[NoaYlläpitäjä]

Fanni opettelemassa isojen heppojen juttuja Noan kanssa. Puomien ylittäminen on jo tuttua ja hauskaa puuhaa.

[NoaYlläpitäjä]

Voimaa ja valoa
Mukana mainittu Chai ja Niklas, ohimennen mainittu myös Eetu, Nelly, Hello, Sonja, Harri, Tiitus ja Marshall.
Jos Niklas ei halua alkaa parisuhde terapeutiksi niin se on täysin ok, ei tarvitse! En vaan keksinyt ketään muuta siihen rooliin yhtä sopivaa tähän hätään.

Tätä ei ole luettu läpi joten en takaa laatua, mutta pakko vihdoin saada jotain julkaistua ja tarinaa eteenpäin.

Elämä on kuin palapeli. Ensin tuntuu, että ne sadat pienet palaset tipahtelevat sormien välistä eikä tiedä mistä aloittaa – aina siihen saakka, kunnes löytää sen yhden kulmapalan. Sen jälkeen hitaasti mutta varmasti eteen alkaa ilmestyä niitä paloja, jotka loksahtelevat kohdilleen ja vähitellen kuva alkaa muodostua. Se vie aikaa, mutta lopulta vastaan tulee aina se kulmapala, josta kaikki lähtee liikkeelle. Elämällä on siis tapana järjestyä, niin uskomatonta kuin se onkin.

Ilmassa oli kevään tuntua. Sen pystyi haistamaan talven jälkeen jo aavistuksen pehmenneestä tuulesta, sen tunsi kasvoilla lämmittävinä auringonsäteinä. Sen kuuli lintujen laulusta ja purojen solinasta, jotka sulanut lumi oli muodostanut. Lunta oli edelleen, mutta paikoittain maa alkoi tulla esiin – viimeinkin. Vähintäänkin ikuisuuden kestäneen pimeyden ja kylmyyden jälkeen tuntui, että koko maailma olisi havahtunut sikeästä unesta ja luontoäitikin malttoi viimein hellittää ihmiskuntaa kurittavaa otettaan.

Minusta tuntui, että olin jälleen löytänyt palapelini kulmapalan ja pystyin rauhassa jatkamaan sen kuvan rakentamista. Yksi kerrallaan asiat olivat järjestyneet. Ensin työt, ja sitten raha-asiat. Arjen järjestys rytmittyi töiden ympärille, ja olinkin onnistunut siinä aika mukavasti. Vielä aamuvuoronkin jälkeen oli nykyisin tarpeeksi valoisaa, että Mielikki lähti jo ihan mielellään mukaani lenkille. Huomasin, että tovin töissä oltuani aloin kaipaamaan jotain muutakin fyysistä liikettä, kuin töiden ja tallin sisällä. Olisin halunnut alkaa käymään kuntosalilla, mutta siihen minulla ei vielä ollut aikaa, sillä olisi pitänyt ajaa aina Seinäjoelle ja takaisin. Sen sijaan olin ryhtynyt juoksemaan. Kyllä – juoksemaan. Ensin juoksin vain lyhyitä matkoja, otin tavoitteeksi juosta yhden lampputolpan välin ja kävellä seuraavan, ja sitten taas juosta. Siihen rytmiin Mielikkikin oli sopeutunut ja sain kerättyä itsevarmuutta, että myös tekojalka pysyisi menossa mukana. Ainakin nastakengillä, toistaiseksi en ollut vielä liukkaiden teiden takia koettanut ilman.

Se oli terapeuttista. Monelle juokseminen oli täysin itsestäänselvyys, eikai siinä mitään kummallista. Minusta oli vapauttavaa päästä liikkumaan ja tuntea miten lihakset joutuvat koetukselle ja pakkasilma pistelee keuhkoissa. Pystyin olemaan taas jälleen kerran aavistuksen verran enemmän sinut oman kehoni kanssa.

Myös Flidalle ja varsoille minulla riitti aikaa lähes joka päivä viikossa. Olisi minulla ennenkin ollut aikaa, oikeastaan paljon enemmän kuin nyt, mutta tietynlaista jaksamista ja motivaatiota ei. Nyt kun varsat alkoivat olla tarpeeksi isoja, että niitä oli tärkeä oikeasti alkaa kouluttamaan, olin löytänyt uuden innon viipyä tallilla muutenkin kuin vain seisoskelemalla tai maastoilemalla. Flidan kanssa keskityin kasvattamaan sen kuntoa ja lihaksia, ja varsoja totutin arkisiin toimenpiteisiin ja esineisiin. Fanni tukeutui jännittävissä ja uusissa tilanteissa paljon ihmiseen. Se oli kiltti ja utelias eikä sen kanssa tullut useinkaan pattitilanteita. Olin melko pian varsojen syntymän jälkeen alkanut elättelemään toiveita, että edes toinen niistä soveltuisi terapiahevoseksi. Tällä hetkellä tuntui, että Fannissa olisi siihen potentiaalia. Se saisi tietysti kasvaa rauhassa ensin ihan oikeaksi aikuiseksi hevoseksi.

Dimi, pieni peikonpoika, alkoi olla jo ihan raamikas kaveri. Sen kanssa etenin hitaampaa vauhtia kuin Fannin, sillä se oli perusluonteeltaan enemmän varuillaan ja valppaana kuin luottavaisempi siskonsa eikä se selvästi kokenut ihmisen seuraa tarpeeksi turvalliseksi uuden tilanteen edessä. Dimin piti antaa itse tehdä valintansa ja tutkia rauhassa, sillä liiallinen paine sai sen vastahakoiseksi ja puolustautuvaksi. Sille piti antaa aikaa ja paljon kiitosta ja kehua, jotta se pysyi motivoituneena olemaan ihmisen kanssa.

Tiedän etten ole varsojen, tai edes hevosten kouluttamisen ammattilainen, mutta toistaiseksi minusta tuntui että pärjäsin niiden kanssa hyvin. Flidan kanssa sain aikoinaan selkeät ohjeet ja pohjan johon minun on nytkin hyvä tukeutua, enkä jaksa uskoa että varsa menisi pilalle vaikka muutamia virheitä sattuisikin. Ja olen minä virheitä tehnyt, mutta kumpikin varsoista edistyy oikeaan suuntaan ja oppii kokoajan lisää, joten en selvästi kuitenkaan mitään peruuttamatonta. Olen ottanut paljon selvää miten varsan kanssa menetellä ammattilaisten sosiaalisista medioista, mutta hyvin paljon teen itse siten mikä minusta parhaalta tuntuu. Kokeilen, ja jos se ei toimi, vaihdan lähestymistapaa. Tarkoitukseni on kuitenkin vain saada varsa ymmärtämään mitä siltä pyydetään vielä tässä vaiheessa.

Eli kaikin puolin minusta tuntuu, että voin hyvin. Elämä tuntuu aika tavalliselta ja rauhalliselta, ja tervetulleelta juurikin siten.

Tai, no..

Onhan sitten vielä tietenkin Chai.

Ensimmäiset viikot töissä Chain kanssa tuntuivat samaan aikaan kihelmöivän kutkuttavilta, mutta myös raastavan piinallisilta. Ehdin monta kertaa miettiä, mitä jos Chai luuli minun hakeneen sieltä töitä hänen takiaan? Olisiko se hänestä kamala ajatus? Olisiko minun pitänyt kuitenkin kieltäytyä ja etsiä töitä muualta, hänen tilaansa kunnioittaakseni? Se ei tietenkään tullut kysymykseenkään, kun tarvitsin töitä niin kipeästi.
Sitten mietin, jos vain antaisin olla. Jos välttelisin häntä, niin kaikki voisi helpottua. Minun ei tarvitsisi katsella, miten hän kassalla ollessaan hymyili ja tervehti jokaista asiakasta aina yhtä aurinkoisesti, tai miten hän suki otsahiuksiaan sormiensa välissä ajatuksiinsa vaipuneena, tai miten hänen paidan helmansa kohosi hänen kurottaessa jonnekin ylähyllylle. Ei koskaan tarpeeksi paljastaakseen ihoa, mutten voinut olla katsomatta.

Se ei kuitenkaan toiminut, sillä heti seuraavana päivänä huomasin hakeutuvani aivan yhtä automaattisesti takaisin Chain seuraan kuin ennenkin. En sillä tavalla, etten voinut hetkeksikään päästää häntä näkökentästäni, mutta häneltä minä aina ensimmäisenä päädyin kysymään minne nämä laatikot laitetaan, tai tiedätkö kuka täyttää juusto- ja maitohyllyt, tai oletko nähnyt kun asiakas jätti meille hansikkaansa.

Ja sitten minä ymmärsin jotain.

En muista tarkalleen, kuinka pitkään olin ollut Chain kanssa töissä, mutta tovin jo. Purimme kuormaa varaston puolella, Chai nosteli laatikoita ja minä luin koneella niiden kyljissä olevia viivakoodeja. Piip, sanoi kone, jonka jälkeen Chai tuli sen hakemaan ja minä siirryin seuraavan luokse. Oli hiljaista, niin että kuulin jokaisen pienen ähkäisyn ja hengenvedon, jonka Chai päästi. Yhteen laatikkoon ei oltu lätkäisty samanlaista tarralappua viivakoodeineen kuin kaikkiin muihin.
”Mitä täs on?” kysyin Chailta ja osoitin laatikkoa kädessäni olevalla koneella. ”Siinä ei oo tota koodia.”
Chai kääntyi katsomaan. ”Ai”, hän sanoi ja käveli nostaakseen syliinsä. ”Se menee tuonne ylös, siinä on jotain juttuja varalle tänne”, hän selitti, enkä ollut varma tiesikö Chai itsekään mitä ne jutut olivat tarkalleen. Niin määrätietoisesti hän kuitenkin lähti selvästi raskasta laatikkoa kantamaan etten ensin meinannut estellä, mutta katsoessani miten hän lähti punnertamaan sitä metallisen hyllyn ylimmälle riville päätin laskea koodilaitteen käsistäni.
”Venaa.” Parilla askeleella olin ihan Chain vieressä, niin, että tunsin miten hän hohkasi lämpöä. ”Mä voin jeesaa.”

Tiesimme kumpikin, että Chai olisi itsekin saanut laatikon nostettua. Siitä huolimatta hän käänsi katseensa minuun, eikä kenties ensimmäistä kertaa näyttänyt ihan heti peuralta ajovaloissa. Hän ei myöskään sanonut mitään, muttei estellyt kun kurotin ottamaan laatikon häneltä. Sormemme koskettivat ja silloin Chai käänsi katseensa pois. Nostin laatikon paikalleen, suoristin paitaani ja vilkaisin Chaihin, samalla kun mietin miksi se koko tilanne oli ollut mielestäni edes tarpeen. Chai katsoi yhä muualle.
”Kelaa, miten noloa olis ollut jos mä nyt olisin tiputtanut sen”, totesin naurahtaen rikkoakseni hiljaisuuden ja palasin alkuperäiselle paikalleni.
Chai katsahti minuun olkansa ylitse ja näin hymyn hänen kasvoillaan. ”Se olisi ollut oikeesti aika noloa”, hän myönsi, ja jatkoimme töitä aikaisempaa kevyemmässä hiljaisuudessa.

Sen jälkeen minä ymmärsin, ettei minun tarvinnut Chaita vältellä. Ei minun tarvinnut häntä jättää rauhaan tai pelätä, että minä pilaisin tai rikkoisin hänet. Ymmärsin, ettei minulla ollut syytä estää itseltäni sellaista asiaa, joka teki minut onnelliseksi.
Chaista minä nimittäin tulin onnelliseksi.

Sinä iltana palasin hymyillen kotiin, mutten osannut kertoa miksi olin niin hyvällä tuulella muiden sitä kysyessä. Minä vain olin. Tiesin, että voisin huomenna mennä taas töihin ja katsoa hymyilevää Chaita eikä minun tarvitsisi tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Eikä minun tarvinnut jatkossakaan tuntea siitä huonoa omaatuntoa, kuten vaikka silloin kun Chai luuli tiellä pyörivää ruskistunutta lehteä sammakoksi ja nauroimme sille molemmat pitkän työpäivän jälkeen kyyneleet silmissä. Tai silloin, kun kompastuin taukohuoneessa olevaan jatkojohtoon ja lennätin kahvinkeittimen lattialle, ja Chai tuli kysymään oikeasti huolestuneen näköisenä että eihän minuun sattunut. Tai silloin, kun hyllyttämisen ohella kyselin Chain suunnitelmia hevosten tai kisaamisen suhteen, tai kun ehdotin – osittain vitsillä, vaikka samalla toivoin että hän innostuisi siitä – että hän voisi alkaa minun puolestani ratsastamaan Flidaa kun minulla oli kädet täynnä varsojen kanssa. Vaikka eihän Flida ollut laisinkaan niin sporttinen tai osaava kuin vaikka Pondi. Jos Chai nyt kysyisi, niin tarjous olisi edelleen voimassa. Aina se olisi häntä varten.

