinut vielä muuttaa omaan kotiinsa takaisin, vaikka Jilla ryhtyi rivakasti siivoushommiin. Eilen hän taisi kääntää koko asunnon ihan ympäri siivotessaan, ja päädyin piilottelemaan tallin taukotilassa suurimman osan päivästä. Vasta silloin tajusin, että se taisi olla ensimmäinen kerta sitä tilaa oikeasti käyttäessäni.
Pesulassa olisin jokatapauksessa käynyt, josta Jilla oli pyytänyt samalla tuomaan sinne viemänsä tavarat. Jotain tyynyjä ja verhoja ja tälläistä kai, en minä oikein tiedä, mutta käsky kävi niin mentävä oli. Vasta iltapäivästä pesulasta palattuani päätin jäädä Jillaa auttamaan, sillä olihan minunkin kai osani tehtävä Eetun kämppiksenä. Tartuin imurin varteen ja köpöttelin ympäri asuntoa Mielikin jahdatessa imuria kimeästi haukahdellen kielloista huolimatta. Illasta talo alkoi näyttämään taas talolta pyörremyrskyn väistyttyä. Eetu palaisi sinne asumaan sitten kun parhaaksi näkee, enkä ihmetellyt että hän mieluummin halusi pelata varman päälle. En varmastikaan koskaan ennen elämässäni ole kenelläkään yhtä pahaa allergiaa nähnyt.
Eilinen siivoaminen oli hyvä tekosyy jäädä sänkyyn pitkälle päivään saakka. Kiire ei ollut mihinkään, Mielikkikin jatkoi rennosti torkkumistaan. Selailin kännykkäni kautta twitterin etusivua, kunnes yllättäen sen ylälaitaan pompahtanut ilmoitus vei huomioni.
”Lähettäjä: Jesse
kuulin et muutit pois stadista. mis päi meet nykyää?”Kulmani kohosivat yllätyksestä. En ollut kuullut Jessestä pitkään aikaan, ainakaan vuoteen. Hän oli minua nuorempi, mutta teinivuosina varsinkin olimme hyviäkin ystäviä. Hän ei ollut Stadilaine, mutta kävi Helsingissä usein. Jonkun kaverini kaverin kaveri hän taisi alkujaan olla, kunnes tutustuimme, ja meistä tuli kaverit.
”Vastaanottaja: Jesse
Otsonmäellä! Jossai Seinäjoen hoodeil. Mitä mies?”
”Lähettäjä: Jesse
ei täs. kelasin et ois hauska jubaa taas.”Oli yllättävää, miten luontevasti keskustelu eteni pitkän puhetauon jälkeen. Jesse ei ole koskaan ollut puheliainta seuraa muutenkaan, mutta nyt sain kuulla hänen muunmuassa osallistuneen useampaan kisaan vuokrahevosellaan, joka asuu Pronssijoella sijaitsevalla ratsutallilla. Ajat tosiaan muuttuvat, sillä vasta muutama vuosi sitten nuori mies vannotti, ettei hän rupeaisi kisaamaan tai ratsastamaan tosissaan.
”Vastaanottaja: Jesse
Sun pitää tulla käymään, niin saat näyttää meille Flidan kanssa miten kuljetaan!”Ruudulla tanssahtelevat pisteet ilmestyivät useampaan kertaan Jessen kirjoittaessa viestiä, ja taas pyyhkiessään sen. Kolmannen kerran jälkeen aloin miettimään, sanoinko jotain oudosti. Sehän oli vain hauska heitto.
”Lähettäjä: Jesse
voisin oikeest. pääseeks sun luo yöks?”En tosiaan olettanut, että hän ottaisi sen tosissaan, saatika innostuisi ajatuksesta. Käytin katseeni raukeasti venyttelevässä Mielikissä vastausta miettiessäni. Se voisi olla hauskaa nähdä pitkästä aikaa vanhoja ystäviä. Ehkä saisin vinkin tai kaksi miten Flidan kanssa mennä, ettei tamman arki olisi aina vain kentällä löntystelyä. Ja eikai Eetua haittaisi, vaikka hänen asunnossaan vieraita kävisikin. Niitähän käy joka päivä, mutta yleensä ne ovat Eetun vieraita. Kai minäkin saan niitä kutsua.
”Vastaanottaja: Jesse
Pääsee! Tuu ihan milloin vaan!” -
12.4.19
Se mikä ei tapa vahvistaa.. Vai vahvistaako?Yöllinen välikohtaus oli jättänyt oloni uupuneeksi ja jotenkin vapisevaksi. Olin saanut uudelleen nukahdettua huoneeseen palattuani vasta pitkän patjalla kääntyilyn jälkeen, ja sekin uni oli rauhatonta ja pinnallista. Olin myös herännyt jo auringonnousun aikaan, mutta jäänyt vielä toviksi makaamaan peiton alle. Eetu oli käynyt kutsumassa Mielikkiä pissalle, mutta koira ei ollut liikahtanutkaan. Se makasi vierelläni niin lähellä kuin vain mahdollista ja Eetu päätti lähteä keittiöön hääräämään. Tai talliin, en ollut vieläkään ihan varma Camillan työvuoroista. Se uusi kundi oli kai viikonloppuisin siellä, jos yhtään tiedän missä mennään. Eikai minun tarvinnutkaan, kun en ole siellä töissä. Saatika aamutallia käynyt tekemässä. Ehkä Eetu salaa oli toivonut sitä, vaikkei hän koskaan ollut asiasta maininnut tai sellaista pyytänyt. Jilla oli kai käynyt auttelemassa, ja muutkin tallin kävijät ainakin joissain määrin. En itse ollut edes Flidan karsinaa siivonnut. Pitäisikö? Mutta siitähän minä maksan että muut hoitavat sen homman. Vaikka voisihan tallitöiden tekeminen kivaakin olla.. Pitää Eetulta kysyä, voiko vuokraa lyhentää jos joskus innostun talikkoon tarttumaan. Ensin pitäisi oppia nousemaan ylös ennen puoltapäivää. Ehkä joskus, mutta ei tänään.
Vasta kun Mielikki alkoi selvästi haluamaan ulos jaksoin raahautua jaloilleni, niille molemmille kun proteesi oli kunnolla paikallaan. Kävin olohuoneesta nappaamassa viltin mukaani ennenkuin päästin Mielikin saunan ovesta pihalle. Se jäi hetkeksi seisomaan kiveykselle, selvästi katseellaan tuomiten maassa lepäävää valkoista lumikerrosta, ennenkuin se hyppäsi alas ja lähti kipittämään kauemmas aidatulle pihalle. Vedin vilttiä tiukemmin ympärilleni. Olin kohtauksen aikana purrut kieleeni ja nyt sitä kivisti. Turhauttavaa, miten edes lääkkeisiin ei voi luottaa.
Mielikki juoksi kiireesti takaisin sisälle lämpöön. Onkohan se vähän lihonut? Vedin oven koiran perästä kiinni ja kävelin sen kanssa keittiöön. Vaikka äiti ei olekaan sitä lellimässä niin vieraita käy niin paljon, ja Mielikki on niin mahdottoman hellyyttävä, varsinkin kerjätessään. En ole käynyt sen kanssa ihan kunnon lenkeillä Otsonmäkeen muutettuani, se on kulkenut vain tallin ja talon väliä. Pitäisi ottaa asiaksi sekin.Huuhdoin vedellä alas ne samaiset lääkkeet, jotka eivät toimineet. Vaikka toimivathan ne oikeasti, kun en ollut kaatuilemassa ihan kokoajan. Ilman niitä en selviäisi varmasti päivääkään ilman kohtausta. Huokaisin syvään nenäni kautta. Tarjosin Mielikille sen ruuan ja keitin itselleni vettä teetä varten. Höyryävä kuppi kädessä kuljin olohuoneeseen ja istuin sohvalle. Olikohan Hello jo lähtenyt, kun Jerusalem ei tullut vastaan? Mielikki hyppäsi syliini ja jäi siihen istumaan. Silittelin hajamielisenä sen päätä, kunnes vedin kännykkäni esiin ja pikanäppäilin äitini numeron. Puhelin ei tainnut keretä tuuttaamaan edes kertaakaan.
”Onko kaikki hyvin, eihän mitään ole sattunut?!” äitini kailotti puhelimeen sellaisella äänellä, että Mielikkikin kääntyi katsomaan pää kallellaan.
”Äiti hei”, hymähdin ja suljin silmäni. Äiti oli aina ollut minulle äiti, ei koskaan mutsi. ”Saanha mä soittaa ilma et mitää olis sattunu.”
Äiti huokaisi helpottuneen kuuloisena.
”Saat, saat tietysti! Ihanaa kun soitit, mitä sinulle kuuluu? Onhan kaikki kuitenkin hyvin?”
Äiti on maailman paras äiti. Kallistin päätäni taaksepäin ja kohotin katseeni kattoon alkaessani kertomaan yön tapahtumista.
Äiti on maailman paras äiti, koska hän kuuntelee. Mitä tahansa haluankin sanoa, hän kuuntelee niin pitkään kunnes olen valmis. Hän huolehtii, kun kaikki ei ole hyvin. Hän tekee kaikkensa auttaakseen. Kun olin lapsi äiti auttoi minua matematiikasta tulleiden läksyjen kanssa, vaikkei osannut niitä yhtään sen enempää. Hän opiskeli kanssani jotta minä oppisin ymmärtämään.Äidin ääni oli vakaa kun hän kysyi kuinka raju kohtaus oli ollut, olinko lyönyt pääni. En tiennyt kauanko se kesti, mutta tuskin paria minuuttia pidempään. Hän kysyi, olinhan muistanut ottaa lääkkeet, ja mikä oloni on nyt. Häntä tuntui lohduttavan kuulla, että kämppikseni olivat sännänneet apuun Mielikin kuultuaan. Kämppikseni plus Hello. Hello ei ainakaan vielä asu siellä.
”Sitten kun tulet käymään niin tuot ne kaikki tänne, saavat pullatarjoilun kiitokseksi”, äiti sanoi tomeran kuuloisena, ja sitten hänen äänensä pehmeni. ”Voi äidin kultaa, kyllä sinä kaikesta selviät.”
Kurkkuun nousi pala enkä kyennyt heti vastaamaan mitään. Äiti on maailman paras, kun hän edelleen uskoo minuun.
”Joo”, sain vastattua tukahtuneella äänellä, ”ainakin nii pitkää kun sä oot mun tukena.””Kenelle sä puhuit?” Eiran tiukka ääni kysyi. Vai nokkava? Teineillä on puheessaan aina sellainen sävy, jota en ihan osaa kuvailla. Vilkaisin blondiin tyttöön joka oli ilmestynyt Flidan karsinan ovelle.
”Äidille”, vastasin hymyillen ja jatkoin tamman pitkän harjan selvittämistä.
”Ai oikeesti? Asuuks seki Helsingissä?” Eira siirsi kätensä puuhkaan eikä hänen katseensa siirtynyt silmistäni hetkeksikään.
