Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Puhelin piipitti. En olisi millään jaksanut avata silmiäni, joten yritin löytää sen käsikopelolla. Ei löytynyt, mutta ärsyttävä ääni jatkui. Oli avattava silmät. Mutta kun edelleenkään en nähnyt mitään. Ulkona oli vielä pimeää. En ollut voinut nukkua montaakaan tuntia.
Puhelin ehti soida jonkin aikaa ennen kuin Nellyn käsivarsi lopsahti selkäni takaa pääni päälle hänen kurotellessaan vuorostaan veltosti puhelinta ja hengittäen samalla unisesti nenäänsä. Hänen kalaonnensa oli parempi kuin minun, ja kirkas näyttö sokaisi minut, kun Nelly veti laahaavasti kätensä puhelimineen naamani ylitse.
”Mh?” Nelly vastasi puhelimeen.
Puhelimesta kuului läpi kovaa meteliä ja Hellon huuto.
”Ei”, Nelly totesi unisesti.
Kuului lisää Hellon ihan liian kovaäänistä puhetta.
”Ei sekään.”
Hello kuului kysyvän jotain.
”Johan sä arvasit sen verran. Marshalliin”, Nelly mumisi.
Hellon kälätys muuttui kimeämmäksi.
”Ei. Hyvää yötä”, Nelly sanoi, sulki puhelimen ja käänsi minulle selkänsä hyvin tarmokkaasti. Puhelin kuului kolahtavan patjan raosta lattialle.”Mikä sen oli?” kysyin viitsimättä esittää, etten tiennyt, että Hello siellä soitteli.
”Se yritti arvata sitä asiaa”, Nelly haukotteli.
”Ai sitä lapsiasiaa?”
”Nii.”
”Keskellä yätä?”
”Joo. Mä tapan sen sit huomenna kun mä herään. Nukutaan nyt.” -
Ei Gunnaria! Oli niin kivaa, kun kerrankin oli talli, jonka puikoissa ei ollut joku 20- tai 30-vuotias teini, vaan ihan oikea ihminen. Mun hahmoilla ei ihan hirveästi ole henkilökohtaisia siteitä Gunnariin, mutta oli se silti hahmona niin tervetullutta vaihtelua samaan vanhaan kaavaan. Tietenkin Gunnarista saa vielä monta tarinaa irti Camillalle, ja se on hyvä, mutta silti…
On hyvä saada Camilla takaisin. Onhan Hopiavuori ja varsinkin Oskari nyt ihan tuuliajolla ilman sitä. 😀 Uusia heppojakin on luvassa, jes!
-
Ainii unohdin tärkeimmän.
Yhtäkkiä minä olin kotona. Koti olikin tullut minun luokseni.
Noniin meenpä kiljumaan taas vähän pihalle niinku muutkin pikku fanit kun luin tota taas. 😀
-
Me puhuttiin yksi päivä mun kaverien kanssa tästä Hannabyn kuviosta. Ihmettelit, että onko tuollaisia kavereita, jotka lähtisivät hakemaan Ilonaa Ruotsista ihan asioikseen, ja se kummastutti mua. Kysyin kavereilta, mitä ne ajattelevat vastaavasta kuviosta. Todettiin yksissä tuumin, että meistä kenelläkään ei ole epäilystäkään, etteivätkö muut tulisi, kun soitettaisiin, ja joskus ovat johonkin asti tulleetkin. Tuumattiin, että ei me muunlaisia ystäviä pidettäisikään ystävinä: tutut on erikseen. Meillä on kaikilla vaan ihan kourallinen ystäviä, mutta ne on ilmeisesti erittäin vahva tukiverkosto kaikessa harvalukuisuudessaan.
