Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Suolapähkinät
Luntahan oli luvattu. Harvoin seuraavan päivän sääennustus petti niin pahasti, että sää ei ollut ollenkaan sitä, mitä luvattiin. Katselin pimeää hankea makuuhuoneen ikkunasta. Se oli kaunis ja koskematon, ja lunta oli ikkunan nurkissakin niin vahvalti, että sitä oli täytynyt sataa yön aikana ainakin kymmenen senttiä kerralla. Kylmältä ei kuitenkaan näyttänyt. Jos oikein katsoin, taivas oli pilvessä. Tavoittelin kaapista ylleni collegehousut katse yhä ikkunassa. Paidan otin tuolin selkänojalta. Puolipitoisten vaatteiden tuoli oli Nellyn tuoma. Ennen minun vaatteeni olivat olleet joko puhtaina kaapissa, ylläni tai saunan eteisessä joko menossa pesuun tai tulossa sieltä.
Paljon muutakin uusia ajatuksia ja tavaroita oli Nelly tuonut mukanaan. Ikkunan vieressä seinällä oli nyt Nellynkin vanhempien hääkuva, mutta siitä ei saanut liikaa kysellä. Sängylle oli ilmestynyt koko ajan enemmän sellaisiakin tyynyjä, joilla ei saanut nukkua, mutta jotka jostain syystä ladottiin aina päiväpeiton päälle Nellyn herättyä. En tiennyt mihin niitä tarvittiin, enkä ainakaan tohtinut kysyä. Nelly itse nukkui sängyllä kissamaiseksi palloksi käpertyneenä. Hänen päällään oli paitsi meidän tuplatäkkimme, myös kaapista haettu yhden hengen paksu peitto. Se oli ilmaantunut kaksi yötä sitten ja sen käyttötarkoituksen käsitin kyllä. Kun Nelly tuli illalla nukkumaan, heräsin aina siihen, kun hän työnsi hyytävät varpaansa polvitaipeisiini ja sormet vasten selkääni.
Vain äärimmäisen harvoin olisin tahtonut jäädä nukkumaan, kun täytyi herätä. Nyt ei ollut kuitenkaan yksi sellaisista aamuista, vaan tavallinen, hieno aamu, vaikka minua väsyttikin kovempaa kuin koskaan. Tassuttelin villasukilla keittiöön ja laitoin valmiiksi ladatun kahvipannun päälle. Sukat olivat Inarin tekemät. Nellyn tekemiä käytin vain illalla tuvassa, koska ne eivät ihan pysyneet jaloissa, vaan tapasivat rullautua kenkien sisällä. Sitä paitsi kai ne kestäisivät pidempään nukkautumatta ja kulumatta, jos en hikoilisi niihin tallilla.
Kun avasin jääkaapin, tuttua rapinaa kuului katosta. Se ei ollut rotta, vaikka olin joskus luullut niin. Ehdin latoa pöytään leivät ja päälliset ja avata kinkkupaketin. Kun heitin yhden siivun, Mielikki oli jo valmiina. Se osasi ottaa herkkunsa kiinni ilmasta. Laitoin sen kuppiin kourallisen nappuloita, vaikka ei se niitä koskaan syönyt. Se tuli vain viereeni istumaan penkille ja katseli kuinka tein leipää ja nousin hakemaan kahvin. Sitten minä söin aamupalaa ja Mielikki lisää kinkkua. Aina kun kahvi oli juotu, olimme sen kanssa valmiita töihin.
Mielikille oli pitänyt jo kahtena aamuna laittaa haalaripuku. Noa oli sanonut. Se oli monimutkainen puettava, eikä asiaa yhtään helpottanut se, miten vastahakoinen Mielikki oli. Lopulta jätin tänäänkin haalarin takalahkeet roikkumaan, enkä edes yrittänyt saada Mielikin takajalkoja niihin. Puin itsekin pälleni tarpeeksi kevyesti tallihommia ajatellen ja sitten me menimme aamuhommiin. Mielikki kynsi uutterasti lunta ja teki kovalla vaivalla polkua kohti päätallin ovea. Minä tulin perässä. Se ei pysähtynyt kuin kerran pissalle keskelle pihaa ja jatkoi heti ahkerasti. Tallin oven auettua se osasi kipittää suoraan ja ylpeästi varustehuoneelle auttamaan rehujen teossa. Minun sen sijaan piti räpytellä silmiäni, jotka pyrkivät ihan sumenemaan. Haukotutti ja ruumiini tuntui painavalta.
Olin saanut ruuat melkein tehtyä kun Camilla kuului tulevan talliin. Tuuppasin ovea jalallani ja huikkasin huomenta kertoakseni, että täällä oltiin.
”Huomenta”, kuului Camillan vastaus ennen kuin ovi aukesi taas. ”Jaaha, sä oot tullu taas apuun”, hän sanoi sitten Mielikille hellemmin.
”Soon kauhian hyvä polokuja avaamahan.”
”Joo. Onneksi tuli vaihdettua talvirenkaat. Onko nämä valmiita?”
”Siitä päästä on.”Camilla ei kauempaa höpöttänyt, vaan tarttui sankoihin. Mielikki katsoi häntä tutisten hänen peräänsä, mutta jäi kuitenkin lopulta istumaan nurkkaan. Tykkäsin laittaa Camillalle aamuvuoroja. Hevoset oli hoidettu nopeammin ulos kahdestaan, mutta Camillalla ei ollut tarve jutella taukoamatta heti aamusta. Hänelle ei myöskään tarvinnut erikseen kertoa, mitä piti tehdä. Oskaria välttelin laittamasta aamuun kahdestaan kanssani. Oli kuin hän tarvitsisi vieläkin luvan tai kehotuksen, jotta uskaltaisi tehdä rutiinihommiakaan.
Kun hevoset oli ruokittu, toisesta päästä sai alkaa viemään niitä jo ulos. Otin Mielikin kanssa päätallista matkaan Salierin ja kävimme sitten Jussin tallin kautta hakemassa Jussin. Ulkona Mielikki pääsi takaisin polunraivaushommiin. Taisin olla ihan tosi väsynyt, kun sen uuttera meno sai ihan silmäni kirvelemään. Toinen niin kovasti yritti. Takaisinpäin minun oli pakko kantaa se, kun kävi niin sääliksi. Se kuitenkin pyristeli koko matkan ja oli valmis ryhtymään uudelleen hommiin taluttaessani Pasia ja Skottia. Onneksi se oli mukana. Se yritti aurata tietä ihan oikealle haalle, mutta minä olin kääntymässä takaisin Jussin ja Salierin suuntaan. Olisinkohan työntänyt kaikki hevoset samaan hakaan ilman Mielikkiä? Pudistin päätäni, seurasin uskollista apulaistani, josta näkyi vain häntä ja yritin ryhdistäytyä. Kylmän ilman luulisi herättäneen minut jo, mutta ei.
Kun Inka, Surre ja Cozminakin olivat ulkona, nostin Mielikin taas hangesta.
”Solis kaffitauko”, kerroin ja minulta pääsi haukotus.
”Nyt jo?” Camilla ihmetteli. ”Susikin tulee vasta puolen tunnin päästä.”
”Siivothan karsinoota vasta kun tullahan. Mullon jotenki kauhia väsy.”Haimme Mielikin kanssa postin ennen kuin kopistelimme takaisin tupaan. Tuntui kuin keittäisin ensimmäistä aamukahvia uudelleen. Aiemmin koetun tunne oli vahva ja pääni sumuinen. Annoin Mielikillekin uudelleen kinkkua, vaikka Noa oli erikseen kieltänyt. Muistin sen vasta kun se oli nielaissut jo. Sen vatsa meni kuulemma löysälle, jos syötin sille puoli pakettia päivässä. Silmäilin Ilkka-Pohjalaista kun kahvi keittyi, mutta ilmeisesti olin ollut liian kauan paikoillani, kun yhtäkkiä Camilla laski minullekin kahvikupin keskelle lehteäni. Hän katsoi minua pitkään, kun kiitin. Minä katselin ulkona hyvin hitaasti valkenevaa aamua ja mietin, että pitäisi laittaa ulos jo valoja, kun oli kerran luntakin.
Olin mennyt nukkumaan ihan liian myöhään. Tai tavalliseen aikaanhan minä olin sänkyyn mennyt, mutta yllättäen ähkivä ja kiukkuinen Nelly olikin seurannut minua jo silloin. Hän oli huokaillut ja heittelehtinyt, enkä ollut saanut unta. Yhtäkkiä hän oli ilmoittanut, että hänen täytyy saada suolapähkinöitä heti, tai hän kuolee. Kaapissa ei ollut ollut, kun olin kiltisti noussut katsomaan. Se oli Nellyn mukaan tarkoittanut sitä, että niitä pitäisi hakea. Ei haitannut, vaikka Otsonmäen kaupat menivät yhdeksältä kiinni joka ainoa. Nelly tarvitsi suolapähkinöitä nyt heti. Niin minä olin ajellut yöllä Seinäjoen ABC:lle ja Nelly oli vielä soittanut matkalta, että pitää tuoda myös raejuustoa sekä jos vain on, niin tummempaa muumilimsaa.
