Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
”Minen halua jotta ne tuloo.”
Minua harvoin jännitti sillä tavalla. Kisaaminen jännitti, ja ihmisten edessä puhuminen, mutta ei sillä lailla, etten olisi tahtonut tehdä niitä millään, jos täytyi. Kisoissakin kävi ihan mielellään sitä paitsi. Nyt en olisi kuitenkaan tahtonut ajan kuluvan eteenpäin ja velvollisuuksieni kohtaavan minua.
”Sä et halua et ne tulee?” Nelly naurahti pirtinpöydän toiselta puolelta ja laski kahvikuppinsa keltakukalliselle liinalle, joka oli ihan vieraita varten vaihdettu. ”Siis sä? Sä, joka muutut levottomaks heti ko talo on tyhjä, et halua, et tänne tulee vieraita?”
Nelly ei ymmärtänyt. Tämä oli kokonaan eri asia. Ei meillä vieraita käynyt juuri koskaan, vaan omaa väkeä yleensä: Helmipuroja, Ilveksiä, Tähtisiä, Ilona, Alex ja ihan omat työntekijät. Ei ketään vieraita. Uusia hevosenomistajia tuli välillä, mutta he olivat tulossa jäädäkseen, eivätkä miksikään vieraiksi. Joskus joku toi jonkin vieraan mukanaan, mutta hoiti itse hänen esittelynsä ja kertoi, mistä sai kahvia, niin etteivät hekään mitään vieraita olleet. Omaa väkeä tänne mahtui vaikka kuinka. Vieraita piti viihdyttää. Vieraille piti pitää seuraa. Sitä paitsi nämä vieraat olivat ennen kaikkea… No… Ihan tosi tosi vieraita.
”Minen osaa olla niiren kaas.”
”Sä osaat olla kaikkien kans.”
”En niiren!”
”Ja miksköhän et muka just niiden kans sit osaa olla?”
”Nelly!” kuului silloin ovelta, ja Eira paukahti tuvan puolelle.
”Kengät pois!” Nelly komensi saman tien sormi ojossa ja kaiken maailman vieraat unohtaneena, ja Eira potkaisi kiltisti kengät jonnekin eteisen suuntaan.
”Voinks mä muuttaa takas tänne?” Eira kysyi ja katsoi Nellyä samalla kun käveli kollaamaan pakastinta. Varmaan halusi jäätelöä, mutta kun viimeinen syötiin jo.
”Et!” ilmoitin, vaikka minulta ei kysyttykään. ”Tai ainakaa nyt et — en minä tiärä — voirahanko puhua tästä illemmalla?”
”Ja miksköhän en!” Eira parkaisi.
”Minen nyt kerkiä perehtyä tähän! Mee muualle leikkimähän noin kahareksi tunniksi!”
”Kyllä sä voit tänne tulla”, Nelly lupasi.
”Ei se nuan vain voi voi!”
”Eira”, Nelly sanoi hymyillen vähän liian maireasti, aika pelottavan maireasti. ”Äippä ja isi keskustelee tästä. Voisiksä mennä hetkeks tekeen jotain muuta?”
”Minen nyt oikiasti pysty keskustelemahan tästä ny”, ilmoitin molemmille.
”Aiva rauhassa nyt. Asia kerrallaan. Katotaan ensin tää vierasasia ja sitten toi Eiran asia.”
”Tua pystyy samahan aikahan monopolisoomahan sekä Netflixin että Risniplussan, ja sitte taas huurethan mulle jotta –”
”Asia kerrallaan! Eira. Mee — mee johonkin. Jutellaan illalla.”No tietenkin se Eira totteli kiltisti Nellyä. Kivahan se oli, kun Eira oli täällä — mutta kun nyt hermostutti kaikki. Toivoin, että olisin tullut kipeäksi. En vakavasti, mutta sen verran, että olisin joutunut maata tämän päivän sängyssä. Tai että olisin voinut vaikka ulvoa hetken aikaa ilman, että olisin järkyttänyt puolta tallia sillä.
”No niin. Eetu. Kuuntele. Sä osaat olla ihmisten kanssa. Sä vaan meet, tervehdit niinku aina–”
”Minen osaa puhua mitää niiren kiäliä ja niiton kolomekytä ja mua on vain yks!”Nelly katsoi minua ihan hiljaa ja vakavana. Ei ollut aavistustakaan, mitä se sellainen ilme tarkoitti. Hörppäsin kahvia. Se oli jo viileää. Teki mieli nousta ja lompsia talliin, jos en kerran voinut jäädä sänkyyn. Nelly olisi voinut vaikka hoitaa ne vieraat. Nelly osaisi sitä paitsi puhua niille.
”Etköhän sä oo vähä ylikierroksilla?” Nelly kysyi hiljaisuutensa päätteeksi hyvin rauhallisesti.
”Kuinka niin?”
”No… Ensinnäkin sieltä tulee viis ihmistä, eikä kolkyt.”
”Kyllä mä sen tiärän”, väitin, vaikka määrä oli todella tuntunut kolmeltakymmeneltä.
”Toisekseen kolme viidestä puhuu suomea.”