Ilonan tulkinta tilanteesta tuntuu olevan vähän samanlainen kuin kirjoittajan. Siinä on jotain tosi spesiaalia ja ainutkertaista, että Oskari tulee. Mun tekee heti mieli tulkita, että Ilonalla ei vaan ole ollut sellaisia kavereita ainakaan kovin montaa, kuin mulla itsellä nykyään on, ja jollaiseksi ajattelin Oskarinkin. Oskarin tulkinta voi vähän poiketa siis Ilonan tulkinnasta. Ilonahan oli vain päivämatkan päässä, eli siis melkein naapurissa, eli ei ole ihan hirveän iso asia lähteä, vaikka ei sitä viitsisikään tehdä, ellei ihan tosissaan välittäisi toisesta. Oskari on Ilonan silmissä sankarimainen: prinssi valkealla volvoratsullaan. Oskari on Oskarin silmissä ihan normaali aateliton, joka tekee saman kuin Oskarin ystävät tekisivät Oskarille. :DD
No joo, Ilonan ajatuksia tietenkin värittänee myö se, että Ilona on, ei kun anteeksi, siis tietenkään ei ole ihastunut Oskariin, ei yhtään pätkää. 😀 Mä voisin kuvitella itseni siihen asemaan, että joku ooh, täydellinen prinsessa laukkaa valkoisella ratsullaan pelastamaan mua pulasta jalosti ja urheasti niin kuin neito vain voi, ja tietenkin mä kualisin. 😀 (Mutta toisaalta mä nyt kualen kans aina.) Sitten vielä kun Ilona ei ole ihan parhaimmillaan, ja Oskarin kanssa ei voi olla sillä samalla lailla rennosti kuin Alexin kanssa voi. En mäkään haluaisi olla tukka pystyssä prinsessan aikana!
Mut joo, tykkään, kualen.
-
Tuli taas puskista vähän kaikkea töissä ja tämä kuvio jäi tauolle, mutta just samoja asioita suunnittelin kirjoittavani Oskarin paasaamaan. Tuli sillekin hylylle jotain käyttöä. Mä oon samaa mieltä muiden kanssa, mutta koska noi asiat sanottiin jo, kuvaanpa lukukokemustani.
Musta tuntuu niin kuin repeytyisin jotenkin kahtia, kun luen tätä tarinaa. On pojat outo tunne. Ensinnäkin ymmärrän ihan tosi hyvin, miksi Ilonalle tämä oli niin suuri asia, niin kuin olen sanonut. Olisin ihan yhtä romuna: se on se ensijärkytys. Toisaalta tässä Ilona myös tokenee nopsasti, ja samastun siihenkin. Oskarihan tuli, tukijoukot on paikalla, ei ole hätää. Elimistö rauhoittuu heti hieman, eikä kaikki olekaan ihan NIIN kamalaa. Ei edes varsa-asia. Toisaalta taas varsan menettäminen on niin paljon dramaattisempaa kuin kisahäviö, että aluksi sitä voi olla turtakin.
Kilpaurheilija mussa ymmärtää Oskarin ajatuksia. Kisat mittaa tosi paljon asioita (valmistautumista, ravintoa, kaikkea), mutta toisaalta taas ei. Kisatulos kertoo vain sen, missä vireessä ja mistä lähtökohdista suoritus tehtiin just sillä kertaa. Voitontahto saa mut paiskomaan jopa Uno-kortteja pitkin pöytää ja kiukuttelemaan niin kuin kaksvuotias kun saan mielestäni liikaa pisteitä, mutta kun yhtään missään kisassa tai pelissä ei voi joka kerta olla paras, eikä edes onnistua. Oskarin on ollut pakko ymmärtää se, ettei haavojaan voi nuolla ikuisesti, vaikka hetken saa murjottaa. 😀 Kai silläkin on ollut tukijoukkoja lohduttamassa, kun se on opetellut sitä, niin kuin Ilonalla on nyt ollut.
