Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
3.4.19
Hyvää yötä MielikkiKevät oli edennyt niin pitkälle, että osan kävelyteistä oli aurinko jaksanut kuivattaa ja linnut aloittivat laulamaan aikaisin aamulla. Linnut olivatkin lähestulkoon ainoa elämän ääni Hopiavuoren pihamaan lähellä aikaisin aamulla, johon oli edelleen vaikea tottua. Väitän kotiutuneeni hyvin, mutta nukkumaan mennessä huomaan kuuntelevani taloa. Se narahtelee, tuuli saa seinät huokaamaan ja puskee ikkunoiden raoista. Joskus pöllö saattaa huhuilla. Muuten on aivan hiljaista. Vieressä olevalla tiellä kulkee autoja muutaman kerran päivän mittaan, yöllä ei ollenkaan. Odotan kokoajan kuulevani junan tai raitiovaunun kulkevan ohitse. Autojen tööttäykset kielivät yön yli jatkuvasta ruuhkasta. Jossain joku huutaa tai nauraa äänekkäästi, usein kaveriporukka joka kulkee aseman viereen odottamaan taksia baarista lähdettyään. Lähes yhtä usein sen saman taksitolpan luona tapeltiin, jota seurasi poliisit. Helsinki on aivan eri maailma kuin Otsonmäki.
Usein jään vielä hetkeksi vielä valvomaan, kun muut menevät nukkumaan. Käytän Mielikin pihalla niin että kävelen koiran mukana. Se samainen pöllö näkisi pienen koiran varmasti oivana suupalana. Huomaan tähyileväni kauempana häämöttävää metsää, jos sieltä näkyykin kiiluva silmäpari. Piha on tyyni ja hiljainen, mutta pimeän aikaan ei yhtään niin kodikas kuin päivisin. Mielikki ei myöskään pitänyt tästä muutoksesta ensin, mutta fiksu tyttö tietää ettei sisälle saa tehdä. Seuraa saadessaan sekin uskaltaa uhmata pimeää pihaa, ja sitten se kipittää kiireenvilkkaa takaisin sisälle.
Siellä on niin hiljaista, että se tuntuu soivan korvissa. Eetun vaimea kuorsaus saattaa välillä rikkoa sen, mutta vain hetkeksi. Jilla nukkuu aivan hiljaa ja jos nainen yöllä missään liikkuu hän tekee sen niin ääneti, etten siihen havahdu. Entäpä sitten alakerrassa oleva ulko-ovi? Se on auki, vieläkin vaan. Ajatus tuntuu vieraalta, melkein pelottavalta. Kuka tahansa saattaa kävellä sisään. Ihan kuka tahansa.
Mutta Eetu sanoi, että siellä kaikki tuntevat toisensa, eikä sellaista tapahdu. En silti luota. Ihmiset ovat häijyjä eläimiä, jotka tekevät pahoja asioita. Avonainen ovi on kutsu näille pahan tekijöille, eikä siitä myöhemmin voisi syyttää ketään muuta kuin itseään.Mielikki huokaa syvään vierelläni. Se hakeutuu parempaan asentoon patjalla maatessaan. Se ei osaa sellaisista asioista huolehtia. Sen mielessä oma koti on turvallinen kun lauma on siellä, ja jos laumaa uhkaa jokin niin se pitää laumasta huolen. Kohotan käteni ja silitän koiran pientä päätä hellästi. Kaunis, viisas Mielikki. Sen häntä heilahtaa unisesti. Minustakin se on huolen pitänyt jo vaikka kuinka usein.
Matkin Mielikkiä ja huokaan syvään mukavan asennon etsiessäni. Huolehdin liikoja. Luotan että Eetu tietää onko oven auki pitäminen turvallista, ja ettei metsästä ryntää sutta Mielikkiä viemään illalla. Pöllökin löytää lounaan jostain muualta. Kaupungin äänissä on jotain lohduttavaa, mutta en kadu muuttoa Otsonmäelle. Vielä en osaa kaikkia paikallisten tapoja, hädintuskin ymmärrän heidän murretta, mutta viihdyn siellä. Elämäni on saanut kaipaamani uuden alun. Asiat ovat hyvin. Voin nukahtaa rauhallisin mielin.
-
Flida sopii hyvin noihin sun suunnittelemiin paikkoihin! Miten kivaa, että se pääsee tarhaamaan Typyn kanssa! Vauvakaveri<3
(ja täähän oli oikein hyvä näinkin, eikä yhtään niin kauhea kun ite ajattelet!) -
Nauroin Eetulle kun hän kertoi miten olin kysynyt tarvitseeko maneesia varata. Hämmästytti edelleen, ettei ihan totta tarvitse, ja että se oli niin ihmeellinen kysymys että sitä vieläkin muistellaan.
”Onha sillä, ja stadissa se on pakkoki”, myönsin Nellyn sanojen jälkeen. ”Yhessä tallissa saattaa asuu sellasta kolmee, neljäkytä hevosta. Flida asu yhellä ratsastuskoululla ennenku tultiin tänne, siellä oli tosiaa kolkyt opetushevosta, ja oisko ollu parikyt yksärii päälle. Ei siellä mitää maneesia itellee saanu ees varata, ainaki kolme ratsukkoo oli aina samaa aikaa.” Näin jälkeenpäin miettien, ei yhtään harmita että muutin pois Flidan kanssa. Hopiavuoren rauhallisuus oli tehnyt tammalle hyvää, sen katseessa oli erilaista eloa jota ei aikaisemmin ole ollut.
”Mut täällä ku on nii vähä populaa verrattuna siihe nii eiköhä kaikki mahu.”Leipä oli äkkiä tehty, ja syötykin, kun Mielikki siinä auttoi. Oman ruokansakin koira sai, mutta leipä on aina parempaa. Tai oikeastaan, toisen on aina parempaa.
”Njoo, enköhä mä käy Flidaa kentällä kääntämäs. Emmä viel oo maastoo uskaltanu, kuumottaa meinaan ne sudet ja vaikka mitkä”, naurahdin, vaikka oli siinä perääkin. Yksin en kyllä lähtisi.
”Mut jos sä Nelly haluut nii voidaaha me lähteekki joku päivä. Tänää ei kyl kerkee, mulla on jobii tos vähä matka pääs.”