”Joo, iha oikeesti. Ja asuu”, nyökkäsin ja liu’utin sormeni vähitellen takkuvapaan, paksun harjan läpi.
”Missä siellä? Onko se aina asunu siellä? Miten sä puhut sun äidin kanssa ihankun jonku kaverin?”
”Kannelmäes, ja ei. Se asu nuorempana jossain Heinolan suunnilla kai, Lahdes siis. Ja puhun ku äiti on mun paras kaveri.”
”Täh, eikö sulla oo muita kavereita sitten? Minkä ikänen sun äiti on, mikä sen nimi on?”
Yleensä Eiran kyselyt ei haittaa, mutta nyt en millään jaksaisi.
”On mulla, mut sä ymmärrät kun oot vanhempi”, käännyin katsomaan Eiraa. Tytön silmät suurenivat hetkellisesti kunnes ne kaventuivat pienemmiksi viiruiksi.
”Ai mitenniin, mähän oon jo melkeen aikuinen!” Eira väitti vastaan. En sanonut siihen enää mitään ymmärrettyäni, että olin valinnut väärät sanat. Sen sijaan vaihdoin puheenaihetta.
”Haluaisiks sä ridaa Flidan?”
Eiran silmät pyöristyivät uudelleen ja hän käänsi päätään mustavalkeaa tammaa katsoakseen.
”Joo, voin mä!” tyttö vastasi innoissaan, vaikka hän taisi yrittää peitellä sitä.
”Hyvä. Käydää hakeen sen varusteet.”Punttasin Eiran Flidan selkään maneesissa.
”Ihan ihme satula tällä”, Eira ihmetteli karvapintaista penkkiä katsellessaan. Istuinosassa oli edessä ja takana tuet, sekä satulan edessä kaari, josta voi käsin ottaa kiinni.
”Njoo, onha se erilainen. Mut mukava”, myönsin satulavyötä kiristäessäni.
”Osaan mä itekkin”, Eira huomautti. Siirsin käteni pois ja kohotin niitä vähän, antaen tytölle vapaat kädet. Flidan häntä heilahti Eiran kiskaistessa ensimmäistä satulavyön remmiä tiukemmalle turhan rivakasti, ja seuraavan kohdalla tyttö tajusi käyttää hillitympiä otteita.”Tää on aika samanlainen kun Uuno”, Eira sanoi kääntäessään Flidaa voltille. Tamma mutusteli kuolaimiaan punaisten kumituttien takaa.
”Varmaan, onha ne molemmat raskaampia hevosia.”
”Uuno on vaa paljon isompi.” Eira käytti pohkeita ja Flida nosti ravin. Tyttö lähti keventämään sen ulkojalalle.
”Anna sen pompauttaa sut ylös satulasta, turhaa kevennät noin nopee”, huomasin neuvovani ennenkuin edes ajattelin asiaa enempää.
”Joo joo, kyllä mä osaan!” Eira kivahti, mutta malttoi hidastaa kevennystään hivenen. Seurasin vierestä Flidan kulkemista. Se kulki pitkänä ja rennosti lompsien menemään, vaikka Eira nätisti saikin sen taipumaan ja reippaasti eteenpäin. Millainen varsasta mahtaisi tulla? Olisiko se yhtä säyseä ja luotettava? Kai se riippuisi isästäkin.
”Voit laukatakin jos haluat. Sitä pitää vähän tukee sit sisäpohkeella et lähtee pyörimää.” Se oli kai siedettävä neuvo, sillä Eira vain nyökkäsi. Hän istui alas satulaan, pidätti ja antoi pohkeita. Flida jatkoi ravissa, mutta vain reippaammin. Maiskautin pari kertaa ennenkuin pyysin laukkaa ääneen, jolloin se nousi.
”Anna mun ite kokeilla!” Eira sanoi heti ja hidasti Flidan pian uudelleen raviin. Hän yritti uudelleen, ja maiskutteli suullaan useampaan otteeseen. Flida käänsi kyllä korviaan tytön suuntaan, muttei nostanut ravia. Aikani annoin Eiran yrittää, mutten niin pitkään että hän kerkeäisi turhautumaan.
”Pyydä siltä laukkaa äänee”, sanoin kaksikon mennessä ohitseni. Eira päätti toimia neuvon mukaan, ja Flida nosti laukan kauniisti. Eira taputti sitä lyhyesti.”Voiks tällä hypätä?” teini kysyi liukuessaan alas Flidan selästä.
”Voi, mut harvemmin me hypätää. Ei ainakaa jalat kärsi”, selitin ja jäin silittelemään Flidan otsaa Eiran löysätessä vyötä.
”Missä Inari on?” olin jo hetken pohtinut sitä, yleensä näen siskokset vain keskenään tallilla.
”En tiiä, eikä kiinnosta. Se on ihan tyhmä muutenkin, se ei ees ota mua mukaan kun se lähtee jonnekin! Nytkin se on varmaan jossain Seinäjoella pitämässä kivaa kun mä oon täällä”, Eira puuskahti ja lähti taluttamaan Flidaa rivakasti sisälle.
”Ei sit oteta sitä mukaan kun lähdetään sinne Helsinkiin”, Eira lisäsi ja vilkaisi minuun merkitsevästi. Ainiin.. Olin jo melkein unohtanut koko lupauksen, ja samalla vähän toivonut että Eirakin olisi.
”Ei sit vissiin.” -
12.4.19
Mikä ei tapa vahvistaaIkkunaa vasten hakkaa vesipisarat ja tuuli riepoo ulkona olevia puita. Se taivuttaa niiden runkoa, saa oksat vääntyilemään ja armotta katkoo heikommat. On pimeää, niin sisällä kuin ulkonakin. Huone on hiljainen, mutta vaimea, pinnallinen hengitykseni kuulostaa omiin korviini raastavalta. Mielikki makaa patjalla kippurassa, mutta sen silmät ovat auki. Se katselee minua korvat tarkasti kuunnellen. Se tietää, ettei minulla ole hätää, mutta on huolissaan silti.
Oikea käsi on puristunut oikean polven ympärille. Jalka loppuu kesken, ja käsi rekisteröi sen. Jalka itse ei tunnu sitä ymmärtävän. Sitä särkee, ja särky on piinallista. Se viiltää, puristaa, tuntuu kuin se olisi pirstoutunut säpäleiksi. Kylmä hiki valuu selkääni ja kasvojani pitkin, ja jää pieniksi karpaloiksi ylähuulen yläpuolelle. Puren hampaita yhteen ja annan pääni tipahtaa taaksepäin. Takaraivo osuu kevyen tumahduksen kera seinää vasten. Vedän syvään henkeä sisään ja lasken viiteen. Ote jalan tyngän ympärillä tiukentuu. Siihen sattuu.
Hengitän väristen ulos, ja kallistan päätäni taas eteen. Tiedän, että se menee ohi ajan kanssa. Se ei silti tee siitä yhtään helpompaa. Mielikki inahtaa hiljaa, mutten löydä jaksamista reagoida siihen. Sen sijaan omasta suustani karkaa terävä sihahdus. En pysty enää olemaan paikallani vaan kumarrun eteenpäin. Hengitän. Suoristan selkäni uudelleen. Ei auta, sattuu, sattuu sattuu.
Pidän silmäni kiinni, mutta näen selvästi ympärilleni. En ole huoneessani, tai edes Otsonmäellä. Olen Helsingissä. Tai jossain Helsinkiin johtavalla tiellä. On varhainen kevät, lunta on vielä maassa, vähän kuten Hopiavuoressakin. Päälläni on musta bomber takki, jonka oikeassa taskussa on sytkä ja tupakka-aski. Vasemmassa on neula. Vai onko?
Nuolaisen kuivuneita huuliani.
Ei, ei ole enää. Heitin sen auton ikkunasta sen sisällön tyhjennettyäni suoneen. Takin helma on kostea ja tummunut verestä.
Uusi aalto iskeytyy ruumiini läpi joka saa hiljaisen vaikerruksen karkaamaan huulieni välistä. Yritän olla hiljaa etten herätä ketään. Otsonmäellä Hopiavuoren Eetun luona on aina vieraitakin nukkumassa. Autossa en voi herättää ketään. Auto on suistunut tieltä. Se ei ole niin iso tie, että siellä ajaisi kokoajan autoja. On myöhä, mutta vielä valoisaa. Auto on kallellaan, istun kartanlukijan paikalla. Kaikkialle sattuu niin paljon, etten edes tunne sitä. Kaikki näyttää sumealta, en ensin tajua, että törmäsimme. En tiedä, mihin törmäsimme. Kurotan kädelläni Tuomasta kohti. Hän ajoi, haluan lyödä häntä. Miksi hän meni törmäämään, juuri kun olin hyvissä nousuissa.
Tuomas katsoo minuun takaisin. Tuomaksen silmät ovat tyhjät ja elottomat, ja hänen ohimostaan törröttää lasinsiruja. Hengitykseni kiihtyy. Jossain savuaa, ja se tunkeutuu keuhkoihini, silmiini, sieraimiini. Yskin, joka ravistuttaa koko kehoani. Kipu alkaa tuntumaan, ja ymmärrän että jonnekin sattuu. Sattuu pahasti.
Yritän nähdä takapenkille, mutta kehoni ei tottele. En pysty kääntymään niin että näkisin, missä Mikko on. Auton taustapeiliin yllän. Sormeni ovat kohmeiset ja tunnottomat, ja niihinkin on kuivunut verta. Kääntelen peiliä nähdäkseni mitä takapenkillä tapahtuu, mutta Mikon nähdessäni toivon, etten olisi. Hänen niskansa on vääntynyt epäluonnolliseen asentoon, ja katse on suunnattu jonnekin auton katon rajaan. Lasken käteni ja katseeni. Todellisuus alkaa iskeä. Olen pulassa.Mielikki nousee vähitellen ja kävelee vierelleni. Se laskeutuu uudelleen makaamaan reittäni vasten ja tuijottaa minua vaativasti. Lasken vapaan käteni sen päälle enkä jaksa kieltää kun koira alkaa nuolemaan sormiani. Kuiva hengitykseni vinkuu, ja välähdyksien lailla olen autossa, ja taas Otsonmäellä. Autossa haisee savu, veri, bensa. Otsonmäellä vieno kahvi joka illaksi keitettiin ja huonekasvini. Jalan kipu hellittää, kunnes se yltyy taas.
Käsitän, että oikea jalkani on musertunut runnellun auton metallin väliin. Kukaan meistä ei käyttänyt turvavöitä. Auto iskeytyi useaa puuta päin tieltä suistuessaan ja lopulta kierähti kyljelleen. Minulla ei ole puhelinta, ei ole varaa siihen. Mikolla on, näen sen olevan vielä hänen taskussaan. En yllä siihen. Huumausaineiden vaikutus saa kaiken kulkemaan hitaasti mutta samalla nopeasti, aika on liukuva käsite. Keinahtelen todellisuuden ja epätodellisuuden rajalla. Näen mustaa, mustaa, kunnes näen valoja kaukaisuudessa. Sinipunaisia valoja jotka lähestyvät vinkuvan äänen kanssa.