-
Oih… Ens vuonna sitten isommalla kokoonpanolla, niin on enemmän oman tallin arpoja pelissä. 😀 Musta on ihanaa, kun hahmot verkostoituu. Joo ennen kaikkea pelikavereiden kanssa, kun niiden kanssa tulee eniten kirjoitettua ja niiltä saa eniten mainintoja, mutta myös muiden tallien hahmojen kanssa. <3
-
Jep, ihan sairaan upea Hanami Weekin alku. Ensin joutuu lähteä oikeastaan yksin, tai ainakin siltä tuntuu. Sitten kisa menee pyllylleen ja ahdistaa niin jumalattomasti. Siihen sotkuun tämä varsahomma on niin miellyttävä lisä, että varmaan menee useampi viikko tai kuukausi synkissä tunnelmissa. Musta tuntuu, että omalle kohdalle yksistään alkion menettäminen ei olisi paha homma, jos ajatus olisi, että aina voi yrittää uudelleen. Tämän kaiken jälkeen, niin kuin kirsikkana kärsimysten kakun päällä, se saisi mut kuitenkin ihan tosi murheelliseksi. Tuntuisi, että ihan KAIKKI nyt vastustaa, eikä mun ole tarkoituskaan olla onnellinen. Onneksi eläinlääkäri sentään osasi olla empaattinen, kun aina ne ei ole. Nekin unohtaa joskus, että niille rutiininomainen juttu voi olla lemmikinomistajalle ainutlaatuinen. Onneksi nyt ei unohda. Toivon vaan, että Veera on loppuviimein kunnossa, kun tässä on nyt ollut kaikenlaista hevosten kanssa, jaiks…
-
Mäkin sanon, että aww Marshall. Ainakin mua auttaisi Ilonan tilanteessa se, että joku kokeneempi sanoo, että näitä sattuu kaikille. Ja kun sillä olisi vielä ihan oikean elämän esimerkki siitä, että jopa sille on joskus sattunut jotain yhtä kammottavaa ja sekin on selviytynyt siitä hengissä.
Marshallista on muutenkin tukea ja apua. Ilona ei välttämättä ole ajatellut, että tarvittaessa loimikin vaihtuisi kuivempaan, kun Marshall on paikalla. Jotenkin musta on tosi ihana ajatus, että Marshall auttaa siellä taustalla jopa niin, ettei muut hahmot aina tiedä sitä. <3
-
Tää on se, mikä Jannasta tekee uniikin hahmon. Se on vahva, vaikka se olisi heikko. Vaikka se romahtaa, se ei jää tuleen makaamaan, vaan kerää sirpaleensa ja ottaa seuraavan askeleen. Vaikka se pelkää, se uskaltaa toimia. Tällainen rohkeus on mun maailmassa yksi tärkeä hyve, jota tavoittelen itse, ja jota en ole vielä saavuttanut. Mä olen se, joka usein istuu nurkassa ulisemassa, kun koko universumi on muka mua vastaan. Janna ei tee sitä, vaan vaikka hän itkee, hän toimii. Janna itse kuvittelee olevansa paljon heikompi ja hauraampi kuin oikeastaan onkaan, mutta samalla hän ei anna edes sen estää itseään toimimasta. Ehkä se kuvitelma on toisaalta myös hyvä: se antaa Jannalle omassa mielessään ehkä ”oikeuden” romahdella joskus ja antaa Rasmuksen ottaa kopin.
-
Joo, mäkin voin tuntea Ilonan olot — mutta samalla mä myös täysin ymmärrän ne. Mulle riittää, että yksi oppitunti menee plörinäksi, niin tulkitsen, että olen paska ope. Hyvällä tuulella sitä muistaa, ettei asia ihan niin ole, mutta kun on jo valmiiksi kurjaa, niin kaikki mokat ja elämän heittämät haasteet tuntuvat ihan ylitsepääsemättömiltä. Ilonan tilassa mäkään en missään tapauksessa haluaisi jäädä yksin johonkin vitsin Ruotsiin, vaan haluaisin oman väen paikalle, ellen sitten pääsisi ihan omaan kotiin huilaamaan ja rauhoittumaan. Eli mun ei tee yhtään mieli ravistella Ilonaa. 😀 On kuin peiliin katsoisi… 😀
Saa nyt nähdä, kuinka paha pettymys on luvassa, kun sieltä ei tulekaan Alex, Ilonan tuki ja turva. Pitää muka töitä tehdä, pöh ja pah!