”Eetu?”
”Ai mitä?”
Camilla katsoi minua taas pitkään ennen kuin puhui.
”Niin että… Mä kysyin että pitäiskö toi piha aurata ennen kun siihen tulee autoja?”
”Joo…”
Camilla oli hiljaa vähän liian kauan ennen kuin jatkoi: ”niin auraatko sä vai mä?”
”Minä voin aurata. Laitetahan ensi aura kii raktorihin ja sitte paan sen kauhan lantaa varte.”Oli ollut ärsyttävää ajella yöllä. Vielä enemmän oli hermostuttanut, kun Nelly oli ollut sikeässä unessa palatessani suolapähkinöiden, raejuuston ja limsan kanssa. Olin työntänyt koko satsin jääkaappiin pusseineen päivineen ja kaatunut sänkyyn. Silloin Nelly oli kuitenkin herännyt, eikä reissu ollut tuntunut enää yhtään turhalta ja raivostuttavalta, kun hän oli hakenut pähkinöitä sänkyyn, rouskutellut niitä ja halunnut puhua pinnasängyn ostamisesta valmiiksi jo hyvissä ajoin.
”Vai kuinka? Eetu?”
”Mitä? Mä en aiva kuunnellu.”
”Joo mä huomaan. Kuule… Ootkohan sä ihan kunnossa?”Kun Camilla kysyi, hymy levisi kasvoilleni. Väsytti, mutta vain siksi, että olin saanut hankittua lapseni äidille suolapähkinöitä keskellä yötä Otsonmäelle, vaikka kaupat olivat kiinni. Pian saisin mennä pihaa auraamaan ja sitten karsinoita siivoamaan ja väkeäkin alkaisi tulla. Mielikkikin oli polkuja tehnyt ihan minua varten, vaikka oli sellainen parin kilon pala, että hukkui hankeen. Voiko ihmisellä asiat enää paremmin olla?
”Minoon paremmas kunnos kun koskaan.”
-
Olen viivytellyt tätä ihan alusta asti, koska joka toinen päivä tämä tuntuu ihan typerältä ja lapselliselta idealta. Mutta kun tämä ei ole jättänyt mua rauhaan koko aikana, vaikka ten jo väliaikaisratkaisujakin…
Hiljainen vieras
Kalamainen tuijotus kohtasi minut keittiössä. Hetkeksi jäin sen vangiksi. Vastasin ilmeettömään katseeseen ja raavin niskaani, jota oli alkanut kutittaa. Hinkkasin vielä suunympärystäänikin oikean käteni peukalolla ja etusormella. Pöydän ääressä istujan kasvot olivat ilmeettömät, enkä osannut ennustaa, millä tuulella se oli. Sen katse ei liikkunut mihinkään suuntaan, eikä silmäluomikaan värähtänyt. Se oli ihan hiljaa. Ehkä se oli yhtä uupunut kuin minä. Ehkä se näki unta silmät auki.
Lopulta astuin keittiöön. Tarvitsin kahvia, joten minun oli käännettävä selkäni tuijotukselle sitä saadakseni. Otin hyllyltä suodatinpusseja. Asettelin yhden pussin kahvinkeittimeen. Kahvi rahisi hiljaa siihen, kun mittasin lusikallisia. Kello alkoi olla jo niin paljon, että pian väkeä alkaisi kerääntyä. Liikaa ei pitänyt silti keittää, sillä saihan kahvia uutta, ja kukapa palanutta tahtoisi. Lorotin pannulla keittimeen vettä. Vilkaisin hiljaista vierastani, joka ei ollut paljoakaan liikkunut. Mietin, mitä tarjoaisin tällaiselle vieraalle ruuaksi. Lopulta ajattelin tarjota samaa kuin ottaisin itsekin, joten nostin pöydälle vain leipää, voita ja kinkunsiivuja. Sitten istuin vierastani vastapäätä hyvin hitaasti ja varovaisesti.
Hiljainen vieras. Line: Pounin Linet.”Terve.”
Sama ilmeetön tuijotus vastasi katseeseeni. Ääntäkään ei kuulunut. Hyvin hitaasti, koko ajan tuijotukseen vastaten avasin leipäpussin. Hivutin ulos yhden ruispalan. Varoen äkkinäisiä ääniä ja liikkeitä mursin sen reunasta pienen palan.
”Otakko leipää?”
En uskaltanut viedä käsiäni julmannäköisen nokan lähelle, joten neppasin leipäpalan kohti kukkoa. Sydäntäni oikein vihlaisi ja meinasin pudota penkiltä, kun se alkoi takoa naamaansa pöytään ja osui kolmesti ohi ennen kuin löysi leipäpalan. Taputtelin toisella kädelläni rintaani, jotta sydämeni rauhoittuisi ja yritin ryhdistäytyä. Äidillä oli ollut kanoja, joista osa oli ollut mielipuolia. Varsinkin kukko oli käynyt heti päälle, jos oli saanut tilaisuuden. Olin kuitenkin kuullut juttuja mukavista lemmikkikukoista.
Aikansa päätään pöytään taottuaan kukko muuttui taas liikkumattomaksi. Hivutin kinkkupaketin auki, mutta en ottanutkaan siivua. Saikohan kukko syödä lihaa? Sitä paitsi eikös tämä ollutkin kalkkunaa? Eikö se olisi kannibalismia? Suljin kinkkupaketin, mursin lopun leivän paloiksi ja liu’utin niitä varovasti kukon suuntaan. Se ei yrittänyt purra. Olin saada uuden sydänhalvauksen, kun se ponnisti pöydälle siipiään räpytellen. Kohotin jo Ilkka-Pohjalaisen aseekseni. Peto oli kuitenkin kiinnostunut ainoastaan leipäpaloistaan. Vilkuilin sitä, voitelin leipäni ja mietin, mahtoiko sen olla jano. Purin leivästäni palan, mutta en saanut sitä nieltyä, kun mietin kukkoparan kuivaa kurkkua. Minun oli noustava laskemaan sille vettä Nellyn teemukiin, jossa juoksi Lena Furbergin piirtämiä poneja. Kukko kastoikin nokkansa saman tien veteen, joi ja alkoi sitten tuijottaa ikkunasta ulos.
Kun en ollut välittömässä vaarassa, kaadoin itselleni kahvia ja aloin tutkia lehtä. Viimeisimpien koronauutisten kuvatekstejä tavatessani mietin, tarttuisikohan kukon jaloista lintuinfluenssaa, mutta sen jälkeen unohdin koko eläimen olemassaolon. Eihän se edes tehnyt muuta kuin vaihtoi välillä asentoa ja tuijotti.
Olin juonut ensimmäisen kahvikupilliseni, kun kuulin ulko-oven aukeavan. Odotin tulijan olevan Camilla, mutta ei kuulunutkaan kenkien kahahtelua porrasharjaa vasten, vaan pelkkä raskas loikka sisään, niiskutusta ja ähinää.
”Hello”, huhuilin päätäni kääntämättä.
”No?”
”Minkä tähären mun keittiössä on kana?”
”Ai nii!”Hello ähisi eteisessä vielä hetken. Ovi aukeni. Hän ei tervehtinyt tulijoita, jotka tunsin askeleista Camillaksi ja Tiitukseksi. Käännyin katsomaan eteisen suuntaan vasta kun pöydälläni tuijottava kukko ryhdistäytyi.
Odotin selitystä, mutta kuulinkin vain huutoa. Hiljainen ja liikkumaton kukkoparka oli yhtäkkiä täynnä elämää. Se kiljui, karjui ja huusi. Se huitoi siivillään niin kovasti, että kinkkupaketti putosi maahan ja Ilkka-Pohjalainen sulkeutui.
”Mikä siellä on?” Camilla huusi eteisestä ja jompi kumpi, hän tai Tiitus kompuroi rymähtäen ulos kengistään ennen kuin molemmat rynnistivät keittiön puolelle.
”Ei täälä mitää oo!” Hello lepersi ja ojenteli jäseniään kohti kukkoa. ”Joo isi tuli, isi tuli, onko Eetu kiusannu sua mitä, enää ei oo hätää!”
”Totanoin…” Tiitus aloitti hölmistyneenä, kun kukko vaikeni päästyään omituisen isäntänsä syliin. ”Mä en tiedä onks tää sopimaton kysymys mut… Miks täällä on kana?”