Havahdun Mielikin haukkumiseen. Se on kimeää, hätääntynyttä. Joku hokee nimeäni ja pitelee tiukasti kiinni harteistani. Maailma on ylösalaisin, mutta tunnistan Eetun kasvot. Miehen kulmat ovat huolesta kurtussa ja suu tiukka viiva, kun hänen katseensa etsii vastauksia omastani.
Pystyn vain tarjoamaan sekavan, hämmentyneen katseen, mutta Eetu tuntuu helpottuvan.
”Noniin, elävien kirjoissa taas!” Eetu huokaa ja hellittää otettaan hartioistani, muttei päästä irti. Katson miestä pitkään, kunnes havahdun katsomaan ympärilleni. Olen huoneessani. Olen Eetun kotona, Otsonmäellä. En jollain Helsinkiin vievällä tiellä autossa. Käännän katseeni jalkaani. Se on edelleen poissa, mutta siihen ei satu enää. Mielikki yrittää hyppiä nuolemaan kasvojani mutta Eetu estää pehmeän määrätietoisesti sen aikeet.
”Mitä ihimettä sulle kävi?” mies kysyy auttaessaan minut istumaan.Keittiössä palaa valot, vaikka kello on vasta jotain aamuyöllä. Jilla, Hello ja Eetu ovat kerääntyneet pöydän ääreen ja jokaisen katse on tiukasti minussa. Tuijotan teemukiani vilttiin kiedottuna. Jilla sen taisi päälleni asettaa.
”Sä huolestutit meidät”, Hello sanoo sitten, eikä ääni ole syyttävä. Pikemminkin hämmentynyt. Kohotan katseeni ja tarjoan pahoittelevan hymyn. Olen uupunut. T-paitani on kosteannihkeä hiestä.
”Joo, sori..”, on ensimmäinen asia jonka osaan sanoa. Suutani kuivaa joten juon teetä varovasti ennenkuin jatkan. ”Mulla on epilepsia. Mä kai sain kohtauksen, ja Mielikki menee siitä aina ihan sekasin.”
En tiedä yllättikö se tieto, en kohtaa kenenkään katsetta. Sen sijaan katselen Mielikkiä joka oli seurannut silmä kovana toimiani heräämisestäni lähtien. Kumarrun silittämään sitä.
”Ihan syystäkin, sehän ei ole mikään pikkujuttu”, Jilla huomauttaa. Nyökkään.
”Olisit kertonu meille aikasemmin nii oltais osattu varautua”, Hello toteaa. Vilkaisen häneen väsyneen näköisenä, vaikka hän ei varmasti tarkoita sillä pahaa.
”Ei se oo sellane asia mistä tekee mieli heti kättelys kertoo”.
Eetu nyökkää vakavana sanojeni jälkeen.
”Mut ei noit episodei tuu usei. Mulla on siihe lääkkeet, mut nekää ei iha aina auta”, varsinkin jos on tarpeeksi ulkoisia ärsykkeitä tai käyn muuten ylikierroksilla. Niistä en mainitse muille. Hello ja Jilla alkavat vähitellen palata nukkumaan nyt kun he saivat varmistuksen, että olen kunnossa.
Jäämme Eetun kanssa keittiöön.”Ootha sä oikiasti kunnossa?” Eetu kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mä jo aattelin jotta samaako tautia sait ku Heli, pitääkö alakaa huolestumaa jostahi isommasta.”
Se on Eetumaista ajatella heti, että nyt Hopiavuoressa riehuu tauti johon ihmiset sairastuvat. Kai mies itsekseen jo kerkesi kuvittelemaan kauhulla, miten talli joudutaan eristämään tautipesänä ja hevoset lopettamaan.
”Oon mä”, lupaan ja juon jo haalean teen loppuun. ”Näitä sattuu. En halunnu huolestuttaa, en vaa aatellu et tällee kävis. Sori kans et jouduitte herää.” Onneksi Eetulla on nyt tallityöntekijöitä apuna. Hän heilauttaa vähätellen kättään.
”Ei toi mithää, tärkiäähän soli tulla kahtomaan mitä se Mielikki elämöi. Ja hyvä jotta tultii kans.”
Pieni hymy nykii suupieliäni. Eetun ääni on varman kuuloinen, ja hän näyttää rehelliseltä puhuessaan.
”Joo”, myönnän itsekin. ”Olihan se hyvä.” -
11.4.19
Hevosella ei ole kiire olla hevonen”Miten sä päädyit sköbaa varsa? Hommaa siis?” kysyin seuraten katseellani Katyan puuhia. Nainen harjasi mustan orivarsan jo ennestään kiiltävää karvapeitettä kun Heraa taas kiinnosti enemmän harjan, riimunnarun, karsinan kalterien, Katyan takin hamuaminen pienin huulin. Kaikki oli takuulla sille uutta ja ihmeellistä.
”Ei sille oikeestaan oo syytä”, Katya vastasi ja työnsi pehmeästi orin pään pois kun se alkoi käymään liian innokkaaksi hampaidensa kanssa. ”Varsan kanssa on se hyvä puoli että saa kouluttaa siitä juuri sellasen kun haluaa. Ja Hera nyt vaan tuntu siltä oikeelta.”Olimme Katyan kanssa sopineet, että voisin pyöriä mukana seuraamassa mitä hän Heran kanssa tekee. Ajatus omasta varsasta oli kiehtova ja jännittävä, mutta vähän pelottavakin. Entä jos en osaisi sitä kouluttaa? Haluaako Flida edes varsaa? Ja ennen kaikkea, entä jos Flidalle sattuu jotain sen takia? Se ei olisi ennenkuulumatonta, kyllähän tammoja välillä kuoleekin synnytykseen. Katya ehdotti aikaisemmin, että kävisimme yhdessä kentällä pyörimässä. Päätin ottaa Flidan myös talutuskäsittelyyn, vaikkei sen arki koskaan erityisen raskasta ole. Tekisi silti hyvää harjotella yhdessä maastakäsittelyn saloja.
”Me otetaan Heran kanssa ihan rauhassa vielä, eikä sillä ole kiire olla vielä oikeasti hevonen. Eli me nyt leikitään ja touhutaan juttuja yhdessä ilman sen ihmeellisempiä tavotteita”, Katya napsautti riimunnarun kiinni Heran riimuun ja lähti taluttamaan oria ulos. Seurasin heitä vähän jäljessä suunnatessamme kenttää kohti. Se oli märkä ja paikoittain luminen, mutta ei niin huonossa kunnossa ettei siinä voisi mennä.
”Eihä hevosella koskaa oo kiire olla hevonen”, hymähdin vinosti hymyillen Flidaa taluttaessani. ”Me leikitään Flidan kans vähänväliä myös.”Katya vilkaisi minuun ja sai pidättää innokkaana pomppivaa Heraa. Se olisi selvästi halunnut lähteä viipottamaan vapaana kentällä oman mielensä mukaan. Katya ryhtyi hillitsemään oriaan, tämän päivän oppi oli kuulemma mukana kulkeminen nätisti.
”Bra.. Bra, snäll flicka!” kehuin leveästi hymyillen Flidaa joka ravisti päätään ja kääntyi hamuamaan sormiani palkkiota odottaessaan. Meillä on ikuisuustehtävänä opetella kaikenlaisia temppuja, silloin kun laiskottaa enkä jaksa nousta selkään saakka ne ovat loistava tapa saada Flidalle tekemistä, liikuntaa ja mietittävää. Tamma oli esittänyt oikein näppärää espanjalaista käyntiä, sellaiseksi sitä kuulemma nimitettiin. En tiedä miten korrektia se on, mutta ei haittaa. Tarpeeksi hyvä meille. Ojensin pienen namin taskustani tammalle ja siirryin sen toiselle puolelle, kättäni samalla liikuttaen puoliympyrän muodossa.
Flida kääntyi mukanani ympäri niin, että suunta vaihtui. Se ansaitsi taputuksen kehuna, ja lähdin pyytämään uudelleen aikaisempaa harjoitusta.
”Oikea, joo, nooin. Ja vasen, oikea..”
Vuoronperään Flida ojenteli etujalkojaan pitkälle eteen vierelläni mallia näyttäen. Oikean jalan maahan laskiessani proteesin liukas pohja luisti lumen alla piilevän jään takia, ja sain napata Flidan paksusta harjasta kiinni etten horjahtaisi nurin.Nopeasti kömmähdyksestä toettuani vilkaisin Katyan suunnille. Nainen oli selkä meitä kohti eikä näyttänyt huomanneen.
Hyvä.
”Miten sujuu?” kysyin ja ojensin uuden herkun Flidalle, eikä sitä tuntunut haittaavan vaikka juuri kiskaisin sitä harjajouhista kipeästi. Hieno tyttö.
”Noo, tässähän tää! Oon aika varma että tällä olis energiaa mennä vaikka maailman tappiin”, Katya sanoi nauravan kuuloisena. Hera rynnisti laukassa hänen ohitseen ja pukitti protestiksi, kun naru olikin taas estämässä pakomatkaa. Nauroin Katyan kanssa hyväntuulisena, vaikka samalla epäilys nousi pintaan. Pärjäisinkö itse villin varsan kanssa? Pysyisinkö sen vauhdissa, pysyisinkö pystyssä sen kiskoessa? Vilkaisin Flidaan, joka seurasi korvat rennosti höröllä orivarsan ilakointia.Kun Hera alkoi kulkemaan hyvin Katya päätti, että nyt riittää. Hän sanoi, että positiiviseen on hyvä lopettaa. Olen samaa mieltä. Tallissa jäin silittelemään Flidaa sen karsinaan vielä senkin jälkeen kun Katya oli ehtinyt lähteä. Talli oli hiljainen kaivaessani kännykkäni esiin. Mietin hetken. Painoin poskeni Flidan kaulaa vasten. Miten etsiä mahdollisia oreja varsaa varten? Nielaisin ääneti. Olenko tarpeeksi aikuinen kasvattamaan hevosvauvaa? Eikö Mielikissä, Loimussa ja Flidassa ole tarpeeksi hoidettavaa? Onko minulla varaa? Flida huokaisi syvään ja käänsi päänsä minua kohti. Sen tummanruskeissa silmissä oli lämmin ja viisas katse.
Lopeta huolehtiminen, se tuntui sanovan. Hymy levisi vähitellen kasvoilleni ja taputin tamman selkää.