”No — joo — sen mä ehkä jotenki unohrin…”
”Niin, koska sä oot ylikierroksilla. Ja Eetu, yks niistä ihmisistä on meidän ihan oma vävypoika Chai. Ei sulla oo mitää hätää.”Kyllä se vain taisi niin olla, että olin mennyt ylikierroksille. Ajatuksissani tilanne oli näyttänyt ihan sietämättömän hirveältä: minä, kielitaidoton, yksin ison aasialaislauman keskellä niin kuin joku matkanjohtaja. Todellisuus oli ihan toista. Pihaan sirosti kaartaneesta, ihan eri miljööseen kuuluvan näköisestä kiiltävästä punaisesta Mersun katumaasturista nousi todellakin vain viisi ihmistä. Ja yksi niistä oli ihan vain Chai. Ihan omaa väkeä. Vävypoika. Chai, joka majaili meidän vintillä enemmän öitä kuin kotonaan.
Chai oli kuitenkin niin erilainen kuin tavallisesti, että se oli saman tien saada valmiiksi ylivirittyneen hermostoni taas hälytystilaan. Missä olivat hihansuistaan rispaantuneet hupparit ja maastokuvioinen hiuki hiertynyt farkkutakki? Itsepäisen sekaiset, liian pitkiksi kasvaneet hiukset? Ja ennen kaikkea se rauhattoman riemukas, ponnahteleva ja syöksähtelevä liikkumistapa, joka aina oikein hohti sitä, miten hyvällä tuulella Chai oli tullessaan puolijuoksua tienpäästä hevostallin markille? Tällä nuorella miehellä oli samat tutut kasvot, mutta hänet oli puettu epäkäytännöllisen valkoiseen kauluspaitaan, jollaisia näki vain posliinipäisillä nukeilla ja hautajaisissa. Hän käveli minun luokseni suoraan ja rauhallisesti niin kuin olisi pankinjohtaja eikä meidän Chai, katse lasittuneena ja vieras värähtämätön hymy kasvoillaan. Vieraan näköistä Chaita seurasi lauma niitä — niitä vieraita. Yritin teeskennellä hymyä, mutta se tuntui muovisemmalta kuin Chain hymy näytti.
”Päivää”, Chai sanoi niin kuin yleensäkin tapasi sanoa, vaikka kukaan muu maailmassa ei tainnut tervehtiä sanomalla päivää.
”Päivää”, huomasin vastaavani ja olevani siinä mielessä ihan yhtä omituinen.
”Eetu, tässä on mun äiti, Jittramas, ja täti Ngam-Chit.”Nimet olivat omituisia, ja niin olivat naisetkin omituinen pari. Ei heitä olisi siskoksiksi uskonut, ellei olisi tiennyt. Chain äiti näytti vähän samalta kuin naiset niissä kuvastokuvissa, joita Nelly selasi, kun tilasi netistä vaatteita ja joskus meikkiä. Paitsi että ne naiset olivat yleensä selkeästi valkoisia, ja Chain äiti, vaikka olikin vaalea, oli mustahiuksinen ja -silmäinen. Chain täti puolestaan näytti enemmän oikealta ihmiseltä. Hän hymyili pää vähän kallellaan — niin kuin Ilveksen Aili tapasi tehdä. Hänen kiharat hiuksensa lepattivat vienossa tuulenvireessä. Pelkästään se pään asento teki hänestä heti tutumman näköisen. Vaistosin saman tien, että tädistä oli helpompi pitää kuin äidistä.
En edes yrittänyt painaa mieleeni saati sanoa äidin ja tädin nimiä, mutta ojensin heille käteni ja sanoin omani. Äidin kädenpuristus oli voimakas ja pikainen, ja tädin pehmoinen ja lämmin. Äitiin katsominen tuntui samalta kuin vihaisen opettajan katsominen joskus parikymmentä vuotta takaperin. En ollut pystynyt lukemaan ääneen, vaikka oli pitänyt.
Olin kiinnittänyt kaiken huomioni ensin Chain omituiseen olemiseen ja sitten kummallisiin naisiin — etenkin tätiin, kun äitiä ei tehnyt mieli katsoa pitkään, ja katsoin kunnolla serkkupoikaa vasta, kun Chai sanoi hänen nimensä. Serkkupoika oli Chaita pidempi, mutta yhä lyhkäinen, ja yhtä mustatukkainen hän oli kuin Chai. Serkun piti olla nuorempi, niinhän oli ollut puhetta, mutta hänen piirteensä olivat paljon terävämmät kuin Chain. Ajattelin taas Eiraa. Eihän häntä voinut nyt ainakaan täällä pitää, rakastuisi pian tuohon poikaan ja hänen kapeahuuliseen hymyynsä, ja sitten olisi taas suuri suru, kun poika lähtisi. Ja mikä se sen pojan nimi olikaan? Se piti painaa mieleen ja osata sanoa, sillä poikahan kulkisi kesän täällä!
”Joel?” varmistin nimen serkkupojalta itseltään.
”Noeul”, hän vastasi, eikä siitä olisi ottanut Hellokaan selvää, vaikka osasikin puhua kielillä.
”Noel?” yritin uudestaan, ja poika vastasi nauraen jotain.