”Se haluaa nähdä maailmaa”, Hello ilmoitti. ”Mä ostin sille valjaatkin.”
”Onks toi Keskiviikko..?” Tiitus kysyi silmät suurina.
”On!” Hello vastasi ylpeänä ja pussasi kukkoaan niin että moiske kävi.
”Terve! Sä olit kuule viimeks tän kokonen kun mä sut näin.”Kaadoin lisää kahvia kuppiini. Lattiallani oli muutama untuvainen höyhen, mutta ei onneksi kanankakkaa. Haju oli kuitenkin jo vähän niin kuin kanalassa. Hörpin kahvia ja odotin, että muut kolme irrottautuisivat kukosta ja saisin kunnollisen selityksen sille, miksi keittiössäni tönötti tuotantoeläin. Lopulta onnellisena virnistelevä Hello istui kukkoineen. Tämä Keskiviikko näytti nauttivan silityksistä. Ainakin se istui pyristelemättä aloillaan eikä yrittänyt kertaakaan purra.
”Nii. Palatahan siihen, jotta miksi mun keittiös on kana?”
”Joo! Kato kun mulla on ongelma”, Hello aloitti.
”Taitaa olla lintuaiheenen ongelma…”
”Joo. Kun mulla on kaks tämmöstä pientä prinsessaa iskän luona–”
”Tiesithän sä et toi on kukko?” Camilla varmisti, ja kun Hello ei reagoinut, hän kääntyi katsomaan Tiitusta. ”Tietääkö Ilvespoika, että toi on kukko?”
”Kyllä se mun mielestä tietää”, Tiitus sanoi hiljaa.
”– mutta tilanne on se, että niillä ei oo mitään paikkaa talveksi. Mä ajattelin sitten–”
”Selevä”, keskeytin Hellon. ”Mullon niille paikka.”
”Oikeesti!”
”Kyllä. Kattilassa. Hello. Et sä voi tuara kanoja ihimisasuntoohin. Sitä paitsi pitää olla luvat jotta voi pitää kanoja. Eikä mullakaa mitää kanalaa oo.”Hello katsoi minua suurine silmineen. Niihin nousi kyyneliä, jotka hän räpytteli pois. Ymmärrän hyvin, miksi Hello on ollut koko elämänsä maailmanmestari puhumaan tädeille. Koulussakin hän sai aina selitettyä urotyönsä parhain päin.
”No sitte”, Hello huokaisi ja nousi ylös. ”Sitte meidän pitää jatkaa etsimistä. Tuu Keskiviikko… Ei mitää hätää. Kyllä mä sulle paikan löydän. Jos ei muuta, niin tehdään iskän saunasta teille koti…”
Hello vaappui eteiseen kukkoineen. Tiitus katsoi minua ilmeettömänä. Camilla seurasi vielä Hellon menoa.
”Ottakaa kaffia”, komensin ja rykäisin. En saanut juotua enää omaani. Olisi ollut helpompaa, jos Hello olisi inttänyt ja vinkunut. Olisi ollut helppoa ajatella, että hänestä oli itsestäänkin riittävästi vaivaa. Että en minä nyt kanoja ottaisi vaivoikseni. Kuulin oven heilahtavan auki ja kiinni ja pian Hello jo rymisteli portaat alas kukko tiukasti takkinsa sisällä.
”Soli mukava kukko. Ei purru.”
”Joo ei. Eikä Prinsessakaa vissiin noki sormille”, Tiitus mutisi.
”Onko SE edes kana?” Camilla kysyi.
”Ei kun kukko”, Tiitus vastasi.Hinkkasin naamaani molemmin käsin. Sitä pisteli. Ympärilläni lemusi kanala. Kahvini jäähtyi hiljalleen, kun Tiitus ja Camilla joivat omansa. He suunnittelivat hakojen sivoamista perusteellisesti ennen kuin lumi sataisi. Kahvin juotuaan he nousivat jo seisomaan.
”Orottakaa vähä”, pyysin. ”Voisikko sä mennä tänään kumminki hakemahan sen putukuarman?” kysyin Tiitukselta.
”Joo, kyllähän se niinki käy.”
Camilla ei sanonut mitään. Se oli ollut hänen hommansa. Sen sijaan hän katsoi minua odottavasti.
”Mä en kirioota kauhian hyvin niin sulle mullolis toimistohommia.”
”Jaa. Minkähänlaisia?”
”Pitääs kattoa jostaki tualta netistä, jotta millä sellaasen kananpitoluvan saa.” -
Leuhka
Samperin leuhka. Piti sitä oikein autonsa apukuskin puolen aurinkoläpässä kiinni. Minä näin siitä pelkät nauhanreunat, kun menin ohitse, mutta kyllähän hevosihminen nyt tietää, mikä se oli. Sinivalkoruusuke. Ja vielä tarkemmin minä tiesin, mikä se oli. Se oli nimittäin taannoisista matkaratsastuskisoista saatu voittoruusuke. Minulla oli samanlainen, mutta se nyt ei muistuttanut muusta kuin häviöstä, kun Milanin oma oli voittajan värinen ja minun ei. Ja kun Milan piti sitä tuolla tavalla esillä tahallaan. Varmaan oli hänen ensimmäinen ruusukkeensa, kun piti niin esitellä.
Milanin ja Biffen ärsyttävä ruusuke (vas.) sekä Eetun ja Jussin kunniallinen ruusuke, jotka teki Marjahilla.Raahasin vastentahtoista Jussia perässäni Milanin typerän auton ohitse maneesiin. Ulkona satoi, ja vaikka Jussin työmoraali oli yleensä korkea, kaatosadekuuroista se ei välittänyt. Maneesissa se piristyisi, vaikka Milan olisikin siellä keltaisine pikkuponeineen. Vedin oven auki vapaalla kädelläni. Sentään sen moinen roskaväen edustajakin sulki aina kunnioittavan huolellisesti, niin ettei koskaan tarvinnut siitä huolehtia, että Milan rikkoisi maneesin. Vaikka missäpä hän sitten voisi harjoitella, jos hankkisi itsensä täällä vaikeuksiin? Hopealinnan perunapellolla? Se nuori isäntä ei paljoa kenttäänsä tasoitellut. Eikä Milanista päätellen paljoa katsonut, kenen tallissaan antoi kuljeskella. Vanhan isännän aikana meillä oli sentään voinut olla jotain yhteistyötä vuoden mittaan.
Maneesissa Milania ei voinut olla näkemättä ensimmäisenä. Rotanpoika ravasi leuhkaa ravia naapurin puolen päädyssä. Nostin kättä ja mutisin tervehdyksen vain Jannalle, jolla ei ollut tarvetta roikotella ruusukkeitaan aurinkolipoissa. Jussi otti sivuaskeleita, kun nousin sen selkään. Se ei tykännyt toistuvista sateenpauhuista katolla, eikä kyllä minun mielialastanikaan. Nostin jalustimet ristiin eteeni. Turha niitä oli Outin jäljiltä pidentää ja olla vaivaksi. Jussi menettäisi pian ainoan ratsastajansa, jos oikein hankalaksi heittäytyisin.
Vaikka päivä olisi kurja ja vaikka maneesissani olisi minkälainen sudenpenikka keltaisine poneineen, Jussi on silti maailman hienoin hevonen. Alkukäynneissä velloin vielä synkkyydessä, mutta kun siirsin Jussin raviin, en voinut millään hautoa enää kurjia mietteitäni. Sillä on mahtava ravi, eikä se laiskottele. Jalka nousi rytmikkäästi ja takapääkään ei laiskotellut yhtään, vaan Jussi polki kunnolla alleen niin kuin kunnon ratsun kuuluu. Katkerien mietteiden sijaan ajattelin kiitollisia ajatuksia siitä, miten Outi oli pitänyt sen kunnossa taas yhden viljanpuintisyksyn ajan. Jussi olisi ollut valmis vaikka minkälaiseen hyppytreeniin saman tien. Sen ravatessa laiskottelematta suurta ja kaunista volttia ajattelin miten voisin jättää muutaman karsinan tyhjäksi talven ajaksi ja käyttää ylimääräisen ajan treenaamiseen. Kun vauva syntyisi, en paljoa haluaisi kisamatkoilla olla, mutta jos olisimme Jussin kanssa kunnossa, äiti auttaisi varmasti mielellään Nellyä kotona pari kertaa. Sitä paitsi Hopealinnan Joonas osasi ratsastaa, jos ei mitään muuta osannut, ja hän oli tottavie minulle palveluksia velkaa, niin että ainakin Jussi pääsisi keväällä näyttämään, miten kunnon hevonen suorittaa kenttäkisoissa.
