Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Masuasukin masuajan nimi
KateusVähäisten vaatteideni käyttämä tila vaatekaapissa oli päivän aikana vähentynyt puoleen. Keskimmäisessä kaapissa oli kirkasvärisiä vaatteita. Raavin poskeani ja avasin reunimmaisen kaapin. Sinne minun housuni olivat siirtyneet: hyllylle, jossa oli aamulla ollut T-paitoja. Otin yhdet summanmutikassa ennen kuin astuin lahkeilleni päästäkseni eroon märistä housuista. Nelly oli kai shoppaillut. No, ei ollut ensimmäinen kerta, kun tavarani vaihtoivat paikkaa omin päin. Toivottavasti ei ollut viimeinenkään. Kun sain kuivat housut ylleni, etsin kaapista vielä sukat, jotka olivat muuttaneet ylähyllylle. Kuivana ja lämpöisenä olisi parempi mieli palata myrskytuuleen, kunhan vain ensin veisin märät housut kylpyhuoneen pyykkikoriin.
Nelly söi banaanijogurttia keittiössä, kun palasin eteiseen mennäkseni ulos. Hän ei näyttänyt huomaavan, vaikka katselin miten hän taputti ajatuksissaan vatsaansa sormillaan. Päätin tehdä vielä kierroksen keittiössä. Nellyn silmät seurasivat keskeytyksettä Ilkka-Pohjalaisen sivua. Vain käsivarsi nousi ilmaan, kun laskeuduin penkin päätyyn polvilleni ja halasin häntä ja vauvaa. Lusikointi ei keskeytynyt. Nellyn sormet alkoivat taputtaa pian niskaani samaan rytmiin kuin ne olivat hetkeä aiemmin taputtaneet hänen vatsaansa.
”Tässä lukee et myrsky loppuu huomiseks”, Nelly kertoi.
Suoristin selkääni sen verran, että näin pöydälle. Lehdessä oli kuva auringosta, pilvestä ja sadepisaroista huomisen kohdalla. Niin se taisi olla, että puita kaatava tuuli loppuisi pian ja loputkin hevoset uskaltaisi päästää aamulla ulos. Myös Pasin, joka oli aamulla mennyt kahdella jalalla silkkaa dramaattisuuttaan.
”Mä mietin sitä sun äitiä silti”, Nelly jatkoi. ”Sun pitää soittaa sille. Varmistat että sillä on puita pannuhuoneessa. Se ei voi tällä säällä kuljeskella pitkin pihoja.”
”Minä soitan. Soon tarjonnu meille pinnasänkyä…”
”Ai on?”
”Joo mutta sinä varmahan haluat uuren niin en minoo sanonu mitää siihen.”
”Ei kun onko se se sun vanha? Oikeesti? Sehän on joku käsin tehty. Kyllä me otetaan se.”
”Soon sininenki… Mitä jos tuloo kumminki tyttö? Ei sitä voi sinises makoottaa…”
”Kyllähän voi. Sitä paitsi se on ollu vaaleenpunanenki välillä. Sen saa maalattua taas, jos sä pelkäät että sun tyttö häiriintyy kun se näkee et maailmassa on muitaki värejä ku vaaleenpunanen.”
”En minä ny ajatellu jotta se häiriintyys…”
”Me voitais mennä hakeen se tänään. Samalla sä kannat äidilles puita pannuhuoneeseen.”
”Joo.”
”Muutenki on tänään ollu semmone asioidenhoitamispäivä. Me viikattiin vauvalle vaatteet keskimmäiseen kaappiin Hellon ja Noan kanssa.”
”Hellon?”
”Joo.”Rutistin vielä vähän Nellyä ja vauvaa ennen kuin nousin polviltani lattialta ja lähdin jatkamaan hommiani. Hello se oli totta tosiaan ollut apuna vähän joka asiassa. Kumma kun ei ultraankin tukkinut mukaan. Hello istui usein myöhälle olohuoneessa ja kuunteli Nellyn murheita senkin jälkeen, kun olin jo mennyt nukkumaan. En olisi ihmetellyt yhtään, vaikka olisin joku päivä kävellyt kahville ja hän olisi hieronut Nellyn jalkoja sohvalla.
Pudistin päätäni tyhjälle pihalle edetessäni tallia kohti. En oikein tiennyt itsekään, mistä olin mustasukkainen. Täysissä järjissäni en voinut mitenkään kuvitella mitään Nellyn ja Hellon välille. Ikävä tunne taisi johtua siitä, miten Hellolla oli kaikki se vapaa-aika, joka minulta puuttui. Hän pystyi valvomaan myöhälle, kanniskelemaan Nellyn perässä hänen sukkakudintaan apuna ja tuomaan Nellylle mitä milloinkin kaupasta tullessaan meille. Kai olisin halunnut olla viikkaamassa vauvanvaatteita. Se oli käsittämätön mieliteko. Vielä vuosi sitten olisin valinnut tallin mieluummin kuin minkään toisen asian. Kävelin tallilla suoraan kukkokarsinalle ja katsoin nurkkaan myrskyn ääniä pakoon käpertyneitä kukkoja. Pitäisi olla pelkästään onnellinen siitä, että Nellyllä oli Hello. Samaan aikaan teki kuitenkin mieli nakata koko Hello ulos ja sanoa, että talli on auki iltayhdeksään, eikä häntä tarvittu täällä sen jälkeen.
Seisahduin tallissa hetkeksi kanakarsinalle. Hellon kukko makasi toisen kyljessä. Niillä reppanoilla ei ollut vielä tarjolla muuta kuin yksi hätäisesti karsinan väliseinään kiinnittämäni orsi. Asia pitäisi korjata. Jotta karsinasta saisi oikeasti viihtyisän, siihen täytyisi käyttää tunteja. Joka tunti oli Nellyn kanssa vietetystä ajasta pois.
Hapuilin puhelinta taskustani ja ajatuksissani selasin jo numerovalikkoa Oskari Suden nimeen asti. Lopetin kuitenkin puhelimen tavoittelun ennen kuin sain sen kunolla sormiini. Kyllä tästä selvittäisiin. Tällä hevosmäärällä ei olisi varaa pitää Oskaria kokoaikaisena, ja vaikka ylimääräisiä rahoja olisi, niille oli muutakin käyttöä. Pitäisi pitää enemmän säästöjä vauvan takia, jos tapahtuisi jotain yllättävää. Varustehuone täytyisi laajentaa ensi tilassa. Pesukarsinaakin minulta kärtettiin.
Keskiviikko nosti päänsä Prinsessan kyljestä. Oli siinä kukoilla nimet. Avasin kukkojen oven ja Keskiviikosta pääsi proprottava ääni: vähän niin kuin tallin vintin kahvinkeittimestä. Se kuitenkin ponnisteli pystyyn. Kukoilla ei ole hirveästi ilmeitä, mutta ehkä se ilahtui nähdessään minut. Ihmisen. Liikettä. Päästin sen tallikäytävälle seurakseni karsinoita siivoamaan, jotta se saisi jaloitella myrskystä huolimatta. Me hoitaisimme nyt tallin, vai mitä Keskiviikko? Opettelisin olemaan yksinomaan kiitollinen siitä, että Nellyllä oli Hellonsa. Hellosta tulisi vielä hyvä kummisetä minun pojalleni, ja kai Hello vaikka sitten auttaisi Nellyä kasvattamaan poikaa omituisten kukkojensa keskellä, jos minulle kävisi jotain kamalaa. Kieroonhan poikaparka siinä tapauksessa kasvaisi niin kuin Hellon tukkakin, mutta hengissä se pysyisi ja olisi onnellinen. Jos Nellyllä olisi eri kummi mielessään, ainakin yrittäisin puhua hänet ympäri.
-
Hopiavuoren vapaa lattiakanala
Eetu mietti ankarasti. Aina kun Eetu mietti erityisen ankarasti, hän hieroi oikean kätensä sormilla ensin ohimoitaan, sitten leukaperiään ja sitten vielä kaulaansa ennen kuin siirtyi taas pyörittelemään sormiaan ohimoillaan. Muille Eetun hiljaisuus ja yksinäinen pohdinta olivat kahvipöydässäkin niin tuttuja, ettei kukaan muista tuvan pöydässä istuvista kiinnittänyt häneen huomiota. Sen sijaan muiden kiinnostus suuntautui kohti Niklasta, joka kertoi määrätietoisesti treenisuunnitelmiaan Arlekinin kanssa. Erityisen kiinnostuneita olivat Nelly ja Marshall, joista ensimmäisenä mainittu kyseli lisää innokkaassa etunojossa ja jälkimmäinen pisti väliin korjauksiaan Niklaksen käyttämiin termeihin ja aikataulusuunnitelmiin. Tätä keskustelua seurasi myös Oskari, jonka silmien satunnaisista pienistä siristymisistä saattoi lukea lievää väheksyntää tai jonkinlaista sellaista mykkää ankaruutta, jota hänellä ei ollut tapana tuoda ilmi ääneen muutoin kuin kysyttäessä. Myös Eetun vieressä istuva Sonja kuunteli Niklaksen suunnitelmia kahvikuppi toisessa kädessään ja jonkin vanhan muiston nostattama pieni hymy huulillaan. Eetun kanssa yhtä syvissä mietteissä oli vain Camilla, joka tuijotti Ilkka-Pohjalaisen samaa sivua liikkumattomin silmin.