”Noeul sanoo että Noel on ihan hyvä”, sani joku muiden takaa.Chai siirtyi hieman sivuun. Hänen selkänsä takaa katsoi vielä yksi poika, pieni. Hänen täytyi olla Chain — mutta — eikö Chailla ollut pikkusisko? Tämä lapsi oli puettu niin kuin poika, ja hiuksetkin oli leikattu lyhyiksi. Chain äiti osoitti häntä sormellaan niin kuin Hello osoitti joskus Jerusalemia kieltäessään siltä jotain, ja lapsi loi katseensa maahan niin kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
”Eetu”, sanoin, kun en muuta osannut, ja ojensin käteni Noeulille, vaikka olisin halunnut kyykistyä juttelemaan vaiennetulle lapselle.
”Eetu”, tämä Noel toisti.
”Joo.”
”Ja tässä on…” Chai sanoi lasta katsellen, mutta vilkaisi nopeasti äitiään. ”Mun… Pikkuveli…”
Veli? Veli, niin Chai sanoi.
”Joona Meesang”, lapsi tokaisi reippaasti laiha käsivarsi ojossa, ja hymyni muuttui aidoksi.
”Vai jotta Joona. Minoon Joona kuullu jotta sinäkin tykkäät hevoosista.”
”Joo, iskä vie mua ratsastustunneille.”
”Ehtisikköhän sinäki tänne ratsastamahan isojen poikaan kans? Meillolis yks aiva sun oloonen mustavalakoonen poni–”
”Eetu”, Chai kuiskasi ihan hiljaa, ja vilkaisi äitiään niin kuin olisi osoittanut häntä katseellaan. Nyökkäsin niin vähäisesti kuin osasin.
”Mutta Chai kertokin jotta te ootta kiireesiä ihimisiä”, sanoin naisille nopeasti, vaikka tuskanhiki alkoi puskea pistellen selkäni ihohuokosista ja ylähuulestani. En tosiaankaan osannut puhua näiden ihmisten kanssa. ”Mennähän kattomahan sitä Pondia.”
Pikkupoika siirtyi Chain tädin viereen, teki sen niiden omituisen puolikumarruksen tälle ja ryhtyi puhumaan — tulkkasi kai, kun kerran nyökkäsi minun suuntaani ja sanoi myös Pond puhuessaan. Äiti sen sijaan liikahti saman tien kävelläkseen — ja mitä ihmettä — hänellä reppanalla oli mustat korkokengät jaloissaan tallilla! Olikohan äiti nähnyt koskaan tallia? Tai hevosta?Äidin suhtautuminen koko tallivierailuun oli muutenkin ihmeellinen. Hän näytti yrittävän pitää ilmeensä kurissa, mutta hevosen haju tuntui silti haittaavan. Hän käveli päkiöillään niin kuin ei olisi halunnut koskettaa maata, ja Pondin karsinalla väisti hevosen tutustumisyrityksen täysin. Onneksi tuota äitiä oli vain yksi, eikä kolmeakymmentä, niin kuin olin pelännyt. Koko muu porukka suhtautui hevosiin paljon normaalimmin. Varsinkin Joona osasi hienosti tervehtiä kaikkia sisällä olevia hevosia vuoron perään ennen kuin palasi tädin vierelle niin kuin olisi tottelevainen koira.
Chai nyt tietenkin hieroi ensimmäisenä koko naamansa Pondin otsaan niin että karvat pöllysivät ja unohti hetkeksi kokonaan hillityn pankinjohtajaroolinsa.
”Ma nii”, hän sanoi Noelille ja kiskaisi hänet käsivarresta Pondin luokse. ”Pond, Pondi, kato, tässä on se Noeul, tästä mä kerroin sulle”, Chai kujersi ja visersi. Noel antoi samalla Pondin haistaa kämmenselkäänsä ja silitti sitä sitten hyvin hellästi poskesta jutellen sille jotain hiljaa. Pond puolestaan hirnahti omaan römeään tapaansa, mikä sai kaikki pojat hymyilemään ja äidin ottamaan vielä askeleen lisää taaksepäin. Täti, jonka paita näytti niin kalliilta, etten olisi uskonut hänen tahtovan koskea hevosiin se yllään, taputti Pondia reippaasti kaulasta ja jutteli sille iloisesti jotain omalla kielellään.”Ngam-Chit sanoo, että hei Pond, kiltti Pond”, pikkupoika kuiskutti kipitettyään nopeasti vierelleni. ”Pidä huolta minun pojastani. Näytät viisaalta hevoselta, joten ole kiltti minun pienelle Noeulilleni.”
”Sinä se osaat hyvin kiäliä”, kuiskasin takaisin.
”Mäa puhuu kotona thain kieltä”, lapsi supisi.
”Miksei Chai osaa nuan hyvin?” kysyin hetken mielijohteesta.
”Mäa ei… Tai… Se on pitkä tarina.”
Nyökkäsin vaivihkaa.Kun äiti ja täti lähtivät nuori Joona mukanaan, tunsin olevani ihan poikki, vaikka en ollut muuta tehnytkään kun seisoskellut Pondin karsinalla. Edes kahvia naiset eivät olleet tahtoneet — onneksi, vaikka niin ei saisikaan sanoa. Noel ei tuntunut ollenkaan niin vaivalloiselta kuin aikuiset olivat, ja sitä paitsi hän pärjäisi kyllä kahden Chain kanssa. Noel olisi sitä paitsi pian omaa väkeä. Komensin pojat tupaan syömään perunoita ja nakkikastiketta puolen maissa, ja Chai sai sen jotenkin käännettyä Noelinkin ymmärtämään muotoon. Sitten sain jättää heidät suuliin hinkkaamaan Pondia harjoillaan. Pond ainakin näytti onnelliselta hieroessaan päätä vuoroin Chaihin ja vuoroin Noeliin.