Tosiaan, töitäkin mun pitäisi varmaan alkaa tekemään ihan oikeasti, että saan ensinnäkin vuokran maksettua, ja tallivuokran siihen päälle. Olin onnistunut sopimaan itselleni pari haastattelua potentiaalisiin työpaikkoihin iltapäivälle.”Mutta. Meide lähtee ny pukeen ja sit talliin, nähää jos nähää täs viel myöhemminki. Kiitti Eetu aamupalasta, mä käyn tänää sit siel kaupas”, huuhtelin teemukin ja asetin sen syrjään, jonka jälkeen laskin Mielikin lattialle. Saisi mennä mihin tykkää. Kättäni vielä kohottaen kaksikolle lähdin uudelleen kapuamaan portaita pitkin huoneelleni.
-
Vai et iha porist.
”Mulla on sieltä päi tuttui, ei tosin oo tullu svengattuu siel huudseil iha hetkee”, kerroin enemmän itsekseni muistellen kuin Nellylle, vaikka siinä nainen kuuntelemassa olikin. Siitä oli tosiaan jo useampi vuosi kun viimeksi olin siellä käynyt. Taisi olla peräti ennenkuin omistin edes ajokorttia.Mielikin kynnet rapisivat lattiaa vasten sen juostessa takaisin keittiöön, ja yhdellä ilmavalla loikalla se olikin jo sylissäni. Toisella kädellä nappasin tottuneesti koirasta kiinni ettei se lentäisi lattialle ja sille hymähtäen painoin suukon sen pienelle otsalle. Mielikki aivasti vastaukseksi ja asettui istumaan häntä edelleen heiluen.
”Eiku kuule sellanen tappelu oli ettei mitää rajaa ku et ollu vahtimassa”, vastasin keittiöön palanneelle Eetulle virnistäen. Hörppäsin teestä lyhyesti ennenkuin jatkoin. ”Ei vaa. Mähän olen aina kiltisti.””Nii!” Nelly oli kysynyt jotain mutta unohdin sen ihan Mielikin saapumisen johdosta. ”Tosiaa joo. Mä tuun Stadista, iha siit steissilt. Teki mieli muuttaa vähä maisemaa ja saada raitista ilmaa, tiäks? Mikäs sen parempi kun muuttaa tänne perämettä.” Vilkaisin Eetuun sanojeni jälkeen vinosti hymyillen. Se ei ollut suinkaan pahantahtoinen sanavalinta, sillä toistaiseksi tämä perämettä oli osoittautunut erilaiseksi, kiehtovaksi ja ennen kaikkea juuri tarpeelliseksi muutokseksi.
”No mut, mitäs suunnitelmii teil on tänää? Eetu vissiin käyny jo tallin hoitamassa ja noi?” utelin noustessani vihdoin tekemään sitä voileipää, Mielikki toisessa kainalossani kulkien mukana.
-
Mielikki oli selvästi tehnyt jo uuden ystävän. Sitähän se osasi, olla kaikkien ystävä niin pitkään kun ne olivat sille mukavia. Nyökkäsin Eetulle ja siirryin mukia kaapista ottamaan. Ensimmäiset päivät Eetun kämppiksenä olivat menneet tasaisin väliajoin mitä, nii siis mitä? kysellessä, miehen vahva murre oli niin vieras etten meinannut aina saada kiinni siitä, mitä hän oikein tarkoitti. Nyt olin jo sen verran tottunut, että ihan kokoajan ei tarvinnut ihmetellä.
Eetu, kuten kuka tahansa kunnon isäntä, esitteli meidät Nellyn kanssa. Kai me vilaukselta olimme jo nähneet ainakin, mutta kunnon esittely tuli tarpeeseen.
”Meinaaks ettei täällä jengi kulke yökkäreis menee?” virkoin Nellylle teetä laittaessani kiehumaan. Nainen ei tehnyt elettäkään kätelläkseen tai muutenkaan noustakseen tuolilta, enkä laittanut pahakseni. Ei sitä stadissakaan ketään kätelty.
”Nii joo se kärry on tosiaa sun! Pähee se on”, nyökyttelin teepussia kuumassa vedessä huljutellessani. Vesi värjäytyi hiljalleen lämpimän kupariseksi.Mielikki lähti lähes tanssahdellen Eetun mukaan kinkunsiivua silmä kovana tuijottaen, pieni kita auki jos kinkku vaikka tippuisikin, niin ainakin se olisi valmiina heti nappaamaan ilmasta. Eetun mentyä asetuin istumaan pöydälle, kun talon isäntä oli niin asiallisesti tilaa tehnyt. Naurahdin Nellyn sanoille ja sukaisin kasan rastoja olan yli lepäämään selkääni vasten.
”Joo, kyllä meitsi olis vielä koisii voinu muttaku toi pitää nii rutosti noisaa jos ei heti tehä sen mielen mukaa.””Nii porista sanoit olevas? Mitäs sä sit täälpäin teet?” utelin rennosti teetä hörppiessäni. Pitäisi leipääkin tehdä, mutta jos mä nyt hetken vaan istun ja elvyn heräämisestä.
-
Ei se Mielikki tyytynyt osaansa, eikä sitä kukaan muukaan tullut vapauttamaan. Raskaasti huokaisten könysin käsieni varassa istumaan.
”Joo, joo”, hengähdin karvaan tappion niellen. Meistä kahdesta se oli yleensä Mielikki joka nämä tahdon taistot voitti. Koira juoksi ovelta takaisin luokseni häntä viuhahdellen ihan syliin saakka, jossa se viipyi senkin aikaa kun kurotin ottamaan jalkaproteesin patjan viereltä ja asettelin sen paikalleen. Mielikki tiiviisti kannoillani lähdin askeltamaan portaita alas keittiötä kohti samoissa shortseissa ja t-paidassa joissa olin nukkunutkin, ja portaat alas hypeltyään koira viiletti menemään keittiöön ensimmäisenä.Siellä se oli mennä ihan pähkinöiksi ihmisiä nähdessään, jokaisen päivän paras hetki kun pääsee muuta väkeä tervehtimään. Ensin koira rynnisti Eetun jalkoihin, mutta ennenkuin miehellä oli edes aikaa kumartua sitä silittämään oli Mielikki bongannut toisenkin vieraan. Naisen jalkoja vasten hyppien pieni koira oli sitä mieltä, että syliin pitäisi nyt heti päästä.
”Mielikki, mennään pihalle eka”, kutsuin koiraa pysähtyessäni keittiön ovensuuhun. Nyökkäsin kahvia nautiskelevalle kaksikolle.