Oli käynyt niin, että Ilveksen perheellä ei ollut paikkaa talveksi kahdelle lemmikkikukolleen, Prinsessalle ja Keskiviikolle. Sen vuoksi Hello Ilves oli käynyt aiemmin kysymässä Hopiavuoresta niille talvikotia Keskiviikko ihan henkilökohtaisesti, tai siis kanakohtaisesti mukanaan. Eetu oli torpannut idean saman tien, sillä eihän Hopiavuoressakaan ollut talviasuttavaa kanakoppia, tai ei oikeastaan minkäänlaista kanakoppia. Hänen oli kuitenkin alkanut käydä sääliksi joko Keskiviikkoa tai Helloa, sillä molemmilla oli kovin anova katse. Siksi Camillan oli täytynyt selvittää, miten Hopiavuoreen saisi siipikarjankasvatusluvan. Se hakemuspapereiden täyttely oli kuitenkin osoittautunut turhaksi, sillä ilmeisesti Hopiavuoren hevostallilla oli jo siipikarjankasvatuslupa muuan Hello Ilveksen nimissä. Eetu ei ollut osannut vielä päättää, suuttuisiko vai ei.
Enää Eetu ei kuitenkaan miettinyt lupia, eikä Camillakaan. Nyt mietinnässä oli kanojen sijoituspaikka. Hätäratkaisuna oli esitetty maneesin katsomoa, mutta talvella maneesi oli kanoille liian kylmä. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt edes ehdottaa saunan muuttamista kanalaksi, Eetu oli kiiruhtanut pitämään kolmen minuutin mittaisen argumentoivan puheen siitä, että saunaa ei muuten sitten muuteta kanalaksi. Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä. Jos kanat laitettaisiin tallin vintille, ne eivät pääsisi talvella ollenkaan ulos ja silloin vinttihuone olisi pilalla. Jos ne laitettaisiin pihaton yhteyteen, Typy joko söisi ne tai pakastuisivat sielläkin. Eetu alkoi vakavissaan ehdottaa, että kukot sijoitettaisiin Skotin karsinaan ison hevosen tallottaviksi, niin kun Camilla oli nyreänä ehdottanut. Tuhannetta kertaa Eetu mietti, miten hän aina oli se, joka suostui kaikkiin typeryyksiin.
Kun Marshall oli ottanut puheenvuoron Hopiavuoren tuvassa ja selosti rauhalliseen rytmiinsä Arlekinin mahdollisesti alkavia hyppyharjoituksia, Eetu ja Camilla nousivat ylös täsmälleen yhtä aikaa niin kuin olisivat saaneet jonkin muille näkymättömän merkin. Kukaan ei vilkaissut heihin kahdesti, kun kumpikin laski kahvikuppinsa keittiön tasolle ja suunnisti melkein äänettömät hyvästit mutisten eteiseen kenkiä ja takkeja pukemaan. Hiljaisuudessa he vaelsivat sulavan lumen läpi talliin ja kumpikin vilkaisi matkallaan maneesin ovea ajatellen, että sen lenksuva ovenkahva pitäisi kyllä ruuvata paremmin kiinni heti tänään. Vasta tallissa Eetu sanoi ensimmäiset sanansa sille kahvitauolle ja osoitti ne Camillalle.
”Selevä”, hän sanoi. ”Siirretähän nua heinäpaalit tuahon viäreesehen karsinahan.”
”Koska ne sitte voi muuttaa?” kysyi Camilla, joka tiesi saman tien, mitä heinäkarsinaan tulisi.
”Haetahan ne illalla. Millähän ne saa tuatua? Voikohan ne tyäntää ikean muavipussiihin jottei ne paskanna koko autoa?”
”Mä sanoisin että laitetaan ne kissankoppiin. Mä jo kyselin, niin lähetystorilla on vitosella yks iso.”
”Se onki paree. Voi olla jotta ne tykkääs hengittääkki matkalla.”
”Mitä jos ne nyt sitte häiritsee hevosia?”
”Sitte meillon hyvää kanakeittoa tulos. Emmä ny voi kanakopiksi muuttua.” -
Suolapähkinät
Luntahan oli luvattu. Harvoin seuraavan päivän sääennustus petti niin pahasti, että sää ei ollut ollenkaan sitä, mitä luvattiin. Katselin pimeää hankea makuuhuoneen ikkunasta. Se oli kaunis ja koskematon, ja lunta oli ikkunan nurkissakin niin vahvalti, että sitä oli täytynyt sataa yön aikana ainakin kymmenen senttiä kerralla. Kylmältä ei kuitenkaan näyttänyt. Jos oikein katsoin, taivas oli pilvessä. Tavoittelin kaapista ylleni collegehousut katse yhä ikkunassa. Paidan otin tuolin selkänojalta. Puolipitoisten vaatteiden tuoli oli Nellyn tuoma. Ennen minun vaatteeni olivat olleet joko puhtaina kaapissa, ylläni tai saunan eteisessä joko menossa pesuun tai tulossa sieltä.
Paljon muutakin uusia ajatuksia ja tavaroita oli Nelly tuonut mukanaan. Ikkunan vieressä seinällä oli nyt Nellynkin vanhempien hääkuva, mutta siitä ei saanut liikaa kysellä. Sängylle oli ilmestynyt koko ajan enemmän sellaisiakin tyynyjä, joilla ei saanut nukkua, mutta jotka jostain syystä ladottiin aina päiväpeiton päälle Nellyn herättyä. En tiennyt mihin niitä tarvittiin, enkä ainakaan tohtinut kysyä. Nelly itse nukkui sängyllä kissamaiseksi palloksi käpertyneenä. Hänen päällään oli paitsi meidän tuplatäkkimme, myös kaapista haettu yhden hengen paksu peitto. Se oli ilmaantunut kaksi yötä sitten ja sen käyttötarkoituksen käsitin kyllä. Kun Nelly tuli illalla nukkumaan, heräsin aina siihen, kun hän työnsi hyytävät varpaansa polvitaipeisiini ja sormet vasten selkääni.
Vain äärimmäisen harvoin olisin tahtonut jäädä nukkumaan, kun täytyi herätä. Nyt ei ollut kuitenkaan yksi sellaisista aamuista, vaan tavallinen, hieno aamu, vaikka minua väsyttikin kovempaa kuin koskaan. Tassuttelin villasukilla keittiöön ja laitoin valmiiksi ladatun kahvipannun päälle. Sukat olivat Inarin tekemät. Nellyn tekemiä käytin vain illalla tuvassa, koska ne eivät ihan pysyneet jaloissa, vaan tapasivat rullautua kenkien sisällä. Sitä paitsi kai ne kestäisivät pidempään nukkautumatta ja kulumatta, jos en hikoilisi niihin tallilla.
Kun avasin jääkaapin, tuttua rapinaa kuului katosta. Se ei ollut rotta, vaikka olin joskus luullut niin. Ehdin latoa pöytään leivät ja päälliset ja avata kinkkupaketin. Kun heitin yhden siivun, Mielikki oli jo valmiina. Se osasi ottaa herkkunsa kiinni ilmasta. Laitoin sen kuppiin kourallisen nappuloita, vaikka ei se niitä koskaan syönyt. Se tuli vain viereeni istumaan penkille ja katseli kuinka tein leipää ja nousin hakemaan kahvin. Sitten minä söin aamupalaa ja Mielikki lisää kinkkua. Aina kun kahvi oli juotu, olimme sen kanssa valmiita töihin.
Mielikille oli pitänyt jo kahtena aamuna laittaa haalaripuku. Noa oli sanonut. Se oli monimutkainen puettava, eikä asiaa yhtään helpottanut se, miten vastahakoinen Mielikki oli. Lopulta jätin tänäänkin haalarin takalahkeet roikkumaan, enkä edes yrittänyt saada Mielikin takajalkoja niihin. Puin itsekin pälleni tarpeeksi kevyesti tallihommia ajatellen ja sitten me menimme aamuhommiin. Mielikki kynsi uutterasti lunta ja teki kovalla vaivalla polkua kohti päätallin ovea. Minä tulin perässä. Se ei pysähtynyt kuin kerran pissalle keskelle pihaa ja jatkoi heti ahkerasti. Tallin oven auettua se osasi kipittää suoraan ja ylpeästi varustehuoneelle auttamaan rehujen teossa. Minun sen sijaan piti räpytellä silmiäni, jotka pyrkivät ihan sumenemaan. Haukotutti ja ruumiini tuntui painavalta.
Olin saanut ruuat melkein tehtyä kun Camilla kuului tulevan talliin. Tuuppasin ovea jalallani ja huikkasin huomenta kertoakseni, että täällä oltiin.