”Mitähä mä tekisin ilma sua”, totesin ja lähdin viemään tammaa vielä ulos ennenkuin kerkeää tulla hämärää. -
8.4.19
Täällä on hyvä olla yhden jos toisenkinJilla oli eilen ottanut Flidan hierottavakseen. Kiittelin naista tuhannesti, ja lupasin maksaa heti kun saan rahaa. Tällä hetkellä kaikki varani menevät Flidan karsinapaikkaan ja vuokraan Eetulle. Vakituisia töitä en ole vielä Otsonmäeltä saanut, mutta muutaman euron saan käydessäni heittämässä keikkaa valokuvaajana. Innostuin aikanaan ala-aste ikäisenä jannuna kuvaamaan äidin digikameralla, vaaleanpunaisella taskuun mahtuvalla kapistuksella joka otti siihen aikaan nähden ihan laadukkaita kuvia. Kuvia oli äidistä, naapurin koirasta, kukista, taivaasta, puista, jopa isän hautapaikasta. Sen kuvan äiti halusi tulostaa, mutten tiedä mihin hän sen laittoi. Ei ainakaan kehyksiin, toisinkuin kaikki valmistumiskuvani. Se kuva, jossa hymyilin niin leveästi että kaikki puuttuvat maitohampaat näkyivät, on äidin suosikki ja se on hänen makuuhuoneensa pöydällä. Olen onnistunut Otsonmäellä mainostamaan itseäni sen verran, että pienissä pippaloissa olen päässyt pyörähtämään kuvaajana. Yksissä ristiäisissä, kaksilla syntymäpäivillä, ja yksissä myymälän avajaisissa. Nykyisin käytössäni oleva järjestelmäkamera alkaa olemaan aika iäkäs, mutta se ottaa edelleen hyvälaatuisia kuvia ja hintavat objektiivit avittavat siinä. Kyllä ne kuvat siis ovat rahansa arvoisia.
Jilla oli illalla kehaissut miten hieno Flida on. Tamma oli kuulemma ollut oikein nätisti ja nauttinut käsittelystä. Niin olin epäillytkin, vaikka se olikin ensimmäinen kerta kun Flidaa käytiin minun omistuksessani hieromassa. Silti, ei ole sen tapaista edes ikävässä tilanteessa osoittaa mieltään muuten kuin huokaisemalla ja häntäänsä viskaisemalla. Nostin Mielikin lattialta syliini ja ryhdyin pukemaan sen pikkuruisiin tassuihin pikkuruisia vaaleanpunaisia tossuja, jotka pitävät sen anturat lämpiminä. Koko aamun satoi, joka on nyt muuttunut lähinnä tihkuksi.
”Mennääs sit”, totesin koiran laskiessani alas ja avasin oven. Mielikki hyppäsi pihalle innoissaan, mutta se teki äkkipysähdyksen isot vesilammikot pihamaalla nähdessään, ja sen häntä valui hiljalleen sen takajalkojen väliin.
”Höh, äläs nyt. Tuu isin kaa, mennään hakee Flida.”Katselin sivusilmällä miten Mielikki ja Flida olivat nenäkkäin harjatessani täplikästä tammaa. Siitä irtosi karvoja pelkästään sitä silittämällä, ja tiesin sen jatkuvan vielä vaikka kuinka pitkään. Beige villapaitani oli kerännyt samaisia karvoja niin paljon, että sen etuosa näytti valkoiselta. Flidan sieraimet värähtelivät sen nuuhkiessa pientä rottaa joka oli sen karsinaan ängennyt, ja Mielikki sen sijaan seisoi tomerasti paikallaan toinen etutassu ilmaan kohotettua ja sen häntä heilahteli rauhallisesti puolelta toiselle. Minun tyttöni. Hyvin ne tulevat toimeen, Flidakin osaa katsoa mihin valtavat kavionsa laittaa Mielikin ollessa sen lähellä. Tietysti pidän niitä silti silmällä, varmuuden vuoksi. Mielikki on niin mahdottoman vikkelä ja pieni, etten itsekään aina näe mihin se menee.
Maneesissa ei ollut ketään. Juuri siinä maneesissa, jota ei tarvitse edes varata. Ulkona oli sen verran huono sää ja kenttä märkä, että nyt oli hyvä hetki päästä tutustumaan sisätiloihin vähän paremmin. Vedin oven perässämme kiinni ja päästin irti Flidan ohjista. Mielikki juoksi jo edeltä peremmälle ja heittäytyi itseään hieromaan maneesin pohjaa vasten innoissaan läähättäen. Flida sen sijaan seurasi minua lähtiessäni kävelemään maneesia ympäri kertaalleen, jotta jokainen nurkka tulisi tutuksi tammalle. Se hamusi pehmeästi paitani helmaa huulillaan kävellessämme joka sai hymyn nousemaan huulilleni.
”Sun pitäis näitä paikkoja kattella kuule eikä mun”, käännyin ympäri ja lähdin peruuttamaan askel kerrallaan, tarjoten kättäni Flidalle. Se otti etusormeni huuliensa väliin hetkeksi ennenkuin laski päänsä muualle ja ravisti kaulaansa sen oloisena, että onhan ne jo nähty.Maneesin toisessa päädyssä oli penkki jolta pääsin kapuamaan Flidan paljaaseen selkään. Sillä oli turpahihnattomat suitset, ja ohjat sidoin löysällä solmulla vähän lyhyemmiksi ettei ne menisi vahingossa tippumaan tamman jalkoihin. Sitten annoin sen vain kävellä.
Sade ropisi maneesin kattoa vasten tasaisella, unettavalla rytmillä. Se oli rentouttava ja kotoisa ääni. Flidan raskaista kavioista lähti vaimea, pehmeä tömähdys niiden laskeutuessa maneesin pohjaa vasten. Yksi, kaksi, kolme, neljä.. Jokainen kavio vuorollaan. Tamma venytti rennosti kaulaansa ja pärskähti laiskasti, sen korvat sivuille päin kääntyneenä. Mielikki istui maneesin keskellä meitä katsellen. Kädet laskien Flidan niskalle kohotin vähitellen vasemman jalkani sen kaulan yli oikean jalan viereen, ja sitten uudelleen takaosan yli niin, että istuin väärinpäin sen selässä. Tamman korvat kääntyivät taaksepäin sen kuunnellessa toimiani, ja hetkeksi sen askel hidastui.
Onko kaikki hyvin, pysytkö kyydissä?Laskeuduin makuulleni sen selässä ja painoin poskeni sen lautasia vasten antaessani käsieni jäädä roikkumaan alaspäin. Huokaisin syvään rentoutuessani, ja Flida jatkoi matkaansa tasaiseen tahtiin. Saatoin sulkea silmäni ja jäädä kuuntelemaan rauhaisaa äänien sinfoniaa, jota luonto meille soitti. En pyytänyt Flidalta mitään, vaan tamma sai kävellä juuri niitä reittejä joita se halusi juuri sellaisella vauhdilla joka sitä huvitti. Ja se sai myös päättää, milloin riittää. Tämä kuvio oli sille jo tuttu, eikä sitä haitannut kuljeksia menemään päämäärättä. Halusin uskoa, että se nautti seurastani yhtä paljon kuin minä sen. Sanatta kävimme keskustelua ystävyydestä ja luottamuksesta.
Minä luotan sinuun, ja sinä minuun. Kanssasi minun on hyvä olla.”Kävittäkö te maneesissa?” Eetu kysyi saapuessamme talliin. Nyökkäsin ja päästin Flidan sen karsinaan. ”Katya kävi kanssa tuossa aamusella, ku sillohna sato vaikka kuinka. Nyt ei enää onneks, jotta tuo kesä tuolta pikoohin tulis.”
”Ootas.. Nii, sen uuden mustan omistaja?” en ollut itse vielä päässyt naista tervehtimään henkilökohtaisesti kunnolla. Eetu äännähti myöntävästi, ja mainitsi että se varsa tuntui olevan kyllä elämää täynnä.Vai että varsa.
Vilkaisin Flidaan joka odotti kärsivällisesti karsinassaan takaisin tarhaan pääsyä. Pitäisi ottaa Katyan kanssa puheeksi se joku päivä, että haluisiko hän vähän kertoa millaista on omistaa ja kasvattaa varsa. Hellon kanssa juteltuani asiasta totesin, että miehen ”kyllä se siitä sujuu kun ei turhia murehdi” asenne ei ihan sopinut minulle. Halusin tietää mihin varautua jo hyvissä ajoin etukäteen, jos joskus päättäisin Flidalle varsan hankkia. Ennenkaikkea tamman oma onnellisuus ja terveys olisi pääasia. Vielä kertaalleen tamman harjattuani lähdin viemään sitä takaisin ulos, Mielikin jäädessä talliin Eetun työntekoa häiriköimään.
Illan tultua ja hevosten päästyä sisälle ruokiensa pariin tupa oli täynnä ihmisiä tuttuun tapaan. Ilmassa leijaili kahvin tuoksu ja puheensorina oli iloista. Teetä hörppiessäni seurasin vierestä, miten Jillan katse viipyi Hellossa hetken turhan pitkään, ja miten Hello sen sijaan silmäili pöydällä olevaa pullapitkoa. Olisiko Alva tuonut mukanaan. Usein juttua riittää vielä varhaisyöhön, kunnes Eetu toteaa että nyt on ihan pakko mennä nukkumaan että jaksaa nousta, mutta jääkää te muut niin pitkäksi aikaa kun haluatte. Jilla ja Hello vetäytyivät Jillan huoneeseen, joka oli minulle ensimmäinen selvä merkki, että ehkä sittenkin niissä Eiran jutuissa oli perää. Mutta tuskinpa Hello ihan heti on samaan taloon muuttamassa, ainakaan yhtään enempää kuin mies on jo. Hänhän käytännössä asuu päivät siellä.
Nousin viimeisenä ylös ja huuhtelin keraamisen mukin. Mielikki tapitti minua keittiön ovensuusta.
”Mennään vielä pissalle”, sanoin sille ja lähdin eteistä kohti. Mielikki ei hievahtanutkaan, ei edes oven avattuani. Tapani mukaan käänsin ensin lukkoa, kunnes muistin ettei tarvitse. Ovihan on auki.
”Sit et herätä mua yöllä ku sun tulee hätä”, sanoin vetäessäni oven kiinni, vaikkei se lukkoon napsahtanutkaan. Mielikki juoksi riemuissaan portaat ylös huoneelleni, ja tasajaloin loikkien päätyi keskelle patjaa. Se haukotteli makeasti, venytteli ja käpertyi kerälle. Hymähdin sille pehmeästi ja sammutin valot.Kylmä, kostea kuono painautui poskeani vasten, ja sitä seurasi lämmin, märkä kieli. Kieli jatkoi lipomistaan ja seuraavaksi kevyt tassu painui leukaani vasten. Minun ei tarvinnut edes herätä kunnolla tietääkseni, että Mielikki halusi pihalle.
”Mä sanoin ettet sit herätä mua”, mutisin koiralle unisella äänellä ja kurotin ottamaan proteesin käsiini. Sen laittaminen ei tapahdu ihan hetkessä, mutta kun pienen koiran on hätä sekään ei jaksa kauaa odottaa. Painoin tekojalan mahdollisimman syvälle paikalleen, ja seinästä tukea ottaen nousin ylös. Se tuntui tarpeeksi vakaalta kestääkseen lyhyen kävelyn, vaikkei kunnolla paikoillaan ollutkaan. Varovaisin askelin kuljin ovelle ja heti sen avattuani Mielikki rynnisti portaat alas. Portaat kuljin yksi kerrallaan, ja kuulin miten Mielikki oli jo vinkumassa oven takana.