Mutta en minä ikuisesti sitä jaksa, vaikka se ihanaa olikin olla Chain kanssa oikeastaan ihan normaalisti. Tiesin, että halusin siltikin enemmän, mutten tiennyt miten tuoda se enää selkeämmin esille niin, etten karkottaisi häntä luotani täysin. Katsoin, koskin viattomasti, pehmeästi ja hellästi, yritin houkutella häntä luokseni. Olin ymmärtänyt, etten minä tiedä miten seurustelu toimii. En tiennyt mitään parisuhteista, sillä en ollut koskaan ennen ollut sellaisessa. En oikeasti. Ne ”suhteet” joissa olin ollut olivat sanattomasti sovittuja, fyysisiä, joko yhden yön juttuja tai satunnaisia kanssakäymisiä. Ei niissä ollut romantiikkaa tai sellaista intohimoa, jota nyt koin Chaita kohtaan. Halusin olla hyvä ja hellä hänelle, halata häntä takaapäin töissä ja kotona ilman, että se olisi outoa, halusin nukahtaa hän vierelläni ja herätä hän yhä siinä. Suunnittelin pääni sisällä hetkiä jolloin tuoda se ilmi. Töiden jälkeen, kun olisimme enää kaksin, takaoven luona kun se olisi painettu lukkoon. Pyytäisin häntä käymään, lähtisimme maastoon. Chai saisi varmasti lainata jotain hevosta, tai voisin minäkin jos hän haluaisi mennä Flidalla. Menisin itse hänen luokseen. Tai kahvilaan, tai puistoon, tai jonnekin.
Sitten sanoisin, että Chai, minä pidän sinusta. Paljon, niin paljon että tahdon suudella sinua, syleillä sinua, että olet aina lähelläni.

Vielä en ollut keksinyt sellaista hetkeä, joka ei tuntuisi niin teennäiseltä. Vielä minä maltoin, sillä sainhan minä olla Chain kanssa. Mutten malttaisi ikuisesti, ja tiesin että minun pitäisi tehdä asian eteen jotain. Pian. Nyt olisin voinut antaa melkein vaikka toisen jalkani siitä, että minulla olisi joku jolta kysyä. Nelly tai Eetu ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, ja Hellolta jos kysyisin niin pelkäisin että hän ottaisi ohjat omiin käsiinsä ja tekisi päätöksen minun puolestani. Tiituksen kanssa emme olleet tarpeeksi läheisiä, että sellainen keskustelu tuntuisi luonnolliselta. Voiko Sonjalta ja Harriltakaan sellaista kysyä..?

Seurasin keittiön ikkunasta miten tutusta autosta astui esille parivaljakko koiransa kanssa. Marshall kietoi rastojaan paremmin nutturalle kun taas Niklaksen suu kävi kauheaa vauhtia, näin sen pihankin poikki.
Hetken heitä katseltuani tuntui, kuin hehkulamppu olisi syttynyt. Sillä tavalla suoristin selkääni ja havahduin ajatuksistani. Marshall ja Niklas. Tottakai.
Nousin pöydän äärestä sellaisella tohinalla, että Mielikki pomppasi säikähtäneenä jaloilleen ja juoksi pian perääni unen pöhnästä itsensä hereille ravisteltuaan.

”Tsau”, tervehdin kaksikkoa tallin puolella. Yritin olla kuin en olisi juuri rynnistänyt heidän peräänsä kuin vesikauhuinen pesukarhu, mutta samalla olisin halunnut mennä suoraan asiaan. Hetken rupateltuamme sain kuulla, että Marshall oli menossa ratsastamaan ja Niklas jäisi puunaamaan Arlekinin varusteita. Lyöttäydyin bruneten seuraan vähin äänin, sillä verukkeella että minunkin pitäisi puhdistaa Flidan varusteita.
En saanut kuitenkaan aikaiseksi tehdä elettäkään sen eteen, vaan seistä pönötin varustehuoneen oven luona ja katselin jonnekin Niklaksen ohi, kun hän ryhtyi purkamaan jo tottuneen näköisesti Arlekinin suitsia osiin.
”Tota… Onks sulla joku hätänä?” Niklas kysyi hetken kuluttua ja kallisti päätään ihmettelevän näköisenä.
”Mitä?” äännähdin ja ymmärsin vihdoin siirtyä pois oven luota. ”Ei, ei. Ei ollenkaan, mitennii?”
”Sä käyttäydyt oudosti.”
”Ai?” yritin esittää yllättynyttä, mutta huokaisin ja kävin istumaan seinän vierelle siirretylle penkille. ”No oikeestaan… Mä tarvisin vähän jeesiä.”
”Jos se on jotain laitonta nii mä en voi auttaa, tää on nyt jotenkin nii pahaenteistä”, Niklas siristi silmiään epäluuloisena.
”Ei! Ei, ei oo. Siis – ääh. Töissä on yks tyyppi, kenestä mä vähän diggaan. Ja mulla ei oo mitään käsitystä miten mä kertoisin sen sille, kun se ei.. Oikeen tunnu ottavan haaviinsa, tiiätkö? Sillä funtsin, kun sulla ja Marshallilla ainakin näyttää menevän hyvin, että jos osaisit neuvoa, tai jotain. Miten ihmiset ylipäätään päätyy parisuhteeseen? Mä en vaan hiffaa.”

[NoaYlläpitäjä]

Tämän piti olla vastaus Nellylle ja vähän Jannallekin, mutta mä oon niin hirveän hidas tässä homassa. Etenkin Jannan puolesta olen pahoillani; olen kyllä nähnyt miten Noaa olet ottanut tarinoihin mukaan, mutta mulla kestää vähintäänkin puolimiljoonaa vuotta aina vastata, ja sitten se on usein jo vähän myöhäistä.

Tämä voi nyt tapahtua sitten vaikka jossain rinnakkaistodellisuudessa, tai tarinan alun voitte kokonaan unohtaa tai jotain – mikä nyt parhaalta tuntuu. Ajattelin monta päivää olla julkaisematta tätä, mutta kun en kerkeä kirjoittamaan uudelleen ja tässä on tärkeitäkin asioita, niin julkaisen näin.

Laukataanko?

”Ei haittaa, mä lähen mukaan.”

Pöydän ääressä istunut kolmikko kääntyi katsomaan minua. Laskin Mielikin sylistäni lattialle, jossa se ensin ravisteli itseään, lipaisi kuonoaan ja kipitti sitten tyytyväisenä Hellon jalkoihin.
”Eikö sulla oo töitä?” Nelly kysyi ja suoristi vähän selkäänsä. Hänen hartiansa tipahtivat alas muutaman sentin verran ja tuolille nostetun jalan ympärille kietaistun käden ote hellitti hieman.
”Iltavuoro”, vastasin ja nojauduin oven karmiin Nellyä tutkivasti katsellen. ”Jos kohta lähetään niin kerkeen hyvin vaikka mentäis pitkäänki.”

Nelly oli vaisu. En oikeastaan muuta odottanutkaan. Seurasin Flidan harjan yli miten poissaolevasti nainen harjasi kimonsa kaulaa, käden liike toistuen samanlaisena kerta toisensa jälkeen. Vasta muutaman minuutin jälkeen Nelly itsekin tuntui havahtuvan siihen, sillä tavalla hänen silmiinsä palasi tässä hetkessä oleva katse ja nainen siirtyi harjaamaan toista kohtaa.

Flidan karva oli pitkä ja paksu. Kun liu’utin kättäni sen kylkeä pitkin pystyin tyytyväisenä toteamaan, että se oli alkanut hyvin kerryttää takaisin menetettyä massaa. Fanni ja Dimikin jäivät pihattoon aina vain rauhallisemmin mielin. Fanni etenkin, joka oli pienestä pitäen ollut enemmän emänsä perään.
”Mihin päin lähetään?” kysyin kiristäessäni satulavyötä vielä reiän verran, kunhan ensin huolellisesti silitin mammuttia muistavan ratsuni karvat syrjään soljen tieltä.
Nelly ei vastannut, vaan katseli keskittyneesti Cozminan suitsien poskihihnaa. Ikäänkuin jokin niin arkinen asia olisi tuntunut täysin vieraalta.
”Nelly?” toistin ja otin pari askelta pois Flidan viereltä nähdäkseni Nellyn kunnolla.
”Hm, mitäh?” hän havahtui ja käänsi päänsä terävällä liikkeellä minua katsoakseen.
”Nii, että mihin päin mennään?”
”Ai. No.. Ei oo oikeestaan väliä. Johonkin.”

Nelly oli heittänyt Cozminan päälle raidallisen viltin lämmikkeeksi. Tiesin, että tamma paleli helposti, vaikkei sitä oltu edes klipattu. Flida pärjäsi mainiosti ilmankin. Luulen, että sen oli oikein mukava olla sen päiväisessä kymmenen asteen pakkasessa. Nelly jättäytyi suosilla taaemmas, emmekä vaihtaneet sanaakaan tallin pihasta lähtiessämme.
Metsä oli kaunis. Olin antanut Flidalle vapauden valita reitin, sillä tiesin sen olevan varmajalkainen sekä osaavan jokaisen polun. Lumi narahteli miellyttävästi ratsujemme kavioissa ja valkoinen lumi oli verhostanut puut satumaisiksi. Kuusien oksat notkuivat painavina maata kohti ja pienikin tuulahdus sai hienon lumipölyn leijailemaan ilmassa kuin tarinoiden keijupölyn.

Mietin, mistä Nellyn kanssa puhuisimme jos kaikki olisi kuten ennen.

Puhuisimmeko tähdistä, lämpimästä saunasta, viime kesän grillijuhlista? Eirasta, Eetusta, vai molemmista? Nelly kertoisi, miten hyvin Cozmina oli alkanut pyörittämään vastalaukkaa myös vaikeampaan suuntaan ja samalla hän vaivihkaa patistaisi minua liikuttamaan Flidaa ahkerammin.

Nyt meitä varjosti hiljaisuus. Nellyn katse oli suunnattuna jonnekin alaspäin, enkä tiedä näkikö hän ympärillämme olevaa talven ihmemaata laisinkaan.

Mistä minä sitten olisin halunnut puhua? Chaista. Hänestä minä olisin halunnut puhua. Nyt jos joskus, kenties vielä enemmän kuin ennen, olisin tarvinnut jonkun kertomaan mitä minun pitäisi tehdä hänen kanssaan. Olisin voinut myös puhua Jannasta. Jo toistamiseen hän oli avannut sydäntään, enkä vieläkään oikein tiennyt miten ottaa sen vastaan.
Eilen olin onnistunut säikäyttämään Jannan tallin omasta taukotilasta, vaikka luulin että epämääräinen askelparini havahdutti jokaisen sen kuulevan. En tiedä oliko väki keskenään siitä sopinut, vai oliko useampi vain ajatellut samaa, mutta tapahtuneiden myötä aikaisemmin tuvassa pidetty kahvitauko oli vähitellen siirtynyt sinne. Kenties hyvä niin, ainakin toistaiseksi.

En pitänyt itseäni erityisen uteliaana ihmisenä, enkä udellut asioita mitkä eivät minulle kuuluneet. En tiennyt Jannan töistä juuri mitään, vaikka huomioni olikin väkisin kiinnittynyt hänen puhelimessaan auki olevaan sivustoon. En myöskään tiennyt hänen perheestään tai suvustaan sen enempää, mutta on helppo ymmärtää että muidenkin ajatukset palaavat takaisin omiin kokemuksiin viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.

En ollut osannut sanoa oikein mitään. Kaikki mikä mieleeni tuli tuntui tyhjältä ja jotenkin sieluttomalta, vaikka se ei ollutkaan tarkoitukseni. Olisin halunnut voida auttaa häntä, ihan samalla tavalla kuten olisin halunnut auttaa Nellyä ja Eetua. Kenties olin kuitenkin osannut valita sanani oikein, tai ehkä Jannalle oli riittänyt vain seurakin, sillä hän vaikutti… Ei välttämättä kiitolliselta, eikä ihan ilahtuneeltakaan, mutta ainakin jotain sinnepäin.

“Nelly?”

“Mm?”

Mitä minun pitäisi tehdä Chain kanssa?

“Laukataanko?”
“Mitä?” Nelly kuulosti oikeasti yllättyneeltä. Vilkaisin häneen olkani ylitse ja virnistin.
“Miksei? Otetaan skaba.”
“Kaikella rakkaudella”, Nelly aloitti ja katsahti Flidaan niin merkittävästi, että ymmärsin hänen suuntaavan sanansa myös sille. “Mä en ihan usko että teillä on mitään mahiksia voittaa.”
“Kokeillaan”, kannustin. Tiesin, ettei Flidalla ollut mitään mahdollisuutta pysyä täysiverisen kannoilla, mutta en kestänyt enää kuunnella sitä hiljaisuutta, kun tuntemani Nelly oli poreileva ja puhelias persoona. “Et voi sanoo varmaks jos ei kokeilla.”

Nelly näytti punnitsevan sanojani, kunnes lopulta hän hymähti ja kallisti päätään pienesti. Voisin vannoa nähneeni hymyn käyvän hänen huulillaan.

“Okei, laukataan vaan.”

[NoaYlläpitäjä]

Työt painaa päälle, tämäkin on muutaman minuutin hiomaton rykäisy, koska jotenkin tätä pitää noteerata vaikka aikataulut ei meinaa antaa periksi. Enkä ole missannut tai unohtanut Chaita! Siihen on oma tarinansa tulossa, sitten kun taas ehdin hetken edes hengittää.

Mustavalkoinen näytelmä

Minä…

Huoh.