-
Miten mä aina päädyn vertailemaan omia seurustelusuhteitani Sonjan seurusteluun? Se on selvää, miksi samalla ihailen Sonjan juttuja. Jumaleissön, nehän tässäkin syö aikas fiiniä illallista, jonka ne on tehneet yhdessä, Sonja toki ilmeisesti vain avustajana, mutta silti. Kuvittelen nätin kattauksen ja siistit vaatteet ja kaikkia muita Aikuisten Juttuja. En tiedä, haluaisinko sellaista itselleni, vaikka kuinka ihailen, koska mun käsitys ihanasta illasta puolison kanssa on se, että pelataan pleikkareilla, molemmat omia pelejä vieläpä tietenkin, ja osoitetaan hellyyttä pukkaamalla toista välillä kevyesti nyrkillä kylkeen. Niin kuin 12-vuotiaat. 😀 Sonjan ukkelia kehtaakin esitellä huoletta ympäriinsä, tai niin ainakin tässä vaiheessa vilpittömästi uskon. Siitä osasta olen ehkä vähäsen oikeasti kateellinen. 😀
-
Vai ei se maailma siihen kaadu? No kyllä se kaatuu, tai ainakin siltä tuntuu. Mä en olisi yhtä rohkea kuin Ilona, vaan varmaan olisin jättänyt loppuviimein kisaamatta. On aika pikkasen huonot lähtökohdat onnistua nimittäin, tai edes pitää hauskaa. Sitten jos kuitenkin olisin uskaltanut kisata, niin kuin Ilona teki, olisin reagoinut tasan samalla tavalla. Soittanut kotia ja rääkynyt, koska niinhän aikuiset tekee. Kyse ei nimittäin ole pelkästä epäonnistumisesta ja häpeästä, vaan siitä, miten väsyttävää ja stressaavaa on olla ihan yksin uudessa ja vieraassa paikassa vieläpä tosi paineistetussa tilanteessa.
Käy ihan oikeasti sääliksi. Samalla kuitenkin päätin, että nyt lisätään pökköä pesään, koska muiden suunnitelmia on vaan niin ihanaa pilata. <3
-
Voi mee ny. Mä sen kun katkeroidun lisää, kun hahmot ei pääse Hannabyhyn. Kaikki on ihan syvältä. Sonjan muistelotkin kuulostaa niin ihanilta ja kauniilta. Ihanan miljöön lisäksi se on vielä niin huolella järjestetty tapahtuma, että mä oikeasti kärsin ja kualen nyt justiinsa. Saispa niitä kuvia edes…
-
Go Nikke, go Nikke! :DDD Joo siis kostaminenhan on oikeasti typerää, ja samalla niin tosi inhimillistä toimintaa. Nyt tarinassa se on pelkästään hauskaa, ja kun Niklas ei kuitenkaan vaadi mitään mahdotonta matelua antaakseen lopulta anteeksi. Lisäksi mä näen Niklaksen ajatuksiin, joten tiedän, että nyt isi ja isi ei eroa, vaikka isi on isille vähän vihanen, niin mua ei hirvitä. Sen takia Niklaksen kostotoimenpiteet on mun mielestä pelkästään hauskoja. Viihdyn ihan tosi hyvin ja luin tämän monta kertaa.
Samalla kun Niklas kostaa ja suuttuu, musta tuntuu, että se kehittyy myös hahmona. Sillä on viimeaikoina ollut muutenkin ihan omia mielipiteitä, jotka eroaa jonkin verran Marshallin omista, esimerkiksi että mitä se haluaa tehdä hevosten kanssa. Nyt Niklas oli välillä jopa murhanhimoinen, kun se oli niiiiiin eri mieltä Marshallin kanssa. Musta on ollut ihana seurata, miten Niklaksesta on tullut ihan oma persoonansa, jolla ei ole mitään lauma-aivoa Marshallin kanssa, vaan ihan omat. Onhan oikeetkin ihmiset usein eri mieltä ja silti tulee toimeen ja välittää toisistaan. 😀
Tuntuu myös, että Niklaksen viimeaikojen kehittymisen myötä valmistaudut taas uuteen loikkaan eteenpäin kirjoittajana. Mä olen ennemminkin sanonut, että sun kehitys on ollut mun aikana sellaista, että ensin pidetään taso tasaisena jonkin aikaa, sitten tehdään ihan jäätävä loikka, sitten on taas pitkä tasainen, ja sitten uusi hirmuloikka kerralla. Jotain on tapahtumassa taas, ja tällä kertaa se tuntuu liittyvän joko hahmojen ajatusten ja mielipiteiden kertomiseen hahmojen omilla äänillä, tai ehkä ylipäätään hahmojen persoonien kokonaisvaltaiseen kasvuun niin, että niillä on ajatuksia ja elämää yhä laajemmilla osa-alueilla. Molemmat asiat on kehittyneet kyllä jo tässä vuosien varrella, mutta ihan niin kuin uusia ulottuvuuksia olisi vielä luvassa.