”Noooo?” Nelly kuulutti keittiöstä jo kun riisuin kenkiä.
”No?” vastasin hänelle uupuneesti.
”Oliko kauheeta?”
”Oli! Aivan kauhiaa. Onko kahavia?”
”On, ja pullaaki haetutin et sä elpyisit. Mutta älä syö liikaa. Ruoka on puolelta.”
”Joo. Niin sinä sanoot. Käskin nua poijjat syämähän. Muut osaa tulla käskemäti.”
”Hyvä hyvä. Mä sanoisin, että Eira vois melkeen muuttaa vintille, vaikka itse se on sitä mieltä et se asuu tallin ylisillä, mutku siellä on kyllä niin kuuma…”
”Sinoot jo siis päättäny jotta se tuloo?”
”Joo.”
”Iliman mua?”
”Eetu. Oikeesti. Illalla ko sä oot vatta täynnä ja suihkus käyny, niin ethän sä sitä oikeesti kieltäisi tulemasta. Voidaan siis säästää aikaa ja jättää toi sun kiukuttelu väliin. Käykö?”
”No joo. Mutta sitte kun tuloo valituksia Netflixistä –”
”–niin ohjaat ne sitten mulle niin mä pidän kyllä kansalaiset kurin ja nuhteen alla. Kaikki on hyvin. Viimestään ko sä saat ruokaa niin kaikki on hyvin. Eikö niin?”
”Joo. On.”Ja kaikki oli hyvin. Suulista kurkisteleva Pond sai Noelilta suukkoja, ja jos hevonen luottaa johonkuhun, hänestä ei voi olla erityisesti harmia.
-
Mä luen tämän kahdella tavalla. Toinen lukutapa on sama kuin Sonjan. Siinä esitellään Marshallin lapsellisen kilpailuhenkistä puolta. Tällä lukutavalla teksti on hauska, ja tykkään Marshallin lapsellisesta puolesta valtavasti. Toinen tapa, jolla tämän luen, on vakavampi. Tämä voisi ihan yhtä hyvin olla kahden leijonan valtataistelu, ja nyt voisi olla vanhemman aika väistyä laumansa kärjestä. Se dramatiikka olisi verhottu ensimmäisen tulkinnan huumoriin. Tietenkin kyse on myös oikeudesta pitää Stanimir, mutta en halua lukea tätä pelkästään niin pinnallisesti, ihan sama mitä kirjoittaja tällä tarkoitti. 😀
-
Nyt ylppärit on juhlittu. Opena niitä näkee joka vuosi. On söpöä, kun uudet ylioppilaat jännittävät ja niiden aikuiset touhottavat. Se on spesiaali juttu perheelle. Samoin on omat isot kisat, ja näen tässä saman touhotuksen ja perheenjäsenillä samat roolit kuin ylppärihommissa. 😀 Tuttuus kertoo siitä, että tässä valmisteluasiassa minä ja sinä ymmärretään jokin samanlainen tuttu kaava. Luulenpa, että kaava on tuttu tosi monelle. Just tuttuuden takia mulle tulee vaikutelma siitä, että tämä maalaa tosi realistisen kuvan oikeasta maailmasta.
-
Vitsin vajakit. 😀 Aina kun on jotain kiertelyä ja kaartelua ja epävarmuutta ilmassa, oli kyse kenen vaan hahmoista, niin mä oon ihan innoissani. Oon monta kertaa vuosien varrella kommentoinut tätä, mutta ihastumisen kuvaaminen (ja varsinkin se mahdollinen seuraava kohta, kun hahmot tietää, että tykkäävät toisistaan, mutta eivät uskalla vielä oikein tehdä peliliikkeitä) on maailman siisteintä. En mä edes tarkalleen tiedä, miksi mä tykkään siitä just kirjallisuudessa, kun oikeassa elämässä ihastuminen on tympeää ja pelottavaa. Varmaan kun mä samastun hahmoihin, tunnen niiden tunteet, mutta samalla tiedän, että mä olen oikeasti ihan turvassa täällä, eikä kukaan änkytä mun kanssa oikeasti jostain treeniohjelmista. :DD Joo mä nautin elämästä täällä ja lueskelen, ei mulla mitään järkevää ollut.
Joo kyllä mä nautin siitäkin ajatuksesta, että laitetaan Ilona ratsastamaan isolla ponilla välillä. Mä tuumailen täällä jo, millaista se on Oskarille, jos joku muu ratsastaa sen hevosella. Milan toki ratsasti Ukolla välillä, mutta silloin oli vähän eri tilanne. Ilona sitten on niin sairaan pieni verrattuna noihin noiden kaksimetrisiin hevosiin, että tekee mieli heti piirtää se homma. :DD
Oskari on muutes ilmavoimien vänrikki.
-
Kävipä kivasti, että vaikka Hannaby meni vähän penkin alle, niin täältä tuli sitten positiivisempaa kokemusta heti perään. Luulisi, ettei Ilona kerkiä vaipua mihinkään murheen alhoon kisojen suhteen tämän jälkeen. Kun menee hyvinkin joskus, ainakin mulle se on aina ollut muistutus siitä, ettei yksi kisa, epäonnistunutkaan, määritä mua urheilijana.