Tiedättehän sen tunteen, kun ei oikein osaa istua mukavimmallakaan sohvalla vaihtamatta asentoa vajaan minuutin välein? Tai sen, miten haluaisi tehdä käsillään kokoajan jotain muttei keksi mitä? Vaikka rapsuttaa niskaa, leukaa, kaulaa, hieraista poskea, silmäkulmaa, tai ihan vaan vaikka vääntelehtiä niitä ympäriinsä ja yhteen jotta näyttäisi siltä että tekisi edes jotain? Kun rinnassa painaa ja vatsa tuntuu kireältä, suu vetäytyy väkisin tiukaksi viivaksi ja takaraivoa alkaa kuumottaa?

Tuvan tunnelma oli ollut käsinkosketeltavissa viime päivät. Se oli niin paksua ja sankkaa, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Ja se mikä siinä eniten kauhistutti oli, että se muuttui aivan liian nopeasti ollakseen.. Tervettä? Normaalia? Edes jotenkin ymmärrettävää?

Tiesinhän minä mitä oli tapahtunut. Olin kuullut ensimmäisten joukossa, asuinhan saman katon alla. Saatoin vain olla tyytyväinen, ettei äiti ollut siellä enää. Hän ei olisi osannut antaa surevalle parille rauhaa, jota he kuitenkin kaikesta huolimatta tarvitsivat. Olin tullut kotiin tyhjään asuntoon sinä iltana, kun Nelly oli viety sairaalaan. Olin ollut kotona, kun Eetu ja Nelly palasivat yhdessä, ja tiesin ilman että he kertoivat. Nellyn värittömät kasvot ja tyhjä katse, sekä Eetun tuskasta tummuneet silmät sen kertoivat. Sillä tavalla Eetu oli pidellyt käsiään Nellyn harteilla, aavistuksen liian voimakkaasti ja ilme kivettyneenä.

Minulla ei ollut paljon, mitä olisin voinut tarjota. Tein silti parhaani. Keitin kahvia ja teetä. Täytin ja tyhjensin astianpesukoneen, pidin huolta että pyykkitupa oli siisti ja pyykit päätyivät kuivamaan vähintäänkin saman päivän aikana. Pyyhin keittiön pöydän kostealla rätillä jokaisen ruokailun jälkeen, kysyin tarvitseeko kaupasta jotain. Olisin halunnut tehdä vielä enemmän, mutta tiesin ettei se ollut minun paikkani. En voisi sanoa mitään, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. En osannut tarjota samanlaista tukea, kuin mitä Hello heille osasi tarjota. En osannut tuoda eloa takaisin Eetun silmiin tavalla, jonka Outi osasi, enkä osannut vielä nauraa Nellyn väkinäisille heitoille huolestumatta.

Olisin halunnut sanoa, että lopettakaa, seis. Kumpikin pois tallista, kumpikin pois täältä. Lähtekää pois, jonnekin, missä voitte oikeasti puhua yhdessä ja käsitellä tapahtunutta, ilman että aina jossain oli joku. Niin rakas paikka kuin Hopiavuori minulle onkin, en ollut sokea sen puutteelle yksityisyydestä. Sitä oli lähes mahdotonta saada. Minua huolestutti miten Eetu teki tallissa töitä ihan samaan tahtiin kuin aina ennenkin, kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka hänestä näki, että kaikki oli. Kuinka kauan menisi, ennenkuin kamelin selkä katkeaisi, eikä yhtenä aamuna Eetu enää nousisikaan talliin?

Mutta kuka minä olisin siitä mitään sanomaan, kun ympärillä hyöri jo ystäviä ja äitejä? Pidin huoleni itselläni ja seurasin sivusta mustavalkoista näytelmää, jota en tahtonut uskoa todeksi. Ja silloin kun ilmapiiri alkoi olla liian painostava saatoin lähteä Mielikin kanssa lenkille, ja hengittää rauhassa kirpeää, keuhkoissa pistelevää pakkasilmaa.

Tiesin, ettei se ollut paljoa, mutta olin silti kysynyt voisiko Jesse tulla tekemään joitakin vuoroja tallissa. Oli hän ollut ennenkin, ja ymmärtääkseni hän oli vielä lähistöllä muutenkin. Lupasin, että minäkin voisin niistä hänelle maksaa, ettei Eetun tarvitsisi sitä miettiä. Vaikka tuskin Eetu sellaiseen suostuisi, että joku toinen maksaisi hänen velvollisuutenaan olevia palkkoja. Jollain tavalla minun oli pakko yrittää helpottaa hänen arkeaan, ja nyt kun Camilla ja Tiituskin olivat olleet vähemmän töissä omien kiireidensä puolesta, se ratkaisu tuntui kaikista parhaalta. Pitäisi vain yrittää saada Eetukin ymmärtämään, että se olisi hänen parhaakseen.

[NoaYlläpitäjä]

Täytekakkua, jouluna

Mielikki ei ollut pysyä nahoissaan kun äiti saapui Hopiavuoreen.

Se oli koko päivän, ja oikeastaan eilisenkin, ollut apurina joulukiireiden keskellä. Mielikki tepasteli Nellyn vierellä naisen pyyhkiessä pölyjä ja siirrellessä tavaroita paikasta toiseen, oikeastaan siivoamatta niitä pois näkösältä kumminkaan. Hellon käydessä tuvan puolella Mielikki oli todennut, että sukat sietävät mennä nyt pesuun, onhan huomenna joulu. Niin tarmokkaasti Mielikki kiskoi niistä toisen Hellon jalasta, kun mies istui nojatuolissa ja heilutteli varpaitaan kännykkäänsä selatessa.
Myös Eetun perässä Mielikki juoksi pihan poikki ja taas takaisin, ja aina yhtä uskollisesti Eetu jaksoi pukea haalarin Mielikin päälle vaikka vasta olivatkin palanneet takaisin tuvan puolelle. Ja miksipäs ei, olihan Mielikki ihan korvaamaton apuri siinä jalkojen edessä juostessaan niin että pitää varoa, ettei astu jokatoisella askeleella sen päälle.

Äiti kun tuli, niin Mielikki kuunteli jo pitkän aikaa tarkkaavaisena olohuoneen sohvalta auton ääniä. Kun auto pysähtyi pihaan Mielikki hyppäsi sohvalta alas ja kipitti eteiseen, jossa se jäi tuijottamaan ovea herkeämättä, ohut häntä varovaisen odottavaisesti heilahdellen.
Minulla ei ollut mitään syytä estellä Mielikkiä kun avasin oven, vaan annoin koiran sännätä äidin jalkoihin pyörimään. Hetkessä koirastani muuttui vikisevä hyrrä, joka ei tiennyt enää laisinkaan miten päin oikein olla.

Aikansa äiti hyysäsi Mielikkiä; silitteli ja rapsutteli, lässytti ja nosti syliinkin. Mietin, että se olisikin hienoa, jos Mielikki nyt pissaisi ilosta siinä sylissä. Mutta ei se kumminkaan tehnyt niin. Lopulta äiti suoristi selkänsä, katsoi minuun, hymyili ja avasi sylinsä.
“Voi lapsi”, hän sanoi ja halasi minua niin tiukasti, että saatoin melkein tuntea oloni taas kymmenvuotiaaksi, vaikka olinkin äitiä helposti päätä pidempi.
“Menikö reissu hyvin?”
“Meni meni. Autahan nyt, niin kannetaan kimpsut ja kampsut sisälle.”

Äidillä oli mukana hillityn kokoinen matkatavaralaukku. Sen hän sai kannettua sisälle ihan itsekin. Niissä ruuissa sitten olikin enemmän kannettavaa – oli perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, perunamuusia, ruskeakastiketta, kasa hedelmiä myöhempää hedelmäsalaattia varten, sekä…
“Kakku?”
“Pitäähän sitä nyt täytekakku olla!”
“Jouluna?”
“Miksipä ei. Juhlitaan samalla vauvaa.”
“Mitä vauvaa?”
“Eetun ja Nellyn, tietenkin!”

Myös heitä äiti halasi ja onnitteli tulevasta lapsesta. Osasin jo arvella, että äidillä olisi hyviä neuvoja jakaa Nellylle pitkin iltaa, mikäli hän vain niitä haluaisi kuunnella.
“Eihän sun näin paljon olisi kaikkea tarvinnut tuoda!” Nelly kauhisteli kun kannoin viimeisiä ruokakasseja sisälle. Eetu seurasi vierestä melkein tuskastuneen näköisenä, enkä ihmettele miksi. Tiesimme kaikki, että niitä laatikoita syötäisiin sitten vuodenvaihteeseen asti ja mahdollisesti pidemmällekin.
“Höpö höpö, aina pitää jotain tuomisia olla kun tulee kylään!”
“Mutta että kakkuki…” Eetu mumisi hiljaa leukaansa rapsuttaen ja vilkaisi minuun. Kohautin hänelle harteitani ja siirryin sivummalle keittiössä, jotta äiti saisi rauhassa asetella tuomisensa niiden paikoille. Minun tapani ei kuitenkaan kelpaisi, sillä äidillä oli tarkka järjestys, minkä saa pinota minkäkin päälle.
“Ritvako on käynyt jo? Minä niin toivoin että ehdittäisiin vaihtamaan sana tai pari!”
“Joo, kävi tuos aamusel”, Eetu nyökäytti päätään.
“Pitää soitella vielä perään, vaikka ollaanhan me soiteltukin. Innoissaan odottaa vauvaa! Ja onhan se ihanaa – ei Mielikki nyt, odota hetki – laitatko Noa tuon sinne jääkaappiin? Niin, että on ihanaa aikaa isovanhemmillekin!”
“Nooh, miten sen nyt ottaa”, Nelly naurahti ja laski toisen kätensä vatsakumpunsa päälle. “Ihan ihanaksi tätä ei aina voi kyllä kehua.”
“Ai niin, hyvä kun sanoit! Odotahan, minulla on sinulle tuolla muutama lehti joissa on hyviä vinkkejä raskausajalle. Kyllä minä muistan, oli paikat niin hellänä kun Noaa odotin! Hyvä kun liikkumaan pääsi, kivisti niin kovasti. Kauheat suonikohjuthan siitä tuli, että ne piti käydä ihan leikkaamassa.”
Nellyn ilme muuttui vakavaksi. Tällä kertaa oli minun vuoroni vilkaista Eetua. Hänen suunsa oli vetäytynyt suoraksi viivaksi samalla tavalla kuin omani, eikä kumpikaan selvästi tiennyt miten siinä pitäisi olla.
Äiti vilkaisi meihin olkansa ylitse ja alkoi nauramaan.
“Voi teitä nuoria! Ei se niin kamalaa ole. Tule Nelly, minä haen ne lehdet. Ja on minulla muutakin, tiesitkö että sellainen riisityyny on hyvä kun -….”
Äidin ääni kaikkoni eteisen puolelta ulos ja Nelly kulki verkkaisesti hänen perässään.
“Soon aikamoinen tuo sinun äiti”, Eetu totesi hymyillen. Tiesin että hän tarkoitti sitä vain hyvällä, jonka vuoksi saatoin hymähtää nenäni kautta ja hymyillä myös.
“Jep, sitä todellakin.”

Joulupöydässä tunnelma oli.. Yllättävän kodikas. En oikeastaan tiedä mitä odotin. En ollut viettänyt joulua koskaan muiden kuin äidin kanssa, ja useana vuotena en viettänyt joulua ollenkaan. Tai vietin, mutta sellaisen kaveriporukan kanssa etten muista niistä mitään.
Radiossa soi joulukanava hiljaisella ja Nelly oli sytyttänyt kynttilöitä ympäri asuntoa tunnelmaa tuomaan. Koko asunnossa tuoksui niin herkullinen ruoka, että talvihorrostaan viettänyt Loimukin oli noussut katsomaan irtoaisiko sille suupalaa. Mielikki istui keskellä keittiötä ja tuijotti pöytää, etenkin Eetua. Näin miehen vilkuilevan silmäkulmastaan koiraa vähänväliä, mutta olin kuin en huomaisikaan. Tiesinhän minä, että etenkin Eetu tykkäsi antaa Mielikille pöydästä maistiaisia. Se ei oikeastaan haitannut, sillä lähestulkoon kaikilta muilta olin saanut sen kitkettyä pois. Yksi ihminen vielä kävi, mutta jos kaikki tallilaiset aina antaisivat jotain, Mielikki olisi pian leveyssuunnassa yhtä iso kuin kaksoset..
Ruokaa oli neljälle aivan liian paljon, mutta oli helppo tuudittautua siihen tietoon, että Hello kävisi kuitenkin syömässä, eikä Tiituskaan kieltäytyisi kunnon ruuasta työpäivän lomassa. Minä en ihan äkkiä kyllästyisi ja piti vain toivoa, että Nellyn mieliteot olisivat jatkossa hyvin joulupainoitteisia… Kakku häviäisi taatusti parissa päivässä, siitä ei ollut mitään huolta.

Äiti ja Nelly puhuivat, kuten olettaa saattaa, raskaudesta. Mietin, eikö Nellyä jo kyllästyttänyt. Ritva ja Aili olivat juuri aikaisemmin puhuneet tismalleen samoista asioista, joihin Nelly vastasi tismalleen samalla tavalla. Tosin äiti kyseli myös Eetun kuulumisia, ajatuksia isyydestä ja lupasi, että häntä voisi myös aina pyytää lapsenvahdiksi jos kukaan muu ei ehtisi.

Äiti taisi haluta lapsenlapsia.