”Haudi. Ilmankos toi halus tänne, kun kerran brekuki kehdattii alottaa ilman sitä”, hymähdin ystävälliseen sävyyn katsellessani Mielikkiä, joka nyt häikäilettömästi kerjäsi Nellyn vieressä naisen aamiaisleivästä omaa osaansa. -
// oletan että tähän saa hypätä mukaan, nyt kun kerkeen!
Mielikki oli hereillä. Mielikki kuunteli, sillä jossain kuului askelia. Talon väki oli hereillä, ruuan houkuttava tuoksi kävi sen pieneen kuonoon ja häntä heilahti unisesti pari kertaa. Koiran tumman ruskeat silmät kääntyivät katsomaan sen vierellä makaavaa ihmistä, sen isäntää ja parasta ystävää, joka taas kuorsasi. Ihan hiljaa, mutta korinaa se selvästi oli. Mielikin häntä tipahti alas ja hiljaa uikuttaen koira ryömi tuuppimaan isäntänsä poskea. Isäntä ei paljoa välittänyt, kunhan käänsi kylkeä ja veti peittoa korviin.
Sepä ei Mielikille käy. Mielikki tahtoo pihalle ja tervehtimään talon väkeä, jos saisi vaikka taas aamuleivästä kinkkua tai juustoa. Koira nousi ylös patjalta ja hyppäsi ensin omistajansa päälle ja sitten lattialle. Se venytteli raukeasti ja haukotteli, joka loppui korkeaan vingahdukseen. Pienet kynnet puulattiaa vasten rapisten koira tepasteli oven taakse ja hyppäsi sitä vasten, ja aloitti sydäntä raastavan uikutuksen jotta joku talon palvelijoista viimein saapuisi hänet vankilastaan vapauttamaan.
”Mielikkiiii..” isännän ääni kuului huoneen nurkasta unesta paksulla äänellä, ja hetkeksi koira hiljeni ilahtuneena. Josko nyt vapaus koittaisi!Mutta ei. Isäntä hiljeni, ja Mielikki huokaisi syvään. No, kyllä se on ennenkin tehonnut. Ovea etutassuillaan raapien Mielikki odotti ensin kärsivällisesti, ja sitten kärsimättömämmin pari kertaa kimeästi haukahtaen. Johan nyt, kun aina saa kaiken itse tehdä!
-
1.1.19
Pullahiiret Helsinkiin?Jostain kuului pauketta. Käänsin patjalla kylkeäni ja vedin peittoa paremmin pään päälle. Pauke jatkui, joku taisi sanoakin jotain. Mielikki lähti liikkeelle viereltäni ja siirtyi hyppimään ovea vasten. Paljonko kello oli?
”Noa, herätys!”
Sehän oli Jillan ääni. Pakotin silmäni auki ja työnsin peiton sivuun.
”Herää, Noa! Sun puhelimesi soi!”
”Häh, mitä?” unen lämmön kariutuessa kampesin itseni istumaan käsieni varassa. Jilla kuulosti paukuttavan ovea kämmenellään. Kauanko se oli ollut siellä?
”Joo, joo! Oon hereillä. Päästätkö Mielikin ulos?” pyysin, sillä ovi ei ollut lukossa. Nyt luvan kanssa Jilla uskalsi painaa huoneen oven kahvan alas, ja samalla sekunnilla Mielikki rynnisti tervehtimään jokaista talon asukasta.
”Voi että sun kanssa. Kello on jo yli kakstoista, miten sä voit vielä nukkua?” Jilla puuskahti ja siirsi toisen kätensä lantiolleen, kun toinen piteli kahvikuppia. Siristin silmiäni ja kurotin ottamaan kännykkäni patjan viereltä, mutta tajusin pian ettei se ollut siinä.
”Siis mun foni soi?” kasvojani hieroen kelasin takaisin siihen, minkä takia Jilla mut oikein herätti.
”Joo, se on soinut ihan koko aamun. Se on keittiön pöydällä, siellä mihin sen eilen illalla jätitkin”, nainen kertoi ja lähti jäämättä kuuntelemaan mitään selityksiä. Se oli selvä merkki, että nyt oli aika nousta.Kunhan Mielikki oli päässyt pihalle se sai eteensä aamuruokansa, joka oli vähän normaalia aikataulua myöhässä. Eetu oli ottanut tavaksi päästää Mielikin ulos mun huoneesta heti herättyään, mutta aina Mielikki ei malta herätä niin aikaisin. Ja mähän en herää, vaikka Eetu rymistelisi itse huoneeseen saakka Mielikkiä hakemaan. Vaikka eihän se tietenkään niin tekisi, Eetu raottaa ovea ja kuiskaa Mielikille että lähteekö se pissalle, ja odottaa hetken että arvon neiti nousee ylös, venyttelee, haukottelee, venyttelee uudelleen ja sitten lähtee Eetun matkaan.
Mielikin syödessä istuin pöydän ääreen höyryävä teemuki toisessa kädessäni ja kännykkä toisessa. Ruudulla oli ilmoitus kuudestatoista vastaamattomasta puhelusta, jotka olivat kaikki äidiltä. Näin jo sieluni silmin miten nainen oli pakannut laukkuunsa rahapussin, avaimet, silmälasit, nenäliina paketin ja pussillisen pullaa, ja hypännyt autoon ajaakseen Otsonmäelle ihan vain tarkistaakseen että olenko mä enää hengissä. Tästä ajatuksesta havahtuneena näppäilin pikavalinnasta hänen numeron ja kohotin puhelimen korvalleni.
Puhelin tuuttasi kerran.
”Noa Aarni Metsärinne, ettäs kehtaat olla vastaamatta puhelimeen!” äidin terävä ääni vastasi niin yllättäen että säpsähdin ja teetä läikähti pöydälle. Hengähdin syvään ja hymy alkoi nykimään suupieliäni.
”Minähän olen sanonut että pitää vastata heti kun soitan, ja nyt olen soittanut monta tuntia! Missä sinä oikein olit, etkai vaan-..”
”Äiti”, keskeytin naisen lempeällä mutta merkitsevällä äänellä, älä sano sitä.
”Mä nukuin ja puhelin oli keittiössä.””No mutta mitenkä sinä olet viihtynyt, onhan sielä nyt kaikki hyvin? Mitä Mielikille kuuluu, onkohan sillä mummia ikävä? Kai te tulette vielä käymään?”