Jep, joo, mulla on tapana rakastua hahmoihin ja mun mielikuviin niistä ja niiden tekemisistä. Ilona ei ikinä juossut ruusukkeennauhat lepattaen Oskarin syliin, mutta arvaa kuka näki sen silti niin kuin jossain romantiikkaleffassa? Ihan hirveä tilanne — siis mulle. Siitä ajatuksesta se sitten lähti, ja nyt mulla on pakkomielle Ilonasta ja Oskarista. :DDD
-
Nämä kisat meni kyllä hyvin! Harmitti tietty, kun näin kiva tapahtuma on niin kaukana, ettei yhdelläkään mun hahmolla olisi rahallisia tai ajallisia resursseja irrottautua sinne etäisenkään realistisesti, mutta onneksi näitä yksilöllisempiä kisoja on tullut koko ajan enemmän. Kova edustus kyllä oli! 😀 Mähän sanoin, että se Anssi ajatteli jotakin muuta kuin iloista jälleennäkemistä Sonjasta.. 😀
-
Itse suoritus on vaan kunniakierros, sanoo sekä Oskarin isä että mun äiti. Kaikki työ on jo tehty. Kilpailutilanteessa Sonjan ajatukset on mulle tuttuja. Kyllä sitä ehtii omaa suoritustaan analysoimaan, ja lähinnä siitä löytää epäonnistumisia. Harvoin kuitenkaan oikeasti edes käy niin, että on kisoissa parhaimmillaan! 😀 Se on vain yksi suoritus muiden joukossa, ja siinä on paljon enemmän kaikkea säätöä kuin kotona. Miten se voisikaan mennä (ainakaan joka kerta) täydellisen tuntuisesti? 😀
-
Tästä tarinasta haluan nostaa esiin kaksi asiaa: yhden oikean elämän jutun ja yhden tarinallisen jutun. Aloitetaan ensimmäisestä.
Koska mä olen se, joka opettaa puhekursseja lukiolaisille, näen paljon jännittämistä. Näen myös sen, millainen mielikuva ihmisillä on jännittämisestä, ja se on yleensä ihan väärä. Yleensä ajatus on, että joku ultimate goal on se, ettei enää jännittäisi yhtään. Joo, joillekin varmaan käy niin, kun toistaa samaa asiaa, esimerkiksi esiintymistä, mutta silti hoen koko ajan mun pikkuisille naperoilleni, ettei se ole tärkein päämäärä. Sonjan suhtautuminen olisi mun mielestä paljon parempi päämäärä, ja useimmille paljon realistisempi saavuttaa. Kun hyväksyy, että jännittää, ja tietää, ettei jännitykseen sinänsä kuole, sen kanssa pystyy toimimaan paremmin. Kun pystyy toimimaan paremmin, ei välttele jännittäviä tilanteita niin hanakasti. Sitten se jännitys helpottaa — ei välttämättä niin, että se katoaisi, vaan ennen kaikkea niin, että sen kanssa toimiminen ja siihen suhtautuminen on kerta kerralta luontevampaa. Haluaisin, että mun opiskelijat uskoisivat mua, kun sanon, että kilparatsastajiakin jännittää. Ei ne kuitenkaan usko. Niiden pitäisi lukea jännityksestä nimen omaan tämänkaltaista fiktiota tarpeeksi, että ne uskoisivat. (Ja eivät ne lue, koska kahden sivun novellikin on nykylukiolaiselle btw ”ihan sairaan pitkä” teksti.)
Sitten se tarinallinen juttu! Sonja tuo usein ilmi (viimeksi tätä edeltävässä tarinassa), että vasta tutustuu Aaveeseen. Se on kuitenkin Sonjan ihan oma ajatus vain, eikä mikään absoluuttinen fakta. Ulkopuolisena tarkkailijana mulle välittyy tieto siitä, että itse asiassa Sonjan ja Aaveen tutustuminen on jo tosi tosi pitkällä. Jonkin verran on aiemmin kuvattu sitä, miten Aave alkaa tukeutua Sonjaan, mutta etenkin tässä tarinassa Sonja tukeutuu Aaveeseen. Siinä mielessä tutustuminen on joo menossa tässäkin, että näiden kahden välinen luottamus kasvaa tässäkin tarinassa, mutta silti ollaan jo pitkällä.
-
Tässä on vaikka mitä hyvää, mutta eniten rakastan sitä, miten Sonja on solahtanut Kozlovien kuvioihin. Toki se lämmittää mieltä, miten ihana vastaanotto häntä odottaa, ja miten hän itsekin sen huomaa — mutta tarkoitan ennen kaikkea tapaasi kirjoittaa Kozloveista. Just tätä halusin ja hain, kun perustin Hopiavuoren hevostallin: että jokainen kirjoittaja uskaltaa koskea jokaiseen hahmoon niin kuin omaansa, jos vain haluaa. Nämä ovat sinun Grigorisi ja Sinun Anicesi, ihan täysin omiasi tässä tarinassa, vaikka joku muu keksikin ne joskus. Tässä on toisen keksimiin hahmoihin niin hyvä ja varma ote, että ihailen sitä uudelleen ja uudelleen. Kozlovien iltateet kirjastossa ovat juuri sellaista puuhaa, jollaista olen heille kuvitellutkin, joten mun mielestä tarina on myös tosi uskollinen hahmoilleen sen lisäksi, että se on rohkeasti kirjoitettu. Uskollisuus ei kuitenkaan ole ikinä mulle yhtä tärkeää kuin se, miten hahmoista ja miljööstä on otettu kiinni epäröimättä ja kirjoitettu ne päättäväisesti.