Niin onnessaan hän siitä puhui. Muut eivät sitä ehkä huomanneet, mutta kiinnitin väkisin huomiota siihen, miten monta kertaa äiti mainitsi Ritvan odottavan vauvaa yhtälailla. Ainahan äiti on pitänyt Mielikkiä kuten vauvaa, ja silloin kun olin vasta muuttanut Hopiavuoreen hän ehti innostua ajatuksesta, jos minusta ja Nellystä tulisi pariskunta. Oli hauska ajatella niin taaksepäin, kun tilanne oli nyt aivan eri…

“Mitäs sille Chaille kuuluu?” äiti kysyi kesken kaiken, onnellisen tietämättömänä. Melkein vedin juotavaani henkeen sen takia, sillä en ollut osannut laisinkaan varautua. Kohtelias yskäisy käsivarteen, jonka jälkeen laskin lasin alas ja hieraisin reisiäni kämmenin.
“Niin, mitähän sille…”
“Ettekö te enää olekaan ollut tekemisissä? Minä luulin että hän käy täällä myös.”
“Nii, kesän ajan. Kun oli ne kisat.”
“Eikös se siellä Ässällä ole töissä?” Nelly kysyi ja katsahti Eetuun kysyvästi.
“Joo, siellähän se taitaapi olla.”

Ässällä? Siis siellä samassa S-Marketissa, kuin mihin olin juuri hakenut töihin?
“Oikeesti?” Huomasin kuulostavani paljon epäuskoisemmalta kuin olin ajatellut. Kukaan muu ei onneksi tuntunut kiinnittävän huomiota.
“Joo, jotain kassahommia se kai siellä tekee. Miten niin?” Nelly kysyi päätään pienesti kallistaen.
“Ei, ei.. Kuha funtsin. Mä luulin – tai et se olis lähteny Espooseen. Ievannevalle, mihin se nyt -..”
Vedin lyhyesti henkeä nenäni kautta. Nelly näytti tyytyvän vastaukseeni ja ahmaisi oikein suuren palan kinkkua haarukastaan. Myös Eetu keskittyi syömiseen, mutta tunsin miten äiti silmäili minua hetken turhan pitkään.
“Mä käyn kusettamas Mielikin.”
“Kesken syömisen?” äiti ihmetteli.
“Me ollaan iha hetki vaa. Tuu Mielikki.”

Ulkona oli pimeää. Tallin valot valaisivat pihaa jonkin verran, mutta kaikki valokeilojen ulkopuolelta hukkui synkkään, muodottomaan massaan. Maassa oleva pieni lumikerros oli hädintuskin sentin paksuinen, mutta kai sitä voisi valkoiseksi jouluksi kutsua… Siirryin kuistin portaille seisomaan ja kietaisin käteni ympäritseni samalla kun vahdin pihalle kipittävää haalaritonta Mielikkiä. Hengitykseni höyrystyi ja nousi kasvojen eteen ennen vähitellen ilmaan haihtumistaan.

Chai oli Otsonmäellä. Sen koko ajan – mutta tiesinhän minä sen! En käsittänyt, miksi se oli lyönyt niin vasten kasvoja. Chai oli itse sanonut palaavansa kotiin. Ei Espooseen, vaan Ievannevalle. Muttei kai lopulta sinnekään. Olin jostain syystä todennut itselleni, että Chai vain lähtisi, enkä ollut uhrannut ajatustakaan, että ottaisin selville minne. Kyrönjoen takana oleva S-Market ei ollut kaukana. Sen kyljessä oli Alko, jossa olin ollut töissä. Enkö käynyt tarpeeksi usein kaupassa, että olisin itse nähnyt Chain siellä? Vai oliko hän vain vältellyt minua?

“Mielikki”, kutsuin koiraa jonka olin hukannut hämärään hetkeksi liian pitkään. Odotin, sillä kyllä se tulisi. Jos sillä olisi jokin hätä, se huutaisi niin että koko Otsonmäki raikuisi. Eikä mennyt kauaa, kun Mielikki kipitti häntä heiluen jostain tallin suunnilta luokseni. Kumarruin rapsuttamaan sitä ennenkuin siirryin oven luokse päästääkseni koiran ensin sisälle. Ennen kuin itse seurasin perästä en voinut olla miettimättä, että miten Chai vietti joulunsa, kunnes päätin pyyhkäistä hänet ajatuksistani. Ei nyt. Ehtisin miettimään häntä vielä. Minun täytyisikin.

“Just sopivasti”, Nelly hihkaisi keittiöstä astioiden kilinän ylitse. “Me ajateltiin pelata seuraavaks Monopolya.”
“Maheet. Saanksmä olla bläisä?”

[NoaYlläpitäjä]

Tarina, joka piti julkaista ja useampi päivä sitten mutten kiireiltäni ole ehtinyt. Muistuttelee itseäni, että Noalla on ystäviä joille puhua, ja koitan opetella dialogin jaloa taitoa aina vaan uudelleen… 😀

Sä olet Metsärinne pahalla tuulella.

Nojasin kuistin iltapakkasen viilentämään kaiteeseen ja katselin miten Mielikki kipitti pihan poikki räikeän pinkissä talvitakissaan. Siinä oli hieno valkoinen karvareunus kaulan ja jokaisen tassun ympärillä, niin että Mielikki näytti juuri niin kliseiseltä Hollywoodin pikkukoiralta kuin voisi kuvitella. Mutta se oli sille oikein hyvä. Se oli lämmin ja piti vettä, ja sen kanssa Mielikki suostui pihalle ilman anelua ja lahjomista, vaikka pukeminen usein olikin sen mielestä ikävystyttävää.

”Mitäs Noa?” Hellon ääni kysyi takaani. Hän astui kuistille ja sulki tuvan oven perässään, henkäisi syvään kirpeässä ilmassa niin, että hänen kasvonsa hävisivät hetkeksi ilmaan nousseen höyryn taakse. Tuvan puolella tahti oli rauhoittunut leppoisaan illanviettoon, kun Nellyn työleiriläiset olivat saaneet viimein luvan poistua. Helpottuneiden huokauksien kera, tietenkin, mutta vasta kun Nelly ei niitä ollut enää kuulemassa.
”Ingenting”, kohautin harteitani ja seurasin sivusilmällä miten Hello käveli vierelleni, imitoi tapaani nojata kaiteeseen ja jäi siihen.
”Eikö mitään?” hän uteli ja katseli minua kulmat koholla odottavaisesti.
”No jaa… Jouluu mä funtsin, ei sen kummempaa.”
”Ai, no nii! Kyllä rouva Metsärinne ilahtuu, kun poikansa tulee käymään, ja Mielikkikin pääsee -..”
”En mä taida mennä”, keskeytin ennenkuin Hello kerkesi riemastua ajatuksesta enempää.

Hello näytti häkeltyneeltä, sillä tavalla hänen suunsa jäi hetkeksi auki. Sitten hänen ilmeensä muuttui harkitsevaksi ja hän katsoi minua päästä varpaisiin, kenties miettiäkseen syytä. Annoin miettiä, muttei hiljaisuus kauaa kestänyt. Tai kenties Hello ei vain kestänyt, kun ei heti arvannut enkä selvästi ollut jatkamassa itse.
”Mitä, mikset?!” hän parahti, ihankuin koko ajatus olisi ollut hirveän hankala käsittää.
”En saa ajaa nyt.”
Hello otti toisen miettimistauon. Hän vilkaisi sillä tavalla toista jalkaani, että hän taisi punnita sen mahdollisuutta olevan syypää. Ilmeisesti se ei kelvannut, sillä hän pudisti päätään. Pienesti, mutta tarpeeksi jotta näin sen.
”Mikset?” Hello kysyi, mutta jo ennenkuin hän ehti sanoa sanansa loppuun hän näytti ymmärtävän itsekin. Niin selvästi hehkulampun Hellon pään päälle saatoin kuvitella. ”Eikun joo, niin sen, tota, sen takia mitä kävi muutama päivä sitten..?”
”Jep”, vastasin lyhyesti ja annoin periksi raskaalle huokaukselle, jota olin pidätellyt koko päivän. ”Eikä Mielikki viihdy julkisis, se sit vaan riehuu koko matkan kun joku kehtaa tsiigaa sitä vähänkin rumasti. Enkä mä sitä halua tänne jättääkään.”
”Mutta milloin sä sitten voit ajaa taas? …Saatko sä edes ajaa autoa?”
”Saan mä! Mulla on lääkkeet, mut ei nekään aina toimi. Nyt pitää venaa kolme kuukautta ennenkun voi hyppää rattiin taas, jos uutta kohtausta ei tuu sillä välillä.”
”Hmm”, Hello äännähti. Hänen toinen suupielensä vetäytyi tiukaksi tuumaillessaan. Olikohan kukaan koskaan kertonut hänelle, että hänen ilmeensä ja eleensä olisivat hyvin sopineet johonkin piirrettyyn?
”Ei”, kielsin jo ennenkuin Hello pääsi ajatuksissaan pidemmälle.
”Miten sä voit kieltää kun et ees tiiä mitä mä oon sanomassa!” hän kysyi harmistuneena ja viskaisi kätensä puuskaan lapsellinen murjotus kasvoillaan.
”Arvaan, että sä funtsit olisko joku kuskannu mua Stadiin. Tai et olisit ite lähteny. Jotain sinnepäin kuitenki.”
”No en! Tai no, joo, vähän. Olisin laittanu Tiden. Tai Allun, sekin kävis. Sä tarviit muutenkin uusia.. Eikun siis lisää kavereita, niin Allun kanssa olisitte voinu tutustua.”
”Hello, mä en tarvii kyytiä Stadiin.”

Hellon silmät siristyivät pieniksi viiruiksi ja hän katsoi minua niin tiukasti, että minun oli pakko jättää kaiteen noja ja suoristaa selkäni saadakseni jotain välimatkaa häneen.
”Mitä?”
”Sä olet Metsärinne pahalla tuulella.”
”Ai, mitenniin?”
”Yleensä sä aina edes vähän naurat mun jutuille, tai muuten vaan oot kun maailmassa olis kaikki hyvin. Mutta nyt.” Hello veti nenänsä kautta henkeä niin että pihinä kävi. Sitten hän nosti toisen kätensä ylös etusormi pystyssä ja heristi sitä rivakasti. ”Nyt sä oot ihan kun Tide.”
”Mitä, miks Tide?”
”Koska nyt sä kiellät vaan kaiken. Tossa yksikin päivä mä Tiitukselle yritin kertoa, että kun mä oon raskaana, ja se vaan -..”
”Sä et voi olla raskaana.”
”No niin!!” Hello kiekaisi niin, että Keskiviikko vastasi hänelle jostain tallin uumenista. ”Siinäs näät, ihan samaa sekin sanoi! Kukaan ei usko mua”, hän huokaisi ja antoi leukansa tippua dramaattisesti rintaansa vasten.

Pureskelin hetken poskeni sisäpintaa oikeastaan huomaamattani ja pohdin, ennenkuin hengähdin hiljaa ja kohotin hymyn huulilleni. ”No onks tyttö vai poika?”
”En tiiä”, Hello piristyi ja kohotti harteitaan. ”Meillä oli kiire niin en ehtinyt ottaa selvää, mutta joku niistä Ideaparkin pöntöistä tietää.”
Minulla meni hetki ymmärtää mitä hän tarkoitti, ja kun ymmärsin ensimmäisenä nauroin, ja sitten tuuppasin häntä olkaan.
”Hello hyi, miks sä oot niin outo!”
”Sukuvika, kysy vaikka mun isältä. Tai älä kysy, se ei kuitenkaan kertoisi totuutta.”
Pyöritin silmiäni, enkä enää udellut mikä se totuus sitten olisi.

”Arvaa, mitä sä tarviit?”
”No mitä mä tarviin?” rohkenin kysyä, vaikken ollut varma halusinko tietää.
”Parisuhteen”, Hello julisti tyytyväisen kuuloisena.
”Parisuhteen?” toistin epäluuloisena. ”Miten se auttaa mua, ai siks että siinä olis sitten ihan henkilökohtanen taksi?”
”No ei, tai jos sä haluat taksikuskia deittailla niin mikäs siinä. Mutta sitten sun ei aina tarvii yksin mennä tällä tavalla mököttämään, kun otat sen oman kultin siihen kaveriks!”
”Niin minkä?”
”Kultsin. Murun, hanin, muwusen, hanipö-..”
Kohotin toista kättäni Hellon suuntaan välittämättä mihin häntä osuisin, kunhan saisin hänet vaikenemaan. Sillä tavalla Hellon puhe loppui kesken, että oletin osuneeni häntä leukaan, varsinkin kun sitä seurasi Hellon ähkäisy ja hän katosi kosketusetäisyydeltä.
”Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, Hello puuskahti muttei kuulostanut olevan laisinkaan pahoillaan.
”Sä kuulostat nyt ihan Nellyltä”, huomautin ja vilkaisin Helloon olkani ylitse, vaikka jouduinkin puhaltamaan yhden silmieni eteen valuneen rastan pois tieltä.
”Vitsi, että se on ihan sekaisin nykyään. Ei tänne tupaan uskalla kohta enää tulla!” Hello pudisteli päätään, enkä olisi voinut enempää olla samaa mieltä hänen kanssaan.
”Sä sentään pääset karkuun, mä hei asun sen kanssa.”