”Joo joo, mä tuun”, huokaisin ja painoin oven kahvan alas. Mielikki juoksi pihalle ja ulkoa tulvahti kylmä ilmavirta. Nappasin takin naulasta t-paitani päälle ja tökkäsin Eetun toisen aamutossun jalkaani, siihen ihan oikeaan jalkaan, ennenkuin siirryin pihan puolelle varmistamaan, että Mielikki pääsee ehjänä sisälle.”Hei vain sullekin. Mitä sä tähän aikaan teet ylhäällä?” Nellyn ääni kysyi hämärästä. Mielikki oli juossut naisen jalkoihin rapsutuksia kerjäämään. Sain hädintuskin haukotuksen nieltyä.
”Mielikki herätti. Kai sillä on kusihätä tai jotain, vaikka ei illalla suostunu pihalle lähteen”, vastasin unenrippeitä silmistäni hieroen. Tai sitten se oli kuullut Nellyn kulkevan pihalla ja sille oli tullut tarve päästä katsomaan kuka siellä kulkee. ”Mut mitä sä teet?” kohotin katseeni naiseen kysyvän näköisenä. Mitä hän tosiaan teki siellä siihen aikaan?Nelly kertoo, ettei saanut unta. Nainen huokaa sen kuuloisena, että hänen oli hyvä olla juuri sillä hetkellä. Tummalle taivaalle oli kerääntynyt kasoittain tuikkivia tähtiä, joita Nelly katseli pienesti hymyillen. Tunnistin hänen ilmeestä itseni, sillä se kieli onnellisuutta. Siltä minusta tuntui saadessani olla luonnossa ja imeä itseeni siitä rauhaa, jota Helsinki ei koskaan ollut tarjonnut.
”Ei Stadis tälläsii maisemii ollu”, mainitsin seistyämme hetken hiljaa. Nelly nyökkäsi, hän ymmärtää mitä tarkoitan.
Puhumme tähtikuvioista. Otavan tunnistan, jota siirryn osoittamaan Nellylle.
”Toi tossa, noiden.. Muiden tähtien välissä. Nääks?” kiiltäväpintainen kangas kahahtaa nojatessani lähemmäs jotta Nelly näkisi selvemmin, mitä kuviota tarkoitan. Hetken olemme lähekkäin, ja hän myönsi tunnistavansa sen.”Noni, joko mennää nukkumaa?” kysyn Mielikiltä joka tepsuttelee takaisin luoksemme tyytyväisen näköisenä. Nelly vilkaisee minuun hämillään ennenkuin hänkin laskee katseensa Mielikkiin.
”Nii, siis Mielikki”, selvennän naurahtaen hyväntuulisesti.
”No tietysti”, Nelly virkkoo hiuksiaan sukaisten ennenkuin hän painaa kätensä takkinsa taskuihin. ”No, kesällä sitten, eikö?”
Hymy nousee kasvoilleni ja otan pari askelta taloa kohti.
”Kesällä”, lupaan ennenkuin toivotamme toisillemme hyvää yötä. Huomaan ajatuksieni ajelehtivan tulevaan kesään siirtyessäni sisälle Mielikin kanssa. Ehkä opettelen muitakin tähtikuvioita siihen mennessä, jotka voin Nellylle sitten näyttää. -
Oletko aina haaveillut matkustavasi Australian kuuman auringon alle, muttet ole vielä saanut aikaiseksi?
Nyt sinulla on loistava tilaisuus päästä mukaan eksoottiselle maastoretkelle pääsiäisen kunniaksi ranch O’ Haran omistajan vetämänä, jossa pääset lähietäisyydeltä kokemaan Australian maisemia, maastoja, sekä hevosen selkään ihan koko päiväksi!21.4. järjestettävällä maastoretkellä käydään kiipeämässä lähivuoristossa, poiketaan Eukalyptus metsässä koaloja ihmettelemässä, ja reissu huipentuu merenrannalla laukkaamiseen, jossa halukkaat saavat myös käydä uimassa!
Pakkaahan siis laukkusi ja ota suunta kohti Australiaa, sillä tämä reissu tulee olemaan ikimuistoinen!
-
6.4.19
Huutaa kuin syötäväYleisesti ottaen Mielikki on tosi lunki. Se tervehtii kaikkia vieraita ja tulee niin ihmisten kuin muiden eläinten kanssa toimeen. Varsinkin isoista koirista se pitää, eikä ikinä haasta riitaa. Kissoja Mielikki väistää, muttei rähjää niillekään. Lapsia Mielikki menee karkuun, mutta se ei ole ikinä edes irvistänyt vaikka lapsi olisikin sen lähelle päässyt.
Mutta auta armias, kun on hampaiden pesupäivä. Mielikki on niin mahdottoman pieni, että sen purukalustosta on erityisen tärkeää pitää huolta. Jos yksi pieni hammas menee tulehtumaan se vie mukanaan koko hammasrivin, kun suun tila on niin pieni.
Hankin Mielikin saadakseni elämääni jonkun, josta pitää huolta. Jonkun, joka toisi rutiinia ja joka pakottaisi tekemään muutakin kuin dokaamaan. Jo ennenkuin Mielikki muutti luokseni otin selvää internetin syvimpiin syövereihin saakka, mitä koira tarvitsee, ja varsinkin mitä pieni koira tarvitsee. Luulin siis tietäväni kaiken, kunnes Mielikki saapui. Pieni rääpäle jonka ohuet kylkiluut paistoivat ihoa vasten, tumma karva kiilloton ja silmät pelosta suuret. Mielikki tuli rescue koirana pentutehtailijan luota, kun sen toiminta lopetettiin ja kaikki koirat pelastettiin. Mielikki oli yksi niistä kolmestakymmenestäkuudesta koirasta joka kiidätettiin eläinlääkärin tutkittavaksi. Kolmekymmentä niistä selvisi sinne saakka, ja kaksikymmentäneljä kuntoutettiin uutta kotia varten. En tiedä mitä lopuille tapahtui. Mielikin kuvan nähdessäni laitoin rescue yhdistykselle sähköpostia kysyäkseni, vieläkö se on kotia vailla. Se oli niin surkean näköinen, pienin kaikista tarjolla olevista koirista.
Sain vastauksen seuraavana päivänä, että Mielikistä oli jo laitettu varaus. Sen piti päätyä lapsiperheeseen seurakoiraksi, sillä se oli sopiva kooltaan ollakseen perheen pienemmillekin turvallinen. Selasin useamman päivän samaisen yhdistyksen sivuja. Siellä oli monta koiraa, joista melkein laitoin varausta, mutta joka kerta päädyin katsomaan Mielikin kuvaa yhä uudelleen. Päädyin lähettämään uuden sähköpostin, jossa ilmaisin kiinnostukseni uudelleen Mielikkiä kohtaan. Jos sen uusi perhe ei vaikka haluaisikaan sitä.
Kului useampi viikko, ja olin jo luovuttanut sen suhteen. Mitään ei ollut kuulunut, joten olin varma että Mielikki oli uuden kotinsa löytänyt. Kuukauden jälkeen satuin avaamaan sähköpostin uudelleen, jossa oli jo kaksi viikkoa vanha viesti samaiselta yhdistykseltä.
Mielikki oli palautettu heille, sillä se oli kuulemma liian arka sopiakseen lapsiperheeseen. Tunsin samantien miten innostus roihahti rintaani, mutta samalla pala nousi kurkkuun. Viesti oli niin vanha, entä jos he olivat ottaneet muihinkin yhteyttä? En varmasti ollut ainoa joka Mielikin halusi. Eihän sen nimi silloin vielä edes ollut Mielikki, Lucyksi taisivat siellä kutsua. Minulle Mielikki on aina ollut Mielikki.Minulle tuli kiire soittaa, vaikka kello oli jo paljon illalla. Puhelin tuuttasi monta kertaa kunnes joku vastasi. En ollut yhtään ajatellut mitä haluan sanoa, joten ensimmäisenä menin puhelimeen huudahtamaan ’Mielikki!’.
Ja niin Mielikin matka virosta suomeen alkoi. Sen saavuttua ymmärsin, ettei kyse ole vain siitä mitä se tarvitsee. Kyse on siitä, mitä se haluaa, vaatii ja tarvitsee. Ensin Mielikki pelkäsi ihan kaikkea. Minua, asuntoani, Helsinkiä, Suomea. Se ei suostunut lähtemään pihalle, eikä halunnut olla lähelläni. Sohvan alla oli sen turvapaikka monta viikkoa. Aloin epäillä olisiko minusta sitä hoitamaan. En kutsunut enää kavereita kylään, he ovat aina niin äänekkäitä. Elämäni oli hetken selvempää. Käytin kaiken energiani saadakseni pienen, tutisevan koiran ymmärtämään, että sen ei tarvitse minua pelätä. Ensimmäisen kerran kun Mielikki uskalsi tulla nuuhkimaan sormiani olin varma, että pakahdun ylpeydestä.Pienin askelin Mielikki alkoi kotiutua. Se uskalsi syödä minun ollessa samassa huoneessa, se ymmärsi mitä leikkiminen tarkoittaa. Sillä oli pieni käärme pehmolelu, jota heittelin sille istuessani lattialla. Innoissaan Mielikki nouti sen, ja tiputti sitten turvallisen matkan päähän minusta. Sain aina kurottaa ylttääkseni jotta voisin heittää sen uudelleen. Se päivä, kun Mielikki toi lelun suoraan jalkoihini tuntui siltä, kuin olisin voittanut jotain suurta. Ja olinhan minä, nimittäin suuren luonteen omaavan koiran luottamuksen.
Näiden vuosien aikana se luottamus on kasvanut, vahvistunut ja vakiintunut. Mielikki tietää, ettei ihmiset ole paha asia. Se luottaa minuun ja minä siihen. Sen luottamuksen takia uskallan olla aika, melko varma, ettei Mielikki pure sormeani irti yrittäessäni pestä sen hampaita.
Istuin pesuhuoneen lattialla jalat ristissä Mielikki sylissäni, joka parhaillaan kirkui kurkku suorana sen kuuloisena että sen henkeä uhattaisiin. Kädessäni oli pieni hammasharja jonka päässä oli nokare koirille tarkoitettua hammastahnaa mintun makuisena.
”Voi ihime jotta mikä täällä präiskää? Mitä sä sitä koiraa kirutat siellä?” Eetun pää ilmestyi ovenrakoon kulmat hämmennyksestä koholla. Suustani pääsi naurahdus, joka taisi olla pelkkä stressireaktio. Mielikki jatkoi kiljumistaan kun yritin puhua, aina niin kauan kunnes siirsin hammasharjan piiloon selkäni taakse. Silloin koira sulki ammottavan kitansa ja lipaisi kosteaa kirsuaan sen näköisenä, että mikäs hätä tässä.