Tee oli jo kylmää, sillä pelkästään äidin tyynnyttelyyn oli kulunut runsaasti aikaa. Tiesin että häntä huoletti, mutta samalla teki kipeää ymmärtää ettei hän vieläkään voinut täysin luottaa tekemisiini. Kunhan sain hänet unohtamaan sen oli nainen kiinnostunut kuulemaan miltä maiseman vaihdos oli tuntunut.
”Varmasti on, sieltähän se parhaat herkut aina saa. Muistatko kuinka se pullahti kun asuin Huhtaniemessä?” hymyilytti kun äiti tuhahti kuuluvasti sille. Pystyin kuvittelemaan miten hän pyöräytti silmiään ja mutristi suutaan niin, että toinen suupieli kiristyi.
”Kyllä vähän pitää olla jotain josta ottaa kiinni, se on aina ollut ihan luuta ja nahkaa, rikki menee koko koira kun syliin ottaa!”
”Se on pieni rotu, sen kuuluu olla hoikka.”
”Ihmeellisiä sääntöjä, kun ei nykyään saa olla yhtään tukeva tai samantien on ruma, kyllä on lehdet kanssa pilattu kaiken maailman laihdutus- ja dieettivinkeillä, tiesitkö kuule kun Merja aloitti sen jonkin karppauksen, mikä se sellainenkin oikein on?”Alma Ester Metsärinne on juuri sellainen tätihenkilö, joka asuu kerrostalossa ja lasi seinää vasten kuuntelee mitä naapurissa tapahtuu. Parvekkeella on kukkia kauniissa rivissä ja asunnossa tuoksuu aina tuore kahvi. Äiti rakastaa juoruta ja jutella, enkä meinannut nytkään saada suunvuoroa. Ei haitannut, sillä äitiä kuuntelen aina mielelläni vaikka mikä olisi. Pitäisi ottaa asiaksi soittaa hänellekin välillä, vaikka eihän muutosta ollut kuin vasta pari viikkoa se tuntui ihmeen pitkältä ajalta, kun olin tottunut puhumaan äidin kanssa lähes päivittäin. Huhtaniemessä asuessani äiti kävi ainakin kahden päivän välein, ja hän toi aina mukanaan yhden vastaleivotun voisilmäpullan. Hän oli mukana kun ensimmäisen kerran tapasin Flidan, ja hän oli tukenani kun katkaisuhoidossa määrätyt lääkkeet veivät kaiken energian, ruokahalun ja elämänhalun. Ilman äitiä en takuulla olisi tässä, ja siitä hyvästä kuuntelisin äidin juoruiluja vaikka koko päivän.
”Mutta kai te tulette käymään?” äiti lopulta kysyi pitkään kestäneen yksinpuhelunsa kanssa.
”Tottakai”, lupasin samantien hetkeäkään epäröimättä. Äiti ansaitsisi sen, se on vähintä jonka voisin tehdä.
”Kyllä me tullaan, pitää vaan katsoa joku päivä mikä sopii..” ei sillä, että mä mitenkään kiireinen olisin, töitäkään mulla ei vielä ole. Äidillä sen sijaan on, vielä puolitoista vuotta ja sitten hän pääsee eläkkeelle.
”Oi, ihanaa! Tuot sitten Mielikin mukana, ja se, kuka se tyttö nyt oli?”
”Jilla?”
”Niin, se juuri! Sen voit tuoda vaikka mukana, onhan sinunkin jo aika joku löytää. Äiti kyllä tietää mikä tyttöjä kiinnostaa, ja olethan sinä hyvä poika niin varmasti joku löytyy. Eetunkin saat tuoda, kunhan vain tuhdit pullat kelpaa!”
Hymyilytti niin, että piti oikein laskea kämmen kasvojen eteen ja pudistaa päätä.
”Varmasti kelpaa, kaikki täällä on sellasii pullahiiriä. Mä otan ne mukaan, jos ne vaan kerkee.”Puhelun suljettuani olo oli lämmin ja kodikas. Äiti on ihana ihminen. Vähän hössöttävä, välillä ärsyttävän tomera laittamaan asioita liikkeelle oman tahtonsa mukaan, mutta niin ihmeen ymmärtäväinen ja rakastava ettei toista ole.
Mutta että Jillasta hän nyt suunnittelee miniäänsä. Vaikka Jilla onkin todella mukava en näe sen tapahtuvan. Nyt etenkin kun sillä ja Hellolla on jo jotain menossa? Eiran mukaan ainakin, mutta enpä tiedä miten luotettava teinitytön sana noissa asioissa on. Hellonkin voisi ottaa mukaan. Äiti varmasti pitäisi hänestä, kun saisi kerrankin vieraaksi jonkun, joka syö varmasti kaiken mitä on tarjolla. -
Niinkuin Eirakin Uunon päiväkirjassa totesi, kuvitellaan että tämä tapahtuma sijaitsi ihan Suomessa!
28.4.
Tepariahevosten klinikka, Orange WoodKuulin Eiralta ja Inarilta juttua terapiahevosten klinikasta, jonne ne olivat lähdössä Uunoa näyttämään. Olisi tuntunut hölmöltä jättää menemättä Flidan kanssa, joka oli jo aikaisemmin terapiahevosena toiminut, ja toimi edelleen sellaisena minulle. Vaikka diplomi tai sertifikaatti olisi hieno, ja ansaittu, koriste seinälle ei me Flidan kanssa sellaista lähdetty jahtaamaan. Me molemmat tiedettiin, että se oli hevonen vertaansa vailla jo ihan ilmankin.
Flida ja Uuno talutettiin traileriin, jossa kaksikko tuntui viihtyvän oikein hyvin heinäverkot neniensä eteen saatuaan. Matkaa säesti Eiran tarinat jostain pojasta jonka hän oli koulussa nähnyt. Tai pojista? Joka tapauksessa, se poika tai pojat eivät olleet hänen koulun oppilaita, ja nyt Eira halusi tietää mitä, missä ja miksi. Inari kuunteli tottuneen oloisena, sitä isosiskot kai tekevät parhaiten. En ottanut itse kantaa, kun enhän minä tuollaisista tyttöjen jutuista ymmärrä. Onneksi tarvitsi vain keskittyä ajamiseen.