Kun nostin Jussin kanssa laukan, se siirtyi siihen sulavasti, ja ajatuksissani olin jo jossain kunniakierroksella sen kanssa. Laukkasimme kahdeksikkoa ja harjoittelimme täsmällisiä laukanvaihtoja. Taas kiitin onneani Outista. Jussi oli sulavampi kuin viime vuonna samaan aikaan. Lopulta suoristin sen uralle ja annoin ravata pitkällä ohjalla. Oli jo rento olo, joka kuitenkin loppui siihen, kun se pikku kriminaali pikaravasi rinnalleni poneineen.
”Kamala ilma”, hän avasi keskustelun, välkky poika. ”Sataa.”
”Mhm”, vastasin hänelle, sillä Milanista pääsi nopeiten eroon, jos sai heti selville, mitä hän halusi. Varmaan kaapin satulahuoneesta, jotta voisi kätkeä tähänkin talliin vaikka oopiumia.
”Hyvät harjoittelukelit ohi.”
”Jep.”
”Pahenee vain, syksy tulee.”
”Jjjjep.”Ravasimme pitkään rinnakkain. Yleensä olin ylpeä siitä, miten kauniisti Jussi käyttäytyi. Tai no, aina olin ylpeä. Kisapaikallakin sitä kelpasi esitellä kotioloista puhumattakaan. Sillä kertaa olisin kuitenkin suonut sen potkaisevan sivullepäin tai edes purevan liian lähellä hölkyttävää leveäpäistä ponia.
”Maastoesterata. Olisiko tosi ihana?” Milan kysyi haaveilevan kuuloisena. ”Me kenttäratsastajat maastoesterata tarvisimme.”
En viitsinyt vastata. Sen sijaan hidastin Jussin käyntiin. Ravaisi kriminaali tiehensä toisten hyvää tuulta pilaamasta. Mitähän hän edes halusi? Että minä maksaisin maastoesteradan jonnekin Hopealinnaan monen kilometrin päähän Einon kanssa puoliksi ihan häntä varten? Eikö siinä ollut maastoestettä tarpeeksi, jos yritti ravata Joonaksen pilaamalla kentällä?
Milankin hidasti poninsa käyntiin monta askelta minut ja Jussin ohitettuaan. Hän hidasteli poneineen kunnes olimme taas rinnakkain. Yritin tähyillä Jannaa, jotta voisin kääntyä puhumaan hänelle Paahtiksen loimitusasioista, mutta Janna meni loppukäyntejään hieman liian kaukana.
”Mä ajattelin me tehtäisiin talkoossa tänne maastoesteet, mitä sanot?” Milan ehdotti hymyillen niin, että varmasti jokainen hammas näkyi.
”Mikkä me? Ei täs oo mitää meitä.”
”Älä nyt. Kun sulla maata tossa, ja me teimme se pihattokin niin hyvin yhdessä.”
”Viäläki mä miätin jotta mikkä ihimeen me?”
”Mitä sä tarkoitat?”
”Sinet millään lailla oo ollu osallisena siinä pihatos tai mihinää muussakaa. On Hopialinnaski markkia. Tee sinne. Me emmä tarvitte mitää hömpötyksiä.”Milanin hymy värähti hiukan, mutta hän näytti vetävän henkeä jaaritellakseen huonoja lisäperusteluitaan maastoesteradan puolesta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Janna alkoi puhua takanamme.
”Maastoesterata? Sanooko joku jotta tuloo maastoesterata?”
Tosi kiva. Janna kuulosti innostuneelta. Olisin parahtanut ääneen, jos Janna ei olisi ollut maksava asiakas. Että minulla pitikin olla vapaa hetki treenaamista varten juuri silloin, kuin nuo kaksi olivat paikalla yhdessä leiriytyäkseen minua vastaan. Ei ennenkään mitään maastoesteratoja ollut. Kilpailut voitettiin taidolla ja satunnaisilla treeneillä Ylistaron maastoesteradalla Huidan isännän markilla. Siellä se rata sitä paitsi oli varmasti vieläkin. Menisivät sinne.
”Mä ajattelin, Eetu voisi rakentaa. Tuosta menisi hakojen ohitse, metsänreunaa sitten”, Milan ilahtui.
”Siinä kyllä ei tarvittisi kun vähä lanata pehemeimpiä kohtia”, Janna mietti.
”Mullei oo mitää lanoja, eikä aikaa”, ilmoitin.
”Me voisimme vuokrata semmonen kone, ja sitten tehdä viikonloput”, Milan suunnitteli.
”…ei oo mitää meitä…” mutisin lähinnä itsekseni.
”Varmahan tuloo muitaki talakooväkehen”, Janna sanoi.Kuuntelin sitä kahden ihmisen innostusta ympärilläni katsellen eteenpäin niin kuin Jussikin. Kun lopulta käänsin hevoseni kentän keskelle kiihdytettyäni ensin keltaisen isopääponin ohitse, Janna ja rotanpenikka tuntuivat suunnittelevan jo, mitä esteitä radalle laitettaisiin ja miten tukit pitäisi sijoittaa taktisesti niin ettei niitä tarvitsisi ikinä purkaa pois kenenkään tieltä. Laskeuduin alas satulasta ja taputin Jussia kaulalle. Ilmeisesti meille sitten tulisi maastoesterata. No, eipä se mikään katastrofi olisi, kun kerran en joutuisi venymään vielä talkooporukkaankin mukaan. Saisinpahan minäkin hypätä siinä, niin ettei Milan ainakaan kenttäratsastuksesta tai maastoesteiltä saisi ikinä mitään sinivalkoista, jos minäkin osallistuin. Sitä paitsi siitä ei ollut pelkoa, että Milan alkaisi nyhjätä tallissa yhtään sen enempää kuin tähänkään asti. Hän oli nuori, ja hänen voittoruusukkeeseensa kiinnittynyt autonsa oli niin hieno, että hänen täytyi varmaan tehdä paljon töitä koko ajan. Nytkin hän kävi vain kolmisen kertaa viikossa ja pysyi suurimmaksi osaksi tarpeeksi kaukana.
-
Kokeilen eri ääniä. Ritva kertoo.
VoittajatVanhaksi tuleminen vielä menettelisi, mutta minä en ole vanha. Rappeutuminen nuorena, se vasta on kamalaa. Jos olisin kahdeksankymmenen ja nojaisin rollaattoriini, se ei haittaisi, mutta kun olen nuori vielä. Ystävättäreni kävelyttävät koiriaan maastossa, käyvät kaupoilla, Hirvijärven rouva laskettelemassa ja pari ratsastaa vieläkin. Minä tarvitsen apua päästäkseni autosta ylös.
Yleensä en ole katkera. Ehdinhän tehdä paljon, kun olin vielä terve. Minulla oli Sauli, suomenhevosista parhain, ja sitten vielä aikuisempana Flipper, jolla oli helppo lentää yli korkeimpien esteiden. Keräsin ruusukkeet talteen molempien kanssa ja poseerasin lehtikuvaajalle Flipperin kanssa paitsi vierailla talleilla kisojen jälkeen, myös oman tupani suuren syreenin edessä. Helppoko minun oli olla ja menestyä, kun Paavo oli mielellään lastenkin kanssa ja lapset tykkäsivät hekin hevosista, paitsi ehkä Leevi pienenä. Ja pianhan Paavo minut jo kotiin sai omia ja muidenkin lapsia hoitamaan, kun en enää kilpailuihin kyennyt. Ja ihana elämäntehtävä sekin oli, joten ei tässä ollenkaan huonosti käynyt.
Nyt minun aikani on ollut kuitenkin jo pitkään ohitse. Eetun tosi komeaksi laittaman ratsastuskentän reunalla kilpailuhenkisyyteni nostaa kuitenkin päätään aina silloin harvoin, kun katselen Milanin tai Eetun ratsastusta, ja varsinkin jos katselen molempia samaan aikaan niin kuin tänään. Milan, jota valmennan välillä, on kultainen poika, ja Eetu tietenkin oma poikani. Eetu on hyvä ja rohkea ratsastaja ja varmasti Milania taitavampi, mutta jättänyt niin paljon ratsastuskertoja väliin, että vaatisi kunnon ryhtiliikettä. Milan on nuorempi ja epävarmempi, mutta selvästi kunnianhimoisempi ja valmiimpi uhraamaan muut unelmansa. Eetusta on tullut minun valmennustyöni mittari seuraavalle vuodelle. Minun on saatava nämä kaksi poikaa toistuvasti samoihin luokkiin kilpailemaan koko vuoden ajaksi, jotta näen, miten minun valmennukseni voittaa vieläkin aiemmin hankitut taidot, vaikka sekä hevonen että ratsastaja olisivat heikompia. Aion hankkia sellaisen pehmustetun istuimen ja pyytää kultaista Ilveksen Allua mukaani auttamaan, niin ainakin kesäkisat pääsen katselemaan ihan paikan päältä.