”Huomenta”, kuului Camillan vastaus ennen kuin ovi aukesi taas. ”Jaaha, sä oot tullu taas apuun”, hän sanoi sitten Mielikille hellemmin.
”Soon kauhian hyvä polokuja avaamahan.”
”Joo. Onneksi tuli vaihdettua talvirenkaat. Onko nämä valmiita?”
”Siitä päästä on.”Camilla ei kauempaa höpöttänyt, vaan tarttui sankoihin. Mielikki katsoi häntä tutisten hänen peräänsä, mutta jäi kuitenkin lopulta istumaan nurkkaan. Tykkäsin laittaa Camillalle aamuvuoroja. Hevoset oli hoidettu nopeammin ulos kahdestaan, mutta Camillalla ei ollut tarve jutella taukoamatta heti aamusta. Hänelle ei myöskään tarvinnut erikseen kertoa, mitä piti tehdä. Oskaria välttelin laittamasta aamuun kahdestaan kanssani. Oli kuin hän tarvitsisi vieläkin luvan tai kehotuksen, jotta uskaltaisi tehdä rutiinihommiakaan.
Kun hevoset oli ruokittu, toisesta päästä sai alkaa viemään niitä jo ulos. Otin Mielikin kanssa päätallista matkaan Salierin ja kävimme sitten Jussin tallin kautta hakemassa Jussin. Ulkona Mielikki pääsi takaisin polunraivaushommiin. Taisin olla ihan tosi väsynyt, kun sen uuttera meno sai ihan silmäni kirvelemään. Toinen niin kovasti yritti. Takaisinpäin minun oli pakko kantaa se, kun kävi niin sääliksi. Se kuitenkin pyristeli koko matkan ja oli valmis ryhtymään uudelleen hommiin taluttaessani Pasia ja Skottia. Onneksi se oli mukana. Se yritti aurata tietä ihan oikealle haalle, mutta minä olin kääntymässä takaisin Jussin ja Salierin suuntaan. Olisinkohan työntänyt kaikki hevoset samaan hakaan ilman Mielikkiä? Pudistin päätäni, seurasin uskollista apulaistani, josta näkyi vain häntä ja yritin ryhdistäytyä. Kylmän ilman luulisi herättäneen minut jo, mutta ei.
Kun Inka, Surre ja Cozminakin olivat ulkona, nostin Mielikin taas hangesta.
”Solis kaffitauko”, kerroin ja minulta pääsi haukotus.
”Nyt jo?” Camilla ihmetteli. ”Susikin tulee vasta puolen tunnin päästä.”
”Siivothan karsinoota vasta kun tullahan. Mullon jotenki kauhia väsy.”Haimme Mielikin kanssa postin ennen kuin kopistelimme takaisin tupaan. Tuntui kuin keittäisin ensimmäistä aamukahvia uudelleen. Aiemmin koetun tunne oli vahva ja pääni sumuinen. Annoin Mielikillekin uudelleen kinkkua, vaikka Noa oli erikseen kieltänyt. Muistin sen vasta kun se oli nielaissut jo. Sen vatsa meni kuulemma löysälle, jos syötin sille puoli pakettia päivässä. Silmäilin Ilkka-Pohjalaista kun kahvi keittyi, mutta ilmeisesti olin ollut liian kauan paikoillani, kun yhtäkkiä Camilla laski minullekin kahvikupin keskelle lehteäni. Hän katsoi minua pitkään, kun kiitin. Minä katselin ulkona hyvin hitaasti valkenevaa aamua ja mietin, että pitäisi laittaa ulos jo valoja, kun oli kerran luntakin.
Olin mennyt nukkumaan ihan liian myöhään. Tai tavalliseen aikaanhan minä olin sänkyyn mennyt, mutta yllättäen ähkivä ja kiukkuinen Nelly olikin seurannut minua jo silloin. Hän oli huokaillut ja heittelehtinyt, enkä ollut saanut unta. Yhtäkkiä hän oli ilmoittanut, että hänen täytyy saada suolapähkinöitä heti, tai hän kuolee. Kaapissa ei ollut ollut, kun olin kiltisti noussut katsomaan. Se oli Nellyn mukaan tarkoittanut sitä, että niitä pitäisi hakea. Ei haitannut, vaikka Otsonmäen kaupat menivät yhdeksältä kiinni joka ainoa. Nelly tarvitsi suolapähkinöitä nyt heti. Niin minä olin ajellut yöllä Seinäjoen ABC:lle ja Nelly oli vielä soittanut matkalta, että pitää tuoda myös raejuustoa sekä jos vain on, niin tummempaa muumilimsaa.
”Eetu?”
”Ai mitä?”
Camilla katsoi minua taas pitkään ennen kuin puhui.
”Niin että… Mä kysyin että pitäiskö toi piha aurata ennen kun siihen tulee autoja?”
”Joo…”
Camilla oli hiljaa vähän liian kauan ennen kuin jatkoi: ”niin auraatko sä vai mä?”
”Minä voin aurata. Laitetahan ensi aura kii raktorihin ja sitte paan sen kauhan lantaa varte.”Oli ollut ärsyttävää ajella yöllä. Vielä enemmän oli hermostuttanut, kun Nelly oli ollut sikeässä unessa palatessani suolapähkinöiden, raejuuston ja limsan kanssa. Olin työntänyt koko satsin jääkaappiin pusseineen päivineen ja kaatunut sänkyyn. Silloin Nelly oli kuitenkin herännyt, eikä reissu ollut tuntunut enää yhtään turhalta ja raivostuttavalta, kun hän oli hakenut pähkinöitä sänkyyn, rouskutellut niitä ja halunnut puhua pinnasängyn ostamisesta valmiiksi jo hyvissä ajoin.
”Vai kuinka? Eetu?”
”Mitä? Mä en aiva kuunnellu.”
”Joo mä huomaan. Kuule… Ootkohan sä ihan kunnossa?”Kun Camilla kysyi, hymy levisi kasvoilleni. Väsytti, mutta vain siksi, että olin saanut hankittua lapseni äidille suolapähkinöitä keskellä yötä Otsonmäelle, vaikka kaupat olivat kiinni. Pian saisin mennä pihaa auraamaan ja sitten karsinoita siivoamaan ja väkeäkin alkaisi tulla. Mielikkikin oli polkuja tehnyt ihan minua varten, vaikka oli sellainen parin kilon pala, että hukkui hankeen. Voiko ihmisellä asiat enää paremmin olla?
”Minoon paremmas kunnos kun koskaan.”
-
Olen viivytellyt tätä ihan alusta asti, koska joka toinen päivä tämä tuntuu ihan typerältä ja lapselliselta idealta. Mutta kun tämä ei ole jättänyt mua rauhaan koko aikana, vaikka ten jo väliaikaisratkaisujakin…
Hiljainen vieras
Kalamainen tuijotus kohtasi minut keittiössä. Hetkeksi jäin sen vangiksi. Vastasin ilmeettömään katseeseen ja raavin niskaani, jota oli alkanut kutittaa. Hinkkasin vielä suunympärystäänikin oikean käteni peukalolla ja etusormella. Pöydän ääressä istujan kasvot olivat ilmeettömät, enkä osannut ennustaa, millä tuulella se oli. Sen katse ei liikkunut mihinkään suuntaan, eikä silmäluomikaan värähtänyt. Se oli ihan hiljaa. Ehkä se oli yhtä uupunut kuin minä. Ehkä se näki unta silmät auki.
Lopulta astuin keittiöön. Tarvitsin kahvia, joten minun oli käännettävä selkäni tuijotukselle sitä saadakseni. Otin hyllyltä suodatinpusseja. Asettelin yhden pussin kahvinkeittimeen. Kahvi rahisi hiljaa siihen, kun mittasin lusikallisia. Kello alkoi olla jo niin paljon, että pian väkeä alkaisi kerääntyä. Liikaa ei pitänyt silti keittää, sillä saihan kahvia uutta, ja kukapa palanutta tahtoisi. Lorotin pannulla keittimeen vettä. Vilkaisin hiljaista vierastani, joka ei ollut paljoakaan liikkunut. Mietin, mitä tarjoaisin tällaiselle vieraalle ruuaksi. Lopulta ajattelin tarjota samaa kuin ottaisin itsekin, joten nostin pöydälle vain leipää, voita ja kinkunsiivuja. Sitten istuin vierastani vastapäätä hyvin hitaasti ja varovaisesti.
Hiljainen vieras. Line: Pounin Linet.”Terve.”
Sama ilmeetön tuijotus vastasi katseeseeni. Ääntäkään ei kuulunut. Hyvin hitaasti, koko ajan tuijotukseen vastaten avasin leipäpussin. Hivutin ulos yhden ruispalan. Varoen äkkinäisiä ääniä ja liikkeitä mursin sen reunasta pienen palan.
”Otakko leipää?”