Piha oli täynnä elämää ja puheensorinaa paikalle päästyämme. Tapahtuman potkaisi käyntiin esittelypuheet, jotka hoiti Karvakaveri-yhdistyksen sekä Luonnon Terapialiiton puheenjohtajat. Puheen aikana kerrottiin myös päivän kulusta noin käytännössä; miten hevosia arvioitaisiin ja miltä osa-alueilta, mitä on hyvä tietää ja mihin varautua. Oloni oli luottavainen, Flida on elämänsä aikana kohdannut vaikka mitä ja minkälaisia tilanteita, ettei tamma varmasti nytkään häkeltyisi mistään.
Käytöskokeen aikana Flida pääsi talutettavaksi sekä mun että vieraiden ihmisten toimesta. Tamma pysähtyi kun pyydettiin, ja peruutti, vaikkakin laiskasti. Sitä ei haitannut vaikka ympärillä pyöri useampi käsipari, vaan se seistä möllötti välillä laiskasti korvaansa kääntäen. Kertaalleen näin miten sen häntä huiskaisi, merkki jonka olin oppinut tunnistamaan ärsytykseksi. Sitä taidettiin juuri koskea mahan alle. Niin pieni ele, joka ei toistunut vaikka mahaan koskettiin uudelleen. Kiltti, kaunis Flida. Sitä ei itkevät lapset tai vapaat koirat haitanneet, ainahan Mielikkikin pyöri sen jaloissa ja koirahan oli ihan rotan kokoinen Flidaan verrattuna, eikä tamma ollut ikinä edes vahingossa sitä hipaissutkaan.
Ratsastuskoe jännitti vähän, sillä Flida oli ollut aina hidas lämpiämään. Seikka, jota itse pidin positiivisena terapiahevoselle, mutta enhän mä ollut mitenkään tietoinen noista virallisista vaatimuksista. Olikohan se sittenkään hyvä? Sivusta seurasin, miten sen selkään nousi ratsastaja. Multa kysyttiin, ajetaanko vai ratsastetaanko. Vastasin, että vaikka molempia. Kyllähän se oli halukas liikkumaan, sen verran mitä se aina on. Tamma reagoi pohkeeseen, kyllä siltä ravia ja laukkaakin irtosi, mutta ei se mikään energisin ratsu ole. Ravi oli letkeää löntystelyä, sellaista jossa on mukava istua, mutta ei sillä koulukentillä pisteitä saisi. Laukka nousi pyynnöstä, tai siis pyynnöstä parin raviaskeleen jälkeen, ja laukka jatkui niin pitkään kunnes pyydettiin hidastamaan. Ei Flidasta kisaratsua saisi, mutta kyllä vaan teki mieli kehuskella kaikille, että onhan se nyt hienoin hevonen mitä on. Eihän se osoittanut mitään ärtymyksen merkkejä, vaikka selässä oleva ihminen heilui miten sattui ja nyki suusta, vaan se jatkoi tallusteluaan rauhallisesti eteenpäin. Se kävelisi varmasti maailman tappiin ratsastaja turvallisesti kyydissä, vaikka pommi räjähtäisi vieressä.
Sellainen se Flida on, ihan varmasti maailman hienoin hevonen.
-
Mun piti jo aikaisemmin kommentoida tätä mutta hitsit kun oikee elämä haittaa harrastuksia! Mä tarjoudun mielelläni ropekaveriks myöhemmälle ajankohdalle, just nyt ei aika tunnu riittävän sellaseen aktiiviseen ropettamiseen. Mutta ehdottomasti tosiaan kunhan tää elämän hektisyys antaa periks!
Sitten tarinaan. Aamu vihat ja sille mököttäminen, samaistun siihen niin paljon! Mikään ei oo niin kamalaa kun herätä, varsinkin aikasin aamulla. Saispa vaan jäädä nukkuun! Ja Eetun kanssa kohtaaminen oli hauska, Nelly on sellainen hahmo josta haluan oppia lisää! Jo pelkästään tässä dialogi tuntui tosi sujuvalta, sellaiselta jonka uskon oikeasti tapahtuvan, odotan tosi innoissani sun seuraavaa tarinaa! 🙂
-
Noa, Mielikki ja Flidais odottamassa tallin pihassa maastoreissun alkamista. Mielikkiä lämpimänä pitää pikkuruiset tossut ja paksu huivi, Noan kerrospukeutumisen huipensi villapaita, ja Flidais ei lämmikettä talvikarvansa takia tarvitse. Tammaa kiinnosti uudet hevoset, mutta se pysyi rauhallisena ja omana luotettavana itsenään koko reissun läpi!
-
30.3.
Muumitalo”Etteks te oikeesti laita ovii yöks lukkoon?”
En ollut uskoa korviani, ja kasvoillani kareili epäuskosta hämmentynyt hymy. Helloa nauratti ja Inari nyökytteli päätään. Me oltiin taas kokoonnuttu keittiöön isommalla porukalla ulkona puhaltavaa viimaa karkuun, aurinko kun ei vielä jaksanut lämmittää tarpeeksi kovan tuulen läpi. Jokainen piteli käsissään kahvi- tai teemukia. Omassa kupissani oli teetä, sillä pysyttelin visusti kaukana kaikesta addiktoivasta. Sitä seikkaa en toki ollut tuonut suoranaisesti esille, kunhan sanoin etten juo kahvia. Tai mitään kofeiinipitoista. Mielikki istui lattialla Eetua tuijottaen silmä kovana, sillä mies piteli käsissään täytettyä ruisleipää. Siitä tietysti ainakin puolet kuuluivat Mielikille jota se nyt kovasti katseellaan vaati.
”Niinno kun eipähä sille tarvetta oo, kaikki ku tuntee kaikki. Mutta voiha sitä alkaha laittamaan..” Eetu mutisi kumartuessaan antamaan Mielikille palan kinkkua leivästään. Ai vitsi, miten sen häntä piiskasi menemään onnesta. Kyllä minun friidua nyt lellitään.
”Ei mun takii tarvi, emmä sillä. Kuha ihmettelen, tuntuu vaa aika hurjalta ajatukselta, ei Stadissa ollu kato puhettakaa.”
”Millasta siellä sitten on asuu?” Eira kysyi yllättäen. Se olikin istunut ihmeellisen hiljaa siihen saakka, tiedä mikä sitä harmitti. Joku varmasti harmitti, sillä tavalla se piti katseensa puhelimensa näytössä eikä osallistunut keskusteluun.