-
Ihan mahtavaa, että Salierilla menee hyvin! Vaikka en itse osaa kuvitella tilannetta, jossa luopuisin mun karvavauvoista, muilla on ollut monia erilaisia syitä luopua. Esimerkiksi äitillä: se kasvattaa koiria, joten tietenkin siltä lähtee pentuja maailmalle, ja musta tuntuu, että se on kiintyneempi niihin kuin moni muu kasvattaja. Sitten kun niitä näkee maailmalla hyvissä voimissaan ja iloisina, niin on pojat mahtavaa. On hienoa katsoa, että jes, tänne tuokin lemmikki kuuluu, tuon ihmisen vierelle. Salierin näkeminen hyvissä voimissa ja aktiivisessa käytössä varmaan helpottaa Sonjaa samalla lailla. Salierilla on nyt uusi elämä ja uudet ihmisystävät, mutta se on onnellinen.
Panin vaan merkille, että Anssin mielestä Sonja näyttää hehkeältä… Joko tartun taas lillukanvarsiin, tai sitten — Sonja näyttää Anssin mielestä nyt hehkeältä.
-
Voi jjjjeppistä kun saisi tällaisen järjestelmän kuin Camillalle nyt tuli. Olisikos vähän unelmaa. Saisi hevosenomistajuuden ilot ja surut, ja silti vihoviimeinen vastuu ison eläimen hengestä ja terveydestä olisi kiinni jonkun toisen rahapussista. Isot päätökset toisaalta eivät olisi omissa käsissä… Silti kelpaisi!
Camilla kyllä ansaitsee uuden projektin. Mua vähän jännittää, miten elo etenee suomenhevosen kanssa. Olen aina ajatellut, että ne on liian hitaita ja jähmeitä Camillalle, jonka olen mieltänyt itsekseni aina lämppärityypiksi. Toisaalta yhdellä jos toisellakin on nyt epätyypillinen hevonen täällä, ja musta epätyypillisen parin yhteen hitsautuminen on just parasta luettavaa. <3
-
Miten mä jotenkin luulen, että tämä pitsareissu on kaikkein tärkein Eiralle? Sillä on paljon kavereita juu, mutta tallilla melkein kaikki kohtelee sitä niin kuin kakaraa. (Joo aihetta on, koska se käyttäytyy niin kuin kakara…) Nyt se pääsee kuitenkin Isojen Ihmisten kanssa Runoihin, niin onhan se nyt siistiä. Hellokin antaa sille varmaan anteeksi heti kun sillä on maha täynnä… 😀
-
Oi, oppii se vanhakin koira, ei kun poni, uusia temppuja. <3 Pasi taitaa olla fiksu, vaikka se on niin känkkäränkkä. Se tietää, ettei kaikkien kanssa voi riehua samalla lailla. Mun serkun hevonen oli samanlainen, kun me oltiin ihan pieniä. Se kiukutteli mun vanhemman serkun kanssa ihan ronskisti, mutta kun me pikkuiset keikuttiin sen niskassa ja putoiltiin sieltä peräkanaa, se oli tosi kärsivällinen. 😀
-
Tänne vaan!
-
Luen tämän kevyesti vertauskuvallisena juttuna. Tässä kerrotaan lopussa suoraan siitä, miten Sonja Vladimir sovittavat elämiään yhteen lapsivapaiden viikkojen puitteissa, ja miten Vladimirin on ajateltava lapsiaankin. Kun pääsin siihen kohtaan, päädyin tulkitsemaan täytekakun näpertämistäkin uuden rakentamisena ja vanhan luottoreseptin etsimistä sinä, miten vanhoja hyväksi havaittuja kuvioita sovelletaan uusiinkin ihmissuhteisiin. Juujuu, ei ole todennäköistä, että virtuaalitallilta löytää sellaisia vertauskuvia, mutta eihän sillä ole väliä, mitä kirjailija yrittää sanoa, vaan sillä, miten lukija sen tulkitsee. :DD Novellianalyysissä olisin kovasti väittänyt kakkua uuden suhteen vertauskuvaksi ja ruusujen kanssa soveltamista ihmissuhteen yksityiskohdissa soveltamiseen, ja sitä kun kaikki välineet eivät löydy niin vaikka siihen, miten kaikesta ei ole vielä ehditty keskustella ja sopia, että miten edetään. Mutta soveltamalla siitäkin selviydytään.
-
Ei Gunnaria! Oli niin kivaa, kun kerrankin oli talli, jonka puikoissa ei ollut joku 20- tai 30-vuotias teini, vaan ihan oikea ihminen. Mun hahmoilla ei ihan hirveästi ole henkilökohtaisia siteitä Gunnariin, mutta oli se silti hahmona niin tervetullutta vaihtelua samaan vanhaan kaavaan. Tietenkin Gunnarista saa vielä monta tarinaa irti Camillalle, ja se on hyvä, mutta silti…
On hyvä saada Camilla takaisin. Onhan Hopiavuori ja varsinkin Oskari nyt ihan tuuliajolla ilman sitä. 😀 Uusia heppojakin on luvassa, jes!