En uskaltanut viedä käsiäni julmannäköisen nokan lähelle, joten neppasin leipäpalan kohti kukkoa. Sydäntäni oikein vihlaisi ja meinasin pudota penkiltä, kun se alkoi takoa naamaansa pöytään ja osui kolmesti ohi ennen kuin löysi leipäpalan. Taputtelin toisella kädelläni rintaani, jotta sydämeni rauhoittuisi ja yritin ryhdistäytyä. Äidillä oli ollut kanoja, joista osa oli ollut mielipuolia. Varsinkin kukko oli käynyt heti päälle, jos oli saanut tilaisuuden. Olin kuitenkin kuullut juttuja mukavista lemmikkikukoista.
Aikansa päätään pöytään taottuaan kukko muuttui taas liikkumattomaksi. Hivutin kinkkupaketin auki, mutta en ottanutkaan siivua. Saikohan kukko syödä lihaa? Sitä paitsi eikös tämä ollutkin kalkkunaa? Eikö se olisi kannibalismia? Suljin kinkkupaketin, mursin lopun leivän paloiksi ja liu’utin niitä varovasti kukon suuntaan. Se ei yrittänyt purra. Olin saada uuden sydänhalvauksen, kun se ponnisti pöydälle siipiään räpytellen. Kohotin jo Ilkka-Pohjalaisen aseekseni. Peto oli kuitenkin kiinnostunut ainoastaan leipäpaloistaan. Vilkuilin sitä, voitelin leipäni ja mietin, mahtoiko sen olla jano. Purin leivästäni palan, mutta en saanut sitä nieltyä, kun mietin kukkoparan kuivaa kurkkua. Minun oli noustava laskemaan sille vettä Nellyn teemukiin, jossa juoksi Lena Furbergin piirtämiä poneja. Kukko kastoikin nokkansa saman tien veteen, joi ja alkoi sitten tuijottaa ikkunasta ulos.
Kun en ollut välittömässä vaarassa, kaadoin itselleni kahvia ja aloin tutkia lehtä. Viimeisimpien koronauutisten kuvatekstejä tavatessani mietin, tarttuisikohan kukon jaloista lintuinfluenssaa, mutta sen jälkeen unohdin koko eläimen olemassaolon. Eihän se edes tehnyt muuta kuin vaihtoi välillä asentoa ja tuijotti.
Olin juonut ensimmäisen kahvikupilliseni, kun kuulin ulko-oven aukeavan. Odotin tulijan olevan Camilla, mutta ei kuulunutkaan kenkien kahahtelua porrasharjaa vasten, vaan pelkkä raskas loikka sisään, niiskutusta ja ähinää.
”Hello”, huhuilin päätäni kääntämättä.
”No?”
”Minkä tähären mun keittiössä on kana?”
”Ai nii!”Hello ähisi eteisessä vielä hetken. Ovi aukeni. Hän ei tervehtinyt tulijoita, jotka tunsin askeleista Camillaksi ja Tiitukseksi. Käännyin katsomaan eteisen suuntaan vasta kun pöydälläni tuijottava kukko ryhdistäytyi.
Odotin selitystä, mutta kuulinkin vain huutoa. Hiljainen ja liikkumaton kukkoparka oli yhtäkkiä täynnä elämää. Se kiljui, karjui ja huusi. Se huitoi siivillään niin kovasti, että kinkkupaketti putosi maahan ja Ilkka-Pohjalainen sulkeutui.
”Mikä siellä on?” Camilla huusi eteisestä ja jompi kumpi, hän tai Tiitus kompuroi rymähtäen ulos kengistään ennen kuin molemmat rynnistivät keittiön puolelle.
”Ei täälä mitää oo!” Hello lepersi ja ojenteli jäseniään kohti kukkoa. ”Joo isi tuli, isi tuli, onko Eetu kiusannu sua mitä, enää ei oo hätää!”
”Totanoin…” Tiitus aloitti hölmistyneenä, kun kukko vaikeni päästyään omituisen isäntänsä syliin. ”Mä en tiedä onks tää sopimaton kysymys mut… Miks täällä on kana?”
”Se haluaa nähdä maailmaa”, Hello ilmoitti. ”Mä ostin sille valjaatkin.”
”Onks toi Keskiviikko..?” Tiitus kysyi silmät suurina.
”On!” Hello vastasi ylpeänä ja pussasi kukkoaan niin että moiske kävi.
”Terve! Sä olit kuule viimeks tän kokonen kun mä sut näin.”Kaadoin lisää kahvia kuppiini. Lattiallani oli muutama untuvainen höyhen, mutta ei onneksi kanankakkaa. Haju oli kuitenkin jo vähän niin kuin kanalassa. Hörpin kahvia ja odotin, että muut kolme irrottautuisivat kukosta ja saisin kunnollisen selityksen sille, miksi keittiössäni tönötti tuotantoeläin. Lopulta onnellisena virnistelevä Hello istui kukkoineen. Tämä Keskiviikko näytti nauttivan silityksistä. Ainakin se istui pyristelemättä aloillaan eikä yrittänyt kertaakaan purra.
”Nii. Palatahan siihen, jotta miksi mun keittiös on kana?”
”Joo! Kato kun mulla on ongelma”, Hello aloitti.
”Taitaa olla lintuaiheenen ongelma…”
”Joo. Kun mulla on kaks tämmöstä pientä prinsessaa iskän luona–”
”Tiesithän sä et toi on kukko?” Camilla varmisti, ja kun Hello ei reagoinut, hän kääntyi katsomaan Tiitusta. ”Tietääkö Ilvespoika, että toi on kukko?”
”Kyllä se mun mielestä tietää”, Tiitus sanoi hiljaa.
”– mutta tilanne on se, että niillä ei oo mitään paikkaa talveksi. Mä ajattelin sitten–”
”Selevä”, keskeytin Hellon. ”Mullon niille paikka.”
”Oikeesti!”
”Kyllä. Kattilassa. Hello. Et sä voi tuara kanoja ihimisasuntoohin. Sitä paitsi pitää olla luvat jotta voi pitää kanoja. Eikä mullakaa mitää kanalaa oo.”Hello katsoi minua suurine silmineen. Niihin nousi kyyneliä, jotka hän räpytteli pois. Ymmärrän hyvin, miksi Hello on ollut koko elämänsä maailmanmestari puhumaan tädeille. Koulussakin hän sai aina selitettyä urotyönsä parhain päin.
”No sitte”, Hello huokaisi ja nousi ylös. ”Sitte meidän pitää jatkaa etsimistä. Tuu Keskiviikko… Ei mitää hätää. Kyllä mä sulle paikan löydän. Jos ei muuta, niin tehdään iskän saunasta teille koti…”
Hello vaappui eteiseen kukkoineen. Tiitus katsoi minua ilmeettömänä. Camilla seurasi vielä Hellon menoa.
”Ottakaa kaffia”, komensin ja rykäisin. En saanut juotua enää omaani. Olisi ollut helpompaa, jos Hello olisi inttänyt ja vinkunut. Olisi ollut helppoa ajatella, että hänestä oli itsestäänkin riittävästi vaivaa. Että en minä nyt kanoja ottaisi vaivoikseni. Kuulin oven heilahtavan auki ja kiinni ja pian Hello jo rymisteli portaat alas kukko tiukasti takkinsa sisällä.
”Soli mukava kukko. Ei purru.”
”Joo ei. Eikä Prinsessakaa vissiin noki sormille”, Tiitus mutisi.
”Onko SE edes kana?” Camilla kysyi.
”Ei kun kukko”, Tiitus vastasi.Hinkkasin naamaani molemmin käsin. Sitä pisteli. Ympärilläni lemusi kanala. Kahvini jäähtyi hiljalleen, kun Tiitus ja Camilla joivat omansa. He suunnittelivat hakojen sivoamista perusteellisesti ennen kuin lumi sataisi. Kahvin juotuaan he nousivat jo seisomaan.
”Orottakaa vähä”, pyysin. ”Voisikko sä mennä tänään kumminki hakemahan sen putukuarman?” kysyin Tiitukselta.
”Joo, kyllähän se niinki käy.”
Camilla ei sanonut mitään. Se oli ollut hänen hommansa. Sen sijaan hän katsoi minua odottavasti.
”Mä en kirioota kauhian hyvin niin sulle mullolis toimistohommia.”
”Jaa. Minkähänlaisia?”
”Pitääs kattoa jostaki tualta netistä, jotta millä sellaasen kananpitoluvan saa.” -
Ennen vanhaan reippaana poikana kuvittelin, että mulla olisi oikeasti energiaa kirjoittaa kuukausittain tallin blogiin kokoamismerkintä aina siitä, mitä on milloinkin meneillään. Jos sellaista vielä yritettäisiin, tämä toimisi siinäkin hommassa hyvin. Noa on sitä paitsi sopiva hahmo havainnoimaan kaikkea: hän on kaikkien kanssa väleissä ja pitää sen verran tapahtumia silmällä, että on usein suurin piirtein kärryillä. Noan kertojaääni on myös melko neutraali. Hän ei herkästi tuomitse tai valitse puoltaan. Samaan aikaan Noalta heruu tässäkin silti sympatiaa muille, erityisesti Eiralle.