Hetken oli hiljaista, hyvällä tavalla. Se oli rento tauko ja kummankin huulilla häilyi hymy vielä hyvän aikaa, kunnes Hello hengitti syvään ja painaisi kätensä takkinsa taskuihin.
”Mä ihan oikeasti voin järjestää sulle treffit, mä tunnen niin paljon ihmisiä että varmasti joku löytyy.”
”Joo kiitti, mut mä luulen et mä pärjään. Etkä sä voi tuntea niin paljon jengiä että voisit tollasta luvata.”
”Varmana tunnen! Koko Otsonmäen.” Hello vakuutteli ylpeän näköisenä.
”No se ei kyllä oo paljoo jengii…” huomautin ja pudistin Hellolle päätäni, joka päätti antaa sen aiheen olla.
”No jaa”, hän kohautti harteitaan. ”Mutta miksei sun äiti tuu sitten tänne?”
Pysähdyin miettimään. Niin, sitä en ollutkaan oikeastaan ajatellut.. Jaksaisiko äiti tulla tänne asti? Haluaisiko hän? Tai voisiko edes? Eetun kotihan se oli, ja nyt Nellyn myös. En tiennyt ollenkaan, miten he halusivat joulunsa viettää. Jos kysyisin voisiko äiti tulla, tuskin kumpikaan kieltäisi, mutta ei se vielä tarkoittaisi mitään. Olin ajatellut, että lähtisin itse, jotta he saisivat olla rauhassa.
”Tjaah”, hengähdin hetken asiaa pohdittuani. ”Nii, onhan sekin vaihtoehto. Eetultahan sitä pitää kysäst enste.”

[NoaYlläpitäjä]

Onko ok, jos tähän vielä kommentoi?

Kommentoin silti!!

Multa on mennyt tää ihan ohi, ja vitsit että nyt harmittaa. En nähnyt koko topaa, tosin olin aika kiireinen just tuolloin. Mutta Eetu, mun mielestä tätä voi ihan hyvin kierrättää ensi kesällä, tai jos et halua niin keksiä uuden samanlaisen. Mä ainakin haluan osallistua; merkit on ihan törkeen hienot ja aiheet on hauskan.
Ihan siis sillä, ettet harmistu, kun kukaan ei innostunut – olisin innostunut jos olisin nähnyt, ja innostuin niin että haluan (vaadin) ensi kesälle, tai mille vaan vuodenajalle, samanlaista!
Kiitos, kun jaksat keksiä näitä ja tarjoat kirjoitettavaa ja inspiraationlähteitä meille, me ollaan susta tosi kiitollisia! <3

[NoaYlläpitäjä]

Otin nyt aika vahvoja oman käden oikeuksia Eetun mielipiteiden suhteen. Tälläisen käsityksen olen saanut. Jos se meni ihan metsään, niin ehkä Eetulla oli jokin super huono päivä, tai Noa vaan tulkitsi hänen sanojaan ja äänensävyään väärin….. Iik.

Ihmiskunnan roskaa

Nelly vaihtoi asentoa keittiön penkillä kenties jo toistakymmentä kertaa viiden minuutin sisään. Samalla hän ähkäisi ja näytti tuskastuneelta. En tiennyt pitäisikö minun sanoa jotain. Oliko se edes soveliasta? Nellyn kasvavaa mahaa sivusta seuranneena olin ymmärtänyt, ettei kukaan lähipiirissäni ollut ennen ollut raskaana. Ajatella, että pian olisi vauva, eikä vain isoa mahaa ja tuskastunut Nelly. Entä sitten, kun olisi vauva? Minulla ei ole vauvoista mitään kokemusta, mutta olen kuullut että ne huutavat, ja paljon. Varsinkin yöllä. Ja usein päivälläkin. Oliko se nyt sitten ihan reilua, että minäkin joutuisin sitä kuuntelemaan? Kysyikö minulta kukaan, että hei Metsärinne, onko okei jos vauva tulee taloon?

Nellyn tuoli narisi ja lopulta nainen mäiskäisi turhautuneena Ilkan pöytään niin, että sen reunalla olleet kirjeet lennähtivät lattialle. Laskin hiljalleen glögimukini alas ja katsahdin kirjeiden perään.
”Voinks mä jeesii jotenki?” kysyin niin neutraalisti kuin osasin.
”No et kuule voi”, Nelly puuskahti ja hieroi ohimoitaan sormin. ”Tai voit, jos osaat jotenkin taikoa nää säryt pois.”
”Mihin sua särkee..?”
”Kysy ennemmin että mihin ei. Ihan kauheeta, kun mä oon tällänen ilmapallo ja kaikkialle sattuu!” Nellyn ääni ei ollut yhtään vitsikäs, vaan ennemminkin oikeasti harmistunut. Mieleni löi ihan tyhjää. En keksinyt mitään mitä sanoa, joten kumarruin mieluummin noukkimaan kirjeet lattialta ja asettelin ne pöydälle takaisin siistiin pinoon.
”Mä en nyt rehellisesti tiiä yhtään mitä pitäis sanoo”, myönsin lopulta palatessani pöydän ääreen. Nelly hengähti syvään ja katsahti minuun sitten hymyillen lyhyesti.
”Ei se mitään”, hän vakuutti, vaikken ollut ihan varma miten tosissaan hän oli. Hello olisi varmasti osannut sanoa jotain siihen. Pitäisikö tarjota suklaata? Sitä Nellylle on kaupasta ainakin kannettu viime aikoina hirveitä määriä.

”Soot sinäki hereil”, Eetu totesi keittiöön saavuttuaan. Miehen mukana tuli tuoksu ulkoilmasta ja tallista, joka kertoi Eetun saaneen aamutallin juuri tehdyksi.
”Usko pois, en olis jos täällä sais rauhan nukkua”, hymähdin, jolla ansaitsin Nellyltä murhaavan katseen. Piilouduin siltä mukini taakse samalla, kun Eetu siirtyi Nellyn viereen istumaan ja suukotti naista päälaelle mennessään.
”Jonkun täällä täytyy siivota, kun yks vaan makaa päivät pitkät ja toinen hädintuskin ehtii nukkumassa käydä.”
”Hei hei, hei. Mulla on täällä tärkee rooli kans.”
”Ja son mikä…?” Eetu kohotti toista kulmaansa kysyvästi.
”Mä oon kodin hengetär, tietysti. Rauhaa ja rakkautta toverit”, nauroin, join glögin loppuun ja nousin pesemään mukia pois. Jos hyvin käy, glögi loppuisi jouluun mennessä eikä sitä tarvitsisi enää juoda kunnes vasta seuraavana jouluna. ”Ei mut, mä oon kattellu niitä töitä kyllä kanssa ja pari hakemustaki laittanu jo.”
”Ai oikeesti, minne?” Nelly kiinnostui.
”En kerro.”
”Täh, mikset? Mitä huumekauppaa sä teet kun et koskaan haluu kertoo?”
Virnistin vain hänelle olkani yli ja keskityin etsimään astioiden pesuainetta kaappien kätköistä, minne Nelly oli sen halunnut piilottaa.
”No jossei ny kumminkaha, son sellasta hommaha ettei hyvä tosika.. Just kuulin ku tossa kaupassa kävin toissapäivänä, siellon Poolanmettästä löytyny semmoone huumekätkö. Kävivät pirättämässä sen Honkasen poijan, nuori sälliki viälä.” Eetun ääni oli vakava.
”Älä? Siltäkö ne sen kätkön löysi? Ei olis uskonut!” Nelly kauhisteli.

Huomioni oli kiinnittynyt kaksikon keskusteluun, vaikka samalla ryhdyin pesemään mukia vastalöytyneellä pesuaineella. Tunsin, miten hartiani jännittyvät ja kurkkua alkoi kuristamaan.
”No en siitä tiärä, varmaan sitte. Haataja siitä vaan puhu kun oli nähny. Oli siitä lehressäkin jotain. Mutta son niin vaarallista se, että onneks vievät pois. Kun ei yhtään tiärä mitä ne ihmiset tekee ainepäissään.”

Helvetti. Voi helvetin helvetti, Eetu.

”Eihän se välttämättä ollu mitään raffii kamaa”, ehdotin, mutten rohjennut katsomaan Eetua, tai edes Nellyä. Keskityin siihen, miten vaahtoutunut tiskiaine huuhtoutui mukin keraamiselta pinnalta veden mukana viemäriin.
”Eihä silloo väliä, mitä son. Kyllä huume on aina huume, ja niihi jää koukkuu ja ihmisistä tulee ihan rappiota. Kuormittaa vaan yhteiskuntaa semmoset.”
”Eiks sitä sanota, että kevyestä ne kaikki alottaa? Siitä aina siirrytään niihin koviin kamoihin”, Nelly myötäili miettivän kuuloisena.

Huomasin, miten käteni olivat alkaneet tärisemään vasta, kun kohotin mukin kuivaustelineeseen. Se kilahti toista juomalasia vasten osuessaan heleästi. Vedin terävästi henkeä nenäni kautta ja laskin käteni takaisin tiskialtaan reunoille.
”Ei kaikki jää koukkuun”, sanoin värittömällä äänellä, hengitin ja nielaisin. ”Ja jotkut parantuu, vaikka jäiskin.”
”No minen oo yhtäkää sellasta tavannu, joka olis parantunu. Eikä semmosiin ihmisiin voi luottaa, kun ei tiärä milloin ne ratkee taas. Että onneks ei täällä Otsonmäellä heti tieretään, jos sellasia liikkuu. Ihan on eri, kun jossain isossa kaupungissa, missä liikkuu vaikka mitä sakkia.”

Sydän hakkasi niin, että tunsin ja kuulin sen jyskytyksen korvissani. Pois, pitäisi lähteä pois.
”Noa?” Nellyn ääni kuului jostain kaukaa, kuin kaivon uumenista. ”Onks kaikki hyvin?”

Ei, ei ei ei.

”Joo, on”, sain vastatuksi värähtävällä äänellä. Suoristin selkäni ja käännyin ympäri vältellen katsekontaktia kummankaan kanssa. ”Mä lähen käymään tallissa, nähään.”

Kehoni liikkui melkein kuin itsestään. En ajatellut mitä tein, mutta huomasin kiskovani takin päälleni ja etsiväni kengät jalkoihin.

Sitäkö minä olen, ihmiskunnan roskaa, rappiolla, arvaamaton huumeaddikti? Vaarallinen. Sitä sanaa Eetu oli käyttänyt. Olenko minä vaarallinen? Olenko? Vaarallinen, arvaamaton, ei koskaan voi parantua. Ratkeaa aina. Aina. Aina!

Kiskaisin oven auki ja säntäsin ulos niin, etten ensin edes meinannut huomata kuistille kävellyttä Helloa, kunnes vasta silloin kun hän kohotti molemmat kätensä eteensä kuin vauhkoontunutta hevosta toppuutellakseen.
”Oho, vouu..! Missä palaa?” Hello kysyi ja katseli ympärilleen oikeasti kiinnostuneena, missä oli tilanne päällä.
Tuijotin häntä, ja hengitin. Huohotin?
”Hei..” Hellon ilme muuttui hitaasti. Kulmat painuivat kurttuun ja suu vakavoitui. Silmät tutkivat yhä, mutta ympäristön sijaan ne kiinnittyvät minuun.

Huomasin, miten Mielikki juoksi ovesta ulos. Ovi oli jäänyt auki. Aivoni tuntuivat toimivan kuin hidastetussa elokuvassa, kaikki oli verkkaista ja tahmeaa. Silti ymmärsin heti, ettei Mielikillä ollut sen takkia päällä. Se pitäisi pukea, muuten sen tulee kylmä, eikä sitä näe muuten. Siinä on heijastin, ei näe muuten.. Se pitäisi..

Hellon suu liikkui. Sitten Hello liikkui, nopeasti, minua kohti. Vai minäkö liikuin? Piti hakea Mielikin takki, pukea se. Kuisti tuntui huojahtavan jalkojeni alla. Sillä tavalla, että se sai vatsani muljahtamaan iljettävästi. Henkeä ahdisti. Rinnassa poltteli, mutta piti hakea Mielikin ta – ….

…

”Pitäiskö soittaa ambulanssi?”
”Ei, ei. En usko.”
”No mitä tehdään sitten?!”
”Odotetaan, se menee ohi.. Varo, ettet oo tiellä, väistä väh -….”

….

”Mielikki ei hätää, tule tänne. Tule vaan, tule. Eetu ota sä se pois siitä nyt.”
”Olkoon siinä, näkeepähä ettei käy kuinkaa. Paha ääni siitä lähtoo, kuulee Kontiokorvelle saakka.”

Sitä se siis oli… Se korvia raastava ulina, joka saisi varmaan kuolleetkin heräämään.
Äkkiä ulina loppui ja muuttui märäksi kirsuksi ja suukoiksi, jotka kävivät huolellisesti kasvoni läpi.
”Mielikki, odotas nyt”, pehmeä mutta tomera ääni sanoi, ja suukot lakkasivat.