Vaan onko väärin toivoa oman pojan häviötä? Siitä huolimatta, ettei Eetun vähäisellä omistautumisella kukaan ansaitsisi voittoa? Ei kai ole. Eetun silmistä näkee, että hän kokee jo voittaneensa. Hän katsoo sillä tavalla talliaan ja Jussiaan ja nuorta emäntää kuin minä katsoin Flipperiä ja kaikkia omia lapsiani ja lainalapsiani. Meidän Eetulla on ollut aina kovin erilaisia unelmia kuin minulla, mutta niin kuin minäkin, myös hän on toteuttanut niitä yksi kerrallaan. Ei kai Eetua liiaksi yhden vuoden häviökierre haittaa, kun hän saa voittaa joka päivä arjessaan.
-
En innostunut tästä formaatista, joten kukaan mun hahmoista ei ole menossa kilpailemaan. (Seuralaisia ja kuskeja on ottaa, mutta eihän sellaisille täällä yleensä niin lupia kysellä :D) Jussin voi tietenkin viedä, jos tämä tapa kisataa sopii sun kirjoittamiselle paremmin kuin mun!
-
Jaa! Niklas on sillä tavalla hullu. No ei: onhan nykerryssiivoaminen sairaan kivaa, kun saa kiillottaa jotain pientä kohtaa, nähdä edistymisensä, eikä tule edes hiki. 😀
Niklas on sitä suloisempi, mitä enemmän se kasvattaa persoonaa ja vähän niin kuin itsenäistyy. Marshall taas kasvattaa selvästi inhimillisyyttään. Nyt kun Niklaskaan ei tiennyt, miten pahasti Marshall voi hävitä, mun mielipiteet ja teorioinnit Marshallista saa miellyttävästi uutta suuntaa. Tällä hetkellä mä olen taas valmis uskomaan sen, että Marshall saattaa sittenkin olla vain ihminen, mutta pitää tämän seikan tarkasti piilossa. Huomaan myös, että tunnen saman tien jo jotain sympatian sukuista Marshallia kohtaan sekä häviön takia että siksi, kun se ei ollut osannut ajatella Niklaksen asemasta estehyppyjuttuja. Mun persoonaan kuuluu tietyllä tapaa juuttuminen vanhoihin juttuihin, joten uskon että moni muu lukija kokee Marshallin inhimillisempänä kuin mä. Vaaditaan myös ihan hirveästi taitoa ja ajatustyötä, että mun pää kääntyy tämänkään vertaa, kun olen muodostanut mielipidettäni jo näin kauan. 😀 Hyvin tehty.
Dimitrystakaan ei muuten tule onneksi mitään pahisäijäfiboja. Se on kiltti kun se soittaa ja kyselee ja hörsköttää, vaikka nuoretherrat ei olekaan selvästi oppineet soittelemaan toisilleen muuten vain. :DD
Mutta haha, Niklas se jaksaa niistä rastoista. 😀 Marshall on ollut niiden kanssa aina, ja onhan se nyt sellaisen leijonamaisen näköinen, mikä on ollut tosi iso osa sen persoonaa. Vaan veikkaanpa, että jos Niklas vielä sen kynii ja sen kallo kevenee siitä, se voisi tykätäkin kun hiusten pesemistä ei tarvi suunnitella ja kesällä saa happea… Mutta kun ne ei koskaan kasva takaisin…
-
Joo, nyt tyhmä vahtii hullua, vai miten se meni? 😀 No ei. Vaikka Harri ei ole tässä jarruna, mä en yhtään epäile Sonjan pärjäämistä. On rahaa ja on aikaa enemmän kuin muilla: miksei se siis pärjäisi? Ei hevosen omistaminen ihan oikeasti vaadi muuta. Se on sitten plussaa, jos osaa hevostaan vielä käsitellä. Ja Sonjahan osaa Salieria, ja tästä päätellen sitä uuttakin hevosta. Sitä paitsi Harrikin alkaa olla etevä.
Mä tykkään siitä, miten kaikki ei ole helppoa siltikään, vaikka Harri on ihan messissä. Aina on joku mutta, niin kuin oikeassakin elämässä. Jos Sonja alkaa ratsastaa uudella hevosella, kyllähän se on vähän Salierista luopumista Harria varten, vaikka edelleen joka päivä näkisi sitä. Ja vaikka kuinka tykkäisi hevosista (tai mistä tahansa), se on silti vain yksi elämän osa-alue ja muillekin on oltava tilaa. Sonja tykkää reissata ja kaikkea, ja mitä enemmän niitä eläimiä ja muita velvollisuuksia kerääntyy, sitä vaikeampaa se on! Tietenkin uskon, että lopulta se päättää ottaa tämän hevosen (etenkin nyt kun sillä on jo nimikin), mutta on niin kauhean kivaa vempuloida ensin että onko tämä nyt huippumahtava vai idioottimainen ratkaisu. Sitä paitsi torvihan ihminen olisi, jos ei ajattelisi huonojakin puolia!
Mulle saa syötettyä hahmojen välisessä kanssakäymisessä ihan mitä vaan, ja nyt aloin jo heti ihan kiihkeänä odottaa, millaisiin ratsastusseikkailuihin uusi hevonen Sonjan vie. Oikeassa elämässä parhaita hevosia on Salierin kaltaiset, mutta tarinoissa taas on ihanaa joskus kirjoittaa niistäkin, joilla on virtaa ja ehkä pieniä hankaluuksiakin. Ihmisentappajavillihevoset ei ole enää pariinkymmeneen vuoteen ollut mun juttu, mutta tällaiset tapaukset kuulostaa hauskalta. Saadaankohan Sonja vielä uunotettua hyppäämään? Painostaakohan Nelly sen kisaamaan, koska Nellyn jos kenen luulisi innostuvan tästä hepasta. Vaikka kyllä se on jo Salierin kanssa yrittänyt painostustoimenpiteitään. :DD
-
Munkin eka ajatus oli Jannasta ihmisenä, että älä nyt hyvä nainen kaki sinne mistä syöt! 😀 Hahmoja en kuitenkaan sääli yhtään. Mitä tehokkaammin ne leikkii tulella, sitä ttodennäköisemmin ne palaa, ja näin hullu lukija nauttii. Jannan elämässä tuntuu nyt tapahtuvan ihan kaikki mahdollinen kerralla. Saa nähdä, palaako se kerralla loppuunkin, vai riittääkö siitä kerrottavaa myöhemmin.
-
Noalla on vahva paluu Hopiavuoreen. Hän ehtii käydä arkisia keskusteluja. Kaikki on niin kuin ennenkin, Mielikkikin syö kakkaa pihalla, ja just se muuttumattomuus on tässä tarinassa parasta — ja Noaa ajatellen kauheinta! Vaikka hän ei ole ollut kauaa poissa, Hopiavuori on hänestä ehtinyt jo sulkeutua vähän. Sehän on vähän sellaista tässä tarinassa. Vaikka kaikki pääsevät mukaan, samalla Otsonmäki ja Hopiavuoren talli ovat tosi sisäänpäin lämpiäviä paikkoja. Välillä huomaan saman kirjoittajanakin. Mulla on ollut viime aikoina vaikeaa, ja kun nyt pystyn olemaan koko ajan aktiivisempi taas, alku on vaikeaa. On niin paljon tekemättä ja osallistumatta — ihan niin kuin Noalla!
Noa hahmona vieläpä reagoi samalla tavalla kuin mä ihan ihmisenä täällä ruudun toisella puolella. Pakko ruveta auttamaan. Tulee ajateltua, että on tehnyt jotenkin liian vähän. Se ei tätä ajatusta muuta, että Noa on ihan vuokraa maksava talon asukas ja hevosenomistaja, tai että mä en saa kommentoinnista mitään palkkaa. 😀 Toisaalta auttaminen on kivaa, vaikka on kuinka outoa taluttaa toisen hevosta ensimmäisen kerran. Mä luulen, että se tekee Noalle hyvääkin. Se ei ole koskaan ajatuksissaan surrut, miten ei voi olla mikään huippukenttäratsastaja ikinä. Sille se on ihan neutraali ajatus: elämässä on muutakin. On kuitenkin ihan hyvä nähdä, että se pärjää aivan tosta noin vain muidenkin kunnon hevosten kuin Flidan kanssa. Ehkä se nostaisi sen itsetuntoa varsojen ja työtilanteenkin suhteen, jos hyvin käy. Se onnistuu Paahtiksen ja muiden taluttamisessa ja on hyödyksi: se ei siis ole luuseri, vaan tärkeä. Ainakin mulla on sitä, että joskus pitää oikeuttaa olemassaoloaan tekemällä ylimääräistä hommaa, jotta huomaisi olevansa ihan jees.