Noan jutut on myös sidoksissa aikaisempiin. Mulle tuli ihan pakottava tarve etsiä tämän jälkeen käsiini se, jossa Inarin ylppäreissä puhuttujen huhujen mukaan Noan jalan vei karhu, olkoonkin että se oli oma juttu. 😀
”Onks se sun asia tosin?” ja Nellyn myrkyllinen katse huvittavat mua tässä eniten. Voin kuvitella, että just noin se menisi. Nelly on Eetua nopeampi liikkeissään ja varmana ärsyyntyy, kun joku kommentoi ettei jokin taloudenpidossa oikeastaan välttämättä edes kuulu Nellylle. Noa taas, reppana, tarkoitti kysymyksensä viattomammin kuin mitä Nelly sen otti! 😀 Mutta Nellyn puolustukseksi: kyllä muakin ärsyttäisi, jos puoliso hautoisi vuokrakämpässä typeryyttään jonkun kamoja ilman että me hyödyttäisiin siitä mitään!
Tykkään Niklaksesta tässä hahmona. Siitä on ollut puhetta, että Niklas ei aina ole penaalin terävin kynä, mutta on sosiaalisesti taitava, kiltti ja omalla tavallaan taiteellinenkin. Sinun Niklaksesi on juuri sellainen.
-
Janna on nyt tarjonnut Paahtista muistaakseni yhteensä kolme kertaa Niklakselle ja Marshallille eri tilanteissa. Kerran Marshall tarttui aiheeseen ja piirsi hienon tarinallisen kuvankin! Kehotan kuitenkin kirjoittajana ihan pieneen varovaisuuteen. Vaikka kaikki tarinahepat on spesiaaleja ja ihania, aina kaikkia kirjoittajia ei inspiroi kirjoittaa kaikista tarinahevosista. En ole jutellut Marshallin kanssa enkä voi puhua hänen puolestaan, mutta ainakin itse olen vähäsen sellainen pushover, että tässä vaiheessa musta alkaisi Marshallin housuissa tuntua vähän siltä, että mun on pakko ottaa Paahtis osaksi tarinani ydintä, vaikka en välttämättä kirjoittajana haluaisi. Sitä on kuitenkin tarjottu niin määrätietoisesti. Lisäksi saattaa hyvin olla niinkin, että Paahtis voi olla inspiroiva hevonen toisenkin kirjoittajan mielestä, mutta se ei silti sovi siihen tarinaan, jota kirjoittaja on hahmoilleen suunnitellut. Nythän Niklas on tosi tiukasti Marshallin talutusnuorassa, eikä hänellä ole valtuuksia ratsastaa yhtään mitään, ja Marshall puolestaan on toipilas ja ollut tähän asti kiinnostunut vähän erilaisista hevosista ja toiminnoista kuin mitä Paahtiksella olisi tarjota. Niklas on kiinnostunut kilpailemisesta ja siihen hänellä on turvallinen hevonen, ja Marshallin aika tuntuu menevän paranteluun ja vahtimiseen. Koiranpentukin on talossa ja sitä on odotettu niiiiin pitkään, että ehkä me kuullaan tästä Niklaksen haaveen toteutumisesta vielä kirjoittamattomia juttuja. Mä en halua torpata teidän mahdollista yhteistyötä siinä tapauksessa jos molemmat on yhtä innokkaita tarttumaan aiheeseen, mutta jos ette ole jutelleet ja sopineet mitään, niin varmistelen että kaikilla olisi tilaa hengittää ja kirjoittaa.
Jannalla on onneksi vaihtoehtoja, mikäli syy tarjota Paahtista muille on kokonaan tarinallinen ja hahmon kehittymistä pohjustava. Janna on työssäkäyvä. Jos hän nipistää jostain muista menoista, hänellä voi olla rahaa palkata apua edes silloin tällöin. (Ilmajoella asuva Joonas Hopealinna valmentaa meillä, mutta ei kirjoita vastatarinoita. Nelly on valmentanut Sonjaa ja kirjoittaa harvoin vastatarinoita. Taitoa on myös Ritva Hopiavuorella ja ehkä Jannan tasoisen kanssa vielä Milanillakin, ja näiden hahmojen vastatarinointi riippuu siitä, mitä muita virikkeitä esim ihmissuhteiden kehittymiseen tulee vastaan valmennusten ohella. Taitava on tietenkin myös Marshall, jos saarnastani huolimatta käykin niin, että Paahtis on myös hänelle sekä inspiroiva että sopiva.) Jos taas uuden oppiminen on kiinni Jannan kesken loppuvasta ajasta, sitähän saa karsimalla velvollisuuksiaan ja muita harrastuksiaan. Jos syy Paahtiksen tarjoamiseen on kuitenkin tarinanulkoinen, eli hevonen ei olekaan enää/juuri nyt kiinnostava kirjoitettava, Janna pystyy ihan hyvin kadottamaan sen jonkun ylläpitäjän tai ostajan matkaan ja ryhtymään vaikka johonkin samanhenkiseen järjestelyyn kuin Outi Jussinsa kanssa. Jos taas kaipaat ihan vain seuraa ronkkimaan heppaasi yhdessä (niin kuin minä aina), voit kokeilla lähestyä kavereita myös jotain toista reittiä, ellei tämä tie tuotakaan toivottua tulosta.
Joka tapauksessa pontsit siitä, että tarjoat ahkerasti mahdollisia virikkeitä muille! Se on se juttu, joka mut ekana saa jumaloimaan Hopiavuoren kirjoittajia. Joka koukkuun ei tartuta, eikä sille voi mitään: aika, hahmot tai kirjoittajat eivät vain olleet sillä kertaa sopivia. Kun niitä erimuotoisia ja -värisiä uistimia nakkelee vain sinnikkäästi, lopullta alkaa joku kela rullata. 😀 Ainakin toisen lähestyminen ratsailla sopivan henkilökohtaisten ja perehtyneiden mutta ei liian tungettelevien keskustelukysymysten kanssa on vanha hyväksi havaittu jigimato.
-
Hyvä että meni hyvin jännityksestä ja epäröinnistä huolimatta! Paahtis on taitava vauva.
-
Vitsi miten tykkään pienistä yksityiskohdista, jotka saa henkilöt heräämään eloon. Romaanikirjailija kuulee loputtomasti, että jokaisen kohtauksen, jokaisen vitsin on edistettävä juonta, mutta tämä meidän kirjoittelu on aika eri maata täällä, sillä me vältellään lopullisen juonen saattamista päätökseensä. Siksi pikku mutkittelu on musta kivaa, vaikka sille ei joka kerta juonellista tarkoitusta myöhemmin ilmenisikään. Niin kuin se, miten Niklas potkaisee väärää jalkaa. Tai se, miten Eetu, lötköpötkö, voi olla joskus periksiantamaton. Sitä paitsi nää on niitä pieniä sattumia, joista hahmot saa syyn vuorovaikuttaa muutenkin kuin kysyä kuulumisia (mikä on sekin hyvää vuorovaikutusta).
Ukko on mulle henkilökohtaisesti rakas, niin kuin kaikki ne hevoset, joista kirjoitan enemmän kuin muutaman massamerkinnän. Marshallia taas pidän vieläkin sellaisena auktoriteettina, että sen hyväksyntä, vaikka se onkin keksitty ihminen, merkitsee mulle huvittavan paljon. :DD Onneksi Ukkoa ei tarvi hirveästi hävetä, ei edes Oskarin.
-
Aloitin jo tähän pientä vastausta ja koostetta Eirasta, mutta siitä tuli vielä toistaiseksi ajatuksenvirtaa. Cozminan, Surren, Nellyn ja Helin ansiosta mulla on kuitenkin nyt paikka kirjoittaa Eira kasvamaan vähän taas aikuisemmaksi ja viisaammaksi. Sain idean siitä, miten kuvailet Eiran silmien syttyvän lopussa. Ennen Eiralle oli tärkeintä, että kaikki muut saa vaikka Instasta tietää, miten hyvin hänellä menee ja miten erinomainen hän on. Musta tuntuu, että se ei ole enää kantava ajatus Eiran hevoshommissa tai muussakaan.
Nelly on tässä reilu Eiraa kohtaan, enkä puhu ratsastusoikeudesta. Musta on jotenkin tosi aikuisen kuuloinen ajatus, että Nellyn mielestä Eira on ihan tarpeeksi hyvä tuollaisena ja kehittynyt ihan tarpeeksi nopeasti, vaikka ei Eira pystykään hevosen kanssa ihmeisiin. Mulle itselleni olisi kova paikka lainata hevosta Eiralle edes pakon edessä, koska olen jämähtänyt ajatukseen siitä, miten joka ratsastuskerralla hevosta joko koulutetaan tai taannutetaan. Nelly ei huolestu tässä siitä, että kun hän lopulta saa ratsunsa takaisin, se ei ole enää samalla tasolla. Hän on vain tyytyväinen siitä, että Cozmina saisi Eiran kanssa edes jotain puuhaa, vaikka se ei olisikaan kunnollista kouluratsastusta. (Olen myös miettinyt, että kun vauva kasvaa isoksi, liekö hänellä ratsua Hopiavuoressa. Cozmina taitaa kuitenkin olla lapsen potkittavissa ja kiskottavissa… :D)
Tykkään tässä tarinassa myös siitä, miten sinun Eirasi on uskollinen Eiran tavalle innostua. Eira on äksy ja nokkava ja vaikka mitä, mutta osaa olla myös estoitta kiitollinen ja innostunut. Eira voi joskus esittää tekevänsä palveluksia silloin, kun oikeasti saa oikeuksia, mutta ei tämän kokoisissa jutuissa.