Kielellisestikin pidän tästä tekstistä. Hyviä ilmauksia on mm se, että Marshall saa vielä jäädä henkiin, ja miten Marshall mittaa maitoa millin tarkkuudella. Erityisen hyvin kuvaillaan sitä, miten katuvainen Marshall on.
-
Joo, Marshall on tosi jännittävä reissukaveri sellaiselle kuin Ilona, vaikka onhan ne ennenkin yhdessä menneet. Niklas on sellainen höpöttäjä, että sen kanssa olisi helpompaa varmasti liikkua ja jutella. Onneksi Minja ainakin lähtee, kun se on Ilonalle tutumpi jo ennalta, niin ettei tarvitse yksin notkua iltojaan. Mun mielestä Oskari on tässä edelleen tosi apina, vaikka sillä olisikin jotain mielen päällä. Yritä nyt tuollaiselle ihme mörölle kertoa asioita ja keskustella, kun siitä ei saa mitään järkevää irti…
-
Mikä sitä poikaa nyt risoo kun se ei ymmärrä, miten iso asia tämä on Ilonalle? 😀 Epäilen, että sillä on mielessään niitä Milan-hommia, ja sekin, kun se ei itse nyt pääse Ruotsiin syystä, jota en ole varsinaisesti vielä keksinyt (koska mokasin). Musta on ihanaa, että Ilona pääsee, ja että se on noin innoissaan. Saan seurata sitten ainakin Ilonan ja Marshallin porukan menestystä tänä vuonna. Ilonan itsetunnolle tekisi hyvää myös raahata kotia ruusuke: toivottavasti arpaonni suosii!
Hitsin vitsit kun olisi saanut Oskarinkin niin romanttiseen maisemaaaaaaan mä kualen!
-
Tässä vaiheessa Ilonalle oli käymässä sama kun mulle ja mun hahmoille kävi. Ai jjjjjesus, yksikään mun hahmo ei pääse Hannabyhyn ja kyllä meinaan ottaa otsalohkoon.
Ilonalla on ennenkin ollut tämä olo, että hän jää yksin. Itse asiassa on tainnut tämän kolmikon jokaisella hepulla olla vuoron perään, kun ne ovat pariutuneet kaiken maailman valmennuksia jne varten. Mustasukkaisuus on musta kiinnostava aihe kirjoittaa ja lukea, mutta samalla tosi pelottava. Eihän kunnon kaveri saisi olla mustasukkainen kaveristaan, eihän? Ei puolisostakaan saa olla. Sitten kun kirjoittaa siitä, joku kommentoi, että hyi hyi Ilona, kun yrität omistaa Alexin. Ja sitten, jos kyseessä olisi mun kirjoittama teksti, tuntuisi tosi ikävältä, koska kyllä mä olen itsekin joskus mustasukkainen kavereista. On eri asia tuntea niitä tunteita kuin toimia niiden mukaan. Lisäksi kaikki jopa toimii niiden mukaan joskus. 😀
Oskari on poka ärsyttävällä päällä nyt…
-
Kevät on nyt selkeesti rakkauden aikaa. 😀 Onhan se Vladimir ollut kuvioissa iät ajat, mutta jos nyt alettaisiin purkamaan sitäkin hommaa kunnolla! Vitsit miten tykkään alkavien suhteiden kuvauksesta, vaikka oikeessa elämässä tulee vähän yrjöä suuhun esim aina kun mun vastarakastunut kaveri sanoo jotain oksettavan ällöttävän suloista sen uudesta emännästä. Hyi. Ja vau. 😀 Ja toinen juttu, josta oon jälleen tietenkin innoissani, on kun hahmoja ja kirjoittajia kiinnostaa muiden jutut niin, että niistä saa tehtyä omaa taidetta!