-
Rasmusta ei tainnut kauheasti jännittää, ennemminkin pari kertaa epäilyttää. Onhan se outoa olla hevosten lähellä ensimmäisiä kertoja. On oikeasti aika kummallinen ajatus, että niin voimakas ja iso eläin menee oikeaan suuntaan vain siksi, että joku istuu sen huipulla ja pyytää jollain pilipalinahkanaruilla, jotka ei tosiaankaan vetämistä kestäisi. Aina kun joku tulee ekoja kertoja Hopiavuoreen, muistan kuinka itse näin ekan kerran hevosen oikeasti läheltä. En olisi halunnut edes koskea siihen, kun sillä oli niin iso pääkin, ja sen selkään kivuttiin mun aivan selkeiden muistikuvien mukaan tikapuilla, koska se hevonen oli taivaaseen asti! Monta vuotta myöhemmin näin saman hepan uudelleen. Olin silloin ala-asteella ja noh, se oli ihan tavallinen, pienehkö heppa. Ehkä sitä aikuisena hepan kohdatessaan ei olisi niin kauhuissaan. Ei Rasmuskaan ole.
-
Oli tosi kivaa kuulla Jannan ajatuksia ratsastamisesta ja Arlekinista! Ihanaa, kun Janna ja Marshall ovat päätyneet tekemään yhteistyötä. Marshallilla ei ihan hirveästi ole kontakteja tallin väkeen vaikka Niklakseen verrattuna, niin että tuttavuus (ja sen mahdollinen kehittäminen) on ihan varmana arvokas asia.
Ratsastuksen viimeinen kappale (keskustelu Marshallin kanssa) oli mulle se, jossa on tarinan koko sisältö. Minua ei koskaan tarinassa kiinnosta niin paljoa se, mitä tarkalleen ottaen tehtiin kuin se, miltä se tekeminen tuntui. Seikkailukirjat on tietenkin asia erikseen! Olisin halunnut kuulla, millaista oli aloittaa pienestä ristikosta, miltä eka hyppy tuntui, oliko se yllättävää, oliko se ihan samanlaista kuin kaikilla hevosilla aina koko maailmassa. Olisin halunnut tietää, miltä Jannasta tuntui, kun Arlekin suoritti kamikazehyppyjään. Pelottiko, huvittiko, tuntuiko vauhdin hurma, olisiko hänestä ollut parempi luovuttaa jo, itkettikö? Miksi hän jatkoi, kun hevonen meni sillä lailla, näyttämisen halusta, vauhdista nauttimisen vuoksi vai sinnikkyydestä? Tykkäsikö hän jatkaa, vai halusiko hän todistaa jotain? Marshallille vai itselleen? Miltä tuntui ratsastaa Marshallin edessä: oliko hevosen omistaja jännittävä superratsastaja, jolle oma pätevyys piti todistaa keskittymällä lujasti, vai tuttu höntsäilykaveri, jonka kanssa ystävyys on suunsoittoasteella ja putoaminenkaan ei olisi tuntunut millään lailla kuumotuksena poskissa? Entä miten suhtautuminen Arlekiniin muuttui ratsastuksen myötä, vai muuttuiko mitenkään? Janna ei ole ollut sen kanssa aiemmin tekemisissä: onko se edelleen sama tylsä tuntematon heppa kuin ennenkin, vai löytyikö siitäkin jotain rakastettavaa? Haluaakohan lie Janna ratsastaa enää ikinä uudelleen moisella hirviöllä, vai malttaako edes odottaa, että pääsee taas noin mahtavan eläimen kanssa työskentelemään? Tällä hetkellä tiedämme hienosti, mitä teoriassa ratsastuksessa on tapahtunut. Emme kuitenkaan vielä ihan näe maneesiin, emmekä Jannan sydämeen. Muissa tarinoissa on ollut väläyksiä ja ihan jo kokonaisia kohtauksiakin, jossa Jannan persoona ja ajatukset näkyvät! Kehitys ei ole kirjoittajallakaan suoraviivaista, vaan aaltoilevaa: ei mitään hätää.
Tälle kohderyhmälle tärkeintä on kuitenkin ihan aina se, että joku haluaa leikkiä yhdessä. Janna ottaa tosi paljon kontaktia muihin ja on siksi ollut jo varhaisista tarinoistaan alkaen kiinteä osa Hopiavuorta. Nytkin veikkaisin Marshallin olevan tyytyväinen, kun joku tarttuu hänen koukkuunsa. Lisäksi minä tätä koko yhteistarinointitouhua kipeästi ennen Hopiavuoren tarinaa kaivanneena olen ihan fiiliksissä joka kerta monta päivää. Silti samaan aikaan yhdessä tekeminen on ollut mulle ja kuulemma monelle muullekin ollut paljon vaikeampaa oppia kuin hahmon persoonan esiin tuominen tai ylipäätään mikään muukaan kirjoitusjuttu. Kaikki kokee asiat eri tavalla, mutta tämä mun vaikeimpana pitämä sulla silti on hallussa ihan niin kuin olisit ihan aina tehnyt tätä.
Saa nähdä, mitä Eetu tuumaa, jos ikinä saa tietää jonkun jättävän pentukoiran vahtimatta satulahuoneeseen tai yhtään minnekään muuallekaan kuin ihan omaan kotiinsa. Hänellä on omituinen suhtautuminen koiriin. Hän rakastaa niitä eikä soisi niiden kuolevan satulahuoneessakin säilytettäviin myrkyllisiin pesuaineisiin ja tukehduttavan kokoisiin tavaroihin, mutta hän rakastaa myös muita eläimiä (paitsi ehkä susia…) sekä monen tuhannen euron arvoisia satuloita, jotka ovat sopivasti hampaiden ulottuvissa. Eniten hän rakastaa talliaan, jota ei olisi ilman sen maksavia asiakkaita, joista osa saattaisi lähteä pois astuttuaan vahingossa väärään paikkaan jätetyn avuttoman koiranpennun päälle isoa romuläjää hevostallin satulahuoneeseen kantaessaan. Hauskaa vaihtelua, että aina hahmo ei ajattele ja sen voi kirjoittaa kohti potentiaalista vakavaakin konfliktia. Ihan tavallisiksi ja järkeviksikin ihmisiksi meillä kämmäillään näin vakavasti loppujen lopuksi aika vähän. 😀 Hello on pilannut hevosen ja Noa on kokenut jo ahdistusta teetettyään hevosellaan varsat, mutta muuten on mennyt pelottavan hyvin. Pienempiä ja harmittomampia mokia on tietenkin ollut.
-
Mäkin olin heti, että joooooo, katsomaan, kyllä, just niin. Pidän siis Sonjaa järkevänä ihmisenä, joka ei tee isoja heräteostoksia (varsinkaan eläviä sellaisia), mutta vaikka itse olen samanlainen, varon aina kiintymästä äitin koiranpentuihin ennen kuin ne on kaikki varmasti varattu. Toisaalta Sonja on järjestellyt tilanteensa niin, että hänellä nyt sattumalta on sekä rahaa että aikaa, niin että hän on Hopiavuoresta uskottavin uuden hevosen ottaja. Ja perusteleehan hän jo sitäkin itselleen, miten Harri tarvitsisi kans menopelin, niin että ei kai häntä ole vaikeaa suostutella, jos hevonen on oikea… 😀 Sitä paitsi ei kai Lakkaman Simo pilaisi hyvää ja asiantuntevaa mainettaan suosittelemalla vääriä hevosia edes laman aikana.
Tässä tarinassa on vauhtia ja nopeita siirtymiä. Se on musta virkistävää, koska pääaihe, uuden hevosen mahdollisuuden esittely, käsitellään yleensä mietteliäissä ja hitaissa tarinoissa, ja eri tavalla toimivasti tekeminen on musta aina kivaa. Vauhti ei tässä tule infernaalisesta riehunnasta, vaan just nopeista siirtymisistä ja siitä, miten sekoitellaan rapaisia hevosia sänkilaukkoineen lämpöiseksi kuvittelemaani rauhallisempaan kahvitteluun ja leipomisajatuksiin.