-
Kateus on aika kantava voima. Kun ei itse pysty siihen, mitä haluaa tehdä tai saavuttaa, ne jotka pystyvät, saisivat kyllä mennä johonkin piiloon pystymään! Nellyn ratsastukset ei kuitenkaan ole vielä onneksi lopullisesti ratsastettu. Se ei kuitenkaan helpota oloa just sillä hetkellä, kun kaikki ärsyttää. 🙁
-
Vaikka mä tiesin etukäteen, mitä olet ideoinut, silti tämä huvitti mua. Oikealla väkivallalla nauraminen on musta aika hirveää ja silti tosi yleistä, niin kuin raskaana olevan naisen kaikkien mielipiteiden ja ajatusten (ja jopa ihan muusta johtuvan typeryyden…) kuittaaminen hormoneillakin. Silti huvittaa, kun Nelly on niin vauhdikas tässä. Se pystyy kiihtymään nollasta sataan ja olemaan toksisessa suhteessa elävä väkivaltaisen hirviön uhrikin, vaikka, noh, mitään ei tapahtunut. Ei ole ihme. Nelly on aina välillä muutenkin tosi nopea, eikä sen tunne-elämä ole viime aikoina muutenkaan ollut tasapainoisinta sorttia.
-
En tiedä, koskeeko tämä kaikkia, mutta ai että miten monta hevosta mä ja mun tuntemat hevosihmiset ovat menettäneet! Jossain vaiheessa me ollaan oltu niin kuin Camilla: pelätty, että menetetään se viimeisinkin, vaikka edes uhkaa ei ollut vielä leijunut ilmassa. Ne, jotka lopulta sen viimeisen menettivät, totesivat, että ikinä enää eivät aio välittää hevosesta, joka ei ole heidän omansa. Varon itsekin tarkasti, etten ikinä rakasta oikeasti kenenkään toisen lemmikkiä, koska tositilanteessa mulla ei ole mitään valtaa ja voimia estää sen lähtemistä pois tai edes sen huonoa kohtelua. Tämän takia pelottaa vähän Camillan puolesta. Ei sen voimilla Steffeä suojella, mutta se uskaltaa vielä välittää jopa sellaisista, joihin sillä on vielä vähemmän valtaa, niin kuin vaikka Pasista. Yksittäisten eläinten rakastaminen on hienoa, ja on tosi kurjaa kun niin monelta se kitkeytyy pois.
Camilla uskaltaa vielä haaveillakin. Tiedän sen tietävän oikeasti, että ei koko Hopiavuori pysty tai halua lähteä hevoskimppaan, ja että niin monen ihmisen omistama hevonen olisi aika tuskallinen treenattava, kun liian monella olisi mielipiteitä. Ikean lipaston kokoaminen ja lomamatka taitaa olla tavallisia ihmissuhteen koetinkiviä, mutta jos yhteisestä hevosesta selviytyisi, silloin vasta olisikin hitsautunut yhteen toisen kanssa! Samaan aikaan sitä olisi kiva jossitella. Ai miten kiva kimppahevonen olisi ajatuksena omilla rakkailla hahmoilla. Ja ai miten kivaa kimpparavurista on kirjoittaa! (Mulla oli kerran yksi, jonka muut omistajat valitettavasti haihtui.)
Uskon, että Steffen lähtö on toistaiseksi pelkkää Camillan ihan itse keksimää painajaista, sillä kun on sellaiseen taipumusta. 😀 Eihän se kuitenkaan mahdotonta ole. Melkein kaikkihan maailmassa on myynnissä, jos jollakulla on tarpeeksi rahaa maksaa.
-
Kyllä se siitä, Niklas, elämänkin kanssa, ihan niin kuin renkaidenkin kanssa äsken. Välillä on ihan hyvä pysähtyä katselemaan hetkeksi taaksekin päin. Niklas on huomannut aika tärkeän jutun: joku asia ei tunnu hyvältä sillä hetkellä, kun se tapahtuu, eikä sen paremmalta muisteltunakaan, mutta silti se on ollut välttämätön astinkivi jotain tärkeämpää, silloin vielä arvoituksellista asiaa kohti. Kun on tämän nähnyt, jaksaa taas pari seuraavaa vastoinkäymistä vähän paremmin. Hyvä, että Niklas on nyt tyytyväinen. Se on nykyään leppoisa kaveri, jonka luonteelle nykytilanne taitaa sopia.
-
Marshallin teoria taitaa olla ihan pitävä, vaikka ei koskekaan pelkkiä puolisoita, vaan hyviä kavereita myös. 😀 Sen vaistoaa ihmisestä, kun se oikeasti tekee jotain antaumuksella, ja sellaisen ihmisen puhetta harrastuksestaan on ihana kuunnella niin kauan kun se ei mene tietenkään pelkästään siihen. Samalla sitä kiinnostuu itsekin tyypin harrastuksesta, kun se saa sen kuulostamaan niin hienolta… Hevoset ei onneksi ole edes harrastus huonoimmasta päästä, vaikka loukkaantumisriski onkin melko korkealla vaikka neulontaan tai piirtämiseen verrattuna!
Harrista on toden totta tullut jo osa kalustoa, ja siinähän se menee. Niklas on ollut heppojen kanssa vähäsen kauemmin yhteensä, mutta välillä ajattelin hänen olevan sata kertaa enemmän hukassa ja paimennettavampi kuin Reitan Ruska oli. Kisatouhu on kuitenkin tehnyt Niklakselle taas hyvää. Nyt se näyttää luovan tavoitteita itselleen ihan itsekin ja se on oppinut jo hyvin suunnittelemaan, miten näihin tavoitteisiin voisi yrittää päästä. Aloittaa voi vaikka siitä istuntatreenistä. Tuleekohan sille yllätyksenä, kun puo ja vatta porottaa, vai osaakohan se varautua. 😀 Mä en nimittäin olisi etukäteen uskonut, millaiset spagettijalat mulla oli, kun laskeuduin hepan selästä silloin, kun ratsastelin vain muutaman kerran kuussa. 😀
Kommentoin Outille vähän aikaa sitten, että Jussi oli sen tarinassa söpö, mutta samoin on Arlekin tässä tosi söpö. Ajattelin Jussitarinan ja tämän tarinan jälkeen, että en mä taidakaan olla kyllästynyt hevostarinoihin, vaan vain siihen, miten harrastajien valtavirta on virtuaalihevosista ainakin viimeiset kymmenen vuotta kirjoittanut niiden päiväkirjamerkinnöissä. Näistä niiden hölmöilyistä ei useinkaan kirjoiteta sillä tavalla rakastavasti kuin hevosesta oikeasti välittävä niitä katsoisi, ja näköjään näitä luen ihan yhtä mielelläni kuin hahmojen ajatuksia. Pienet hetket, sellainen käytös jota yleensä ei tarinoissa kuvata ja uskottava hahmon näkökulma on ne, jotka tässä hevosjutussa viehättää.
-
Kuumeilu sen kuin jatkuu. 🙁 Onneksi Jannalla on nyt edes Rasmus siellä. Siinä on kunnon kaveri — ja mun kaltaiseni epäsosiaalisen introvertin näkökulmasta ihan hirveän creepy tyyppi myös. 😀 En menisi työkaverin kämpille sen ollessa kipeänä tautia hakemaan, enkä varsinkaan moneksi päiväksi niin kuin Rasmus vaikuttaa olevan. Jos joku yrittäisi meillä olla sillä tavalla kun itse makaan, kantaisin varmaan ulos. On varmaan ihan onni, ettei kaikki ole yhtä tarkkoja omasta tilastaan kuin meikäläiset. :DD On ihan riittävän vaikeaa nimittäin selviytyä yksin kipeänä kotona, ja sitten vielä kun on örkkejäkin huollettavana.
-
Voi Janna-reppanaa. Hevoseton on huoleton sairaanakin, kun saa vain maata. Toista se on, jos kokee, että pitää itse yksin huolehtia sellaisesta eläimestä kuin hevonen. Sillehän ei tee hyvää olla paikallaan, vaikka itse ihan syystäkin haluaisi olla paikallaan ja peiton alla. Voi kun kyseessä olisi jokin tavallinen flunssa, eikä mikään pahempi.