-
Ainii unohdin tärkeimmän.
Yhtäkkiä minä olin kotona. Koti olikin tullut minun luokseni.
Noniin meenpä kiljumaan taas vähän pihalle niinku muutkin pikku fanit kun luin tota taas. 😀
-
Me puhuttiin yksi päivä mun kaverien kanssa tästä Hannabyn kuviosta. Ihmettelit, että onko tuollaisia kavereita, jotka lähtisivät hakemaan Ilonaa Ruotsista ihan asioikseen, ja se kummastutti mua. Kysyin kavereilta, mitä ne ajattelevat vastaavasta kuviosta. Todettiin yksissä tuumin, että meistä kenelläkään ei ole epäilystäkään, etteivätkö muut tulisi, kun soitettaisiin, ja joskus ovat johonkin asti tulleetkin. Tuumattiin, että ei me muunlaisia ystäviä pidettäisikään ystävinä: tutut on erikseen. Meillä on kaikilla vaan ihan kourallinen ystäviä, mutta ne on ilmeisesti erittäin vahva tukiverkosto kaikessa harvalukuisuudessaan.
Ilonan tulkinta tilanteesta tuntuu olevan vähän samanlainen kuin kirjoittajan. Siinä on jotain tosi spesiaalia ja ainutkertaista, että Oskari tulee. Mun tekee heti mieli tulkita, että Ilonalla ei vaan ole ollut sellaisia kavereita ainakaan kovin montaa, kuin mulla itsellä nykyään on, ja jollaiseksi ajattelin Oskarinkin. Oskarin tulkinta voi vähän poiketa siis Ilonan tulkinnasta. Ilonahan oli vain päivämatkan päässä, eli siis melkein naapurissa, eli ei ole ihan hirveän iso asia lähteä, vaikka ei sitä viitsisikään tehdä, ellei ihan tosissaan välittäisi toisesta. Oskari on Ilonan silmissä sankarimainen: prinssi valkealla volvoratsullaan. Oskari on Oskarin silmissä ihan normaali aateliton, joka tekee saman kuin Oskarin ystävät tekisivät Oskarille. :DD
No joo, Ilonan ajatuksia tietenkin värittänee myö se, että Ilona on, ei kun anteeksi, siis tietenkään ei ole ihastunut Oskariin, ei yhtään pätkää. 😀 Mä voisin kuvitella itseni siihen asemaan, että joku ooh, täydellinen prinsessa laukkaa valkoisella ratsullaan pelastamaan mua pulasta jalosti ja urheasti niin kuin neito vain voi, ja tietenkin mä kualisin. 😀 (Mutta toisaalta mä nyt kualen kans aina.) Sitten vielä kun Ilona ei ole ihan parhaimmillaan, ja Oskarin kanssa ei voi olla sillä samalla lailla rennosti kuin Alexin kanssa voi. En mäkään haluaisi olla tukka pystyssä prinsessan aikana!
Mut joo, tykkään, kualen.
-
Tuli taas puskista vähän kaikkea töissä ja tämä kuvio jäi tauolle, mutta just samoja asioita suunnittelin kirjoittavani Oskarin paasaamaan. Tuli sillekin hylylle jotain käyttöä. Mä oon samaa mieltä muiden kanssa, mutta koska noi asiat sanottiin jo, kuvaanpa lukukokemustani.
Musta tuntuu niin kuin repeytyisin jotenkin kahtia, kun luen tätä tarinaa. On pojat outo tunne. Ensinnäkin ymmärrän ihan tosi hyvin, miksi Ilonalle tämä oli niin suuri asia, niin kuin olen sanonut. Olisin ihan yhtä romuna: se on se ensijärkytys. Toisaalta tässä Ilona myös tokenee nopsasti, ja samastun siihenkin. Oskarihan tuli, tukijoukot on paikalla, ei ole hätää. Elimistö rauhoittuu heti hieman, eikä kaikki olekaan ihan NIIN kamalaa. Ei edes varsa-asia. Toisaalta taas varsan menettäminen on niin paljon dramaattisempaa kuin kisahäviö, että aluksi sitä voi olla turtakin.
Kilpaurheilija mussa ymmärtää Oskarin ajatuksia. Kisat mittaa tosi paljon asioita (valmistautumista, ravintoa, kaikkea), mutta toisaalta taas ei. Kisatulos kertoo vain sen, missä vireessä ja mistä lähtökohdista suoritus tehtiin just sillä kertaa. Voitontahto saa mut paiskomaan jopa Uno-kortteja pitkin pöytää ja kiukuttelemaan niin kuin kaksvuotias kun saan mielestäni liikaa pisteitä, mutta kun yhtään missään kisassa tai pelissä ei voi joka kerta olla paras, eikä edes onnistua. Oskarin on ollut pakko ymmärtää se, ettei haavojaan voi nuolla ikuisesti, vaikka hetken saa murjottaa. 😀 Kai silläkin on ollut tukijoukkoja lohduttamassa, kun se on opetellut sitä, niin kuin Ilonalla on nyt ollut.