Hetken verran tunnustelin omaa oloani, ja sitten tiesin. Niskassa ja päässä tuntuva jomotus ja syväjäädytetyltä tuntuva kehoni olivat tarpeeksi kertomaan, mitä oli tapahtunut, mutta ikäänkuin se ei vielä riittäisi, oli ympärilläni oleva yleisö viimeinen silaus. Vedin henkeä, yskähdin, ja ryhdyin kampeamaan itseäni istumaan. Sekunnissa Hello oli ottanut rautaisen otteen harteistani ja tuijotti minua silmä kovana, ihankuin saattaisin kaatua uudelleen hetkenä minä hyvänsä.
”Tsop, tsop, ei mitään nopeita liikkeitä nyt”, Hello komensi.
”Mikä olo?” Nellyn huolestunut ääni kysyi.
En saanut aikaan kuin epämääräisen äännähdyksen kun yritin vielä selvitä äskeisestä. Kohotin toisen käteni kasvoilleni, pyyhkäisten ensin hihalla suuni edestä ja sitten hieroen silmiä niin, että tähtiä näkyi.

Mielikki kiipesi syliini ja hyppäsi rintakehääni vasten seisomaan.
”Son aikamoinen vahtikoira se”, Eetun syvempi ääni sanoi. Hän seisoi ovensuussa vähän Nellyn takana ja piteli toista kättään Nellyn hartialla. Kummallakaan ei ollut takkia päällä.

”On”, köhäisin ja laskin käteni Mielikin päälle. Se painoi päänsä kämmentäni vasten ja alkoi lipoa pienellä kielellään vuorostaan sormiani. Normaalisti kieltäisin sitä nuolemasta, ainakin lopulta, mutta nyt en jaksanut.
”Sori, helvetti. Anteeks”, raakuin, ja huomasin äkkiä nieleskeleväni palaa kurkussa. Ei, ei ikinä – se tästä vielä puuttuikin, hävetti jo valmiiksi aivan kammottavasti. Pakotin sen tunteen syvälle, alas jonnekin ja keskitin kaikki voimani vain pitämään hengitykseni tasaisena ja niin tyynenä, kuin mahdollista.
”Hei, ei se mitään! Ei haittaa, ei sun tarvitse pyydellä anteeksi”, Nelly kiirehti sanomaan. Hänen äänensävynsä muistutti aikuista, joka lohdutti lasta.

En osaa sanoa, kauanko olimme siinä kuistilla, ja kauanko Hello piti minusta kiinni. Lopulta päädyimme kuitenkin kaikki takaisin keittiöön, minä pöydän ääreen istumaan Nellyn tuoman glögin kanssa, Hello vierelleni seisomaan ja Eetu pöydän toiselle puolelle kesken jääneen kahvipullansa pariin. Pitkään oli ihan hiljaista. Nojasin molemmilla kyynärpäillä pöytään ja pitelin käsin päätäni, kasvot alas suunnattuina ja silmät kiinni. Oloni oli hirvittävä. Voin vannoa, ettei kahden päivän känniputken aiheuttama krapula ollut yhtään niin paha. Kolmen alkoi jo vetää vertoja.
”Tarviitko sä jotain?” Nellyn lempeä ääni kysyi jostain sivummalta.
”En”, vastasin hiljaa. ”Ellet sä osaa taikoo tätä särkyä jotenkin pois.” Yritin hymyillä ja kuulin, että Nellykin naurahti lyhyesti.
”Hyvä kun Hello oli paikalla. Solisit kaatunu aika pahasti muutoin”, Eetu pudisteli päätään. Tiesin, että hän tarkoitti sillä, että hän oli helpottunut ettei siinä käynyt pahemmin. Mutta minä en kuullut sitä. Mietin vain, mitä hän sanoisi, jos tietäisi että juuri minä, kaikista maailman ihmisistä, asuin hänen kattonsa alla? Saman katon, jossa pian hänen lapsensa asuisi.

”Mä lähden nyt kumminkin sinne talliin”, ilmoitin lopulta, kun tarpeeksi kauan aikaa oli kulunut. Ainakin sen verran, ettei pääni tuntunut enää sadan kilon halkopinolta.
”Ethän sä nyt voi lähteä!” Nelly kiekaisi välittömästi. ”Jäät tänne nyt lepäämään.”
”Ei, kun kyllä mä meen. Flidan pitää päästä liikkeelle”, vastustin ja nousin varovasti tuolilta. Jalkani tuntuivat tarpeeksi tukevilta, jolloin uskalsin jättää pöydän tuen kokonaan.
”Jossoot ihan varma? Kannattasko jättää myöhempähä kumminki, ei se Flida yhrestä päivästä huonoksi mee..”
”Pärjään kyllä. Ei noita yleensä tuu kahta peräkkäin”, vakuuttelin ja vilkaisin Mielikkiin, joka oli samantien jalkeilla. Se pitäisi ottaa mukaan, ei se malttaisi nyt jäädä sisälle. Nyt se takki sille päälle.
”Kyllä aikuinen ihminen tiätää, ja onha siellä muutaki väkee. Janna ainaki tuli tossa hetki sitte, ja varmaa Inariki on käymäs Eiran kans.” Eetu näytti suuntaavan sanojaan enemmän Nellylle, joka ei siltikään ollut vakuuttunut.
”Joo, mutta Eira ei oo aikuinen, että jos jotain käy niin -…”
”Niin mä oon sit ite vastuussa. Mä hei pärjään”, sanahdin enkä jäänyt kuuntelemaan vastaväitteitä. Pärjäsin minä, hittovie. Olin pärjännyt ennenkin, ennen koko Hopiavuorta. Vilkaisin Helloon matkallani eteiseen ja kumarruin pukemaan Mielikille sen kirkuvan pinkkiä ulkoilutakkia. Hän ei ollut sanonut mitään äsken, mutta avatessani ulko-oven toistamiseen kuulin hänen puhuvan Eetun kanssa jotain. En tiedä mistä, enkä halunnutkaan tietää. Halusin vain päästä hetkeksi omaan rauhaan uskottelemaan itselleni, ettei minulla ollut mitään hätää. Ettei kukaan koskaan saisi tietää, millainen oikeasti olin.

[NoaYlläpitäjä]

Aivan hirveetähän se tulee oleen :DDD

Mutta silti, musta olisi kummallista olla itse osallistumatta. Ajattelin lähteä mukaan tänä vuonna ajatuksella, ettei ole pakko voittaa ja jokaiseen valmennukseen ei ole pakko osallistua ja jokaista osakilpailua ennen ei ole pakko saada vähintäänkin miljoonaa pistettä. 😀

Saga varmaan itse kysyisi voisiko osallistua Hopiavuoren tiimin kanssa, yksin on tylsä kisata hänen mielestään. Ja varsinkin, kun ratsuna on vielä aika raaka tyyppi, niin kokemusta vaan hakemaan. Samalla Sagaa saisi käyttää sopivasti valmentajan rooliin koulupuolelle, mikäli haluaa ja sellaista tarinoihinsa tarvitsee.

Mä kannatan perinteitä, mitä tiiminimiin tulee. Ja vaikka tuliskin vain yksi tiimi, niin voishan ainakin toista käyttää. Tai onhan siellä edelleen se Mielikin minionit vaihtoehtona, jos tulee vaan yks tiimi… 😀 Mä kun en yhtään muista mikä on tiimien maksimi koko.

[NoaYlläpitäjä]

Aah, hitto kun mulla ei oo vieläkään oman talin hahmoa siihen! Santun piti olla täksi kesäksi valmis, mutta ei sen tarina ole vielä niin pitkällä. 😀 Krääh! Noa pysyttelee myös jälleen sivujoukoissa. Sen sijaan Hopealinnasta voisin kiskoa vaikkapa Sagan tai Jessen (jälkimmäinen epätodennäköisempi tällä kertaa, mutta ehkä) Hopiavuoren lisäjoukkoihin, mikäli se vaan Eetulle käy ja jos tarve jää? Olisi kyllä hirmu outoa, jos ei nyt itse osallistuisi…. 😀
Saga voisi mahdollisesti kisata myös jonkun toisen hevosella, tai no Jessekin tietysti, mutta häntä kukaan tuskin siihen haluaa värvätä. 😀 Mutta Sagalla on myös oma ratsu, eli lainata ei tarvitse. Joonas ei tälläisiin pikkukisoihin alennu, mutta valmennuksia voisi tulla tänne Hopiavuoreen pitämään.

[NoaYlläpitäjä]

Tide! <3
No enpä olisi osannut tämän tarinan alussa odottaa, mitä loppu tuo mukanaan. Oikeastihan Tide ei ole yhtään niin vaikea tyyppi, kuin Hello ajattelee. Tiitus on oikeastaan aika simppeli, hänessä on jotain perinteistä suomalaista miestä. En muista nyt tähän hätään, oliko jossain vaiheessa tarinaa jossa Tide olisi tullut kunnolla kaapista ulos – ihan vaan jollekin, perheelle, kaverille, tai muulle. Jotenkin mulla olisi sellainen kutina että ainakin jotkin Tiituksen kavereista epäilevät, jos eivät vielä tiedä….? Mutta samalla voisin kyllä vannoa, ettei Tiitus ole asiasta sen suuremmin kenellekään puhunut.
Siksi mun silmissä Tiitus on vähän sellainen kömpelö näissä asioissa, kaikki on vielä aika hankalaa ja uutta ja se myllerrys Tiituksen pään sisällä on ihan omaa luokkaansa jota ei ulospäin kyllä mitenkään näe. Tavallaan siis ymmärrän oikein hyvin Tiituksen pelon siitä, ettei hän kelpaisi. Hellon reaktio tähän on mun mielestä ihan uskottava, varsinkin kun Hello on kiihtynyt. Ehkä jonkin ajan kuluttua kun Hello on itsekseen saanut päästellä höyryjä hän alkaa miettimään, että jos Tidellä sittenkin on enemmän epävarmuuksia kuin voisi uskoa. Ken tietää.

Mutta tuosta mä oon yllättynyt, että Tide uskaltaa noin suoraan sanoa Saksaan lähtemisestä! Olisin voinut ajatella, että etenkin sen aikaisemman kiivaan tunnelman takia Tide olisi pitänyt ajatuksensa visusti itsellään ja ajatellut, että joskus paremmalla aikaa. Ehkä hän nyt totesi, ettei parempaa aikaa tulisi? Parempi kysyä heti ja suoraan? Siinä tapauksessa Tide, sinä olet kasvanut! Henkisesti siis, pituutta on jo riittävästi ennestään.. 😀 Huh, en osaa kyllä yhtään arvata, miten Hello siihen reagoi! Tai osaan, mutten osaa valita mikä niistä on oikea. Luulenpa, että Hellon ilmeen nähdessään ei osaa Tiituskaan heti päättää, tuliko tehtyä virhe vai ei. 😀

[NoaYlläpitäjä]

Ehkä mä olen jotenkin paha ihminen, mutta mä niiiin nautin näistä tälläisistä tarinoista. 😀 Oikeasti kylläkin siksi, että tähän pisteeseen on saavuttu jotenkin niin luonnollisesti ja aidosti. Koska kyllähän minä muistan aikoinaan, miten molempien vatsassa lenteli perhosia ja rinnassa kuumotteli pelkkä ajatus toisesta, sitä ihanaa rakkauden ja ihastuksen huumaa. Ja nyt ollaan tässä. Toinen ei osaa oikein vieläkään olla luonnollisesti, ja toinen on ehtinyt päästä jo katkeraksi kenties monen pienen asian takia. Kokemuksesta voin sanoa, että siitä ei ole helppo päästä yli! 😀 Ainakin kun mua suolattaa, niin en mä enää silloinkaan olisi tyytyväinen vaikka se tulisikin mun vanhemmille ja veisi paskaan leffaan ja saisin aamuseksiä. Sitten mua ärsyttäisi se tapa, millä se kävelee, tai pitelee mukia kun se juo, tai sen eleet kun se puhuu, tai miten se ei ymmärrä jotain juttua mitä en edes selitä kunnolla, tai tai tai…. Saapa nähdä, onko mussa ja Hellossa siinä mielessä mitään samaa. Näiden tarinoiden perusteella haluaisin väittää, että on. Koska pystyn samaistumaan Hellon tunteisiin ja käytökseen hyvin vahvasti, melkein ihan niin että voisin käyttäytyä oikeassa elämässä hyvin samalla tyylillä.

Voi Tide, kun olet niin vaikea!! 😀 Eipä kai kumpikaan tiennyt, mihin koko homma johtaisi alun huuman jälkeen, silloin kun riitti se salassa kädestä pitäminen ja yksityiset suukotteluhetket. Naimisiin meno on kumminkin aika iso harppaus siitä. Mahtoiko Tide koskaan oikeasti käydä niitä ajatuksia läpi itsekseen, että mitä se oikea parisuhde juurikin Hellon kanssa tarkottaisi. Mahtoiko Hellokaan, oikeasti?

[NoaYlläpitäjä]

Mm! Mun on pakko myöntää, että silloin aikanaan aöa- ja yläaste aikoina kävi niin hassusti, että mä vähän kiusasin ja olin kiusattu. Ei koskaan mitään oikeasti tosi pahaa tai fyysistä, mutta sellaista että jätti leikistä ulkopuolelle tai välillä sanoi ilkeästi, niin että näin aikuisempaa tiedän että ei se varmasti niistä muista kivalta tuntunut. Sitä olen sitten myöhemmin pyytänyt näiltä henkilöiltä anteeksi, joko kasvotusten tai suomen kautta, vähän samaan tapaan kuin Heidikin. Olikin mielenkiintoista lukea Sonjan ajatuksia tästä! Uskallan epäillä että tällä tarinalla on ehkä jotain oikeaan elämään perustuvaa pohjaa, niin se tekee siitä vieläkin mielenkiintoisemman.