-
Oikeastihan Noa on hassu, kun teettää terapiaponillaan varsoja. Oikeassa elämässä sanoisin ooooookei ja yrittäisin olla ajattelematta varsojen kohtaloa, kun en voi aikuisen ihmisen päätökseen vaikuttaa niin kauan kuin lait täyttyvät, ja täyttyväthän ne helposti. Tarinassa olen kuitenkin koko ajan lukenut tilanteen niin, että oli hyvä idea tehdä Flidalla varsat: sehän on mainio tamma, joka kannattaisi vaikka kloonata. Noan rauhallisuus ja lempeyskin vaikuttaa asiaan. Mikä voisi mennä pieleen, kun toinen on niin järkevä? Viime aikoina olen alannut miettimään yhä enemmän ja enemmän, miksi luen Noan järkeväksi hevosenomistajaksi ja Hellon imbesilliksi. Molemmathan ovat periaatteessa samassa tilanteessa varsoineen. Noa on pyytänyt apua ja mielipiteitä Marshallilta ja Eetulta, Hello ei, mutta niin pienestä seikasta mielipiteeni ei voi olla kiinni. Miksi ihmeessä luen Noan tarinaa sujuvasti myötäkarvaan ja Hellon tarinaa alusta asti niin raskaasti vastakarvaan? Jotenkin oletan Noan potkuttavan vaikeuksien kautta voittoon varsoineen. Se, miten odottelin ja vieläkin odotan Hellon kämmäävän jotain pysyvää, ei voi johtua pelkästään siitä, että kirjoitan Hellon itse. Toinen näkee varsoissaan jotain salattua viisautta tässä, ja toisen mielestä oma varsa on vielä pikkutyttö eikä mikään ole sen syytä. Kuitenkaan kumpikaan ei ole idiootimpi toista oikeasti-oikeasti, vaikka Hello piilottaa järkevät hetkensä paremmin.
En tiedä, kummasta tykkään enemmän: Noan draamasta, traumoista ja ahdistuskohtauksista, vai näistä rauhallisista tarinoista. Vaikka ne ovat kaukana toisistaan, tähän hahmoon mahtuu hyvin molemmat. Rauhallisemmassa tunnelmoinnissa Noa näkee maailman niin kauniina: yhtä kauniina kuin itse näen oikean Otsonmäen, vaikka melkein parikymmentä vuotta suurin tavoitteeni oli vain päästä sieltä mahdollisimman nopeasti pois. Ja onhan maailma kaunis paikka sellaisina hetkinä, kun osaa olla murehtimatta ja katsoa ihan omaa hevosperhettään.
-
Jaiks! Outilla on tosiaan hommaa. Kun uskottelee itselleen, ettei tämä ole työuupumusta ja että kyllä sellaisen tunnistaa, on melko varma juttu, että se on työuupumusta, eikä sitä tunnistakaan. Ainahan on kivempi olla lomalla kuin hommissa, mutta eräässä superrankassa työpaikassa keksin, että jos jo keskiviikkona alkaa näin nuori ihminen odottaa viikonloppua epätoivoisesti, kyllä silloin on aika keksiä muuta hommaa.
Outi saa ehkä hetken hengähtää, mutta taidettaisiin tarvia pidempi paussi. Sonja on oikeassa siinä, ettei raha kaikkea korvaa, mutta sanopa se toiselle niin että hän uskoisi. 😀 Tai että nyt kannattaisi hidastaa ennen kuin käy pahasti.
Onneksi Outin elämään mahtuu kuitenkin myös muuta, niin kuin outo heppa, jonka on kiire holmuta heinänsä vasta kun ihan säyseä ja omalla kasallaan kiltisti pysyvä tarhakaveri tulee. (Jussi on tässä mun mielestä supersöpö.)
-
En innostunut tästä formaatista, joten kukaan mun hahmoista ei ole menossa kilpailemaan. (Seuralaisia ja kuskeja on ottaa, mutta eihän sellaisille täällä yleensä niin lupia kysellä :D) Jussin voi tietenkin viedä, jos tämä tapa kisataa sopii sun kirjoittamiselle paremmin kuin mun!
-
Jaa! Niklas on sillä tavalla hullu. No ei: onhan nykerryssiivoaminen sairaan kivaa, kun saa kiillottaa jotain pientä kohtaa, nähdä edistymisensä, eikä tule edes hiki. 😀
Niklas on sitä suloisempi, mitä enemmän se kasvattaa persoonaa ja vähän niin kuin itsenäistyy. Marshall taas kasvattaa selvästi inhimillisyyttään. Nyt kun Niklaskaan ei tiennyt, miten pahasti Marshall voi hävitä, mun mielipiteet ja teorioinnit Marshallista saa miellyttävästi uutta suuntaa. Tällä hetkellä mä olen taas valmis uskomaan sen, että Marshall saattaa sittenkin olla vain ihminen, mutta pitää tämän seikan tarkasti piilossa. Huomaan myös, että tunnen saman tien jo jotain sympatian sukuista Marshallia kohtaan sekä häviön takia että siksi, kun se ei ollut osannut ajatella Niklaksen asemasta estehyppyjuttuja. Mun persoonaan kuuluu tietyllä tapaa juuttuminen vanhoihin juttuihin, joten uskon että moni muu lukija kokee Marshallin inhimillisempänä kuin mä. Vaaditaan myös ihan hirveästi taitoa ja ajatustyötä, että mun pää kääntyy tämänkään vertaa, kun olen muodostanut mielipidettäni jo näin kauan. 😀 Hyvin tehty.
Dimitrystakaan ei muuten tule onneksi mitään pahisäijäfiboja. Se on kiltti kun se soittaa ja kyselee ja hörsköttää, vaikka nuoretherrat ei olekaan selvästi oppineet soittelemaan toisilleen muuten vain. :DD
Mutta haha, Niklas se jaksaa niistä rastoista. 😀 Marshall on ollut niiden kanssa aina, ja onhan se nyt sellaisen leijonamaisen näköinen, mikä on ollut tosi iso osa sen persoonaa. Vaan veikkaanpa, että jos Niklas vielä sen kynii ja sen kallo kevenee siitä, se voisi tykätäkin kun hiusten pesemistä ei tarvi suunnitella ja kesällä saa happea… Mutta kun ne ei koskaan kasva takaisin…
-
Joo, nyt tyhmä vahtii hullua, vai miten se meni? 😀 No ei. Vaikka Harri ei ole tässä jarruna, mä en yhtään epäile Sonjan pärjäämistä. On rahaa ja on aikaa enemmän kuin muilla: miksei se siis pärjäisi? Ei hevosen omistaminen ihan oikeasti vaadi muuta. Se on sitten plussaa, jos osaa hevostaan vielä käsitellä. Ja Sonjahan osaa Salieria, ja tästä päätellen sitä uuttakin hevosta. Sitä paitsi Harrikin alkaa olla etevä.
Mä tykkään siitä, miten kaikki ei ole helppoa siltikään, vaikka Harri on ihan messissä. Aina on joku mutta, niin kuin oikeassakin elämässä. Jos Sonja alkaa ratsastaa uudella hevosella, kyllähän se on vähän Salierista luopumista Harria varten, vaikka edelleen joka päivä näkisi sitä. Ja vaikka kuinka tykkäisi hevosista (tai mistä tahansa), se on silti vain yksi elämän osa-alue ja muillekin on oltava tilaa. Sonja tykkää reissata ja kaikkea, ja mitä enemmän niitä eläimiä ja muita velvollisuuksia kerääntyy, sitä vaikeampaa se on! Tietenkin uskon, että lopulta se päättää ottaa tämän hevosen (etenkin nyt kun sillä on jo nimikin), mutta on niin kauhean kivaa vempuloida ensin että onko tämä nyt huippumahtava vai idioottimainen ratkaisu. Sitä paitsi torvihan ihminen olisi, jos ei ajattelisi huonojakin puolia!
Mulle saa syötettyä hahmojen välisessä kanssakäymisessä ihan mitä vaan, ja nyt aloin jo heti ihan kiihkeänä odottaa, millaisiin ratsastusseikkailuihin uusi hevonen Sonjan vie. Oikeassa elämässä parhaita hevosia on Salierin kaltaiset, mutta tarinoissa taas on ihanaa joskus kirjoittaa niistäkin, joilla on virtaa ja ehkä pieniä hankaluuksiakin. Ihmisentappajavillihevoset ei ole enää pariinkymmeneen vuoteen ollut mun juttu, mutta tällaiset tapaukset kuulostaa hauskalta. Saadaankohan Sonja vielä uunotettua hyppäämään? Painostaakohan Nelly sen kisaamaan, koska Nellyn jos kenen luulisi innostuvan tästä hepasta. Vaikka kyllä se on jo Salierin kanssa yrittänyt painostustoimenpiteitään. :DD
-
Munkin eka ajatus oli Jannasta ihmisenä, että älä nyt hyvä nainen kaki sinne mistä syöt! 😀 Hahmoja en kuitenkaan sääli yhtään. Mitä tehokkaammin ne leikkii tulella, sitä ttodennäköisemmin ne palaa, ja näin hullu lukija nauttii. Jannan elämässä tuntuu nyt tapahtuvan ihan kaikki mahdollinen kerralla. Saa nähdä, palaako se kerralla loppuunkin, vai riittääkö siitä kerrottavaa myöhemmin.