”Ku mä yritän saada tän hampaat pestyy eikä neiti oikee tykkää”, käännyin katsomaan Eetua olkani yli.
”No mä jo aattelin että täällä on joku isoompiki hätä ku sellasta kiekumista kuulu. Vai lähteepi siitä tuommoone meteli, eipä äkkiä uskos”, Eetu kuulosti melkein huvittuneelta. Olisi kyllä lysti kaukana jos se itse joutuisi tätä homma tekemään.”Nonii, isi vähän pesee, jooo, aai kun on hiieno”, melkein kymmenen minuutin jälkeen sain vihdoin Mielikin tyytymään kohtaloonsa ja pääsin pesemään sen hampaita. Eetu oli lähtenyt ovelta katsomasta saatuaan selville mikä siellä huusi ja olin rauhassa saanut suostutella Mielikkiä. Sen pieni häntä oli tyytymättömänä ihan paikallaan ja nenä rutussa kun hankasin harjalla sen hampaita, koiralle samalla hiljaa pehmeitä leperrellen. Itse hampaiden pesu kesti ehkä maksimissaan minuutin kun Mielikki malttoi rauhoittua. Päästin Mielikin sylistäni ja koira pyörähti paikallaan innoissaan ymmärtäessään, että nyt se kidutus on ohitse.
”Hyvä, valmista! Joo on se niin taitava, hieno tyttö!” taputtelin koiraa antaumuksella sitä kehuen, kun samalla kapusin vähitellen jaloilleni. Mielikin häntä vispasi ilmaa niin villisti että koko koira heilui sen mukana ja takajaloillaan pomppien se seurasi perässäni lavuaarille jossa huuhtelin hammasharjan. Sen pikkuruiset etujalat sojottivat kattoa kohti ja suu oli levinnyt hymyyn Mielikin läähättäessä innoissaan. Harjan laskettuani sivuun nostin koiran uudelleen syliini ja lähdin kulkemaan keittiötä kohti. Mielikki tiesi jo saavansa kinkkua palkinnoksi kun se oli ollut taas niin hienona.Voi Mielikki, parin päivän päästä se sama on taas edessä etkä sinä siihen silloinkaan kuole.
-
5.4.19
VauvakuumeOlin jo tovin seurannut tarhan aidalta Typyn ja Flidan kanssakäymistä. Typy tuntui tyypilliseltä varsalta; se tykkäsi seurata Flidaa, välillä vähän ärsyttää tai yllyttää leikkiin. Se juoksenteli Flidan ympärillä pärskähdellen ja seurasi tiiviisti katseellaan, lähtisikö Flida mukaan.
Välillä Flida innostui ottamaan muutaman laukka-askeleen leikkiin mukaan, mutta useimmiten Flida jaksoi maltillisena seistä Typyn härnäämisestä huolimatta. Enemmän Flida kihnutti varsan säkää ja lautasia kevyesti hampaillaan, mutta pari kertaa olin sen nähnyt suorastaan kiirehtivän Typyn perään jos se innostui itsekseen rynnistämään tarhan toiseen päähän.Nyt tytöt hamusivat toisiaan ystävällisin elkein, ja Flidan korvat olivat rennosti sivuille kääntyneet. Haluaisiko se varsan?
Kuulin askelten lähestyvän ja siirsin katseeni tulijan suuntaan. Hellohan se sieltä saapui vihellellen kulkiessaan.
”Päiviä!” Hello huikkasi pirteän kuuloisena. Tervehdin miestä takaisin ja päädyin kulkemaan tarhaa samaa matkaa omaa hevostani hakemaan.”Minkä ikänen se on?”
Hello piteli Typyn riimunnarua toisella kädellään ja toisella silitteli tammavarsaa rauhallisesti kauttaaltaan. Typyn korvat kääntyilivät edestakaisin, mutta se malttoi seistä paikallaan tallin käytävällä.
”Pari vuotias, minun vauva”, Hello leperteli Typyä katsellessaan. Olihan se silloin vielä ihan varsa, muttei niin varsa että Flida ymmärtäisi.. Vai ymmärtääkö? Voiko hevonen haluta vauvan? Kai nekin ainakin jollain tasolla, eikös kaikki eläimet kevään tullen..
”Mitäs mietit?” Hello uteli siirtyessään nostelemaan Typyn jalkoja. Flida hamusi hartiaani pehmeästi huulillaan kun olin jämähtänyt seisomaan karsinan ovelle, harjauksenkin kesken jättäen.
”Sitä mä vaan, kun nää kaks tuntuu tulevan hyvin toimeen, että haluaisko Flida varsan”, myönsin ajatukseni ääneen ja siirryin jatkamaan tamman harjausta. Siitä lenteli valkeita karvoja jokaisen harjanvedon jälkeen.
”Vai varsan? Mikä jottei, nämähän on niin ihania”, Hello puhui taas enemmänkin Typylle kuin minulle. Sitä ne kyllä on..”Jake, moi”, tallin uusimpiin tulokkaisiin kuului hyvin lännenhenkinen Jarmo, joka oli mukanaan tuonut quarter orin. Mies oli parhaillaan matkalla talliin kun me Flidan kanssa oltiin juuri saavuttu pihalle. Mies otti kiinni stetsoninsa lipasta ja painoi sitä alaspäin.
”Aikasmoinen lännenhevonen sulla”, Jake totesi hyväntuulisesti virnistäen. Vilkaisin Flidan selässä olevaan westernsatulaan, jonka olin sille ostanut melko pian tamman siirtyessä omistukseeni.
”Noo, on meillä viel vähän treenaamista että ollaan yhtä hyviä kun sä ja Dips”, vastasin hymy huulillani kareillen. Mies jatkoi matkaansa talliin ja itse nousin tämän lännenratsuni selkään. Se satula oli hyvä monestakin syystä. Se oli tarpeeksi leveä Flidan selkään, sillä sopivan satulan löytäminen ei ollut helppoa. Mitään peruspenkkiä ei sille voisi kuvitellakaan. Toiseksi se oli tarpeeksi tukeva, etuosassa oli kädensija ja muotoilu tarpeeksi syvä tukemaan vakaata istuntaa. Nykyisin tasapainoni oli jo aika hyvä, mutta välillä on kiva tuntea olonsa ihan super turvalliseksi. Vaikka ainahan Flidan kanssa on sellainen olo.Flida alkoi vertymään puolentunnin lämmittelyn jälkeen ja kehtasin alkaa pyytämään siltä vähän enemmän. Flidan elämä on sinällään helppoa, että sen kanssa ei yleensä tehdä mitään hikitreenejä. Liikutan sen kuitenkin joka päivä, että tamma pysyy hyvässä kunnossa. Lähtiessäni ratsastamaan ravissa kahdeksikkoa Nelly saapui kentälle Cozminan kanssa.
”Mooi!” nainen huikkasi alkaessaan kiristämään Cozminan satulavyötä.
”Tjena”, vastasin ja hiljensin Flidan käyntiin. Olin onnistunut Nellyn säikäyttämään naisen vasta Hopiavuoreen saavuttua, muttakun sillä on niin hieno hevonen. Kaunis kuin mikä. Nyt se on onneksi takanapäin, eikä Nelly tunnu sitä vihoittelevan. Kunhan hänkin pääsi ratsaille pyysin Flidan uudelleen raviin, jonka se nosti parin askeleen jälkeen.Reilun tunnin kentän kiertämisen jälkeen hyppäsin alas Flidan selästä, pudotuksen ottaen vasemmalla jalalla vastaan. Flida käänsi päätään ja painoi turpansa rintakehääni vasten, ja hetkeksi me jäätiin keskelle kenttää seisomaan halihetkeä varten. Nellylle heipat huikatessani lähdin kuitenkin viimein taluttamaan Flidaa takaisin sisälle, josta se pääsisi vielä muutamaksi tunniksi tarhaan. Heli ja Alva olivat seisahtuneet oven lähelle juttelemaan, ja ohi kulkiessani tervehdin heitä molempia.
”Mites Inka on kotiutunu?” kysyin Heliltä, sillä olin ymmärtänyt ettei tamma tuntenut ainakaan ihan samantien oloaan kotoisaksi.
”Vähän parempi”, Heli vastasi ja käänsi katseensa takaisin Alvaan. Ehkä kuvittelin, mutta Heli ei pahemmin jutustelusta välittänyt. Ei ainakaan juuri minun kanssani, mutta en siitä mieltäni pahoittanut. Ei kaikista tarvitse tykätä.
”Entäpä Alva, joko me lähdetään joku päivä sinne maastoon?” Maastoon piti kyllä lähteä monen muunkin kanssa, mutta voisihan sitä isommalla porukalla mennä. Mörri ja Flida olivat kuitenkin takuulla tallin karvaisimmat kaverit, niin pitihän niiden päästä kaverustumaan.
”Joo, kun vaan saataisiin aikaiseksi!” Alva totesi keveästi naurahtaen.Harjasin Flidaa aina mielelläni pitkään ja hartaasti. Sen karsinan aluset olivat muuttuneet valkeiksi irtokarvoista kumisualla yrittäessäni häätää tamman tiputettuja talvikarvoja. Flida seisoi pää alhaalla ja alahuuli roikkuen, selvästi hieronnasta nauttien. Pitäisi Jillalta pyytää joku kerta hieromaan se ihan oikeasti. Paljonkohan sellainen maksaa? Kehtaisiko pyytää kaveri alea? Tai edes kämppis alea..?
”Heippa”, sekä minä että Flida havahduimme käytävältä kuuluneeseen ääneen. Kohotin katseeni ruskea hiuksiseen naiseen, jonka silmät olivat taatusti vihreimmät jotka olin ikinä nähnyt. Kaivelin muistini perukoita, tiesin kyllä kuka hän oli. Olin Jillan kanssa hänet nähnyt, ja Jilla oli hänestä kertonut. Se Onnin vuokraaja..
”Onkohan täällä jossain ensiapu kaappia? Onnilla on pieni haava jalassa, niin jos siihen laittaisi desinfiointiainetta”, nainen kysyi.
”Joo, on tääl!” siirryin käytävälle ja vedin Flidan karsinan ovea pienemmälle, vaikkei se mihinkään olisi sieltä lähtenytkään. Kävellessämme Eetun toimistoa kohti muistin, että naisen nimi oli Veronika. Nikaksikin oli Jilla tainnut kutsua.
”Eihän se mikään iso haava ollu?” tarkistin pysähtyessäni seinälle kiinnitetyn punaisen kaapin eteen. Etsiskelin sieltä puhdistusaineen ja ojensin sen Veronikalle. Hän kiitti pienesti hymyillen.