-
Aaa okeeeeeei. En käsitä, miksen mä vaan luottanut suhun, vaikka pitäisi. En mä tiedä, mikä aivohalvaus MULLE tuli, kun ajattelin, että ensiviikolla tupsahtaa vauva. Ok, mulla ei ole enää ongelmaa, ja ymmärrän, miksei kenellekään ole kerrottu mitään. :DDD Tää on sitä pohjustusta. Mikä mua vaivaa?? Noni, mutta hyvä, nyt mä voin keskittyä olemaan ihan jumalattoman innoissani.
Mutta ai juukelis puukelis miten mä jotenkin nautin, kun Niklas näyttää Marshallille tämän paikan. :DD Marshallilla on ollut perinteisesti enemmän valtaa (jo siksi, että se tietää hevosista paljon enemmän, ja nyt koska sillä on enemmän rahaa jne jne jne). Kiukkuinen Niklas kuitenkin on koko perheen diktaattori kaikista vallanjaoista huolimatta. 😀 Ai että mä viihdyn, kun Niklas kiukkuaa, vaikka ihan kamalaa kun pilattiin toisen suuri paljastus. Ehkä parasta on, kun Marshall ei uskalla inahtaakaan vastaan, kun Niklas määrää, että ei kun nyt. :DD
-
Tämä on hyvä tarina, jossa kerronta, dialogi ja Marshallin ajatukset ovat tasapainoisessa suhteessa. Samalla tämä on tarina, jota mun on vaikeampi sulattaa kuin edellisiä. Siihen on kaksi syytä.
Logiikka on joo yliarvostettua, mitä tulee esimerkiksi aikatauluihin ja reissaamismahdollisuuksiin. Samaan aikaan tietty logiikka on mulle hyvin tärkeää eläytymisen kannalta: asioihin, varsinkin isoimpiin päätöksiin, on oltava syy. Se selvinnee varmasti, mutta tällä hetkellä mulla on vakeuksia sulattaa sitä, että joku oikea ihminen laittaisi oman tallin, mutta silti haluaisi maksaa karsinavuokraa muualle ja reissata edestakaisin. Keksisin syyksi paremmat puitteet kilpahevoselle, ja noh, onhan Hopiavuoressa maneesi, mutta ei se muutoin kyllä mikään luksustalli ole. Oikea syy on tietenkin tarinassa pysyminen, mutta kun se ei riitä mulle siinä määrin, että eläytyisin täysin Marshallin ja Niklaksen päätökseen ja ymmärtäisin sen. Ehkä sitä varten olin heti varma, että nyt ne hevoset lähtee, kun kerran tallillinen talo löytyi. Onneksi mulla on tietenkin aikaa totutella.
Mulla on myös vaikeuksia muutosten kanssa (myös oikeassa elämässä). Mitättömät pikkumuutokset, niin kuin että jonkun ulkonäkö muuttuu tai työpaikka tai joku, eivät koskaan häiritse mua, vaikka olisivat yhtäkkisiä. Sen sijaan jättimuutoksien kanssa olen niin kuin suihkuun menon kanssa. En HALUA suihkuun, enkä HALUA muutoksia. Onneksi kun menen suihkuun tai kun totun muutokseen, en myöskään halua pois suihkusta, enkä palata entiseen. Marshallin ja Niklaksen taloasia ei vaikuta muhun niin rajusti kuin lapsi — ja samalla talon etsintää on pohjustettu mulle huolellisesti ja pitkään, kun taas lapsi alkaa esiintyä vasta nyt. Ei sillä: olen aina toivonut ja kirjoittanutkin tänne, että voi kun nämä saisivat lapsen, ja miten hyvät vanhemmat nämä olisivat. Mulla on vain se olo, että matto vedettiin mun jalkojen alta. Tuntuu kuin oltaisiin yritetty suorittaa ”juonenkäänne” ja unohdettu se, että juonenkäänne ei ole synonyymi sanalle ”yllätys”. Mun pitää siis virittää aivojani hetken uudelleen ennen kuin pystyn innostumaan lapsesta kunnolla, vaikka olenkin tätä toivonut. Mutta jälleen, kyllä mä kerkiän totutella!