-
Noalla on vahva paluu Hopiavuoreen. Hän ehtii käydä arkisia keskusteluja. Kaikki on niin kuin ennenkin, Mielikkikin syö kakkaa pihalla, ja just se muuttumattomuus on tässä tarinassa parasta — ja Noaa ajatellen kauheinta! Vaikka hän ei ole ollut kauaa poissa, Hopiavuori on hänestä ehtinyt jo sulkeutua vähän. Sehän on vähän sellaista tässä tarinassa. Vaikka kaikki pääsevät mukaan, samalla Otsonmäki ja Hopiavuoren talli ovat tosi sisäänpäin lämpiäviä paikkoja. Välillä huomaan saman kirjoittajanakin. Mulla on ollut viime aikoina vaikeaa, ja kun nyt pystyn olemaan koko ajan aktiivisempi taas, alku on vaikeaa. On niin paljon tekemättä ja osallistumatta — ihan niin kuin Noalla!
Noa hahmona vieläpä reagoi samalla tavalla kuin mä ihan ihmisenä täällä ruudun toisella puolella. Pakko ruveta auttamaan. Tulee ajateltua, että on tehnyt jotenkin liian vähän. Se ei tätä ajatusta muuta, että Noa on ihan vuokraa maksava talon asukas ja hevosenomistaja, tai että mä en saa kommentoinnista mitään palkkaa. 😀 Toisaalta auttaminen on kivaa, vaikka on kuinka outoa taluttaa toisen hevosta ensimmäisen kerran. Mä luulen, että se tekee Noalle hyvääkin. Se ei ole koskaan ajatuksissaan surrut, miten ei voi olla mikään huippukenttäratsastaja ikinä. Sille se on ihan neutraali ajatus: elämässä on muutakin. On kuitenkin ihan hyvä nähdä, että se pärjää aivan tosta noin vain muidenkin kunnon hevosten kuin Flidan kanssa. Ehkä se nostaisi sen itsetuntoa varsojen ja työtilanteenkin suhteen, jos hyvin käy. Se onnistuu Paahtiksen ja muiden taluttamisessa ja on hyödyksi: se ei siis ole luuseri, vaan tärkeä. Ainakin mulla on sitä, että joskus pitää oikeuttaa olemassaoloaan tekemällä ylimääräistä hommaa, jotta huomaisi olevansa ihan jees.
-
Rasmusta ei tainnut kauheasti jännittää, ennemminkin pari kertaa epäilyttää. Onhan se outoa olla hevosten lähellä ensimmäisiä kertoja. On oikeasti aika kummallinen ajatus, että niin voimakas ja iso eläin menee oikeaan suuntaan vain siksi, että joku istuu sen huipulla ja pyytää jollain pilipalinahkanaruilla, jotka ei tosiaankaan vetämistä kestäisi. Aina kun joku tulee ekoja kertoja Hopiavuoreen, muistan kuinka itse näin ekan kerran hevosen oikeasti läheltä. En olisi halunnut edes koskea siihen, kun sillä oli niin iso pääkin, ja sen selkään kivuttiin mun aivan selkeiden muistikuvien mukaan tikapuilla, koska se hevonen oli taivaaseen asti! Monta vuotta myöhemmin näin saman hepan uudelleen. Olin silloin ala-asteella ja noh, se oli ihan tavallinen, pienehkö heppa. Ehkä sitä aikuisena hepan kohdatessaan ei olisi niin kauhuissaan. Ei Rasmuskaan ole.
-
Oli tosi kivaa kuulla Jannan ajatuksia ratsastamisesta ja Arlekinista! Ihanaa, kun Janna ja Marshall ovat päätyneet tekemään yhteistyötä. Marshallilla ei ihan hirveästi ole kontakteja tallin väkeen vaikka Niklakseen verrattuna, niin että tuttavuus (ja sen mahdollinen kehittäminen) on ihan varmana arvokas asia.
Ratsastuksen viimeinen kappale (keskustelu Marshallin kanssa) oli mulle se, jossa on tarinan koko sisältö. Minua ei koskaan tarinassa kiinnosta niin paljoa se, mitä tarkalleen ottaen tehtiin kuin se, miltä se tekeminen tuntui. Seikkailukirjat on tietenkin asia erikseen! Olisin halunnut kuulla, millaista oli aloittaa pienestä ristikosta, miltä eka hyppy tuntui, oliko se yllättävää, oliko se ihan samanlaista kuin kaikilla hevosilla aina koko maailmassa. Olisin halunnut tietää, miltä Jannasta tuntui, kun Arlekin suoritti kamikazehyppyjään. Pelottiko, huvittiko, tuntuiko vauhdin hurma, olisiko hänestä ollut parempi luovuttaa jo, itkettikö? Miksi hän jatkoi, kun hevonen meni sillä lailla, näyttämisen halusta, vauhdista nauttimisen vuoksi vai sinnikkyydestä? Tykkäsikö hän jatkaa, vai halusiko hän todistaa jotain? Marshallille vai itselleen? Miltä tuntui ratsastaa Marshallin edessä: oliko hevosen omistaja jännittävä superratsastaja, jolle oma pätevyys piti todistaa keskittymällä lujasti, vai tuttu höntsäilykaveri, jonka kanssa ystävyys on suunsoittoasteella ja putoaminenkaan ei olisi tuntunut millään lailla kuumotuksena poskissa? Entä miten suhtautuminen Arlekiniin muuttui ratsastuksen myötä, vai muuttuiko mitenkään? Janna ei ole ollut sen kanssa aiemmin tekemisissä: onko se edelleen sama tylsä tuntematon heppa kuin ennenkin, vai löytyikö siitäkin jotain rakastettavaa? Haluaakohan lie Janna ratsastaa enää ikinä uudelleen moisella hirviöllä, vai malttaako edes odottaa, että pääsee taas noin mahtavan eläimen kanssa työskentelemään? Tällä hetkellä tiedämme hienosti, mitä teoriassa ratsastuksessa on tapahtunut. Emme kuitenkaan vielä ihan näe maneesiin, emmekä Jannan sydämeen. Muissa tarinoissa on ollut väläyksiä ja ihan jo kokonaisia kohtauksiakin, jossa Jannan persoona ja ajatukset näkyvät! Kehitys ei ole kirjoittajallakaan suoraviivaista, vaan aaltoilevaa: ei mitään hätää.
Tälle kohderyhmälle tärkeintä on kuitenkin ihan aina se, että joku haluaa leikkiä yhdessä. Janna ottaa tosi paljon kontaktia muihin ja on siksi ollut jo varhaisista tarinoistaan alkaen kiinteä osa Hopiavuorta. Nytkin veikkaisin Marshallin olevan tyytyväinen, kun joku tarttuu hänen koukkuunsa. Lisäksi minä tätä koko yhteistarinointitouhua kipeästi ennen Hopiavuoren tarinaa kaivanneena olen ihan fiiliksissä joka kerta monta päivää. Silti samaan aikaan yhdessä tekeminen on ollut mulle ja kuulemma monelle muullekin ollut paljon vaikeampaa oppia kuin hahmon persoonan esiin tuominen tai ylipäätään mikään muukaan kirjoitusjuttu. Kaikki kokee asiat eri tavalla, mutta tämä mun vaikeimpana pitämä sulla silti on hallussa ihan niin kuin olisit ihan aina tehnyt tätä.
Saa nähdä, mitä Eetu tuumaa, jos ikinä saa tietää jonkun jättävän pentukoiran vahtimatta satulahuoneeseen tai yhtään minnekään muuallekaan kuin ihan omaan kotiinsa. Hänellä on omituinen suhtautuminen koiriin. Hän rakastaa niitä eikä soisi niiden kuolevan satulahuoneessakin säilytettäviin myrkyllisiin pesuaineisiin ja tukehduttavan kokoisiin tavaroihin, mutta hän rakastaa myös muita eläimiä (paitsi ehkä susia…) sekä monen tuhannen euron arvoisia satuloita, jotka ovat sopivasti hampaiden ulottuvissa. Eniten hän rakastaa talliaan, jota ei olisi ilman sen maksavia asiakkaita, joista osa saattaisi lähteä pois astuttuaan vahingossa väärään paikkaan jätetyn avuttoman koiranpennun päälle isoa romuläjää hevostallin satulahuoneeseen kantaessaan. Hauskaa vaihtelua, että aina hahmo ei ajattele ja sen voi kirjoittaa kohti potentiaalista vakavaakin konfliktia. Ihan tavallisiksi ja järkeviksikin ihmisiksi meillä kämmäillään näin vakavasti loppujen lopuksi aika vähän. 😀 Hello on pilannut hevosen ja Noa on kokenut jo ahdistusta teetettyään hevosellaan varsat, mutta muuten on mennyt pelottavan hyvin. Pienempiä ja harmittomampia mokia on tietenkin ollut.