”Eei, ihan pieni naarmu vaan. Olisko hokilla mennyt raapasemaan itseään”, hän pohdiskeli ja lähti takaisin Onnin luokse.Eetu kun saisi tietää, ettei joku vielä tiennyt missä jokin sijaitsi tallissa.. Pian olisi seinät täynnä sellaisia keltaisia liimattavia lappusia, joissa on ohjeita ja nuolia mistä löytyy mikäkin. Talutin Flidan takaisin ulos pelkästä riimusta ja jäin hetkeksi tarhaan tammaa vain silittelemään. Palatessani takaisin portille seisahduin katselemaan, miten Flida liittyi uudelleen tarhakaverinsa seuraan. Eiralta jos kysyisi, että haluaisiko Flida varsan, niin vastaus olisi varmasti joo. Kyllä kai sellainen söpö pikkuinen kelpaisi paijattavaksi Inarillekin.
Niin, olisihan sellainen miniversio Flidasta aika hauska..
-
Jos jotain arvostan, niin aidon raadollista kirjoitustaitoa. Kuka haluaa kuvata hahmoaan turvonneena, räkäisenä ja kaikin puolin melko epämiellyttävän näköisenä? Eikai kukaan, mutta joskus se on pakko, ja mielestäni se vaatii taitoa, että saa asian tuotua esille niin rehellisesti mutta silti lukijalle tarpeeksi, kuvaannollisesti noin paremman sanan puutteessa. Esimerkiksi tuo kuvaus grillikiskalla turpiin saaneen näköinen oli mielestäni loistava!
Ja valitsemasi vuorosanat Nellylle kuulostavat juuri siltä, mitä voisin Nellyn kuvitella sanovani. En olisi itse osannut tälläisiä sanoja valita, sillä toistaiseksi en tunne näitä hahmoja vielä tarpeeksi hyvin siihen, mutta sen verran mitä Nellyä tunnen uskon, että nää meni ihan nappiin!
Noa kyllä siivoaa myös asunnossa pyydettäessä, tuskin mitenkään perinpohjaisesti mutta yrittää hän voi! 😀 -
Voi että, ihana idea nimipäivien kunniaksi järkätä isommat kekkerit!
Mä olen kuitenkin itse näissä kirjoitushommissa sen verran realistiseen toteutukseen pyrkivä, että mua itseäni häiritsee ettei tänään oikeasti kuitenkaan ole Noan nimipäivä (ellei mun kalenteri ole sitten ihan väärässä). Virtuaalimaailma on toki aina oma paikkansa, eikä kaikki pyri samanlaiseen tarinointiin kuin itse.
Rohkeaa myös ottaa Alma mukaan, onhan hän nyt minun tarinoissani useampaan otteeseen esiintynyt! Olisin kuitenkin tässä tarinassa kaivannut enemmän selvää juonta. Paljon tapahtui lyhyessä ajassa, oli keksejä, juhlia, uusia vieraita, kissoja, ja maininta Jellostakin, mutta mihinkään ei pysähdytty.
Kaikkia näitä asioita otettiin vain hetkeksi esille pintaraapaisulla, eikä lukija saanut taukoa jäädä miettimään oikeastaan mitään kunnolla.Tarinan nopeus ei välttämättä aina ole huono asia, mutta tälläisissä tarinoissa, joissa tapahtuu tosiaan monta asiaa se vaatii enemmän niiden asioiden avaamista, että lukija, joka ei tiedä mitä sinä ajattelet kirjoittajana, pysyy mukana. Ehkä Almaa olisi voinut ottaa mukaan enemmän, miten hän yhtäkkiä Helsingistä Otsonmäelle pääsi, miten Noa tähän yllätysvieraaseen reagoi, entäpä Hopiavuoren isäntä joka varmasti haluaa uuden vieraan olon tehdä kodikkaaksi?
Nämä kissat myös, mitä mieltä Eetu on niistä, tulevatko ne toimeen Hopiavuoren lukuisten koirien kanssa, aijotaanko ne kaikki tosiaan pitää?
Tässä oli hyviäkin puolia, kuten tarinoissasi yleensä, mutta nyt erityisesti tämän tarinan kohdalla halusin nostaa esille, että viimeistely ja hiominen on tärkeä osa sujuvaa kerrontaa, ja jokaisessa tarinassa täytyy olla punainen lanka. Vaikka se tarkoittaisi joidenkin asioiden pois jättämistä, mutta nehän voi sitten ottaa mukaan seuraavaan tarinaan. -
Ihan parasta miten bongasit ton saunaillan ja teit siitä tarinan!! Ai vitsi! ❤️
Mä niin pidän näistä sun tarinoista, oon varmasti ennenkin sitä sanonut ja sanon kyllä tulevaisuudessakin! Tässäkin oli niin aidon tuntuinen meno, kai se on jännää lähteä saunailtaa viettämään vielä vähän puolituttujen kanssa kun ei tiedä, miten etiketti menee; mennäänkö alasti niinkun kunnon Suomalaiset!!1 vai ollaanko vähän siveämpiä.
Ja myös se miten otit taas muita hahmoja mukaan!! Ai että! -
Pääsihän se Furminaattor käyttöön kun siitä on puhettakin jo ollut! Pitäisköhän Noan kanssa lainata sitä..
Mietin, mitä Hello miettii. Tietääkö Hello, miten pidetty se on? Ei edes ihailun kohteena, vaan ihan ystävänä. Tietääkö Hello oikeasti, että hänellä on paljon ihmisiä ympärillään jotka ajattelevat, että se Ilveksen Hello on aika hyvä tyyppi!
Ja jos tietää, mitä Hello tästä ajattelee? Näen vilahduksia syvemmästä hahmosta kuin vain laiskasta muiden nurkissa makaavasta muusikosta, joka tykkää ruuasta. Näissä tarinoissa ja kommenteissasi, joissa Hello mainitaan. Se on mielenkiintoinen hahmo, jonka odotan puhkeavan kukkaan. Hello on jo tuttu, hänhän on aina hyväntuulinen ja hänelle voi aina jutella, mutta odotan innolla, että opimme tuntemaan Hellon oikeasti!Se, mitä yritän kai sanoa, on että aikamoisen hahmon olet itsellesi luonut. Aikamoisen persoonan ja henkilön olet siitä tehnyt. Yksinkertaisen mutta silti niin kompleksin.
-
Mikä cliffhanger!! Lukija ei tiedä, puhutaanko enää Sofiasta kun lopussa mainitaan hänet. Miksi Katyan sydän alkaa hakkaamaan, kenet hän näkee, onko se positiivinen vai negatiivinen tunne? Aaai vitsit äkkiä lisää!!
Voi että, Noa tykkää selkeesti ilmestyä aina kun sitä vähiten odottaa! Hauska ilmiö jota pitää itsekin kyllä hyödyntää, siitähän saa irti vaikka mitä kivaa :D! Mukava dialogi joka oli todentuntuinen, Noa olisi samantien ihan messissä tässä Heran kanssa touhuamisessa! Näen Katyassa ja Noassa potentiaaliset ystävät, jostain syystä, en ihan tiiä itekkään miksi ja miten se mielikuva syntyi, mutta se on ja pysyy ellei mitään radikaalia tapahdu. Seuraavaa tarinaa innolla odottaen! 🤩
-
Jos oikein muistan, niin Annika oli stadista kanssa? Jotain yhteistä siis Noan kanssa! Mahtaako Annika sopeutua yhtä hyvin kuin Noa, siinäpä vasta kysymys. Uskallan epäillä että meillä on aikamoinen persoona nyt Hopiavuoressa joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi! Ja samat sanat hänen ponistaan, aikamoinen parivaljakko.
Kiitosta saat erinomaisesta kirjoitustyylistä! Pidin asetelmistasi ja sanavalinnoistasi, selvää ja helppoa tekstiä jonka voin kuitenkin kuuluvan teinitytölle. Annikasta haluan kuulla pian taas lisää!
-
Tässä oli kaunista kuvailua, joista kaikista jostain syystä muhun tehosi parhaiten lumikerroksen kuvaaminen huntuna nurmikon päällä. Voin kuvitella elävästi tämän ajatuksen, ja se oli niin osuvasti kirjoitettu. Olisipa näky oikeastikin ollut sellainen aamulla, mutta täällä oli ainakin ihan törkee kerros lunta.
Mä henkilökohtasesti tykkään että romanssi etenee hitaasti, että kemiat kohtaavat vähitellen ja sen viehättyneisyyden, ihastuksen ja halun ympärillä tanssitaan itse liekkeihin koskematta, kunnes ne sitten roihahtavat ajan saatossa. Näin mulle tämä Jello tuntuu liikkuvan aika nopeasti, vaikka kun realistisesti mietin, niin noinhan se usein menee! Kuinka moni ihminen enää oikeasti odottaa pitkään ja treffailee ja tapailee ensin useamman kuukauden ennenkuin mitään muuta tapahtuu? Vain harvat varmasti, ehkä mäkin olen vaan vähän vanhanaikainen 😀 Jello elää kokoajan ja se muotoutuu ja eskaloituu tasaisella kehityksellä, sillä onhan näissä tarinoissa selvästi nähtävillä alun ihastus ja miten tunteet siitä etenevät.
Nytpä jäänkin jännäämään, milloin Hello ja Jilla kertovat muille tästä, vai kertovatko ollenkaan. Ehkä joku viimein yllättää heidät, ja mitenkä tämä pari (vai ”pari”?) siihen suhtautuu? -
Ai että! Ehkä otit vinkistä koppia, kun pyysin puoliväkisin keskustelua useamman hahmon kanssa, tai sitten vaan keksit just sellasen tarinan joka ainakin mua auttoi avaamaan Heliä hahmona ja persoonana!
Hahmojen heikkoudet on iso osa niiden realistisuuden tuntua, ja tässä käväistiin sellaisessa. Heli on kipeä, mutta silti sitä mieltä että nyt mennään ja tehdään, pikkuvikoja tuollaiset nuhat. Sitten kun se pikku nuha olikin vähän isompi ongelma, niin hän on pahoillaan ja ajattelee silti tekevänsä hommat loppuun, ettei Inkasta ole vaivaa. Plus se, että tarina alkaa Nuoskasta ja loppuu Nuoskaan! Koiria rakastavana voin sanoa että se tehoaa ainakin minuun.Uskon tuntevani Heliä nyt paremmin ja palan halusta päästä ottamaan häntä useammin tarinoihini mukaan! Ja voi että, olit varmasti ihan oikeassa sen suhteen, että Eetu ei päästäisi Heliä rattiin noin. Kyllä Hopiavuoren torpassa jokaisen pitää yöpyä vähintään kerran elämänsä aikana! 😀
-
voi ihme, mitä! ihan sanattomaksihan tää vetää, kiitos kiitos kiitos!
mä oon hirveen huono ottamaan mitään tälläisiä vastaan enkä ikinä tiedä mitä sanoa, mutta arvostan ihan hirvittävästi vaivannäköä että mulle menit piirtelemään ja jokaista kommenttia jonka tarinoihini saan! <3 en yhtään odottanut tätä, voit luottaa että tuun tuijottelemaan tätä kuvaa vielä useaan kertaan itsekseni tyytyväisenä kiherrellen onnesta! -
Ai vitsit! Ai että!