Marshallin lipsautus sen sijaan ei ole varmaan hahmoille yhtä paha kuin mulle. 😀 Eihän nyt tavatakaan kertoa ihan kaikkia asioita kaikille tuttaville ja ystäville, eikä hahmot näe Marshallin ja Niklaksen ajatuksiin. Sen kuitenkin takaan ja vakuutan, että teen ihan kaikkeni pilatakseni Niklaksen Suuren Paljastuksen, jos sellaista suunnittelit, koska juorukoneistot käynnistyy just nyt. :DD Ai kun olen kauhia.
-
Taas mä luen halauksia ja silityksiä, kun Alex menee vaan jääkaapille. 😀 Toivottavasti en oo ihan hirveän outo ja joku muukin lukee, eikä lue vaan huonoa kaveria. Meinaan että mulla on itsellä vaan ihan pari sellaista kaveria, jotka voi mennä omin päin mun jääkaapille, ja joiden jääkaapille mä voin mennä, ja ne on spesiaaleja. Viime kesänä kun toinen oli pidemmällä rekkareissulla, menin omilla avaimilla niille nukkumaan päikkäreitä, kun niillä on parempi ilmastointi kun mulla… Ja joskus kun tuun kotia, täällä on jo väkeä, vaikka asun yksin, tai joku niistä on vaikka tarvinnut mun koiria. Mutta ei mennä siihen enää yhtään enempää. Kai se oli jotain taustoitusta, miksi mä luen ton läheisyytenä.
Ehkä se auto nyt löytyi. 😀 Ilonalla oli Motonetin-keikalla aika paljon vaatimuksia, mutta oikeassahan se kumminkin on, kun ajattelee, että loppuviimein auto kun auto on auto. Tai siis jos rahaa olisi loputtomasti, niin se muuttaisi tilanteen, mutta kun ei ole, niin mistään avaruusalusautoista ei tarvitse kuin haaveilla. Toivottavasti tää auto ei käy pientareen puolella. :DD
-
Mä puolestani harvoin lämpenen autojutuille. :DDD Mä määräsin, että korkeintaan 20% mun rekkakavereiden puheesta saa koskea autoja vuorokaudessa. Jumalan kiitos se on pitänyt aika hyvin. Mutta ei hätää, kyllä mä tästä tykkään. En edes koe tätä minään autojuttuna, vaan enemmänkin pikku roadtrippinä. Poimitaas jotain ja kerrotaas mun mielleyhtymiä ja muuta.
Mä rakastan sitä, miten Alexista ”meillä” on nyt juhlat tulossa. Oon ihan rakastunut silloinkin, kun mun omat kaverit kysyy mun luona, et onks ”meillä” sitä ja sitä, vaikka karkkia. Se on jotenkin niin läheinen puhetapa, niin kuin nämä ”me” olisivat yksikkö. Kun mulle puhutaan niin, tuntuu kuin saisi silityksiä ja halauksia. En tiedä, kokeeko muut tän näin, mutta mun mielestä toi on hellyydenosoitus. 😀
Toinen kieli-ihmistä miellyttävä kielellinen yksityiskohta on Eiran ”muka”. Mietin sitä mukaa ajellessani töihin tänään. Jos olisin vielä yliopistossa, haluaisin tutkia seuraavaksi sitä, että miten ihmiset käyttää muka-sanaa puheessa osoittamassa tollasta epäilystä.
Oskari ja sen simat ja Alexin pöyristys nyt on ihania. 😀 Ja se, miten Ilona oikeastaan haukkuu kaikkien autot tosta noin vaan. Onneksi näistä kaikille (paitsi ehkä vähän Alexille bemmit) autot on vaan kehonsiirtimiä, ei sen kummempaa.
Oli kivaa myös uumoilla väärin vaihteeksi. Olin varma, että Ilonalle auton ostaminen tulee olemaan vaikeaa, vaan ei se nyt niin vaikeaa taidakaan loppujen lopuksi olla. Vaikka se ei tiedä auton korjaamisesta ja sellaisesta, sillä on kuitenkin selkeät mielipiteet autoista ja siitä, millaisen se haluaa itselleen. Se myös tietenkin ymmärtää rahasta.