Kiusattuna oleminen ei koskaan ole helppoa, joten en osaa syyttää Sonjaa siitä, että hän otti Heidin anteeksipyynnön niin kylmästi vastaan. Tavallaan se oli Sonjaa ajatellen ehkä hyväkin, ettei hän enää ”alistunut” ja antanut Heidille sitä valtaa päättää tilanteen kulusta, vaan että Sonja itse piti pintansa. Silti samalla mietin, että millainen olo Heidille siitä jäi! 😀 jos hän ihan vilpittömästi pyysi anteeksi, niin luulen että hän kovasti olisi toivonut sen saavansa. Tämä kuitenkin kertoo myös Sonjan luonteesta ja voisin väittää että ihan siitäkin, miten Sonja on tässä vuosien varrella kasvanut, mitä hänen tarinaansa olen seuraamaan päässyt.

[NoaYlläpitäjä]

Nelly hei, sulla on kyllä apulaisia kun vaan valjastat ne töihin! 😀
Noa asuu saman katon alla, Hello ja Eirakin viihtyy tuvassa aika paljon, Inari varmasti auttaa jos pyytää, ja Janna, ja onhan noita. Ei kaikkea tarvitse yksin tehdä!
Mutta ehkäpä se on enemmän Nellyn luonne eikä se, että varsinaisesti hänen täytyisi tehdä kaikki yksin. Luulen, että Nelly mieluummin tekee itse koska tuleepahan sitten kunnolla tehtyä ja hoidettua ajoissa, ja onpahan sitten alta pois ja voi siirtyä muihin toimiin.

Mutta tämä on hyvä, koska arkisista asioistahan se tapahtuu, että palaa takaisin normaaliin elämään. Ehkä keittiössä puuhailu on Nellylle vielä osa kiireistää itsensä kaiken muun jälkeen, mutta samalla ehkä se on reitti, jolla kaikki palaa ennalleen. Ainakin tämän tarinan fiilis on kuitenkin hyvin lohdullisen kepeä eikä ollenkaan yhtä ahdistava tai painostava, kuten vielä nuo aikaisemmat.

[NoaYlläpitäjä]

Okei, okei. Tämä on hyvä! Eikö oonkin? Kaikki alkaa vähitellen palaamaan takaisin siihen normaaliin. Suunta on ainakin oikea. Huh!

Mulla on parikin asiaa joista haluan mainita. Iiiihan ekana puhun sun Jannasta. Minä nimittäin pidän hänestä kovasti. Eetun tarinoissa Janna on monta kertaa esiintynyt auttavana kätenä. Hän on siellä missä tarvitaan, hienovaraisesti mutta ihan käden ulottuvilla. Tässäkin Janna rikkoo jäätävän hiljaisuuden ja saa keskustelun jatkumaan, ja tarinan lopussakin Janna jää vielä varmistamaan, että onko Eetulla oikeasti kaikki okei. Hän on päässyt siis hyvin Hopiavuoren porukkaan mukaan, ja ihan koko Hopiavuoren tarinaankin. Näkyyhän se Jannan omissakin tarinoissa, mutta niissä näkyy myös Jannan omat ajatukset, teot ja tunteet. Olet monta kertaa sanonut että välillä on helpompi kuvata jotain tiettyä hahmoa tai tapahtumaa jonkun toisen kertojan silmin, ja tässä etenkin olen samaa mieltä. Minusta olet onnistunut ymmärtämään ja kirjoittamaan Jannaa todella hyvin, vaikkei hän minun hahmoni olekaan! 😀

Sitten kehun tapaasi napata useita hahmoja mukaan ja – mmm, niin sanotusti ”päivittää” tilanne lyhyesti ja ytimekkäästi. Vaikka sinä tietysti pitkälti olet perillä kaikesta mitä täällä tapahtuu, niin moni muu ei ole, eikä Eetukaan ihan aina voi olla. Minä ainakin pidän yhteenvedoista myös muiden tarinoissa, koska niihin voi myöhemmin aina sitten tukeutua jos itseltä loppuu aika eikä ehdi pysymään kaikessa tapahtuneessa mukana. Vaikka ristiriidat eivät haittaakaan, mutta silti. On se kiva että tietää edes vähän jotain 😀

Myös sitä kehun – varmaan sadannen kerran, mutta kehuthan on kivoja ja kaikki tykkää niistä? Että osaat olla toistamatta itseäsi. Enkä todellakaan ymmärrä miten sen teet, koska musta tuntuu että mun tarinat on vähintäänkin joka toinen aina kertausta edellisestä tarinasta… :’D Mutta nämä sun tarinat on hyviä, hauskoja, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä juurikin siksi, ettei niissä ole sellaista tylsää toistoa ollenkaan. Se taitaa olla sanavalinnoissa, koska mulle ainakaan ei koskaan tule sellaista oloa että lukisin jonkun kirjoittamaa kuvailua tilanteesta x, vaan nämä ovat ihan oikeita hetkiä jotka voi kuulla ja nähdä. Jos pitäisi valita vain yksi hahmo koko Hopiavuoresta kenen tarinoita lukisin loppuelämäni, luulen että se olisi meidän Eetu.

[NoaYlläpitäjä]

Perrrk – eikun siis….. 😀 Sinä ketku, jätit koukun aikaisempaan tarinaan johon olin tarttumassa mutta sitten kerkesitkin itse jatkaa! Tai ehkei se ollutkaan edes koukku mutta voi mälsä mä ehdin jo innostua! 😀

Mutta ehkäpä tämä on parempi näin. On täysin ymmärrettävää että Nelly tahtoo nyt olla yksin ja ihan rauhassa. Mitä tahansa kävikin, niin takuulla jossain vaiheessa se raja tulee vastaan kun ei enää jaksa ihmisten jatkuvaa holhoamista. Varsinkin, kun Nellyn äiti tosiaan on tullut ja sekoittanut pakkaa pelkällä omalla olemisellaan jo aikalailla! Myös Nellyn tunteet ovat hyvin aitoja. Ihminen haluaa luonnostaan löytää jonkun jota syyttää, oli se sitten oikeutettu syytös tai ei.

Tälläinen aihe on raskas, ja siitä olisi helppo kirjoittaa jopa mauton liiallisella aiheen mässäilyllä, mutta sinä teet sen hyvin. Tässä vaiheessa Nelly tuntuu etenevän sellaisessa järjestyksessä tunteissaan, ajatuksissaan ja toimissaan joka ainakin mulle lukijana tuntuu hyvin realistiselta ja uskottavalta. Sepä antaakin toivoa, että kyllä tästä vielä selvitään ja päästään yli. Ajallaan, sitten joskus, mutta kuitenkin!

[NoaYlläpitäjä]

En ollut varma mihin osaan kommentoida, mutta tämä viimeinen tuntuu sopivimmalta.

Tepä pommin päätitte tipauttaa. Mun oli oikeasti pakko ottaa useampi päivä tämän prosessointiin, ennenkuin pystyin kommentoimaan. Mä nimittäin luin Nellyn kirjoittaman ensimmäisen osan aamulla just heränneenä, ja muistan että ihan rehellinen ensimmäinen reaktioni oli ”ei, ei ei”. Vaikka vielä ensimmäisessä osassa ei mitään varmaksi sanottukaan, se enteili niin pahaa tunnelmaa ettei siitä vaan voinut erehtyä. Aika hirveä tapa aloittaa uusi vuosi, tiedättehän? 😀 Kuten moni muukin, niin minä myös odotin tätä vauvaa oikeasti innoissani!

Ensijärkytyksen jälkeen kuitenkin aloin miettimään, että tämä tuntuu kuitenkin siltä loogiselta ratkaisulta. Tarinaa ajatellen siis, vauvahan on ihan hirveän iso vastuu ja sitoo hahmoja paikalleen pitkäksi aikaa. Ja, no, ainakin ajatuksen tasolla tuntuisi vielä raaemmalta hankkiutua traagisesti taapero ikäisestä lapsesta eroon, kuin lapsesta joka ei ole vielä ehtinyt syntyäkään. En tiedä, oliko tämä alkuperäinen ajatuksenne, vai tuliko vasta näin myöhemmin mieleen, mutta luulen että se oli ”oikea” ratkaisu. Niin hassulta kun se kuulostaakin, mutta yritän selittää!

Eetu haluaa lapsen. Nelly ei välttämättä niin paljoa, mutta oli silti ajatuksessa mukana. Nellyn hahmo muuttui raskauden aikana pehmeäksi ja mammamaisemmaksi, kuten ymmärtääkseni usein oikeassakin elämässä tapahtuu. Nellyn hahmo olisi myös pakotettu muuttumaan raskauden jälkeen äitiydessä, ja hahmo olisi ollut sidottu tähän toiseen hahmoon pitkän aikaa. En tiedä Nellystä, mutta minusta se kuulostaa pelottavalta ajatukselta. Se vie omanlaisensa vapauden pois, joten en ollenkaan ihmettele tälläistä päätöstä tähän hetkeen. Eetukin olisi joutunut muuttumaan, joustamaan enemmän, mutta luulen ettei ihan niin radikaalisti. Sen sijaan uskon, että kaikesta huolimatta Eetu on se, johon tämä kolahtaa lujempaa. Nellyhän on jo jaloillaan ja näyttää ulkopuolisen silmiin jaksavan ihan hyvin, siellähän hän menee tallissa ja äitikin on maisemissa. Eetun on pakko jaksaa ja tehdä, vaikka luulen ettei hän oikeasti jaksaisikaan tai haluaisi juuri nyt. Eetu halusi olla isä, ja olin jopa vähän yllättynyt että hän olisi valmis luopumaan tallista ja Nellystä jos saisi lapsensa. Sillä uskallan väittää, että Eetu miettii tätä vielä vuoden päästä. Ehkä haavat umpeutuvat, mutta jokainen menetyksen vuosipäivä repii ne varmasti taas auki. Sellainenhan Eetu tuntuu muutenkin olevan, että hän jää helposti miettimään menneitä, kun Nelly puurtaa eteenpäin. Vaikka toki luulen, että Nellyllä se on eräänlainen ”coping mechanism”, eikä hän vain ole valmis kohtaamaan niitä ajatuksiaan ja käsittelemään niitä. Eetu kohtaa ne, muttei käsittele.

Aika näyttää, tuleeko Hopiavuoreen vielä kuitenkin joskus taapero. Nyt kun sellaiseen ehdittiin jo varautua, niin mulla ainakin on koko tarinassa nyt sellainen pikkuisen kokoinen kolo, jonka toivon vielä joskus täyttyvän. Sellaista jäin nyt kaipaamaan, mutta näen niin paljon potentiaalia moneen muuhun juonenkäänteeseen joka alkaa juurikin tästä etten osaa olla ihan suunnattoman harmissani enää.

[NoaYlläpitäjä]

Joulu on antamisen aikaa, ja ainakin mä olen vielä vähän siinä moodissa.
Eetu! Sopiiko, jos lahjoitan mun ensimmäisen sijan sulle? 🙂 Äläkä laita vastaan, mä vaadin! 😀

Mun mielestä meidän ahkerin kommentoija ansaitsee myös omiin tarinoihinsa paljon enemmän kommentteja, ja koen että mä itse olen saanut niitä riittävästi. Toivoisinkin, että kaikki suuntaisivat lahjakommenttinsa Eetun hahmojen tarinoiden suuntaan; olkoon se kiitos tästä kuluneesta vuodesta hänelle!

[NoaYlläpitäjä]

No, tämä vuosi on ollut tosi poikkeuksellinen, kuten jokainen on varmasti vähintäänkin miljoona kertaa jo kuullut. Se on myös ollut tosi väsyttävää monelle, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ainakin mä olen ihan loppu.

Mutta on asioita, joista mä olen tänäkin vuonna kiitollinen. Tässä muutama;

Hopiavuoresta. Hopiavuori on mulle turvallinen ja kodikas paikka harrastaa. Mietin tätä paikkaa oikeastaan joka päivä, näin jopa kerran unta, jossa olin mm. Hellon, Tiituksen ja Nellyn kanssa tallissa. En oikeasti voisi kuvitella enää elämää ilman Hopiavuorta, se olisi ihan liian tylsää!

Eetulle, että hän pyörittää tätä paikkaa myös meidän iloksemme panoksella, jota ei oikeasti usein virtuaalitalleilla näe. Ei ole helppoa kommentoida jokaista tarinaa, varsinkin kun kirjoittajia on monta aktiivista. Tiedän että puhun kaikkien puolesta kun sanon, että me ollaan ihan mielettömän kiitollisia ihan jokaisesta kommentista, jonka jaksat kirjoittaa, eikä meitä haittaa vaikka joskus niiden kirjoittaminen veisi useita päiviä. Me jaksetaan odottaa, eikä me vaan niiden kommenttien takia olla täällä. Me ollaan täällä, koska me halutaan ja rakastetaan tätä paikkaa aivan hulluina.

Muille kanssaharrastajille. Ilman teitä täällä ei olisi muita hahmoja, ja ilman muita hahmoja Hopiavuori tuntuisi kovin sieluttomalta. Ihan jokainen hahmo, joka täällä on tai on ollut, on auttanut muovaamaan Hopiavuoresta juuri sellaisen kuin se on nyt, ja ihan jokaiseen hahmoon olen kovin kiintynyt ja musta on ihanaa, että juuri Te kaikki olette täällä. Teidän kanssa on ihanaa harrastaa, kirjoittaa ja leikkiä, ja välillä mä yksinkertaisessa mielessäni kuvittelen, että me tunnettaisiin ihan oikeasti. 😀 Kovin tärkeitä siis olette, kiitos että olette täällä!