Tämän kohderyhmän edessä tykkään alun dialogin jälkeisestä kevyestä alleviivauksesta. Kun joku saattaa myöhemmin sorkkia tässä esitettyjä asioita, on ihan hyvä tietää välillä selkeästi, kuinka paljon hahmot tietävät juoruillakseen. Alusssa on onnistunut myös kertaus. Mä pakostakin (ja myös mielelläni) luen kaikki tarinat useampaan kertaan, joten muistan melko hyvin, mikä hahmo on missäkin tilanteessa. Joskus joku on kuitenkin tauolla tai vaikka reissussa, ja joku juttu jää välistä, joten pieni kertaus avainkohdista on paikoillaan. Taitolaji onkin sitten kerrata oikea määrä! Kuinka vähän on niin vähän, ettei välistä jääneen tarinan pääajatus enää aukea, ellei tarinaa ole lukenut? Kuinka paljon on niin paljon, että tarinan lukenut kyllästyy, kun on luettava sama juttu kahdesti? Tässä oleva määrä musta toimii. Toisaalta olen kyllä puolueellinen. Jos välitän edes yhdestä keskustelevasta hahmosta, mulle saa valutettua dialogissa vaikka historian lukion oppimäärän, enkä edes huomaa.
Mutta, uusi hevosehdokas kuulostaa kyllä ihan sairaan siistiltä Lakkaman myymänä! Jos kaikki on niin hienoa kuin se sanoo (ei rimpulaa, ei hullua), se saattaa olla taas niitä heppoja, joita kadehdin. Vitsi jos se on vielä sellainen tietyn värinen ruunikko… :DD
-
Harmi, että Niklas ei saa Marshallilta järkevää selitystä kieltoihin, kun justhan Jannakin hyppäsi. Ei Niklas voi kokemuksellaan vielä ihan täysin ymmärtää, mitä hevonen vaatii pysyäkseen kunnossa tai mistä hyppyharjoitukset lähtevät. Useimmat asiat kun voi selittää jo kolmivuotiaallekin niin, että hän ymmärtää; siihen loppuu inttäminen, jos ei vauvalla ole yleinen tinttailupäivä. :/ Mutta Marshall onkin tottunut olemaan auktoriteetti, ja hän tietää niin paljon, että ei kai koe tarvetta tällaisten perusjuttujen perustelemiselle. Ehkä hän luottaa Niklaksen tietotaitoon, joka voi olla vankempi kuin kuvittelen. Vaikka hän on tässäkin oikeassa, taas mun sympatiat on täysin Niklaksen puolella. Se kysyy ja perustelee, kun Marshall inttää ja torppaa. Toisaalta näyttää siltä, että Niklaksellakin on jonkinlainen käsitys siitä, että Marshall on oikeassa, johtui se sitten hevostiedosta tai parisuhteen tottumuksesta. Ja ihanaa, että Niklas on tarpeeksi motivoitunut, että viitsii odottaa! Kyllä se vielä hyppäämäänkin ehtii.
Marshall on vissiin saanut töitä? Tosi hyvä! Itsenäistyminen ja omilla varoillaan eläminen on aivan varmana vapauttavaa, kun on joutunut olosuhteiden pakosta pyytämään hevosrahat vanhemmilta. Vaikka Marshallin porukat tuntien tottahan ne nyt ovat mielellään hevosharrastusta tukeneet, kun niillekin hevoset on elämä.
-
Tästä olisi kyllä kiva kuulla Jannankin mietteet, koska onhan se ihan totta että Paahtiksen jälkeen Arlekin on leveytensä vuoksi jätti! Ja villi veikkaus, että hyppääminenkin on vähäsen erilaisen tuntuista kuin Jannan oman hepan kanssa. Sitä en pelkää, että Janna vauhtia kauhistuisi. 😀
Niklaksesta on kasvanut kätevä pikku apupoika kans. Tätä tarinaa lukiessani vähän jo odotin, että hänkn tahtoisi hypätä, kun ihan vieraatkin tyypit saa, mutta seuraavassahan hän sen jo ilmaisee!
-
Hyvä että Janna jaksaa valmentautua tapauksesta huolimatta ja lopussa jopa ajattelee tulevaisuutta toiveikkaasti.
-
Joo ei se helppoa ole, ei varsinkaan alussa, muistaa että kaikissa kisoissa tuomaroidaan ja tarkastellaan vain senkertaista suoritusta juuri sen tuomarin näkökulmasta. Jos varsinkin alussa käy niin kuin Niklakselle, että häviää melkein kaikille, luulee helposti olevansa jotenkin huono ja lakkaa yrittämästä. Mun teki mieli ainakin lakata, kun eka oma näyttelykoira sai jonkin pelkän hikisen H:n kaukana olevista näyttelyistä. Niklaksella on kuitenkin elämässään sama tyyppi kuin mulla: mentori. Se on kai osasyy jatkamiseen. Niklas on nähnyt, ettei Marshallkaan aina voita, ihan niin kuin mä olen nähnyt miten äitin koirat saa toiselta tuomarilta H:n ja toiselta sertin. Siinä tajuaa, ettei kilpauluissa kilpailijaa arvostella, vaan suoritusta. Ottaa pattiin, mutta silti maksaa seuraavat ilmomaksut, koska siellä se serti tai Niklaksen kisaruusuke voi ihan hyvin irrota.
-
Voi rrrräkä. Vaikka kuinka yrittää olla suhtautumatta työhönsä ja etenkin asiakkaisiinsa liiaksi tunteella, ei ihminen vain voi olla robotti, eikä robotti saa ihmistyössä yhtä hyviä tuloksia aikaan. Kyllä mä ainakin kiinnyn opiskelijoihinkin kolmessa vuodessa niin paljon, että toivoisin kaikkien jäävän mieluiten ilman todistusa ja feilaavan ylppärit, että voisin pitää ne vielä vähän aikaa. Saatika sitten, kun ne ihan oikeasti-oikeasti katoavat lopullisesti: niinkin käy joskus. Itsesyytökset ja joka hetken analysoiminen kuulostavat niin tutuilta, kun jotain sattuu. Jannalla on vielä sekin taakka, ettei asiakkaiden asioista saa puhua kenellekään. Keskustelu jää outoihin vihjailuihin ja suurpiirteisyyteen vaitiolovelvollisuuden takia, ja muiden on varmana vaikea tarjota oikeanlaista lohtua. Muiden ”pahasti mokaaminen” töissä kun on jotain sellaista, että unohtaa lukita ovet tai jättää pohjakassan kassakoneeseen, niin ei ne tiedä eikä ymmärrä. 🙁
En tiedä, mitä muut on mieltä, mutta kyllä mulla menee aina paremmin alas ne heppapäiväkirjatarinat, jotka ei kerro pelkästä pohkeen asennosta, vaan tuo siihen mukaan joko jotain syvempää tai sosiaalisuutta. Vaikka on tietenkin kevyempikin matsku välillä kivaa, kunhan ei joudu lukemaan ratsastuksen teoriakirjaa. 😀
-
Vitsit Nelly on outo! Tykkää koulusta mutta ei esteistä! (Tämä on turvallinen lausunto sanoa täällä, kun moni ilmeisesti täällä oikeastikin tykkää koulusta enemmän. :D) Sille on kuitenkin ominaista kuitata tämä niin, että häntä ei vain kiinnosta, eikä niin että koulu on lajina ylivertainen ja esteet vain huonoja. Piristyksen sanoja sillä onkin aika paljon enemmän kuin esteratsastuksellisia viisauksia. Nelly selvästi tietää, että hän osaa piristää ja lohduttaa ihmisiä, mutta ei ole ihan kartalla siitä, kuinka taitava hän siinä onkaan. Vitsit kun olen kateellinen kaikille, joilla on sujuvat sosiaaliset taidot… Näköjään keksityillekin ihmisille.
-
Voi vitsi kun voisi Camillalle kertoa, ettei sen ikävän ja surun tarvi mennä vuodessa ohi. Mä ainakin olen joskus asettanut surulle takarajan, eikä se toimi niin. Merkityksellistä suhdetta, oli se sitten mikä tahansa suhde, suree kauan ja yhdentekevää vähän. Kun vaan joku sanoisi, että suru on merkki siitä, ettei Camilla ole hukannut aikaansa Viljamin kanssa.
Mutta vai Tinder-deittailee Camilla! Alku ainakaan ei vaikuta kauhean kivalta. Luulisi, että jos alku on tosi rosoinen, ajattelee, ettei täältä ketään normaalia löydy. Onneksi oli sentään melko kiltin ja hyvin harmittoman oloinen ukkeli.
Tarinan loppu on musta toiveikas. Ei Camilla periksi anna, vaikka on kamalaa. Siihen mä jo vähän luotinkin.