”Stadis? No jaa”, kohautin harteitani, mutta Eira ei luovuttanut.
”Missä sä asuit siellä? Kerro nyt jotain, miksi sä oikeen muutit tänne kun eihän täällä oo mitään?”
Näin Inarin ilmeestä että se oli valmis ärähtämään ihan pian, joten ennätin vastaamaan. Saahan sitä kysyä.
”No, mä budjasin iha siin steissillä. Mut emmätiä, populaahan sielä on ihan rutosti, yölläkään oo hiljasta.”
”Ai sikskö sä muutit?”
”Kun yölläkää ei oo hiljasta?”
”Nii.”
”Sovitaanks, että mä otan sut joku kerta mukaan ku meen käymää himas, niin pääset ite näkee millasta draivii siel on?” ehdotin virnistäen. Eira tuntui tyytyvän siihen, joten säästyin enemmältä hiillostamiselta. Samalla tajusin, että todennäköisesti joudun oikeasti joskus lähtemään Helsinkiin teinitytön kanssa kun niin lupasin. Naisilla on joku ihme tapa, että ne ei unohda mitä ikinä niille sitten sanookaan.”Tää on vähänku muumitalos bunkkais”, totesin teemukia huuhdellessani tiskialtaassa. Eira ja Inari olivat hetki sitten lähteneet, ja Jillan pitäisi kohta kai tulla kotiin. Hello istua nökötti edelleen pöydän ääressä ja Eetu seisoi keskellä keittiötä sen näköisenä, ettei se tiennyt mitä tehdä. Se oli tarjoitunut tiskaamaan, mutta lupasin että osaan itsekin, iso mies.
”Muumitalossa?” Hello toisti uteliaan kuuloisena.
”No nii kato, ei muumitaloa lukita yöksi. Ja sinnehän kans porukka aina kävelee sisälle koputtamatta.” Vilkaisin merkitsevästi Helloon olkani ylitse virnistäen. Miestä nauratti. Eetu keksi alkaa järjestelemään leipälaatikon sisältöä uudelleen saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Kyllä sekin vielä oppii ottamaan rennosti, kun mäkin osaan.
”Mikä niistä mä sitten olisin?” Hello jatkoi selvästi ideasta innostuneena.
”Nipsu, tietty. Kun se syö kaiken”, nyt itseänikin alkoi naurattaa. ”Inari on Mymmeli ja Eira voi olla Pikku Myy. Vai onks se väärin sanoo Eiraa Myyks? Emmä silleen pahalla, mut onhan se vähän Myy.” -
”Mielikki hei, ei se oo sun.” Pinseri juoksi pihamaan poikki Flidalle tarkoitettu porkkana suussaan. Se ei edes pidä porkkanoista, mutta pakko oli ottaa kun muutkin saa. Se pysähtyi kuin seinään nähdessään talliin kävelevät hahmot, ja sen häntä ryhtyi viskaamaan vielä innokkaammin. Kaksikko katosi talliin, ja Mielikki perässä. Punaisista hiuksista oli helppo tunnistaa Jilla, mutta toista en tunnistanut. Määränpäämme näytti kuitenkin olevan sama, joten Mielikki mukanani astelin talliin.
Naiset olivat pysähtyneet Onnin karsinan eteen, sen hauskan värisen orin joka oli vielä aika nuori jos olin oikein ymmärtänyt. Niin, joo.. Olihan Jilla tainnut jostain vuokraajasta mainita.
”Tjena”, tervehdin naisia ystävällisesti hymyillen ohi kulkiessani, Mielikin syliini napaten ennenkuin koira kerkesi juoksemaan tekemään lähempää tuttavuutta. Porkkanakin oli tippunut matkan varrelle jonnekin. No, joku onnekas matkaaja saisi siitä välipalan itselleen. -
Nellyä kompaten, tämä oli niin Eiraa kuin olla ja voi! Ihan että häitä ehti jo suunnittelemaan, on tämä teini aikamoinen. Noan pitää äkkiä viedä Eira sinne Helsinkiin jos sieltä se vaikka löytäisi ihan ikäistään seuraa..!
Haluan nostaa sen esille, miten näppärästi ja nopeasti tartut muiden tarinoihin! Joku saattaa mainita Eiran tai Hellon tarinassaan, ja eipä aikaakaan kun olet oman tarinan väsännyt tätä toisen tarinaa täydentäen. Tuollaista aktiivisuutta ja omistautuneisuutta ei monelta näe, ja mäkin voin vaan vierestä ihailla, kun tiedän etten noin vikkelästi ikinä itse kyllä pystyisi laadukasta ja juoneltaan selkeää tarinaa väsäämään! Vaikka kuinka haluaisinkin. Mutta tästähän mä vaan saan intoa pyrkiä samaan, ehkä vielä joskus pääsen sinne!
-
Voi rähmä, Noa minkä teit!! Sehän tuntuu nyt olevan vähänväliä väärässä paikassa väärään aikaan, joko sitten säikyttelemässä muita tai rynnistää paikalle juuri kun jotain todella jännittävää voisi olla tapahtumassa. 😀
Tämä Hellon ja Jillan juttu oli kyllä sellainen, etten osannut yhtään arvata sen syntyvän! Vai onko se edes juttu, tietääköhän Hello yhtään missä mennään? Voi Jillaa, joka tuntuu olevan nyt kovasti jonkun vakaan kumppanin kaipuissa elämässään. Ehkä sellainen Hopiavuoresta vielä löytyy, tai ainakin Otsonmäeltä!
-
Nyt kyllä! Sitä tätä jotain jossain joskus vai oliko sittenkään?
Kamala millaisen tekstin teitkään, kun samalla jään päätäni vaivaamaan että oliko se kokista vai ei, oliko sipsejä vai ei?! Mutta samalla huvituin siitä ja ihan viihdyinkin, tekiväthän ne tähän tarinaan aivan omanlaisensa tunnelman!
Väliäkö sillä mitä on, kunhan jotain on. Telkkari on tärkeämpi, ja se että näkee, ei edes se ohjelma mitä sieltä tulee. Voiko kukaan muu näin edes ajatellakaan kuin meidän Hello?Mä oon kyllä kanssa Jellon puolella.
Että menitkin ihan nimityksetkin niille keksimään, voi veljet! 😀 olet sinä aika ketku. -
Miten on mahdollista etten mä oo vieläkään kommentoinu yhtäkään Hellon spinnarii?? Ihan varmasti oon, ainakin pääni sisällä.