Mulla oli jotain mitä mun piti ihan tehdäkin, aattelin että luen tän vaan äkkiä ja sit palaan sen asian ääreen, mutta enhän mä enää ees muista mikä se oli kun tää vei niin mukanaan!Ihan pakahtuahan mä olen kun Noa pääsi tälläiseen tarinaan mukaan, hurrrrjan suloinen!! Mäkin oon sellainen yökyöpeli, että voin ihan selvästi kuvitella tän kirpakan kevät yön kirkkaine tähtineen. Kun on vielä sen verran pimeetä että tähdet näyttää tosi kirkkailta taivaalla, mutta ei niin pimeetä etteikö eteensä näkis kävellä. Aivan ihana tunnelma, ja mua viihdyttää aivan valtavasti se millaisen vastaanoton Mielikki sai. Vähän haluaisin itsekehuen sanoa että onhan se Hopiavuoren tähti, kun se on niiiin hieno pikku prinsessa.
En maltakaan nyt sitten odottaa kesää, ja näitä yöttömiä öitä joita Nelly tulee Noan kanssa viettämään. Tähtiä ei varmaan näy yhtä hyvin, niin mitähän ne silloin katselee. Laskee montako lepakkoa lentää? Noa ei ookaan koskaan ennen elämässään lepakkoa ees nähnyt, se on niin kaupunkilaista 😀
Tykkään kovasti sun tarinoista, ja Nellystä hahmona! Ihanaa kun lähdit Hopiavuoren porukkaan mukaan! -
Miksei molempia, leikkiä ja terapiaa! 😀
Tämä oli hyvänmielen tarina, vaikka alku alkoikin surullisin elkein. Katya kamppailee oman elämänsä vastoinkäymisten kanssa, mutta oma hevonen on paras apu näihin suruihin. Lukijana huomasin piristyväni siinä samalla mitä pidemmälle luin, ja saatoin hengähtää tyytyväisenä tarinan loputtua. Kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu, nyt on kaikki hyvin, ja kohta varmasti vielä paremmin hyvän ystävän ja hyvän ruuan ääressä.
Nuoren hevosen elämä on mielenkiintoista seurattavaa. Hera on ehdottomasti yksi erikoisuus Hopiavuoreen lisää, joka on nyt toistaiseksi ollut koti vähän enemmän tälläisille karvaisille puskaponeille. Hera on hieno ja komea, kyllä sitä kelpaa ihailla. Noa varmasti haluaa tehdä Katyan kanssa tuttavuutta, kun hän saa tietää että Katya omistaa varsan. Katyan on paras varautua kysymys tulvaan! 😀
-
Mäkin kehun tuota tarinan aloitusta! Se on mukavaa vaihtelua, kun näkee hahmon elämää jonkun muun silmin. Vaikkapa juuri koiran, koska kuka omistajansa paremmin tuntee kuin oma hauva joka on aina menossa mukana? Nuoska tuntuu todella sympaattiselta kaverilta, ja onhan se nyt ihanaa miten paljon Hopiavuoressa ylipäätään on koiria!
Tähän mennessä kaikista Hopiavuoren hahmoista Heli tuntuu vaikeimmin lähestyttävältä. Se ei ole välttämättä huono asia ollenkaan, erilaisuus on kiehtovaa ja sillähän tarinoihin saa draamaa ja juonta kehitettyä. Kun ajattelen Heliä, mieleen tulee hiljainen, ehkä vähän kylmä ja luontaantyöntävä naishenkilö. Sitten tässä tarinassa Heli onkin lässyttämässä Inkalle kuin millekin pienelle kesävarsalle, joka tuo hienosti esiin Helin muitakin puolia. Käyt hienosti läpi näitä ajatuksia ja toimia, mitä Heli pohtii ja tekee. Sille on syy, miksei hän lähesty muita hahmoja.
Siitä huolimatta rohkaisen sinua keksimään vaikka jonkin nurinkurisen tilanteen, jossa Heli joutuu sattuman kautta puoliväkisin keskustelemaan yhden, tai vaikka useammankin hahmon kanssa! Niinsanotusti vähän rikkoa jäätä, sillä itselleni tälläisiä hahmoja, joilla on jo ennestään vuorosanoja omissa tarinoissa, on helpompi ottaa mukaan. -
Oi, kivaa kun tartuit tuohon Flidan hieromiseen! Mun itsekin piti kirjottaa siitä tarina, mutta säpä ehdit ensin! Musta on niin mukavaa lukea oman hahmon hevosesta jonkun toisen kirjoittamana, samalla tavalla kuin omista hahmoista. Flida varsinkin, kun se on vähän tuollainen ”tylsän” kiltti. Mutta tässähän se oli just loistavaa! Jilla saa yleensä hankalempia asiakkaita itselleen, mutta nyt hänkin sai hetken levähtää ja vain nauttia työstään kiltin hevosen kanssa, joka varmasti arvosti tätä käsittelyä ihan täysin.
Tartun myös tuohon länkkärielokuvan katsomiseen, josta Eetu jo mainitsi. Hauska ajatus tämä! Sulla on ihan selvästi omanlainen ote näihin tarinoihin, sillä niissä kaikissa on juoni. Ne kulkevat eteenpäin, lukijalle kerrotaan just eikä melkeen ne asiat mitä haluat, ja sitten niissä on tälläisiä yksityiskohtia jotka tuovat niihin lisää syvempää tunnelmaa. Hellolle tuo sopiikin, että länkkärileffoistahan se vastaus löytyy miten Jaken kanssa pääsisi kunnolla keskustelemaan!
Jään odottamaan, miten tässä käy. Tuleeko Hopiavuoreen ensimmäinen virallinen pari näinkin pian, vai onko Jello vain ohimenevä juttu? En malta odottaa!
-
Helloa nyt viedään! Jätä Hello muillekin, ettei Hopiavuoren muut miehet joudu jäämään nuolemaan näppejään. 😀
Tartun tuohon asuntoautoon taas. Taisin mainita ennenkin, mutta mulla on kunnon viharakkaus suhde asuntoautoihin. Nykyään ehkä enemmän viha kylläkin. Kun mä olin pieni me vanhempieni kanssa reissattiin kaikki kesät, ihan koko kesä, asuntoautolla ympäri suomea. Auto vaihtu asuntovaunuks ajallaan, mutta menetelmä sama. Ihan kaikkialla suomessa on tullu käytyä, ja tuhottomasti aikaa käytetty asuntoauton/vaunun sisällä kyhjöttäen. Mulle ne tuntuu pieniltä, ahtailta, tunkkaisilta ja tuhottoman kuumilta. Meitä asui siellä kuitenkin neljä koko kesän plus koira, myöhemmin jopa kaksi. Pieneen vessakoppiin ahtauduttiin veljen kanssa muksuina pesemään hampaita iltaisin aina samaan aikaan ja kyynärpäällä sai toista tuuppia, että tee nyt vähän tilaa. Nukkuminen oli kamalaa, kun oli kuuma ja tuntuu ettei happi kierrä. Huh, mitkä sota flashbackit tästä tuli!
Mutta samalla, olihan se ihan sairaan hienoo. Ei oo varmastikaan yhtäkään kaupunkia missä en olis käynyt suomessa, vaikka sitten vaan ohi ajamalla (vaikka enhän mä niistä kaikista voi millään kaikkea muistaa kun olin ihan nappula silloin), ja sitä ei ihan kaikki voi sanoa. kirkkoja on käyty katsomassa, rantoja, kahviloita, linnoja, ja vaikka mitä muuta, ja sen kaiken mahdollisti nimenomaan asuntoauto! Siinä on jotain vapauttavaa ja hienoa, että sä voit asua siellä mihin haluatkaan mennä. Kun auto on koti.
Mulle tämä Nellyn elämäntyyli on niin tuttu, että siitä on kiehtova lukea, kun voin kuvitella ihan täysin miltä sen asunto näyttää, ja miten se menettelee. Tarinaan tuo todenmukaisuutta, että muita kiinnostaa. Eihän kaikki varmasti ole tällä tavalla reissannut!
-
Tervetuloa Tiituksellekin! Toivottavasti viihdyt Hopiavuoressa, ainakin sellainen olo tästä tarinasta tulee, että kyllä hän viihtyy!
Mukavaa nähdä, miten tomeraa sakkia tänne saapuu. Noa löhöilee vielä pitkälle päivään sängyssään kun muut on jo hypännyt pyörän selkään ja polkeneet paikan päälle töitä pyytämään. Oppia pitäisi hänen ottaa vaikka Tiituksesta!
Jään innolla odottamaan miten työt alkavat maistumaan, eiköhän Tiituksella tule olemaan kädet täynnä hommien kanssa! Ei tarvitse enää peukaloita pyöritellä 😀
-
Onpa Hopiavuoreen päätynyt tomera työntekijä! Camilla on varmasti loistava lisä Hopiavuoren poppooseen, jonka on toistaiseksi ollut enemmän tai vähemmän laiskan, tai pikemminkin mukavuudenhaluista ja rennon kiireetöntä porukkaa (no, paitsi Eetu, vaikka eihän mies kiirettään ole muille näyttänyt)! Noa ei voisi kuvitellakaan heräävänsä kuudelta, ehei. Ehkä sitten kahdentoista aikaan sopivasti kahvittelemaan teemukinsa ääreen.
Mukavan napakka kirjoitustyyli tässä joka sointuu yhteen hahmon luonteen kanssa! Asiat etenevät, niitä ei turhaan jäädä vatvomaan mutta kaikki tulee selkeästi esille. Tarinalle mukava lopetus, kun Camilla pääsi heti tutustumaan osaan porukasta. Saapi Eetu huokaista helpotuksesta kun noin näppärän kaverin sai tallitöitä tekemään!
-
Mulla on myös toisella tallilla hahmo, jolla on arabi, mutta sepä onkin ihan sekopäinen arabi. Niiden sanotaan olevan yksi viisaimmista, ellei jopa viisain, hevosrotu, ja että arabit muistavat aina. Ne muistavat jos joku on tehnyt niille vääryyttä, ja muistavat myös niille hyvänä olleet. Niissä on jotain mysteeristä ja kaunista, josta päästäänkin Cozminaan. Se on juuri sellainen mysteerinen ja kaunis, joka tietää että Nelly on sen ystävä. Näillä kahdella tuntuu olevan tunneside, joka tulee hyvin pienillä eleillä ilmi tarinoissasi. Nellyn ajatukset tammaansa kohtaan ovat niin lämpimät, eikä lukijan tarvitse missään vaiheessa kyseenalaistaa onko Nelly hevoseensa tyytyväinen. Ja miksei olisi, kun Cozmina on noin hieno?
Alkaa näyttää siltä, että Hello on kerännyt itselleen aikamoisen fanikannan 😀 ja miksei, kun Hello on niin mukava? Mutta samalla se on huvittavaa, tokkopa Hello itse (tai kirjoittaja sen takana) ajatteli näin käyvän! Saapa nähdä mitä tästä tulee, vaikka Nelly ajattelisikin Helloa ihan vain kaverina.