-
Ai hitsi miten kahtalaiset fiilikset mulla on Niklaksen ja Marshallin uudesta tuvasta. Tämä paikka nimittäin vaikuttaa ihanalta, ja Marshallkin sanoo, että se on juuri sitä, mitä he etsivät. Hevosetkin saa omaan pihaan. Olen niin onnellinen tyyppien puolesta — ja samalla tosi surullinen. Jos hevoset nimittäin muuttavat Niklaksen ja Marshallin omaan pihaan, se tarkoittaa paitsi ihania aikoja heille, myös hyvästejä Hopiavuoren hevostallille. Näin vanhoista tutuista, joiden eloa on seurannut ja joihin on vastustuksestaan huolimatta rakastunut, on tosi vaikeaa päästää irti. Toisaalta Niklas kyllä jo mittailee, että Hopiavuoreen ei ole liian pitkä… 😀
Talon (tai minkä vaan asunnon) ostaminen on pojat jännää puuhaa, varsinkin kun se on eka oma! Osuu nyt niin lähelle omaakin elämää, kun just päättyy mun eka vuosi asumista ihan omassa asunnossa. En tiedä, kuinka kamalaa ostohommat olisivat tyypille, joka ei tykkää yhtään numeroista, mutta mulle oli ihan hirveän hauskaa aikaa kilpailuttaa lainoja, pyöritellä hintoja jne, kun numerot, varsinkin rahaan liittyvät, on musta hauskoja. Tässä nyt ei finanssipuoleen paljoa mennä, koska Niklas ei ole siinä pääosassa. 😀
-
Voiiii ku toinen niin hyvää yrittää, ja sitten menee pieleen. Mun käy jotenkin niin sääliksi Ilonaa, kun Alex vaan huutaa sille, vaikka Alexista on tullut nyt sellanen tyyppi että se taitaa muutenkin paasata usein. 😀 Ehkä se sen huuto nousee kuitenkin huolesta pohjimmiltaan..? 😀
Omaa hahmoa on monesti vaikea kuvata tekemässä tyhmiä ratkaisuja. Vaikka hahmo on aina ihan eri asia kuin kirjoittaja, moni samastuu hahmoonsa ja haluaa näyttää sen enimmäkseen positivisessa valossa. Silti on muitakin lukijoita kuin mä, jotka pitää niiden tyhmiä hetkiä hellyyttävinä, eikä ne hetket ollenkaan laske sen hahmon hyvyys- tai älykkyystasoa mun silmissä. Ilona ei nyt vaan tiennyt, että se sima käy siellä partsilla ikuisesti, ja jotenkin se on hellyyttävää kun se on tässä asiassa niin torvi. 😀 (En ole itse yhtään räjäyttänyt simapulloja sinä vuonna kun mä ja Hello tehtiin sitä mansikkarahkaain, en en.) Kaiken lisäksi hahmon pikku viat ja mokat on ne jutut, jotka tekee siitä oikean ihmisen kaltaisen. Ne on täydellisiä, kun ne on epätäydellisiä. <3
Mutta vähänkö ne olisivat ilahtuneet siellä tallilla, jos olisivat saaneet oikeeta simaa. Ilmeisesti varsinkin se Oskari. :DD
-
Mitenhän noita Korteskoskia aina on? Joo on niitäkin naisia, että punainen auto kiitos, mutta kamooooon. Voin kuvitella kans Alexin räyhäämässä siellä…
Mulla on tällä kertaa kaks lemppariasiaa tässä tarinassa. Toinen on tällä kertaa taustat. Tämä on niin kuin Marshallin piirtämät ne The Kuvat. 😀 Koirat ja kakarat menee siellä yksityiskohtaisesti, vaikka kuvan aiheet istuvatkin kahvilla ja juttelevat kisoista ja autoista.
Toinen mun lempparijutuista on sama kuin usein: kun muut malttaa työntää lusikoitaan toisten hahmojen soppiin. En vieläkään keksi kivempaa tapaa sanoa toiselle, että olen muuten lukenut sun juttuja.
Tästä tuli heti yksi mun tämän kevään suosikkijutuista. Elli ei ainakaan opi pelkäämään elukoita, kun menee lauman mukana. :DD