Kiitollinen oikeassa elämässä olen mun perheestä, koirasta, hevosista, hyvästä (ja vähemmänkin hyvästä) ruuasta, jokaisesta lumisesta päivästä, musiikista, mun autosta ja ystävistä. Monesta asiasta saa ja kannattaa olla kiitollinen! Toivotaan, että ensivuosi on kaikin tavoin parempi, ja että maailman tilanne alkaisi tasoittumaan.

Noa on myös kiitollinen ystävistä ja perheestä. Hän on kiitollinen siitä, että kaksoset ovat molemmat yhä täällä, ja että ne sekä Flida ovat terveitä. Hän on kiitollinen Mielikistä, myös silloin kun se huutaa kurkku suorana kynsiä leikatessa tai hampaita pestessä. Myös hyvästä säästä hän on kiitollinen, sekä Eetun ahkerasta pihan hiekoittamisesta silloin kun ei ole hyvä sää. Marshallille hän on kiitollinen hyvistä neuvoista, henkisestä tuesta sekä opeista. Hellolle ja Nellylle hän on kiitollinen ystävyydestä, sekä Eirallekin vaikka vähän eri tavalla.
Santtu on kiitollinen Fifistä, Kaaposta ja siitä, että hänen vanhempansa ovat yhä yhdessä. Hän on kiitollinen myös kaikesta oppimastaan, sillä nyt hän on taas paljon viisaampi kuin vaikkapa viime jouluna. Niin ja kiitollinen hän on myös tietysti uudesta tietokoneestaan, jonka hän joululahjaksi sai.

Kiitos Teille kaikille ihan oikeasti, ootte mahtavia. Hyvää joulua!! <3

[NoaYlläpitäjä]

Just kun kommentoin, että Marshall on hyvä monessa asiassa, hän menee ja itse toteaa ettei ole perinyt taiteellisuutta!! Vaikka mä oonkin nyt iiihan eri mieltä, eihän sen hienompaa taidetta ole kuin omanlainen ja varmasti uniikki… 😀 Aloin myös miettimään, etten muista, onko Marshall missään vaiheessa itse kommentoinut omia osaamisiaan sen kummemmin. Toki jonkin verran, mutta toistaiseksi aika neutraalisti ellen ihan erehdy. Ja toki tiedämme, että hän on aikasmoinen työmyyrä ja tahtoo suorittaa hyvin, mutta kokeeko hän olevansa tekemisissään erityisen hyvä, tai erityisen huono? Haluaisin väittää, että Marshall varmaan ajattelee olevansa siinä keskipaikkeilla. Ei huono, mutta aina voi kehittyä. Koska muuten hän olisi varmasti paljon väsyneempi henkisesti, koska sellainen itsensä ruoskiminen jatkuvasti kaikesta mitä tekee on kuluttavaa, enkä ole sellaista Marshallista kokenut.
Ei mutta, olin ihan riemuissani kun tunnistin viime vuoden pallon pohjan. Ja vieläpä tarinakin sille, että saatiin yksi uusi pallo. Jee, tästä mä tykkään!

Hopiavuoren tupa on ihan paras paikka. Huomaan, että välillä kun töissä on ihan paskaa olla, niin meen pääni sisällä vierailemaan tupaan, ja hetken elämä on taas helpompaa. Kaikilla meillä on selviytymiskeinomme näköjään.. 😀 Olet hyvin saanut tuvan tunnelman tuotua esille, sillä väkisinkin usein ruuhkainen keittiö tuntuu takuulla kummalliselta kun on hiljaista. Ajatelkaa Eetua, joka on aina ensimmäisenä hereillä ja yksin koko talossa liikkeellä!
Pikku Mielikki villapaidassaan ja termiitti vanavedessään kruunaa koko mielikuvan, koska olisihan se nyt ihan liian helppoa jos muutenkin pienessä keittiössä pääsisi edes sen verran kulkemaan, ettei jalkoihin tarvitsisi kokoajan katsoa ettei astu jonkun rotan kokoisen koiran päälle.. 😀

[NoaYlläpitäjä]

Niinkuin Eetukin jo vähän kommentoi, niin voin itsekin sanoa, että Marshallin tunteet on hyvin tuttuja myös mulle. Nyt varsinkin, kun mun opintojen edetessä pitäisi alkaa suorittaa ratsastusnäyttöjä, ja niitä varten on kuulkaa valmentauduttu ja vietetty tusina tunteja hevosen selässä silloinkin, kun ei oikeasti enää jaksa tai huvita ja lihakset on kipeenä vielä edellispäivien treeneistä. Mä oikeasti tykkäisin harrastaa paljon rennommin, kuin mitä nyt harrastan pakon edestä. Eli siinä mielessä samaistun, koska jos lähden maastoon sillä ajatuksella, että nyt otetaan rennosti ja pidetään kivaa, samalla on kokoajan syyllinen olo ja ahdistaa, kun pitäisi mennä kunnolla ja treenata. Se on kuluttavaa se!
Marshall onkin siinä mielessä tosi vahva tyyppi. Lujat hermot ja ainakin ulkoisesti lähes poikkeuksetta hyvin tyyni. Väkisinkin mietin, katkeaako kamelin selkä jossain kohtaa. Missä tulee raja vastaan, koska kai jokaisella sellainen kuitenkin on?
Mutta tavallaan voin olla samalla helpottunut, sillä viime aikoina Marshallin tarinoissa on puhuttu enemmän rentoutumisesta ja rauhallisuudesta kuin loppuun palamisesta. Se on hyvä suunta Marshallia itseään ajatellen!

Tässä tarinassa mun lempikappale oli se, jossa puhuttiin vaahtosammuttimen kokoisesta Marshallista joka nukkuu selällään purujen seassa ja isä Grigorista joka lyhensi talikonkin lapselleen sopivaksi. Grigori muuttui kymmenen kertaa paljon leppoisammaksi tyypiksi mun silmissä sen takia. Ja hei oikeasti, mini Marshall meritähti asennossa paksussa haalarissa ja tutti suussa, voiko joku piirtää tän mulle kun en ite osaa?!?! :DD

Mutta sen verran vielä, että Marshall tosiaan osaa jos jotakin. Yleensä sellaiset hahmot aiheuttaa mussa vieroksuntaa, eihän kukaan voi osata kaikkea. Mutta Marshallin kohdalla olen jotenkin alusta asti ollut sitä mieltä, että joo, voihan se osata. Marshallilla on kuitenkin niin vahvasti hevosiin sitoutunut tausta, ihan pienestä asti ollut omia hevosia ja tallia ja vanhemmat auttamassa. Siinä on varmasti tullut harrastettua yhtä jos toistakin, koska luulen että lähes jokainen tavoitteellisestikin ratsastanut on jossain vaiheessa kyllästynyt vaikkapa kouluratsastukseen ja ryhtynyt, ainakin hetkellisesti, esteratsastajaksi. Ja sitäpaitsi, Marshall keksii heti jotain, mitä hän Ei ole harrastanut, että ei hänkään ihan kaikesta kaikkea osaa! 😀
Ihanaa, kun oot pitänyt tuon jousiammunnan mielessä! Se on mulla työn alla, sillä sen pitäisi tulevaisuudessa olla Noan ja Flidan pääjuttu. Ehkä, jos suunnitelmat menee niinkun pitäis.. :’D Toivottavasti Marshall ei siis vielä ryhdy harrastamaan pooloa, jotta hänelle jää tarpeeksi aikaa opettaa Noaa!

[NoaYlläpitäjä]

Arvaa mitä. No sitä nyt ihan ekana, että toi sun joulukalenteri oli tosi hyvä ajatus, koska mä innostuin lukemaan sen ansiosta nyt näitä vanhempiakin tarinoita taas. Ja sitten toiseksi, niin ”taas” onkin ehkä enemmän ekaa kertaa, koska tämäkin on mennyt multa ihan ohi. Tai oon mä sen lukenut, mutten oo sisäistänyt ennen tätä. Laitan kiireen syyksi.
Mutta ai voih ja oih kun tuli syyllinen olo. Siinä se Noa huokailee, että on yksinäinen, kun Hello on KOKOAJAN ollut sen kaverina vaikka missä tilanteessa. Noa sä olet tyhmä!!! Mutta oikeesti Noa nyt vähän tarvitsee sitä yksinäisyyttä ja näköjään tyhmyyttä, ei se muuten mihinkään etene. Mutta mun on hyvä olla kun tiedän, että Hello on oikeasti Noan hyvä kaveri – ollut alusta asti ja jatkaa sellaisena olemista.

Mun koiran kimppuun hyökkäsi kerran kaksi muuta koiraa. Jimi oli silloin vielä ihan pentu, onneksi ne muut oli jackrusseleita, eikä mitään rotikoita. Saahan nekin pahaa jälkeä aikaan, mutta ei sentään henki ihan lähde yhdestä puremasta. Siinä selvittiin onneksi tosi vähällä, vaikka mä ja mun isä russelit saatiin meidän lapukasta irti kiskoa. Se oli ihan hirveetä, monta vuotta sen jälkeen mun oli tosi vaikee päästää ketään vierasta koiraa mun oman koiran lähelle, varsinkaan terriereitä. Siksi mä ymmärrän, että Hellon ajatus oli, että vääntää vaikka sen toisen koiran leuat sijoiltaan, ja että hän menee siihen naamansa kanssa ekana väliin. Niin tekee ne ihmiset, jotka rakastaa eläintään niin paljon, ettei ne ajattele enää ihan järkevästi. Ja samalla tavalla reagoisin, jos mun koira ei enää tottelisikaan. Sekin olisi ihan kamalaa, kun ei voi ymmärtää miksi se yhtäkkiä teki niin.

Hello on niin ihana, ja samalla niin reppana, kun hän ottaa kaiken aika raskaasti. Tai ei välttämättä edes raskaasti, vaan ihan isosti. Kaikki on big deal, niinkuin vaikka tän päivän munkkiseikkailu josta tulikin raskaus. Hello onkin oikeasti vähän herkkis, sellainen itsesyyttelyyn taipuva ajattelija.

Mutta, on se vaan käsittämätöntä, että joku voi nimetä koiran Röyhyksi… 😀 vaikka okei, on mullakin ollut kaveri, ihan siis ihminen, jonka lempinimi oli Rutku. Että joo, eipä se nimi miestä tai koiraa kai pahenna 😀

[NoaYlläpitäjä]

Mä rakastan makeeta, aikanaan kun opiskelin ekassa ammattikoulussa niin niihin aikoihin vedin useesti kaks mutakakkua päivässä ja siinä päällä hillittömästi kermavaahtoo.. :DD
Nyt onneks on tullu vähän hillittyä, mutta edelleen uppoo – mutta siis silti, neljä ällömakeeta munkkia autossa joka on ihmisiä täynnä. Hyi kiesus, ei ikinä. Mutta onhan se aika saavutus 😀

Ja tässä taas todettiin, että ei oo väliä minkä ikäinen on, pieruhuumori naurattaa aina. Mun kuusikymppinen äitikin nauraa aina parhaiten pierujutuille, ja liekö mä sitten häneen tullut, kun tässäkin tarinassa se oli se joka kolahti parhaiten. Ai vitsit sentään. Ja kuinka usein virtuaalitalleilla kukaan edes uskaltaa kirjoittaa tälläistä?? Joko ei kehtaa tai sitten haluaa oman hahmon olevan se kiiltokuva tyyppi. Että saan olla aika onnellinen, että just täällä tarinat on ehkä aidoimpia mitä virtuaalitalleilla oon koskaan nähnyt!

[NoaYlläpitäjä]

Mielikki on kyllä sellainen koko Hopiavuoren koira. Miten siitä onkin sellainen tullut, en tosiaan tiedä, mutta musta se on vaan ihanaa!

Kyllä Mielikin kelpaa, kun aina on joku joka rapsuttaa tai antaa herkkuja. Ja nyt varsinkin, kun Nelly on paljon kotona, niin Mielikki on aina askeleen perässä vahtimassa emäntää. Kyllä se kannattaakin, kun saa ihan oman joulusukan sen ansiosta ja vieläpä itsestään täyttyvän sellaisen!

[NoaYlläpitäjä]

Tavallaan on ihan lohdullista, että Sonja ajattelee, että muut tietävät kyllä mistä kiikastaa. Siten hän ei erehdy vielä kaiken lisäksi miettimään, että kaikki nyt välttelevät häntä kun on hän niin epämiellyttävää seuraa tai jotain muuta samanlaista kurjaa. Kunhan antavat Sonjalle omaa rauhaa surra.

Sonjan elämässä on tapahtunut taas paljon, ja se vie voimia. Varsinkin kun on kylmää ja pimeää, ettei edes sää voi helliä hetkenkään vertaa. Ehkäpä uusi kavioliitto antaa ponnistusvoimaa ajallaan, jotta Sonja pääsee taas kunnolla jaloilleen ja saa voimaa. Tai jos se ei ole Mortti, niin ehkä aika parantaa. Sonja on kuitenkin todella vahva tyyppi, joten en epäile hetkeäkään etteikö hän tästäkin selviäisi. Vaikka se ei olisikaan helppoa, niin kyllä Sonja siihen pystyy, ihan taatusti!

[Julkaisija]

Viestit