Vaikkei kyseessä ees olisi mun hahmo joka tän koko tarinan aloittaa niin hykertelisin silti varmasti innoissani, koska onhan se nyt varmasti asia josta puhutaan ja joka kerää huomiota! Eikä tarvii olla edes pieni paikka, proteesit kun on vieläkin sen verran harvinaisia. Mutta nyt vielä enemmän kun on oma hahmo kyseessä niin oonhan mä aika otettu, vähän odotinkin että uskaltaako kukaan ottaa sitä ihan kunnolla tarinassa esille ja puheeksi! Vieläpä sillä tavalla aidosti, että kaikki muut eivät kohteliaisuuttaan kehtaa, joka varmasti on hyvin usein totta, mutta sitten siellä on se yksi joka kehtaa. Joskus ehkä liikaakin. Onneksi Noa on chilli eikä sitä kyselyt haittaa! (ainakaan yleensä)
Eiran lähestyminen tähän oli hauskaa. Jalkaan koputtaminen oli tapa jota en itse olisi keksinyt, ja se samalla kertoo hyvin Eiran.. Ajattelemattomuus ei tunnu parhaalta sanavalinnalta, mutta sitä se kai oli? Joku toinen olisi voinut pahastua. Ehkä Eira jo tietää, ettei Noaa haittaa. Ihanan aitoja kysymyksiä joita varmasti moni myös miettii, ihan pyörällä ajamisesta lähtien!
Plus, sinä se oot kyllä niin tarkkaavainen ja huomaavainen, meneeköhän sulta mikään ikinä ohi? Jotenkin hirmuisen hellyyttävää että Hello menee katsomaan telkkaria kun Jillalla on Netflix. Pieni seikka jonka sinä kirjoittajana olet merkille pannut ja otit ihan omaan tarinaan mukaan! Ai että, tälläset saa mut niin onnelliseks!
-
Pakko kommentoida hetinyt kun on kaikki vielä tuoreessa muistissa!
Aijai mä hymyilin ja naureskelinkin ääneen tätä lukiessani! Voi vitsit mitkä hahmot sä ootkaan tehnyt, ja voi vitsi mitkä kuviot oot niille suunnitellut. Vähänkö mäkin haluun päästä Hopiavuoren arkeen mukaan!! 😀 onneksi on Noa, jonka kautta voin sitten myötäelää tätä.Mutta voi että, ihana ihana Hello. Häntäpä nyt vietiin, mutta Helloapa ei haittaa vaikka saamattomaksikin sanotaan! Olipa muuten myös salamyhkäinen tunnelma tässä, mikäs nyt kun ei Eetun apu kelpaa? Veikkaanpa, että ainakin jotkut on pistäneet merkille että Eetulla riittää töitä ihan muutenkin. Tai sitten Hello on vaan suosittu, sekin on paljon mahdollista. 😀
Kivaa, miten otat nyt tätä Typyä mukaan useampaan tarinaan. Siinä saa realistisen kuvan varsan kasvamisesta ja koulutuksesta, vaikkei siitä mitään pitkää pätkää aina välttämättä tekisikään. Tuollaiset lyhyemmätkin maininnat, että nyt on Hello ollut kentällä Typyn kanssa taluttelemassa tai käynyt tuuleen totuttelemassa ovat varsin riittävät ja sitten joskus aikanaan kun Typyä lähdetään ratsukouluttamaan lukijan on helppo uskoa, että kyllähän siihen on pohjatyötä tehty.Eetustakin sen verran, että vaikka ei isännän apu nyt kelvannutkaan ei hän tuntunut olevan, ainakaan hirvittävän, pahoillaan siitä, joka on mielestäni tosi Eetumaista. Vaikka se ihmetyttäisikin, niin ettei hän ota siitä itseensä.
Ja noin yleisesti taas isoa <3 sulle kun otat niin kivasti aina kaikkia hahmoja mukaan! -
Hetkinen seis! Mä olin ihan innoissani, voi vitsit jes, Eetun ja Jussin seikkailuja, tätä oonkin oottanut, mutta sitten sieltä tulikin tälläinen tarina ja nyt on paha mieli!
Syyllisyys Jussin kanssa vietetystä ajasta, silmissä ränsistyvä talli, ajatukset töissä ratsastuksen aikana ja vieläpä yhtäkkinen lopetus sille ratsastukselle.. Alakuloinen tämä tarina on jos jotain! Eetu on tähän mennessä tuntunut sellaiselta perus suomalaiselta mieheltä jota ei tunteet liiemmin paina, päivästä toiseen mennään samalla tahdilla ja tarmolla ja jos mielen päällä on jotain se menee nukkumalla yön yli. Nytpä näänkin siis ihan uuden puolen syvemmin kuin pintaraapaisulta, ja mieli tekee marssia Hopiavuoreen ja joko halata tai vähän läpsäistä Eetua. Halata, koska kyllä se siitä, ei se talli mihinkään ränsisty ja asiakkaat on takuulla tyytyväisiä, ja läpsäistä, että se kehtaakin ajatella että aika sen omaan mukavuuteen käytettynä on pois muilta ja että aina mukamas pitäisi olla töitä tekemässä. Ylisuorittaminen on sallittua vaan silloin tällöin, välillä pitää ottaa lunkisti!Mutta samalla tässähän on ihan Eetun hahmolle uskollinen meno, kun apua ei näissä asioissa voi pyytää ja kokoajan pitäisi olla jotain tekemässä. Ihan näin Eetua säälien toivon, että Hopiavuoreen saadaan tallityöntekijä pian, vaikka toisaalta miten mielenkiintoista se olisikaan nähdä murtuuko itsepäinen tilan isäntä joskus ja poikkeaa perinteistään apua pyytämään? Näitä sun tarinoita lukisin kyllä maailman tappiin ja vähän pidemmällekin, onneksi sä kirjotat paljon!