Tässä tarinassa mun lempijuttu on se, että sankareita voi olla monenlaisia. Yksin kirjoittaessa on eri, mutta kun oma hahmo on täällä vähän niin kuin oma avatar, sitä on vaikeaa kirjoittaa heikoksi ja kärsiväksi. Tekisi mieli tehdä kaikista kivoja tyyppejä, joita ihaillaan, ja sellaisia ihmisiähän ihaillaan, jotka on määrätietoisia ja tavoittelee sitä omaa juttuaan kompastumisiaan murehtimatta ja saman tien ylös nousten. Mua lohduttaa, että kirjallisuudessakin on mulle tärkeillä hahmoilla yhtä kamalia säälittäviä itsesäälissärypemishetkiä kuin mulla on oikeassa elämässä, ja kun ne lopulta pääsee joskus joten kuten jaloilleen laahauduttuaan maassa hyvän tovin, mullakin on toiveikas olo.
-
Hermanista mulla on vieläkin sellainen kiltin pojan mielikuva. Kunnes toisin todistetaan, olen varma, että se pudotti raukka kännykkänsä kauhuissaan. Oli sen tekstiviesti vitsi tai ei, kyllähän me, Sanni ja Herman kaikki tiedetään, että Herman tykkää Sannista. Vitsin varjolla se vaan on joskus turvallisempaa sanoa… …ja sitten Sanni vastaakin noin.
Tässä tarinassa hienointa on sekä loppuratkaisu että siihen päätyminen. Sannin vastaus on ihan tosi julma, kun hän ei oikeasti Hermanista sillä tavalla piittaa. Olisi ihan kauheaa olla Hermanin nahoissa, koska epäilen hänen innostuvan. Toisaalta tällä kertaa Sanni ei tarkoita vastaustaan piiruakaan julmaksi, mikä selviää vastauksen harkitsemisesta. Se tuo tähän niin monia mahdollisuuksia enemmän kuin hauska ei hätää, se menee ohi -letkautus. Mitä jos Herman yrittää nyt lähestyä Sannia? Tohtiiko Sannikaan kovin kovasanaisesti häntä enää torjua?
Sanni on kyllä seikkaillut niin kuin kiilusilmäinen kissa. Voin kuvitella hänet korvat luimussa hautausmaan kiviaidalle ja valonkajoa pakoon autotalliin. Kauheinta ei ole kuitenkaan pakomatka, vaan äidin reaktio. Enää en näe kovin paljon muita mahdollisia suuntia, joihin Sanni olisi voinut kehittyä ympäristössään. Jos hän olisi oikea ihminen, toivoisin, että joku ottaisi kopin ja pakottaisi ruotuun, kannustaisi ja hoitaisi terveellisempään suuntaan. Tarinoiden hahmot kuitenkin nakkaan kernaasti susille, koska siitä on paljon kerrottavaa.
-
Erikoiset sanavalinnat aina herättää mut kun luen. Ilahduin, kun tässä ei tarvita *shamaania* Sonjan tilanteen huomaamiseen. Oli tämä sitten tahaton tai tahallinen valinta, tältä varmaan kissasta tuntuu kun joku silittää muutaman kerran.
Toinen, mistä tässä tekstissä ilahduin on se, miten taas löysin itseni tekstistä. Sitähän hoetaan, että ihminen haluaa lukea itsestään ja siksi sankarin pitää olla samastuttava. Luen vain tietyntyyppisiä kirjoja, eikä niissä kerrota siitä, miten sankari on ajautunut tekemään sellaista työtä, josta ei pidä, vaikka on ollut kivassa tai mukiinmenevässä hommassa. Näistä arjen asioista ei moni romaani ehdi kertoa, ja siksi se onkin mulle erikoista. Odotan miten Sonjan loppujen lopuksi töissä käy, vaikka se ei olekaan tarinan pääjuoni.
Harri on yksi pääjuonista ja vieläkin se on ihana. Ajattelen liikaa Hopiavuoren hahmoja ja tapahtumia, mutta eräänä unettomana yönä tämän tarinan luettuani aloin miettiä, pettyisinkö vai kiinnostuisinko, jos kävisi niin, että Harri pettäisi mun odotukseni. Uskon sen prinssiyteen koska se ei ole täydellinen ihminen: se voi ihan hyvin olla loppuun asti ihana mies, joka hieroo niskat ja osaa kysyä ja olla kysymättä oikean määrän kysymyksiä työasioista. Se on uskottava sellaisena. Joskus on kuitenkin myös niin, että puolisosta paljastuu lisää puolia vasta siinä vaiheessa, kun ollaan oltu hyvän aikaa jo yhdessä. Saa nähdä. Kauhean negatiivisia ennakkoajatuksia kommentoin Harrista viimeksikin, mutta olenhan pessimisti. 😀
-
Nelly on yleensä aika itsevarma. Viimeaikoina siitä on näkynyt epävarmempaakin puolta, ja nyt erityisesti. Ei kukaan voi olla aina vahva. Tämä Nelly tuo mieleen vähän sun vanhan hahmon, joka oli luontojaan epävarmempi ja huolestuneempi kuin Nelly. Sen kirjoittaminen sopi sulle, mutta nyt, kun se on vähemmällä huomiolla, taitaa Nellyn heikkojen hetkien kirjoittamiseen riittää enemmän aikaa ja inspiä.
En yhtään epäile, etteikö Heli voisi tuntua pelottavalta vihamielisenä. Näin kun itse saa lukea Helinkin ajatukset, on vaikeaa pitää häntä vaarallisena tai pelottavana ihmisenä, mutta Nelly ei Helin herkimpiä ajatuksia näekään! Kyllä sitä taitaa aika usein ihminen vaistota joistain melko huomaamattomista eleistä, että hänestä ei nyt tykätä, ja se saa vahvimmankin varmana varuilleen. Ei sitä kaikkien nassikoiden, niin kuin Eiran vaikka, vihaa säikähdä samalla tavalla kuin aikuisen ulospäin tosi vakaan ja fiksun oloisen ihmisen.
-
Kun kaikki ärsyttää! Joskus olisi ihan hyvä, että koulu olisi niin kuin oikeaa elämää. Mutta siellä nyt on kaikki näytöt oltava mitattavissa, vaikka oikeassa elämässä Steffen jutut painaa varmasti enemmän kuin lannan talikoimisen kartoittaminen. Camillaa syystäkin ärsyttää. Kyllä se tietää pystyvänsä pyörittämään koko tallia tarvittaessa, ja sitten pitää allekirjoituttaa jotain pilipaliraportteja. Siihenkin samastun, että kun yksi asia kyllästyttää ja ärsyttää, alkaa ärsyttää muukin ja maailma näyttää vieläkin harmaammalta kuin on. 🙁 Oskarikaan ei kotona viihdy, ryökäle.
Mutta ai mikä mielikuva mulla on Oskarista saarnaamassa Camillan tupakoinnista. 😀 Voi, toinen yrittää huolta pitää. Vai yrittääkö se vain lenkkikaveria, kun tervakeuhkolla ei juosta kauas eikä kovaa. :DD
-
Jee nyt se koira on tullut! Vihdoin! Ja se on varmana ihan supersöpö!
Niklaksella ja Arlekinilla kuulostaa kyllä menevän hyvin. Jo se, että uskaltaa mennä ja kisata, on aluksi paljon. Motia taitaa pitää yllä sekin, ettei ole häntäpäässä, vaikka kuinka Niklaksen kisakokemuksella olisi ymmärrettävää ollakin välillä! Uskon myös siihen, että helpossa C:ssa ravailu on hurjaa, kun sen tekee yleisön ja kilpakumppanien edessä, vaikka kotona se menisikin jo kuin vettä vain. Jaiks.
Marshall opettaa Niklaksen heti armeijakuriin trailerien kanssa. :DD Olisinpa oppinut itsekin. Ekassa työpaikassani isäntä oli (onneksi) yhtä laiska kuin minäkin. Kun yöllä tultiin, hän oli sitä mieltä, että kyllä ne tavarat trailerissakin saa unta yhden yön ajan… 😀 Mutta kun vuokraa karsinaa, pitäähän ne olla poissa jaloista heti!
-
Murteet vaihtelee aika käsittämättömän paljon pienellä alueella. Jos tulee kauempaa, koko Seinäjoen ja Vaasan ympäristö kuulostaa varmaan ihan samalta ja pohjalaisen tunnistaa kyllä melko hyvin puheesta. Itse pohjalaisena kuitenkin huomaa pikku eroja. Minä, Janna ja Eetu ollaan selvästi kotoisin vähäsen eri paikoista. Eetun ja mun syntymäkodin välillä ei ole kuin nelisenkymmentä kilsaa ja vitsi ne ilmajokiset ja otsonmäkeläiset puhuu oudosti: Eetu vielä ikäänsä nähden parikymmentä vuotta liian vanhaa murretta. Jos luen tätä ääneen, Jannan murteeseen sekoittuu tuoreempia aineksia ja siitä tulee mieleen joku Lapua tai Kauhava tai sellainen: siis joku paikka vielä kauempana Vaasasta. 😀