-
Oih… Ens vuonna sitten isommalla kokoonpanolla, niin on enemmän oman tallin arpoja pelissä. 😀 Musta on ihanaa, kun hahmot verkostoituu. Joo ennen kaikkea pelikavereiden kanssa, kun niiden kanssa tulee eniten kirjoitettua ja niiltä saa eniten mainintoja, mutta myös muiden tallien hahmojen kanssa. <3
-
Jep, ihan sairaan upea Hanami Weekin alku. Ensin joutuu lähteä oikeastaan yksin, tai ainakin siltä tuntuu. Sitten kisa menee pyllylleen ja ahdistaa niin jumalattomasti. Siihen sotkuun tämä varsahomma on niin miellyttävä lisä, että varmaan menee useampi viikko tai kuukausi synkissä tunnelmissa. Musta tuntuu, että omalle kohdalle yksistään alkion menettäminen ei olisi paha homma, jos ajatus olisi, että aina voi yrittää uudelleen. Tämän kaiken jälkeen, niin kuin kirsikkana kärsimysten kakun päällä, se saisi mut kuitenkin ihan tosi murheelliseksi. Tuntuisi, että ihan KAIKKI nyt vastustaa, eikä mun ole tarkoituskaan olla onnellinen. Onneksi eläinlääkäri sentään osasi olla empaattinen, kun aina ne ei ole. Nekin unohtaa joskus, että niille rutiininomainen juttu voi olla lemmikinomistajalle ainutlaatuinen. Onneksi nyt ei unohda. Toivon vaan, että Veera on loppuviimein kunnossa, kun tässä on nyt ollut kaikenlaista hevosten kanssa, jaiks…
-
Mäkin sanon, että aww Marshall. Ainakin mua auttaisi Ilonan tilanteessa se, että joku kokeneempi sanoo, että näitä sattuu kaikille. Ja kun sillä olisi vielä ihan oikean elämän esimerkki siitä, että jopa sille on joskus sattunut jotain yhtä kammottavaa ja sekin on selviytynyt siitä hengissä.
Marshallista on muutenkin tukea ja apua. Ilona ei välttämättä ole ajatellut, että tarvittaessa loimikin vaihtuisi kuivempaan, kun Marshall on paikalla. Jotenkin musta on tosi ihana ajatus, että Marshall auttaa siellä taustalla jopa niin, ettei muut hahmot aina tiedä sitä. <3
-
Tää on se, mikä Jannasta tekee uniikin hahmon. Se on vahva, vaikka se olisi heikko. Vaikka se romahtaa, se ei jää tuleen makaamaan, vaan kerää sirpaleensa ja ottaa seuraavan askeleen. Vaikka se pelkää, se uskaltaa toimia. Tällainen rohkeus on mun maailmassa yksi tärkeä hyve, jota tavoittelen itse, ja jota en ole vielä saavuttanut. Mä olen se, joka usein istuu nurkassa ulisemassa, kun koko universumi on muka mua vastaan. Janna ei tee sitä, vaan vaikka hän itkee, hän toimii. Janna itse kuvittelee olevansa paljon heikompi ja hauraampi kuin oikeastaan onkaan, mutta samalla hän ei anna edes sen estää itseään toimimasta. Ehkä se kuvitelma on toisaalta myös hyvä: se antaa Jannalle omassa mielessään ehkä ”oikeuden” romahdella joskus ja antaa Rasmuksen ottaa kopin.
-
Joo, mäkin voin tuntea Ilonan olot — mutta samalla mä myös täysin ymmärrän ne. Mulle riittää, että yksi oppitunti menee plörinäksi, niin tulkitsen, että olen paska ope. Hyvällä tuulella sitä muistaa, ettei asia ihan niin ole, mutta kun on jo valmiiksi kurjaa, niin kaikki mokat ja elämän heittämät haasteet tuntuvat ihan ylitsepääsemättömiltä. Ilonan tilassa mäkään en missään tapauksessa haluaisi jäädä yksin johonkin vitsin Ruotsiin, vaan haluaisin oman väen paikalle, ellen sitten pääsisi ihan omaan kotiin huilaamaan ja rauhoittumaan. Eli mun ei tee yhtään mieli ravistella Ilonaa. 😀 On kuin peiliin katsoisi… 😀
Saa nyt nähdä, kuinka paha pettymys on luvassa, kun sieltä ei tulekaan Alex, Ilonan tuki ja turva. Pitää muka töitä tehdä, pöh ja pah!
-
Miten mä aina päädyn vertailemaan omia seurustelusuhteitani Sonjan seurusteluun? Se on selvää, miksi samalla ihailen Sonjan juttuja. Jumaleissön, nehän tässäkin syö aikas fiiniä illallista, jonka ne on tehneet yhdessä, Sonja toki ilmeisesti vain avustajana, mutta silti. Kuvittelen nätin kattauksen ja siistit vaatteet ja kaikkia muita Aikuisten Juttuja. En tiedä, haluaisinko sellaista itselleni, vaikka kuinka ihailen, koska mun käsitys ihanasta illasta puolison kanssa on se, että pelataan pleikkareilla, molemmat omia pelejä vieläpä tietenkin, ja osoitetaan hellyyttä pukkaamalla toista välillä kevyesti nyrkillä kylkeen. Niin kuin 12-vuotiaat. 😀 Sonjan ukkelia kehtaakin esitellä huoletta ympäriinsä, tai niin ainakin tässä vaiheessa vilpittömästi uskon. Siitä osasta olen ehkä vähäsen oikeasti kateellinen. 😀