-
Mä pidän Hellosta. Vaikka Hello taitaa olla sellainen, että kaikki siitä pitää. Vähän sellainen tyhmän reppana jota ei huolet paina, ja muut katsoo sivusta päätään pudistellen itsekseen miettien että ei siitä hyvää seuraa, vaikka kukaan ei kehtaa sitä suoraan Hellolle sanoa. Sellainen ihailtavan ja samalla vähän surkuteltavan ”hällä väliä” heppu. En osaa sitä paremmin sanoiksi laittaa, mutta pointtina se että Hello on ihana! 😀
Toinen asia josta tässä tarinassa pidin oli Eiran ajatukset Uunosta. Tottakai hieno puoliverinen olisi makeeta omistaa, tottakai sillä pääsisi hyppäämään korkeita, tottakai se olisi ihan eri luokkaa kuin työhevonen, mutta silti Eira pitää Uunosta niin kovasti! Se, että hän toivoo mieluummin Uunon muuttuvan puoliveriseksi oli erityisen hieno kohta, sillä siitä viimeistään lukijakin ymmärtää että ei Uunossa ole mitään vikaa noin ainakaan yleisesti ottaen. Toisaalta yllätyin, että Eiralla oli niin tomera ajatusmaailma oppimisen suhteen. Voisi kuvitella että teinitytöt mieluummin syyttävät kaikkea muuta kuin itseään, mutta että Eira tunnistaa olevansa vielä aika keskiverto ratsastaja joka kuitenkin pyrkii aina parempaan suoritukseen oli, ainakin mulle, piirre jota en olisi itse arvannut. Ja sehän on ihan parasta, että aina tarina kerrallaan oppii hahmosta jotain lisää!
-
Voi jehna, mikä prinsessa Hopiavuoreen saapuikaan! Noa tuntee itsensä varmasti ihan mehtäläiseksi karvaisen Flidansa kanssa kun Inkaa katsoo, on se niin korea! 😀 Ei taida olla vaikeaa arvata kuka tallin diiva tulee olemaan, noin tietysti Mielikin (Noan koiran) lisäksi.
Mielenkiintoinen hahmo myös sinulla, samaistun niin, niin paljon tuohon miten uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa ja vähän vastenmielistäkin. Ikinä ei tiedä mitä sanoa, jos sanookin jotain tyhmää tai väärää, ja se että pitää vaikka väkisin hymyillä vaikka oikeasti ei hymyilytä. Mukavan helppoa ja mielenkiintoista tekstiä jota luen tulevaisuudessakin todella mielelläni!
-
Mun on ihan pakko heti alkuun nostaa hattua tuolle murtamiselle! Mä oon koittanut oikein opiskellakin sitä itsekseni googlen ihmeellisestä maailmasta että saisin Eetun kuulostaan, no, Eetulta! Mutta toistaiseksi se on kyllä ihan hukassa, mutta voi veljet, musta tuntuu että sain tän sun tarinan dialogin ansiosta pikkuisen paremmin siitä kiinni! Ihan loistavaa, että asioihin kuten toisen hahmon murre jaksaa kiinnittää kirjoittajana huomiota, se tuo niin paljon enemmän mielekkyyttä tekstiin jota ainakin ite arvostan!
Sen lisäksi, voi vitsi mikä Mörri! Pieni karvainen raskasrakenteinen poni jonka nimi on Mörri. Siis Mörri! Paljon parempaa ei vois olla, Noa tulee oleen ihan innoissaan Mörristä ja varmasti lähtee Alvan kaveriksi maastoilemaan myös joskus tulevaisuudessa!
-
No huh, enpä olisi tarinan loppua alussa vielä arvannut!
Ihailtavaa miten sujuvasti otat Hopiavuoren tallin ympäristöä pidemmältäkin matkaa mukaan. Jillan automatkat kauemmas, ruokakauppa ja nyt baari. Noan pitäisi ottaa mallia Jillan menoista ja hankkia itselleen lisää tekemistä ja sosiaalista piiriä yhtälailla!Näitä tarinoita lukiessa tulee sellainen olo, että Jillan elämä on varmasti hurjan mielenkiintoista. Ikinä ei ole tylsää päivää, joka ei ole ollenkaan huono asia! Sen sijaan on mielenkiintoista lukea tälläisistä ihmissuhde draamoista jotka ovat kuitenkin niin arkisia ja todellisia, ja vieressä jännittää kuinka kaikki päättyy. Toivottavasti ei pääty kuitenkaan vielä pian, sillä tätä kelpaa lukea lisääkin!
-
Vai että ihan karmiva elämä! Ai vitsi, mä en koskaan oo ymmärtänyt tätä teinityttöjen sielunelämää saatika osannut itseäni siihen asettaa, niin tämä etuoikeus päästä sellaisen pään sisälle on samaan aikaan todellakin karmivaa siinä missä kiehtovaakin! Kurja äiti joka ei anna värjätä hiuksia, kaikkien muiden poikaystävät ja rakennekynnet kuulostaa kamalan pieniltä ongelmilta, mutta tässä kyllä ihan myit mut uskomaan että kyllä, ne todella on hurjan isoja asioita joista ei millään voi päästä yli!
Humoristisellä tavalla kirjoitettu kiivastunteinen tarina menee helposti mönkään, mutta tämänpä luin kuule useampaan kertaan ja huomasin naureskelevani jokaisella kerralla jollekin. Tarinan kyllä kruunasi tuo miten hyvin Eira tämän salaisuuden piti. Juuri noinhan se menee, kun ei ”kerro kenellekään”!
-
Voi Jilla! Kiehtova elämäntilanne hänellä meneillään, selvästi vielä hyvin haavoittuvainen ja arka asia koko parisuhde sotku, joitahan ne usein ovat! Hyvin aidon tuntuista tunne elämää siis, joka saa haluamaan lisää. Haluan oppia ja tietää mitä Jillan elämässä on tapahtunut ennen, mitä Roopen kanssa kävi, entäpä Jonna? Onko heillä kenties ennenkin ollut sutinaa, onko Jonna osasyy siihen että Roope on nykyisin exä? Lisää draamaa, kyllä kiitos!
Ja voi, hirmuisen hellyyttävää miten Jilla tuntuu heti siltä talon ”äitihahmolta”, näin parempaa sanaa löytämättä. Sillä tarkoitan, että kun hän tekee aamupalaa ja leipoo sämpylöitä ja käy kaupassa ja kaikkea, joka tuo varmasti sekä Eetulle että Noalle hyvän, vakaan pohjan arjelle, ja samalla heillä on joku joka pitää huolen ettei, niinkuin jo mainittu muuallakin, kahvinkeitin jää päälle tai keittiön lattia ole täynnä leivänmurusia. Pidän kovasti tästä kolmikosta ja heidän dynamiikastaan, jossa Jilla on hurjan tärkeässä osassa!
